Perintö Reinin rannalla : Romaani nykyvuosilta

By René Schickele

The Project Gutenberg eBook of Perintö Reinin rannalla
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Perintö Reinin rannalla
        Romaani nykyvuosilta

Author: René Schickele

Translator: Anna Leivo

Release date: February 24, 2025 [eBook #75457]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERINTÖ REININ RANNALLA ***

language: Finnish




PERINTÖ REININ RANNALLA

Kirj.

René Schickele


Saksankielestä suomentanut

Anna Leivo



Uusia romaaneja 17






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1928.




SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa

     I. Lumikellot
    II. Pääsiäisaika
   III. Jäätikköhalkeama
    IV. Kotini
     V. Yö Breuschheimissä
    VI. Ulricus
   VII. Suvun viimeiset
  VIII. Ruusu kuumien kivien välissä
    IX. Jumalainen matka
     X. Il Felze
    XI. Kuollut makaa kynnyksellä
   XII. »Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa»
  XIII. Rakkautta ja maailmanhistoriaa

Toinen osa

   XIV. Öljypuumaa
    XV. Kaupunki täynnä eläimiä
   XVI. Lippu Baoun huipulla
  XVII. Tulipalo St. Paulissa

Kolmas osa

 XVIII. He tulevat, me menemme
   XIX. Hyvä kuu
    XX. Tulpaanit
   XXI. Idyllin Loppu
  XXII. Loppu






ENSIMMÄINEN OSA




I. LUMIKELLOT


Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan.

Kirje on suljettuna edessäni. Muistan tuskin sen sanamuotoa. Niin
säilyy syvä rakkaushetki mielessä vain unentapaisena elämyksenä...
Pyydän häntä kirjeessä saapumaan luokseni, se ainakin on varmaa.
Lähetänkö sen? Saisinko oikeastaan kirjoittaa hänelle näin
hillittömästi, pyytää häntä näin, tuon eron jälkeen Milanossa ja
kaksivuotisen vaikenemisen jälkeen? Eikö tällainen kirje merkitse samaa
kuin yöllinen tunkeutuminen hänen makuuhuoneeseensa? Hän ei odota
minua, en tiedä, miten hän elää, yksinäänkö vai ei, tyytyväisenäkö
vai ei, en tiedä hänestä muuta kuin sen Rooman kadun nimen, jonka
varrella Capponin sukutalo sijaitsee. Kahdessa vuodessa on hänestä
tullut minulle vieras, ja itse olen käynyt hänelle vieraaksi,
pahemmin kuin kuollut jälkeenjääneelle, koska puuttuu haudan
varmuus... Muitakin kysymyksiä teen itselleni, niinpä, olisinko
kirjoittanut, jos vaimoni vielä eläisi, mutta siihen en saa yhtä, vaan
kymmenen eri vastausta, joissa jokainen väite kiertelee ehtoja kuin
eksytyskuvastinten sokkelossa... Mutta ei, jos Doris vielä eläisi, ei
minulla todennäköisesti olisi mitään syytä huutaa Mariaa avukseni.
Olisin terve. Dorikselta ja minulta ei puuttunut mitään eikä ketään,
kun hänet kadotin, eikä Maria ollut suotta viimeksi erotessamme tehnyt
ristinmerkkiä minun, menettämänsä, ylitse.

Niin ainakin luulen; kuitenkin tunnen muistojeni hataruuden. Ja mihinkä
sellaiset kysymykset veisivätkään muuhun kuin joka taholla tuomiolle,
johon itseäni kiduttaen kutsuisin Doriksen haudastaan todistamaan
itseäni vastaan, itseäni ja Mariaa vastaan. Kuinka naurettavaa!
Ikäänkuin minä olisin mies, joka antaisin jonkun, edes oman itsenikään,
vetää itseäni tuomiolle vastaamaan tunteistani ja persoonallisista
elämyksistäni!

Tämä kaikki on vain sydänlyöntieni sammaltamista, tietoisuuden
puolihämärässä, nukuksissa...

Nousen, yhä vielä vaivaloisesti, pöydän äärestä.

Silmäilen tasangolle.

Viisi minuuttia sitten oli kaikki kuin paksuun, keltaiseen usvaan,
kuin pajukissojen siitepölypilveen peittynyt. Nyt kuivaa aurinko
päällekirjoituksen Maria Capponille menevässä kirjeessä.

Viidessä minuutissa tapahtui, että keltaiset pilvet muuttuivat
hopeanharmaiksi ja kukkulat pistäytyivät näkyviin kaukaisessa
etäisyydessä. Kukkulat lähenivät uiden, ja samanaikaisesti, ikäänkuin
pannen täytäntöön yhteisen eteenpäinliikehtimisen, mateli valkoinen
vesihöyry niittyä ylöspäin. Sitten pilkisti kappale mustan reunustamaa
sineä läntisellä taivaalla: näköala korkealle maalle, jossa aurinko
näkymättömänä vaelsi. Sadepisarat riippuivat ikkunalaudalla himmeinä...
Sitten alkoi hopeanharmaa pilvi, joka keltaisena ollessaan vielä oli
verhonnut kaikki, huuruta sinertävänä, ja sitten se hävisi, en tiedä
miten. Sen viimeinen jälki reunustaa kukkulan kirkkaalla loisteella. Ja
tämä on kuitenkin vain kouraantuntuvinta, mitä viidessä minuutissa on
tapahtunut.

Nyt säkenöivät niityt. Puut varistelevat vihreyttään. Mutta savu
Amsterdam-Milanon pikajunasta, joka alhaalla tasangolla vierii ohitse,
kiemurtelee, laajenee eikä tahdo hajota, ja tuolla, vielä syvemmällä
tasangolla, aukeaa toinen vihreä maailma... Elsassilainen tasanko lepää
täynnä auringonpaistetta! Kuitenkin meidän ja sen välillä on vielä
usvaa, joka hämärtää sen... Nyt sitä ei enää ole! Maa Reinin vasemmalla
puolella, maa Reinin oikealla puolella henkii yhtä ainoata hymyä.

Linnut purjehtivat latvalta latvalle, istuutuvat, puhuttelevat
hiljaisuutta, lentävät eteenpäin. Nuoret hedelmäpuut kantavat väristen
kimmeltävää kruunua, ja niiden suuremmat veljet ovat kirkkojen
telineitä, tulvillaan valoa. Repaleisten pilvien pimennossa sekoittaa
taivas värejä auringonlaskua varten.

Ihana maailma, iloinen maailma, oi, me surkeasti vääristyneet ihmiset!
Minkätähden emme voi sulautua puuhun ja ruohoon, kukkaan ja pilveen
ja vain olla olemassa, ihmeellisen tajuttomina, aina liikkuvina ja
kuitenkin suruttomina kuin ne! Minkätähden ihmisen kuolema on niin
vaikea?

Nojaudun ulos ikkunasta ja kohtaan tuulen, jonka tuoksuvasta
leutoudestaan tunnen länsituuleksi. Minkälainen talvi onkaan takanani!
Nyt on kuitenkin kevät tulossa. Kiertotähtemme on käynyt keveämmäksi.
Tunnen jo, kuinka itse menetän painostani.

Siihen aikaan, jolloin vielä opiskelin mytologiaa ja
maailmankatsomusta, herättivät ylenkatsettani Zephir ja Serenitas,
joita syystä pidin pariskuntana; työnsinpä ilkeydestä heille kirjavat
tohvelit jalkaan, noille »kohtalottomille vanhuksille» — vaikka he
todellisuudessa kulkevat kaikkein keveimmin jumaljaloin läpi elämän ja
heidän sukulaiskasvonsa loistavat onnesta kuin koko kesäisen puutarhan
tulisten tuoksujen ympäröiminä.

Maria tulee! Näen lumikellot loukossaan iltakellojaan soittamassa,
ja muistan päivän, jolloin Alpeilla tuhannen metriä alapuolellani
huomasin pienoisen kylän, jonka kirkontorni kaiutti iltasoittoa. Kello
vastaanotti joka lyönnillään auringonsäteen ja sinkautti sen ylöspäin.
Silmilläni kuulin sen soivan, niinkuin nyt lumikellojen.

Ja Maria seisoi vieressäni. Me kiersimme käsivartemme toistemme ympäri
ja hymyilimme toisillemme. Kummanaan ruumiissa ei ollut ainoatakaan
tummaa kohtaa, ja me nauroimme vain kuullaksemme naurumme kajahtavan
ruumiillemme syvyyksissä.




II. PÄÄSIÄISAIKA


Vaimoni kuoleman jälkeen olen aina ollut yksin.

Heräsinkö elämään vai kuolinko erä erältä — vaivuinko hitaasti uneen?

Oli talvi, kesä ja taas talvi. Sitten piti kevään tulla, otin sen
selville sekä omasta että Jacquotin kalenterista (ensimmäiset
sirkkalehdet pujahtivat esiin maaliskuussa), ja Jacquot hankki siihen
herra opettajaltaan vahvistuksen. Mutta kuukausimääriä valui sade yhä
taivaalta, ja aurinko, kun se pilkisti näkyville, näytti esiintyvän
ainoastaan valmistaakseen uutta sadekuuroa. Iankaikkisuus harmaata
taivasta ja tiheätä sumua, iankaikkisuus tyrehtynyttä tuulta, jonka
vallitessa sade ja rakeet piiskasivat maata, iankaikkisuus pohjattomia
teitä — metsä lemahti mädäntyneeltä puulta, vuorenrinnettä alas
ryöppysi tuhansittain puroja, joita ei aikaisemmin ollut siellä ollut.

En ottanut enää mitään unilääkettä. En juonut enää. Panin toivoni
kevääseen. Mikäli koululta ja leikiltä jouti, auttoi Jacquot minua
siinä.

Siinä olivat orvokit puutarhassa. Kun ne ensin ripustivat pienet
sinipunervat latvansa näkyville, sanoimme itsellemme, että nyt _täytyi_
kevään tulla, niin oikeastaan, kevään täytyi jo _olla_.

Orvokki-raukat! Kerran paistoi aurinko — voi, ei kauan, ainoastaan
kahden sateen välillä. Jacquot, joka oli vakoillut puutarhassa, tuli
ja ilmoitti: »Orvokit viheriöivät.» Oikein, orvokit viheriöivät.
Niiden lehdet olivat saaneet elämänvärin ennen kaikkea muuta vihreyttä
puutarhassa. Kohta senjälkeen olivat siniset umput näkyvissä, päät
riipuksissa sateessa. Kahdeksan päivää ne seisoivat siten, ja
odottivat. Sateessa! Ne olivat saaneet auringon kuuman rakkauskirjeen
ja olleet täsmällisesti kohtauspaikalla. Mutta minne oli aurinko jäänyt?

Tuo petturi! Se tanssi ravintoloissa Rivieralla!

Oli jo paljon, että se aika ajoin näytti meille pitkää nenää verhojen
takaa pukuhuoneestaan, kun se koristautui tanssiaisia varten.

Mutta orvokit olivat tulleet. Pian senjälkeen sanottiin, että rinteellä
kivipengermän alla oli jotakin nähtävää. Jacquot seisoi vieressäni ja
näytti sormellaan sinne tänne. Mutta minä en nähnyt muuta kuin maata,
kiviä, puupalasia. Lopulta huomasin ruostuneen kymmenen pfennigin
rahan. Jacquot tuli kärsimättömäksi. Olinko minä sokea, kysyi hän,
eikä kiinnittänyt mitään huomiota kymmenen pfennigin rahaan. Hän istui
kokoonkyyristyneenä saappaani vieressä ja melkein kosketti sormellaan
maata. Pistin jalkani eteen, ettei hän vierisi alas rinnettä. Mutta
siitä hän vähän välitti, putosiko vai ei, ja minun täytyi polvistua
ja kumartua hänen vierellään yli kuilun. Hänen sormensa kosketti
jyrkänteen mullassa toista pientä, vihreätä sormea, sen minä näin,
ja sitten huomasin niitä useampiakin ympäristössä. Ne olivat siis
tulpaaneja, jotka pyrkivät esille, ja minä sain nousta suoraksi.

Kun Jacquot yhä edelleen moitti minua siitä, että hänen oli täytynyt
kaksi kertaa sormellaan koskettaa tuota toista, ennenkuin olin
huomannut tulpaanin, huudahdin: »Nehän ovat vielä yhtä pieniä kuin
sinä, nuo tulpaanisi!» Hän silmäili minua, teinkö pilaa, mutta minä
pysyin vakavana ja annoin katseeni harhailla kuin ajattelisin jo
jotakin muuta. Silloin hän nipisti minua kaikin voimin säärestä ja
huomautti rauhallisesti: »Etsipä nyt, isä, kuka sinua on nipistänyt,
löydätkö, ellen näytä häntä sinulle!»

Tästä tapauksesta asti hän sanoo, luullessaan saaneensa liian vähän
arvoa: »Vai niin, sinä puhut tulpaaneista.»

Ja edelleen satoi virtanaan. Talomme oli arkki, vesi virtasi yötä
päivää yli puutarhan. Tiedustelijat kaupungista, jotka juosten tulivat
metsäämme saakka, mikäli mahdollista karkoittaakseen kyyhkysen
öljypuuoksineen pesästään, takertuivat paikoilleen satoja kertoja,
vajosivat jalkineittensa yli liejuun. Mutta metsässä kohisi kuin
vedenpaisumuksen lähetessä. Yöllä ei nähnyt kuuta eikä tähtiä. Me
nukuimme metsän mahtavassa huminassa ja heräsimme siihen. Se ei
ollut sama ääni, joka puhuu kesällä ja joka helähtää liikuttavammin,
lämpimämmin ja myrskyssäkin lempeämmin kuin meren luja ääni, ei, se oli
yksitoikkoinen kuin jättimäinen rumpukalvo, jolle sade putoaa, autio,
surullinen talviääni.

Eräänä aamuna — se oli maaliskuun 17 päivän aamu — heräsin harvinaiseen
hyväilyyn: tuoksuvaan tuulenhenkäisyyn, jommoisena se Välimerellä
äkkiä puhaltelee Afrikan rannoilta, täysin kirkkaaseen aamuruskoon,
samanlaiseen kuin kerran, jolloin hyttini luukun läpi kohotin otsani
sitä kohti ja sen kosketuksesta minunkin rinnassani alkoivat soida
valo-urut kuin sen kreikkalaisen saaren kallioisilla rannoilla, jonka
ohi laivamme hitaasti solui... Jostakin sellaisesta olin kaiketi
uneksinut. Sen jälkeen vasta erotin puutarhasta lapsennaurua, joka
räiskytteli auringonvaloa ympärilleen, ja kiireisiä, huomattavan
kaikuvia askeleita, jotka äkkiä, pengermän soraa koskettaessaan,
alkoivat nauraa nekin.

Hypähdin vuoteesta ja työnsin ikkunaluukut auki. Silloin näin niin
valtavasti kuin en olisi koskaan ennen nähnyt, näin ensi kerran, kuinka
sininen aamu, taivaan poika, oli vihitty yhteen vihreän, kimaltelevan
maan kanssa! Kaikki metsän linnut lauloivat luonamme korkeudessa,
kaikki kukot kiekuivat laaksossa, ja kun aamukellot alkoivat
kajahdella, oli minusta yhtä selvää kuin tämä päivä, ettei mikään
suntio tai kylän poikaviikari kiskonut niiden nuorasta, vaan että ne
yksinäänkin olivat ryhtyneet soittamaan kevään tuloa ja sinkoamaan maan
päälle taivaan sineä ja niityiltä ja metsistä kastetta taivasta kohti.

Siitä lähtien on ollut kevät. Kukkivia orvokkirinteitä, kevätesikkoja,
vuokkoja. Metsässä antaa tikka merkkejä pienellä puurummullaan. Nuo
hyvät! Jospa se olisi totta! Jospa tällä kertaa voisi kevääseen
luottaa! Ja kuulkaapa vain, tuolla vastaa taivas ensimmäisellä
ukkosella, antaa kunniasanansa, että talvi on lopussa.




III. JÄÄTIKKÖHALKEAMA


Vaimoni ei näyttäydy enää unissani. Poikamme on jo pitkät ajat
silmäillyt minua katsein, joista turhaan haen nuhdetta.

Ja kuitenkin olen kadottanut häneltä äidin.

»Kadottanut?» kysytte. Niinpä kyllä, lumikentällä Petergratin juurella
Lauterbrunnenin ja Lötschentalin välillä, tarkemmin sanottuna tiellä
Mutthornmajalta Tschingeljäätikölle, siellä olen kadottanut hänen
äitinsä, minä eikä kukaan muu! Jacquot tuntee kaikki nämä harvinaiset
sveitsiläisnimet ja näyttää ne kartalta...

Täällä siis, tällä suurella sinivalkoisella paikalla, syöksyimme Doris
ja minä jäätikköhalkeamaan, vajosimme näet äkkiä pehmeään lumeen (oli
helteinen elokuun aamu, etelätuuli), lumi vajosi allamme, ympärillämme,
niin menimme syvyyteen.

Aluksi otimme asian hilpeältä kannalta, sillä joskin olimme syöksyneet
hyvinkin viidentoista metrin syvyyteen, olimme saaneet tuskin
ainoatakaan töykkäystä, olimmepa pudonneet hyvinkin pehmoisesti,
sulloutuen lumeen, joka sitten oli hävinnyt jonnekin jalkaimme alta,
ja seisoimme koko lailla mukavasti, lujalla pohjalla, sinivihreiden
jääseinien välissä. Toinen seinä oli maanpinnan läheltä hiukan
sisäänpäin kovertanut.

Kirkkaalla taivaalla päämme yläpuolella riippui pieniä, kultaisia
päivätähtiä...

Ne muistuttivat minulle vaakunaa, jossa oli kultaisia mehiläisiä
sinisellä pohjalla. Ei, nyt johtuukin mieleeni, se ei ollutkaan
mikään vaakuna, vaan rikkaan kauppiaan makuuhuone Berliinissä.
Nauroimme narrimaisuudellemme, kun ehdottomasti halusimme — nukkua
mehiläispesässä.

Ukonilmakin, joka iltapäivällä kulki alkuaikojen jyminällä jäätikön
yli, kiihdytti meitä paremmin kuin pelästytti, Pitkän salaman valossa,
joka kerran leijuilevan siiven lailla riippui halkeaman yläpuolella,
näimme toisemme. Me seisoimme kuin suuressa peilisalissa. Ihastuneina
vaivuimme toistemme syliin.

Sade tuskin valui halkeamaan tai sitten olimme jo niin märkiä, ettemme
sitä tunteneet. Me kuulimme sen vain! Jäätikkö näytti kohisevan
syvyyksiään myöten jalkaimme alla ja kohisi vielä kauan senjälkeen, kun
ukkonen oli mennyt ohitse ja aurinko uudelleen paistoi.

Doris kohotti rannekelloaan. Se kävi. Kello oli neljä.

Minun kelloni oli jäänyt ylös tai muuten joutunut hukkaan, mutta
selkäreppu oli vieressämme. Joimme kuumaa kahvia termospullosta, söimme
kovia munia ja makkaravoileivän. Nauraen kiistelimme, kuka meistä oli
houkutellut toisen tähän kristalliseen seikkailuun. Se oli Doris, niin
paljon minun oli myönnettävä, sillä hän ei ollut halunnut ottaa opasta
mukaan, »jotta kerrankin saisi olla kahden minun kanssani», ja hän
taputti käsiään, kun kepponen oli niin yli odotusten onnistunut. Mutta
mitäpä (niin menin asian pohjaan saakka), jos en olisi myöntynyt hänen
vaatimukseensa, mitä sitten? Ja vaikka päähänpisto olikin hänen, ei
täytäntöönpano silti ollut vähemmän minun työtäni. Minun vallassani oli
ollut myöntää tai kieltää. Myöntymällä olin ratkaissut asian, minä, ei
hän. »Odotappas vähän», keskeytti hän minut ja viritti minulle ansan.
Emmekö olleet kulkeneet tietä kaksi kertaa perätysten opas mukanamme,
huomaamatta mitään vaaraa? Luulin että huomautus oli minulle eduksi,
mutta ei, päinvastoin. Siis en saisi lukea ratkaisuanikaan ansiokseni.
Hän ei ollut halunnut opasta, hän, en minä. Me emme olleet ottaneet
opasta. Senvuoksi istuimme nyt jäätikköhalkeamassa. Enkä ollut uskonut
mitään vaaraa? Ja tässä nyt istuimme. Sellaista ei olisi opas mukana
tapahtunut. Hän olisi ohjannut meidät talutusköydessä onnellisesti
jäätikön yli ja jättänyt meidät alhaalle ravintolaan.

»Taivaan tähden», juolahti mieleeni, »ravintolassa eivät edes tiedä,
minne olemme menneet!»

Tunsin, miten hän kalpeni. Hänen käsistään sen tunsin, kun kauhuissani
tartuin niihin.

Auttaakseni meidät kauhean hetken yli aloin sadatella.

Mikä kirottu mielettömyys olikaan lähteä yksin jäätiköiden yli, kun
lapsillekin, joita varmat kädet ohjasivat, oli onnistunut kerran,
kahdesti, jopa tusinan kertaa vahingoittumattomina päästä toiselle
puolelle! Ja palata ravintolaan, pisti Doris väliin, liemiruuan ja
paistin välillä keskustelemaan vaikutelmista, ikäänkuin oltaisiin,
valkeassa viattomuudessa laaksojen ja kukkuloiden yläpuolella
leijaillen, taivaassa ja kaikista vaaroista pelastuttu, jotta sitten
äkkiä sovittuun aikaan, ilman ainoatakaan naarmua saavuttaisiin
ruokapöytään:

»Hei, poikaseni! Kuvaileppa nyt minulle, mitä kaikkea ihminen kokee
kulkiessaan huvikseen Lauterbrunnenista Lötschentaliin! Se on muka
selvästi matka maan ympäri — eikö totta? Päiväntasaaja ei ole mitään —
vai kuinka? Eikä olekaan päiväntasaajaa — niin kai?»

Hän kiskaisi minua vuorotellen kummastakin korvasta.

»Mehän emme ensinkään aikoneet Lötschentaliin saakka», väitin vastaan.

»Ei, me tahdoimme vaan vielä kerran nähdä, mitä ihminen kokee, kun
yrittää mennä yli — 'liukasta sateenkaarisiltaa' pitkin! Mies, sinä
olet runoilija, vaikka oletkin palvellut jalkaväessä. Tiedätkö
nyt, mitä hän kokee? Hän kokee sen, että hänen vaimonsa paleltuu!
Kuka sitten Breuschheimissä pitää silmällä, etteivät kanat juokse
puutarhaan? Tule, lämmitä minua!»

Otin hänet syliini. Jäätikköhalkeaman pohjalla oli liian ahdasta maata
vierekkäin, mutta se ei merkinnyt meille mitään, ja me vaivuimme
hyväilyihin; veremme ja korvamme humisivat siitä. »Et ole minua
milloinkaan niin rakastanut!» huudahti Doris äkkiä, kirkaisi vielä
kerran, ja hänen sydämensä pamppaili voitonriemusta.

»En ole milloinkaan niin pelännyt menettäväni sinut», välähti läpi
aivojeni, ja tiedän, että hän ajatteli samalla hetkellä samoin; tiedän
sen, vaikken sitä silloin oikein ymmärtänyt...

Juurineen maaperästään irroitettuna ja temmattuna, leijaillen paikassa
ja ajassa, hän sitoi minut kahleilla, kunnes aloin pelätä. Mutta hän
oli lakannut pelkäämästä omasta tai minunkaan puolestani, unohtanut
sekä pelon että kaiken muun, kaiken paitsi voitonriemunsa.

»Minun sinä olet — vihdoinkin minun. Kukaan ei sinua enää minulta ota.
Ennemmin tapan sinut. Oi, Claus, kuinka sinua rakastan...!»

       *       *       *       *       *

»Näetkö, kuinka oikeassa olin», sanoi hän, kun taas seisoimme
vieretysten. »Minun täytyi vihdoinkin kerran olla yksin sinun kanssasi.»

Eikö hän ollut sitä tarpeeksi usein?

Ei, ei niin. »Ja kuka sanoo minulle, ettet sitten ajattele hurjaa Maria
Capponia?»

Nauroin:

»Hurjaa?»

Hän nyökkäsi.

»Mutta Doris! Hänhän on itse järkevyys! Vannon sinulle, en ole
milloinkaan nähnyt häntä hurjana!»

Hän pudisti päätään. Hän tiesi sen paremmin... Silloin hän tiesi
myöskin enemmän kuin minä!

»Kenties», lopetti hän ja katsoi kelloa.

Se oli viisi.

Tähän aikaan tulivat matkailijat Lötschentalista jäätikön yli. Päätimme
huutaa aika ajoin, mutta huomasimme heti, että huutomme pysähtyivät
halkeamaan tai tunkeutuivat vain hieman sen ulkopuolelle. Me olimme
liian syvällä.

»He löytävät kelloni», sanoin, »tai huomaavat joka tapauksessa
murtumispaikan. Sehän on avonainen!» Ja me joimme loput kahvista, koska
olimme huutaneet äänemme käheäksi.

»Kerro minulle jotakin!» pyysi hän väsyneesti.

»Hei, Doris!» Varoitin häntä: »Missään tapauksessa et saa nukkua.
Kuuletko? Missään tapauksessa ei nukkua!»

Hän venytteli itseään.

»Tiedän. Sentähdenhän olen pyytänyt sinua kertoinaan minulle jotakin!»

Vedin säärykset jaloistani, kiedoin ne hänen olkapäänsä ympäri ja
pyysin häntä kevyesti nojaamaan jääseinään. Niin saatoin paraiten pitää
häntä silmällä. Ja minä kerroin.

»Tiedätkö vielä, kuinka me kerran...» »Muistatko...» Oi, me tulimme yhä
iloisemmiksi. Doris kertoi mielellään, ja minä kiitin taivasta tästä
ominaisuudesta. Silloin tällöin huusimme. Äkkiä lauloi Doris laulun!
Se oli loistava keksintö. Sillä turha huutaminen oli saanut äänemme
painumaan. Me lauloimme nyt vain lauluja, yksin taikka yhdessä.

Kello oli kahdeksan.

»Claus, muistan erään kevätpäivän talvella. Päivällisaika läheni,
istuin sohvalla hotellihuoneessa. Ikkunalaudan yläpuolella kulki,
merkillisen kaukana, rivi liuskakattoja. Se oli Freiburg. Olin
matkustanut Rheinweileristä keskustellakseni asianajajan kanssa.
Tahdoin eroa. Niin, Maria Capponin tähden... Hän oli lapsesta alkaen
ollut rakastettusi, ja kun olit huonolla tuulella, matkustit hänen
luoksensa ja tulit tyytyväisenä takaisin. Ja silloin olit taas oikein
rakastunut minuun ja hurja ja kiusasit minua — hyvin yksitoikkoisesti,
sinun täytyy jo myöntää. Sinä annoit minun ymmärtää, että on olemassa
jotakin suurta, järkyttävää, mille minä jään ikuisesti vieraaksi:
intohimo... Siitä huolimatta ryntäsit lujin iskuin porttia vasten.
Kaikesta siitä ymmärsin vain niin paljon, että meidän täytyi erota...
Minä istuin siis hotellihuoneessa ja katselin ulos avonaisesta
ikkunasta. Kattojen yli pisti näkyviin kaksi korkeata poppelia, ja
kauempana kaksi pienempää. Ilmassa oli kuin maasta noussutta hikeä.
Se johtui kuumasta kevätauringosta. Tämä tapahtui talvella, Claus,
keskitalvella! Korkeammalla, avaruuden sinessä, niin kauas kuin silmä
kantoi, näin loistavia pilviä, jotka saivat sinen läikehtimään, niin
että taivas hukkui hempeyteensä... Vuorelta poppelien läpi, tulit
sinä juosten, Claus! Kiivas hengityksesi kuului pienten poppelien
luona, kohotit kätesi, kuului kuin huuto unessa. Sinä olit puettu
valkoiseen tennispukuun, vyölläsi oli kimppu orvokkeja. Tulit juosten
avonaista ikkunaa kohden, viivasuoraan... Suljin silmäni. Hengitin
orvokkien tuoksua. Ne olivat edessäni pöydällä, tuijotin hymyillen
niihin ja sitten taas ulos ikkunasta, uuninpiippujen savuun, kuin
pienistä uhritulista nousevaan savuun auringonpaisteisen kaupungin yli.
Menin alas seurusteluhuoneeseen ja soittelin, tuntimääriä, unohdin
päivällisen, niin innostunut olin. Surullinenko? En, mutta en myöskään
iloinen, pikemmin molempia yhtaikaa. Tiesin vain, etten voinut erota
sinusta... Etsin senjälkeen käsiini ennustajan ja kerroin hänelle
uneni. 'Näkyni' tai 'mielikuvitelmani' olisi minun pitänyt sanoa, mutta
sitä hän kenties ei olisi käsittänyt. Hänen ammattinsa oli käsitellä
unia... Hän sanoi minulle, että menettäisin kalliin olennon, ja
lohdutti minua jälleennäkemisellä kuoleman jälkeen.»

»Niin, Doris, vein sinut takaisin Rheinweileriin. Täti siunasi
uudelleen liittomme. Mutta oikeastaan olit aluksi vielä vihainen...»

»Mies, sinä toimit kuin ei olisi mitään tapahtunut! Mutta häijyt
sananihan, Claus, olivat vain kuvastin, jossa näin vääristeltynä
itseni. Lapsia me olimme, yhä vain lapsia, vaikka olit jo yhdenkolmatta
vuotias, kun menimme naimisiin. Lapsia — tähän päivään asti. Miksi
oikeastaan vaadit, että meidän pitää näytellä aikaihmisiä?»

»Se on jo ohitse! En vaadi sitä enää! Mutta sano, Doris muistatko, kun
vein sinut ensi kerran Breuschheimiin...? Lapsena tunsin kevään tuoksun
kapeilla teillä viiniköynnösten välillä, niinkuin palon käryn tuntee
jo kaukaa. Hienolta se tuntui! Makasin metsässä, joka lemusi taasen
toisenlaisena, pihkalta ja kuumilta kuusenoksilta, juoksin täyttä
laukkaa poikki niittyjen, ruoho ulottui suuhuni saakka. Vehnäpeltoon
kätkeytyneenä huomasin ensi kerran, kuinka rakkaus lähestyi minua.
Silloin valloitti kotiseutu olentoni kuin aarniometsä. Metsä, niitty,
virta, viiniköynnökset, vuori ja laakso ja ilma, vuorokaudenajat,
vuodenajat, kaikki se eli ja lisääntyi minussa ja oli olemassa
selvänä, kouraantuntuvana. Muiden maiden tulva kulki sen ylitse.
Se pysyi paikallaan. Yksi ainoa ajatus riitti saamaan sen esille.
Sitten tulin uudelleen: sinun kanssasi. Astelin kuin voittaja, joka
lahjoittaa kuningaskunnan — suurimpansa, kauneimpansa, niin, ainoansa!
Miten olikaan sinun kauttasi kotiseutu tunkeutunut syvälle, sydämesi
pohjaan saakka, ja miten olimme kohonneet taivaaseen, antautuen
rajattomasti sen huostaan! Rakkaus, jonka henkäys oli koskettanut minua
vehnävainiossa, täällä se seisoi seppelöitynä, sen voimakkaat, puhtaat
kädet pitelivät sydäntäni. Myöhemmin, kesäöinä, kun yhdessä kärsimme
— emmekö siitä huolimatta seisoneet puiston viiniköynnöskäytävässä,
ruumis ja sielu toisiinsa sulautuneina? Näetkö sen vielä, kuutamon
keltaisella hiekalla? Viinilehtien mitä hennoimman varjon? Paalujen
lujat piirteet? Talomme valkoisen, valkoisen seinän kirkkaassa yössä?
Rakkaani!... Se on vieläkin sinussa, kotiseutuni, sikäli kuin sinä sen
omistat ja säilytät.

— Pyydän, vie vieras mies takaisin kotiseudulleen, minä pyydän, pyydän:
anna!»

»Mitä pitäisi minun antaa sinulle, mitä et jo omista, Claus? Enempää ei
minulla ole... Minusta tuntuu, että olen jo kerran ennen lausunut ihan
samat sanat, luullakseni Anhaltin rautatieasemalla. Sinä matkustit pois
Berlinistä, minun piti vielä jäädä joiksikin päiviksi sukulaisteni luo.
Se oli jonkinlainen palkinto. Minun piti saada tanssia, käydä museoissa
ja teattereissa, nähdä uusia ihmisiä. Kun sinä olit luonani, tahdoit
aina olla yksin. Tuskin oli junasi poistunut hallista, kun kaikki
ympärilläni muuttui ihanaksi uneksi. Kävin museoissa ja teattereissa,
näin joukoittain ihmisiä, tanssin ja nauroin — kuin unessa... Olit
rikkaasti palkinnut minua; sain vielä matkustaa Münchenin kautta
kotiin! Oi, oma Münchenini! Minulla oli hauska huone 'Vuodenajoissa',
saatoin nähdä Theatiner-kirkon neljä tornia ja Neitsyt Maarian kirkon
kaksi kupua, kaikki vihreiksi patinoituina, hoviteatterin ja hovitallin
suuret julkisivut, ja ikkunan alla kulki katu, jonka maailmaakokenut
pormestari oli toimittanut vallan suurkaupunkimaisesti kivetyksi.

— Täällä tahdoin odottaa sinua... Minusta tuntui kuin tyttönä kokeissa
ennen pääsiäistä. Olin kokonaan rajoittunut sinuun ja valmistauduin
ottamaan sinut arvokkaasti vastaan... Näin taaskin paljon ihmisiä,
olin illoin konserteissa, mutta yöllä en voinut nukkua. Sydämeni
isosi sinua, käteni kaipasivat sinun käsiäsi. Vain vaivoin verhouduin
ruumiiseeni. Kädet laskin vaieten lanteilleni, jalat kiinni toisiinsa:
olin melkein sinä. Suljin silmäni muuttuakseni kokonaan sinuksi...
Ruumiini oli minusta pyhä. Nyt olit paikalla... Olin kauan odottanut
yksinomaan hellyyteni voimalla, ilman intohimoa. Sinä olit tullut kuin
uni, joka toisesta vuotaa. Nyt minä olin sinä. Kuinka olitkaan minun!...

— Sano, Claus, eikö tämä ole rakkautta?»

»Ah, Doris! Kun opin sinut tuntemaan, ajattelin: hän on, valmiina,
putkahtanut tästä keväästä. Hän tuoksuu kuin tämä maa lämpimänä päivänä
ennen pääsiäistä. Arka hän on ja kirpeä ja rajaton antaumuksessaan,
kun hän kauhistuu rakkauden voimaa ja vaipuu synkkyyteen — kuin
maan neitseellisyys kosteassa lämmössä aurinkoisena päivänä ennen
pääsiäistä. Hän on uskollinen kuin puu, kouristuksentapaisesti
vetäytyessään kokoon niiden nesteiden nautinnosta, joiden se tuntee
sisällään virtaavan. Hänen ruumiinsa väräjää syleilyssä, ikäänkuin
hänen sydämensä särkisi hänet, hänen silmänsä itkevät onnesta,
hän pelkää kaivatessaan äänetöntä salamaniskua, joka saa umput
puhkeamaan. Miten jännittyykään hänen ruumiinsa, ponnahtaakseen taas
entiselleen! Kevät, kevät, enpä olisi milloinkaan tullut tietämään,
mitä se on, ellen olisi häntä kohdannut... Niin muuttui Köln minulle
pyhäksi kaupungiksi. Sitten vaelsi kesä ohitsemme, kullankeltaisena
ja suurena. Sinusta tuli äiti. Ulkomuotoosi tuli uhkeatta ilman
painavuutta, sinusta huokui lempeätä täyteläisyyttä, joka verhosi
sinut kuin hienoimmasta kudoksesta valmistettu painava vaate. Sinusta
tuli tietävä, ilman julkeutta. Ylimielisyytesikin lahjoitti jotakin
viisaudestasi ja hyvyydestäsi sille, jolle sitä osoitit. Joskus
valtasi sinut ukkosilman painostava turvattomuus, ensimmäinen salama
tempasi sinut takaisin itsetietoisuuteesi. Silloin kohosit kuin puu
rajuilman kohistessa sen ylitse. Joka salamanväläyksellä ponnahdit
kuin puu täyteen pituuteesi juurien täyttämästä maasta etkä väistynyt
sormen leveyttä paikaltasi. Kuinka ihana olet iltaisin, kun olet
eronnut lapsesta ja hajahapsisena, tyttömäisen nopealiikkeisenä ja
kuin naurunhelinääsi verhoutuneena, hiukan päätäsi kumartaen, juokset
iltaportista yöhön! Näetkö Breuschheimissä suuren huoneeni, kirjat,
kuvat, pöytäni, sohvan, puutarhaan päin olevat ikkunat, kuutamossa
aavemaiset vuoret — miten oletkaan minun ja tiedät, jalosieluinen,
mitä se on! Kuinka paljon täyteläisyyttä, voimaa ja kolmin kerroin
koettelemuksissa lujittunutta, ah niin haurasta viehkeyttä — Dorikseni!

— Kevään nimi on nyt kesä. Olisi kaikissa tapauksissa liian aikaista
sen ruveta syysajatusten kanssa askartelemaan. Se tietää syksystä
sen, mitä joen toinen ranta toisesta, kun ne joskus auringonlaskun
aikaan veden kuvastimessa yhtyvät. Melkein liian voimakas on sellainen
värihehku, liian suuri hetken hiljaisuus, etäinen kellonhelähdys
värisyttää kyyneliin asti — kuin lähenisi kuolema sinisen perhosen
muodossa lentäen... Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat hermoihin,
meidän kaikkien, ihmisten ja eläinten; Doris, toden totta, rakastan
sinua yli kaiken. Olen aina rakastanut vain sinua!»

»Kiitos, Claus, kiitos!»

Olin valmis kertomaan hänelle kaikki Mariasta ja itsestäni, mutta kuin
arvaten ajatukseni hän esti aikeeni:

»Ellei Maria, olisi se joku toinen. Olimme lapsia ja tahdoimme leikkiä,
minä vierasten ihmisten ja maiden kanssa, tanssien ja soiton soidessa,
ja sinä, miehen korkuisena, naisten kanssa. Minä en ole kenties luotu
rakkautta varten, Claus, vaikka oletkin oppinut pitämään arvossa minun
tapaani rakastaa... Se on katkeraa, rakkaus. Sen kanssa on vaikea tulla
toimeen. Tahtoo hallita ja riemuita. Toinen tahtoo samaten... Nyt
ymmärrän sen. Katso, sentähden tahdoin kerran olla kanssasi kahden. Oli
liian paljon, mitä en ymmärtänyt.»

»Ja nytkö ymmärrät?»

»Alan ymmärtää... Mutta, eikö totta, Claus. Koskaan emme enää tahdo
kiusata toisiamme? Ei minkään tekosyyn varjolla. Kun toisen meistä on
paholainen saanut valtaansa, pyörähdämme ympäri ja annamme sen riehua,
kunnes se on saanut tarpeekseen. Ja sitten, sitten tulemme takaisin ja
teemme sovinnon.»

»Doris, vannon, ei milloinkaan enää!»

Hän nousi varpailleen, ojentautui ja kietoi puhuvin ilmein käsivartensa
kaulalleni:

»Oi kuinka iloitsen, että saan jälleen nähdä Jacquotin!»

Hän naurahti hiljaa itsekseen.

Kello oli yhdeksän. Huumautuneina rakkaudestamme toivoimme hetki
hetkellä lujemmin. Me liikuimme kauan varmuuden rajoilla.

       *       *       *       *       *

Mutta kun tuli yö eikä ketään tullut auttamaan meitä, kun oli tullut
yö... vietimme sen kauhistuneina suurten, valkoisten tähtien loistaessa
jäätikköhalkeaman yläpuolella. Puhuimme, puhuimme yhä. Ne olivat
ihania asioita, mitä silloin toisillemme sanoimme. Se oli kauheata.
Me huusimme ja suutelimme, koko ruumiiltamme vavisten, kuoleman
kidutusvuoteella. Se oli hirveätä. Se oli vain hirveätä.

Taskuveitselläni iskin jääpalasia seinistä, sillä meidän oli jano,
kunnes se katkesi. Oli parempi niin... En ollut itsestäni aivan varma,
kun niin puhelimme, yhä pulmiimme, yhden ainoan soihdun valaisemina,
joka sisällämme valottomana paloi loppuun — puristimme ja suutelimme
toisiamme. Halkeaman seinät näyttivät käyvän yhä ahtaammiksi. Ne
ahdistivat meitä.

Doris ei ollut huomannut, että terä oli katkennut.

»Niin pian kuin tulee valoisaa, Doris, sammalsin, »kohta, ihan kohta...
tahdon vuolla veitsellä askelmia jäähän. Me kiipeämme täältä pois.
Eilen illalla, kun veitsi pälkähti päähäni, eilen ei sillä olisi ollut
mitään merkitystä. Emme olisi kuitenkaan ennen yötä ennättäneet kotiin.»

»Emme», sanoi hän.

Nälkää emme tunteneet.

Nyt oli ihan kirkasta, mutta en voinut enää estää häntä nukkumasta.

Kun häntä itseäni vastaan puristaen, ravistaen häntä, huutaen
hänelle (oi, kuinka suloiselta ja kuinka kaukaiselta kuului jo hänen
vastauksensa: »Niin, Claus») mitä hehkuvimmin häntä rakastin ja
ajattelin, että kaikkien näiden jäätiköiden täytyi sulaa hehkuuni,
silloin tunsin äkkiä kylmän henkäyksen kasvoillani, ja satoi lunta. Ei,
se oli hänen päänsä, joka oli laskeutunut olkapäälleni. Hän nukkui! Hän
oli hukassa. Annoin hänen solua jäätikköhalkeaman pohjalle ja asetuin
makaamaan hänen päällensä.

»Ei ole tarpeeksi tilaa maata vierekkäin», mumisin anteeksipyynnöksi ja
työnsin hänen kätensä alleni ja omani hänen päänsä alle. Nyt nukkuisin
minäkin pian. Pian olisin yhtä sikeässä unessa, ja minusta tuntui kuin
pieni Jacquot nukkuisi kolmantena luonamme, jopa kuin hän ei olisi
vielä syntynyt, kuin unessa vasta kulkisimme häntä vastaan... Etsin
hellästi hänen käsiään altani, sylistäni, ja kasvoni lepäsivät niin
hänen kasvojensa päällä, että oikean silmäni ripset sivelivät hänen
vasemman silmänsä ripsiä, mutta kuitenkaan ne eivät liikahtaneet.

Silloin kulki lävitseni muuan ajatus kuin tuli. Makasin tässä
lämmittääkseni häntä, minun täytyi pitää häntä lämpimänä, jotta hän
ei paleltuisi, sitä vain minun tarvitsi tehdä, niin hän saattoi
rauhallisesti nukkua, kunnes apua tulisi. Me olimme pelastetut! Me
elimme! Äkkiä kuulin Jacquotin huutavan isää ja äitiä, ja minä vastasin
hänelle, me pidimme seuraa toisillemme — nauraen, huutaen kaikkia
helvetin kirouksia käyttäen ja kohta taas hellästi, jommoisena en
milloinkaan ollut tuntenut itseäni, kyyneleitä vuodattaen ja raivon
tukahduttamin uhkauksin kerroin hänelle, mitä hänen vanhemmilleen oli
tapahtunut kohosin polvilleni voidakseni puhua kovempaa.

»Jacquot!» huusin, »Jacquot!» Sillä minusta tuntui, ikäänkuin hänen
äänensä taas etääntyisi. Samalla kun painoin polviani halkeaman seiniä
vasten, koetin kyynärpäitteni varassa kiivetä korkeammalle.

»Jacquot, kuuletko minua?»

Nyt hänen äänensä oli ihan lähellä, ja ähkyen luisuin takaisin polvieni
ja kyynärpäitteni varassa, hitaasti ja varovasti, jotta en loukkaisi
Dorista, ja laskeuduin hänen päällensä lämmittääkseni häntä. Taas
tunsin hänen kätensä ja sivelin silmäripsilläni hänen ripsiään.

»Nuku, rakkaani», pyysin häntä, »nuku vain! Minä pidän huolta lapsesta,
niinä pidätän sen täällä.»

Sillä keskustelua lapsen kanssa, sitä en millään tahtonut keskeyttää.
Jacquot oli pidätettävä, joko Jumalan tai paholaisen avulla, lähistöllä
— vaikka se maksaisi hänelle verta ja kyyneleitä, hänen täytyi pysyä
luonamme.

»Täällä, Jacquot, täällä!»

Ärjyin, hyväilin, loputtomin kyynelvirroin huusin häntä, revin
hänet kappaleiksi vihaisilla sanoillani, aina sen mukaan, kuuluiko
hänen äänensä lähempää vai kauempaa. Samoin irroittausin polvin ja
kyynärpäin, varpain ja sormin liikkumattomana makaavasta vaimostani
ja noudin Jacquotin takaisin ja laskeuduin uudelleen maahan,
lämmittääkseni häntä.

Monesti tarvittiin tunteja kestävää työtä, ennenkuin taas kuulin lapsen
äänen, enkä voinut jäädä minuutiksi makaamaan Doriksen päälle, koska
Jacquot heti taas juoksi tiehensä. Silloin pääsin melkein halkeaman
puoliväliin saakka ylös, aina samaan paikkaan, jossa seinät lähenivät
toisiaan ja jossa en löytänyt kyynärpään suuruista paikkaa. Toisen
kerran luulin tarttuneeni pojan käteen ja Doriksen päällä maaten
nukkuneeni pitkän, virkistävän unen.

Sellaisella hetkellä huomasin, että Doriksen silmät olivat
puoliavoimet. Pelästyin kauheasti, luulin, että olin herättänyt hänet
huudollani ja melullani. Mutta hänen täytyi nukkua, kunnes apu tulisi.
Hän ei saanut ennen sitä herätä. Muuten oli kaikki hukassa. Muuten me
kuolisimme. Suljin henkeä pidätellen hänen silmänsä, huulillani suljin
ne, mutta heti senjälkeen ne taas olivat puoliavoimet.

Silloin tunsin, että olin tulossa hulluksi. Kuumanhehkuvaan päähäni
tarttui jäinen käsi, se etsiskeli pari kolme sekuntia siellä, sitten
se painalsi ja — oli vähällä riistää minut yhdellä tempauksella
järjiltäni! Mitä olisi jäänyt jäljelle? Mytty ryysyjä ja tuskaa...
Onneksi juolahti ajoissa mieleeni, että olin jo kerran ennen
nähnyt Doriksen nukkuvan siten, suu lujasti suljettuna ja silmät
puoliavoimina, jopa useinkin, vuoteessaan, ulkona, kerran hevosen
selässä, kun eräänä täysikuun valaisemana yönä olimme lähellä toisiamme
ratsastaneet kotiin. Näin selvästi varjomme hitaasti liukuvassa
Breusch-virran kuvastimessa, miten se joskus oli kappaleen edellä,
joskus seurasi takanamme. Selvästi näin hänen kuunvalaisemat kasvonsa
ja sinertävän hopeisen pisaran kummassakin puoliavoimessa silmässä.
Ja nyyhkytin äänettömän kiitoksen. Se oli äänetön huokaus ruumiin
syvyyksissä. Minulla ei ollut enää kyyneleitä eikä ääntä.

Kun päivän tähdet alkoivat työntää syrjään yön tähtiä ja äänettömästi
vaikertavin huulin puhuin Jacquotille, erotin... vähitellen...
etäältä... vieraan äänen.

Ja silloin tapahtui ihme.

Minä huusin!

Senjälkeen kun tuntikaupalla olin ollut kykenemätön muovailemaan
huulillani heikointakaan henkäystä, työntyi ihan itsestään huuto
kurkustani, huuto, jommoista en milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole
päästänyt.

Köysi, jonka he laskivat luokseni, osoittautui liian lyhyeksi. Heidän
täytyi mennä Mutthorn-majaan etsimään apua. Kun he uudelleen huusivat,
en vastannut. Nukuin.

Vaatteisiin kiedottuna, kuumien pullojen välissä, kääreet käsien ja
jalkojen ympärillä, heräsin.

Ensin en nähnyt muuta kuin hehkuvanpunaisen auringon. Makasin
telttavuoteella ulkona. Sitten tunsin Mutthorn-majan. Katselin
ympärilleni, näkisinkö toisen samanlaisen vuoteen. Ei, olin yksin.

En kysynyt mitään.

He peittivät minut ja kantoivat alas laaksoon.

Nukuin.




IV. KOTINI


Siitä lähtien asun yksikerroksisessa pikku talossa Schwarzwaldin
liepeellä, Rheinweilerin yläpuolella. Rheinweilerin ja metsätalon
välillä on Römerbadin kylpylaitos. Roomalaiset ovat sen perustaneet,
ja ne lämpimät lähteet, joissa he kylpivät, pulppuilevat yhä
edelleen. Heidän yksinkertaisen, mutta mitä aistikkaimman kylpylänsä
rauniot ovat uuden, komeasti ajanmukaisen marmorikylpylän takana
ihanassa, satavuotiaassa puutarhassa, jonka Badenin suurherttuat
ovat perustaneet ja jota nyt käytetään kylpylän puistona. Kauniina
vuodenaikana on täällä paljon väkeä, mutta talvi, joskin leuto, sulkee
sen ulkomaailmasta. Silloin lepäilevät monet hotellit ja huvilat
viehättävässä rappiotilassa. Päivä on toisensa kaltainen, kukaan ei
laske niitä. Silloin hallitsee jylhä metsä ja harvat asukkaat vaeltavat
yksitellen tai ryhmissä kirkkaimpana päiväsydämenäkin uneliaassa,
sattumalta sinne osuneelle vieraalle käsittämättömässä, kiihtyneessä
mielentilassa ikäänkuin hävinneen kylpylän yövartijoina... Täällä on
alemannilailaisen puutarhan lämmin, suojaisin soppi. Jos eläisin täällä
maanpaossa, olisi tämä maailman ihanin karkoituspaikka toisella puolen
syvä metsän lieve, toisella alati vaihteleva taivas, ja niin hauska!

Tätini lainasi minulle autonohjaajansa, joka kesäisin hoitaa puutarhaa
ja pilkkoo puita, talvisin sytyttelee pesiä ja puhdistaa taloa, myös
tarjoillen pöydässä. Hän toimittelee sitäpaitsi ylimääräistäkin, kun
pesee keittäjättärelle astioita. Hän on nimeltään Grether Fritz ja
kotoisin Rheinweileristä.

Lukuunottamatta häntä itseään ja raajarikoista serkkua ovat kaikki
hänen sukunsa miesjäsenet kaatuneet sodassa, ja naiset ovat muuttaneet
elsassilaisten sukulaistensa luo Reinin toiselle puolelle. Raajarikko
on kadonnut. Hän on kuuleman mukaan kerjuulla rikastunut kaupungeissa.

Sitävastoin ei kotiseudulla pysyneen ja köyhäksi raukaksi jääneen
Fritzin päästä ole hiuskarvakaan käpristynyt, vaikka hän neljän vuoden
aikana olikin matkalla Venäjän rintamalta Ranskan rintamalle, mutta
hän sanoo kuitenkin saaneensa matkustamisesta kyllikseen koko elämänsä
ajaksi. Hän vartioi Jacquotia kuin hyvin viisas koira, jopa viisaampi
kuin Barry, ja Jacquot palkitsee sen ainaisella huolenpidolla hänen
hyvinvoinnistaan. Hän ei ainoastaan pistä miehelle jokaista saatavissa
olevaa makkaranpalasta, vaan antaa hänelle myöskin suklaasta ja
vohveleista, joilla isoäiti Breuschheimissä ja isoisä Kölnissä niin
runsaasti varustavat hänet. Heidän mieluisin askareensa on tutkia
autoja, jotka tunnin matkan alalla ajavat ohi (Jacquot tuntee jokaisen
automerkin kaukaa moottorin äänestä), ja heidän yhteinen valituksensa
on, ettei meillä enää ole autoa, ainakaan Reinin tällä puolella; heidän
juhlapäivänsä on silloin, kun he auttavat jonkun liikkeelle, osuttuaan
tapaamaan kumoon ajaneen. Silloin on vierasta virkaveljeä autettava.
He puhuvat siitä viikkokaupalla seuraavaan autoon saakka, jonka he
»auttavat pystyyn», ja Jacquot pitää kirjaa, »kalenteria»; siihen on ne
päivät merkitty, jolloin auto kulki ohitse, ja pyhäpäivät, jolloin joku
jäi tielle. Ja tämä auttaa molempia unohtamaan, kuinka yksitoikkoisesti
elämä täällä ylhäällä kulkee.

Äitini lähetti keittäjättärensä, joka on nimeltään Kathrin samoin kuin
isoäidin äidinäitiä palvellut, perheessämme kuolematon, puolisokea
keittäjätär. Meidän Kathrinimme ei ole sokea, valitettavasti vain liian
vanha voidakseen solmia elämänaikaisen siteen Grether Fritzin kanssa.
Eikä Fritz välitä vähääkään naisista. Hän on tarpeeksi matkustanut.

Täti Sidonia on lahjoittanut minulle täysi-ikäiseksi tultuani
entisen metsästysmajan, ja Doris ja minä olemme viettäneet täällä
kuherrusviikkomme ja senjälkeen monta kesää. Täällä on Jacquot
syntynyt. Talo on yksinäisellä paikalla. Rheinweilerin rautatieasemalle
on hyvä tunnin matka, ja Römerbadiin pääsemme kahdessakymmenessä
minuutissa; kuitenkin on Jacquot meistä ainoa, joka käyttää hyväkseen
kylpylän ihastuttavia laitoksia.

Sodan jälkeen tapasimme talosta metsänvartijaksi itseään nimittävän
asukkaan. Otin hänestä selvää. Se oli venäläinen vanki, joka oli nainut
rikkaasta talonpoikaisperheestä. Talollinen oli pormestarina eräässä
kylässä Römerbadin takana ja oli luovuttanut vävylleen viimeisinä
sotavuosina asumattoman talon aviolliseksi asuinpaikaksi. Doriksen
ja minun täytyi senvuoksi hankkia ensi aluksi asunto kylpylästä. Me
tunsimme hotellin ja sen omistajan, herra Muserin. Missään ei meistä
olisi pidetty parempaa huolta. Täällä saattoi elää, täällä saattoi
paljon unohtaa, paljon miettiä ja puuhata. Meidän piti odottaa
hotellissa muutamia päiviä ja jäimme viikoiksi.

Täti Sidonia laski Muserin perheen kuuluvaksi »parhaimpaan
hotelliaateliin». Hänestä oli yhtä todennäköinen se otaksuma,
että maailmaahallitsevan kaupungin virkailijat ja upseerit olivat
poikenneet Römerbadissa Muserin perheen luona kuin että hänen
suuresti arvossapitämänsä sveitsiläinen sirkusperhe Knie olisi
esiintynyt jo vanhassa Roomassa ratsuineen ja ilveilijöineen. Joka
tapauksessa elivät Muserit maan muistitiedoissa yhtä ikuista elämää
kuin Rheinweilerit ja Breisachit. Vanhoissa vaskipiirroksissa näkyi
ensimmäinen Römerbadin hotelli: kaunis klassillistyylinen rakennus,
josta sen ajan kirjallisuudessakin mainitaan yhtä ja toista. Se oli
nimeltään »Zum Vogesenblick» ja Muserien rakentama. Aikojen kuluessa
kasvoi pienestä huvilinnasta jättimäinen palatsi, mutta sen nimi oli
yhä »Zum Vogesenblick». Sitä hallitsi nykyään John Muser porvarillinen
aatelismies, joka enimmin rakasti viulunsoittoa. Doris soitteli hänen
kanssaan.

Kaukaa kuunnellen ahmin saksalaisia sanomalehtiä, joista ei
ainoatakaan enää aselevon jälkeen ollut tullut näkyviini, mutta
ne tekivät minut yllä nälkäisemmäksi. Tyydyttääkseni haluni
tilasin ulkomaalaisia lehtiä. Kieltämättä viehätystä, jonka vieras
kieli tuotti, en kuitenkaan voinut salata, että nämä johtavat
maailmanlehdet olivat toistensa kaltaisia kuin Sidneyn rautatukkuliike
ja Hampurin siirtomaatukkuliike, kuin Pariisin naisompeluliike ja
Lontoon matkatoimisto tai berliiniläinen kaliyhtymän toimisto ja
bukarestilainen naftayhtiön toimisto. Mitä »viimeisistä tiedoista» oli
kurssitaulukoissa täsmällisesti sanottu, se oli lehden ensimmäisillä
sivuilla käännetty yleensä eksyttävälle kielelle, ja ajanmukaisen
sivistyksen puutteessa lukijat ravitsivat sillä ei ainoastaan itseään,
vaan myös viattomia vaimojaan ja lapsiaan, mistä johtui, että
alituisesti miljoonat uhrit joutuivat vanhastaan uskomansa jumalan
nimessä alttiiksi uudelle maailmanhistorian pörssihuijaukselle.

Pian jätin lehdet ja katselin häiriintymättömin mielihyvin Mozartin
sävelten punaisia askelmia, seisoin liikutettuna Beethovenin konsertin
kasvojen edessä, joihin yö ja päivä ja vuodenajat piirtyivät
ihmiskäsin, näin Wagnerin hermostuneiden rosvopäällikkönyrkkien
aukeavan ja heittäen miekan luotaan vaipuvan kaksimieliseen nautintoon,
seurasin syvästi tyytyväisenä Debussyn pitkiä, voideltuja sormia, jotka
lipuivat pitkin naisruumiin muotoja, viipymättä niillä, tai kuuntelin
nuorimpien vastakeksittyjä lintukonsertteja. »Viivy», huusin minä,
»viivy luonani, maailman sielu, sinä enkelien sota ja rauha!» Kun
jumalolentojen epäilemättä oikeutetut halut paisuvat ylenmääräisiksi,
sanoin itselleni, silloin luodaan musiikkia! Himon valtakunta leviää
äärettömyyksiin, yksi ainoa silmänavaus nielaisee tuhannen punnan
setelin virvatulen, silmäripset vetävät, kohottautuen, siivillään
lukemattomia orjia valoon, ja korkeassa laulussa, joka kaikuu,
aukeavat äänettömästi helvetin portit... Eikä missään elänyt yhdessä
kohden niin monta innostunutta säveltaiteilijaa kuin kuninkaallisessa
preussilaisessa yleisesikunnassa — senkin sanoin itselleni, nauraen.
Hetkeksi oli aika puhdistunut myrkystä.

Emme laiminlyöneet mitään hotelli Vogesenblickissä, ja kun Doris
äkkiä soitti väärin, koska oli vaipunut ajattelemaan muuta kuin
nuottejaan (herra Muserille ei sitä sattunut milloinkaan), juoksivat
nuotit edelleen yksinään, hotellinomistajan kärsivällisesti tahtia
pitäen pysyessä kintereillä. Arvasin, mikä niin hämmentävällä tavalla
eilisistä tai huomisen päivän tapahtumista kiinnitti Doriksen mieltä,
ja ihmisen soitannollinen uni jatkui itsestään. Tuntui hyvältä siten
elää, siten toivoa, olla niin valmis onnensattumien varalta, jotka
kenties eivät milloinkaan tulisi, mutta ehkä kuitenkin jo huomenna.
Mutta eräänä päivänä sai herra Muser noidannuolen oikeaan olkapäähänsä,
ja silloin päätin toimia.

Käväisin Römerbadin takaisen kylän pormestarin luona, jonka vävy piti
taloani hallussaan, kutsuin hänet Rheinweilerin linnaan ja pyysin sekä
piirin esimiestä että erästä tuttua asianajajaa auttamaan itseäni
asuntokysymyksen pohtimisessa Markgräfelin ja Burgundin viinipullojen
ääressä.

Elämästä iloitseva seura ei päässyt periaatteellista keskustelua
pitemmälle. »Oikeuden vuoksi» tarjoutui pormestari vapaaehtoisesti
hankkimaan minulle tilaa asunnossani, ja kun täti oli vähäksi aikaa
poistunut huoneesta, kirosi hän julmistuneena tänne osuneet venäläiset
vävypojat.

»Onko niitä siis täällä niin paljon?» kysyin ihmeissäni, jolloin kunnon
mies löi nyrkillään pöytään, niin että viini laseissa läikkyi.

»Heistä voisi koota rykmentin!» vakuutti hän ja alkoi sitten kuiskailla
esimiehen kanssa. Hän tahtoi tietää, eikö ollut mitään keinoa
karkoittaa mokomia kiusallisia venäläisiä vävyjä — mihin, se oli
hänestä yhdentekevää.

Niinpä sitten asetuimme metsätaloomme. Tulimme hyvin toimeen
pakkovuokralaistemme kanssa, mutta perheeni ujostelematon elämäntapa ei
miellyttänyt heitä, ja he muuttivat pois. Minne, se oli taas minusta
yhdentekevää.

Jacquot käy koulua pikkukaupungissa, ja minä opiskelen hänen kanssaan.
Kauniina päivinä hän menee kävelemään Römerbadin kylpyläpuistoon ja
vaihtaa tutkistelevia silmäyksiä lyhythameisten neitien kanssa, jotka
kuitenkin enimmäkseen syystä kyllä tuntuvat hänestä vastenmielisiltä.
Sitävastoin hän jää seisomaan, kun kohtaa erään tytön nimeltä Anna
Grässlin. He hymyilevät toisilleen ja joskus keskustelevat kainosti
astellen jonkun askeleen vierekkäin. Tytön äiti on erään viinikauppiaan
leski, jolla kuuluu olevan suhteita kaukaiseen sukulaiseemme parooni
Breisachiin Römerbadin linnassa. Fritz puhuu hänestä epäsuosiollisesti
ja valvoo, ettei Jacquot joudu liian lähelle pienokaisparkaa.
Muuten tämä viinikauppiaan leski Grässlin on syntyään italialainen,
römerbadilaisten kannalta siis »kulkuri», jota ei yksikään kunniallinen
porvari tervehdi. Grässlin-vainaja toi hänet vähää ennen sotaa kotiinsa
joltakin matkaltaan ja meni sitten, suvun kauhistukseksi, pian hänen
kanssaan naimisiin. Nyt hänen sanotaan olevan varakkaan. Parooni
Breisachia Jacquot vihaa, kieltäytyy ojentamasta hänelle kättään ja
poikkeaa jo kaukaa syrjään, paroonin näyttäytyessä metsätiellä, samalla
salaa ärsyttäen Barrya häntä vastaan.

Kaikesta tästä kuulen vain Fritziltä. Kuitenkin luulen olevani
varma asiastani: Jacquot ei tunne enää mitään epäluuloa isäänsä
kohtaan, ja kun hän niin usein puhuu Sveitsistä, Petersgratista ja
Tschingel-jäätiköstä, toivoo hän yhä vielä, haluaa kiihkeästi, että
matkustaisin hänen kanssansa Sveitsiin ja antaisin hänen kuin koiran,
joka johdetaan jäljille, etsiä siellä ylhäällä. Hän löytäisi äidin!

Kun hänelle hiljakkoin sanoin, että äiti lepää haudattuna kotona
Breuschheimin kappelissa ja että veisin hänet kenties pian sinne, ei
hän uskonut minua. Minähän olinkin sen tähän asti hänellä salannut.

Minkätähden? Siksikö, että omaa tunnettani enemmän tyydytti Doriksen
»kadottaminen» jäähän ja lumeen? Vai siksikö, että vielä tänäänkin
kauhistun ajatellessani isoäitini hautajaisia, jolloin Jacquotin
ikäisenä sain pelkän sovinnaisuuden vuoksi kärsiä järjetöntä kidutusta?

Varmasti oli syynä huolenpito lapsesta, mutta myös oma arkuuteni.
Sairasta peloittaa yhtä paljon tuskan tuottaminen toiselle kuin
itselleen.




V. YÖ BREUSCHHEIMISSÄ


Kun Doris haudattiin Breuschheimissä, makasin sairashuoneessa
Zürichissä: Minulta salattiin kaikki, kunnes saapui sanoma, isäni
vanhuksenkädellä kirjoittama, joka kuului: »Doris lepää luonamme
Breuschheimissä.» Heti pyysin lääkäriä puhelimitse kysymään, oliko
Jacquot ollut saapuvilla hautajaisissa. Ei, hän ei ollut nähnyt tai
kuullut mitään, ja ikäänkuin omatuntoni nyt olisi rauhoittunut,
kaipasin häntä.

Äitini toi hänet autossa Zürichiin. Kuusikymmentä vuotta lepäsi
kauniisti rypytettyinä hänen kasvoillaan. Hymyilin ensi kerran, kun
näin vanha rouvan lasta taluttaen astuvan huoneeseen. Heitä seurasi
kälyni Pia. Heti herättivät hänen harjaantuneet silmänsä huomiotani:
ne tutkivat minut yhdellä silmäyksellä. Niitä lukuunottamatta hän oli
Doriksen näköinen; kuitenkin hän näytti suuremmalta, kevyemmältä,
viileämmältä. Hänen kasvoissaan oli uteliaan vakava ilme.

Tahdoin painaa äidin ja pojan rintaani vasten, mutta jäykät jäsenet
eivät sallineet sitä, ja vaivoin hillitsin tuskanhuudon. He istuutuivat
luokseni. Siinä hän siis oli, Jacquot! Tarkastelin häntä.

Hän katseli yhtenään ovelle.

»Sanohan toki jotakin, Jacquot!» pyysin, sillä tahdoin kuulla hänen
äänensä. Sensijaan että olisi vastannut hän naurahti hiljaa, pani
sormen suulleen ja alkoi etsiskellä huoneessa. Hän avasi kaapin.

»Olemme sanoneet hänelle», kuiskasi äitini, »että sinä etsit häntä,
että hän on juossut harhaan vuoristossa».

»Jacquot!» huusin käskevällä äänellä...

Yhdellä nykäyksellä hän kääntyi. Hän seisoi vakavana ja päättäväisenä.
Silloin purskahti vanha äitini itkuun.

Jacquot ei kuitenkaan liikahtanut. Hänen kasvonsa pysyivät samanlaisina
ja ikäänkuin pakosta minuun päin kääntyneinä. Hän katsoi minua
kasvoihin, muuten hän ei nähnyt mitään. Hän ei _tahtonut_ nähdä mitään
muuta.

»Jacquot», sanoin rauhallisesti, »me emme löydä häntä. Ei ole mitään
toivoa enää. Äiti on kadonnut.»

Hän pudisti päätänsä. Siinä kaikki.

Ja sitten kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Se oli pulmallinen
juttu, toisesta ahdingosta syntynyt, kuinka hänen äitinsä oli »joutunut
hukkaan...» Hän seisoi yhä paikallaan. Vasta kun käskin tuoda kartan
ja kysyin häneltä, näyttäisinkö hänelle paikan, jossa hänen äitinsä
oli joutunut hukkaan, nyökkäsi hän ja astui vuoteeni viereen. Sisaren
täytyi pidellä karttaa ja näytellä hänelle kaikki paikat, jotka
mainitsin. Äitini oli poistunut huoneesta. Pia pysytteli hiljaa
nurkassa ikkunan luona.

Jacquot kuunteli tarkkaavasti eikä puhunut mitään.

»Ymmärrätkö, pienokainen, nyt jo kaikki?» kysyi sisar hyväilevästi.
Lapsi piti kysymystä jollakin tavoin sopimattomana. Hän ravisti
päätänsä torjuvasti ja oli nähtävästi tyytyväinen, kun sisar senjälkeen
poistui. Tahdoin aloittaa kertomukseni kolmanteen kertaan, mutta
Jacquot keskeytti minut. Vihdoinkin kuulin hänen äänensä! Se oli sama
ääni, joka oli kuulunut jäätikköhalkeamaan...

Painoin pääni pielukselle ja suljin silmäni.

»Jacquot!»

Mutta mitä hän sitten oli kysynyt?

»Ostatko minulle sellaisen kartan?» kertasi hän.

»Mielelläni, Jacquot, ja se tulee olemaan yksin sinun omasi.»

»Ei tarvitse, mutta sen täytyy olla hyvä kartta.»

Nyökäytin päätäni.

Silloin vasta hän huomasi, kuinka kurjassa kunnossa olin.

Hän liukui vuoteen reunaa pitkin lähemmäksi ja painoi päänsä minun
pääni viereen pielukselle. Suuret, siniset silmät olivat täynnä
kyyneleitä, ja pelkästä ponnistuksesta tukahduttaakseen itkunsa
saivat hänen kasvonsa murjottavan ilmeen. Vain suu värisi, koska hän
mielellään halusi puhua, kuitenkin vain siinä tapauksessa, että sanat
eivät avaisi kyynelsulkuja. Hän onnistui siinä, joskin puutteellisesti.
Kaksi suurta kyyneltä vieri yli täyden reunan. Hän nielaisi.

»Minä löydän äidin», sanoi hän tukehtuneella äänellä.

Hän oli siitä ihan varma.

Silloin astui ilmoittamatta kuten aina, sillä olin häneltä pyytänyt
tätä tuttavallisuuden osoitusta, loordi Berrick huoneeseen. Pia ojensi
hänelle kätensä, huomasi hänen kipeän silmänsä, säpsähti, kohotti
hiukan kulmakarvojaan, ja hymy, Doriksen tähdikäs hymy, joskin muutamaa
tähteä köyhempi, mutta sitä kuulakkaampi, säteili loordin kasvoja
kohti. Näytti siltä kuin hän olisi ottanut loordin pään käsiinsä ja
tarkastellut häntä. Ja Berrickin täytyi huomata miellyttävänsä häntä,
silmäparka ei häirinnyt, päinvastoin, juuri sitä Pia alkoi rakastaa...
Sellainen oli myös Dorikseni tapa. Pia kohautti myös eräitä kysymyksiä
tehdessään olkapäitänsä niinkuin Doris.

Sama toistui hyvästijätössä. Kuinka ylenmäärin hyväntahtoisesti ja
samalla tutkivasti hän silmäili sormien rystysiä ja rannetta ja
loordin astuessa ovelle hänen selkäänsä. Ja tähän asentoon jäi hän
hetkeksi seisomaan, suljettuun oveen päin kääntyneenä, kuin lähettäisi
suojelusenkelinsä poistuvan jälkeen. Niin, tuo oli Doris!

Ei, se oli vain kädenpuristus, hillitty mielenliikutuksen ilmaisu,
jonka nuorempi sisar oli omaksunut vanhemmalta, sitten itsenäisesti
sitä käytellen. Voi, tuskallista sukulaisuutta! Doriksella ei ollut
kaltaistaan, tässä sen huomasin, ja hän oli kuollut. Kivinen olento
hänen haudallaan, jokin kuva museossa olisivat samalla lailla olleet
hänen näköisiään. Silvottuna, ikäänkuin paloiteltuna, vain puoleksi
hengissä makasin hyvästijättäessäni Jacquotin ja äitini välissä.

Kun olin osapuilleen parantunut, ainakin kyeten uudelleen kävelemään,
noudin pojan luokseni. Saavuin illalla Breuschheimiin ja matkustin
toisena aamuna hänen kanssaan eteenpäin.

Palvelija Joseph, Balthasar Breuschheimin »käsi ja korva», joka
oli syntynyt talossa ja jonka isäni oli suurilla kustannuksilla
ja huolellisuudella kasvattanut sekä valtiomieheksi että
kamaripalvelijaksi, nimittäin asiamiehekseen talonpoikien ja
viranomaisten luona ja henkilökohtaiseksi juomanlaskijakseen, miesten
mies, »talon hienoin mies», odotti minua Kehlin asemalla, Jacquot
autossa Reinin sillan luona. Jacquot oli Leo-serkkuunsa vetoamalla
saanut aikaan sen, että vaunu pääsi sillan yli saksalaiseen tulliin
saakka. Hän oli hyvin suuttunut siitä, että hänen täytyi odottaa aseman
näkyvissä saamatta ajaa isänsä eteen, niinkuin asiaan olisi kuulunut
sitäkin suuremmalla syyllä, kun vaunu oli tehtaamme uusinta valmistetta.

Passitarkastuksessa tiedusti ranskalainen virkamies epäilyttävällä
ranskankielellä, olinko palvellut ratsuväessä. »En», vastasin, »se oli
veljeni Ernst», ja hymyilin odottavasti valmiina iskemään, jos hän
lausuisi arvostelevan huomautuksen, häntä punakkaan kuonoon. »Olen
myöskin ollut saksalainen upseeri», lisäsin, en siksi, että olisin
sillä halunnut ylpeillä (se olisi tosiaan tapahtunut ensi kerran), vaan
välttyäkseni sillä luulolta, että tahdoin esiintyä hyvässä valossa
sellaisen omituisen isänmaanystävän silmissä, jommoisia siihen aikaan
liikkui pitkin maata erotellen vuohia lampaista.

»Ajatelkaa vain, herra parooni», vastasi hän hyvin äännetyllä
murteella, »en tuntenut teitä ja luulin jo, että tuossa matkustaa
yksi väärällä passilla... Ranskan vahtimies Kehlin Reinin-sillalla
paljastui punastuen Breuschheimiläisen rosvojoukkomme entiseksi
jäseneksi; hän oli naapurikylästä talonpojan poika, joka kiertoteitse
muukalaislegionan kautta oli kohonnut _commissaire spécialin_ korkeaan
arvoon. Kun onnittelin häntä, kiitti hän keimailevasti, mutta arveli,
ettei joka päivä ollut pitoja.

Hilpeänä ajoin suurelle sillalle, joka erottaa Saksan Ranskasta, ja
astuin omalle, tuhatvuotisen elämän ja rakkauden kautta omakseni
käyneelle, monien tuskien kautta pyhitetylle, katkeransuloiselle
maakamaralle... Sydämeni löi kuin nähdessäni rakastetun, joskin
hiililäjät, nostokoneet ja tehdastornit, joiden ohitse kiiruhdin,
tekivät juuri tämän kolkan rumimmaksi koko maassa. Mutta siellä
muistuivat mieleeni yhä vieläkin sireenipensaat villissä puutarhassa,
jonne olin aikoja sitten pari kolme kertaa ajanut pony-vaunuissa
Viviane von Bockin kanssa, ja yhä vielä aaltoilivat viljapellot
aurinkoisessa tuulessa, eivätkä hiilentomu, raudan kirskunta,
sumusireenin ulvonta voineet iäksi haudata kesäisen lapsuusmaailman
valkeita vaatteita ja iloista naurua. Ja kun olimme kulkeneet kuuman,
tomuisen Strassburgin läpi, avautui eteeni turmeltumattomana,
muuttumattomana paratiisina sydämeni hellimä maa, kesäisen kirjava
ja hedelmärikas, jonka koristeena oli välkkyvän kirkkaita, kukkien
sulostuttamia kyliä.

Oli kulunut melkein vuosi siitä, kun Doris ja minä olimme samanlaisena
yltäkylläisenä päivänä jättäneet Breuschheimin, mutta se olisi yhtä
hyvin voinut olla eilen, vasta eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten,
toisessa elämässä taikka eilen...

Tuossa oli linna. Sisäänkäytävän luona polvistuivat molemmat kivikuvat
16:nnelta vuosisadalta, eräs Breuschheim ja hänen puolisonsa, linnan
rakentajat. Minusta tuntui kuin he rukoilisivat Doriksen puolesta.

Vanhemmat odottivat minua hallissa, ja koska lapsi oli saapuvilla,
koetimme esiintyä mahdollisimman luontevina, liiaksi korottamatta tai
alentamatta ääntä. Kuitenkin se onnistui vain isältä, äidin ja minun
hämmentyneinä katsellessa hänen kevyesti hillittyä, itsetietoista
rakastettavuuttaan. Jacquotia taluttaen hän saattoi meidät ylös
portaita; isoisän katse ja kädenpuristus sai Jacquotin sanomaan meille
hyvästi valkoisen salongin ovella, ja sitten istuimme tilavassa,
valoisassa huoneessa, jonka tällä hetkellä täytti iltavalaistus,
ja jonka pielustuoleissa kirjavakuteiset enkelit soittelivat parin
kedonkukan yhdistäessä näitä yhä uusiksi kimpuiksi, samalla kun
kynttilänjalkojen kristallipuikot kylmästi kimallellen, heijastelivat
auringonlaskun värejä.

Istuimme siellä ja katselimme kaikki kolme ääneti avonaisten lasiovien
kautta puiden latvoja puistossa. Joseph toi viiniä ja leivoksia. Hän
tuli ja meni melkein äänettömästi. Olin kiitollinen vanhemmilleni
kaikista hyvistä ajatuksista, joita he eivät lausuneet julki,
ollessamme tänä iltana kumartuneina Doriksen värisevän kuvan yli...
Punaisen salongin kaksoisovet olivat avoinna, ja laskevan auringon
hehku suljettujen ikkunaverhojen takana sai aikaan sen vaikutelman
kuin leimuaisivat tulenliekit niiden takana, kuin koko kylä palaisi.
Minut valtasi sama tunne näissä huoneissa kuin lapsena: oleskelin nyt
sillä paikalla, missä rakastettavuus ja itsehillintä hallitsivat,
missä kaikkinaiset intohimon purkaukset näyttäisivät irvikuvilta,
olisivat häiritseviä ja sietämättömiä. Eikä iltasoittokaan, joka juuri
arastellen alkoi, huutanut apua ja hätää, vaan se oli uskonnollinen
ääni täynnä huimaavaa alistumista loppuun.

Äitini pani kätensä ristiin, hänen huulensa liikkuivat, ja niinkuin
aina, kun hän rukoili, näytti hän äkkiä paljoa vanhemmalta... Balthasar
Breuschheim silmäili vakavasti vaimonsa kasvoja. Molemmat istuivat
suorina tuoleillaan, hienoina molemmat, isä kuitenkin leveänä ja
pyöreänä, äiti solakkana, tyttömäisen täyteläisenä, olkapäät kapeina,
luisuvina. Iltakello uinahti kuin lapsi.

Vihdoin isäni kohottautui ja sanoi:

»Ja sittenkin ihmiset kiistelevät, onko Kristus elänyt.» Hän levitti
käsivartensa: »Niin, kuka sitten on elänyt, jos ei hän!»

Ensi kerran kuulin nyt isältäni uskonnollisen huomautuksen. Sana
koski minuun voimakkaasti, ja sitten se tunkeutui lävitseni, hitaasti
ja lempeästi. Tunsin sen käsittämättömästä syystä niin hyväksi
lohdutukseksi, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

Silloin astui Ernst sisään. Hän puristi sotilaallisen lyhyesti
kättäni ja puhui, miehekkään kauniiden kasvojensa kuvastaessa huolta,
surustani, joka oli koskenut häneen melkein kuin hän olisi menettänyt
oman vaimonsa. Ja hän puristi vielä kerran kättäni kälyni Anne-Marien
puolesta, joka oli matkalla. Kun hän sitten alkoi puhua asioista ja
erään lehmäjutun yhteydessä parjasi juutalaisia, keskeytti Balthasar
Breuschheim hänet kiivaasti huomauttaen, että »meillä» pikemmin
rakastettiin kuin vihattiin juutalaisia. Se ei ollut mitään uutta.
Mutta uudelleen hämmästytti minua, kuinka hän tätä mieltymystä
perusteli, ja minun täytyi melkein otaksua, että perustelu oli
syntynyt itsestään hetken vaikutelmasta. Sitä todisti sekä tunteen
kiivaus että ilmaisun epäselvyys. Juutalaiset, sanoi hän, säilyttivät
Kristus-ajatuksen elävänä, ollen hänen ikuisia ennustajiaan; niin
kauan kuin yksikään juutalainen olisi hengissä, ei maailma voisi
kadottaa Kristusta, vaikka ei kristittyjä enää olisikaan. Menipä
hän niin pitkälle arveluissaan, että juuri silloin, tässä melkein
todenmukaisessa tapauksessa, Kristuksen valtakunta olisi lähinnä...
Ernst palasi lehmiin, mutta ei juutalaisiin.

Illallisella tapasin Leo-serkun, joka majaili Kehlissä. Hän lausui vain
nuo pari sanaa, joita kaikkialla maailmassa käytetään, kun lausutaan
jollekulle osanotto, sujuvimmin ranskankielellä, mutta hän sammalsi ja
silmäili minua niin toivottomasti, että liikutettuna suutelin hänen
ojennettuja poskiaan, ilmeikkäimpiä, mitä milloinkaan olen lihavalla
miehellä nähnyt.

Kaiketi »huvittaakseen» minua hän alkoi myöhemmin, kun lapsi oli
vuoteessa, puhella politiikasta. Se oli kuitenkin kaikkein huonoin
keino huvittaa minua, siitä voin tulla vain surulliseksi ja vihaiseksi
ja sanoinkin sen hänelle suoraan.

Hän pyöritti juuri savuketta. Nostamatta katsettaan hän vastasi
vakavasti:

»Minun olisi pitänyt se käsittää! Jo lapsena et osannut erottaa omia
asioitasi yleisistä. Minun nuorimpani on samanlainen, se on sukuvika.
Muuten itsekin puhun vain halveksien... siitä.»

Isäni huomautti siihen: »Yleisten asioiden arvo riippuu juuri siitä,
kuinka ne sopivat omiin asioihimme; tarkoitan tietysti myöskin
ylevämpiä harrastuksiamme. Mutta mitä tuo yleisyys on, jos saan kysyä?»

Veljeni väitti sen tuntevansa.

»Mutta varokoon hän», huudahti isäni, »lähemmin kuvailemasta sitä
olentoa äitinsä läsnäollessa». Hän oli nähtävästi kiihtynyt.

»Minun mielestäni», koetti äiti sovitella, »yleisyys on sama kuin
enemmistö». Niin hän otti osaa keskusteluun vilkkaasti kuten aina,
pienin, siroin liikkein, samalla kun hänestä huomasi, että hänen
ajatuksensa tulivat kaukaa ja alituisesti palasivat sinne. Ja tuon
kaukaisuuden valkea valo lepäsi hänen sirosti rypistyneellä otsallaan.

Leo-serkku sytytti savukkeensa. »Oikein!» yhtyi hän siihen.

Tulitikun valossa muistuttivat hänen kasvonsa hyvin paistettua
kalkkunakukkoa. Minun tuli nälkä. Illallisella olin vain katsellut,
kuinka Jacquot söi.

»Valitettavasti», arveli isäni, »näyttää minusta tämä enemmistö
henkisesti kaikkia vähemmistöjä sekavammalta. Ja se käy meille kaikille
kalliiksi, hyvin kalliiksi!»

Niin päättyi poliittinen keskustelu, ja Leo-serkku kertoi itsestään ja
omaisistaan, perinpohjaisimmin kuitenkin lapsista. Useita ja tärkeitä
lukuja sukelsi esiin, perätysten ja sekaisin, toisiinsa kuuluvina kuin
rautatievaunut, joilla lapset leikkivät, ja jokainen näistä lapsista
oli erikoisuus. Siinä en nähnyt mitään ihmeellistä, sillä oikeastaan
on jokainen lapsi erikoisuus, ja aikaihmiset tarvitsevat hiton paljon
aikaa ja ponnistuksia ennenkuin ovat saaneet valtaansa lapset ja nämä
tulleet yhtä jokapäiväisiksi kuin hekin. Tämä oli myöskin Leo-serkun
mielipide. (Tunnen vain yhden ihmisen, joka kertoi yhtä mielellään
ja yhtä hyvää lapsista, tarjoilija Emilion Danielin hotellissa
Venetsiassa.)

»Sodan aikana», sanoi Leo-serkku »saivat pienokaiset jonkun verran
ilmaa, mutta hedelmäpuut pilaantuivat. Naiset eivät osaa oksastaa.»
Lasten jälkeen, sekä omien että sukulaisten, olivat näet hedelmäpuut
tulleet keskustelunaiheeksi; sitten vasta seurasivat, jo koko kauas
paratiisista karkoitettuina, »les bonnes brutes», ihmiset. Hän
arvosteli heitä armollisesti, multa ei rakastanut heitä...

Istuimme kauan yhdessä. Korkeat ikkunat olivat avoinna, estämättä
tunkeutui loppukesän yön väräjävä vuoksi ja luode niistä sisälle,
ja kun serkku vaikeni, kuuntelimme melua, joka kylästä kuului tänne
asti, sillä tänään oli suojeluspyhimyksen päivä ja tanssia ja soittoa
ravintoloissa. Puolenyön aikaan väsyivät kaikki, me täällä ylhäällä ja
ihmiset kylässä.

»Siis», vahvisti Leo-serkku hyvää yötä sanoessaan, »siis ei rajuinkaan
sota ole voinut hajoittaa sukuamme. Alussa ei voinut sitä tietää.
Nyt se on varmaa. _N'est-ce pas, mon cher Ernest?_» Kuulin, että
tämä entinen Pasewalkin ratsumies koristaa nykyään reserviupseerina
ranskalaista armeijaa. Ja niin oli kaikki Breuschheimin talossa taas
kunnossa.

»Huomenna menen kirkkoherranne luo ja kustannan kiitosmessun», sanoi
Leo-serkku.

Suutelin vanhempiani ja kahdesti kaunista, punaisenruskeata
kalkkunakukkoa kummallekin poskelle, annoin ison veljen sivellä
suosiollisesti tukkaani ja kiiruhdin portaita ylös ruokakomeroon
keittiön taakse. Noudin viiniä kellarista ja vetäydyin kaikki
tarpeellinen mukanani omaan huoneeseeni illastamaan.

       *       *       *       *       *

Ajattelin: Näin istuin täällä kahdeksantoistavuotiaana, kun
tulin kotiin viimeisellä junalla Strassburgista ja sukkasillani,
teräväjärkisenä kuin pahantekijä, kokosin kaikkea, mitä keittiö,
kellari ja säiliö saattoivat tarjota nälkiintyneelle ylioppilaalle.
Näin istuin myöhemmin Doriksen kanssa — olihan ensi työni opettaa
hänelle myöhään kotiin palaavien lasten urheilu!

Hän oli pian kehittänyt sen mestaruuteen saakka. Pöytä oli kuin
tonttu-ukkojen kattama, ehtiessäni tuskin kävellä sataa askelta
puutarhassa ja tuntiessani rajatonta vallanriemua kuin ainakin
rakastavan naisen odottama, kun hänen silmiensä eteen avautuvat
lukemattomat lemmenhetket kuin rivi valaistuja, ihmisistä tyhjiä
saleja, joiden tuhansissa kuvastimissa hän täydellä tenhovoimalla
hallitsee ja vallitsee, mielensä mukaan loihtien esiin maailmoja ja
taas hyläten maailmoja, ja yhä ihastuttaen rakastettuaan, samalla
kun itseään onnellistuttaa!... Sen kesän yöt olivat kuumat, ja usein
juoksimme vielä yöpuvuissa puutarhaan... Varmasti oli puutarhamme
meistä maailman kauneimpia, ihmeteos, laaja ja syvä, ja yöllä sitä oli
mahdoton tuntea sen, joka vain päivällä sen oli nähnyt, mutta sellainen
yöpuutarha, jonka läpi sokeakin löytäisi, jos kerrankin oli sen yöllä
nähnyt. Niin osasin nytkin sen läpi kertaakaan kompastumatta...
Puutarha, selvä kuin mittausoppi ja uhkea kuin lumottu shakkilauta,
jolla nappulat äkkiä kesken pelin muuttuvat puu- ja pensasryhmiksi ja
samalla kallio vapautui nauravasta purosta... Ah, rakastavat liikkuivat
öisin puutarhassamme niin varmoina kuin unissakävijät, sen voin hyvin
todistaa! Niin, mutta olinko nyt, olinko vielä rakastaja?

Olin kiivennyt huoneeni parvekkeen yli ja juossut alas tietä keväisten
kukkasarkojen välitse. Siinä nyt seisoin ja kysyin itseltäni, kysyin
vakavasti, kuuluinko vielä rakastaviin, hämmästyneenä siitä, että
sydämeni niin sykkäili, vaativana ja samalla niin tuskaisena... Kohotin
pääni: silmieni edessä taivaalla riippui Kassiopeian laajalle ulottuva
M. Ja silloin päätin heti kirjoittaa Maria Capponille. Niin kiihkeästi
kaipasin häntä, Mariaa!

Tosiaanko? Jalkani pysähtyi. Tosiaanko? Mariaako ikävöin? Enkö koko
aikaa ollut riippunut vain Doriksessa ajatuksineni, toiveineni,
haluineni? Elikö Mariasta henkäystäkään tässä puutarhassa, jonka läpi
kuumeisena kiiruhdin? Tytönpuku, valkoinen kesälippunen, joka liehui
tuolla sillan luona, siinä kaikki, mitä oli jäänyt muistiin Mariasta.
Sitävastoin Doris — oi, kuinka kuuman läheisenä tunsin hänet joka
askeleella! Mutta sitten hapuilivat voimattomina käsivarteni, silmäni,
kaikki aistimeni pimeydessä, kun kysyin, oliko se Doris, voiko se
ylimalkaan olla Doris, joka minua kosketti näkymättömällä kädellä, niin
että hengästyneenä vaivuin maahan? Milloin Doris oli koskettanut minua
niin... vai tapahtuiko se ennen sitä yötä ... jäätikkörotkossa? Ei
milloinkaan! Sitävastoin Maria: hänen kätensä oli täynnä taikavoimaa.
Hänen tarvitsi vain kohottaa sitä, niin heti kaikki sen vaikutuksesta
alkoi hengittää ja loistaa. Kaikki päivän valkeus virtasi hänen
käteensä, kuin alabasterinen kattolamppu hän riippui yössä, tai lensi
kuin siiven kantamana. Oi, pelkät unohdetut käsineetkin flyygelin
kannella Cap d'Antibesin hotellissa, joihin niin syvään hengittäen
olin painanut kasvoni! Käsineet, jotka hänellä oli sisälle astuessaan
ja jotka hän hitaasti riisui, samalla kun silmäkulmistaan hymyillen
tarkasti katseli minua, ja jotka äkkiä paljastivat hänen kätensä, ensin
oikean, sitten vasemman; sitten hän istui kädet paljaina, kapeana,
raikkaana, vaarallisena, hampaiden näkyessä punaisesta suusta, jalat
hiukan irti toisistaan ja paraillaan hiljaisessa liikkeessä, katse
uponneena omien silmien pohjattomuuteen — tosiaan suuri kukka, melkein
eläin, joka juuri oli kehkeytymässä!

Viipymättä tahdoin kirjoittaa hänelle, vaikken ehkä häntä enää
rakastanutkaan, ja vaikka hän ei minua kenties enää rakastanut.

»Kenties» oli sana, niin laaja ja niin syvä ja niin täynnä valoja kuin
tähtitaivas pääni yllä. Kenties hän vielä rakasti minua? Tätä »kenties»
-sanaa kohti ryntäsin uuden elämän lippua liehuttaen, sitä kohotetuin
käsin tukien, soitto korvissani...

Olin kiivennyt takaisin huoneeseeni. Avaamattomien ranskalaisten
kirjojen joukossa, jotka kirjakauppias lähtömme jälkeen kesällä
1919 oli lähettänyt, oli tuon kuukauden elsassilainen sanomalehti.
Sattumalta näkemäni lauseen houkuttelemana aloin lukea. Se oli
mitä halpamaisimman urkinnan puolustus. Ranskalaisten maahantulon
jälkeen olivat talonmiehet Elsass-Lotringissa (elsassilaiset, niin
juuri, ei ranskalaiset!) panneet toimeen uuden tutkinto-oikeuden,
nimeltä _commission de triage_; sinne juoksivat kaikki »kunnolliset»
(elsassilaiset, ei ranskalaiset), jotka halusivat päästä jostakin
kilpailijasta, ilmiantoivat hänet, valehtelivat ja parjasivat niin että
häneltä riistettiin toimi ja kaikki oikeudet ja hänet lisäksi ajettiin
maanpakoon. Olin kuullut sanottavan, että tuomioistuimessa toisinaan
oli joku kelpo mies koettanut, inhosta tukehtumaisillaan, estää edes
pahinta. Artikkelin kirjoittaja näytti kieltävän sen; hänen mielestään
oli noissa kidutuksissa tehty vain »oikeutta». Reinin-sillalla oli
sitten ollut vahtimassa katupoikia, heittääkseen kuraa karkoitettujen
niskaan. Kunniakas aika meille, tuo vuosi 1918—1919, _notre guerre a
nous_, elsassilainen jälkisota!

Minua puistatti, mutta lopulta, niin epäinhimillisen tyhmää oli
halpamaisuus, minun täytyi ääneen nauraa...

»Niin tahdon hukkua samppanjalasiin!» huusin Falstaffin mukaan.

Murtauduin samppanjakellariin, kuten Dorikselle olin neuvonut. Se oli
lapsenleikkiä: samppanjakellari oli suljettu rimaovella, ja pitkässä
ketjussa riippui etulukko. Piti siis vain nostaa ovi saranoilta.

Ensimmäisen lasin tyhjensin isäni onneksi.

»Ei edes kolmea kunnon ihmistä elä hirttämättöminä Elsassissa», sanoin
taas Falstaffin mukaan, »ja yksi heistä on lihava ja elää vanhaksi.
Jumala auttakoon meitä! Kurja maailma! Toivoisin olevani kveekari:
voisin veisata virsiä tai muuta sellaista.»

»À la tienne», huudahdin toisen lasillisen kohdalla. Sillä tarkoitin
Leo-serkkua. Se, että voittajien joukossa oli sellaisia pulloposkisia
miehiä, näytti minusta — miltä sitten... Jumalan silmänräpytykseltä.
»Oikeastaan», ajattelin, »tekee sotaväki vielä itsestään lopun. Sillä
muut kuin he eivät pysty sellaiseen taidonnäytteeseen.»

»Lapsi, älä välitä sotaväestä», kuulin silloin ajatuksissani isän
huudahtavan. »Odotahan, he eivät viivy enää kauan. He käyvät liian
kalliiksi.»

En välittänyt sotaväestä, joskin epäilin, että he jo taas ajattelivat
käsityötänsä — kirottua sotaa.

Ei, en olisi voinut silloin jäädä Elsassiin; omien maanmiesteni takia
olin lähtenyt karkuun — tänään tunnustin sen häpeämättä. Silloin
kylläkin olin sen kieltänyt, jopa Doriksellekin, joka ei mitään nähnyt
eikä kuullut ja joka oli tahtonut jäädä, jäädä tänne, missä oli minun
ja Jacquotin ja siis myöskin hänen kotinsa. »Puoli vuotta lomaa,
Doris», olin sanonut, »puoli vuotta rauhaa metsätalossamme, välillä
pikku retkiä Sveitsiin, Doris kulta — sitten tulemme takaisin. Jacquot
jää pantiksi Breuschheimiin...»

Merkillistä! Nyt en voinut juoda kolmatta lasia. Miksi muuten join?
Nukkuakseni. Tuntui kuin olisin joskus (ja tiesin, milloin) niin
hurjasti taistellut unta vastaan, että se senjälkeen minua pakeni, kun
väsynyt käsi tuskin oli kurottautunut sitä kohti. Sitten olin tarttunut
taikakeinoihin, huumausaineisiin ja viiniin — voi, se ei ollut vaikeata
sellaiselle, joka osasi sen taidon; uni antoi houkutella itseään kuin
tiainen ja istui kesynä kämmenellä. Sille sopi tehdä pilaa, viheltää se
luokseen, karkoittaa se ja hätistellä ulos ikkunasta — se oli poissa,
ja sitten tarvitsi vain kohottaa kätensä; siinä se jo taas istui
kuuliaisena. Ne temput olin oppinut Zürichin sairaalassa.

Mutta tänä yönä en tahtonut nukkua, ja minulla oli syyni. Minusta
näytti, että minun tarvitsisi vain asettua vuoteeseen, »meidän
vuoteeseemme», ja heti se veisi kuin hissi syvyyteen, kappelin
hautaholviin, Doriksen luo. Sillä sehän oli yhtä hyvin hänen vuoteensa
kuin minun. Hän saattoi samalla oikeudella kuin minä vaatia paikkansa
siinä. Vakavissani en tosin sellaista mahdollisuutta ajatellut.
Enhän suorastaan uskonut kuviin ja vertauksiin, vaikka... vaikka
ne useinkaan eivät erottaneet ihmistä todellisuudesta enempää kuin
ikkunaruutu ulkona seisovaa miestä henkilöstä, joka tarkasteli häntä
huoneesta käsin. Lyhyesti, valvoin mieluummin täällä työhuoneessani.
Yö oli lauha, ja pidin huoneestani. Lapsena olin siellä leikkinyt
todella kaikkea, mitä lapset leikkivät, sillä näiden neljän seinän
sisäpuolella, joiden molemmat suuret ikkunat päästävät sisään kaiken
taivaan valon ja myös iltatähden, oli apotti Simon opettanut minua.
Kuinka paljon olinkaan täällä nauranut, itkenyt, kuinka piiloutunut ja
rukoillut! Parveke oli nuoruusunelmieni venevalkama, sen lisäksi huone
Ja siihen kuuluva konttori; molemmat olin jakanut Doriksen kanssa,
juhlallisesti ja hyvässä uskossa, niinkuin lasten on tapa, niin että
se tästä silmänräpäyksestä oli ollut yhtä hyvin hänen satamansa ja
konttorinsa kuin minunkin... Katseeni osui valokuvaan, joka oli pöydän
nurkalla. Kuva esitti Dorista pyöräilypuvussa Salemin linnan portilla.
Hän nauroi minulle.

Te jumalat — kuka oli Maria Capponi? Ruskeapintainen amatsoni,
vieras, joka tuli vastaan metsässä ja sinne jäi. Minun elämässäni,
päivänvalossa, kaikessa siinä, mikä oli jonkin arvoista, oli ollut vain
Doris, vain hän!

Katsoin kelloa. Se oli neljä.

       *       *       *       *       *

Paitsi minua ei kukaan enää valvonut talossa. Tiesin sen, yhtä hyvin
kuin tiesin, että Doris oli »kuollut», mutta en tajunnut sitä. Astuin
parvekkeelle ja silmäilin vierasrakennukseen, ja sen kulmaikkunassa
siellä, niissä Doris oli asunut ennen häitä, _paloi tuli_... En
uskaltanut liikkua paikaltani, kouristuksentapaisesti puristivat
käteni parvekkeen kaidetta, en tohtinut kääntyä... Kaikki lihakset
jännittyneinä, värisevänä kuunnellen, odotin... Mitä? Ettäkö Doris
astuisi huoneeseen? Ei, se oli mahdotonta, sillä — hän makasi sohvalla
ja kuunteli minua, niinkuin minä täällä parvekkeella häntä. Kuuntelimme
toistemme hengitystä.

Väkisin ohjasin ajatukseni kappeliin, jossa hän lepäsi »haudattuna».
Vieläpä päätin mennä sinne saadakseni varmuuden, että yhteen
kivipaasista oli merkitty hänen nimensä, hänen perhevaakunansa sen
kulmassa, muurilaasti liitoksissa vielä tuoretta. Mutta — mitä varten
ensinnäkään »varmuutta»? Näinhän sen edessäni, hiekkakivipaaden, niin
selvästi kuin olisin seisonut sen edessä. Vaikkakaan en tänään ollut
käynyt kappelissa, vaikken ruumiillisilla silmilläni nähnyt hautakiveä,
näin sen kuitenkin, ja se riitti. Myöskin voin lukea hänen nimensä alla
omani ja huomata toisessa kulmassa Breuschheimin vaakunan, niinkuin
tapahtuisi, kun minun arkkuni kerran olisi hänen arkkunsa vieressä.
Olinko senvuoksi ehkä kuollut? Tai Doris vähemmän elävä? Eikö jokainen
hermoni sanonut, että hän oli täällä, enkö tuntenut koko ruumiillani,
että hän makasi tuolla sisällä sohvalla, kuunnellen hengitystäni?

Silloin — mitä se oli? Punainen ja vihreä lyhty. Keinuin, tunsin
veden ja hiilensavun käryä. Oli hiljaista. Soluimme pitkin yöllistä
Bodenjärveä. Doris lepäsi, pyörälläajosta väsyneenä, hytin sohvalla.
Olimme käyneet Salemissa pyörällä ja sitten Überlingissä astuneet
viimeiseen Konstanziin vievään laivaan... Suuri valon ja ilon aalto
vyöryi ylitseni. Näin, kuinka kuljimme Salemin linnan porttiholvista,
ja kuulin pyöräni kumin halkeavan. Pum!...

Nyt voin päästää irti parvekkeen kaiteen ja mennä rauhallisesti
huoneeseeni. Valoisa, iloinen aalto valmisti vuoteeni tyhjälle
sohvalle. Doris ja minä matkustimme pitkin Bodenjärveä; hän lepäsi
toisella puolella hyttiä, minä toisella. Suljin silmäni ja ajattelin
kulunutta iltaa... Oli seitsemäs tunti, ja taivaasta valui hyvyyttä,
joka ravitsi metsän ja kedon. Koivukuja, joka oikealla teki
loistavan kaaren niittyjen ympäri, piti hempeää hetkeä vakavasti
sylissään. Myöhemmin yhtyi tiehen puro, jonka tummanvihreä vesi
virtasi helmimatalikkojen ympäri. Vasemmalla leijui niittyjen yli
helluntaivalaistus, joka tuskin häikäisi, ja kaikki valo keinui, niin
kauas kuin saatoimme nähdä, ruohon miljoonilla latvoilla, monin paikoin
suolaheinän tummemmaksi värittämänä, toisin paikoin kadoten ruokojen
hentoihin tupsuihin. Niityt paisuivat laajoiksi rinteiksi metsän rajaan
saakka, joka suurena ja hiljaisena kohotti kauneimman kruununsa laakson
yli... Nyt silmäsimme, sillä tie oli noussut, alas tähän laaksoon; se
oli järven kaltainen, josta vesi oli haihtunut — ja äkkiä, käännyttyäni
valoisasta lännestä tummempaan itään, luulin tosiaankin tuntevani
Bodenjärven. Talot välkkyivät kuin aallot, niityt olivat melkein
siniset...

Lippertsreutessä haukkasimme illallista, sillä välin kun lukkoseppä
pani uuden kumin takapyörään. Ilta oli meitä kumpaakin kiihdyttänyt,
emme puhuneet mitään, mittasimme toisiamme vain katsein, jotka ankara
ja nautinnonhaluinen jumala oli pannut silmiimme. Doriksen kiharat
(muuten kevytmielisiä tyttöjä, jotka tekivät pilaa itsevoitokkaista
gladiaattoreistakin) olivat riippuen ryhdittöminä otsalla sopusoinnussa
hänen suunsa kanssa joka väsyneellä uhmalla hallitsi kasvoja.

Ajoimme eteenpäin Überlingeniin vinhaa vauhtia. Tie oli jotenkin
jyrkkä alaspäin: kivikaiteiden ohi, joiden alla puro lirisi, metsien
läpi, joissa kuu vaelsi; hedelmäpuut hautasivat tien holviensa alle.
Niin laskimme alas jalkaa liikuttamatta eteläisen meren rannalla
sijaitsevaan uhkeaan kaupunkiin, joka lepäili hauskan juhlan jälkeen.
Vielä riippui ilo mahtavien univarjojen keskellä kuunvalkeilla matoilla
kadun keskipaikoille saakka. Pari helähdystä harhaili vielä katoilla.
Nuori naisennauru pulpahti kuin suihkukaivon solina...

Minun täytyi ravistaa itseni hereille, haukotella, iskeä käsivarsin
olkapäihini, uudelleen haukotella; niin elävästi elin hengessäni tuon
kaukaisen illan hetket.

Kenties hän on todella »kuollut», ajattelin ja nousin sohvalta.
Hiljaisin askelin aloin kävellä huoneessa edestakaisin ja huolellisesti
tarkastella kaikkea, huonekaluja, kirjoja, kuvia. Kenties asia on niin.
Mutta siinä tapauksessa elän kymmenkertaisesti hänen, vainajan, kanssa.
Minulla on elämäämme varten muisto, joka minulta aikaisemmin kokonaan
puuttui; tiedän hänestä sillä tavalla, että se saa minut hämmästymään.
Mahdollisesti hän on kuollut. Mutta hän on täällä — niinkuin ei
milloinkaan ennen. Me elämme toistemme seurassa — niinkuin ei
milloinkaan ennen. Olkoonpa sitten, että itse kuolen, vaivun ikuiseen
uneen, että kaikkine pyrkivine ajatuksineni kiiruhdan saavuttamaan
hänet etumatkasta huolimatta...

Loin vielä katseen huoneen eri puolille, sitten hiivin portaita alas ja
pitkän käytävän läpi ja astuin Jacquotin huoneeseen, sytyttäen valon.
Hän nukkui vaaleana kapeassa, valkoisessa vuoteessaan, posket niin
punaisina kuin maalatut.

Olin jäänyt seisomaan ovelle, käsi rivalla. Vuode oli vieressäni seinän
luona. Kun lapsi liikahti, sammutin kiireesti valon.

