Suomea ristiin ja rastiin

By Ernst Lampén

The Project Gutenberg eBook of Suomea ristiin ja rastiin
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suomea ristiin ja rastiin

Author: Ernst ampén

Release date: February 24, 2025 [eBook #75458]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1917

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEA RISTIIN JA RASTIIN ***

language: Finnish




SUOMEA RISTIIN RASTIIN

Kirj.

Ernst Lampén





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.




SISÄLLYS:

Matkailun aatteellinen tarkoitus..
Matkailijoita Jumalan armosta.
Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.
Tukkilaisten ja noitien parissa.
Suomussalmelle.
Hyrynsalmen reittiä laskemassa.
Jekaterina Panfilovna.
Punkaharju.
Joulumatka 37 asteen pakkasessa.
Hämeessä. I—III.
Matka kirkkoveneessä.
Savo. I—V.
Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.
Matka Valamoon 1914.




Matkailun aatteellinen tarkoitus.


Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita
kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se
arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmaisumuotoja.

Nämä väitteet uskaltanen julkilausua vastaväitteitä pelkäämättä.
Historia todistaa sen epäämättömän selvästi.

Alkuaan kreikkalaiset sanoivat kaikkia kansoja, jotka eivät puhuneet
heidän kieltänsä, barbaareiksi. Juutalaiset halveksivat kaikkia,
jotka eivät uskoneet heidän Jumalaansa, ja sanoivat heitä pilkaten
pakanoiksi. Kuta korkeammalle kreikkalaisten sivistys kohosi, kuta
enemmän he matkoillaan ja sotien kautta tutustuivat naapurimaitten
asukkaihin, sitä pienemmäksi supistui barbaari-alue. Myöhemmin
sanottiin barbaariksi ylimalkaan raakaa ihmistä, kuuluipa hän sitten
mihin kansakuntaan tahansa, siis sama merkitys, mikä sanalla vieläkin
on. Pakana, »paganus», on edelleen käytännössä kristittyjen kesken,
ja sillä yhäkin tarkoitetaan kristinuskoon kuulumatonta henkilöä,
juutalaisia lukuunottamatta.

Mitkä konnamaisuudet, mitkä julmuudet, mitkä ilkityöt olivatkaan
suvaittuja toisen kansan henkilöitä kohtaan! Tästä puhuvat
kreikkalaisten monet tarut, ja tätä todistaa juutalaisten hurja
raivo toisinajattelevia kohtaan. Tässä oli konnamaisuus kehitetty
järjestelmäksi, vieläpä korkeitten jumalien pyhittämänä.

Mutta kreikkalaisilta hälveni tämä ahdasmielisyys aikaisemmin ja
perusteellisemmin kuin muilta vanhan ajan kansoilta. Minkä ihanan kuvan
ennakkoluulottomasta matkamiehestä tarjoaakaan meille Herodotoksen
haamu, ja mikä mainio esikuva hän on kaikkien aikojen turisteille. Hän
samosi halki silloisen tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta
merestä hamaan erämaan reunaan Libyaan; hän kertoelee liikuttavalla
tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua,
joka olisi tyly tahi halventava, vaikka hän kosketteli n.s. barbaarien
tapoja ja menoja. Joskus sattuu, että hän kummeksien kertoo
lydialaisista, että he häpesivät ihmisten alastomia ruumiita, tahi
ihmettelee sitä tapaa, millä Faraon tytär sai pyramidinsa pystyyn.
Missä tapaa oudon jumalan palvomisen, siinä hän lohdutteleiksen sillä
päätelmällä, että jumalista meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä
vähän tietoa. — Tällainen ennakkoluulottomuushan on harvinaista vieläpä
meidänkin valistuneelle aikakaudellemme. — Mutta olihan Herodotos
Kreikan suurinten miesten aikalainen ja toisten edelläkävijä, miesten,
jotka ovat luoneet eurooppalaisen sivistyksen pohjapiirteet, niin,
voimmepa sanoa nykyään jo hyvällä syyllä, panneet alulle koko maapallon
karummaksi kantavat kulttuuri aatteet. Ja tämä kulttuuri ei ole
kansalliskiihkoista, se on kansainvälistä koko rakenteeltaan.

Sata vuotta tämän jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken
Itämaitten vanhan kultuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti
eteenpäin, vapauttaen, valistaen, eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli
pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen
loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten
sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunottarien kesken. Valtakunta
muodostui, missä kreikkalainen viisaus tunkeutui kaikkiin kansakuntiin,
kaikkiin vapaisiin kansanluokkiin, missä suvaitseva, suopea
kreikkalainen maailmankatsomus piti valtikkaa. Tässä onnellisessa
valtakunnassa pääsi matkailukin kuulumattomaan vauhtiin, sillä matkailu
on korkeamman sivistyksen lapsi, joka viihtyy ainoastaan siellä, missä
rauha vallitsee kansain kesken ja missä on »ihmisillä hyvä tahto». Sepä
ei ainoastaan viihdy siellä, se luopi rauhan ja sovun tunnetta kansain
ja ihmisten suhteisiin.

Ajanjakso Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon Välimeren maissa
oli matkailun kultakausi, niinkuin se oli hienon älynkin. Sen ajan
turistit matkustivat oppiakseen tahi opettaakseen. Mailla ja merillä
vallitsi rauha, matkailija liikkui turvallisena hyvintehtyjä ja
hyvinhoidettuja teitä pitkin. Ainoastaan kahta kieltä tarvitsi osata;
ken taisi niitä käyttää, hän sai sanottavansa ymmärretyksi, mihin tämän
hienostuneen valtakunnan ääreen ikänä joutui.

Tulipa sitten suuri rämeytymisen aika. Minkä synkeän kuvan herättääkään
meissä keskiaika myöskin matkailuun nähden. Ihmistiedon halveksimista
seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan
sivistyneimmät käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot. Ritari
vaani linnansa tornista turvatonta matkamiestä ryöstääksensä hänet,
munkki kerjäsi ja uhkasi naisten kunniaa, matkustavat teinit tappelivat
ja murhasivat ja petkuttivat talonpoikia.

»Jumalten herääminen» merkitsi uuden ajan alkua myöskin matkailulle.
Maita löydettiin, uusia, entisiin verraten jättiläismäisiä, merta
kuljettiin. Maapallon ympäripurjehdus sai alkunsa.

Aina renesanssin ajoilta asti on sivistys kulkenut eteenpäin
katkeamatonta voittokulkua. Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen
kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin
varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.

Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja
sotahimo vanhalla »kunniakkaalla», nykyään jo hieman järkähtäneellä
valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit,
tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista
kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä
valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan
tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä
elävästi todistaa.

Mutta juuri nyt voi huomata äänen, joka kansoissa kaikuu, äänen,
joka on lähtenyt nykyajan sivistyneen ihmisen parhaimmasta tunteesta
ja kirkkaimmasta järjestä. Tämä ääni on aamutoitotus, joka ennustaa
uutta aikaa, missä konnuus konnuudeksi leimataan kaikissa tapauksissa,
vaikkapa sen hallitus tekisi hallitusta vastaan, kansa kansaa vastaan.
Ajan merkit ovat selvät: ne ovat toivorikkaat, vaikka vielä verrattain
voimattomat; ne puhuvat tulevasta ajasta, missä oikeus määrää eikä
väkivalta.

Matkailu asettuu empimättä niiden voimien riviin, joitten päämäärä
on valmistaa tietä tälle onnellisemmalle ajalle. Matkailun ylin
tarkoitus on aina ollut ymmärtämyksen aikaansaaminen ihmisten kesken
eri seuduilla, sijaitsivatpa nämä sitten oman maan rajojen sisällä tahi
vieraissa maissa. Mikäpä turistimatka onkaan muu kuin käynti naapurin
luona, jolta odottaa ystävällistä vastaanottoa. Tahdotaan nähdä, kuinka
naapuri asustaa ja elelee, miltä hänen kotinsa näyttää. Jos hänen käy
hyvin, iloitaan, jos huonosti, toivotaan parempaa vastaisuudessa.

Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja
tuli. Turisti on otettava vastaan, olipa hän vaikka vihamiehemme.
Sitä vaatii kestiystävyyden pyhä laki. Ei mitään ole voitettavissa
epäystävällisyydellä, kaikki taas kohteliaisuudella.

Jokainen matkamies, joka astuu meidän kaukaiselle niemellemme,
on lausuttava tervetulleeksi. Jos hän kantaa vihan aseita, on
häneltä aseet riisuttava näyttämällä meidän ponnistuksiamme
kulttuurin kohottamiseksi, loukkaamatta minkään kansan oikeuksia.
Aseittenriisuminen on tapahtuva ystävällisyydellä, eikä kylmyydellä ja
tylyydellä, joka on barbarian merkki.

_Sillä matkailun aatteellinen tarkoitus on aina ollut, on ja on aina
oleva — kansain veljestyminen_.




Matkailijoita Jumalan armosta.


Kaikki, jotka matkustavat huvinsa vuoksi tahi virkistyäkseen, kantavat
matkailijan nimeä. Ei suinkaan vaadita tämän arvonimen saamiseen,
että on rikas, toimeton englantilainen, ristiraitaisissa housuissa ja
väljässä villavaipassa. Eikä ole pakko taivaltaa tuhansia kilometrejä,
ollakseen oikea matkailija. Kaksi tahi kolme peninkulmaa siihen kyllä
riittää. Pääasia on, että matkan tekee virkistymisen tarkoituksessa
tahi ihaillakseen kauniita näköaloja. Upporikas maankiertäjä on
fanaatikko turistien joukossa, se taas, joka vain käväisee lähimmässä
kaupungissa omalla eväällään, hieman tuulettuakseen tahi nähdäkseen
vieraita naamoja, hän on flegmaatikko — jollei hän samalla ole varaton
raukka.

Matkailijoita Jumalan armosta eivät suinkaan ole ne, jotka matkustavat
useimmin ja kauimmaksi. Matkailija Jumalan armosta on se, joka
on iloisimmalla päällä matkustaessaan. Tavallisimmasti sellainen
on lyhyen matkan tekijä lyhyemmän ajan kuluessa. Kukapa ei olisi
kohdannut tuollaisia maailmata maleksivia matkailijaperheitä, joilla on
pieniäkin lapsia mukanaan. Ne haukottelevat kaikelle, ei mikään heitä
huvita, paitsi matkakirjallisuus, nuorimpien käsissä ryöväriromaanit,
vanhempien käsissä rakkausromaanit. Olen tavannut tällaisia
väsähtäneitä matkamiehiä suurilla Euroopan matkareiteillä, matkamiehiä,
jotka näyttävät kyllästyneinä hyräilevän surullista virttä: og jeg har
sett all jordens pragt, men glaeden ingensinde (olen nähnyt kaiken
maailman loiston, mutta iloa en missäkään).

Kun puhun rikkaista matkailijoista, en suinkaan unohda että
näidenkin joukossa on matkailijoita Jumalan armosta, niinkuin esim.
amerikkalainen Carnegie, joka on kiertänyt maapalloa oppiakseen, ja
joka on oppinutkin sen, mikä on kaiken matkailun arvokkain opittava,
nimittäin oppinut pitämään arvossa lähimmäistään, olkoonpa että tämä
naamassaan kantaa niitä väriä tahansa, mustaa, keltaista, ruskeata
tahi punaista. Tämän hänen oppinsa näkyvänä ilmauksena mainittakoon ne
monet rahalahjat, jotka tämä amerikkalainen pohatta on jakanut kaiken
maailman kansoille, muun muassa ruotsalaisille.

Mutta iloisimmat matkamiehet, mitkä minä milloinkaan olen tavannut,
eivät kylläkään ole olleet miljardöörejä. Päinvastoin ovat ne olleet
heidän antipodejaan.

Kerran maailmassa saavuin polkupyörälläni Lindaun kaupunkiin
Bodenjärven rannalle. Olin polkenut koko laajan Baijerin kuningaskunnan
läpi, olin saanut monet hikikylvyt, ja olin ollut pakotettuna juomaan
monet litrat paksua »baijeria», sillä jos vettä pyysin, niin tuotiin
minun eteeni pesuastia ja pyyhinliina. Mutta olut ei ole keksitty
minun sisäelimiäni silmällä pitäen, ja minä sain ylen ankaran kuumeen
ja horkan, aina vuorotellen. Laivakyydillä kuljin Bodenjärven poikki
ja saavuin Sveitsiin, Romanshornin kaupunkiin, jossa jouduin asumaan
kaupungin pormestarin omistamaan hotelliin. Tuskaisena ja kuumana
sukelsin ilmavan untuvapatjan alle, ja mielessäni kieri kamala kuolema
vierailla mailla.

Seuraavana päivänä heräsin korviavihlovaan elämään. Hyökkäsin ikkunaan
siinä luulossa, että tulipalo raivosi lähistöllä. Sairaan pääni lävitse
välähti ajatus: etpä saakaan kuolla luonnollisella tavalla, sinulle
on kohtalo määrännyt noita-akkojen ja vapaa-ajattelijoiden kipukovan
kuoleman polttoroviolla. Tiesin jo ennestään, että täällä lähellä
ystäväni Juhani Huss parka oli savustettu kuoliaaksi ja tuhka heitetty
jokeen. Avasin vavisten akkunan, mutta mitä näinkään!

Katua pitkin vyöryivät hiljaista kyytiä ikivanhat muuttovaunut, niin
täyteen ahdetut ihmistä kuin olla osasi. Väkeä kaiken ikäistä! Eukkoja,
ukkoja, nuoria neitosia ja nuorukaisia kaikenkaltaisiin pukuihin
puettuja, arvattavasti jonkunlaisiin kansallispukuihin. Naisilla
väririkkaat hameet ja hassut päähineet, miehillä liehuvat sulat
hatuissa. — Oli ihana kesäinen aamu, aurinkoinen ja selkeä.

Nepä vasta äänen päästivät, kaikki poikkeuksetta, niin mies kuin
nainen. On mahdotonta sitä kuvata, se on kuultava. Matkamiehiä oli
suunnilleen 25 henkeä joltakin ympäristön alppirinteeltä. He olivat
jättäneet lehmänsä ja vuohensa toisten haltuun »sennenhytteniin» ja
lähteneet turistimatkalle alas laaksoon. Mutta he olivat ottaneet
alppituulen mukaansa laaksoon, alppituulen, joka on kirkasta ja
raikasta kuin ilma lumivyöhykkeen alapuolella.

Onnettomuudekseni — tahi onnekseni — sattui, että herrasväki otti sen
hotellin, missä minä asustin, temmellystantereekseen. He valtasivat
koko alakerroksen tarjoiluhuoneineen. Eivätkä täälläkään hennoneet
luopua alppituulestaan, vaan jatkoivat melunpitoaan vähentymättömällä
voimalla hotellin seinien sisällä. Olin vielä sairas, vaikka
untuvapeitto yön aikana olikin imenyt pahimmat myrkyt sisäänsä. Pakenin
huoneestani ja avasin umpimähkään erään oven, joka johti suureen,
komeaan saliin — raatihuoneen istuntosaliin.

Täällä tapasin onnettomuustoverin, pormestarin ihanan sisaren. Yhteiset
onnettomuudet lähentävät ihmisiä toisiinsa. Minä selitin, että olin
matkamiesraukka, jonka päällä Jumalan käsi raskaana oli levännyt.
Hän vastasi olevansa pormestarin sisar, jolla, ikävä kyllä, oli
herkät hermot, ja joka siis ei jaksanut kestää niin riemastuneitten
ihmisten räikeitä ilonpurkauksia. Romantillinen kohtaus oli »fertig»;
haavoitettu ritari ja kalpea nunna. »Talon taustalla ruusut kukkii!»

Flyygeli seisoi avattuna raatihuonesalin kolkassa. Nuottitelineellä
odotti vihkonen »Laulujen helmiä». Ritari istuutui soittokoneen ääreen,
kielet helähtivät, ja nunna lauloi riemuitsevalla äänellä helmen
helmeltä potilaan lohdutukseksi.

Mutta jysky sieltä alakerrasta tunkeutui lattiapalkkien läpi, valssin
rallatus ja poljento humisi korvissamme. — Olinhan vielä toipuva
potilas, mutta Suomen kunnia ja maine velvoitti minua. — Kumartaen
pyysin pormestarin sisarelta pienen valssin, ja ritari ja nunna
liitelivät — niin, liitelivät — raatihuoneen kirkkaalla permannolla.

Tunsin huojennusta rinnassani, maailma ei enää ollutkaan surunlaakso,
ja nunnakin sanoi, että hermostus oli asettunut.

Läksimme sitte alakertaan katsomaan ja kuulemaan miten maailman
lapset siellä ilakoivat. Vauhti oli yhä edelleen nousussa. Kärsimme
jotenkuten kolme, neljä »jodlaamista» (alppilaisten kimakka hoilaus)
yhdellä kertaa, mutta kun kaksi vankkatekoista Arnold von Winkelriedin
rintaperillistä nyrkeillään iski metallisiin maitokiulujen pohjiin,
silloin täytyi sekä nunnan että minun tukkia korvamme. Raivokkaampaa
johtajaa kuin se, mikä seuruetta komensi, ei voi tavata pohjoispuolella
alppien. Tämä oli vanha eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammas, musta
hammas yläikenessä; hän oli pitkä ja tumma, ja hänen ryntäänsä oli
lohduttoman tasainen kuin Limingan niityt tahi Isonkyrön vainiot. Jos
hänellä milloinkaan lapsia oli ollut, niin kyllä niillä oli ollut yhtä
napisuttavan suuri nälän ja janon hätä kuin Israelin lapsilla korvessa.
Iloisempaa ja hullunkurisempaa eukko-keturata en koskaan ole nähnyt.
— Ei ole parempaa lääkettä maailmantuskalle kuin reippaan vanhuksen
näkeminen. Hävettää ja tulee terveeksi. — Kun eukko huomasi, että tuuli
rupesi heikkenemään, kimmahti hän pöydälle, korotti käheän äänensä — ja
kööri parkaisi heti uusin voimin.

Sibeliuksen »Lemminkäisen kotiinlähtö» antaa heikon kuvan
alppilaisten symfoniasta. Jos hän lainaisi kellot ja rautatiekiskot
»Ouverture solennelle'stä» ja liittäisi vielä muutamia kiuluniskuja
sävellykseensä, olisi yhtäläisyys tuntuvampi.

Illan tullen alppilaiset rupesivat tekemään poislähtöä. Kapusivat
muuttovaunuunsa, muinaisajan rummut pantiin räiskämään ja sennenpiiat
jodlasivat. Mutta alppiväki oli parantanut minun tautini, satuloin
teräsheponi ja seurasin heitä.

Laulussa sanotaan, että nunnat itkivät salaa, kun ritarit paranivat ja
jättivät hoitajansa. En omasta puolestani ole herkkäuskoinen näissä
asioissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi annoin »sisarelle» kaksi
»frankenia» juomarahoiksi — sellainen kuuluu olevan tapana pormestarin
sisarilla siinä maassa, sanoi siivoojatar.

Tienhaarassa seisoin kauan ja katselin poistuvia ystäviäni,
vilkutin jäähyvästiksi, ja vanha eukon-kuvatus hypähti seisoalleen
mööpelivaunuissaan, ojensihe suoraksi kuin humalasalko, avasi suunsa ja
hihkasi. Hän seisoi kuin haaksirikkoutunut Tähtitorninmäellä. Näin suun
ja hampaan, mutta mitään en kuullut jyrinän ja pitkän välimatkan vuoksi.

Ajattelin itsekseni: niin sitä tulee matkustaa, tahi oikeammin, niin
sitä voi matkustaa, kun ei ole liiaksi ravittu, jota reformilääkärit
väittävät meistä sivistyneistä; niin sitä voi liikkua, kun hermoista
ei ole tietoa. Nämä matkamiehet olivat kadehdittavia kyvyssään antaa
riemulleen valtaa. Seuraavana aamuna he kai ryhtyivät ankariin
askareihinsa, lypsämisiin ja paimentamisiin korkeilla niityillään, ja
mahdollisesti he, muistellessaan lyhyttä huviretkeään, kajahuttivat
ilmoille korvia viiltävän kirkunansa, kuten tervapääskyt poutaisella
taivaalla. Matkamiehiä Jumalan armosta!

       *       *       *       *       *

Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista, umpimielistä ja kainoa kansaa.
Tällaiseksi ovat sen kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät.
Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä
tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta
armias silloin heidän meluaan.

Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei
vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa
puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään. Ja juuri nämä ymmärtävät
myöskin matkailla.

Se, joka Kuopiossa on käynyt kesäiseen aikaan, tietää, että nuo
lukemattomat höyryalukset, jotka lepäävät kaupungin laitureissa ja
keskipäivän aikaan lähtevät kukin oman lahtensa perukkaan ja joka
aamu saapuvat kaupunkiin lahtensa perukasta, ovat täpösen täynnä
matkustavaisia. Nämä matkustavaiset ovat talollisia, mökkiläisiä,
loisia ja kerjäläisiä höyryaluksien lukemattomista laitureista ja
niiden ympäristöistä. Kerjäläiset matkustavat säännöllisesti ilmaiseksi.

Nämä laivat saavat hyvät vuosivoittonsa etupäässä
matkustajamaksuillaan. Lasti ei tuota niille sanottavasti mitään.
Pilettien hinnat ovat perin uudenaikaiset, niin huokean taksan mukaan
määrätyt, että ne lähentelevät teoreetikkojen ihannetta. Kilometristä
maksetaan tavallisesti 1 à 2 penniä, peninkulmasta 10 à 20 p. riippuen
siitä, valitseeko kansi- vai salonkipaikan. Kannattaakseen täytyy
laivalla olla »puoli huonetta», mutta ne kulkevat tavallisesti
»täydellä huoneella» ja tuottavat hyvän voiton omistajilleen.