Hiljaa sisimmässäni nauraen juoksin käytävää pitkin, kuulin äitini
yskivän, niinkuin yskitään, kun tarkoitetaan, että toinen sen kuulisi,
ja sanoin itselleni: vanhalla rouvalla on vielä äitien herkkä uni. Näin
ajatuksissani hänen huoneensa, suuren, sinisellä silkillä verhotun
suojan, pitsimyssyn alla vanhuksenkasvot, joihin rakkaus oli uurtanut
lieviä ryppyjä, saadakseen paremmin tilaa niissä, ja pitkän, kapean
huoneen sen vieressä, seinäverhot täynnä eri kielistä lainattuja
satukuvia, joita niiden väliin asetettu papukaijajoukko tulkitsi — tuon
ensimmäisen, ihanan, ainoastakaan maailman loistojunasta löytymättömän
makuuvaunun, jossa Jacquot vaaleana, valkoisena ja punaisena nukkui.
»Me elämme kaikki, äiti hyvä, ei yksikään niistä, joita rakastamme, ole
kuollut!»

Käytävän päässä oli avoin ovi. Suihkuhuone, lattia ja seinät valkeilla
kaakeleilla peitetyt. Kun isä palasi kotiin pelloilta, otti hän täällä
ryöpyn ja muutti pukua. Heitin vaatteet päältäni, vedin ketjusta,
hyppäsin kohisevaan suihkuun. Ainoakaan niistä, joita rakastimme, ei
ollut kuollut...

Aamu sarasti. Jätin hyvästit puutarhalle. Se ei näyttänyt vähääkään
hämmennystään kyselyjeni johdosta kuluneena yönä, ja ihanan päivän
henkäys auttoi sitä ajamaan kokonaisen liudan kultaisia hiutaleita
Donon-vuoren huipun yli. Se auttoi itseään kutsuessaan puron
kultakaloja kiviä kiertäen katsomaan taimenen pyrstölauttaa ja taimenia
päättämään, keiden piti nousta niin aikaisin vuoteestaan, että
hampaattomien sieppojen rintama puhkeisi. Silloin valittu kiiti kiven
alta esille lähimmälle rannalle. Varmasti oli piilopaikka jo etukäteen
tutkittu esikuntakartasta, muutoin se ei olisi osannut niin tarkasti
ampua.

Breuschin toisella rannalla heläyttelivät leikkuumiehet kuin lukkarit;
he hikoilivat, niin paljon kastetta he olivat jo leikanneet auringon
nenän edestä. Sitten seurasi hiljaisuus.

Aurinko! Ja äänettömyys.

Vain kukot, jotka eivät olleet oppineet katolilaista aamurukousta,
elämöivät edelleen, pölkkypäät! Mutta kun kovasin taas helähti
viikatetta vasten ja kaikki hyvätapaiset luontokappaleet nousivat
polviltaan, voi havaita, että kukot eivät olleetkaan itsekkäästi
puhuneet ja toimineet, vaan päinvastoin harjoitelleet kunnollista
merkinantoa jokapäiväistä työjoukkojen muodostamista varten, jotta,
lyhyesti sanoen, ihmiskunta ajoissa pääsisi työn alkuun. Ne tekivät
työnsä niin hyvin, että mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä vähemmän
niitä tarvittiin.

Ne huomasivat sen itsekin ja äkkiä vaikenivat. Täysikasvaneet olivat
silloin töissä, lapset koulussa, ja maailman herrat kulkivat autoissa
johtoasemiinsa.

Kun täsmälleen kello kaksitoista jouduin Jacquotin kanssa
Reinin-sillalle Breisachissa, ei missään päin voinut enää kuulla
ainoatakaan kukon laulua. Siellä oli vain tullivirkailijoita. Kymmenen,
kenties kaksikin kymmentä miljoonaan miestä oli kuollut väkivaltaisen
kuoleman, jotta tuo perheenisä vihreä hattu päässä voisi suurenmoisesti
virtaavan Reinin rannalla penkoa Jacquotin taskuista suklaata.
Jacquotin hattu oli sitä täynnä. Vihreähattuinen perheenisä ei löytänyt
suklaata.

»Mainio poika», sanoi Grether Fritz, kun nosti poikaa vaunuista.

Mutta Jacquot oli surullinen. Tämä ei ollut Sveitsi. Hän ei nähnyt
pienintäkään lumikenttää. Ei epäilystäkään: hänen ei sallittu etsiä
äitiään. Kun korvaukseksi kerroin hänelle, että hän oli tässä
talossa tullut maailmaan, kohautti hän olkapäitään, kuin tahtoisi
taitamattomasti jäljitellyillä olankohautuksillaan muistuttaa minulle,
että hän oli äitinsä poika ja että hänellä siis oli määrättyjä
oikeuksia häneen... Hänen kasvoissaan, jotka hän kohotti puoleeni,
ilmeni selvästi nuhde uskottomuudesta.

Lapsena hän oli kuitenkin tottunut yllätyksiin. Saatuaan huomautuksen
tai vain epäilyksen hän koetti jo ennakolta niitä torjua... Yö oli
tuonut hänelle uuden aatteen. Aamulla tapasin hänet yläkerroksessa, kun
hän etsi tyhjistä vierashuoneista.




VI. ULRICUS


Tuntuu kuin katsoisi kaukoputken läpi; näyttää tulevan sade.

Rheinweilerin pikku linnan katto loistaa geraniuminpunaisena toisten
kattojen pitkälle ulottuvassa puutarhassa. Yksityiset poppelit
osoittavat siinä tietä ihmisille ja eläimille, ja kaksi pitkää
poppeliriviä reunustaa Reiniä, jonka varrella, mereen saakka, seisovat
Jumalan myllyt.

Pienten Rheinweilerin paroonien ylpeydestä, itsetietoisesta
ylpeydestä johtui, että he kaivauttivat maasta samat poppelit, jotka
Napoleon oli istuttanut pitkin Reiniä, ja asettivat ne kylänsä
lantatunkioiden viereen, ikäänkuin heidän mielestään virtaavan uran
loppu olisi täällä ja heidän sopisi lausua loppusanat pitkäveteiseen
historiaan. Rheinweilerin vapaaherrojen vaakuna oli paljoa vanhempi
kuin tämä isoisäni isän puutarha-oikku, jota kuitenkin puolusti itse
vaakunalause: »Ei edemmäksi.» Samaa merkitsi kilven ristikko, jonka
läpi täysikuu paistoi.

Isoisäni oli järkisyistä ollut vallankumouksellinen ja rupesi siitä
syystä Napoleonin kannattajaksi. Hänen nimensä joutui historiaan sen
kautta, että hän antoi apuaan Badenin valtion perustamiseen. Napoleon,
joka kerran vietti yön tässä linnassa, korotti hänet aamukahvia
juotaessa kreivilliseen säätyyn.

Isoisäni isä katseli sanattomana, kuinka keisari pisti poskeensa
tusinan vehnäpullia ja lisäksi tyhjensi minuutissa kahvikannun. Hänellä
ei ollut aikaa vastata.

»Vahinko, että ette ole sotilas», puheli keisari, mutta silloin hän jo
seisoi ovella. »_Vous auriez gagné une bataille, et je vous aurais fait
prince_.»

Portaiden edessä odotti joukko kauniita, loistavia, säkenöiviä miehiä,
reippaita kuin intiaanit, kiiltävät ratsut takanaan, jotka hirnuivat
keisarille tervehdyksensä herrojen tehdessä kunniaa ja kaikkien
kirkonkellojen alkaessa soida molemmin puolin virtaa, kuin olisi itse
Herra astunut yöstä päivänvaloon.

»Ihana päivä, sire», sanoi Ulricus Rheinweiler. »Kauniita hevosia»,
lisäsi hän.

Reinin-tietä pitkin alhaalla kylässä kulki tykistö, välkkyvänkirkkaita
miehiä, ajoneuvoja ja ratsuja. Se meni linnan ristikkoaidan taitse
kirkkaana, leveänä, katkeamattomana kuin takana oleva Rein.

»Kauniita kanuunoita», päätteli Ulricus.

Silloin keisari kääntyi ja ojensi hänelle hyvästiksi kätensä. Hänen
katseensa sattui vaakunaan, joka oli oven yläpuolella: »Nec ultra.»

Hän levitti suunsa: »Oh!» nauroi hän kasvoillaan italialaisen katupojan
näköisenä. »Miksikä ei?» kysyi hän. »Elämmehän kuitenkin! Eikö eläminen
ole — eteenpäin menemistä?»

Isoisäni isä kertoi:

»Hän katseli minua kuin alokasta ylhäältä alas asti ja etenkin rinnan
kohdalta...»

Keisari istui satulassa, takanaan loistava, välkkyvä lauma
ihmismetsästäjiä, kenraalit marsalkkojen, ajutantit kenraalien,
palvelijat ajutanttien takana. Nyt ratsasti rakuunoita tiellä, heidän
kypärinsä kultasivat hetkeksi aamun valon. Eräs upseeri ratsasti täyttä
laukkaa avonaisesta portista ulos.

Kellot vaikenivat, ja armeija seisoi paikallaan.

»Sitten hän sanoi: 'Puhukaapa asiasta suurherttuanne kanssa...'
Ja tietä ratsastaessaan hän kurkisti vielä kerran vaakunaan...
Keskipäivään asti kesti kulkua tiellä ratsuväkeä ja jalkaväkeä ja
tykistöä, ja kaikki puhtaina kuin sunnuntaiaamuna...»

Yöllä oli melua. Elsassilaiset alokkaat kulkivat pikamarssissa
laivasiltaa pitkin. He lauloivat:

    »Jumalalla poika on
    nimeltään Napoleon...»

Makuuhuoneen ikkuna oli auki. Täysikuu paistoi siitä sisään.

»Kuule», kuiskasi Ulricus ja nosti vaimonsa korkealle kääntäen hänen
kasvonsa kuuvaloon päin: »Kuuletko, Liesel? Kuuletko?»

    »Jumalalla poika on
    nimeltään Napoleon...»

»Häpeällistä!» mumisi esiäitiin, »saksaksi he laulavat...
saksalaiset... Napoleonille.»

Hän ei ymmärtänyt mitään maailmanhistoriasta.

Mutta Ulricus, vanha humanisti, joka aina kirjoitti nimensä latinaksi,
kuitenkin katolilainen protestanttisella alueella, riemuitsi sen
salaisuuden julkilaulamisesta, jonka pelosta preussilaismielinen
pastori kätkeytyi vuodepeitteensä alle, koska ihme kulki laveteilla.

»Miksikä ei?» huudahti hän ja nousi koholle vuoteessaan, kunnes
näki pistimien välkkeen ja kuinka ne olivat vähällä ottaa mukaansa
matkalle juuri hehkuvan puutarha-aidan. Hän hyväili vaimonsa kuuvalossa
kauhistuneilta näyttäviä kasvoja. »Nuku, Liesel, nuku.» Ja laski ne
hellästi takaisin pielukselle.

Vaipuessaan uudelleen uneen hän piti yhä selvemmin oikeana ja
luonnollisena, että tällaisina uudistusten aikoina, jolloin ihmeet
liikkuivat maanosan kaikilla teillä, ei mikään suuri salaisuus voisi
tehdä itseään kyllin pieneksi, toimittaakseen hämmentyneelle ihmiselle
edes aavistuksen tapahtumien merkityksestä... niinkuin silloin...
pitkiä aikoja sitten tuolla kaukaisessa maassa... ja myöhemmin.
Niinkuin aina, kun Isä Jumala taas kerran antoi ihmiselle kolauksen!

Pieni makaroonieversti Jumalan poika? Miksi ei! Ulricuksen sydän
nauroi, ja hän tajusi vielä, kuinka hän astui suuren, valoisan unen
kynnykselle.

Pari päivää myöhemmin ajoi aviopari nelivaljakolla kaupunkiin. Mutta
ensin asettuivat lapset, jotka eivät olisi antaneet vanhempien lähteä,
vaunujen lähestyessä kaikki kahdeksan keskelle tietä, ja vain pienin
huusi, kaksivuotias, jota nelivuotias Annette, isoisäni sisar, piteli
kädestä. Ulricuksen täytyi päistikkaa hypätä kuskin ja palvelijan
väliin kuskipenkille, auttaakseen heitä pitelemään säikkyvien hevosten
ohjia, ja heti toisella hyppäyksellä takaisin vaunuihin, joista Liesel
oli vähällä heittäytyä kuin palavasta talosta kiveykselle. Ohikulkevien
talonpoikain avulla, jotka tilanhoitaja pakotti siihen, mutta jotka
vasta sitten kävivät käsiksi, kun kuulivat itse Ulricuksen ärjäisevän:
»Viekää pois lapset!» otettiin nämä kiinni, ja vaunut pääsivät
liikkeelle.

Ulricus vetäisi esiin juhlamiekkansa uhatakseen lapsia, jotka
talonpoikain käsistä vapauduttuaan juoksivat nyt vaunujen perässä.
Toisella kädellään ja polvellaan hän piteli kiinni vaimoaan, sillä tämä
taisteli häntä vastaan ja huusi nyyhkyttäen: »Jätä minut tänne! Jätä
minut lasten luo! Minä en tahdo Napoleonin luo!»

Lapset, jotka olivat huomanneet saaneensa äidistä voiton, juoksivat
minkä jaksoivat ottaakseen hänet vastaan, kun hän pian joko astuisi
alas tai putoisi vaunuista. Että he kuitenkin lopulta näkivät
odotuksessaan pettyneensä, ei johtunut virheestä heidän laskuissansa,
vaan ainoastaan siitä, että hevoset olivat päässeet nelistämään.

Vaunuista ei näkynyt enää muuta kuin tomupilvi. Silloin kerääntyivät
nuo kahdeksan lasta hitaasti keskelle tietä. Vanhimmat palasivat
hengästyneinä keskimmäisten luo, jotka avuttomina katselivat milloin
eteenpäin, milloin taaksepäin, missä Annette pienimmän kanssa istui.
»Isän on syy», itkeä tillitti Annette ja pyyhki pikkupojan nenää.

»Ei», vakuutti vanhin, mutta hän olikin jo kahdentoista vuoden vanha,
»ei, vaan hevosten».

Äkkiä he kaikki rauhoittuivat. »Hevosten on syy», huusi Annette
kahdelle lapsentytölle, jotka nyt myöskin saapuivat paikalle. »Hevotten
on tyy», nauroi pikku poju, ja kaikki nauroivat hänen kanssansa.

Sillä välin näki Ulricus suurta vaivaa, saadakseen juhlamiekan
uudelleen menemään huotraansa. Kun tämä vihdoin oli onnistunut, otti
hän Lieselin pään kainaloonsa ja sanoi itsekään tietämättä, ketä sillä
tarkoitti, hevosia vai lapsia: »Antaa niiden juosta!» ja suuteli
pienin, hellin suudelmin hänen itkettyneitä kasvojaan, kunnes vihdoin
auringonnousu pienellä luonnonnäyttämöllä onnistui ja Liesel hymyili.

»Kun saavumme kaupunkiin, on Napoleon jo kauan sitten lähtenyt pois.»

Hän kuiskasi sen vaimonsa korvaan, kuin se olisi erinomaisen hellä
rakkaudentunnustus hänen puoleltaan. Hevoset olivat jättäytyneet
ravaamaan, sitten astumaan käymäjalkaa. Ulricus ojensi Lieselille
pieniä batistiliinoja hänen laukustaan, peilin, kölninvettä ja
ihojauhetta, nykäisi hänen pukunsa suoraksi, siveli ja silitteli,
kunnes vaimo sanoi: »No, nyt olen taas kaunis», kääntyi puolisonsa
puoleen ja laittoi hänet leikkiä laskien nopeasti paljoa komeampaan
kuntoon kuin hän oli lähtiessä ollut.

Senjälkeen he istuivat suorina vierekkäin kuin kahdella
valtaistuimella, nauttivat kultaisesta päivästä, joka riippui sinisessä
ilmassa Schwarzwaldin ja Vogesien välissä, ja tarkkasivat ympäristöä,
ettei mikään tervehdys jäänyt heiltä huomaamatta.

He astuivat maahan pienen kaupunkitalonsa edustalla, jossa melkein
koko vuoden asui yksinään vanha, puolisokea keittäjätär. Ulrichin
äitivainaja oli testamentissaan määrännyt hänelle, paitsi pientä
eläkettä, asunto-oikeuden yläkerrassa, ja siellä vallitsi, niitä
harvoja viikkoja lukuunottamatta, jolloin perheenjäseniä oli niin
sanoakseni Kathrinin vieraina, vaihtelevainen, vilkas seuraelämä. Sillä
Kathrin ei ottanut vastaan ainoastaan henkilökohtaisia ystävättäriään
vaan myös kaupungin vanhempia keittäjättäriä, sikäli kuin he
palvelivat herrasperheissä ja tunnustivat Kathrinin edustavan aseman
seuraelämässä. Sinä aikana, jolloin herrasväki asui hänen luonansa,
pysyivät hänen salonkinsa suljettuina, mutta ainoastaan siitä syystä,
että hallituksen johto talossa vaati hänen kaiken aikansa.

Kathrin tervehti avioparia keskellä keittiötänsä hoviniiauksella, jonka
jälkeen hän suuteli Lieseliä kädelle ja Ulrichia katseillaan pidättäen
kärsimättömänä odotti, kunnes madame oli jättänyt keittiön. Tuskin oli
ovi Lieselin jälkeen sulkeutunut, kun hän tarttui Ulrichiin kaksin
käsin tuskasta ja veti hänet syliinsä, kiertäen heti voimakkaasti
käsivartensa hänen ympärilleen, ja minuutin ajan valui ihastuksen
korkeudesta oikea ukonilma parooniparan yli, joka tänään kykeni paljoa
huonommin sitä torjumaan kuin kolmekymmentä vuotta sitten, vaikka tämä
minuutti häntä vuosi vuodelta yhä enemmän peloitti. Riistihän jokainen
vuosi häneltä kappaleen lisää lapsen aseesta, tuosta »Sesam, aukene»,
joka tuli näkyviin siinä, että hän äkkiä puraisi Kathrinia korvaan tai
nenään ja pakeni hajoavasta tornista. Mutta Kathrin oli vuosi vuodelta
käynyt yhä enemmän varmemmaksi siitä, että tässä ihastuksessa puhui
kuolleen äidin ääni pojalle, varustaakseen hänet, paitsi sallitun
hellyyden tyydytyksellä, myöskin pyhän kirkon varoituksilla ja
virkistyksillä.

»Sinä arkkienkeli, sinä pyhimyskuva, nyt olet myöskin perustanut
Badenin valtion! Jumala palkitkoon sen sinulle, poika! Ja Napoleon on
nukkunut teidän luonanne, ja hän on tahtonut tehdä sinusta ruhtinaan,
ja sinä olet vain näyttänyt meidän vaakunaamme, jossa sanotaan:
'minulla on tarpeeksi', ja hän on hävennyt, tuo suuri keisari,
hävennyt minun poikani edessä eikä sanonut muuta kuin että hän olisi
yhtä kernaasti rheinweileriläinen ja semmoinen vanha keisarillinen
parooni, ihan yhtä kernaasti, niin hän sanoi, ja vielä mieluumminkin
kuin tuommoinen juuri leivottu keisari. Silloin paavi itsekin on
kai nauranut, kun se on hänelle kerrottu, ja pyhä äiti taivaassa,
sydänkäpyseni. Koko kaupunki puhuu nyt sinusta...»

Hän huusi niin, että kuparikattilat seinillä kumisivat, sillä hän luuli
toisia kuuroiksi, kun itse oli sokea.

Vihdoin Kathrin hellitti käsivartensa ja työnsi hänet lujasti luotaan:

»Juokse, poikakulta ulos ja kuuntele, mitä sinusta sanotaan!»

Käytävässä Ulricus kuuli hänen vielä huutavan jälkeensä:

»Kunpa vain pysyisit nöyränä Herran edessä!»

Illalla Ulricus esiintyi Lieselin kanssa seurapiirissä. Hänet otettiin
sellaisella tavalla vastaan, että hän leikillisesti huudahti:

»Mutta, mutta, hyvät herrat, enhän kuitenkaan tule tänne Brandenburgin
portista.»

Mutta kun eräs aasi illan kuluessa meni niin pitkälle, että piti
Ulrichia nerokkaampana kuin Napoleonia, kohotti esi-isäni merkitsevästi
sormensa, jottei häiritsisi yleistä enempää kuin omaakaan hauskuuttaan
vastaamalla samalla mitalla karkeaan imarteluun ja kääntääkseen
vihdoinkin puheen itsestään, ja lausui juhlallisella äänellä
hiljaisuuden vallitessa:

    »Jumalalla poika on
    nimeltään Napoleon...»

Ja niin alkoi hänen poliittisen onnensa loppu.

Eräs piispa nousi ja jätti salin. Kolme, neljä herraa koetti nauraa,
mutta naiset silmäilivät avonaista ovea, josta Jumalan mies oli
kadonnut, kenenkään häntä kuitenkaan seuraamatta. Jotkut vetäytyivät
selkänsä kääntäen syrjään, karttuipa kokonaisia ryhmiä tällaisista
selistä, ja toiset, joita oli enemmistö, katselivat kysyvästi toisiinsa
ja Ulrichiin. Mutta tämänkään katse ei varsin nopeasti irtaantunut
ovesta, sillä hänestä näytti käsittämättömältä hulluudelta, että piispa
juuri yhden Rheinweilerin takia oli poistunut, ikäänkuin kirkontorni
kylästä.

»Tuo oli valepukuinen nunna», sanoi hän lopulta. »Kirkon mies ei voi
olla niin tyhmä.»

Ranskalaiseen kenraalinunivormuun puetun herrasmiehen selkä kääntyi, se
oli kreivi Breisach, joka kohteliaasti vastasi:

»Anteeksi, rakas parooni, se oli sinun serkkusi — minun veljeni.»

Silloin Ulricus astui käsi ojennettuna ja nauraen häntä kohden.

»Aavistin sitä tosin. Mutta olisin pannut vetoon Rooman Altbreisachia
vastaan, että erehdyin. Tuhannesta pilasta oli tämä Jumalan poika
ensimmäinen, jonka käsitämme sukulaispiirissä väärin. Napoleonillehan
se on omansa. Hänen nimensä on taistelu. — Muuten», lisäsi hän kääntyen
naisten puoleen, »se ei ole mitään pilaa, vaan kertosäe eräästä
sotilaslaulusta, jonka joitakuita päiviä sitten kuulin Rheinweilerin
laivasillalla».

Breisach taputti kuulumattomasti käsiänsä:

»Hyvä! Hyvä! Kerro!»

Ja osoittaakseen, kuinka mielellään hän aikoi kuunnella tulossa olevaa
valhejuttua, hän istuutui hieman levitetyin käsivarsin hitaasti
nojatuoliin...

Koko seurassa ei ollut, esi-isäni mukaanluettuna, ketään, joka niin
tulisesti olisi ihaillut Napoleonia kuin juuri kreivi Breisach, muuten
erikoisesta syystä: olihan hän taistellut ratsuväkiosaston päällikkönä
keisarin johdolla. Tänäkin iltana hänellä oli yllään juhla-asu. Mutta
juuri siitä johtui vastakohta hänen ja Ulricuksen välillä: Breisach
piti Napoleonia kaikkien aikojen suurimpana soturina, Rheinweiler
sitävastoin ensimmäisenä hallinnollisena nerona, jonka maailma
Caesarien jälkeen oli nähnyt.

Breisachin tapana oli hänelle tuntikaupalla selitellä Napoleonin
taisteluja, minkä ohessa hän väitti ja todisti, että keisari käytti
tykistöä vain vara-aseena ratsuväkeä tukemaan. Esi-isäni selvitteli
Breisachille hallinnollisia uudistuksia, jotka olivat jälleen
kohottaneet Euroopan järjestetylle kannalle ja tietysti, ajan
mukaisesti, korkeammalle kuin mille suuret roomalaiset olivat sen
jättäneet.

He kiistelivät, ja kuulijat jakaantuivat puolueiksi.

Breisach rakasti ahtaampaa kotipuoltaan niinä viitenä viikkona
vuodessa, jotka hän oleskeli maatilallaan, ja kun hän Pariisin
salongeissa kertoi Schwarzwaldista. Mutta koko vuoden hän rakasti
ratsuväkeä. Paljonko hyvää hän saattoi sille odottaa uudelta Badenin
valtiolta? Milloin taas Pariisi ei häikäissyt häntä, käänsi hän
katseensa Berliiniin. Siellä näet asusti lähinnä paras ratsuväen
päällikkö, mutta tätä hänen valitettavasti täytyi moittia erinäisistä
heikkouksista, joita Napoleonista olisi turhaan hakenut, kuten halusta
huilun puhaltamiseen ja kirjallisuuteen, »neronsa haudankaivajiin».
Jos Napoleonin joukkojen jälkeen vielä kerran kasvaisi maasta suuri
armeija, tapahtuisi se nähtävästi siellä.

»Ja siellä myöskin», jatkoi Ulricus, »menestyvät hyvät perunat, kun
meillä kasvaa vain viini».

Ulricus oli naulannut Rheinweilerin linnanportille oman käännöksensä
ihmisoikeuksien julistuksesta ja tutustuttanut talonpoikansa Mirabeaun
ja Dantonin puheisiin uutena evankeliumina taikka oikeammin niiden
selityksinä — samalla kuitenkin tehostaen katooliselle osalle
Rheinweilerin kristikunnasta, että suhde vallankumouksen ja roomalaisen
kirkon välillä ei vielä ollut selvitetty ja että parasta olisi
senvuoksi jättää nämä asiat oman onnensa nojaan, odottaen, kuinka ja
koska ihmiskalastajan seuraaja tekisi pyyntiretkensä... Se päivä ei
voinut olla tulematta! Kun ensimmäinen johtaja kaatui, ymmärsi hän
heti, että toiset seurasivat, ja valmisti Lieselille unettomia öitä
vihallaan Robespierreä vastaan. Ja kaikki rakastetut päät putosivat,
Dantonin, Desmoulinsin, Westermannin, yksi toisensa jälkeen! Maailman
kevät hukkui vereen! Synnynnäisien herrojen asemesta hallitsivat
villiintyneet koulupojat. Hallitsivatko? He kostivat. Mustepullo
syötti guillotinia, roskaväki kävi sotaa. He olivat jo tuoneet
poroporvarijärjen jumalattarekseen porttolasta, jonne se ammoisista
ajoista oli kuulunut ja jossa se oli kotonaan ja oikealla paikallaan,
ja etsivät sille jotakin Pietarin kalliota, nuo nenäkkäät lapset,
joille ripilläkäynti oli liian typerä, ja teettivät uusia virsiä ja
maalauttivat vertauskuvia, vanhojen viheliäisiä jäljennöksiä, vain
huonosti sepitettyjä ja, mitä maalauksiin tulee, mallista kipsiin
siirrettyjä. Koulupojat pitivät itseään jumalankaltaisina, kun
hallitsivat pistimiä ja tykkejä ja saattoivat ottaa hengiltä jokaisen,
joka pani vastaan taikka vain yksinkertaisesti piti suunsa kiinni!

Kaikesta tästä käsitti Breisach vähän. Sitä vilkkaammin hän yhtyi
serkkuunsa, kun tämä kuvasi Bonaparten esiintymistä sanoilla: »Hän oli
jo kauan paikalla ja vaani, hän uskalsi, hän voitti tuo hävytön, ja
katsoppas vain, se olikin nuori mies, jolla oli liikemiehen katse.»

Kuitenkin saivat viimeiset sanat heidän kiistansa uudelleen
leimahtamaan. Breisach iski pöytään: »Ratsuväki! Ratsuväki! Mitä siinä
liikemiehen katseella on tekemistä? Mitä teet silläkään katseella ilman
ratsuväkeä?»

»Minä tuon», vastasi isoisäni isä, »esimerkiksi tykkejä».
»Vara-aseita!» ärjyi Breisach ihan suunniltaan.

»Sopivaan aikaan», jatkoi Ulricus, »tuli sitten kirkkosopimus. Hän
sai, _per procura_, paavilta kruunun. Oli siis kuitenkin tullut kesä,
Jumalan siunaama kesä. Talonpoikani iloitsivat ja minä myöskin.»

»Niin», myönsi Breisach. »Kaikkein liiallisimmin arvioidut kenraalit
ovat Rapp ja Murat. Rappista tulisi edes välttävä eläinlääkäri. Mutta
Murat on vain hevosvaras.»

»Vain?»

»Vain!»

»Se on varmaankin huono toimi, kun ei ole asiantuntija.»

»Loistava! He ylenevät siitä, ylenevät... melkein keisariksi.»

Esi-isäni nousi ja otti kynttilän uuninreunalta.

»Entä asiantuntijat?»

»Ne eivät milloinkaan saa kuin armeijaosaston.»

»Hyvää yötä, serkku», nyökkäsi Ulricus. »Jos sallit, saatan sinut
huoneeseesi.»

Jotenkin siihen tapaan olivat serkukset Napoleonista puhelleet
jo vuoden ajan. Viimein oli kuitenkin tapahtunut vastakohtien
kärjistyminen. Kun Breisach oli ottanut eronsa ja »toistaiseksi
vetäytynyt» Alt-Breisachin tilalle, tapasivat nuo kaksi toisensa
useammin, etenkin kun Breisach maanpakonsa ikävystyttämänä kulki
sukulaisen luota toisen luo ja melkein joka kuukausi ilmestyi
Rheinweileriin. Pian he soimasivat toisiaan Napoleonin jumaloimisesta;
»ikäänkuin ei nerokas ratsumies olisi mies kyllä», uhmaili toinen,
ja toinen: »ikäänkuin mies, joka on uudistanut yhden maanosan, olisi
koulupoika!» Ja lopuksi he karttoivat toisiaan kuin tautia. Ulrich
jäi Rheinweileriin, puutarhan ympäröimään maailman keskipisteeseen,
uuteen Badenin valtioon, ja valmisteli selityksiä _Code Napoleoniin_,
joka otettaisiin käytäntöön Badenin suurherttuakunnassa. Sillä välin
Breisach selitteli heidän riitaantumistaan ympäri maata jolloin hän,
kuten helposti ymmärtää, vähemmällä, vakaumuksen voimalla esitti
serkkunsa osaa kuin omaansa.

Näin olivat asiat kehittyneet siihen, että heidän viimeinen
yhdessäolonsa ennen tätä iltaa oli päättynyt melkein vihollisuuteen.
Olihan Ulricukselta hyvästeltäessä »viimeisenä sanana» päässyt, että
sotamies ei ylimalkaan ollut ihminen, vaan pelkkä elin, ja lisäksi,
että ratsuväellä oli kaikista aselajeista pienin tulevaisuus. Kun
vihasta vapiseva serkku lausunnon johdosta pyysi lähempiä perusteluita,
oli Ulrich pudistanut päätänsä ja mennessään ulkona odottavien
matkavaunujen luo vain lisännyt:

»Mitä voisivat minun perusteeni sinulle merkitä! Kun edes kerran on
nähnyt sinut kauniissa univormussasi, on se sellainen peruste, jota
vastaan en millään järkisyillä pysty pitämään puoliani, enkä vain
naisten parissa.»

Silloin oli Breisach tosissaan uhannut olla palaamatta, ennenkuin
serkku peruuttaisi kiertokirjeellä kaikille sukulaisille kokonaista
aselajia kohdanneen hirveän solvauksensa (oman persoonansa hän jättäisi
lukuunottamatta).

Ja nyt hän istui tuossa, komea kenraali, loistavassa, tuoksuvassa
salissa, ihan kattokruunun alla, kiihtyneiden naisten keskellä,
jotka eivät enää katselleet ovelle, vaan kaikki häneen, kuinka hän
suurenmoisen pöyhkeästi asetti Rheinveilerin näyttämölle.

Hän kumartui hiukan eteenpäin ja nosti käden korvalleen...

Ulricus aloitti: »Rakas serkkuni uskoo vain ratsuväen miekan
lakiin, mutta minusta on tuomarin laki parempi...» ja esitti, tässä
ensimmäisessä ja kenties milloinkaan palaamattomassa tilaisuudessa,
kaikille tutun, mutta tähän saakka aina vain vastustajan kuvaaman
riitansa serkun kanssa, hyväntuulisena ja siis kyllin sukkelana, jotta
jo kymmenkunnan lauseen jälkeen Breisach seisoikin hänen sijastaan
näyttämöllä, väkisinkin tehden kaikki liikkeet ja hypyt sen mukaan kuin
serkku nyöristä veti. Liesel joka juuri oli ollut pyörtymäisillään
häpeästä, rakastui äkkiä uudelleen ja tällä kertaa pelkästä ylpeydestä
mieheensä; jopa hän unohti itsensä kokonaan ja taputti käsiään toisten
mukana mieltymyksen osoitukseksi ja huusi kerran, kun Ulrich kävi
kunnioittavimmin Napoleonin sotilaallisen nerouden kimppuun: »Hyvä!»

»Oikeassa olet, Liesel!» huudahtivat hänen ystävättärensä »hyvä,
Liesel!» Ja käsiään taputtavat herrat, joiden huomio oli kiintynyt
ihastuneihin kasvoihin ja kosteihin silmiin, kääntyivät nyt
taputtaen, mutta hillitymmin ja kunnioittavammin Lieseliin päin, joka
kauhistuneena hypähti pystyyn ja kymmentä kertaa nopeammin kuin piispa
juoksi ovesta ulos. Niin oli yksi reikä tukittu toisella, ja Ulrich
jätti salin »Badenin parhaana miehenä».

»Mutta, mutta», torjui hän pilkallisesti, kun herrat saattoivat häntä
portaille saakka, »minähän en poistu Brandenburgin portin kautta».

Keskellä portaita hän kääntyi ja viittasi taaksepäin:

»Messieurs, toivon teille kaikille valmistavani ilon, kun lupaan tulla
takaisin!»

Kuitenkin Lieselin luo vaunuihin noustessaan hän sanoi:

»Ei, olen väsynyt heihin. Näyttäydymme huomenna herrasväelle ja
ylihuomenna ajamme kotiin. Badenin valtio seisoo omilla jaloillaan, se
ei enää tarvitse minua eikä edes Napoleonia. Kuule, Liesel, kun keisari
kukistuu (tietysti hän jonakin päivänä kukistuu, sillä ennemmin hän ei
suostu rauhaan, eikä sitäpaitsi englantilainenkaan), silloin muistetaan,
että juuri minä toimitin hänet badenilaisten niskaan... Parasta, että
jäämme heti kotiin! Rheinweileristä ei kukaan meitä karkoita. Yksin —»

Liesel nauroi hämärää tytönnauruaan:

»Yksin? Meillähän on kahdeksan lasta!»

»Oikein, Liesel! Kun selitykset ovat valmiit, otan osaa koulukarhumme
tehtävään. Kasvatan lapsiani. Muuten, ellen pidä varaani, voi yhdestä
tai toisesta tulla vaikka ratsumies...»

Seuraavana aamuna heräsi aviopari kuin pasuunan puhallukseen. Kathrin
oli ensin hiljaa avannut ikkunaluukut, mutta sitten huutanut täyttä
kurkkua:

»Poika, mitä ihmettä olet saanut aikaani? Olet häväissyt itsesi
maailman ja kirkon silmissä. Olet pilkallasi karkoittanut hänen
korkea-arvoisuutensa piispan ja kreivi von Breisachin ulos salista.
Enkö sanonut sinulle, että pysyisit nöyränä Herran edessä?!»

»Armias taivas!» ähkyi Ulrich hieroessaan silmiään.

»Kyllä on taivas kunnossa», vastasi pasuuna. »Nyt voitte paistua
helvetissä — ellen minä vedä teitä sieltä pois.»

»Kathrin», sanoi Ulrich hiljaa, »Kathrin, vaimoni itkee, kun niin
huudat».

Eukko horjahti kuin iskun saaneena. »Voih!» pääsi hänen rinnastaan. Hän
sulki suunsa kädellään, nyökkäsi kiivaasti ja hapuili takaperin ulos
huoneesta.

       *       *       *       *       *

Kun Rheinweilerien matkavaunut vielä vierivät pitkin Baselin maantietä,
oli Kathrin jo avannut salonkinsa. Yläkerroksen kolme huonetta oli
täpösen täynnä. Tee höyrysi kiinalaisissa kupeissa, jommoisia monet
kutsutuista naisista eivät olleet nähneet edes herrasväellä. Suuret
lautaselliset kotona leivottuja leipiä kiertelivät vieraiden kesken.
Kathrin asteli huoneesta huoneeseen, osoitti hillovateja ja huusi:
»Varovaisuutta!»

Hän tahtoi nähdä, kumpi oli vahvempi: kunnianarvoisa herra piispa ja
kreivi von Breisach vai hän. Suurherttuallinen herrasväki oli tosin
osoittautunut erinomaisen armolliseksi, ja herrat olivat madelleet...

»Madelleet», selitti Kathrin, »kuin koirat saadessaan kiitosta». Itse
asiassa ei ilmaantunut ketään puolustamaan Ulrichia, sillä kukaan ei
käynyt hänen kimppuunsa. Kathrin sai samana päivänä tietää ja vielä
ennenkuin aviopari oli ehtinyt kotiinsa, että Breisachit olivat
laskeneet liikkeelle sanan: »Ei yhtään sanaa enää hänestä. Kuollut
mies, haudattu Rheinweileriin. Amen.»

Niinkö? No, sitä äänekkäämmin puhui Kathrin »hänestä». Tuolta ääneltä
ei mikään arvokas talo pääkaupungissa voinut sulkeutua; se kaikui ja
kohosi valtaistuimelle saakka. Se oli personoituneen kansan ääni.
Kovana ja väsymättömänä se pakotti ajanpitkään jokaisen vastustajan
antautumaan, painoi hänet seinää vasten, puhalsi avaruuteen.
Epäilemättä aluksi ja pitkiksi ajoiksi Kathrin sai voiton Breisacheista
ja heidän puolueestaan. Salongeissa laulettiin elsassilaisten
alokkaiden Napoleon-laulua pilan vuoksi harpun säestyksellä. Ulricus
oli ja pysyi »Badenin maan parhaimpana miehenä».

Pian Kathrin saattoi tarjota juhla-aterian, jota varten hän oli
etsinyt lihavin kirjaimin painetusta rukouskirjastaan erikoisen
kiitosrukouksen »parjauksen ja ruumiinvamman torjumiseksi». Ei vielä
koskaan ollut »hänestä» niin paljon puhuttu. Itse Breisachitkaan eivät
puhuneet muusta. Kathrin saneli kirjeen, joka pikapostissa lähetettiin
Rheinweileriin. Siinä hän ilmoitti ikuisesti korkeastikunnioitettavalle
vapaaherralliselle herrasväelle, että hänen oli Jumalan avulla
onnistunut kunnioittavimmin vetää herra parooni tukasta ylös helvetistä
ja asettaa hänet uudelleen sille paikalle, jonka autuas rouva äiti oli
hänelle määrännyt, nimittäin taivaan reunalle ja sen puutarhaportille...

Kenraali Breisachin oli täytynyt luvata veljelleen piispalle täst'edes
sukulaismatkoillaan jättää sikseen Rheinweilerissä käynnit. Hän saapui
sinne melkein yhtaikaa Kathrinin pikapostin kanssa.

»Ei missään Badenin talossa vallitse sellainen työilma», vakuutti hän
kerran toisensa jälkeen ja hieroi tyytyväisenä käsiään.

Lopulta hän tunnusti Lieselille valmistelevänsä teosta »Tykistö
vara-aseena ratsuväelle». Ulrich tarjoutui hankkimaan hänelle Baselista
kirjoja hänen työtään varten, ja serkku kiitti kyynelsilmin. Useita
kertoja päivässä hän meni Baseliin vievälle maantielle katsomaan, joko
kirjat saapuisivat. Kun ne tulivat, mumisi hän jotakin pahasta unesta,
jonka oli edellisenä yönä nähnyt, ja matkusti huolestuneena tiehensä.

Ulrichin selitykset ilmestyivät. Kathrin sai niistä kappaleen
postissa. Hän ei osannut sitä lukea, mutta pääkaupungin herrasväki
koetti keittäjättäriltään saada tämän kirjan. Pian se oli kadonnut
jäljettömiin. Näinä päivinä möi kirjakauppias kilpaa naapurinsa,
leipurin, kanssa. »Ei yhtään sanaa enää hänestä!» ilkkui Kathrin
ja silitteli ennen nukkumistaan ylimääräistä kappaletta, joka kuin
kutsuttuna oikealla hetkellä oli osunut takaisin hänen luokseen ja
vuorostaan toimittanut kirjakauppiaan lukuisat kappaleet taisteluun.

Sellainen oli Kathrin! Hänestä olemme erikoisen ylpeät. Hän oli sukumme
valtioviisas nero.




VII. SUVUN VIIMEISET


Hitaasti, arastellen levisi maassa tieto Napoleonin kukistumisesta.
Kukaan ei iloinnut. Liian moni badenilainen oli, syystä taikka syyttä,
ihastunut keisariin; hän oli hankkinut heille ihanan valtion, ja he
olivat siitä maksaneet. Monet olivat kuolleet hänen puolestaan, niiden
joukossa kenraali Breisach vanhan joukkonsa etunenässä. Napoleonin ja
Badenin välillä oli tili selvä. Niin sääliväisiä kansat ovat suuria
kiusanhenkiään kohtaan.

Ei, kukaan ei iloinnut.

Tuskin saattoi Ulrich Rheinweiler varjella itseään niiltä monilta
kävijöiltä, jotka Reinin kummaltakin puolelta tulivat hänen luoksensa
kuullakseen oikeamielisen sanan kaadetusta metsästäjästä.

Mutta muitakin tuli. Erään kohtauksen jälkeen bourbonilaismielisten
elsassilaisten sukulaisten kanssa, jotka riemuhuudoin olivat
saapuneet hänen luoksensa, kun hän juuri istui yhdessä piispa
Breisachin ja muutamien ystävien kanssa hiljaisessa, vakavassa
muistelukeskustelussa, hän oli ainaiseksi sulkenut talonsa. Surussaan
hän kirjoitti pienen, paljoa myöhemmin kuuluisaksi tulleen kirjansa
»In Memoriam, Napoleon hallintomiehenä». Hän kasvatti lapsiaan, joita
hänellä nyt oli neljätoista, ja hekin jo estivät vanhempia ennen
aikojaan vanhentumasta. Isoäidin äiti säilytti markiisitarvartalonsa
hautaan asti, ja äitini kuuli hänen pehmeän tytönnaurunsa viimeisen
kerran, kun Liesel eräänä talvipäivänä matkallaan Pariisiin pistäytyi
Breuschweilerissä. Hän oli kuudenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja
saattoi puolisoaan, jonka oli määrä Ranskan pääkaupungissa akatemian
usein toistaman kutsun johdosta luennoida mieliaiheestaan. Pariisissa
hän sairastui »pahaan kuumeeseen». Ulrich matkusti hänen arkkunsa
mukanaan takaisin Rheinweileriin.

Hän ei haudannut Lieseliä kappeliin, vaan puistoon, jonka hän
senjälkeen vuosia vaativalla vaivannäöllä muodosteli kokonaan
uudestaan. Suurten puitten välistä, jotka ovat järjestetyt
englantilaiseen tapaan, silmäilee hänen hautansa riippuvien
kukkatarhain yli ja aitauksen läpi Reinille.

Itse hän eli hyvin vanhaksi ja sai kokea senkin, että häntä
säätyläistönsä joukossa nimitettiin »ranskalaiseksi» ja että narrit
muiden hullutusten lisäksi tiesivät kertoa, kuinka juuri hän,
Rheinweilerin parooni, oli »kutsunut Napoleonin Badeniin ja siten
tuottanut koko onnettomuuden».

»Se ei voinut puuttua», ajatteli hän muistaessaan ennustavaa sanaa,
jonka oli kerran Lieselille lausunut.

Kansa pysyi hänelle kuitenkin rauhallisesti uskollisena, joskin se piti
häntä jonkin verran aikansa yli eläneenä suuruutena, mistä kenties
olivat vastuussa suurimmaksi osaksi ne pääkaupungista uudelleen maalle
muuttaneet keittäjättäret, jotka olivat käyneet Kathrinin koulua. Tämän
ääni ei ottanut kuollakseen, vaikka hänen persoonansa jo kauan sitten
oli lahonnut.

Hänen pojistaan tuli kokonaista kolme ratsumiestä. Hän katseli tätä
elävää, omaa lihaansa ja vereensä pukeutunutta hulluutta rauhallisin
hymyin kasvoista kasvoihin. Neljännestä tuli piispa Breisachin jälkeen.
Viides lähti, niinkuin jo kerran lapsena oli salaa mennyt Baseliin,
nuorukaisena Amerikkaan ja pysyi tietymättömiin kadonneena isänsä
kuoleman jälkeenkin. Hän palasi sitten mukanaan vaimo, lapsi ja
lauma villejä hevosia, lisäksi myös, niinkuin sanottiin, melkoisesti
rahaa, ja osti Rheinweilerin ympäristöstä maata niin paljon, että
kannatti kulkea maatilan läpi hevosella. Hänen ajoiltaan on myöskin
linnan geraniuminpunainen katto. Hänen nimensä oli samoin Ulrich,
ja hän oli äitini isä. Hänellä oli omituinen, uhkarohkea tapa: hän
kasvatti tyttäriänsä hevosen selässä kuin aikoisi kehittää heistä
sirkusratsastajattaria, ja sulki pojat katolisiin täyshoito-opistoihin,
odottaen jännittyneenä, karkaisivatko he sieltä vaiko ei. Vuoden
kuluessa olivat kaikki Rheinweilerin talonpojat kerran käyneet hänen
luonaan aterialla; hän istui myös heidän kanssaan ravintolassa ja
koetti selittää heille, mikä on cowboy ja mikä farmari. Jommankumman
laiseksi hän olisi halunnut muuttaa kaikki tuntemansa ihmiset, ainakin
ulkonaisesti.

Useimpina talvina, heti joulun jälkeen, hän lähti »tuulettuakseen»
Amerikkaan, mutta pääsi aina vain Roomaan, Pariisiin tai Lontooseen
asti aina sen mukaan, minkä tien oli Amerikan-matkalleen valinnut.

Yläreiniläisiä säätyläisiään, paitsi lähimpiä sukulaisiaan, hän
ei ollut tieten nähnyt ainoatakaan elämänsä aikana, ja hän kielsi
tietävänsä, mikä on suurhettua, mikä arvohenkilö ja ylipäänsä,
mitä »hovi» on. Kohta kun joku käänsi puheen näihin, huudahti hän
todellisessa epätoivossa: »What is it?» Näitä sanoja talonpojat pitivät
jonkinlaisena loitsulukuna. He hillitsivät kunnioittavasti itseänsä,
niinkuin seistään äänettöminä, hattu kädessä, käsittämättömän, mutta
epäilemättä surullisen perhesalaisuuden edessä, ja odottivat, kunnes
isoisä katkaisi hiljaisuuden.

Tämä siis oli perheen »amerikkalainen», Ulricus Rheinweilerin
poika, ja kun hän kuoli, pysyivät poppelit, jotka hänen isänsä oli
istuttanut Rheinweileriin, varmasti jo lujasti pystyssä. Mutta nyt ne
ovat kehittyneet valtaviksi miehiksi, ympäröiden geraniuminpunaista
linnaa ja osoittaen yhä vähemmän halua astua riviin toisten kanssa,
jotka hoitavat yhtä juhlallista, mutta epäilemättä yksitoikkoisempaa
palvelustaan Reinin varrella.

Suvun miehet ovat kuolleet. Täti Sidonia pitää huolta siitä, että
vaakuna talon portin yläpuolella pysyy hyvässä kunnossa. Kaikki muu
alkaa vähitellen rappeutua. Täti taas on saanut pilkkanimen »venakko».
Mistä syystä? Hän on viettänyt osan tyttöaikaansa Venäjällä. Mutta minä
tiedän syvemmän merkityksen...

Hän on naimaton, ja hänen ennen muinoin kauniit kasvonsa on raju
rukoileminen tärvellyt ja tuhonnut. Hänen nuoruudenkuvansa katselevat
häntä kuin iloiset, viattomat sisaret, jotka hän on kavaltanut
paholaiselle. Jokahetkiseksi rangaistuksekseen hän on ripustanut
ne huoneensa seinille. Se on sama huone, jossa Ulricus eräänä yönä
heräsi ja kuuli elsassilaisten alokkaiden laulavan laivasillalla:
»Jumalalla poika on nimeltään Napoleon», ja sanoi itsekseen: »Pieni
makaroonieversti Jumalan poika? Miksikä ei!» nauraen sitten ja
nukkuessaan vielä tuntien, kuinka hän astui valoisan unen kynnykselle.

Tästä kynnyksestä on Sidonia taistellut jo puolen ihmisikää turhaan.
Kerran hän oli päästä sen toiselle puolelle, mutta silloin hyökkäsi
mies, pää ammuttuna puhki, sen yli, ja siellä hän makaa, eikä täti
Sidonia saa häntä pois sieltä, epätoivoinen rukous ei ole kyllin
voimakas häntä nostamaan... Hän on kulkenut kiirastulen läpi, niin
kauas kuin jaksoi, nähnyt maailman liekeissä ja syöksynyt niihin niin
syvälle kuin pääsi, mutta kaikki tuska ei ole voinut hänen sieluaan
vapauttaa. Eräässä Danielin hotellin huoneessa Venetsiassa makaa mies
ovensuussa, ja täti pakenee yhä tätä näkyä, mutta hänen täytyy mennä
sen ohitse, muuta tietä ulos ei ole, kukaan ei tahdo raivata ruumista
tieltä, yhä enemmän häipyvät hänen voimansa, kohta tulee kuolema, eikä
hän pääse ulos, ei pääse Jumalan luo...

Minäkin olen nähnyt tuon kauniin venäläisen makaavan ollessani silloin
neljäntoista ikäinen, ja hotellin käytävässä odotti Maria Capponi, että
tulisin ulos kamalasta huoneesta. Hän oli minua vuotta nuorempi, ja
muutamaa tuntia aikaisemmin olin saanut tietää, että hän rakasti minua.




VIII. RUUSU KUUMIEN KIVIEN VÄLISSÄ


Viime yönä on laskeutunut värikästä kastetta, joka ei auringossa
haihdu: kevätesikot kukkivat! Pensaikosta metsän reunassa kurkistavat
kirjavat vuokot, ja aurinkoisilla paikoilla kasvavat hyasintit ja
keltaiset narsissit. Kauneimmat narsissit, runoilijanarsissit, eivät
vielä ole avanneet teräänsä, mutta tuoksuvat jo pitkän matkan päähän.

Keisarikruunut, keltaiset kuin raa'at sitruunat ja ruosteenruskeat,
tuoksuvat tiikeriltä hyvänhajuisten orvokkien joukossa.

Veriviinimarjojen kukkasateen keskellä kuohuu japanilainen
lumikirsikka. Tuolta valuvat krokukset nurmikentän yli ja muodostavat
järven, joka aamuisin lainehtii autereessa. Eivätkö ne ole kuin
viimeisiä ristiretkeilijöitä, nämä krokukset? Keltainen, punainen,
sininen, sinipunainen, purppurainen, valkoinen oli niiden väri. Niin
kirkkaita ne ovat että ne huomaa väreinä. Tuo on punainen väri, tuo
keltainen, tuo valkoinen puhtaampana kuin rohdoskauppiaan maljassa,
ja tämä katolinen ja apostolinen sinipunainen. Kun ne näkee myöhemmin
päivällä, puistattaa hiukan. On vähän liian valoisaa, vähän liian
ilmavaa ruohikossa. Tuhannen ja yksi yötä, joiden yli on äkkiä
valahtanut päivä...

Ylhäältä metsästä, kuumien kallioiden välistä, olen löytänyt
orjantappuraruusun, joka on jo kukassa. Ihme!

On sanottu oikein, että ihminen on niin vanha kuin miksi hän itsensä
tuntee. Iholla tuntuu tuulahdus, joka vielä on itse elämänhenkäys,
poikia, tyttöjä, ruusuiseen aamutuuleen puettuja, päiviä, joilla on
mansikan ja persikan jälkimaku. Niitä ei elä kahta kertaa.

Mutta kun niitä eli, ei siitä mitään tiennyt. Ihanin ikämme ei kuulu
meille, vaan muille. Olemme kaikki koko ikämme ajan kerjäläisiä sen
edessä...

Jacquot, sinä et tiedä, kuinka kallisarvoinen olet!




IX. JUMALAINEN MATKA


Sataa taas, metsä valuu vettä. Mahdotonta mennä ulos. Koetan tehdä
työtä.

Kuitenkin on »tehdä työtä» liikaa sanottu tai liian vähän. Työ
edellyttää jotakin määrättyä tehtävää, jotakin »valmiiksi punnittua»:
aamulla sen löytää vaa'asta, ja illalla täytyy tyhjän kupin olla niin
täynnä, että se on tasapainossa toisen kanssa, jossa punnukset ovat. Se
on työn kaunis muoto, sen poljennossa on jotakin salaperäisen hivelevää
— ehkä siksi, että hän siten mukautuu samaan lakiin, jonka kanssa
kaikki luotu käy tahdissa. Jacquot, Fritz ja Kathrin auringon, kuun
ja tähtien kanssa. Samoin kaikki kissamme. Ja kirotut myyrät, jotka
ovat sahanneet poikki kaksi nuorta persikkapuuta puutarhassa, ihania
Venus-persikoita, jotka saimme lahjaksi Leo-serkulta, huomattavimmalta
hedelmänviljelijäkenraalilta.

Mutta sitäpaitsi on työtä, joka ei tunne ajanjakoa enempää kuin
muutakaan rajaa, paitsi kuolemaa — rajua tuntija vuosirientoa, jonka
alkaessa kellojen punnukset ripustetaan. Ei nähdä, mitä kullekin on
määrätty, vuodatetaan verta hien valuessa ja kuullaan sen pisaroittain
tippuvan tummaan vaakakuppiin. Me ajan lapset tunnemme kaiken työn,
mihin ihminen pystyy. Kaikkea olemme tehneet. Jälkeläisemme voivat
päästä meistä edelle vain jos unohtavat työn. »Edistys», sanoi
Leo-serkku silloin Breuschheimissä, »edistys on ruususeppele, joka
kiertää kehää».

Mitä minun työhöni tulee, kuuluu se ensinmainittuun lajiin sen
tyyntymyksen takia, jota siltä toivon rintani levottomuudelle, ja
toiseen lajiin päämääränsä etäisyyden ja epävarmuuden vuoksi. Koetan
ponnistautua pinnalle rauniomaailman alta pelkällä pienellä kynällä.
Työ alkoi, kun omaksi yllätyksekseni istuuduin kirjoittamaan Marialle,
ja nyt minun täytyy jatkaa — jonkinlaiseen loppuun.

Kun kohotan katseeni, näen Ulricuksen kuvan oven toisella puolella,
toisella jäljennöksen nuoremman Holbeinin Erasmuksesta. Tämän on Ulrich
valmistuttanut nimenomaan itseään varten, kunnioituksesta jumalallista
miestä kohtaan, se on ymmärrettävää, mutta niinkuin minun on hänenkin
täytynyt tuntea vielä enemmän kuin mestarin läsnäolo kuvan syvästi
rauhoittava vaikutus, joka todella on hypnoosin rajalla. Niin että jos
kuvittelen isoisäni isää kirjoituspöydän ääressä, luulen huomaavani
hänen vilkasverisessä olennossaan ikäänkuin heijastuksen kirjoittavan
Erasmuksen hennosta ääriviivasta. Eikö minun lopulta pitäisi,
niinkuin nyt itse istun tässä kirjoituspöydän ääressä, läpinäkyvän
kiinalaisen maljakon tavoin sisältää isoisäni isän kuvaa yhdessä
siihen sisältyvän Erasmus-varjon kanssa? Kaikki talletamme luultavasti
sellaisia suojeluspyhiä ruumiissamme, veriheimolaisia ja muita,
suunnatonta määrää kauan sitten kuolleiden henkiä, liittolaisiamme
ja vastustajiamme; heidän sisäisintä voimaansa, meidän kauttamme
lisääntynyttä tai heikontunutta, johdamme edelleen rohkeimpiin tai
päinvastoin heikoimpiin mielikuviimme, joita itsetietoisesti nimitämme
iankaikkisuudeksi.

Varmaa vain on, että minulla on yhteistä Ulrichin kanssa erityinen
rakkaus jumalaistarustoon. Minulla on hänen rukouskirjansa, jonka läpi
mytologiset olennot 18. vuosisadan maun mukaan tanssivat. Jokaisen
luvun alussa ja lopussa yhdistyvät kuviot vilkkaiksi kohtauksiksi,
joilla enempää kuin kuvioillakaan ei ole mitään, ellei mahdollisesti
salapakanallista tekemistä kappaleen sisällön kanssa. Mieltymys
salaperäisen ruumiillisesti siivekkääseen tulkitsemiseen ei estänyt
Ulrichia sekä elämästä että kuolemasta katolilaisena; olenpa varma,
että hänestä pakanuuden ja kristinuskon arkaluontoinen ja traagillinen
naapuruus ei suinkaan tuntunut vain pelkältä joutavalta ajatusleikiltä.

Poikana en vielä tiennyt mitään esi-isäni lystillisestä rukouskirjasta.
Mutta jos olisin sen nähnyt, en olisi vähääkään hämmästynyt.

Olihan kaitselmus kuitenkin, kuin Ulrich-vainajan itsensä neuvomana,
hankkinut minulle ystävän, joka taitavana piirtäjänä itse olisi hyvin
pystynyt valmistamaan sellaisen rukouskirjan. Hänen nimensä oli apotti
Simon, ja hän oli kotiopettajani.

Ensi kertaa koskettaessani jumalaistarustoa apotti huomasi ihastukseni.
Se johtui siitä, että äkkiä puhkesi näkyviini värikäs, vilkas kesä
pyhässä historiassa: mielikuvitukseni unohti alakuloisuuden ja hypähti
yli aitojen, tavaten siellä muita lapsia, vieläpä aikuisiakin, jotka
eivät käyttäneet etusormea nostaakseen sen nuhtelevasti turhantarkkana
profeettana, vaan osoittivat sillä perhosia, jopa totisesti kultaisia
omenoita. Edellisiä ajettiin nauraen takaa, jälkimäisiä varastettiin
ääneti puista. Kaikkialla olivat jumalat ja jumalattaret lähellä,
jotka omalla tavallaan menettelivät samoin. Apotti juoksi mukana ja
juoksi hyvin. Kun hän oli pitkä ja laiha, voin minä, hänen olkapäillään
ratsastaen, ulottua päärynäpuun hedelmiin saakka; omenapuuhun
pääsi ilmahypyllä. Puut humisivat kuin aurinkourut. Koko päivä oli
jumalanpalvelusta, koko päivä oli pyhää historiaa kevyessä, sievässä
muodossa Ulricuksen rukouskirjasta.

Onko siis sellaisissa oloissa ihmeellistä, että ensi matkallani
Venetsiaan heti Milanon toisella puolella kohtasin mytologisia olentoja?

Matka tuli ihan odottamatta, ei vain minulle, ei, vaan myös
Rheinweilerin tädille, sillä me olimme lähteneet vain Baseliin,
jotta saisin, kuten hän sanoi, »syventää loma-aikani tunnetta», mikä
vuosittain tapahtui käynneillä eläintieteellisissä puutarhoissa,
museoissa, sokerileipureissa ja »hiukkasella hotellielämää».
Hotellielämästä miellyttivät minua eniten päivittäiset täysikylvyt.
Rheinweilerissä täytyi minun näet olla ilman niitä, koska tätini
useista syistä, toista vain yhtä ainoata, milloinkaan mainitsematonta,
hänen saituuttaan, pidin pätevänä. Hän selitti täysikylvyn
valmistamista lapselle suurellisiin tottumuksiin kasvattamiseksi ja soi
minulle vain tuskin puoliksi täytetyn ammeen nautinnon.

Lupa-aika, jonka olin viettänyt Rheinweilerissä, läheni siis loppuaan,
ja koska tädin johdolla olin taas kerran kunnollisesti oppinut
tilanhoidossa »hallitsemaan» (josta taidosta hänen käsityksensä
mukaan »demokraattisessa» Breuschheimenissä ei ymmärretty »aakkosten
alkuakaan»), tuli minun saada palkintoni ja päästä »riehumaan» Baselin
kaltaiseen suurkaupunkiin. Olin käynyt museossa ja eläintieteellisessä
puutarhassa, myös joissakin sokerileipureissa, joista ihan Reinin
rannalla sijaitseva Spielmannin minua eniten miellytti, koska
geraniumien ympäröimissä kojuissa istui kuin laivassa ja jäillä
sekoitettua kermavaahtoa maistellen suorastaan kunniakkaasti kulki
Reiniä alaspäin, mutta iltapäivällä meidän piti lähteä vielä korkeampaa
päämäärää kohti.

Tämän päämäärän olimme keksineet palatessamme eläintieteellisestä
puutarhasta, kun olimme sivuuttaneet Knien perheen sirkuksen, josta
täti Sidonia täynnä kunnioitusta tiesi kertoa, että se, Knien perhe
nimittäin, oli kenties jo keisarillisessa Roomassa näytellyt sirkusta,
niin vanha se oli. »Knien perhe on parasta, vanhinta sirkusaatelia.
Claus, se sinun on nähtävä! Teen jälkeen lähdemme sinne.» Niin hän
sanoi, ja minä aloin ääneen laulaa riemumarssia Aidasta, johon myös
Donja hyräillen yhtyi. »Vahinko, ettei äitisi ole täällä», sanoi hän
sitten. »Hän kävi myös jo Knien luona... Claus, ole vaiti, ihmiset
katsovat jälkeemme, minut tunnetaan Baselissa.»

Teen jälkeen lähdimme. Olimme kierto-ovessa, joka työnsi meitä hotellin
hallista ulkoilmaan, mutta äkkiä se pysäytettiin, ja me tunsimme
väkisin käännettävän itseämme takaisin sisälle. Mikä oli hätänä?
Ovenvartija pisti täti Sidonian käteen sähkösanoman. Voi, punainen
juova osoitti sen kiireellisyyttä. Harkitsin mielessäni olisinko
pitänyt sen salassa, jos se täti Sidonian ollessa poissa olisi joutunut
käsiini.

»Avaa sinä se!» komensi hän. Taikauskoinen kun oli, ryhtyi hän siltä
varalta, että sähkösanoma sisältäisi huonon uutisen, toimenpiteisiin
»ukkosenjohdattimen» hankkimiseksi. Tämän tieteellisen teorian mukaan
johtaa viaton lapsi salaman uhatusta päästä olemattomiin.

Avasin, niinkuin isälläni oli tapana avata sähkösanomia: hitaasti,
laskos laskokselta, ärein katsein hakien lähetyspaikan nimeä, sillä
pelkäsin, että minut vielä tänään kutsutaan kotiin, riistetään
sirkuksen kynnyksellä.

»Rheinweiler Venetsiasta —» luin, mutta pitemmälle en päässyt.
Täti Sidonia oli temmannut paperin kädestäni, ja siinä hän seisoi,
toisessa kädessä sähkösanoma, toinen kouristuksentapaisesti nyrkkiin
puristettuna ja sydäntä vasten painettuna. Kaikki veri näytti äkkiä
syöksyneen hänen päähänsä; huulet vain olivat valkoiset ja värisivät
surkeasti. Hän ojensi kätensä kuin tahtoisi antaa minulle sähkösanoman,
mutta jätti aikeensa heti sikseen.

»Donja», kuiskasin puoleksi nyyhkyttäen, ja vihdoin hän tajusi, missä
hän oli, kääntyi äkkiä ympäri. Ovenvartija seisoi pöytänsä takana
ja tarkasteli meitä, ilmeisesti kauhuissaan. Myöskin pari hotellin
vieraista katseli meitä, ja eräs vanha herra nousi juuri nojatuolistaan
kiiruhtaakseen tädin avuksi.

Sillä välin oli täti kuitenkin toisen kerran muuttunut, ikäänkuin olisi
äkillisellä liikkeellä akselinsa ympäri palannut entiseen muotoonsa.
Hän nyökkäsi vanhalle herralle kiitokseksi ja sanoi, samalla kun
silitti hiuksiani: »Pyydän, odota hetkinen, olen kohta taas täällä.»

Mutta kun hissi, joka oli vienyt hänet ylös, tuli takaisin, syöksyi
hissipoika kiihtyneenä luokseni ja käski minun mennä tädin huoneeseen.
Tapasin hänet hurjasti itkevänä istumassa pyöreän pöydän ääressä
keskellä huonetta, käsi sähkösanoman selkäpuolella, avuttomana
ruumiiltaan ja ajatuksiltaan.

»Claus, se on varmaan hyvin, hyvin huono sanoma. Lue sinä se ensin,
sitten se ei tee minulle enää pahaa. Claus, sinun täytyy se lukea»,
rukoili hän.

Mutta tuskin ojensin käteni, kun hän heittäytyi molempien käsivarsiensa
varaan pöydälle ja hautasi sähkösanoman allensa.

»Ei se käy», mutisi hän masenneltuna, »Claus, se ei käy.

Pyydän, jätä minut yksin.»

Nyt luulin minä puolestani olevan asianmukaista ryhtyä johonkin
huomattavaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun tunsin oman kyynelvirtani
patoutuneen purkautumiseen saakka. Vilkaisin salavihkaa vesikarahviin
pesupöydällä — olinhan kuullut, että lääkäritkin tilapäisesti käyttivät
sellaista keinoa. Kun en kuitenkaan ollut varma, voisinko luontevasti
suorittaa matkan pesupöydän luo, saatikka luottaa siihen, että
käteni pystyisivät panemaan täytäntöön harkitun kasteen karahvista
tarpeellisen tyynesti ja etevästi, kuten miehen tulee esiintyä
suhteessaan naiseen; lyhyesti, tuskasta, avuttomasta tuskasta huusin
sensijaan täyttä kurkkua:

»Lue sitten sähkösanomasi itse, senkin hanhi! Mitä sinun salaisuutesi
minuun kuuluvat!»

Paiskasin oven kiinni perässäni, niinkuin isäni, kun hän kerran oli
tehnyt epäonnistuneen yrityksen kurittaa minua.

Tosin oli minusta silloin oven paiskaaminen tuntunut suurimmalta
mahdolliselta rangaistukselta, ja mieluummin olisin ottanut
selkäsaunan, kunhan vain oven paiskaaminen olisi jäänyt sikseen...
Alppiunelmistani hypähdin pystyyn paukahtavan oven merkinannosta,
ja jos kuulin jossakin kadulla, kuinka jonkun talon ovi paiskautui
kiinni, tuli minun paha olla. Käsite »murha» oli jollakin tavoin
yhteydessä kiinni paiskatun oven kanssa, eikä ollut vielä kovin pitkää
aikaa siitä, kun olin huomannut ovenlyönnin kuuluvan hillitympien,
mutta yhä vahvoina pysyvien kaikujen joukossa: seisoin, isän käden
kiinnipitelemänä, isoäidin avonaisen haudan partaalla ja kuulin pienten
lapiollisten multaa putoavan arkulle... En ottanut vastaan ojennettua
lapiota, mutta loin kyllä isääni niin vihantäyteisen katseen, että hän
hämmästyksestä päästi käteni ja minä livistin. Sitä ajattelin nyt,
kun astelin käytävää pitkin vapisevin polvin, korvien humistessa ja
äärettömästi hämmästyneenä siitä, että tällä kertaa juuri minä olin
paiskannut oven kiinni. Sitten huomasin, kuinka paljoa helpompaa oli
tehdä jotakin sellaista kuin kärsiä sitä, mutta pian minun täytyi
hillittömästi nauraa muistellessani hämmästyneitä kasvoja, jotka täti
oli kohottanut pöydältä kyynelten äkkiä pysähdyttyä poskille; nauroin
kuin suonenvedossa, osaksi häpeästä ja osaksi surusta ja nojasin
otsaani portaitten tummalla puulla päällystettyyn seinään, kunnes
puuska meni ohi ja tunsin kevennystä kuin ripin ja synninpäästön
jälkeen. Ja jotenkin tuntui minusta kuin myös Sidonia huoneessaan olisi
nyt jo päässyt keveämmälle mielelle.

Hallissa tilasin sitruunalimonaadia juhliakseni sitä, että sähkösanoma
ei ollut tullut Breuschheimista, ja myös palkitakseni ensimmäistä
miehisen päättäväisyyteni osoitusta, sellaisena kuin se äsken juuri
odottamatta oli minulle onnistunut. Samaan suuntaan jatkaen käskin
hissipojan tuoda itselleni Meyerin tietosanakirjasta, joka oli hyllyllä
ovenvartijan komerossa, sen osan, jossa oli hakusana »Venetsia»,
ja luin. Siinä miellyttävästi nojatuolissa lojuen paksu sanakirja
käsinojalla ja lasi sitruunalimonaadia kädessä, näin tädin tulevan
luokseni. Nousin osoittaen ihan uudella tavalla kohteliaisuutta. Ei
paljoa puuttunut, etten suudellut hänen kättänsä, vain tehdäkseni sen
ensi kerran oikein tuntien välimatkan ja niin sulavan kohteliaasti kuin
aika-ihmiset.

»Herra sisarenpoikani», sanoi hän puoliääneen, »te olette käyttäytynyt
kuin tolvana. Selvitys seuraa myöhemmin. Nyt...»

Nyt lähetettäisiin minut kotiin! Olin vähällä menettää kaiken malttini.
Nopeasti keskeytin hänet.

»Täti», kuiskasin kuumasti hengittäen, »täti Donja, te olette liiaksi
käyttänyt ihojauhetta. Kasvonne ovat ihan valkoiset.»

Tämä kuulosti hiukan surkealta, kuulin sen, ja suuttumus siitä
pakahdutti rintaani. Olkapäiden kohautus, ja Sidonia jatkoi:

»Nyt menette heti huoneeseenne ja täytätte matkalaukkunne. Lähdemme
tunnin päästä Venetsiaan. Sähkötän sillä välin isällenne.»

Siinä nyt kökötin, istuin kuin maassa ja aukaisin suuni selälleen.
Mutta minulla ei ollut aikaa sitä huomata, sillä kiinnittämättä
pienintäkään huomiota läsnäoleviin huusin: »Eläköön!» Täynnä
barbaarista nautintoa huusin, niinkuin koulussa huudetaan, kun ensi
kerran saadaan hellelupaa, ja syöksyin portaita ylös huoneeseeni.

Tuntia myöhemmin istuimme junassa.

Kaikki yritykseni karkoittaa iloisuudellani vihankauna täti Donjasta
(tämä oli hyväilynimi, jonka olin lapsena antanut hänelle) taikka edes
sulattaa hänen jäykkyyttään hiljaisella, tulisella läsnäolollani,
kaikki tällaiset yritykset näyttäytyivät turhiksi. »Te olette
käyttäytynyt kuin tolvana», toisti hän. Hyvä. Myönsin sen:

»Kyllä, kuin raaka tolvana. Täti, te olette oikeassa.»

Siitä saakka kun hän oli suuttunut minuun, puhui hän ranskaa, ja
ranskaksi oli helpompi johtaa asia oikealle tolalle.

»Naista kohtaan!» korosti hän.

»Pyydän anteeksi, täti.»

Hän pudisti päätänsä.

»Niin helposti ette siitä suoriudu. Te olette hirviö, rakkaani.»

Tahdoin kysyä häneltä, miksi hän kuitenkin otti minut mukanansa
Venetsiaan, koska olin hänestä niin vihattava.

Sensijaan huudahdin:

»Oi, rakas Donja, tehän olette niin kiltti! Ja oliko se kenties ikävä
sanoma, jonka saitte? Ei, se oli hyvä! Ja tehän olette niin iloinen!»...

Pysähdyimme juuri eräälle asemalle. Vaunumme vieressä oli suuri,
Lakkaamaton kivi.

»Näetkö tuon kiven?» huudahdin saksaksi, sillä päähänpistoni näytti
minusta ansaitsevan mitä jalomielisimmän anteeksiannon, »Tuo on
pudonnut sydämeltäsi.»

Vastaamatta mitään hän kääntyi erään vanhemman naisen puoleen, joka
istui osastossamme:

»Madame, saanko kysyä teiltä jotakin? Voisitteko pitää mahdollisena,
että tämä nuori herra tässä pari tuntia sitten nimitti minua hanheksi?»

Suuttuneena hypähdin pystyyn. Tosin luulin kuulevani takaani hillittyä
naurua, mutta se olisi loukatulle ylpeydelleni ollut sietämätöntä —
unohdin sen heti ja tunkeuduin käytävien kautta makuuvaunuun saakka,
jossa huomasin ystävällisen monsignoren varanneen itselleen osastoni
alemman vuoteen. No, hengellisen herran kanssa tulisin toimeen.
Meillähän oli niitä jokunen omassakin suvussamme.

»Vai niin?» vastaanotti hän minut ja tarttui, nousematta, käsiini. Hän
puhui murteellista ranskaa, ja koska matkustin Venetsiaan, arvasin
hänet heti italialaiseksi.

»Tämä on siis pieni makuutoverini. Mikä on nimesi?»

Sanoin nimeni. Monsignore nyökkäsi juhlallisesti.

»Ja sinä olet hänen korkea-arvoisuutensa Freiburgin herra arkkipiispan
veljenpoika.»

»Veljen pojanpoika», korjasin.

»Oikein, veljen pojanpoika. Ja sinä olet myöskin jo vastaanottanut
ensimmäisen pyhän ehtoollisen?»

Olisin mielelläni halunnut tietää, kuinka kaikki tämä oli hänellä niin
selvillä, mutta en uskaltanut tehdä monsignorelle kysymystä, joka
helposti olisi voinut sisältää uteliaisuuden huolimattoman synnin —
lapsessa, huomatkaa se.

Kun aikuiset ilmaisivat uteliaisuutta, tekivät he niin
velvollisuudesta, ellei syvempien suunnitelmien vaatimuksesta.
Toisaalta he usein tekivät kysymyksiä, joihin he itse liiankin hyvin
osasivat vastata, sellaisia kysymyksiä, jotka olivat satimia. Se johtui
siitä, että he peloittavasti pitivät yhtä. Lapset sitävastoin olivat
yksin. Jospa jotenkin olisin voinut kysyä hänen korkea-arvoisuudeltaan:
»Ettekö ole monsignore se ja se?»

Muuten — monsignore oli monsignore, hän kätkeytyi sinipunervan
raitaiseen papinkauhtanaan ja odotti, että hänestä tulisi piispa
_in partibus infidelium_. Niin paljon tiesin enkä enempää kysynyt.

»Niin, niin», nyökkäsi monsignore hymyillen, »kirkonmiehet tietävät
kaikki».

»Olisiko teidän korkea-arvoisuutenne armollinen ja päästäisi käteni
irti?» kysyin.

Hän purskahti nauruun.

»Hikoilen, eikö totta, hikoilen», ja hän aikoi tarttua suureen
keltaiseen nenäliinaan, joka hänellä oli vieressään. Mutta silloin
olin jo tarttunut hänen oikeaan käteensä ja suudellut sitä imartelevan
nöyrästi, mikä ei ollut onnistunut tädin edessä hotellin hallissa.

Monsignore oli syvästi hämmästynyt, melkein säikähtynyt. Karhunvoimin
hän tarttui minuun ja suuteli poskiani.

»Kaikella kunnioituksella! Hieno mies!» tuumi hän.

Ja tämä suunnattoman voimakkaalta ja kaikkitietävältä monsignorelta
saavutettu tunnustus teki hänestä ystäväni. Kun menimme illalliselle,
olisi hän mielellään istuutunut pöytääni. Erotuomariksi pyydetty nainen
oli myös vastahakoinen luopumaan Sidoniasta. Mutta numerot lipuissamme,
jotka täti jo ennen junan lähtöä Baselista oli hankkinut, määräsivät
meidät pienen pöydän ääreen. Äänettömänä ja ylpeänä söin niin paljon
kuin sain. Toisinaan silmäilin kohteliaasti tädin kasvoja. Hän hymyili
ylitseni uudelle naistuttavalleen, joskus kuitenkin suoden katseensa
majesteetillisena levätä päälläni. Minä puolestani hymyilin hänen
sivuitseen monsignorelleni. Vakavasti harkitsin, eikö minun pitäisi
aterian jälkeen pyytää häntä omaksi erotuomarikseni. Kuitenkaan en
ollut kyllin varma niin rohkean yrityksen tuloksesta, vaan pikemminkin
näytti enemmän etuni mukaiselta pitää molempia puolueita erossa
toisistaan.

»Me menemme heti nukkumaan», selitti Sidonia, kun juuri työnsin
viimeistä palaa kolmannesta appelsiinista suuhuni. »Muuten voisi
luulla, ettet saa tarpeeksi syödäksesi kotona.»

»En saakaan!» vakuutin.

Hän kävi vakavaksi.

»Oletko nyt kylläinen?»

»En!»

Silloin näin taas hänen ohimoillensa tienoilla värähtelevän ja hänen
silmissään salamoivan, näin taas tuon hellän valon, joka hänen paluunsa
jälkeen halliin oli peittynyt ankaran naamarin alle, mutta vaikkapa
hyvästijättäessäni hyökkäsin hänen korvansa kimppuun, suutelin sitä
ja kuiskasin siihen: »Kaunis sinä olet, täti Donja, todella kaunis
— kun nuori tyttö!» (olinhan hänelle niin autuaallisen kiitollinen
maiden halki matkaavasta junasta, ravintolavaunusta, makuuvaunusta,
monsignoresta, puhumattakaan etäisestä Venetsiasta!) vaikkapa valtasin
vielä toisenkin korvan ja sanoin siihen jotakin, minkä piti suositella
minua hänelle onnen osuutensa menettäneenä salaliittolaisena,
nimittäin: »Helppohan sinun on tekeytyä vihaiseksi, kun ajattelet hyvää
uutista ja Venetsiaa», ja vaikka riippuen kiinni hänessä äkkiä tunsin,
kuinka hänen jäykkyytensä suli, ei minun onnistunut sinä iltana saada
häneltä anteeksi.

»Tarmokas sinä olet, sanoo äiti», huudahdin pettyneenä, mutta niin,
että iva kuului rakkaudenvalitukselta, ja toivotin hänelle kaihoisasti
hyvää yötä. Hän asui tietysti osastossaan yksin, sillä aikaa kuin minä
nukuin toisessa luokassa.

Monsignore istui jo puoleksi riisuutuneena vuoteella ja luki
rukouskirjaansa. Kun astuin sisään, paukautti hän kirjan kiinni ja
auttoi minua iloisesti jutellen riisuutumaan. Kuitenkaan hän ei
sallinut minun vaihtaa paitaa ja alushousuja yöpukuun, jonka hän,
tarkasteltuaan sitä kummissaan, työnsi syrjään. »Ei voi tietää, mitä
tapahtuu, ja sitten olet alasti», sanoi hän. Mutta jotta emme tänä yönä
suistuisi kiskoilta, piti minun polvistua hänen kanssaan ja ääneen
lausua englantilainen rukous. Minä rukoilin saksaksi ja hän, ollakseen
minua lähempänä, yhtaikaa ranskaksi, sillä italiaa en ymmärtänyt, ja
olin tottunut rukoilemaan äitini kanssa saksaksi. Sitten hän nosti
minut ylemmälle vuoteelle, pöyhisti ainoata pielusta ja kietoi minut
peitteeseen.

Vaipuessani uneen pälkähti päähäni, kuinka olisimme voineet sanella
rukouksen yhdessä — meidän olisi vain tarvinnut rukoilla se latinaksi!
Minusta oli ikävä, etten ollut ajoissa tullut sitä ajatelleeksi.

Kun heräsin, oli päivä, ja makasin yksin osastossa. Reippaasti kapusin
alas vuoteeltani, vedin verhon ylös.

»Oi!» pääsi minulta. Hieroin silmiäni.

Näytimme kulkevan hyvin nopeasti häikäisevän sinisen, samalla tumman
taivaan läpi, mutta toisaalta tuntui kuin seisoisimme paikallamme.
Sitten huomasin viuhkanmuotoisen tasangon; se oli luonnottoman vihreä
ja kääntyi hitaasti, kuitenkin aina vain kappaleen kerrassaan; vielä
se ei ollut kiertänyt puoliympyrää, kun jo toinen, samanlainen tasanko
tuli näkyviin, aloitti saman liikehtimisen alusta, ja niin yhä
eteenpäin. Puita, taloja, puroja, teitä solui ohitse tällä omituisella
kääntölevyllä; vain punertavan sinipunaiseen usvaan kätkeytyneet vuoret
pysyivät alallaan. Järven kuvastin välähti esille, turhaan kiskaisimme
sitä, sekin oli meidän jätettävä. Kuitenkin se oli sytyttänyt kipinän
taivaan ja maan loistavaan tummuuteen. Koko etäisyys liekehti.

Tämä siis oli, määritteli pieni, riemuitseva ruumiini (kädet
kohisevassa ilmavirrassa, pää tarkkaavine silmineen niskaan
painuneena, suu ahnaasti avoinna), tämä siis oli Italia, Kreikka!
Sillä niinkuin ne tunsin kaksoissisarina, ne olivat minulle yksi ja
sama. Nopeasti seurasivat vaakunamerkit: sypressit, viiniköynnökset
kiviaidoilla, kukkivat mantelipuut, lujan kaupungin kruunaama kukkula,
joka hajoitteli vihreille rinteille valkoisia pengermiä, samalla
kun kirkontornit ulottuivat taivaaseen saakka, räikeät plataanit
varjoon vaipuneissa puutarhoissa, äkkiä jokin palatsi, uhkeiden
vainioiden läpi jatkuvat tiet, jotka kylpivät aamuauringossa...
Päästin Breuschheimiläisen ryövärijoukon varoitushuudon, jotta
suuri Pan huomaisi minut. Silloin syöksyi kolme puhvelin kaltaista
lehmää kauhistuneina viiniköynnösten läpi, ja samaan aikaan ilmestyi
mulperipuusta puolialaston poika; hän avasi suunsa selälleen ja uhkasi
junaa piiskalla.

Minuutissa olin peseytynyt, kahdessa pukeutunut ja kiiruhdin nyt
katsomaan, mitä kaikkea kiitävän junamme sisällä tapahtui... Kun
tartuin hattuuni, leijaili sieltä lehti sain sen kiinni lennossa ja
tunsin sen, lähemmin sitä tarkastamatta, nirkkoreunaiseksi jumalanäidin
kuvaksi, jommoista pidetään rukouskirjan välissä. Ajattelin, että
kadonnut monsignore oli kai jättänyt sen minulle muistoksi (kotona
minulla oli puolisen sataa sellaista lahjaa), pistin sen povitaskuun ja
astuin käytävään.

Siellä oleili neljä henkilöä. Oikealla puolella seisoi mahtava
herrasmies, jonka pää lepäsi kahden punaisen niskalaskoksen varassa,
ja tämä herra silmäili monokkelinsa läpi komeavartaloisen jumalattaren
ruusuisiin kasvoihin. Mutta jälkimäinen antoi katseensa vaeltaa
ohitseni käytävää pilkin sinne, missä nuori jumala ja tyttö seisoivat
ikkunan luona. Tytöstä näin ensin vain pään. Se oli niin musta kuin
harakka, ikäänkuin kiilloitettu, himmeällä pohjalla välkkyvä musta
hohde. Nuorella miehellä oli samanlainen, yhtä sileäksi kammattu
tukka. Se oli, vielä märkänä aamupesusta, kuin musta patalakki päässä.
Hänellä oli yllään kylpyvaipan näköinen pitkä turkki ja jalassa siniset
tohvelit. Kapeilla, kalpeilla kasvoilla läikehti silmäripsien varjoja.
Hän silmäili hymyillen tyttöä. Suu säilytti hymyn kuin ruusun, hengitys
liikutti sitä hiljalleen... Olin rakastunut hänen takanaan seisovaan
pieneen sisareen, ennenkuin olin häntä edes nähnytkään. Sillä että
harakka, jolla palmikon päässä oli punainen perhonen, oli nuoren miehen
sisar, sitä en voinut epäillä.

Sillä välin seisoin yhä vielä osastoni edustalla; yksikään neljästä ei
kiinnittänyt minuun huomiota. Mutta minä leijailin kirkkaanvaloisassa
riemussa, ihanan päivän sielu täytti minut, kuulin lennokkaan astunnan,
onnen sanansaattajan... Hehkuiko sydämeni tosiaankin jo tuntematonta
tyttöä kohti? Joka tapauksessa oli minulle ilmestynyt Zeus härän
muodossa ja hänen selästään luisunut Europa, joka vaihtoi uteliaita
silmäyksiä Ganymedeen kanssa!

Silloin aukeni ovi, ja minä lensin täti Donjan syliin. Ei ollut
tarpeellista kysyä, oliko hän vielä vihainen. En sanonut hänelle edes
päivän kynnyksellä, kuinka kauniina hän saapui »Sinä aamutähti!»
ajattelin, »tuoksut raikkaalta pesulta, vieläpä vähän äidiltä. Kuinka
hyvä, että odottamattomia tapauksia lukuunottamatta puuteroit kasvosi
ja käytät hajuvesiä vasta illansuussa!»

»Donja», sanoin, »tule pian, minun on kovasti nälkä, ja minulla on jo
näin aikaisin aamulla sinulle paljon kerrottavaa».

Ja kertoen söin sitten aamiaisia, niin kauan kuin ravintolavaunussa
aamiaisia tarjottiin. Kerroin hänelle Europasta, Zeuksesta ja
Ganymedeesta pöyristyttäviä juttuja, joista hän joka tapauksessa
ymmärsi enemmän kuin minä, vaikka asiantuntijana niitä hänelle
tarjosin. Ne eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ainoastaan kun hän
(otaksuin: innostuksesta) punastui, keskeytti hän minut: »Claus, syö
nyt vain, sinä kasvat paraillaan niin kovasti.» Tahi: »Claus, nopeasti,
tarjoilijat tyhjentävät pöytiä.»

Lopulla hän halusi tietää, keneltä olin kaikki nuo hupaisat jutut
kuullut. Apotti Simonilta, vastasin ylpeästi.

»Kas, tosiaanko?!» Hän nauroi. Oi, hän osasi nauraa, niin että kaikui
kuin kyyhkyslento. Ja kun hän nauroi, tanssivat hänen ruskeat kiharansa
ja paljastivat kultapalaset, joilla ne oli kiedottu. Kun hän nauroi,
sulkeutuivat suloiset kaitasilmät yhä enemmän, niin että näkyi enää
vain vihreä juova, ja kulmakarvat yhtyivät nauruaaltoviivaksi, joka
nousi ja laski. Ja kaikki hampaat helisivät suussa. Mutta pienet kädet
olivat hurskaasti leuan alla ristissä. »Jaavattareksi» nimitti isäni
häntä ja väitti, että Rheinweilerin »amerikkalainen» oli hänet saarella
pistäytyessään ottanut mukaansa kotiin. Sen kuultuani olin päättänyt
ensi tilassa matkustaa Jaavaan... Nyt olisin mielelläni suudellut
Donjaa, mutta se kävi päinsä taas vasta illalla.

»Apotti Simon!» sanoi hän miettivästi. »Kaivaako hän yhä vielä nenäänsä
kuin jumala?»

»Donja! Apotti Simon kaivaa nenäänsä, se on totta, kun hän miettii
erikoisen syvää ongelmaa, multa jumalat, jumalat, Donja, eivät niin
tee. He eivät tunne mitään ongelmia.»

»Miksi ei, Claus? Hehän tekevät muuten kaikkea, mitä ihmisetkin, vain
suurenmoisemmin. Etkö sinä ehkä ole milloinkaan kaivanut nenääsi?»

Kohautin olkapäitäni. »Milloinkaanko? En tiedä. Joka tapauksessa on
minut totutettu siitä pois!»

»Claus, kuka sitten totuttaisi jumalat siitä?»

»Oh, tiedätkö», sanoin, »sitä en ensinkään halua mietiskellä. Jumalia
et silti tee minulle vastenmielisiksi.»

Niin tulimme takaisin makuuvaunuun. Käytävässä nojasivat Europa
ja Ganymedes erääseen ikkunaan: Ganymedes sirosti kuin tyttö,
joka näyttelee poikaa, Europa raukean näköisenä kuin nuori äiti.
He nauroivat toisilleen eivätkä välittäneet meistä. Mutta missä
oli Zeus? Katsahdin ulos ikkunasta: laukkasiko hän lopulta nelin
jaloin taivaaseen? Ja tuossa oli hän. Tuossa hän seisoi, neljän
askeleen päässä hulluttelevasta parista, ja piti heitä silmällä.
Teeskentelevästi osoittaakseen, kuinka kovasti hän oli ikävissään,
hän oli ajatuksiinsa vaipuneena leikkivinään palmikoillaan. Mutta
todellisuudessa hän lakkasi tarkastelemasta paria vasta siinä
silmänräpäyksessä, kun käytävään astui suuri nuorukainen, ja tämä
suuri nuorukainen olin minä. Ja tuo siis oli hän! Tarkastelin häntä
teeskentelemättä, uutterasti ja kunnioittavasti. Painoin hänet
mieleeni, piirre piirteeltä, ja olisin mieluimmin painanut käden
sydämelleni, vakuuttaakseni hänelle kunnioitustani vielä erikoisen
selvällä tavalla.

Poikamaisissa kasvoissa loistivat suuret naisensilmät, silmäripset,
punainen suu kuin niihin maalattuina, ja hänen nenänsä oli hieman
kaareva. Se pisti silmääni ennen kaikkea muuta jo matkan päästä. Annoin
tädin mennä edelle, työntäydyimme Ganymedeen ja Europan ohitse, jotka
väistyessään joutuivat hyvin lähelle toisiaan, ja kun tyttö painautui
tieltämme seinää vasten, otti Donja hänen päänsä käsiinsä.

»_Quelle gentille demoiselle!» sanoi hän samalla.

Pienokainen tahtoi niiata, mutta siihen oli liian ahdasta. Sensijaan
pitää kiinni takistani, se kävi päinsä, sitä varten oli juuri tarpeeksi
ahdasta. Kuuliaisena jäin seisomaan. Täti ei ollut mitään huomaavinaan
ja pujahti osastoonsa.

Tyttö ja minä olimme hyvän aikaa vaiti, kokonaan syventyneinä toistemme
tarkastelemiseen. Minulle antoivat silmät ajattelemisen aihetta. Ne
eivät olleet vain huomattavan suuret, vaan kuten useilla kissoilla,
kirkkaammat kuin niiden pohjaväri, tumman terän ympärillä kostea kehä...

»Herra tuolla on keimailija», sanoin vihdoin, silmäten Ganymedestä.

Syvästi vakavana hän vastasi:

»Minä olen myöskin.»

Vaikka miehenä olisi ollut velvollisuuteni, en uskaltanut kuitenkaan
nauraa.

»Nimeni on Claus», sanoin. »Claus, Maria, Raymond. Minulla on
sitäpaitsi vielä kaksi nimeä, mutta ne eivät miellytä minua.»

»Minun niineni on Maria. Maria Capponi. Minulla on vain yksi nimi.»

Hän painoi silmänsä alas, ja ajattelin: »Tuollaisilta näyttävät meillä
pienet tytöt, kun pastori puhuttelee heitä.»

»Sepä ikävää. Silloin teillä ei ole valitsemisen varaa. Entä jos
Maria-nimi ei miellytä miestänne?»

Hän kohotti silmäripsiään jonkinlaisella ponnistuksella kuin ne
olisivat hyvin painavat.

»Minä olen markiisitar», sanoi hän.

Hymyillen vastasin:

»Sittenkin saattaa nimi Maria olla puolisollenne vastenmielinen. Minä
olen muuten parooni.»

Mutta hän koetti silminnähtävästi suututtaa minua.

»Markiisitar», arveli hän, »on enemmän kuin parooni». »Ei aina»,
muistutin.

»Kyllä, aina», väitti hän.

»Sama se, pieni markiisitar, mutta minä olen valtakunnan vapaaherra.»

Hän taivutti kuunnellen päätänsä, jolloin hän kohotti kulmakarvansa
melkein tukanrajaan.

»Kuinka te sanoittekaan?»

Toistin: valtakunnan vapaaherra, ja nyt hän tahtoi tietää, mikä
valtakunta se oli, jonka arvonimi minulla oli. Sillä välin hän
tarkasteli minua, kuin etsisi päältäni aateliskirjaani pala palalta
kokoon.

»Vanhan Rooman valtakunta», sanoin. »Kaarle suuren valtakunta»,
lisäsin ja pidin hänelle pienen historiallisen esitelmän, jota hän
jännittyneenä kuunteli. »Markiiseja», sanoin lopuksi, »markiiseja ei
minun tietääkseni silloin vielä ollut.»

»Siinä tapauksessa», arveli hän miettiväisesti, »siinä tapauksessa
sopii vain valittaa, että sukunne ei niin pitkän ajan kuluessa ole
päässyt korkeammalle.»

Väitin: »Emme tahtoneet sitä.»

Hän purskahti nauruun.

»Kysykääpä vaikka isolta veljeltänne tuolla», lausuin täynnä
pidätettyä raivoa, sillä hän oli nauranut tavalla, joka tuntui melkein
ruumiilliselta loukkaukselta. »Kysykää siis häneltä, mitä valtakunnan
vapaaherra on. Kenties hän osaa vastata.»

»Ettekö näe, että hänellä on muuta puuhaa, herra parooni? Meidän
nimemme, kuten sanottu, on Capponi.»

»Sen olette jo kerran sanonut, aivan oikein, ja minä unohdin kai
kiittää. Siis Capponi. Kiitoksia. Hyvin paljon kiitoksia. En ole
milloinkaan kuullut sitä nimeä.»

»Niinkö? Vai ette ole milloinkaan kuullut nimeä Capponi? Entä te? Mikä
teidän nimenne on, jos minun jo täytyy kysyä?»

»Ah niin! Claus von Breuschheim. Antakaa anteeksi. Olen ilmeisesti
hajamielinen.»

»Clau—? Brö—?»

Hän tekeytyi jäykäksi, jottei nauraisi, ja puhalsi poskensa pullolleen,
kunnes ne räjähtivät. Mutta kun hänen naurunsa uudelleen iskiessä
kasvoihini tartuin käskevästi hänen käsivarteensa, lysähti hän
pelokkaasti kokoon, niin että nopeasti päästin hänet irti.

»Ah!» puhuin hiljaa, »teitä lyödään kotona. Erinomaista! Ette ole,
markiisitar, erikoisen hyvin kasvatettu: valitan vilpittömästi, että
minun täytyy se teille sanoa. Niin ei naureta, luvatonta on nauraa niin
— minun täytyy sitä teille mitä vakavimmin vakuuttaa.»

Hurjat kulmakarvat tekivät hyppäyksen, ja suu kaartui nyreästi; äkkiä
hän kävi toista vertaa punaisemmaksi, ja minusta hän oli ihastuttava,
niin, minusta oli suuresti ihastuttava tuo äreästi tarjoutuva suuri,
punainen suu keskellä kalpeita kasvoja, joihin verivirta oli valunut
ruumiin syvyyksistä, samalla kun kulmakarvat olivat myrskylintujen
lailla kohonneet...

»Niinkö? Kuka teitä sitten pakottaa sanomaan sitä minulle?» kysyi hän
silloin.

»Säädyllisyys, markiisitar, ei mikään muu kuin yksinkertainen
huolehtiminen säädyllisyydestä.» Mietin nopeasti, kuinka voisin
järjestää asian siten, että äkkinäisellä toimenpiteellä pääsisin
käsiksi suuhun, johon ehdottomasti piti tutustua. Valitettavasti hän
ei pysynyt hiljaa, muuten omaksi vahingokseen, vaan lähetti minut pois
kaikkia seuraelämän muotoja noudattaen sanomalla:

»Ikävä asia, te pieni pöyhistelijä. Olen hiukan kasvattanut teitä,
mutta te olette esiintynyt karkeasti. _Au plaisir de vous revoir,
monsieur le Baron!_»

Kumarsin, hän nyökkäsi, luulenpa, että yritimme hymyillä. Ainakin
käänsimme yhtaikaa hyvin huomaavaisina toisillemme selkämme.

»No?» virkkoi tätini, kun tulin hänen luokseen. »Millainen jumalatar
hän on?»

Vastasin, että se selviäisi vasta myöhemmin.

»Ah, olette tainneet määrätä kohtauksen?»

Se ei ollut, sanoin, jumalten kesken tarpeellista, koska he tapaavat
toisensa sattumalta. Mutta terävästi olimme laverrelleet, hyökäten ja
samalla puolustautuen, hiukan raa'asti, kavalasti, karkeaäänisesti,
punaisesta suusta ja, se hänen tulisi ymmärtää, myrskyisesti kohotetuin
kulmakarvoin; kuitenkin myönsin tuntuvan siltä kuin en tällä kertaa
olisi ehdottomasti jäänyt voittajaksi.

Sitten Sidonia ihmetteli korkealentoista olemusta, jonka niin
äkkiä olin omaksunut: sillä ei ollut tarkoitus tähdätä eiliseen
raivokohtaukseen, joten oli kaiken todennäköisyyden mukaan puhe isän
puolisesta perinnöstä, josta toivottavasti ajan oloon pääsisin. Häntä
huolestutti jonkinlainen ylimielinen kädenliike, jolla vaadin Jumala
ties kenet taisteluun, jonkinlainen häikäilemätön veljeileminen jopa
jumaltenkin kanssa.

Niinpä kyllä, myönsin, tunsin itseni valloittajaksi, kovaksi,
mutta silti miellyttäväksi herrasrosvoksi vieraan, melkein
häikäisevän taivaan alla, jonkinlaiseksi salaiseksi Hohenstaufiksi,
yksityiskeisariksi, joka mukanaan loistava, joskin näkymätön seurue
ratsasti lippujen liehuessa etelää kohti. Todellakin, sitä se oli,
en voinut enkä tahtonut sitä kieltää. Ja äkkiä Donja oli minusta
sennäköinen kuin hyväksyisi minut, jopa tietoisesti ja näkyvästi
ottaisi osaa retkeeni.

       *       *       *       *       *

Puolipäivän aikaan tunkeuduimme äkkiarvaamatta keskelle säihkyvää
vesistöä. Kuljimme kapeata pengertä pitkin meren poikki. Sitten seurasi
auringonpimennys. Juna pysähtyi pimeään kuiluun.

Ovi riuhtaistiin auki, villejä miehiä tunkeutui sisään, jotka kirosivat
kaikki pyhät helvettiin, mutta kohta kun heihin katsahti, hymyilivät,
kuiskasivat: »_Please, sir_»... »_À moi, Madame_»... »Matkatavarain
kantaja.» Toiset, jotka eivät vielä olleet saaneet keltään kutsuvaa
silmäniskua, juoksivat huutaen, epätoivon elein ovelta ovelle.
Matka-arkut ja käsilaukut lensivät ikkunoista ulos, ja kurkottavat
kädet ottivat ne vastaan. Viiden askeleen päässä junasta, käsivarret
ristissä, astelivat junankuljettajat ikäänkuin jonkinlaista messua
laulaen. Ikäänkuin tahtoen kehoittaa pyhiä taistelijoita kestämään he
lauloivat: »Venetsia! — Venetsia!»

Seisoin, levottomana Sidoniaan nojautuneena, aseman edustalla. Askelmat
johtivat kivetylle paikalle, josta taas leveät portaat laskeutuvat
kanavaan. Allamme lainehti mellastus silmänkantamattomiin asti.
Virkapukuiset miehet kiiruhtivat kohotetuin kepein sinne tänne ja
kiljuivat komentosanoja... Kukaan ei kuullut heitä. Suunnattomin määrin
tunkeutui mustia veneitä maihinnousuportaiden ääreen.

Veneiden välitse tuli äkkiä Ganymedes meloen. Hän seisoi gondolissa ja
huusi. Eräs virkapukuisista miehistä ojensi hänelle kepin. Sitten he
vetivät gondolin portaiden edustalle. Zeus ja Europa astuivat siihen.

Entä Maria Capponi? Huomasin hänet portaiden päässä eräässä
moottoriveneessä, josta hän piti silmällä niin veljeään kuin minuakin.
Pieni henkilö tomuvaipassa, nähtävästi kotiopettajatar, piteli
kaksin käsin kiinni penkistä, jolla hän istui. Yhdellä hyppäyksellä
oli Ganymedes hänen vieressään. Moottori sylkäsi, vene tunkeutui
perä edellä kiikkuvien gondolien välitse ja sitten kiiti huojuvien
peilikuvien päällitse, jotka kuin uivina kappaleina kirkoista ja
palatseista näyttivät kotkottaen juoksevan siniseltä taivaalta. Veneen
kääntyessä etsivät Ganymedeen silmät Europaa. Näin Marian viittovan ja
kotiopettajattaren kouristuksentapaisesti pitelevän kiinni penkistä.
Näin, että kaikki talot seisoivat vedessä ja vesi taivaassa ja
kuinka Sidonia vieressäni, korkealla kaikkien yläpuolella, leijaili
kuninkaallisen ryhdikkäänä, välinpitämättömänä, varmana ja odotti. Mitä
hän odotti?

Silloin kohosi kanavaportailta moniääninen huuto, jota seurasi
hiljaisuus. Sidonia astui portaita alas. Valkea moottorivene laski
maihin, valkea merisotilas hyppäsi siitä, virkapukuiset miehet
ympäröivät hänet heiluvin kepein, ja kajahti vihellys. Sidonia ja
minä astuimme äänettöminä tuijottavien ihmisrivien välitse. Jotkut
tarttuivat arasti lakkeihinsa.

Valkoisiin puettu merisotilas ojensi Sidonialle kätensä, auttaakseen
hänet veneeseen, toinen merisotilas johti hänet valkoiselle patjalle
perässä, jossa riippui mustankeltainen lippu, ja kun hän oli
istuutunut, kiersi ensimmäinen kätensä ympärilleni ja hyppäsi kanssani
veneeseen.

Olimme jo vapautuneet gondolien rykelmästä, saavutimme jo Ganymedeen
ja Marian veneen. Ganymedes tervehti joustavasti kuin pieni mauri
säästölaatikkoni kannella. Minä viittasin ylpeänä, kun tällä hetkellä
olin Marian arvoinen, ja hän, hän oli myös siitä ylpeä ja viittasi
vilkkaasti takaisin. Olimme jättäneet kaikki veneet jälkeemme ja
uursimme yksinämme silkinväristä vettä.

»Donja, mikä vene tämä on, ja kuka on käskenyt noutaa meidät?»

»Se kuuluu erääseen venäläiseen sotalaivaan.»

Huolimatta tästä ilmeisesti vaillinaisesta vastauksesta en ihmetellyt.
Minua hämmästytti liiaksi vesikaupunki, joka verhoissa riippuen
kuin peilikuvansa lakkaamatta punoi niitä miljoonista kappaleista
vettä ja taivasta, ollen samalla kertaa räikeän muodikas ja vanhan
kuvakaappikuvan kaltainen.

Laskimme maihin tuhannen ja yhden yön ruusunvalkoisen ja erään
pienemmän, viininpunaisen, valkeapitsisillä ikkunoilla varustetun
palatsin väliin. Kaikki pilvilinnani olivat luhistuneet, sillä olin jo
erottanut suuria, harmaita laivoja täynnä kanuunia.

Hotellin ovenvartija, Pietarinavaimet takinkäänteessä, odotti meitä
vihreillä esiliinoilla vyötettyjen palvelijain etunenässä. Näiden takaa
astui äkkiä esiin pyöreähkö, vanhanpuoleinen, kaljupäinen tarjoilija
ja ojensi minulle kätensä. »Hyvää päivää, signor», sanoi hän, ja
hämmästyneeseen Sidoniaan kääntyen: »Pyydän anteeksi, Signora. Olen
kuullut, että saapuu lapsia, senvuoksi olen tässä.» Senjälkeen hän
kumartui korvani lähelle. »Minä olen Emilio», ilmoitti hän minulle.

Hallissa tervehti meitä johtaja.

Hän opasti meidät hissiin, joka tuskin alettuaan surista taas pysähtyi,
ja vei meidät saliin, josta näki meren ja taivaan ja niiden välillä
kuin joululahjoja sisältävän laatikon kirjavaan vaunuun pakattuina
sotalaivoja. Mutta minua hän otti kädestä ja johti minut, aavistuksia
herättävän vihan noustessa sisälläni, loputonta käytävää pitkin ovelle,
jonka hän työntäisyllä avasi edessäni. Hän toivoi, puhui hän korostetun
leikillisesti kumartaen, pikku paroonille miellyttävää oleskelua
Venetsiassa, eikä pikku paroonin sopisi hukata pyöreätä pahvikappaletta
huonenumeroineen, sillä muutoin hän kenties joskus ei osaisi mennä
vuoteeseensa, vaan joutuisi nukkumaan kellarissa.

Vitkastellen astuin sisään. Huone oli pieni ja ränsistynyt.
Breuschheimissä ei ainoallakaan palvelijalla ollut sellaista
huonetta. Piha, johon päin ainoa ikkuna aukeni, toimi keittiöhöyryjä
poistavana kanavana. Ei, suuri kiitos! Se ei ollut mikään huone
yksityiskeisarille, joka sitäpaitsi oli aikeissa alistaa Venetsian
kaltaisen ylellisyyskaupungin valtaansa. Päättävästi astuin takaisin
käytävää pitkin, kunnes seisoin Sidonian huonenumeron edustalla.
Koputuksestani täti avasi ja astui ulos luokseni.

»Mitä haluat?»

»Taskurahoja», sanoin. »Olemme vieraassa kaupungissa.» Hän heläytti
naurun. »Hetkinen. Odota täällä.»

Heti senjälkeen hän palasi kymmenliiranen mukanaan, jonka pisti
kaulukseni alle. »Kelpo poikaseni», sanoi hän hellästi, ja vaikka
jo painoin liiaksi, nosti hän minut koholle ja ilman mitään aihetta
suuteli minua.

Hallissa kirjoitin sähkösanoman isälleni, jossa pyysin häntä
lähettämään tädille rahaa, jotta saisin siedettävän huoneen. »Otatteko
huolehtiaksenne sähkösanomasta?» kysyin ovenvartijalta. »Se on
kiireellinen.» Hän luki ja hätkähti. »Mitä sähkösanoma maksaa?»
kysyin. Hän laski. »Kuusi liiraa kahdeksankymmentä.» Ojensin hänelle
kymmenliirasen: »Pyydän, pitäkää loput.» »Kiitoksia, herra parooni»,
kuului nyt, »sähkösanoma lähtee heti». Seuraavana päivänä Sidonia sai
sähkösanoman, joka minun oli avattava. Isä lähetti rahaa minua varten
ja käski toimittaa minulle huoneen.

Tämä tapahtui heti. Uusi huone oli ylimmässä kerroksessa, ikäänkuin
uloke taivaaseen. Sotalaivat riippuivat allani laguunissa. Pienillä
saarilla soittivat kellot englantilaisen tervehdyksen. Kaukana taempana
sukelsi valtamerilaiva avomerellä Venetsian peilikuvaan. Hajahti
raikkaalta vedeltä ja mädäntyneeltä.

Illallisella istuin yksin pienen pöydän ääressä. Sidonia oli mennyt
oopperaan. Silloin astui mansikkajäätelöä kantavan tarjoilijan jäljessä
Maria luokseni.

»Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, parooni», sanoi hän. »Veljeni
on katsonut eräästä kirjasia — te olette yhtä hyvä kuin markiisi.»
Hän vaikeni kuin odottaisi vastausta. Mutta tietysti olin kuulematta
hänen anteeksipyyntöjään ja myös näkemättä hänen yhä aremmiksi käyviä
katseitaan. Niinpä hän huoahti hetken kuluttua ja jatkoi: »Tiedättekö,
että asumme samassa kerroksessa?» Sitten keskustelumme jatkui
vilkkaasti ilman vaikeuksia.

Kun vielä istuimme yhdessä jäätelön ääressä, toi ovenvartija toisen
sähkösanoman, tällä kertaa minulle. Hän ojensi sen minulle lakkinsa
päällä. Se kuului:

»Älä innostu liiaksi. Kun olet saanut tarpeeksesi, matkusta. Rahaa
Saksan konsulilla. Kirjoitan hänelle samalla. Ovenvartija ohjaa sinne.»

Isäni, minun täytyy se tässä lisätä, huolehti kodin ulkopuolella
epäilevästi liikkumisvapaudestani, todennäköisesti siksi, että hän
itse oli (tosin leväperäinen) tyranni. Aina kun kävin Rheinweilerissä
sain nimenomaisen valtuutuksen »laputtaa tieheni» muitta mutkitta,
kun »olo siellä ei enää miellyttäisi». Se johtui siitä, että Sidoniaa
pidettiin »vallanhimoisena kuin tsaaria» ja »mielettömyyteen saakka
romanttisena». Todellisuudessa elähdytti häntä kiihkeä tarmo, joka
erinomaisesti sopi yhteen hänen ilmeisesti käytännöllisen luonteensa
kanssa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että hän mallikelpoisesti hoiti
tilaansa, kun taas isäni sairasti turmiollista virhettä liian useasti
vaihtaa keppihevostaan. Mutta hänen romantiikkansa laita oli niin, että
hän harjoitteli kaikkea, mitä rakasti, kuten ratsastamista kedolla ja
metsässä, myöskin kuutamolla, väittelyä, nauramista, matkustamista ja
venäläisten romaanien lukemista niin sanoakseni samalla sisäisellä
halulla. Todella sietämätön hän oli vain Breuschheimissä, kun
hän, kasvaneena venäläisten sukulaisten piirissä, äkkiä tunsi
vastenmielisyyttä länsieurooppalaisten olojemme ahtautta kohtaan ja
alkoi ahdistaa isää ja äitiä kehittelemällä kenties paljon järkevämpiä,
mutta toivottomia suunnitelmia, tilojen yhteisestä hoitamisesta. »Hän
tahtoisi hallita meitä kaikkia», riehui silloin isäni, »koko perhettä
kymmenenteen ja kahdenteenkymmenenteen sukuhaaraan, Rheinweileristä
Carcassonneen, Herbert Castlesta Madrasiin ja Cinsinnatiin, Uralista
Pyreneihin asti. Varmasti hän on löytävä vielä Jaavalta vasemman käden
serkun ja johtaa hänet valtikkansa alle.»

Silmäänpistävää oli, että hän huomasi tämän »tilanpuutteen» ja
»tilanhoitomuotojemme riittämättömyyden» vain Breuschheimissä,
vaikkakin tämä oli monta kertaa suurempi kuin Rheinweilerin tila.
Riippuiko se hänen vanhemman sisarensa, äitini, vakavan hiljaisesta,
aina tyytyväisestä, joka rajuilmalle luottavasti hymyilevästä tavasta
vaiko enemmän isäni huolettomasta haaveilusta, kun hän piti isääni
»ikuisena lapsena», josta »olisi tullut Ulrich Rheinweiler», ellei
olisi tyytynyt »harrastamaan yksinomaan mielijohteitaan?» Itse en
paljoakaan välittänyt sitä ajatella, mutta sen ainakin tajusin, että
Sidonia, joka minun seurassani saattoi olla kuin yhdenikäinen, esiintyi
isän ja äidin astuessa huoneeseen hirveän täysikasvuisena. Hän veli,
niinkuin tätä ilmiötä hiljaisuudessa nimitin, »kureliivinsä päälleen».
Multa kureliivit olivat minulle kauhistus, ne sulkivat minut naisten
yhteydestä, tartuin pilariin, kun olin toivonut löytäväni äidin tahi
tädin.

Tuona toisena iltana Venetsiassa pelasimme Marian kanssa tammea kello
kymmeneen saakka, ja vaikka emme, niinkuin etenkin Maria toivoi,
nähneet kauniin Sidonian kotiinpaluuta, onnistui minun sensijaan
sukunimeni jälkeen saada oma etunimenikin Marian suosioon. Opetinhan
pienen markiisittaren lausumaan selvästi tuon italialaiselle
kurkulle todella vaikean tavun »Claus». Se tuotti minulle toisen
voiton tänä päivänä; kolmannen, joskin vain varjontapaisen laakerin,
poimin hyvästellessä puolipimeässä käytävässä. Hetkellisestä Marian
koskettamisesta kuin muuttuneena astuin huoneeseeni, taivaan
ulokkeelle, joka nyt oli tähditetty, ja uusi tunne, ilmava ja samalla
soinnukas, paisutti rintaani.

Hämmästyneenä tarkastelin itseäni peilistä, nojasin ulos ikkunasta,
etsin Marian kuvaa, hänen suutansa, hänen monivivahteisia silmiään
laguunista ja mietin ihmettä, joka minussa oli tapahtunut. Sitten
astelin kauan edestakaisin ja hyväilin sadoin hellin ja ylimielisin
ajatuksin kaikkea, mitä silmäni huoneessa ja ulkopuolella näkivät ja
yhä uudelleen näkivät. Ja kun pysähdyin mielettömän nautinnonhaluisesta
vaelluksestani ja katsomisestani, valtasi minut kaukana leimuavan
tuskan valohohde. Silloin koputti kohtalo suonissani hälytyksen.

Tänään, runsaasti kahdenkymmenen vuoden päästä, jolloin istun täällä
yöhön häipyvässä metsätalossa isoisän isän kirjoituspöydän ääressä ja
kärsin odotusaikaa eikä tätä enää voi täyttää murtunut täti-raukka,
mutta kylläkin tuo sama Maria Capponi, joka silloin, tammea pelaten ja
»Claus» -nimeä opetellen odotti kauniin Sidonian kotiinpaluuta, vielä
tänään ja tätä kirjoittaessani näen korkealla sijaitsevan huoneen
Danielin hotellissa Venetsiassa ja kuinka kuunkissat yöllä leikkivät
hopeahiirten kanssa laguunissa ja kuinka Riva degli Schiavonin paasilla
(syljin iloisena sinne alas) aurinko makasi kuin suuri, paksu koira.




X. IL FELZE


Il felze», niin nimitetään mustaa katosta, jonka gondolin miehet
nostavat pystyyn sateisella ilmalla. He ottavat sen tosiaankin esille
vain tarvittaessa ja korvaukseksi odottavat parilta, joka sinne
kätkeytyy, vastaavaa »manciaa», juomarahaa.

Kauniilla katoksella on lieve, joka ulottuu kuljettajan jalkoihin
saakka. Mikään morsiushuntu ei voi olla tiheämpi. Kätköpaikan
katon takana, »popalla», seisoo kuljettaja ja meloo. Korkealle
nouseva kokkapuu pitää yllä tasapainoa. Kokkapuu ja kuljettaja ovat
päätekohtia soikiossa, jossa vene, muistuttaen jonkun verran käärmeen
liikehtimistä, kulkee eteenpäin. Yhdellä ainoalla pitkällä airolla
kuljettaja vie kätköä eteenpäin, mutta itse hän on kuin kymmenen
penikulman päässä siitä. Hän ei näe eikä kuule mitään, ja kun hän
ammattitovereille, jotka hän vesillä sivuuttaa, jättäen aironvedon
väliin, tekee salaperäisiä merkkejä käsillään, joihin toinen irvistäen
nyökkää, laskee hän vain leikkiä. Sillä kuka takaa, eivätkö hänen
kuljetettavansa mahdollisesti paraikaa opettele isämeitää italian
kielellä?

Il felze näytteli hotellin seurusteluhuoneissa erikoista osaa,
jonka takaa Maria ja minä pian vainusimme salaisuuden, ikäänkuin
kokonaisen salakielen yhdessä ainoassa sanassa. Tosin huudettiin
»il felze» myös, kun sattui joku noita ihastuttavia venetsialaisia
kevätsateita ja kaikki tunkeutuivat ikkunoihin, nähdäkseen ensimmäisen
peitetyn gondolin ilmestyvän laguuniin — tavallisesti ei sitä kauan
tarvinnutkaan odottaa — ja sen näkymistä tervehdittiin halloo-huudoin
ja kättentaputuksin. Mutta paljoa useammin kuuli sitä sanaa käytettävän
kuvaannollisessa merkityksessä Kirkkaimmalla ilmalla saattoi joku
katsahtaen johonkin herraan tahi naiseen hiljaa huudahtaa: »il felze»,
mikä aina aikaansai kuulijoissa määrätynlaisen hymyn. Toisaalta olin
myöskin kuullut lausuttavan sitä raivoavalla äänensävyllä, jopa
kaikilla suuttumuksen ja vihan vivahduksilla vieläpä erään herran
ja naisen suusta, jotka ääneen riidellen olivat astuneet edelläni
käytävässä.

Eräänä aamuna, kun Maria ja minä juoksimme hotellista iloisesti
tervehdykseen ojennetuin käsin auringonkultaamaan vihmasateeseen,
huomasimme rikkaasti veistoksilla ja pakotetusta messingistä
valmistetuilla koristeellisilla kuvilla somistetun gondolin, joka juuri
kulki ahtaasta kanavasta laguuniin. Siinä oli yhtä juhlallinen katos
(»il felze!» — Maria osoitti sitä sormellaan), ja se oli keulasta
perään saakka punaisilla matoilla peitetty. Myöskin molemmilla
veneeseen johtavilla sivuportailla oli messinkitankojen alla punaisia
käytävämattoja, vieläpä kuljettajallakin oli leveä, punainen vyö
lanteitten ympärillä. Tämä punainen yltäkylläisyys välkkyvän mustassa
gondolissa vaikutti kuin ilohuuto.

Kiiruhdimme alas lammikon päässä olevia portaita ja kumarruimme
kurkistaaksemme ohilipuvan katoksen sisäpuolelle. Ja silloin näimme
jotakin, mikä pani meidät nopeasti taas nousemaan, kauhistunein
silmin tuijottamaan uhkailevaan kuljettajaan ja sitten paontapaisesti
syöksymään portaita ylös. Hengästyneinä seisoimme konserttiflyygelin
takana hallissa emmekä uskaltaneet toisiimme katsoa. Olimme löytäneet
avaimen salakieleen »il felze»...

Minun täytyy nyt, tehdäkseni tämän tapauksen seuraukset helpommin
käsitettäviksi, etukäteen sanoa, että Mariaa, samaten kuin minuakin,
oli kielletty menemästä toistemme huoneeseen. Emme myöskään yksin
saaneet mennä ulos. Siitä syystä kulutimme usein kokonaisia päiviä
hotellin hallissa. Kauniina päivinä meillä ei ollut mitään sitä
vastaan, sillä silloin voimme leikkiä tyhjässä hallissa, pitää silmällä
vieraita, kun he tulivat ja menivät, panivat toimeen kohtauksia ja
sopivat, tekivät ovenvartijalle kysymyksiä joista heidän aikomuksensa
jotenkin selvästi tulivat näkyviin. Lisäksi kulki kevät loputtomassa
ihmisjonossa Riva degli Schiavonilla ruutujen takana ohitse. Jos
joskus aineisto uhkasi meiltä loppua (mutta se oli kai enemmän
vaihtelun tarve tai jokin muu, mikä meitä silloin ajoi), kuljeskelimme
hotellissa kellarista katonrajaan, jolloin hengityksemme muuttui
sitä kiivaammaksi, mitä yksinäisemmäksi ympärillämme kävi. Saattoi
tapahtua, että seisoimme useita minuutteja ihan toistemme edessä,
tuijottaen toisiimme, raskaasti hengittäen, sykkivin sydämin ikäänkuin
tainnuksissa, emmekä kyenneet sormeakaan liikuttamaan, kunnes Maria
riuhtaisi itsensä irti ja lähti pakoon. Puoleksi vapautuneena, puoleksi
pettyneenä ajoin häntä takaa... »yläilmoihin», niinkuin sitä nimitimme,
mikä kuitenkin oli kielteisesti tarkoitettu ja vain keksitty ylistämään
ja kirkkaassa muistissa säilyttämään valitettavasti niin hetkellistä
huumauksen, hämärän, suunniltaanolon maailmaa kahdessa horjuvassa,
huikentelevassa sydämessä, pitkän silmänräräpäyksen viivähdystä kuilun
reunalla. Hämillään naurahtaen pysähdyimme ja aloitimme vaarattomamman
leikin.

Olipa esimerkiksi varastohuoneessa nurkka, jossa säilytettiin tyhjiä
matkalaukkuja. Ne tarjosivat meille tilaisuuden arvailla ensinnäkin
omistajan kansallisuutta, sitten itse omistajaa. Amerikkalaisten
kaappilaukut muistuttivat matkustavia raha-arkkuja, englantilaisten
matkalaukut olivat kevyempiä ja kirkasvärisiä, mutta niissä oli
paljoa enemmän nahkaa kuin saksalaisissa kuitulaukuissa. Ranskalaiset
käyttävät muutaman suuren asemesta mieluummin tusinaa pieniä, lisäksi
puoli sen vertaa hatturasioita, ja kaikki näyttivät jo palvelleen
isoisiä ja isoäitejä, myöskin ainoa rouvan juhlapukuja sisältävä
suurempi arkku. Mutta italialaiset tunsi omituisesta väristään ja
muodostaan, ja ne esittivät harmaasta puuarkusta vihreine listoineen
munankeltaisella maalattuun, hiukan liian lyhyeen tai liian kapeaan
amerikkalaisten kirstuun saakka kirjavassa rivissä matkalaukun
kehitystä viime vuosisadalla.

Vain Sidonian loistolaukku oli säännöstä poikkeus. Se oli melkein
neliskulmainen, kovasta nahasta, suurilla keltaisilla nuppinauloilla
naulattu. Hän oli tuottanut sen Rheinweileristä, ja se näytti yhtä
vanhalta kuin itse linna mutta ei ilmaissut enempää kuuluvaisuutta
johonkin kansaan kuin mihinkään aikaankaan. Eniten se oli jonkun
keskiaikaisen arkun näköinen, joka oli siistitty nahalla ja varustettu
englantilaisilla lukoilla.

Vaikeampaa oli keksiä matkalaukuille myöskin omistajat. Harvoin
kysyimme neuvoa maalatuilta nimikirjaimilla ja kruunuilta, vain
kaikkein arvotuksellisimmissa tapauksissa, muuten kävimme niihin
käsiksi vasta jälkeenpäin niinkuin arvoituksen arvaaja nurin painettuun
selitykseen. Väittipä Maria näkevänsä naisten matkalaukuista, kuinka
paljon niiden omistajia rakastettiin. Niin hän väitti kaikessa
totuudessa ja pontevasti.

Kuinka miehevä hän olikaan, tuo Maria! Minun täytyi hymyillä, kun
ajattelin serkkujani, unisia nukkeja, jotka oli luotu vain meidän
poikien halveksittaviksi, enkä arastellut esittää heitä Marialle
kaikessa nurinkurisuudessaan.

»Tunnetteko Sacré-Coeurin, Maria?»

»En, mikä se on?»

»Katoolinen sirkus tyttöjä varten, jonka keskusteluhuoneeseen meidät
pojat köydestä johdetaan, nähdäksemme, kuinka kohteliaasti serkkumme
osaavat niiata. Viidestä serkustani, joiden luona kahdesti vuodessa
käyn äitini kanssa, ei yksikään ole milloinkaan unohtanut kysyä, luenko
nukkumaan mennessäni aina iltarukoukseni.»

»Se onkin oikein», sanoi Maria ja nyökkäsi syvämietteisesti. Uskonnolla
hän ei sallinut leikkiä, vaikka muuten antoi serkuille hyvin vähän
arvoa.

Sitten oli pihan puolella vielä silityshuone. Kymmenen tyttöä
silitteli ja levitteli ruskein käsin valkoista pesua — äänettöminä
kuin esittäisivät eläviä kuvia he suorittivat työtään. Se näytti
hurskaalta ja tuoksui väkevästi. Keskeyttämättä työtään he peittivät
minut katseillaan, jotka koko ajan värisivät levätessään päälläni, ja
siroittivat tielleni hymyä ja kädenvärinää, silitysraudan sekunnin
verran seistessä. Maria, joka vastahakoisesti seurasi minua sinne,
tarttui pian takinhihaani ja veti minut huomaamatta ulos. »Haluaisin
vain tietää, mitä se on», sanoi hän. »Kaikki silittäjättäret
keimailevat kuin varpuset.» Toisella kertaa hän nimitti tyttöjä
valkeiksi yölepakoiksi, jotka tekivät pesänsä tuulettamattomiin
vuoteisiin — mikä oli törkeää parjausta, sillä heidän huoneensa ilma
oli suorastaan läpitunkevan puhdasta.

Kun pieni olento, kotiopettajatar, harmaassa tomuviitassaan meni hallin
läpi, asetuimme äkkiarvaamatta hänen tielleen, saadaksemme hänet
punastumaan. Hänen punastumisensa oli liekin valahtamista hiusrajasta
kaulalle saakka, vieläpä hänen kätensäkin punastuivat hansikkaiden
raoista. Samalla hän tuskin uskalsi kohottaa silmiään, vaikka kuinka
tarmokkaasti olisimme häntä ahdistaneet kohteliaisuuksilla. Minusta
näytti, ettei hän pelännyt mitään niinkuin Mariaa. »Hän jumaloi
minua», väitti tämä, mutta en oikein uskonut häntä. Tuo pieni olento
söi Bobin luvalla aina yksin huoneessaan, ja kaikki kolme, Bob,
Maria ja hän, olivat juhlallisesti vannoneet, ettei äiti Capponi
saisi sitä milloinkaan tietää. Ja yksinäisiä aterioitaan varten hän
pukeutui kauniisti kuin olisi syönyt ruokasalissa. Kun kävimme hänen
luonaan, oli hän hyvillään ja huvittava ja avasi kernaasti suuren
varastonsa westfalilaisen kotiseutunsa satuja ja voimakkaiden miesten
sankaritekoja. Hän odotti vain pelolla sitä päivää, jolloin Marian
äiti saapuisi, koska silloin olisi »mennyttä ihana yksinäisyys» ja
»kaikki vieraat ihmiset ruokasalissa päästettäisiin hänen kimppuunsa.»
Toisaalta, lisäsi hän innostuneena, tulisi vihdoinkin totta
saksalaisista keskustelutunneista. »Sillä ei ole kiirettä», huudahti
Maria. »Emmehän ole mitään laiminlyöneet — osaan jo sanoa Claus!»

Joskus piti tarjoilija Emilio meille seuraa. Hän oli intohimoinen
perheenisä ja osasi kertoa lapsistaan sekä liikuttavia että lystillisiä
juttuja, mutta hän kertoi myös vieraista maista ja roduista, kuten
noista satumaisen kauniista kuninkaanlapsista Ceylonilla (Emilio oli
siellä »työskennellyt tarjoilijana»), joiden keskuudessa kömpelöt
englantilaiset liikkuivat nenä pystyssä ja ratsupiiska kourassa
Perintö Reinin rannalla ylvästellen. »Sivistymättömiä velhoja, nuo
englantilaiset», kuului hänen tuomionsa. »Tekevät kaikki tahdollaan.
Jokainen yksilö on tyhmyri, mutta joukkona he kehittävät pirunmoisen
älykkyyden.» Palkaksi täytyi meidän kertoa Emiliolle itsestämme ja
pienistä sukulaisistamme, roomalaisesta seurapiiristä ja kuinka
Saksassa viljellään maata, ja erikoisesti hän harrasti tieteen
asemaa — siihen hän palasi yhä uudestaan. Sillä hänen ei ainoastaan
ollut pakko toimensa takia olla erossa vaimostaan ja lapsistaan,
vaan siinä lombartilaisessa pesässä, jossa he elelivät pikkaraisessa
perintötalossa, lapset eivät myöskään voineet saada »valistunutta
opetusta!» Meillä oli erinomaisen hauskaa, mutta ennenkuin
huomasimmekaan, sukelsi »Petrus», ovenvartija, näkyville Emilion
takaa ja antoi hänen yhdellä silmäyksellä ymmärtää, että hänen oli
poistuttava hallista. Tämmöisten tapausten varalta olimme sopineet,
että tapaisimme taas varastohuoneessa, ja siellä matkalaukuilla istuen,
jatkaisimme kenenkään häiritsemättä keskusteluamme. Emilio ei aina
pitänyt sopimusta. Hän pyysi silloin anteeksi seuraavan aterian aikana
kuiskaamalla: »matkalla kaapattu» tai lyhyesti: »pakkotyötä».

Ja sitten oli vielä lopuksi keittiö. Valitettavasti emme saaneet astua
sinne. Maria oli kumminkin saanut selville, että eräs sisäkkö oli
keittäjän ystävätär, ja minun täytyi liehitellä tuota laihaa Dianaa
kehumalla innokkaasti sulhasen taidokkuutta ja ennen kaikkea antamalla
heille pieniä lahjoja, naiselle näytepulloja ranskalaista hajuvettä,
kokille kirjavia kaulanauhoja, joilla koristettuna mainittu Adonis
iltapäiväisissä kevättansseissa Riva degli Schiavonilla liehui ohitse.
Niinpä tapahtui, että huoneemme pöydältä löysimme vielä annoksen
iltaista jälkiruokaa, vieläpä usein lisättynä joillakin sokeroiduilla
hedelmillä, täytetyillä praliineilla, maraschinokuorrutuksella tai
kermavaahdolla.

Ilta laskeutui, ja me istuimme hämärässä hotellin edustalla. Kaikki,
mitä Venetsia omisti ylitsepursuavaa iloa, se heitti tällä hetkellä
Ria degli Schiavonille. Rakastavaiset, jotka tähän saakka olivat
vaienneet, puhuivat, kun kaarilamput syttyivät, äkkiä liiankin
äänekkäästi ja huitoivat julkeasti varjonsa laahuksella, ja sireenit
ulvoivat Pyhän Markuksen kellotornissa. Kauempana, asehuoneen luona,
seisoi liikkumattomia ryhmiä laguunin reunalla, ja kun kellot olivat
vaienneet, kuului sieltä soittoa. Se tuli venäläisiltä sotalaivoilta,
missä balalaika säesti merisotilaitten kaihoavia lauluja.

Sellaisena iltana tunnustin Marialle, että rakastin Sidoniaa.

Hän mutisi: »Poika parka!» ja samalla huokasi omituisella tavalla, mikä
selvästi ylitti hänen luonnollisen mielenkiintonsa tähän ilmiöön.

»Minulla on vielä toinenkin ystävätär», sanoin. »Viviane von Bock.»

»Kuinka?» kysyi Maria kulmakarvat kohotettuina, vaikka tätä nimeä
varmaan ei ollut vaikea lausua.

»Viviane von Bock», toistin, koettaen muodostaa äänteet mahdollisimman
soinnukkaasti. Ja tehdäkseni lopun hänen teeskennellystä
hämmästyksestään, lisäsin: »Hän sanoo minua Pulcinellaksi.»

»Pulcinellaksi? Miksi niin?»

Kerroin hänelle näyttelemisestämme, jolloin esiinnyin matkien
Vivianea, käsivarret riipuksissa ja pää sivulle taivutettuna ja
ikäänkuin itsekseni puhuen, syyttäen maailmaa ja samoin vastaten
minulle tehtyihin kysymyksiin. Se oli terävän puheen ja haaveellisesti
ryhdittömän olemuksen vastakohtaisuus, joka sai toiset nauramaan.
Viviane yksin ei nauranut, vaan katseli ihastuneena nuorukaiseen, joka
oli häntä niin paljoa taitavampi.

»Siinä osassa en voi teitä mielessäni kuvailla, Claus» sanoi Maria.

»Luvallanne, markiisitar: tilapäisnäytelmässä pursuan tahtomattani
sukkeluuksia.»

»Pulcinella!» huudahti hän, äkkiä kirkastuen, ja taputti käsiään.
»Tiedättekö, tähän asti ei ensinkään ole pistänyt silmääni, kuinka
hullunkurinen te olette.»

Hän tarkasteli minua syrjäsilmällä, ja kun pysyin vakavana, purskahti
hän uudelleen nauruun.

»Kenties menette naimisiin Vivianen kanssa», arveli hän.

Nyökkäsin miettivänä:

»Todennäköisesti, Maria, menen hänen kanssaan naimisiin. Pelkään vain,
että mikäli teistä riippuu, ette sitä salli.»

»Saa nähdä», vastasi hän.

Kävi selville, että hänkin oli rakastanut: roomalaista poikaviikaria,
ilman paitaa ja kenkiä; nimeä hän ei tiennyt, mutta kenties se oli
Peppo. Kerran hän oli ollut näkemässä, kun se poika oli palatsin
pihassa antanut selkään suuremmalle pojalle, jonka kanssa oli joutunut
vastakkain keittiöjätetynnyrin luona. Muuten Peppo oli tavattoman
arka poikanen. »Tämä on minun tynnyrini!» oli hän hätääntyneenä
huutanut, »eikä minulla ole enää isää». Toinen oli uhkaavana astunut
hänen luokseen. »Minun isäni on heittiö, enkä ole häntä milloinkaan
nähnyt.» Peppo oli ensin epäröinyt, mutta sitten: »Sinun äitisi pesee
Vatikaaniin. Minun makaa sängyssä ja sylkee verta. Mene, mene heti!
Tahdot vain ansaita koiranruualla, ostaaksesi rahalla appelsiineja.
_Via! Via!_» Hän vapisi tuskasta ja risti rukoillen kätensä. Suurempi
kävi kiinni Pepon kurkkuun. Silloin, epätoivon vimmassa, pienempi
hakkasi häntä, kunnes hän makasi verissään maassa. Potkien Peppo ajoi
hänet ulos pihasta. Mutta hän ei tullut takaisin tynnyrin luo.

Seurasin Peppoa salaa hänen kotinsa edustalle, ja iltapäivällä äiti ja
minä kävimme hänen äitinsä luona. Äiti toi hänet huvilaamme. Sieltä hän
joutui erääseen parantolaan Apenniineille. Joulukuun kuudentena päivänä
hän kuoli, juuri Nikolauksen saapuessa tuomaan lahjojaan hänen luonaan
oleskelevalle Pepolle. Senjälkeen Peppo on ollut meidän luonamme
auttamassa autonajajaa. En rakasta häntä enää, eikä hänen nimensä ole
ollenkaan Peppo.»

Se oli kaunis kertomus, olipa niinkin, vaikka Pepon nimi lopulta ei
ollutkaan Peppo. Mutta mitä omaan tunteeseeni tuli, niin sen tempasi
juuri kuultu kertomus sankarillisen ja täyteläisen sisällyksensä kautta
ilmapiiriin, missä vallitsivat pelkkä kirkkaus ja luottamus. Kysyin
siis lujalla äänellä:

»Maria, luuletteko, että voisin mennä naimisiin Sidonian kanssa?
Kymmenen vuoden perästä olen hyvinkin neljänkolmatta ikäinen ja Sidonia
täyttää silloin vasta kolmekymmentäneljä. Sehän kai kyllä käy?»

Maria ravisti päätänsä.

»Sidonia rakastaa toista.»

En liikahtanut. En kysynyt mitään.

»Ja te, Claus, ette valitettavasti ole minun tyyppiäni. Vahinko.
Mutta tiedättekö, Claus, kun minulla ensin on mies ja teillä rouva,
silloin tulemme olemaan satumaisen hyviä ystäviä... Teillä pitäisi olla
sellainen rouva kuin Donja, vain nuorempi. Ja minulla sellainen mies
kuin Boris.»

»Boris?» kysyin hiljaa, »kuka on Boris?»

»Vai niin», huokasi Maria ja katseli kauas laguunille. »Te ette tunne
häntä?... Boris on Sidonian sulhanen, venäläinen ruhtinas. Nuo ovat
hänen sotalaivojaan, jotka ovat tuolla ulapalla... Kun hän käskee,
pommittavat ne Venetsiaa... Hän on hyvin kaunis.»

»En tunne häntä!» kuiskasin sisimmässäni suuttuneena, häpeään
vaipuneena, ja leukani värisi. »En tahdo tuntea häntä.»

Maria hypähti pystyyn.

»Niin puhuu mustasukkainen mies!» huudahti hän, ja ihan lähelläni
seisten hän aloitti haaveellisesti: »Boris käyttää enimmäkseen
tenniskenkiä, joissa on briljanttisoljet. Hänellä on suu, jota vasten
painuneena voisi nukahtaa, siinä on hyvä levätä, Claus, niin paljon
uskon voivani teille vakuuttaa. Ja ylipäänsä, kun kohtaatte miehen,
jonka silmät, kun hän teitä katselee, purjehtivat kuin huomaamattoman
vihurin kuljettamina lävitsenne ja jonka pitkien jäsenten ohimentyä
naiset jäävät seisomaan — silloin» — niin hän lopetti järkevään sävyyn
— »silloin se on Boris. Ja toivon sydämestäni, että Donja hänet saisi —
te tyhmä poika!»

En vastannut mitään. Hän odotti hetken, sitten poistui reippain
askelin. Kävelytie oli täynnä rakastavaisia ja sotalaivoista
kaikui soitto. Naiset heiluttivat suuria mustia hartialiinojaan ja
kietoutuivat niihin. Näytti kuin he vetäisivät jonkun syliinsä.

Illallista syötäessä istuin yksin pienen pöydän ääressä ja sydämeni
oli niin tyhjä, niin hyljätty kuin ruokaneuvot vastapäätä, Donjan
paikka. Nyt hän aterioitsi jossakin muualla, Boriksen kanssa. Kuinka
juhlallista heillä olikaan tänä iltana! Hän ei varmaankaan ajatellut
minua. Mutta minä näin, minä kuulin hänen nauravan. Pienet hampaat
helisivät hänen suussaan, ja hän piti käsiään leuan alla ristissä...
Iäksi kadotettu! Aina oli olemassa joku minua kauniimpi ja korkeampaa
aatelia kuin minä... Ja Maria oli minua loukannut. Syöminen oli minusta
vastenmielistä. Kaipasin äitiäni.

Jälkiruuan ajaksi tuli Maria, joka myöskin oli aterioinut yksinään.
Hänen ensi sanansa riisuivat minut aseista.

»Claus», kysyi hän, äänessään ja koko ruumiissaan se katuva, alistuva
kiihkeys, jonka jo tunsin, »Claus, onko äitinne niin kaunis kuin
Sidonia?»

»Paljoa kauniimpi», vastasin uhkamielisesti, »mutta hän on aina osannut
esiintyä niin, ettei sitä huomattu. Hän oli liian kaino ollakseen
kaunis.»

»Sitä en ymmärrä», sanoi hän.

Kohotin silmäni häneen ja katselin häntä tiukasti.

»Mutta minä, Maria, minä ymmärrän sen nyt. Kauniit ihmiset ovat
julkeita, he nöyryyttävät toisia. Maria, teillä ei ole mitään uskontoa,
muuten tietäisitte, mitä tarkoitan. Niin on asia! Teillä italialaisilla
on paavi omassa maassa, ettekä tunne uskontoa.»

Hän rypisti kulmakarvojaan, painoi alas silmäluomet, kumarsi päätänsä,
oli »sylkevän kissan» näköinen ja katseli minua kulmainsa alta.

»Ja te, Claus, ette tiedä, että he joka yö pelaavat korttia Bobin
huoneessa.»

»Keitä ne ovat — 'he'?»

»Ahaa! Ne ovat Bob ja Zeus ja Boris. Mutta muitakin on mukana. Useita
lähettää ovenvartija, mutta useimmat tuo Boris mukanaan.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Niin, mistä minä tiedän! Pienten poikien täytyy olla vuoteessa kello
yhdeksän ja nukkua. Pienet tytöt voivat kummitella. Tai he uneksivat
kaikki niin tarkasti kuin olisivat paikalla... Sanokaapa kuitenkin
minulle, Claus: mitä ajattelette Bobista?»

»Mitä minun pitäisi ajatella Bobista? Mitä minä tiedän Donjasta? Yhtä
paljon kuin teidän Boriksestanne. He eivät ole milloinkaan paikalla.
Kenties lähettää rakas Jumala sadetta.»

Ilma pysyi kauniina, ja Donja ynnä Bob Capponi puuttuivat yhä useammin
aterioilta. »On aika, että äiti tulee», arveli Maria eräänä päivänä.
»Bob vaipuu paheisiin. Hän ei tee muuta kuin pelaa ja juo.» Ja sitten
hän tahtoi puhua Boriksesta.

Äkkiä tartuin hänen käteensä ja likistin sitä, kumarruin synkkänä ylen
kirkkaitten silmien yli. Melkein tuskallisessa tahdon jännityksessä
käskin häntä, käskin kuin olisin häntä lyönyt...

»Pelatkoon ja juokoon Bobinne niin paljon kuin haluaa, mutta
mikä Donjaa koskee, on perätöntä. Kiellän teitä mitään sellaista
ajattelemasta! Oletteko kuullut, markiisitar? Kiellän teitä! En tahdo!
En tahdo!»

»Voi!» äänsi hän valittaen, »päästäkää irti! Minun puolestani kyllä!»

»Hyvä», sanoin, ja sen piti olla viimeinen sanani siinä asiassa.

Välikohtauksen saattoi pian katsoa päättyneeksi ja unohtuneeksi,
sitäkin paremmin, kun Maria samana iltapäivänä yllätti Europan
juuri kun paheellinen Ganymedes, jonka nimi siis oli Bob Capponi,
puoliavoimen oven takana paikassa, johon hän ei ensinkään kuulunut,
piteli häntä rintaansa vasten puristettuna ja suu suulle painettuna
lakkaamatta huojutteli, kunnes Marian suuttuneen käden paiskaamana
ovi paukahti lukkoon. Ja hiukan myöhemmin olin saapuvilla, kun muuten
ihmistyhjää hallia säikähdytti korvapuusti, jolla Zeus, häränniskan
punoittaessa, nopeasti sai rouva Europan, hypähdettyään Bobin äänen
hurmaamana pystyyn, uudelleen istuutumaan nojatuoliin.

Kun kerroin Marialle tapauksen, päätin vakuuttamalla että Zeus oli
hirviö. »Ja Bob on kelvoton», selitti hän. »Onhan se nainen naimisissa.
Hänen täytyy vielä joutua Zeuksen kanssa kaksintaisteluun. Sanon sen
äidille, kun hän tulee.» Moraalinkaan kanssa hän ei sallinut laskea
leikkiä.

Tästä näkee, että Maria tunsi elämää. Mutta hän olikin lapsesta saakka
sitä tarkannut. »Kun äitini imetti minua», väitti hän kerran, »käänsin
silmäni nähdäkseni millainen ilme hänellä oli». Se oli kuitenkin
vain Bobin sanojen toistamista, kuten hän huomautettuani, että sitä
hänen itsensä oli mahdoton tietää, lopulta myönsikin. Silloin tuumin
itsekseni: hän väittää niin paljon tietävänsä, ettei senkään Donjasta
ja Boriksesta tarvitse olla totta. Varmaan on sen asian laita samoin
kuin hänen muistojensa rintalapsen ajoilta.

Siitä huolimatta hän oli todellinen vainukoira ja aina paljoa enemmän
kuin pienen, hienon nenänsä verran minua edellä. Hän opetti minulle
myös enemmän kuin minä puolestaan olisin voinut hänelle opettaa,
etenkin kun hänelle pitkiin aikoihin ei mytologiassa enää mikään ollut
salaisuutta. Niin sain tietää kaikki, mitä naiset puuhailevat, ja siinä
oli tarpeeksi, jottei vuosikausiinkaan tuntuisi pitkäveteiseltä.

Tällä kannalla olin siihen hetkeen asti, jolloin loin tuon katseen
hääasussa olevan gondolin katoksen alle. Ja mitä siellä näin, oli kyllä
kauheata. Punaisella patjalla makasi Sidonia erään miehen sylissä!

Huomasin hänen tummat kiharansa, joissa hypähteli virvatuli, ja
korkealla niiden yläpuolella toiset, vaaleat kiharat — miehen pää
riippui epäröiden hänen yllänsä. Sidonia oli heittänyt kasvonsa
taaksepäin, näin vain hänen kasvonsa; ne olivat valkoiset, silmien
harhaillessa, valkoiset kuin naamio, ja ikäänkuin naamion takana
vilkkuivat myös silmät, ja luonnottoman punainen suu oli hiukan, vain
veitsenterän leveydeltä avoinna, mutta juuri sentakia minusta näytti
kuin vuotaisi hampaiden yli verta. Milloinkaan en ollut nähnyt niin
tuskaisia kasvoja!

Kun seisoin Marian vieressä hallissa ja vavisten pitelin kiinni
flyygelin avonaisesta kannesta, sukelsivat Sidonian kasvoista, joihin
ajatuksissani yhä tuijotin, toiset, sammuvat kasvot näkyville, uhkuva
suu katosi, samoin silmät ja kaikki veri, lukuunottamatta vanhusmaisen
suupielen ohi virtaavaa puroa, joka hitaasti juoksi alas leukaa ja
kaulaa pitkin: kuolevan isoäitini kasvot, sen ainoan ihmisen, jonka
ennen tätä olin nähnyt vaipuvan.

Tartuin kaulukseeni, minun oli äkkiä sietämättömän kuuma. »Se oli
Boris», kuulin vielä sanottavan. Myöskin näytti minusta kuin Maria
syöksyisi päälleni ja me yhdessä, ikäänkuin liukuradalla, vain paljoa
hitaammin, luisuisimme syvyyteen, ja suloinen onnentunne kiiti
lävitseni.

Kenties heräsin tiedottomuudesta jo ruumiini kaatuessa. Joka
tapauksessa makasin vielä samalla paikalla, johon olin kaatunut,
ja Marian kyyneleet kastelivat kasvojani. Polvistuneena hän piteli
käsivarsiaan suonenvedonlapaisesti ristiinpuristettuine käsineen
päälläni ja vuodatti niiden välitse kyyneleitä päälleni. Ja minusta
tuntui todellakin kuin hänen rukoillessaan madonnan apua, näkymättömän
käden vetämänä, olisin palannut portaita ylös elämään... Olin noussut
pystyyn.

»Mikä teidän on?» huudahti hän, pyyhkien molemmilla hihoillaan silmiään.

Hän hypähti seisaalle, katsahti minuun tutkivasti, hymyili hyvin
omituista, hyvin omituista hymyä ja juoksi ulos hallista. Nousin
vaivaloisesti ja laahauduin, flyygelistä kiinni pitäen, erääseen
nojatuoliin, mielessäni hautoen yhtä ainoata ajatusta: mahdollisimman
nopeasti päästä omaan huoneeseeni ja pitää silmällä punaista gondolia.

Tarjoilija Emilio saapui mukanaan lasi vettä. Kysyin Mariaa.

»Markiisitar on ottanut gondolin», vastasi hän, ja »rakas pieni
parooni», sanoi hän äkkiä muuttuneella äänellä, nosti minut
käsivarsilleen. (»Ei!» huusi hän hissipojalle, joka tahtoi vetää hänet
hissiin) ja kantoi minut portaita ylös huoneeseeni. Lapsena, muistui
mieleeni, olin kerran pudonnut puusta, ja isäni oli samoin kantanut
minut sisälle... En ollut itkenyt...

»Ikkunan ääreen», pyysin.

Ja nyt sain tarkata, kuinka gondoli, jossa Maria istui ajoi takaa
häävenettä. Jälkimäisestä tuntui lähtevän kuin verinen nauru, ja yksin
sen nopea kulku jo ilmaisi ryöstöä. Huokasin... Mikä tuska oli ollut
tädin silmissä! Hyvä Jumala, mitä hänelle tapahtui? Mutta sehän oli
hänen sulhasensa, jonka sylissä hän kuoli! Se siis oli onnelliseksi
nimitettyä rakkautta... Sitä varten olimme kiiruhtaneet Baselista
Venetsiaan... Mutta mitä, mitä Maria suunnitteli tuolla ulkona? Mitä
muuta kuin Sidonian noutamista, hypähtämistä autuaana vertavuotavan
tädin vuoteen viereen, huutaakseen hänelle — mitä? Että hotellissa oli
pieni tainnostilakokelas, joka rakasti häntä, lisäksi vielä sellainen,
jota hän, Maria, senvuoksi oli parjannut tyhmäksi pojaksi.

Uusi, kamala loukkaus oli tulossa, tunsin sen, mutta siitä en sen
enempää välittänyt — koko harkintani oli suunnattu siihen, mitä minun
tulisi tehdä, jos kepponen onnistuisi ja Sidonia palaisi Marian kanssa
— ja päätin siinä tapauksessa hypätä alas ikkunasta.

Punainen gondoli oli tällä hetkellä ensimmäisen venäläisen sotalaivan
kohdalla, Marian gondoli jotenkin tämän ja hotellin keskivälillä.
Se työntyi nopeasti eteenpäin. Silloin lähti sotalaivalta valkoinen
moottori, jonka hytin ikkunat kimaltelivat aurinkosateessa, ja ohjasi
punaisen gondolin viereen. Tunsin veneen, joka oli noutanut meidät
asemalta.

Maria oli hypännyt pystyyn. Näin, kuinka hän kiivaasti viittoi
kädellään, hänen ohjaajansakin heilutti käsivarsiaan, en voinut kuulla,
mutta varmasti he huusivat. Sitten Maria kääntyi ympäri, soutaja
tarttui melaan, he olivat arviolta viidenkymmenen metrin päässä
moottoriveneestä. Onneksi osoitti ohut, valkea savu, että moottori oli
Käynnissä, siis he eivät voineet sinne kuulla, kuinka heidän takanansa
huudettiin. Donjan valkea puku hulmahti ohitse, toinen olento, joka
seurasi, viipyi kauemmin. Sitten hänkin pujahti valkeaan veneeseen.
Vesijuova välkähti veneen ja gondolin välillä — sitten, yhdellä
hyppäyksellä, vene syöksyi matkaan. Lidoon päin, voi! Tiesinhän sen,
Adrian merta kohti, jonka vihreän juovan näin kaukana kimmeltävän, ulos
merelle... Marian vene pysähtyi jätetyn gondolin viereen.

Pian se laski sotalaivan viereen, ja Maria nousi portaita ylös ja
seisoi, laivatykin alla, tulitikunohuisten olentojen puoliympyrässä,
joka hiljaa liikkui ja toisinaan sulkeutui.

Mitä hän siellä teki? Kertoiko hän ruhtinaan upseereille omansa ja
Sidonian ja minun rakkaustarinani? Vaatiko hän, että takaa-ajoa piti
jatkaa toisella moottoriveneellä? Hän oli hullu, täydellisesti hullu!
Hän paljasti meidät kaikki. Hän ei levännyt ennenkuin olimme joutuneet
koko maailman pilkattaviksi — vain osoittaakseen, kuinka tarkasti hän
piti silmänsä auki... Sillä tytöllä oli piru sisässään!

Huoneeni ovi aukeni, ja Emilio kiiruhti paikalle kädessään tarjotin,
jolla oli pullo samppanjaa ja lasi. »Liian myöhäänkö?» kysyi hän
katsoen ulos ikkunasta, samalla vetäen korkin pullon suusta. Ja
kun korkki oli avattu, veti hän toisen lasin taskustaan ja nauroi:
»Permesso, signor barone?» — ja kaatoi molempiin laseihin, »Bene,
bene, petit baron, juo very good!» Kielet pyörivät hänen päässään
kuin arpapeliratas; hän ravisti päätänsä kuin ei hyväksyisi mitään
tekosyytä, ja maiskutti huolestuneena kielellään. Varmasti ajatteli
hänkin: pienokainen on pirun riivaama!

Laguunilla soutivat häävene ja Marian takaa-ajovene rinnakkain
takaisin. Moottorivene oli kadonnut erään saaren taakse. Meren kapea,
vihreällä kimalteleva juova sulki kuin teräksinen puomi taivaanrannan.

»Emilio, voin ihan hyvin, kiitän teitä», sanoin hengähtäen. Elämä
virtasi takaisin.

Hän nyökkäsi, kaasi minulle vielä puoli lasillista, kyykistyen ja
mitaten sormellaan lasia, kätki toisen lasin housuntaskuun ja lensi
frakinliepeet levällään tiehensä... Silloin, kun olin pudonnut puusta,
laski isäni minut äidin vuoteelle, ikäänkuin kuuluisin suuressa
vaarassa sinne enkä minnekään muualle, ja vapisevan äidin avatessa
kenkiäni hän hymyili niin harvinaisen sydämellisesti kauhistuneisiin
silmiini, että tuskistani huolimatta kiersin käteni hänen kaulaansa
ja suutelin häntä... Kun kurotin itseäni ulos ikkunasta, näin Emilion
seisovan maihinnousuportaiden luona. Hän odotti Mariaa.

Nyt jäi vielä kärsittäväkseni, mitä Maria, hotelliin palattuaan, minun
asiassani tekisi. Pelkäsin, että hän voisi olla välittämättä Sidonian
kiellosta ja äkkiä tunkeutua huoneeseeni. Mutta hän käski Emilion
ilmoittaa, että hän odotti minua illallisella, jos tuntisin itseni
hyvinvoivaksi; muuten hän tulisi heti minua tapaamaan huoneeseeni.
Vastasin tulevani ja nyt olin vihdoin yksin ja hetkisen suojassa Marian
kiivaudelta. Vihdoin ei enää tapahtunut mitään.

Vaikka nuo päivät ovat lukemattomilta yksityiskohdiltaan (myöskin
niiltä, jotka olen jättänyt mainitsematta) mitä elävimmin mielessäni,
ammottaa muistoissani kuitenkin aukko, ne kaksi tai kolme tuntia,
jotka ikkunan ääressä istuen, katse suunnattuna Adrianmeren kaukaista
juovaa kohti, näennäisesti tylsämielisenä vietin ulokehuoneessani. Se
on minusta sitä merkillisempää, kun ne epäilemättä olivat ratkaisevia
tunteja elämässäni. Tosin tiedän, että tuo tutustumiseni julmaan
viattomuuteen, jota nimitetään elämäksi, oli perusteellisesti
valmisteltu, että olin kenties ollut jopa kuumeinen kärsimättömyydestä
noukkia kauan kypsynyttä hedelmää, ja jotakin sellaista minun oli
täytynyt epämääräisesti tuntea, sillä rajattomassa tuskassani
sykki sydämeni: »Jumalan kiitosi Jumalan kiitos!» Mistä niin
syvimmästäni kiitin, sitä en tiennyt, ja jos hitaasti valmistautuvasta
auringonlaskusta äkkiä rippi-isäni olisi hypähtänyt näkyville ja
tiedustellut sitä, olisin hetken mietittyäni korkeintaan voinut sanoa,
että mieleni keventyminen oli johtunut siitä, että nyt tunsin itseni
varmaksi Marian ikuisesti uhkaavia paljastuksia vastaan. Se rotkotie,
jolla hyökkäystä peläten olin vavissut, oli takanani! Minua oli
pistetty tikarilla — ja kuitenkin elin. Ei ollut siis hengenvaarallista
saada takaapäin pisto! Se käänsi asianomaisen vain ympäri, seuraaviin
iskuihin päin, joiden nyt täytyi tulla edestä ja jotka, niin
pahoja kuin voivatkin olla, eivät enää tulleet yhdessä yllätyksen
peloittavamman salaman kanssa.

Täytyy pitää mielessä, mitä nelitoistavuotias lapsi on: tuuliharppu,
jonka henkäys saa soimaan ja jota mikään myrsky ei särje. Äkkiä saatoin
ikäänkuin lukea nuotteja kammottavan lumoavasta merimieslaulusta, jota
portinvartijallamme, entisellä merimiehellä, oli tapana humalapäissään
laulaa (se tapahtui aina illalla, ja hän lauloi raivokkaan,
pöyristyttävän, herjaavan ylpeästi) ja jossa kerrottiin rakkaudesta,
murhasta ja ivallisesti odotetusta sovituksesta, vaikkakaan en tietysti
»ymmärtänyt» laulun syvällisempää merkitystä.

En halua viipyä tuossa epävarmassa käsitteessä »ymmärtää», joka
todennäköisesti ei sano paljoa muuta kuin että joku on elämän
selvityksessä saavuttanut jonkinlaisen tottumuksen. Tuona hetkenä
ymmärsin kaikki, mutta ollen lapsi luulin vain vapautuneeni Mariasta ja
siten jotenkin myös Sidoniasta. Huomasin, että olin jätetty oman onneni
nojaan ja että joutuisin erehdyksestä toiseen, jos, kuten tähän saakka,
odottaisin, mitä minulle tapahtuisi. Minun täytyi toimia, jos tahdoin
olla vapaa! Antauduinhan toisten jäljessä kulkevaksi ja orjaksi, jos
sallin heidän toimia ja hallita itseäni! Ja minä tahdoin olla herra, en
vain leikillä!

Sen täytyi tosiaan olla jo täydellinen kapina, jonka silloin suoritin,
sen voisin päättää, ellen mistään muusta, niin ainakin siitä ryhdistä,
joka minulla oli astuessani illalla Mariaa ja senjälkeen Donjaa vastaan.

       *       *       *       *       *

Maria otti minut vastaan tekeytyen täysin luontevaksi.

»Mitä te teitte sotalaivalla?» kysyin ilman valmistuksia.

»Oh, en mitään erityistä», vastasi hän. »Käytin tilaisuutta hyväkseni
tarkastella sotalaivaa.»

»Maria, onko se totta? Ette puhunut... muista?»

»En sanaakaan! Kysyin vain, onko amiraali ankara.»

»Ettekö mitään muuta?»

»Vannon, en sanaakaan.»

»Kiitos.»

Hän hymyili, hiukan peloissaan!

»Claus, minusta näyttää, että olette ankarampi kuin amiraali.»

»Minkä vuoksi lähditte toisten perässä?»

Marian hymy vääntyi pieneksi irvistykseksi, joka uudelleen teki minut
levottomaksi.

»Maria, sanokaa minulle kaikki. Lopetetaan tämä juttu.»

Nöyrästi hän laski kätensä polvelleni.

»Niin, Claus, se oli hirvittävä tyhmyys. Kun näin teidät, kun te...
kuinka ette voinut hyvin... Ajattelin vain teitä, Claus, tahdoin noutaa
Donjan. Se oli hupsuutta.»

Mutta tuskin olimme kaikessa ystävyydessä päässeet yksimielisyyteen
siitä, että molemmilla oli mennyt pää pyörälle, minulta hallin matolla,
häneltä laguunilla, kun hän kietoutui ikäänkuin uuteen salaisuuteen ja
miettivänä antoi tuon omituisen hymyn, joka jo pyörtymiseni jälkeen oli
pistänyt silmääni, levätä päälläni.

»Tahdotteko taas tehdä minulle kiusaa?» kysyin ystävällisesti.

Hän kävi äkkiä vakavaksi, melkein juhlalliseksi. »Voi Claus,
päinvastoin. Vannon, etten milloinkaan enää voisi tehdä teille kiusaa.»
Samalla hän punastui kovin.

Katsahdin häneen pelästyneenä. Silloin hän jatkoi hiljaisella äänellä:

»Hyvä vain, että nyt ette nauranut.»

Kutkuttava ahdistus valtasi minut... Tuntui samalta kuin monesti
kellarissa tai varastohuoneessa seistessämme lumottuina toisiamme
vastapäätä, mutta nyt istuimme hallissa, kirkkaassa valossa, ihmisien
joukossa... ei, nyt oli kuitenkin vallan toisin, meissä itsessämmekin
oli vallan toisin. Niin istuimme pitkän hetken. Sitten punastuin
minäkin.

Äänettöminä kuuntelimme pianonsoittoa. Siinä lasketeltiin kurjia
katulauluja ja tansseja, mutta jokin muutti ne meille innostuttavaksi
musiikiksi.

Tuska kukoisti. Kaukana takanani vaipui hehkuva, vihertävänä riutuva
Adria tuhkaan. Vanki lauloi itsensä vapaaksi ja irti. Laaja,
tähtikirkas yö, jossa viiniköynnökset valkean tien molemmilla puolilla
tuoksuivat. Maria ja minä kävelimme käsi kädessä, emme kuulleet
muuta kuin omat askeleemme. Vogesien reuna erottui himmeän hopeisena
taivaasta.

Tätä kesti vielä senkin jälkeen, kun pianonsoittaja jo kauan sitten oli
jättänyt hallin ja enemmistö vieraista seurannut häntä, ja se haihtui
vasta Emilion hyökätessä paikalle vaatien meitä kiireesti menemään
levolle — kotiopettajatar oli muka seisonut jo pitkän aikaa hallin
edustalla ja odottanut markiisitarta.

»Ah», huudahdin, »markiisitar ei vielä lainkaan tiedä, että minä tänään
aion valvoa! Niinpä kyllä, Emilio, tänään odotan tätiäni.»

Olin jo huoneessani tehnyt päätöksen, maksoi mitä maksoi, tänään saada
Sidonian käsiini.

»Tänään juuri ei teidän sopisi niin tehdä», neuvoi Emilio. »Tänään, kun
olette ollut niin sairas!»

»Mutta nyt olen terveempi kuin ennen... En tiedä, mitä markiisitar
tekee, mutta minä ainakin valvon.»

»Tietysti minäkin silloin valvon», sanoi Maria tärkeänä.

Emilion jälkeen tuli ovenvartija, ja ovenvartija nouti johtajan.
Kaikki kolme seisoivat, kukin jonkun välimatkan päässä toisistaan,
meidän edessämme, ja Emilio ja Petrus seurasivat johtajansa puhetta
hyväksyvin äännähdyksin. Vakuutin, että minun oli tehtävä tädilleni
tärkeä ilmoitus, jota ei millään voitu siirtää seuraavaan päivään,
ja yhtä vähän sitä saatettiin suorittaa kirjoittamallani lapulla,
jonka ovenvartija, johtajan ehdotuksen mukaan, antaisi hänelle, —
eikä myöskään kirjeellä. Nyt oli muka puhe kiireellisestä, vain
suusanallisesti toimitettavasta perheasiasta. Lopulta johtaja kohautti
olkapäitään ja poistui, samaten ovenvartija. Emilio olisi mielellään
vielä jäänyt, mutta ovenvartija oli pysähtynyt ovelle ja piti häntä
silmällä. Noudin tammipelin.

Kun olimme pelanneet jonkun pelin, keskeytti Maria vaitiolon:

»Claus, saanko tietää, mitä aiotte tehdä?»

Sanoin sen hänelle, rauhallisella ja varmalla äänellä. Olin kyllästynyt
tähän »ulospääsyllä varustettuun vankilaan» ja vaadin vapauttani.

»Siinä te teette hyvin viisaasti», arveli Maria. »Ja minä puikahdan
sitten teidän kanssanne läpi.»

Kello yhdentoista jälkeen aloimme huomata väsymyksemme. Ensin nukahti
Maria, enkä minäkään epäröinyt antautua unen valtaan siinä varmassa
vakaumuksessa että ovenvartija toisi Sidonian luoksemme.

Ja niin tapahtui. Heräsin nauruun, joka jo kauan näytti helisseen
ilmassa. Kun käänsin päätäni sivulle päin, mistä se kuului, näin
Sidonian tulevan meitä kohti. Nopeasti tartuin Marian olkapäähän.

»Onko hän täällä?» kysyi Maria unisena.

»On», tokasin ja hypähdin jaloilleni.

Maria hieroi perusteellisesti silmiään. Äkkiä hän huudahti: »Kah!»
seisoi vieressäni ja tuijotti Sidoniaan. »Tekö se olette?» Ja hän
iski äkkiä pari kertaa päähänsä ikäänkuin todetakseen, oliko hän
hereillä vai näkikö unta. Sidonian tukassa kimalteli diadeemi. Hänellä
oli hopeaompeleinen koristettu tummanpunainen puku ja sen päällä
kärpännahkaviitta. Punaiset kengätkin olivat hopeakoristeiset. Musta,
välkkyvä vyö riippui ripsuina hänen lanteittensa ympärillä. Hän ojensi
Marialle käden, joka kyynärpäähän asti oli valkean hansikkaan peitossa,
ja siinä, ihan kyynärpään kohdalla, jossa samoin valkoinen nahkareunus
päätti hansikkaan, muodosti käsivarsi taipeen, jossa helmiäishohtoinen
lähde kumpusi. Olisin mielelläni upottanut huuleni siihen, mutta
Sidonia leijaili, diadeemi päässään, aamupilven reunalla. Kaikesta
ylevyydestään huolimatta hän säteili ruusuista hohdetta kuin nuori
tyttö, joka puutarhan läpi kiireesti juostuaan astuu huoneeseen.

»Ettekö halua ojentaa minulle kättänne?» kysyi hän Marialta. Maria
kumartui Donjan käden yli, tarttui siihen ja painoi poskensa sitä
vastaan.

»Nukun vielä», mutisi hän.

Sidonia nauroi taas, niin että hallin nurkissa hiljaa helisi.

»Teidän olisi pitänyt jäädä istumaan, lapset. Te olitte ihana ryhmä.
Mutta nyt menemme kaikki kolme nukkumaan.»

»Minun täytyy puhua kanssasi», sanoin ja ryhdyin hyökkäämään. Maria oli
ymmärtänyt merkin, hypähti kuin lyönnin saaneena pystyyn ja katseli
minua suurin silmin, joita ympäröi kuunkivenvärinen kehä. Hiukset,
kulmakarvat ja silmäripset olivat kuin lakalla maalatut kalpeisiin,
pyöreihin kasvoihin. Niiden takana värähteli ja räiskyi. Minun täytyi
katsella vuoroin hänen, vuoroin Donjan kasvoihin, ja minusta Donjan
kasvot olivat kauniimmat, koska niissä oli inhimillisemmät piirteet.

»Maria, voitte mennä nukkumaan», sanoin rauhallisesti. »En tahdo
pidättää teitä.»

Hän väänsi hieman suutaan.

»Täytyyhän minun pysyä teidän luonanne», kuiskasi hän. »Tahdon
myöskin», lisäsi hän ääneensä.

»Vai niin, lapset, olen joutunut salaliiton uhriksi. Kestääkö se kauan?»

»Ei, täti», vastasin, »mutta sinun tulisi istua. Ole niin hyvä.»

Maria keskeytti: »Teidän tulisi istuutua, rakkahin Donja. On
hauskempaa, kun kaikki istumme.»

Kiireesti hän työnsi nojatuolin esille. Mutta kun jo illan alkaessa
olin asettanut nojatuolin valmiiksi Donjalle, otti nyt neljä tuolia
osaa neuvotteluumme, ja Donja saattoi, aamupilveltään alaslaskeutuen,
sanoa minulle:

»Claus, näennäisesti tyhjässä tuolissa istuu äitisi ja kuuntelee sinua.»

»Kaikesta tästä, Donja, ei äidin sovi saada tietää mitään», vastasin
minä.

Se lausuttiin melkoisen painokkaasti, ja sen mukaisesti tarkasteli
Sidonia minua, hämmästyneenä ja jonkun verran huolestuneena, ja
hitaasti taivuttaen kasvonsa puoleeni hän kysyi puoliääneen:

»No?»

Hän oli yhtä rauhallinen odotuksessaan esittäessäni asiani, mutta
samalla hän näytti työläästi, jopa väin väkisin pysyvän tuolissaan,
ja hänen silmänsä, niin paljon kuin ne minua vaivasivatkin, lähtivät
lakkaamatta matkalle.

»Donja», aloitin sitten, »minä elän tässä hotellissa kuin vankilassa.
Yksinäni en saa häkkiä jättää, ja minä olen aina yksin. Kauniilla
ilmalla olet poissa, ja kun sataa, kuljet katoksen alla.»

Hän otti pääni pitkien käsineittensä väliin, jotka tuoksuivat kuin
hajuvesin valeltu eläin, ja nauroi, jopa nauroi pääni ihan täyteen, ja
hänen silmistään saattoi enää nähdä vain himmeän värisen meren juovan.

Jatkoin entistä kiivaammin:

»Kun sataa, kuljet punaisessa gondolissa, ja arvellaan, että olet
kuolemaisillaan.»

Hän päästi heti irti pääni.

»Mitä olet nähnyt?» Luulin, että hän sillä hetkellä oli kovin
jännittynyt, mutta hänen kysymyksensä tuli hitaasti ja kuin hyvin
kaukaa.

»Täällä, hotellin edustalla, kun souditte laguunille, näin teidät.»

Hän mietti alasluoduin silmin, leuka käteen nojaten. Hetken kuluttua
hän ravisti päätänsä ja hänen katseessaan oli sellainen vakavuus, joka
minusta näytti sanomattoman ylevältä.

»Niin, niin, täällä hotellin edustalla... kun soudimme laguunille. Ja —
mitä muuta?»

Hillitsin itseäni, jotten suinpäin purskahtaisi itkuun.

»Muuta? Ei mitään. Tunnen koko hotellin ulkoa, kellarista
varastohuoneeseen. Tahtoisin myöskin oppia tuntemaan Venetsiaa.»

Hän tarttui käteeni, mutta päästi sen taas heti.

»Claus, kuinka usein olen ollut kanssasi ulkona?»

»Kolme kertaa, Donja, sittenkun tulimme tänne.»

Hän mietti taas.

»Kuinka kauan olemme oikeastaan jo olleet täällä?»

»Neljä viikkoa!» huudahti Maria.

Donja suoristautui ja toisti silmät selällään: »Neljä viikkoa?».

Ja hän nauroi, nauroi kuin hyppelisi yksinään niityllä seppele
kaunokkeja silmillään, ja heittelisi jäseniään. Piloillaan hän oli
pannut diadeemin päähänsä, sekin tanssi.

»Claus, kuinka hän nauraa!» sanoi Maria äkkiä.

Koko ajan olin istunut paikallani, surun varjostamana, kuitenkin
miehenä. Ja niin pyysinkin:

»Donja, ole sääliväinen!»

»Häpeä, Claus», vastasi hän, näennäisesti vakavana. »Tarvitsetteko te
sääliä?»

Uudelleen hän ravisti päätänsä, mutta näin hyvin, että hän sisimmässään
yhä nauroi — unisena nauraen hän lepäsi aamupilvensä palteella.

»Vai niin, täällä hotellin edustalla?» toisti hän. »Kun soudimme
laguuniin? — Kuule, Maria!»

Näin sanoen hän veti Marian luoksensa ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.

»Jos nyt lupaan, että saatte lentää ympäri Venetsiaa», sanoi hän
reippaasti, »syödä jäätelöä muuallakin kuin täällä hotellissa, vaikkapa
Markustorilla ja kulkea gondolilla, jopa punaisilla matoilla verhotussa
gondolissa, minun puolestani vaikka katoksen alla, voinko sitten myös
luottaa siihen, ettette... että te, Maria, ette salli mitään nuoruuden
kujeita?»

Maria seisoi suorana kuin nukke.

»Sen voitte, rakkahin Donja.»

»Hyvä.»

Sidonia nousi ja tarttui meidän kummankin käteen. »Hyvä!» toisti hän.
»Saatte siis juosta.»

Astelimme Donjan tuoksussa. Usein siveli kärpännahka poskeani. Usein
vilkaisi Maria minuun voitonriemuisesti, ja hänen kulmakarvainsa
välissä leimahteli näkymättömänä tuli.

»Hyvä.»

Donja vei Marian hänen huoneeseensa ja minut omaani.

Oven edustalla suutelin hänen kättänsä.

»Anna anteeksi, Donja», sanoin. »Minun täytyi tehdä loppu.» Hän siveli
hiuksiani.

»Voi, lapsi —» huokasi hän.

»Sinä olet onnellinen», sanoin.

Hän suuteli minua päälaelle.

»Olen, Claus, minä olen onnellinen. Anna minulle anteeksi, kun itsekin
kerran olet onnellinen.»




XI. KUOLLUT MAKAA KYNNYKSELLÄ


Tästälähtien Marialla ja minulla oli täysi vapaus poiketa kirkkoihin
ja museoihin ja milloin sopi, nimittäin kello kaksitoista ja kuusi,
oleskella Markustorilla, ja lisäksi meidät oli, ikäänkuin käskystä,
otettu suurten seuraan. Rahaa noudin konsulilta. Hotellivieraat, joiden
tähän asti emme olleet huomanneet seurustelevan meikäläisten kanssa,
kutsuivat Marian ja minut pöytäänsä, eikä sitten kestänyt tavallisesti
kauan, ennenkuin Bob Capponi tai Sidonia, surumielisesti hymyilevä
loordi Berrick hieman kieroine silmineen, Zeus, jonka inhimillinen
nimi oli parooni Steinberg, hänen rouvansa Camilla ja vielä muita
yhtyi seuraan. Markustori näytti minusta katottomalta salongilta; se
oli oikea taivas, joka katseli, ei mikään maalattu, ja gobelinien
asemesta laajensivat paikkaa kivirakennukset, joiden holvikatosten
alla kulki ihmisiä kaikista maanosista, ja kirjava tuomiokirkko, jossa
lukemattomia kyyhkysiä eleli yhdessä yhtä monien kellonsävelten kanssa.
Pöytäkellona tämän salongin nurkassa seisoi sininen, kultaotsainen
torni, jonka alitse häkkirattaat mukavasti olisivat päässeet kulkemaan,
jos täällä olisi ollut rattaita. Usein ottivat hotellin seurapiirin
ihmiset meidät mukaansa suurelle kanavalle.

Sidonia tuli melkein aina myöhään, aina kiireessä. Mutta tuskin hän oli
lausunut anteeksipyyntönsä ja istuutunut, kun kaikki kärsimättömyys,
niin hyvin hänen omansa kuin toisten, väistyi miellyttävän mietiskelyn,
kesäisen tunteen tieltä, johon kaikki värikkäinä ja erikoisine
tuoksuineen antautuivat. He muistuttivat minusta silloin hyvin
kasvatettuja lapsia, jotka eivät tunteneet muuta halua kuin puhua
kuunnella, liikutella jäseniään ja uskoutua, enemmän katseilla kuin
sanoilla, toisilleen. Onni hallitsi ja teki kaikki joita se kosketti,
rakastavaisiksi. Sidonia, joka itse ei milloinkaan hymyillyt, oli
kaikkialla hymyn ympäröimä.

Kun hän taas kerran oli myöhästynyt (odotimme Hotel Bauerissa)
ja Bob auttoi häntä riisumaan päällystakkinsa, kuulin, kuinka
tämä kohteliaasti kuiskasi hänelle lauseen, josta erotin sanan
»kaksoiselämä». »Bob», huudahti täti rohkeasti, »muullainen elämä ei
olisi elämisen arvoinen».

Sanottuaan nämä sanat, jotka sisäisesti tempasivat minut kohteettomaan
ja siitä syystä erikoisen meluavaan rohkeuteen, hän astui kevyin
askelin esiin silkkitakistaan, jota Bob vielä piteli hänen takanaan;
aivan valkoisena ja niin kirkkaana, että hän melkein loisti, jopa
räikeästi pelkkään värikkääseen uhkeuteen uponneessa salongissa,
jonka huonekalutkin loiseläinten tavoin tarrautuneina istui joukko
valikoimattomia vieraita. Minusta näytti kuva »Venuksen syntymä»
kaksin verroin lumoavalta sellaisessa paikassa ja ympäristössä. Mutta
»kaksoiselämästä» ymmärsin sen verran, että se oli jumalten elämää,
elämää eri olomuodoissa, siellä ja täällä. Minäkin tietääkseni saisin
kerran sitä elää, minäkin...

Bob! Samoin kuin Maria ja minä, nimitti myös Donja Marian veljeä
Bobiksi, ja Bob oli hänen ystävänsä. Jopa tämä nuori herra istui
hänen vieressään sohvalla, mitä oli pidettävä suoranaisena
kunnianosoituksena, kun ottaa huomioon, että seurassamme oli useita
naisia, jotka saivat tyytyä tuoleihin. Eikä hän suinkaan ollut vain
minun ja Marian ja Donjan Bob. Kaikki naiset, kaikki poikkeuksetta,
olisivat mielellään myöntäneet hänelle etusijan, mutta Bob oli
valikoiva. Vaikkakin hän joi paljon, pysyi hän luotettavana,
vaatimattomana, vaiteliaana. Unipilvessä, joka ympäröi häntä, ja
eroitti hänet jonkun verran kaikista, asteli Adonis, ja pilvi itse
oli sulouden henkäys. Jos hän joskus tuli sanoneeksi liikaa, ei hän
kuitenkaan unohtanut, kuka häntä kuunteli, ja sensijaan että olisi
pettänyt ystävän hän hankki tälle liittolaisen. Silti hän ei ollut
»ihmistuntija», kuten jotkut häpyä vailla olevat itsekkäät ihmiset
kernaasti itseään nimittävät! Päinvastoin, hän kohteli ihmisiä
tuttavallisesti, antautui huolettomana heidän seuraansa, sieti heidän
vikojaan samoin kuin hyveitään; hänellä ei ollut aavistustakaan
sielutieteestä, mutta eläimen vaisto. Hän ei tuominnut ketään, ja
kun hän jonkun torjui, tapahtui se jostakin vastustamattomasta
mielijohteesta, jota vastaan hän itse taisteli kaksinkertaisella
kohteliaisuudella. Bobin ystävättäret saivat kokea hänen puoleltaan
kunnianosoituksia ja huomaavaisuuksia, jotka muuten tulevat vain
rakastettujen osaksi. Useamman kuin yhden kerran yllätin Europan
luomassa tuskallisen kateellisen silmäyksen johonkuhun näistä
ystävättäristä, jotka saattoivat luontevasti silitellä, pienen suukon
toivossa, hänen kättään, jopa poskeansakin. Ainoa, joka ei näyttänyt
tulevan iloiseksi Bobin seurasta, oli Europa.

Tänään tiedän, miksi. Mutta silloin pidin sitä tapaa, kuinka Bob
vaivasi itseään miekalla ja höyhenviuhkalla, kasvattaakseen paroonitar
Steinbergiä oikeaksi naiseksi, huolehtimisena tämän siveydestä ja
häränniskaisen puolison pelkäämisenä.

Kuinka hyvä ystävä Bob oli, tuli pian tämän jälkeen näkyviin eräässä
yllättävässä kohtauksessa. Bob, Maria ja minä olimme Donjan kanssa
lähteneet hotellista ja heti senjälkeen kellotornin edustalla
eronneet. Donja meni edelleen Markustorin yli, mutta me kolme
kaarsimme Merceriaan päin. Vetelehdimme katuja pitkin Rialtoon saakka
ja käännyimme Calle Goldonin kautta takaisin. Vähän ennen Alberge
Bonvecchiatia poikkesimme, huomaamatta Bobin ohjaamina, sen takaa
toiselle kadulle, joka kiersi hotellia.

Äkkiä näin punaisen häägondolin edessäni. Se oli erään vihreän oven
edustalla, jonka kynnystä kanavan vesi huuhtoi. Ovi oli avoinna, ja
siinä näkyi Sidonia.

Kun olimme jättäneet hänet puoli tuntia sitten, oli hänellä ollut hattu
ja kävelypuku. Nyt hän astui iltapäiväpuvussa, neilikoita vyössä, musta
pitsihuntu pään yli heitettynä, vesiluolasta esiin... Seisoin kanavan
reunalla, hän gondolin edustalla ovessa; niin tuijotimme toisiimme.

Silloin Bob päästi kauhean, italialaisen kirouksen, tarttuen samalla
käsivarteeni ja Marian palmikkoon: »Savukekoteloni!» valitti hän, »olen
kadottanut savukekoteloni» ja kiroten ja valittaen hän ajoi meitä
edellään, kunnes uudelleen olimme saapuneet Calle Goldonille. »Hakekaa,
lapset hakekaa!» kiivaili hän edelleen, »se on kullasta, ja siinä
on rubiini. Jos löydätte sen, saatte juoda teetä kanssani Lidolla.»
Etsimme, joskin hajamielisin silmin, S. Bartolomeolle saakka. Siellä
Bob löysi savukekotelon housunsa taskusta. Otettuaan siitä, samalla
tarkasti katsellen kirkon julkisivua, savukkeen, ja sytytettyään sen,
hän asetti meidät vieretysten ja puhui:

»Kuvittelette tietysti nähneenne tuolla Sidonian — älkää kieltäkö!
Luulin itsekin, että hän se oli, Sidonia, eikä kukaan muu. Mutta
gondoli? Se oli venäläisen amiraalin gondoli, se on ainakin varma!
Siitä voisin pantata ikuisen autuuteni! Siis se ei ole voinut olla
Sidonia. Kuinka voisi amiraalin gondoli tulla noutamaan Sidoniaa
hotellista, jota hän ei ensinkään tunne? Siinä näette!»

Nyökkäsin kuin mies, joka ymmärtää säilyttää salaisuuden. Mutta Maria
tarttui Bobin käteen ja näytti »kissalta, joka latkii maitoa».

»Hyvä on, Bob», naukui hän, »juuri siinä gondolissa olemme Claus ja
minä äskettäin yllättäneet Sidonian ruhtinaan kanssa».

Bob katsahti minuun kysyvästi.

»Tiedämme kaikki», vahvistin minä, ja Maria yhtyi laulavalla äänellä:
»Olemme jo hyvin isoja.»

Bob heitti suuttuneena pois savukkeen.

»Miksette heti sitä sanoneet — veitikat?»

»Siksi, että aina juot whiskyä», vastasi Maria.

Meitä oli, kuten sanottu, pari tusinaa ihmistä, jotka pitäen Sidoniaa
keskipisteenä teimme alituisia sopimuksia keskenämme. Kaikki tunsivat
ruhtinaan, joskaan hän ei ottanut osaa heidän seurapiiriinsä, ainakaan
ei silloin, kun Maria ja minä olimme saapuvilla. He näyttivät vain
öisin tapaavan hänet. Huomasimme, että naiset mielellään ja innostuen
puhuivat »Boriksesta», miehet sitävastoin varustuksen takaa,
ikäänkuin keskustelisivat salassa, poissaollessaankin vaarallisesta
vastustajasta, mikä taas johti naiset kaikenlaisiin pistopuheisiin,
jopa avoimeen suuttumukseen. Kuitenkaan ei ollut ketään, joka ei olisi
ylenmäärin suosinut Sidoniaa. Ja juuri sen vuoksi olivatkin naisten
ilmeet arvelevia.

Sidonian ollessa poissa piti ylimalkaan varoa. Niinpä oli aluksi
puhuttu ruhtinaasta kuin Sidonian ystävästä, kuten he nimittivät minua
Marian ystäväksi. Tämä jälkimäinen nimitys oli oikea, mutta mepä emme
»unohtaneetkaan itseämme merellä», niinkuin naiset Donjasta sanoivat,
emme myöhästyneet »kyyhkysiä ampuessamme». Minä huomautin heille
myöskin, että ruhtinas, mikäli he mahdollisesti häntä tarkoittivat, oli
tätini sulhanen, minä sitävastoin Marian ystävä. He myönsivät minun
olevan oikeassa ja menettelivät sen mukaan. Yleensä he pitivät meitä
liian tyhminä oivaltamaan temppujaan tai kuvittelivat paljon savun
peittävän meiltä tulen ja luulivat olevansa suuria sotapäälliköitä,
kun esittivät meille naamiaisiaan. »Onni rakkaudessa, onnettomuus
pelissä» oli sananparsi, joka usein toistui. Maria ja minä pidimme
sitä karkeana. Kun se kerran taas tuli kuuluviimme, sanoi Maria
rauhallisesti: »Sellaista teidän ei pitäisi sanoa meidän kuultemme,
hyvät herrat. Se ei ole sopivaa.» Ja kun häneen tuijotettiin
sanattomina, jatkoi hän: »Varsin ystävällistä on, että sallitte meidän
istua seurassanne, mutta emme istu täällä kuulemassa epähienouksia
perheen jäsenistä.»

Saavutimme naisten hyväksymisen, loordi Berrick nyökkäsi myöntävästi,
Bob päästi oljen, jonka läpi hän imi whiskyään, suudellakseen Mariaa
kädelle ja tarjotakseen minulle savukkeen, mutta parooni Steinberg
mutisi: »Pojanviikari kunpa tietäisit —» ja jätti nopeasti hyvästellen
pöydän. »Madame, minä olen teidän», sanoin silloin osaaottavasti rouva
Camillalle, millä tarkoitin: Surkuttelen teitä, teillä on hirvittävä
mies! Puhuin hänelle kuin Bobin ystävättärelle, ja rohkeuteni näytti
kaiketi myötätuntoni välittömältä osoitukselta.

»Mutta olkaa varuillanne, Claus», pilaili hän. »Mieheni on tänään
saanut virkasiirron Strassburgiin.»

»Taas yksi!» pääsi minulta.

»Miksi yksi?» tahtoi Maria tietää.

Synkästi uhaten vastasin:

»Taas yksi sikäläinen.»

Camilla rouva nyökkäsi ivallisesti:

»Aivan oikein, taas raakalainen, joka tulee elämään luoksenne kuin
mikäkin jumala Ranskaan. Eikö totta, niinhän sanotaan teillä? Minä
suojelen teitä, Claus. Hän ei saa tehdä teille mitään.» Näin sanoen hän
laski valkean pyöreän kätensä pääni päälle.

Kiitollisena tästä äidillisestä hyväilystä uskoin hänelle:

»Markiisitar ja minä olemme antaneet rouvalle nimen _Europa_.»

»Europa?» Hän oli kauhistunut. Loordin silmissä häivähti hymy.

Maria kuiskasi jäätelönsä sekaan: »Ei tunne sitä olentoa», ja huudahti
Bobia tuupaten:

»Kuule, kutsu meidät teelle Stabilimentoon. Mutta sinun täytyy tilata
pöytä ihan edestä rannalta.»

»Niin», vastasi Europa hyväntahtoisesti, »juokaamme teetä Lidolla».
Bob, kumartuneena lasinsa yli, nyökkäsi, laskematta irti korttaan.
»Mutta teidän pitää vain ensin sanoa: olenko minä kartan näköinen?»

»Kuin jumalatar, madame!» huudahdin silloin. »Europa on muinaisajan
jumalatar.»

»Muinaisajan?» huudahti hän todella kauhistuneena.

Hän tyyntyi kuitenkin, kun loordi vakuutti: »Totta, paroonitar, Europa
on muinaisajan jumalatar, ja hän kuuluu olleen hurmaava nainen.
Todistukseksi kerrotaan, että suorastaan itse jumalten isä Zeus otti
härän muodon vietelläkseen hänet.» Se kysymys, miksi Zeus senvuoksi oli
valinnut juuri härän muodon, jäi vastauksetta, koska kahvilasoittokunta
äkkiä mahtavin lyönnein aloitti »Marcia realen».

Heti yhtyivät siihen muiden kahviloiden soittokunnat.

Hypättiin pystyyn, noustiin pöydille ja tuoleille, huudettiin,
viittoiltiin.

»Näetkö tuolla pientä luutnanttia, joka astuu torin poikki?» kysyi Bob.
Seisoimme kiinni toisissamme pienellä pöydällä, Maria, Bob ja minä, ja
Bob osoitti whiskylasilla ulos. »Se on kuningas.»

Tänä päivänä siis, vähää ennen päivällistä, näin Italian kuninkaan.
Hänessä ei minusta ollut mitään, mikä olisi muistuttanut valloittajaa.

Kello kolme olimme Maria ja minä matkalla Lidoon.

       *       *       *       *       *

Menimme katetussa gondolissa. Kaupunkia ympäröivät kaikkialla
ukkospilvet, kuoleva aurinko paistoi laguuniin, kalat hyppelivät
näkymättömässä ongessa vedestä. Ria degli Schiavonin valkeat
rakennukset häikäisivät silmää, niin ilkeän valkoisia ne olivat, ja
tummat imivät itsensä täyteen pimeyttä, paisuen kuin sienet. Kaukaisten
sinisten vuorenselänteiden yli pyyhkivät salamat; silloin leimahtivat
vuoret ja laaksot, näki metsäin ja niittyjen vihreyden ja kallioiden
kirkkaammat värit. Sieltä ei kuulunut mitään jyrinää, ja merenkin
yläpuolella välähtävät salamat, jotka riippuivat kuin piiskansiimat
ilmassa, synnyttivät ainoastaan heikon äänen. Vene näytti vain
työläästi pääsevän eteenpäin sakeassa vedessä.

Puhkeaisiko rajuilma, ennenkuin ehtisimme Lidoon, kysyin.

»Toivottavasti», kuiskasi Maria, kädet polvien ympäri kiedottuina,
ja nojautui huokaisten olkapäätäni vasten. Hänen puoleltaan se jo
alkaa, ajattelin... Ennen gondoliin astumista olin varoittanut häntä,
että meidän mieleemme ei suinkaan saisi juolahtaa matkia Sidoniaa ja
ruhtinasta. »Matkia?» oli hän synkkänä vastannut, »matkia?» Tuskin
vene oli työnnetty rannasta, kun hän oli käynyt kiinni ranteeseeni
ja huudahtanut: »En matki mitään, ymmärrättekö, Claus? Minun ei
ole tarvinnut odottaa Sidoniaa.» (Viimeinen lause jäi minulle
arvoitukseksi.) Senjälkeen hän oli asettunut viereeni väijyksiin,
kyyristyneenä, kulmakarvat korkealla.

Muuten vapisivat jalkani. Maria hymyili. Hymyili itsepäisesti ja
omituisella tavalla. Nyt otin hänen päänsä käsieni väliin ja katselin
häntä, koetin tunkeutua sen hymyn pohjalle, joka liikehti silmien ja
suun ympärillä, tuon hymyn, joka oli syntynyt Sidonian »häämatkan»
päivänä.

»Siitä lähtien te hymyilette noin», puhuin tukehtuneella äänellä.

»Niin, Claus, siitä lähtien.»

»Minkä tähden? Sanokaa, minkä tähden? En ymmärrä mitä se merkitsee?»

»Se merkitsee paljon.»

»Mitä? Sanokaa, Maria!»

Tyttö veti päänsä pois ja työnsi sen heti uudelleen rintaani vasten,
tarttui käsivarsiini, ojensi pitkät jalkansa, niin että kannoin koko
hänen painoansa, ja vaivuimme taaksepäin patjoille.

»Koska siitä lähtien kuulutte minulle», kuiskasi hän. Tunsin hänen
lämpimän henkäyksensä korvassani. »Minulle, Donjan sijasta, minulle!»
Hänen huulensa sipaisivat kosteina korvani yli, lipuivat kaulalleni.
Tahdoin hypätä ylös, tarttua hänen päähänsä, suudella häntä tai lyödä,
mutta hän painoi minut ohimollaan alas.

»Ette saa kurkistella, Claus», kuiskasi hän, »ei kurkistella». Huoaten
hän lepäsi päälläni, vielä puristaen käsivarsiani, jalat polvillani.
»Anna minun rakastaa sinua, ei, sinä et tee minulle mitään, et tee
minulle mitään, hiljaa, Claus, hiljaa! Anna minun suudella sinua, voi,
emme tee mitään pahaa, ei, anna minun vain vähän, vain vähän...» Hän
sinutteli, yhä sinutteli!

Silloin paiskasi isku meidät toisistamme, tyttö lensi sivuttain
pohjalle, minä takaperin nurkkaan. Katos vapisi, vene heilui. Ruskea
käsi näkyi ikkuna-aukossa, etusormi ojennettuna, ja soutajan ääni huusi:

»Katsokaa, lapset, tuossa menee amiraali!»

Puolitajuttomina tottelimme ja kiiruhdimme katsomaan ulos. Maria ei
ensin noussut lainkaan koholle, sieppasi vain takin polvilleen.

Ulkona kiiti ruhtinas ohitsemme, valkoisessa moottoriveneessä —
vierellään suuri, vaalea nainen. Molemmat katselivat äreinä eteensä.

Aurinkoa ei enää näkynyt.

Tumma laguuni oli kohotettu taivaaseen, ja vesi poreili kuin
äänettömästi kiehuen.

Ruhtinas osoitti pitkällä käsivarrellaan taivasta. Samassa he
sivuuttivat meidät.

Tyttö ja minä tuijotimme toisiimme silmät pyöreinä, kunnes äkkiä
salamoi. Salamaa seurasi huumaava jyrinä. Maria istahti viereeni,
kiiruhtamatta. Hirmumyrsky kulki yli laguunin. Salamat kiertyivät
keriksi, joita jyrinä tahtoi nuijaniskuilla selvittää. Gondoli lensi,
sateen piiskatessa sitä. Minkätähden vaivuimme itkien toistemme syliin?
Emme tunteneet mitään pelkoa. Ihanaa oli niin lentää! Välitimme yhtä
vähän amiraalista kuin Sidoniasta tai vieraasta naisesta, joka oli
anastanut toiselle kuuluvan paikan valkoisessa veneessä. Sidoniaa
ajattelin vain siksi, että tunsin olevani onnellinen ja siis annoin
hänelle nyt anteeksi. Maria rakasti minua! En milloinkaan olisi
uskaltanut vakavasti uskoa, että hän minua niin rakasti, yli kaiken
ymmärryksen, ihan hulluna, kuten oli alkanut — ihmeellistä, sensijaan
että, kuten tähän asti, hyväilisi minua vain oikullisen hellällä
tavallaan. Maria rakasti minua! Mitä minulle voisi vielä tapahtua? Kuka
voisi olla vahvempi kuin minä, jolla oli kaikki maailman autuuttavat
voimat rinnassa? Maria! Minä ja Maria!

Kun sitten olimme lakanneet itkemästä ja mielettöminä nauroimme
toisillemme, oli meistä vaikeata estää ruumistamme vapisemasta ja
hampaita kalisemasta.

Gondoli törmäsi kovasti rannalle, ja me hyppäsimme maihin. Ankarassa
sateessa autoimme ohjaajaa kiskomaan venettä ylös. Silloin löi tyrsky
korkealle yli sääriemme. Kun siitä pääsimme, juoksimme kaikki kolme,
ohjaaja edellä, pahimmassa sateessa, kunnes äkkiarvaamatta seisoimme
ajurin vieressä, joka oli paennut vaunujensa sisälle. Hän teki meille
tilaa ja lohdutti vedenpaisumuksen loppumisella, mutta se herätti
Mariassa äkillisen, huumauksentapaisen raivon, jonka valtaan hän näkyi
mielellään antautuvan. Oli hävytöntä, huudahti hän, _sfacciato_,
antaa likomärän naisen, lisäksi markiisittaren, odottaa pahalta
haisevissa vaunuissa, ja hän vaati, että ajurin oli heti vietävä meidät
kylpylaitokselle, jossa hän voisi muuttaa vaatteita. Mies kieltäytyi
nauraen, mutta kun lupasin hänelle juomarahaa, pujahti hän yhtä
tyytyväisenä sateeseen, ja täyttä laukkaa, paksussa liejussa, jota vain
loiskivien lätäköiden suihkut liuottivat, ajoimme saaren läpi.

Irroitin punaisen nauhan Marian palmikosta sillaikaa kun meitä
heitettiin sinne tänne ja pistin sen povitaskuuni. »Muistoksi»,
sanoin. »Se ei ole paljon, Claus, mutta alkuna se käy laatuun. Mitä
teen nyt palmikolleni? Onko sinulla taskuveistä?» Nopeasti hän sivalsi
sukkanauhan poikki, leikkasi sen pituussuuntaan halki ja sitoi,
sittenkun oli toisen puolen taas pannut paikalleen, toisen puolikkaan
palmikon päähän ruusukkeeksi, napsautti siihen sormillaan ja puhalsi
sitä:

»Kas niin. Valkoinen kuin häissä. Puuttuu vain vielä oranssinkukka...
Tiedätkö mitä? Ostan pari oranssinkukkaa ja pistän ne sukkanauhaan.
Niin, Claus, niin minä teen.»

»Entä minä?» kysyin. »Minunkin puoleltani täytyy tapahtua jotakin
erikoista — sukkanauha ei riitä! Sano, Maria, mitä minun pitää tehdä?»

Hän mietti hetken, ennenkuin, suu korvani lähellä, vastasi:

»Unohtaa Donja...»

Meiltä ei ollut mennyt viittä minuuttia matkalla rantaan, ja kun
astuimme Stabilimenton avaralle puuparvekkeelle, kimalsi kirkkain
auringonpaiste yli meren. Ensi kerran näin Adrianmeren.

Se ei missään suhteessa muistuttanut Pohjanmerta, jota aina olin
pelännyt, vaikka äitini sitä rakasti ja kertoi minulle tarinoita,
joiden piti herättää minussa luottamusta siihen. Meri täällä oli
pelkkää rakkautta! Käsi kädessä juoksimme kaiteen reunalle saakka,
parveke kajahteli askeltemme alla.

Maria Capponi, ajattelin, tuo on sinun taivaasi, tuo on sinun
sydämesi — siltä näyttää varmaankin sisimmässäsi, kun nukut... Se
on leikkikenttämme, paljain jaloin tulisi meidän juosta sen yli...
Meillä pitäisi olla sinisiä, valkoisia ja kultaisia palloja ja
suuria hopeavanteita, joita vierittäisimme pienten aaltojen läpi...
Tahtoisin ottaa siitä kappaleen mukaani kotiin, puutarhan kalalammikkoa
varten, silloin olisit aina luonani, ja me leikkisimme tuon pienen
merenkaistaleen kanssa...

Päästyämme kaiteen luo katselimme tarkasti toistemme piirteitä, ja mitä
kauemmin toisiamme tarkastimme, sitä vakavammiksi kävimme ja lopuksi
kohotimme kätemme, panimme ne vierekkäin ja tarkastelimme niitäkin,
työnsimme sormet sisäkkäin ja pidimme silmällä, kuinka ne yhdessä
liikkuivat.

»Tahtoisin nähdä rintasi», sanoin hiljaa.

»Jos tahdot», vastasi hän samalla tavalla.

»Kokonaanko?»

»Kokonaan — ellei se ole syntiä.»

Päästimme kuitenkin äkkiä toistemme kädet kuin ne olisivat polttaneet
ja samassa huomasimme Bobin.

Hän istui pää pystyssä pöydän ääressä ja tarkasteli unikuvarintamaa.
Hänen kätensä käänteli hitaasti lasia, joka oli täynnä vatunväristä
juomaa. Kun astuimme hänen luoksensa, sanoi hän toverillisesti:

»Ajatelkaa, Claus, hän on työntänyt minut syrjään.»

Pyysin häntä sinuttelemaan itseäni. Hän taputti minua poskelle ja
tarttui samalla Marian käteen.

»Hyvin hauskaa. Kiitoksia. Te sinuttelette kai myös toisianne?»

Kun vielä olin suutuksissani sen johdosta, että olin punastunut, mikä
nähtävästi huvitti Bobia, teki ystävättäreni hovikumarruksen:

»Suosiollisella luvallanne, markiisi Ganymedes.»

Hän rypisti otsaansa.

»Ganymedes?»

»Eikö demoiselle Europa, naimisissa oleva Steinberg, ole työntänyt
teitä syrjään?»

»On tosiaankin», huudahti Bob ja kohotti punaisen lasin päin aurinkoa.
»Niin hän on tehnyt. Se on satumaista.»

Saadakseni punastumiseni unohtumaan sanoin terhakasti:

»Kenties hän on saanut selkäänsä.»

Bob tyhjensi lasinsa.

»Mahdollista», arveli hän ja nyökkäsi minulle vakavasti.

Nyt vasta, kun hän kääntyi tarjoilijaan päin, hän huomasi, kuinka
märät vaatteet olivat takertuneet meihin kiinni. Hämmästyneenä hän
kysyi, olimmeko pudonneet veteen, ja ihmetteli, kun kerroimme myrskystä
laguunilla ja vasta kun Maria uudestaan oli viitannut märkään maahan,
muisti hän, että täälläkin oli ollut pieni sadekuuro.

»Näette, että minä en ole märkä», sanoi hän. Ei kylläkään ulkonaisesti,
arveli Maria silmäten tyhjää lasia. Ja hän ahdisti Bobia, kunnes
kävi selville, että hän sateen lähetessä oli paennut katettuun
halliin ja ottanut lasin mukaansa. Bob ei näyttänyt välittävän
hänen pilanteostaan, vaan vieläpä ojensi hänelle ystävällisesti
lompakon ja pyysi häntä hankkimaan meille kummallekin vaatteet niistä
myymäläkojuista, joita oli kyhätty kävelyhalliin.

Kun näimme eräässä näyteikkunassa merimiespukuja, astuimme sisään, ja
Maria pyysi kaksi pojanpukua.

»Meillä on sopiva hame neidille», lohdutti myyjätär.

Ei, Maria halusi pojanhousut.

Tyrkkäsin häntä nuhtelevasti, mutta hän käänsi nauraen minulle selkänsä
ja seurasi myyjätärtä takahuoneeseen.

Heti senjälkeen hyökkäsi arvoisa rouva, Marian puolikenkä kädessä,
ohitseni ulos kaupasta.

»Claus», kuulin huudettavan, ja äkkiä nousi sydän kurkkuuni — astuin
kolme askelta eteenpäin.

»Claus, nyt saat tulla.»

Silloin kohotin verhoa.

Maria istui alastomana plyyshisohvalla, paremminkin sanomalehdellä,
joka oli levitetty tahraisen patjan päälle.

Yhdellä sanalla hän pysähdytti minut: »Seis... sinä jäät siihen
seisomaan.»

Se oli vanha huonekalu, jolla hän istui, ja itse hän hohti kosteana
nuoruudesta. Kuin suuri hillitty valo hän välkehti romuhuoneessa. Minä
näin myöskin: hänen pyöreitten rintojensa ympärillä oli kehä, samoin
kuin hänen silmäteriensä ympärillä, mutta tumman merivahan värinen.

»Nyt lähde, pian tulee eukko.»

Hän ei liikahtanut ja puhui hampaitten välistä, muuttamatta
ilmettäkään, kaiketi siksi, ettei häiritsisi katselemistani. Meillä
ei ollut paljon aikaa, ja minun piti nähdä hänet hyvin, joutumatta
ainoankaan hänen liikkeensä takia hämmennykseen... Kun annoin verhon
painua takanani, kuulin kuinka hän huokasi syvään ja hypähti pystyyn.

Silloin hyökkäsi jo myös arvoisa rouva sisään, kenkälaatikko
kainalossa, ja pari minuuttia myöhemmin seisoin vastapäätä nuorta
poikaa, joka hautasi kätensä housuntaskuihin ja sylkäistyään sivulleen
kuin merimies kehoitti päänliikkeellä minua kiirehtimään — hänellä
ei muka ollut aikaa odottaa kauan, hänen aluksensa oli jo selvä
purjehtimaan Cythereen. Silloin minun todellakin täytyi hämmästyä.

Marian palmikko oli pistetty vihreän samettisen sadelakin alle, kaikki
hänen suloiset muotonsa olivat karkeasti naamioidut, ja hän näytti
paljoa pienemmällä kuin muuten. Mikä kömpelö olento — hän, jonka juuri
äsken olin nähnyt niin täydellisenä suloudessaan, jokainen pikku
piirrekin hienosti muovailtuna, kuin leijailevana edessäni! Olin
syvästi järkytetty, ja hän, kun hänen hyväksymistä pyytävä katseensa
jäi vastaamatta, nähtävästi samoin.

Bob, juuri täytetty lasi edessään, näki meidän tulevan, tai
paremminkin, ei nähnyt meidän tulevan. Vasta kun Maria oli ilmestynyt
hänen eteensä, tuli hänen silmiinsä eloa, ja se oli kauhistuttavaa.
Hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi, pää retkahti taaksepäin, ja
äkkiä hän hypähti kuin jousen lennättämänä pystyyn. Hän kumarsi syvään,
kietoi kätensä Marian jalkojen ympärille, nosti hänet ilmaan, painoi
hänet itseään vasten, ja sitten, kuin kiipeisi häntä pitkin ylöspäin,
antoi hänen ote otteelta luisua alas. Kun heidän kasvonsa osuivat
samalle korkeudelle, pelästyin niiden samannäköisyyttä. Ja nyt Maria
päästi sydäntäsärkevän huudon.

Heti Bob irroitti käsivartensa.

Hän olisi pudonnut, ellen olisi ottanut häntä vastaan.

»Sinä olet hullu enkä minä», sammalsi hän ja laskeutui horjuen
tuolilleen.

Maria sihisi:

»Kuinka uskallat nipistää minua! Sietäisit saada korvapuustin!» Uhaten
hän nosti kätensä, ja kenties hän vain siksi oli lyömättä, että veli
sillä hetkellä teki ristinmerkin.

Tämä liike saattoi Marian niin hämilleen, että hän katsahtaen minuun
hätääntyneenä syrjäsilmin, nopeasti livahti pöydän toiselle puolelle ja
tarkasteli sieltä käsin veljeään. Bob löyhytti nenäliinalla kasvojaan.

»Antakaa anteeksi, lapset», sanoi hän hengästyneenä, »ajatelkaa... ehkä
olen kaatuvatautinen».

»Mikä sinä muka olet?» kysyi Maria, ärtyneet sormet suun edessä. Bob
kohotti silmänsä häneen:

»Sellainen — kuin isoäidin kuski.»

»Hyi», sanoi Maria lyhyesti. Hän tarttui teekannuun ja alkoi kaataa
kuppeihin. »Juokaamme, gondolimme soutaja odottaa. Claus, tahdotko
auttaa minua voin levittämisessä leivälle? Bob ei pysty siihen.»

»Hän on pudonnut lukemattomia kertoja kuskipukilta», kertoi Bob kasvot
käännettyinä poispäin, »mutta koskaan hän ei ole vahingoittunut.
Ihmisillä on onnea.»

Silloin Maria otti hänen lasinsa — »loordi Whisky, sallitteko?» — ja
heitti sen mereen.

Kumartuessaan kaiteen yli nähdäkseen, kuinka lasin kävi, Bob mumisi:

»Se oli amerikano, pikku sisko. Sinun mieliksesi en tilannut whiskyä.
Tämä on maailman palkka — ja hiukan liian suuri kunnia limonaadilasille
hukkua valtamereen.»

»Ole iloinen, Bob! Me olemme niin hyvällä tuulella, Claus ja minä!
Tiedätkö mitä? Siunaa kihlauksemme! Tiedätkö, Bob, me olemme
yllättäneet ruhtinaan erään vaalean naisen seurassa. He olivat yhtä
huonotuulisia kuin sinä.»

»Niinkö? Vai olette jo saaneet heidätkin näköpiiriinne? Niin, tehän
tiedätte kaikki.»

»Bob, hän näytti ruhtinaan rouvalta!»

Bob hienonsi valkeilla hampaillaan voileipää, koskematta teekuppiin,
jonka sisar aika-ajoin työnsi hänen kätensä lähettyville.

»Ollakseen oikeudenmukainen täytyy jo sanoa: kuin hänen eronnut
rouvansa», vastasi hän.

En tiennyt, mitä oli eronnut rouva, ja Bobista näytti vaikealta antaa
minulle toivottua opetusta, koska Maria jatkuvasti keskeytti hänet
väittämällä, että kirkko ei sallinut mitään eroa, tai jos se jotakin
sellaista salli, täytyi aviopuolisoiden elinaikansa syödä vettä ja
leipää, kumpikaan ei saisi mennä uudelleen naimisiin... Kun lopulta
olin ymmärtänyt, tahdoin tietää, minkätähden tuo vaalea nainen, vaikka
oli eronnut, kuitenkin oli ruhtinaan luona. Bob ähkäisi.

»Raha. Ruhtinas tarvitsee rahaa. Hän on varmaan sähköttänyt hänelle.»

»Raha?» tiedusti Maria, joka äkkiä oli unohtanut avioeropulman. »Onko
hän hävinnyt pelissä?»

Veli hymyili surullisesti.

»Hän hävitti kaikki, mitä rouvalla oli puhdasta rahaa, ja sitten
rouva otti eron miehestään. Mutta se tapahtui jo pari vuotta sitten.
Katsokaas, lapset, alkoholi on halvempaa kuin peli. Senvuoksi minä en
tuhlaa milloinkaan pelissä enempää kuin sata liiraa. Ja senkin vain
kohteliaisuudesta.»

»Bob, juo teesi! Entä nyt? Claus, sano tarjoilijalle, että hän kaataa
kulauksen rommia Bobin teelasiin! Entä nyt Bob?»

»Tarjoilija», huusin ja jäin istumaan, sillä aavistin, että puhe
kääntyisi nyt Sidoniaan... Bob katseli sillä välin, kuinka rommi
väritti hänen teensä. »Seis, tarjoilija», komensi Maria, »riittää jo!
Entä nyt?»

Veli maistoi hieman kupista.

»Rouva ei anna enää mitään.»

»Minkätähden hän sitten on tullut?»

Bob ojensi hänelle kätensä pöytäliinan yli.

»Naiset ovat usein julmia, pikku sisko. Nähtävästi tuottaa hänelle
huvia olla saapuvilla, kun ruhtinas lopullisesti häviää.» Ja sitten Bob
puhui jostakin muusta...

Mutta kun vähän myöhemmin palasimme Venetsiaan laguunin yli, johon
kuvastuivat illan ensimmäiset herkät värit, ei Maria enää voinut
hillitä itseään. Hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja kysyi, poski
olkaani vasten:

»Bob! Ja kuinka käy Sidonian?»

Vaikka olimme puoli tuntia puhuneet muusta, ymmärsi Bob heti
kysymyksen, jopa minusta näytti, että hän oli sitä odottanut; ainakin
olivat hänen ajatuksensa pysyneet samalla ladulla. Kuitenkin hän
huudahti, koko ajan vältettyään katsomasta Mariaa silmiin, äkkiä
epätoivoisesti.

»Sääresi ovat häpeämättömät, Maria!»

Sisar toisti vain:

»Onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»

Bob kurkisti katoksen akkunasta. »Olemme kohta perillä», virkkoi hän
hyvin levottomana. »Sinun täytyy mennä takaportin kautta hotelliin.» Ja
hän huusi soutajaa laskemaan maihin La Pietá-kirkon edustalle, joka oli
parinsadan askeleen päässä Danielin hotellista.

»Claus ei häpeä minua», nauroi Maria. »Ja hotellin me tunnemme sisältä
ja ulkoa. Ja nyt sano minulle: onko Sidonia antanut hänelle rahaa?»

Puoleksi ikkunasta ulkona Bob vastasi:

»Hänen diadeeminsa on poissa. Mutta eilen illalla hänellä oli vielä
helminauha.»

»Donja parka», huokasi Maria. »Etkö ole varoittanut häntä?»

»Olen koettanut. Varoita sinä lintua käärmeestä!»

Astuimme maihin La Pietán edustalla, ja Maria ja minä livahdimme
keittiöpihan kautta hotelliin. Silittäjättäret tunkeutuivat äkkiä
vilkastuneina ikkunoihin ja huusivat. Marialle pilapuheita: »Il
marchesino!» ja onnittelivat minua ystävättäreni muutoksen johdosta.
»Mene!» huusi Maria työntäen minua, »mene naikkostesi luo ja anna syödä
itsesi».