Joka kerta näissä laivoissa matkustaessani on ollut melkein mahdotonta
saada paikkaa, missä olisi voinut lepuuttaa väsyneitä koipiaan.
Useimmiten olen vihdoin löytänyt istumapaikan peräpyörylässä jonkun
jauhosäkin päällä, jossa on kyllä ollut pehmyt istua, mutta josta on
noussut ylös »väärinpäin puuteroituna». Muuten on paikka ollut sopiva
huomioitten tekoon.

Kaikista matkustajista on ainakin 50 % ollut matkailijoita, jotka ovat
käyneet kaupungissa vain hupaillakseen. Jäljellä olevista on 25 %
sellaisia, jotka, peittääkseen matkustamishaluaan, ovat ottaneet kilon
voita, piimähinkin tahi munatuin mukaansa. Loppu on sellaisia, jotka
aikovat hieman kaupitella torilla.

En todellakaan tiedä, onko missään Suomea kaupungissa, pääkaupunkia
lukuunottamatta, sellaista matkustajain tulvaa kuin Kuopiossa. Täällä
on heidän lukunsa päivittäin monta sataa. Ja sitä paitsi ovat he
suruttominta ja iloisinta väkeä, mikä meidän maassamme matkustaa.
Mutta he ovat vain yhden päivän matkustajia ja enintään 10 peninkulman
taivaltajia.

Matkustajat eivät pidä sitä tavatonta melua kuin alppikansa, mutta
suunsoitossa he ovat voittamattomat. Alppikansalla ei ole aikaa
haastelemiseen, sillä heidän täytyy »jodlata», mutta savolaisella ei
koskaan ole sellaista kiirettä, ettei hän ehtisi rupatella. Laivalla
hänen kielensä kilpailee propellin kanssa alituisessa liikkeessä.

Se niiltä näitä matkamiehiä houkuttelee liikkeelle kotoa, on juuri
hauska matka laivalla. Istuminen laivassa, joka livistää salmista
läpi, joka pistäytyy lahdesta toiseen hakeakseen laitureita, on
todellakin nautintoa, joka kelle tahansa on mieluista. Sitä paitsihan
se on parasta, mitä meidän maallamme on tarjottavana matkailun alalla.
Ulkomaalainen turisti unohtaa kaikkein viimeiseksi juuri tyynet
kesäiset iltamme laivojemme kansilla, puikahdellessaan tämän laajan,
peninkulmien pituisen saaristomme sokkeloissa.

Vaistomaisesti savolainen tuntee, että tällainen matkustaminen
edestakaisin kesällä kuuluu ihmisen puhtaimpiin ja virkistävimpiin
huvituksiin. Hän astuu laivaansa oikealla matkailutuulella, ja tätä
tuulta riittää, kunnes hän saapuu kotiinsa ja koti miehille kertoo
matkan tapaukset. Ennenkuin hän kunnolleen on ehtinyt sijoittaa laihan
istuimensa jollekin penkille, on hän jo alottanut jutun naapurinsa
kanssa. Jos naapuri on nuutiainen, hakee hän uutta seuraa, hakee kunnes
löytää, ja sitten kieli liikkeelle. Laivan lähdettyä rannasta ja hiukan
aikaa tähysteltyään matkaseurueita on kukin valinnut sakkinsa ja
silloin alkaa rupatus täydellä todella. Silloin voi sattua, että jutun
hälinä voittaa koneen jyskytyksen ja potkurin solinan. Ei kukaan kiru
eikä rähise, niinkuin alppilainen, mutta kaikki nauravat ja haastelevat
täyttä ääntä. Sillä kaikki koettavat sanoa jotakin sukkelata,
kaikki asiat otetaan leikilliseltä kannalta, yksinpä korkeimmat,
uskonkysymykset, joutuvat hyväntahtoisen, mutta kunnioittavan hymyn
alaisiksi. Ne ovat luterilaisia nämä savolaiset siinäkin merkityksessä,
että he samoinkuin suuri kirkkoisäkin ymmärtävät leikin ja rakastavat
kompasanoja. Pietisti heläyttää yhtä huikean naurun kuin suruttomin
maailmanmahti.

Olen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa,
joutunut Kallaveden pienelle alukselle ja vasta täältä tavannut
virkistävän, repäisevän elämänilon purkauksen.

Savolainen ei ole meluava kuten alppilainen, mutta pohjaltaan hänkin en
suruton matkailija Jumalan armosta.




Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.


Vuokrasin automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä, joka omisti kevyen ja
nopeakulkuisen, 30-hevosvoimaisen, amerikkalaisen »Everit» vaunun. Tämä
auto kulki kevyesti ylös kaikista matkalla olevista mäistä. Ensimmäistä
vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä
hietaiset että kiviset kuin myöskin jyrkät. Muutoin tulimme toimeen
toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat
mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. — Kevyessä
Everit vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. — Niiden varalle, jotka
eivät täysin tunne tämänlaatuisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa,
että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.

Eräänä kauniina heinäkuun iltana ajoimme pitkin mykerikköä Itäistä
Viertotietä Vanhaankaupunkiin. Matkani piti Lahteen. Hyrylästä
poikkesimme Mäntsälään. Kaunis, mutta peijakkaan ikävä on Järvenpään
järven rantaa pitkin kulkeva tie — sentähden että huvilat puistoineen
ja aitauksineen ovat niin lähellä kummankin puolin kiemurtelevaa tietä,
että ne peittävät näköalan aina siinä määrin, että hälyytysmerkkejä
on annettava melkeinpä lakkaamatta koko ajan. Eikä sitä paitsi ole
kovinkaan hauska tehtävä pölystyttää kaikkien tiellä kulkevien
huvila-asukasten kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä
hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa. Vasta
sivuutettuani Järvenpään aseman ja Tuusulan entiset reservikasarmit,
missä aikoinani otin ensimmäiset horjuvat askeleeni sotilasuralla,
tunsin olevan! kokonaan maalla. Ensimmäisen yöni nukuin Ohkolan aito
maalaiskylässä, vaatimattoman, mutta siistin majatalon paksun peiton
alla, muutoin moitteettomassa vuoteessa. — Kuulun niihin ihmisiin,
jotka mielellään nukkuvat vieraissa paikoissa, joka yö uudella
vuoteella. — Majatalon isäntä oli ihmeellinen länsisuomalainen ilmiö.
Hän taisi pakinantaidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea
kuularuisku. Muutoin puhelee länsisuomalainen enemmän kiiluvilla,
hyväntahtoisilla silmillään kuin suullaan. Tavallaan hyvinkin
onnellinen seikka, sillä harvoinpa hän sanoo jotain hauskaa, tuo
hienotunteinen olento, jollei mahdollisesti nousuviinassa. Mäntsälän
kirkonkylässä näin jo uudenaikaisen, suomalaisen majatalon. S.o. suuren
salin, jota ei oltu sisustettu vanhoista herraskartanoista ostetuilla
huutokauppatavaroilla, vaan vallan uudenaikaisilla wienertuoleilla
ja sohvilla, jotka eivät olleet niin täyteläisiä kuin vanhojen,
Ruotsin palveluksessa olleiden majurien ja kapteenien »merenvahalla»
ja »Geflenvapenilla» läpiläpeensä savustamat nahkasohvat. Ainoa,
mikä näissä paikoin on vielä huutokauppatavaraa, on vanhanaikainen,
korkea- ja koristejalkainen fortepiano, joka kärsii parantumatonta
köhää varsinkin c-koskettimen kohdalla, mistä »Ukko Noa» alkaa.
Sellaiset koneet tavataan sekä Mäntsälän että Orimattilan majataloissa.
Muutoin oli kaikki uudenaikaista, ja uudenuutukaisinta oli myöskin
se kirjallisuus, jota oli siroteltu sinne tänne saliin ja kamarien
pöydille. Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka
tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan
kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja
sukuasteikko olisi sallinut. Mutta poissapa on myöskin russakka,
joka ennen nuokkui virsikirjan kannella ajatuksiinsa vaipuneena ja
huiskutteli tuntosarviaan.

Mitä kauemmaksi rannikolta etenee, sitä siistimmiksi muuttuvat
majatalot. Oli suorastaan nautintoa syödä päivällistä Orimattilan
majatalossa. Ruoka oli hyvää ja astiasto uudenaikainen. Majatalo on
samalla tasolla kuin hyvinrakennettu kirkonkyläkin, joka on Uudenmaan
uudenaikaisimpia ja komeimpia seutuja. On tapani iloita sydämestäni
nähdessäni hyvinhoidettuja peltoja, upeasti rakennettuja taloja ja
mukavasti sisustettuja majataloja. Hämmästykselläni ei ollut mitään
rajoja, kun kävin katsomassa paikan »riti rataa» (pikkukamaria).
Ajatelkaahan! Sähkövalo! Töllin rakennustapa on kylläkin iänikuista
vanhaa, tunnettua, linkkuhakoineen päivineen, mutta sähkövalo! Mikä
huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta »kangesta» tähän
siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä
marraskuun iltoina.

Nyt huomasinkin, että koko kylä oli sähköjohtojen varjostama. Näin
navetassakin olevan omat lamppunsa, luulen, että lantatunkiokin oli
varustettu 16 linjan lampulla, otaksuttavasti antaakseen parempaa
vauhtia palamiselle.

Mäntsälän ja Orimattilan välisellä tiellä oli meillä jo aavistus
siitä, että olimme saapuneet yhteiskuntaan, jossa ei nukuta.
Mäntsälän ja Järvenpään aseman välillä liikkui matkustajia kuljettava
automobiili, Mäntsälän ja Orimattilan välillä taas puhki ja
porhalsi kuorma-automobiili, johon voitiin lastata tuhansia kiloja.
Viimeksimainittu oli paikoittain kyntänyt maantien sellaiseksi, että
sitä pitkin oli työlästä kulkea. — Näkyy olevan vaikeata maantiellämme
seurata aikaansa. — Matkustaja-auto silittää ja tasoittaa tietä, mutta
kuorma-auto taas hyvin helposti leikkelee ja paloittelee sen. Uudet
ajat, uudet urat!

Itäisellä Uudellamaalla ei ole sakeasti kauniita paikkoja, Iitin seutua
kumminkaan lukuunottamatta. Vasta kun Orimattila on sivuutettu, alkaa
maa yletä, häämöttävät Salpausselän rinteet, ja kun on onnellisesti
päässyt mäen päälle, avautuu ensimmäinen hauskahko näköala, näköala
Vesijärvelle. Näköalaan sisältyy Lahden uusi kaupunki, jonka asema on
ihana ja jossa on kauniita uusia rakennuksia, esim. torin vieressä
sijaitseva Kansallispankin palatsi; joka tavalla edistyvä yhteiskunta,
mutta sitä haittaa kesäisin paha vika. Kadut ovat Suomen tomuisimmat.
Kaupungin tultua satavuotiseksi ovat sen kadut aivan varmaan pölynneet
kokonaan olemattomiksi. Nuori kaupunki on rakennettu hyvin kummukkaalle
maa-alueelle, Salpausselän rinteelle, jota ympäröivät rajattomat
kangasalueet; niin ollen siis kuin vartavasten luotu sanatorilaitoksia
ja talviurheilua varten.

Lahdesta matkustin pitkin vanhaa maantietä länteen päin Hämeenlinnaan.
Kangasmaita rajattomasti, ja kankaiden välisissä laaksoissa
viljelyksiä, paikoin melko laajoja. Tieni kulki Hämeen vanhimpien
seutujen läpi, Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen, Kangasalan kautta
Tampereelle. - Uusimmat paikannimitutkimukset ovat johtaneet siihen
päätökseen, että Vesijärvi on ikivanhaa ruotsalaista asutusta. Nimet
Vaania = vatten = Vesijärvi, Kutajoki = gudarå, Hovila == hov,
Pyhäniemi = den heliga udden. Vanha seutu, vanha kulttuuri, melkeinpä
yksinomaan nykyään talonpoikaiskulttuuria. Vanhat herraskartanot ovat
joutuneet sivistyneiden talonpoikaissukujen huostaan.

Kuljin vanhaa tietä Syrjänta'an majataloon saakka, jossa Hämeenlinnaan
menevä tie poikkeaa vasempaan, kun taas kapeampi Hauhon tie kulkee
läntiseen suuntaan. Mikä puhuva nimi, tämä Syrjäntaka. Syrjässä
ja vielä senkin takana. Otaksuin, että saisin nähdä jotain hyvin
alkuperäistä ja yksinkertaista sellaisessa majatalossa, jolla oli
näin nöyrä ja vaatimaton nimi. Heitettyäni vain silmäyksen taloon
huomasin, että paikka mahdollisesti oli ollut Syrjäntaka Birger Jaarlin
aikana, mutta että se nykyään oli täysin uudenaikainen, hämäläinen
talonpoikaistalo. Majatalona se myöskin on sadan vuoden vanha. Sisustus
taaskin täysin uudenaikainen, huoneet isot ja niitä on useita, kaksi
asuinrakennusta, navetta, talli, jotka ovat viimeisen mallin mukaan
varustetut. Nuori, kaunis nainen tuli luokseni ja kysyi, halusinko
mahdollisesti jotakin. Hänen näkönsä ja pukunsa pakottivat minua
käyttämään nimitystä neiti. Neiti tarjosi minulle sievän seksan,
n.s. »englantilaisen teen»; mutta vihdoin hän voitti synnynnäisen
hämäläisen kainoutensa ja esitteli itsensä talon emännäksi. Onnittelin
hänen miestään hyvän valinnan johdosta, maksoin ja läksin. Jälkeenpäin
sain kuulla, että emäntä oli käynyt tyttökoulun, olipa siis aikoinaan
vedellyt neliöjuuria, kiusautunut saksan ja ranskan kielioppien
kimpussa ja osannut 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan. Onpa nykyään
varovaisinta, liikkuessaan sisämaamme majataloissa, hiukan sievistellä
puhetapaansa keskustellessaan palvelevan väen kanssa, sillä saattaa
helposti tapahtua, että saman naisen, joka aamulla tuo kahvia sänkyyn,
sittemmin nähdään avojaloin juoksevan pihalla ylioppilaslakki päässä.
— Ei ole siis syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!— Ei enää sovi
tuttavallisesti tokaista palvelijattarelle ristimänimeksi Maija-Liisa,
vaan pikemminkin tarinan aluksi kysäistä: mitä te pidätte Runebergista
naisluonteitten kuvaajana. Seurustelu ja tarinoimistapa muuttuvat tosin
täten hieman kankeammiksi, mutta keskusteluaiheet ovat vaihtelevampia.

Syrjänta’an ja Hauhon välinen, kapea ja hyvin mutkikas, siis
vaarallinen, tie kiemurtelee lukemattomien järvien välitse. Milloin
on järvi vasemmalla, milloin oikealla puolella. Oli tyyni heinäkuun
ilta, aurinko muuttui yhä tummanpunaisemmaksi taivaanrannalla,
ääretön rauha vallitsi luonnossa, kepeäjalkainen Everit kulki
äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui,
lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa
tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla — lehmänhaju
heinäkuun iltana on suloisen kirpeää — ja sittiäiset olivat hurjassa
lentotouhussa. Kuljimme läpi mehevimpien Hämeen seutujen. Ajoimme hyvin
varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä
Everit peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa
valaistuksessa.

Hauhon majatalo on erään kauniin lahden rannalla sijaitsevassa, tiheään
rakennetussa kylässä, niissä eri talojen rakennusten ja ulkohuonerivien
välitse kaartelee joukko eksyttäviä kujasia. On ihan mahdotonta osata
majataloon ilman opasta, sillä tienviittaa luonnollisesti ei ole
olemassa. Se on selväpiirteisin hämäläiskylä, minkä olen nähnyt. Useat
rakennukset olivat koko joukon yli satavuotisia. Mutta kaikki ne olivat
siistityt, puhtaus vallitsi kaikkialla ja hyvinvointi kuvastui myöskin
kaikkialta.

Nukuin mallikelpoisessa salissa, josta avautui näköala lahdelle
ja pihalle. Aamulla koputettiin ovelle; nainen, sirosti vyötetty,
yläruumis asianmukaisesti pönkitetty, huolellisesti käherretty,
astui kilahtavin tarjottimin kohti vuodettani. Punastuen vedin
peiton korvilleni, jotta ainoastaan ruskea silmäpari pääsi kiilumaan
peittoreunustan alta. Epäilin hänessä ylioppilasta, ja kainostelin
tuota korkeaa sivistystä tällaisessa tilaisuudessa.

— Hyvää huomenta! Anteeksi! Mitkä koulut te olette käynyt? sopertelin
hämilläni.

— Kansa- ja rippikoulun, vastasi nainen.

Päättävästi heitin peiton syrjään, kohottauduin istualleni, prykäsin
itselleni kupin kahvia ja lausuin täysin levollisesti:

— Olisiko Tiina ystävällinen ja toisi minulle toisen kupin
neljännestunnin kuluttua.

Tietenkin on sivistys perin tarpeellista, mutta kahvia kannettaessa
sänkyyn riittää kyllä kansa- ja rippikoulusivistys, luulen mä.

Tie Hauholta Kangasalle kulkee niinikään melkein koko ajan järvien
läheisyydessä, paikoittain Hauholla on maantie rakennettu rantakiville.
Viehättävä palanen heinäkuun aamuna kuljettavaksi!

Kangasalla, Ukin matkustajakodissa, sukelsin korkeimman suomalaisen
sivistyksen piiriin. Maailman tapoihin tottuneita ja väsymyksen
leimaamia naisia istui verantojen reunuksilla, valitellen
matkailuelämän aiheuttamaa häiriötä _lepokodissa_, joksi he tätä
hyvinhoidettua majapaikkaa halusivat nimittää. Parantolatyyppejä!
Tunnettu Helsingin kaunotar, rouva V., ja aikakauslehtemme ahkera
avustaja, hra R.N., seurasivat minua Tampereelle. Kävimme tuossa
ihmeteltävän kauniissa paikassa, jota sanotaan Ukoksi ja jonka
muodostaa eräs Kaukajärven lahti, minkä rannalla olevasta Vikholmin
huvilasta on maamme ainoalaatuinen näköala. Huvila on rakennettu
jyrkkärinteisen vuoren reunalle, huimaavaan korkeuteen. Lahti on
jyrkänteen alla ja vastakkainen ranta on myös jyrkkä ja sitä peittää
komea tiheä metsä. Huvilalla on asema kun kotkanpesällä.

Saman järven rannalla on myöskin pankinjohtaja B. Grahnin maatila,
jonka päärakennus on kaikkein nykyaikaisinta huvilamallia. Huoneiden
sisustukseen nähden on valovaikutuksille annettu etusija; asunto
onkin iloisimpia mitä saattaa tavata. Viimeisimmän kuosin mukaisena
harvinaisuutena näyteltiin meille myöskin herrasväki Grahnin
talvipuutarhassa erästä japanilaista kasvia, mikä kahdessa vuodessa oli
kasvanut Goljatin tapaisesti naapureitansa pitemmäksi, jotta huoneen
katosta piti avata ruutu, niistä kasvi pisti ulos latvansa yläilmoihin.
Se muistutti kukonpoikasta, joka pistää päänsä ulos pärevasusta. Täällä
jouduin kosketuksiin uudenaikaisen herrastalokulttuurin kanssa, joka on
niin toisenlaista kun vanhoissa raskashuoneisissa herraskartanoissa,
joiden rakennustavassa on enemmän pidetty huolta hyvästä lämpimästä
kuin päivänvalosta. Eivätpä siis ainoastaan maalaistalot ole
korkeampaa kehitystä kohti kulkemassa, vaan huomataan sitä myöskin
herraskartanoihimme nähden.

Kaukajärvi on järvi, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole tiennyt
mitään, mutta joka minun nyt on merkittävä maamme huomatuimpien
joukkoon.

Tampereella nautimme skotlantilaisia virvokkeita rouva V:n, taaskin
uudenaikaisessa, kaupunkiasunnossa, kirjoitimme kauniita asioita
muistokirjaan, ja lähdimme paluumatkalle huvittaen toisiamme sievillä
ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.

Sitten jätin R.N:n seurassa Kangasalan kulttuurin ja pyrin pohjoisia
tasankoja kohti. On ihmeellistä tuo Pohjanmaa, että se on aina siinä
määrin samannäköistä, ettei sieltä jää mitään mieleen. Peräseinäjoki,
Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, kaikki ryhmittyy kokoon yhdeksi
ainoaksi niityksi tai pelloksi, jolla on satoja latoja ja jossa näkee
vain satoja ojia, satoja punaiseksi maalattuja kaksikerroksisia
asuinrakennuksia ja satoja ikäviä maantierumpuja. Ilmajoki on minun
kumminkin pidettävä poikkeuksena, sillä se ja Kokemäenjoen laakso
ovat kieltämättä Suomen komeimpia asutuksia. Siellä saavuttaa
ikivanha maalaiskulttuuri korkeimman ilmenemismuotonsa. En luule
sen olevan yhtä uudenaikaista kun etelämmässä, mutta vankkaa se on
joka tapauksessa. Niin, mutta onpa siellä uuttakin tavattavissa!
Sähkövalaistus on hyvin yleistä. Peräseinäjokihan on kumminkin paikka,
missä kaikki muka pitäisi olla takapajulla. Siitä maineestaan se saa
kiittää hullustivalittua nimeään. Mutta siellä on nykyään sähkövalo
kirkonkylässä, kauniita taloja pitäjässä ja suuria viljelysaloja.
Oikea »Peräseinäjoki» on varmaankin paljon lähempänä pääkaupunkia
kuin luullaankaan, — Paikkakunnan pääkaupunki, Vaasa, on myöskin tosi
kuvastus maaseudusta, se on hyvinrakennettu ja hyvinhoidettu. Se on
juuri sitä, mitä tarkoitetaan sanalla »upea». Se tekee varakkaan
vaikutuksen, kuten maaseutukin.