Ojensin tytöille kosteat vaatteet, jotka olivat kainalossani:
»Silittäkää, signorine!» sanoin ankarasti; »tunnin kuluttua käsken
Emilion noutaa ne!»

En ollenkaan mennyt heidän luoksensa, en suinkaan, kuuluinhan nyt
Marialle, ja minusta sai silittäjättäret vaikka varastaa.

Katsoppa, Donja ja Bob ottivat osaa illalliseen — ja siis,
tietämättään, suureen juhlaan, meidän kihlajaisateriaamme! Maria
viittasi heille jo matkan päästä, kun hän valkeassa iltapuvussaan
vierelläni astui ruokasaliin. Palmikossa oli uusi silkkinauha, ja se
riippui hänen olkapäänsä yli rinnalle, sillä hän piti sopimattomana
antaa palmikon riippua selässä, kun hän oli »puettu». Hyvä Jumala,
kuinka kauniina hän sipsutti vierelläni ja tuoksui mantelisaippualta!
Kaikki ihmiset kurkistelivat ihastuneina.

»Minulla on oranssinkukkia sukkanauhassa», ilmoitti hän minulle salaa.
»Vasemmassako?» kysyin, koska huomasin, että hän vasemmalla jalalla
astui lujemmin kuin oikealla.

»Tietysti!»

Tietysti, pidettiinhän kihlasormustakin vasemmassa kädessä! Bob nousi
juhlallisesti meitä tervehtimään.

Sitten Sidonia kuunteli, kuinka me keskustelussa, jota luulimme
kaikille käsittämättömäksi, lörpöttelimme kaikenlaisia hullunkurisia
juttuja (sellaista seurapeliähän aikaihmisetkin rakastuneina suosivat!)
ja joka sisälsi etupäässä vain viittauksia, keskeneräisiä lauseita
ja runsaasti naurua. Ikäänkuin ei tämän kielen avain olisi ollut
rakastavan Sidonian hallussa! Hän ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti
osaa leikkiin hyvin teeskennellen aavistamattomuutta, samalla lailla
kuin ilveilijä, joka perhosparia ajaessaan kompastuu, kaatuu, ähkien
nousee pystyyn ja kompastelee edelleen.

Hänellä oli avokaulainen puku, ja äkkiä pisti silmääni, kauhukseni,
kaula-aukon paljaus: helmiketju oli poissa! Ihon ihana alue
kaulan, olkapäiden ja rinnan välillä oli kuin paljaaksi ryöstetty,
katseeni kohtasi Marian katseen, ja samalla Bob, joka oli herännyt
jonkinlaisesta unesta ja ennättänyt edelleni, sulki hitaasti silmänsä.

Nähtävästi oli hänen kauhunsa pöydän yli hiipiessään kiihdyttänyt
huomaavaisuuteni.

Kaikki tämä kesti vain kolme sekuntia. Kolme sekuntia istuimme kaikki
kuin halvattuina. Silloin Sidonia kohotti torjuen kätensä, ja Bob
aukaisi silmänsä. Käsikin oli tyhjä, ilman tavallisia sormuksia —
kuinka kaunis kuitenkin alastomassa köyhyydessään!

»Sehän ei vielä ole mikään onnettomuus», sanoi Bob näennäisesti
itsekseen.

Ja Donja vastasi kuin kaiku: »Mutta he ovat jo taas pelanneet kello
viidestä saakka.»

Silloin Bob nousi ja poistui salista.

Tähän päivään saakka en tiedä, hakiko Bob ruhtinaan käsiinsä
pelihuoneesta vai mitä tapahtui siihen asti, kun Maria ja minä, jotka
aterian jälkeen vavisten olimme seisoneet käytävän pimeässä nurkassa
ja tarkastaneet Bobin, ruhtinaan ja hänen eronneen rouvansa tulemista
ja menemistä, kuulimme pöytäkellon portaiden luona lyövän kymmenen ja
heti senjälkeen Sidonian salongista laukauksen. Luulen heti tietäneeni,
että se oli laukaus, vaikka se ei kuulunut kovempaa kuin ikkunan
kiinnilyöminen.

Ensimmäinen, joka astui huoneesta, oli Bob Capponi. Hän työnsi
meidät, kun syöksyimme häneen kiinni, molemmin käsin syrjään, asettui
pöytäkellon eteen ja veti esille taskukellonsa. Sitten hän astui,
meistä enempää välittämättä, portaita alas.

»Kello kymmeneksi», sanoi hän äkkiä, meihin päin kääntyneenä, »sitä ei
voinut toimittaa!»

Käytävässä oli kuolonhiljaista. Samaten Sidonian huoneessa, kun
kuuntelimme oven takana. Se oli hiljaisuutta, joka kaivoi itselleen
kuoppaa kammottavan nopeasti, ja tähän kuoppaan virtasi kaikki
hiljaisuus, mitä maailmassa muuten oli. Pian seisoimme jähmettyneinä
kuilun partaalla, emme uskaltaneet mennä mihinkään päin. Jännitykseni
kasvoi ankaraksi tuskaksi ohimoissa ja niskassa.

»Maria», kuiskasin käheästi, »minun täytyy mennä sisään Donjan luo».

Hän päästi käsivarteni, johon hän pelokkaana oli tarrautunut, ja siveli
kädellään kuvettani. Sitten hän astui nopeasti syrjään ja katseli, kun
varovasti avasin oven ja tunkeuduin raosta sisälle.

Ruhtinas makasi frakkiin ja valkoiseen paitaan pukeutuneena ihan oven
edessä, harmaankeltainen kiilto hyytyi hänen kasvojensa yli; en nähnyt
haavaa enkä vertakaan. Hengittikö hän? Ei. Hän ei hengittänyt. Käsi
osoitti valtiaan eleellä, nyt lattialle pudonneena, salonkiin päin,
ruskea, karvainen käsi piteli revolveria, ja samaan suuntaan katsoivat
silmät. Muuten ei ollut ketään huoneessa.

Silloin valtasi minut himmeä muisto vanhasta rouvasta, jonka vuoteen
ääreen isäni oli ojennetuin käsin astunut; polvistuin ja suljin
peukalolla ja etusormella kuolleen silmät. Kurkustani työntyi valittava
nyyhkytys, josta en mitään tiennyt — kuulin sen vasta paljoa myöhemmin,
kun makasin huoneeni sohvalla aikoen nukkua, ja se pelästytti minut ja
riisti ensi kerran elämässäni minulta unen, samalla kun Marian henkäys
kulki kuin enkeli läpi huoneen ja ulkona venäläisten sotalaivojen
sireenit ulvoen huusivat hotellivuoteissa nukkuvia upseereja laivaan...

Käteni lepäsi vielä kuolleen päällä, kun makuuhuoneen tapetti-ovi
aukeni ja Sidonia astui sisään. Hän liiteli kuin oma haamunsa
lähemmäksi. Siinä oli hänen tukkansa, hänen pukunsa, mutta hänen
kasvonsa, hänen kasvonsa eivät ne olleet — vain silvottu kuva niistä.

»Anteeksi, ruhtinatar», sanoi hän hiljaa, »en tiedä, mitä te täällä
enää teette». Hän painoi ojennetuin käsin ovea seinää vasten, ja hänen
ohitseen astui ruhtinatar korkeapovisena suoraan vainajan luo. Askeleen
päässä siitä hän pysähtyi. Hän seisoi hiukan kumarassa, käsivarret
riipuksissa, ikäänkuin kuunnellen.

»Tuossa hän makaa, Euroopan paras tanssija!» kuiskasi hän. Samalla
puhkesi, hänen vielä ollessaan kumartuneena, jotakin villiä,
tyydyttämätöntä, suunnatonta esiin hänen kasvoistaan — en ollut vielä
milloinkaan nähnyt sellaista ilmettä ihmisellä. Noin hän voisi seistä,
välähti mielessäni, jos juuri omin käsin olisi lyönyt hänet maahan!

Mutta nyt hän pudisti tarmokkaasti päätänsä:

»Mutta kuka sinä olet?» kääntyi hän puoleeni. »Nouse siitä! Sano, kuka
sinä olet! Kuin pieni pyhimys polvistuu hän tuossa, kuin — Nouse heti!»

Silloin Sidonia lensi ääneti luokseni, nosti minut ylös ja suuteli
minua silmien väliin. Ja hän vei minut vainajan jalkojen ympäri
keskelle huonetta ja piteli minua käsivarresta kiinni. Heti tajusin,
että hän pitäisi minua niin kunnes Jumala suvaitsisi päästää meidät
tuosta kamalasta naisesta.

»Jos tuo on sisarenpoikanne, paroonitar, saa hän aikaisin jotakin
oppia!»

Koko hänen suuri olemuksensa oli täynnä kohtalon synkkää valtaa, hän
ei ollut teloittaja, vaan mestauspölkky, hän oli piilu, ei käsi,
joka sitä ohjasi. Ja hän puhui! Pojanruumistani vasten lepäsi, vielä
jäykistyessään liikkuvana, äänettömistä poukamista ajelehtivana, niihin
kätkeytyvänä, vielä kuolemassa rakkauden vangitsemana veriheimolainen,
ja minä kuulin hänen kuolevan. Kuolevan? En tiennyt silloin, mitä
se oli. Kuulin hänen mykistyvän, riutuvan, unohtavan. Ja tuo olento
briljanttikorvarenkaineen ja salamoivine sormineen, kolminkertainen
helminauha paksun kaulansa ympärillä, _puhui oikeutta_. Hän purki
suustaan sanoja, jotka putoilivat kuin kivilohkareet ja musersivat
kuolleen vielä toisen kerran. Hänen pehmeä kätensä kohensi helvetin
tulta. Hän sanoi pelkkiä sellaisia asioita, jotka olivat minulle
kirjoista ja saarnoista tuttuja, noita ylen kirkkaita lakipykäliä
synnistä ja sovituksesta, johon Jumala on mieltynyt. Ja kaikki,
viha ja sääli, syytös ja vapautus, kaikki oli säälimätöntä Sidonian
tuomitsemista ja tarkoitettu kukistamaan hänet. Viimein riuhtauduin
irti.

»Hävetkää!» huusin, »hävetkää, madame! _Sortez! Le mort pourrait
regretter de ne pas vous avoir abattu avant de mourir_.»

Kuinka julkesin niin puhua! Olin vain suu, josta Sidonia huusi. Olin
värähdys, joka sinkosi hänen jähmettymisestään, kuin ensimmäinen
kuuluva henkäys taintuneen suusta muiden kuultavaksi. Ja hän pelästyi
ja sulki kädellään suuni.

Kuitenkin oli purkaukseni, joka oli kuin lapsen aivoista lähtenyt
kuolleen ympärillä vallitsevaa pimeyttä valaiseva salama, ilmeisesti
tehnyt rajuun naiseen vaikutuksen. Hetken aikaa hän näytti
vahvuudessaan horjuvan, hänen kätensä tarttui äkkiä kultaiseen ristiin,
joka riippui hänen rinnallaan. Mutta sitten tapahtui hänen kasvoissaan
nykäys kuin eräänlaisissa vaunuissa huojuvaa koria vipuvarrella
nostettaessa tasapainoon, ja yli-inhimillisen halveksimisen voima valui
vielä vapiseviin piirteisiin. Hän taivutti hieman yläruumistaan.

»Kuka sitten niin huutaa kuolleen vieressä?» kysyi hän tukehtuneella
äänellä.

Hän itse oli todella koko ajan puhunut hiljaa. Mutta juuri sentähden
oli hänen puheensa häijyys sitä terävämpi ja tuntuvampi, ja minä
osoitin hänelle lujan päätökseni saada hänet vaikenemaan, vastoin
itse Sidoniakin tahtoa — liitossa kuolleen kanssa. Otin Donjan käden
suultani ja katsoin ruhtinatarta pää pystyssä. Sillä en pelännyt häntä,
vaan vihasin. Ja näin, että hän pelästyi minua! Ikäänkuin jonkun
kuiskattua korvaani olin äkkiä tullut tajunneeksi, en ainoastaan hänen
kavaluuttaan, vaan myös, että hän ei ollut lainkaan niin voimakas
kuin tahtoi uskotella ja että hänen julkeutensa oli vain naamio,
jonka taakse hän kätki pelkonsa. Ja tämä naamio oli juuri liikkunut!
Katseeni oli terästä, viha teki sen säihkyväksi. Sisimmässäni tunsin
mielihyvästä vavahtaen, kuinka katseeni hitaasti, hitaasti pakotti
hänen katseensa maahan, tunsin, kuinka vihani poltti poroksi hänen
ylenkatseensa linnunpelättimen, kuinka hänen varustuksensa sortui
ja kuinka minä, David, miekka kädessä hyökkäsin onton jättiläisen
kimppuun... Yhä vielä pitelin Donjan kättä.

Suuri vaaleaverinen oli painanut otsansa alas, näin hänen kasvoistaan
enää vain kopeasti kaartuvan nenän, tumman paksun suun ja kaksi
kapeata, valkoista ryppyä leuan alla, jotka olivat kuin veitsellä
viilletyt. Hän näytti vaipuneen tarkastelemaan mattoa, jonka reunalla
hän seisoi. Empimättä käytin hyväkseni edullista asemaani.

»Tarttukaa vain hyvin lujasti Vapahtajaamme», sanoin ääneen, kun
säihkyvin sormuksin peitetty oikea käsi uudelleen hapuili ristiä
rinnalla... »Muuten vie teidät paholainen ennenkuin huomaattekaan, te
häijy ihminen!»

»Niinkö luulet?» Väsynyt hymy väreili hänen suullaan. »Sinusta voi
tulla jotakin kaunista! Onnittelen!»

Nopeasti hän kohotti hameensa helmaa ja astui kuolleen yli.

Käsi ovenrivassa hän kääntyi ja huusi, nyt kovaa hänkin:

»Tehkää samoin kuin minä, paroonitar, jos voitte!» Ja hän nyökkäsi
meille pilkallisesti.

»Ei!» kuulin Sidonian takanani huokaavan. »Voi, ei, ei, en koskaan.»

Pää oven raossa korkeapovinen painoi olkapäillään ovenpuoliskoon,
kuolleen ruumis liukui jonkun verran parkettia pitkin, näin verta,
pienen, tumman lätäkön pään varjossa. Hiljaa hän painoi oven takanaan
kiinni.

Käännyin Donjaan päin. Hän seisoi vielä samalla paikalla — kädet
kasvoilla hän seisoi ja nyyhkytti. Hentoa olentoa oli ravistellut
myrsky, jonka koko voima painoi sirosti kaartuvia olkapäitä.
Nykäyksittäin ne horjahtivat. Nykäyksittäin vaipui ruumis niiden
alla kokoon. Kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen pitääkseni
häntä pystyssä; se oli ruumiin ja sielun väräjämistä, murtumista,
luhistumista, lentämistä, ja olisin ehdottomasti tempautunut sen
pyörteisiin, ellei se melkein samassa olisi lakannut. Tuskin olivat
käteni kietoutuneet hänen ympärilleen, kun Donja ne jo taas irroitti ja
vei minut olkapäistä kuin pienen lapsen edellään ovelle. Hänen äänensä
vain vielä vavahti, kun hän sanoi:

»Tahdon olla vähän aikaa yksinäni, Claus... Pian he vievät hänet, enkä
ole vielä voinut puhua hänen kanssaan...

Tultuaan kuolleen jalkojen luo, hän päästi minut irti.

Jatkoin yksinäni matkaani, varpaisillani ja henkeä pidättäen, tuon
pitkän matkan vainajan ympäri ovelle.

       *       *       *       *       *

Käytävässä käveli kolme herraa äänettöminä edestakaisin. Bob, hotellin
johtaja ja eräs venäläinen upseeri. Kun Maria, joka oli kätkössä
pöytäkellon takana, kuiskasi minulle, että herrat odottivat lääkäriä ja
poliisikomisariota, astuin Bobin luo ja vein hänet syrjään.

»Bob, hän tahtoo nimenomaan nyt olla Boriksen kanssa yksin.»

Hän puristi käsivarttani ja lähti kanssani Marian piilopaikkaan.

»Pikku sisko, tässä on Claus, ja nyt poistukaa nopeasti... No, mitä
vielä! Claus on hieno mies, olenpa ylpeä nuoresta ystävästäni. Hän
voi siis luottaa minuun — iäti, Claus! Kuulkaa nyt... hotellissa
ei kukaan saa tietää, mitä on tapahtunut. Johtaja joutuisi muuten
perikatoon. Kaikki vieraat kiiruhtaisivat pois hänen luotaan,
asia tulisi sanomalehtiin, eikä vuosikausiin kukaan valistunut
eurooppalainen uskaltaisi tulla hänen hotelliinsa... Koomillista, vai
mitä? Siltä kannalta olisivat melkein kaikki maailman talot mahdottomat
asuttaviksi... Niin se on... Siksi olkaa vaiti. Ensi yönä siis, kun
kaikki nukkuvat, kantavat upseerit amiraalinsa pois ja vievät hänet
lippulaivalle. Huomenna saatte kuulla, että Boris-parka on saanut yöllä
sydänhalvauksen. Esikuntalääkärin (hän osoitti venäläistä upseeria)
esikuntalääkärihän sen tietää, eikö niin? No niin, hän tietää siis
nyt jo, että Boris-parka saa yöllä sydänhalvauksen. Ja huomenna
illalla purjehtii laivasto kuollut amiraali mukanaan kotiin, liput
ovat puolitangossa, asehuoneesta ammutaan surulaukauksia, ja laivat
vastaavat, ja kaikki tuo on minusta yhdentekevää. Kysymys on vain, mitä
Donjalle tapahtuu. Kuinka saamme hänet lähipäivien yli. Eikö niin?
Siis, sen otan omalle osalleni, ja kun tarvitsen teitä, kutsun... Nyt
menkää nukkumaan.»

Keskellä yötä tuli ystävättäreni: yöpuvussa, hame ja liinavaatteet
käsivarrella. Hän pelkäsi olla yksin, hänen oli ollut kylmä. Tuskin
olin hypännyt vuoteestani, kun hän pujahti sinne. »Ah», kuiskasi hän,
»se on vielä ihan lämmin sinun jäljiltäsi!... Entä sinä?»

»Jos lainaat minulle pieluksen, on minulla täällä hyvin mukavaa»,
vastasin. Olin ojentautunut sohvalle matkapeitteen alle, ja kun
olin siepannut sinne lentävän pieluksen ja Maria sammuttanut valon,
tarkkasin hänen hengityksestään milloin hän vaipui uneen.

Ja sitten makasin jäsenet jäykkinä yksinäisyydessä ja kuuntelin
ääniä talosta ja laguunilta. Siinä oli vikinää, hörppinää, narinaa
yön häkissä, jossa Sidonian, Marian, Bobin ja Boriksen kanssa
olin vangittuna, ääneti kiiruhtavien ihmisten aina vain puoleksi
tukahduttamaa luonnon levottomuutta, joka ei tahtonut haihtua... Kuulin
kellojen lyövän kerran, kerran, kerran, kaksi kertaa, kerran.

Huuto, kuolinhuuto, ajattelin, joka pani itse yön jähmettymään kauhun
patsaaksi, esti minua nukkumasta, ja olisin kauhusta pudonnut sohvalta,
ellei säikähdys olisi kahlehtinut minua tuohon korkeaan patsaaseen,
jota pitkin hiljaisuus nyt valui kuin tumma vesi.

Oliko sitä olemassa: kuolinhuutoa?... Kuolleet eivät huuda. Huusivatko
elävät, kun kuolivat? Ainakaan ei ruhtinas ollut huutanut. Olin
uneksinut, nähnyt vain unta, että polvistuin ruhtinaan ruumiin viereen
ja vaikeroin... Marian rauhallinen hengitys tunkeutui vähitellen
jähmetyksen läpi huoneessa luokseni, kosketti kouristuksen tapaan
ojennetun ruumiini toista puolta, varpaista hiuksiin ohimoitten
yläpuolelle, kiiti sen yli, väreillen — pienen pieni tyrsky. Vihdoin
tunsin lämmintä kutitusta niskassani, ja elpyminen Marian hengityksen
vaikutuksesta alkoi. Vedin ilmaa sisääni, kierähdin ympäri, makasin,
seinien rapistessa, taas suonenvedontapaisesti ojennetussa asennossa
ja purin kampaani yhteen, kunnes kipu leuassa sai ylivallan ja avasin
suuni.

Sain voimaa työntääkseni »Maria» -huudon takaisin kurkkuun. Pitkän
aikaa makasin liikkumatta ja annoin vain hänen hengityksensä haalean
aaltoilun kulkea ylitseni, ja nyt se kokonaan peitti minut. En ollut
tietoinen ainoastakaan tunteesta tai ajatuksesta, kaikesta surusta
yhtä kaukana kuin ilostakin. En kuullut muuta kuin nukkuvan tytön
hengityksen, en nähnyt muuta kuin ikkunaverhojen takaisen kajastuksen,
joka vähitellen kirkastui.

Vihdoin nousin, otin vaatteeni ja poistuin hiljaa huoneesta.
Aamuaurinko väritti käytävän. Otin suihkun ja pukeuduin kylpyhuoneessa.
»Aamuhetki kullan kallis» kajahteli yhtenään pääni läpi, ja
paluumatkalla huoneeseeni huomasin hyräileväni.

Kun sitten herätin Marian, haukotteli hän nauraen, mikä muistutti
kissapöllön huutoa, ja kietoi kätensä kaulaani. Nostin hänet pystyyn
ja kannoin pesupöydän ääreen. Pari kolme kertaa sivelin märällä
pesusienellä hänen kasvojaan, senjälkeen hän itse kykeni sitä
pitelemään.

»Minun on nälkä!» huudahdin. »Koeta rientää!»

Söin ensi kerran yksinäni aamiaista tyhjässä salissa, jonka aamuaurinko
muutti talvipuutarhaksi täynnä säihkyen puhkeavia kukkia, toisen kerran
ystävättäreni kanssa — silloin sali jo täyttyi hotellivieraista,
ja mikä oli näyttänyt oudoilta kukilta, olikin parvi pienen pieniä
paratiisilintuja, jotka lähtivät kaikkialta pöydiltä lentoon, kun
niiden ääreen istuttiin. Laguuni väläytti valkeita salamoitaan salin
kattoon. Maria ja minä tiesimme kuuluvamme yhteen. Emme uskaltaneet
itkeä emmekä nauraa...

Kävi, niinkuin Bob-ystävä etukäteen oli sanonut. Kaiken päivää oli
veneitä liikkeellä Rivan ja lippulaivan välillä, sotilaita puettuina
kuin paraatiin, ja silinteripäisiä herroja nousi laivaan, kumartaakseen
korkean katafalkin ääressä ja puristaakseen siellä odottavan pienen,
harmaapartaisen upseerin kättä. Surualusta oli rakennettu etumaisen
tykkitornin juurelle, sen putki varjosti säkenöivällä suullaan
ruumisarkkua, jonka neljässä kulmassa sitäpaitsi valkonauhaisten,
vahtia pitävien upseerien miekat hehkuivat kuin enkelien liekehtivät
kalvat. Useita seppeleitä kirjavine nauhoineen ui laguunin yläpuolella,
melkein aina yksi erällään gondolissa ja kaikki kaupungin ja saaren
kellot soivat outoina aikoina, mikä teki lokit yhtä rauhattomiksi
kuin ihmiset. Tavallisten kierrostensa asemasta lentelivät linnut nyt
leijaillen ja toinen toistaan kovemmin kirkuen ilmassa ja tekivät
tulisia pyörteitä.

Illansuussa lähti laivasto kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa
kotimatkalle. Katafalkki ohjasi laivoja, jotka pitkässä jonossa
seurasivat sitä. Kuollut amiraali etunenässä ne kulkivat auringonlaskun
kuohuvien sulkujen kautta yötä kohti, ja arkun yläpuolella osoitti
tykki säihkyen ja salamoiden taivaanrantaan päin, ikäänkuin kiihkeästi
haluaisi sukeltaa pauhaavasta laguunista meren yllä aukeavan itäisen
taivaan hiljaiseen vakavuuteen.

Maria ja minä istuimme, kaukoputket käsissä, hotellin ja asehuoneen
välillä satamamuurilla. Kun käänsimme putkemme hotellia kohden,
näimme, että Sidonian ikkunat olivat ainoat tyhjät koko rakennuksessa.
Mutta sitten huomasimme yhdessä niistä huiskuttavan nenäliinan... Hän
kätkeytyi huoneensa sisimpään heittääkseen hyvästinsä.

»Varmaankin on Bob hänen luonansa», sanoin.

»Varmasti», sanoi Maria.

Sitten istuimme äänettöminä, kunnes äkkiä, kuin käskystä, tuli
täydellinen hiljaisuus. Tykit eivät enää antaneet tulta, kellot
vaikenivat. Ja vaikka talojen kaikki ikkunat ja laaja Riva olivat
tungokseen täynnä väkeä, oli kuitenkin hiljaista kuin kirkossa ripin
aikana.

       *       *       *       *       *

Kuka tietää, kuinka huonosti Donjan vielä olisi käynyt Venetsiassa,
ellei l'amico, kuten Bobia hänen ystävyysilmoituksensa jälkeen
käytävässä nimitin, olisi lopulta väkisin temmannut häntä
lohduttomuuden tilasta.

Joka päivä hän vaati mitä kiivaimmin saada matkustaa pois. Joka päivä
maksettiin viimeinen lasku, matkatavaramme menivät asemalle, Maria ja
minä odotimme hotellin edustalla, ja joka kerta ilmestyi Bob yksinään
hotellin ovelle — gondoli lähetettiin pois, tavarat noudettiin asemalta.

Ja joka kerta kävi pilvi, jossa Bob traagillisena vaelsi, yhä
synkemmäksi. Näki enää vain hänen silmänsä, suuret, tuskantäyteiset
silmät, jotka näyttivät tunteettomilta, kovettuneilta. Hän ei enää
seurustellut kenenkään kanssa, ei huomannut edes Mariaa ja minua,
vietti päivät ja yöt Sidonian salongissa, näkemättä häntä muutoin kuin
aamuisin, jolloin täti rukoili häntä valmistamaan lähtöä illaksi, ja
iltaisin, jolloin hän turhaan koetti saada tätiä kynnyksen yli, jolla
Boris oli maannut, pieni verilätäkkö ohimon vieressä.

Kun myöskin italialainen kamarineitsyt oli mennyt ja Donja siis oli
ihan yksin, uskalsi Bob tuskin tunniksikaan jättää salonkia. Hän makasi
sohvalla, jolle Boris oli ensin nostettu — ei muun vuoksi, kuten hän
eräänä iltana epätoivoissaan minulle sanoi, »kuin rohkaistakseni
Donjaa».

»Sähkötän isälleni», sanoin. »Hänen pitää noutaa täti täältä.»

Bob ei näyttänyt kuulleen sanojani. Illallisen jälkeen hän kuitenkin
etsi meidät hallista käsiinsä.

»Oletko jo sähköttänyt?»

Vastasin kieltävästi.

»Se ei ole tarpeellista. Huomenna se onnistuu... Tiedätkö, miksi hän
pelkää isääsi?»

Sitä ei ollut vaikea arvata.

»Isä panisi hänet muitta mutkilla matkakuntoon ja kantaisi gondoliin.»

Vastaamatta ainoankaan saapuvilla olevan tuttavan tervehdykseen, Bob
poistui pitkin, horjuvin askelin hallista. Hänen takanaan vetäydyttiin
kuiskutellen yhteen. Nainen, joka soitti tanssia, jätti tanssivat parit
seisomaan ja lensi, kirskuen kuin peltopyy, paikalle. Europa vetäytyi
sanomalehtensä taakse. Zeus ravisti tyytyväisyydestä ja lihavuudesta
kiiltävää päätänsä.

»Kuuleppa», sanoi ystävättäreni, »Bobilla on suuri suru, se on varmaa.
Hänen ei edes pälkähdä päähän, että hän käyttäytymisellään vahingoittaa
Donjaa.» Sillä Maria ja minä koetimme seurustella kuten ennenkin
piirimme jäsenten kanssa ja kärsimme senkin, että he kovakouraisella
osanotollaan ahdistelivat meitä, ja me toisaalta läsnäolollamme
häiritsimme heitä. Vain rouva Camilla teki poikkeuksen. Hän pujahti
salaa luoksemme, seurasi mukanamme kävelymatkoille, ympäröi meidät
tyynellä hyvyydellään, jossa tunsimme sydämen sykkivän. Sain tietää,
että hänellä oli poika, nimeltä Arno, ja hän ennusti, että minusta ja
Arnosta tulisi ystävät. Hän kuului olevan viehättävä poika, hiljainen
ja ylpeä minun ikäiseni. Bob, jolle tästä kerroin, suositteli häntä
minulle vakuuttavin sanoin, vaikkei lainkaan häntä tuntenut, ja tämä
riitti tuomaan Arno Steinbergin ikäänkuin ilmestyksenä elämääni.
Ennenkuin olin nähnyt hänet, rakastin häntä.

»Se on kauheaa», sanoi Maria hiljaa. »Teidän pitää lähteä, muuten
käytte mahdottomiksi. Hirveätä se on.»

Huokasin:

»Huomenna se onnistuu, niin Bob sanoi.»

Tällä kertaa Bob oli tilannut moottoriveneen. Ystävätär ja minä
seisoimme peräsimen luona ja tarkastelimme jännittyneinä hotellin
ovea, kun se näkymättömän käden avustamana aukeni, ja hetkiä
myöhemmin syöksyi paikalle Bob, Sidonia sylissään, painijan kumarassa
asennossa. Hän harppaili pitkin askelin ja jäi tavantakaa seisomaan
kuin kuuntelisi jotakin sisällään. Ja kun hän oli laskenut Sidonian
veneeseen, kohotti hän käsivarsiaan, horjahtaen veneen äkillisestä
lähdöstä, ja päästi huudon, joka kohosi kohti aurinkoa — suuren eläimen
riemuhuudon.

Aallonmurtajalla näimme Emilion, joka huiskutti ja juoksi rinnallamme.
Hän heitti meille juuri lentosuukon, kun Sidonia avasi silmänsä. Emilio
näki hänen punastuvan ja nyökkäävän, kompastui, oli vähällä kaatua,
koko olento pyristeli anteeksipyynnöistä.

»Minkätähden? Minkätähden?» mumisi Donja.

Hän ravisti hämäryyden mielestään, kohotti kättään, ja silloin näimme
juuri vielä, kuinka Emilio kumarsi ja näytti kämmenellään lähemmäs
maata, että hän oli tarkoittanut vain pienokaisia.

»Miksi niin?» toisti Donja vakavasti, »minäkin olisin mielelläni
ottanut jotakin osalleni. Onko hän taikauskoinen?»

Hän kääntyi Bobin puoleen: »Malocchio!»

Huudahdin suuttuneena:

»Mitä sinä ajattelet, Donja! Sinuunko paha katse? Sehän on... kuin
ruusulla olisi reumatismi!»

Hän nauroi helakasti ja pyysi Bobilta, joka seisoi hänen edessään,
savuketta. Bobin tarjotessa avoimesta kotelosta Donja tarttui hänen
ranteeseensa ja nousi pystyyn. Poltellen hän seisoi Bobin vieressä.

Kuljimme keskellä iltaista kanavaa. L'amico, joka oli kadottanut
pilvensä, osoitteli vilkkaasti oikealle ja vasemmalle, veteen,
taivaalle, ilmoitti palatsien nimet, kokosi, tuo höyhenkevyt,
tummankaunis illan jumala, nopeasti vielä kerran koko Venetsian loiston
pois kiiruhtavan sulottaren ympärille. Sidonia toisti miettivänä niin
tutut nimet, nyökäten milloin toisen, milloin toisen olkapäänsä yli ja
hiljaa kumartaen jaloista niskaan saakka, mikä veneen tahdin ohella
huokui yhtä ainoata tunnustusta, lakkaamatonta kiitosta.

Mutta kun hetki kului, kun rikkirepeytyvien värien ja varjojen,
ikäänkuin vernissaan syntyneen halkeaman, kautta päivän tuhka alkoi
karista ja samanaikaisesti alhaalta, kanavista ja kapeilta kujilta
nousi kaikkisammuttava pimeyden virta, silloin astui herttainen jumala
vähemmän kuin puolen askelen verran syrjään yöhön, ja yksinjäänyt
suloinen olento, joka kuuli hänen yhä puhuvan, yhä vielä näki onnensa
todistajat ja kiitti, näytti äänettömänä nyyhkien kumartuvan haudan
yli, joka hänen jalkojensa alla kulki vieden hänet mukanaan. Sivulta
hämärästä nousi käsi, joka piteli ruusua. Donja otti sen...

Makuuvaunun käytävässä Maria veti sukkanauhastaan kuihtuneen pienen
oksan oranssinkukkineen ja lahjoitti sen minulle. Jo suljettiin ovia.
Silloin hän opetti minulle vielä nopeasti suutelemisen, puristaen
kädellä leukaani niin, että suljetut huulet, jotka juuri olin painanut
hänen suutaan vasten, aukenivat, ja sitten hän suuteli minua,
kiihkeästi, ja jatkuvasti, vaikka hänen veljensä, käsi ovenrivassa,
pyytäen ja uhaten tanssi astinlaudan vieressä. Silloin minun täytyi
taas suudella häntä.

Senjälkeen hän kääntyi äänettömänä ja heittäytyi kulkevasta vaunusta
Bobin syliin.




XII. »TAHDON TAVATA HÄNET TAAS VENETSIASSA...»


Poika oli palannut kotiin, mutta puolet hänen ajatuksistaan viivähti
valveilla uneksien satumaassa, jonka merenvärit kimmelsivät
jalokiviä täynnä olevan kruunun ympärillä ja josta hänet oli yhtä
odottamatta riistetty kuin kerran rakastavan päätöksen kautta äkkiä
sinne siirretty. Toinen puoli kapinoitsi suuren, vieraan rajuilman
rakentamia esteitä vastaan, jotka olivat pidättäneet häntä pääsemästä
lähelle oman elämyksensä todellisuutta. Ne olivat syynä siihen, että
tämä oli vain jonkinlaisena valohämynä ja soiton kaikuna jäänyt
hänen tietoisuuteensa. Ja hänen surussaan Sidonian kohtalosta iti
voitontunne, riemu siitä, että tuo myrsky oli raivannut tädin hänen
tieltään ja jättänyt hänelle perinnöksi, kuin ainoalle valtiaalle,
satumaisen todellisuuden maan. Sinne palaaminen riitti täyttämään
kaikki toiveet...

Hän ei ajatellut mitään muuta kuin miten olisi mahdollista se toteuttaa.

Ympäristö oli hänelle käynyt kiduttavalla ja painostavalla tavalla
vieraaksi — tuolla idässä, mannermaan lopussa, niin hänestä näytti,
maailman rajalla, avasi vesihöyrystä ja tulenloimusta kuin peilistä
astuen hänelle määrätty elämä vilpoiset käsivartensa.

Minulla on hyvin huono muisto talvesta. Mutta varmasti täytyi talven
kulua ja vielä toisenkin, ennenkuin toisen kerran, »oikean kerran»,
kuten itselleni sanoin, lähdin Venetsiaan. Mutta muistissani kaartuu
yksi ainoa sininen ja kullankeltainen suvi kouluvuosieni Elsassin yli.

Päiväkaudet olin Strassburgissa, jonka tuomiokirkko on maailman
solakin, noussut samasta maaperästä kuin minä ja omaiseni. Punainen
Vogesien hiekkakivi henkäili valoa, ja monina hetkinä vavahteli
reikäinen, terävä torni kuin tuskin jähmettynyt ilma. Minusta näytti,
että se noin ojentaneessaan menehtyi kaipauksesta sille ilmansuunnalle,
mistä se vastaanotti auringon kuumimman suudelman.

Söin päivällistä ystäviemme Bockien perheessä. Aterian jälkeen menimme
Viviane von Bock, hänen kotiopettajattarensa ja minä kävelemään
kanavien varrelle, vanhoille vallihaudoille, jotka himmeänvihreinä
kuvastellen ympäröivät sisempää kaupunkia. Tuomiokirkon torni riippui
kuin savupilvessä, talojen auringonpuoliset ikkunaluukut olivat
suljetut, askeleemme kaikuivat kaupungin kuumalla kivetyksellä. Viviane
asteli käsivarret riipuksissa, pää kuunnellen sivulle taivutettuna,
ja hänen askeleensa olivat omieni hiljaisempia sisaria. Hänellä oli
kellertävän kalpeat kasvot ja ruskeat silmät, joita hän piti alas
luotuina. Kun lämmin tuulenpuuska tupsahti pitkin rantakatua, näki hän
jo ajoissa sen tulevan ja vei kätensä hitaalla, pyöreällä liikkeellä
hatunreunaan kuin nostaisi vesiruukkua päänsä päälle. Hän näytti
hautovan arvokkaita ajatuksia vakavuudessaan.

Puhuin vähän ja vain ylimalkaisin lausein Venetsiasta ja Mariasta,
mutta kaikki, mitä lienen sanonut, kertoi hänestä ja hänen salaisesta
olinpaikastaan. Kaikki toi minulle hänestä muistoja: kuumuudessaan
kalpeansininen taivas ja vino sadekuuro, joka äkkiä piiskasi kanavan
vettä, typistetyt akaasiat rantakadulla, kukat yliopiston edustalla
ja kauhistuttava sotilaskirkko — vesi leveiden riippapajujen alla
tuntui katsellessa yhtä viileältä kuin hänen ihonsa oli ollut käteni
koskettaessa. Puhuin tuhansista asioista ja aina vain hänestä. Arvasiko
Viviane piilokuvan, joksi maailma oli minulle muuttunut? Varmaan.
Sillä jos hän joskus avasi silmänsä, olivat ne suunnattoman suuret
hartaudesta ja myötätunnosta.

»Pulcinella!» sanoi hän silloin usein, ja hänen hymynsä luikerteli
suupielistä hitaasti alas leualle.

Siellä, missä kanava äkkiä muuttuu taas villiksi ja eläväksi
vedeksi, käännyimme vitkastellen ympäri... Tanssiva virta rehevien
rantojen välissä tahtoi houkutella meitä eteenpäin, tunsimme villin,
hämmentävän jokimaiseman, joka alkoi heti kaupungin laidasta ja
ulottui kätköpaikasta toiseen Reinille saakka — ihana maa, jota
ei pystynyt tutkimaan. Virta vieri siihen taivasta syleilevissä
polvekkeissa ja lahdelmissa, joiden pohjilla niityt johtivat
maanalaiseen valtakuntaan, sitten taas aivan kapeana, riippuvien
puiden alle haudattuna, niin että täytyi laskeutua vatsalleen
veneessä päästäkseen läpi! Aikaisemmin olimme uskaltautuneet sinne,
kahden kesken ja ystävien kanssa, hyvinkin tusinan kertaa, ja olimme
silloin aina helpotuksesta huoahtaen päässeet tänne kaupungin reunaan
»maihin», kuin pitkältä ja vaaralliselta matkalta, ja olimme tuoneet
ikäänkuin ulkomaisten kasvien siitepölyä kasvoillamme vanhempiemme
asuntoon. Nyt Viviane ei kaiketi enää jättäytyisi minun suojelukseeni,
ja minä — olisinko nähnyt syvimmässäkään Reinin viidakossa muuta
kuin kirjavajuovaiseen, läikkyvään veteen kasatun kaupungin ja sen
pienen, kultaihoisen kuningattaren? Kukaan meistä ei tuntenut enää
halua sellaiseen arveluttavaan yritykseen, jossa piti pujahtaa pois
lukuisten ihmisten silmälläpidosta ja huomaamatta palata heidän
luokseen. Kuitenkin saattoi jonkinlainen uskollisuus, tavallaan
surkuttelu, meidät hetkiseksi pysähtymään opettajattaren nähden ja
antamaan katseemme levätä vedessä, joka pienin, välkkyvin aallonharjoin
leveinä, kesäisen iloisina aukeamina virtasi kadotettua paratiisiamme
kohti. Paluumatkalla näytti kotiopettajatar joka kerta olevan levoton
vaiteliaisuudestamme. Ja kun Viviane kerran nosti katseensa, ei hän
enää sanonut: »Pulcinella!»

Wilhelmin sillan luona, joka vie piispalliseen kimnaasiin, jättivät
naiset minut. Kello oli viittä minuuttia vailla kaksi, koulukello soi
ensi kerran, ensin pienten pihassa, sitten suurten.

Oppituntien jälkeen saattoi kolme ystävääni minut teurastuslaitoksen
puolelle, josta pikku rata Breuschheimiin alkoi. Jos minut noudettiin
vaunuilla, saatoin heidät toisensa jälkeen kotiovilleen. Maantie kulki
kahden hedelmäpuurivin välitse, jotka näyttivät kiitävän pikku junan
tai vaunujen rinnalla...

Maria kävi äitinsä kanssa luonamme. En iloinnut pitkää aikaa.
Sukulaistemme joukossa ja kaiken ilman tieltään työntävän äitinsä
rinnalla muistutti pronssinen epäjumalani ikävällä tavalla toisia
valkopukuisia, liehuvapalmikkoisia tyttöjä, jollaisia loma-ajan tuuli
kuljetti tänne. Sitäpaitsi olimme molemmat muuttuneet tekopyhiksi, hän
siksi, että »Sidonian onnettomuus oli ollut hänelle varoitus», minä
erään hypyn takia kuusenlatvaan, josta tapauksesta pian tulee puhe.

Ihmeellisellä tavalla oli Bob tullut apotti Simonin ystäväksi, kukaan
ei tiennyt miksi, sillä koskaan ei kuultu heidän vaihtavan sanaakaan.
Apotti istui paperien ja kirjojen ääressä, ja Bob, edessään whiskyä ja
soodaa, katseli häntä. He tekivät pieniin elsassilaisiin kaupunkeihin,
yhtä äänettöminä, pitkiä kävelyretkiä ja matkoja, joilta he palasivat
perin tyytyväisinä.

»Langennut enkeli», sanoi apotti satunnaisesti Bobista, ja Bob
apotista: »Synnynnäinen kirkkoruhtinas.»

Markiisitar ja äitini sitävastoin juttelivat sydämellisesti keskenään,
ei milloinkaan tavannut toista ilman toista. Markiisitar rakasti ajoa
vaunuilla raikkaassa metsässä, ja joka kerta, kun he sivuuttivat
punakuusen, jonka latvassa olin monsignoren madonnankuva taskussani
kiikkunut, he tulivat puhuneeksi lapsista...

Olin näet heti palattuani Venetsiasta kylänpojista kootun rosvojoukkoni
kera ryhtynyt tavoittamaan erään mahtavan kallion kielekkeellä
luulomme mukaan olevaa haukanpesää. Rosvot olivat laskeneet johtajansa
paimenkoiramme köydellä alas. Köysi oli katkennut, mutta alas syöksyvä
johtaja onnekseen pudonnut istualleen ulkonemalle. Sillä välin kun
rosvot vielä ylhäällä neuvottelivat, hakisivatko kaukaisesta kylästä
tikapuut vai heinähäkistä pari nuoraa päätin minä, peläten, että tämä
useista syistä kiusallinen yritys tulisi ilmi, hypäten saavuttaa kaksi
metriä alapuolellani olevan kuusen ja siten päästä maahan. Hyppäsin
ja tartuin ojennetuin käsin kuusen latvaan. Latva rysähti pahasti,
kallistui kanssani sinne tänne, kerran, kahdesti... En odottanut,
kunnes se pysyisi paikallaan. Tunnustellen umpimähkään käsilläni
epävarmoja tukikohtia laskeuduin runkoa pitkin, luisuen, pudoten,
oksien vastaanottamana joilta taas heittäydyin yhä paksummaksi käyvän
rungon likelle. Kasvot veressä, käsissä haavoja, vaatteet riekaleina
pääsin vihdoin maahan.

Ja silloin näin parin askeleen päässä apotti Simonin. Hän oli hyvin
kalpea. Kädessään hänellä oli rypistynyt kuva, joka oli edelläni
leijaillut maahan, ja hänen sanattomana näyttäessään sitä minulle
tunsin siinä paperisen madonnan, jonka vieras monsignore makuuvaunussa
oli jättänyt minulle muistoksi. Suutelin madonnan rypistyneitä kasvoja.
Apotti tarttui käteeni, vei minut läheiselle lähteelle ja alkoi pestä
kasvojani ja käsiäni. Kun rosvot, jotka sillä välin kiertoteitse olivat
kiiruhtaneet paikalle, hämmästyneinä ja pelokkaina lähenivät, karkoitti
hän heidät uhkaavasti heiluttaen keppiään. Mutta madonnankuva, joka
oli pelastanut henkeni, joutui kultakehyksiin. Se riippuu vielä tänään
evankeliumitaulun vieressä kappelimme alttarilla.

Tämä pieni kuva oli ensimmäisiä nähtävyyksiä, mitä äitini näytti
markiisittarelle tämän käydessä Breuschheimissä, ja Maria ja minä
tulimme usein sen eteen rinnan rukoillaksemme. Siitä johtui, että
punakuusen näkeminen johti naiset ajeluretkillään metsässä yhä
uudelleen samoihin ajatuksiin. »Poika parka!» huokasi markiisitar.
»Hyvä monsignore», oli äitini vastaus. »Kun vain osaisin lukea hänen
allekirjoituksensa hurskaan omistuksen alta! Pyysin näyttämään
sitä Strassburgin koko tuomiokapitulille. Turhaan. Kirjoittavatko
kaikki italialaiset nimensä niin, ettei sitä voi lukea?» »Kenties»,
arveli markiisitar, »hän teki sen tahallaan, hienotunteisuudesta».
Naiset tunsivat meidän kummankin perheen varallisuuden, historian ja
sukulaisuussuhteet. Yhdessä he tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä.

Mutta Maria ja minä emme päässeet toisiamme lähemmäksi. Päinvastoin
vieraannuimme yhä enemmän, kaikista yhteisistä hartaushetkistä
huolimatta.

Mutta tuskin oli ystävätär matkustanut, kun hänen alkuperäinen
olemuksensa palasi luokseni sellaisena kuin hän silloin oli ollut ja
aina tulisi minulle olemaan. Hurskaan arkana seisoin hänen edessään, ja
usein minun täytyi taistella, jotta en sortuisi syntisiin ajatuksiin.
»Tahdon tavata hänet taas Venetsiassa», lausuin kuin rukouksena,
hengitin vain sitä varten. Kun pyhimykseni sitten vähitellen palasivat
kehyksiinsä ja jalustoilleen, hallitsi hän taas yksin nousevan
auringon palatsissa. Ja viikkokausia saatoin elää siinä uskossa, että
hän oli prinsessa, joka odotti minua siellä valkoisessa, aamuruskon
koristamassa talossa. Kirjeittemme jokapäiväinen kieli oli vain leima,
jopa me itse vain varjoja toisesta parista, joka Venetsiassa vaipui
toistensa syliin.

Vihdoin se tapahtui.

»Irti täältä! Ihmisten joukkooni» huudahti äitini eräänä myöhäissyksyn
päivänä. Yhdyin pontevasti huudahdukseen, en niin paljon ilosta saada
jäädä pois juuri taas alkaneesta koulusta (olin nyt onnellisesti
yläosaston toisella luokalla), vaan siksi, että olin tilaisuuden
sattuessa päättänyt tavata Marian. »Mahdotonta», väitin, »mahdotonta
kauemmin kestää täällä Breuschheimissä», ja kymmenen minuuttia
myöhemmin istuin huoneessani ja kirjoitin ystävättärelle. Hänen
tuli koettaa saada äitinsä halukkaaksi matkustamaan, ja siihen
tarvittaisiin, kuten omaan äitiini nähden juuri olin kokenut, ei
viekkautta ja petosta, vaan ainoastaan ystävällinen kehoitus. Äidit
olivat muka aina virkistyksen tarpeessa. Tietysti tulisi hänen, Marian,
osoittaa olevansa yhtä paljon sen tarpeessa ja kuuliaisesti seurata
äitiään. Minä puolestani koettaisin saada Venetsian matkan päämääräksi.
Jos se kuitenkin vastoin odotuksia epäonnistuisi, tulisi hänen »koota
kaikki voimat, ilot ja tuskat», ja maksoi mitä maksoi taivuttaa
äitinsä matkustamaan meidän valitsemallemme seudulle, joka vuodenajan
takia voisi olla vain jossakin etelässä. Heti kun täällä olisi
jotakin päätetty, ilmoittaisin hänelle, ja pyysin häntä viipymättä
tekemään samoin. Tämän kirjeen suljin sinetillä, jonka hiljan olin
kaiverruttanut itselleni ja vein sen ketterin askelin postiin.

Tähän liittyi, kuten aina merkittäviin tekoihin, kävelymatka
puiston läpi. Siellä oli nyt ihmeellisiä asioita nähtävänä.
Torventörähdys, joka oli ilmoittanut suven tulon (muuten väärin),
kajahti nyt, myöhäissyksynä, uudelleen läpi puutarhan: turkkilaisia
jättiläisunikkoja leimusi tuhoutuneissa kukkalavoissa. Jo kahdeksan
viikkoa olivat orvokitkin kukkineet toisen kerran, jonkun verran
kalpeampina, pienempinä kuin keväällä, selvästi liikarasittuneina,
mutta kuitenkin ne tuoksuivat ja kukkivat suurin joukoin ja levisivät
vielä yli puutarhasarkojen.

Kauniita olivat syksyn värit — kuin talo, joka paloi kirkkaalla
päivällä. Luonto antoi viimeisensä, sitten seurasi kirkkomaan rauha,
ajatusviiva, jolla kasvoi valkoista sammalta... Minkätähden tahtoivat
orvokit kukkia, vaikka auringonkukat puhalsivat hyvästiä kesälle, niin
että kultalevy melkein särkyi, ja korkeat pensasasterit aloittivat
hämärän muminansa ja kuiskailunsa talvesta? Jättiläisunikosta sen
nyt ainakin näki: se oli tullut hulluksi. Mutta orvokit! Nuo rakkaat
tyttöset herättivät sääliä, ne kävivät vanhoiksi ja harmaiksi
jatkaessaan kukkimistaan. Ja kukkikoot ja levitkööt kuinka paljon
tahansa, niiden aika, orvokkiaika, oli kuitenkin jo kauan sitten
mennyt! Mitä niiden kannatti leikkiä nuorta tyttöä, kun syystuuli päivä
päivältä piteli niitä yhä pahemmin?

Apotti Simon sai sen selville: ne olivat kerran menneet takuuseen
kesälle ja nyt tulleet katsomaan, miten takuun laita oli. Koska
kuitenkin kesä oli tänä vuonna jäänyt tulematta, pitivät ne
itsepintaisesti lupauksensa, järjettömästi kuin lapset arvellen, että
siniset postivaunut, joissa ne keväällä olivat meitä kuljettaneet,
olivat vain kärsineet tapaturman, ja että ne muka istuimme liian
kärsimättöminä maantiellä, mutta korjaus olisi pian tehty ja sitten,
sitten sitä mentäisiin, hei vain, yli vuorten... Kyliä saisimme odottaa
kauan! Siniset postivaunut istuivat yli aisojensa loassa, ja ajaja oli
erotettu. Ja joka yö astui talvi askeleen lähemmäksi.

»Matkalle!» kaikui linnassa. Mutta mihin?

Pyysin: »Venetsiaan.»

»Venetsiaan? Miksi ei!» Minne muuten?

Syystuuli puhalsi tylsän leikillisenä päiväkausia, yökausia, maan yli
ja etsi, kenet kuristaisi. Satoi kolme kertaa päivässä ja puolen yötä.

»Pois täältä! Aurinkoon!» Tulin juosten sanomalehti kädessäni. _Vous
voyez_, Markustorilla käveltiin kesäpuvuissa. Kyyhkyset hautoivat
uudelleen. Niin sai tästä »Figarosta» lukea. Luin sitä ääneen aamuin
ja keskipäivin ja illoin. Ajoin asiaa päiväkausia, ja vihdoin äitini
myöntyi. Hän kirjoitti kirjeitä, koettaen ennakolta värvätä ihmisiä
»vanhaksi ydinjoukoksi», jonka hän tahtoi tavata Venetsiassa. Hänelle,
joka tähän asti oli suosinut Pohjanmerta, tämä oli niin kuulumattoman
uusi yritys, että yksinomaan minun apuni ei riittänyt. Ilman varmaa
vähintä määrää liittolaisjoukkoja hän ei sanonut voivansa ottaa
osalleen meren ympäröimän Venetsian löytöä.

Sidonia vastasi, että hänellä oli tärkeitä töitä valvottavana,
minkävuoksi ei voinut lähteä. Sen johdosta isäni nosti kätensä kattoa
kohti. Mitähän töitä ne oikein olivat? Niin hänen täytyi yhä uudelleen
itseltään kysyä, kun me täällä odotimme, että vihdoinkin pääsisimme
nostamaan sateen liottamia perunoita!

Ei ollut mitään, tuskin mitään tehtävää. Äreinä liikuskeltiin
talousrakennuksissa syyskylvöä varten valmiiksi asetettujen säkkien
ohi, jotka odottivat, että pellot tulisivat vapaiksi. Rengit laskivat
kiroillen viiniä, puivat ja iltaisin istuivat talonpoikien kanssa
ravintolassa, politikoiden vanhasta, kaukaisesta Italiasta ja
läheisestä, oluttajuovan piiriesimiehen edustamasta valtakunnasta. Niin
pahalla tuulella he olivat, illalla humalassa, aamulla pohmelossa,
ettei uskallettu kieltää heitä käymästä ravintolassa. Toisenlaiselta ei
maailma myöskään Rheinweilerissä voinut näyttää, ja tämä siis oli se
tärkeä työ jota Sidonia valvoi!

Isän sisar Mary sitävastoin ei tehnyt mitään verukkeita. Hän
kutsui Touraineen, Ranskaan. Siellä oli hänen luostarinsa, eikä
tämä ikäneito koskaan sieltä poistunut. Setä Albert Leo, joka oli
yhtä lujassa kiinni Pariisin takana ilmoitti vihaisena, että hänen
rouvansa sairasti luuvaloa ja hänen poikansa, luutnantti, vietti
Afrika-lomaansa mulkoilemalla ikkunasta sateeseen. Sanalla sanoen
kaikki sukulaiset kieltäytyivät. Mitä oli tehtävä? Maria ei vastannut.
Synkin aavistuksin, jo puolilamaantuneena, liikuin Breuschheimin ja
Strassburgin väliä.

Ainoat kukat, jotka hymyillen pitivät puoliaan vastuksissa olivat
japanilaiset vuokot. Nämä ruhtinattaret säilyttivät ryhtinsä
räystäsvuodossakin, kasvoivat, kaikkien valkoisten ja punaisten
kukkiensa peittäminä, synkkää taivasta kohti. Ne antoivat minulle
rohkeutta! Sitten kun oli kahdeksan viikkoa satanut vettä, oli tänään
tullut rakeita. Milloinkaan eivät japanilaisen vuokon kukat olleet
seisoneet niin suurina ja puhtaina kuin tämän puuskan jälkeen.

Nurkan ympärille tiheästi ryhmittyneinä köyristelivät yhä vielä orvokit
ja jakoivat luonnollista kokoa olevien kimonojen kanssa vastustuksesta
johtuneen voitonriemun, jossa kuitenkin draamallinen tilanne kärjistyi
päiväntasauksen salamaniskuun. Rakeet olivat sen niille osoittaneet, ja
tosiaankin, parin päivän päästä ne olivat vain tuhkaa. Näin meiltä oli
kesä lopullisesti viety.

Kun huono tuulemme oli paisunut niin suureksi, että väistimme
toisiamme huoneissa, saapui kirje markiisitar Capponilta. Hän oleskeli
Venetsiassa hotelli du Globessa, vanhassa, ylhäisessä, vaikkakaan
ei upeassa talossa, jossa oli kuuluisa keittiö ja jota määrätyt
italialaiset piirit suosivat, ihastuttavien ystävättärien ja henkevien
herrojen ympäröimänä. Näiden joukossa kuului olevan myös nuoren Clausin
tuttu loordi Berrick. Muuten kirje vahvisti »Figaron» tiedonannon:
Venetsiassa nauroi sininen kesä.

»Venetsia, henkeviä herroja ja kauniita naisia — _nous serons en pleine
renaissance_» sanoi hyvä äitini ja vastoin tapojaan ranskaksi.

»Madame! Claus! Pyydän teitä matkustamaan!» vaati isäni, jota pitkät ja
muuttelevat valmistukset kiusasivat. Kaikkien tyttöjen piti auttaa, ja
sittenkin kesti kokonaista kaksi päivää, ennenkuin äiti oli valmis.

»Tavannetkohan siellä Marian?» lausui hän, kun lopulta valvoi minunkin
matkalaukkuni sullomista.

»Toivottavasti!» huudahdin ylpeänä, kaikkien epäilysteni uhalla niin
ylpeänä, että surumielinen ilme levisi äitini kasvoille. Syleilin
häntä ja tässäkin kai liioittelin, sillä väkisinkin hän piti päätänsä
loitolla.

»Pelkäätkö Marian vuoksi?» kiusoittelin. »En», sanoi hän ja antoi nyt
sentään suudella itseään poskelle. »Mutta kenties tekisitte viisaasti
jos pelkäisitte hiukan toisianne.»

Tämä yritettiin sanoa leikillä, minä nauroin, ja hän oli herttainen ja
nauroi mukana, joskin hiukan miettivänä. En voi muistaa, että yhdessä
ollessamme toinen olisi milloinkaan nauranut ilman toista.

Sitten lähdimme, äiti kamarineitsyensä Annelen kanssa, apotti ja minä.
Isä itse vei meidät jahtivaunuilla Strassburgiin.

Ernst odotti meitä. Valkoinen ylimmän luokan lakki hieman kallellaan
oikealla korvalla, niinkuin hienojen osakuntien ylioppilailla oli
tapana, hansikkaat vasemmassa kädessä, hän tuli kiireisin askelin
luoksemme, ohjasi, sittenkun isä oli sanonut hyvästi, äidin sellaiselle
paikalle asemasillalla, missä hänen mielestään ei vetänyt, ja piti
meille seuraa loistavan hyväntahtoisesti, kunnes juna ajoi asemalle.
Meidän tuli huomata hänen hieman ylpeästä ystävällisyydestään hänen
osaavan antaa arvon sille, ettei kukaan ollut koettanutkaan taivuttaa
velvollisuutensa tuntevaa yläluokkalaista sellaiseen kevytmieliseen
tekoon kuin miltä »huvimatka» Venetsiaan keskellä lukukautta olisi
näyttänyt. Hän oli yhä vielä sama poika, joka koulusta tultuaan
kotiin oli kieltäytynyt ottamasta osaa erääseen lastenjuhlaan ja
äidin kysymykseen, miksi hän ei tahtonut leikkiä toisten kanssa,
vastannut: »Ei yhtään virhettä. Oikein hyvä. Ensimmäinen sija.»
Apotillekaan hän ei nyt jättänyt leikillisesti huomauttamatta, että
minua oli »postikorttikaupassa siellä» pidettävä silmällä, etten
kokonaan joutuisi »hunningolle» ja apotti, joka ei hyväksynyt tällaista
maalaiskieltä, vastasi siihen hajamielisesti nyökäten hymyilemällä
korkealta valkoisen yläluokkalaislakin yli.

Kolme ystävääni oli myöskin ilmestynyt sanomaan hyvästi, suureksi
ihmeekseni — mutta, niinkuin kävi ilmi, täydellä syyllä. Näistä
kolmesta otti Ernst huomioon vain Arno von Steinbergin, jonka
isä, häränniskainen Zeus, oli erään vanhan, hyväntahtoisen
ruhtinas-käskynhaltijan valtiosihteerinä ryhtynyt hallitsemaan
Elsass-Lothringin valtiomaata. Toinen, François Kern, oli nimettömän
porvarin ja Hubert Adam jopa vain viininviljelijän poika. Hänestä pidin
enimmin, sillä hän kunnostautui sekä filosofiassa että runoudessa,
josta hän pystyi mitä tuhlaavimmin meille jakelemaan. Hän tunsi myös
joka kylän tässä maassa ja Vogesien kaukaisimmat metsät. Ja ovela hän
oli jos kukaan, sen huomasi nytkin.

»Kuuleppa», sanoi Hubert Adam, »me olemme tulleet, kun jouduimme
riitaan siitä aatteestasi. Minun mielestäni olisi Elsass, tietysti
siihen välttämättä kuuluvan lisän Lothringin kanssa, julkisesti
ja rehellisesti tehtävä kansainväliseksi. Mutta Kern ei tahdo
sitä hyväksyä, sillä hän väittää, että se saattaisi kirkkovaltion
uudelleen voimaan, tiedäthän, meidän maatahallitsevien pappiemme
takia —» François Kern keskeytti hänet, tarttuen kauniiseen,
mustaan kaulanauhaansa, joka liehui tuulessa hänen päivettyneiden
tytönkasvojensa ympärillä, ja huudahti pehmeällä äänellä: »Tietysti,
tietysti, vapaa Elsass, vapaa pappismaa, mutta toivon ainakin
ranskalaista suojelusta. Ja pari rykmenttiä zuaveja varusväeksi.»
Kuullessaan sanan zuaveja, sanoi Arno Steinberg, joka oli kuunnellut
vain toisella korvalla, nopeasti Ernstille hyvästi kiiruhtaakseen
»meidän luvallamme myös sanomaan sanansa». Puoliääneen ja kiihkeästi
hän puhui saksalaisen miekan terävyydestä, kuten jokainen saisi
havaita, joka nostaisi kätensä saksalaista valtiomaata vastaan, ja
uhkasi meitä kolmea suorastaan sodalla. Näin kävisi, jos jatkoimme
valtiolle vihamielistä salaliittoamme sensijaan että yhtyisimme hänen
ehdotukseensa Elsass-Lothringin korottamisesta »keisaripfalziksi»,
jonkinlaiseksi ihmeelliseksi ylellisyydeksi ja persoonalliseksi
omaisuudeksi kulloinkin hallitsevalle Saksan keisarille. Vastalause,
mitä kiihkein vastalause kummankin toisen taholta!

»Senvuoksi», selitti Adam Hubert viekkaasti, »senvuoksi olemme tulleet,
Claus varmaankin julistaa sinulle jyrkästi, että sinun keisaripfalzisi
on kerta kaikkiaan hylätty.»

»Tarpeeksi keisaripfalzia, enemmän kuin tarpeeksi, olemmeko nytkään
juuri muuta!» kiihkoili François Kern ja painoi samalla hyväillen
lavallièriä rintaansa vasten. »Allez, messieurs», sanoin (Arno
lahjoitti minulle hymyn kuin synninpäästön, joka kuitenkin koski vain
minua, minua yksin, sen sanoi hänen ilmeensä), »näin Italian oven ja
saranan välissä ei siitä kunnolla voi keskustella». »Ei», tarttui
Kern uudelleen puheeseen, »me tahdomme vain saada keisaripfalzin
lopullisesti pois ohjelmasta». Hubert Adam ei sanonut mitään, katseli
minua vain hupaisesti silmiään vilkuttaen.

»Oh», huomautin, »eihän Arno puhu ensinkään vakavissaan. Hän tahtoo
vain laskea leikkiä kanssamme.» Silloin Adam sanoi: »Hyvä. Sitten ei
puhuta enää mitään keisaripfalzista. Kunniasanalla?»

»Kunniasanalla», toistimme Kern ja minä yhtaikaa. »No, Arno!» Tartuin
hänen käteensä, »nopeasti kunniasanasi, minun täytyy astua junaan.
Keisaripfalz ja ranskalainen suojelus raukeavat samalla — oletteko
ymmärtäneet?» »Kunniasanani», murisi Arno. Sitten he kumarsivat
yhteisesti äidilleni ja lähtivät.

Kun Ernst oli saanut äidin sijoitetuksi vaunun osastoon, työnsi
hän minut ulos käytävään ja työnsi pienen mytyn käteeni: »Pistä
tämä taskuusi, Claus», sanoi hän. »Toivoakseni olet kyllin vanha
käsittelemään vakavaa asiaa vakavasti. Venetsiassa opit tuntemaan
rouva Hartmannin, jolle sinun pitää esiintyä parhaimmalta puoleltasi
samaten hänen tyttärelleen, jonka myös siellä tapaat. Ja tyttärelle
annat kahden kesken tämän pienen käärön.» Hän rykäisi. »Muuten voit
sanoa ystävällesi, nuorelle Steinbergille, kun palaat, että hänen
tulee odottaa, milloin minä sanon hyvästi, kun puhelen hänen kanssaan.
Pyydän sitä sinulta. Kiitos.» Sen jälkeen hän suoritti, mitä minun oli
tapana nimittää hänen irvistyksekseen, tarttui näet äkkiä lakkiinsa ja
repäisi sen sivulle päin alas olkapään tasalle, mikä hämmästyttävän
tyylinvastainen taidonnäyte niin miellyttävässä ihmisessä joka kerta
sai minut suunniltani. Ehdottomasti, yhtä automaattisesti suoritin
virnistykseni, joka varmaan oli heijastus hänen suonenvedontapaisesta
liikkeestään ja saattoi hänet kulmakarvat rypyssä ja suupielet
närkästyneinä kääntymään pois.

Juna lähti hänen suomatta minulle enää katsettakaan. Mutta hän ei
myöskään enää tervehtinyt lakilla, kohotti vain hansikkaitaan, hiukan
yläruumistaan kumartaen ja heiluttaen niitä ilmassa, mikä näytti hyvin
hauskalta.

Rheinweilerissä, jonka sivuutimme kohisevalla vauhdilla, seisoi
Donja, jolle äiti oli ilmoittanut, linnan avonaisen ikkunan takana ja
huiskutti. Hänestä ei näkynyt muuta kuin valkoinen liina.

Mutta me, me kiiruhdimme tapaamaan kesäpukuja Markustorilla — valkoinen
liina pimeässä ikkunassa muuttui niiksi. Kiidimme hautovia kyyhkysiä
kohti... Kuulin Donjan helisevän naurun, sitten hän lepäsi kuin
autuaana kuoleva hääveneessä... Mutta me riensimme kesää kohti.

Makuuosastoni minun taas täytyi jakaa toisen kanssa, tosin vain apotin.
Senvuoksi sainkin tällä kertaa riisuutua, eikä mistään mahdollisista
raiteilla suistumisista, joita vastaan olisi ollut tarpeen suojella
itseään rukouksilla, nyt ollut puhetta.




XIII. RAKKAUTTA JA MAAILMANHISTORIAA


Saapuessamme Venetsiaan oli kaikki paksussa sumussa — koko suuri,
kirkkaansinisen kultainen leikkikalu käärittynä vesihöyryyn. Ja
meidätkin valtasi uneliaisuus kuin mekin kuuluisimme tähän leikkiin
ja meidät olisi pyntätty kasaan ja pantu syrjään. Ja sellaista oli
lähtöpäiväämme saakka.

Totta puhuakseni sumu purkautui usein sateeksi tai imi, näytettyään
melkein voitetulta, uusia suruvoimia auringosta, jonka sen pian myös
taas oli kietonut ja käärinyt kunnes Jumalan sydän, niinkuin äitini
tätä tähteä nimitti, oli enää vain harmaassa hunnussa riippuvan
leppäkertun näköinen.

Minulle itselleni se surussani soveltui hyvin, Mariahan ei ollut
saanut keskeyttää vaikeita opinnoitaan Rooman konservatoriossa! Niin
ilmoitti markiisitar Capponi tervehtiessään minua hotellin hallissa,
reippain käsin tarttuen leukaani virkistääkseen osaaottavasti minua
pettymyksessäni.

»Kovin ikävää», mumisin, ja samalla kun rohkaistakseni itseäni katsoin
häntä silmiin, lisäsin ääneen ja varmasti: »Valitan suuresti, syy ei
varmaankaan ole hänen.»

»Hyvä», sanoi markiisitar ja nousi varpailleen, voidakseen mukavasti
katsella silmiini. »Hyvä, poikaseni. Te miellytätte minua kovasti.
Mutta teidän ei olisi sopinut vehkeillä. Tai ainakin olisi pitänyt
menetellä taitavammin. Sinetöidyt kirjeet tyttärelleni eivät mene
perille, ymmärrättekö, ne luen vain minä.» Ja hän jätti minut
läimäyttämällä poskeani ja ilmeikkäästi hampaitaan narskuttaen,
niin että tuon keski-ikäisen naisen suu näytti terävältä ruskeaksi
rypistyneeltä kärsältä.»

Ja siellä oli rouva Hartmann, pieni ja pyöreä, kaunis, harmaa tukka
ruusuisten kasvojen ympärillä, joissa pienet terävät hampaat leikkivät
nuorilla huulilla. Totta totisesti, rouva Hartmann miellytti minua —
kukapa olisi luullut! Hän otti vastaan tervehdykseni vain viipymättä
toimittaakseen sen esille hypänneelle tyttärelleen Anne-Marielle.
Anne-Marie ravisti nauraen päätänsä, mikä olisi ollut mieletöntä
tahi ainakin käsittämätöntä, ellemme jo salaa olisi hyvin tunteneet
toisiamme. Kohdatessamme hän oli kävellyt Ernstin rinnalla, samalla kun
minä, en juuri niin suorana kuin isompi veljeni, olin suojellut Viviane
von Bockia Strassburgin kasvihuoneen vaaroilta. Tosin oli voimassa
hiljainen sopimus, jonka mukaan molemmat puolueet kuin sumukaavun
tuntemattomiksi tekemillä äänettöminä ja katsettakaan vaihtamatta
sivuuttivat toisensa. Nyt näin ruskeat, pehmeät hiukset, joista aina
joku suortuva riippui, ja ruskeat, polttavaan pisteeseen keskittyneet
silmät ensi kerran läheltä. Mitä hänen silmänsä huolettomina
ilmaisivat, sen paljasti myös, kun häntä lähemmin tarkasteli, hänen
ruumiinsa, joka oli pieni, ryhdikäs ja itsepäinen. Hän piteli toisessa
kädessään maalilaatikkoa, toisessa saranatuolia ja oli aikeissa lähteä
ulos. Kohotin sen käden, joka puristi maalilaatikon kädensijaa, ja
suutelin sitä ranteeseen. Tuntui kuin olisin huulillani koskettanut
biljardipalloa, niin pyöreältä, sileältä ja kylmältä se tuntui. Silloin
nousi eräästä klubituolista herra, astui luokseni, virkkoi hiljaa:
»Tokkopa muistatte minua?» ja pudisti kättäni: loordi Berrick.

Kuinka olisin voinut unohtaa hänet, tunsihan hän jumalaistarustoa ja
oli suojellut Mariaa ja minua raakalaisia vastaan! Ennen kaikkea oli
hänen lämmin, hieman surumielinen hymynsä jäänyt mieleeni, olinpa
koettanut sitä itsekin joskus tärkeissä tilaisuuksissa matkia! Kuulin
illalla salongissa, että hän tällä välin oli mennyt naimisiin erääseen
Skotlannin huomattavimpaan perheeseen kuuluvan naisen kanssa, jonka
mies oli kuollut virtahevon ajossa Kongon varrella. Se nainen oli
oikea »johtajatar», niinkuin markiisitar Capponi tärkeänä ilmoitti,
»uusimman muodin »Society leader», joka taisteli naisen vapauttamisen
puolesta sekä seurapiirissä että sanomalehdissäkin, ja »jonka salongin
kautta kulki tie kapitolille» Ingels (lue: Ingols), skotlantilainen
autonajaja, jonka lady Isabel kahden tyttärensä kanssa oli tuonut
toiseen avioliittoonsa, oli tappanut tuon vaarallisen eläimen
seuraavina minuutteina — pitäisikö sanoa, niin kysyi markiisitar
eräässä häikäilemättömän keimailunsa puuskassa, jommoisia pian pidin
hänen keskustelunsa höysteinä, pitäisikö sanoa: _valitettavasti_ liian
myöhään? Toista avioliittoa pidettiin onnellisempana kuin ensimmäinen,
niin äkkiarvaamatta purkautunut, yleisen mielipiteen mukaan oli ollut.
Markiisitar, joka rakasti lady Isabelia ja kunnioitti loordia, ei
sanonut voivansa tuntea rajatonta vihaa syyllistä virtahepoa kohtaan,
varsinkaan kun peto oli maksanut tekonsa hengellään. Lady Isabelin
ensimmäinen mies oli ollut nolla, nuoruudenrakkaus ilman arvonimeä ja
varallisuutta, kipsinen Belvederen Apollo metsästyspyssyineen...

Tämän keskustelun aikana kuulin myöskin ensi kerran saksalaisen
runoilijattaren Aggie Rufin nimen. Sanottiin, että hän oli ainoa elävä
nainen, jota »johtajanainen» piti itseään parempana. Heidän suhteensa
tuntui seuraavanlaiselta: Kleopatra, politikoitsija, soi runoilija
Sappholle etusijan, ja se oli kuvaavaa kummankin luonteelle. Sillä
kuka tahansa ei voinut olla sellainen runoilija, jonka lady Isabel
Berrick kohotti niin korkealle! Valitettavasti (tässä täytyy kyllä
sanoa valitettavasti) »johtajanainen» karttoi kyyhkysten asuttamaa
Venetsiaa, jota hän moitti vanhaksi romuksi ja vieläkin pahemmaksi,
oikeastaan vain kyyhkysten vuoksi, hän kun käsittämättömällä tavalla
vihasi ja vainosi näitä lintuja. Ikäänkuin kyyhkyset tosiaan olisivat
naisellisella tavalla hiljaisia ja hurskaita »ja ylipäänsä vanhoillisia
eläimiä», niinkuin lady kuului väittäneen!

Itsensä asemesta oli »johtajanainen» vakuuttanut loordin uskotuksi
Venetsiaan skotlantilaisen autonkuljettajan Ingelsin, joka täällä,
kuten on helppo ajatella, autonajajana vaunuttomassa kaupungissa oli
hirveästi ikävissään. Hän heittäytyikin häpeällisesti juomaan. Hän
juoksenteli paikasta toiseen kasvot sinipunaisina ja silmät pullollaan
ja irvisteli, kun olisi pitänyt tervehtiä. Loordi ei näyttänyt sitä
edes huomaavan.

Hän huomasi sen hyvin, kuten voin todeta, kun eräänä iltapäivänä
tavallisella sumukävelyllämme kohtasimme ahtaassa kujassa miehen,
joka loordin huomattuaan nolona vetäytyi oikealle ja vasemmalle ja
huomattuaan väistymisen mahdottomaksi apua etsien tuijotti ylös
rakennuksen seiniin, kääntyäkseen lopulta ympäri ja väsyneesti
hoiperrellakseen tiehensä. »Se oli Ingels, lady Berrickin
autonkuljettaja», sanoi loordi vastaukseksi hämmästyneeseen, kysyvään
katseeseeni: »Ei, ei minä en sekaannu lady Berrickin asioihin, se olisi
epäkohteliasta. Harvoin muuten näenkään koko miestä.»

Olimme saapuneet kävelymatkamme päämäärään, Giacomuzzin kahvilan luo,
jossa oli tapamme päättää tämä ainoa kaunis osa päivästä, senjälkeen
kun loordi, äitini luvalla, oli valinnut minut seuralaisekseen. »Rakas
nuori ystävä», oli hän silloin sanonut, »vaikka asummekin kuin perhe
jonkin verran alkuperäisessä vesilinnassa, on teidän kuitenkin yhtä
ikävä kuin minunkin. Samasta syystä avustavat muuten niin viehättävät
naisemme kaikin voimin sumua, odottaessaan, puhuessaan ja rukoillessaan
yksinomaan sen haihtumista. Mutta minusta Venetsia on hyvin miellyttävä
sumussa. Eikö teistäkin?»

Olin liiaksi hämmästynyt kyetäkseni heti vastaamaan, ja loordi jatkoi:
»On niin tyhjää! Tulkaa kanssani. Saatte nähdä. Sumu imee vieraat
sisäänsä. Cook itse näkyy työskentelevän sen hyväksi. Parvittain he
katoavat. Ja heidän mukanaan lentävät kaupustelijat, lasitehtaiden
asiamiehet, nyöritetyt kapteenit, kerjäläiset, eikä kahviloissa enää
soiteta. Vihdoinkin tarjoutuu tilaisuus tarkastella joutoaikana ennen
niin ylpeän venetsialaisen teatterin jäännöstä.» Siitä alkaen menimme
aina aterian jälkeen ulos sumuun ja palasimme vasta illansuussa.

Istuimme siis taas nurkkapöytämme ääressä Giacomuzzissa, ja loordi
tuijotti, pää surumielisesti kallellaan, hymyillen eteensä.

»Rakastan kovasti tätä kaupunkia», sanoi hän, »keväästä lähtien, siitä
kerrasta asti...» Hänen toinen kipeä silmänsä tähysti minua, ja minusta
näytti kuin sen terään ilmestynyt vieras esine olisi kovettunut kyynel.
»Niiden ihanien päivien jälkeen, jotka päättyivät niin surullisesti,
olen usein käynyt Venetsiassa. Nyt, ensi kerran siitä lähtien tapaan
sen taas... paljon sanovana, värikkäänä, syvänä, elävänä. Siitä
saakka kun sumu Jumalan pilven lailla riippuu sen yllä. Vihdoin olen
myös löytänyt mallin... Tietäkääpä, ystäväni, että kulutan aikaani
pienillä maalauksilla, skitsejä naisista, jotka ovat luodut rakkautta
varten eivätkä sitä salaakaan — heidän ei tarvitse olla niin nuoria...
Tiedättekös, Claus, että polveudun Skotlannin puritaanisista perheistä?
Kyselen itseltäni, Claus, voitteko ymmärtää, mitä se merkitsee.
Ylpeästä perheestä. Verisestä perheestä. Vakuutan teille, hurskaat
esi-isäni marssivat niin sanoakseni veressä! Kun sitä Englannissa alkoi
vuotaa niukemmin, lähtivät he siirtomaihin, nuo hurskaat Berrickit...
Ja ajatelkaapa vain: heidän omaisuutensa ei vähentynyt, vaikkakin se
tavallisesti on säännöllistä, kun joku matkustelee tuhlailevasti,
harjoittaa suurta ylellisyyttä ja sitäpaitsi palkitsee hyveen, kuten
heikkomieliset vanhukset paheen, ja kaiken tämän paljoakaan työtä
tekemättä. Siitä ilman muuta huomaatte, että hyvä Jumala oli mieltynyt
Berrickeihin, mieltynyt kuin vanha isä nimensä perijöihin. Ymmärrätte,
Claus, niin olen johtunut maalaamiseni ohella harrastamaan myöskin
maailmanhistoriaa. Ja voin vakuuttaa teille, maalaamiselle on hyötyä
sellaisesta työskentelystä...»

Olin aika lailla hämmästynyt kuullessani loordin puhuvan niin
rohkeasti, enkä ainakaan olisi odottanut, että hän juuri minulle
uskoisi kapinallisia ajatuksiaan. Tosin oli minusta aina tuntunut,
varsinkin sanakiistoissa Donjan »pienen piirin» kanssa, kuin hän
kätkisi jotakin puheensa taakse, ja Maria ja minä olimme tilaisuuden
sattuessa palkinneet sen hänelle ojentamalla kukan tai jonkun
kaukaisesta kaupasta hankkimamme muinaisesineen. Lapset ovat
vastaanottavaisia rohkaisuille, salaperäisyydet herättävät heissä
ihastusta, mutta kuka täysikasvanut kertoisi heille milloinkaan vakavia
salaisuuksia? Enhän tosin enää ollut lapsi, vaan kimnaasin lähes
viimeisen luokan oppilas, jolle elämä oli auennut, ja jos vieressäni
loordin asemesta olisi istunut Sidonia tai Bob, olisin täysin
tyytyväisenä kuunnellut heitä. Mutta vieras loordi herätti minussa
liian paljon mielihyvää ja saattoi minut suorastaan värähtelemään.

»Kuten sanottu», toisti hän verkkaan luistavalla puhetavallaan,
»kuten sanottu, rakas ystävä, en kuulu niihin ihmisiin, joiden
mielen sumu tavallisesti lamaannuttaa: päinvastoin se ohjaa henkeni
maailmanhistorian suuriin tapahtumiin. Ihmiskunnanhistorian suuret
tapahtumat saavat minut ehdottomasti iloiselle mielelle. Jos sallitte,
kerron teille jotakin Venetsiasta. Sanon heti: tämä Venetsia oli
maailman loistavimpia rosvoluolia, ja roistoväki, joka täällä hallitsi,
polveutui yhtä hyvistä vanhemmista kuin minä. Vain viisaammista,
luullakseni, epäilemättä viisaammista.»

Se oli tyrmistyttävää. Minun täytyi nousta samettisohvalta ja istua
tuolille vastapäätä loordia. Tilasin mokkaa ja savukkeita. Mutta kun
en milloinkaan ollut polttanut, en maistanutkaan niitä, vaan katselin
niitä vain rohkeasti.

Mikä mies — kuin taivaasta pudonnut!

Vaikka hän saattoi lausuntonsa jälkeen pitkän aikaa selailla
pilalehtiä, jotka nimenomaan niiksi itseään nimittivät, löytämättä
ainoatakaan ilonaihetta, tarvitsi hänen vain lukea jonkun
kansanjohtajan, esimerkiksi sosialisti Stratan puhe, ja heti hän
oli päässyt kaikista suruistaan ja hekumoitsi kuten saksalaisessa
kansanlaulussa, »ruusuissa». Eikö tämä Strata puhunut, eikö hänen
lehtensä, venetsialainen »Popolo», kirjoittanut omalla tavallaan samoin
maailmanhistoriaa kuin Oxfordin professorit, jotka runoilivat asioista
aikojen takaa? Loordi saattoi siis hyvin sanoa, että sumu teki hänet
tyytyväiseksi, koska se ohjasi hänet kevytmielisistä vaikutelmista,
jommoisia aurinko ja tähtitaivas toivat tullessaan, kylmän ritarin
teräksiseen kulkuun, jota me (toiset vapisevasta kunnioituksesta,
toiset kohteliaisuudesta) nimitimme kansojen kohtaloksi. Itse asiassa
oli tämä nimitys _kohtalo_, muuten voittajan itsekiitosta, pöyhistelyä,
jopa julkeutta, mutta siitä hän ei halunnut puhua, se veisi liian
pitkälle kun kuitenkaan koko »maailmanhistoria», sellaisena kuin me
raukat kansallisissa kouluissamme joudumme sitä oppimaan, ei ollut
muuta kuin voittajien voitonulvontaa ja voitettujen yhä musikaalista
hampaiden kirskuntaa.

Tähän nyökkäsin myöntävästi. Se oli oikein! Kukaan ei voinut sitä
paremmin tietää kuin elsassilainen!

Muutamina päivinä näin loordin vain hotellissa, jossa hän maalasi
venetsialaista kreivitärtä: Tämän hän oli markiisitar Capponin avulla
saanut suostumaan malliksi naisten läsnäollessa, vieläpä, kuten
sattumalla sain kuulla, erittäin kevyessä, »äärettömän ilmavassa»
puvussa. Hän oli perin hyvällä tuulella ja piti naisille pöydässä
pieniä, haaveellisia esitelmiä venetsialaisesta maalaustaiteesta, jolla
oli se ansio, että se pystyi kirkastamaan jo tummuneita kauneuksia
ja panemaan liikkeelle vanhoja kankaita, ikäänkuin ne olisivat häntä
kuuntelevien naisten pukuja.

Äitini sanoi häntä »älykkääksi kuin paholainen», jotavastoin markiisi
vannoi pyhien kautta, että hän ei laskenut leikkiä, ja madame Hartmann,
rikkaan elsassilaisen nappitehtailijan rouva, joka kolmen kuukauden
ajan oli tarkastellut häntä samassa hotellissa, otti myöskin valalleen,
että hän oli hienotunteisin, sivistynein, säädyllisin kaikista
loordeista, mitä hän milloinkaan oli tavannut.

»_Il vous repose de cette espèce de débraillé, le lord Byron_»,
huudahti hän. Toisella kertaa hän häpäisi »Child Haroldin» runoilijaa
nimittämällä häntä »_coqueluche vénitienne des nouveaux mariés_» ja kehui
loordi Berrickiä sanomalla, että tämä oli »_gentilhomme, qui cache un
artiste_».

Hänen tyttärensä Anne-Marie näytti olevan ainoa, joka äitinsä
jonkunlaiseen tunnustukseen pakottamana keksi loordissa moitittavaa,
tämä kun hänen mielestään piti taivaallistakin rakkautta vain
maallisena ilmestyksenä, missä mielipiteessään hän osui naulan päähän.
Sitäpaitsi, väitti hän, loordi oli imartelija, naisten imartelija;
tarvitsi kyllä jonkun verran aikaa huomatakseen sen, mutta sitten
tunsikin itsensä suorastaan loukatuksi. Lyhyesti, hänestä loordi oli
kauhea, ellei suorastaan epäilyttävä... »Mutta, lapsi!» huudahti
rouva Hartmann punastuen, samalla kun markiisitar torjui syytöksen
imartelusta sanoilla: »Ei ensinkään Hänellä on vain hiukan rohkea tapa
lausuessaan totuuksia.»

Anne-Marie meni ulos sumuun, maalatakseen vesivärillä edelleen
doogipalatsia sen loistaessa auringonvalossa.

Näinä päivinä istuin yksin Giacomuzzissa ja luin Torinon lakkoa
johtavan nuoren kansanjohtajan Stratan puheita ja niiden selostuksia
sanomalehdissä, muun muassa erään hämmästyttävän vihjauksen
paikallisiin onnettomuuksiin. Muuan matruusi oli näet murhannut
stratalaisen verojen kokoojan eräässä talossa Calle della Mandolinan
varrella, ja siitä pantiin vain itse kuningas vastuuseen. Samalla
tutustuin kansanjohtajan Caesar-päähän, jonka piirteitä »Popolo»
piti italialaisen kansallisuuden elämänviivoina, »Gazetta» sen
kuolemanviivoina, molemmat niin tunkeilevasti kuin kerjäisivät
juomarahoja.

Kun venetsialaisen kreivittären kuva oli valmis (sen nimenä oli yleensä
vain »elävä hiljaiselokuva» ja ranskaksi vielä hullunkurisemmin:
»_une nature morte vivante_»), aloitimme loordi ja minä uudelleen
kuljeskelumme hiljaisessa kaupungissa. Tällä kertaa hän vei minut
Markus kirkon eteishalliin ja näytti minulle kolmea punaista
kivilaattaa. Täällä kuului keisari Barbarossa polvistuneen paavi
Aleksanteri III:n edessä ja paavi nostaneen jalkansa keisarin
olkapäälle. »Non tibi, sed Petro», oli ainoa vastaväite, jonka keisari
uskalsi tehdä, mutta paavi, painaen kovemmin jalallaan, oikaisi
häntä: »Et mihi, et Petro.» Venetsia, paavin liittolainen, oli
houkutellut hänet tänne »rehellisenä välittäjänä», samassa mielessä
kuin mitä Bismarck sillä sanalla tarkoitti, huomautti loordi, ja se
johtikin rauhaan. Venetsian voitto kaupassa ei suinkaan rajoittunut
siihen sormukseen, jonka paavi lahjoitti doogille, ja jonka nojalla
Venetsian doogit tästedes liittoutuivat meren kanssa kuuluisimmassa
venetsialaisista loistojuhlista, ei likimainkaan, sillä liitto meren
kanssa oli vain maalattu kuva mahtavan siirtomaatavarakaupan kilvessä...

Suureksi ihmeekseni herättivät näin saamani katsaukset
maailmanhistoriaan, kun koetteeksi tarjosin niitä apotti Simonille,
kaikesta päättäen hänen hyväksymisensä, kuten huomasin leikillisestä
myhäilystä, jolla hän, muuten sanattomana, ne vastaanotti. Tämä
vahvisti minua yhä kasvavassa luottamuksessani loordiin ja omassa
rohkeudessani. Tapasin hänet tavallisesti jo aamuisin Rialton
maihinnousupaikalla, jossa hän joi aamiaisviininsä pienessä kahvilassa.
Läheisyydessä, S. Bartolomeossa, luki apotti messun, mistä en saanut
olla poissa, ja tästä johtuu, että pyhä Sebastian ja Bartolomeus
Seb, del Piombos, jotka koristavat alttarin lähellä olevaa kirkon
sivukuoria, vielä tänä päivänä ovat elävinä mielessäni. Sitävastoin
ovat molemmat toiset mestarin luomat pyhimykset haihtuneet mielestäni,
sillä ne riippuivat lähellä urkuja, ja minä kiiruhdin katsahtamattakaan
niihin, heti kun siunaus oli luettu, naisten, pyhän Sebastianin ja
Bartolomeuksen silmistä loordini luo.

Usein, kun Piazettalla kovasti veti, istui myös Anne-Marie Hartmann
siellä ja maalasi vaihteeksi Rialtoa auringonpaisteessa. Hän oli
kuunnellut aamumessua Markuskirkossa, jottei aiheittensa »hyvässä
valaistuksessa» myöhästyisi. Kun kiusoittelimme häntä »hartmannilaisen
auringon» johdosta, jonka hän loi omasta voimastaan, nauroi hän niin
ihastuttavasti, että ympärillä seisovat tyhjäntoimittajat riensivät
taputtamaan käsiään ja sitten ojensivat ne vastaanottamaan juomarahaa.
Silloin Anne-Marie pyyhkäisi pitkällä, ohuella siveltimellään
hiussuortuvan kasvoiltaan ja sanoi, ettei hän voisikaan elää ilman
aurinkoa ja että yleensä hänen ihanteensa oli ikuinen aurinko.

Täällä, Rialtolla, annoin hänelle myös vihdoin veljeni Ernstin käärön.
»Minulla ei valitettavasti ollut aikaisemmin tilaisuutta», mumisin.
Hän pani sen maalausjalustalle ja sanoi ääneen: »Tämä on liikaa!
Vasta parin viikon kuluttua! Oikeastaan minun pitäisi antaa se teille
takaisin, rangaistakseni teitä.» Pyysin anteeksi ja sanoin, etten tätä
ennen ollut milloinkaan tavannut häntä kahden kesken.

»Mitenkä niin kahden?» puhui hän venyttäen ja levitti väkinäisesti
silmänsä. »Sen olisitte voinut antaa minulle äidinkin läsnäollessa.»

Loordi Berrick seisoi odottaen sillalla.

»Mahdollisesti _teidän_ äitinne läsnäollessa», sanoin lyhyesti »mutta
ei _minun_», ja kiiruhdin loordin luo.

»Millä te suututitte sen pienokaisen?» kysyi loordi. »Hän katsoi
suorastaan raivokkaasti jälkeenne.»

»Suuttuiko hän?» sanoin huolettomasti, ja sitten lähdimme taas
kiertelemään.

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä kuului kaksi voimakasta paukausta avaruudesta, ja heti
senjälkeen kumartui vuoteeni ylitse olento, joka piteli keskipäivän
aurinkoa kuin valaan kohotetussa kädessään. Kun vielä ponnistelin
voidakseni katsoa tuohon häikäisevään valoon, kohosi sisimmästäni
äkkiä nimi Maria valtavana kuin varjo, joka riippui valon liepeillä ja
häilynnällään täytti huoneen. Hypähdin vuoteestani ja tartuin käteen,
joka piteli valoa.

»Niin, niin, herra parooni», sammalsi olento, »se on totta tosiaan
pikku markiisitar. Hän seisoo alhaalla ja odottaa.»

Annelemme! Hän oli ihan kalpea mielenliikutuksesta. »Näyttää siltä,
että hänen taas heti on lähdettävä junalla», lisäsi hän kiireesti. Nyt
hän oli kynttilänsä liekillä sytyttänyt yöpöytäni kynttilän ja kiiruhti
varpaillaan ulos.

Sisäisen myrskysoiton pauhatessa kiskoin vaatteet ylleni, syöksyin
ovesta, eteisen läpi, portaita alas, pitämättä edes kiinni
kaiteista. Minun täytyi kädelläni suojella kynttilänliekkiä, se oli
hengenvaarallista tanssia. Niin tulin halliin ja ulko-ovelle asti. Se
oli suljettu. Palasin halliin.

Kynttilä ojennetussa kädessäni seisoin keskellä pimeää huonetta. Ei
mitään. Ei ääntäkään.

Silloin polkaisin jalallani ja huusin täyttä kurkkua:

»Maria!»

»Mio dio!» vastasi kaiku pimeydestä, kuulostaen tuskanhuudolta.

»Maria!» kuiskasin rukoilevasti.

»Laske kynttilä viereesi tupakkapöydälle!» komensi hän. »Ja nyt tule!»

Seurasin ääntä, näkemättä jälkeäkään Mariasta.

»Seis! Istu tuohon tuoliin!» kuiskattiin minulle. Tunnustellen
istuuduin tilavaan nojatuoliin, jota vasten juuri olin töksähtänyt.
Seuraavana hetkenä aukeni yö ympärillämme, ja hän oli luonani. Ensin
hän riippui painavana kaulassani ja suuteli minua, ja minusta tuntui
kuin olisin kiireestä kantapäähän sukeltanut hehkuun, joka lämmittää
ikuisten sydäntä. Sitten hän kyyristyi polvilleni. Toisella kädellään
hän painoi päätäni rintaansa vasten, toinen käsi haroi tukkaani;
se salpasi minulta ilman. Pakotin hänet istuutumaan viereeni, ja
nyt lojuimme vieretysten klubituolissa ja hyväilimme toisiamme
rauhallisesti.

Varmoina kulkivat hänen kätensä sivellen yli poskieni, leukani,
ohimoilleni, kaulani ja niskani... Pyysin: »Minä nyt!» ja hän pysytteli
hiljaa, jotta palvelevat käteni tunnustelisivat häntä, ja selvemmin
kuin milloinkaan valossa näin hänet edessäni: rehevän suun, joka oli
mutrussa pelkästä vakavuudesta ja johon kaikki veri kasvoista näytti
vuotaneen, rohkeasti otsalle kohonneet kulmakarvat, ohimolta ohimolle
pingoitetun valkeuden levottoman, mustan tukan alla, kaiken sen, mikä
oli enemmän kuin suu, silmäkulmat, otsa — ukkosta täynnä olevan,
keltaiselta loistavasta lehviköstä lukemattomine hedelmineen värisevän
maan, jonka usvaisella taivaalla suuret, tummat linnut siivillään
lepäilivät...

»Sinä se olet», kuiskasin, »oi, sinä se olet!» Ja minä kuuntelin hänen
hieman karhean äänensä sulosointua, kun se ikäänkuin pidätetysti
nauraen vastaili...

»Mikä älykäs olento tuo teidän Annelenne!» alkoi hän äkkiä kertoa.
»Sellaisen kamarineidon minäkin tahtoisin. Tuskin hän oli nähnyt
minut, kun jo juoksi sinua noutamaan. Ehdin juuri vielä huutaa hänen
jälkeensä, että minun heti taas täytyi matkustaa ja että sinun tuli
ottaa mukaasi vaippa ja sateenvarjo.»

»Vaippa ja sateenvarjo?»

»Etkö tunne, kuinka likomärkä olen?»

Todella, hän oli likomärkä, — mikä surkeus!

»Claus, Milanossa oli mitä kaunein ilma, ja täällä sataa virtanaan,
ja kello 1,47 lähtee minun junani. Ei ainoatakaan gondolia saatavana!
Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä!»

Hypähtäen hän nousi tuolilta, mutta sitä ennen hän oli vielä nopeasti
temmannut käteni ja puristi sitä.

»Hae kynttilä! Meidän täytyy mennä takaoven kautta. Hyvä ettei
ovenvartija vielä nuku kojussaan. Hän olisi varmaan kuullut, kun
äsken huusit Mariaa. Hän istuu kapakassa vastapäätä — ruhtinaan
kuormankantajain joukossa. Olisimme olleet kiikissä, senkin velikulta!»
Hän nosti hattunsa maasta ja käänsi sen toisin päin. »Läiskis», sanoi
hän.

Kun palasin kynttilä kädessä, katsoi hän kelloaan.

»Meillä on vielä 45 minuuttia aikaa», totesi hän. »Missä on
sateenvarjosi?»

Sateenvarjosta ja päällystakista Annele ei ollut puhunut mitään.
Seisoimme ja kuulimme sateen kohisevan. Hänen vaatteensa höyrysivät
hallin lämpimässä ilmassa. Leveä samettihattu taipui märkyydestä
olkapäille saakka.

»Matkustanko kanssasi?» kysyin.

Hän naurahti lyhyesti, kyhertäen.

»Niin sinä tekisit! Ei, ei, kello 2,15 makaat taas vuoteessasi.»

»Siinä tapauksessa täytyy rientää», selitin ja kiiruhdin kynttilä
kädessä edellä pitkin käytävää, joka tietääkseni johti takaovelle,
kapealle, likaiselle portille; sitä käyttivät ruokatavarain tuojat ja
palvelusväki.

»Jossakin täällä on Annelenne piilossa kavaljeerinsa kanssa», kuiskasi
hän. »Kun tulin, seisoivat molemmat toisiinsa kietoutuneina ovella ja
katselivat, kuinka lyhdyn ympärillä sataa! Kaunis näköala! Sammuta
kynttilä ja pistä se tuonne nurkkaan. Hyvä, että siinä on tulitikut
mukana. Ja nyt: Rohkeutta, jos rakastat minua!»

Näin sanoen hän syöksyi sateeseen. Kiedoin käsivarteni hänen
ympärilleen, ja me juoksimme, ei, hoipertelimme läpi sekavien,
kiemurtelevien kujien, joissa sade lakaisi talonkorkuisilla luudilla,
torien vesipatsaiden läpi, portaita ylös, toisia alas kanavien yli.
Ikkunaluukut natisivat, aallot loiskivat seiniä vasten, kirskuen
hankasivat gondolit vaarnojaan, taistelimme toisen heikosti valaisevan
lyhdyn luota toisen luo, ja jottemme kulkisi harhaan, huusimme
toisillemme: »Calle Goldoni — siinä se on, hyvä!... San Lucca,
mainiota!... Vasemmalle menee tie Rialtolle, siis oikealle, se on pieni
kierros, mutta varma... S. Giovanni Crisostomo, hyvä!... Hei! Vittore
Emanuele, Venetsian Champs Elysées, emme voi enää eksyä.»

Me eksyimme kuitenkin, äkkiä olimme suurella kanavalla. Katu päättyi
suoraan veteen, joka oli pelosta lamaantuneiden jalkaimme alla kuin
nukkuva, äkkiarvaamatta tapaamamme käärme. Se johtui siitä, että olimme
sattuneet kiistelemään.

Kun Maria, niin selvästi kuin myrsky ja sade sallivat, oli kertonut
minulle, miten kaikki oli tapahtunut: että hän oli isänsä kanssa
matkustanut Milanoon ja isän mentyä puoliseitsemältä prefektin luokse
päivälliselle vaunuissa rientänyt asemalle ja kiitänyt Venetsiaan,
ensin pöyhittyään hotellissa vuoteensa taiteelliseen epäjärjestykseen,
luulin minäkin kiihtyneenä näistä ihmeellisistä tapahtumista olevan
tarpeellista ilmoittaa hänelle erään merkillisyyden. Vuosikausia
palavasti odotettuani jälleennäkemistä, sanoin, olin verrattain
rauhallisesti, melkeinpä ajattelematta kestänyt pettymystä siitä,
että hän ei tullutkaan — voisiko hän sen selittää? Silloin hoipuimme
vielä, sateen toisiimme juottamina, varovasti Corso Vittore Emanuelen
liukkaita kivilaattoja pitkin.

»Sinäpä olet kauhean sydämetön», huudahti hän. »Sen huomasin heti,
kun tutustuin sinuun, silloin makuuvaunussa. Raaka sinä olit,
yksinkertaisesti raaka.»

»Eipähän», sanoin varmasti, »kuinka mieletön nyt oletkaan, Maria!
Minähän tahdoin heti valloittaa sinut — ymmärrätkö, väkirynnäköllä!»

»Ehkä olenkin mieletön», vastasi hän. »Vaikka niinkin, mutta sinä, sinä
olet raaka. Etkö sinä väittänyt, että minua kotona lyödään?»

»Entä, jos se olisi totta?» huudahdin ja pysähdyin, ja tämä päähänpisto
— pysähtyä ja kohottaa samettihatun lieriä niin, että vesisuihku
sivultapäin valahti hänen kasvoilleen — tämä todella sopimaton
päähänpisto pysähtyä keskellä roiskuvaa Vittore Emanuelea, ikäänkuin
ei markiisitar Capponin kunnia riippuisi yhdestäkin minuutista, ja
tämän lisäksi valmistautua perusteellisesti suutelemaan hänen märkiä
kasvojaan —



»Pois! Hotelliisi!» sähisi hän ja tempasi sormeni hatun liereltä.
»Minua ei lyödä!»

Se päähänpisto turmeli kaikki! Umpimähkään hän juoksi nukkuvan käärmeen
kitaa kohti. Hänen toinen jalkansa ulottui kaiketi jo kadun viimeisen
kiviliuskan yli, kun sain tartutuksi hänen käsivarteensa. Silloin en
ollut täysin tietoinen vaarasta, mutta sen jälkeen olen vuosikausia
siitä uneksinut, joskin kuvat aina olivat muita kuin juuri tuo sateen
liuottama reunus maan ja veden välillä... Levottomuus, joka minut pani
näkemään siitä unia, syöpyi sieluuni tuolla pimeällä rajalla, jolloin
vain pieni tuulen ulvonnassa tuskin havaittava vaihdos ilmaisi, että
sade täällä kosketti kiveä ja tuolla, millimetriä kauempana, vaipui
syvyyteen, kanavaan.

»Hattuni!» kuulin hänen huutavan. Tuulenpuuska oli temmannut sen hänen
päästään.

»Se ui nyt kanavaa myöten S. Felicestä hautausmaasaarelle», sanoin
leikkiä laskien. »Näetkö, Maria, kuinka käy, kun karkaat muualle kuin
minun syliini!»

Vastaukseksi tuli ulvova pikkutytön nyyhkytys: »Mitä minä sanon isälle,
missä uusi hattuni... Toinen puku mukana Milanossa, mutta ei hattua...
ei yhtään hattua...»

Varovasti vedin hänet veden partaalta, multa hän harasi vastaan ja
kysyi, oliko musta tyhjyys edessämme tosiaankin suuri kanava, ja kun
myönsin, selitti hän: »Sitten tahdon Jumalan nimessä heti hypätä
siihen.»

»Juna!» huusin. »Maria, juna!»

»Mio dio!» vastasi hän pelästyneenä. »Juoskaamme Nopeasti!»

Sitten hän puolestaan kietoi juostessamme käsivartensa ympärilleni.
Lakkaamatta hän suuteli kättäni ja usein, lyhdyn alla, kohotti
tuskaiset kasvonsa puoleeni suoraan sadetta vastaan. Tukka riippui
sekaisina suortuvina, sadetta virtasi hänen suuhunsa. Lätäköt, joiden
läpi harppailimme, räiskyttivät vettä lanteillemme saakka. »Uh!»
huudahti hän usein, »uh!»

Multa hän pysyi urhoollisena. Myrskynkatkomin sanoin hän tunnusti, että
hänen isänsä oli todella aikaisemmin lyönyt häntä pakottaakseen hänet
lakkaamaan osoittamasta rakkauttaan liian kiihkeästi, vain sentähden,
mutta sitten he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, eikä isä sen koommin
ollut koskenut häneen. »Järjettömyyttä!» keskeytin hänet. »Ikäänkuin
ei meillä olisi tärkeämpää keskusteltavaa!» Senjälkeen hän kyseli yhä
vielä itkien Vivianesta.

»Sinunhan kuitenkin täytyy naida hänet!» pääsi häneltä.

»Minkätähden?» vastustelin. »Minä nain sinut.»

»Mutta sehän se onkin kauheinta, että se on mahdotonta.»

»Mahdotonta?»

»Minä tahdon saada ruhtinaan! Claus, minun täytyy saada ruhtinas. Niin
se on määrätty tähdissä.»

»Vai niin?» raivosin minä, »vai tähdissä? Kyllä minä teen siitä lopun.
Ymmärrätkö?»

Hän ei vastannut. Mutta tunsin, kuinka hän pimeässä kohotti kyynelten
ja sateen kastelemat kasvonsa ja ravisti epäuskoisena päätänsä...

Ilmestymisemme asemasillalle herätti hilpeyttä ja sääliä.
Ulkomaalaisten nauraessa ilmaisivat italialaiset mitä sydämellisintä
osanottoa, jopa eräs vanha nainen kurottautui avoimin käsivarsin
osastostaan, ottaakseen meidät vastaan. Kello oli 1,50, vaunujen ovet
oli jo suljettu, mutta junailijat juoksivat oikealta ja vasemmalta,
ja koneelta päin tuli kuljettaja juosten. »Lapsiraukat!» huusi toinen
junailija, »sellainen raju-ilma!» Toinen arveli, että me varmaankin
olimme pudonneet veteen, kun meillä ei ollut hattua eikä päällystakkia.
»Kaikki poissa, pelkkä henki jäljellä!» ilmoitti hän luoksemme
saapuvalle junailijalle. »Minne te raukat aiotte?» kysyi tämä. Ja he
nostivat kolmisin Marian vaunuun. Mutta minua he neuvoivat heti juomaan
kuumennettua viiniä. Juna lähti liikkeelle.

»Ihanaa!» huusin hänelle ylös vaunuun. »Se oli ihanaa, Maria! Kiitän
sinua! En unohda sitä milloinkaan!»

Hän heitti minulle lentosuukkoja, itkien ja nauraen, ja pyyhkieli
märillä hihoilla kasvojaan. Ensi kerran tänä iltana näin hänet
selvästi. Tosiaan, hän oli liikuttavan kaunis surkeudessaan, suu
näivettyneenä ja otsa hiusten peitossa!

»Kyllä minä sen lopetan tähdistä!» huusin ja viittasin korkeuteen.

Ensin hän ei näyttänyt ymmärtävän, mutta heti senjälkeen hän risti
ihastuneena hymyillen kätensä rinnalleen ja kohotti katseensa
näkymättömiin tähtiin.

Leveälle, leveälle levitin käsivarteni. Sitten hän katosi näkyvistäni...

Säteilevän itsetietoisena, kuin seppelöity voittaja, esiinnyin aamulla
aamiaispöydässä. Kielsin sumun ja selitin liittyväni ikuisen auringon
puolueeseen, Anne-Marien puolelle. Tämä otti lähenemiseni vastaan
kaksimielisesti hymyillen, mistä en tullut viisaammaksi. Hän oli
muuten aikeissa lähteä ulos, mutta ojensi minulle vielä kätensä ja
sanoi: »Mitkä lienevätkin syynne, kiitän teitä älystänne» — tavallaan
hämärä lauselma, niinkuin minusta tuntui. Naiset eivät olleet ennen
nähneet minua niin iloisena, vanha markiisitar huomautti sitä yhtenään.
Lopulta näyttelin jo Pulcinellaa, ja naurava seura istui kaksi kertaa
niin kauan suklaansa ääressä kuin heillä oli tapana. Samalla huomasin
kyllä, kuinka äitini katseli minua koko ajan melkein huolestuneen
tarkkaavasti. Kenties hän aavisti jotakin, ja myöskin huomasin erään
katseen, jonka markiisitar ja hän vaihtoivat. Olin kuitenkin Annelesta
varma, ja kun Annele oli pysynyt vaiti, ei kukaan voinut _tietää_.
Aavistakoot niin paljon kuin tahtovat! Niin, heidän piti aavistaa,
jotakin aavistaa siitä hirveästä tulesta, joka myrsky-yönä oli pilvistä
pudonnut päälleni ja minut näin muuttanut.

»Claus», sanoi markiisitar, noustessaan pöydästä, »Claus, minun täytyy
ryöstää viisi minuuttia ajastanne. Tahdotteko tulla kanssani salonkiin?»

Ja kun istuimme vastakkain puolihämärässä salissa, väitti hän vasten
kasvojani:

»Olette saanut kirjeen Marialta.»

»Valitettavasti en, madame», vastasin päästäen teatterihuokauksen.

»Sitä pahempi», sanoi hän. »No sitten hän kävi viime yönä täällä.»

Sanattomana tuijotin häneen. Se oli vastoin kaikkia odotuksiani. Tunsin
pistelevää kylmyyttä selässäni, sitten kaikki veri syöksyi kasvoihin.
Totisesti minun täytyi ponnistaa kaikki voimani, etten vapisisi.

»Oliko hän teidän huoneessanne?» jatkoi hän ja hänen hymynsä kavaluus
vihloi sydäntä.

Hypähdin pystyyn joko paremmin taistellakseni tai paetakseni, en
tiennyt kummasta syystä.

»Ei!» huusin uhmaten.

»Vannotteko?»

»Vannon.»

»Hyvä. Pyydän, istukaa. Tai painakaa ensin nappia tuolla, niin, tuota
nappia, niin, ja nyt istukaa, ystäväni. Minun täytyy sanoa teille, että
miellytätte minua yhä enemmän.»

»Erinomaista», kääntyi hän sisään astuvan tarjoilijan puoleen»,
teillä on erinomaisen nopeat jalat. No, tuokaapa minulle nopeasti
aikataulu... Ja mitä tyttäreeni tulee, ei voi kieltää hänellä olevan
sekä lahjakkuutta että tarmoa. Hänen isänsä avaa tänään Milanossa
ensimmäisen kansainvälisen autonäyttelyn, joka on erittäin tärkeä
kansallinen tapahtuma. Pienokainen on tietysti pyytänyt päästä hänen
mukaansa, niin tärkeässä tilaisuudessa on mielellään läsnä — eikö niin,
ystäväni?... Erinomaista, tarjoilija, etsikää nyt minulle reitti Milano
— Venetsia. Niin, kiitoksia, saatte mennä.»

Markiisitar ojensi minulle kirjan.

»Milloin hän siis saattoi lähteä Milanosta?» kysyi hän vakavan
ystävällisesti.

Nousin ja annoin hänelle kumartaen kirjan takaisin.

»Hyvä, ymmärrän», sanoi hän, ja aikataulu toisessa kädessä, lornetti
toisessa, alkoi etsiä junaa. »Aivan oikein Milanosta: kello 6,50,
Venetsiaan: tasan kello kaksitoista yöllä.» Hän käänsi sivua.
»Venetsiasta... aivan niin hyvä juttu: 1,47, saapuu Milanoon kello
6,40.» Hän laski kirjan ja lornetin syliinsä ja katsahti minuun.
»Claus, sitten hänellä on vielä tänä aamuna ollut aikaa muuttaa pukua.
Markiisi syö aamiaista kello puolikahdeksan.»

»Totta vie!» huudahti hän ja hypähti nuorekkaasti jaloilleen, »se
tyttö on suurenmoisen lahjakas! St, hiljaa, en sano muuta. Tähän
voitte suudella minua.» Ojennetulla etusormellaan hän osoitti oikeata
poskipäätään. Tottelin.

»Hyvästi, nuori mies. Tämä ilkeä juttu jää meidän kesken. Markiisi
tappaisi hänet, jos tietäisi. Sanokaa kiitos.»

»Merci, ma belle-mère», vastasin nauraen ja painauduin nopeasti ovesta
ulos.

»Ah non!» huusi hän jälkeeni. »Ça, c'est fort!»

       *       *       *       *       *

Neljännestuntia myöhemmin olin loordi Berrickin kanssa matkalla.
Valitettavasti hän kieltäytyi täyttämästä pyyntöäni saada nähdä hänen
taulujaan sanomalla: »Oh, Claus, maalaukseni ovat vain frivoliteetteja,
kuten ranskalaiset nimittävät eräänlaisia käsitöitä, teidän ei kannata
nähdä niitä. Pysytelkäämme maailmanhistorian suurissa asioissa.»

Vahinko, sillä jos loordi olisi pitänyt minua niin suuren luottamuksen
arvoisena, että olisi näyttänyt minulle »ilmavat» kuvansa, ei minunkaan
olisi ollut liian vaikea kertoa hänelle Mariasta ja viime yöstä. Nyt
sain ottaa Marian mukaani vain mykkänä seuralaisena matkalla vanhan
Venetsian läpi.

Sensijaan, että olisi näyttänyt minulle rakennusten taiteellisia
omituisuuksia loordi Berrick kertoi minulle niiden historian. Olipa
kerran muutamia satoja Venetsian hevospaimenia lähtenyt gootteja
pakoon, juosten päivät ja yöt, ja eräänä aamuna he seisoivat meren
rannalla. He heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat henkensä
kaupalla. Osuivat saarille, ja suurimmalle, Rialtolle, perustivat
yhdyskunnan. Jo vuonna 697 heillä oli doogi. Hänen valitsijoittensa,
kahdentoista saaren kahdentoista suvun, joukossa tavataan nimet
Tiepolo, Gradenigo, Memmi, Falieri, Dandolo ja muita, jotka
vuosituhannen ovat loistokkaasti olleet toiminimen etunenässä ja
sivuliikkeiden johtajina idässä samoin kuin läheisellä mantereella
valvoneet asioiden hoitoa: tulella ja miekalla, niin kauan kuin olivat
vahvemmat, maailman epärehellisimpinä kauppiaina, kun kohtasivat
itseään voimakkaampia, rauhanrakentajina täyteensullotuin kukkaroin,
kun piti hyötyä loisten suurten herrain taistelusta. Oikeastaan he
olivat siitä päivästä lähtien, jolloin olivat rikkaita ja kylläisiä,
viidennestätoista vuosisadasta alkaen, aina pitäneet tätä menetelmää
paraimpana. Ei ollut heidän syynsä, että heidän vielä myöhemmin täytyi
taistella, vaan syy oli ainoastaan alkuperäisten sulttaanien, joiden
kanssa edistyneiden kauppiaiden oli mahdotonta sopia. Jo vuonna 735
murhattiin ensimmäinen doogi, koska hän oli juonitellut, joskaan ei
niin juhlallisesti kuin hänen seuraajansa, jonka pää loistavan seuran
läsnäollessa ja komeilevia muodollisuuksia noudattaen kieri alas
pitkin doogipalatsin jättiläisportaita. Ja seuraava doogi sai jo kaksi
valvojaa, joiden lukumäärä vuosisatain kuluessa yhä kasvoi, koska
osoittautui välttämättömäksi pitää silmällä valvojia, ja taas panna
näille tarkastajille toisia väijyjiä niskaan, niin että siihen seuraan,
joka pääsi herraintupaan, pian kuului vain joukko sellaisia ihmisiä,
jotka vaanivat toisiaan, niinkuin tänä päivänäkin on kunnollisten
kauppakilpailijoiden tapana. Yksinäisin, vaaranalaisin kaikista näistä
vangituista oli hallitseva doogi. Suurina juhlapäivinä kannettiin häntä
elävänä ruumiina ulkona.

Pyyhkäisten veitikkamaisen hymyn kasvoiltaan loordi torjui lähellä
olevan vertauksen englantilaiseen isänmaahansa ja sen kuninkaaseen.

Mutta kun kerran joku rikkiviisas sivullinen, eikä kukaan laillinen
valvoja, oli murhannut doogin, määräsi suuri neuvosto kymmenpäisen
valiokunnan selvittämään salaliittoa. Se sai diktaattorivaltuudet
kymmeneksi päiväksi, joista tuli viisi vuosisataa. Vielä Bonaparte
tapasi sen. Olipa siellä viidestä karnevaalipäivästäkin tullut
kolmesataa!

Venetsia oli tasavalta... Millainen tasavalta Venetsia olikaan!

Doogin palatsissa oppaani näytti minulle maailman kauneimman
kirjelaatikon. Se oli marmoria ja määrätty nimettömiä ilmiantoja
varten! Doogin palatsissa oli myös vankiloita valtiollisia »rikollisia»
varten — kauhun luolia niin matalia, ettei pyöveli voinut huitaista
miekallaan, vaan katsoi helpommaksi kuristaa uhrit maassa. Sitävastoin
kuuluisat lyijykamarit, tavallisten rikollisten vankilan, olisi
verhoilijan avulla helposti voinut muuttaa mukavaksi täyshoitolaksi.

Tämä aatelisto oli ikuisia nousukkaita — juuri kuin Berrickit, arveli
loordi. Kassa, aina vain kassa! Ei yhtään rahaa saanut sijoittaa
Venetsian ulkopuolelle, ei mitään omaisuutta, ei perintöäkään siirtää
pois Venetsiasta, kanavan varrella oli konttorihuone, huvila lähimmällä
tasavallan alueella mantereella. Ne miekkoset olivat, niinkuin
Bonifazio heitä kuvaa »Rikkaiden ateriassa», lihavia, irstaita ja
roskaväen tapaan räyhääviä. Mutta he ostivat komean kokoelman ihania
esineitä ja keräilivät ne vesilinnaansa, se kuului hyvään tapaan, ja
ken oli kyllin varakas, suosi taiteita suurilla lahjoituksilla. San
Marco oli täynnä sieltä täältä ostettuja ja ryöstettyjä taide-esineitä,
itä ja länsi liittoutuivat avioon, joka niin kauniina oli mahdollinen
vain laguunien väreilevässä valossa.

Vanhin aateli? Sana aateli sopi huonosti näihin armottomiin
kauppiaisiin, jotka eivät sallineet mahtavan hallitsijasuvun
perustamista, vaan pitivät kolmekymmentä hallitsijaa tasavallassaan
ja myöhemmin sata (»keskilaatua», sanoi loordi) rettelöiden enemmän
kuin missään muussa valtiossa on nähty. Diktatuuri ja karnevaali
alkoivat julistuksella: »Huomio, vain kymmenen päivää!» eivätkä
päättyneet koskaan. Lopulta elivät molemmat, diktatuuri ja karnevaali,
tyytyväisinä keskenään kuin viimeistä päivää. Sillä kun liike lakkasi
ja ansio kävi vaivaloiseksi, istuutuivat perilliset pelipöytään.
»Meidän historiamme», lausui loordi Berrick hiljaa, »oma historiamme,
rakas ystävä».

Kaksi vuosisataa he elivät sillä lailla edelleen. Pelipöydässä Venetsia
loisti ja murhasi ja petti, niin kauan kuin yksikään luotti sen
maksuosoituksiin. Tasavalta ei olisi saanut odottaa, että etukäteen
lähetetyt kauppamatkustajat voisivat narrata pienen, viekkaan
korsikalaisen, joka takanaan 80,000-miehinen voittoisa joukko kolkutti
ovelle ja tarjosi sille liittoa yhteistä vihollista, Itävaltaa,
vastaan. Se oli tasavallan loppu.

Ja sen legendan alku...

Väsyneinä, märissä vaatteissa seisoimme asemalla. Olimme tehneet suuren
kierroksen Venetsian ympäri ja vielä poikenneet Palazzo Giovanellissa.
Siellä oli jalustalla Giorgionen ihana kuva, jonka taiteentuntijat
nimittivät »myrskyksi», koska se henki syvintä rauhaa paimenhuilun
sävelissä.

»Stai premi!»

Soutajan ei olisi tarvinnut huutaa. Kaikki Venetsian gondolit
makasivat, ohjaajiensa jättäminä, liikkumatta rautarenkaissaan. Kukaan
ei vastannut. Meidän oli täytynyt säikähdyttää omakin soutajamme ulos
kapakasta.

»Per gli rii Manin, San Paolo, San Lucca», oli loordi käskenyt
kuljettaa, se oli hänen tiensä, hän käytti sitä aina ja suositteli
samaa minulle erittäinkin siinä tapauksessa, että saapuisin
matkailuaikana enkä haluaisi hyppelevien gondolien seassa joutua
moottoriveneiden tahrimaksi, kuormaveneiden muuria vasten
puristamaksi ja soutajien kirkunan saattamana kanavien läpi
ajautua hotellin edustalle saakka. Se oli hiljainen tie syrjässä
matkailija-liikenteestä. Tapasi vain rakastelevia pareja, jotka
ilmeisesti eivät kenestäkään välittäneet, ja ruumisarkkuja, jotka vielä
hiljaisemmin matkasivat San Michelen hautausmaasaarelle.

Aallonmurtajan luona astuimme pois veneestä. Mennessämme Markustorin
poikki loordi antoi minun vielä sumussa silmäillä Napoleonin
sotaista neroutta, hän kun oli purkauttanut erään kirkon torin
itälaidalla ja pystyttänyt sijalle prokuraattorien palatseja vastaavan
pilarikäytävän. Siitä oli ympäristön säännöllisyys parantunut
muistuttaen sotilasneliötä, mutta myöskin Markustori sai vasta nyt
oikean, ilmeikkään muotonsa: suuren suljetun pihan muodon, joka oli
kuin kaupunkiin nähden liian laajan Markuskirkkoon johtavan pääsyn
edusta, kuin ylevien kulissien välinen ulkoilmanäyttämö. Tämän teki
Bonaparte niiden kahden korvapuustin välillä, jotka suurtakaan ääntä
synnyttämättä lakaisivat pois puolitoista tuhatvuotisen tasavallan.

Loordi Berrick tarttui käsivarteeni. »Kysyn itseltäni, Claus, rakastiko
hän vanhenevaa Josephineä mustasukkaisuudesta vai pikemmin sen vuoksi,
että hän kadehti kansankomissaari Barrasia, joka Josephinen vuoteessa
laiminlöi korkeamman, tasavaltaisen mustasukkaisuuden ja antoi
puolison nousta tarumaiseksi voittajaksi ja muidenkin kuin sotilaiden
epäjumalaksi. Tietysti se, joka astuu valtaistuimelle, ei piittaa
vuoteesta, jossa kilpailija unohti velvollisuutensa, ja hylkää vaimon,
joka on tehnyt hänet kylläiseksi silti itsekään näkemättä nälkää...
Tietenkään ei Venetsia voinut hänelle mitään luulotella. Ellei teillä
ole mitään sitä vastaan, Claus, lämmitämme nyt itseämme neljänneksellä
vanhaa chiantia.»

Kun astuimme Piazza Goldonille, purjehti Ingels paljain päin ohitsemme
lainkaan huomaamatta herraansa. Mutta hänen kasvonsa eivät loistaneet
sinipunaisina, kuten hotellissa väitettiin, vaan tiilenpunaisina
niukan, punaisen harjastukan alla, eivätkä hänen silmänsä pullistuneet
ulos päästä, vaan uivat sinisessä vedessä. Trattoria all' Ombra di
Goldoni oli pitkä, matala huone karkeasta puusta tehtyine pöytineen ja
tuoleineen; siellä istui sekä kansanmiehiä että hyvin puettuja herroja.
Kaikki joivat samaa tummanpunaista viiniä, kaikki puhuivat yhtaikaa
Stratasta, tästä toisen mielestä »uuden maailman tähdestä», toisten
mielestä »mielettömän käteen joutuneesta tulisoihdusta».

»Saattepa nähdä, Claus», sanoi loordi Berrick, »Strata tulee vielä
työväestön suuri kansainvälinen tenori». Jonkun ajan kuluttua hän
lisäsi: »Hän laulaa vain liian kauniisti, ollakseen uskollinen, ja hän
tietää olevansa Bonaparlen kaltainen.»

Viini maistui mullalta ja huuhteli suloisesti suulakea, yleisen hälinän
vaikutuksesta oli hiljaista meidän ympärillämme, ja sikaarinsavu peitti
meidät melkein näkymättömiin. »Tosiaan», arveli loordi, »ei ole muuta
mahdollisuutta kuin vallankumous. Joko alhaalta tai ylhäältä käsin,
ellei molemmilta perätysten tai sekaisin. Me istumme lujassa. Ei ole
mitään hätää. Tosiaan, jonkun ajan kuluttua täytyy ihmiskunnalle
tapahtua jotakin... Tuolla siis» — hän osoitti päännyökkäyksellä
sisäänastuvaa kalastajajoukkoa — »tuolla siis tulevat uudet herramme...
Jumala auttakoon teitä, pojat, kaikki olemme kerran aloittaneet kuin
te.»

Ulkona seisoi jalustallaan runoilija Goldoni markiisin puvussa ja
hymyili sumuun. Viluiset kyyhkyset lämmittelivät hänen luonaan,
istuivat hänen olkapäillään ja hatullaan, ja yksi joukosta heilutteli
pyrstöänsä hänen nenänsä päällä.

       *       *       *       *       *

»Pohjoisen sumun» tympäisemänä, suuttuneena pikku Hartmanniin, joka
aina maalaili aurinkoa, vaikkei sitä voinut nähdä muualla kuin
postikorteilla, kun taas hänen äitinsä vaani museoissa ja kirkoissa
»hyvää valaistusta», liikutettuna mitä syvimpään (»Pauvre humanité!»)
suruun Venetsian aatelin hilpeästä historiasta, josta markiisitar
Capponi esitti hänelle muutamia esimerkkejä, äitini matkusti kanssamme
pois ensimmäisenä kirkkaansinisenä päivänä, joka loi heleitä varjoja ja
kultasi kyyhkysten kupukauloja Markustorilla.

Juuri näin, arveli hän, käyttäytyivät vitkastelevat tavaranhankkijat,
kun hulttiomaisuuteen kyllästyneenä tarmokkaasti peruutti heiltä
tilauksen. Silloin he äkkiä rynnistivät sisälle.

Annele ilki Vicenzaan asti voimatta ilmoittaa syytä.

Apotti luki tyytyväisin kasvoin rukouskirjaa. Vielä kerran oli hänen
suojattinsa välttänyt vieraan maan tuhatkertaiset vaarat! Ja nyt
kiidimme onnellisesti aidattuun kotimaahan takaisin.

Jouluksi toin koulusta kotiin todistuksen, johon historian numeron
kohdalle lisätty: »Osittain perehtynyt kuitenkin kykenemätön
käsittämään suuria historiallisia ilmiöitä ja maailmantapauksia.» Isäni
luki oraakkelin yhä uudelleen ihmetellen. Lopulta hän arveli: »Sinä
olet varmaankin sanonut jotakin keisaria vastaan.»

Mutta apotti Simon hymyili tavalla, joka osoitti hänen olevan asiasta
perillä. Hänen ehdotuksestaan alleviivasin opettajan merkinnän ja
lähetin todistuksen loordi Berrickille Lontooseen. Hän vastasi
onnittelusähkösanomalla. »Älkää vain lannistuko», kuului se, »heidän
maailmanhistoriansa on huijausta. Todella suuret miehet eivät riemuitse
voitoistaan kuin ihmissyöjät.»






TOINEN OSA




XIV. ÖLJYPUUMAA


Äkkiä vilisi junassa valkopukuisia, punahattuisia naisia, suut
myös punaisina, ja heti senjälkeen tuli näkyviin meri. Se oli
kirkkaansininen ja välkähteli.

Mutta mitä oli ajateltava nuoresta miehestä, joka hypähti istuimella
ja ojennetuin käsivarsin kurottautui ikkunasta kuin tahtoisi käsin
tarttua mereen tai ainakin punaisiin kallioihin, joita se huuhteli?
Varmasti hän oli ainakin yhdenkolmatta ikäinen, mutta käyttäytyi
ajattelemattomasti kuin poika.

Samassa vaununosastossa istui vielä hollantilainen aviopari, joka
jo pitkän aikaa oli unisena tirkistellyt eteensä. Kun nuori mies
nyt kääntyi, nauroi hän heille ääneensä. Hahaha! nauroi hän, ihan
aiheettomasti ja oikeastaan säikähdyttävästi vieraalle avioparille ja
lisäksi nyökkäsi vallattomasti ensin mewrouwille, sitten mijnheerille.
Mitä tämä merkitsi? Mewrouw ja mijnheer pyyhkäisivät silmiään ja
liikahtivat hiukan istuimillaan, saadakseen selville syyn äkilliseen
hälyyn. Silloin oli nuori mies jo pujahtanut raivokkaasti eteenpäin
kiitävän junan käytävään.

Tietysti se ei merkinnyt mitään, ainakaan ei sellaista, mikä olisi
herättänyt avioparin harrastusta. Siinä oli vain etelän valo valtavasti
koskenut Claus Breuschheimiin, joka taas kerran katseli ympärilleen
D-junassa, nähdäkseen, niitä satumaista siinä olisi.

Nyt, kun vauhti hipoi taivaan avaruutta, täytyi ihmistenkin jotenkin
irtautua maallisesta tomumajastaan, ja Claus tapasikin vaunukäytävissä
ihan uusia olentoja, joilla oli mitä hennoin ruumiinrakenne ja päättävä
ilme. »Tulessa hopeoituja», pälkähti hänen päähänsä, kun hän tarkasteli
kapeita, lujia kauloja, ohuita, mutta joka liikkeessään erinomaisen
vankkoja olkapäitä, polvia ja nilkkoja eikä hän vain ajatellut voiman
ja sulouden yhtymistä, vaan myöskin ulkonaisen esiintymisen pitkälle
kehitettyä ja nähtävästi täydellistä hienostumista. Kaikki nämä naiset
olivat valkopukuisia, ja heillä oli päässään pieni punainen hattu tai
turbaani, ja kaikilla oli hurja, punainen suu. Heidän seuralaisensa
suojelivat heitä miehisellä arvollaan, joskus myös musiikilla. Clausin
täytyi olla varuillaan, ettei äkkiä nauraisi hahaha! ja nyökkäisi
yhtä tuttavallisesti sinestä junaan sataneille enkeleille kuin noille
vanhanmaailman ihmisille, hollantilaisille omassa osastossaan.

Niin, se oli Claus Breuschheim, pitkäksi venynyt vuosien kuluessa,
vieläpä hiukan kumara, nykyään mies ja kuitenkin vielä lapsi.
Joka tapauksessa mies, entinen saksalainen sotilas, myöskin jo
kihloissa, mutta terveytensä menettänyt sotilas, joka oli vapautettu
palveluksesta ja lähetetty töintuskin toipuneena keuhkonpääkatarrista
etelään, tietysti italialaiseen etelään ja sulhasena rakastaja, joka
ei ainoallakaan vakavalla ajatuksella ollut kiinnittänyt huomiota
avioliittoon... Niin, se olin minä, ja kaukana pohjoisessa, Kölnissä,
uneksi eräs tyttö minusta, Doris, morsiameni, Doris von Kieper; olimme
juosseet toistemme syliin tietämättä toisistamme mitään. Olin oppinut
tuntemaan hänet eräissä upseeritanssiaisissa, Kölnissä, toisessa
majoituspaikassani. Silloin aloitimme heti haaveellisen dueton,
valitsimme suoraapäätä toisemme, hetken salaperäisyyden jälkeen
astuimme ilman arkuutta maailman silmien eteen. Ei edes Kölnissä
ollut ennen sellaista nähty — siitä olimmekin aika ylpeitä. Vielä
tanssiaisten kestäessä saatoin hänet sisarensa Pian kanssa kotiin.
Kun vanhemmat tulivat puolenyön aikaan, tapasivat he meidät kiireesti
toimeenpannun kihlausaterian äärestä. Doriksen, Pian, minut ynnä Arno
von Steinbergin ja tyttöjen erään ystävättären, jotka oli puhelimella
kutsuttu paikalle. Ja senjälkeen jatkui kaikki hyvin hauskasti, me
taistelimme perheitämme vastaan. Perheet näet selittivät juhlallisen
häveliäästi tahtovansa odottaa ainakin täysi-ikäisyyttäni, ennenkuin
lausuisivat ajatuksensa — mikä pulppuava ilonlähde meille kolmelle,
Dorikselle, Pialle ja minulle, nämä puoliksi säikähtäneet, puoliksi
ihastuneet ja täydellisesti hämmentyneet omaiset, jotka esiintyivät
kuin näyttelisivät kohtaloa!

Eräällä yöharjoituksella sain kuitenkin keuhkonpääkatarrin (jolloin
vanhempani joutuivat ihan suunniltaan, koska tuberkuloosi oli monta
kertaa pahasti ahdistanut sukuamme), makasin kuumeisena ja hiukan
huolestuneena vuoteessa, ja lääkärit tulivat ja menivät. Lopulta tuli
kuuluisa professori, nyökkäsi ystävällisesti ja lähetti minut etelään.

»Teiltä puuttuu nyt enää vain hyvää ilmaa ja aurinkoa», sanoi hän.
»Sitten voitte helposti päästä vaikka kenraaliksi, jos nimittäin
haluatte.»

Minä en halunnut.

Pyysin eron palveluksesta ja sain sen. Sotilaaksi en ollut syntynyt,
ei, se oli varmaa. Jo korpraalinkin napit olivat saattaneet minut
hämille Jumalan ja ihmisten edessä. Joskus tuntui, että olin inhoittava
eläintenkesyttäjä, toisinaan, että petin maanmieheni, keisarini ja
valtakunnan. Suoraan sanoen, en rakastanut sotilaspukua; sotilassääty
oli minusta tukalin ja ilkein kaikista inhimillisistä laitoksista, ja
sotilassääty arvasi kai vastenmielisyyteni ja antoi minulle takaisin
täysin mitoin.

Ennen muita sen teki ratsumestari von Stulpnagel, Strassburgin
ratsuväkiosaston päällikkö. Olin liittynyt siihen joukkoon Arno
Steinbergin kanssa vapaaehtoisena, kevytmielisesti, niinkuin tapani
oli, koska ratsuväki majaili Strassburgissa enkä voinut aavistaa, että
rykmenttiä komensi paholainen. Ja juuri hänen osastoonsa minut oli
pistetty, paholaisen osastoon eikä mihinkään muuhun. Vääpeli auttoi
minua niin hyvin kuin taisi, en vain löytänyt tilaisuutta murhatakseni
Stulpnagelin. Sitä varten arveli vääpeli, tarvittaisiin ensin sota,
mutta sen hän voi minulle luvata, lisäsi hän: kohta kun ensimmäiset
kuulat vinkuisivat, palaisi ratsumestari von Stulpnagel helvettiin
mistä oli tullutkin. Bob, joka joskus saapui pilvessään ottaakseen
rouva Camilla Steinbergin mukaansa ja kadotakseen hänen kanssansa
joksikin ajaksi, ilmoitti minulle, että tämä silmänräpäys, sota,
nähtävästi läheni.

Kerran astuimme kolmisin Bobin pilveen, Maria, rouva Camilla ja minä,
pilvi laskeutui erääseen Schwarzwaldin laaksoon, Bob ja rouva Camilla
kuhertelivat ja makasivat pensaikoissa, salaisissa sopukoissa, mutta
Maria uhkaili. Ellei Strata sitä estäisi, vakuutti hän, voisi sota,
suuri sota, puhjeta minä päivänä hyvänsä. Silloin minä olisin hukassa.
Ja sellaiselle ajatukselle hän nauroi!

Ajattelin, että hänen ei olisi sitä varten tarvinnut tehdä niin pitkää
matkaa, sille hän olisi voinut nauraa Roomassa yksinäänkin.

Mistä syystä siis sellainen puhe, että »hän kaipauksesta minuun ei
enää jaksanut kestää» ja että hän Bobin avulla oli kyhännyt kokoon
»jättiläisjutun», vain saadakseen nähdä minua puoli päivää?

Stratako, kysyin minä, pieni italialainen kansanmies, voisi estää
sodan? Strata, vastasi hän. Strata voisi tulla ministeriksi jos
tahtoisi! Hänen käsissään eivät olleet ainoastaan Italian työläiset,
vaan koko maailman työväki! Bob tunsi hänet, Bob koetti olla hyvissä
väleissä hänen kanssaan Milanossa olevan autotehtaansa takia — Strata,
se piti minun tietää, oli muuttanut Torinosta Milanoon, ja Bobin
tehtaissa työskenteli monta sataa työmiestä. Selitin, että Stratan
muutto Torinosta Milanoon ei vähääkään liikuttanut minua.

Mutta Maria uhkaili vain sodalla, samoin kuin hän uhkaili
italialaisella kenraalilla, jonka kanssa hän luultavasti menisi
naimisiin — silloin oli minun vuoroni nauraa. Kenraali! Maria! Hän oli
varmaankin jo aika vanha, ja mitä oli tullut hänen ruhtinaastansa?
Tarkoitin sitä, joka oli tähdissä määrätty!... No niin, kenraali
polveutui äidin puolelta ruhtinaallisesta suvusta, ja hän oli tuskin
yli viidenkymmenen. »Kenraali? Voi, pieni Claus-parkani, millainen mies
hän on!» Muuten tuo kenraali odotti kärsimättömästi! hänen myöntävää
vastaustaan, uni oli hänet jättänyt, sitten kun hän oli nähnyt Marian;
hän oli kaunis kuin Herkules. Kuten sanottu hän uhkaili Stratalla ja
teki pilaa Vivianesta, joka oli uskonut hänelle vuosi sitten, että hän
»ikuisesti pysyisi minulle uskollisena», ja nyt tuo viaton oli mennyt
naimisiin ranskalaisen upseerin kanssa. Nauru häipyi minulta. Marian
häijyys oli suurenmoisesti kehittynyt. Tuon sateisen tapaamisen jälkeen
Venetsiassa neljä vuotta sitten emme olleet enää suudelleet toisiamme.
Siitä oli tullut loppu.

»Mutta miksi naurat niin mielettömästi?» kysyin.

No, sanoi hän vakavasti, miksi hän ei nauraisi! Tässä istui hän, Maria,
ja tuossa istuin minä, Claus, puolet siitä puolesta päivästä, joka
kuului meille, oli jo kulunut, enkä minä keksinyt parempaa tekemisiä
kuin antaa hänen kiusoitella itseäni.

»En tosiaankaan», sanoin paatuneesti, »keksi parempaa tekemistä».

Mitähän tämä merkitsisi? Se merkitsi — merkitköön mitä tahansa,
minä en tutki tässä lainkaan sielutiedettä. Selitin sen itselleni
näin: vuosiemme niin erilainen juoksu oli vienyt meidät toisistamme
erilleen, yhä harvemmat tapaamisemme olivat omiaan vain lujittamaan
vieraantumistamme, niin selitin sen itselleni, luulinpa tällä hetkellä
selvästi huomaavanikin, kuinka »luonnollisella, järkevällä tavalla»
alusta asti olimme pitäneet puoliamme toisiamme vastaan.

»Maria», esitin, »olen sitä mieltä, että meidän nyt olisi aika ruveta
hyviksi ystäviksi —»

Pitemmälle en päässyt, hän nauroi taas katketakseen, jopa heittäytyi
ruohoon pitkälleen. Siinä hän makasi ja nauroi, uhkea, vapiseva suu
päin taivasta.

Bob ja rouva Camilla ilmestyivät metsän aukeamaan. »Niin taikka näin»,
arveli Maria, samalla kun nousi ja läimäytti jonkun kerran pukuaan,
»tulee sota, ja se toimittaa kaikki kuntoon». Samalla hän tarkasteli
minua syrjäsilmällä, pelkäsinkö, mutta minä en pelännyt vähimmässäkään
määrässä sotaa. Se ei minusta tuntunut läheskään pahimmalta, vaan voisi
esimerkiksi vapauttaa minut helvetillisestä Stulpnagelista.

»Maria», mumisin, »ajattelehan toki, elämäni on kurjempaa kuin orjan».

Tosiaankin, silloin tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä, se ei
kestänyt kuin sekunnin, kuitenkin näin sen, näin sen selvästi, sekunnin
ajan, sitten hän huusi veljelleen nauraen: »Bob, sotilaselämä on
vienyt loputkin poikasemme järjestä, minä olen onneton, hän ei enää
rakasta minua — enkä minäkään häntä!» Hän heittäytyi rouva Camillan
syliin, oli tekevinään sen leileillään, mutta kuitenkin sujui kotimatka
äänettömästi ja suruisesti. Me istuimme kaikki neljä kuin huntujen
peitossa.

Seuraavana päivänä jätti rouva Camilla ainiaaksi aviollisen
asumuksensa. Parooni haki avioeroa, lähti lomalle ja palasi sitten
kotiin Poseniin. Koko Strassburg puhui tästä häväistysjutusta, ja
elsassilaiset selittivät tekopyhästi olevansa puolueettomia, samalla
kun vähitellen myönsivät, että nainen, joka kohtalon määräyksestä
joutuu valitsemaan joko preussilaisen valtiosihteerin ja tyrannin tai
italialaisen markiisin ja suurteollisuuden harjoittajan, voisi hyvin
»viime hetkellä yrittää pelastautua hyppäämällä ulos ikkunasta».

Wilhelm Tell oli mies, ja hän oli tehnyt pahempaa. Sitäpaitsi
paroonitar, protestantin puolisona ja protestanttisesti vihittynä, ei
oikeastaan ollutkaan elänyt kirkollisesti pätevässä avioliitossa. Ja
tämä kohta oli tietysti ratkaiseva.

Arno jätti ratsuväen ja siirtyi Kölnin jalkaväkirykmenttiin.

Liityin heti häneen, ainoaan ystävääni tuossa helvetissä. Suurella
vaivalla onnistui kepponen, yhdessä pakenimme Stulpnagelin ja hänen
kidutusvaltakuntansa lähettyviltä. Ja yli Kölnin nousi minulle
vapautuksen aurinko, oikea »Jumalan sydän» — ja kädet ojossa
hoipertelin sisälle!

Kun ilmoitin Marialle kihlaukseni Doriksen kanssa, en ensin saanut
mitään vastausta. Noin kolmen viikon päästä (makasin silloin sairaana
asunnossani, ja Doris ja Pia hoitivat minua) tuli painettu kortti,
Capponin perheen kiertokirje joka ilmoitti ystäville ja tuttaville
heidän tyttärensä Marian ja kenraali X:n kirkollisesta vihkimisestä.
Osoite oli Marian käsialalla kirjoitettu, mistä ainakin olin hänelle
kiitollinen.

Rivieran pikajunassa katselivat hollantilaiset levottomina
hermosairaalta näyttävän nuoren miehen palaamista heidän osastoonsa.
Niin, se olin minä, tuo nuori mies, vuosien kuluessa kasvanut, vielä
hieman kalpea, ohimot kuumeiset, ei lainkaan hermosairas, vain hieman
kumara, ei enää sotilas, vaan vapaa mies, joka molemmin käsin työnsi
porttia auki elämään, ja katsohan, tuossa työnteli lempeä meri suurten,
punapintaisten kallioiden juurille pieniä vaahtoseppeleitä, korkeudesta
paistoi leimuavana turvana aurinko, meren ja auringon välillä kävi
kulku, joka viilsi taivaan halki, satoi valkeita enkeleitä, valkeita
enkeleitä kasvoissa punaiset pilkut ja punaiset kypärintapaiset päässä,
— niin, se olin kai minä, joka ääneen nauraen ja salaisin riemuhuudoin
riensin Côte d'Azuria, taivaanväristä, taivaansinistä, taivaallista
rannikkoa kohti!

Bob oli kirjoittanut: »Älä mene parantolaan! Se veisi sinut vain
maakunnallisesta ahtaudestasi toiseen, vielä vaarallisempaan. Ilmaa,
Claus-ystävä, ilmaa! Breuschheim on mainio, ja apotti Simoninne
synnynnäinen kirkkoruhtinas, mutta vain kutsuttu, ei valittu,
valitettavasti on asia niin — kuinka olisikaan paavin mieleen johtunut
hakea juuri Breuschheimistä kirkkoruhtinasta! Mitä te tiedätte
Breusch-virtanne varrella, joka ei edes ole tarpeeksi leveä kuvastamaan
yhtäkään kolmesta tornistanne, mitä te tiedätte Elsassissa suuresta
maailmasta? Pidä varasi, muuten käy sinun niinkuin apotti Simonin,
jäät paikallesi. Varovaisuutta, poikani! On jo aika, että teet jotakin
kasvatuksesi hyväksi. Tule tänne! Täällä löydät, mitä sinulta puuttuu:
suuren maailman!»

       *       *       *       *       *

Cagnes-sur-Merissä, pienellä asemalla ennen Nizzaa, astuin junasta
ja silmäilin turhaan l'amicoa, jonka piti odottaa minua siellä. Kun
vihdoin istuuduin kahden amerikkalaisen taakse huonossa kunnossa
olevaan raitiovaunuun, lähti se odottamatta huumaavasti kolisten
liikkeelle niin että kaikki pelästyimme. Mutta myöskin kuljettaja
pelästyi, sillä meidän edessämme jarrutti auto, jonka päälle olimme
vähällä ajaa. Eräs nainen hymyili minulle.

»Madam», kuiskasi kunnioittavalla äänellä toinen amerikkalaisista,
ääntäen englanninvoittoisesti, minkä jälkeen toinen, joka kirjavalla
silkkiliinalla pyyhkäisi otsaansa, päästi kuuluvan kirouksen. Hän nousi
myös heti ja hankkiutui astumaan alas raitiovaunusta. Varovaisemmalle
ystävälleen hän huusi, että hänellä oli taskut täynnä rahaa ja että
hän kyllä saisi »madamin» kääntymään takaisin — millä joku ansaitsi
rahaa, oli yhdentekevää, rahaa ansaitsi jokainen mielellään, ja
mitä nopeammin, sitä parempi, eikä autossakaan kernaasti ajanut
ansiomahdollisuuden ohi.

»Mekin voimme istua hänen autossaan ja mennä Nizzaan!» Hän huusi sen
naiselle, mutta tarkoitti maanmiestään, joka kädet ristissä vatsalla
istuimeltaan katseli riehuvaa ystävää. Nainen itse näytti vähääkään
aristelematta miettivän, olisiko ihmiselle mahdollista hypätä
raitiovaunuun astuimelta, jolla amerikalainen seisoi, hänen autoonsa.
Ei, se ei varmaankaan käynyt, ja muuten väänsi jo ohjaaja autoa
liikkeelle.

Auto oli vahva, leveä ja tilava sinisine patjoineen, ja siinä nainen,
lumivalkea brokaatipuku yllään, otti vastaan ympäristön, maailman,
ihailun. Pyöreät, ei erikoisen kauniit kasvot, tuhanvaalea tukka,
liikkuva kaula, jonka täyteläisyys esteettä laajeten solui olkapäille
ja levisi siitä rintaan — varuillaan olevat, mietteliäät silmät.

Nuo silmät! En nähnyt niitä ensi kertaa. Täyteläisen suun hymyily
vei minut, kun katseeni siinä viipyi, kaukaiseen menneisyyteen.
Muististani sukelsi esiin hedelmätarha, kanat nokkivat, lehvien läpi
paistava aurinko väritti kirkkaasti milloin niiden pään, milloin selän
tai pyrstön, uneliaana löi kyläkirkon kello. Nopeasti suljin silmäni
paremmin kuullakseni. Olivatko ne Rheinweilerin vai Breinschheimin
kirkonkellot? Vai tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevan,
syrjäisen kylän, kylän, jossa sedälläni Albert Leolla oli hedelmätarha?
Vai oltiinko silloin Tourainessa? Siinä tapauksessa makasi täti Mary,
villavaippaan kiedottuna, viluisena kuistilla, minun juostessani
poikain kanssa uimahousuissa joen ja vuokraajan puolivilliytyneen
puutarhan väliä. Oliko nuo vaanivat, mietteliäät silmät lähetetty minua
valvomaan? Vai oliko hän pelkästään vieras, jonkun aitauksen takaa
nähty, kun hän varpailleen nousten poimi omenan? Missä olivat nuo
silmät minua tarkastelleet, missä hämärät toiveeni kohdistuneet tuohon
suuhun? Syvältä olemukseni pohjasta nousi muisto, mutta lapsuuteni oli
täynnä puutarhoja, joissa liikkui naisia. Ei, tätä en löytänyt enää...

Sillä välin oli kuljettaja naisen viittauksesta ottanut huostaansa
hullun amerikkalaisen, vei hänet takaisin istuimelleen ja koetti saada
häntä käsittämään, että rouva Giulietta Var pian palaisi St. Pauliin
— hyvin pian, söisi vain päivällistä Nizzassa, toisti hän kymmenen
kertaan, ja siis päivällisen jälkeen, näytti hän yhtä monta kertaa
havainnollisesti pyyhkäisemällä suutaan ja lyömällä sitten käsillään
kuin siivillä, silloin hän tulisi kotiin, joten herra saattoi, niin hän
vannoi, rauhallisesti jäädä istumaan. »_A chacun son tour_», sanoi hän
vielä, mutta sitä eivät amerikkalaiset ymmärtäneet.

Silloin veti raivoava herra esille muistikirjansa ja alkoi sitä
selailla. »Kuinka sanoitte», huusi hän. »Mikä on naisen nimi?»

»Giulietta Var», muovaili kuljettaja koko lihakkaalla suullaan:
»Giu-li-etta Var.»

Kun herra oli pitkän aikaa selaillut kirjaansa ja toisinaan pyyhkäissyt
jonkun kerran otsaansa keltaisensinisenmustalla silkkiliinalla, kohotti
hän pikku vihkosta ja osoitti riemuiten paksulla sormellaan erästä
sivua. Kuljettaja nyökkäsi.

»Giulietta Var», toisti hän. Hän oli vakavasti ja hartaasti asiassa
mukana.

Nyt nyökkäsi myöskin amerikalainen ja alleviivasi kahdesti
lyijykynällään nimen, joka ilmeisesti oli muistikirjaan merkitty. Hän
ei yrittänytkään lausua sitä.

Ja nyt kiiti juna, raa'asti kalistellen, kohti maisemaa joka oli
kuin heijastus taivaasta, kuin kaukaa kuvastuva, kenties unessa
jo aikaisemmin nähty seutu. Mutta minä sanoin itsekseni: »Kuinka
odottamatonta, milloinkaan en ole tuollaista nähnyt tai ajatellut», ja
jouduin suunniltani, niin lensivät ajatukseni ristiin rastiin uusien
ulkonaisten vaikutinten ajamina.

Kuljimme kylän kautta, jonka asukkaat molemmilla puolin tietä pistivät
päänsä ovista ja ikkunoista katsellakseen meitä, ja tuolla, kylän
päässä, missä saattoi luoda silmäyksen taaksepäin valtamaantielle
pitkin jumalallista rannikkoa, näytti viimeinen mimosapuu huutavan:
»Ylistäkää aurinkoa!» Vaipuva tähtisikermä väritti sen kupariseksi.

Puutarhojen ruusuille läheni sillä välin se hetki, jolloin ne ovat
kauneimmillaan, suuri kirkkaus, joka käy hämärän edellä, kun jokainen
niistä lepää kuin haltian kädellä. Laajan, öljypuita kasvavan
laakson päässä, pyöreänä ja lujana huipullaan leijaili St. Paul. Sen
luokse kohosi laakso notkoineen ja rinteineen, jotka oli varustettu
lukemattomilla matalilla muureilla, jottei sade kuljettaisi mukanaan
kallisarvoista maata, joka ravitsi kaikkea rikkautta: oransseja,
mandariineja, ruusuja, kokonaisia peltoja matalia ruusuja, leukoijia,
parsaa, artisokkia ja taas ruusuja. Pienet kukkulat linnamaisine
taloineen, pinjat auringonvaloina, sypressit ukkosenjohtoina
vieressään, vartioivat vilkasta, syvyydessä epäselvästi näkyvää
nousua. Mahtavat muurit rinteille kaivettuina, vallien vyöttämänä,
näyttäen rintaman taloja, joista jokainen oli kuin linnoitus, ojentaen
nelikulmaisen kirkontorninsa taivasta kohti, niin odotti St. Paul
merestä nousseita vasallikansoja, jotka hedelmätaakkoineen ja kukilla
koristettuina ponnistelivat ylös sen luo. Hiukan syrjässä, kuitenkin
yhtä korkealla, piti joukko sypressejä vahtia: ne olivat ympäri maan
jaettujen kaitsijoiden pääjoukko. Se oli kirkkomaa, kuten vieraita
kohtaan ystävälliseltä kuljettajalta kuulin. Kylläpä täällä oli pidetty
huolta siitä, ettei tämän maan sadoissa notkoissa ja tasangoilla
unohdettu edes St. Paulin kuolleita!

Äkkiä alkoivat oliivipensaat, nuoret öljypuut, vavahdella näkymättömän
elämän kosketuksesta, väristys kulki niiden lehvistön läpi, hopeinen
hämärä huuhteli niiden tummuutta — varmaa oli, että päivän ilmanhenget
laskeutuivat niiden keskuudessa lintujen kanssa levolle! Vanhat puut
seisoivat sankarien haudoilla.

Riemusoitto rinnassani hypähdin pystyyn. Levitin lapselliset
käsivarret, lapsellinen huuto pääsi huuliltani, käännyin ympäri vain
kadottaakseni kaikki ja seuraavana hetkenä sen jälleen löytääkseni,
vain ollakseni mukana suuressa juhlakulkueessa, joka tänä iltana oli
alkanut! Silloin huomasin kaukana meren.

Hämärsi. Jokin majakka vilkutti. Hukkuneen tahrattua purppuraa
jaloillaan polkien laskeutui yö veden yli. Joka kolmannella
sydänlyönnillä vilkutti majakka mielettömässä, ympäripyörivässä
tuskassa.

Mutta täällä ylhäällä hehkuivat oranssit tummempina, käteni
ulottuvilla. Kullanloistavat pellot levittivät leukoijantuoksujaan.
Hopealehvistössä soittelivat lukemattomat pienet ruusut, taivaasta
pudonneina, lankoihinsa pujotettuina. Juna pysähtyi. Heti yläpuolellani
komeili kaupunki ruusuisessa sävelpilvessä, ja Bob sulki minut
syliinsä...

Hän oli valkopukuinen ja säteili. Hän heitti päätänsä taaksepäin,
jolloin hänen silmissään välähteli kirjavia valoja, ja ilo kohosi
mustilla kulmakarvoilla kuin siivillä. Hän tuoksui karvasmantelilta.

Bob, juuri pesty, kammattu ja silitetty, päivän kultapäästä puhjennut
neilikka napinlävessä, sinua minä tervehdin (ynnä Mariaa, joka on
suustasi kauneimman varastanut)!

Tervetuloa, Claus, sinä, jolla on Sidonian otsa, ja kädet! Me saamme
lyödä palloa oransseilla, niin että jotakin käsistäsi, jotakin
otsastasi lentää kilpaa lintujen kanssa!

       *       *       *       *       *

»Anna anteeksi, etten ollut alhaalla sinua vastassa» puhui ystävä.
»Minun täytyi viedä postiin kirje, hyvin tärkeä työ, joka vasta tunti
sitten valmistui... Siis alan esitellä: tuo tuolla on Kaspar.»

Tien reunalla seisoi maalari jalustansa ääressä. Oikeammin hän pystyssä
taisteli palttinan kanssa, joka hänen iskuistaan vapisi. Tarkastelin
häntä uteliaana. Putkista hän pusersi mahtavien pilkkujen muotoisia
väriläiskiä kankaalle toistensa alle ja aina ohut kärki alaspäin,
sitten tarttui maalarinveitseen ja aloitti sotaisen käsittelynsä.
Milloin hän astui askeleen taaksepäin, milloin syöksyi eteenpäin,
milloin teki puoliksi kiinni siristetyin silmin, kuin vitkastellen,
puoliympyrän, syöksyäkseen sitten uudelleen jalustan kimppuun.
Ankarilla lastaniskuilla hän jakoi ja sekoitti värejä, kuitenkin niin,
että pilkkumuoto maalauksessa jäi huomattavaksi. Toisinaan hän teki
käsivarsillaan manaavia liikkeitä korkealla kukoistavaan kaupunkiin
päin kuin tahtoisi loihtia sen kankaalleen. Bob huudahti hänelle:

»Halloo Kaspar, täällä on ystäväni Claus Breuschheim. Tuskin junasta
päässeenä hän jo ihailee teitä kovasti.»

Jättiläinen, jolla oli pieni pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu,
työnsi paidanhihat korkeammalle ja kääntyi pää pystyssä meihin päin.

»Parooni!» Hän nyökkäsi — lyhyesti, ystävällisesti. »Taiteen ystävä!
Toivon myös, oikea juomaveikko. Markiisi Capponi valitettavasti ei.
Nyt ei valitettavasti aikaa, vire heti tiessään.» Hän nyökkäsi taas,
jo synkentyneenä, punertavain silmäin katse murhaavasti St. Pauliin
kohdistettuna. Niin, tuolla ylhäällä se leijaili, tuo ruusunpunainen,
himmeänsinisessä tulessa... ja kalpeni hitaasti. Voihkien heittäytyi
veitsisankari jalustaansa vasten.

»Ruotsin suurin maalari», selitti Bob minulle jatkaessamme matkaa.
Sadasta Riviera-kuvasta, jotka riippuivat pohjoisten kuningaskuntain
salongeissa, oli yhdeksänkymmentä Kasparin käden muovailemaa.
Sähköteitse lähetettyjä tilauksia räjähteli St. Paulissa kuin pommeja,
pitäen kaupunkia jännityksessä, niitä tuli jopa Intiasta, Australiasta,
Polyneesiasta asti, missä vain sattui olemaan yksikin ruotsalainen
kaipaamaan kotimaista taideteosta seinälleen. Kukaan ei tiennyt hänen
oikeata nimeään, hän, nimitti itseään vain Kaspariksi, ja se merkittiin
hänen kuviinsakin. Hän ja »madame» olivat pikku kaupungin kuuluisuudet.

Olin kai jo kuullut madamesta?

Eipä ihme. Kai amerikalaisilta raitiovaunussa?

Olin siis tavannut länsimaan ruhtinaita, jotka olivat lähteneet
maksamaan veroaan öljypuumaan Kleopatralle.

Muuten tuli monia myös itämaalta, välkkyen sormuksissa ja voideltuina,
palvelijoita takanaan, jotka kantoivat lahjoja, eikä Bob olisi
lyönyt vetoa siitä, että madamen »taiteellinen maine oli pienempi
kuin Kasparin. Olipa Kaspar maalannut hänet Kleopatrana, kultainen
käärme, ja kiinalainen orja vieressään. Mutta tänään oli madame
lähtenyt valkoisiin tanssiaisiin Nizzaan. Bobkin lausui tuon sanan
englantilaisten tapaan.

Edessämme kohosi kaksi keltaista rakennusta »vasta myöhäisimpänä aikana
pystytetyt kaupungin _corps de garde_ eli vahdit», kuten Bob sanoi. Ne
seisoivat toisiaan vastapäätä, täynnä toisilleen vihamielistä väkeä,
joka jatkuvasti teki kauas ulottuvia tiedusteluretkiä vallatakseen
vastustajan aseman, samoin kuin juhlapäivinä aseellisia hyökkäyksiä
toisiaan vastaan. Toinen kerskaili lapsenkorkuisilla painokirjaimilla:
»Grand-Hotel du Roi René», toinen ripusti näkyville vanhan
takorautaisen majatalokilven, johon oli lennokkaasti maalattu ainoa
sana »Hostelierie». Sen alitse astuimme pihalle.

Siellä oli matala, neilikkain peittämä muuri, jonka ylitse näki
toisen osan öljypuumaata, epäilemättä hauraamman puolen. Se oli
jylhempine kuiluineen pirstainen, rinteet kiipeilivät kulmikkaina,
ja vasta korkealla yläpuolellamme, niinkuin näytti, maa sai takaisin
etumaiseman pyöristetyt kaartoviivat, rauhalliset pinnat, sopusoinnun,
väreilyn ja tasasuhtaisen liikehtimisen. Korkeimmalla kohdalla riippui
tummalehväinen puutarha, tarpeeksi laaja ympäröidäkseen lehdoillaan ja
kukkakentillään, ei ainoastaan lukuisia huviloita ja maataloja, vaan
melkeinpä koko kaupungin. Sen takana kohosi kuitenkin äkkijyrkkänä
kalliovuoristo, paljaana ja punaisena kuin taivaaseen lingottuna, ilman
mitään suhdetta muuhun maisemaan sen ylitse perivihollisena meren
puoleen kääntyneenä: »Baoun ilma- ja aurinkokallio.

Niin Bob nimitti tätä rykelmää, ja kaupunki sen juurella oli Vence.

Villistä outoudestaan huolimatta näyttivät asumukset tuolla ylhäällä
melkein inhimillisiltä, jopa tuon hirviön jyrkkä, alaston väkivalta
vaikutti, että asuttu ylänkö sen vetämänä puoleensa ja toisaalta
itseään pois työntävänä ja tässä liikkeessään jähmettyneenä näytti
_leijailevan_.

»Tuolla ylhäällä kasvaa vehnää», sanoi Bob ja kun yhä tuijotin
ylöspäin: »Katsoppa pihallakin ympärillesi! Täällä paistattavat päivää
hotellin naiset, ja kissat aamupuolella. Minusta tämä paikka on liian
julkinen, menen siis 'Afrikaan'. Se on ainutlaatuinen auringonkylpylä,
kukaan ei tunne sitä, mutta sinulle sen näytän.»

Suuria kaarevia ruukkuja, toiset punaisia, poltetusta savesta,
toiset majolikaruukkuja, seisoi siellä täällä pihalla. Niissä oli
kukkivia oksia, pieniä mantelipuita, myrttejä, ja laitojen yli riippui
kapusiinikrassia ja hyvätuoksuista virnaa. Kolme neljä provencelaista
maalaispöytää samanlaisine tuoleineen kutsui ilta-aterialle.
Lepotuoleihin istumisesta jääneet syvennykset tekivät tuttavallisen
vaikutuksen — ne eivät voineet olla vieraita, jotka olivat koko
ruumiinpainollaan niissä levänneet.

»Täällä on kaunista!» huokasin.

»Tule, meidät on kutsuttu vieraisille», sanoi ystävä, ja hän ohjasi
minut taloon, jonka ovelle ilmestyi pieni kalabrialainen rosvo
suippohattu päässä. Hatun alta pisti kuin rotalla näkyviin ruskeat
kasvot, ja pienet silmät tarkastelivat minua kiireestä kantapäähän.
Hyväntahtoisuus levisi piirteiden yli, laskeutui hitaasti alaspäin
kenkien kiiltokärkiin saakka. En ollut hänestä vastenmielinen, ja
jäntevä käsi tarttui omaani ja toinen heilutti hattua.

»Verraton isäntämme, monsieur César-Marie Roux», esitteli Bob.

Kädessä hattu, jonka reuna ulottui hänen kenkäänsä asti saattoi
aatelismies, jonka vieraana nyt olin, meidät huoneeseeni. Sinne
saavuttuamme hän kumarsi uudelleen, heilutti hattuaan ja sulki oven
takanamme. Ystäväni selitti minulle sitten, että kaikkien tärkeiden
henkilöiden nimi täällä ylhäällä oli Roux, Marie Roux: isännän, papin,
asemapäällikön, kirjeenkantajan ja myöskin vastapäisen hotellin
isännän, vihamiehen, monsieur Antoine-Marie Rouxin »Roi Renéstä».
Viimemainitun kanssa minun ei missään tapauksessa sopinut vaihtaa
sanaakaan, ei edes vastata hänen tervehdykseensä — »tämä on kuin
taivas ja helvetti, sinun täytyy valita», sanoi Bob nauraen, »ja koska
asut täällä, olet jo valinnut. Nyt pysy uskollisena! 'Roi Renélle' ei
ainoatakaan hyvää sanaa, ei edes katsetta.» Muutin pukua.

Kun sitten astuimme ikkunan luo, laski Bob kätensä olkapäälleni... Jo
häivähti kuutamon hengähdys öljypuiden yli, jotka täyttivät ikkunamme
alaisen oranssipuutarhan ja kaukaisen meren välin. Majakka vilkutti nyt
säännöllisesti harmaasta hämärästä.

»Claus», sanoi ystävä, »luulen, että Mariakin tulee». Samassa
silmänräpäyksessä valtasi minut äkillinen kuumuus. Niskasta kiiti
värähdys olkapäihini, sitten salamannopeasti selkää alas ja kerääntyi
polviin.

»Ystäväni!» huudahdin hengästyen — pakenin, pakenin. »Ystävä»,
huudahdin, »ystäväni, täällä on ihanaa, katsoppa vain», ja osoitin
päälläni sinnepäin, missä Baou liekehti komeimmassa iltavalaistuksessa.

»Täällä», vastasi herkällä äänellä ystävä, samalla kun hänen
käsivartensa puristi minua lujemmin, »täällä, Claus, olen
herännyt eräänä aamuna, olin enää kovin löyhästi kiinni entisen
Bobin koteloverhossa, vainusin uutta, kohoavia siipiä, raikkaita
elämänvärejä, mutta se oli kovaa aikaa, Claus, tunsin itseni
sydänjuuria myöten kurjaksi. Hyvä Jumala, ajattelin, ja pelkäsin
kuolemaa. Kuvittelin näet oikein vakavasti, että olin kuolemaisillani
huumaustilassa. Rimpuilin kaikin voimin ja kuristavassa tuskassa
putkahdin vapauteen. Siltä tuntuu perhosista, rakkaani, sillä
erotuksella vain, että perhosten luultavasti ei tarvitse vuodattaa
kuolinhikeä, kun valo heille koittaa. Sitten istuin hyvän aikaa
ikkunalaudalla ja keinutin siipiäni auringossa. Ihanaa se oli. Hyvin
miellyttävää, ja toivoisin, että sinä —»

Kaikessa siinä kaikui nimi Maria. Se soi korvissani, Maria. Ei
niinkuin olisin selvästi kuullut tämän nimen, ei se oli jotakin
suunnattoman kauas ulottuvaa, syvyyksien hiljaisuutta, kaikki-imevää
tyhjyyttä, autuuttavaa melua, se oli hän. Ja kuin oliivinharmaan usvan
läpi, jossa kaukana, kaukana joku heilutti lyhtyä, pudoten tähän
kauhistavaan tyhjyyteen, jossa se heti sammui, välähti hänen polvensa,
alas kiskaistun sukan paljastamana, olkapää välähti, hänen kaulansa,
ja hehkuvan punaisena, ihan lähellä, aukeni hänen suunsa, ja heti
senjälkeen, vähääkään näkymättä, kuin ilmasta muovailtuna ja kuitenkin
hypähtäen vastaani kuin eläin: hänen lanteittensa liike. Niin seisoin
vähän aikaa vapisevin polvin, selkä jäykästi suorana, kuulin Bobin
puhuvan, ymmärsin, enkä ymmärtänyt. Ja sitten nauroin! Kuin kukko. Pää
taaksepäin heitettynä, käsivarret levitettyinä, pitkään ja rätisevästi.

»Siis olet nyt... perhonen?» huudahdin, tavoitellen ilmaa, enkä voinut
tai tahtonut luopua siitä ylen naurettavasta mielikuvasta, että Bob
luulotteli itsellään olleen perhosseikkailun. Lopulta ystäväni tarttui
olkapäihini, käänsi minut ympäri, ravisti minua, hänkin nauraen,
ja tässä näin erilaisessa, tuskattomassa naurussa vaivuin jälleen
hengähtäen hänen rintaansa vasten.

»Hupakko», kuiskasi hän, »hattu nopeasti päähän ja sitten loordi
Berrickin luo!»

Niinpä kyllä, mielelläni, kiireesti loordi Berrickin luo. Käyttikö
hän vielä vaaleanharmaita pukuja? Taivuttiko hän puhuessaan yhä vielä
päätänsä hiukan sivulle? Matkustiko hän vielä usein Venetsiaan? Puhuiko
hän usein meistä?

Loordi, vastattiin minulle, pukeutui yhä vielä vaaleanharmaisiin,
taivutti puhuessaan hiukan surumielisesti päätänsä, mutta ei
matkustanut Venetsiaan, sillä hän ei enää eronnut rouvastaan. Minusta
hän puhui kuin »jumalten pienestä suosikista» — todellakin, nyt, juuri
nyt olin taas siksi päässyt, merkki poltti otsaani! Ja Sidoniasta hän
puhui myöskin usein, vieläpä oli hiljan lainannut eräästä piirroksesta,
jonka oli aikoinaan hänestä tehnyt, pään eräälle Dianankuvalle, ja se
kuva oli Pariisin salongissa palkittu mitalilla.

Siten Bob oli päässyt Peggyyn, jouduin uudelle maaperälle. Kuka
oli Peggy? Alkuaan erään nizzalaisen teetuvan »parlour-maid». Mutta
eräänä päivänä hän suostui olemaan mallina loordin Dianalle. Silloin
kohosi onni hänen takanaan ja seppelöi hänet lakastumattomilla
laakereilla... Lady Berrick itse oli kehoittanut tyttöä astumaan
taiteen palvelukseen, ymmärrettävästi ei ilman vaivaa. Vähemmän loordin
mallille kuin »society leaderin» seuralaiselle tai, kuten kaunistellen
sanottiin, »ystävättärelle», aukeni nyt suuri maailma: talvisin
skotlantilaisessa linnassa, huhtikuusta syksyyn kansainvälisellä ilon
kapitolilla: Algierissa, Rivieralla, Firenzessä, Roomassa, Taorminassa,
Girgentissä. Matkustushalu oli riistänyt yhdessä tuulenpuuskassa
tuon viileäpintaisen kainoudentunteen, jota englantilaiset tytöt
mielellään käyttävät jonkinlaisena sadeviittana, runsaat taskurahat
olivat antaneet hänen kaipuulleen siivet — tavantakaa Bob palasi samaan
asiaan, kuinka innostuttavaa oli tottumus katsoa neitseellistä ruumista
silmästä silmään ja tuttavallisesti kysyä siltä neuvoa sopivista
puvuista. »Aikaisemmin hän oli jäykkä ja juro», sanoi hän. »Mutta
liehitteleväksi muututtuaan hän on ainakin ihminen.»

Menimme torin poikki, jota vanhat plataanit joka taholta ympäröivät,
ja ystävä toivoi, että ihailisin sitä. Kahden puun välissä oli aina
kivipenkki. Se oli markkina- ja esipiha, jonka St. Paulin asukkaat
olivat vallanneet vuorenhuipultaan. Toisella sivulla oli matala
muuri, jolla tytöt istuivat ja katselivat miehiä näiden pelatessa
boccia-peliä, vanhusten istuessa penkeillä. Toisia sivuja kiersi
mahtava kaupunginmuuri, ja nuo kaksi keltaista hotellia sulkivat
piirin. Ihailin tätä paikkaa! Hotellien välitse pääsivät vaunut
torille, mutta silloin ne olivatkin täksi kerraksi joutuneet maailman
päähän, sillä kaupunginportista mahtui vain käsirattaita... Lähellä
tätä porttia tähtäsi tykki ujostelematta suoraan vaeltajan rintaan.
Huomasin, että se oli muurattu kiinni muuriin. Mahdotonta oli varastaa
sitä! Senvuoksi ei St. Paul tarvinnutkaan poliisia.

»Ehkä se on automaatti, jossa on pipariminttukääröjä», kuulin Marian
sanovan. »Claus, vedäppä nastaa!...» Tulisiko hän todellakin? Nauroin
sisimmässäni — vasta noussut jumalten suosikki!

Terävässä kulmassa käännyimme tykin ohi ja portin läpi. Kujat olivat
ahtaita, syvällä taivaan alla — kuin kakusta leikattuina, huomautin,
mikä sai Bobin kiinnittämään huomionsa kaikenlaisiin rusinoihin,
joita kakussa saattoi olla. Pimeni nopeasti, saattoi jo erottaa
tähtiä kattojen välisessä aukeamassa, siellä täällä paloi pieniä
lamppuja: tähtitikkuja, jotka oli kiinnitetty liimasalkoon. Kadut
tai paremminkin polut olivat puutteellisesti kivetyt» juova savista
maata keskikohdalla, jossa kylläkin oli pehmeä kävellä. Mutta kömpelöt
rakennukset rappeutuivat hävyttömästi, vain harvoja oli jälleen
siistitty. Vasemmalla kohosi jyrkkiä kujia tilavina pengerminä,
jyrkempiä portaita ylöspäin, oikealla ne syöksyivät alaspäin, ja kaikki
olivat niin kapeita kuin aikojen kuluessa sade olisi ne uurtanut
eivätkä leveäjälkiset ihmiset niitä rakentaneet. Siellä täällä
puristautui ilman näkyvää syytä pieniä porttiholveja talojen väliin.

Pikkuruisella aukiolla, missä renessanssiuurna räiskytteli ylpeitä
vesisuihkuja melkein koko alan täyttävään marmorialtaaseen, Bob löi
kolkuttimella juuri maalatulle portille. Äkkiä uskoin, että nyt oli
tulossa yllätys; Maria oli jo täällä, odotti portin takana!

Mutta meille aukaisikin Peggy ja johti meidät heikosti valaistuja
portaita pitkin atelieriin, jota käytettiin myös seurusteluhuoneena.
Hänen tervehtimistapansa ja atelierissä minulle lausumansa ensi sanat
tekivät minusta heti hänen liittolaisensa. Joutuisin pulaan, jos
pitäisi selittää, kuinka hän menetteli. Hän antoi minun vain ymmärtää:
»Te tunnette minut, tunnette minut hyvin, sittenkin koettakaa sietää
minua — katsokaa, olenhan avomielinen ja sievä. Olkaamme ystäviä!» Hän
ei sanonut mitään sellaista, ei tavullakaan. Ensi katseella oli kaikki
selvää.

Atelierin katossa riippui arkku, johon kannen asemesta oli pantu
himmeä levy; sen takana paloi päärynänmuotoisia sähkölamppuja,
jotka levittivät miellyttävää valoa. Kaikkialla riippui tauluja:
Renoirin kylpeviä naisia, kaksi Cézannen maisemaa, suuri maalaus
nuorukaisesta, tunsin siinä loordin piirteet, ynnä hiljaiselo,
molemmat Manetin maalaamia. Näiden mestariteosten ohella sirkutteli,
kuin varpuset kotkamaisten ilmestysten ympärillä, joukko maukkaasti
kehystettyjä, kenties hieman kirjavia öljyväriharjoitelmia; pelkkiä
enemmän tai vähemmän riisuttuja naisia, jollakin tavalla ihastuttavia
suunnittelunsa puolesta, maalari kun tuntien niiden taiteellisen
riittämättömyyden oli antanut niille harjoitelman leiman. Ainoa
valmistettu tämänluontoinen maalaus riippui sohvan yläpuolella,
luonnollista kokoa oleva alaston, joka näytti olevan työläästi
jäljennetty Ingresin mukaan: se Diana, josta ystäväni oli puhunut.
Tunsin sen heti siitä, että kasvonpiirteet olivat Sidonian.

»Suokaa anteeksi, Claus», sanoi loordi sydämellisesti tervehdittyään,
kun aloin tarkastella kaikkea tuota naiskukkeutta seinillä, »pyydän
hartaasti teitä suomaan anteeksi: toiset runoilevat, soittavat pianoa»,
ja hän koetti yhä uudelleen kaikenlaisin tekosyin kääntää pois huomioni
kuvista, jotka olivat »shocking toys». Hän syytti itseään myös
synnistä Pyhää Henkeä vastaan, koska »rouvansa ja toisten naisten»
nähden koetti peittää oman maalailunsa hekumoitsemista läheisten
mestarien nimillä. Näin vain Dianan, salasta paljastetun Peggyn, joka
oli avannut meille oven ja oitis liittoutunut kanssani varmaankin
vain sentähden, että olin Bobin ystävä. Kuitenkin teki alastoman
kuvan näkeminen tämän tuttavallisuuden jollakin lailla valtavaksi, ja
pelkäsin hetkeä, jolloin hän palaisi. Että kuvalla oli Donjan pää, oli
omiaan kohottamaan hämminkiin salaisen synnin tuottaman häpeän, jopa
raiskauksen tunteeksi.

Lady Berrick astui huoneeseen. Pään ja kaulan ympärillä hänellä oli
vapautetun naisen rohkeasti taaksepäin heitetty huntu, huomasin sen
heti. Tämä Malta-ristillä varusteltu pitsihuntu oli jotakin erikoista,
johtamisen vertauskuva, arvomerkki, ja sopi hänelle mainiosti. Hänen
naamiomaisen tasasuhtaisilla kasvoillaan liekehti vieno puna, nenän ja
silmien ympärillä valkoinen häive; hänen kasvojaan olisi voinut sanoa
kauniiksi, koska niitä ei mitenkään olisi voinut nimittää rumiksi,
surullisen kauniit ne olivat, en tiennyt miksi, mutta surulliset nuo
kauniit kasvot olivat, surulliset kuin kuolema... Ja nyt hymyilivät
vaikka vaivaloisesti. Joka askeleella mylady laati itselleen oman
lakinsa, jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hänen riippumattomuuttaan,
ja kaikesta tästä muovautui merkillinen, melkein liian täydellinen
kuva: monivivahteinen, niinkuin suuri pariisilaisräätäli valmistaa
moninaista, mikäli muoti kulloinkin vaatii, näennäisen omavaltainen,
mutta suunnitelman mukaan, ylpeä, tietäen vaatimuksen epävarmuuden,
ja ilmeisesti jalostunut uskosta omaan kutsumukseensa... Hän talutti
kahta tyttöä kädestä, kahta ihastuttavaa kylpypukuista ja avonaisen
punaisen villaviitan verhoamaa olentoa, joiden jalat vielä olivat
ruusuiset kylvyn jälkeen — kuinka he kaunistivatkaan äitiään! He olivat
lady Berrickin tyttäriä ensimäisestä avioliitosta, Betty ja Brigitte.
Kun heidän äitinsä päästi heidät irti, kiiruhtivat he Bobin syliin,
Betty oikealle, Brigitte vasemmalle puolelle — sieltä he tarkastelivat
minua. Valitettavasti oli heille mitattu aikaa kovin itarasti, mutta
hyvästiksi he riippuivat kuitenkin hiukan kiinni käsissäni, Betty,
vanhempi, oikeassa, Brigitta vasemmassa.

Pöydässä Peggyn polvi rummutti viattoman iloisena omaani vasten samalla
kun hän vakavin kasvoin kuunteli ladyn esitystä poroporvareita vastaan.
Myöhemmin kuulin Bobilta, että toinen polvi oli samalla hiponut hänen
polveaan.

Peggy oli mahdollisimman viaton, mutta sukkeluuteen asti iloinen. Hän
ei välittänyt myladyn vallankumouksellisista teorioista, vaan nauroi,
antoi silmiensä kierrellä ja nautti siitä vaikutuksesta, jonka hänen
kauneutensa teki sekä muihin että häneen itseensä. Hän ymmärsi myös
taidokkaasti tätä vaikutusta lujittaa. Hän ei tarvinnut vallankumousta
vapauttaakseen itsensä! Kun mylady puhui »pienestä epäluulottomasta
Peggystä», teki tämä ilmeensä sääliväksi, melkeinpä kärsiväksi, mitä
Peggyn tuntijat pitivät ihastuttavan hullunkurisena. Aina ja kaikkialla
hän oli kaunis — mikä armo! Mutta Bob väitti, että koko maailmassa
oli vain yksi ihminen, joka ei sitä huomannut, ja se oli lady Isabel.
»Sekin jumalten lahja», lisäsi hän...

Me puhuimme paljon, tarkoitan: lady puhui melkein lakkaamatta, puhui
niinkuin toiset hengittävät ja katselevat — kun yleisön täytyy nähdä
se viimeisille permantopaikoille saakka: näin hengitetään, näin
katsellaan! Keskustelu oli yhtä ainoata lady Isabelin yksinpuhelua
näytelmässä, tapainkuvauksessa, jonka tekijä ja ainoa esittäjä hän oli.
Vastaväitteetkin hän esitti itse, hyökkäyksen ja puolustuksen, koko
sanakiistan käänteineen, kaikki hän syöksi ilmoille — pieni tulivuori
keskellä salonkia. Mutta Giuliettan kuvailussa hän osoitti erikoista
kykyä: teki hänestä yliluonnollisessa mitassa alhaisen. »Kassa! Kassa!
Ei muuta kuin hajasäärinen kassa!»

Inhon valtaamana hän makasi sohvalla ja sulki silmänsä.

Peggy, joka tiesi, että nyt olisi pistosana sopiva, sanoi näennäisen
viattomasti: »Mutta kaikkihan otamme vastaan rahaa», ja lady ojentautui
jo ja valmistautui mahtavasti antamaan vastauksen, kun pieni, mitään
aavistamaton Peggy lisäsi: »Esimerkiksi sanomalehtiartikkelista». Ja
nyt sai myöskin nauraa, kaikki nauroivat, jopa ladykin hymyili niin
hyvin kuin hoideltuine kasvoineen saattoi.

Se oli jännittävää, hullunkurista, älykästä, liikuttavaa, se oli
ihastuttavaa. Mutta kun seisoimme portailla, huomasimme, että ladyn
todellisesta kiihkomielisyydestä ja älykkyydestä huolimatta emme
tuosta sanatulvasta vieneet mukanamme kuin jonkinlaisen hermostuneen
väsymyksen.

»Mutta minkätähden hän oikein tahtoo ehdottomasti hävittää tuon
Giulietta-elukan?» kysyin.

Bob kohautti olkapäitään.

»Etkö ole sitä kuullut? Madame saattaa huonoon valoon säädyllisen
naisen vapauden... Sitä vastaan ei olekaan mitään sanottavaa.»

»Ja mitä arvelet loordin siitä ajattelevan?»

»Kuinka kaunis hänen vaimonsa on! Muuta en luule hänen ajattelevan.»

       *       *       *       *       *

Illallisen jälkeen päätimme l'amico ja minä vielä jonkun aikaa
käyskennellä tähtien alla. Hälisevien hotellien ohi lähdimme pitkin
tietä Venceen, siihen ylänkömaan kaupunkiin, jota hotellin pihalta olin
illalla katsellut, kuinka se korkealle temmattuna oli kalvennut Baoun
hehkuvan huipun juurella.

Bob kertoi minulle tästä kaupungista. Eläkkeellä olevien
englantilaisten siirtolavirkailijoiden, keuhkotautisten ja maalarien
mielipaikkana se sijaitsi tunnin matkan päässä St. Paulista; emme
voineet nähdä sitä tieltä, yhtä vähän kuin Baoutakaan, mutta kylläkin
lukuisan joukon valkeita huviloita ylätasangon reunalla. Bob puhui,
ja sanoista, jotka erotin, tekaisin samassa hengenvedossa sadun...
Oli kerran päivä, aurinko paistoi — aurinko, jonka tänä päivänä olin
nähnyt ensi kerran! Hennot, nuoret naiset, jotka lukivat huviloiden
pengermillä, kohosivat lepotuoleistaan, kumartuivat kaiteen yli,
tarttuivat valkein käsivarsin oranssipuun tummaan lehvistöön. Hedelmä
säkenöi heidän kädessään, he purasivat sitä kuin omenaa. Puutarhassa
harjoitteli pieni tyttönen, selkä aurinkoon päin, silmänkääntäjien
pallotemppuja mandariineilla. Hänen edessään seisoi valkopukuinen
mies, kapea, hieman kumara, väsyneesti riippuvin käsivarsin, ja
katseli. Hänen varjonsa makasi hänen vieressään kuin ryysyläjä. Hän oli
parantumattomasti sairas. Ja hän hymyili tavallaan ylimaailmallisen
tyytyväisenä... Illan lähetessä saivat kaikki tuolla ylhäällä
lievän kuumeen. Ruusut kasvoivat ikkunoissa. Öisin kutsui kuuhullu
meri heränneet rannoille, sekä kaukana että lähellä olevat... Itse
kaupungissa oli ihmisiä, joilla oli yksinkertaiset tapansa syntymästä
kuolemaan saakka — he nauroivat vieraita, jotka olivat hullunkurisia,
ja katselivat kummastellen ylhäisiä.

Vencessä asui piispa. Oltiin hyvin ylpeitä sen johdosta, vaikka
vaaleissa äänestettiin vapaamuurareita. Jos piispa kuoli, tuli useita
muita piispoja hautajaisiin, ja olisi voinut kuvitella olevansa
Roomassa. Kukoistavia naisia (heidän oli nähty juuri tulevan torin
yli käsi täynnä neilikoita), herroja, jotka juuri vielä viiden aikaan
olivat lukeneet sanomalehteä kahvilan edustalla, lähti yöllä äkkiä
matkalle mustilla vaunuilla. Usein oli kukkaseppel arkulla. Ajurin
vieressä istui mies, yllään pitkä, musta lakki, silkkihatun ympärillä
suruharso. Hän oli humalassa ja toisti puoliunessa jokaisia vaunun
liikahdusta... Tänne kotiutuneet maalarit noutivat paikallisradalta
kauniita pariisittaria. Nämä tulivat ja menivät. Jotkut heistä
tulivat toisen, jopa kolmannenkin kerran. Lapsilla oli unelmansa,
jotka kestivät yhden kevään. He kätkeytyivät hotellin ympäristöön
katsellakseen näkymättöminä rakastettujaan. Katoavaisuus ei ollut
mikään häpeä... Jos minun pian täytyisi kuolla, niin täällä! Ei
Breuschheimissä, jossa kuolemani pelkkien terveiden joukossa olisi niin
yksinäinen kuin eläimen metsässä.

»Bob, luuletko, että olen keuhkotautinen?»

Hän pysähtyi, tuijotti minuun. »Oletko järjiltäsi? Kun kerron sinulle
Vencestä, tulet äkkiä keuhkotautiseksi?»

»Minulla on aina iltaisin hiukan kuumeita.»

»Niinkö? Minulla myös siitä lähtien, kun tulin tänne. Vieläpä
ruotsalainenkin ottaa iltaisin kuusituntisen työn jälkeen kuumemittarin
esille. Uskon ilmanalan keimailuun. Kuuleppa, rakkaani, kun kuulin
sairastumisestasi pelästyin tietysti. Olen kirjoittanut isällesi.
Siitä et tiedä mitään. Sinulta en olisi saanut mitään järkevää tietoa.
Olen lähettänyt Arno Steinbergin lääkärisi luo. Annan siis sinulle
kunniasanani, että kaikki ovat minulle vakuuttaneet, ettei voi olla
puhettakaan tuberkuloosista.»

Tartuin hänen käteensä: »Varmastiko?»

»Claus, kunniasanani.»

Syvään henkäisten hymyilin vasten hänen kasvojaan tarkkasin hänen
silmiään, jotka keskellä yötä olivat kuin kirkas aamu metsässä, kun
kaikki linnut äkkiä vaikenevat. Silloin ystäväni näytti minulle tähtiä.

Olin kasvanut yön pelossa: »_La nuit n'a pas d'amis_», ainoa kammottava
sana, mitä äitini milloinkaan oli minulle sanonut. Sensijaan hän ei
ollut väsynyt sitä toistamasta. Apotti Simon, joka minulle opetti
muinaisten rohkeimmat vertauskuvat ja jumalten kaikki syntijutut,
salasi minulta tähtikartan. Ei äitiäni mairitellakseen, vaan koska hän
piti tarpeettomana ja epäkunnioitettavana halventaa taivaankappaleemme
arvoa tutkimattoman maailmankaikkeuden harhateille johtavan tarkastelun
avulla. »Jos alamme pohtia aurinkokuntia», oli hänellä tapana sanoa,
»menetämme pian halun maalliseen perhe-elämäämme. Ainakin minun kävisi
niin.» Ja minut anasti maallinen perhe-elämä niin täydellisesti, että
nyt, kun Bob kohotti käsivartensa, valmistauduin niin sanoakseni
kiipeämään taivaallisille alkuvuorille.

Ensimmäinen oli Sirius, joka nimellisenä nousi näkyviini kaikessa
komeudessaan, sitten Kapella sulavassa suloudessaan, Castor ja Pollux
(»meidän kuvamme, Claus, älä sitä unohda!» ja nopeasti suutelin ystävän
kättä olallani), hallitseva Orion, josta tunsin Jaakopinsauvan, mutta
Bob osoitti minulle sen sydämen: aamuruskonvärisen jättiläisauringon
Beteigeuzen. Siriuksen alapuolella keinui Argo, taivaan syvyydessä
purjehtiva vuori. Hypähdimme... Ja katso! maailmanavaruuden läpi
muka suhisevasta jäätikkömaisemasta tuli säteilevä jumalaistarusto,
soitanto, joka ihmisten mielestä oli käsittämättömän suuri ilmestys
heidän pienille korvilleen. Tunsin heidät taas, veljeni! Kaikki tuo
ylhäällä riippuva osoitti olevansa helposti käsiteltävä aineisto,
jonka muutama sata matemaatikkoa oli äärettömyyttä katsellessaan
laatinut ja jota he edelleen uutterasti pitivät kunnossa, runojen
päällekirjoituksia, joukko maalarien kuvaannollisia sommitelmia,
ja fyysikot puolestaan auttoivat kaukoputken avulla tekemillään
mittauksilla ja ottamillaan kaasujen ja muiden ainesten kokeilla tähtiä
tuntemaan olevansa meillä kotonaan.

Tuolla siis oli »Vaunu», senhän myöskin tunsin! Mutta että sen
väliaisalla istui pieni ratsastaja, Alkor nimellään, kuulin ja näin
ensi kerran. Ja vaunun edessä ratsasti Arkturus, mainio ratsupalvelija,
jonka punakeltaista hännystakkia tuuli tuiversi. Toisinaan hän
käänsi päätänsä oikealle, toisinaan vasemmalle; tuolla ratsastivat
amatsonit Spica ja Denebola — turhaan hän ponnisti saavuttaakseen
heidät. Millaista tietä kulkivatkaan nämä postivaunut! Kulku näytti
suuntautuvan vasemmalle, mutta »metsäkoirat» juoksivat oikealle. Nyt
minun täytyi vetää suora viiva vaunun takapyöristä korkeuteen, jolloin
saavutin lohikäärmeen pitkän, kiemuraisen kuvion kautta pohjantähden.
Kaunis se oli, mutta pian enää vain silmäys ihanaan Kassiopeiaan.
Silloin olin saavuttanut taivaan huipun!

Se on W:n muotoinen, väitti Bob, mutta minusta se riippui kuin selvä
M korkeudessa, nousten kaikkia muita ylemmäs, säteillen kaikkia muita
kirkkaampana. »Maria!» riemuitsin salaa, »Maria! Maria!»

Pikaisesti silmäilin enää sinne, missä Andromeda ripotteli
tähtijoukkoja Perseuksen eteen, kaikki koristeensa, täysin käsin
heiteltyinä, ja hänen takanaan Plejadien vilisevään parveen,
suurturkkilaisen Aldebaranin rouviin. Nopeasti palasin Marian
tähtikuvioon. Ja Bobin täytyi myöntää minun olevan oikeassa.
Kassiopeian hahmo ei ollut W, vaan kieltämättä M — ja millainen M!
Purkava kuin vuoristo, leveä kuin virran kaksinkertainen suistomaa,
leijuva kuin taivaallisen muuttolintuparven lento, sellainen M.

»Hän tulee varmasti», sanoin äkkiä. »Hänen täytyy tulla, kaipaukseni on
liian suuri — hän on varmaan jo matkalla!»

»Kenestä sinä puhut?» kysyi Bob, hämmästyneenä äkillisestä
purkauksestani.

»Mariasta.»

Hän ei vastannut. Ääneti kävelimme vieretysten. Sitten poikkesimme
tieltä ja kiipesimme risukon läpi paljaalle kukkulalle. Bob sanoi:
»Kaksi vuotta sitten oli tällä paikalla pinjametsä, kaunein, mitä
milloinkaan olen nähnyt. Katso yksi on jätetty malliksi paikalle.»
Kukkulan laella levitteli ikivanha pinja käsivarsiaan, sen alla oli
hämärää kuin tuomiokirkossa, astuimme arkoina sen ympäri. Pian näimme
kuun kirkkaan puron, joka värikkäiden kivien reunustamana kiireesti
virtasi vuorta alas. Jatkoimme vaellusta pitkin sen rantaa.

»Claus, hän tulee varmasti», sanoi l'amico äkkiä. »Iloitsen teidän
puolestanne ja myös omastani.»

Puro hypähti aidattuun puutarhaan. Suuri talo tuli näkyviin.
Jouduimme leveälle, huonosti hoidetulle tielle — St. Paul tunkeili
kiiltävine kattoineen kirkontorninsa ympärillä. Se oli linnantornin
näköinen. Ja talojen puolustuskuntokin tuli voimakkaammin näkyviin
nyt yöllä kuin päivällä, jolloin uhkuvat rinteet näyttivät aina
hiukan ilkkuvan noita muureja. Niin, tämä kaupunki oli perustettu
pitämään koossa ja hallitsemaan laajaa, rotkoista, talonpoikien ja
kalastajien asumaa maata. Kirkkaiden valojen joukossa, jotka paloivat
talojen julkisivuilla, oli vain yksi ainoa punainen. »Lady Berrickin
makuuhuone», sanoi Bob.

Hän vakuutti, että tuon punaisen valon erotti hyvin kaukaa. Ja
vieraat, jotka yöllä saapuivat tänne, luulivat, että se oli madamen
lemmensoihtu, vaikka hänen kotinsa oli toisella puolella, kirkon
vierellä. Niin lady oli aavistamattaan apuna sytyttämässä vihollisensa
romanttisen maineen valoa, joka ei olisikaan voinut paremmin syöpyä
vihatun poroporvarin mielikuvitukseen. Eikö ollutkin naurettavaa?

Todellakin naurettavaa.

»Hauskaa teillä on täällä alhaallakin», huudahdin, yhä nauraen,
astellessamme käsikoukussa eteenpäin.

»Ja tiedätkö, Claus», sanoi Bob äkkiä, »todennäköisesti tulee
Camillakin pian».

Puristin hänen käsivarttaan:

»Kuinka hauskaa, Bob. Olen iloinen. Siitähän tulee meille kaikille
oikea paratiisi!»

»Niinpä kyllä», myönsi Bob. »Enpä totisesti ole pitkiin aikoihin näin
nauranut.»

Sitten emme enää nauraneet. Äänettömänä ja umpimielisen vakavana hautoi
kumpikin omia ajatuksiaan.

Mutta kun astuimme hotellin valopiiriin, kohotimme kumpikin yhtaikaa
päämme ja hymyilimme toisillemme.

       *       *       *       *       *

Ruokasalissa oli pöydät siirretty syrjään, upea renessanssiuuni ylpeili
mahtavasta takkavalkeastaan, katon provencelaiset kynttiläkruunut
kantoivat koukistetuissa käsivarsissaan valoja. Tusina pareja
pyöriskeli rääkätyn, mutta yhä vielä helisevän pianon tahdissa.

Uunin luona istui kaksi herraa, toinen, jossa tunsin äkäisen
raitiotietoverini, oli ojentanut säärensä ja suunnannut
tarkkaavaisuutensa ilmi tulessa palavaan pesävalkeaan, toinen
silmäili ylimielisenä hyörinää salissa, heilutellen monokkeliaan
kravattineulansa edessä. Tämä liike aikaansai omituisen ilotulituksen,
sillä takkavalkea sytytti neulan paksun helmen palamaan, mutta
ohivälähtelevä lasi hajoitti värit.

Ilotulituksen toimeenpanija itse oli vanhasta muotilehdestä noussut,
istuutuakseen ränsistyneenä ja rypistyneenä tämän uunin eteen ja sieltä
tarkastellakseen nuorta polvea. Vaikutelma ei näyttänyt epäedullisella.
Hän hymyili hallavanvaaleisiin, törröttäviin viiksiinsä, nyökkäili
suosiollisesti, niin että tulenloimu valahti kaljulle päälaelle, jossa
se joutui tekemisiin kynittyä kukonhöyhentä muistuttavan jakauksen
kanssa — oikea »vieux beau», kuten ranskalaiset tuollaista yli-ikäistä
nuorukaisia nimittävät. Hänen silmänsä seurasivat erästä nuorta
naista, jonka sileäksi kammattu tukka yhä korosti kasvojen soikeutta,
kuten hänen lyhyet liivinsä tekivät hänen voimakkaat, pitkät säärensä
ja paisuvat olkapäänsä huomattavammiksi. Tanssittajan puhutellessa
häntä riippui hänen katseensa jäykästi tulta uhkuvassa helmessä,
jota loitsija takkatulen ääressä monokkelillaan keinotekoisesti piti
elossa. Hänen tanssittajansa, ranskalainen, jonka isä mahdollisesti oli
englantilainen ja äiti Korsikasta, laiha, kasvot kulmikkaat ja sairaat,
piteli häntä, veti häntä kuin tahtoisi tunkeutua tuohon patsasmaiseen
olentoon, joka paatuneena pyrki hänestä edemmäksi.

Ruotsalainen läheni tanssittaen isännän kapeata, mustasilmäistä rouvaa;
hän vei meidät uunin luo.

Amerikkalainen, kädet housuntaskuissa, kasvot kuumuudesta tylsinä, ei
liikahtanut. Vanha keikailija teki ylenmääräisen kohteliaasti tilaa,
koettaen samalla pitää eksytyskuvastintaan liikkeessä. »Halloo!»
kuului Kasparin anteeksipyyntö, ja hän nosti amerikkalaisen tuoleineen
huolellisesti kuin nukkuvan ja laski hänet uunin nurkkaan. »Minä
kohtelias — eikö niin?» kysyi hän nauraen mieheltä. Tämä murisi,
asentoaan muuttamatta: »Damned madam!» Silloin Kasper kuiskasi
korvaani: »Nämä kaksi täällä liikaa. Madam ei kotona, valkoinen
tanssiainen Nizza. Toinen amerikkalainen vakava, miellyttävä mies,
odottaa hänen kotona. Minä ensin intiaani siellä, moukka, humalainen,
sitten piti ajaa vanha hupsu väkivallalla hänen talosta tänne, nyt
hän naarashirveä vaania. _Rien ne va plus_, vanha aasi, naarashirvi
minun.» Hän meni ja palasi heti mukanaan pullo katajanmarjaviinaa ja
vesilasi, jotka hän laski amerikkalaisen jalkain juureen. »Tässä,
gentleman, lohdutus.» Mies kumartui nopeasti ja otti pullon ja lasin.
»Ice!» komensi hän saliin päin, »ice!» mylvi hän, »ice!» Pianonsoittaja
lakkasi soittamasta, parit pysähtyivät kuullessaan huudon, keikarin
monokkelin nauha katkesi — hitaasti kieri silmälasi kaunokaisen
jalkojen eteen saakka. Suippohattu kädessä kiiruhti isäntä paikalle.
»Ice», toisti mies osoittaen viinapulloa.

Sittenkun kaikki olivat saaneet tietää, että uunin edessä istuva
amerikkalainen halusi vain jäämaljaa, alkoi pianonsoitto ja tanssi
uudelleen, mutta tuo nähtävästi englantilaisen ja korsikalaisen
jälkeläinen vitkasteli punastuen, hänen tanssitoverinsa oli kumartunut
ja pistänyt silmälasinsa pukunsa kaarteeseen!

Se ei ollut jäänyt ruotsalaiselta huomaamatta. »Aina säästöön», sanoi
hän Bobin puoleen kääntyen. »Kyllä minä sen sille yöllä pistän vaikka
mihin.»

Silloin keikari kumarsi.

»Hyvä herra», kysyi hän mitä kohteliaimmin, »olisitteko niin
ystävällinen ja sanoisitte minulle tuon vaalean naisen nimen —»

»Naarashirvi», vastasi Kaspar.

Keikarin korva läheni Kasparin suuta: »Kuinka?»

Hetken aikaa Kaspar tarkasteli korvaa, ennenkuin kädet suppiloksi
sovitettuina kuiskasi: »Naarashirvi, kuningas Midakseni, naarashirvi.
Nimitetään myös Agathe, jos tarkkaan tahto tietää.»

»Agathe? Ahaa! Oikein hyvä — Agathe!»

Menimme myöhään nukkumaan. Sitten kun Kaspar oli karkoittanut nuo
molemmat liikanaiset madamin vieraat (kaikki, Tanskalainenkin,
äänsivät sen englantilaisten tapaan) kaikenlaisella pilanteolla
uunin luota ja heidän sijaansa istuttanut mallinsa, naarashirven,
luoksemme, oli Bobin helppo ottaa puheeksi hänen toimensa vieraitten
opastelijana St. Paulissa. Mutta ensin maalari tahtoi saada meiltä
tietää, kuinka hän nimittäisi tämänpäiväisen maalauksensa: »Gralsburg
iltavalaistuksessa» vai »St. Paul valmistautuu yötä varten». Hänen
ystävättärensä selitti nenäkkäästi pitävänsä ensinmainittua parempana,
jolloin maalari, odottamalla neuvoamme, päätti antaa jälkimäisen nimen.
Sitten hän neuvoi naista karkoittamaan sekä vanhan keikarin että
anglokorsikkalaisen uniensa kynnykseltä: »Agathe, olla varuillaan!
Vanha ranskalainen väljähtynyt juusto — huh! Huono räätäli, ei paljo
rahaa. Nuori ranskalainen tyhjä makkarasuoli — puh! Ei räätäliä eikä
rahaa.»

»Te, parooni, kai tietää, minä suuri maalari?» kysyi hän vielä, ja
kun olin myöntänyt, oli hänen kunniansa, hänen maineensa, hänen
rikkautensa, kaikki, mikä antaa maalarille loistoa ihmisten silmissä,
hänen puolestaan kuitattu. Nöyrästi hän tunnusti olevansa Giulietta
Varin apuri ja palvelija. Harvoin hän oli istunut Giuliettan kanssa
samassa pöydässä, hänen tehtävänään oli ottaa vastaan vieraita
etuhuoneessa, käskystä näytellä heille St. Paulia, majoittaa heitä
yksityisasuntoihin ja hotelleihin, jopa auttaa heitä lähettämään
appelsiini- ja kukkakoreja rouvilleen. Harvoin osti kukaan heistä
häneltä taulua. Ja mitä olivatkaan nämä maalaukset verrattuina
väreiltään ja piirustukseltaan niin täydelliseen Giuliettaan! Ei
mitään. Ylellisyyttä ihmisille, jotka eivät tunteneet Giuliettaa. Mutta
hän tunsi. Senvuoksi: aina kun hän möi taulun, antoi hän Giuliettalle
toisen. Sillä tavalla hänkin antoi lisänsä tämän naisen loistoon ja
rikkauteen — »ilmaiseksi, parooni, ihan ilmaiseksi!»

»Valitettavasti», huokasi Agathe.

Hän tuijotti surullisena uuniin, ja siinä, tulenvalossa hän muistutti
vanhoja madonnankuvia, jotka ovat maalatut kultapohjalle ja joiden
kasvot ovat hienoihoiset, punertavat. Kaspar veti esille kellon.
»Eteenpäin, naarashirvi siirtyä vuoteeseen!»

Sanaa sanomatta, hymyllään pyyhkäisten meitä, Agathe hävisi
puolipiiristä uunin luota.

Nytpä kasvoi maailma suureksi ruotsalaisemme silmissä!

Madame oli joku kruununsa menettänyt kuningatar Kristina Ruotsista,
ehkäisty Kleopatra, taivaallisen rannikon suuri Katarina, Provencen
lady Hamilton, yhtä paljon merkitsevä kuin nämäkin, mutta niin kaunis
kuin he kaikki yhteensä. Sateenvarjo ja käsilaukku mukanaan hän oli
saapunut St. Pauliin, ja tänään hän oli varakas. Kiinalaiset olivat
hänet keksineet, niin juuri, kiinalaiset Genuan satamassa. Silloin hän
oli vielä ollut puoleksi lapsi; Mandariinit olivat keksineet hänen
kykynsä, tietysti mandariinit — Giulietta ei ollut koskaan ollut
halpa! Tiedettiinhän, kuinka kiinalaiset suoriutuivat rakkaudessa.
Kiinalaisethan olivat maailman ensimmäiset erikoistuntijat. Sen
ohella Giulietta eli yksinkertaisesti, paljoa yksinkertaisemmin kuin
esimerkiksi lady Berrick, niin yksinkertaisesti kuin täällä madame Roux.

Ja madame Roux, joka oli istahtanut joukkoomme, vahvisti sen.

»Hän rakkaudesta elää kuin minä taiteesta. Juuri niin. Hattu pois! Minä
hänet maalannut Kleopatrana, luonnollinen koko, mukana kultainen käärme
ja kiinalainen orja. Te ymmärtää? Käärme, se on taide, kiinalainen
suuri opettaja! Sitten samana päivänä panna näytteille Nizzassa kuin
loordi Berrick ja lyödä loordi Berrick, lyödä kaikki Giuliettan
viholliset, yhtenä päivänä, liiteiksi kuin lude, jalka päälle, valmis.
Loordi Berrick hieno mies, ei mikään maalari. Leskien kähertäjä,
hieroja, verhoilija, prima naisten liinavaatteet, mitä haluatte,
kernaasti, multa ei maalari.»

Sillä välin kuljetti monsieur Roux pullojaan kuin ylhäisiä naisia eri
pöytiin, joiden ääreen vieraat tanssin jälkeen olivat kokoontuneet.
Kaspar joi valkoisia orvietoa, »_un petit vin_», sanoi madame Roux, »que
_la maison réserve pour le maître_». Hän joi sitä kahden litran pullosta.
Me toiset tyydyimme kevyeen paikallisviiniin. L'amico oli saanut luvan
lukea erästä konerakenteita käsittelevää aikakauskirjaa ja haisteli
silloin tällöin lasiani. Toisinaan tuli isäntä pöytämme viereen ja
tyhjensi »hyväntahtoisella suostumuksellamme» hänen rouvallensa
tarjoamamme lasin.

Kun orvietopullo taas oli loppumaisillaan, alkoi madamen kuva siirtyä
historian valtakunnasta pohjoisien satujen maille. Kauniina ja
vaarallisena hän lepäsi kohtalottaren hahmossa maailmantammen juurella,
tunsi menneisyyden ja ennusti tulevaisuuden, pystyi lukemaan markiisi
Capponin silmistä hänen elämänsä ratkaisevimmat tapahtumat tai kuuli
ne hänen äänestään. Ei, hän ei ennustanut korteista, niin tyhmiä
välikappaleita hän ei käyttänyt — hän kuuli, hän näki.

»Ja appelsiinit?» keskeytti hänet Bob. »Mistä ostetaan appelsiineja?
Ystäväni tahtoisi lähettää niitä kotiinsa.»

Sain sen heti tietää. Mehukkaimpia appelsiineja, veriappelsiineja
sai itse noukkia mère Baratin puutarhasta, ja niistä maksettiin mitä
tahdottiin, yksi frangi täydestä korillisesta. Hienomakuisimmat
artisokat kasvoivat la Collen luona, parsan viljelystä ymmärsi vain
Vencen yliopettaja. Ihanimmat ruusut, jalot laadut, uusimmatkin, jotka
eivät olleet Grassen hajuvesitehtaisiin aiottuja joukkotuotteita,
menestyivät kapteeni Neil Johnsonin luona. Niin, ja sitten — oih,
Kasparin oli tuskallista myöntää, se vei suolet sijoiltaan, mutta
ei itse pirukaan olisi voinut sitä kieltää: satumaisimmat neilikat
kasvoivat missis Perkinsin kasvihuoneissa! Joka vuosi tuli sieltä uusia
ihmelapsia maailmaan, häpeällisen kauniita olentoja, suunnattoman
komeita, joiden edessä kämmekät matelivat. Oi, Giuliettan täytyi
nousta yhtä korkealle kuin tuo missis! Ei, tuo missis ei vielä ollut
viimeinen päämäärä. Vielä korkeammalle täytyi Giuliettan nousta!
Kaspar ei lepäisi, ennenkuin myös Giulietta asui palatsissa meren
rannalla, puolisona imarreltu amerikkalainen miljoonamies, joka ei
merkinnyt paljoa enempää kuin kassakaappi suuressa, kukkien täyttämässä
huoneessa, ja ystävänä oikea herttua. Oliko tämä kuiva missis Perkins
mikään puoliso Wightin herttualle? Hyi saakeli! Mutta Giulietta olisi
pian niinkin rikas, ettei tarvinnut amerikkalaista miljoonamiestä
puolisokseen — Wightin herttua olisi riittänyt. Nyt jo oli suoritettu
kaikenlaista esityötä, jotta Giuliettalle olisi viimeinen, jyrkkä
osa tiestä vapaa. Niin, se oli jo tehty. Prefekti, englantilaisen
siirtolan johtavat jäsenet, suuri hotellinomistaja, joka täällä
taivaallisella rannikolla valikoi ja hylkäsi, runoilijat, maalarit ja
sanomalehtimiehet taistelivat julkisesti, mutta vielä enemmän salaa
Giulietta-kuningattarensa puolesta. Päätaistelu suoritettaisiin pian
Kasparin näyttelyn avajaisissa Nizzassa.

Mitä lähemmin maalari kosketteli viritetyn juonen yksityiskohtia, sitä
selvemmäksi hän kävi. Kaikki tarkkasivat kiihkeästi hänen huultensa
liikkeitä. »Tässä on puhe St. Paulin kunniasta», huusi isäntä ja työnsi
hatun niskaansa. Hänen rouvansa nyökkäsi hurskaasti — hänellä oli
hehkuvat silmät. Giuliettan mukana, painosti maalari, tulisi vihdoinkin
voittamaan, ei vain pelkkä irstaisuus, vaan »maassa kiinni pysyvä
naisen nero».

Nyt ilmaisin minäkin hämmästykseni, että madame, josta en tavatessani
hänet Cagnesissa ollut tiennyt mitään, heti oli tuntunut minusta niin
tutulta, että olin etsinyt häntä lapsuutenikin maasta. Riemuiten
maalari tarttui käsivarteeni: »Siinä näkee, parooni, siinä näkee!
Monille niin käydä. Hän aikaisimman halumme nainen, melkein ilman
kasvot, vain loisto — äiti, josta huomaamatta myöhemmin tulee
rakastettu. Minä myös poikana hänet tuntea, kaikki hänet tuntea, ei
tiedä mistä. Nainen, kaikkitietävä, salaperäinen, katkera, maassa
kiinni, taivaallinen.» Niin hän haaveili vielä kauan.

Kun hän lähdettäessä horjui, tarttui hän suuttuneena amerikkalaisen
jääsankoon ja painoi sen kumolleen päähänsä. Päristen ja nauraen hän
kuivaili itseään ja sitten astui kepeästi edellämme portaita ylös.