Vähitellen olin selviytynyt tasangoista. Alavuden ja Ätsärin välillä
alkavat mäet. Ne muuttuvat yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi ja seutu
metsistyy. Mitä kauemmaksi itään päin kulkee, sitä korkeammalle
ylenee maa. Vihdoin pääsimme Myllymäen suurille kukkuloille. Majatalo
sijaitsee korkealla näköalavuorella. Metsää loppumattomasti joka
suuntaan. Inhan tehtaan savu muistuttaa kaukaa näkyvää vaatimatonta,
karjakartanolle viritettyä lehmisavua. Muutoin ei näe muuta kuin
metsää, missä sata vuotta sitten karhut ja sudet lymyilivät. Mutta
vieläpä tässäkin sopessa oli sähkövalo. Täällä metsässä! Ja puutarhassa
kasvoi hentoja omenapuita, hyötymansikoita j.n.e. Myllymäeltä vie
suurliikkeinen maantie Saarijärvelle. Myllymäki on laajan alueen
pääasema, johon Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan pitäjien liikenne
keskittyy. Sieltä ne jauhonsa noutavat mäkeä ylös, toista alas.
Merkitsin muistiin erään sellaisen mäen pituuden; se oli jyrkkä mäki,
jossa oli useita toisiaan seuraavia nousuja. Se oli lähimain 3 km:n
pituinen ja nimeltään Pajumäki. Seuraavan mäen kukkulalla oli Ramsin
majatalo Saarijärven pitäjässä.

Tämän majatalon asema on varmaankin Suomen kauneimpia. Se sijaitsee
korkealla kukkulalla, josta näkee yli Mahlunjärven samanlaisten
kukkuloiden rinteille. Ne kohoilevat kohti korkeutta kaikkialla, ja
jokaisen kukkulan laella on viljelysten ympäröimä talo. Jollei sitä
edeltäpäin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä
hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla
kukkuloilla, mihin vain on päässyt, erillään muista, ilman läheisiä
naapureita.

Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja:
»Högt bland Saarijärvis moar». Niinpä juuri Saarijärveä kuvailevan
runon tulee alkaakin. Asunnot ovat »korkealla» (högt). Ramsi on
korkealla ja korkealla ovat muutkin naapuritalot. Suomalaisesta
käännöksestä on sana »högt» (korkealla) jätetty pois, arvatenkin
vähemmän tärkeänä. Suomentaja ei ole tuntenut Saarijärveä. Jospa hän
olisi käynyt Ramsin talossa, olisi hän heti havainnut tällä sanalla
olevan suuren merkityksen, eikä ainoastaan Saarijärveen nähden, vaan
koko siihen osaan Suomea, niissä savolainen asuu. Hän asuu aina niin
korkealla kuin vain voi.

Ramsi, kummallinen nimi täällä kaukana pohjoisessa. Meillä on
etelässä nimi Ramsholmen, joka johtuu islantilaisesta Rafn = korppi
sanasta. Olisivatkohan vanhat germaanilaiset antaneet nimen tälle
paikalle kalastusmatkoillaan? Verrattain lähellä sitä on kaksi muuta
paikannimeä, joissa on ruotsalainen pääte: Kalmari (e), Muittari (e).

Ramsin majatalo on ensi luokan majapaikka. Tyttäret ovat käyneet
Helsingin kouluja, yksi on ylioppilas, toinen musiikkiopistossa.
Salissa on piano, ja musiikkia harjoitettiin koko se ilta, minkä
siellä viivyin. Ja Ramsin, ympäristön kansa osaa jo, ollen savolaista
sukuperää, käyttää suutaan ja kertoa hauskoja juttuja. Eräs alkuasukas,
nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, m.m. kertomalla
paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta,
sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön
karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin,
jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin
pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin
vedellä virkistelee vatsanesteitä. Niin sitä lasketellaan, kun on
synnynnäistä kertomistaitoa, kuten savolaisella säännöllisesti on. Me
nautimme; autonkuljettaja — syntynyt Myrskylässä — uskoi kaiken, mitä
mies jutteli, minä — syntynyt Savossa — minä vain nautin.

Kymmenen vuotta sitten käydessäni Saarijärvellä en tavannut ainoatakaan
talonpoikaa, joka olisi tuntenut Runebergia. Nyt tiesivät kaikki
hänestä kertoa. Saarijärven majatalon isäntä osasi kertoa hänestä
pitkiä juttuja. Runebergia hän kutsui aina niinellä »Ite». Hän ei
hirvinnyt käyttää mutkikasta ruotsalaista sukunimeä. »Ite» oli ollut
ahvenia onkimassa samalla järvellä, joka näkyi tuolta, ja erään lähellä
olevan lähteen partaalla hän oli sepittänyt lähteelle laulunsa, jonka
ukko osasi seuraavana savolaisena muunnoksena:

    Sua lähe kaunis kahtelen
    Läheltä vettäsi.

Koetin häntä oikaista: »Sua lähde kaunis katselen», mutta ukko sanoi
varmasti: Niinpä niin, sua lähe kaunis kahtelen.

Runebergista on tullut puhdas savolainen Saarijärvellä.

Jyväskyliin kaupunki, mihin sitten saavuin, ihastutti minua
ihanilla puistoillaan. Puut olivat pieniä viimeksi käydessäni
siellä. Nykyään ne ovat jo paisuneet tuuheiksi ja tekevät kaupungin
kokonaan toisen näköiseksi, täysikasvuiseksi, aivan kun poikakin
polvihousut muutettuaan pitkiksi saa aikamiehen muodon. Jyväskylän
kaupungista etelään päin on meillä automobiilitie, joka on maamme
kauneimpia. Tie on leveä, mutta hyvin mäkinen. Kevyt Everit ponnalti
vaivatta mäille; ne eivät tuntuneet haittaavan ollenkaan kulkua.
Ympäristöt ovat erittäin kauniit. Ihanat metsät reunustavat tietä.
Näköaloja avautuu joka mäeltä. Muuramen kylän luota on Päijänteelle
suurenmoinen näköala. Jämsän kirkonkylässä näkee jälleen korkean
kulttuurin tyyssijan. Kauniita maalaistaloja, tai herraskartanoita,
miten tahtoo niitä nimittää, ovat joen rannat täynnä. Uudenaikainen
viehättävä matkustajakoti sijaitsee sillan korvassa. Kodissa on oma
automobiilikin. Sitten seuraa luonnonkaunis Kuhmoinen, Vääksyn kanava
ja Vesijärven rantaa kulkeva kaunis tie. En tunne Länsi-Suomessa
mitään seutua, joka vetäisi vertoja nähtävyyksien lukuisuudessa sille
tielle, joka kulkee Lahdesta Jyväskylään ja sieltä — vanhaa maantietä
pitkin — Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Tämä taipale on suositeltava
muukalaisillekin.

Näissä hajanaisissa vaikutelmissa, jotka ovat kootut
automobiilimatkalta, on punainen lanka, ja sen muodostavat ilahuttavat
havainnot siitä, miten kehitys maassamme nykyään rientää nopein askelin
eteenpäin. Melkein jokaisessa levähdyspaikassa näin jotain sellaista,
jota en ollut odottanut näkeväni. Jokaisessa ruokapaikassa sain hyvää
ruokaa, jokainen vuode oli moitteeton, joka majatalo siisti. Näin
huoneissa uudenaikaisia sisustuksia, näin kirjastoja, jotka sisälsivät
kaiken uuden saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden. Sain sen
käsityksen, ettei kulttuurimme millään tavalla ole kehityksessään
pysähtynyt, vaan päinvastoin, kaikesta huolimatta, kulkee reippain
askelin eteenpäin.

Minua elähytti hurmaava hyvä tuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.




Tukkilaisten ja noitien parissa.


Suomi jakautuu matkailuun nähden kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen.
Näiden kahden osan raja kulkee vinosti yli maan Kyminjoen suusta
Kokkolaan. Viivan länsipuolella asuu harvapuheinen ja hiljainen
kansa, itäpuolella suulas. Viivan länsipuolella eivät asukkaat naura,
hymyilevät ainoastaan, itäpuolella remahtavat naurunpuuskat, milloin
asianhaarat vaan niin vaativat. Kun matkustaa viivan länsipuolella, on
pakotettu tyytymään yksistään luonnon kauneuteen ja nähtävyyksiin —
itäpuolella voi sen lisäksi tavata ihmisiä, jotka antauvat vilkkaaseen,
pirteään sananvaihtoon. Mitä idemmäksi tullaan, sitä vilkkaammaksi
käyvät asukkaat. Jokaisella viidenkymmenen korvissa olevalla mummolla
liikkuu kieli herkästi kuin oravanpyörä ja sanarikkaus on ylitsevuotava
kuin Kalevalassa. Hän on kiertävä »novelli» taikka »romaani», riippuen
siitä, miten pitkän ajan voit hänen seurassaan viettää. Jokunen
kehoittava sana, joku ystävällinen katse, ja hän uskoo sinulle koko
pitkän elämänsä tarinan, olkoonpa että hän näkee sinut ensi kerran,
tapaatte toisenne maantiellä ja sattumalta joudutte puheisiin.
Iloisemmissa kohdissa kirkastuvat hänen kasvonsa ja surullisemmissa
vierähtää kyynel kyyneleeltä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.
Matkalukemista ei heidän parissaan kaipaa. Heidän omat romaaninsa ovat
liikuttavan helliä ja kieli täyteläistä ja värikästä.

Varsinaisessa Karjalassa eivät miehet ole parempia puoliskojaan
huonommat. Suistamossa tapasin miehen, lukuisan lapsijoukon isän, joka
suuressa seurassa itki kuumia kyyneleitä sen vuoksi, ettei osannut
lukea kirjaa, vaikka kaikki hänen lapsensa taisivat sen konstin.
Lopuksi huudahti hän:

— Numeroista tunnen ainoastaan seitikon! — Ja sitten hän ulvoi ääneensä.

Kysymykseeni, missä ja milloin hän oli tutustunut juuri tähän niin
hyvin pyhään kuin myös valehtelijani ahkerasti viljelemään numeroon,
vastasi mies:

— Se muistuttaa niin kerjäläis-sauvaa! — Ja sitten tyrski hän taaskin
ajatellessaan lähestyviä vanhuuden vaivoja.

Hauskaa on matkustella tämän vilkkaan kansan keskuudessa. Heillä
on tunteita ja ajatuksia ja taito ilmaista ne sanoilla. Nämä
ominaisuudethan ovat oikean ihmisen tunnusmerkkinä, erottaen hänet
sieluttomista »huokailevista» eläimistä ja ikävistä kaksijalkaisista
»nuutiaisista».

       *       *       *       *       *

Tämä olkoon esipuheena seuraavaan kuvaukseen eräästä matkasta, jonka
Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut tekivät eräänä
helteisenä, polttavan kuumana kesäpäivänä höyrylaiva Salo I:llä, ent.
räätäli Haapalaisen esikoisella Oulunjärven rauhattomilla laineilla.
— Olen usein viime aikoina maininnut räätäli Haapalaisen ja hänen
laivansa Salo I:n ja Salo II:n. En voi olla hurraamatta hänelle ja
niille, sillä meillähän on hyvin harvinaista, että miehestä, joka on
elämäntyökseen ottanut silitysraudan ja neulan heiluttamisen, paisuu
ensimmäinen laivanvarustaja ja merikarhu Kajaanin ja Vaalan välisellä
suurella merellä. Herra M.H. Haapalainen muutti viime joulukuussa
autuaammille purjehdusvesille. Tuonen viikate niitti tämän tarmokkaan
ja taitavan miehen ennen aikaansa. — Meidän oli määrä mennä laivalla
Mieslahden laituriin, josta pitkä anabasis monine parasangeineen, s.o.
110 km, oli meillä määräpaikkaamme Suomussalmelle. Mieslahti on lähellä
Kiehimänjoen suuta, siinä missä Hyrynsalmen reitti laskee Oulunjärveen.
Matkustamalla Mieslahteen laivassa välttää 30 km:n pituisen mäkisen
taipaleen maitse Kajaanista Mieslahteen.

Nousimme laivaan ja kiipesimme heti Salo I:n yläkannelle.
Aurinko hellitti ja uuvutti. Puheenjohtaja, joka on todellinen
auringonpalvelija, heittäytyi heti pitkäkseen yläkannelle, nojasi
väsyneen päänsä pelastusrinkeliin ja antoi auringon kirjailla poskensa
intiaani-punaisiksi. Minä en sietänyt Kajaanin aurinkoa, vaan
painuin kannen alle, jossa toivoin voivani lyhennellä matkan hetkiä
alkuasukkaiden kanssa juttuamalla, sillä tiesinhän, että seudun väestö
oli kielevää lajia, tänne vaeltaneita savolaisia ja karjalaisia.

Etukannella oli ryhmitys jo tapahtunut. Puheltiin ja naurettiin täysin
kurkuin. Kannen alla olivat myöskin jo kaikki täydessä puhetouhussa.
Kivesjärven puolelta pistihen vene esille ja pysähdytti laivamme.
Venettä sousi tyttö, jota heti kanssamatkustavat nuorukaisemme
koettivat kietoa hauskoilla kysymyksillä, joihin tyttö singahutti
vastauksensa kevyesti ja iloisesti. Hänen lähdettyään jatkettiin
keskustelua taasen ryhmissä.

Pistäydyin peräsalonkiin. Täällä olin minä kotonani. Tapasin ihmisiä,
jotka taisivat ja tahtoivat käyttää kieltään myöskin puheluun eikä
ainoastaan ruoan maisteluun. Ne olivat kaikki syntyneet ja kasvaneet
viivan itäpuolella, suonissa virtaili savolainen veri. Muutamissa
minuuteissa olimme kaikki täydessä keskustelussa. Vähitellen puheen
vieriessä kävi selville, mitä kaikki olimme miehiämme, ilman että
sukunimiämme ollenkaan mainittiin. Aivan kuin Euroopan kulttuurimaissa.

Sain selville, että matkatoverini olivat Kajaanista. He matkustivat
eräälle Kiehimänjoen varrella olevalle maatilalle, jonka omisti
toinen herrasmiehistä. Aito eurooppalaisen avomielisesti kertoi hän
nuoruudessaan aloittaneensa tukkipoikana tällä seudulla. Hän oli
kunnostautunut ja Jumala oli avustanut — jo vanhastaan on Hän aina
huomenesta huolehtivien tukkilaisten puolella, — nyt jo uitatti hän
tukkinsa muilla. Hän omisti nyt tovereineen suuren puutavaraliikkeen
Kajaanissa ja voi pulskasti, josta myöskin hänen mukana oleva
rouvansa oli todistuskappaleena. Ent. tukkilaiset olivat vahvasti
perillä uudenaikaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja heidän
naisensa puhelivat kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Heissä
tapasi tuota hilpeätä »heiterkeitiä», jota joskus tapaa Germanian
iloisimmissa naisissa. Eräs ummikkoruotsalainen, nuori neiti, joka
vietti kesäänsä tämän perheen luona, näytti aluksi koettavan säteillä
aito helsinkiläistä sovinnaista kylmyyttä, mutta ei aikaakaan, tarttui
häneenkin toisten naisten peittelemätön elämänilo, ja niin olimme
kaikki eurooppalaisia. Aurinkoista oli ulkona ja aurinkoista oli
seurustelumme peräsalongissa. Olin, niinkuin Aisopos, etsinyt ihmisiä
ja löytänyt ne helposti ilman lyhtyä.

Paraillaan ilakoidessamme pisti puheenjohtaja päivänpaahtamat kasvonsa
avonaisesta ikkunasta sisään.

— Kuuleppas veli hyvä, olen saapastellut etukannella ja löytänyt
siellä pelkkiä ihmisiä, joilla on ajatuksia aivokopassa ja puhe kielen
kärjessä.

— Aivan samaan tulokseen olen minäkin tullut ja saman ajatuksen
lausunut vaikkakin vähemmän havainnollisesti, oli vastaukseni.

Ja sitten saimme eteviin suunsoittajan lisää seuraamme.

Saavuimme nyt Kiehimänjoelle ja liehuvin nenäliinoin erosimme uusista
ystävistämme.

Nyt oli puheenjohtajan vuoro esitellä löytönsä etukannella. Rivit
olivat harvenneet joka laiturissa, mutta rippeet keräytyivät
puheenjohtajan ja minun ympärilleni.

Oli siinä kirjava joukko ihmisiä. Eräs isäntä, yksi rakennusmestari,
mutta muut pelkästään tukkilaisia läheltä ja kaukaa, kaukaisimmat
aina Jaakkimasta ja Kytäjän kartanosta Hyvinkään tienoilta. Ja sitten
aloitettiin pohtimiset. Ensin sukelluimme filologiaan ja suomenkielen
murteista kuorittiin sen rasvaisimmat palat yhdellä vetäisyllä. Mutta
sitten käytiin käsiksi päivän kysymyksiin. Päästettiin Olympialaiset
kisat irti.

En ollut uskoa korviani. Oliko tämä todellakin tukkilaisten puhetta?
Kuinka kumman tavalla he osasivat pilkulleen selvittää koko kisojen
kulun. He puhuivat eri juoksijain saavuttamista osa-sekunneista
pituusjuoksussa, he tiesivät miten kauaksi se ja se oli heittänyt
moukarinsa, keihäänsä, kuulansa ja kiekkonsa. He olivat niin perillä
siinä, etten minä ollenkaan uskaltanut syventyä keskusteluun. —
Työmiestemme kehitys oli jäänyt minulta huomaamatta täällä Helsingissä.
— Olin tähän saakka kuvitellut tukkilaisia kaiken sen pirullisuuden
edustajiksi, mikä mahtuu sivistymättömään villiin roikaleeseen. Ja nyt
pitävät nämä miehet minulle suukopua siitä kunniasta, jota suomalaiset
ovat niittäneet kansainvälisellä kiistakentällä. Hämmästyneenä
tiedustelin, mistä he kaiken tämän tietävät.

— Onhan se lehdissä, sain vastaukseksi.

Ennen ne tappelivat ja räyhäsivät muun henkisen työn puutteessa,
hotasivat kekseillään yhtä usein toistensa ja rauhallisten ihmisten
kinttuniveliä, kuin vastahakoisia tukkeja, nyt pistetään keksi
kainaloon ja »Suupohjan Työmies» levitetään vettä valuviin kouriin ja
sisältö ahmitaan tiedonhaluisin silmin. Kirjalliset harrastukset eivät
ennen kuuluneet heidän päiväjärjestykseensä, lukuunottamatta kaikkein
kieroimpia kanaljoita, jotka vanhoilla päivillään heittäytyivät
hihhuleiksi ja lukivat katkismusta, mutta nykyään näyttää siltä,
kuin tukkilaisetkaan eivät voisi tulla toimeen ilman jokapäiväistä
sanomalehteään.

En mene takaamaan, että kaikki nykyiset tukkilaiset olisivat saman
hengen lapsia, mutta sellaisia olivat ne, jotka puheenjohtaja oli
löytänyt ja koonnut yhteen Salo I:n etukannella.

Kun olimme nousseet maihin Mieslahdessa, sanoi puheenjohtaja:

— En ole vielä esittänyt sinulle mieltäkiinnittävintä tuttavuuttani
kannelta. Se on vanha akka, mutta niin terhakka, vilkas ja huvittava,
että hän suorastaan minut hurmasi. Et usko miten ihmeellisen kauniisti
hän osaa puhua uskonnon asioista ja jumalisen vaelluksen eduista,
hän tuntee sitäpaitsi koko seudun, kaikki ihmiset lähitienoilla ja
tiesi kertoa hauskoja juttuja kihlakunnan vähitellen tapahtuvasta
heräämisestä toimettomasta unestaan. Lapasin hänelle paikan toisissa
kärryissämme. Ei kai sinulla liene mitään sitä vastaan?

— Eipä suinkaan. Kumpi meistä uhrautuu?

— Minusta se ei ole mikään uhraus. Mummo on aika, mieltäkiinnittävä.
Hän seuraa meitä ainoastaan 4 km.

Emme nähneet muijaa majatalossa. Me lähdimme liikkeelle siinä uskossa,
että mummo oli tavannut jonkun kolmannen laupiaan samarialaisen,
joka oli ottanut hänet joukkoonsa. Lihavampana ja täyteläisempänä
pyydettiin minut nousemaan ihka uusiin turunkieseihin, jotka lemusivat
juhtinahalle pahemmin kuin komppania sotamiehiä, ja joiden eteen oli
valjastettu talon ori; puheenjohtajalla oli vaatimattomampi ajopeli,
jota veti ruuna. — Maalla arvostellaan ihmistä enemmän painon kuin
arvon mukaan. — Mutta »hast du mir gesehen», puolen kilometrin päässä
majatalosta näin muijan, tuon erittäin ihmeellisen, tallustavan
maantiellä edessämme, sukankudin kädessä. Aioin tarjota hänelle
paikan vierelläni, päästäkseni osalliseksi hänen elämänviisaudestaan,
hiljensin hevosen vauhtia ja maanittelin kyytimiestä ottamaan muijan
mukaan. Avasin jo rasvaisen jalkapeitteen, kun kyytimies hotaisi
piiskalla orittaan; ori hypähti ja nykäisi kärryjä niin, että
pääkoppani oli pyörähtää hiekkaiselle tantereelle.

— Mikä taivaan tasakäpälä teitä riivaa? sähähdin minä.

— Ennen kyyditsen itse pirua kuin tuota.

— Mummoako? Hänhän on jumalisin vanha täti, joka vetää sieraimiinsa
suon tuoksua Kajaanin pohjoispuolella.

— Kyllä kai, hän on koko kihlakunnan pahin noita-akka.

— Erehdytte varmaan henkilöstä.

— En suinkaan! Odottakaa vähän, niin kerron, kunhan oriin saan
asettumaan.

Sillä aikaa kun hän tyynnytti hullaantunutta hevostaan, vilkaisin
taakseni ja näin miten mummoa kiskottiin kärryihin professorin viereen.
Olin huomaavinani, että puhelu jo oli täydessä vauhdissa.

— Nyt minä kerron minkälainen hän on, jatkoi ajomies.

— Hän on naimisissa ja hänellä on paljon lapsia, joista ei yksikään ole
papan.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Kaikkihan sen tietävät.

— Vai niin! Tieteen viime sanan mukaan ei sitä tiedä kuin Jumala.
Minkälaisia lapset sitten ovat?

‒ Vanhin tyttö on siivo ja siveä ja elättää itsensä jossakin
rantakaupungissa ompelemisella. Toiset tytöt ovat mummon tapaiset.

— Ovatko ne elossa?

— Ovat. Kumma kyllä, ovat ne itseään parempien kanssa naimisissa,
työnjohtajien ja »pomojen».

‒ Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Älkää vihoitelko mummo-raukalle.
Maailman kuuluisimmat miehet ovat tallanneet juuri mummon ja hänen
turhamaisten tyttäriensä jälkiä, mutta siitä huolimatta on heitä
kunnioitettu ja ylistetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tiedättehän
miten sanassa sanotaan, että naisen kanssa on mentävä tuomiolle, kuin
silmäteränsä kanssa; ettei pidä tuomita lähimmäistään, että se, joka on
viaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.

— Niin mutta kristillinen laki on toinen; se tuomitsee sellaisesta
naista kovemmin kuin miestä.

‒ Aivan oikein. On onnen potkaus syntyä tähän maailmaan miehenä eikä
naisena. Millä se mummo itseään elättää?

‒ Hän on hieroja.

— Se ei ole mikään epärehellinen ammatti. Tunnen monta hierojaa, joita
mielelläni kyyditsisin.

‒ Niin, niin, mutta tämä lukee samalla loitsuja.

‒ Mutta jospa hän vain rukoilee. On ihmisiä, jotka vain rukoilevat
eivätkä ollenkaan hiero, ja se on minusta vaarallisempaa potilaille
kuin hieromiseen yhdistetty taikominen.

— Mutta hän ottaa noitakonsteistaan maksun ja se on laissa kielletty.

— Ei, hän ottaa maksun hieromisesta, loihdut tulevat kaupanpäällisiksi.
Aivan kuin autuas Lönnrot ennen aikaan Kajaanin apteekissa. Hän otti
maksun reseptistä, mutta jos joku potilas tahtoi loihtuja lisäksi,
väitti hän lukeneensa ne jo kaikille apteekin yrteille. Ehkä Lönnrot
oli parannellut mummon isää tai hänen osatonta miestään ja heihin
istutellut uskon loihtujen terveeksitekevään voimaan.

— Te puolustatte mummoa!

— Minä puolustelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat niin ahkeria, että
kutovat sukkaa maantietä tallatessaan. Mutta hän, joka ajaa ruunalla
perässämme, puolustaa häntä vielä enemmän.

— Kuka hän on?

‒ Sovelletun fysiikan professori.

— Vai niin?

— Hänessä myöskin on vähän velhoa. Hän koettaa päästä luonnon
noitakeinojen perille. Hän väittää mummon olevan jumalisimman naisen,
mitä hän pitkään aikaan on tavannut.

— Niin, kyllähän se mummo on jumalinen, kun niikseen sopii, mutta
myöskin kaikkea muuta.

— Sehän on naisen osa tässä maailmassa. Hänen täytyy aina koettaa
sovittautua erilaisiin oloihin. Todellinen nainen on sellainen. —
Kaiken lopuksi ei ehkä mummo ole pahempi meitä kahta köyhää syntistä
näissä turunkieseissä.

Ajomies vaikeni kuullessaan tämän »argumentum ad hominem».

Professoria ja noita-mummoa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. He olivat
auttamattomasti jääneet jälkeen, syventyneet kun olivat fysiikan ja
metafysiikan syvimpiin ongelmoihin.

— Ajatelkaapas jos noita-akka ja professori olisivatkin lentäneet
sukkapuikoilla ohitsemme ilmassa, uskalsin edellyttää, saadakseni taas
puhelua käyntiin. Noidistahan kerrotaan sellaista.

Ei vastausta.

Pilvenkorkuisen mäen kukkulalla, jonne Vuokatti ja Naapurivaarakin
siinsivät, ohuimman vaaleansinisen harson peittäminä, päätimme
odotella tuota tieteilevää paria. Totisesti pitkän ajan perästä näimme
ruunan hiljaa hölkkäsevän ja professorin ja mummon mitä vilkkaimmassa
sananvaihdossa. Mutta kun mummo huomasi meidät, kiipesi hän ketterästi
alas rattailta ja katosi kuin savu kuusikkoon tien poskessa.

— Sepä erinomainen mummo! Voisi suorastaan sanoa häntä intelligentiksi,
sanoi professori minulle.

— Tiedätkö mitä kyytimieheni sanoo hänestä?

— En, mitäs sitten?

— Hän väittää mummon olevan kihlakunnan pahimman noidan.

— Hän kantaa väärää todistusta lähimmäisestään.

Kerroin mummon tarinan.

— Ajatteles mikä onni mummolle, että hän elää 19:nnellä vuosisadalla,
eikä 16:nnella, sillä silloin olisi hän jo aikoja poltettu Kajaanin
torilla ja uskovainen ajomieheni olisi ollut ensimmäisenä miehenä
sytyttämässä roihua, tuumailin minä.

— Niin — ja onni myöskin minulle, jolta siinä tapauksessa olisi hauska
hetki mennyt hukkaan, sanoi professori.

— Niin, eläin ihmisessä näyttäytyy useammin hirveämmässä hahmossaan
laissa kuin elävässä elämässä.

— Liioittelet, liioittelet. Muista että minäkin olen lainlaatija.

Matkustimme edelleen ja ruuna pysyi paremmin jäljessä, kun oli päässyt
suuren syntitaakan painamasta noitamummusta.

Miten sentään edistymmekin ja miten ruumiillinen ja henkinen
ulkomuoto kehittyykin! Olkaamme optimisteja elämässä! Ennen
loihti koukkuselkä, hirmun näköinen noita-akka rumilla elkeillään
ja tempuillaan yksinkertaiset ihmiset järjiltään; uudenaikainen
noita lumoaa kokeneen maailmanmiehen, valtiomiehen ja tiedemiehen
ylevällä maailmankatsomuksellaan, sukkelalla kielellään ja suurella
viisaudellaan.

Niin, uudenaikainen noita-akka muistuttaa sekä ulkomuodoltaan
että viralliselta maailmankatsomukseltaan vanhempaa tyttökoulun
johtajatarta. Niin huimaavan kiivaasti syöksyy uudenaikainen kehitys
eteenpäin — noitamuijienkin piireissä.




Suomussalmelle.


Joka ei ole tätä matkaa kulkenut, se ei tiedä miltä ääretön erämaa,
äärettömät metsät näyttävät. Ne vaikuttavat kaameilta, ehkä myöskin
juhlallisilta, mutta kuitenkin enemmän kaameasti. Maantie Ristijärveltä
Suomussalmelle, 100 km:n taipale, kulkee läpi yhtenäisen metsän,
kymmenpeninkulmaisen metsän. Kuusi kuusessa, mänty männyssä seisoo
synkkänä, mielihauteissaan tiepuolessa. Ei ainoatakaan elävää olentoa
liiku tietä pitkin. On yksin hevosineen, ajomiehineen ja ajatuksineen.

Tie kulkee yhtä suoraan, sillä eivät mitkään talot, pellot tai niityt
ole pakottaneet sitä väistymään. Ylös ja alas mäkiä, loppumattomassa
jonossa. Kun on saavuttanut harjan, näkee seuraavan vaaranlaen kohoavan
kaukana. Näkee maantien suorana kuin nuora pistäytyvän laaksoon ja
kohoavan seuraavalle rinteelle. Ja niin ehtimiseen. Nousee ja laskee
ja jokaiselta harjulta on joutunut yhä korkeammalle, kunnes vihdoinkin
20 km:n perästä saapuu ainoalle ihmisasunnolle koko tällä välillä,
kestikievariin.

Jokainen tällä matkalla oleva kestikievari on näköalakukkulalla.
Pienet pellot talon ympärillä pitävät metsän loitompana, näkee
peninkulmittain joka taholle. Näkee alapuolellaan loppumattomia metsiä,
mutta taivaanrannalla kohoaa samanlaisia vaaroja, samanlaiset talot
korkeimmalla kukkulalla ja samanlaisia pieniä peltoja ympärillä,
niinkuin tonsuuri munkin päälaella. Kaikki ohuimman vaaleansinisen
hunnun peitossa. — Oli verraton kesäsää koko matkan, polttava helle,
tyyntä, itikoita, mäkäröitä ja surisevia paarmoja loppumattomiin,
niinä päivinä jolloin me, Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja
allekirjoittanut, hiljaista hölkkäjuoksua ajoimme tämän jättiläismetsän
läpi. Matka sujui hitaasti näitä pitkän pitkiä mäkiä kiipeillessä;
viivyimme tällä taipaleella melkein kaksi vuorokautta.

Ulkonäöltään eivät kestikievarit olleet suinkaan houkuttelevia. Ne
olivat harmaita, maalaamattomia, ja katolla törröttivät seipäät
ristissä harjan yläpuolella. Kun ne kuvastuivat keltaista keskiyön
taivasta vasten, näyttivät ne palavaan rukoukseen vaipuneen syntisen
sormenpäiltä. Ne huokasivat pilviä kohden: »Herra, auta meitä, me
hukumme!» Rukouksellahan useimmat tämän metsän asukkaat nykyään
itsensä jättävätkin. Nämä seudut ovat Suomen surkeimpia nälkämaita.
Tervanpoltto on loppunut ja maanviljelys on lamassa. Huonoimmin
varustetusta kestikievarista kuului tuvasta, pienten mustien
ikkunaruutujen takaa, parin tunnin ajan hiljaista vikisemistä, joka oli
olevinaan virrenveisuuta. Vikiseminen kuului taukoamatta, laulajattaret
paukuttivat pitkät virret päästä päähän. Jumalan kirkas aurinko
houkutteli tosin ulos työhön ja toimeen, mutta asukkaat »toivoivat
kasvun Herralta». Sehän on kyllä mukava tapa, mutta onko se yhtä
kannattavaa, siitä en uskalla sanoa omaa mielipidettäni.

Oli kyllä kestikievareita, jotka olivat moitteettoman siistejä ja
joissa sai syötävää ruokaa. Oravivaara, Toivola ja Tolola olivat esim.
sellaisia kestikievareita, joissa ei ollut muita syöpäläisiä kuin
lempeästi laulavia itikoita, iniseviä mäkäröitä ja joissa maito, viili,
leipä ja letut olivat ensiluokkaisia. Harvoin tapaa sellaista emäntää
kuin Oravivaarassa, muinoin kestikievarin tytär ja nyt kestikievarin
vaimo. Hänen sanatulvansa oli, jopa keskiyölläkin, niin valtava kuin
vesivirta »Seitenoikiassa», joka juoksee vaaran alla.

Kulman kievarissa keskustelimme talonisäntien kanssa laajasti kaikista
apulannoitusaineista, tuomaskuonasta, kainiitista ja salpietarista;
heidän koesarkansa suolla olivat niitatut ja niille oli kylvetty näitä
aineita koetteeksi, mikä paraiten tehoisi seudun maanlaatuun. Siis,
eteenpäin sitä mennään tässäkin nälkäseudussa, vaikkakin hitaasti.
Väestö on juuri siirtymässä tervanpoltosta maanviljelykseen. Ja he
ovat alkaneet oikeasta päästä, kun tahtovat kokeilla, ikäänkuin vähän
tieteellisesti, mitä suoloja heidän suonsa paraiten suosivat. Maata
kulkee sekä maanviljelys- että karjanhoitokonsulentit ristiin rastiin,
sanottiin. Sielun hätää varten on heillä jo vuosisatoja ollut hyviä
konsulentteja — usko on seudussa vahva — nyt on tullut eläinten ja
lannoituksen vuoro, ja näillä aloilla ovat ihmiset siellä vielä aivan
aapisessa. Meillähän on jo Suomessa maanviljelys-katkismus, jossa
kaikki lannoitusaineet ja niiden vaikutus kauniisti runonmuodossa
kuvataan. Kunhan ihmiset ovat oppineet tämän katkismuksen ulkoa,
väistyy varmasti maallinen hätä noilta synkän kauniilta seuduilta.

Kolmannen matkapäivän aamuna oli yksi kievariväli jäljellä
Suomussalmelle tai oikeastaan Ämmän tehtaan raunioille, jotka ovat
Ämmäkosken reunalla lähellä Kiantajärveä.

Istuimme kumpikin kieseissämme, paitahihasillamme, hattu kädessä
aivan ihmeellisen kuumuuden tähden, ja paarmat kiertelivät vimmatusti
kosteita pääkallojamme. Kaikki hikoili, kangas hikoili, suo myöskin,
kiesit tuoksuivat vahvasti, hevonen ja setolkka levittivät hyvää hajua,
sanalla sanottuna, kaikki tuoksui kuumalle kesälle. Torkkuessamme tässä
suloisessa lämpimässä huomasimme pyöräilijän, joka kiiti vastaamme
maantiellä, pitkien honkien lomitse. Se oli kirjailija Ilmari Kianto.

Hän oli puettu väri-iloiseen pukuun, vaaleihin liiveihin,
ylioppilaslakkiin, puolihousuihin, ja rintataskusta liehui
helakanpunainen nenäliina lempeässä lounaisessa tuulessa.

Heikompina hetkinään Ilmari Kianto sanoo itseään tolstoilaiseksi, mutta
sitä minä en koskaan ole oikein uskonut. Tolstoilainen ei keikaile
vaaleissa, koreissa pukimissa. Tuo kerettiläisenä nukkunut suuri Leo
keikaili maailmankuulussa ryssänpaidassaan, hänen oikea opetuslapsensa
meillä, Arvid Järnefelt, pitkävartisissa rasvanahkasaappaissaan, kun
taaskin Ilmari Kianto keikailee aito-eurooppalaisella tavalla. Sehän
on aasialainen tapa, jota suuri Leo ja hänen opetuslapsensa Arvid
Järnefelt saarnaavat, että kun saat puustin vasemmalle poskelle,
niin käännä lyöjälle oikea, ja sano suuret kiitokset molemmista.
Sitä tapaa ei Kianto koskaan ole seurannut. Kun hän on saanut
puustin vasemmalle pallon puoliskolle, on hän heti paukauttanut
kolminkertaisen vastustajansa poskille. Sen tietää tarkasti Kanninen
ja maan piispat, seudun papisto ja nyt myöskin metsänhoitajat. Minä
sanon sitä eurooppalaiseksi tavaksi, tahtomatta tässä tilaisuudessa
tarkemmin arvostella näiden eri otteiden luvallisuutta ja tehokkuutta
miesten otteluissa. Mutta Kianto on isän puolelta suomalainen Sursilli
ja äidin puolelta aito germaani; ainoastaan hänen mielenlaatunsa on
supisuomalainen. Minkäs hän siis mahtaa ilmeisesti eurooppalaiselle
syntyperäinen. Kasteensa kautta on Kianto sitäpaitsi luterilainen ja
on perinyt ravakan Lutherin kyvyn nähdä pikku piruja, niissä muut
ihmiset ainoastaan näkevät varsin rauhallisia ihmisiä. Jos hän on
jonkun opetuslapsi, on se mieluummin germaani Strindbergin kuin Leo
aasialaisen.

Tästä lähtien olimme Kiannon vieraita. Meidät vietiin veneellä
yli Kiannon erämaan järven pappilan kalastusmökille, joka oli
Niettusaarella, noin 6 km pappilasta. Valtavimmin vaikutti minuun
ympäristön autius. Näimme etäämpänä kirkon, pappilan korkealla mäellä,
näimme erään talon, mutta muuten pelkkiä synkkiä metsiä. Kiantajärvi
on 60 km:n pituinen ja leveyttä sillä on hyvästi 10 km. Ranta, josta
työnnyimme vesille, oli Ämmän tehtaan entinen lastauspaikka, joka 40
vuotta sitten oli täydessä loistossaan, mutta nykyään raunioina, ja
jonka komea isännöitsijän, asunto myöskin oli autio ja tyhjä, mutta
kuitenkin seisoi komeana ja juhlallisena puiston ympäröimänä kohisevan
kosken partaalla. Entisen masuunin korkeat rauniot eivät suinkaan
lievittäneet seudun jylhyyttä.

Olimme nyt 140 km päässä lähimmältä rautatieasemalta, 110 km lähimmästä
laivalaiturista. Harvinainen hauskuus on nykyaikana joutua semmoiselle
paikalle. Tuntui niinkuin olisi puoli vuosisataa vierähtänyt taaksepäin
ajassa, ja ikäänkuin elon suoni olisi tykkinyt hitaammin täällä,
ja aikaa ei laskettaisi tunneissa ja minuuteissa, vaan päivissä ja
viikoissa. Kiannan järvi lepäsi peilikirkkaana auringon paahteessa, kun
sousimme Niettusaareen, joka on salmessa, kahden selän välissä, joista
sisimmäinen näytti olevan täydellinen erämaanjärvi, ja se, jonka yli me
liu’uimme, näytti melkein samanlaiselta.

Niettusaari on ikimuistoisista ajoista ollut kaikenkansaisten
kalastajien tyyssija. Nimi voi olla joko lappalaista tai mahdollisesti
venäläistä perua. Matalalla, ikihonkien varjostamalla saarella on
lukemattomia sylen pituisia kuoppia, kaivettuina kuohkeaan soraan.
Näiden luullaan olevan hautoja, mutta mieluummin uskoisin niiden olevan
entisten havumajojen aluksia, joissa kalastajat ovat nukkuneet yönsä
ja pitäneet sadetta. Nykyään on saaressa kaksi kelpo tupaa, vanhempi
rovasti Calamniuksen, kirjailija Kiannon isän, rakennuttama, ja toinen
Kiannon itsensä, joka ahkerasti on kirjoitellut tällä yksinäisellä
saarella.

Kianto oli kohtelias isäntä; meille tarjottiin kalaherkkuja
kaikenlaisia, paistettuja muikkuja, forellia, ahvenia, ja palvelija
— aivan Venäjän rajalla olevan Vuokin kylän alkuasukas — teki työtä
innokkaasti hellan ääressä, niin että herneenkokoiset hikikarpalot
kihosivat hänen pulskalle nenälleen — hänen tapansa hikoilla tässä
sietämättömässä helteessä. Seudun porot hikoilivat kielellään.

Onpa melkein uskomatonta, että Suomussalmella voi talvella päivät
päästään olla 40 asteen pakkanen. Meidän siellä ollessamme oli se
»Tulimaata» sanan jyrkimmässä merkityksessä. Kiantajärvi jäätyy jo
aikaisin syksyllä, ja talvella on jään paksuus sellainen, että juna
voisi sitä myöten kulkea, mutta nyt oli järven tumma, ruskea vesi
lopuilleen + 30 astetta. En milloinkaan ennen ole uinut niin pehmeässä
vedessä. Rämeet ja korvet olivat pusertaneet itsestään hienoimmat
liköörinsä ja juoksuttaneet ne järveen. Vesi oli ruskean Curaçaon
näköistä ja se maistui ihossa samalta kuin lasi imelää heikkoa
teetä suussa. Yhdistyksen kapokkiliivejä koeteltiin tässä ruskeassa
teevedessä, ja laiha fysiikan professori sekä samanlainen kirjailija
kelluivat kuin hehkulamput, — uudenaikainen vertaus sovelletusta
fysiikasta — veden päällä kilpaa allekirjoittaneen kanssa, joka aina on
puettuna luonnolliseen kapokkiin.

Me nautimme saaressa lämpöisestä, kauniista kesästä ja vapaasta
intiaani-elämästä vuorokauden umpeensa.

Selailin läpi saaren muistikirjan. Siellä oli romanttisen
isänmaanrakkauden hehkuvia mielenpurkauksia, joka tunne on vallannut
järjestään kaikki Calamniuksen pappilan pojat heidän nuorukaisiällään.
— Vanhan rovastin ja ruustinnan kaikki lapset ovat hyviä kynän
käyttäjiä. — Ja isänmaallisten ylistysrunojen joukossa oli muutamia
kainoja lemmenpurkauksia. Lämmin kesäpäivä autiolla saarella tekee
pakostakin nuoren ihmislapsen eroottiseksi. — Aivan varmaan ovat
autiot metsäiset saaret Pan-jumalan tyyssijat. — Eipä siis ihmettä,
joskin Niettusaaren päiväkirja tulvehtii rakkautta, noita voimakkaan
fyysillisen rakkauden sublimeerattuja ilmestysmuotoja, rakkautta
omaan kansaan, isänmaahan, Jumalaan, pohjolaan, kotiseutuun j.n.e. Se
oli runebergilaisen maailmankatsomuksen symfonia, hänen rakkautensa
luontoon, isänmaahan, Suomen kansaan ja pohjolan valoisiin kesäöihin.
Suomussalmella pesii joutsen; täällä, jos missään laulaa se miten
»halki öiden aurinko valaisee maailman».

Niettusaari on siis jo vuosikymmeniä ollut korkeamman henkisen
kulttuurin etuvartiasto pohjolan synkissä metsissä ja sen autioilla
järvillä. Ja sen ahkerin ja taitavin runoniekka tässä päiväkirjassa on
Ilmari Kianto ollut.