Huoneessani kävelin edestakaisin. Tahdoin kirjoittaa Dorikselle,
kaukaiselle... Dorikselle, joka oleskeli ympärilläni kuin huolestunut
metsä... Dorikselle, rakkaudessaan niin suljetulle, lepäävälle,
vaikenevalle... Vain häntä minä rakastin! Hänessä oli elämä ja
kuolema, en tunnustanut mitään rajoja. Tunsin itseni niveleksi
pitkässä ketjussa. Sangot, joista elämänpuuta kastellaan, kulkivat
kädestä käteen, heiluen se riippui hänen ja minun välilläni, ja me
pitelimme sitä. Kuinka luotettava olikaan hänen kätensä! Rakkautemme
oli työtä yksinäisyytemme niinkuin maailmankin hyväksi, jota kohtaan
meillä oli velvollisuuksia, uskollisuutta ikuisen tähden, toimellista
kärsivällisyyttä —

Ja joka kerta kun levitin käsivarteni kiiruhtaakseni Dorista vastaan,
astui Maria ilmavin askelin väliin ja tahtoi leikkiä.




XV. KAUPUNKI TÄYNNÄ ELÄIMIÄ


Olimme sijoittuneet etelärinteelle kirkkomaan taakse, »Afrikaan»,
kuten Bob sitä paikkaa nimitti. Täällä otimme aurinkokylpyjä, vieläpä,
vastoin lääkärin ankaraa kieltoa, heti syötyämme.

Aina kun aukaisimme silmämme, näimme yläpuolellamme arveluttavan näyn.
Aurinko hehkui pystysuoraan sypresseille, muulloin niin selvästi
erottuville St. Paulin vaakuna- ja kuolinpuille, jotka nyt sekavana
massana huojuivat välkehtivän kirkkaassa ilmassa kuin suunnaton,
kirjavin nauhoin peitetty härkä. Muuten näimme niiden kohoavan
penikulmien päästä: säkenöivinä, vavahtavina, usvakehä ympärillään,
tummana tulena, öljypuumaan ja etenkin vuorilinnakaupungin korkeimpana
loistona, keskipäivän majakaksi korotettuina. Nyt saimme sokaistuin
silmin vastaanottaa niiden iskut taistelussa taivaankehrää vastaan,
itse ollen alastomina auringossa kirkkomaanmuurin ja huojuvan
mäntymetsän välillä, joka ihan jalkapohjamme kohdalla vaipui syvyyteen,
ja me haistoimme niiden hikeä.

»Bob», sanoin, »varo, ettet huomaamattasi vaivu uneen! Muuten painaa
Taurus tuolta ylhäältä nukkuessasi kavionsa rinnallesi.»

»En nuku, Claus», vastasi hän. »Ajattelen Camillaa.»

Äänettömyys.

»Bob, mitä sinä oikeastaan teet yksinäsi St. Paulissa?»

»Niin, rakas poika, mitä minun oikeastaan pitäisi sanoa?... Hävettää...»

Äänettömyys.

»Kun et enää juo?»

»Älä pilkkaa, Claus... En juo enää, koska — no niin, koska
ylimielisesti sytytin skotlantilaisen herraskartanoni Whiskyn
palamaan... kahdella revolverin laukauksella, jotka annoin rouvani
laukaista. Mutta sinä et saa luulla... Silloin paukkui todellakin.
Kaksi nuorta ihmistä Milanon parhaimmista piireistä sairastaa vieläkin
sen johdosta. Vieläpä toinen kävelee joka päivä kuula kylkiluiden
välissä pylväskäytävässä tuomiokirkkotorilla Piazzalle ja sieltä
takaisin.»

Nousin istumaan etsiäkseni hänen katsettaan, mutta silloin hän sulki
hitaasti silmänsä.

»Onko Camilla ampunut? kysyin kauhistuneena.

»Jumalan kiitos, huonosti», vastasi hän, »mutta, vaikkapa niinkin:
ampunut hän on kahdesti. Keskellä yötä. Ja, kuten sanottu, kaksi kertaa
sattunut... Etupuolelle. En olisi odottanut nuorelta italialaiselta
aatelilta, että se antaisi osua etupuoleensa. Vai mitä arvelet? Joka
tapauksessa, Camillalla on luja käsi. Minkätähden hän ampui, kysyt?
Rakas poika, kuinka sen sinulle selittäisin ilman... Tietysti olin
humalassa. Siis humalassa vein ystäväni, joiden kanssa puutarhassa
juopottelin, Camillan makuuhuoneeseen. Älä ihmettele... Sinulla ei
ole aavistusta, mitä kaikkea humalaisena voi panna toimeen. Ihmettele
ennemmin, että vielä elän... Tahdoin näyttää heille kauniin rouvani —
ymmärrätkö? Siis, silloin hän ampui, ja mikä on ihmeellisintä, ei edes
minua, vaan toisia kohti... Siitä alkaen kartan alkoholipisaraakin.»

Ystäväni ruskean kupeen vieressä kukki keltainen krokus, kauempana
huomasin ruumiittemme välisessä pienessä luonnonpuutarhassa pari villiä
parsaa, vuokon, kaksi leukoijaa. Äänettömänä koetin yhä kuvitella
mielessäni tuota kaunista nuorta miestä tuuheine silmäripsineen
moisessa yöllisessä näytelmässä. Silloin hän äkkiä hypähti pystyyn:

»No niin, Claus, pukekaamme päällemme», sanoi hän nopeasti. »En tiedä,
mikä minua tänään vaivaa. Voisin ihan ääneen itkeä.»

Ja heti senjälkeen, vielä pukeutuessamme, tarttui kirkkaalta taivaalta
tuulenpuuska sypresseihin ja pyöritteli niitä toinen syöksyi
männikköön, metsä päästi ähkyvän äänen, joka vinkunan kintereillä kiiri
edelleen monin vivahduksin. Sitten kuulimme luukkujen kaupungissa
kolahtavan kiviseinää vasten ja ikkunaruutujen helähtävän.

»Mistral-tuuli», huusi Bob.

Lähdimme liikkeelle.

Ylhäältä tieltä näimme maan muuttuneen. Taivaan ja taivaanrannan
ollessa yliluonnollisen kirkkaat kyyristeli maanpinnalla tylsä valo,
jossa riippui kellertäviä juovia ja pilkkuja tuulen kuljeteltavina
sinne tänne. Toisinaan kiiti tällainen repale tuulen mukana
kirkkaanharmaalle, jähmettyneelle merelle.

Kävi mahdottomaksi puhua, tuuli salpasi hengen. Metsän vinkuna oli
hukkunut koulun kellon soittoon. Mutta portilla tarttui meihin
ilmavirta, lensimme pitkin kujia kaikkien kaupungin kissojen kanssa,
ja katoilta soi mieletön musiikki: oboe, triangeli, sello ja puurumpu.
Naiset, miehet, lapset kiiruhtivat seiniä pitkin taloihin ja kirkuen
huoneiden läpi kuin hälytetyt laivamiehet. Kun menimme kirkkokujan
poikki, kuulimme suuren kellon kumisevan.

Kymmenessä minuutissa olimme kotona.

Seisoimme vielä hotellin pihalla ja katselimme hämmästyneinä sitä
ihastuttavaa häijyyttä, jota Baou osoitti, kun ruotsalainen astui
luoksemme ja ilmoitti olevansa juuri tulossa madamen luota.

»Messieurs», selitti hän, »te ehkä luulette, minä tämmöisellä ilmalla
villi, nainen raivoava? Minä — kyllä. Nainen — ei jälkeäkään. Minun
pitäisi myydä Nizzassa kuvia, jotka hänelle lahjoittanut vuosina! Mitä
te sanoa? Hän yhä minulta kysyä, miksi maalaan pilkut toisensa alle.
Madame ei uskoa, maa suhista maailmankaikkeuden kanssa pystysuoraan
läpi avaruus! Kuva myös, naarashirvi myös, jos minusta riippuu, kaikki!
Alors, kun hän ei uskoa, minä ei myös hänen kuvia myydä.»

Näytimme hänelle Baouta, ja hän tarkasteli sitä kauan miettiväisen
näköisenä. »Se raivoava madamelle», sanoi hän vihdoin, jätti meidät
seisomaan ja ryhtyi vihellellen järjestämään saviruukuissa kasvavia,
mistralin hajalleen viskomia köynnöskasveja. Kun erosimme hänestä,
pani hän sormen huulilleen: »Madame sittenkin suuri nainen», sanoi hän
hiljaa. »Lady Berrick häntä vihaa, Ingels, lady Berrickin koira, myös
vihaa. Minä madamen ystävä, minä madamen koira. Te ottaa vaaria: minä
vielä toiset syödä!»

Pöydälläni oli sähkösanoma.

Repäisin sen auki, niin että teksti meni kappaleiksi, mutta kaksi sanaa
osui silmiini ja sai minut puhkeamaan riemuhuutoon: »Domani... Maria.»

Syöksin ne ääneen ulos ikkunasta kirkkaaksi puhdistettuun maailmaan.

Domani! Maria!

       *       *       *       *       *

Ja sitten hän tuli.

Lady Isabel tarjosi auton Bobin käytettäväksi, jotta tämä saisi
noutaa sisarensa Nizzasta. Siitä tuli todellinen huviajelu keväisenä
aamupuhteena, jolloin kaikki värit ja itse taivaskin vielä olivat
meheviä; jopa katupölyssäkin oli kasteen raikkaus, ja öljypuista
tuoksahti kirpeä viileys. Kaikilta kukkuloilta hymyilivät kadut merelle.

Ingels (lue: Ingols) sai ajaa täydellä vauhdilla, kukaan valtiatar
ei epäluuloisesti pitänyt silmällä nopeusmittaria. Nizzan kaduilla
kilpailivat maitokärryt ja kasteluvaunut, ikkunaverhot paisuivat
tuulessa, tomuviuhkat heiluivat, joku kampaamaton nainen silmäsi
puoliavomien ikkunaluukkujen välitse kadulle, poliisi vastasi
salavihkaa silmäykseen, samalla leveärintaisena vetäisten aamuilmaa
sisäänsä.

Huomasin Marian asemalle ajavan junan ikkunassa, ja kun hän hyppäsi
alas, sieppasin hänet kiinni kuin nuken, vaikka hän ei ollut paljoakaan
pienempi kuin minä, niin voitokkaaksi tunsin itseni tänä aamuna.

Bobin poistuttua huolehtimaan matkatavaroista hän kysyi leikillisesti
nuhdellen:

»Suudellaanko sillä lailla naimisissa olevaa naista?» Siihen minun
tarvitsi vain vastata kysymyksellä, saiko pieni tyttö niin suudella?
Sopiko niin suudella pientä tyttöä? Ja hän tietysti suuttuneena kielsi.

»Mutta eräs pieni tyttö ei ainoastaan niin suudellut minua vaan minun
on valitettavasti, Maria, pakko muistuttaa nimenomaan hän opetti minut
pienen poikaraukan suutelemaan.»

Silloin tapahtui vierelläni jotakin, mikä muistutti harakan
lentoon pyrähtämistä ja samalla sai asemalaiturin kirkkaimmassa
auringonpaisteessakin ilotulituksen räiskymään: Maria nauroi!

»Oh, silloin Venetsiassa», sanoi hän.

Juuri niin, silloin Venetsiassa, eikä hänen naurunsa ollut vähääkään
muuttunut.

»Mutta suureksi olet kuitenkin kasvanut», sanoin. Nauroimme koko ajan
mielettömästi, samalla huolellisesti tarkastaen toisiamme. Mutta
suorastaan uhkamieliseltä kaikui hänen naurunsa, kun heitin kysymyksen,
kuinka pitkään aikaan oikeastaan emme olleet nähneet toisiamme. Hän ei
suvainnut edes muodon vuoksi vastata, vaan nauroi, tosin hillitysti,
kuhertaen, jollaiseksi äänekäs nauru tavallisesti hänen kurkussaan
muodostui, kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta kaksi ohikulkevaa herraa
käänsi kasvonsa sinne päin, ja Ingelskin, luopumatta moitteettomasta
ryhdistään, hymyili rohkeasti mukana.

Vasta nyt huomasin hänen pukunsa, pitkän samettiviitan, joka peitti
hänet melkein jalkoihin saakka ja antoi hänelle hieman komeata
nunnamaisuutta. Pieni hattu oli samaa kangasta, harmaa niinkuin
pienet kengätkin viitan alapuolella, joita hän kävellessään nopeasti
ja varovasti nosteli. Tämä käynnin reippaus viivyttelyn ohella tuli
hänessä ensi kertaa näkyviin, se oli toistaiseksi ainoa uutuus, jonka
hän minulle paljasti.

»Et ole enää niin laiska kuin ennen», kehuin häntä.

»Oikein», sanoi l'amico, joka oli kantajan kanssa saapunut paikalle.
»Mutta hänpä onkin ylhäisyys, ja hänen täytyy edustaa.»

Tämä huomautus sai minut vastoin tahtoani hämille. Minun täytyi tutkia
Mariaa uudelleen silta puolelta, ylhäisyyden kannalta, joka kuulosti
sotilaalliselta tai ainakin mutkikkaalta, hieman ankaralla, kunniassa
vanhentuneelta...

»Meidän täytyy», puhui Maria terävästi, juuri niinkuin kuvitteluni
mukaan ylhäisyydelle sopi, »meidän täytyy kaikkien tottua siihen, että
nyt olen naimisissa».

Ahaa! Jollakin tavalla hän tarkoitti totta, joskaan ei leikillisellä
asennollaan, niin kuitenkin jollakin muulla, mikä kätkeytyi sen taakse
ja missä selvästi tunsin nuhteen, vieläpä jonkinlaisen rangaistuksen.

»Vai oletko luullut, Claus, että kuolemaani saakka leijailisin
naimattomana unikuvissasi, tavallaan kotiapulaisena? Oletko todellakin
niin luullut?»

Se oli epämiellyttävää, todella katkeraa, eikä auttanut, että
hän näytteli samettisia kissansilmiään ja viehättävästi kyyristi
olkapäitään, ei, hän oli tahtonut tuottaa minulle tuskaa, ja se oli
helposti onnistunut.

»Mutta mitä varten heti ylhäisyys?» pääsi minulta.

Se oli todellista tuskaa, joka, naurettavaa kyllä, purkautui tähän
huutoon, ja sillä oli kai myös ilmeisesti sen väri, sillä Maria
painoi silmänsä alas, ja Bob silmäsi minua vakavan ystävällisesti.
»Meillä näet», jatkoin, »ylhäisyydet eivät tavallisesti ole kaukana
kuudenkymmenen iästä».

No niin, nyt edes nauroimme taas — kaikki kolme. Mihin kaikkeen
nauru kelpaakaan! Sellainen nauru voi auttaa pahimmankin hämmingin,
jopa muunkin yli. Sitäpaitsi ajoimme juuri kävelytien viimeisien
punaisten päivänvarjojen ohi ja näimme niiden alla pari kappaletta
noita olentoja, joita taivaallisen rannikon valkoiset kaupungit olivat
tulvillaan: valkeiksi puuteroituja, suut tulipunaisina, valkeat puvut
tulipunaisten hattujen alla, kengistä silmiin saakka valkoisia.
Nopeasti osoitin heitä Marialle.

Hän tunsi heidät, Roomassakin pukeuduttiin niin. Samanlainen puku
kevyestä flanellista oli hänen matkalaukussaan, ja pieniä punaisia
hattuja hänellä oli huolellisesti lajiteltu valikoima. Miellyttikö tuo
muoti minua?

Miellytti, se oli mielestäni ihastuttava, sehän sai naiset näyttämään
ilmavilta kahden punaisen pisteen rajoittamilta ilmestyksiltä, vasta
aineellistuneelta kesäiseltä lemmenajatukselta... Kevät olikin täällä
jo oikeastaan kesä, Rivieran kaunis kesä!

Lörpöttelin aika sujuvasti.

Maria päätti ensimmäiseksi etsiä valkoisen pukunsa matkalaukusta, koska
niin kiihkeästi sitä tahdoin. Heti aterian jälkeen hän aikoi ottaa sen
yllensä, kun lady Isabelin kanssa lähtisimme Monte Carloon.

Oli Bettyn syntymäpäivä, ja hän oli halunnut »pikku peliä». Sitä varten
oli meidät kaikki kutsuttu mukaan.

»Minäkin pelaan mielelläni», sanoi Maria, »erittäinkin tällä kertaa.
Täytyyhän minun saada tietää, vieläkö Claus minua rakastaa...» Sen hän
lausui taas ylhäisyyden terävällä sävyllä.

Näin laverrellessamme saavuimme häiriöittä Cap d'Antibesiin johtavalle
tielle ja käännyimme sille. Riippuvat puutarhat kiitivät ohitsemme,
kokonaiset kasvihuonekaupungit. Niissä lankesi auringonvalo kuin seulan
läpi sadoilletuhansille neilikoille. Silmämme kiintyivät lehtien
mehukkaaseen viheriään ja monivärisiin kukkiin, jotka hehkuivat
lasimaisina. Puutarhat ulottuivat pitkälle, huvilat olivat kuin
temppeleitä vihannuudessa... Sitten seurasi tapaamista taas ero!

Maria, niin olimme sopineet, kävisi tervehtimässä äitiänsä ja tulisi
iltapäivällä jäljestämme. Matkatavarat me otimme mukaamme.

Huiskutin hänelle. Näkemiin! Näkemiin! Kyyneleet kihosivat silmiini.
Kuinka paljoa lähempänä minua hän oli ollut eilen illalla! Minkätähden?
kysyin yhä uudestaan, kun vaunu vinhaa vauhtia pyrki St. Paulin huippua
kohti: minkätähden? Mikä esti elämästä yhdessä vanhoina hellinä
ystävinä? Hän oli naimisissa ja minä kihloissa — olimmehan aina
sanoneet, että kerran niin kävisi! Mistä siis hänen vihansa? Miksi tämä
taistelu? Sillä taistelua se oli ollut ja harkittua. En voinut ajatella
Dorista, en tahtonut, se tuntui minusta epäpuhtaalta, tuskalliselta,
vaaralliselta. »Jumalan sydämen», Kölnin yllä loistavan armonauringon
valossa häipyi Marian kuva (sitä minä tahdoin, sitä minä rukoilin),
muuta ei hänestä jäänyt jäljelle kuin punainen täplä väräjävässä
ilmassa: hänen suunsa... Mutta Doriksen säteileviin kasvoihin en voinut
katsoa, surin Mariaa, Kassiopeia oli pudonnut taivaalta.

Minne päin kääntyä?

Näin huudahtamassa yllätin itseni. Hävetti. Huokasin muutamia kertoja
syvään niinkuin lapsena, kun olin itkenyt, kohotin katseeni maisemaan,
joka avasi monta väräjävää syliä, vähitellen rakastuin siihen, tuon
maiseman suureen, yksinkertaiseen ja kauniiseen kuvaan, ja istuin
hiljaa, sydämen sykkiessä kiivaasti, mutta rauhoittuneena.

       *       *       *       *       *

Varhain iltapäivällä hän tuli äitinsä autolla. Hänellä oli valkoinen
puku ja pieni punainen hattu. Niinkuin sadat muut hän kukoisti
valkoisessa valossa, joskin kauneimpana, ja taas toivoin, syntistä
viehätystä kevytmielisyyteen tuntien vakuutin itselleni: tuo oli
tarkoitettu vain minun ilokseni.

Lady Isabel tervehti häntä sydämellisesti, tiedusti sairastelevan
markiisittaren vointia, sijoitti minut itsensä ja Marian väliin vaunun
takaistuimelle, ja hänen johdollaan lähdettiin liikkeelle Gattièresin
ja St. Jeannetten yli, korkealla Varin laakson yläpuolella. Meitä oli
viisi, Maria, joukon johtajatar, hänen tyttärensä Betty, Kaspar ja
minä. Bob oli mennyt loordi Berrickin kanssa pelaamaan golfia.

Ylätasangon poikki vei nousutie, jota pitkin kävelimme. Reippain,
mutta samalla vitkastelevin askelin sipsutellen Maria loi ihastuneita
silmäyksiä Baouhun, joka täällä kohosi äkkijyrkästi syvästä
jokilaaksosta ja loistaen itsetietoista voimaa pyrki ylitsemme taivasta
kohti.

»Se kantaa tähteä», huomautti hän rauhallisesti ja viittasi ylöspäin.

Kasparin silmät lensivät selälleen: »Kantaa se mitä?»

Se piti paikkansa, hehkuvassa sinessä vuoren yläpuolella välkähteli
pieni, erittäin räikeä valo. »Pyhä Henki», sanoin minä. »Lipputangon
pää», melusi Kaspar. Hän löi otsaansa niin että läjähti. Tuolla
ylhäällä siis, Baoun huipulla, oli lipputanko, jossa tosin ei ollut
milloinkaan nähty lippua — niinkuin Kaspar otaksui, siitä syystä,
ettei kukaan viitsinyt vaivautua sitä vetämään niin ylös. Kuitenkin
hän vannoi heti »Baoun tähden nimeen», että kukaan — hän toisti sanan,
sinkauttaen samalla johtajattareen katseen kuin kiven, että kukaan
ei estäisi häntä jonakin päivänä kiipeämästä sinne ja levittämästä
kauneuden ja hyvyyden voitonlippua Varin, Varinmaan yli, toisti hän
pisteliäästi.

Olisin mielelläni tahtonut tietää, mikä päivä se oli, mutta hänen
sotaisen viittauksensa hämäryys oli niin ilmeinen, että jälkikysymys
oli selvästi kielletty.

Sitten jatkoimme huvitettuina matkaamme. Oikealla levisi meri, raukeana
kuin ateriansa nauttinut peto, vasemmalla lainehti Baoun alamaisina
matalia kukkuloita — silmänkantamattomiin. »Jos nimität merta pedoksi»,
sanoi Maria, »ovat nuo kukkulat pahasti uhattu lammaslauma. Enkä
tuon eläimen kylläisyyteen luota.» Ruotsalainen, joka ei ollut meitä
oikein ymmärtänyt, heristi nyrkkiään Baoulle: »Minä häntä uhkailla,
markiisitar, mistralin keisaria!» Samalla hän katsoi tutkivasti Mariaa
silmiin, ja kaikki hänen lihaksensa ja otsasuonensa paisuivat. Kun hän
siinä harppaili Marian rinnalla, kyselin todellakin itseltäni, eikö
hän äkkiä päästäisi eläimellistä huutoa ja Maria olkapäillään katoaisi
rinteen kallioitten väliin.

Niin todellakin oli hiukan kammottavaa täällä ylhäällä!

Katkotut puut, raastetut pensaikot, tuulen paljaiksi puhaltamat ja
auringon polttamat kalliot osoittivat kyllin selvästi, että tämä
oli se paikka, minne Baou keräsi ilmavat kumppaninsa ja renkinsä ja
meren karkurit taisteluun öisin, kun Antibesin majakkakin lepatti
kuin vähäpätöinen yölamppu ilmanvedossa ja hennot rouvat huviloissa
tarrautuivat miehiinsä ja Vencen hotellissa paettiin huoneesta
huoneeseen. Tapasimme yhden ainoan majan tai pikemmin katoksen, joka
oli kuin ivaten painunut sivusta sisään.

»Betty! Mikä sinua vaivaa, Betty?» Lady tarttui lapsen käsivarteen.
»Jumalan tähden, mikä sinun on?»

Minä olin ainoa, joka osapuilleen sen arvasin. Katseltuaan jo
kaiken aikaa pelokkaana ympänneen Betty oli majan nähdessään
melkein jäykistynyt. Nostin hänet syliini ja kannoin majan ohi.
Vasta paljoa myöhemmin, nauravassa Monte Carlossa, hän tunnusti
skotlantilaisen hoitajattaren kertoneen, että täällä vuorilla asuivat
katolisten harhaopettajain henget ja vapahdusta vaikeroiden odottivat
skotlantilaista pelastajaa!

Vaellettuamme hetkisen hajalla (Maria ja minä olimme yhä lähempänä
ja yhä äänettömämpinä kävelleet rinnakkain) nousimme taas autoon,
joka suristen kiidätti meitä huurujen ja auringonpaisteen läpi,
loputtomien puutarhojen ohi. Niitä riippui pitkin mäenrinteitä
minne vain katsoikin. Monet, joissa viljeltiin neilikoita, olivat
kuin lastenpuutarhoja rihmoin väliin ripustettuine samanvärisine
kukkineen. Toisissa taas olivat tuhannet neilikat kukin pikku keppiinsä
sidottuina. Ja kaikkialla odottivat appelsiinit satoa kerääviä
naisia. Itse lady Isabel myönsi, että hän mieluimmin heittäisi pois
vaatteensa ja astuisi paljain jaloin ja käsivarsin tuoreiden, tummien
puiden joukkoon. Silloin Betty, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt
äitinsä paljaita jalkoja, silmäsi hämmästyneenä ja hieman epäillen
appelsiinipuita.

Ajoimme Savoijin ja Ranskan vanhan rajan, Var-joen, poikki. Tämä leveä
virta, jonka uomassa pikku purot ja lätäköt piikenttien keskellä
pärskyivät ilmaan siepatakseen sirpaleen taivaan sineä, ei enää ollut
rajana, mutta vasemmalla rannalla piti muuten linnoittamaton Nizza
tullihuoneineen puoliaan vierasta vastaan. Onneksi oli sen savukkeita
polttava miehistö juuri joutunut keskenään vilkkaaseen sanakiistaan,
niin että pääsimme häiritsemättä lävitse.

Vaunu kääntyi terävässä kulmassa, ja me jouduimme eukalyptuskujaan ja
mahtavan, sinisen silmän eteen. Siinä se oli, Enkelilahti, tämä se oli,
sinisimmän meren huuhtoma valkoinen kaupunki! Hipaisevasti syleillen
nojauduin Marian olkapäähän. Hitaasti vieri vaunu. Kaikki kävelijät
olivat juhlapuvuissa. Paljailla rantakallioilla nukkui miehiä, jotka
antoivat auringon paikata risaisia vaatteitaan. Sivuutimme pelkkiä
onnellisia koteja, joissa aurinko seisoi vartijana porttien edustalla,
ja kun lapsi juoksi kadun yli, eivät ainoastaan vaunut hidastuttaneet
kulkuansa, vaan rantatyrskykin piti hetken päätänsä pystyssä
katsoakseen, ettei mitään onnettomuutta sattunut Naiset käänsivät
tutkivasti katseensa merestä saattajiensa kasvoihin ja niistä taas
mereen.

Mutta sitten sukelsi näkyville hirvittävä rakennus, kuulin, että se
oli Nizzan kasino — jopa Ingelskin pilkaten osoitti sitä peukalollaan.
Kuitenkin: »Älkäämme siitä enää puhuko!» viittaili tyrsky ja: »Minä
olen myöskin täällä!» sanoi taivas, mutta aurinko ei sanonut mitään,
vaan häikäisi minua kuin tulitöyhtö, ja sen sisällä näkyi Maria
alastomana, jommoisena olin hänet kerran aikoja sitten nähnyt, ruskeana
ja viileänä, kimalteleva kehä rintojen ympärillä! Ja hänen kätensä
istuivat kuin pienet, solakat eläimet käsineihin vangittuina...

Betyn kehoituksesta Ingels ajoi pitempää tietä Cornichen kautta. Pian
avautui meille ihana tie, yksinäisenä nuoruudessaan, ja kun valkoinen
Nizza oli huutanut meille taivaaseen päin kohoaville pari kolme kertaa,
heiluimme oman onnemme nojaan heitettyinä meren ja taivaan välillä.
Meri loi kangastuksen jyrkälle rinteelle: kuiluja, joissa riippui
puutarhoja taloon ankkuroituina, ja kaikki nämä puutarhat ja talot
näyttivät merialuksilta, rantalaivoilta, ilmavilta kummituksilta.
Taivaasta laskeutui lyijynharmaita vuoria, jotka juuttuivat lujasti
ruosteenruskeaan maahan. Yhdellä niistä liehui trikolori, ja Betty oli
edellisenä vuonna koskettanut kädellään tankoa.

Erään äkkijyrkästi taivaaseen kohoutuvalla rinteellä sijaitsevan
taloryhmän, nimeltä Eze, alapuolella Ingels aukaisi eväskorin,
sillä tuonne ylös kylään saattoivat vain vuohet nousta, arvelimme.
Oli hyvin kuuma, lennätinlangatkin olivat herpaantuneet matkalla
häikäisevään kalliopesään ja riippuivat hyvin alhaalla. Kaikki muut
sivistyksen tuotteet, hotellit, bensiinisäiliöt, autot ja vaunut, jopa
muuliaasit ja huviretkeilijät paksupohjaisissa kengissään pysähtyivät
tälle aurinkoiselle paikalle ja tyytyivät hiukan niskaansa vääntäen
katselemaan tuota pesää. Vain Betty oli käynyt ylhäällä, sehän oli
itsestään selvää.

Maria, oletko täällä, kysyivät alati silmäni syödessämme (millainen
suola ruualle, tämä aurinko, millainen mauste juomalle!) ja väsymättä
vastasivat hänen silmänsä.

Olen, tässä minä olen, sanoivat ne samettimaisella äänellä, katsele
vain minua, minä se olen: Maria... Ja mitä hellemmäksi salainen
keskustelumme kävi, sitä vilkkaammin harrastimme myös toisten
keskustelua. Heidän tuli ottaa osaa voittoisaan kohtaukseemme
ylivoimaisen maailman kanssa!

Toisinaan uskottelin itselleni lujasti: »Minähän vain leikin hänen
kanssansa, leikin Mariani kanssa. Ahaa, nyt olen kissa, suuri,
valkoinen angorakissa, ja hän on pieni, sametinmusta hiiri. Kenties
hän vielä tänään vaipuu syliini ja huokaa: 'Rakasta kuitenkin minua!'
Ja minä vastaan: 'Kiitoksia paljon, teidän ylhäisyytenne, mutta
valitettavasti tulette liian myöhään.'»

Kalliopesä tuolla ylhäällä ei ollut kovempi ja uskaliaampi kuin minä.

       *       *       *       *       *

Siitä hetkestä lähtien, kun ajoimme Monacon ruhtinaskunnan alueelle,
päästeli Maria vihaisia, melkein kapinallisia huudahduksia. Se oli
talvipuutarha, jäähdytyshuone, kukkateline salongissa, ei vilaustakaan
luonnollisuudesta. Ruohokenttien hän sanoi olevan kemiallisesti
puhdistettuja, puiden silitettyjä. »Lady Berrick, te ette saa minua
siitä uskosta», selitti hän, »että näitä puita joka aamu tomutetaan.
Sitten tulee kähertäjä.»

Mutta kasinossa valtasi hänet äkkiä pelko.

»Istuudu sinä, Claus», pyysi hän. »Pelaa sinä!»

»Mutta, Maria, minähän kuitenkin häviän!»

Hän laski kätensä olkapäälleni.

»Minä tarkkaan peliä», sanoi hän hämmentyneenä.

Istuuduin pöydän ääreen, ja heti osoitti pelipankinhoitaja minulle
suosiollisuuttaan lyhyellä rohkaisevalla sanalla, silmäniskulla,
kohteliaalla korulauseella. Kerran hän palautti hymyillen panoksen,
joka oli asetettava vasta kun tulisi »Rien ne va plus», mutta antoi
toisen samanaikaisen pysyä paikallaan. Ja katsoppas: jos hän olisi
ottanut minun louisdorini, olisi se mennyt hukkaan. Kun voitin,
suoritin minäkin, kuten näin muiden tekevän, pelipankinhoitajien
johtajalle pöydän yli roponi. Miksi, en kiireessä saanut selville,
mutta koska uhrin tarjoamisessa naiset olivat innokkaimmat ja
tunnollisimmat, päättelin sen johtuvan taikauskosta. Joka tapauksessa
oli tämä raha ainoa, joka ei, milloin hävittynä, milloin takaisin
voitettuna, edestakaisin tanssien äkkiä kadonnut kuiluun. Kun olin
tarpeeksi hävinnyt, nousin, mutta jäin, Marian hengitys niskassani,
vielä hetkiseksi paikalleni katselijana.

»Ihanaa!» kuulin hänen kuiskaavan. »Onnettomuus pelissä —»

Käännyin: »On kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin se selvisi», vastasin
hänelle. »Ensin oli kaikenlaisia vastavirtauksia, mutta nyt tietävät
sen kaikki pöytätoverini: sinä rakastat minua, Maria!»

»Entä sinä?» kysyi hän vakavasti. »Rakastatko sinä minua? Saadaan
nähdä!»

Hän valmistautui istumaan tuolilleni, jota vielä pitelin käsin. Se
siepattiin minulta.

Ympärillämme alkoi hiljainen liikehtiminen, joka jatkui ihmisiä täynnä
olevan salin läpi, ja sitten oli vielä äänettömämpää kuin aikaisemmin.
Aukeni kuja, ja sitä pitkin asteli pyöreähkö herrasmies tuoliani kohti,
jonka eräs palvelija tahtoi työntää hänelle, mutta hän meni vain
pöydän luo eikä huolinut istua. Hän seisoi, ja jokainen näki, että
hän oli tottunut käskemään. Tunsin hänessä herra Charles Hartmannin
Mülhausenista, Elsassista.

Tungettuna joukkoon, joka ympäröi voittoisaa miestä, kuiskasin:

»Katso, Maria, tuo on veljeni lemmityn isä, kuten näet, Prometeus,
pikku Hartmannin isä ja otaksuttavasti — niin, kuinka nimitetäänkään
niin arvaamatonta sukulaista? Miellyttääkö hän sinua?»

Hän selitti, että sennäköisiä olivat Roomassa juuri aateloidut
hiilentuottajat, jotka esiintyivät hovissa, mutta nyt hän ei saisi
milloinkaan tietää, rakastinko häntä, kun hiilentuottaja oli häneltä
varastanut.

Varastanutko? Ei, sitä hän ei tarvinnut. Katselin häntä, tuota
porvarillista hovimiestä. Se hän todella oli, porvarillinen hovimies
täydessä loistossa. Pyöreä kuin virran piikivet, jotka olivat kulkeneet
pitkän matkan. Parkettilattialla tarvitsi vain töytäistä häntä, ja heti
hän vieri valtaistuimen juurelle saakka — istuipa sillä keisari tai
tasavallan presidentti. Otaksuin kuitenkin, että hän hieman pelkäsi
keisarin edessä, jonka hän jonkun kerran oli tavannut, koska Wilhelm
II:lla oli toinen käsi halvattu, mikä teki hänet oikulliseksi ja
häijyksi, ja myös sen turhamaisuuden takia, jolla tämä yksinvaltias
ympäröi itsensä ja jota kunnon mies ikuisesti sydämensä pohjasta
vieroksui. Tasavallan presidentti sitävastoin osasi ilman moniaita
metkuja antaa arvoa hyvälle ruualle, polveuduttiinhan tavallaan
naapurikylistä, hänen seurassaan oli lujalla pohjalla. Tosin Charles
Hartmann oli erään preussilaisen tähdistön ritari, mutta kerskaili,
ettei milloinkaan ollut tuota ritarimerkkiä kantanut, ei edes
keisarin edessä. Kansa sanoi häntä »Mülhausenin kuninkaaksi», ja hän
hallitsi, jonkinlaisena Ludvig-Filipinä, porvarillisen säädyllisesti
Pfalzin rajalta Lothringiin saakka. Hän »määräsi» poliittiset vaalit,
sallimatta valita itseään. Ylimalkaan kotiseudulla ja liikeasioiden
ulkopuolella hän näytti vain kansanomaisesti huvittelevan asioilla,
arvattavasti koska hän oli tietoinen korkeammasta kunniasta, ja hänen
nimensäkin nähtiinkin useimmissa napeissa maailmassa. Mutta toisella
puolella, Pariisissa, pidettiin häntä verrattomana poliitikkona ja
yllyttäjänä, hurjana miehenä, jonka sydän sykki kauniille naisille
kaikissa kansoissa, mutta kansoista kuitenkin vain Ranskalle. Lyhyesti
sanoen, suuri mies, romantikko, mies sellainen, jota etenkin Ranskassa
pidetään suurena.

Tällä välin katseli naisten ihailija ja arvioiden tekijä
kirkkaanharmailla, pyöreinä silmillään ympäri pöydän. Pelipankin
hoitajat hymyilivät alamaisesti, samalla kun mies, joka viskasi pallon,
lähetti sen jälkeen kevyen kumarruksen, joka oli tarkoitettu Charles
Hartmannille, ja yleisö, kuten teatterissa »tähden» esiintyessä, kokosi
voimansa, jotta ei mitään menisi hukkaan.

Vasta nyt huomasin, että vanhemmat naiset, jotka tekivät taulukkoja
pöydän ääressä, päästäkseen onnen oikkujen perille, olivat ottaneet
esille uuden lehden ainoastaan Charles Hartmannin takia. Tämä kiersi
itselleen, yhä vielä ympärilleen katsellen, hitaasti savukkeen, mutta
ei tietysti sytyttänyt. Olihan hän aikeissa lähteä kasinolta ja vain
matkalla bakkarat-saleista, kohtelias kun oli ja demokraatti, hän oli
pysähtynyt pikku ihmisten pelipöydän ruletin ääreen! No niin, nyt oli
savuke kierretty ja liimattu, hän pisti sen suupieleensä ja pani aina
kaksituhatta frangia kahdelle tusinalle kolmesta. Tottelevaisesti
pujahti pallo yhdelle merkityistä ruuduista. Pankki pani tuhannen
frangin setelin hänen kahden tuhantensa päälle, jotka olivat lojuneet
kuin kaksinkertainen liimalaastari esiinsuhahtavan onnenlinnun tiellä.
Hän heitti pöydän yli pelipankin hoitajille muutamia kultarahoja, jotka
oli ottanut housuntaskustaan, teki sitten yläruumiillaan liikkeen, joka
on ominainen kaikille valtionpäämiehille, kun he eroavat alamaisesti
kunnioittavasta kansasta, ja katosi kuin ilmestys.

Pallonheittäjä, pankin kaksi herraa, pelipankin kuusi hoitajaa
hengähtivät tuon mahtavan mentyä, yleisö oli kuumeissaan, eräs vanhus,
joka vapisevin käsin laski kultarahoja, huokasi ääneensä.

Koskapa onni oli kevytmielinen tyttö, koettivat kaikki voittaa sen
omakseen, mistä hinnasta tahansa ja heittäytyivät aukkoon, jonka
Charles Hartmann oli murtanut. He työnsivät panoksia, viivyttelivät
tuskanhiki otsallaan, lisäsivät puolella, ja suonet heidän ohimoillaan
kiemurtelivat kuin madot. Pöydän neljällä sivulla kohosi kiihoittunut
ihmismuuri, punaisen ja sinisen kirjava, palavasilmäinen. Ilma väreili
kuulumattomista hengähdyksistä, eikä siinä erottanut muuta kuin
levottoman kumeaa vyörymistä paikallaan laukkaavista sydämistä. »Rien
ne va plus.» Sitten tuli romahdus:

»Douze!»

Ainoa, joka oli langennut kahteentoista kuin loukkoon, koska se numero
oli ollut vapaa, riensi kädet täynnä seteleitä lady Isabelin syliin,
— se oli Betty. Hän tahtoi ostaa auton, joka olisi yksistään hänen
omansa, heti, ja änkyttäen kiihtymyksestä hän sulloi setelit sukkiinsa.
Lady Berrick oli tästä vähällä pyörtyä, mutta Betty tarttui molemmin
käsin hänen käsivarteensa ja veti hänet ulos. Me menimme mukana.

Mutta Bettyn temppu oli muistuttanut minulle Marian tekemää
samanlaista! Turhaan koetin kuvailla, kuinka Doris säilyttäisi
seteleitä tai oranssinkukkia sukissaan! Se oli mahdotonta. Ja tästä
johduin ajattelemaan jotakin muuta, mikä useille naisille oli
mahdollista, sallittua, jopa houkuttelevaa, kun sitä nyt tahdoin
mielessäni kuvitella, mutta mikä Dorikselle olisi luvatonta,
vastenmielistä, jopa loukkaavaa. Minkätähden? Ja samalla tunsin, kuinka
voimakkaasti tuo haihtuva näky vierelläni kädellään siveli kättäni!

Kaspar avasi Café de Parisin oven:

»Pyydän, parooni, katsokaa tyttöjä», käski hän. »Ihastuttavia. Puhuvat
kaikkia maailman kieliä lanteillaan. Joukoittain ihania. Nauravat ja
pelkäävät emäntää. Jalat kuin metsäkauriilla. Olkapäät kuin pyöriäinen.
Oivallisia. Ei mitään ihmisiä.»

»Älkää sanoko niin!» Maria kääntyi ja jäi hänen eteensä seisomaan: »Jos
olisin taiteilija, maalaisin vain heitä, en kyllästyisi, maalaisin vain
heitä. Mitä minä välittäisin heidän elämäntavoistaan!»

Ruotsalainen ravisti kiivaasti päätään:

»Juovuttavia kuin Moselviini», sanoi hän. »Kun herää — ei mitään!
Ei mitään maalattavaa. Liian sulia. Ei mitään. Pötyä. Melkein vain
ilmaa ja punaisia nauhoja, hattuun sopivia. Kenties jotakin loordi
Berrickille, minulle ei mitään... Tarkoitan, maalattavaksi.»

Eräässä pöydässä lähellä soittajia oli rouva Hartmann tummana täplänä,
ja askelta syrjempänä osoitti huomaavainen tarjoilija sen piirin
rajan, joka ympäröi rouvan säädyllisyyttä. Hän heilutti nenäliinaa
kädessään kuin vilkkutulta näyttääkseen meille tietä, ja hänen
vieressään suorana, oikean käden peukalo housuntaskussa, niinkuin
Edvard VII oli opettanut maan mahtavat seisomaan, valmistautui hänen
puolisonsa pyörein, kirkkain silmin meitä vastaanottamaan. Hänellä
oli napinreiässä valkoinen, ripsuinen neilikka etäältä katsoen kuin
reväisty kappale pitsiliinaa, jota hänen puolisonsa paikan tapaa
noudattaen veitikkamaisesti liehutti ilmassa.

»Oo, missis Perkins», kuulin lady Isabelin huudahtavan, ja samalla
tyrkkäsi Betty minua: »My friend, we must part», huudahti hän valittaen.

Näin, kuinka Charles Hartmann kohteliaasti kumartui siihen pöytään
päin, jonne lady Berrick hyökkäsi samalla kun hieman harmaantunut
urheilumies lähetti Hartmann-puolisoita kohden anteeksi pyytävän eleen
kuin kirjekyyhkysen.

»Parooni von Breuschheim, Claus, erittäin hauskaa tavata maanmiehensä,
ja tuo tuolla vastapäätä on Wightin herttua», supatti Hartmann kahdessa
eri ääniasteikossa, korkeammassa ja matalammassa, ja rouva, joka veti
minut viereensä tuolille: »Lady Perkins... Herrasväki syö päivällistä.»
Hän unohti tervehtiä minua, samoin kuin senkin, että missis Perkins ei
ollut lady.

Silloin oli Charles Hartmann jo malttanut mielensä. »Me myös», sanoi
hän kuivasti ja koetti iloisesti nauraen värvätä Mariaa ja minua
liittolaisikseen. Hän kutsui tarjoilijaa. Nyt rouva Hartmannkin iloitsi
odottamattomasta jälleennäkemisestä, mikä ei muuten olisi ollut niin
odottamatonta, jos hän olisi tahtonut uskoa pikkusormeansa. »Pikku
Anne-Mariemme oli minulle ilmoittanut», huokui hän korvaani.

Kevytjalkaisesti sipsuttelivat valkoiset tytöt huoneen läpi, pienet
punaiset hatut vaativat taisteluun, ja punatut suut vapisivat nälästä —
upposihan satoja voileipä-annoksia hopeatarjottimille järjestettyinä,
kuin taivaallinen manna pöydille kukkamaljakoiden väliin! Ja tämä
kaikki riippui musiikkipilvessä.

Siellä täällä istui joku vanheneva kaunotar yksinään pöydän ääressä ja
ahmi. Heillä oli paksut helminauhat kaulassa, ja ruokaa käyttelevät
kädet loistivat jalokivistä. Jokaisella oli vieressään sohvalla
sylikoira, jota hän ruokki haarukallaan ja juotti lasistaan ja silloin
tällöin mutisten helliä sanojana antaen sen haistella kallisarvoista
neilikkaa. Epäluuloisin katsein he tarkkasivat hovimestaria, joka
väkinäisesti suitsutti heille kunnioitustaan. Nyt musiikki liiteli
alas: kiharapäinen ensiviulun soittaja astui tervehtien pilvikynnyksen
yli ja vei taivaisen sanoman Wightin herttuan pöytään.

Maria kumartui puoleeni:

»Claus, kenelle antaisit etusijan?» kysyi hän, nuoret kasvot uhkean
raikkaina, musiikkia jäsenissä, raskain huulin...

Viittasin päälläni ovelle. Siellä lauloi muuan tyttö, todellinen
lumen peittämä lintunen, kenenkään huomaamatta, ja hänen edessään oli
korppikotkan näköinen kavala veijari, joka molemmin käsin piteli kiinni
mustan takkinsa liepeistä, nähtävästi ollakseen suorastaan kuristamatta
tuota vastaan pyristelevää pikku raukkaa.

»Tuo tuolla, jota tuo miekkonen solvaa!»

»Poverella!»

Vikkelästi noustuaan Maria meni pöytien lomitse ovelle. Siellä hän
avasi laukkunsa, korppikotka peräytyi selkä edellä kumarrellen, ja
tyttö siirtyi Mariasta enempää välittämättä tuhansia ruokia kohti,
samalla nopeasti viitaten setelillä eräälle korokkeella olevalle
soittajalle. Vielä askel, ja hän istui ruokalista kädessä ja antoi
käskyjä hovimestarille. Avuttomana hämmästyksestä Maria viipyi ovella.
Nousin noutaakseni hänet takaisin, silloin hypähti herttua pöydästään,
herra Hartmann ennätti edelle, mutta hän juoksi minua vastaan ja
suoraan syliini, minun! »Näitkö, Claus?» intoili hän. »Ei edes
kiittänyt. Sellaisia ovat sinun valittusi.»

Kaspar selitti: »Ruoka erikseen, toisen puolen saa iso rumpu, toisen
tuo syrjään sysätty nuori mies.» Wightin herttua seisoi yhä vielä
luoden Mariaan katseen, joka tahtoi pitää kiinni saaliistaan ja vetää
sen puoleensa. »No, no», murisi Hartmann paheksuen. Silloin kuiskasi
lady Berrick muutamia sanoja herttualle, ja tämä istuutui kuin käskystä.

»Mestari Kaspar», sanoi Maria, »mitä te juuri kerroitte?» Mutta viulut
juoksivat käsi kädessä Elyseumin kentillä, ensiviulun soittaja palasi
kotimaahan. Lady Berrick heitti Marialle lentosuukon, missis Perkins
kohotti ruusun ja laski sen kuin miekan. Herttua otti erikoisen
kunnioittavan ilmeen. »Pyydellään anteeksi», totesi Hartmann.
Metsätorvi huusi hivelevällä, vain hieman karkealla äänellä.

Tartuin maljakkoon, joka oli keskellä pöytää, riistin siitä kukat
ja ojensin ne Marialle, niinkuin Hartmann olisi hulluuden puuskassa
temmannut tukun tuhatlappusia kassakaapistaan, lahjoittaakseen ne
jollekulle.

Yhä vielä vaelsi valkeita tyttöjä punaisissa kengissä: punainen suu
koholla, kasvot avoinna kuin kypärin alta paljastettuina, lanteet
liikkeessä soiton tahdissa — säälittävinä orkesterin pauhatessa
ja silmät täynnä julkeata hätää. Tarjoilijat järjestivät kirjavia
hedelmäjäätelövuoria pöydille, likööripullot helisivät toisiaan vasten,
mokka tuoksui.

Herttua oli ottanut missis Perkinsin ruusun ja pannut sen lautasensa
viereen. Rouva Hartmann, joka piti häntä kuin rippi-isäänsä nöyrän
haaveksivana silmällä, pää taivutettuna ikäänkuin kuunnellakseen, mitä
hänen syntisten ajatustensa lomassa erinomaisen orkesterin avulla
kerrottiin kaukaisista maista, kosketti jälleen maaperää, porvariston
voiman perustaa. Hän huokasi:

»Kauheata, kaikki nämä elukat! Minun on sääli herttuata.» Silloin
Charles Hartmann nauroi, ja hänen naurunsa kuului hirven mylvinältä.
Onneksi herttuan pöytä tuijotti hänen takakenoiseen, pullistuneeseen
niskaansa, ja pelokkaasti paikalle kiiruhtanut hovimestari viittasi
liikutettuna hymyillen kellarimestaria luokseen. Kunnioittavina
he seisoivat sen miehen takana, joka täällä uskalsi näin nauraa.
»Samppanjaani!» heitti hän heille vihdoin olkansa yli. Betty nukkui
äitiinsä nojaten...

Ruotsalainenkaan ei enää ollut tässä maailmassa. Hän joi ja uneksi.
Toisinaan hän katseli ystävällisesti ympärilleen nyökkäsi vuoroin
minulle, vuoroin Marialle ja sulki taas silmänsä. Hän istui kuin
muistopatsas.

Kun sitten soitettiin »God save the king», ojensi parisataa
tyhjäntoimittajaa kaulansa nähdäkseen, nousisiko herttua pystyyn
veriheimolaisensa kunniaksi, mutta hän jäi istumaan. Niin suuren
kevytmielisyyden tartuttamina tytöt alkoivat pöytien välissä tanssia.
Nyt juuri oli myös eräs salaperäinen päällikkö, valvomisesta uupuneen
näköinen herra, joka aina kuin salama lennähti esille hämärästä
liejusta, lukinnut huolellisesti oven ja avain kädessä hitaasti ja
tuimasti tarkastellen astunut salin poikki. Sitten hänen kalansilmänsä
olivat ohimennen katsahtaneet kellarimestariin, ja pari minuuttia
myöhemmin alkoi tarjoilijoiden juhlakulkue, heidän kantaessaan
samppanjasankoja, »talon juomauhria».

Salissa kajahti riemuhuuto.

Lopulta saivat myöskin monakolaisen siveyspoliisin päälliköt osansa.
Kun molemmat herrat, joiden tehtävistä Charles Hartmann teki meille
selkoa, olivat tyhjentäneet ensimmäisen lasin, istuutui heidän
viereensä kuin käskettyinä enkeleitä pienet, punaiset hatut päässä,
ja valkoisten hampaiden välkkyessä he irvistelivät vuoroin avatun
käsilaukkunsa peiliin, vuoroin poliisikomisarioiden teräviin silmiin.

Soittokunta soitti nyt enää vain tanssikappaleita, soittajilla ja
tarjoilijoilla valui hiki paidankauluksiin, yhä kiivaammin sivelivät
tytöt tanssiin mennessään tai siitä palatessaan molemmin käsin
kupeitaan ja lanteitaan. Kuin naimaikäiset tyttäret holhoojaansa,
etsivät he paikalleen palaten silmillään peiliä.

Rouva Hartmann, jonka turnyyrillä Amor oli hänen naimisiin
mennessään istunut, päivitteli puoliääneen »muodin paljastavaa
tarkoituksellisuutta». Elukat tarjosivat rintansa, lanteensa, säärensä,
jopa polvensakin miehen katseltaviksi. Mitä enää jäi senjälkeen
näytettäväksi?

»Sepä se, madame», arveli Hartmann, »kaikki muuttuu, kehittyy, myöskin
muoti, vieläpä paholainenkin».

Madame hypähti jonkun verran paikaltaan.

»Que dites — vous là? Paholainen?»

Nyt pidimme kaikki vannana, että herra Hartmann viittaili elukoiden
viettelytaitoon, mutta ei, ja se juuri olikin hänen pilaansa, hän
tahtoi puhua oikeista paholaisista, Strassburgin tuomiokirkon
paholaisista. Eräänä päivänä, siitä oli tosin jo pitkä aika, hän
oli näyttänyt madamelle paholaisia Strassburgin tuomiokirkossa,
ensin vanhoja, karkeatekoisia, vastenmielisiä paholaisia, joista
ei voinut uskoa, että kukaan rupeisi heidän kanssaan tekemisiin,
paholaisia, jotka sopivat kohtuutonta, siivotonta, alkuperäistä
ruokahalua suosivien sällien seuraan. Nähtävästi ei niin kouraantuntuva
paholaisuus tapojen yhä hienostuessa enää ollut oikein kelvannut, sillä
kolmannentoista vuosisadan lopulla sukeutui uusi sukupolvi paholaisia
ja näillä oli todellisia suloja, jommoisia ei ennen milloinkaan
ollut pimeyden sikiöissä nähty. Eikö madame muistanut niitä kahta
naispaholaista, joista toinen nauroi koko kasvoillaan, toinen nukkui
suloisena? Ellei olisi ollut kaviota tai kynsiä, olisi täytynyt
olla pyhimys arvatakseen heidän alkuperänsä ja sulkeakseen talonsa
ristinmerkillä niin suloisilta hornan olennoilta.

Madame muisti ne paholaiset, mutta:

»Te ette kai tahdo saada minua uskomaan», sanoi hän, »että
kuvanveistäjät tai piirustajat tai ne, jotka muuten silloin
työskentelivät paholaisten kuvaamisessa, olisivat innostuneet
muovailemaan helvetinruhtinaan kätyrit mahdollisimman miellyttäviksi?»

»Tietysti tahdon», väitti herra Hartmann.» Vieläpä olen muistuttanut
teille vain sentähden kuherruskuukauttamme ja silloista niin
ajanmukaista käyntiämme paholaisten luona Strassburgissa — jotta
kerrankin uskoisitte!»

Oli hämmästyttävää, minkä runsauden kaksimielisiä ajatuksia hän ymmärsi
koota kasvoilleen. Sileä pyöreä naama loisti kosteana.

»Ja mitä yhteistä on teidän paholaisillanne näiden elukoiden kanssa
täällä?» kysyi madame punastuen.

»Kaikki!»

»Silloin olisi kirkko teidän mielestänne suosinut paholaisia?

»Luonnollisesti. Paholaiset kuuluvat kirkkoon kuin... kuin teidän
elukkanne täällä hyvään seurapiiriin.»

Nyt madame päästi ylpeän naurahduksen, joka oli kyllin kuuluva, jotta
se huomattiin herttuankin pöydässä, ja huudahti:

»No no, Hartmann, jätetäänhän heidät oven ulkopuolelle.»

Mutta myöskin herra Hartmann nauroi kuuluvasti, kun hän vastaukseksi
sanoi:

»Minusta näyttää, että täällä ei ole niinkään harvoja. Kaikkia tietysti
ei voi päästää sisään.»

Ja puolisot, jotka huomasivat menestyksensä jakautuneen
oikeudenmukaisesti, vaihtoivat hellän katseen.

»Enpä olisi luullut», huomautti Maria. »Ei niinkään huonosti.» Hän
katseli hovimestaria eksyttääkseen toiset ajatustensa jäljiltä.
»Haluaisin mielelläni tietää, miksi yhtiökumppania säälitään.»

Yhtiökumppani oli veljeni Ernst, eikä minulla pitäisi olla mitään syytä
sääliä häntä lemmittynsä, nuoren Hartmannin, ja tulevien sukulaisten
lähden, jotka tuossa yhdessä iloitsivat terveestä järjestään.

»Claus», sanoi Maria katse yhä suunnattuna hovimestariin, »voisin
vannoa, että itse Wightin herttua katselee häntä mielihyvin. Ei voi
ilman muuta otaksua, että hänen korkeutensa haluaa vipata häneltä.»

Nämä viimeiset sanat saivat aikaan sen, että Kaspar heräsi ja
käänsi koko huomionsa hovimestariin, joka mitään aavistamatta
pysytteli tarjoilupöydän ääressä salin keskellä ja piti silmällä
tarjoilijoittensa liikehtimistä.

Bettykin oli toisaalla herännyt. Herttuan näpsäyttäessä häntä
kostutetulla sormella ohimolle hän hieroi, vetäytyen äreästi kauemmas,
paksuilla nyrkeillä silmiään. Lady Isabel nyökkäsi meille, ja me
lähdimme. Riehuvien autojen sivuuttamina, toisten ulvoen työntäessä
takaapäin, edessämme ohjaajan kumara vartalo, joka hetkittäin kirkastui
haaveellisessa valossa, heti taas sammuakseen, joka hetki peläten
yhteentörmäystä, joka olisi ollut kuolettava, häikäisten ja häikäistynä
ja susien kanssa ulvoen, niin hyvin kuin sireenimme jaksoi, hurjasti
kiitäen jätimme taaksemme maailman kauneimman merenrantatien. Maria
nojasi raskaasti olkapäähäni.

Kotiin päästyämme Maria meni heti huoneeseensa. Salissa tanssittiin
vielä, ja minä istuuduin jalat ojennettuina takkavalkean ääreen,
väsyneenä ja levottomana kuin metsästyksen jälkeen. Kun sitten
naarashirvi, jonka nimi myös oli Agathe, jos tahdottiin se tarkoin
tietää, yhtenään niin ystävällisesti kaarsi selkäni takaa ja joka
kerta siveli kädellään hiuksiani, nousin ja tanssin hänen kanssaan.
Ja katso, koskaan ennen en ollut niin siivekkäin jaloin tanssinut
ikäänkuin ikuisesti siniseen taivaaseen. Silmät puoleksi ummessa
liikuin kuluneen päivän värihenkäyksessä, siellä, missä ilma oli
leppeä, ja korkeammalla, meren yllä hämmästyttävän valkeana välkkyvässä
valossa, ympäröitynä jäykillä, hehkuvilla kalliokummituksilla,
uivilla puutarhoilla väreilevillä taloilla, ja korkeammalla, vielä
korkeammalla! Sinne lensin, sysäyksittäin tai levitetyin siivin kuin
suuri lintu, ja nimetön kaukaisuus saartoi minut kirpeällä kuohullaan.
Me tanssimme, yhä tanssimme! Emme puhuneet sanaakaan keskenämme.

Kaspar oli jo, kerran kierrettyään salin kaikkien kumartaessa hänelle,
poistunut peräovesta, hyräillen Toveron laulua Carmenista ja miehistön
tukemana, jota johti kalabrialainen aatelismies, herra César-Marie Roux.

Agathe ja minä tanssimme.

Me yksin tanssimme vielä, kunnes sekä herra Roux että
anglosaksilais-korsikalainen, joka oli tyhjentänyt takan luona Kasparin
jättämän koripallon orvietoviiniä, eivät ainoastaan kieltäytyneet
vetämästä gramofonia meidän yksinomaiseksi hauskuudeksemme, vaan
myöskin yhdessä mitä lujimmin väittivät, että oli aika lakata
häiritsemästä vieraiden unta tanssilla ja soitolla.

No niin: Hyvää yötä! Viimeisenä jätin salin.

Hämärissä portaissa suhahti haamu ohitseni. Agathe. Hän viivytteli
porrasaskelmalla, minä sydämeni jyskyttäessä joitakin askelmia
alempana. Sitten hän katosi. Pimeässä jäi hänen kuiskaamansa »Je vous
aime» jäljelle kuin tuoksu.

       *       *       *       *       *

Nukuin huonosti. Kerran harjoittelin ihan yksin Strassburgin
kasarmin pihalla paraatimarssin askelia. Penkillä vartion lähellä
istui ratsumestari Stulpnagel ja poltti sikaria. Hän viittasi
luokseen Mariaa, joka ylpeäryhtisenä keskusteli vahdin kanssa,
olisiko mahdollista toimittaa minulle tärkeä sanoma. Kun yhä polkien
marssiaskelia kohotin silmäni vääpelini ikkunaan toivoen, että hän
auttaisi minua ja päästäisi Marian sisään takaovesta, huomasin
Doriksen. Hänen päänsä näkyi erään ikkunan alakulmassa ja heilui valon
ja varjon vaiheilla, sillä ikkunanurkkaus oli puoleksi auringossa,
puoleksi varjossa — hän kutoi, ja kun äkkiä, pistävän kivun tuntuessa
rinnassani, huudahdin, kohotti hän päätänsä ja nyökkäsi minulle...
Hypähdin vuoteesta ja kiersin valon palamaan. Huoneessa oli kylmä.
Sytytin tulen takkaan, mikä toimitus vei runsaan ajan, istuuduin kirja
kädessäni ja luin. Mutta en voinut istua rauhallisesti, hytisten
kävelin edestakaisin ja laskeuduin viimein taas vuoteeseen lukeakseni
edelleen.

Vihdoin koitti päivä, harmaa ja kylmä kuin koko öljypuumaa ikkunani
alla, kuten appelsiinipuut, joiden hedelmät kätkeytyivät huurteiseen
lehdistöön, ja kaikkialla oli äänetöntä kuin ihmisen viimeisen
hengenvedon jälkeen, eikä hiljaisuutta elävöittänyt muu kuin majakan
heikko tuikahdus taivaanrannalla.

Sitten juoksin paljain jalkapohjin, joiden alla käytävä ja portaat
narisivat, ja luulenpa melkein laulaneeni. Niin minä juoksin, auringon
lähetti, vielä kumeasti kohisevan meren vallasta päässyt, ja suuri
lintujen jono seurasi minua.

Agathe istui vuoteessaan, kasvot vain ohuen ruusunpunamaalin peitossa —
ah, hänen vaaleassa tukassaan lepäsivät madonnan kasvot kuin lippaassa!

»Olen koko yön odottanut sinua», sanoi hän. »Älä katso minua, olen
varmaankin kamalan näköinen, ja vielä tässä valossa...»

Hän oli, kun juoksuni äkkiä tiettömänä oli pysähtynyt hänen eteensä,
vetänyt minut syliinsä, ja nyt hän avasi vuoteen. »Voi, kuinka kylmä
sinä olet, rakkaani», mutisi hän, veti peitteen päittemme yli, hautasi
minut lämpöön, joka nielaisi minut.

Keksinkö mitään sanoja? En tiedä. Tämä oli aarniometsä, jossa suuret
köynnöskasvit huojuivat puiden välillä ja näkymättömät eläimet
kuljeksivat, ja kasvit, jos niitä kosketti, huumasivat mehunsa
tuoksulla. Tyttö hihitti: »Sinä lapsukainen, ah, sitä minä arvelinkin!»

Kun hän avasi haudan ja käski minun nousta, oli kirkas päivä. Kiiruhdin
portaita ylös ja äkkiä kuin varas Marian oven ohi käytävää pitkin.
Huoneessani asui puhtaana aurinko, vuoteen valkoiset liinavaatteet
hohtivat. Avonainen kirja tervehti minua yöpöydällä.

Heitin yöpuvun yltäni ja tarkastelin itseäni vaatekaapin peilistä
— hämmästyneenä siitä, että vartaloni oli pysynyt samanlaisena
ensi lemmenyöni jälkeen, hämmästyneenä kalpeista, tuskallisesti
kirkastuneista kasvoistani.

Ja minä polvistuin ja puhuin:

»Ei milloinkaan enää. Kiitän sinua, Agathe, suutelen jalkojasi. Ei
koskaan uudestaan!»

Omatuntoni ei liikahtanut. En katunut. Ilo täytti minut, haalea
hengähdys.




XVI. LIPPU BAOUN HUIPULLA


Kun aamiaisen jälkeen koputin Marian ovelle, astui hän eteiseen
valmiina lähtemään kaupungille. »Hyvää huomenta, Claus», sanoi hän
ja pysähtyi eteeni. Hitaasti hän veti käsineitä käteensä, lyhyitä
hansikkaita valkeasta, karkeasta nahasta. Katselin kuinka ensin toinen,
sitten toinen käsi pujahti niihin: ne olivat kuin pieniä, suloisia,
hieman vallattomia eläimiä, joiden kanssa olisin väsymättä voinut
leikkiä.

Hän ei napittanut käsineitä.

Sitten hän kohotti päätänsä, ja huomasin, kuinka leveä oikeastaan tuo
hennosti kaartuva leuka oli.

»Oletko nukkunut hyvin?» kysyin hämilläni.

»Kertaakaan en sulkenut silmiäni. Entä sinä?»

»En minäkään», vastasin — ja kauhistuin.

Hänen suuret silmänsä, jotka olivat levottomina leimunneet
puolipimeässä eteisessä, suuntautuivat kova ilmeisinä, suorastaan
säikähtyneinä minuun.

Ei, ei, tahdoin huutaa, sitä en tarkoittanut! En tahtonut olla julkea.

Sitäpaitsi, lisäsin heti, eihän hän tiedä mitään.

Silloin verhosi kostea kiilto silmäterät. Hänen silmänsä olivat enää
vain yhtä ainoata välkettä, virvatulta, joka salaperäisenä kierteli
pimeässä, ja korkealle kohotetut kulmakarvat vaipuivat pienin hypyin
alaspäin.

»Pulcinella!» kuiskasi hän hymyillen ja painoi päänsä alas...

Provencelaisella pihalla lepäsivät herrat ja naiset, lapset ja kissat
auringonpaisteessa. Ainoakaan lehti ei liikahtanut aurinkokiiltonsa
alla, majolikaruukkujen ja matalan muurin moniväriset kukat hehkuivat
kuin tulessa puhallettu lasi. Tartuin Marian käsivarteen ja astuin
nopeasti portista ulos. Taiteellisesti taotun majatalokilven varjo
piirtyi täsmällisenä punaiseen hiekkaan. Edessämme kantoivat torin
plataanit mitä riemukkaimmin valon taakkaa.

Otimme varjokylvyn, menimme kiinnimuuratun kanuunan ohi,
kaupunginportin holvin alla nauroin ääneen, vain kuullakseni sen
kumisevan, ja sitten kävelimme vanhoilla valleilla. Meitä valaisi
taivas ja meri ja niiden välinen kuulakas ilma, joka oli tehty
molemmista ja vielä jostakin kolmannesta... Mitähän tämä kolmas oli?
Se valui sormieni ja hiusteni läpi ja suorastaan astuin sillä. Elin
nimettömässä kaukaisuudessa.

»Maria», sanoin, »minusta tuntuu kuin vaeltaisin ihmeellisissä
röntgensäteissä. Ja katsoppa vain appelsiineja ja mandariineja
puutarhoissa jalkaimme juurella (me kosketamme niitä todellakin
jaloillamme), käärmeenliukkaita, hienopiirteisiä viikunapuita, tuuheita
mulperipuita, huomaatko? Niidenkin läpi menee valo, ei ainoastaan
varjon vaan puun ja hedelmän puhki. Tiedätkö myös, että appelsiinipuu
on ainoa, joka kantaa yhtaikaa sekä kukkia, että hedelmiä? Kenties se
on yhteydessä ihmeellisten röntgensäteitteni kanssa? Joka tapauksessa
se menestyy yksinomaan niiden alueella... Muuten, kun nyt asiaa mietin,
en ensinkään haluaisi, että se menestyisi Reinin ja Breuschin varrella.
Jokaisella omansa! Mitä sinä arvelet?»

»Arvelen, että olit minulle taas uskoton», vastasi Maria leikillisesti.
»Sinussa kaikki heiluu edestakaisin kuin kellon heiluri. Nyt
esimerkiksi menivät ajatuksesi Rivieralta Reinille, Mariasta Dorikseen.»

»Olet ahne», vastasin samalla sävyllä. »Tahtoisit omistaa kaikki yksin.
Lahjoitanhan sinulle jo öljypuut ynnä ihmeelliset röntgensäteet!»

»Ja niiden alueelle pitäisi minun jäädä karkoitettuna?» huudahti hän.
»Olinhan minäkin Reinin rannalla! Olinpa Breuschinkin rannalla... ennen
kaikkia muita.»

Jatkoin pilailua, samalla kun tahdoin antaa Vivianelle, niinkuin
pitikin, etusijan, mutta Maria ei myöntänyt »lapsi Vivianelle» oikeutta
astua tässä naisellisessa kilpailussa jumalten suosikin Pariksen
eteen. Mutta Paris, korosti hän, erehtyisi perusteellisesti, jos hän
miehisessä turhamaisuudessaan luulisi, että kilpailussa olisi puhe
hänestä, jumalten suosikista. Todellisuudessa hän oli vain satunnainen
aihe joillekin naisille ratkaista ihan persoonallinen, keskinäinen
asiansa.

»Sanoppa minulle sentään, aurinkoinen kultani», huudahdin, »sinä
valkea myrskylintu mustine siipinesi, sano minulle, ylhäisyys, kuinka
kuvittelet, että voisin olla sinulle uskollinen!»

Nopeasti hän vastasi.

»Siten, ettet kokonaan turmele elämääni.»

Ensin hämmästyin, sitten ponnistin ajatuksiani — ja sitten... Minut
valtasi ihmeellinen suuttumus. Se alkoi siitä, että tahdoin tarttua
hänen ranteisiinsa ja väkisin riisua häneltä käsineet upottaakseni
hampaani hänen kämmeniinsä, jotka olivat pehmeästi uurteiset ja samalla
lujat. Suuttumus täynnä kaipausta, itsesoimauksia ja syytöksiä, sen
suuttumuksen täysikasvuinen veli, joka oli vallannut minut ensi kerran
tavatessani Marian makuuvaunun käytävässä, »suuttumus Mariaan»!
Suuttumus, joka nyt sisälsi kaiken sen, mikä siitä lähtien oli ollut
ilonamme ja tuskanamme ja oikeastaan kesti koko elämämme ajan,
tähän päivään asti. Niin, tähän päivään asti — vaikka tämä oli sen
viimeinen purkaus ja seuraavina vuosina täydellisesti unohdimme, mikä
alkuperäisen voimakas taisteluaihe oli syleilyihimme haudattuna...
En voinut sanoa sanaakaan raivoltani, vain ajatuksissani riehuin ja
pakotin jalkani astumaan hänen jalkainsa tahdissa ja pääni vapaasti
pyörimään kaulanikamassaan, katsellen ympärilleni, mutta näkemättä
mitään.

Sinä ilveilijä, ajattelin, joka aina olet minua vain kiihoittanut,
tyydyttääksesi itseäsi avuttomalla surullani samoin kuin
ihastuksellanikin, sydämetön kaikentaitaja, miksi et ole minua koskaan
auttanut ainoallakaan yksinkertaisella, hyvällä sanalla? Sinä tahdot
vain aina leikkiä, leikkiä, leikkiä! Minä rakastan appelsiinikukkia
hedelmineen en semmoisia vaivaisia varpuja, joita jotkut liehittelevät
tytöt pistävät sukkiinsa, ymmärrätkö? Niin, minä näen lävitsesi, tunnen
sinut tästä päivästä lähtien tunnen sinut tarkalleen! Nyt tiedän, mitä
ihmiset sanovat rakkaudeksi — ihana asia se on totta, mutta katsoppa,
minä tarvitsen enemmän. Sydämen minä tarvitsen, sydämen, koko sydämen!
Sitä voisi nimittää toisinkin, mutta tällä hetkellä en keksi parempaa
vastinetta. Siis sydämen. Entä sinä? Sinulla on vain mielikuvitusta,
ja se ravitsee minua toiveilla ja riemuitsee pettymyksistäni, kuin
ihmissyöjä voitetun ruumiista. Kuinka uskallat verrata itseäsi
Dorikseen, kukkaan, joka odottamatta putosi puoliavattuun käteeni,
sinä sirkustaiteilija! Missä on sinun tarkoittamaasi uskollisuutta
muualla kuin heiluvalla tangolla? Tiedänkö edes, mistä tulet,
kun astut eteeni kuin rakastettu? Mihin menet, kun katoat nauraa
kuhertaen pettyneille kasvoilleni? Enkö ole rakastanut sinua enemmän
kuin Vivianea, jopa enemmän kuin Donjaa? Niin, ehkä, jos olisin
taistellut saavuttaakseni sinut! Olin liian tyhmä tai uskoin, ettei
saisi taistella naisesta, jota todella rakasti, sellaisen rakkauden,
arvelin, pitäisi olla olemassa kuin kirkas päivä, kuin nämä puut, nämä
hedelmät, tämä meri, joiden vuoksi en myöskään oli taistellut. Olitko
milloinkaan omani? Tuo appelsiini, joka loistaa tummassa lehdistössään
mainiosti kätkössä, on minun, samoin ruusu, joka pää pystyssä seisoo
auringossa, horjumatta. Mutta sinä! Ja kuitenkin olin ympärilläsi
hiljaa kuin tämä ilma appelsiinipuun ympärillä, olin yläpuolellasi
hehkuvana kuin tämä aurinko — vai enkö ollut? Enkö lopultakaan ollut?
Ei, ei. Pikemmin juuri minä ahdistelin sinua, tahdoin painaa sinut
valtani alle, todellinen raakalainen, jo silloin makuuvaunussa,
muistan sen hyvin. Olisin voinut tarttua palmikkoihisi, koska ne
välkehtivät niin mustina, ja viedä sinut mukanani orjattarekseni —
salaisen Hohenstaufin orjattareksi, haha! Sen palkaksi olisin sitten
nimittänyt sinua valtiattareksi, sotaisesti tanssivan hevosen selässä,
laakerin iloisessa kuiskeessa, näkymättömien lippujen suhinassa,
riemukulkueessani, minä narri. Ja eräänä päivänä olimme hävinneet
pelin. Oli liian myöhäistä.

»Anna olla Claus», kuiskasi silloin taas rakkaaksi käynyt ääni.

Se tunkeutui kuin pontevasti työnnetty käsi paljaaseen rintaani,
sinne, missä sydän sykkii, ja tarttui lujasti kiinni. Se oli korkea,
puhdas ääni, jommoisena en koskaan luullut sitä kuulleeni, syvälle
kumartuneesta päästä lähtenyt ääni, joka tuntui tulevan maasta, mutta
oli kirkas... ja selittämättömän voimakas. Se kumosi kaiken ristiriidan
luomakunnassa, se sammutti epäilyksen. Pysähdyin ja kiedoin käteni
hänen vyötäröilleen.

»Anna olla, Claus», ja se tuli vain kuin lisäyksenä, oikeastaan
avuttomana selityksenä, kun hän, päätänsä taaksepäin heittäen, hetken
kuluttua jatkoi:

»Eihän meistä kuitenkaan olisi tullut hyvää avioparia!» Ja äkkiä,
toisella, hätäisellä äänensävyllä: »Mutta, sano, miksi...»

Kun hän pysähtyi, käsitin väärin kysymyksen ja vastasin: »Tiedätkö,
Maria, unessa löydetty, unessa kadotettu.»

Tajusin, kuinka hänessä jotakin hitaasti kehittyi, mutta hän ei
liikahtanut, pysyi yhä lähelläni, silmät vain leimahtivat, kunnes ne
jäykistyivät rajuun päätökseen:

»Ei», sanoi hän rauhallisesti. »Ei löydetty eikä siis myöskään
kadotettu.»

»Mitä sitten?» kysyin. »Maria, mitä sitten?»

Hän vetäytyi pois luotani ja ottaen käteni käsiinsä astui hieman
taaksepäin. Hymyillen hän vastasi:

»Tahtoisin kysyä jotakin muuta.»

»Mitä? Mitä? Puhu toki!» vaadin häneltä, ja samalla nousi veri päähäni,
sillä muistin, kuinka Agathen käsivarret olivat kiihkoisasti kiertyneet
ympärilleni, kun olin tullut hänen vuoteensa viereen. Silloin punastui
myöskin Maria, ja lähdimme yhtaikaa nopein askelin eteenpäin.

Olimme sillä hetkellä kaupungin Vencen puolisella laidalla. Valoisa
maantie välkkyi ylhäällä aamuvihreistä puutarhoista. Näkymättömän
tuomiokirkon kellot kumisivat taivaassa.

»Mahdotonta», huudahti hän nauraen. »Minä en koskaan voisi siihen
suostua», ja vaikka häntä kaikin tavoin ahdistin, en kuitenkaan päässyt
perille tästä käsittämättömän kiihoittavasta salaisuudesta.

Leikittelimme tiedon puun juurella, sen vain käsitin yläpuolellamme
kiilui käärme.

Äkkiä oli alkanut uusi musiikki, eikä se liikuttanut vain meitä
molempia, vaan iski puuhun ja kiveen — ja teki ne puhuviksi. Miljoonin
valkoisin siivin syöksyi valo Vencen sinisenharmaalta ylängöltä
ylitsemme — lausuin sen toivomuksen, että tuolla ylhäällä, missä
ei enää ollut yhtään varjoa, jotta voisi siihen kätkeä jotakin tai
itseänsä, Marian täytyisi paljastaa salaisuutensa, »niinkuin kämmen
avataan», sanoin ja näytin hänelle sen tempun. Samassa tartuin hänen
käteensä, juoksimme vallin rinnettä alas, ja se teki hyvää: ikäänkuin
juoksisimme kaikilla aisteillamme, vain silmät ummessa, oman itsemme
puhki, siltä se tuntui.

»Ylistetty olkoon hyvä äitimme, aurinko!» lauloin Bobin huoneen
kohdalla. »Maa voi hyvin ja riippuu hänen povellaan.»

Katsoimme monta kertaa taaksemme, eikö l'amico nimenomaan meidän
iloksemme näyttäytyisi jossakin ikkunassa, illan tumman kaunis jumala
tässä alkavassa puolipäivässä... Etsimme silmillämme tavallisia
liittolaisiamme, etsimme todistajaa tanssille, jonka valtaan raskain,
kuin lamautunein jäsenin, mutta yhä voimakkaammin siivitettyinä
antauduimme.

Valitettavasti jäi kaivattu näky ilmestymättä, ja sisäinenkin kuva
häipyi ensi askeliin maantiellä, joka meidät anasti, vieden meitä
hellittämättä yhä korkeammalle, taivasta kohti, missä näkymätön
kelloparvi lainehti. Emme tavanneet ketään.

Ensi kertaa tavoittelin naimisissa olevaa naista, kavalana ja
ylimielisyydestä mielettömänä.

»Salaisuutesi!» rukoilin ja uhkasin: »Nyt luettaisiin sinulle vielä
ansioksi, jos sen sanoisit. Ylhäällä sen paljastaa aurinko.»

Hän käänsi ylöspäin suuren, kauniin suunsa, suuteli sitä selvästi —
selvästi se värisi auringon kohtisuorasta kosketuksesta, ja hän nauroi:
»Olkoon niinkin!»

Maantie kiersi ja kaarsi kallioiden ja paljaiden rinteiden ympäri,
korkeammalle, yhä korkeammalle, matalien muurien reunustamat sillat
pakottivat sen kuilujen yli, auttaen sitä väistämään vaaraa. Hengitimme
aurinkoa, puhuimme aurinkoa, hukuimme siihen ja palasimme sen luo.
Äkkiä tie lepäsi pehmeänä pienessä pinjametsikössä. Sen varjossa
suutelimme toisiamme — hätäisesti, yhä uudelleen, koskettamatta
toisiamme, sanattomina. Sitten tie valloitti väkirynnäköllä
mukulakivikentän. Huusin kuin petolintu, Maria vastasi samoin. Erään
appelsiinipuutarhan korkean suojamuurin juurella tie pysähtyi ja
katseli kauan taakseen merelle.

Kelloparvi oli haihtunut sineen. Ympärillämme oli kumeata kohinaa, ei
muuta ääntä.

»Maria! 'Mutta, sano, miksi'... Miksi sinä oikeastaan...?»

Rohkearyhtisenä hän seisoi edessäni, sivulta hiukan korotetun tien
reunalla, kaukaisen meren partaalla, otti hatun päästään ja pudisti
tukkaansa. »Pulcinella!» huusi hän. Hän pyöritti hattuaan.

»Ikäänkuin heiluttelisit päänahkaani», sanoin nöyrästi.

»Ehkä teenkin niin», huudahti hän ja heittäytyi riemukkaasti kohotetuin
käsivarsin syliini.

Pyysin: »Mutta sano se minulle!»

»Etkö voi odottaa, kunnes aurinko sen paljastaisi? Mehän olemme
kohta ylhäällä.» Puutarhat Vencen ympärillä olivat täynnä Eva-puita,
lehdistössä välkähteli.

Astuimme kaupunkiin, yhä vielä nauraen, täynnä aurinkoa vielä kujienkin
varjossa. »Tule», komensi Maria, »keskelle toria. Noin. Nyt varmaankin
näet sen.»

Seisoimme keskellä suurta, tyhjää aukiota. Hän piteli käsivarsiaan,
kämmenet avoimia, hiukan ojennettuina vakavana niskanutturaa vasten:
»No?» kysyi hän.

»Oikeastaan», arvelin, »se vaan ainoastaan mieletön ei olekaan mikään
salaisuus, rakkaudentunnustus?»

Yhdellä tempauksella hän kääntyi ja pannessaan hitain liikkein hattua
päähänsä vakoili minua pitkällä katseella silmäkulmistaan. »Varmasti!»
vakuutin. Hän mutisi: »Kenties», ja sitten astuimme hotellille päin.

Jotta tointuisimme hämmennyksestämme, puhuin: »Huomaatko mitään?
Aurinko täällä ylhäällä! Enkö ollut oikeassa?» Mutta hän väitti
vastaan, ja ehdotti ivallisesti »asian perusteellisemmin
selvittämiseksi auringon avulla», että aterian jälkeen kiipeisimme
Baoun laelle. Sen sanoin tarpeettomaksi enkä siis suostunut. Vielä
syönnin aikana uhkasin lopettaa hänen aloittamansa lauseen oikealla
tavalla.

Tästä oli seurauksena, että hän liemen ja vielä kalankin aikana
epäluuloisesti tarkkasi keskustelua, ja vasta kun tryffelimurekkeella
täytetty kana muistutti hänelle samanlaista ruokalajia, jota olimme
syöneet yhdessä Bobin ja rouva Camillan kanssa Strassburgissa, unohti
hän pitää varansa ja heittäytyi innostuneena yhteisten muistojen
valtaan. Vilkkaan keskustelun rohkaisemana uskalsin tehdä yllätyksen.
Äkkiarvaamatta pistin väliin: »Mutta, sano, miksi emme rakasta
toisiamme siitä huolimatta, ikäänkuin — Niin sen piti kuulua, eikö
niin?»

»Claus!»

Hän oli laskenut veitsen ja haarukan käsistään ja koetti suuttuneella
katsellaan nujertaa minut.

»Maria! Mitä nyt?» kysyin ystävällisesti ja kohotin pääni valmiina
myöskin kylmäverisesti astumaan väkirynnäköllä voittamaani linnaan.

Sen ei ollut määrä minulle onnistua. »Ennenkuulumatonta!» sähähti
hän kurottautuen pöydän yli lähelleni, täynnä vakavaa nuhdetta,
ikäänkuin olisin Jumala ties kuinka loukannut häntä, ja kun hän
loi katseensa alas ja taas painui entiseen asentoonsa, tapahtui
näkyvissäni suorastaan pieni romahdus. Hän istui puhumatta, näkemättä,
kukistettuna! Mutta vihdoin hän vei viinilasin suulleen, kostutti
huuliaan ja käänsi päätänsä hitaasti oikealle, missä eräs vanhahko
pariskunta hiljaisesti aterioi kalpean, kapeaposkisen tytön kanssa,
sitten, kuin hetkellisestä tainnostilasta heränneenä, vasemmalle toista
pöytää kohti jonka olivat vallanneet meluavat amerikkalaiset.

»Milloinkaan en ole tahtonut sitä sanoa», pääsi hänen huuliltaan.
Samalla hän näytti laskevan samppanjapullojen lukumäärää mainitulla
pöydällä.

»Etkö merkityksenkään puolesta sinne päin?» kysyin ylimielisesti...
Mitään vastaamatta hän tarttui lasiinsa ja kilisti kanssani alakuloisen
näköisenä. Nyt sen tiesin, olin ehdottomasti loukannut naista, mutta
vanhalle leikkitoverilleen hän antoi enemmän anteeksi kuin muuten oli
sallittua. Varmasti olin oikein ymmärtänyt, mutta hymyilin ivallisesti
vastaan, enkä heti nostanut lasia huulilleni. Maria hidasteli myös,
kunnes hänen suupielensä, joita uhmaten katselin, alkoivat värähdellä.

»Vieläkö aavistat, mitä augurit ovat? Danielin hotellissa kerroin sen
sinulle», sanoin. »Silloin kun opetin sinulle mytologiaa.»

»Kyllä, — Claus, ja usko minua, sinä et juuri kuulu ovelimpiin.»

Voi, se pallo, joka lensi edestakaisin välillämme, vilahti taas kuin
tuuli Eva-puiden lehdistössä.

Mutta kun vähän myöhemmin istuimme pengermällä, missä vain kahvin
tuoksu toi hieman viileyden tapaista miesten ja naisten hajuvesiin ja
ruumiinlämpöön ja rakkaus tanssi kuin liekki kirkkaana keskipäivänä
ryhmien keskellä (kuin lapset he tappelivat siitä tai tarttuivat
siihen), tässä tukehduttavassa ihmisjoukossa ja vankeudessa
valon riehaannuttamana keskipäivänä, joka nukutti allamme olevaa
öljypuumaata, tässä henkeäsalpaavassa valossa en ajatellut enää
mitään muuta kuin Vencen tuomiokirkon ihanaa aamusoittoa, kuinka se
oli riippunut korkealla yläpuolellamme taivaassa ja kuinka maantie
äänettömänä oli vetänyt meitä ylöspäin yhä korkeammalle — ja että kohta
kun olimme ihmisten joukossa, taas kaikki oli hävitetty ja hukattu eikä
harhailullamme ollut loppua! Silmäni etsivät sairaita pengermällä,
sydän alttiina palveluksiin, jopa toivoin olevani heidän kaltaisensa
ja saavani elää ainoastaan heidän seurassaan, niinkuin he nyt juuri
elivät, ollen samalla hieman raukeita ja kuitenkin salaa vimmastuvia,
hiukan kuumeisia ja syyntakeettomia, ja vielä ahnaasti tarrautuivat
elämään, varastivat siltä kaikenlaista.

Mariakin oli vaiennut. »Sata!» sanoi hän äkkiä, ja kun ihmeissäni
katsahdin häneen: »Sata appelsiinia olen laskenut tuolla alhaalla. Nyt
kaiketi on aikamme täällä kulunut loppuun.»

Lähdimme liikkeelle.

Hyvä Jumala, kuinka voimakkaana ja kirkkaana tiemme kotiin juoksikaan
viettävien öljypuumetsien, kivipengermien, kullan vihreitten lehtojen
ympäri ja kuilujen yli tänä sydänpäivänä! Pieni Vencen kaupunki
(tutkimme sen ristiin rastiin) oli ollut hyvin erilainen kuin se
näky, jonka Kassiopeian alla siitä olin nähnyt, ottamatta lukuun
sitäkään, että se nyt ei uinut kuutamossa, vaan esiintyi mahtavan
auringon valaisemana. Se oli täynnä elämää. Ja tämä elämä esiintyi
suorastaan häikäilemättömänä monilla kujilla, joilla talojen ovet
seisoivat avoinna ja vain kapea kynnys erotti kujat tuvista. Näimme
ihmisten työskentelevän, nukkuvan, riitelevän, rakastavan — eräässä
suutarintuvassa kiekui kukko mennessämme sen ohi.

Nyt astuimme käsi kädessä pitkin vahvaa kovaa maantietä, joka niin
ihanasti pidätti meitä rinnakkain, ja ajattelin »kipeätä kohtaa»
itsessäni, tuota kivuloista heikkoutta, joka toisinaan minut valtasi
ja riisti kaiken elinvoiman, niin että kaipasin sairautta ja hoitoa,
lepotuolia kuoleman partaalla ja kerran todella ollen sairas nautin
sairaudesta hekumoiden. Sitä ajattelin varmojen askelien ja syvän,
rauhallisen tunteen liittämänä Mariaan.

Taas oli tien sivuilla puutarhoja täynnä Eva-puita, kuitenkin
hiljaisuudessa, joka henki ylevää turvallisuutta. Pienintäkään
värähdystä ei näkynyt niissä, hehkuvinkaan valo ei avannut niiden
lehdistöä, miettivänä riippuivat kypsät appelsiinit. Tunsin itseni
terveeksi, tunsin itseni iloiseksi. Tuskallinen heikkoudenpuuskani
oli pian unohdettu, vain kuin väljähtyneen suitsutuksen maku oli
vielä kielelläni, tunsin sen hyvin, kiusallinen muisto siitä ulottui
lapsuuteeni saakka, ja usein olin luullut, että se oli Venetsian
makua... Äkkiä minulle valkeni. Enkö ollut taas alkanut kaihoten
ajatella Mariaa, kun makasin sairasvuoteella Kölnissä, eikö lyyrillinen
surumielisyyteni ollut ensin palannut Kassiopeian värähtelevän M:n
alla? Ja eläen hengessä uudelleen ystävyytemme vuodet tapasin tuon
surun uudelleen kaikkialla, missä Maria oli osunut tielleni. Tuo
suloinen heikkouden surumielisyys, se oli makua rakkaudestani Mariaan,
hänen kiihkeiden, katkonaisten suudelmiensa jälkimakua.

Laskevan auringon liekehtiessä ympärilläni pysähdyin, tartuin Marian
olkapäihin ja tarkastelin häntä: silmiä, suuta, otsaa ja leukaa,
koetin lukea niistä, mutta kaikki: silmät, suu, otsa ja leuka, sirot
olkapäät... ja kädet, jotka hän kysyvästi nosti kasvojeni eteen, kaikki
oli niin kirkkaana, niin lujana edessäni, selvempänä kuin mikään muu,
selvempänä kuin puu, kallio, pensas, johon häntä, syrjään katsoen,
vertasin, ja minulle niin perinpohjin tuttuna, että tartuin käsin
häneen kuin suurimpaan varmuuteen.

Keskellä tietä syleilimme toisiamme huumaukseen saakka.

Hänen täytyy tulla omakseni, huusi jokin sisimmässäni, sitä se on,
enkä tiennyt, tahdoinko sillä tukahduttaa tuskan vai väkirynnäköllä
valloittaa onnen kukkulan — tahdoinko tuhota hänet ja kohottaa itseni
»ollakseni vapaa», vai ainoastaan kruunata orjuuteni. Mutta yksi asia
on varma: en ajatellut Mariaa — vain itseäni. Käteni hänen olkapäillään
pidin häntä loitolla itsestäni ja puhuin tulisesti, vasten hänen
avoimia kasvojaan: »Sinun täytyy olla omani... Je te veux.»

Hitaasti kuin ponnistaen hän loi silmänsä alas, suuri, pehmeä suu
vavahti, leuka kohosi hiukan, hän horjui, sitten tulvi riemu hänen
ruumiinsa läpi, ja hän heittäytyi syliini.

»Anna olla, Claus», kuiskasi hän. »Anna olla. Tästä päivästä alkaen on
kaikki hyvin», ja käsi kädessä, silmät täynnä maan ja taivaan valoa,
astuimme eteenpäin, tie kumisi askeltemme alla. Tämä ja sydäntemme
tykintä olivat ainoa ääni sydänpäivän hiljaisuudessa...

Kun saavuimme kotiin, ojensi isäntä meille kirjeen Bobilta, joka
ilmoitti, että rouva Camilla oli matkalla ja että Bob monesta syystä
piti parempana asua hänen kanssaan Cap d'Antibesissa. Hän oli jo
aamupäivällä matkustanut sinne.

»Tiedätkö mitä?» sanoi Maria rauhallisesti. »Me käskemme heti koota
tavaramme ja lähdemme sinne myös.»

Minkätähden?

»Katsoppa minua kerran», vastasin hetken kuluttua, ja siinä tein
tyhmästi, sillä kun hän päättävästi nosti leukansa, saattoi hän
kiirettä pitämättä tarkastella, kuinka juuri punastuin silmiäni myöten.
Olin näet kysynyt itseltäni, eikö hän sentään ollut kuullut yöllistä
kävelyäni, ja silloin lennähti kuumana mieleeni se ajatus, että eilen
illalla Monte Carlosta palattuamme olin näyttänyt hänelle täällä
salissa »sievän naisen», naarashirven, jota myös nimitettiin Agatheksi,
jos tahtoi tietää. Semmoinen vihjaus oli enemmän kuin tarpeeksi
Marialle!

»Senkötähden?» kysyin umpimähkään.

»Niin, sentähden», vastasi hän katse lujana.

»Huolehdit ihan suotta.»

»En huolehdi ensinkään. Mutta en jää enää tunniksikaan tähän hotelliin.
Ja pyydän sinua, Claus, seuraamaan minua Cap d'Antibesiin.»

»Äitisi läpitunkevien silmien alle?»

»Miksi ei?» vastasi hän viattomasti. »Onko meillä mitään salattavaa?»

»Tuhat tulimmaista, ei!» huudahdin ja kiiruhdin puhelimeen pyytämään
Marian määräyksestä vanhaa markiisitarta lähettämään meille vaununsa.

Sitä ei tarvinnut odottaa kauan. Kun tuntia myöhemmin, kalabrialaisen
rosvon surressa meitä hattu syvälle päähän painettuna, astuimme
pihan poikki, lepäsi Agathe auringon valelemana nojatuolissa. Luulin
huomaavani hiljaisen vavahduksen suljettujen luomien alla ja tervehdin
vieden käden sydämelleni. Hän hymyili liikahtamatta eikä avannut
silmiään.

Uusi hotellimme oli ihan meren rannalla, niemen kärjessä. Tuulisina
öinä täytti sen veden kohina, ja silloinkin, kun tuuli ja aallot olivat
asettuneet, humisi aamuun asti kuin suuressa simpukassa.

Mutta pienellä maakielekkeellä hotellin takana kukoisti ainutlaatuinen
puutarha. Eräs synkkämielinen ranskalainen oli rakennuttanut sen
useita vuosia sitten, samalla kuin moskeijan tapaisen huvilan ja
oman marmorihautansa. Siihen hän oli aikaisemmin muuttanut kuin
taloon, jonka sisustus ei ollut milloinkaan valmistunut, sillä
perijät eivät välittäneet kuolleen narrin paratiisista, ja puutarha
sai estämättä villiintyä. Kun Maria ja minä ensi kerran astuimme
sinne, tunkeuduimme arastellen, silmät suurina, eteenpäin kuin
vanhaan, juhlallisen kauniiseen tuomiokirkkoon mennessä. Keltainen
väriherne kukki ylenmäärin suurissa pensaissa, kaikkialla pisti esille
kokonaisia keihäskimppuja aloekukkia pensaikostaan, karmiininpunaisia,
ruusunpunalta vivahtavia. Kirkkaansinisessä lätäkössä kuin omassa
tuoksussaan ja nesteessään seisoivat soihtuliljat ja työnsivät
purppurakukkiensa terät aurinkoon, ja kalliot oli istutettu täyteen
kaktuksia. Kaikki mahdolliset palmulajit ja sateenvarjopinjat kasvoivat
sinne tänne pitkin puutarhaa istutettuina; niin oli huolehdittu siitä,
että ne käyttäytyivät kuin vasallit ja antoivat auringolle »vapaan
pääsyn». Rannalla, piikivien välissä, kukkivat krokukset. Pieni lahti
aukeni simpukankuorikallioiden pirstottuun jättiläismuuriin, ja siinä
leikki kaksi alastonta poikaa. Ihastuneina jäimme seisomaan.

    Varustus vankka merta vasten
    tekeytyi vallan pienoiseksi,
    ja itse merta sopi lasten
    leluna käyttää, kun sen keksi.
    Imettäjäksi auringon
    he saivat pieneen joukkohon.

En tiennyt, että olin laatinut runon, kun hiukan sanojen kanssa
taistellen olin hitaasti kolme, neljä kertaa ja yhä selvemmin tämän
lausunut. Sillä välin Maria tervehti lapsia, pyysi heitä poimimaan
kimpun krokuksia ja antoi heille rahaa.

Lasten huutojen houkuttelemana pujahti lahdelman kallion takaa esille
vanha kalastaja, housut ja paidanhihat käärittyinä, ja viittoili
meille suurenmoisesti. Sitten hän jatkoi ilmeisen huolellisesti
liikehtien työtään, osoittaen iäkkään, mutta voimakkaan etelämaalaisen
kaikkea siroutta. Ja kun hän siis antoi meille näytännön, kumarsimme
nauraen ja istuuduimme mukavasti kallionkielekkeelle. Hän pyydysti
merisiilejä, pistäviä palloja, toiset ruskeita ja vielä tummempia,
toiset sinipunaisia. Pitkillä sauvoilla hän haeskeli kallioiselta
pohjalta ja irroitti veitsellä otukset, jotka piikeillään tarrautuivat
kivien väliin. Pienen pieniä kuori-eläimiä hän heitteli meille, ja
meidän piti maistaa niitä. Ne maistuivatkin hyvältä, jopa paremmalta
kuin osterit. Sitten seurasi pikku äyriäisiä, jotka eivät olleet
pikkusormen päätä suurempia. »Ei mitään kunnon apajaa», selitti hän,
kun hän vihdoin astui luoksemme (edessämme loisti tummanruskea,
partainen pää, punaisen paidan raosta pursui valkoisia karvatukkuja),
»mutta sopivaa työtä sellaiselle vanhukselle kuin minulle». Senjälkeen
hän tyhjensi säkin, joka oli virunut lasten vieressä, ja näytti meille
polyyppejä, teevadin kokoisia eläimiä, muodonsaanutta limaa, jonka
voimaa ihmettelimme, toiset vaalean harmaita, toisissa tummempia ja
ruusunvärisiä pilkkuja, imusuppilot poskihampaiden näköiset toiset taas
ruskeanpunaisia, valossa hehkuvia. Kalastaja tappoi yhden sellaisen
pääjalkaisen pistämällä veitsellä »silmän viereen», mutta Maria ja minä
emme ymmärtäneet niin monimutkaista elimistöä: me näimme monta silmää,
ja mikä oli silmä, olisi yhtä hyvin voinut olla jotakin muuta. Heti
kävi eläin veltoksi. Se aukeni kuin suuri kukka, ulottimet muistuttivat
pitkiä lehtiä — kukka, hullun auringon arvoinen!

Kun olimme hetken jutelleet, kiersi hän alas housunsa ja hihansa,
silitti ne huolellisesti ja kutsui »meidät ja koko perheen» aterialle
keskelle tätä villiä puutarhaa, auringon alle.

Hän kertoi asuneensa jo kaksikymmentä vuotta molempine poikineen
moskeijassa, maksamatta vuokraa, näkemättä koskaan sen omistajaa tai
heistä mitään kuulematta, tämä oli hänen valtakuntansa eikä kukaan
siitä hänen kanssansa kiistellyt. Kun hän ylväästi kohotti käsiänsä,
helisivät siunatut mitalit hänen rinnallaan.

»Minulla on myös tytär», jatkoi hän ja hetken vaiettuaan avaten
silmänsä levälleen: »Giulietta Var!»

Hänen kätensä viittasi suurin elein koilliseen, taivaaseen päin, St.
Paulin suuntaan.

»Ruotsalainen Kaspar», lisäsi hän, samalla kun vaatimattomasti loi
silmänsä maahan ja alensi ääntään, »ruotsalainen Kaspar on maalannut
minut Egyptin kuninkaana».

Epäilemättä edustava perhe! Luonnollisesti hyväksyimme kutsun tähän
kuuluisaan kana- ja kuningashoviin.

Sovittiin puutarha-ateriasta seuraavaksi sunnuntaiksi. Olimme
jo poistuneet jonkun askeleen, kun hän huusi meille ja kädet
housuntaskuissa hitaasti lähestyi. Hänen ryhtinsä ilmaisi syntistä
tuttavallisuutta.

»Jos sallitte», sanoi hän, »tahdon näyttää teille kalliokylpylämme.
Perhesalaisuus! Olisin onnellinen saadessani lahjoittaa kylpylän
teille. Niin kauan kuin asutte täällä, kuuluu se yksistään teille.»

Astuimme veneeseen, joka oli ketjuun kiinnitettynä ollut pienessä
lahdelmassa kallion takana piilossa, ja ukko souti meidät ulos
merelle, niemen kapean kärjen ohi ja sitten suoraan valtavalle
simpukkakalkkiröykkiölle, joka kohosi kuin kiviset urut matalammasta
rannikosta. Sen edustalla lepäsi vesi melkein liikkumatta, mikä johtui
siitä, että kerros sileitä kallioita, vähitellen viettäen, ulottui
veden alla kauas merelle saakka. Seurattuamme sivuittain tyrskyä
laskimme maihin leveälle pengermälle, joka ulottui pitkin kiviurkujen
juurta ja päättyi kauempana vuoriryhmän luona aina kaksittain yhtyvien
pylväiden riviin. Meri oli hakannut ne vuorimassasta, silittänyt ne
ja varustanut lukemattomilla kuvioilla. Astellessamme niiden sivuitse
sileätä, aurinkoista pengertä pitkin huomasimme, että pylväsparit
olivat sisäänkäytävinä harmaanvihreisiin luoliin, joiden perällä siellä
täällä vilahti valkoinen auringonvalo. Kiviurut näyttivät olevan
melkoisen syvät, maalta käsin luoksepääsemättömät, mutta monista
luolista aukeni tilavia valo- ja ilmakuiluja taivaaseen päin, ja näillä
kohdin kasvot maassa tiheätä, vihreätä sammalta, joka oli pikkuruisten
valkoisten tähtien'peittämä' Ihanaa!

Kalastaja souti takaisin, luovutti meille etulukon avaimen ja kun
hän oli sanonut hyvästi kuin egyptiläinen kuningas, joka päästää
tyttärensä ja vävynsä vapauteen heille luovutetun maakunnan vehmaille
kedoille, kiiruhdimme nauraen purjehtimaan kapean niemen ympäri ja
ottamaan haltuumme uuden asuinpaikkamme. Riisuuduimme, katsahtamatta
toisiimme, ja juoksimme yhtaikaa niin nopeasti kuin suinkin rinnettä
alas mereen. Kun olimme kadottaneet pohjan jalkaimme alta, uimme
toistemme luo ja suutelimme toisiamme. Koetimme sukeltaakin ja suudella
veden alla. Monen vaivannäön jälkeen se onnistui. Mutta silloin olimme
jo väsyksissä ja laskeuduimme käsivarren mitan päähän toisistamme
pengermälle kuivuaksemme. Maria oli irroittanut tukkansa ja levittänyt
sen suuren, mustan viuhkan tavoin lämpimälle kivelle — sen keskellä
lepäsivät kalpeat kasvot, silmät ummessa, ylhäällä kulmakarvat, hieman
liian mustat, alhaalla huulet, hieman liian punaiset, ja niin hän oli
suuren, lihakkaan kukan kaltainen, tämän auringon luoma olento ja uhri.

Täällä oli paljoa ihanampaa kuin Bobin »Afrikassa», paljoa ihanampaa.

»Tulemme uudelleen!» huusimme nauraen. »Tulemme yhä uudelleen.»

Tästedes vietimme puolet päivää pengermällä ja kiviurkujen holveissa.
Tulimme punaisiksi kuin intiaanit, ja meidän täytyi hyvin voidella
itsemme, kunnes ruumiimme saivat nubialaisten jalon värin. Muina
aikoina kuljimme ajaen ja kävellen maan läpi, Baoun ympäri, Alpeille
saakka, Rivieran toisesta päästä toiseen.

Baoun huipulle emme kuitenkaan olleet vielä nousseet, tosin ensin siitä
ainoasta syystä, että lippu muka ei vielä ollut valmis, jonka aioimme
sinne ylös kohottaa. Maria valmisti sitä valkeasta, hopeakiilteellä
koristetusta venetsialaisesta huivista, jota hän ensi oleskelumme
aikana tuossa kaupungissa joskus oli käyttänyt.

Mitä sillä viilin muut ympärillämme tekivät, tapahtui maailmassa, jossa
vain pikimmiten kävimme.

Sitten avattiin Nizzassa Kasparin ja loordi Berrickin näyttelyt
samana päivänä, ja molemmissa kävi prinssi Albert Wightin herttuan
seurassa. Prinssi Albertia miellytti kuva madamesta Kleopatrana
(kultaisille käärmeineen ja kiinalaisine orjineen) ylenmäärin, ja
hän lausui tavantakaa valittelunsa sen johdosta, että se ei ollut
myytävänä. Kaspar oli jo aikaa sitten lahjoittanut kaikki muut
kuvat, jotka täällä riippuivat, aina lisää ahnehtivalle madamelle
ja oli hyvin ylpeä nähdessään, kuinka suuri maailma nyt katseli
hänen »madame-innostuksensa paraatia». Muotokuvasta hän kuitenkin
piti itsepintaisesti kiinni, sen hän tahtoi säilyttää »vanhuuttaan»
varten. Turhaan Giulietta lävisti hänet uhkaavilla silmäyksillään.
Lauhduttaakseen häntä maalari tuli ajatelleeksi sitä keinoa, että
esittäisi hänet prinssille, mutta saapuvilla olevan lady Isabelin
toimesta sai hänen korkeutensa adjutantti viime hetkessä sen estetyksi.
Madamen täytyi vetäytyä nurkkaan, josta hän jo oli krenatööriaskelin
lähtenyt liikkeelle, eikä edes herttuata esitelty hänelle. Kaspar,
joka heti poistui näyttelyhuoneesta, ei voinut pidättäytyä viskaamasta
suoraan oven edustalla odottavalle Ingelsille vasten silmiä epäsuopeaa
ajatustaan ladystä. Silloin astuivat korkeat herrat kadulle ja
joutuivat todistajina näkemään, kuinka Ingels nasevalla nyrkiniskulla
raivasi taiteilijan tieltään. Kaksi salapoliisia otti hänet kiinni ja
vei kostonhimosta vimmastuneen miehen nurkan ympäri sivukadulle. Kun
autot huusivat heidän takanaan, päästivät he hänet vapaaksi. Loordi
Berrickin näyttelystä sitävastoin osti prinssi Albert »Dianan» ja
käski rouva Perkaisin kutsua läsnäolevan Peggyn Beaulieun linnaan,
ystävällisesti toivoen tapaavansa hänet siellä uudelleen eikä näin
sivumennen kuin nyt. (Ja sinne hän myöskin jäi, kunnes hänestä sitten
odottamatta tuli Wightin herttuatar.)