Mutta Ilmari Kiannon katse on laajentunut yli noiden ylistyslaulujen;
siihen on vaikuttanut hänen perinpohjainen tutustumisensa venäläisen
kaunokirjallisuuden tuotteisiin, joita hän on tutkinut alkukielellä.
Hän on Tolstoin, Turgenjevin, Dostojevskin ajatusten ja tunteiden
tuntija ja »Oblomovin» on hän suomentanut. Hän on siis pelastunut siitä
kohtalosta, joka on joutunut meidän parhaimpien runoilijaimme osaksi,
nimittäin virrenteosta. Eipä siltä että tämä kirjallisuuden haara olisi
hänen äänellensä aivan outo — hän on jo nyt julkaissut psalttarin —
vaan ero on se, että piispamme, jotka parhaansa mukaan ovat vaalineet
vanhoja virsirunoilijoitamme ja siunauksellaan pyhittäneet heidän
teoksensa, ovat tahtoneet teljetä Ilmari Kiannon vankilamuurien
taakse, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Ainoastaan Niettusaaren
päiväkirjan tapainen lyyrillisyys löytää armon mahtavien hengenmiehien
silmissä.

Ilmari Kianto on rakentanut pulskan huvilan Niettusaarta lähellä
olevalle mantereelle. Hänen läheisin naapurinsa asuu ylen kaukana.
Tämän rakentamisensa kautta on hänestä tullut metsäherra, mutta hänen
mielipiteensä viisaasta metsän hoidosta ei kelvannut professorille.
Hiljainen salama singahti näiden kahden välillä yllämainitun kysymyksen
johdosta. Nämä erilaiset mielipiteet syntyivät siitä, että professori
tekee metsäkauppoja, kirjailija vain asustelee metsässä. Itikoilla
ja mäkärillä oli tässä myöskin syynsä; ne provoseeraavat mielellään
ristiriitoja.

Sitten purjehdimme myötätuulessa pappilaan.

Pappila on Suomussalmen seutujen henkinen keskus, aivan niin kuin
pappilat ennen olivat yleensä koko maassa. Tunsimme itsemme taaskin
siirtyneiksi 50 vuotta taaksepäin, ajassa. Ja rovasti oli valkoinen
kuin pulmunen, hän oli lempeä, niinkuin vanha viisas, jolta elämä
ei enää vaadi taistelua. Hän on 80 vuoden korvissa, mutta ui vielä
lämpimänä aikana joka päivä kilpaa virkeän apulaisensa kanssa,
20 minuuttia kerrallaan, samassa pehmeässä vedessä, jossa mekin
Niettusaaren rannalla. Ruustinnakin on yli 70 vuoden, kookas ja
voimakas ja liikkuu paljasjaloin koko pitkän kesäisen päivän.
Kuningas Orren aikuinen perheenemännän tyyppi! Vanhukset katselivat
anteeksiantavin silmin nuorinta poikaansa Ilmaria, huimapäätä
reistailijaa, joka ei viihtynyt kanakopissa, vaan tahtoi eksyttävän
metsän vaarallisille poluille. »Alte Geschichte», joka aina
uusiutukoon, sillä niin on kehityksen suuri Jumala säätänyt, jotta
maailma edistyisi. »Pojasta polvi muuttuu», on suomalainen sananlasku.




Hyrynsalmen reittiä laskemassa.


Kiannan järvi on pitkä ja kaita, mutta etelässä se leviää pitkin
harjannetta, joka padon tavoin rajoittaa vesien vapaan kulun.
Vuosituhansien kuluessa on vesi kumminkin vähitellen uomansa uurtanut
tämän padon läpi, eikä ainoastaan yhdestä kohti, vaan yhtaikaa kolmesta
eri paikasta. Väylistä on kaksi runsasvetistä, mutta kolmas sitävastoin
ehtyy sydänkesällä. Virranuomat sijaitsevat aivan toistensa lähellä;
läntisintä lasketaan venheillä, keskisin kuohahtaa Ämmä-nimiseksi
koskeksi jo heti alkaessaan — jota kumminkaan ei saa sekoittaa Kajaanin
lähellä olevan kaimansa kanssa — ja itäisin on kapein ja vähäisin.
Parisen kilometriä erillään kierreltyään yhtyvät vedet jälleen
koskiseksi joeksi.

Koskiuomien väliin muodostuu kaksi kaunista saarta, joista
idänpuoleisella sijaitsevat Ämmän tehtaan rauniot kuohuvan kosken
partaalla.

On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan, 300 km:n
päähän silloisesta lähimmästä liikekaupungista, nim. Oulusta,
rautatehdas. Mutta sen tekivät ne teollisuudenharjoittajat, jotka
viime vuosisadan keskipalkoilla rakensivat tehtaan Ämmäkosken
partaalle Suomussalmelle. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun
ajattelee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen
avulla. Olisihan tuo ollut melkein kuin karnevaalihullutusta, ellei
poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidelty. Eikä liene
liike varsin hullusti alussa kannattanutkaan, koskapahan kerrotaan
ulkolaisten isännöitsijäin antaneen samppanjakorkkien paukkua asuntonsa
korkeissa saleissa, ja että upeita naisia keleissä puvuissa oli ollut
virittelemässä sen ajan ihastuttavimpia ilveviisuja samoissa saleissa.

Mutta loistoa ei kestänyt kauan. Poro ei kilpailussa voi pitää puoliaan
rautatiejunien kanssa, kun on kyseessä raskaiden metallien kuljetus,
eikä tervavene vedä vertoja höyrylaivalle. Ämmän tehtaan tuotteet
tulivat liian kalliiksi sellaisten tehtaiden tuotteisiin nähden, joilla
rautatiet ja höyrylaivat olivat käytettävinään.

Tehdas on nykyään raunioina. Sen monet rakennukset ovat paikoiltaan
poistetut, siirretyt sinne tänne, uudelleen muihin paikkoihin
rakennetut toisia tarkoituksia varten; korkea masuunirakennus on
revitty ja sen tiilikivet käytetty tavallisten talonpoikais- tahi
herrastalojen uuneihin Suomussalmen harvaanasutussa pitäjässä.
Suurteollisuuden aikaansaaminen yhtäkkiä erämaiden synkkään
yksinäisyyteen oli liian raju isku. Metsäseutummehan omaavat niin
sanoakseni koko suomalaisen rodun sitkeyden ja itsepäisyyden. Ne eivät
lannistu yhtäkkiä, kuten kerrotaan tapahtuvan Amerikan metsissä,
missä kaupunki 100-tuhansine asukkaineen muutamassa vuodessa kohoaa
aarniometsään. Meillä on erämaa pala palalta, askel askeleelta
valloitettava.

Nykyään valloittaa erämaa kaikilta puolilta takaisin Ämmän tehtaan
raunioita. Yksi ainoa muistomerkki on jäljellä uhmaillen tuota
esiinhiipivää erämaantumista. Se on isännöitsijän asuinrakennus.

Se on rakennettu vanhan hyvän ajan ikihongista, ajan, jolloin vielä
kaikkialla metsissämme tavattiin tuo n.s. »punainen honka», tuo
juuresta kuivunut rutimohonka. Se säilyy vuosisatoja. Rakennus on
kaksikerroksinen, sisältäen kaksitoista huonetta. Niitä voi vallan
hyvällä syyllä sanoa saleiksi, sillä ne ovat monen suuren vanhan
sylen pituisia ja levyisiä. Istutettu puisto on kosken ja rakennuksen
välisellä viettävällä rinteellä. Puistossa nähdään paksuja,
tuuheita, mutta lyhyitä koivuja, jotka muodostavat kaksirivisen
käytävän rakennuksesta rantaan; siellä nähdään vaaleanviheriäisiä
lehtikuusia sinne tänne siroteltuina, siellä voidaan poimia mansikoita
pellonpientareilta — ylen harvinaisia marjoja Suomussalmella.

Yhdistyksen puheenjohtaja oli ihastunut palatsiin ja sen
luonnonkauniisiin ympäristöihin. Voimme tuskin löytöäkään sen vertaista
maassamme. Kuvitelkaapa mielessänne seutua, missä koski loppuu toisen
kosken niskaan; läntisimmässä haarassa lasketaan olevan 10 koskea yhtä
monella kilometrillä. Palatsin vieritse laskevassa jokihaarassa on
putous ja sen lisäksi muutamia koskia. Rautuja ja harjuksia ongitaan
joka koskessa hyvällä menestyksellä. Jokiuomien välissä on kaunis
metsäinen saari, jonka pituus on n. 3 km ja leveys lähes 1 km.

Se on siis paikka, joka voisi houkutella lohenonkijoita joukoittain
luoksensa! Se on juuri sellainen paikka, joka soveltuisi
Matkailijayhdistyksen omaisuudeksi!

Mutta itse kuohuvan Ämmän partaalla sijaitseva vanha, hyvinsäilynyt
kaunokainen on nykyään saanut monta kosijaa. Muiden mahtavien
sellaisten joukossa mainittakoon yhdistys keuhkotaudin vastustamiseksi,
joka vaaniskelee paikkaa pitäen sitä sopivana sanatorille. Nykyään
käytetään huoneistoa seudun köyhien, sairaalloisten lasten turvakotina.
— Korkeampi inhimillinen siveys vaatinee meitä jättämään etusijan
kilpailijoillemme.

Sen jokihaaran rannalla, mistä veneillä lasketaan, on torppa,
koskenlaskijan asunto. Mies on nimeltään Heikkinen, iältään 65-vuotias,
valtiollisilta mielipiteitään pinttynyt sosialisti. Hän lukee
»Työmieliensä» ensimmäiseltä viimeiselle sivulle ja filosofeeraa
mielellään kaikkia maailman asioita. Hänen kanssaan sovimme
keskimatkasta Hyrynsalmen reittiä alas aina Ristijärven kirkonkylään
saakka, josta lyhkäinen hevosmatka vie Mieslahteen.

Hänen veneensä oli 14 metriä pitkä — pisin tervavene, minkä olen
nähnyt. Siihen sijoituimme, puheenjohtaja ja minä, runsaan 7 metrin
matkan päähän toisistamme, joten keskustelu oli vallan mahdotonta.
Vuorotellen huvitimme milloin perämies Heikkistä, milloin hänen
punapartaista poikaansa, jota sanottiin Franssuksi; hän käytteli
airoja. Mitä valtiollista uskontunnustusta Franssu tunnusti, ei
käynyt selville, sillä Franssu ei vastaillut mihinkään muihin
kuin konkreettisiin kysymyksiin. Pappa ei ollut tyytyväinen
esikoispoikaansa, joka »Seitenoikean» vaarallisessa koskessa sai
osakseen aika löylytyksen laiskuudestaan ja vetelyydestään, huolimatta
siitä, että Franssu näytti ainakin yhtä vanhalta kuin pappakin, Franssu
oli niitä miehiä, jotka ajattelevat: eihän se ole aika jäniksen selässä.

Mutta sosialisti Heikkinen sen sijaan oli oivallisin perämies ja
soutaja, minkä voi tavata. Hän saattoi meidät loistavalla tavalla
yhdessä päivässä tuon 10 peninkulmaa pitkän taipaleen Suomussalmelta
Ristijärvelle. Hän ohjasi komeasti ja souti niin, että hänen pitkä,
solakka venheensä värähteli joka vedolla. Tosin vuorottelimme
me kaikki soudussa tyynillä vesillä, sosialisti-peränpitäjä,
»pääskys»-professori, minä villi ja pilttinahjus Franssu.

Yhä uudestaan vaikutti minuun seutujen jylhyys. Ensimmäinen taival
Ämmän tehtaalta pitkin kymmentä vuolasta koskea oli täydellistä
erämaata. Ei edes ainoatakaan torppaa rannalla. Jos onnettomuus olisi
tapahtunut, en tiedä, mistä pelastusta olisi tullut ja miten olisi
jouduttu asutuille seuduille. Ja matkaa oli kokonaista 10 km.

Asutuille seuduille pääsimme vasta Hyrynsalmen kirkonkylän
läheisyydessä.

Viimeisen kosken, Aittokosken, alapuolella oli uutisasukas
rakentamassa hyvin suurisuuntaista torppaansa kruununmaalle ja kruunun
uhkeista tukeista. — Kruununtorpparit elävät nykyään suurenmoisesti
näissä erämaissa. Näimme maantien vieressä erään valmiin torpan
uutisrakennuksen, jonka tupa oli rakennettu ikihongista, lattian
pinta-ala 9x9 metrin laajuiseksi ja seinän korkeus lattiasta kattoon
yli 3 metrin korkuiseksi.

Miehen ja hänen perheensä elämän tarina oli erittäin mielenkiintoinen
ja aito pohjalainen.

Jo nuorena oli mies lähtenyt Suomussalmelta köyhästä kodistaan avaraan
maailmaan etsiäkseen onnea vierailta mailta. Hän suuntasi matkansa
pohjoista kohti ja joutui vihdoin n.s. »Ruijaan», pohjoiseen Norjaan.
Vardössä hän kohtasi sorean neitosen, jonka vanhemmat olivat sinne
muuttaneita savolaisia. He solmivat rakkauden liiton, ja nuoria kun
vielä olivat, päättivät he suuremmassa maassa ja leppoisemman luonnon
ympäröimänä uhrata voimansa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Heille onnistui kaikki hyvin, Jumala siunasi heidät lukuisasti
hedelmällisiksi ja antoi heille jokapäiväisen leivän. Mutta sitten
tuli onnettomuus. Mieheltä taittui jalka kuparikaivoksessa, sääri
katkaistiin ja hän vaappui elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin hän
kumminkin toipui ja jäi eloon, mutta raajarikkona.

Yhtiö myönsi hänelle, hänen oman käsityksensä mukaan, runsaan
vahingonkorvauksen; hän osti 100 dollarin hinnalla itselleen tekojalan,
jonka avulla hän pääsi liikkumaan ilman kainalosauvoja, vaikkakin
liikaten.

Mutta hänen sairautensa aikana ei köyhä Suomussalmi hetkeksikään
häipynyt hänen mielestään. Sinne takaisin omaan syntymäseutuun, sinne
synkkiin metsiin, kuohuvien koskien partaalle, sinne täytyi hänen
palata. Häntä hivutti koti-ikävän kamala tauti. Turhaan varoitti häntä
hänen hennohko vaimonsa matkan vaivoista ja Suomussalmen erämaiden
köyhyydestä. Hänen täytyi palata, hänen elämänsä ja järkensä oli
kysymyksessä.

Hän tuli, hän pelasti mielenmalttinsa, mutta hänen vaimonsa sen
menetti. Vaimo ei voinut sietää Aittokosken iäistä kohinaa ja
äärettömän salon synkkää suhinaa. Hän suri suremistaan, kunnes hänen
järkensä pimeni.

Saapuessamme uutisasutuksen rantaan kierteli mies sata dollaria
maksavine jalkoineen uutisrakennustaan, välittämättä meistä vähääkään.
Hän tahtoi rakentaa palatsin sairaalle, mutta yhä vieläkin kauniille,
rakkaalle vaimolleen. Hänellä oli kiire. Lapset ympäröivät meidät; ne
puhuivat englanninkieltä ja suomea. — Englantilainen uutisasukas Suomen
autioimman kosken äyräillä! — Vaimo istui sängynlaidalla kehtolapsi
sylissään ja katseli meihin ystävällissurullisin silmäyksin. Kun väki
sai kuulla, että Suomussalmen pastori oli seurassamme, — Kianto ja
hänen sekä meidän hyvä ystävämme, pastori, oli seurannut mukanamme
ensimmäiset kymmenen koskea — syntyi liikettä talossa.

Mies jätti uutisrakennuksensa, ryntäsi sisälle ja asetti kahvipannun
tulelle. Viimeksi syntynyt oli kastettava.

Mutta vaimo, hän oli levoton istuessaan liikkumattomana sängynlaidalla.
Kysyin häneltä paraimmalla norjan kielellä.

— Måske de snacker norsk?

— Kyllä minä mahdan, vaan en jaksa.

Hän oli levoton sen tähden, että pastori oli niin nuorennäköinen. Hän
oli toivonut, että vanha rovasti olisi toimituksen suorittanut. Ja tuo
madonnannäköinen vaimo katseli suurilla saimaansinisillä silmillään
itsepintaisesti minuun. Minulle teki oikein hyvää koettaessani
selvittää hänen rukoilevan katseensa merkitystä. Hän toivoi, että minä
suorittaisin tuon teon ja siunaisin lapsen. Minulla oli sellaiset
laatuominaisuudet, mitkä hänen harhautunut järkensä, asetti oikeaan
rovastiin. Sydämellisen kernaasti, tehdäkseni sairaalle mieliksi,
olisin lapsen siunannut, jollei vain typerä laki olisi minua siitä
estänyt. Lapsi parka, joka arvattavasti tulee kärsimään raskaan
perinnöllisyyden seurauksia, ei varmaankaan olisi vahingoittunut
ruumiin eikä sielun puolesta minun siunauksestani.

Mutta kaikki vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Mistä saataisiin kummit?
Meitä oli useita pareja kummeiksi, esimerkiksi ensimmäisenä parina
Kianto ja minä — kaikki muistutukset pyydetään jättämään sikseen —,
toisena parina professori Theodor Homéen ja sosialisti Heikkinen,
punapartainen Franssu varamiehenä. Kaikki hyvin, mutta pitokummin
piti olla nainen. Sitä sukupuolta ei ollut saatavissa läheltä eikä
kaukaa, oli vain emikukkaisia pajupensaita Aittokosken rannalla.
Perhetarun synkkä traagillisuus olisi vaikuttanut, että minä mitä
suurimmalla hartaudella olisin ollut läsnä tässä tilaisuudessa siinäkin
tapauksessa, että prof. Theodor Homén olisi ollut »pitokummina».
Ei toki, kansan siveys piti tarpeellisena naisen läsnäoloa tässä
toimituksessa, ja pojista vanhin työnsi veneen vesille etsiäksensä
naista. Mistä, sitä emme tietäneet. Me näimme vain metsiä.

Meidän täytyi kiiruhtaa edelleen.

Koskivene sysättiin vesille ja me vierimme pois virran mukana.
Varmaankin ristittiin lapsi myöhemmin, jolloin tilaisuudessa oli
sylikummi ja Kianto tämän parina. — Jumala olkoon lapselle armollinen!

       *       *       *       *       *

Kiitollisuudella mainittakoon, että reippaan Heikkis-vanhuksen
voimakkaiden aironvetojen avulla saavuimme myöhään illalla
Ristijärvelle, huolimatta voimakkaasta vastatuulesta. Erosimme hänestä
mitä suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla.

Loppuvaikutus matkastamme näissä autioissa metsäseuduissa oli toivoa
herättävä. Kulttuuri, sivistys, tieto ja siisteys tekevät parhaillaan
ihmeteltäviä edistysaskeleita maassamme. Kävimme maamme nälkäseuduilla,
ja sielläkin käy aineellisella ja henkisellä alalla virkeä tuulahdus,
joka varmaan läheisessä tulevaisuudessa on kantava kauniita hedelmiä.




Jekaterina Panfilovna.

(Turisti- ja kulttuurikuva Punkaharjulta.)


Jokunen kymmenkunta vuotta sitten oleilin useimpina kesinä Itä-Suomen
vilkasliikkeisimmillä matkailupaikoilla: Imatralla, Punkaharjulla ja
Savonlinnassa. Minua halutti nimittäin päästä kosketuksiin sen suuren
ulkomaalaisen matkailuliikkeen kanssa, joka täällä — ja ainoastaan
täällä — meidän maassamme tulvehtii. Olin pitkän samean syksyn, pitkän
talven ja kevään kyllältäni katsellut Helsingin elämää. Tahdoin
vaihteeksi nähdä muutakin, nähdä sen kansan elämää ja liikettä,
jolla on asuntona aurinkoisemmat seudut, jolla on veri tulisempaa ja
vilkkaampaa kuin meillä. En päässyt lähtemään tätä näkemään itse heidän
kotisijoilleen, tyydyin katselemaan heidän menoaan yllämainituilla
paikoilla.

Näin jouduin Punkaharjulle asumaan. Aluksi siellä oli pelkkiä
suomalaisia. Siivoja, hienoja ja musikaalisia suomalaisia. Helsingin
silloinen kuuluisin tenorinlaulaja rouvineen, koulutettu sopraano
ja altto sekä minä muodostimme kuoron, joka illan tullen heläytteli
lauluja tähdistä, kukista, rakkaudesta ja kaikesta siitä hempeydestä,
joka tulvimalla tulvii esille meidän sekakuorolauluistamme. Oli
kaunis kesä, aurinkoinen ja leppoisa; heikot tuulet nukahtivat
säännöllisesti levolle jo iltapäivällä. Rasvatyyntä kaikkialla auringon
laskiessa. Kustakin puistoon hakatusta aukosta näkyi hohtoisia peilejä
silmänkannon päähän. Tähän ympäristöön sulivatkin hennot, kainot
»Sylvian laulut» kuin omaan maaperäänsä. Helskytettiin laulua »Nuku
rauhaton sydämein», vaikkapa sellaista ei tavattu yhtään koko meidän
suuressa parantolaseurueessamme. Suomen kesä, Punkaharju ja meidän oma
lihamme ja hidas verenkiertomme olivat jo ammoin hiljentäneet kaikki
sydämen myrskyt, ja tyyneys, yhtä perusteellinen kuin Puruveden selillä
iltaisin, vallitsi jokaikisen mielessä.

Mutta sittenpä eräänä päivänä Jekaterina Panfilovna tuli Punkaharjulle.
Hän tuli suoraa päätä mustan mullan seuduilta. Hän oli tulisen
Sarmatian tyttäriä, jossa kaikki on virallisesti vartioitua ja
vakoiltua paitsi — rakkaus.

Jekaterina tuoksui kaikille hienoimmille lemuille, hän tuoksui pitkän
matkan päähän. Kainot, hennot kukkaset Punkaharjun rinteillä sulkivat
kupunsa umpeen väkevän hajun pakosta, vanamot painoivat teränsä
maata vasten välttääkseen sitä lemua, mikä Jekaterinan jokaisesta
vaatekappaleesta sinkosi ilmaan. Missä Jekaterina kulki, siinä petäjien
pihkanhajukin menetti voimansa.

Ja minkä sähinän hänen jokainen liikkeensä aikaansai! Heinäsirkat
loikkivat suoraan ilmaan hänen lähetessään varvikossa, ja turilaat
levittivät punertavat siipikuorensa lentääkseen suin päin minne
siivet vain jaksoivat kantaa. Jekaterinan kaikista alusvaatteista
lähti sellainen silkinkahina, etten sitä koskaan ennen muista
kuulleeni. Kuinka hiljaa ja äänettömästi meidän suomalaiset naisemme
liikkuivatkaan kukkakentillä pumpulipitseineen aluspukimiensa
helmoissa, aivan kuin yöperhoset. Jekaterina touhusi kuin parveileva
mehiläisjoukkue.

Jekaterinalla oli kastanjanruskea tukka levällään, jotta kesäinen ahava
pääsisi tunkeutumaan tukan juurikin saakka. Hänellä oli suuret ruskeat
silmät, tumma ihonväri, aito itämaalainen, vaikka hänellä ei ollut
tuota kehittyneemmille venakoille niin ominaista ylitsevuotavan rikasta
rintarakennetta, niin sanoakseni arbuusimaista lajia, vaan pikemminkin,
ottaakseni edelleen vertauksen arokasvistosta, unkarilaista melonia
muistuttava muodostus.

Jekaterina heitti heti, astuessaan meidän romanttiseen seuraamme,
tutkivan katseen miessakkiin, joka sattumalta oli siihen aikaan sangen
vähälukuinen juuri tapahtuneiden poislähtöjen takia. Naisia sakeesti,
mutta miehiä harvakseen. Hän kulki kuin leijona hakien kenen hän nieltä
mahtaisi. Lopuksi hän valitsi minut uhrikseen.

Istuin muutamana iltana rantahuvilan verannalla soitannollisen iltaman
jälkeen hotellissa, tunteet kukkuroillaan heleintä lyriikkaa tuomien
ja syreenien ihanuudesta. Istuin ääneti ja yksin ja katselin hyttysten
hyppyjä puitten latvojen tasalla. Silloinpa ilmestyi Jekaterina
Panfilovna, en tiedä mistä.

— Pardon! — muuta hän ei aluksi sanonut.

— Pardon! sanoin minäkin ja nousin kohteliaasti pystyyn.

— Pardon! Te olette ihmeellisesti serkkuni näköinen, joka asuu
Venäjällä. Olen jo aikaisemmin aikonut puhutella teitä, mutta kun
kuulin, että te puhuitte suomea, ymmärsin, ettette voinut olla serkkuni.

Tämän hän lausui heläjävällä saksalla, jonka kielen hän oli oppinut
Smolnan naisopistossa. Hän oli kymmenkunta vuotta sitten läpäissyt
tämän ylhäisen opiston. Ja kello huvilan salissa pompatti kymmentä.

— Sehän on hauskaa kuulla, vastasin minä ja asetin tuolin Jekaterinan
istuttavaksi.

Ja sitten ryhtyi hän kertomaan nuoruudestaan eräässä kaupungissa mustan
mullan alueella, jossa serkkunsa, minun haahmoni, oli leikkinyt suurta
sankaria neitojen parissa. Serkku oli kaikin puolin ollut oiva mies,
mutta yksi omituisuus hänessä oli, hän pyrki aina suutelemaan.

Minä ehdotin, että hävisimme istumaan vähän loitommaksi rappusille,
sillä tiesin, että makuuhuoneiden ikkunat olivat selkiselällään ja
minun tuttavani, suomalaiset naiset, ymmärsivät mainiosti saksaa.

Siellä rappusilla ryhtyi Jekaterina yhä tarkemmin kuvailemaan serkkunsa
luonnetta. Eräs hänen tuttavistaan tytöistä oli kerran kertonut
hänelle, että hän on hieman tunnonvaivoissa siitä, pitikö hänen kertoa
äidilleen vai eikö, että serkku joka kerta saattaessaan häntä kotia
suudella napsi häntä paraatikäytävässä.

— Mitenkä te neuvoitte? kysäisin minä.

— Um Gottes willen; neiti, vastasi Jekaterina. — Suutelohan on
viattominta nautintoa maailmassa. Nicht?

— Nä natyrlit, myönsin minä pontevasti.

Minä olin pakotettuna ehdottamaan pientä kävelyretkeä ihmeen ihanalle
Tuunaansalmen rannalle. Tuossa tuokiossa tarttui Jekaterina minun
käsikoukkuuni. Hän lemusi nardusta, tuo itämaalainen Magdaleena! Entä
se helmojen sähinä ja kahina! Kuu kiipesi kuin komennuksesta puitten
latvojen taakse ja heitteli läikkyviä valoviiruja pitkin salmea ja
pienen kauniin Kirkkosaaren yli keskellä salmea. — Siihen aikaan
ei rautatiesärkkä ollut vielä tätä pyhättöä raiskannut. — Hän oli
raskas tuo suloinen Jekaterina käsikoukussa ja hän painaltui kiinni
kupeeseeni niin, että kylkiluut vaipuivat kylkiluiden lomiin. Vanha
taru ikä-äitimme Eevan luomisesta välähti mieleeni.

Tunsin selvästi, että minun oli suudeltava. Olisipa Jekaterina edes
ollut toisen aviovaimo, niin olisi ollut helpompaa leikkiä Jooseppia.
Mutta hän oli täysin vapaa, nuori, iloinen leski. Eipä minulla siis
ollut syytä kieltää häneltä tuota viatonta iloa. Koetin virkistää kotoa
perittyä siveellisyyttäni, mutta se ei jaksanut saada äänivaltaa.
Kaikilla paremmilla ihmisillä jälkeen Goethen on kaksi haltijaa
sydämessään, toinen hyvä ja toinen paha, paha aina monta vertaa
voimakkaampi. Ja elämän kulku on sellaista, että hyvä aina joutuu
alakynteen. Aivan niinkuin Paratiisissa.

Aprikoidessani näin muiskujen arvoa siveellisessä suhteessa lasketteli
Jekaterina juttuja serkkunsa seikkailuista tyttöparvessa.

— Te olette aivan ihmeellisesti hänen näköisensä, huudahti Jekaterina.

Olin näinä hetkinä edustavinani koko Suomen miehistä nuorisoa. Pitääkö
minun huudahtaa: mene pois, kiusaajatar, vai tuleeko minun suudella?
Paha haltijatar kuiskasi: sinä joudut kaikkien halveksimaksi, jollet
tee naiselle mieliksi, hänellä kun vielä on niin vähäiset pyyteet.
Sinulla on rinnallasi nainen mehevien arbuusien kotimaasta, virvoita
häntä suutelolla. Muuten olet iankaikkinen nahjus. Minkä muiston
hän saakaan Suomen miehisistä miehistä, jos kiellät. Minkä Suomen
vihollisen sinä herätätkään hänessä, jollet tee mieltä myöten. — Hyvä
haltijatar vaikeni näitten perustelujen pakosta, varsinkin viimeisen.

Päättävästi astuin alas lautalle, joka oli kiinnitetty laituriin.
Istuuduimme penkille.

— Paks, paks, paks!

Jekaterina oli kerrassaan taituri muiskuttelemisen alalla.

En luule, että Salomonin morsiankaan »Korkeassa Veisussa» teki asiansa
luontevammin.

Katsoin kelloani. Se osoitti 20 minuuttia yli kymmenen. Suomalainen
rekordi siihen aikaan sivistyneen naisen kanssa.

Eräällä väliajalla kysyi Jekaterina äkkiä:

— Mikä on isänne ristimänimi?

Ihmettelin suuresti, mitä isävainajallani oli aluksella tekemistä,
mutta vastasin:

— Hän on kuollut, mutta hänen nimensä oli Johannes.

— Nuh, Ernst Ivanovitsh! sanoi Panfilovna riemuiten.

Ernst Ivanovitsh, Ernst Ivanovitsh! — Rangaistus seurasi pikemmin kuin
olin odottanutkaan. Kuu kadotti valonsa, en luule, että enää suudeltiin
kotvaan aikaan. — Ernst Ivanovitsh. — Venakon kanssa joutuu »sinuksi»
jo 20 suutelon perästä, joskus ehkä aikaisemminkin.

Mutta olinhan kumminkin hankkinut Suomelle ystävättären Venäjän
sivistyneimpien naisten joukosta.

       *       *       *       *       *

Minä olin auttamattomasti kytkettynä Jekaterinan kavaljeeriksi hänen
oloajakseen Punkaharjulla.

Hän pyrki ulos vesille. Hankin veneen ja autoin Jekaterinan veneeseen.
Hän asettui perään istumaan, nappasi kätensä ristiin ollenkaan
yrkäiiemättäkään tarttua melaan. Sousin, mutta kevyt vene pyöri ympäri.
Minun piti käydä huopaamaan voidakseni ohjata oikeata suuntaa. — Aito
smolnalaista kulttuuria. — Kun vihdoin sain veneen liukumaan minne
tahdoin, sanoi Jekaterina kehoittavasti:

— Vot, vot, vot Ernst Ivanovitsh.

— Puh!

Ruuhemme luisti hitaasti harjun siropiirteisten lahtien ja niemien
ohitse. Jekaterinan suortuvat liehuivat tuulessa. Hän hyräili
laulua: »Oi sano hänelle» venäläisillä sanoilla, jotka muistuttivat
muiskun läiskytyksiä. Heikko tuulenhenki toi sieraimiini itämaisia
tuoksahduksia Jekaterinan silkkisistä pukimista. Me sivuutimme
Runebergin kukkulan alla sijaitsevan lammikon rantueita. Nytpä
Jekaterinaa rupesi haluttamaan maihinnousu. Mutta ensin hän tahtoi
tietää, oliko Punkaharjulla käärmeitä.

— En ole koskaan nähnyt Punkaharjulla käärmeitä, enkä ole kuullut
muittenkaan sellaisia nähneen.

— Minä kuolen, jos näen käärmeen, sanoi Panfilovna.

Luottakaa minuun, olen vanha käärmeentappaja.

— Suojelkaa minua.

— Immer.

Lykkäsin veneen perän rantaan. Jekaterina vain istua kökötti
paikallaan. Minun piti nousta auttamaan häntä veneestä.

Oli ihmeen ihanaa tällä rannalla, ennenkuin Takaharjun parantola sinne
rakennettiin.

Me kuljimme runollisissa aatteissa tämän ihanan lammen rantamailla, ja
Jekaterina tahtoi minua uimasilta poimimaan hänelle lummekukkia, joita
kasvoi kirkkaassa, syvässä vedessä. Hän huusi haltioissaan:

— Wasserlilien, Wasserlilien!

Häveliäisyyteni esti kumminkin minua täyttämästä tätä kohteliaisuuden
vaatimusta. Lupasin veneellä hankkia hänelle sylin täydeltä näitä
ihanoita kukkasia.

Palasimme sitten veneeseemme. Juuri tullessamme alukseemme kahisi
ruohikko aivan Jekaterinan pikku jalkojen edessä. Suuri käärme
kiemurteli rantakivillä ja kiiruhti järveen. Jekaterina heittihe
hervottomana taapäin, minä kaappasin hänet vasemmalle käsivarrelleni.
Hän lepäsi kaarena käsivarrellani, tukka ja kädet roikkuen maata
vasten. Käärme ui ulos järvelle pää kohona ja keltainen viiru loisti
ohimoilla. — Vaaraton tarhakäärme. — En voinut irroittaa silmiäni
uivasta käärmeestä, niin komeana liukui hän järven pinnalla, vaikka
Jekaterina lepäsi kuin ryöstetty sabinitar käsivarrellani. Vasta
käärmeen kadottua näkyvistäni kiinnitin huomioni Jekaterina parkaan.
Hän lepäsi liikkumatonna, aivan kuin kuoleman omana käsivarrellani.

Nytpä olin poikana lukenut ruotsalaisten tätien romaaneista miten
perille päästään, onko pyörtymyskohtaus luonnollista vai teeskenneltyä.
Kun pikkurillillä painaa silmälautasta, ja kaunotar jarruttaa vastaan,
silloin se on teeskenneltyä, jos silmälautanen aukeaa, silloin se on
luonnollista.

Jekaterina jarrutti vastaan kaikin voimin. — Aito Smolnan kulttuuria. ‒

Sopivin keinoin sain Jekaterinan hereille. Hän hieroskeli silmiään,
kietoi kätensä kaulaani ja hymyili autuaallisesti.

Keksin mielestäni sukkelan vertauksen.

— Jekaterina Panfilovna! Eikö teidän mielestänne tämä muistuta
paratiisia? Tämä jumalallinen puisto, nämä kirkkaat vedet, käärme, te
Eeva, minä Aadam.

Mutta Jekaterina vavahti kuin todellakin käärmeen pistämänä.

— Ei saa laskea leikkiä pyhistä asioista.

Hän oli yltiöpäinen uskovainen. Olin kerrassaan unohtanut, että elävä
lemmen tunne ja elävä uskonnollinen tunne ovat kaksoissisaria.

Jekaterina esiintyi nyt vallan toisessa valossa kuin ennen. Minä
kiinnyin yhä enemmän hänen psykeensä. Mahdoton ilmiö meidän
protestanttisessa, raittiissa maailmassa. Mutta hän pohjasi syvälle
niihin maaperiin, mistä kristillisyys muinoin versoi esille. Tässä
maailmassa toinen päivä omistettiin ankaralle paastolle, toinen
hurjimmille mellastuksille. Olin seisovinani kasvoista kasvoihin jonkin
Baalin tai Mylittan papittaren edessä. Hänen pukunsa tuoksu vaikutti
minuun kuin suitsutus jostakin aasialaisesta temppelistä.

— Jos uskoo Jumalaan ja hänen pyhiin menoihinsa, niin saa kaikki
syntinsä anteeksi, sanoi Jekaterina lämmöllä.

— Mutta emmehän me ole syntiä tehneet, oli minun hieman typerä
väitteeni.

— Ei, ei, emme me. Minä tarkoitan vain ylimalkaan.

Ilmielävä abbé Coignard naishaahmossa, toisin sanoen kristitty
alkuperäisimmässä ilmestysmuodossaan, joka luottaa uskon ja
sakramenttien kaikki puhdistavaan voimaan. Samoin kuin nuohoja tulee
valkoiseksi ja puhtaaksi saippualla ja vedellä, samoin puhdistuu
kristitty kaikesta synnin loasta uskon ja armonvälineiden kautta. Tätä
ihanaa lääkettä synninhaavoille tarjoavat helpoimmin katoliset uskot
tunnustajilleen. Tästä johtuu näiden suuri vaikutus ihmismieliin vielä
tänäkin päivänä.

Miten ihana hän oli tuo Jekaterina lujassa varmuudessaan syntien
anteeksisaamisesta. Hän seisoi edessäni kuin pyhimys valmiina
rukoilemaan — ja suutelemaan. En voinut olla lausumatta ihmettelyäni
hänen maailmankatsomuksestaan, joka mielestäni oli niin ehyt ja
historian pyhittämä. Meistä tuli jälleen parhaimmat ystävykset ja
me laskeuduimme tämän maailman laaksoihin liideltyämme hetkisen
uskonnollisten kysymysten eksyttävissä avaruuksissa.

Poimimme lumpeen kukkia ja Jekaterina koristi tumman tukkansa suurella,
valkoisella kukalla.

Mutta Jekaterinan täytyi palata takaisin omaan maahansa. Seurasin häntä
Savonlinnaan. Suhteemme oli muuttunut yhä enemmän niin sanoakseni
uskonnolliseksi, vahvasti mystillisyydellä väritetyksi. Jekaterina
rakasti luojaansa ylitse kaikkia kappaleita, mutta myöskin kaikkia
Hänen luomiaan, niiden joukossa luomakunnan vähäisintä olentoa, minua.
Hänpä ei leikin vuoksi kantanut nimeä Panfilovna.

Laiva seisoi laiturissa valmiina lähtöön. Jekaterina tungeskeli
kannella kylpyvierasten tiheässä joukossa. Juuri ennen lähtöä tahtoi
Jekaterina minua seuraamaan itseään hyttiinsä. Haltioitunein elein
ja kummallisesti hehkuvin silmin kulki hän edellä, minä uskollisesti
jäljessä. Astuimme hyttiin ja Jekaterina sulki visusti oven. Joka
taholla oli kukkia kaikissa vesilaseissa ja pöydällä suuri valkoinen
leipä.

Jekaterina piti minulle säihkyvän puheen. Hän luetteli kaikki minun
hyvät puoleni, ja niitä oli monta, osalta itselleni siihen saakka
tuntemattomia. Mutta niinhän sanotaankin, että itsensä tunteminen tässä
maailmassa on vaikeinta. Hän sanoi, että hänellä minun seurassani oli
ollut sanomattoman hauskaa. Varustauduin liikutettuna suorittamaan
yhden tahi pari hellää jäähyväissuuteloa, mutta suuteleminen ei tällä
kertaa ollut Jekaterinan tarkoituksena. Hän osoitti leipää ja sanoi:

— Luterilaisena ette tiedä, mikä leipä tuo on.

— En.

— Se on pyhä leipä, ostettu Savonlinnan kirkosta. Kun ystävä tarjoo
toiselle tällaisesta leivästä, niin siitä seuraa onnea ja menestystä
elämässä. Ettekö tahtoisi ystävällisesti maistaa leipää.

Pienoinen kabinetti, ruusunhaju, Jekaterinan tuores parfymi, hänen
hehkuvat silmäyksensä, kaikki tämä teki minuun syvän vaikutuksen, aivan
niinkuin olisin otettu jäseneksi johonkin itämaalaiseen salaperäiseen
hengelliseen seurueeseen. Kävin leivän nipukkaan kiinni, mursin sen
ja pistin suuhuni. Mutta se oli rutikuiva se kärki, se rapsahti rikki
hampaissani ja murskautui tuhansiksi teräviksi kiteiksi. Yksi näistä
pujahti väärään kurkkuun. Minä olin rykiä kuolemattoman sieluni ulos
ruumiistani, Jekaterina takoi pienillä nyrkeillään lapaluitani,
muutama lasi vapautettiin ruusuistaan ja minä tyhjensin karafiinin.
Keuhkoissani sihisi ja suhisi kuin ahjossa. Vihdoin sain sanotuksi
seuraavat sanat:

— Lutherin opin mukaan olen minä kelvoton nauttimaan pyhiä paloja.

— Ei niin, ei niin Ernst Ivanovitsh! Hän tahtoo teitä tällä tarkasti
muistamaan tätä juhlallista hetkeä.

Tyydyin tähän teologiseen selitykseen ja siirryin hellästi
hyvästelemään. Viimeisen suutelon sain otsalleni. Se oli pyhä suutelo.
Mutta samassa kuiskasi Jekaterina seuraavan kauniin, saksalaisen
värssyn:

    Es wär' so schön gewesen.
    Es hat nicht sollen sein.

Ei ole olemassa mitään rajaa pyhän ja epäpyhän välillä. Itse elämä on
sittenkin pyhintä mitä tunnemme.

Silmät punaisina kuin vasta ongitulla särellä seurasin Jekaterinaa
kannelle ja olin viimeinen maihin astuja.

En voinut ottaa osaa jäähyväislauluihin rannalla, sillä pyhät kiteet
kaivelivat yhä syntisessä kurkussani.

Liinallaan huiskuttaen katosi suutelusiveä Jekaterina kohti
Pihlajaveden selkää. Hän katosi ikipäivikseen minun ruumiillisista
silmistäni.

Ylpeilen sentään siitä, että hän kuolinhetkeensä saakka oli lämmin
Suomen ystävä, ja toivon että hänestä tulee innokas esirukoilija, kun
minun paikkani määrätään ikuisuudessa.




Punkaharju.


Kauneimmilla naisilla ei aina ole kauneimmat nimet. Eipä liene
mahdotonta, että joku Eulalia tahi Petronella joskus maailmassa ovat
olleet kaunottaria. Kun venäläisten kirjailijain romaaneissa luen
jostakin Maria Skorodumovasta talli Fjokla Klimpujevasta, en pääse
siitä käsityksestä, että he ovat hirvittävän näköisiä, että heillä on
mustat viikset ja puhuvat möräkällä äänellä sekä polttavat väkeviä
sikareja. Siitä huolimatta kirjailija väittää joka kymmenennellä
sivulla, että he olivat hurmaavan kauniita, että nuoret miehet olivat
hullaantuneita heihin.

Samoin on Punkaharjun laita. Se ei kaiu kauniilta suomenkielellä,
mutta vieläkin rumemmalta ruotsinkielellä. Eräs sanomalehtimies
tanskalaisesta »Politiken»-lehdestä kirjoitti kerran artikkeleita
Punkaharjulta ja väänsi nimen siihen määrin, että se kerrassaan
loukkasi säädyllisyyttä. — Rumasta nimestään huolimatta — punka
merkitsee sianselkää — on se kumminkin Suomen tätä nykyä kaunein
puisto, ja kauneimpia mitä minun syntiset silmäni koskaan ovat äkänneet.