Samana iltana oli tämä surullinen juttu levinnyt St. Pauliin. Myös
kerrottiin, että madame oli kieltänyt Kasparia astumasta taloonsa,
koska tämä oli kieltäytynyt myymästä hänen kuvaansa prinssi Albertille
ja vain sentähden, niin sanoakseni epätoivosta, prinssi oli ostanut
»Berrickin laihan hanhen». César-Marie Roux pudisti paheksuvasti
päätänsä mutta viholliset »Roi Renéstä» tervehtivät Kasparia. Sitä ei
ollut tapahtunut pitkään aikaan.

Maria ja minä ajoimme usein aamulla Nizzaan. Jos kukkamarkkinat olivat
tuottaneet meille pettymyksen, valtasi kalatori sensijaan meidät
täydelleen, emmekä koskaan laiminlyöneet käydä siellä, sillä myyjien
pöydillä oli todellisia ihmeitä mitä värien pehmeyteen ja muotojen
herkullisuuteen tuli. Sitten kuljeskelimme kävelevien valkoisessa
joukossa, keinuimme ihanan aamupäivän iloisuudessa, söimme jossakin
Quai du Midin hotellissa ja menimme kylpyymme.

Joskus kohtasimme madamen vaunuissaan. Aina hän oli sennäköinen kuin
ihmiset ja maisema lepäisivät hänen jalkainsa juuressa, ja hän, hyvä
madame, odotti vain viittausta heiltä sulkeakseen heidät sydämeensä.
Ei, me emme voineet käsittää tämän tavallisen, siistin rouvan
vaarallisuutta, vaikkapa sekin olisi ollut totta, että hän, muun
avuliaisuuden ohessa, ammattimaisesti povaili ja harjoitti asunnossaan
uhkapeliä. Muuten hän ei ennustanut korteista, vaan kädestä ja
silmistä, mikä erikoisesti miellytti Mariaa ja minua, ja tunteakseen
mitä tarkimmin vieraan menneisyyden hänen tarvitsi vain nykäistä
hiuskarva ohimoilta ja tutkia sitä mikroskoopilla. Tätäkään hommaa emme
voineet pitää kovin pahana. Niinpä sattui, että tervehdimme madamea!

Quai du Midin hotelleissa kävi etupäässä englantilaisia, ja täällä,
ruokailuhuoneessa ja salongissa, selvisi minulle vähitellen
lady Isabelin, seurapiirin johtajan, merkitys. Hän oli todella
vallankumouksellinen. Ajatellessani englantilaisia herroja ja naisia,
jotka juhlallisina kuin voitelemattomat koneet kököttivät yhdessä,
seisoivat ahtautuneina nurkassaan ja tarkoin, kellon mukaan, aloittivat
joka päivä uudelleen saman mehuttoman elämän, luolaihmisiä, myyriä,
jotka ihme kyllä rakastivat ulkoilmaa ja harrastivat urheilua, kaipasin
kiihkeästi, että leopardi mukanaan kuljeskeleva lady tunkeutuisi tänne
ja saattaisi nämä poroporvarit suunnattoman kauhun valtaan sekä sanoin
että elein, _jokaisella_ sanalla, _jokaisella_ eleellä, _jokaisella_
katseella! Kerran hän todella tulikin, vieläpä ystävättärensä,
saksalaisen runoilijattaren Aggie Rufin seurassa. Tämä oli
pitkäjäseninen, kulmikas nuori nainen, joka silmäili tuskaisin katsein
ympärilleen ja murensi monta leipäviipaletta. Multa lady ei välittänyt
vähääkään poroporvareista (valitettavasti, sillä täällä olisi ollut
oikea paikka pippuroidulle saarnalle), ja kun hän myöhemmin tervehti
meitä salongissa ja esitteli syvästi punastuvan ystävättärensä, oli
hänen esiintymisensä todella suurenmoista, täydellisen kaunista
yksinkertaisuudessaan.

»Ja meitä kaikkia hän kohtelee kotonaan poroporvareina saarnatessaan
meille!» sanoin kotimatkalla Marialle. »Kaunis tapa saada aatteitaan
leviämään!» Totta puhuakseni en ole milloinkaan ollut täysin selvillä
lady Isabel Berrickin olemuksesta, vaikka myöhemmin olen kylläkin usein
kuullut hänestä. Koko maailma antaa hänestä sen todistuksen, että
hän todella on ollut esitaistelija, johtaja, omalaatuinen _society
leader_, jonkinlainen maraton-juoksija, joka esiintyi englantilaisessa
seurapiirissä vuosisadan vaihteessa, ja julistanut uutta voittoa,
josta uninen maailma ei vielä ollut mitään tiennyt. Loordi sanoi
minulle kerran: »En välitä paljoa politiikasta enkä pystykään
siihen. Multa rakastan vaimoani ja panen arvoa hänen rohkeudelleen.»
Epäilemättä kuuluvat johtavan naisen esiintymistavat vielä suuremmassa
määrässä politiikkaan kuin miehen, ja varmaa on, että lady halveksi
poroporvareita ja ettei hänen tarvinnut pelätä keikareita. Mitä
huonommin hän näitä kohteli, sitä innostuneempina he seurasivat häntä,
ja edelliset hän torjui arvonsa ja rajuutensa avulla luotaan. Sitä
naurettavammalta minusta näyttää, että hän kuolemansa jälkeen pääsi
vapaamielisten ja yhteiskunnallisten poroporvarien epäjumalaksi ja että
hänen »luonnekuvansa» ei millimetriäkään »horju historiassa».

Eri luku on hänen hillitön vihansa madamea vastaan. Tämä viha oli kuin
erämaantuuli kaupungin yllä. Kaikkien englantilaisten, jotka kävivät
lady Berrickin luona St. Paulissa, täytyi ennen kaikkea luvata pysyä
madamesta erillään, mikä tietysti herätti yllätetyissä sitä suurempaa
uteliaisuutta »pirunsikiötä» kohtaan. Kaupungin omat asukkaat,
jotka harrastivat matkailijaliikkeen edistämistä, olivat perin
katkeroituneita kiistan johdosta, jonka lady Berrick loihti vieraiden
ja isäntien välille. Se häiritsi täälläkin voimassa olevaa järjestystä.
St. Paulin asukkaat eivät antaneet sitä hänelle anteeksi.

Mutta miksi lady Berrick huolehti asioista, jotka oikeastaan eivät
hänelle kuuluneet? Hän väitti inhoavansa irstaisuutta juuri sentähden,
että hän taisteli naisten vapautuksen puolesta! Joka tapauksessa hän,
joka sanoissaan meni sangen pitkälle ja joskus heitteli sohvalla
varovasti jäseniään, pystyi kumoamaan kaikki kohtaamansa mielipiteet,
ei vain omaa tekosiveyttään. Ja tämä tekosiveys oli, kuten useimmissa
seurapiirien ihmisissä, yhteiskunnallinen. Kun Wightin herttua
lähenteli Peggyä, lausui lady Berrick vastalauseensa vain lempeästi
hymyillen, mutta luopui siitä samana päivänä kun herttua ilmoitti
vakavista avioliittoaikeistaan. Sillä täten nousisi kamarineitsyt tai
»ystävätär» Peggy herttuattarena arvossa korkeammalle kuin lady.

Ottiko madame vastaan rahaa? Koko St. Paul ei ajatellut muuta kuin
rahan vastaanottamista! Oliko ainoakaan vieras tehnyt valitusta
madamesta.

Tänä päivänä, Quai du Midin hotellissa, näin lady Isabel Berrickin
viimeisen kerran.

       *       *       *       *       *

Maria ja minä olimme palanneet purjeveneessä Antibesiin.

Jäimme koko yöksi villiin puutarhaan, kunnes täysikuun suuri, ohut levy
otettiin pois taivaalta. Emme voineet erota toisistamme. Sanoimme sen
toisillemme yhä uudelleen.

Sillä välin kun Maria, joka makasi vieressäni sateenvarjopinjan
juurella, kertoi Roomasta, sukulaisista, tuttavista, Bobista
ja Camillasta (jotka nyt, ensi kerran tavattuaan toisensa tuon
onnettomuudenyön jälkeen, niin onnellisina elivät yhdessä), tarkkasin
minä allamme täydessä kuunvalossa seisovan sypressin yhä kasvavaa
varjoa. Ajattelin niittoja Breuschheimin ympärillä, joiden yllä tällä
hetkellä uiskenteli kuutamousva, samalla kun Vogesit selväpiirteisinä
ja litteinä nojasivat tummansinipunervaa taivasta vasten, Reiniä
poppeliensa välissä, joista jokainen kantoi tähteä, ja matkustin sitä
pitkin alaspäin — se oli nopea matka, olin jo Kölnissä. Olivatkohan
Doris ja Pia paraikaa soittelemassa Anto Steinbergin kanssa vihreässä
huoneessa? Ei, siihen oli aika jo liian myöhäinen. Kohotin hiukan
päätäni: sypressini varjo alkoi kärjestään, joka kosketti kallioon,
kutistua. Taas oli kulunut vähintäin tunti. Kieperin talo lepäsi
ankkuroituna puutarhansa varjossa, puiston portin sälöjen lävitse
välkehti valkoinen kuumeri... Ajatusteni kieli ei ollut enää sama,
jota olin puhunut koko päivän ja puoli yötä, ei selvä, ei sukkela, ei
enää asioista itsestään johtuva, niin että voisi vielä huomata eri
vivahteet, niiden soinnun ja tuoksun. Vain Maria puhui sitä vielä, tätä
soveliasta kieltä. Nopeasti toistuen pyyhkäisi majakan tuli kuuvalon
yli.

»Maria, tahdotko vähän kuunnella?» kysyin vihdoin. »Mielelläni, Claus,
mielelläni!» Hän käsitti heti, mistä oli puhe, ja vitkastelematta
toisti runon säkeet, ja kun se oli valmis, aloitimme alusta ja
opettelimme sen yhdessä ulkoa.

    Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa,
    huvilat valkeat, pinjat tummat
    ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa.
    Merestä nousevat hahmot kummat
    ja sulle ne kaikkea lempeä antaa.
    Omakses sait ne, häipyi hetki,
    taas alkoi lemmittyjes retki,
    jäit yksin tähtien kirkkauteen.
    Ah, lietkö sä vaipunut kauneimmasta,
    mi kaukaa saapui, huumaukseen?
    Hekuman mittaa nyt tai vasta
    ei kenkään arvaa suunnilleen.
    Lepäilet keskellä luonnotarten
    puettuna häitä ja kuoloa varten.

En ole ennen tätä Cap d'Antibesissä vietettyä aikaa enkä myöhemminkään
sepitellyt runoja, ja vaikka olen koettanut siepata niitä kiinni,
milloin tahansa on jotakin sentapaisia välähtänyt mieleeni, olen saanut
niitä valmiiksi vain tusinan verran. Ja kaikki lähtivät Doriksesta,
kaikki olivat Dorista varten! Äkkiä kuvittelemani soitto lähti hänestä,
ja nämä sanani kahteen, kolmeen korkeaan viulunsäveleeseen, jotka
pohjoisesta tunkeutuivat minun luokseni saakka, menivät ensi postissa
hänen luokseen.

Kun Maria ja minä hyvin osasimme runon ulkoa käänsimme taas kasvomme
toisiimme päin ja annoimme jälleen oman kissamaisen kielemme kieriä,
lekotella, tirkistellä kuuhun ja hypellä, kuten sen oli tapana!

Myöhemmin noudimme hotellista vaippoja ja peitteitä ja laskeuduimme
nukkumaan sateenvarjopinjan alle.

Emme voineet erota.

Aamuhämärässä pujahdimme huoneisiimme, otimme kylvyn ja lähdimme
kävelemään neilikkahuoneisiin, joissa puutarhurit jo olivat työssä ja
antoivat kukille suurista käsiruiskuista aamukylvyn.

       *       *       *       *       *

Maria tuli omakseni. Se tapahtui yhtä yksinkertaisesti kuin silloin,
kun hän eräänä yönä oli tullut minun, pienen pojan, luo, koska Boris
makasi pää ammuttuna puhki Donjan huoneessa ja hän pelkäsi olla yksin
(kuolintalon seinissä rapisi, ja hiljaisuus oli liian syvä hänen
pamppailevalle sydämelleen).

Eräänä iltana astuin hänen makuuhuoneeseensa. Ei, kamarineitsyttä ei
ollut. Hän seisoi yöpuvussaan peilin edessä, järjestäen tukkaansa
yökuntoon. Käsi ovenrivassa jäin seisomaan. Hän käänsi päätänsä,
muuttamatta käsien asentoa, jotka pitelivät hiuksia. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Astuin askelen häntä
kohti, silloin hän pudisti päätänsä, niin että aloitettu palmikko
purkautui, ja juoksi syliini.

Ja ihmeellistä: kun hän oli vaipunut käsivarsiltani ja lepäsi
liikkumatta vieressäni, kuulin taas tuon hiljaisuuden, johon maailman
kaikki hiljaisuus oli silloin syössyt. Säikähtyneenä kavahdin pystyyn:
kirkas kuunhehku valui meren yli. Hetken aikaa luulin, että se oli
venetsialaisen laguunin kuunhopeaa, ja kuulin ruhtinattaren murhaavan
äänen. Mutta sitten helisi Donjan nauru ylitseni — tummanpunaisessa,
hopealla kirjaillussa puvussa hän leijaili aamupilvellä. Marian
käsivarret kietoutuivat viileinä kaulalleni.

»Mio Dio — se on tapahtunut!» huudahti vanha markiisitar, kun me,
moitteettomina kuten aina, astuimme aamiaispöydän ääreen. »Katsokaapa
vain, Camilla, he säteilevät molemmat pyhimysloistoa.»

Maria ei ollut kuulevinaan huomautusta. Hän istui suorana ja katseli
hajamielisesti aamiaishuonetta. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin
täysikasvuisena!

Sillä välin vedin napinreiästä keltaisen, veripunajuovaisen ruusun,
jonka juuri olin ostanut hallissa. Markiisittaren käsi lepäsi
vieressäni pöydällä. Kumarsin syvään, suutelin sitä ja ojensin hänelle
ruusun.

»Kiitos», sanoi hän. »Tämä kuivataan ja ommellaan pieneen pussiin.
Sen pitäisi parantaa päänkivistystä ja luullakseni myös jäsensärkyä.
Tuolla tulee Strata, hän kalvaa taas kunnianhimoaan.» Hän kääntyi
poikansa puoleen: »Bob, sinä et saa missään tapauksessa antaa
hänelle korvapuustia, vaikkapa hän kohtelisi Camillaa julkeasti.
Tämä muurarimestari ei näet toivo mitään muuta kuin sellaista
pientä välikohtausta. Hän tahtoisi päästä lehden poliittisesta
osastosta, jota vain hänenlaisensa lukevat, seuraelämän otsikon alle.
Kiiltonahkakengät, näetkös, hänellä jo on.»

»No, Bonaparte Strata, kuinka olette suvainnut nukkua?» tervehti hän
viehättävästi nyökäyttäen yhä vielä kaunista päätänsä. »Miten viihdytte
tässä erinomaisen hienossa hotellissa?»

Kansanedustaja Strata kumarsi katkerasti hymyillen Caesar-päätänsä ja
pyöritti silmiään sivupöytiin päin, joissa ylenkatsetta salaamatta
koetettiin olla häntä näkemättä.

»Niin, nyt tulee _teidän_ vuoronne, kuten hiljainen suosijanne, loordi
Berrick, niin mielellään ennustaa», jatkoi markiisitar.

»Markiisi Capponi», puhui Strata hiljaa, laskien samalla sanomalehden
viereensä, »paperimme nousevat».

Bob, joka oli keksinyt työläispyydystäjässä »finanssineron», pelasi
hänen kanssaan pörssissä. Hän nyökkäsi ja loi Camillaan puoleksi
ivallisen puoleksi nuhtelevan katseen. Mutta tämä ei ensinkään tiennyt
ihaillen tarkastelevansa agitaattorin äreän itsetyytyväisiä kasvoja —
ne olivat niin kalpeat, että kauhistui, kun luomet joskus keskustelun
aikana peittivät raskasmieliset, kellanmustat silmät.

»Kymmenen, viidentoista vuoden perästä, markiisitar, sanoi hän,
»tarvitsette kenties nimikorttiani päästäksenne pakoon Roomasta».

»Se riittää minulle, minulla ei ole pienintäkään halua kunnioittaa
minkäänlaista vallankumousta läsnäolollani, ei edes italialaista. Mutta
miten käy sitten pörssin?»

»Tämä leikki lakkaa, markiisitar.»

»Siihen mennessä ehdimme siis ansaita sievoisen määrän rahaa, te ja
minä», arveli Bob lepyttävästi. »Kymmenen, viisitoista vuotta on pitkä
aika.»

»Mahdollisesti. Ainakaan ei edes puhtain aateli voi moittia minua
siitä, jos sopivassa tilaisuudessa kumarrun yhtä syvään likaista rahaa
tavoittaakseni kuin sekin. Sitä suuremmalla syyllä kun käytän sitä
paljoa paremmin kuin kukaan toinen tässä salissa.»

Hitaasti hän antoi uhkaavan katseen kulkea sivupöytien yli — en
ole kenelläkään muulla ihmisellä huomannut niin pyöriviä silmiä,
niiden pyörimisessä oli tavallaan ukkosenjyrinää, alkuvoimaista
vihamielisyyttä. Hän ei ollut mikään valtiomies, vaan sotilas ja
kohteli seuraelämässä itseään ylempänä olevia kuin esimiehiään, jotka
hän kilparadalla pian sivuuttaisi!

Puolta tuntia myöhemmin ajoimme Maria ja minä Baoun juurelle, kun
piti nostaa lippu sen huipulle, »kauniin ja hyvän voitonlippu»,
matki Maria ruotsalaista. Meidän täytyi suuren mutkan kautta kiivetä
vuorelle. Silloin hän kertoi minulle, että hän jo Kasparin ja Berrickin
naisten kanssa mennessämme ylängön yli oli päättänyt itse suorittaa
sankarityön ja heti oli hänelle juolahtanut mieleen sopivana vaatteena
venetsialainen hartialiina. Vanhasta kiintymyksestä hän oli ottanut sen
mukaansa matkalle, ja se, vain se sai liehua Baoulla — »kun määrätty
päivä oli tullut».

Hän oli kääntänyt päänsä minuun pani. Pitkistä silmäkulmista lennähti
salama. — Nauroin.

»Tämä päivä, Claus!» huudahti hän vakavasti. »Mitä naurettavaa siinä
on?»

»Ihailen sinua», sanoin hänelle.

»Niin voit kyllä tehdä — mutta minkätähden naurat?»

»Ilosta, Maria, pelkästä ilosta! Otamme auringonkylvyn tuolla ylhäällä!»

Yrmeänä hän kääntyi poispäin, ja me kiipesimme eteenpäin. Mutta nauruni
jäi kirjoitetuksi kasvoilleni, paljon hikeä valui sen yli, eikä se
sittenkään haihtunut. Oi sinä ihana maailma!

Vuorelle saavuttuamme aukaisin liinan, ja Maria ompeli sen vetoköyteen.

»Eikö tämä raskas vaate repeä?» kysyin.

»Ei ainakaan heti! Olen koetellut sitä hotellin katolla. Lipputangossa,
ymmärrätkö? Siinä hän taas nauraa! Hotellimme lipputankohan on katolla,
sinä tyhmyri.»

Kun vaate oli ommeltu vetoköyteen, vaadin, että meidän piti riisuutua
ryhtyäksemme nostamisen juhlalliseen toimitukseen. Sen täytyi tapahtua
kauneimmassa juhlapuvussa, selitin, niin oli yleisesti tapana sekä
tasavalloissa että kuningaskunnissa, ja kauniimpia kuin alastomassa
nubialaisessa loistossamme emme voineet olla!

»Niin, mutta», — sanoi hän. »Tiedätkö — ylhäällä palelen, ja alhaalta
polttaa jalkojani.»

»Meidän täytyy kai heti tanssia», vastasin. »Meidän pitää tanssia
kuumuus pois kalliosta sitä varten on kallio olemassa.»

Mutta ensin vedimme yhdessä lipun ylös, kiskoimme vuorotellen,
ja lopuksi meidän täytyi molempien riippua köydessä saadaksemme
lipun nousemaan tangon päähän saakka. Sillä meidän oli taisteltava
tuulen kanssa. Se tempoili ja repi valkoista silkkivaatetta, josta
hopeakirjailu säihkyi tulikipunoina. Meillä oli täysi urakka.

Vihdoinkin olimme valmiit. Maria hieroi hankautuneita käsiään
olkapäihini, kunnes äkkiä ilosta huudahtaen hyökkäsi pienen
ajuruohomättään luo, joka vaalean sinipunaisena kukoisti kahden kiven
välissä. Hän heittäytyi pitkälleen maahan ja haisteli vuoroin kasvia,
vuoroin käsiään, joiden välissä hän huolellisesti musersi muutamia
kukkia.

»Viritän soittokonettani», sanoi hän vakavasti »Ajuruohon ja käsieni
pitää sointua yhteen. Mutta ymmärrätkö molempien käsien!»

Lopulta näytti yhteissointu olevan puhdas, ja hän ojensi minulle
kätensä. Otimme lipputangon keskellemme ja tanssimme sen ympärillä.
»Frère Jacques», lauloimme, »Frére Jacques, dormez-vous, dormez-vous?
Sonnez les matines, sonnez les matines!» Se oli täysin aiheeton
lastenlaulu, joka ei soveltunut tanssiaskeltemme, Baoun tuulen tai
jo melkoisen korkealle kohonneen auringon kanssa yhteen, ja pian se
haihtuikin Marian ja minun yhteiseen nauruun.

»Katsoppa vain, Maria, katsoppa vain: millainen maa onkaan
valtakuntamme!»

Nojasin vapisevaan lipputankoon ja pitelin rakastettuani sylissäni.
Hänen kätensä lepäsi kevyesti kupeellani.

Yläpuolellamme taivaalla hulmusi ja paukkui hänen valitsemansa lippu,
kääntyili alituisena, suurena, valkoisena, välähtelevänä salamana.

Hurjasti se riemuitsi maan yli, joka lumipeitteisten alppien ja meren
välillä kuvasti niin läheistä taivasta.

Tunsimme kaikki suuret tiet ja monta sen pienistä poluistakin.

Monta myös sen puutarhoista ja kaikki valkeat kaupungit meren rannalla.
Samoin monta kylää riippuvien oranssi- ja ruusutarhojen keskellä.
Monta niistä poluista, jotka kiipeilivät tuhansien pienten pengermien
keskitse.

»Kiitos!» huusin tuuleen ja aurinkoon. »Kiitos! Kiitos. Kiitos! Koko
elämäni tahdon kiittää, elämäni ajan kiittää!»

Lauloin sen. Maria lepäsi rinnallani ja kuunteli.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina:

»No, Claus, mitä sanotte veljellenne Ernstille?»

»Mitäkö minun pitäisi sanoa, markiisitar?»

»Vai niin. Eikö Maria ole teille mitään kertonut?»

»Ei, markiisitar, Maria ei ole minulle mitään kertonut.»

»Näyttää siltä, että veljenne ei ensinkään ole veljenne, tuskin
serkkunne! Kaksivuotiaana orpona ovat hyvät vanhempanne ottaneet hänet
lapsekseen. Teitä ei vielä silloin ollut olemassakaan, Claus. Käykö
sellainen päinsä Elsassissa, tarkoitan: laillisesti?»

»Äiti, sen olisit voinut pitää omana tietonasi.»

»Minkätähden? Pojan tulee se tietää! Hänen tulee tuntea suuri veljensä!
Tahtoisin vain tietää, käykö Elsassissa päinsä tehdä käestä pesässä
kruununprinssi.»

»En tiedä, markiisitar, mitä laki siinä suhteessa määrää. Mutta meidät
on kasvatettu veljinä, ja minä olin jo iso poika, kun vanhempani
selittivät minulle sukulaissuhteeni Ernstiin.»

»Vai niin.» Markiisittaren nenä nuuski hieman ilmaa.

»Rakas Claus, siinä on jotakin takana.»

»Paljon sydäntä, markiisitar, paljon sydäntä! Se tapahtui äitini
aloitteesta.»

»Niinkö? Äitinne?»

»Saisinko teiltä tietää, markiisitar, miksi Ernst on katsonut
tarpeelliseksi pyytämättä valaista tätä teille joltisenkin yhdentekevää
asiaa?»

»Yhdentekevää? Hyvin mielenkiintoinen asia! Muuten tunsin sen jo,
vieläpä oman äitinne kautta.»

»No niin.»

»No niin, mitä? Veljenne oli niin ystävällinen, että tuli teitä tänne
tervehtimään, hyvin kauniisti tehty, sen tahdon uskoa — viehättävää,
eikö niin? Mutta miksi hän katkaisi seurustelunsa teidän kanssanne
toisesta päivästä lähtien, kertoakseen minulle kolmantena ja viimeisenä
tämän jutun?»

»Juuri sitä rohkenin teiltä kysyä, markiisitar.»

»Vai niin. Mutta sehän on selvää! Hän on teidän tähtenne ollut
häpeissään. Vieläpä enemmänkin — siveellisesti suuttunut hän oli! Enkö
minäkin ole suuttunut?»

»Anteeksi, markiisitar —»

»Mitäpä minulla on anteeksi annettavaa, nuori ystävä! Hän luuli
tapaavansa keuhkotautialokkaan tai kalpean toipilaan, ja sensijaan
ilmestyi hänen eteensä auringonpaahtama elostelija, joka tuo
elämänilonsa häpeämättä näkyviin. Mies, joka pettää hyvään kölniläiseen
perheeseen kuuluvaa tyttöä, ennenkuin on ehtinyt naimisiinkaan hänen
kanssaan. Siis sellainen mies. Lainkaan mainitsematta korkea-arvoisen
kenraalin, siis tulevan sotasankarin, puolisoa, joka kuuluu olevan
mukana pelissä.»

»Oikein, äiti, mutta älkäämme puhuko siitä.»

»Niin, lapset, jospa te alkaisitte olla siitä vaiti! Tehän huudatte
julki salaisuutenne, vaikkapa kutsutte luoksenne vain tarjoilijaa! Että
synti, lisäksi sellainen, voisi säteillä suorastaan seraalista loistoa
— kuka olisi voinut semmoista ajatella! Sensijaan että lymyisitte,
vaellatte te ympäri pyhimysloistossa, eikä sitä voi suvaita!»

»Vahinko, äiti, ettei voi nähdä omaa sädekehäänsä.»

»Älä vain käy ylimieliseksi, rakkaani! Sellaiset pyhimys- tai
kunniakehät ovat ankarasti yksityisluontoisia, ne pitäisi riisua,
ennenkuin näyttäytyy ihmisille. Niillä on veitsenterävä reuna,
vihollinen voi hyvin käyttää niitä aseena, ja ystävälläsi tässä onkin
joku äkkiä varastanut hänen omansa — olinhan paikalla, kun mies sen
huolellisesti kokoon käärittynä pisti taskuunsa! Voin mielessäni
kuvitella, että kiristäjät siten kätkevät erinäisiä kirjeitä.
Vaarallinen ase! Tarkoitan niinsanottua veljeä. Pst, rauhoittukaa, en
sano enempää.»

»Mutta, markiisitar —»

»Mutta markiisitar tietää myöskin, että niinsanottu veli nai neljän
kuukauden kuluttua, juuri niin, suuren, kauttaaltaan maailmanmiehen
kaltaisen Hartmanmn pienen, hieman maalaisen tyttären. Mutta
markiisittarella on ilo tuntea hänet. Mutta markiisitar kysyy
itseltään kuinka nuo kaksi nuorta paria voivat elää saman katon alla,
niin ettei tule käsikähmän tapaista. Mutta markiisitar on saanut
tarpeekseen perhehäväistyksistä. Näen jo avioerojutun, jossa tyttäreni
paljastetaan. Rakas ystävä, tyttärelläni on puolisona tykistökenraali,
älkää unohtako sitä. Siitä voi tulla hirveä rettelö.»

»Kuule, äiti vaihtakaamme puheenaihetta.» Sinähän puhut kuin
ilmestyskirja. Avioero ei muuten käykään päinsä, olemmehan
katolilaisia.»

»Tuolla ne vihdoin tulevat», sanoi markiisitar.

Sypressin viereen villissä puutarhassa oli pystytetty pöytä, kaksi
pukkia ja niiden päällä lautoja, ja kaunis liina, joka peitti sitä,
loisti auringossa. Giuliettan isä (hänen nimensä oli Brimbori, olimme
saaneet tietää sen hotellissa) pysytteli kymmenen askeleen päässä,
ottaakseen vastaan sunnuntaivieraansa tällä paikalla, jonka oli tarkan
harkinnan jälkeen katsonut sopivaksi. Viimeisinä tulivat nyt kukkivista
värihernepensaista näkyviin Bob ja Camilla. He astuivat samassa
tahdissa, ja heidän liikkeensä siirtyivät toisesta toiseen, jollaista
muuten näkee vain ammattitanssipareilla, vieläpä ilmeetkin olivat
samanlaiset. Betty ja Brigitte leikkivät kissan kanssa. Kotiopettajatar
oli jo hotellissa syönyt ja istui hymyillen pinjan alla, kirja kädessä.

»Katsoppa vain», kuiskasi Maria minulle, »ja ihmettele millaiseksi on
kehittynyt paroonitar Camilla Steinberg, syntyisin von Trumm», ja hän
pullisti poskensa havainnollistuttaakseen hänen tyttönimeään. »Eikö
hän ole kuin valepukuinen nuorukainen, joka voisi olla Bobin veli?
Kuitenkaan ei kellään nuorukaisella ole niin siroa ryhtiä. Ja kaikki on
hänessä puhtainta naisellisuutta. Nuo kaunismuotoiset, itsetietoiset,
aateliset lanteet! — Voiko niin sanoa, Claus?»

»Tietysti! Ja ajattele: minkä työn tulos! Vuosikausia on Bob
häntä muovaillut, vastahakoisuudella ja rakkaudella, jopa
revolverinlaukauksiakin oli ammuttava, ennen kuin teos oli valmis.
Sitä on kestänyt heidän tutustumisestaan asti Venetsiassa! Nyt he ovat
onnelliset.»

»Claus, hän on todella hionut Camillan omasta kylkiluustaan.»

»Ainoaksi mahdolliseksi, omaksi vaimokseen.»

»Halleluja! Sitä ei tapahdu joka päivä. Ihana Camilla!» Camilla
lähestyi meitä. Hänen länteensä astelivat auringon edellä, kapeina
voimakkaassa auringonvalossa... Jota kohti tuhannet hernepensaat,
aloet ja soihtuliljat kukkivat... kaktusten eriskummaisten muotojen
ja sineen jäykistyneiden palmujen keskitse. Hän ei ollut enää Europa,
mutta kuitenkin yhä vielä tai uudelleen mytologinen olento: vaalea
metsästäjätär, joka raikkaana astui suurista metsistä tähän aurinkoon,
tämän meren rannalle!

»Kaunis rouva Camilla», tervehdin häntä.

Hän nauroi — ei leveästi ja mehevästi, kuten aikaisemmin, vaan niinkuin
Bob nauroi, lyhyen huudahduksen tapaisesti.

»Hyvää päivä, villikansa!»

Nyt istuimme kaikki pöydän ääressä, ja ympärillämme oli kanatarha
koolla.

Muuan Colleoni-kukko välkkyi kaikissa sateenkaarenväreissä, kun
vain käänsi päätänsä. »Ensin tuoksuva bouillabaisse!» ilmoitti
vanha kalastaja. Hän istui pöydän päässä, vanhin poika toisessa
päässä, nuorempi palveli. Valkoviini piirsi suuria kultadukaatteja
pöytäliinalle.

Sittenkun kissa oli syönyt kalanjäännökset, laskeutui se juhlallisesti
lepäämään auringonpaisteeseen, ja tytöt alkoivat leikkiä minun
kanssani, ensin hiljaa, hiukan arasti, mutta se päättyi pian siihen,
että Betty koko pituudessaan makasi polvillani, jäsenet velttoina
kuin kissalla hernepensaan luona, painautui minuun kuin olisin lämmin
maa. Senjälkeen ei Brigittelle jäänyt muuta neuvoksi kuin kyykistyä
viereemme maahan ja nojata päätänsä tuolin reunaan. Hän myöhästyi aina.

Toiset kuuntelivat vanhaa rosvopäällikköä, joka kertoi pitkästä,
tavallaan sotilaallisesta elämänurastaan. Kymmenvuotiaana hän
salakuljettajajoukkueineen joutui tullimiehen yllättämäksi, joka ampui
häntä, mutta se ei ollut tuottanut onnea tullimiehelle. Kaksi vuotta
myöhemmin löydettiin hänet kuolleena risukosta ainoakaan asukkaista ei
saattanut »lapsenmurhaajaa» (se oli tullimies) hautaan. Mutta »murhattu
lapsi» astui seitsentoistavuotiaana paavillisten zuaavien riveihin.

»Ja Genua? Siellä kai oli sellaisia kimalaisia», kysyi Bob. »Olin kyllä
myöskin Genuassa», vastasi vanhus torjuvasti. »Mutta kaksikymmentä
vuotta olen ollut täällä.»

Aurinko laski nopeasti Esterel-vuorten yli kietoutuneena pilveen, jonka
läpi se viskeli konfettipilviä lahden pinnalle. Kävelimme Juaniin, ja
Maria ja minä kiiruhdimme edeltä, sillä auringon, ilman ja liikunnon
huumaamat lapset panivat toimeen pakanallisen musiikin.

Äkkiä kuulimme takaamme lapsen nelistystä — se oli Betty, joka erään
auton edessä saavutti meidät. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut,
selitti hän: ehtinyt ennen autoa luoksemme! Ja me jatkoimme kolmisin
matkaa pitkin maantietä meren rannalla. Pinjametsikössä Pins-Juanin
lähellä pysähdyimme ja odotimme toisia.

Melkein tarumainen levähdyspaikka tällä hetkellä! Pienet pensaat
vaalean sinipunaisine kukkineen tuoksuivat hienosti. Lapsen väsymys
painui kuin kaste jäseniini. Alkoi hämärtää. Hiukkanen iltaruskoa
asusti pinjain latvoissa, pari kolme paratiisilintua, ei muuta.

Silloin juolahti mieleeni päättämätön lause. Eva-lause, jonka ympärillä
olimme tanssineet maantiellä Venceen, ja huudahdin äkkiä kesken
hiljaisuutta.

»Mutta miksi —? Maria! Mutta miksi —?»

»Mutta miksi», vastasi hän heti kuin kerto, »mutta miksi et tullut
_minun_ luokseni?»

»Mitä?» kapinoi Betty. »Olette koko päivän yhdessä. _Minun_ luokseni
teidän pitäisi tulla, Maria — mutta minun luokseni ette tule koskaan!»

Silloin Maria otti Bettyn syliinsä, suuteli häntä ja vei hänet St.
Pauliin, vei hänet vuoteeseen asti.

Kun hän yöllä palasi, kuiskasi hän: »Claus, minä tahdon saada lapsen.»
Äidillisen hellyyden huntu peitti hänen kasvonsa.

»Ehdottomasti», lisäsi hän.

Kaksi vuotta myöhemmin toteutui hänen toivonsa. Valokuvista päättäen
Marietta on suloisin kaikista nukeista... en ole koskaan nähnyt häntä,
yhtä vähän kuin hänen isänsäkään, kenraalia.




XVII. TULIPALO ST. PAULISSA


St. Paulissa palaa!»

Samassa silmänräpäyksessä alkoi hotellissa kova touhu kuin aamulla
ennen yhteistä huvimatkaa. Autot vedettiin vajoista, niihin otettiin
vieraita, joiden nimiä tuskin tiedettiin, ja ken ei ajoissa ollut
saanut paikkaa, seurasi jäljestä talon omnibuksessa. Tähtikirkas
taivas, ei hiljaisintakaan tuulenhenkäystä.

Kello oli kaksi aamulla, kun saavuimme St. Pauliin. Madamen talo paloi
ilmitulessa. Kukaan ei koettanut sammuttaa, täällä ylhäällä ei ollut
vesijohtoa eikä palokuntaa. Muutamista sinne tänne jätetyistä sangoista
sopi päätellä, että oli ainakin yritetty ammentaa vettä kaivoista ja
valella sillä naapuritaloa. Pikkukaupungin asukkaat, miehet, naiset,
vanhukset ja lapset, kaikki ahtautuivat kirkon ja vallin väliselle
alueelle, huudettiin ja viittoiltiin ja annettiin tulen tehdä
tehtävänsä. Astuimme kirkon holvikäytävään, jossa tapasimme loordi
Berrickin Bettyn ja Brigitten kanssa.

»Madame on pelastettu», huusi Brigitte meille. »Hänet on viety tuonne
viereiseen taloon. Mutta kukaan ei tiedä, onko hän vielä oikein
hengissä.» Kiihkoissaan hän pisti peukalon suuhunsa ja puri sitä.

Loordi oli tuiman näköinen. Pää koholla hän katseli yhteensulloutuneita
ihmisiä, joiden vilisevät päät tulen loimussa tekivät kammottavan
vaikutuksen.

»Eivätkö ne ole pelkkiä mielettömien päitä?» mutisi hän. »Olisin jo
aikaa sitten poistunut, mutta pelkään, että kohta kun käännän heille
selkäni, hyökkäävät he päälleni kuin pedot.»

Ja sitten hän kertoi meille, mitä oli tapahtunut. Viikko sitten oli
Kaspar hyökännyt autonohjaaja Ingelsin kimppuun, kostaakseen Nizzassa
saamansa nyrkiniskun. Se tapahtui majatalon puutarhassa. Kun tappelu
uhkasi skotlantilaisen nyrkkeilytaidon ansiosta kääntyä Kasparille
epäsuotuisaksi, heittäytyivät katselijat isännän johdolla väliin,
tarttuivat Ingelsiin ja keikauttivat hänet muurin yli rotkoon. Hän
syöksyi kahdeksan metriä syvälle, mutta katkaisi ihme kyllä vain
muutamia kylkiluitaan. Poliisilaitoksen tutkiessa asiaa vannoivat
kaikki, joilta kysyttiin, vieläpä muutamat muut lisäksi, että
Ingels oli hätyyttänyt ruotsalaista ja sitten, humalassa kun oli,
vastustajansa keveästä puolustusliikkeestä horjahtanut matalaa muuria
vasten ja sen yli rotkoon. Ruotsalaisen ja César-Marie Rouxin johtama
»alkuasukasten» ja samalla madamen puolue seisoi lujasti yhteen
liittyneenä lady Berrickin puoluetta vastaan, jolla ei St. Paulin
muurien sisäpuolella ollut ainoatakaan luotettavaa liittolaista —
jopa »Roi Renén» isäntäkin, joka tähän asti oli noudattanut tavallaan
puolueettomuutta, liittyi julkisesti pikku joukkoineen kilpailijan
riveihin. Ja tänään, kun Ingels oli päässyt Cagnes-sur-Merin
sairaalasta, odotti häntä molempien hotellien välillä vihamielinen
joukko ja kielsi häneltä uhkauksin pääsyn kaupunkiin. Lopulta hän
kääntyi ja astui joukon silmien edessä Cagnesiin menevään junaan.
Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan Berrickin perheen jäsentä... Nyt
kerrottiin, että Ingels oli hämärässä salaa puikahtanut kaupunkiin
kirkkomaan aidan yli ja sytyttänyt madamen talon palamaan.

»Sanotte kaiketi, nuori, ystävä, että tämä on vain kyläkunnan asia»,
päätti loordi. »Ei, se on suurta politiikkaa — tai muutoin olen
kykenemätön tekemään erotusta kummankin välillä.»

Torilta, alapuoleltamme, kohosi äkkiä kimeitä huutoja, kansanjoukko
horjui tiiviinä askeleen taloa kohti, ja sitten puhkesi kumea
ulvonta. Naapurirakennuksen ovessa näkyi mies, joka piteli sylissään
puolialastonta naista. Tunsimme vanhan kalastajan, Giuliettan
isän. »Kuinka hän on tänne tullut?» mutisin. »Hänhän istui meidän
autossamme», vastasi Maria. »Ohjaajan vieressä.»

Vanhus jäi portaille seisomaan ja kohotti Giuliettan rinnalleen saakka
kuin haluaisi näyttää häntä joukolle.

»Hän elää!» huusi vanhus. Silloin purkautui huolestunut kiljunta
toistamiseen ja vielä voimakkaampana yöhön, ja äkkiä luulin tuntevani,
kuinka tämän paikan ympäri, joka oli täynnä liekkejä ja ihmisiä,
villiintyneen elämän kappaleita, tulenloimun kiskomia riekaleita
pimeydestä, hiiviskeli hiljaa ja näkymättä murhaajia, pienten kujien
yön kätkemiä, murhaajia, teloittajia, asestettuina ja valmiina...
He odottivat vain viittausta astuakseen joukkoomme ja aloittaakseen
työnsä! Joukko oli jo hämärästi näiden ajatusten vallassa, jo huusivat
satojen himot kostajaa.

Tällä hetkellä nousi Strata, joka siihen asti oli seisonut kansan
joukossa, hitaasti holvin portaita ylös. Kädet selän takana hän puhui
rauhallisesti:

»Jos olette loordi Berrick, pitäisi teidän poistua. Paraiten tuolta
kirkon kautta. Minä jään tänne. Heti kun ovi takananne sulkeutuu,
aloitan ranskankielisen puheen.»

Silloin aukeni ovi kuin itsestään ja päästi papin tulemaan.

»Ahaa, herra pastori», sanoi Strata hymyillen. »Hyvä. Minä olen
italialainen kansanedustaja Strata. Olkaa niin hyvä ja asettukaa tähän
viereeni, tahdon puhua kansalle.»

Pappi piteli vielä kiinni ovesta ja puhui nopeasti:

»Loordi Berrick, seisoin taloni ikkunassa, en voinut nähdä, kuka
seisoi täällä holvin alla. Mutta lopulta sain sen selville ihmisten
vihamielisistä ilmeistä. Jos sallitte, jään luoksenne, kunnes
perheinenne olette jättänyt St. Paulin. Olkaa niin hyvä, sakariston
kautta!»

Huomattuaan, että loordi tosin työnsi tytöt ovesta sisälle, mutta
ilmeisesti itse aikoi jäädä paikalleen, hän uudisti pyyntönsä. »Te
myös. Kaikki. Meillä ei ole santarmistoa St. Paulissa. Ja jos he
lopulta osuvatkin tänne, on heitä vain kaksi viittäsataa vastaan.»

Kirkossa kuulimme vielä, kuinka Strata alkoi puhua. »Nopeasti», pyysi
Maria, »nopeasti, Claus, polveni vapisevat...»

Mutta myös loordi Berrickin talo oli ilmilulessa! Tuli purkautui
avonaisesta ulko-ovesta, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt kujilla tai
läheisissä taloissa. Papin ja minun täytyi pitää kiinni loordista,
joka tahtoi tunkeutua liekkeihin. Hän ei ollut puhunut sanaakaan, vain
kätensä ilmaan heilauttaen pari kertaa käheästi voihkaissut. Tytöt
olivat kalpeita ja jäykkiä kauhusta. Juoksimme kujaa alaspäin, nousimme
vallille, yrittääksemme takaoven kautta palavaan rakennukseen.

Äkkiä huusi Betty:

»Äiti on ottanut unilääkettä!»

Vallilla seisoi Kaspar. Hän oli pannut kädet suppiloksi suunsa eteen
ja huusi ylös katolle, missä eräs olento, sääret tiilille oikaistuina,
kyyrötti kattoluukun reunalla.

»Eteenpäin, senkin paholainen!» huusi hän. »Näyttäkää, että osaatte
juosta!»

Musta aukko kyyristyvän olennon takana kirkastui ikäänkuin joku olisi
astunut kynttilä kädessä ullakolle. Olento käänsi hätääntyneenä
päätänsä ja sitten ryömi varovasti nelinkontin ylöspäin pitkin kattoa.
Hän oli suuren hämähäkin näköinen, jota ajettiin takaa. Äkkiä irtautui
vanha tiili painon alla. Aukosta tulvahti punainen valo; silloin
kiipijä piteli kättä silmiensä edessä ja voihki kuolintuskassa. Mutta
Kaspar läimäytti sääriinsä, puuskui ivaa ja vihaa ja nauroi.

Loordi oli juossut puutarhaan ja ravisteli suljettua porttia.

»Odotan sinua lasten kanssa hotellissa», kuiskasi Maria nopeasti.
Brigitte nyyhkytti hänen käsivarrellaan, ja Betty tuijotti vuoroin
puutarhaan, missä loordi koko painollaan heittäytyi porttia vasten,
saamalta lukkoa murtumaan, ja varovasti kiipeävää olentoa, joka vihdoin
ylös päässeenä istuutui hajareisin harjalle ja raivoten kohotti
nyrkkejään tähtitaivasta kohti. Ne näyttivät tavoittelevan hyttysiä.
Tytöt antoivat sanattomina viedä itsensä pois.

Kapeana kohosi talo edessäni, ikkunat räikeän punaisina kahdessa
ylimmässä kerroksessa, äänettömänä ja juhlallisena. Vain hiljainen
humina ilmaisi tulen työtä. Ja kun suuntasin sokaistut silmäni
laaksoon alapuolellemme, kysyin itseltäni, eiköhän yksi ja
toinen huvimatkailija, joka autossa tai kaksivaljakolla nyt oli
tulossa madamen luo, ponnistellut hehkuvaan taloon kuin ilojensa
viittovaan palatsiin — niinkuin nämä vieraat vuosikausia olivat
pitäneet kattolamppua tavoiltaan ankaran ladyn huoneessa Giuliettan
lemmensoihtuna. Ja minua värisytti. Totuus ja erehdys, syy ja sovitus
olivat kietoutuneina kuin ihmisten kohtalot, eikä heistä ehkä ainoakaan
ollut kokonaan hyvä taikka kokonaan huono.

Katseeni osui taas palavan talon katolle. Molemmat naapurirakennukset
kohosivat sitä korkeammalle pystyine, valkoisine päätyseinineen. Ei
ainoatakaan ikkunaa, ei ainoatakaan aukkoa. Etäältä kirkkotorilta
saattoi kuulla jonkun heikon äänen, joskus huudon ja kohinaa.

»Halloo, mister Ingels», kuului Kasparin kimeä ääni. »Huomaatteko?
Bensiini palaa teidän yhtä hyvin kuin madamen luona, mutta paljon
nopeammin syttyä. Kirottua — mitä? Tämä seisoa vanhojen hökkelien
vieressä. Halloo, mister Ingels! Mitä te voida, minä kanssa voin. Nyt
minä ystävällisesti odottaa. Kyllä te paholainen sitten juosta, kun
takapuolta korventaa!»

Katonharjalla kohosivat nyrkit taas tähtiä kohti, raakoja huutoja ja
kirouksia sateli alas: »Koira!» ymmärsi niistä, »verinen koira. Odota
vain, tapaan sinut helvetissä!»

Silloin laski pappi kätensä Kasparin olkapäälle.

»Herra Kaspar», sanoi hän, »Giulietta elää!»

Maalari painoi alas päänsä ja tuijotti pappiin likaisin veristävin
silmin...

»Giulietta elääkö?» Hän heilutti käsivarsiaan ja toisti vielä kaksi
kertaan kysymyksen. Sitten hän puhkesi kumeaan nauruun.

»Halloo, mister Ingels!» huusi hän ylöspäin. »Te kuulla! Madame elää!
Nyt minä te tyhmyri pelasta. Halloo! Te kuulla? Jäädä istumaan!»

Pitkin askelin hän kiiruhti pois. Pappi seurasi hitaasti. Kun myöskin
lady Isabelin talo oli liekeissä ei hänen tarvinnut enää huolehtia
loordin persoonallisesta turvallisuudesta. Jumala oli osoittautunut
oikeudenmukaiseksi, ihmisille ei jäänyt muuta tehtävää kuin painaa
nöyrästi alas päänsä ja rukoilla ladyn, tosin kerettiläisen, autuuden
ja oman pelastuksensa puolesta! Jo kokoontuivat St. Paulin asukkaat
kirkkotorilta rynnäten vallille, äänettöminä ja kunnioittavan
välimatkan päähän, kuin saattojoukko hautajaisissa.

Katonharjalla kykkivä mies ei ollut vastannut mitään. Kun Kaspar oli
kadonnut, kumartui hän hieman eteenpäin ja tuijotti allensa syvyyteen,
sitten kohotti päänsä ja katseli ylöspäin paljaita päätyseiniä
pitkin... Niin, tuolla sammui viimeinen jäännös ihmisen ylpeydestä
ja uhmasta! Hänelle kelpasi ken tahansa, joka tahtoi pelastaa hänen
henkensä, jopa hänen oma ahdistajansakin.

Vuorikiipeilijän tapaan ruumiin ympärille kiedottu köysi mukanaan
ilmaantui Kaspar naapuritalon katolle, irroitti muutamia tiiliä, joiden
hän piloillaan antoi suhahtaa skotlantilaisen pään ohi, puristautui
kattorimojen väliin, ja sitten Ingels saattoi tarttua nuoran päähän
ja kiivetä ylös. Ullakolla, niin kuulin jälkeenpäin, Ingels ojensi
maalarille kätensä ja sanoi: »Thank you, mister Kaspar.» Kaspar
vastasi: »Don't mention it», ja he lähtivät käsikoukussa majataloon,
joissa koripullo orvietoviiniä edessään odottivat santarmiston
saapumista.

Sillä välin olin, ikäänkuin unesta heränneenä, laskeutunut puutarhaan
ja kompastunut jo ensi askeleella halkoon. Nostin sen maasta, ja sen
avulla onnistui loordin ja minun murtaa ovi.

Mutta huomasimme, että kellarinportaat johtivat talon eteiseen, ja
tuskin loordi oli työntänyt painavan porrasoven auki, kun ilmanveto
heti löi pistäviä liekkejä vastaamme ja karkoitti meidät takaisin.
Loordi, jonka kasvot olivat kovettuneet täysin ilmeettömiksi, ei voinut
muuta tehdä kuin seistä yön läpeensä vallilla kirkkaan harmaassa
puvussaan ja pitää silmänsä suunnattuina ylintä kerrosta kohti. Ja
hänen silmänsäkin paloivat punaisina ja valkoisina, tanssivin kipunoin.

Alkavassa aamuhämärässä saapui palokunta Cagnesista tikapuineen ja
alkoi repiä alas niitä paria hehkuvaa parrua, jotka puhjenneen katon
ainoina jäännöksinä kummittelivat savupilvessä. Siten kohennettiin
vielä kerran polttoroviota, jolla lady Isabel paloi. Joka kerta,
kun joku kattohirsistä romahti, kiiti kalpea kauhu loordi Berrickin
kasvojen yli.

Ja kolmen askeleen päässä seisoin minä, hänen oppilaansa Claus
Breuschheim, joka aina olin kunnioittanut hänessä järkähtämätöntä
maailmanviisasta, suurta, urhoollista elämälle hymyilevää miestä — enkä
uskaltanut liikkua, niin torjuvalta tuntui hänen jäykkyytensä.

Se hitunen alakuloisuutta, joka oli häntä varjostanut ja kaunistanut
suun ja silmät niin ihmeellisellä hymyllä, kuinka se olikaan muuttunut
todelliseksi synkkyydeksi ja tuskaksi! Mikään ei voinut tunkeutua sen
yksinäisyyden läpi, jossa hän turtuneena törrötti yhtä vähän hän itse
kuin minä tai joku muu, ja nousevan päivän valo muutti maailman hänen
ympärillään yhä laajemmin tuhaksi.

Yhdellä iskulla paljastui minulle kaiken sen peloittava vakavuus,
mitä viimeisinä viikkoina olin täällä kokenut ja leikkien pitänyt
joutohetkien leikkinä. Se oli kuoleman ja elämän kysymys heille —
kaikille heille, olkootpa he siitä itse selvillä tai ei! Kaikilla
heillä oli kädet, jotka tavoittelivat saalista, tahtoivat tappaa:
Kasparilla ja Ingelsillä, pienellä Giuliettalla ja suurella
ladyllä, koko tällä pikku kaupungilla. Ja olisivatko nekään kaksi
amerikkalaista, jotka olivat kanssani ajaneet St. Pauliin tapaamaan
madamea, taikka nuo ranskalaiset, vanha hupsu ja anglokorsikalainen,
jotka halusivat vaaleata hirveä, olisiko yksikään heistä vitkastellut
kahta minuuttia koettaakseen kilpailijan murhalla saada omakseen
kaipaamaansa saalista, jos se vain olisi voinut tapahtua huomaamatta
ja jäljettömästi? Mutta Peggy, ajattelin (hän oli tänä iltana
Beaulieussa), suloinen Peggy — silloin näin myöskin hänet, suu
himokkaasta huudosta vääntyneenä, uhkaavasti kohotetuin käsivarsin
joukon keskellä, joka taivaallisella rannalla hyökkäsi palatsiin.
Ikäänkuin tyrskyn paiskaamana rannalle lensi koko sankka joukko
sokeasti valkeaan tuleen, joka oli palatsi, ja tuhannet käsivarret
tavoittelivat tyhjää. Mutta Peggy katseli tarkasti ja huusi, kun näki
voittonsa... Huomasin myös, kuinka Bob viehkeytensä pilvessä heilutti
piiskaa Camillan yllä muovatakseen hänet sellaiseksi kuin toivekuvana
kantoi sisimmässään. Ja Camilla kiemurteli hymyillen iskujen alla!
Näin Hartmannin savuke suupielessä musertavan joka askelellaan
ihmisiä, joista hän ei mitään tiennyt ja jotka olivat hänelle
vieraampia kuin pelisalin parkettilattia. Kun hän astui rouvansa luo
ja päällään osoitti valkopukuisia tyttöjä, jotka tanssivat pöytien
välillä, vavahtelivat rouvankin pehmeät, pyöreät käpälät halusta saada
sytyttää suuri rovio, jolla kaikki nuo »elukat» oli paistettava. Mutta
viereisessä pöydässä istui Wightin herttua ja suuntasi rosvomaisia
silmäyksiä Mariaan. Jos raivo, joka täytti hänen sydämensä, oli
pienempi kuin hyppyyn valmiin tiikerin, johtui se siitä, että herttua
ei koskaan odottanut täyttä nälkää syödäkseen. Ryöstö ja ryöstönhalu,
se oli se »suuri maailma», johon Bob oli kutsunut minua, jotta
vapautuisin »maaseudun ahtaudesta»! Aarniometsä oli tämä taivaallinen
rannikko, joskin useimmat puut oli jo aikaa sitten kaadettu ja tuskin
enää oli tiheikköä, johon aurinko ei olisi paistanut. Viidakkojen
niminä olivat palaisit, huvilat, hotellit, tanssi- ja pelisalit,
kävelytiet...

Entä minä? Olinko minäkään paljon muuta kuin tuollainen kuljeskeleva
peto? Minä — ja Maria?

Maria — tuossa hän oli, hän itse! Heti auringon noustua hän tuli
vallille, tuli juosten ja tahtoi ilmoittaa, että lapset oli sijoitettu
vanhan markiisittaren huoneen viereiseen huoneeseen ja että he
nukkuivat. Mutta nähdessään loordin ei Mariakaan uskaltanut häntä
lähestyä.

Kun vielä olimme pitkän aikaa seisoneet liikkumatta vieretysten, antoi
Maria minulle merkin, ja me hiivimme pois.

»Riittää jo», kuiskasi hän. »Totisesti, minä en jaksa enempää.» Olisin
kai muuten viipynyt vielä tuntikausia siellä. Tuskin tunsin hänen
läheisyyttään, unohdin hänet yhä uudelleen, ja kun hän kerran läheni
minua, tuntui hän minusta vieraalta. Ja kuitenkin oli nyt kirkas päivä,
öljypuumaa loisti auringonpaisteessa.

Menimme jalkaisin Cap d'Antibesiin. Se oli kävelymatka mutta meillähän
ei ollut kiirettä.

»Claus, mikä sinua vaivaa?» kysyi hän.

»Mikäpä minua erikoisesti vaivaisi? Katso ylöspäin!»

Kohotin kättäni ja osoitin lähellä taivasta olevaa kaupunkia, jonka
yläpuolella leijaili valkoinen savupilvi.

»Ihana pilvi! Claus, mitä ihanin pilvi! Katso tuonne, maan päällä ja
taivaassa on kaikki tuska unohdettu!»

Harmistuneena päätäni ravistaen astuin eteenpäin. Tuota en ollut
tarkoittanut! Mutta minun täytyi usein kohottaa päätäni ja tarkastella
pilveä. Se näytti valkeilta kukkaryhmiltä, jotka olivat irtautuneet
maasta ja nyt ikuisesti leijailivat taivaassa, ja ne olivat
siromuotoisia, pyöreitä ja keskeltä korkeampia. St. Paul kantoi
tänä aamuna kruunua. Juuri tänään. Juuri tänään kenties kauneinta
kruunua, mitä milloinkaan oli täällä nähty. Ja muutenkin oli aurinko
jo edistynyt pitkälle voimassaan ja kullanvalkeassa taikamahdissaan.
En oikein voinut heittäytyä kasvoilleni tomuun. En voinut edes pitää
silmiäni suljettuina, sillä täytyihän minun tietää, mihin jalallani
astuin. Ja hengittääkin minun täytyi ja kuinka ohimennen katseeni
hipaksikin kukkaketoa, kirveli heti huulillani kostea maku. Ja vaikka
sisälläni oli vielä pimeä ja vaikka myös tahdoin, että tämä pimeys
pysyisi, niin huomasin kaikista vastusteluistani huolimatta yhä
selvemmin: auringon taituruus valtasi minutkin! En voinut vastustaa
sitä. En ollut vahvempi kuin maa ja meri ja kaikki eläimet.

Sitä uhmaavammin käyttäydyin.

»Tiedätkö, milloin viimeksi näin pelkäsin elämää?» huudahdin. »Danielin
hotellissa, kun sinä gondolissa ajoi takaa Sidoniaa ja Borista! Istuin
ikkunani ääressä ja kirosin sinua — veneessäsi laguunilla. Sinua ja
kaikkea, mitä nimitetään rakkaudeksi... Kaikki on valhetta!»

Maria pysähtyi: »Sinä vain et, toivoakseni! Siksi sinun pitää sanoa,
mitä sinulla äkkiä on minua vastaan.»

»Sinuako vastaan?»

»Niin, minua vastaan.»

»Minulla ei ole mitään sinua vastaan.»

»Onpa niinkin! Vaikka olen yhtä viaton kuin sinä kaikkeen kauheaan,
mitä tuolla ylhäällä on tapahtunut. Mutta voin myöskin odottaa, jos
tahdot. Tule, menkäämme eteenpäin. Minä rakastan sinua.»

Sitten hän ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan, ja kuitenkin hän helli
minua joka askeleella, ja kun hän noukki ruusun tai äänettömänä osoitti
neilikkakenttää tai kun hän riemuhuudoin kohotti kätensä nähdessään
meren, joka äkkiä rotkotien takaa ilmestyi eteemme, merkitsi se kaikki
vain kilometripylväitä taipaleella, jonka hän suoritti minua kohti
ja jota hän torjuvien silmieni alla astui niin varmana kuin aurinko
omaansa taivaalla. Ne olivat vain kilometripylväitä, joiden kohdalla
hän niin sanoakseni katseli kuljettua taivalta takanaan ja sitten
eteenpäin, mutta sillä välin puhalsi monista sadoista askelista,
liikkeistä, kalseista, jopa hänen vaikenemisensa ilmeistäkin tuuli,
joka piti liikkeellä tämän aamun kaikkea ihanuutta. Ja soitantoakin se
loi pannessaan tien, jota hän astui, helisemään, ikäänkuin sisimmässäni
jossakin olisi tuuliharppu, jota lähenimme. Se oli suorastaan
noituutta! Hetkeäkään hän ei levännyt, koko maailmasta ei suuri aurinko
olisi löytänyt pienintä liittolaista, joka olisi paremmin auttanut
häntä minunlaiseni masentuneen olennon virkistämisessä.

Ensimmäinen mimosapuu tuli näkyviin tien varrella (sama, joka
tullessani öljypuumaahan oli huutanut jälkeeni: »Ylistäkää aurinkoa!»),
Se seisoi erään kyläportin edustalla, täällä hän pysähtyi ja pyysi
minua taittamaan oksan.

»Tuon puun tunnen», sanoin, kun ojensin hänelle keltaisen töyhdön.
Sitten aioin jatkaa matkaa. Hän tarttui käteeni.

»Minä myös», huomautti hän. »Tähän asti olin päättänyt odottaa. Ja nyt
kysyn sinulta: Olemmeko koskaan suudelleet? Aavistammeko tänä aamuna,
että rakastamme toisiamme?»

Sama kysymys, jonka olin itselleni yhtä mittaa tehnyt! Tämä se oli.
Juuri niin. Ah, kuinka hyvältä tuntui että Maria ei sentään ollut
käynyt minulle niin vieraaksi ei ensinkään vieraaksi, vaan päinvastoin
kyllin tutuksi voidakseen uhkamielisesti suljetuilta huuliltani riistää
sellaisen kysymyksen. Ja kun nyt sanoin toisen lauseen, jota myös olin
kauan hautonut, vaarallisen, uhkaavan lauseen, jonka kuullessaan hän
varmaan vavahtaisi, tapahtui se enää vain puolessa luottamuksessa:

»Aivan oikein, Maria», sanoin. »Ikäänkuin meidät, jotka emme mitään
aavistaneet, elämän pohja-aalto olisi äkkiä heittänyt toisiamme vasten,
emmekä nyt tietäisi mihin yhdessä ryhtyä —»

Kenties olin odottanut, että hän epätoivoissaan huudahtaisi: »En
ymmärrä sinua!» Sensijaan hän sanoi:

»Claus, mitä siihen tulee: minä tiedän!»

Seisoin yllätettynä. Hän riippui kaulassani. Ja vaikka samalla hetkellä
pikajuna kohisi ohitsemme, suuteli hän minua rauhallisesti keskelle
suuta. Sitten hän suuteli yhä tulisemmin.

»Näin!» kuhersi hän aina välillä, »näin, näin! Tiedätkö sen nyt? Eikö
se ole selvää? Kirkasta kuin aurinko? Tai aluksi vielä kuin kuu?
Siis tähän meidän tulee ryhtyä yhdessä, tähän, tähän, ei mihinkään
muuhun kuin tähän! Ja ellei aurinko jo aikoja olisi ollut taivaalla,
suutelisin sen nousemaan!»

Suoristin itseäni ja nostin hänet maasta...

»Rakkaani! Rakas Maria!»

Äkkiä pursui laitojen yli kaikki se, mitä tyhjäksi luultu sydän oli
tulvillaan, ja kun hetken ajan olin ajatuksissani nähnyt loordin
seisovan vallilla yksinäisenä ja jäykkänä, huudahdin: »Kuin leivot!
Tahdomme olla kuin leivot!»

»Kuin leivot? Hyvä. Claus, sinä saat valita! Minun puolestani kyllä.
Mutta sillä ehdolla, että olemme sellaiset —. emme niinkuin muut.
Sellaiset kuin me.»

»Sellaiset», toisti hän viimeisen kerran ja kumartui nostaakseen maasta
syrjäänheitetyn mimosanoksan. »Jokainen voi sen lukea otsaltasi: nyt se
on sinulle selvä.» Hän oikaisi hattunsa ja silitti pukunsa. »Se ei ole
meidän mukaistamme, se ei sovi meille — muuten kävisimme käsikoukussa.
Mutta mehän juoksemme mieluummin. Tule!»

Käsi kädessä juoksimme kylän läpi. Ovista ja ikkunoista pisti esiin
päitä, jotka tarkkailivat tietä takanamme nähdäkseen, kuka ajoi meitä
takaa.

Meitä ei ajanut kukaan takaa. Me juoksimme vain kuin tuuli, juoksimme,
niinkuin kukat kukkivat, mikä olikin enemmän kuin vain kasvaminen ja
lehtien saaminen. Me juoksimme kuin vesi, joka syöksyy alas vuoren
rinnettä. Kuin virta meressä, niin kiiruhdimme maan läpi. Emme olleet
lintuja, emme voineet lentää. Mutta juosta, sitä taisimme, ja me
juoksimme, kunnes korvissamme kohosi maa, taivas ja meri, joiden kanssa
olimme yhtä ja liittoutuneet lujemmin kuin milloinkaan kukaan sisäistä
pimeyttä ja hätää vastaan...

Mutta mitä loordilla oli vielä koko seuraavan päivän vallilla
tekemistä? Muuta ei siellä ollut nähtävää kuin sorakumpu ja paksu
savupilvi säteilevän kauniin päivän kuulakkaan sinistä taustaa vasten!

       *       *       *       *       *

Jää hyvästi, öljypuumaa taivaallisine rantoinesi, jää hyvästi!
Eilen illalla Maria matkusti pois. Vietimme yön täällä Quai du
Midi-hotellissa. — Tunnin kuluessa lähden minäkin.

Avasin ikkunan. Taivas ja meri! Ja tuolla toisella puolella,
Enkelinlahden päässä häämöitti Cap d'Antibes, ja sieltä minuun saakka
kaartui lahti kuin sirppi. Minun tarvitsi vain kumartua tarttuakseni
kahvaan, ja yhdellä ainoalla sivalluksella saatoin leikata meren
sinisen vainion lukemattomine kimaltelevine ohdakkeineen.

Sitten osui katseeni taas kaupunkiin, Nizzaan, joka hämärtyi
keltaisiin, sinertäviin, vaalean sinipunaisiin värisointuihin, mitä
etäämmälle se siirtyi kävelykadun rakennuksista, sillä tämä, kaupungin
komea otsikko, loisti jo auringossa valkeana ja hyvin hoidettuna.
Näytti kuin naisen käsi tulisi näkyviin vuodeverhojen välisiä. Ja
silmäni syleilivät koko öljypuumaata, sekä puiden että hotellien maata.
Huomasinpa, että molemmat sopivat hyvin yhteen, varsinkin tänä hetkenä,
jolloin kävelykatu vielä oli tyhjä ja kaupunki vasta alkoi liikkua.
Seuraava tunti jo aukaisi juovan, joka sitten yhä laajenisi — mutta nyt
oli aamu, lapsuus, sopusointu. Tänä hetkenä rakastin keikareita, joita
varten hotelleissa vesi virtasi kylpyammeisiin konnamaisen tarjoilijain
sillä välin laskiessa aamiaistarjottimen heidän yöpöydälleen. Heillekin
olin kiitollinen, sillä ilman heitä ei Bobin mieleen kenties olisi
johtunut kutsua minua tänne, näyttääkseen minulle »suuren seurapiirin»,
enkä kenties koskaan olisi nähnyt sitä paikkaa, jossa kappale taivasta
oli pudonnut maan päälle. Sydäntäni ei polttanut, vaan oli ikkunoilleni
alla kasvavien puiden lämpö ja niiden suurien neilikoiden värihehku,
jotka Maria oli minulle jättänyt. Henkeni oli herkkä ja viileä kuin
helakkuus molempien kämmenien ontelossa, kun niitä pidetään vastatusten
auringonpaisteessa. Niin oli mieleni täynnä maailman mykkää riemuhuutoa.

Se oli rukousta, suurta kiitosrukousta aamulla, niinkuin silloin, kun
Maria ja minä nojasimme toisiimme lipun alla Baoun huipulla!

       *       *       *       *       *

Pysähtymättä lensi juna Cagnesin läpi, tervehdin St. Paulia, joka
leijaili hopeanharmaan puutarhansa yläpuolella — kaikilla kukkuloilta
nauroivat kadut merelle. Valkea virvatuli taivaalla sen yläpuolella:
lippumme viittoili!

Antibesissa ojensivat minulle kaikki vuorotellen kukkia vaunun
ikkunasta, Camilla ja Bob ja mustapukuiset tytöt vuokkoja ja
neilikoita, loordi Berrick, mustassa puvussa, kimpun valkeita ruusuja.

»Ne ovat vuosienne värisiä, Claus», sanoi hän vakavasti. »Ensi kerralla
tavatessamme ne ovat kenties muuttunee punaisiksi.»

Niin, ne vuodet olivat punaisia, kun jälleen tapasimme toisemme,
veripunaisia! Sota oli kolmannessa kesässään. Bob oli kaatunut
Isonzossa, Arno Steinberg Verdunin edustalla, kenraali X., Marian
puoliso, armeijanjohtajana vuoteessaan.

Että loordi ja minä ylimalkaan vielä tapasimme toisemme, riippui
kokonaan siitä, että me molemmat eräänä aamuna samassa toukokuussa
olimme silmänneet tykkitulen häpäisemälle taivaalle, kaasugranaattien
myrkyttämään maahan ja päättävästi heti lähteneet tiehemme. Kevät
näytti meistä elämisen arvoisemmalta kuin sen hävitys!

Toimitimme niin, että meidät komennettiin »diplomaattisiin tehtäviin»
Sveitsiin; hänet lähetti englantilainen sodanjumala, minut saksalainen.
Siellä siis näimme taas toisemme. Betty, joka oli sairaanhoitajattarena
kiiruhtanut rintaman taakse, meni Ranskassa naimisiin erään lukkosepän
kanssa. Brigitte jäi kotiin Englantiin ja joutui erään loordin
puolisoksi.

Aselevon jälkeisenä päivänä kuljin Elsassin rajan poikki. Doris ja
Jacquot olivat minua vastassa Weil-Leopoldshöhessä — olimme hyvin
onnellisia, sillä luulimme, että nyt tulisi rauha.






KOLMAS OSA




XVIII. HE TULEVAT. ME MENEMME.


Saksalaiset sotilaat palasivat Reinin yli, likaisina ja rinnassa
ristiriitaisia tunteita, huoahtaen kuitenkin helpoituksesta
tuntiessaan, että nelivuotinen kauhea työ vihdoinkin oli lopussa.
Niin he lähtivät pois, ja hyvä Jumala soi pari lepopäivää
antaakseen elsassilaisille aikaa. Aikaa, mihin tarkoitukseen? Aikaa
puhdistaakseen, pestäkseen ja pölyttääkseen kaupunkinsa ja kylänsä ja
itse ollakseen valmiit ottamaan vastaan vapauttajiaan. Ja sitten, kun
Ranskan päämajassa oli saatu tietää, että suuri puhdistus Vogesien ja
Reinin välillä oli loppuun suoritettu, marssi armeija sinne.

Se oli komea, uutukainen, niinkuin juuri munasta pujahtanut ja kaikista
kuoren jätteistä puhdistunut. Suuri räätäli oli ikäänkuin yhtenä
yönä tehnyt Marsille kepposen ja muuttanut armeijan, joka oli käynyt
likasotaa, todelliseksi loisto- ja juhlajoukoksi, ja nyt se huvitteli
näyttämällä pitkää nenää kaasulta haisevalle, veren ja lian peittämälle
pakanajumalalle koko maassa — kaunista sunnuntainenää, niin että lapset
taputtivat käsiään ja naiset hymyillen kurkottivat kaulojaan.

Tämän hetken vuoksi oli kai kannattanut vuosikausia pitää kaikkia
paholaisia kintereillään, olla niiden kiukkuisesti kutittelemana,
kiusaamana ja pistelemänä, niinkuin tilanne on esitetty mestari
Grünewaldin pyhän Antoniuksen kiusausta kuvaavassa taulussa, ennenkuin
pahansuovat saksalaiset olivat vieneet kuvan, elsassilaisten tunnetun
koti, aarteen, maan ulkopuolelle.

Mutta nyt tulivat ranskalaiset, he tulivat!

Äitini heräsi rukouksistaan, hakeakseen puvustaan sellaisen paikan,
missä kokardilla olisi tilaisuus sopivalla tavalla ilmaista iloa. Hän
tarvitsi pitkän ajan, ennenkuin oli sen keksinyt, ja isäni kutsui minut
todistajaksi, että vyöhön pistetty kokardi uskomattomasti nuorentaisi
äitiäni. Isä itse huolehti maltittomana pöydästä, joka oli katettu
hänen ranskalaistuneen veljensä poikaa varten.

Hänellä olikin syytä kärsimättömyyteensä, sillä kaikki tytöt seisoivat
päähuiveineen kuvastimen edessä ja palvelijat kiistelivät, pitäisikö
heidän panna sinivalkopunaiset nauhansa vyötärölle vai olkapään yli.
Kälyni, pikku Hartmann, oli varhaisesta aamusta lähtien pukeutuneena
niederbronnilaiseksi talonpoikaistytöksi ja odotti pullo hajusuolaa
esiliinassaan sähkösanomaa, joka ilmoittaisi hänen puolisonsa
saapumisesta autossa Saksan halki. Turhaan koetin johtaa häntä pois
peloittavan levottomuutensa maailmasta. Ohitseni tuijotti hänen
katseensa mustuneeseen, kokonaan hämäräksi käyneeseen Saksaan, jonka
valtavalla pinnalla milloin siellä milloin täällä, kuitenkin aina
lähempänä Reinin käärmemäistä viivaa tuli näkyviin jokin kiiltomadon
tapainen matelija: se auto, missä Ernst pakeni helvetistä!

Olin nähnyt vaivaa hänen tähtensä jo neljätoista päivää. Toisinaan
minun täytyi poistaa hänestä »punaisten sotilaiden» pelko, sillä
aselepo ja vallankumous olivat yllättäneet veljeni kasarmialueella,
jossa hän jo kolmatta vuotta harjoitteli alokkaita tai paremmin
valvoi noiden raukkain harjoituksia. Hän oli ratsumestari Pasewalkin
ratsuväessä. Ensimmäisessä hyökkäyksessä Belgian läpi Pohjois-Ranskaan
hän oli kohonnut melkein tarumaiseksi sankari-ilmestykseksi, ja
hänen nimensä oli mainittu virallisissa tiedonannoissa. Sitten hän
oli vuorokauden riippunut piikkilangassa, saaden hermostoonsa pahan
järkytyksen, ja hänet oli viety parantolaan. Siellä kävi aika hänelle
pitkäksi. Hän toimitti niin, että hänet lähetettiin majoituspaikkaan.

Hän näytti parantuneella. Eikö hänen siis ollut käynyt jokseenkin
hyvin? Senjälkeen kun hän mitä varmimmin oli ilmoittanut, ettei
yhdellekään upseerille ollut valtakunnan sisäosissa tapahtunut mitään
pahaa, valtasi Anne-Marien kuitenkin toinen suru: mikä oikeastaan
pidätti siellä Ernstiä, kun alokkaat jo aikoja sitten olivat menneet
kasarmin pihalta matkaansa, rientämästä pikamarssissa hänen syliinsä
ja tulevia ranskalaisia vastaanottamaan — »lentämästä tänne, minne hän
kuuluu, kun ranskalaiset tulevat», kuten hän aina huudahti.

Lohdutin häntä vakuuttamalla, ettei kukaan tunnollinen apulainen
jättäisi paikkaansa, jos myymälän takahuoneessa syttyisi tulipalo, vaan
pikemmin odottaisi ovella palokunnan saapumista. »Entä jos Leo-serkku
äkkiä tulee tänne eikä Ernst ole saapuvilla?» Hän lähetti tavantakaa
ihmisiä Kehliin sähköttämään. Ehkä hän olisi ollut rauhallisempi, ellei
Leo-serkkumme olisi ilmoittanut saapuvansa. Emmehän voineet pyytää
häntä lykkäämään käyntiänsä, sillä hän tuli armeijan mukana. Joskus
minua harmitti havaitessani, ettei Anne-Marie tahtonut sallia Doriksen,
saksalaisen, olla läsnä tämän tärkeän perhetapahtuman sattuessa,
samalla kun »vanhin poika», »Breuschheimin suvun päämies» (mikä hän ei
oikeastaan ollut) äkkiä viholliseksi muuttuneessa, kadotetussa Saksassa
pyristeli kuin Mars Vulkanuksen verkossa.

Doris ja Anne-Marie olivat aina olleet jyrkästi vastakkain, Doris,
koska hänen kälynsä aina osoitti häntä kohtaan epäluuloa, joka
lähenteli vastenmielisyyttä, Anne-Marie, koska Doris myös oli
teollisuudenharjoittajan tytär, kuitenkin saksalainen ja sitäpaitsi
aatelia ja koska hänellä oli sopimaton tapa joka tilaisuudessa
nauraa. Siitä asti, kun oli käynyt uskottavaksi, että ranskalaiset
voittaisivat sodan, saattoi Anne-Marie mülhausilaisena patriisittarena
ja tunnetun ranskalaisystävän tyttärenä tosin katsoa olevansa
Dorista paljoa parempi ja oli sydämessään jo kokonaan häivyttänytkin
hänet olemattomaksi: hänen mielestään oli enää vain Doriksen varjo
käyskentelemässä ranskalaisen Elsassin aamuhämärässä. Sitä enemmän
häntä kiusasi, että Doris sittenkin joka tilaisuudessa nauroi eikä
ollenkaan aavemaisesti, vaan päinvastoin suu yhtä mehevänä kuin ennen,
silmien näyttäessä huomaavan kaikki paitsi ei pikaista loppua!

Valehtelisin, jos nyt tahtoisin uskoa, että todella olisin piitannut
Anne-Marien pienistä kauneusvirheistä. Olen aina rakastanut nukkeja.

Hänen katseensa tuijotti, kuten sanottu, ohitseni, ja monesti pujahti
kiiltomato esiin kartan etäisestä hämärästä, ja silloin nukke hymyili,
mutta monesti jäi kiiltomato näkymättömiin, ja silloin nousivat
kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän juoksi toiseen huoneeseen »etsiäkseen
sieltä jotakin». Koko kerros tuoksui valerianalta. Sillä välin vaimoni
ruokki kanoja, hanhia, koiria ja lahjoi ovenvartijan huolehtimaan
parista lehmäraukasta, jotka unohdettuina ammuivat navetassa.

Tulivatko he pian, ranskalaiset? Muutamia autoja oli ajanut ohitse
matkustajinaan turkiksiin verhottuja olentoja, ja yksi oli pysähtynyt
ottaakseen valokuvan linnasta. Silmälasien alla olivat kasvot
kylmänsinisiä. Pojat pääsivät mukaan kylän ulkopuolelle. Matkalla
he oppivat pari englantilaista sanaa ja palasivat pari outoa rahaa
palelevissa käsissään.

Mutta ranskalaisia — ranskalaisia he eivät vielä olleet.

Tuon tuostakin asetuin kuvastimen eteen vakavasti tutkistellakseni
itseäni.

Kuinka oli laitani? Olinko nyt ranskalainen vai enkö? Vaikka olinkin
ennen sotaa usein pitänyt itseäni kahlehdittuna gallialaisena,
hätkähdin nyt, kun piti komennon mukaan vapautua kahleesta, jopa
(niin ihmeelliseltä minusta näytti tämä juttu) esiintyä jonkinlaisena
Mooseksena, jonka kuninkaan tytär täysikasvaneena oli löytänyt Reinin
kaislikosta.

Äkkiä kaikuivat kaukaa kirkonkellot. En enää epäillyt.

Niinkuin matkalta Roomaan piinaviikon lopulla he tulivat yhä
lähemmäksi. Nyt he pysähtyivät Breuschheimiin! Suunnattomasti
hulmuavien lippujen johtumana marssi ensimmäinen ranskalaisjoukko
kylään. Mitä sitten seurasi, se oli kuin virtaava horna täynnä
salamoivaa valoa ja huumaavaa pimeyttä eikä oikeastaan pataljoonia,
rykmenttejä, pattereja ja eskadroonia. Tytöt pitelivät toisiaan
käsistä, etteivät päätäpahkaa syöksyisi eteensä auenneen luomakunnan
miehellisyyden syliin... Milloinkaan eivät ihmiset ole nähneet
sellaista joukkosaapumista. Ei koskaan, kuinka kauan maailma pysyneekin
pystyssä, se ei saa toista kertaa nähdä sodan loppuvan sellaiseen
juhlakulkueeseen.

Sinisiä sotilaita marssi silmänkantamattomiin kylän raittia pitkin.
Kaikki nauroivat koko kasvoillaan päin kylmää päivää ja joskus
erikoisesti linnaa kohti, ikäänkuin siellä palaisi tuli, joka lämmitti
ohimarssivia. Helposti saattoi erottaa perheenisät naimattomista.
Edelliset ottivat onnellisina syliinsä lapset, jotka heti osasivat
rientää heidän luoksensa, jälkimäiset etsivät kylätyttöjen joukosta
lemmittyä, ottaakseen hänet silmissään mukaansa seuraavaan kylään —
jännittyneinä odotellen, millaisen lopullisen muodon se Strassburgissa
saisi. Kokonainen divisioona marssi Breuschheimin läpi, joka oli
ripustanut itsensä täyteen trikoloreja, jotta sydämet, vangittujen
laululintujen tavoin, eivät sykkisi liian kovaa. Talonpojat
huiskuttivat kömpelösti ja huusivat: »Vive la France», ja valkohapsinen
pormestari, jolla oli takissaan »Meksiko-mitali», oli iloinen siitä,
että herrat vain tervehtivät pysähtymättä hänen luokseen, sillä hän
olisi ehdottomasti kertonut pojastaan, joka saksalaisten joukossa oli
kohonnut vääpeliluutnantiksi asti. Ja muuan auto, jossa liehui pieni
lippu, kääntyi pihaan.

Silmänräpäykseksi näytti sotilasrivistö pysähtyvän. Upseeri huusi
komentosanan, sitten astui Leo-serkku tyttöjen välitse, suudellen
kutakin vuoroonsa kummallekin poskelle. Sellaisia olivat nämä
ranskalaiset: heidän kenraalinsakin suutelivat palvelustyttöjä
poskille! Vanhemmat tytöt tunsivat Leon ja kuulivat punastuen hänen
mainitsevan heitä nimeltä. Hän otti Jacquotin syliinsä ja astui sisään.

Siinä hän oli. Hänen ja isäni pyylevimmät kohdat koskettivat hyväillen
toisiaan. Hän suuteli meitä kaikkia molemmille poskille. Sitten
kenraali istuutui pöytään.

Niinkuin hän olisi palannut kotiin kävelymatkalta, kursailematta hän
puhalsi pitkäsormisiin kirjurikäsiinsä ja sanoi:

»Lapset, minun on nälkä.»

Todellakin — minä, joka tätä kirjoitan, minä olen ollut kaksi vuotta
rintamalla, mutta se onnekas uran loppu, jonka keltaristigranaatit,
lentokoneet ja tankkieskaaderit olivat saaneet, niiden uppoaminen
kukkaismereen, niiden sulautuminen laulavaan taivaaseen tuntuu minusta
ihmeellisemmältä kuin että toinen profeetta, profeetta Elias, on mennyt
tulisilla vaunuilla taivaaseen!

Kirkonkellot olivat kiirineet kauemmaksi — luultavasti olivat pojat,
jotka pitelivät niiden köysistä, lähteneet tiehensä, hekin nähdäkseen
ranskalaisia. Soittokunnat olivat yhä äänessä. Kun ne hetkeksi
laukesivat, kuului komentohuutoja: upseerit ja korpraalit purkivat
intoaan jäätävässä tuulessa.

Anne-Marie alkoi heti puhua puolisostaan.

»Ernst?» virkkoi Leo-serkku. »Hän on elsassilainen, ranskalainen», ja
vasta saatuaan fasaaninsa loppuun, hän jatkoi näennäisesti minuun päin
kääntyen:

»Ei mitään poliittista lavertelua! Minä olisin Ranskan kuninkaankin
puolesta lähtenyt sotaan, vieläpä vaikka olisimme olleet hyökkäävänä
puolena. Ja sitten — kun sota kerran on alkanut, tuntee se ainoastaan
omat lakinsa. Meidän sotilaamme ajattelevat enimmäkseen yhtä järkevästi
— kunnes pääsevät palveluksesta. Sitten, niin, sitten eletään taas
demokratiassa, jossa jokainen valitsija on pyhä, ja hyvä Jumala,
sellaisena kuin vapaamuurarit ovat hänet itselleen kuvitelleet, on
valtionpäämiehen setä. Silloin alkaa siviiliväestön sota...» Hän otti
paistia. »Minä annan palttua sellaiselle. Claus poikaseni, sinähän
olit kaksi vuotta rintamalla, jalkaväessä? Olemmeko sinua kovasti
ahdistaneet?» Kovasti ahdistaneet? Jalkaväessäkö? Kysyvästi katsahdin
vaimooni. Enkö istunut rakastuneena hänen vieressään? Eikö hän ollut
kaunis? Emmekö jo kauan sitten olleet päässeet siitä eroon?

»No niin, rakas serkku, kyllä, kyllä! Mutta hyväntahtoisella luvallasi,
jota pyydän, en kerro sinulle mitään noista kahdesta vuodesta tai
ainakin vain sen verran, että aina olin eturintamalla ja että eräänä
iltana näin ystäväni pikku parooni Steinbergin (hänen patterinsa
oli haudattuna meidän lepoasemaamme) kolme kertaa veriaallon
mukana lentävän ilmaan haudastaan. Se oli kaunis hauta, paksuilla
tammilankuilla sisustettu — ymmärräthän? Pian senjälkeen hautaannuimme
vähän, ei pahasti, puolet meistä pääsi sieltä hengissä. Sensijaan että
olisin sodan loppuajan leikkinyt sotamiestä rintaman takana, otin
mieluummin heti komennuksen Sveitsiin. Ja ajattelehan vain, serkku,
kuinka inhoittavaa, kuinka _epäinhimillistä_ — Bernissä, siellä
aterioimme erään vanhan hyvän ravintolan Ludvig XVI:n ajan mukaisessa
salongissa lauantai-iltaisin: loordi Berrick Englannin lähetystöstä,
saksalainen kreivi Schmal, professori Vallin Ranskan lähetystöstä,
eräs amerikalainen nimeltä Walter, joka jo lientä syötäessä oli
päissänsä, italialainen sanomalehtimies Sta, välillä puoli tusinaa
muita urkkijoita, jotka tavantakaa tulivat Genevestä tai Zürichistä
— niin, rakas serkku, saanko tunnustaa: silloin arvostelimme teidän
kuolemanhyppyjänne ammattimiehen tavalla. Emme lyöneet vetoa, ei, sitä
emme tehneet, mutta hivutimme lihaksianne, hermojanne, kakkaroitanne,
selvittelimme varustustyöläistenne lahjomismahdollisuuksia. Tunnustan
sen suoraan: me kaikki katselimme teitä vähän ylhäällä alaspäin!
Turhaan kainostelematta keskustelimme teidän ja omien miehistöjemme
kunnosta, niiden taistellessa vuorien takana ja jokaisen yksityisen
joka hermollaan, joka lihaksellaan kärsiessä, mitä sanomalehtemme niin
tyylikkäästi kirjoittivat... taikka toisaalta eivät kirjoittaneet, jos
ehkä niin on parempi sanoa. Ja kun mustavalkopunaiset hellittivät»,
lopetin kertomukseni, »erosimme toisistamme, mutta sitä ennen
puristettiin heidän edustajansa kättä — ja meillä oli ihan raikkaat,
keväiset kuvitelmat koittavasta uudesta ajasta.»

»Hyi, Claus», huudahti Anne-Marie, ja minä näin, että harmaat renkaat
hänen silmäinsä ympärillä olivat syventyneet. »Hyi», huudahti hän,
»sillä aikaa kun toiset kuolivat, söitte juhlaillallisia».

Kaikki säpsähtivät. Isäni pudisti tuskin huomattavasti päätänsä.
Minulla oli kielelläni vastaus: »Pikku nukkeni tämä on oivallinen
korvapuusti niille, jotka ovat sen ansainneet, sinä olet vain tähdännyt
väärin. Minä en kuulu niihin.» Mutta kun Anne-Marie ei kuitenkaan olisi
minua ymmärtänyt, en sanonut mitään.

Juuri tuodun suklaasiilin yli katseli Leo-serkku pitkän aikaa minua.
Hän näytti perin surulliselta.

»Professori Vallin», virkkoi hän vihdoin, »hyvä Vallin kuoli viime
viikolla vanhaan sokeritautiinsa. Hän ei voinut eikä tahtonut noudattaa
ruokajärjestystä.»

Isäni selitti veljenpojalleen — kuin ohimennen ja samalla
anteeksipyytävästi hymyillen miniälleen:

»Anne-Marie ei oikein ymmärrä ironiaa.»

Silloin kutsuttiin Anne-Marie puhelimeen. Kuulimme hänen äänensä äkkiä
muuttuvan, laulavan, häipyvän... Kun hän taas tuli seuraamme, oli
hänellä voitonjumalattaren siivet. Ernst oli Strassburgissa ja ilmoitti
sieltä, että hänen oli monen vaivan jälkeen onnistunut päästä Kehiin
sillan yli. Leo-serkku laski haarukkansa ja onnitteli kohteliaasti.
Doris hyppäsi pöydästä ja syleili kälyänsä. Pikku rouva oli niin
iloinen, että sydämellisesti vastasi Doriksen suudelmaan.

»Teidän päärynänne ovat todella erinomaisia», lausui Leo-serkku
ja nyökkäsi kunnioittavasti isälleni. »Ne sulavat suussa kuin
hedehnäjäätelö. Suoritatko niissä kesäleikkauksen?»

Sillä välin Anne-Marie tarkasteli merkillisen itsepintaisesti Doriksen
kiharoita, jotka riippuivat korvilla niin kevytmielisesti kuin konsaan.
Pikku Hartmann oli tehnyt päätöksensä. Hänen kapeilla huulillaan,
jotka väreilivät suuttumuksesta, näkyi kuin vielä sytyttämättömän
valoreklaamin kirjoituksena sotahuuto:

»_Dehors les boches_!» Ulos roskajoukko!

Minä olin ainoa, joka jo osasin sen lukea.

Hurskas lapsi! Näin sopi kahdesti kuukaudessa tehdä synnintunnustuksen
ja käydä ripillä ja kuitenkin kätkeä poveensa täysin kehittyneen
sudensydämen...

Katseemme kohtasivat toisensa. Punastuen, vaikka uhma jo väänsi
huutomerkin hänen nenänsä pieleen, hän loi katseensa maahan.

Ulkona marssivat sotilaat yhä.

       *       *       *       *       *

Elsassiin asettuneen ranskalaisjoukon huumaavaa hälinää seurasivat
lempivät kuin kauniina kesäöinä heinäsirkkojen laulua. Meille se oli
tuonut maahan viehättäviä serkkuja ja pikkuserkkuja, joita aikaisemmin
olin vain ohimennen tavannut ja silloinkin vieraassa ympäristössä. Nyt
he sensijaan tunkeutuivat kotiimme kuin todelliset jouluenkelit ja
tähtipojat. He järjestivät olonsa mukavaksi ja viipyivät kuin onnekas
sielunrauha, jota lapsena ennen nukkumistani olin rukoillut.

Ei ollut ainoatakaan ranskalaista (oikeastaan kuitenkin jokaisen
heistä ollessa meille, jotka olimme taistelleet keisarin puolesta,
voittaja, siis mies, joka oli oikeutettu polkemaan niskaamme
saapasjalallaan), joka ei olisi kohdellut meitä ystävällisesti. Ei
kukaan kysynyt, saisiko nähdä Pasewalkin ratsuväen virkapukua, joka oli
niin erinomaisesti sopinut Ernstillemme. Jokainen suuteli saksalaisen
vaimoni kättä, ja ken osasi vain kolmekin sanaa saksaa, tahtoi sitä
vaimoni avulla harjoitella. Vieläpä he salavihkaa nauroivat Anne-Marien
isänmaalliselle innolle, tuon pikku rouvan, jonka saksankielen taidon
yhden ainoan yön halla oli palelluttanut. Hänen puolustuksekseen minun
on lisättävä, että se oli Ernstin kotiintulon jälkeinen yö.

Todellakin, voittajamme olivat ihastuttavia. Mikä suosionosoitus
meille, ettei maapallo heidän askeltensa alla kumissut heidän
astuessaan salonkiin! Kuinka oltiinkaan heille kiitolliset, kun he
istuivat vaatimattomina ja hilpeinä ravintolassa, jossa käytiin
syömässä eikä ihmettelemässä lopulliseen iskuun varustautuvia
maanosamme mestareita yhtä vähän kuin tahdoimme joutua usein huonosti
kasvatettujen, tahallisen räikeästi esiintyvien suurtilanomistajain,
tehtailijain ja piirineuvosten poikain arvosteltaviksi rikkauden ja
syntyperän kannalta. Voittajat olivat pidättyviä ja tyytyväisiä. Heidän
ylimielisyytensäkin oli kevyttä.

Toisin oli laita maanmiesteni. Kuulimme, että he keräytyivät
laumoiksi kaupungeissa, marssivat hoilaten katuja pitkin, hyväksyivät
tai hylkäsivät asukkaiden isänmaallisuuden (jonka nyt täytyi olla
ranskalaista, tietysti), tempasivat täällä alas lippuja, huusivat
tuolla »Vive». Vieläpä he kokoontuivat tuomioistuimiksi, joiden eteen
arvossa pidetyt kansalaiset saapuivat kuin koulupojat tekemään tiliä
itsestään ja perheestään ja avaamaan narrien neuvostolle omantuntonsa
salaisimmat ovet. Reinin yli vievällä Kehlin sillalla oli roskajoukko
häväissyt oppineita miehiä ja heitellyt onnettomia kulkijoita
hevoskokkareilla.

Aluksi nauroin, kun Ernst pelon ja innostuksen vaiheilla kertoili
yksityiskohtia näistä kansan huvitteluista. Minun mielestäni se oli...
Elsassin vallankumous, hyvin varustetun sotajoukon ja parinsadan
kiireesti paikalle saapuneen hallintoviranomaisen kiihoittama
kansannousu, joka silpoi päät kivisiltä tyranneilta ja ajoi elävät
maasta Reinin toiselle puolelle, ainoankaan noista mellastajista
panemalla itseänsä vähääkään vaaraan, niin että olisi edes nenästä
vuotanut verta, vallankumous-oikeus Nurkkalassa, jakobiinihyppyjä
kansallispuvuissa ja »historiallisissa asuissa», käsikärrykulkueita
Reinin-sillalle giljotiinin asemasta, järjestäjäinsä ja osanottajainsa
täydelleen väärin ymmärtämä meteli Elsassin maakunnassa, josta kohtalon
iva siten teki vastasyntyneen saksalaisen vapaavaltion hylkymaan.

Mutta nauruni tyrehtyi nähdessäni sen hävityksen, jota tämä kestävä ja
yhä laajemmalle leviävä rutto sai kansamme keskuudessa toimeen.

Sillä välin tanssivat luonamme lento- ja ratsu-upseerit, jotka taas
pitivät itseään jalkaväkeä parempina, kaikki nuoria miehiä, jotka
käyttäytyivät moitteettomasti ja iloiseksi yllätyksekseen olivat
pelastaneet vanhat hyvät nimensä jo puoleksi unohtuneen sodan
likahelvetistä.

Kun me sukulaiset tanssin jälkeen vielä istuimme yhdessä puolituntisen
uunin ääressä, ei Ernst väsynyt vakuuttamasta, että hän koko
elämänikänsä oli odottanut ranskalaisia ja ettei ollut hänen syynsä,
etteivät he olleet saapuneet jo aikaisemmin.

»Odotitko heitä Pasewalkissakin?» kysyin kerran hiljaa, kun hän jo meni
liian pitkälle, ja toisen kerran: »Niinkuin tuo asessori, joka uneksi
tuotapikaa pääsevänsä alivaltiosihteeriksi?»

»Silloinkin», vastasi hän joka kerta kovalla äänellä, »juuri silloin.
Tahdoin palvella maatani, kunnes ranskalaiset saapuisivat», ja aina
hän kutsui vaimonsa todistajaksi. Tätä hetkeä Anne-Marie olikin koko
päivän odottanut. Hän kohotti vakuuttavan katseensa kattoon: »_Ils ne
l'auraient jamais fait ministre_», sanoi hän, »_crois-moi, mon ami_,
jamais». Sen uskoinkin ja aloin nopeasti puhua lehmistämme, jotka
pidättivät maitonsa, mitä vastaan vihdoinkin tulisi ryhtyä johonkin.

Ranskalaiset sukulaisemme, jotka lyhyt ystävällisessä äänilajissa käyty
keskustelumme tavallisesti saattoi hämille, harrastivat silloin aina
mitä innokkaimmin lehmiemme oloja, ja yksi tai toinen herroista suuteli
Doriksen kättä samalla kun nuoremmat naiset kiinnittivät todella
äidillisen katseen Ernstin kiihtyneeseen otsaan. Ja isäni pudisti
päätänsä... lehmien vuoksi. Mutta äiti, hyvä Jumala, hänhän ei voinut
muuta: hän hyväili kevyesti Ernstin kättä. Niin tuottivat lehmät noina
päivinä kuitenkin hyötyä, vaikka eivät antaneetkaan maitoa.

Eräänä iltapäivänä saapui talon edustalle auto, ja siitä nousi kuusi
huononpuoleisesti puettua siviilimiestä, jotka esittivät jonkunlaisen
virallisen paperin ja vietiin valkeaan salonkiin. He olivat kuin
väijyksistä hyökännyt ryövärijoukko ja halusivat tutkia Breuschheimin
perheen kansallista mielialaa. Pitkäkoipinen rohdoskauppias
Strassburgin Pitkänkadun varrelta, jolta muinoin olimme ostaneet
ruutia, tervehti joukkonsa etunenässä minua ystävällisesti.

Mitä minuun ja isääni tuli, sanoi hän, pyytäen yhä uudelleen minua
istuutumaan, oli tällä valiokunnalla vain yksi kysymys meille
tehtävänä: mikä oli saattanut meidät menemään naimisiin saksalaisten
naisien kanssa. Ernst-veljeni kanssa sensijaan ei voitaisi välttää
tarkempaa kuulustelua. Rohdoskauppias puhui ranskaa, joka hänen
koettaessaan puhua tulisen kiireesti vääntyi täysin käsittämättömäksi
siansaksaksi. Siitä huolimatta miehet katselivat ylpeästi
puheenjohtajaansa, uskaltamatta kuitenkaan istuutua Ludvig XV:n ajan
mukaisille vanhasilkkisille päällyksille.

Vastasin hyvin kohteliaasti ja selitin anteeksi pyytäen isäni
poissaolon, hän kun oli muka matkustanut Pariisiin mikä sai
rohdoskauppiaan luomaan minuun salaperäisen katseen, kun sensijaan
valiokunta muuten näytti olevan selitykseen täysin tyytyväinen.
Senjälkeen poistuin luvaten ilmoittaa veljelleni. Ovella pysäytti minut
rohdoskauppias:

»Seis, herra parooni, ette ole vielä sanonut, minkätähden olette nainut
saksalaisen —»

»Se ei ole tarpeenkaan», keskeytin hänet. »Katsokaas, herra... _minä_
en edes tiedä, oletteko te naimisissa.»

Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi Ernst-veljeni salonkiin kalpeana
ja jäykkänä, minun ja Leo-serkun välissä. Leo hyökkäsi heti pyylevä
vatsa edellä rohdoskauppiasta kohti kuin tankki.

Hänellä oli kenraalin virkapuku yllään.

Hän heitti miehet ulos talosta. Hän sanoi: »_Messieurs, je vous prie
de sortir_», ja jatkoi, että hänestä tuntuisi kiusalliselta, jos hänen
täytyisi kutsua vahtisotilaita kunnantalolta auttamaan herroja autoon.
Leo ja minä saatoimme herrat portaita alas ovelle saakka.

Rohdoskauppias koetti pitää hyvää naamaa uhaten »valituksella
korkeampaan paikkaan». Mutta silloin hän oli jo vaunussa.

»_Faites, monsieur_», nyökkäsi Leo-serkku, »_faites toujours, allez
soignez vos relations_!»

Tyytyväisenä hän katseli, kuinka yhteensullottu miesjoukko riuskaa
vauhtia kiiti kylätietä pitkin. »Ah, les braves Alsaciens», virkkoi hän
minulle. »_Il n'y a que nous pour avoir du courage! Mais ou est Ernest?_»

Me saimme Ernstin vasta illalla tanssin jälkeen näkyviimme, jolloin hän
uunin ääressä ilmeisesti osoitti minulle huomaavaisuuttaan selitellen
mitä täsmällisimmin lehmiemme huonoa kuntoa. Asian laita oli seuraava:
Lehmät oli meiltä sodan aikana melkein kaikki pakkoluovutettu, ja isäni
hankkima lisä oli epäkunnossa. Uudet lehmät uhmailivat, pidättivät
maitonsa. Minkätähden?... Ei, politiikkaa siinä ei ollut mukana,
vaikkakin kurjassa Elsassissamme (»joka värjyi sodan ja palon välillä»)
tuskin voi löytää lymypaikkaa, mistä ei jonkun poliittisen paholaisen
hörökorva pistänyt esiin. Näitä harvinaisia lymypaikkoja varmaankin oli
lehmiemme härkäpäisyys. Naiset saivat suoda anteeksi... Naisista se oli
kai hauskaa? Sitä parempi!

Ernst opetti arvokkaasti, kääntyen puoleeni kuin olisin, hänen
suosikkioppilaansa. Tosin ei siinä, mitä hän selitti, ollut minulle
mitään uutta, mutta olin kuitenkin kiitollinen hänelle vaivannäöstään
villiytyneen ja hänen mielestään kaikissa vakavissa elämänkysymyksissä
kokemattoman veljensä vuoksi. No niin, lehmät! Käsitemput lypsäessä
olivat, kuten tiedetään, erilaiset, yksi karjatyttö lypsi täysin
käsin, suorastaan »nyrkkeili», toisissa navetoissa taas »herutettiin»
— vedettiin nännistä ja ikäänkuin hiveltiin maito utarista. Jos lehmä
joutui toiselle omistajalle, ehkäisi se tottumattoman käden pitelemänä
maitonsa valumasta ensin oudoksuen ja sitten kiusalla. Tietysti voi
olla muitakin syitä, utare- ja nännisairauksia, ja siinä tapauksessa
oli helppo poistaa vika. Mutta meidän lehmissämme ei ollut mitään
vikaa! Isämme oli karjakauppiaalta ottanut selkoa jokaisen yksilön
tottumuksista entisissä navetoissa. Sittenkin ne yhä kieltäytyivät
antamasta maitoa! Mitä oli tehtävä!

»Annetaan lehmälle lypsettäessä ruokaa tai juomaa», ehdotin tyynesti,
»puhutaan niille ystävällisesti ja koputellaan hiljaa avaimella
sarviin.» Niin oli minulle opeteltu.

Kaikkien nauraessa isäni vei minut syrjään ja kuiskasi: "Veljesi tietää
yhtä hyvin kuin minäkin, että ovenvartija myy selkämme takana maitoa
sotaväelle.»

»Elukat ovat viattomia», lausui hän ääneen uunia kohti. »Mutta Gretel
on syyllinen.»

Taas nauroivat kaikki heleästi, eikä kukaan koettanut ymmärtää,
yksistään jo siitä syystä, että arvoituksen ratkaisuun tarpeellinen
kysymys olisi ollut iloisen keskustelun sääntöjä vastaan. Ja ainoastaan
vaimoni otti isäni huumorivälähdysten lieventämän suuttumuksen
sananmukaiselta kannalta.

»Lähetä Gretel pois», neuvoi hän minua seuraavana aamuna.
»Yhdentekevää, onko se Ernstin mieleen vai ei. Hän on jo liian kauan
ollut teillä. Ovenvartijan avulla hän hallitsee taloa. Se loukkaa isää.»

En ollut koskaan Dorikselle kertonut, että poikana olin tavannut
veljeni kieriskelemässä Gretelin kanssa oljilla — ja millainen
ahmatti-ilme kasvoilla, hampaat irvissä, silmät kuin himosta ja vihasta
laajenneina Gretel silloin oli molemmin käsin pitänyt hänen päätänsä
etäällä itsestään voidakseen katsoa häntä silmiin. Vuosikausia oli
tämä näky ollut ilkeänä mielessäni. Koko nuoruuteni ajan, tuohon
aamunkoitossa St. Paulissa tapahtuneeseen äkkilähtöön asti, olen
luullut, että nainen rakastuessaan miestä tahtoo hänet ikäänkuin ahmia
suuhunsa.

Ei ollut helppo karkoittaa Greteliä talosta. Hän vaati rahaa. »Anna
hänelle, mitä hän tahtoo», huusi Ernst syvään hengähtäen. Ovenvartija
meni hänen kanssaan heiteltyään ensin vihaisin puhein rahat, jotka
Gretel irvistellen oli ottanut vastaan, pitkin palkollistuvan permantoa.

»Boches!» huusi Grete! linnan ikkunoita kohden seistessään portilla
kylätiellä, ja ovenvartija, joka oli kotoisin Baijerin Allgäusta, pani
kädet torveksi suullensa hoilatakseen: »Boches, boches, bochcs, te
saastaiset boches!»