Puhun vain Punkaharjun »puistosta», sillä asian laita on se, että
Punkaharjun hongat ovat siihen määrin varttuneet, että ihanat näköalat
jäävät minun silmistäni syrjään. Katselen ja ihailen nykyään etupäässä
noita pitkiä, punaisenruskeita hongan runkoja, jotka seista sojottavat
niin suorina ja terhakoina, ikäänkuin tahtoisivat huudahtaa: »täällä
on meillä hyvä olla, täällä meillä on herkullista nautittavaa sakeasta
soramaasta, täällä kirkkainta juotavaa palan painoksi, täällä on
honkain koto». Näitten honkien komea ryhti, tuuhea ulkomuoto, pihkainen
runko vastustamattomasti tartuttavat reipasta mieltä katsojaan. Ilostuu
heidän elämänilostaan, heidän ylpeästä pystyasennostaan, ei voi olla
suoristamatta omaakaan selkäänsä, tuntee itsensä yhtä pöyhkeäksi ja
iloiseksi kuin hekin.

Kun heittää silmäyksensä uinaileviin, peilikirkkaisiin salmiin ja
lahtiin, joutuu hentomielisyyden valtaan ja — jos houkutuksia on
tarjolla — lemmentautiin, mutta heitäppäs katseesi petäjiin, niin
sielusi taas pääsee tasapainoon. Hongat muodostavat niin sanoakseni
siveellisen aineksen näköaloissa.

Niin ne vaikuttavat minuun; en tiedä, mitä ne vaikuttavat moniin
nuoriin venäläisiin ja venakoihin, jotka nykyään samoilevat harjulla.
Ne voivat, nuo venakot, olla ihanoita ilmestyksiä, kaikki nuo Mariat,
Fjoklat, Tatjanat ja Jekaterinat, nimistään huolimatta, aivan niinkuin
Punkaharju itsekin.



Silmäys Punkaharjun historiaan.


Punkaharjulla on varmaankin hämärässä muinaisuudessa rehoittanut yhtä
tuuhea mäntyparatiisi kuin nytkin. Ehkäpä vielä paljoa suurenmoisempi.
Hongat ovat olleet vanhemmat ja suuremmat, ne ovat olleet pörröiset ja
villimmät nähdä. Siellä on seistä törröttänyt noita kuivuneita keloja,
koristeellisia ja pahvinharmaita, vääntyneille oksankarankoineen. Tämä
oli Punkaharjun villi barbaariaikakausi. Punkaharju-jätin siistit
jälkeläiset muistuttavat esi-isiään, mutta ovat enemmän sirostetut,
paremmin kammatut kuin ne. Puiston puut ovat myöskin ottaneet mallia
nykyajan siisteistä ihmisistä.

Tätä barbaariaikakautta kesti yhtä kauan, kuin kansa eli metsästyksellä
ja kalastuksella. Silloin saivat metsät seistä rauhoitettuina.
Silloin piti oravalla olla puita missä hypellä, näädällä oksia mistä
ponnistaida ahdistellessaan hurjasti saalistaan, silloin piti kontiolla
olla kaatuneita keloja minkä alle pesiään suoritella, silloin hukalla
tiheitä näreikköjä missä piilotellaida päivisin. Silloin tekivät nahat
kauppansa Laatokan ja Suomenlahden rantamilla. Hansalaiset välittivät
metsästäjäin kauppoja suuren maailman kanssa.

Ensimmäiset ihmiset, mitkä Punkaharjun ihanoita näkyjä silmäilivät,
olivat »laihat pojat lappalaiset, väkäsilmät, vääräsääret». Mitkä
erinomaiset metsästysmaat ja oivalliset apajapaikat olivatkaan näillä
talleroisilla. Puruveden muikut ja siiat ovat tänäkin päivänä kuuluisia
herkkuja, kuha on kuulakampi, ahven koreampi ja kirjavampi tässä
läpikuultavassa vedessä kuin muualla. — Minulle, lappalaisten myöhään
syntyneelle jälkeläiselle, on tapahtunut se ihme, että monen sylen
päästä näin koreankirjavan ahvenen tempovan uistinta yhtä selvästi
ja tarkasti, kuin jos se olisi uinut ilmassa eikä vedessä. Niin
läpinäkyvää on Puruveden vesi. — 1500-luvulla kalastettiin Puruveden
rantamilla 400:lla nuotalla.

Lappalaiset asuivat seutuvilla vielä kauan historiallisellakin
ajalla. Vielä Kustaa Vaasan hallitessa 15-sataluvulla tavataan
5 lappalaisperhettä asuvina läheisessä Rantasalmen pitäjässä.
Punkaharjulla on tila nimeltä Kotila, missä nyt Finlandian hotelli
sijaitsee. Ehkäpä lappalaiset tänne suojaisen lahden poukamaan
pystyttivät ensimmäiset kotansa.

Ovatko muinaisgermaanit koskaan metsästelleet ja kalastelleet
Punkaharjun rantamilla? Tähän on vaikeaa vastata, sillä kysymys
ei ole vielä tullut tarkasti valaistuksi. Länsi-Suomessa tavataan
germaanisia nimiä kaukana sisämaassa vesistöjen varsilla. Karjalassa ne
ovat harvinaisemmat. Mutta väitetään, että sana Saimaa on johdettava
muinaisgermaanisesta sanasta Saivas = sja = sjö — vesi. Tästä saan
rohkeutta selitellä paria paikannimeä Punkaharjulta germaanilaisiksi,
vaikkapa minulta puuttuukin samaa kekseliäisyyttä ja lentoa, kuin mitä
Strindbergillä oli, ja mikä on ominaista Wetterhoff-Aspille, ja vaikka
minun selitykseni kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin tällä
viimeksimainitulla.

Punkaharjun omistajina on vielä viime vuosisadan alkupuolella ollut
kaksi kylää, Laukansaari ja Tuunaansaari. Laukansaaren nimessä on
kantasanana »laukka». Se merkitsee vettä. Suola-laukka = ruots.
saltlaka (e). Laukardag (Lördag) = suomal. lauantai = pesupäivä.
Laukaan pitäjä — vesipitäjä, norjalainen Lagen = vesi; italialainen
lago = latinalainen lacus = suomal. järvi. Siis indoeurooppalainen
runko, joka merkitsee vettä 1. järveä. Laukansaari siis merkitseisi
juuri samaa kuin täällä saaristossamme paikka, jonka nimenä on
»Sjöholmen».

Ja nyt reippain mielin Tuunaansaaren kimppuun! Vanha ruotsalainen
sana »tuna» merkitsee aita l. aitaus. Vertaa Sigtuna, Eskils-tuna,
Snapper-tuna, Lund-tuna, jota viimemainittua myöskin Lontooksi
sanotaan. Siis Tuunaansaari = saari, joka on aidattu. Mikähän
aita se mahtoi ollakaan? Nyt vanhat tiedonannot mainitsevat, että
muinaisaikoina villipeurat juosta kopistelivat Savon kaikissa metsissä.
Vielä 1800-luvun alussa niitä nähtiin Rautalammilla. Vuonna 1693 oli
vielä aidan jäännöksiä nähtävinä Rantasalmen ja Leppävirran rajamailla,
jota aitaa oli käytetty peurojen satimena. Siis ei Tuunaansaari ole
ollut mikään puinen rintavarustus, vaan hyvin yksinkertaisesti paikka,
jossa peuroja on aituutettu.

Siis, todistelu on sitovaa, kunnes tutkija ilmenee, joka kykenee sen
kumoamaan. Tu fri, niinkuin ruotsalainen sanoo, siihen asti! — Voisihan
myöskin johtaa nämä sanat sukunimistä: Laukkanen ja Tuunainen.

Kalastaja Sjöholm Laukansaaressa ja metsämies Thuneberg Tuunaansaaressa
eivät rakastaneet lapinpoikaa Kotilaista Kotilan talosta. Hän oli
aina heidän jaloissaan. Hän laski pyydyksensä muka heidän kalavesiin,
niin että he vihdoinkin eräänä kauniina kesäaamuna, kun Kotilainen
koki mertojaan Runebergin kunnaan juurella, paukauttivat Kotilaisen
päälaen murskaksi. — Jo siiloin oli muodissa, että vaarallisesta
kilpailijasta päästiin tällä mukavalla, yksinkertaisella tavalla,
vaikka se ei tapahtunut niin juhlallisilla paukkeilla eikä niin monilla
rukouksilla Ylimmän puoleen kuin mikä nykyään on tapana. — Leskivaimo
Kotilainen muutti monien vinosilmäisten orpolastensa kanssa pohjoiseen,
rauhallisemmille apajapaikoille.

Mutta sitte alkoivat karjalaiset tunkea sisään. Ne tulivat Laatokan
rantamilta. Sortavalan saaristossa ovat seuraavat kylät ja saaret
viervieressä. Kylät ovat nimeltään Kerisyrjä ja Ruokojärvi, saaret
Pellotsalo ja Vaaherlahti. Ja juuri samat nimet tavataan Punkaharjun
seutuvilta. Kerimäki on pitäjän nimi, mihin Punkaharju kuuluu, Kerimäen
lähettyvillä on Ruokojärvi, ja Puruvedessä on saaret Pellossalo ja
Vaahersalo. Tästä voimme päättää, että nykyinen asutus on peräisin
Karjalasta.

He tulivat vanhimpina aikoina tänne turkiksien pyyntiin ja anastivat
parhaimmat metsästys- ja kalastuspaikat. Punkaharjusta etelään käsin
on Putikon kylä. Putikko merkitsee tietä, jota metsäneläimet ovat
tallanneet, sekä myös aluetta, missä ainoastaan vissit henkilöt ovat
oikeutetut virittelemään ansojaan. Ensimmäiset asukkaat siis elättivät
itsensä metsästyksellä ja kalastuksella, samalla elinkeinolla, millä
lappalaiset ja mahdollisesti germaanit aikaisemmin.

Mutta sitten hyökkäsivät ruotsalaiset Karjalaan. He rakensivat Viipurin
linnan valloitustansa tueksi. Mutta Novgorodia ei saatu kukistetuksi.
Se piti kuin pitikin Laatokan rannat saaliinaan. Pähkinälinnan
rauhanteossa 1323 vedettiin raja näitten kahden valtakunnan välillä.
Miten raja kulki näissä rajattomissa erämaissa ja osaksi tuntemattomien
järvenselkien yli, on epätietoista. Mutta se tiedetään varmasti, että
raja hipoi Punkaharjua. Raja kulki nimittäin Säämingin Särkilahdesta,
peninkulman päästä Punkaharjun länsipuolelta, poikki vesistön Kerimäen
halki Varkauden vesistölle j.n.e. Täten joutui Punkaharju kuulumaan
Novgorodille ja Käkisalmen lääniin. Mutta tämä tapahtui vain paperilla.

Todellisuudessa Punkaharju kuului Suomeen. Savolaiset viis välittivät
valtiollisista rajoista näissä erämaissa. He tarvitsivat Puruvettä
kalastaakseen ja anastivat sen hyvin yksinkertaisesti. He metsästelivät
ja kalastelivat sydämensä pohjasta Takaharjun ja Runebergin kukkulan
rantamilla, ja jos Käkisalmen karjalaiset pistivät nokkansa heidän
mailleen, valmistettiin niille verinen lähtö. A. Oksanen kirjoittaa
»Savolaisen laulussa»: »Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut,
ja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmen
suut, niin niistäpä useampi hyv' ois' todistamaan, täss' Savon joukko
tappeli, ja joka kynsi kylmeni, edestä Suomenmaan.» Jos mitä paikkaa,
niin Punkaharjua se koskee, sillä tämä ihana harju on vuosisatojen
kuluessa aina vaan ollut saman heimon verisenä erottajana, sekä samalla
kahden mahtavan valtakunnan rajana.

Rajariidoissa mentiin vihdoin niin pitkälle, että Ruotsissa tekaistiin
väärennetty rajaselitys, jossa kansan mielivaltaisesti pystyttämät
rajapyykit väitettiin olevan peräsin Pähkinälinnan rauhanteon
rajankäynnistä. Väärennetyn selityksen mukaan joutui Punkaharju
kuulumaan Ruotsille.

Tukeakseen tätä riidanalaista rajaseutua rakensivat ruotsalaiset
Olavinlinnan, niinkuin tiedämme, sangen lähelle Punkaharjua,
Täyssinän rauhassa 1595 ja Stolbovassa vähän myöhemmin ratkaistiin
asia lopullisesti. Punkaharjusta tuli suomalainen seutu, niinkuin se
todellisuudessa aina oli ollut.

Uuden ajan sarastaessa, Kustaa Vaasan aikoina, olivat savolaiset jo
suureksi osaksi luopuneet entisistä elinkeinoistaan ja ruvenneet
kaskenpolttajiksi. Nyt paukkui kirves Punkaharjun hongikossa. Eipä
muuten luulisi, että tämä harju houkuttelisi maanviljelykseen. Mutta
niin eivät alkuasukkaat tuumineet. He kaskesivat ja polttelivat kaikin
voimin näitä rinteitä aina 20—30 vuoden väliaikojen päästä. Kuiville
kankaille he kaikkein mieluimmin kellistivät huuhtansa.

Mutta sitten seurasi 70 vuoden ajanjakso, jona Punkaharju kuului
Venäjälle. Se alkoi Pikkuvihan jälkeen, vuodesta 1743, ja sitä kesti
aina vuoteen 1812, jolloin n.s. »Vanha Suomi» taas yhdistettiin Suomen
suuriruhtinaskuntaan. Pikku vihan jälkeen hallitsivat venäläiset myös
Savonlinnaa, Tämän linnan suojaksi olivat he myöskin anastaneet maata
linnan ympäriltä, suunnilleen noin 2 peninkulmaa sekä länteen että
pohjoiseen ja itään. Itään juuri niin paljon, että Punkaharju tuli
kuulumaan Venäjälle. Raja kulki noin 3 km:n päässä harjusta itään,
yhdensuuntaisesti harjun kanssa, Ruohoniemestä Laukansaaren syrjätse
Turtinniemeen, joka sijaitsee lähellä Punkasalmen lauttapaikkaa.
Venäläiset tarvitsivat tätä harjua kesänaikaan, päästäkseen maata
myöten Savonlinnaan.

Tämä valtionrajan läheisyys toi uudelleen murheen ajat Punkaharjun
seuduille. Taas tuli lisäksi se seikka, että raja oli vedetty niin
huolimattomasti, että monet tilat eivät kuuluneet kummallekaan
valtakunnalle, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Näitä sanottiin
»väittelynalaisiksi tiloiksi». Kerimäen pitäjässä niitä juuri olikin
runsaasti; niitä oli 23, mantaaliltaan 10 17/46 ja 115 savua,
jotka ainoastaan maksoivat veroa papistolle. Näistä tiloista sanoo
v. Knorring teoksessaan »Gamla Finland eller det forna Wiborgska
Gouvernementet»: »Nämä niinkuin muissakin pitäjissä tavattavat
'väittelynalaiset tilat' olivat ilman tuomaria, jonka tähden niihin
tulvi rikoksellisia, jotka sieltä hakivat turvaa, kunnes oli pakko
laatia näitä varten erityinen yhdistetty oikeus, jossa istui sekä
ruotsalaisia että venäläisiä tuomareja.» — Vaikkapa minulla ei
lienekään erityisen esiinpistäviä rikollisia taipumuksia, en voi
olla välinpitämätön sellaisten seutujen suhteen, jotka 70 vuotta
ovat tulleet toimeen ilman omia tuomareja, omia käräjiä, omia
tuomioita. Että tässä »yhdistetyssä oikeudessa» tuoreella Puruveden
lohella tahi siialla oli suuri sananvalta, se on päivän selvä asia.
Olisipa todellakin hauskaa saada kuva tällaisesta sekalaisesta
oikeudesta, jonka edessä kaksi »Punkaharjun konnaa» oli vastaamassa
rumista töistään. — Mutta että nämä »väittelynalaiset asukkaat»
käyttivät hyväkseen tätä ihanaa vapauttaan, siitä kertovat vanhat
paikkakuntalaiset pöyristyttäviä kertomuksia. Ruohoniemen kylässä
Punkaharjun rajakylässä oli näitä tiloja kokonaista 5 kappaletta.
Siihen aikaan oli Punkaharju kauhun paikka. Murhapoltot ja
väkivallantyöt olivat aivan yleisiä. Kateelliset ja julmistuneet
naapurit siirtyivät valtion rajan yli, sytyttivät vihamiestensä ladot
ja polttelivat ruisaumoja Punkaharjun rinteillä ja livistivät, työnsä
tehtyään, takaisin omaan maahansa tahi »väittelynalaisiin taloihin»,
joissa »Jumalanrauha» aina ja lakkaamatta vallitsi.

Mutta tämä ihana harju on aina ympäristön asukkaissa herättänyt mitä
vapisevinta kunnioitusta. Vanha eukko naapurikylässä kertoi minulle,
että harju hänen nuoruudessaan 1830-luvulla oli ollut hirvittävä
paikka. Vanha kansa oli aina sanonut: »mänisikhän sinne, kun
hirviisik!» Ei sinne uskaltanut astua kuin suurissa seuroissa puolukan
poimintaan, niitä kun kaikki rinteet olivat punanaan. Poimittiin
korvollisia puolukoita. Mutta näilläkin matkoilla sai aina säpsähdellä
kaikenmoisia epäilyttäviä ääniä; milloin kuului kuin kontion vihellys,
milloin hukan ulvontaa, milloin metsävoron heilahduksia. Eiköpä moni
näistä äänistä liene ollut mielikuvituksen synnyttämä, mutta se on vain
tosi, etteivät sen ajan nuoret kerääntyneet harjulle kuhertelemaan
elokuun kuutamossa niinkuin nyt. Sivu harjusta soudettiin, mutta
harjulla ei konsanaan kävelty.



Punkaharjun maantiestä.


Tämä tie ei suinkaan ole vanhimpia maassamme, eikä paikkakunnankaan
vanhimpia. Kierrettiin tätä harjua, vaikkapa se on kuin Luojan
rakentama silta vesistön poikki. Sitä vältettiin monien
laattapaikkojen takia. Ensimmäinen ylimeno on jo Kyrön virran
kohdalla Olavinlinnan yläpuolella. Seuraava oli Kulennoisten kylän
rantamalta Tuunaansaarelle. Siinä on nyt silta, mutta suurina
vesikesinä 1899—-1900 oli tie kokonaan veden alla, niin että veneillä
täytyi soutaa maantiellä. Sitten seuraa Tuunaansalmen lauttapaikka.
Punkaharjun eteläpäässä on Punkasalmen lossi. Ja lopuksi oli
Parikkalassa Simpeleen järvi ylikuljettava. Nykyään siinä on silta.
Nämä monet vaikeat kulut virtojen, salmien ja järvien yli lienevät
pelottaneet esi-isiämme rakentamasta maantietä Savonlinnasta Viipuriin,
Käkisalmeen ja Sortavalaan tätä lyhyintä ja oikoisinta suuntaa.
Sitäpaitsi on Punkaharjun eteläpuolella kammoksuttava salo, kuvaavasti
kyllä »Ruhvanan saloksi» sanottu, jossa kaikenlaatuista konnaa kaikkina
aikoina on asunut. Tästä kulki raja oikean ja väärennetyn Pähkinälinnan
rauhankirjan mukaan, tästä Täyssinän raja, tästä Ison ja Pikku vihan
rajat. Ja täällä tapasin 1880-luvulla asukkaita, jotka kaikin puolin
ovat jatkaneet sitä elämää, jota »väittelynalaiset asukkaat» ennen
muinoin viettivät, s.o. elämää »hyvän ja pahan ulkopuolella».

Matka Olavinlinnasta kulki muinoin linnanherrojen aikana kesäisin
veneillä Saimaata pitkin. Huovit ja ratsumiehet samosivat Lappeenrannan
kautta Mikkeliin, josta Juvan ja Rantasalmen kautta Savonlinnaan.
Myöhemmin johti lyhyempi tie Imatran ohi, Ruokolahden, Puumalan ja
Sulkavan kautta samaan kaupunkiin. 1600-luvulla täytyi yhdistää
Savonlinna vastavalloitettuun Käkisalmen alueeseen, kun koko tämä lääni
oli joutunut Ruotsille Stolbovan rauhan jälkeen. Mutta ei nytkään
Punkaharju tullut kysymykseen. Tie vedettiin Kerimäen ja Kiteen kautta
Sortavalaan.

Vasta 1743 jälkeen tuli Punkaharjun vuoro. Venäläiset omistivat
Savonlinnan, mutta Puumala oli joutunut ruotsalaisille. Tie oli siis
tukossa tämän tärkeän salmen kohdalla kesät, talvet. Mutta venäläiset
loivat itselleen vesireitin, kaivamalla kanavat Telataipaleen, Käyhkän
ja Kutveleen kannasten läpi. Maantien taas täytyi kulkea Punkaharjun
yli, ainoa paikka, mihin sen voi rakentaa. Siten vähitellen syntyi tämä
komea ajotie 1700-luvun keskivaiheilla.

Mutta että harjua pitkin polku on ammoisista ajoista ollut
kuljettavassa kunnossa, se on epäilemätöntä. Sen ovat muinaisajan
karhut tallanneet, sitä myöten juosta huhkineet sudet, sitä peuralaumat
ja hirven urokset perheineen. Sillä polulla ovat teeret ja pyyt
tepastelleet, sillä ovat metsot soineet ja sähisseet kovissa lemmen
tuskissa, sillä polulla ne ovat tapelleet päänsä verille koppeloista,
jotka välinpitämättöminä, odotellessaan lopullista voittajaa, ovat
ahmineet kulon puolukoita jossain Runebergin kunnaan liepeillä. Metsot
ja teeret vieläkin jyryävät keväisin harjulla, olen nähnyt niiden
juoksentelevan maantietä myöten kuherrushommissaan; olen nähnyt
kaikkien Euroopan kansojen jäsenten tekevän juuri samalla tapaa, olen
itsekin ‒ ‒ (kts. kirjoitusta Jekaterina Panfilovna).