Illalla tanssittiin taas valkokultaisessa salissa.

       *       *       *       *       *

Niin, kului toista vuotta. Doris ja minä viivyimme Breuschheimissä.
Yhteiselämä Ernstin ja Anne-Marien kanssa kävi yhä vaikeammaksi.
Eniten pahastutti meitä, että vanhusten täytyi siitä kärsiä. Äiti ei
koskaan tullut luoksemme tavalla tai toisella sanomatta Dorikselle tai
minulle: »Älkää unohtako, että Ernst on sairas, minä vakuutan, että
hän on todella sairas, vaikkakaan sitä ei kukaan huomaa. Oliko hän
koskaan vihainen ennen sotaa? Vihainen? Ei koskaan! Hän toipuu pian, ja
elämämme tulee samanlaiseksi kuin ennenkin. Kärsivällisyyttä, rakkaat
lapset, kärsivällisyyttä. Onhan hän Jacquotille aina hyvä.»

Pitkään aikaan en ollut enää koskenut mihinkään sanomalehteen, mutta
Ernst otti tehtäväkseen pöydässä lukea ääneen erikoisen kiukkuisia
kirjoituksia — ennen hän ei koskaan olisikaan langennut moiseen
tahdittomuuteen. Hänessä raivosi umpimielinen yltiöpäisyys, ja usein
ajattelin: ikäänkuin hän tahtoisi rangaista ja kiduttaa itseään.
Niin kiihkoinen oli hänen ilmeensä, kun hän sotkeutui poliittisiin
tutkisteluihin.

Ne harvat ystävät, jotka sota oli minulle jättänyt, olivat täydessä
työssä hankkiakseen itselleen uuden toimeentulon tänä keinotteluaikana,
jonka saksalaisten lähtö, markan vaihtuminen frangiin ja mahdollisuus
ostaa halvalla Saksanmaata olivat meille tuoneet. Joka kerta kun olin
Strassburgissa jouduin kiistaan. Eräässä yökahvilassa, jonne Bockien
luona vietetyn illan jälkeen olin paennut, alkoi suoranainen nyrkkeily
kolmen ranskalaisen kanssa, jotka elsassilaiset, siis maanmieheni,
olivat yllyttäneet vastaani. Yhden päähän löin samppanjapullon rikki.
Tietysti minut tuomittiin rahasakkoon. Minä (eikä suinkaan Ernst) olin
alituisena otsikkona sanomalehdissä, joiden pääasiallisena toimena
vieläkin oli saksalaisvaino. Joku muu kuin minä olisi sen johdosta
tullut saksalaiseksi isänmaanystäväksi! Ainoastaan Viviane von Bock,
jonka luona usein kävimme, pysyi lujana antamatta ylivoiman viekoitella
tai peloittaa. Kenties sentähden, että hän oli sotaleski — vieläpä jo
elokuussa 1914 kaatuneen ranskalaisen upseerin leski, mille seikalle
hän olisi voinut perustaa poliittisen typeryyden korkeimmatkin
vaatimukset. Hänen luonansa sain puhua vapaasti, sanoa pelkuruutta
pelkuruudeksi ja kehitellä rauhanystävällistä »aatettani», jonka ajan
väitin vasta nyt tulleen. Kuinka hän ymmärsikään kuunnella kiihtynyttä
miestä! Totisesti se merkitsi minulle enemmän kuin rakkaus... Vain
silloin, kun menin liiallisuuksiin, hän keskeytti minut ja huudahti
lempeästi moittien: »Pulcinella!»

Matkustin Lidoon, ja tuloksena oli, että menetin Marian. Tuskin olin
tullut takaisin, kun taas alkoi ajojahti. Hubert Adam, josta aselevon
jälkeen oli tullut »grand médecin» ja jolla oli yksityissairaala
uusinta lajia, täynnä sekä tieteellisiä että esteettisiä laitoksia,
jollaisia Pariisistakin saisi turhaan etsiä, tuli joskus myöhään
illalla Breuschheimiin suodakseen minulle hiljaisen keskusteluhetken.
»Odotahan vain», lausui hän ovelasti, pää painuksissa silmälasejaan
kohentaen, »odotahan vain kolmisen vuotta tai neljä, silloin saavat
kaikenlaiset ihmiset kokea sinivalkopunaisen ihmeensä». Francois
Kern taas ryhtyi lehdessään minua puolustamaan, mutta kun tämä lehti
oli niitä harvoja tai ainoa, joka todella puolusti Elsassia, pitivät
oikeamieliset sitä hälinälehtenä, ja hän vahingoitti minua enemmän kuin
kiukkuisimmat viholliseni.

Mitä minulle vielä jäi? »Aatteeni». Se oli vanha ja sitkeä,
tuo aatteeni. Kuusitoistavuotiaana olin sen löytänyt, ja ken
kuusitoistavuotiaana löytää aatteen, ei lepää ennen kuin on sen
itseensä eläyttänyt, vaan vaalii ja hoitaa sitä, varustaa sen
torneilla, joihin hän sijoittaa soittokojeita ja vaaran hetkiä varten
hätäkellon! Aatteeni ruumiillistumaksi ja eläväksi saarnaksi olin
ottanut Strassburgin, maan ja lopuksi sukuni, minkä vuoksi niin
intohimoisesti tutkin niiden historiaa: Strassburgin ja maan historiaa,
sukuni vaiheita, joka jo tuhannen vuoden ajan oli täällä työskennellyt:
eloisana, selväpiirteisenä, helposti ymmärrettävänä ikäänkuin
toimimassa olisi aina vain sama ihminen. Väsynyt kulkija heittäytyi
nuorennuslähteeseen ja tuskin sinne sukellettuaan nousi pojan nauru
huulillaan viheriälle nurmikolle, sellaisia olivat Breuschheimit, ja
ojennetuista käsistä osoitti toinen Vogeseille ja toinen Reinille...

Sellaisia olivat Breuschheimit, sellainen oli Strassburg, sellainen oli
Elsass. Kaarle Suuren valtakunta, täällä eli hänen henkensä edelleen,
samalla kun hänen olemuksensa sirpaleet olivat hajoitetut pitkin
Eurooppaa — voi, sinä pieni, kahden suuren kansakunnan rajalla, hukkaan
menneestä kruunusta kiistelevien kahden väsymättömän taistelijan
välillä, niin monet laskiaiset ja pääsiäiset kestänyt yhden ja saman
kristikunnan maakunta: Elsass!...

Mutta mitä auttoi minua aatteeni? Hubert Adam, joka kimnaasissa oli
siihen uskonut, heilautti päätänsä, jos siihen viittasin, ja kärisi
kurkustaan: »Roskaa, nykyisin on vain kaksi elävää aatetta, omistamisen
ja ei-omistamisen! Ja ne molemmat ovat oikeastaan vain yksi, tunnus
ja vaakuna. Katsokaamme vain, että nautimme elämästä, ennenkuin
bolshevikit yllättävät meidät. Mitä maksaa uusi vaununne?»

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä sattui Ernstin ja minun välilläni neuvottelu. Se oli
lyhyt ja suorasukainen.

»Doris ja minä», sanoin, »matkustamme huomenna kuudeksi kuukaudeksi
Schwarzwaldiin. Jätämme Jacquotin tänne. Passeja meillä ei ole.
Lähdemme Leon brigaadiautolla, sillä pääsemme Offenburgiin.»

»Mainiota», vastasi Ernst. »Entä sitten?»

»Sieltä löydämme kai loisen auton, joka vie meidät metsätalollemme.»

»Epäilemättä. Ja sitten? Miten aioit järjestää muut asiat?»

»Mitkä muut asiat?»

»Kuule, Claus, toivoakseni et puhu isän kanssa mitään raha-asioista.
Hän antaisi sinulle viimeisen housuparinsakin... Minun täytyy
sanoa sinulle, että tila ei ole tuon koruneulan arvoinen, joka on
kaulanauhassasi. Isoisämme on, niinkuin tiedät, repinyt maasta kaikki
viiniköynnökset ja kuljettanut sinne kuormittain burgundilaista
multaa. Hänen kuollessaan oli kellarissa sama viini, jonka hänen
isänsä oli ilman burgundilaista apua tuottanut! Isämme... ei, siitä on
parempi olla puhumatta! Hän on taitava teoriassa, häntä voisi pitää
suorastaan oppineena kansantalousmiehenä, niin sanoakseni vertailevan
taloushistorian keksijänä. Sodan aikana olemme ansainneet hyvin,
niinkuin kaikki maanviljelijät. Sitä ei voinut välttää. Mutta isä on
sijoittanut rahat saksalaisiin arvopapereihin. Minkätähden? Appesi
Kieper kertoi, kirjoitti ja hoki puhelimessa yhtä mittaa satuja Saksan
teollisuuden loistavasta tulevaisuudesta. Ja käytännön miehenä hän oli
isäämme paljoa etevämpi, sen oli isä aina tunnustanut. Nuo paperit
käyvät päivä päivältä yhä arvottomammiksi, pelkäänpä, että sinunlaisesi
voivat pian käyttää mitä pesän virikkeeksi tai leikata niistä
Jacquotille kuvia, menettämättä mitään omaisuudestaan. Kieper itse —
niin, poikani, se on toinen asia! Kieper on käynyt mahtavaksi kuin
jättiläinen! Jos hän tahtoo voi hän ostaa entisen suurherttuakunnan
tai Montblancin. Pikku asia hänelle. Sentähden tahdoin sinulle sanoa,
että täällä Breuschheimissä tilisi päättyy velalla, mutta Kölnissä on
rahaa — läjittäin. Perusta tulevaisuutesi appeesi, käännä katseesi
Kölniin päin! Tartu rakkaan vaimosi käteen ja... ja... Kuule, Claus,
minulla ei ole lapsia, emmekä koskaan saakaan, näin meidän kesken
sanottuna. Sentähden... Ellei siihen mennessä koko maailma ole mennyt
mullin mallin, tulee Jacquot, teidän Jacquotinne, tänään tai huomenna
omistamaan pienen kuningaskunnan. Sillä Kieperin pojat ovat kuolleet.»

Minun täytyy myöntää, että olin yllätetty. Ensi kerran huomasin
veljeni todellisen etevämmyyden. Tähän hetkeen saakka olin pitänyt
häntä liikeasioita tavoittelevana feodaalisesta syntyperästään kopeana
maalaisherrana, jollaisia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana oli
niin runsaasti esiintynyt. Hän rakasti autoja, paljoa vähemmän naisia,
niistäkin vain sellaisia, joista levisi voimakas ihon tuoksu. Hän
jutteli yhtä kevyesti hovin suuruuksista, joita hän oli ivailevinaan
kuin maailmanpörssien pomoista, joita hän käsitteli vilpittömästi
kunnioittaen, vaikka myös alentavasti. Hän ei olisi kyennyt erottamaan
Goethen runoja jostakin Schillerin ballaadista, vaikka hän sangen
nokkelasti »kurkisti» joka kirjaa, josta »puhuttiin». Tämä kaikki oli
niinkuin pitikin. Tyhmä hän ei ollut, ei, päinvastoin, hän oli viisas,
hyvin viisas eikä hänen keskusteluaan pidetty häikäisevänä ainoastaan
Pasewalkissa ja Charleroissa. Kun hän oli hyvällä tuulella, oli hänen
helppo puhua sellaista ranskaa, joka kukki ja tuoksui, ja usein saattoi
hänen luontaisille taipumuksilleen, kun säätyyn kuuluvien naisten ja
hyvin rikkaiden herrain vaikeneminen häntä innoitti, kasvaa siivet,
jotka nostivat hänen puheensa huimaavaan korkeuteen. Tälle huipulle
saavuttuaan hän esiintyi profeettana. Niin hän oli monesti Parisissa
ennustanut maailmansotaa ja samalla Saksan voittoa. Sentähden ja koska
Ranska ei kuitenkaan lopullisesti ollut joutunut häviölle, annettiin
anteeksi, että hän oli ennustuksensa toteutumista saksalaisten puolella
tehokkaasti avustanut. Kauniiden pariisitarten kirjoituspöydillä
oli nyt jo taas hänen valokuvansa, joskin uudessa ranskalaisessa
sotilaspuvussa. Tämäkin oli oikein. Mutta nyt...

»Ja tuollahan olisi vielä autotehdaskin», sanoin ja katsoin ulos
ikkunasta. Puiston takana, hyvän puutarhurin siihen liittämänä, jopa
tuohon viheriään valtakuntaan kasvaneena, surisi yöt päivät pieni
tehdas, todellinen mallilaitos, jonka ukko Kieper oli niin sanoakseni
lepohetkinään sinne perustanut. Aikaisemmin olivat voimavaunut
kulkeneet maailman markkinoille »Alsatia» nimisinä, nyt tehdas valmisti
»Nouvelle-Frances» merkkiä, jotka oli nopeasti päässyt ranskalaisten
autontuntijain suosioon.

»Mikä autotehdas?» kysyi veljeni ihmetellen.

»Kuinka voitkaan kysyä niin tyhmästi, Ernst! Isä Kieperin ihanne, hänen
vanhuutensa ilo, mestariteos tehtaaksi, jonka saamme häneltä sitten kun
Doris täyttää kolmekymmentä vuolta.» Näytin ikkunasta.

Ernst nousi hitaasti pystyyn, katsoi kädet housujen silityslaskoksilla
entistä hämmästyneempänä minua, ja kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän
taas sai sanan päästä kiinni. Sitten hän istuutui.

»Niin, poikaseni, mutta sehän on minun! Olettehan kaikki juhlallisesti
sen minulle luovuttaneet — koska minä olen teistä ainoa liikemies!»

Oikein. Tehdas oli hänen.

Juhlallisesti olimme sen hänelle luovuttaneet, silloin kun hän oli
sairaalasta tullut lomalle peräti masentuneena ja vakuuttaen koko
maailmalle lohdutuksentarvettaan. Anne-Marie oli sähkösanomalla
pyytänyt minua tulemaan. Ernstin hervottomat kädet olivat yhtä mittaa
lipuneet hänen vaimonsa käsistä Doriksen, jopa usein minunkin käsiini.
Hän ei enää tiennyt mihin ryhtyisi sekaisin menneessä maailmassa.
Silloin otimme hänet keskellemme notaarion luokse.

Ei epäilystäkään, tehdas oli hänen. Ja me muut Breuschheimit olimme
köyhiä kuin kirkon rotat!

Mutta mitä se merkitsisi, lohdutti Ernst, kun kerran vanha Kieper oli
tullut niin suureksi kuin jättiläinen, kun vanhemmillamme tuskin oli
mitään tarpeita ja kun he niin vähän vaativat elämältä (niinkuin isäni
päätänsä pudistaen oli — maininnut esimerkiksi entiselle opettajalleni,
rovasti Simonille, joka vastaanotettuaan tuomiokirkossa marsalkka
Fochin oli heti matkustanut Jerusalemiin!) No niin, en voinut muuta
kuin pyytää anteeksi aiheetonta huomautustani tehtaasta. Savupiiput,
jotka kämmenen leveyden verran kohoten puiden yli tervehtivät silmääni,
olivat minut siihen houkuttaneet. Tietysti tehdas oli Ernstin, vain
hänen, hänen yksin?!...

Myös se vaunu, joka vei Doriksen ja minut Strassburgiin kuin käsillä
kantaen, oli hänen. Komea vaunu!

Kun poikkesimme Vivianen luo, lausuaksemme hänelle hyvästit, tapasimme
suuren seurueen, miehiä, naisia ja lapsia. Tasavallan presidentti
kunnioitti sinä päivänä Strassburgia käynnillään, koko kaupunki oli
täynnä vieraita. Bockin talossakin väreili juhlallinen ilma.

Bockien ja Dürckheimien mielestä, jotka olivat kokoontuneet salonkeihin
ottamaan vastaan tuttuja tai suositeltuja vieraspaikkaisia upseereja
naisineen ja antamaan heille sopivia ohjeita heidän halutessaan
tutustua kaupunkiin ja maaseutuun, oli Elsass, heidän kotimaansa,
todella vapautettu. Naamio poistettuna, valloittajan sudenkuopista
puhdistettuna se oli kirkkaana taivaan alla, heidän kotimaanansa,
heidän Elsassinaan, niinkuin se ennen vuoden 1870 ennen »suurta
petosta», kuten toiset sanoivat, ennen »jumalantuomiota», kuten toiset
sitä nimittävät, aina oli ollut... Ainako? Ehdottomasti muistin vanhat,
jo maahan vajonneet Glöckelsbergin hautausmaan kivet, joissa näidenkin
sukujen hautakirjoitukset olivat saksankielisiä, niidenkin miesten
tai naisten, jotka olivat palvelleet Bourbonien sukua salongeissa tai
taistelutanterilla.

Doris nauroi samanikäisten äitien kanssa, otti vastaan paroonin
isälliset kohteliaisuudet ja rohkaisi Jacquotia, jonka kanssa tytöt
miellyttävien, kaikkia vieraita ihastuttavien »kansallispukujensa»
hurmaamina yhtä mittaa leikkivät »marssia Strassburgiin». Lopulta
he ottivat hänet niin rajusti vastaan, että hän ei enää uskaltanut
lähestyä heitä, vaan mieluummin ryhtyi keskustelemaan erään toisen
pojan kanssa, joka viereisessä huoneessa istui yksinään tuolilla ja
ujona katseli sohvaan päin, missä hänen vanhempansa kunnioittavassa
asennossa kuuntelivat hymniä Odilienbergille. Viviane lausui sitä
ulkomuistista. Kun olimme lähdössä, seurasi hän meitä halliin
kuiskatakseen minulle:

»Rakas Claus, olen tyytyväinen, mutta — kaikista maanmiehistäni täällä,
tiedätkö, oikeista vanhoista miellyttää minua enimmin François Kern.
Te olette uskaltanut sanoa olevanne hänen ystävänsä — olkaa hyvä ja
sanokaa hänelle terveisiä minulta.»

»Kaunis kohteliaisuus, Viviane!»

»Se on vanhaa toveruutta, Claus. Siis täsmälleen kello kuusi vien
Jacquotinne takaisin Breuschheimiin, ja koska minulla valitettavasti
ei itselläni ole lapsia, käyn usein häntä tervehtimässä, niinkuin hän
olisi oma poikani täysihoidossa teidän vanhempainne luona...»

Kellermannstadin kastanjain keltalehtisillä oksilla oli valoa kuin
kattokruunuissa. Kanavan vedessä virtasi tumma tuli, liidellen viipyi
vielä päivä, kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, eikä Doriksen mieltä
hämmentäneet ja ihastuttaneet ainoastaan puutarhain ruusunrunsaus tai
se lempeä ja kuitenkin niin väkevä sini, jolla »ritarikannus» pieniä
sinisiä liekkejään levitellen valaisi nurmikenttää, ainakaan ei tämä
yksinään ollut syynä, tämän päivän kauniit nähtävyydet kaduilla, joita
pitkin kuljimme, vaan häneen vaikutti ilo ja haikeus kaikesta siitä,
mitä hän jätti tänne, ja jonkinlainen uhmaava uskollisuus, niin että
hän koko olemuksellaan nousi sitä toista vastaan, mikä Strassburgin
ylle kaiken päivää valuvassa yleisessä kirkkaudessa ja elämänilossa
uhkasi häntä kuin epävarma yö: jokin, mikä äkkiä tuntui hänestä
vieraalta maalta, se, mitä oli toisella puolen Reiniä! Hänellä oli
koti-ikävä, ennenkuin hän oli lähtenyt synnyinmaastaan.

Äänetönnä hän asteli rinnallani, hänen silmänsä harhailivat, kaiken
tarjoutuvan ilon hän otti valitsematta vastaan, todella ihmeellinen
kesätuuli tempasi hänet untuvankeveään musiikkipilveen, kädet ja jalat
melkein painottomina, pää melkein tyhjänä ja mielessä tuskin muuta kuin
jokin tanssi, kuten selvästi tajusin.

Kääntämättä hymyä silmissään ja suunsa alapuolella minun puoleeni (voi,
kuinka hyvin tunsin tuon ihmeen) hän virkkoi välittömästi:

»Claus, sydämessäni en mene pois. Todellisuudessa jään tänne.»

Ja hän katsoi uhmaavan onnellisena Pitkän kadun taloja.

Olimme kaupungin läpi tulleet sille paikalle, mistä sähköraitiotie vei
Breuschheimiin.

»Kuinka olisi —?» kysyi Doris, ollen kääntyvinään pysäkille. Mutta
samassa hän tarttui käsivarteeni ja veti kiharoitaan ravistaen minut
eteenpäin.

Silloin huomasimme vanhat kaupungintornit, joista yhden olimme
ylioppilasaikanamme pientä maksua vastaan vuokranneet kaupungilta
»elinajaksemme». Se oli vieläkin meidän, ja Hubert Adam piti sitä
silmällä. Noustiin portaita myöten pimeään, sitten avautui yksi ainoa
suuri huone, jonka olimme järjestäneet sievään asuttavaan kuntoon
huonekaluilla, kuvilla ja kirjoilla. Ampuma-aukoista paistoi päivä
sisään, keskipäivä, iltavalo, tähtitaivas ja aamunkoi.

»Niin, tahdotko todellakin mennä pois?» huudahti Doris nauraen,
ikäänkuin pilkkaisi meitä ja koko maailman, ja hänen kätensä tarttui
minun käteeni, ja hän käänsi minuun kasvonsa, joilla sinä hetkenä,
kun katseemme kohtasivat toisensa, tyttömäinen ylimielisyys väristen
vaihtui naiselliseksi lupaukseksi... Mitä ajattelut, Claus? Kiipeämmekö
torniin?»

Kiipesimme kapeita portaita ylös, pimeässä tuntui kuin Doris pakenisi
minua ja minä ajaisin häntä takaa. Torni kaikui askeltemme kuminasta.
Joka kerta kun tähystysaukon valoviiru kummitteli pimeyden läpi,
kohotin katseeni, ettei minulta jäisi näkemättä voimistelijatar, joka
kapusi yhä ylemmäs. Sitten päästiin tikapuiden juurelle. Etsimme
kätkettyä avainta ja löysimmekin sen. Huone oli entisellään, valtava
leposohva paikallaan, ikäänkuin ei kukaan olisi siinä lojunut.

»Vielä hetkinen voitettu!» sammalsi Doris minua syleillen, ja myöhemmin
hän ehdotti täysin vakavissaan, että pysyisimme pari kuukautta piilossa
tässä tornissa, se olisi yhtä hyvä kuin muuttaa rajan yli — kenenkään
ei tarvitsisi sitä tietää paitsi uskollisen Vivianen, joka usein toisi
Jacquotin luoksemme. »Claus, hankitaan väkiviinakeittiö! Ajatteles,
siinä kaikki, mitä tarvitsemme. Kunniasanallani! Mitä minä teen
Schwarzwaldissa? Eikä ole ollenkaan totta, että minua huvittaa Sveitsi
yksitoikkoisine jäätikköineen! Tätä tornihuonetta minä rakastan ja tätä
leposohvaa, näitä ampuma-aukkoja! Siitä tulee suurenmoista, ja sinä
olet yksinomaan minua varten.»

»Doris, viikon kuluttua se olisi kaikissa sanomalehdissä.»

»Sitten olemme täällä edes viikon», uhmasi hän.

»Tekisimme itsemme naurettaviksi.»

»Naurettaviksiko? Mitä se on?»

Näin pakistiin vielä hetken aikaa yhtä ja toista kunnes hän äkkiä
vaikeni ja tuijotti tyhjyyteen.

»Sittenkin», sanoi hän päättävästi, »sittenkin minua miellyttää
metsätalomme. Ja vuoristoretkeilyjä rakastan yli kaiken. Todellakin!»...

Varhain yöllä saavuimme Römerbadiin.




XIX. HYVÄ KUU


Lasken kynän kädestäni ja astun metsätaloni pengermälle.

Asun ihanasti täällä ylhäällä. Ja hiljaa — hyvä Jumala, kuinka
ihmeellisen hiljaista on niin suuren hälinän jälkeen!

Vuoristosta alas vaeltaa hirsimetsä. Talon takana se pysähtyy ja seisoo
suorassa rivissä: tammia, lehtikuusia, korkeita akasioita, pyökkejä
ja pari kastanjaa, jotka vehmaudessaan näyttävät tanakoilta tammilta
— läpeensä vanhoja ukkoja, joita muualla, erikoisesti raivatuilla
paikoilla, katseltaisiin nähtävyyksinä. Voisimme hankkia muistoja
omistuspuita kokonaisille ruhtinassuvuille ja runoilijapolville.
Alhaalta, niityiltä, katsottuna tuo kaistale on kuin heleämpi reunus
kohoavassa metsässä. Tässä metsänlaidassa riippuu koko taivaan valo
aamusta iltaan.

Metsän läpi saapuu päivä harppaillen ja tarvitsee pitkän ajan,
ennenkuin ehtii meidän luoksemme, sillä metsä on suuri — kestäisi
varmaankin kaksi viikkoa, jos tahtoisi sen läpi tunkea. Sensijaan
aurinko viipyy metsän laidassa kuin kuvastimensa edessä iltaan asti,
jolloin se jäähyväisiksi, jotka hehkuvat koko maan yli, paljastaa
rintansa ja avaa liekkisylinsä. Mutta talon takana näemme sen silmin
vain seisovan taivaisessa purppurassaan, joka vähitellen hiipuu tuhaksi.

Päivän kintereillä seuraa metsän läpi yö. Silloin aukenee tyhjyys
tiettömänä, sillaton kuilu, samalla kun tähdet toinen toisensa jälkeen
kierivät taivaan mittaamattomalle laelle. Sitten nousee kuu.

Tunnen sen, hengitän sitä, mutta vielä se on piilossa. Pengermältä
silmäilen tasangolle, joka väräjää saman aavistuksen lumoissa.
Taivaalle on levinnyt ahdistava sini, joka alinomaa vaihtaa
vivahdustaan, ikäänkuin se keinuisi puna- ja kultanauhaisessa altaassa
— milloin vaalean sinipunervana, milloin vihreänä.

Sellainen yö tuo sydämentykytystä minulle ja tähdille. Oman sydämeni
sykinnän tunnen kädelläni, tähtien silmilläni. Etsien kierrän talon.

Metsän takana nousee täysikuu, sitä ei vielä voi nähdä, mutta se
on saanut jättiläistammen versovan latvan kukkimaan, puu kohoaa
kullankeltaisen loistavana hämärästä, taivas sen yllä on kuin tuoksu.

       *       *       *       *       *

Tule Barry, mennään sitä vastaani

Luon katseen taakseni pihamaalle ja taloon. Hiljaisena lepää kotini
metsänlaidan varjossa, vain keittiössä palaa valo ikkunaluukkujen
takana. Jacquot nukkuu jo — huoletonna siitä, että suuri, villi metsä
kenties pääsisi tunkeutumaan hänen huoneeseensa, hän on tapansa mukaan
avannut yöksi ikkunan.

Metsässä on vielä pimeää, mutta tiedän aukion, mistä näemme kuun.

Mikä ihmisystävä kuu onkaan! Tuskin se on kutistunut nurinkäännetyn
pilkun muotoiseksi ja näyttää taivaan hirmuisen kidan nielaisemalta,
kun se jo taas tulee takaisin. Jonakin iltana se tulee vaatimattomasti
esiin metsän peitosta ja näyttää sakaransa niin matalalla, että melkein
voimme niihin tarttua. Siitä hetkestä lähtien olemme vapautuneet
petotähtien uhkasta, jotka leijailevat ikiyön tuolla puolen. Se ei ole
enää meidän yömme — siellä takana! Se ei hävitä meiltä mitään! Mainen
valtakunta on saanut raja-aidan, me olemme rauhoitetut. Ja aita alkaa
kukkia.

Tuolla hypähtää kelpo koirani pystyyn, saatuaan kutsun Henrik
Linnustajan luo. Idässä, metsän takana on noussut mitä taidokkain
valorakennus. Juhlasaatossa hän kulkee pian palatsinsa heikosti
valaistulta pihalta. Eläköön uusi kuningas! Maa astuu kirkkaan unen
valtakuntaan.

Niin heikkoja, häilyviä ja huumaantuneita kuin olemmekin haluissamme,
kuu antaa kullekin meistä sopivan unen, ja unemme kasvaa sen mukana,
se on oikeata laihoa, joka silloin menestyy, ja kun se on kypsä,
leikkaamme sen hopeasirpillä ja pahuuden hedelmän erotamme ja
kuormitamme sillä unemme ja lähetämme inhimillisen tähden barbaariseen
taivaaseen, jolla taas äkkiä loistaa vihollisia.

Barry kiitää eteenpäin, kuulen sen haukahtavan, sitten se on edessäni
ja laskee jalkoihini siilin. Siitä huomaan, että aukio on lähellä,
sillä siellä telmivät siilit kuutamossa. Minun täytyy kietoa tuo
piikikäs pallo nenäliinaani ja ottaa se maasta, sillä muuten Barry ei
liikahtaisi minnekään.

Koetan tuon tuostakin salavihkaa vapautua pistävästä toveristani. Joka
kerta Barry tuo sen takaisin. Se tietää, että semmoinen elävä kuuluu
aittaan. Heti kun se on sinne viety, ei se siitä enää välitä. Mutta
kukapa metsästäjä heittäisi saaliinsa pois? Kuono on verillä, mutta se
ei hellitä.

Kuu kumottaa aukion keskikohdalla. Vasta nyt tajuan: metsä kohisee
tuntumattomassa tuulessa! Kuitenkaan ei ruohonkorsikaan liiku,
kirkkauteen kurkottavat oksatkin ja niiden varjot ovat liikkumattomat.
Kenties, ajattelen, rukoilevat nyt kaikki eläimet kuuta, kenties elävät
toiset vavisten suurta päiväänsä... Katson valkoista majesteettia
suoraan kasvoihin, pään loisto valuu yli reunain, heittää hohteen,
josta lähtee pitkiä, teräviä säteitä — ja samalla tunnen koiran
kohotetun pään polveani vasten. Ensin näen vielä viiruja, kuin
huurretta, puiden rungoilla ja oksilla, sitten metsä on häipynyt, näen
enää vain kuun, näkymättömien latvojen suhina paisuu, kuulen meren
äänen.

       *       *       *       *       *

Kotia tullessamme on kuu jo talon takana. Minun täytyy mennä
pengermälle voidakseni nähdä sen. Silloin kuulen Rheinweilerin
kirkonkellon lyövän puoliyötä. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Huomenna
sataa.

Merkillistä, Barry tulee ja menee. Mitä on tapahtunut? Lopulta lähden
sen perässä. Keittiön eteisessä palaa yhä vielä valo, se on todellakin
tavatonta.

Avaan oven kolistellen, ja eteisessä tulee Kathrin vastaani. Hänellä on
tärkeä tehtävä, hän on luvannut olla menemättä nukkumaan, ennenkuin on
sen toimittanut, ja pyytää nöyrimmästi anteeksi: Jacquot on pyytänyt
sanomaan herra paroonille. — Kutsun Kathrinin huoneeseen, ja kun näin
olen tunnustanut hänen tehtävänsä tärkeyden, esittää hän asian niin
tärkeänä kuin hänellä olisi diplomaatin sauva kainalossaan.

Grether Fritz on tänään mennyt Rheinweileriin hautajaisiin, ja Jacquot
on ollut häntä saattamassa... Sen tiedän. Jacquot on palannut kotiin
miettiväisenä, mutta hilpeänä... Illallista syötäessä panin merkille
hänen hiljaisen ylimielisyytensä, ja hyvääyötä sanoessani hän syleili
ja suuteli minua, vaikka tavallisesti vain puristimme toistemme kättä
kuin toverit. Mutta vuoteessa, kun Kathrin jo oli sammuttanut valon ja
lähtenyt pois, Jacquot oli huutanut hänet takaisin ja pyytänyt häntä
ilmoittamaan minulle, että hän tiesi, kuinka äiti oli Breuschheimissä
haudattu, yhtä hyvin kuin jos olisi itse ollut läsnä. Äidillä oli nyt
rauha ja hänellä myös. Ja Kathrinin piti sanoa minulle, että hän nyt
rakasti minua niinkuin minä olisin paitsi isä myöskin äiti!

Koska Kathrinilla on tyttönä ollut lapsi, joka kuoli hänen köyhyytensä
tähden, sopii hänen puhua kuin ainakin asiantuntijana. Mahtavasti hän
katsoo minua paksuilla, pyöreillä silmillään. Todellakin, se oli tärkeä
sanoma! Kiitän häntä, kiitän oikein paljon. Niinkuin säätyläistä saatan
häntä keittiöön saakka, missä puhtaaksi pestyllä pöydällä on avonainen
rukouskirja.

Taas kävelen kuun valaisemassa puutarhassa. Kaikkialla nousevat ja
pursuavat pensaat maasta, mainitsen niitä nimeltänsä: lentävä sydän,
akilleia, lupiinit, varhaiset loimukukat, neilikat, puutarhatyräkit,
hanhenjalat, ritarinkannukset, palava pensas — tiedän, missä kukin
kasvaa. Toisille lupaan kohtauksen uudenkuun aikaan, toisille
seuraavan täysikuun iltana ja kolmansille sitä seuraavan, ja tuolla,
ruusupensaiden välissä, ovat tulpaanit nupulla.

Kun ne kukkivat, silloin pitää Marian olla luonani!

Otan hänelle kirjoittamani kirjeen pöytälaatikosta, kävelen metsän läpi
kylpypaikan ensimmäiselle kirjelaatikolle ja sujautan sen siihen.




XX. TULPAANIT


Kaksi viikkoa on kulunut ilman muuta tietoa Mariasta kuin että
olen lukenut eräästä sanomalehdestä, kuinka rahaministeri Stratan
musikaalisessa illanvietossa Roomassa markiisittaret Maria ja Camilla
Capponi herättivät huomiota »todella italialaisella kauneudellaan ja
täydellisellä suloudellaan». Tuo lehti oli jo itsekin pari viikkoa
vanha. Römerbadin kauppias oli käärinyt tavaransa siihen ja Jacquot toi
sen keittiöstä sanoen: »Siinä on jotakin Maria-tädistä.» (Kuitenkaan
hän ei ollut nähnyt Mariaa neljään vuoteen, tuskinpa kuullut tänä
aikana hänen nimeänsäkään.) Menin heti postiin ja sähkötin. Kyllä tai
ei, tahdon saada vastauksen, en kestä kauempaa.

Etelätuuli puhaltaa. En voi nukkua, en voi valvoa.

Tuska raatelee minua kuin myrkky. Koskaan ei Marian tapana ollut
viivytellä vastausta.

Tuo Strata! Rautainen pölkkypää, juuri sellainen väärä Bonaparte,
jollaiseksi Berrick kaksikymmentä vuotta sitten oli Trattoria all'
Ombra di Goldonissa häntä maininnut! Voisiko hän sittenkin olla se
uhkaava »ruhtinas», joka Marian varalle oli »tähdissä kirjoitettu»?
Kuinka pitkä aika onkaan tuosta uhkauksesta kulunut! Ja äkkiä se nousee
taas eteeni, ihan lähelle! Minun elämässäni ei mikään pääse loppuun. Ei
mikään, mikä on alkanut kanssani elää, tahdo eikä voi kuolla. Monesti
ajattelen: mikä taakka! Sitten taas tuntuu elämäni liian vehmaalta
metsältä, jonka läpi minun on mahdotonta vetää selvää tietä.

Missä olen? Olen unessa, jota en ole öisin löytänyt, jota olen ajanut
takaa kuin hevosta, sittenkun se on minut heittänyt selästään. Kun aamu
koitti, olin saavuttanut sen, käsilläni tarttunut sen harjaan ja lyönyt
naaman puhki. Silloin se kaatui ja hautasi minut allensa. Siellä minä
olen. Siellä makaan — unettoman yön päivänkirkkaan vuoren alla.

Minä vetoan tulpaaneihin. Niin, tulpaanit ovat tulleet. Jo ennen
auringonnousua käyn niitä tervehtimässä, kun ne varovasti kurkottavat
valoa kohti. Keskipäivällä ne eivät jaksa valoa kestää, vaan seisovat
kuin hoiperrellen, verhiöt ylenmäärin auenneina, kolme neljännestä jo
kuihtuneena, varisseena, yllään tuskastuttava katoavaisuuden leima.
Mutta kuinka kainosti ne kuuntelevat tiheään huntuunsa verhoutuneina
kuutamon yöllistä laulua, kukin omalla pikku parvekkeellaan!

Ne kukkivat vapaina sekaisin kaikilla puutarhasaroilla, muureilla
kivikkokasvien joukossa, lavoilla niiden edustalla, ruusupensaiden
välissä, pitkin lehtokäytävän varsia ja edempänäkin hajanaisissa
ryhmissä niityllä, missä ne näyttävät rippuvan ruohossa kuin
pienet punaiset, keltaiset ja valkoiset lyhdyt. Mutta suorastaan
hurmaannuksiin jouduin nähdessäni ne ukkosilman auringonpaisteessa.
Satoi hiljalleen, silloin oli todellakin aurinko salamassa — kirkastus,
joka tuntui pyrkivän syvälle maahan, hurmasi koko puutarhan. Typistetty
valkopyökkiaitaus istuinpenkin luona soi kuin lasiurut, kesäpensaiden
versot paisuivat töyhtöinä, suortuvina, ja ritarikannuksen ensimmäiset
lehtisikermät olivat kuin kypärintöyhtöjä, ja silloin ne liikkuivat,
kypärintöyhdöt, ja näyttivät kasvavan maasta, kuin sieltä alkaisi
nousta ritari.

Käet, ihan lähellä, soittivat kuin hurjina kilpasilla.

Mutta tulpaanit — hyvä Jumala, kuinka hienoja ja hentoja olentoja ne
olivat! Pelkkiä ihastuttavia pyhimyksiä, ei enää tästä maailmasta,
vain pieni verihymy, joka on painanut lempeästi hehkuvan leiman
martyriudelle ja autuudelle.

Tulpaanit? Olivatko nämä tulpaaneja? Ne olivat kadottaneet nimensä,
itsensä, koko maailmakin. »Lähtökukiksi» nimitin niitä, koska ihmisten
kerran pitää antaa jokaiselle esineelle nimi — joka aina on heidän
omansa. Eihän tarvitsekaan olla tästä maailmasta, sanoin itselleni,
varsinkaan jos tämä maailma ei enää voi pitää ihmistä kiinni, ja
nauroin vapautuneena hunajasadetta kohti ja pesin käteni serafisen
valon puhtaudessa, joka välkehti minun ja puutarhani yllä.

Hunajasade taukosi, ja onnellisen illan nielaisi nälkäisenä kuin susi
yö, jonka pilvissä kuu täytenä hoippui. Katselin sitä, kunnes se vaipui
vuoteeseensa Vogesien taakse, sitten tein samoin kuin se, panin maata,
mutta nukuin huonosti. Uneksin kuin kahden tunnelin välillä ja kun
heräsin, oli yö.

Näin unta erään hotellin suuresta ruokasalista. Linnamaista
rakennusta ympäröi sininen meri. Pengermältä johtivat muutamat
auringon valossa kimaltelevat graniittiaskelmat purppuraiselle
hiekkarannalle, ja siellä vilisi lapsia, jotka kirjavissa kylpypuvuissa
juoksentelivat uimahuoneiden ja olkimajojen välissä. Muutamat
pitelivät kiinni äitiensä tai hoitajiensa käsistä ja härnäilivät
merta isollavarpaallaan. Mainingin aallot kierivät kuin kissat
heidän eteensä, ja lapset hyppivät kuin heitä kutitettaisiin. Toiset
astuivat kuohuihin uljaina kuin vanhat merikarhut. Naiset ja lapset
leikkivät meren kanssa niin pitkälle kuin silmä kantoi, väriloistoisina
ruusuisella hietikolla sinisen meren edessä, joka piirteli hiekkaan
valkoisia ja keltaisia kiehkuroita, ja se muistutti toista lasten
leikkiä, jossa vannetta heitetään siten, että se nopean alkuvauhdin
jälkeen palaa heittäjän luokse kuin kutsuttuna. Ruokasalissa taas
oli jokaisella pöydällä kapeassa lasissa tulpaani. Siellä oli
keltaisia, punaisia, purppuranvärisiä tulpaaneja, helmiäisvärisiä
ja valkeita, niin valkeita kuin porsliini. Jokainen oli, kuten
sanottu, lasissa valkeaksi katetulla pöydällä, koko sali oli kuin
yksi ainoa tulpaanisarka. Istuin ja nautin tästä näystä. Äkkiä
kajahti torventoitotus. Ovi aukeni, ja sisään astui pari, joka tuntui
minusta tutulta. Johtaja riensi sitä vastaan ja saattoi sen pöytään
lähelleni. Huomaamatta oli tullut ilta. Kattokruunujen valot loistivat,
sali oli täynnä mustia herroja ja kirjavia naisia, pöytien lomitse
kiitivät tarjoilijat, niin että ajattelin: nuo ovat tanssivia haukia —
harjoitteluhetki!

Jousiorkesteri viritti tanssikappaleen, katsahdin vastapäätä istuvaan
naiseen, ja ikäänkuin musiikki olisi hänet havahduttanut, kohotti
hän samalla katseensa, ja me tunsimme toisemme... Sitten olin hetken
tajuttomuuden tilassa. Kun taas sävelten ja valojen sekamelskasta tulin
tajuihini, olin onnellinen. Sillä liemilautasensa yli kumartuneen
herran pään ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Musiikki nyyhki
riemusta, ja sydämeni kukoisti.

Mutta nyt tapahtui merkillistä. Herra laski lusikkansa, kääntyi
ja äännähti iloisesti hämmästyneenä, pyyhki kiireesti suunsa
lautasliinalla ja nousi tervehtimän minua. Silloin solahti kuitenkin
väliimme pilvi, ihana suvi-illan pilvi, valkea, rusoreunainen, ja
heräsin, mutta tiesin: ne olivat Murillo-tulpaaneja taivaassa...

Käännyin toiselle kyljelle ja kaipasin hotellia meren rannalla, rantaa
täynnä lapsia ja äitejä, jotka leikkivät meren kanssa, ja hymyilin
äitien pidättyväisyydelle, jotka kuvittelivat, etteivät itse enää
olleet lapsia.

Kaipasin suuria hotelleja, joissa on elämän kovuutta vastaan patjat
kellariluukkuja myöten ja rouvaa, joka lientä särpivän puolisonsa pään
ohi nyökkäsi minulle, sillä välin kun viulut herättivät meidät elämään,
joka oli jo ollut kuolema.

Senjälkeen minun kävi kaiketi huonosti, sillä kun seuraavan kerran
heräsin, kuulin vielä selvästi ähkäiseväni. Sytytin valon. Huoneessa
oli vihollinen, mutta en löytänyt häntä. Reimsin tuomiokirkon
ilmestyksen enkeli, joka seisoo yölamppuni takana, hymyili minulle
ivallisesti...

Kaikista unistani oli tämä ainoa, jonka selvästi muistin. Muut jäivät
saaristomeriksi, jotka esiintyivät ja hävisivät, enkä tajunnut niistä
muuta kuin pari väriä, ääriviivat. Samoin kuin yöllä tavoitin kirjavia
unensirpaleita, olin päivällä kaikenlaisten mielikuvain vallassa, jotka
odottamatta ilmestyivät yhtä nopeasti häipyäkseen tai sekaantuakseen
uusien tulokkaiden kanssa, niin että olin kytkettynä näkyjeni
runsauteen, painettuna ja puristettuna ja voimatta tietää minne ja
minkä tähden.

Mutta aina minun täytyi ajatella Venetsiaa! Jouduin niin pitkälle,
että päättelin: tulpaanit ovat Venetsian kukkia. Ne tuntuivat minusta
ominaisilta Venetsialle, siihen kiedotuilta, kaikkeen kudotuilta,
laguunien veteen, sen alkuaineisiin, palatsien kiviin upotetuilta,
vesi- ja tulimerkki jokaisella lehdellä.

Pian uskoin, että tulpaanien venetsialaisuus, jonka kuitenkin
vasta äsken olin keksinyt, oli pakottanut minut kaikki nämä päivät
ajattelemaan sitä kaupunkia. Ja sen jälkeen kun kerran olin löytänyt
tämän selityksen, en aluksi paljoakaan ihmetellyt, että niistä
epämääräisistä mielikuvista, jotka piirittivät päivällä nukkuvaa,
erikoisesti yksi minua vaivasi. Venetsiassa matkusti kerran
höyrylaivalla pari, rakastava pari, tietysti. Riva degli Schiavonin
valoketjua paeten alus kiiti Lidon valoa kohti kuin koi. Ei kukaan
muu puhunut kuin vesi ja — hän, Signora. Hän moitti miestä, mutta
moitteilla ei ollut mitään tekemistä hotellihuoneen kanssa, josta oli
puhe, vaan hätävalheesta johtuneina ne yhdellä hyppäyksellä kohosivat
lähtien joukkoon. Silloin ei enää kukaan voinut arvata, mitä oikeastaan
oli tapahtunut. Mies, signore, seisoi hänen vieressään hieman poispäin
kääntyneenä eikä puhunut mitään. Hän oli liian kauan vaiti. Äkkiä,
jonkun kohtalokkaan kysymyksen jälkeen, joka kuului minunkin korviini,
ja johon ei tullut vastausta, mykistyi nainenkin. Näin seistessään
ääneti terävässä kulmassa erillään toisistaan ja kuitenkin yhteen
kasvaneina he olivat minusta kuin Aatami ja Eeva doogipalatsin
nurkkapilarissa, joille ennen alukseen astumistani olin toivottanut
hyvää yötä: Eeva ojentaa kysyvästi kättänsä, kasvoillaan ilme, joka
näyttää jännityksestä uniselta... Samalla havaitsin miehen kasvoilla
hymyn, joka vaivaloisesti säilytti itsehillintänsä.

"Hyvästi!"

Nainen nojasi laidan yli.

Mutta mies oli heti hänen vieressään ja piti hänestä kiinni »Rukoilen
sinua!» sähisi hän. Nainen huokasi: »Oh!» eikä kukaan askeleen päässä
seisova olisi voinut erottaa iloko vai tuska sen oli lausunut...
Sitten he istuivat vierekkäin. Mies oli kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen, mutta molemmatkaan käsivarret eivät olisi riittäneet
täyteen syleilyyn. Nainen tarvitsi koko miehen, avasi hänet hitaasti,
alkoi kadota häneen ja oli pian vain puoleksi niin suuri. Mutta mies
kasvoi yhä. Nyt hän seisoi siinä, mahtava puu tähtien alla, ja käärme
keinui sen oksilla.

San Niccolon kahviloissa hälistiin, ikäänkuin ne tahtoisivat osoittaa
fanfaareilla ja eläköön-huudoilla suosiota rohkeille forestiereille,
jotka olivat uskaltaneet tulla tänne saakka, ja kansa riensi paikalle
näkemään ja tunnustelemaan. Aatami ja Eeva astuivat maihinnousukäytävää
pitkin, käsi kädessä katsellen loistavaa Venetsiaa. Välillä oli tumma
laguuni. Vasta silloin tunsin heidät kylpyhotellin vieraiksi.

Hetkistä myöhemmin, tuntiessaan kovaa maata jalkainsa alla, Aatami
sanoi:

»En silmänräpäystäkään uskonut, että tahtoisit surmata itsesi, mutta
pelkäsin kyllä, että laivakaiteen yli kumartuneena äkkiä joutuisit
mielenhäiriöön — tai saisit vain huimauksen.» Sellaisia sointuvasti
värähteleviä siltoja heittelee italian kieli tunteiden syvien vesien
yli.

Hän, signora, tiesi tuskin vieläkään mistä mies puhui. Hän hymyili,
nyökkäsi, käsi toisen käsivarrella, katse tähtiä kohti, suu punaisena.

Ja minun — minun täytyi vielä nytkin kuulla, tarkasti kuin
tahtikellon laskemana: »Mutta pelkäsin kyllä, että laivan kaiteen yli
kumartuneena...!» Niinkuin olisin näissä sanoissa saanut ilmestyksen!

Naurahdan itselleni. Tämä siis on koko unieni tulos.

»Häneltä puuttuu liikesilmää», olisi Ulricus Rheinweilerius sanonut, ja
se olisi ollut lempeä arvostelu...

Ainoat olennot, jotka aina, öisin ja päivin, ovat minulle alttiit, ovat
tulpaanit. Onko siis ihme, että yhä enemmän liityn niihin? Vaellan
niiden keskellä ja heitän vakavat jäähyväiset erotessani niiden luota
kotiin mennäkseni. En silloin voi olla muutamia kertoja taakseni
katsahtamatta. En jätä yksinomaan niiden omaa lumousvoimaa, jotakin
muutakin elää siinä kätkettynä, ja minä kuulen henkäyksen siitä mikä
tahtoo tehdä minut onnelliseksi.

Niin kauan kuin olen ollut maailmassa, niin kauan kuin voin muistaa,
olen tahtonut saavuttaa onnea. Kaikkia ihmisiä ja heidän töitänsä olen
katsonut siltä kannalta kuin ne olisivat tulleet (matkalla, joka lienee
kestänyt tuhansia vuosia) minua onnellistuttamaan!

Kun ovella viimeisen kerran käännyn ympäri, koettaa katseeni lukea
tulpaaneista, mikä oikeastaan on voinut minua puutarhan kynnyksellä
odottaa, suuren tulpaanisaran laidalla. Se oli siellä, se odotti minua,
mutta minä en heti sitä huomannut, ja nyt se on poissa.

Vaikka hyppään aidan yli metsään, tapahtuu se vain muuttaakseni
ilmettäni ja virkein mielin taas etsiäkseni onneani tulpaanien luona.
Metsä versoo kevätmahlassaan. Se paisuu oikealle ja vasemmalle,
tien yli, joka siten on koristettuna juhlakulkuetta varten. Tammien
ja pyökkien lehtivihreässä holvissa välkehtii kummallakin puolella
lehtikuusien vaalea suomupuku.

Tie, leveä, hieman holvikaarteinen, korottaa kuninkaaksi jokaisen, joka
sille astuu. Se vie vakain askelin metsän hyötyisän uhkeuden läpi,
ei koskaan jyrkkänä, mutta aina ylöspäin. Luotuna saattamaan nousun
unohduksiin se ei unohda kohota askel askelelta. Se kohoaa metsän
ylikin, joka aluksi tahtoi haudata sen allensa, jääden nyt itse sen
alapuolelle. Tien avaamana leviää etäisyys ja keskustelu taivaan ja
maan välillä alkaa kuulua.

»Mutta pelkäsin kyllä, että laivankaiteen yli kumartuneena äkkiä...» Ne
sanat tulevat täällä ylhäällä ensiksi vastaani.

Tuo lause ivaa minua. Tahtoisiko se muka »onnellistuttaa» minua? Tuskin
ovat taivas ja maa jälleen päässeet vapautumaan, kun ilmestyy Venetsia,
tulpaanien Venetsia. Tosin perin jokapäiväisenä juttuna höyrylaivassa
kulkevasta rakastavasta parista, lisäksi ilman mitään yhteyttä
tulpaanien kanssa. Kirottu juttu!

Hyvä, tuollainen renkutus, kieliopin näyte, vainoaa minua vuorille
saakka. Sattuuhan sitä, vaikkei puhallakaan etelätuuli eikä unettomuus
sekoita päiviä ja öitä. Ihmisellä on muutakin katseltavaa kuin
siloiteltuja lauseenosia, joita voi erotella ja taas yhdistellä.
Katsokaa, silmäni, katsokaa! Sydämeni sykkii kurkussa, ettekä vielä ole
nähneet!

Katsokaa, silmäni, katsokaa tätä puistomaisemaa täynnä vuorenhuippuja
ja laaksoja ja kuinka arvokkaasti se esiintyy ilman ylpeyttä,
juhla-asuunsa pukeutuneena. Kuinka hieno järjestys vallitseekaan
kukkuloiden rinnakkais- ja kohoamisasteissa! Minussa asuva pikku
puutarhuri havaitsee suuren ja lausuu hänelle kiitoksen. Alamaisesti
seuraan kättä, joka kasvattaa suuria metsiä ja omenapuita, nostattaa
vuoret taivaisiin ja niiden käydessä liian korkeiksi polvistuttaa ne
maahan, sieppaa pakenevat rinteet ja tasoittaa yhdellä sormella painaen
alalleen, ja enentää ja siivittää möhkälemäisenä lojuneen kappaleen. Ja
kuinka hyvin se käsi pitää huolta, että vuorien suuri rynnäkkö oikealla
ajallaan jakautuu ja lopulla raukeaa viehkeyteen, jossa ihmiset asuvat.

Oi kotimaa! Euroopan länsi! Sinä olet tämä puutarha, sellainen sinä
olet, kunhan saat näyttää, millainen olet. Sellaisena sinä näyttäydyt
jokaiselle, jolla on sydän sinua näkemään. Maan joka viiva, joka hermo
väreilee sinussa, sinulla on kaikki sen värit, ja pikku puutarhasi yllä
liitelee henki, kaukaa puhaltaen ja kirkkaana kuin vanhoissa tauluissa
ilmestyksen kyyhkynen Marian pienessä huoneessa.

Ja äkkiä tiesin kaikki.

Iloisesti kahisten kiertyi käärö auki. Luin niinkuin hebrealainen
alhaalta ylöspäin...

Sali, josta olin nähnyt unta, oli kylpyhotellin ruokasali Venetsian
Lidossa. Nainen, joka oli minulle hymyillyt ja nyökännyt, kun viulut
olivat korkeammasta viittauksesta alkaneet meille kertoa meistä
kuolleiksi luulluista sinisen meren rannalla, jonka kanssa naiset ja
lapset leikkivät kirjavissa puvuissa, se nainen oli hän, Maria Capponi,
ja lientä särpivä herra, jonka pään ohi hän avasi sydämensä minulle,
kotiin palanneelle lemmitylle, olin minä... Minun pääni ohi hän hymyili
ja nyökkäsi minulle. Voi, onnekas uni! Olimme siis kuitenkin taas
löytäneet toisemme! Tuo oleskelu Venetsiassa kolme vuotta sitten ei
ollut, kuten molemmat olimme luulleet, viimeinen yhdessäolomme.

Tarvitsee vain olla onnellinen voidakseen selittää kaikki, vaikkapa
unen hieroglyfit!

Niinkuin hän nuhteettoman säädyllisesti oli vienyt minut vuorelle,
johti tie minut nyt laaksoon. »Maria», huusin, »Maria Capponi!» Hänen
nimellään kohotin päähäni kypärin, maasta kasvoi ritari pienessä
ritarinkannuslavassa, jota tulppaanit loistollaan piirittivät. Ihanaa!

Tieltä poikkeaa punaisella hiekalla siroitettu polku, joka johtaa
puutarhani veräjälle. Kun käännyin sille, riippuivat pyökkien oksat
niin alhaalla, että jalkani sekaantuivat niihin. »Ole varovainen»,
sanoivat ne, »ole varovainen! Älä juokse ajattelemattomasti sinne
tänne, sinua odotetaan. Pidä, pidä», ja Venetsian kylpylähotellin
viulut yhtyivät siihen, »pidä varasi!»

Kyyneleet kohosivat silmiini... Minä en kuole vielä, lapsellisten
hyppyjeni ohella huolehtii kaikki minusta, varjelee minua, sinäkään et
vielä ole minulta hukassa — pyydän sinua tulemaan vaimokseni, Maria,
sitten menemme Breuschheimiin, Jacquotin ja Mariettan kanssa, saamme
uusia lapsia ja _elämme siellä ikuisesti_.

Kun avasin puutarhan veräjän, juoksi Barry vastaani, kintereillään
Jacquot, päässä lakki ja yllään vaippa. Luulin, että he aikoivat lähteä
minua etsimään ja huusin riemuiten: »Onko hän tullut?»

»Ei ketään ole tullut», vastasi Jacquot ihmeissään. (Emmehän koskaan
täällä ylhäällä saa vieraita!) Ja hän pyysi lupaa mennä kylpyläpuiston
ensimmäiseen konserttiin — kylpykausi oli juuri alkanut! »Yksinkö?»
kysyin hajamielisenä. Ei, Barryn kanssa. Ehkä hän tapaisi myös Anna
Grässlinin. »Multa Barryhan on kanssani», sanoi hän uudestaan, kun
ääneti katsoin häntä.

»Tietysti», vastasin, »mene vain. Barryhan on kanssasi!»

Kolmannen kerran »alkaa nyt kylpykausi» siitä saakka kun (elpyen?
unesta heräten?) olen yksinäni ollut täällä.




XXI. IDYLLIN LOPPU


Mistä johtuikaan, ajattelin tulpaanien keskellä puutarhassa, että me
»näkymättömästi erottamattomat», niinkuin itseämme nimitimme, näin
monta vuotta oltuamme liitossa erkaannuimme toisistamme?

Päivää ennen sitä iltaa, jolloin rakastavan parin kanssa matkustin
Lidoon, olin ollut Venetsiassa ilman Mariaa. Minusta oli haikeata
jättää siten Maria, joka nukkui lepotuolissa sillä välin kun kiireesti
kirjoitin pari kirjettä, ikäänkuin karata hänen luotaan. Mutta millään
ehdolla en uskaltanut häntä herättää.

Kuinka sentään henkäisinkään, kun olin sulkenut oven hänen heräämättään!

Juoksin jo käytävää pitkin ja portaita alas, kimmeltäviltä
ulkoportailta tervehdin nauraen merta, joka kutsui minua — mihin?

En tahtonut matkustaa. Minulta ei puuttunut mitään.

Ihana maailma, omistin sen tuskattomasti ja rauhallisesti. Kaunis oli
Maria, uljas, hyvä. Ja kuitenkin lensin kuin siivillä onneani pakoon!
Heitin pahat ajatukseni meren tuulille, jotka minua kuljettivat
puistotien yli laguunille... Ruusuinen merikaupunki!

Vaikka tunsin Venetsian lapsuudesta lähtien ja melkein joka vuosi olin
siellä viettänyt viikkoja, jopa kuu tuntui minusta nyt kuin en koskaan
olisi koskettaa kaunotarta, jolla oli tulpaaninvärinen puolinaamio,
vaan aina lipunut vain sen peilikuvan yli. Katsoin taakseni enkä voinut
kylliksi ihmetellä, että olin Venetsiassa, elin Venetsiassa.

Ristiin rastiin kaupungin läpi etsin vanhoja tuttuja paikkoja,
loistavia ja huomaamattomia — en ollut vielä ehtinyt kolkuttaa, kun
minulle jo avattiin. Hiljainen, melkein huomaamaton oli tervehdys, ja
niin jatkui retki paikasta toiseen. Loistavat menettivät arvoasemansa
ja historiansa, mutta mitättömät, maineettomat, historiattomat olivat
hiljaisuudessaan saavuttaneet etumatkan, joka nyt oli ilmeinen.
Samalla ajattelin koko ajan pientä, viheriää, vehmasta kotimaatani,
Dorista, äitiäni hänen istuessaan avoimen ikkunan ääressä katselemassa
pitkin kylätietä, enkö odottamatta saapuisi kotiin, ajattelin kivistä
Breuschheimiä ja hänen puolisoaan, jotka olivat viisi vuosisataa
polvistuneet heleän linnan portilla ja samaten näyttivät minua
odottavan...

Astuin vähäpätöiseen kirkkoon, jota en aikaisemmin ollut huomannut.
Kirkonvartija näytteli aarteitaan hymyillen niin lempeästi kuin
rakastunut ukko. Hänellä oli tapana sivellä jotakin esinettä
hyppysillään tai ohjata opastettavan katsetta johonkin kuvan kohtaan,
mikä oli jalointa kaunopuheisuutta. Sanoin hänelle, ettei hänen
kaltaiselleen miehelle, jolla ulkona valossa varmaankin oli kelpo
lapsia ja kukoistavia lastenlapsia, mikään muu virka paremmin sopinut
kuin täällä sisällä, ikäänkuin oman ikänsä hämärässä varjossa, vaalia
sellaisia aarteita. Saattaessaan minua kirkon ovelle, hän kiitti
kohteliaasti, kyseli elämäni vaiheita ja otti selitykseni vastaan
nyökäten kuin panisi ne varovasti kirjan lehtien väliin säilymään.
Kun hän jäähyväisiksi puristi kättäni, punastui hän otsaansa myöten,
niin vaikea hänen oli käsittää löytäneensä siitä rahakolikon. Lapsia
käveli perässäni, samoja, jotka eilen olin ylpeästi haaveksivan
näköisenä ajanut pakoon. Colleonin muistopatsaan luona liittyi joukkoon
kissa, ja itse Colleoni teki kädellään liikkeen kuin aikoisi astua
hevosen selästä. »Pysy alallasi!» huusin. Kaikki nauroivat, lapset,
minä ja Colleoni. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin elävänä, tuota
hirtehistä, neljänsadan lapsen isää. Hän ei ollut siinä sitä varten,
että matkailijat häntä töllistelisivät ja taiteentutkijat ottaisivat
hänestä mittaa, vaan senvuoksi, että hän hevosettoman kaupungin poika,
oli suorittanut pitkän matkansa ratsain ja niin tuloksellisesti, että
ihastuneet venetsialaiset eivät enää sallineet hänen astua maahan
hevosen selästä. Siinä hän oli istunut puoliviidettäsataa vuotta!

Markustorin viereisillä kapeilla kaduilla, joita tavallisesti vältin
kuin täysiverinen herttuatar kalatoria, keksin kalleuksia lasista,
oljista ja kudotusta villasta, joita ostin Marialle. Siellä tein
todellisia ystävyysliittoja, ensimmäisiä Venetsiassa, ja eräs
rihkamanmyyjätär, jolla oli naama kuin satavuotinen kaktus, kertoi
minulle Markustorista kummitusjuttuja, joista uskoin joka sanan. Sillä
ne eivät olleet yhtään epätodenmukaisempia kuin hän itsekään.

Eikä kotiinpaluulla myöskään ollut kiirettä. Ei. Istuuduin
Piazzettan ilmakylpyyn Campanilen ja dooginpalatsin kaksinkertaiseen
ruusukimmellykseen, katse Markuskanavaan päin, missä joka
neljännestunti tuli näkyviin pikku höyrylaiva matkalla Lidoon ja toinen
sieltä takaisin. Tämä tulo ja meno Marian ja minun välilläni loi
tasapainoa ja tuntui kuin armonajan pitennykseltä. Hän oli lähelläni
— lähempänä kuin jos hän olisi istunut rautapöydän ääressä minua
vastapäätä, uskottelin kavalasti itselleni. Kaunis, hyvä, uljas Maria!
Illan hämärtyessä lähdin liikkeelle. Ennakolta iloiten intohimon
idyllin uudelleen tapaamisesta astuin laivaan.

Rakastavan parin huomasin, kun kuvattu kohtaus alkoi. Olimme juuri
kulkeneet ankkurissa olevan sotalaivan ohi. Signaali: »Sammuttakaa
valot!» kaikui perässämme. Paria, joka alkoi kamppailla pimeydessä
vieressäni kuin peitteen alla, en tuntenut. En voinut erottaa
piirrettäkään heidän kasvoistaan, enkä tuntenut heidän ääntään. He
olivat minulle läpeensä outoja, ja kohtauksen tavallisuuden olisi
pitänyt vielä vahvistaa outouden tunnetta, jopa suorastaan muuttaa se
vastenmielisyydeksi.

Sensijaan tempasi ensimmäinen heidän kiistassaan ilmennyt liike
minut mukaansa ja heti kun olin sanankin ymmärtänyt, tunsin istuvani
oman kohtaloni varjossa. Koetin siirtyä laivan peräpuolelle ja istua
takapenkillä, mutta en päässyt pakoon. Minun täytyi kuulla kaikki,
sekin, mikä ei ulottunut korviini saakka, ja nähdä sellaista, mistä
silmäni erottivat vain mahdollisimman vähän. Molemmista esiintyjistä
lienee näytelmä ollut perin jokapäiväinen, ja tietyistä merkeistä
olisin voinut niin päätellä jokseenkin varmasti. Mitä se minua auttoi?
Minun taisteluani siinä suoritettiin, meidän kaikkien rakastavain sotaa
niin räikeästi lyhennettynä, että se vaikutti kerrassaan naurettavalta.

Mutta juuri siitä johtui kiihkeän, alastoman inhimillisyyden vivahdus.
Kenties me toiset kävimme sitä sotaa keskenämme vähän joustavammin ja
siistimmin, mikäli mahdollista pistosanoilla, mutta niin kauan kuin
rakastettiin, taisteltiin kuolemankin portaille saakka. Ei ollut mitään
välttämismahdollisuutta. Ja minä kärsin lihassani, verisesti, en itseni
vuoksi, niin ainakin luulin, en naisen tähden — vaan kärsin rakkauden
puolesta. Ja tuskassani, sisäisessä synkässä temmellyksessäni kaipasin
Dorista. Kaipasin Dorista, sitä se oli, ei enempää eikä vähempää.

Voi, se oli polttava, raju nälkä, se kalvoi sisälmyksiäni ja teki
minut sokeaksi! Se oli tuskaista kätten vääntelyä. Se oli suonenvetoa
jaloissa, jotka olisivat tahtoneet juosta. Se oli janoa, joka painoi
suun ja silmät kuopalle. Huuleni vapisivat, tuntui kuin olisin
vaipumassa tainnoksiin. Kaipasin Doriksen läsnäoloa enkä mitään muuta.

Puuska oli yhtä ankara kuin lyhyt. Marian syleilyssä, joka minua odotti
hämärässä hotellin edustalla, olin unohtanut sen muistonkin.

Rakastava pari ja me saimme illallisemme toisten jo syötyä; me neljä
olimme ainoat ruokailuhuoneessa, ja pöytämme olivat lähekkäin. Minun
sopi vain kuiskaillen kertoa Marialle — hyvin mahdollista, että hän,
päästyäni kuvailemaan kohtausta laivalla, loi tutkivan tai hämmästyneen
syrjäsilmäyksen viereiseen pöytään. »Katso», sanoi hän, enkä voinut
erottaa oliko se ivaa vai kateutta — »katso, Claus, nuo rakastavat!»

Samassa selvisi rakastavalle parille, etten ainoastaan ollut
nähnyt heidän kohtaustaan, vaan että myös juuri olin kertonut sen
naiselleni. Ilmeet, joilla he saattoivat meidät sen ymmärtämään,
olivat epäystävälliset, ilman pienintäkään hyväntahtoisuutta ne
katseet, joilla herra syystä kyllä rankaisi minua ja nainen ilman
syytä Mariaa. Mutta pian he huomasivat, jolloin heidän hämminkinsä
kasvoi kuin kuu, että Maria ja minä ajattelimme heidän kiistaansa
vain mieluisin tuntein, ja välillemme syntyi, meidän lähestymättä
toisiamme henkilökohtaisesti, ystävällinen suhde, joka päivä päivältä
kävi yhä läheisemmäksi. Välistä he tulivat kuin siipikengillä juosten,
välistä liukuivat synkkinä esiin, he kiusasivat ja lohduttivat ja
onnellistuttivat toisiaan — he rakastivat autuaasti ja toivottomasti.
Me emme edes tervehtineet toisiamme.

Sellainen pidättyväisyys kehitti melkein huomaamatta myötätuntomme
ilmaisumuotoa, jotka olivat erikoisia sekä tavattomuutensa että
näkymättömyytensä vuoksi. Nopeasti käännyttiin käytävän mutkissa,
syöksyttiin syrjään ja esiinnyttiin niin elävänä anteeksipyynnön kuvana
kuin suinkin mahdollista. Mutta lukusalissa, ravintolassa, pengermällä,
lyhyesti sanoen, kaikkialla, missä oleskelimme samassa huoneessa,
saattoi helposti havaita, että voimme hetkeksi hävittää toisemme
näkyvistä, mutta emme ajatuksista. Tällainen myötätunto oli kuin
jokin erikoinen valo huoneessa. Mutta me (Maria ja minä sanoimme sen
uhmailevasti nauraen, me hullut) tunsimme olevamme turvassa kaikilta
pettymyksillä. Nuo toiset esittivät edessämme murhenäytelmää. Toiset!
Me istuimme permannolla.

Mutta emme olleet läheskään niin rauhallisia kuin kumpikin olisi
tahtonut toisen luulevan. Ensimmäiseksi osoitin minä levottomuuden
merkkejä. Lähetin sähkösanomia ja sain vastauksia.

»Mitä kuuluu Dorikselle?» kysyi Maria ystävällisesti.

»Kiitos, hyvää. Minua tunnutaan kaivattavan kotona.» Näin, kuinka hänen
ruskea hipiänsä kalpeni.

Seuraavana yönä johtui Cap d'Antibesin runo mieleeni

    »Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa,
    huvilat valkeat, pinjat tummat,
    ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa...»

Selvenikö kypsyneelle naiselle äkkiä, että tällainen haaveileva puhe
ei ollut meidän rakkautemme kieltä! Tai vaivasiko häntä ensimmäisen
aistihurmamme muisto, jolloin hän oli minut omistanut kokonaan ja
syvemmin kuin silloin olin luullut ihmiselle mahdolliseksi. Kasvot
poispäin käännettyinä hän pyysi: »Vaiti! En tahdo enää koskaan sitä
kuulla...» Ja sitten hän huudahti: »Voi, kuinka minua kaduttaa!»

Pelästyin niin, että yhdellä hyppäyksellä seisoin keskellä huonetta.
Mariako itkemässä — mitä selvimmin rakkauteen antautuneena, meidän
rakkauteemme...?

»Jumalan tähden, mitä sinä kadut?»

Kesti hetken, ennenkuin hän yhä äänekkäämmin nyyhkien jatkoi:

»Etten silloin pidättänyt sinua itselleni! Varmasti se olisi
onnistunut, minun olisi pitänyt pidättää sinut, vain itselleni, Claus!»

Enempää en kuullut, sillä olin jo huoneittemme välisessä kylpyhuoneessa
ja olin sulkenut oven takanani. Tunsin itseni petetyksi ja uhatuksi.
Minulta oli riistetty suhteemme tähänastinen hilpeä sopusointu, ja
minua uhkasi dramaattinen näyttämönvaihdos, joka oli kerrassaan vastoin
makuani. Tunsin suuttumusta ja pettymystä siitä, että Riviera-taivaan
sinileimalla varmennettu hiljainen lupaus tehdä toisillemme vain
hyvää oli rikottu. Kukaan petetty rakastaja ei olisi voinut olla
loukkaantuneempi kuin minä viekas narri nyt nimenomaan yritin olla.

Pukeuduin kiireesti, ikäänkuin tällä kertaa pitäisi todellakin karata,
ja matkustin Venetsiaan. Nähdessäni Danielin hotellin, jonka luokse
gondoli pysähtyi, ajattelin: »Luonnollisesti, kuinka voinkaan unohtaa,
mikä hän on syntymästään saakka ollut: suuri kissa, joka voi olla yhtä
viisas kuin musikaalinenkin ja tuntemattomasta syystä on antanut minun
kesyttää itseänsä — tai joka ehkä pikemmin on esiintynyt niin, että,
kuvittelin hänen suostuneen kesytettäväksi!»

Kun varhain aamulla palasin kotiin, odotti Maria minua aamupuvussaan
yhteisellä parvekkeellamme: juuri peseytyneenä, tukka kähertämättä,
kasvoissa tuskin huomattavasti ihomaalia, vain kulmakarvat, ohimot ja
suupielet lievästi väritettyinä, mutta suu kalpeana, ja huulien yli
lipui kieli kuin punainen vesikko, ensin hypellen, sitten, kun hän oli
varma minusta, hitaasti kuin mahallaan mäkeä laskien. Viitantapainen
puku verhosi hänen vartalonsa ja oli kirkkaan opaalin värinen. Ja
niinkuin opaalissa vaihtelivat sen värivivahdukset valon mukaan
(samalla kun vartalo oli kiinteä ja sileä kuin ihmiseksi tullut patsas)
ja uudistuivat sateenkaaren värisestä syvyydestä. Oliko hän silloin
kietoutunut merestä leikattuun silkkipalaseen, joka niin kauniisti
häntä somistaen edelleenkin oli yhtä meren kanssa?

»Mistä saakka?» kysyin hämmästyneenä, sillä nyt näin tuon puvun ensi
kertaa.

»Yllätys», vastasi hän hymyillen.

Hän oli itse valmistanut teen. Kun kaadoin sitä kuppiin, nousi höyry
ilmaan kuin pienen uhritulen savu. Se oli ahdasmielisesti rakastavain
uhritulen savua pienestä, läpinäkyvän ohuesta porsliinikupista.

Mariasta tuoksui kylvyn englantilaista suolaa, ja tämä tuoksu yhtyi
kuohuen meren kirpeämpään tuoksuun, kun tuuli sitä puhalsi. Hän nauroi
ja osoitti aurinkoa, ja kun se mahtavana kuin haaremin herra tuli
esiin, pyörähti Maria hiljaa lyhyin siroin askelin sen edessä tavalla,
jolla ei hiiri ole koskaan kissan edessä tanssinut, mutta mahdollisesti
joskus kissa rakastuneen tiikerin edessä.

Rannalla alkoi liikehtiä partiolaisia, poikia ja tyttöjä, jotka
kylmässä vedessä karkaisivat jäseniään Stratan ja isänmaan hyväksi.
Senjälkeen tulivat nuo seitsemän vanhaa herraa. Maria tunsi heidät
nimeltä. Ne olivat hyviä vanhoja nimiä. »Kapitolin vartijat», niin he
itseänsä nimittävät, ilahduttivat nuorta polvea lyhyillä pukinhypyillä
ja pitkillä puheilla, mutta heidän hypellessään auringon paisteessa,
näytti heidän nahkansa liehuvan luiden ympärillä, ja heidän puheensa
nielaisi meri.

»Katsohan, Maria», sanoin, »tuolla alhaalla he suorittavat
aamuhartauttaan sinun Stratallesi».

»Camillan Stratalle, aioit kai sanoa.»

»En, vaan sinun.»

»Claus hyvä, hän rakastaa minua mielettömästi, se on totta.»

»Näetkö nyt!»

»Mutta minä luulen, että Camilla rakastaa häntä enemmän kuin minä.»

Höyhenkevyt käsi kosketti olkapäätäni.

»Eiköhän meidän nyt pitäisi mennä nukkumaan? Toinen kentaureista on jo
viisi minuuttia tarkastellut meitä kaukoputkellaan.»

»Ei», sanoin minä, »me menemme uimaan».

Maria huudahti: »Mainiota!» ja juoksi sellaisena kuin oli uimapukua
kädessään heilutellen alas portaita.

Rinnakkain, pitkin vedoin, jotka olivat kuin yhteisen laulun säkeitä,
uimme ulapalle.

Mutta aterian jälkeen, kun hän lepäsi, istuin enää vain harvoin hänen
luonaan. Useimmiten tein kävelymatkoja, joilta palasin hajamielisenä
tai raukeana. Joskus tapasin hänet tällöin hallissa odottamassa
puhelinkeskustelua Roomaan.

»Mitä kuuluu kotiin?» kysyin ensi kerralla.

»Kiitos — Marietta on langennut ja loukannut polvensa. Ei pahasti. Vain
naarmu.»

Kun toisen kerran tapasin hänet puhelinkaapin luona, en enää kysynyt
mitään.

Kaikin tavoin koetimme olla huomaamatta muutosta välillämme, mutta
kerran yllätin hänen kasvoillaan omituisen synkän ilmeen. Silloin
hänellä oli entisen ajan kärsivät, vihastuneet pikkutytön kasvot, jotka
olin kokonaan unohtanut. Pelästyin aika lailla, mutta sitten vihastuin
ja käänsin kiivaasti pääni poispäin. Samalla tunsin, että Maria
tutkivasti katseli minua. Minun ei onnistunut kyllin nopeasti hallita
ilmettäni. Kun katseemme kohtasivat toisensa, hymyilimme — säälien.

»Lähdetään heti!» sanoi hän hiljaa.

Hieman kumartuneena hän katsoi suoraan silmiini, kasvoni hoippuivat
hänen silmäinsä valossa, hengitykseni salpautui, kun hän oli niin
kaunis. Pudistin päätäni, kumarruin, suutelin häntä suulle keskellä
hallia. Hän oli hiljaa silmät ummessa, mutta ei vastannut suudelmaani.
Luulin huomaavani, että hän vapisi.

Mutta kun kohotin katseeni, hymyili hän rauhallisesti.

Kuulimme kolinaa ja käännyimme yllätettyinä ympäri. Takanamme istui
rakastava pari pelipöydän ääressä ja taputti käsiään, tosin melkein
äänettömästi, sitten he kätkivät päänsä kortteihin syyllisiksi
tekeytyen ja loivat meihin lymypaikastaan rikostoverien katseita.

»Täytyy myöntää, että minua hävettää», mutisin.

»Minkätähden, Claus? Nuo ovat hyviä ihmisiä...»

Senjälkeen emme enää puhuneet niin ystävällisesti ilveilijöistämme ja
heidän rakkausnäytelmästään, pian he jäivät pois keskusteluaiheistamme,
ja koetimme olla heitä tapaamatta.

Lähtöpäivä tuli. Seisoimme hallissa ja odotimme hotellin autoa, jonka
piti viedä meidät San Niccoloon. Ystävämme oleskelivat myös hallissa,
puolihämärässä paikassa, lausuakseen mykällä tavallaan jäähyväiset.
Niin se epäilemättä oli suunniteltu, mutta siitä tuli vähän muuta.

Auto tuli portaiden eteen, käännyimme ympäri ja loimme vielä katseen
halliin, tämän yhden muille vieraille, toisen, kuten kaikesta
huolimatta asiaan kuului, parillemme. Silloin nainen hyppäsi lyhyin
askelin kuin liverryksessä luoksemme, syleili Mariaa ja suuteli häntä
kummallekin poskelle. Samalla herra teki paikaltaan minulle kumarruksen
— käsi sydämellä.

       *       *       *       *       *

En ole senjälkeen Mariaa tavannut. Niinä parina tuntina, jotka meillä
vielä oli käytettävinä Venetsian ja Milanon välillä, emme aluksi
rohjenneet itsellemme tunnustaa lopun todellisuutta. Oli tukahduttavan
kuuma. Pidimme kasvojamme ulkona ikkunasta ilmavedossa, ja Marian tumma
kissanpää kirkkaine silmineen riippui häipyvänä vierelläni. Keräilimme
muistoja ja tarjosimme niitä toisillemme, niitä nimeltä mainiten,
kuin pikalahjoja, juoksussa siepattuja ja annettuja: niissä oli
viinitarhoja kiehkuraisine köynnöksineen, valkoinen maantie loputtomalla
vihreällä tasangolla, räikeäpilkullisten plataanien reunustama, pieniä
maataloja, heleän keltaisia, punaisia, valkoisia, joku hoikka torni,
joka yleni puutarhassa — venetsialaisena palatsina ränstyneessä kylässä
— maissipeltoja, joiden punainen multa näkyi viljan läpi ja joilla
viiniköynnökset sopusuhtaisia puita pitkin jatkuivat etäisyyteen,
ensimmäisille vuorille. Ne leikkivät pyramidien muodolla, nuo vuoret,
ja erään onnistuikin olla pyramidi. Sen me valitsimme rajakiveksemme.
Siitä alkaen emme enää tahtoneet näyttääkään kuuluvamme yhteen. Ääneti
istuimme pieluksiin nojaten, alakuloisina kuumuudesta ja väsymyksestä.

Kerran Maria sanoi — liikkumattomana, verkkaan, ikkunasta ulos
katsellen, kuin etsisi ulkoa sanoja: »Vain saadakseni sen sanotuksi,
Claus, ja tahtomatta mitenkään loukata... Kaikki nämä vuodet ovat
olleet epätasaista taistelua. Sinä et ole vastannut minun rakkauteeni.
Ehkä rakastat Dorista niinkuin minä rakastan sinua, mutta minua — älä
ymmärrä minua väärin, Claus, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi,
hurmannut minut, ei, ei, sinä olit aina hyvä minulle, sinä olet
uhrannut minun tähteni, ja silloin, Rivieralla, emme enää kumpikaan
olleet vapaita... Olen esittänyt aina alttiin, aina iloisen pikku
rakastetun osaa, koska sinä et muuta tahtonut, ja sitä osaa sinä olet
rakastanut, et minua. Oikeastaan olen sinua koko ajan pettänyt...
Samaan aikaan kun sinä näit minut loistavana ja iloisena osassani,
olen tässä ulkoilmavankilassani huutanut ja riehunut kaipauksesta,
mustasukkaisuudesta, häpeästä, voi, kuinka olen vihannut Dorista,
jolle sinun sydämesi kuitenkin joka hetki kuului, Dorista ja sinuakin,
Claus. Tunnustan sen. Sinä olet aina pitänyt omanasi vain väritettyä
valhetta... Sinä ainakaan et ole valehdellut. Sinä olit todella
kohtelias huikentelija, joka pari kolme kertaa vuodessa jossakin
maailman kolkassa soit minulle kohtauksen.»

Kumarruin ja suutelin hänen kättään.

»Suo anteeksi», pyysin.

Hän sanoi vielä:

»Myös se pitää sinun saada tietää, Claus... Minulla ei koskaan ole
ollut ketään muuta lemmittyä.»

Kummallista, se koski minuun kuin hän olisi vakuuttanut päinvastaista...

Milanossa erosimme. Maria teki ristinmerkin huulilleni ja jätti minut
Madonnan haltuun. Hipaisin kädenselällä hänen silmiään ja kysyin:
»Milloin taas?»

Hän katsoi minuun ystävällisesti, mutta ei vastannut; enkä toistanut
kysymystäni.

       *       *       *       *       *

Ja sittenkin olen häntä kutsunut, ja sittenkin hän tulee! Elämäni kuluu
yhden toivon valossa ja varjossa: että hän uudelleen ottaisi minut
sydämeensä, niinkuin olen unessa nähnyt... Monesti muuttuu toiveeni
varmuudeksi, usein epäilen — niin vaihtelevat Reinin laaksossa valo ja
varjo, ja yöt läpeensä raivoaa myrsky.

Ja kuitenkin! Ihmeellinen aavistus. Hän tulee, hän tulee varmaan!

Niin, tule vain, tule — Maria, meillä on tehtävämme! Viikkoja, ei,
kuukausia olen puhellut sinulle. Olen näyttänyt sinulle kirjeet, jotka
vaativat minua palaamaan kotiin. Kirjeen äidiltäni, joka pelkää, että
täällä vähitellen myrkytän itseni. Sinä olet saanut nähdä, kuinka isäni
kirjeissään valittelee tuon Ernst Breuschheimin toisinaan kopeata,
toisinaan masentunutta olemusta, joka ei koskaan ole tahtonut olla
veljeni, vaikka hänet otettiin omaksi lapseksi! Olet myös nähnyt
ystäväni Hubert Adamin kirjeen, joka oli täynnä romanttista karkeutta
ja viekkautta: »He ovat varastaneet elämämme, juuri ennen elonkorjuuta,
murhanneet, ruhjoneet raajarikoiksi, turmelleet vanhempamme, veljemme,
ystävämme. Hyvä, ymmärrän kyllä, jos joku kostaa, myös sitä, joka
ei halua elää häpeässä, vaan mieluummin luikkii tiehensä kuin on
näkemässä, kuinka Confrérie des animaux superieurs (niinhän sanoo
kenraali-serkkusi) valmistautuu uuteen joukkosadismin purkaukseen.
Mutta vain tyhmä tomppeli istuu Schwarzwaldin rinteillä pitäen ainoana
elämäntarkoituksenaan hempeämielisesti tuijottaa Elsassiin ja tehdä
itselleen Jumala ties mitä vain senvuoksi, että muutamat ihmiset
kotona eivät ole käyttäytyneet niin jalosti kuin näin jalon sodan
jälkeen olisi sopinut odottaa. Tule vihdoinkin kotiin! Kaikki teillä
rappeutuu veljesi hermoista talliin ja konttoriin saakka. Kenties
uskot sen vasta sitten, kun olet lukenut sen sanomalehdistä. Täällä
ei enää pitkään aikaan ole sinua parjattu (François Kern oli typerä
esittäessään hälinälehdessään lähtösi _Commissions de triagen_ alueelta
'mielenosoitukseksi'), mieliala on muuttunut, ja me, s.o. me, jotka
olemme täällä kotona, me oman maan miehet katsomme täydellä syyllä,
että Breuschheim, Breuschheimin asia, joka merkitsee enemmän kuin
periaatetta, nimittäin vanhaa elsassilaista elämää (joka, ihme kyllä,
vielä kukoistaa), on lopultakin ja juuri nykyisenä aikana tärkeämpi
kuin teidän kirotut perhejuttunne. Polta kaikki lyyrilliset paperit,
taudinselostukset ja kuumekäyrät mukaan luettuina, ota poikasi selkääsi
ja marssi Reinin yli. Terve!» Ja erikoisimmankin näistä sanomista olen
sinulle kertonut, palvelija-diplomaattimme Josefin kirjeen: »Rakas,
kunnioitettu herra parooni! Teidän olisi jo aika hoitaa asioitanne...»

Hullunkurista, vai kuinka? Mutta se on vakavaa. Meillä on tehtävämme.
Meidän tulee ponnistaa pystyyn maailman raunioista, pelastaa itsemme
ja lapsemme. Mitä on ollut, se on haudattu joukkohulluuteen, veriseen
viattomuuteen. En minä etkä sinä ole sitä kokenut, vaan meidän
varjomme. Se oli vain aavistus siitä, mitä jonakin päivänä olisimme,
sinä ja minä, kotiseutu, maailma — — tule!




XXII. LOPPU


Sunnuntaina oli sumua. Aamuhämärässä satoi lunta. Sitä seuranneena
päivänä oli suoja.

Illalla tuli lievä pakkanen. Iltapäivällä olin kävellyt kappaleen
matkaa metsätietä ja ihaillut puiden lumiturkkia. Ne olivat keränneet
enemmän lunta kuin muulloin kuluneen talven aikana, suorastaan
täyttyneet lumesta. Näin, että suojailmasta huolimatta ei pisaraakaan
pudonnut puista. Mutta lumi oli valon kyllästämä, kaikkialla oli
täydellinen hiljaisuus, ja kun hämärässä astelin kotiin päin, oli
metsä valkean hornan näköinen. Kylmän yltyessä alkoi kuulua hiljaista
rätinää. Ajattelin vielä: »Metsä kehrää lasia...» Jokainen oksa, joka
lehti oli kokonaan kristallien peittämä, vahvemmilla oksilla lumi oli
jäätynyt paakuiksi — hirvittävä paino, joka — yhä kasvoi.

Yöllä kuului taloni katolta jysähdys, samalla lepatti sähkövalo,
sammui ja syttyi uudestaan, ikäänkuin joku olisi pari kertaa nopeasti
kiertänyt katkaisijaa. Otaksuin, että ulkona oli jälleen tullut
suoja, että katolta oli vyörynyt lunta ja katonharjan valomasto siitä
pelästyneenä herännyt unestaan.

Ja äkkiä paukahti talon takaa laukaus. Ja heti sitten vielä toinen.
Kiiruhdin huoneesta, seisoin hetken jäykkänä ovella, syöksyin kuin
oudon voiman vetämänä pihan yli puutarhan portille. Minä tahdoin ja
minun täytyi mennä metsään. Se oli kuin avunhuuto, jota minun täytyi
totella, kuin uhkaus, johon minun täytyi mukautua. Tuntui kuin käsieni
ulottuvilla tapahtuisi murha.

Kun kurkotin kättäni portin ripaan, ryskyi ylläni, voimakas sysäys
heitti minut ruusupensaaseen, ja lunta tuprusi perässä. Märkänä ja
kylmänä nousin pystyyn. Vieressäni lojui miehenpaksuinen oksa, joka oli
katkennut satavuotisesta tammesta.

»Claus!» kuulin huudettavan. Ainakin olin kuulevinani, että joku huusi
nimeäni.

Lisäksi rytisi metsä, ja puutarhan nuoret hedelmäpuut katkeilivat,
ikäänkuin käsky kuolla nyt pimeän halki saavuttaisi nekin.

Taas ovella kuunnellessani näin korkearunkoisten ruusujen keskeltä
katkeilevan. Se oli viimeinen hiljainen kaiku ihan lähellä metsässä
sattuneesta ryskeestä. Se oli kuin laululinnun kuolema kädessäni.

Tämä kaikki tapahtui varjomaisesti, pimeydessä, johon talon lyhty
himmeästi loi valoa. Kuulin paljoa enemmän kuin näin, mutta näkö ja
kuulo sekaantuivat, koska tunsin puutarhan joka paikan pimeässäkin.
Hiljainen kumahdus osoitti minulle nuoren hedelmäpuun, jonka näkymätön
käsi oli kaatanut, valoviirussa näin ruusukepin kokonaan kristalliksi
muuttuneen kruunun — mutta heti senjälkeen sitä ei enää ollut olemassa.
Portin takana seisoi hirsimetsä jäykkänä ja mustana kuin muuri. Ja
mitä muurin takana tapahtui, se kerta kerralta nosti pelkoa jotakin
tuntematonta, luonnottoman suurta, epäinhimillistä kohtaan, paisuttaen
sen suorastaan hirvittäväksi kauhuksi.

Sillä hetkellä kirkastui yö. Ja sitten kajahti auton torvi. Kun epäröin
uudelleen mennä rajuilmaan, aukeni portti, ja tielle astui nainen
pitkässä turkisviitassa, pää hunnun peitossa.

»Kuka täällä asuu?» huusi hän.

Viviane!

Syöksyin ulos, hän juoksi minua vastaan, ja keskellä tietä kohtasimme
toisemme. Seisoimme ja puristimme toistemme käsiä.

»Äitinne on lähettänyt minut tänne», sanoi hän raskaasti hengittäen.
»Minun täytyy heti viedä teidät kotiin.»

»Minä tulen, Viviane. Varmasti. Pian.»

»Heti Claus!» sanoi hän ja nosti katseensa. »Äitinne oli tänään
iltapäivällä luonani. Hän kuolee levottomuudesta.»

»Odotan vielä vain sanaa Roomasta.»

Hän ei vastannut, mutta minusta tuntui kuin hän olisi pelästyneenä
astunut liian lyhyen askeleen, kun rinnakkain kävelimme taloon.

»Mitä tiedätte Stratasta?» kysyin äkkiä. »Olen lukenut jotakin
sanomalehdistä.»

»Hän on mennyt kihloihin Camilla Capponin kanssa.»

»Entä Maria?»

»Mariasta», vastasi hän epäröiden, »Mariasta en oikeastaan tiedä
mitään».

»Olen sähköttänyt hänelle. Olen pyytänyt häntä tulemaan.»

»Vai niin!» sanoi hän.

Suljin ovet — naurettavaa varovaisuutta, kuin vuorenvieremää vastaan.
Silloin ryskyi taas, niin että talo tärisi, ja kaikki valot sammuivat.

Tuskin olin ehtinyt pimeän läpi viedä Vivianen huoneeseeni ja istuttaa
hänet uunipenkille, kun Jacquot ryntäsi sisään.

»Isä!» huusi hän.

Silloin tuli taas valoa, näin hänen istuvan Vivianen ja itseni välissä
matolla, pelosta hytisten valkeassa yöpuvussaan.

»Mitä tämä oikeastaan on?» huusi hän nyreänä ja vilkuili milloin
minuun, milloin uunipenkkiin. Aluksi värähteli vielä hymy hänen
kasvoillaan, sitten hänen piirteensä jäykistyivät läpitunkevan
vakaviksi. Muutos tapahtui tavattoman äkillisesti, ikäänkuin joku outo
voima olisi hänet vallannut. Hän tuijotti silmät suurina eikä puhunut
mitään. Suu oli avoinna. Ja sitten, yhä mykkänä, vedettyään muutaman
kerran syvään henkeään hän tarrautui varjossa lepäävään Vivianeen. Ja
tämä mykkyys oli niin rajua, että ponnahdin pystyyn ja kurotin käteni
tyhjyyteeni en tiennyt, tahdoinko karkoittaa harhakuvan vai pidättää
lasta.

Vivianekaan ei sanonut mitään, vaan painoi pojan rintaansa vasten ja
hyväili hänen hiuksiaan lyhyin suudelmin. Mutta pian Jacquot istui taas
lattialla hänen ja minun välilläni, joka olin hätääntyneenä odotellut,
ja itki hiljaa.

»Mitä tämä on?» kysyi hän taas, mutta tällä kertaa toisenlaisella
äänellä. Hän melkein ulvoi sen, suunniltaan epätoivosta, kuin
mielettömänä tuskasta — tuntui kuin olisimme kaikki nähneet unta!
Viviane peitti kasvonsa käsillään.

»Jacquot!» sanoin, mutta hän pudisti päätänsä. Niin jäimme muutamiksi
minuuteiksi voimattomuuteemme.

»Jacquot!» sanoin uudestaan, ja silloin hän kohotti vaivaloisesti
katseensa. Hänellä oli sairaan harhaileva ilme. Katsoin häntä silmiin,
katsoin sydämeen saakka. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katsoin
häntä...

Tiesinhän liiankin hyvin, mitä hänen sielussaan oli tapahtunut!

Viviane oli samannäköinen kuin Doris, vain tumma, ja Jacquot oli
usein yöllä välähtävässä valossa nähnyt äitinsä, joka myöhään
kotiin palattuaan oli vielä, turkki ja harso yllään, mennyt hänen
vuoteensa viereen. Nyt Jacquot oli saanut päähänsä, että äiti kenties
kuitenkin vielä eli, ja lopettaakseen kauhean pilan tarttunut
häneen, pidättääkseen hänet, mutta heti seuraavana hetkenä huomannut
erehdyksensä. Se oli ollut romahdus kuin alas tornista...

»Ehkä maailma romahtaa?» huusi hän nyt kerskaillen. »Minä en piittaisi.»

Hitaasti ja perusteellisesti hän kuivasi kyyneleensä.

Kun juuri selitin hänelle rajuilman tuhoja, sammui valo kolmannen
kerran, ja Grether Fritz, joka heti senjälkeen toi kynttilöitä, kertoi,
että muuan metsänreunan jättiläislehtikuusista oli juurineen kaatunut
ja katkaissut valojohdot. Viviane saattoi Jacquotin huoneeseensa, ja
Fritz istuutui hänen vuoteensa viereen.

»Claus», sanoi Viviane palattuaan kynttilä kädessä, »Claus, pyydän
teitä, lähdetään. Tämä talo on hautausmaan laidassa, te ette saa
jäädä tänne, lapsi vielä vähemmän.» Hän asettui ihan eteeni. »Auto
odottaa alemmalla tiellä, missä metsä alkaa. Emme uskaltaneet ajaa
lähemmäs. Jacquot ja toiset tulevat myöhemmin, jahka saavat passit.
Te, Claus ette tarvitse passia, minulla on Leo Breuschheimin kirje, ja
saksalaiset päästävät teidät tietysti maastaan pois. Ottakaa viittanne
ja hattunne, sanokaa sana palvelijallenne, ja sitten matkalle!»

»Eikö kello soinut?» keskeytin hänet kiivaasti. »Varmasti se soi»,
myönsi hän. Seisoin kauan ja kuuntelin ryskyvää yötä. Kynttiläin valo
paloi rauhallisesti.

Vihdoin koputettiin ovelle. Fritz, ojensi minulle sähkösanoman.

Odotin, kunnes hän oli lähtenyt huoneesta, ja sanoin sitten kovalla
äänellä, jonka piti kuulostaa luottavalta:

»Huomaatteko, Viviane, kuinka toimintakykyinen tämä Römerbad on? Kello
yksitoista yöllä, maailma romahtaa, kuten Jacquot sanoo, postista on
luokseni pitkä matka, ja sittenkin —»

Avasin hitaasti sähkösanoman.

»Roma» oli luettavana paperin ensi taipeessa.

»Tuoja on varmaankin tullut niittyjen yli», lausuin kohottaen katseeni
ja tuijotin Vivianen silmiin.

»No.» Se oli toisessa taipeessa.

Käänsin esiin kolmannen. Ei nimeä, ei mitään. "No."

Siinä kaikki.

Kun aioin ojentaa Vivianelle paperin, katsahti hän vain siihen, mutta
ei ottanut vastaan.

»Tiesin sen», kuiskasi hän.

Katsellessamme liikkumatta toisiamme, minusta tuntui kuin neljä
silmäämme samoin tuijottaisi kumajavasti syvenevään tyhjyyteen.

Viviane istui pää kumartuneena kuin kuuntelemaan, kädet sylissä.

»Siis EI!» sanoin ja pudistin uhmaten päätäni.

Hievahtamatta Viviane kohotti katseensa, hymy kiersi hänen huuliltaan
suupieliin, ja hän sanoi surumielisesti härnäten:

»Näetkös, Pulcinella, nyt se on lopussa.»

Iskin nyrkilläni pöytään ja vaivuin tuoliin. Lopussa! Ja minäkin, niin
kuului ääni sisimmässäni, minäkin olen sen tiennyt! Sydämessäni olen
sen koko ajan tiennyt! Kerran täytyi tämän vastauksen tulla: Riittää
jo, loppu! Tämäkin vastaus piti kerran saada. Juuri se — ja tietysti
katkerimmalla hetkellä. Tarpeellinen, välttämätön loppusana: »Ei.»

Ulkona jyskyi taukoamatta. Nostin pääni, etsin silmilläni — ketä? Etsin
Mariaa...

Hiljaa, ruusunvärisinä paloivat kynttilät kolmella pöydällä.

»Claus!» kuiskasi Viviane kumartuen ja ojentaen kättänsä minua kohti,
»minkä näköinen te olette!»...

»Saanko pyytää, Viviane», vastasin, tuntien itseni koko lailla
ylpeäksi, voidessani olla niin luja, »saanko pyytää, Viviane, että
sallitte minun saattaa teidät autollenne niittyjen yli. Ja sitten
pyytäisin teitä vielä olemaan yötä hotellissa ja huomenna varhain
yhdessä Jacquotin ja palvelijain kanssa matkustamaan kotiin. Hotellin
omistaja, herra Muser, toimittaa puhelimitse tarpeelliset paperit.
Minä suoritan täällä asiat loppuun ja tulen viimeistään kolmen päivän
kuluttua.»

Hän nousi heti.

»Kätenne siitä, Claus?»

»Kyllä, jos vastineeksi saan suudella teidän kättänne!»

Minusta tuntui kuin romasaappaat jalassa seisoisin tanssisalin
liukkaalla parkettilattialla —

»Ah, Pulcinella!» virkkoi Viviane ja loi silmänsä maahan. »Tiedän, nyt
alatte taas ottaa unilääkettä. — Hyvää yötä.»

Saatoin hänet autolle saakka, odotin, kunnes valonheittäjät olivat
kadonneet tienmutkan taakse, ja kävelin hitaasti metsään.

Oli kostea, pimeä yö.

Pelästyin pahasti, kun äkkiä ylläni ja ympärilläni alkoi ryskyä ja
minua tempoa. Alinomaa iski lumiryöppy kasvoihini.

Poikkesin tieltä ja tunkeuduin metsän pimentoon...

Viimeistään kolmen päivän perästä, ajattelin — niin, kolmen päivän
kuluttua voin hyvinkin olla kotona.

Kesti kauan, ennenkuin minut nujerrettiin. Pimeys alkoi kuristaa
kurkkuani, painaa sisään silmiäni. Lopuksi valtasi minut hurja hätä,
juoksin, kaaduin, juoksin taas. Pitkän päättömän juoksun jälkeen, jonka
kestäessä olin yhtä monta kertaa kaatunut kuin astunut askelia, luulin
näkeväni taloni hämärät ääriviivat. Samalla hetkellä lennätti päähän
sattunut isku minut kauas syrjään...

       *       *       *       *       *

Barry oli kuullut huutoni, löytänyt minut, kappaleen matkaa raahannut
minua suljetulle portille asti, sitten hypännyt aidan yli ja herättänyt
väen. Olin kauan tajuttomana, mutta se johtui vain ylenpalttisesta
väsymyksestä. Päähäni tullut haava oli vaaraton.

Iltapäivällä matkustivat Jacquot, Kathrin ja Fritz Kehliin, missä
heidän piti Leo-serkun avulla pyrkiä rajan yli. Lukitsin talon ja
lähdin Barryn kanssa »Hotel Vogesenblickiin». Ilta oli jo tulossa.

Puutarhassa näytti surkealta. Kaikki suuret hedelmäpuut olivat
menettäneet muutamia kauneimmista oksistaan, monet nuorista ja myös
korkearunkoiset ruusut olivat tasaisesti katkenneet tukipuunsa siteen
yläpuolelta. Tulpaanit makasivat kuihtuneina maassa.

Jähmettyneen metsän läpi kulki väristys. Ilmassa tuntui leuto henkäys.
Kun vielä seisoin pihalla ja mietin, pitäisikö heti kaadattaa kaksi
suurta lehtikuusta, jotka jäälastissaan uhkaavasti roikkuivat
tallirakennuksen yllä, nousivat nuo molemmat jättiläiset tippuen ja
pärskyen pystyyn silmäini edessä. Oli suoja.

Puista rapisi jääpalasade. Metsä helisi ja kajahteli niin kauas kuin
korva kantoi. Kun ensimmäinen äkkiä alkaneen etelätuulen puuska osui
puihin, olivat jäätyneet oksat jo puoliksi sulaneet, ja loppuosa
niiden kuolettavaa kuormaa sortui jää- ja lumiryöppyvyöryinä maahan.
Vain muutamat erikoisen kovettuneet saivat tuulelta kuoliniskunsa ja
romahtaessaan herättivät muiston kuluneen yön kauhuista...

Talon lähimmässä ympäristössä oli tusinoittain sinne tänne kaatuneita
suuria puita, tukkien lumen ja jään peittämät tiet. Emme päässeet
pitkälle. Ennen puhtaana, melkein puistona pidetty metsä oli käynyt
läpipääsemättömäksi. Lennätinpylväistä ei ainoakaan ollut jäänyt
pystyyn. Painavat langat, joiden ympärillä oli kolmen sormen vahvuinen
putki jäätynyttä lunta, olivat katkaisseet ne tai taivuttaneet maahan.
Valojohtopylväiden laita ei ollut paremmin. Monin paikoin olivat tiellä
lojuvat langat paksuina kerinä, joita kartoimme ikäänkuin ne olisivat
myrkyllisten käärmeiden pesiä, aarniometsän mukana sinne loihdittuja.

Mutta jo kaikui kirveeniskuja kuin katkonaisia kellonlyöntejä, kun
koneistoa uudelleen koetetaan saada käyntiin. Miehiä näkyi ryhmissä
tarttuvan kiinni lankoihin ja tahdissa huutaen niitä kiskovan, samalla
kun toiset kiipesivät pystytettyihin mastoihin ja ylös päästyään
lauloivat alhaalla hääriville. Kirves ja saha tekivät työtä, eri
puolilla tuoksui tuoreelta puulta. Ihana tuoksu! Sitten kunnon sade
pesi metsän täysin puhtaaksi.

»Vogesenblickin» hallissa seisoi herra John Muser, täysi ylimys,
ja otti vastaan rakkaimmat, ensimmäiset vieraat. Olin hämmästynyt
nähdessäni niin paljon nuoria naisia koolla — heillä oli pienet hatut,
lyhyet hameet ja punaiset suut. Kylpylän puistossa soitettiin. Nuori,
oikein sievä tyttö niiasi, katsellen pelästyneenä pääsidettäni. Sehän
oli Jacquotin ystävätär, pikku Anna Grässlin, ja viittä askelta
kauempana tapasin parooni Breisachin, joka tervehti minua ylenpalttisen
myötätuntoisesti. Minusta hän ei ollut lainkaan niin ikävä kuin
kotona oli uskoteltu. Otin vastaan hänen illalliskutsunsa, eikä
minun tarvinnut sitä katua. Hän piti minulle seuraa erinomaisesti,
sain tietää paljon tärkeitä asioita, jotka olin kokonaan unohtanut —
esimerkiksi, että loordi Berrick oli nainut Pia-kälyni ja matkusteli
nyt hänen ja Marcus Hartmannin kanssa (josta oli tullut bolshevikien
asiamies) Intiassa, että saksalaiset setelit eivät olleet sen paperin
arvoisia, jolle ne oli painettu, mutta että baijerilaiset tahtoivat
saada kuninkaansa takaisin juuri senvuoksi, että aateliston täytyi
»häikäilemättä» muuttua uudenaikaiseksi, ellei se tahtonut joutua
perikatoon — ja parooni hankki minulle sopivaa väkeä, joka yövahteina
ja asukkaina muutti metsätaloni ullakkokerrokseen.

Seuraavana aamuna lähdin Barryn kanssa Rheinweilerin laivasillalle.

Katselin ympärilleni, enkö jossakin ikkunassa tai puutarhassa näkisi
Donjaa. Se valkoinen, mikä kiinnitti huomiotani, oli kuitenkin vain
Liesel Rheinweilerin haudan marmoripatsas, joka vilkkui puistoaitauksen
läpi leveänä ja yksinäisenä virtaavalle Reinille. Linnan
geraniuminpunainen katto loisti auringossa, ja sen vartijat, poppelit,
olivat tuoreessa lehdessä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PERINTÖ REININ RANNALLA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.