Savolaiset huuhtamiehet ovat ajaneet karjojaan harjua pitkin monille
armaille ahoille harjun rinteille. Puiset ja metalliset lehmänkellot
ovat kilkattaneet kilvan lintujen räiskävän orkesterin kanssa, jossa
ensimmäistä viulua satakieli on hoitanut, toista laulurastas, ja
jossa lukemattomat kuhankeittäjät ovat puhallelleet klarinettejaan
ja huilujaan. — Mutta ratasten ryske on uutta musiikkia harjulla,
ainoastaan toista sataa vuotta vanhaa. Tuntuu siltä, kuin kärrin räminä
ei olisi oikein tahtonut sointua tässä orkesterissa. Pyörät eivät
tahtoneet herkästi liikkua tällä omituisella tiellä.

Ensimmäinen Punkaharjun tien mainitseminen, minkä minä olen tavannut,
on eräässä »Åbo tidningarsin» artikkelissa v:lta 1784. Siinä seisoo:
»Parikkalan ja Kerimäen pitäjän rajalla ja Pungaansalmen luona on
se (vuorenharju) puserrettu Saimaan järven kautta hyvin korkeaksi,
kapeaksi ja molemmilta kupeiltaan jyrkäksi harjuksi, Pungaanharjuksi
kutsuttu, ja kulkee maantie Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä tätä
korkeaa harjua; mutta heikkoveriset matkamiehet eivät uskalla istua
tällä välillä missään kieseissä eikä vaunuissa.»

Taas sama kauhu Punkaharjusta!

Vuonna 1802 kävi Punkaharjulla H.M. Keisari Aleksanteri I, äsken
mahtavan Venäjän valtakunnan hallitusistuimelle kohonnut tsaari, jonka
valtakuntaan Punkaharju silloin kuului. Tästä laajemmalti seuraavassa.

Kehumalla mainitsee v. Knorring Punkaharjua edellämainitussa
teoksessaan v:lta 1832. Hän sanoo: »Punganharju Puruvedessä on 7
virstaa pitkä, 10:stä 40:een syleen leveä, sekä noin 20 syltä korkea,
erotettuna mantereesta kahden salmen kautta; sillä on monin paikoin
ylen jyrkät rannat, on lehti- tahi havupuitten kasvama, ja suo kauniin
ja lavean näköalan joka taholle. Iso maantie Viipurista Savonlinnaan on
johdettu tämän saaren yli. — Puruvesi on kuuluisa kirkkaasta vedestään,
jossa pienempiä esineitä paljon pitemmältä matkalta, kuin muissa
järvissä, voidaan erottaa.» Knorringilla on näin ollen oikea ja tarkka
käsitys Punkaharjusta ja ihmeellisen kirkkaasta Puruvedestä.

Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1840-luvulla antaa prof. Grot perin
happaman kertomuksen matkastaan Punkaharjun yli. Ja Grot oli kumminkin
harvinaisen kärsivällinen maantienajaja, jonka karaistunut istuinlihas
ei pelännyt pahintakaan paukkulautaa. Hän sanoo, että häntä oli
houkuteltu kulkemaan Punkaharjun kautta, vaikka hän aina ennen oli
matkustanut Kiteen kautta, mutta että hän tuntee suurta pettymystä.
Lautoilla tuuli kovasti ja hän sai paljon kärsiä.

Nykyään maantietä käyttävät ainoastaan jalkamiehet ja automobiilit.
Alkuasukkaat matkustavat joko junassa tahi laivassa harjun sivuitse.
Eipä niinkään! Karjalaumathan vielä käyttävät tätä tietä. Niin kauas
kuin minä jaksan muistaa, ovat suuret teuraslaumat harjua myöten
tallustelleet joka kesä, Viipuri ja Pietari surullisina päämaaleinaan.
Kun Savonlinnan rata vihittiin, kuuluin minä vihkijäin seurueeseen.
Kaupungin valtuuston puheenjohtaja lausui meidät tervetulleiksipa eräs
vanha senaattori astui aseman rappusille ja vastasi puheeseen. Se
pidettiin suomeksi, mutta senaattorin äidinkieli ei ollut suomi. Puhe
oli siis aivan lyhyt ja loppui seuraavalla tavalla: »mine toivon, että
tema rata tuottaa suurta hyötyä Savolle ja Karjalle» (pro: Karjalalle).
— Niinpä niin, ajattelin itsekseni, nyt säästyvät nuo onnettomat
nautaparat monista piiskan läimäyksistä, monista kiroilemisista
ja monista kiusallisista lauttapaikoista. Nyt saavat he kellua
härkävaunujen pehmeillä patjoilla. Ja turistien ei tarvitse vapisevin
polvin paeta honkien taakse piiloon pahoin mulkoilevia sonneja.

Mutta eipäs! Viime kesänä istuin hotellin rappusilla ja join
aamukahviani hiljaisessa rauhassa. Samassa kuului tuttuja ääniä.
Sonni hinkui korkeata falsettiaan, lehmä töräytti pasuunaansa, kellot
kilkattivat ja ajomiehet karjuivat: »Vait siihen, p—leen kanttura!»
Sama viheliäisyys edelleen! 30 nautaa eri sukupuolta samosi kohti
turmiotaan. Menin maantielle ottamaan vastaan heidän viimeiset
terveisensä: »morituri te salutant!» Ähkien ja puhkien kulkivat he
ohitseni ja kintut kapsahtelivat. Maidon ja talin löyhkä humahti
hetkeksi sieraimiini. Kävin totiseksi ja hentomieliseksi, mutta heräsin
tajuntaani, kun sittapörriäinen, joka tapansa mukaan ohjasi harhaan,
pomppasi minun otsaani. Se putosi maahan aivan visiittikortin viereen,
minkä lehmäparka oli jättänyt jälkeensä. — Sitä entistä Punkaharjun
menoa!

Minulle sanottiin, että nämä onnettomat vasta Punkasalmen asemalta
nousevat junaan.



Miten Punkaharju joutui valtiolle.


Se, joka kaikkein ensimmäiseksi korotti mahtavan äänensä Punkaharjun
ihanimman kaunistuksen, sen metsän, suojelemiseksi, ei ollut mikään
vähempi henkilö kuin Venäjän mahtava Tsaari, H.M. Keisari Aleksanteri
I. Tämä loistava ruhtinas, kasvatettuna Korkean Isoäitinsä, Kaikkein
Autuaimman keisarinnan, Katarina II:n toimesta valistusajan
vapaassa hengessä, koetti edistää kaikkea, mikä maailmassa hyvää,
jaloa ja ihanaa oli. Kahdenkymmenenviiden ikäisenä, vasta Venäjän
hallitusistuimelle noustuaan, käväisi hän kesällä vuonna 1802
Savonlinnassa, joka silloin kuului Venäjälle, ja kulki Punkaharjun
kautta. — Venäjän hallitsijat eivät halveksineet rajamaataan,
Vanhaa Suomea, vaan matkustelivat usein siellä. Niinpä keisarinna
Katarina II:sta, karjalaisten muistorikkaasta Kaisa-keisarinnasta,
kerrotaan, »että Hän vuonna 1772 kesällä varta vasten matkusti
Imatralle ihaillakseen sen pauhua». — H.M. Aleksanteri I niin ihastui
Punkaharjuun, että hän heti antoi käskyn kruunun viranomaisille
suojella metsää haaskaamiselta. Senaatin päätöksessä marraskuun 30
p:ltä vuonna 1840 sanotaan: »Korkeimmasti Autuas Hänen Majestätinsä
Keisari Aleksanteri ensimäinen Kunnioitettavin muistoltaan on
matkallaan tämän paikan kautta suvainnut kiinnittää Korkeimman
huomionsa tähän ihmeelliseen harjanteeseen, sekä käskenyt Kruunun
Virkamiesten pitämään huolta siitä, että sen metsä tulee rauhoitetuksi,
sekä matkustajain turvallisuuden takia, että myöskin sentähden, että
tämä harju, puita kasvavana, tarjoaa ihanimpia nähtävyyksiä maamme
vallanmaanteitten varsilla.» Keisari Aleksanteri I on siis jo vuonna
1802 julkilausunut Punkaharjun kruununpuiston syntysanat.

Että tätä mahtavaa keisarinsanaa on toteltu, siitä ei uskalla olla
epäilystä. Kruununmiehet koettivat parastaan, mutta eivät mitään
mahtaneet, sillä harju kuului savolaisille, joitten hyvinvointi ja
verenkierto vaativat kaskenhajua joka kevät. Metsä oli yhäti heidän
hyökkäystensä esineenä.

1830-luvulla suoritettiin isojako näillä seuduin. Ensin jaettiin
Laukansaaren kyläläisten maat, jotka ulottuivat Tuunaansaaren
lauttapaikalta Runebergin kunnaalle, noin kilometrin pituinen kaistale.
Se jaettiin kahdelle talolle, ja raja kulki nykyisen valtion hotellin
tonttipalstan halki. Sitten tuli Tuunaansaaren talonpoikien maitten
vuoro, jotka taas alkoivat Runebergin kunnaalta ja ulottuivat aina
Punkasalmelle saakka. Tässä se vakituinen Punkaharju olikin, 6 à 7:n
kilometrin pituudelta.

Silloinpa mies korotti äänensä, joka selvästi ja vakavasti vaati
suojelusta Punkaharjun kauniille harjulle. Se oli Rantasalmen peloton
kruununvouti, Zachris Cajander, jota meidän on kiittäminen tästä
kaukokatseisesta esityksestä.

Hän antoi ensin asianomaisen nimismiehen tehtäväksi »vaatia veronlasku
valmistuslautakunnan kokouksessa, että koko yllämainittu harju tahi
ainakin 50 kyynärää siitä tien molemmille puolille lohkaistaisiin
Korkean Kruunun omaisuudeksi, jott'eivät Asianomaiset Maanomistajat,
jotka muun rahvaan ohella eivät malta olla haaskaamatta metsää,
_missä vaan sellaista on olemassa_, pääsisi tilaisuuteen hyväkseen
käyttämään tien molemmilla puolilla kasvavaa metsää». Mutta tästä hänen
vaatimuksestaan ei kokouksessa välitetty. Maanmittarit eivät olleet
kuulevinaankaan tällaisia runollisia ehdotuksia.

Heidän isojako-ehdotuksensa harjun jakamisesta neljän Tuunaansaaren
talon kesken lähetettiin kuvernöörille. Mutta Cajander ei heittänyt
asiata silleen. Hän valitti Hänen Majesteetilleen Keisarille.
Valituskirjelmässään vetoaa hän pääasiallisesti matkustajain
turvallisuuteen, uskaltamatta tuoda esille kysymyksen esteetillistä
puolta, joka kumminkin myöhemmin täysin selvenee. Hän kertoo, »että
harju varsinkin luoteisosassaan molemmin puolin maantietä, muutama
kyynärä tästä, on äkkijyrkästi laskeva ja tätä nykyä kasvaa suurta
metsää». Cajander samassa kirjelmässään väittää, että harju keisarin
käynnin aikana 1802 oli ollut »metsätön». Tämä on helposti voinut
tapahtua, sillä Punkaharjun talonpojilla oli tapana aina 25 vuoden
perästä kasketa maansa, jonka perästä ne kasvoivat lehtimetsää ja
osaksi havupuuta. 25:n vuoden perästä lehtipuu on siksi varttunut, että
sillä kelpaa maata polttaa. Vaikka Cajander myöntääkin, että kaiteita
on rakennettu maantien molemmin puolin, väittää hän kumminkin, »että
Kaiteet, mitkä kaikkialla ovat pystytetyt pitkin maantien reunoja, maan
perin jyrkän kaltevuuden takia, eivät riitä turvaamaan matkustavaista
onnettomuuksilta, siinä tapauksessa että penkereellä kasvavat puut
molemmin puolin maantietä hakataan maahan.»

Omasta puolestani en ole vallan vakuutettu siitä, että tie
välttämättömästi vaatii honkia pysyäkseen paikoillaan. Myönnän
kuitenkin, että puut juurineen voivat sitoa sorakerroksia toisiinsa
varsinkin niillä rinteillä, jotka ovat jyrkimmät, mutta harjun
useimmissa paikoissa kyllä tie seisoo kohollaan ilman puitten
suosiollista apua. Mutta eihän sopinut Korkean Kruunun voudille
kirjelmässä Hänen Korkealle Majestätilleen soperrella koreita sanoja
kauniista näköaloista, ihanista puistoista y.m.; hänen täytyi vain
takertua kiinni pölyiseen maantiehen ja matkamiesten hengen ja raajojen
turvallisuuteen. Cajanderin ehdotus, että koko harju lohkaistaisiin
kruunulle, jo osoittaa, että kauneusarvot olivat pääasiana ja että ne
kaikuivat pohjasävelenä kaikissa hänen vaatimuksissaan, sillä eihän
maantie suinkaan tarvinnut koko harjua, joka monessa kohdin on sangen
leveä ja täysin vaaraton.

Sittenkuin Cajander vielä oli huomauttanut, että kruununvirkamiehet
ovat avuttomat sellaisen väestön keskuudessa, jota ei mitenkään voi
hillitä metsän haaskaamisesta, jatkaa hän: »Tämän johdosta uskallan
kaikkein alamaisimmin Teidän Keisarilliselta Majestetilta pyytää
sitä muutosta nyt valituksenalaiseen Verolasku-Päätökseen, että
edellämainittu Punganharju koko laveudeltaan tahi ainakin 50 kyynärää
molemmilta puolilta maantietä ylläkosketeltujen syitten perustuksella
lohkaistaisiin Korkean Kruunun laskuun.»

Tämä valituskirjelmä liitettiin niihin asiapapereihin, jotka yhdessä
kuvernööri A. Cronstedtin päätöksen kanssa 29 päivältä elokuuta 1839
lähetettiin senaatin talousosastoon. Kuvernööri on hieman ihmeissään,
että sellainen hassunkurinen maantie löytyy hänen läänissään. Mutta
tätähän ei tarvitse ihmetellä, kun senaatin päätöksessä lokakuun 30
p:ltä 1840 väitetään, että Punkaharju sijaitsee »Savonlinnan ja Kuopion
välillä». Mutta kuvernööri ilmoittaa kumminkin, »että hän pitää Kruunun
Voudin pyyntöä perusteltuna ja olisi hänenkin päätöksensä ehkä tullut
toisenlainen, jos yllämainitun Punganharjun ominaisuudet ja suhteet
olisivat olleet tarkemmin selitetyt».

Talousosasto vaatii vielä lisäksi lausunnolta Maanmittaushallitukselta
sekä Kamarikonttorilta. Ylihallitus ei ollenkaan kajoa Cajanderin
ehdotukseen, mutta kamarikonttori puoltaa sitä kaikin puolin sanoilla:
»Cajanderin pyyntö ansaitsee mitä suurimmassa määrässä huomiota».
Sitäpaitsi tukee konttori hartaasti Cajanderin ensimmäistä ehdoitusta,
»että koko harju olisi Kruunulle lohkaistava, eikä ainoastaan 50
kyynärää maantien molemmilta puolilta».

Näin valmistettuna ratkaistiin kysymys senaatissa lokakuun 30 p:nä
1840 ja päätettiin, »että koko mainittu harju on Kruunun laskuun
pyykitettävä ja asianmukaisesti hoidettava». Päätöksen alle ovat
seuraavat senaattorit piirtäneet nimensä: G. Hjärne, L.G. v. Haartman,
August Ramsay ja B U. Björksten.

Täten pelastettiin siis Punkaharju ikuisiksi ajoiksi ihanan
puistikkonsa haaskaamisesta ja raiskaamisesta.

Mutta vielä oli palanen Runebergin kunnaalta Tuunaansalmen
laattapaikalle vaaranalaisessa tilassa. Se oli jo, niinkuin mainittiin,
jaettu kahdelle Laukansaaren tilalle v. 1837. Kerran vauhtiin
päästyään pyrki kruunu tämänkin harjunosan omistajaksi. Antamalla
palstoja omistamistaan maista läheisessä Ruokolahden kylässä sai
kruunu Laukansaaren talolliset vaihtamaan osansa harjusta näihin. Tämä
tapahtui jo vuonna 1843.

Kumminkin oli vielä kauniita saaria aivan Punkaharjun kupeilla, jotka
kuuluivat eri tiloille naapuruudessa. Jos nämä saaret olisivat yhä
edelleen jääneet entisten omistajien hoitoon, olisi varmaan tapahtunut,
että kauniin näköalan asemesta kukkean saaren ylitse silmää olisi
kohdannut autio palopaikka, musta ja karstainen, missä nokiset
kivet ja kannot olisivat törröttäneet pystyssä. Sellaisiahan näkyjä
kaskimaat tarjoavat. Sentähden vaihdettiin kaikki saaret kruunun
metsistä lohkaistuihin maapalstoihin, näitten joukossa nuo kaksi
ihanaa saarta Kotkasaari ja Hynninsaari, jotka sijaitsevat harjun
itäpuolella. Ne kuuluivat Kotilan tilalle ja olivat »kaskimaita»,
niinkuin karttaselityksessä mainitaan. Tämä vaihto oli todellakin hyvin
harkittu, sillä miltä näyttäisikään maisema Runebergin kunnaalta,
jos Kotkasaari olisi paljaaksi pantu ja mustan nokinen. Vieläkin
vaihdettiin kruunulle pieni, suloinen Kirkkosaari Tuunaansalmessa, joka
ennen rautatien rakentamista sen yli oli Punkaharjun kaikkien saarten
helmi. Näin oli koko harju salmesta salmeen joutunut kruunulle jo
vuonna 1843.

Mutta raja kulki aivan läheltä nykyistä valtion hotellia sen
itäpuolitse, jonka tähden valtio myöhemmin on ottanut huostaansa
suuria maa-aloja harjun koillis- ja itäpuolelta. Tänne on
metsähallitus istuttanut ja kylvänyt puita, osaksi ulkomaalaisia,
niinkuin pihtakuusia, sembramäntyjä ja lehtikuusia.



Zachris Cajander.


En voi hillitä haluani nostaa tämä mies kunniajalustalle. Kun joku
henkilö edellä kaikkia aikalaisiaan oivaltaa asian, joka pitkiksi
ajoiksi suurimmalla rakkaudella omistetaan, kun hänellä sitä paitsi on
kylliksi intoa saada aate tunnustetuksi ja joka kohdassa toteutetuksi,
silloin ei voi muuta kuin suoda hänelle tunnustusta ja ihailua. Tämä
yksinkertainen, mutta vanhaan malliin ankara Rantasalmen kihlakunnan
kruununvouti nousee esimiehiään vastaan ja vetoaa korkeimpaan paikkaan
kysymyksessä, joka ei oikeastaan kuulu hänen virkatehtäviinsä, ja tekee
sen niin pontevasti, että hän saa korkeimmat viranomaiset puolelleen.
Hän ei rauhoitu, ennenkuin hänen aatteensa kokonaisuudessaan
toteutetaan. Kruununpuistojen ja luonnonsuojeluksen aate, niin yleiseen
tunnustettu ja tunnettu kuin se nykyään onkin kaikissa sivistysmaissa,
oli tuntematon käsite vuonna 1840. Ainakaan ei sanaa »luonnonsuojelus»
silloin vielä käytetty kielessä, ja kruununpuistolla ymmärrettiin
sellaista kruunun maata, jossa puita kasvoi myyntiä varten. Mutta
että tämä kruununvouti jo 1840 oivalsi sellaistenkin kruununpuistojen
tarvetta, jotka palvelisivat kauneusarvoja ja tunnelmallisia
tarkoituksia, eikä taloudellisia, se se juuri herättää meidän
kummastustamme ja ihmettelyämme. Tällä toiminnallaan, oikeana hetkenä
voitokkaasti suoritettuna, on Zachris Cajander luonut itselleen nimen,
kaikuvimman luonnonsuojelusystäväin joukossa. Meillä matkailijoilla
on todellakin syytä kiittää häntä paljosta! Meidän kulttuurimmehan
on nuorta ja uutta, meillähän tuskin vanhimmissa kaupungeissamme on
puistoja sadan vuoden ikäisiä. Mutta Punkaharjulla voimme näyttää
matkamiehille, jotka ovat vanhoista kulttuurimaista, että meilläkin
kaunisten paikkojen vaalimisella on vanhaa perua, jollei juuri satoja
vuosia vanhaa, niin kumminkin parin sukupolven takaista. Ja tästä
saamme kiittää Zachris Cajanderia.

Tahdon muutamin sanoin esitellä hänet lukijoilleni. Hän on
tyypillinen virkamiesten edustaja vanhalta ruotsalaiselta ajalta,
joka jäntevyydellä ja ankaruudella itseään ja muita kohtaan ohjaa
elämänratansa onnelliseen päätökseen.

Cajander syntyi vuonna 1785 Savossa. V. 1799, neljäntoista ikäisenä,
»ilman perusteellisempia pohjatietoja varattomuuden takia», pääsee hän
apulaiseksi kruununvouti Hasselblattille, saaden palkakseen vaatteet
ja ruoan; 17:n ikäisenä hänellä on palkkaa 40 R:t ja kolme tynnöriä
jyviä, »jotka sisääntulot hänen täytyi jakaa köyhän äitinsä ja neljän
turvattoman sisaruksen kanssa». Kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana
hän sai maaherra Wibeliukselta »Ekspeditioni Voudin nimen ja arvon»,
samoina päivinä kuin venäläiset marssivat rajan yli, helmikuun 22
p:nä 1808. Vuonna 1809 hän nai »köyhän tytön», joka tapaus myöskin on
mainittu ansioluettelossa. Köyhän tytön nimi oli Gustava Neiglick.
Sen jälkeen hänestä tehtiin vuoron perään nimismies, henkikirjuri ja
kruununvouti. Nämät ajat, vuosien 1809 ja 1820 välillä, eivät olleet
mitään hauskoja aikoja kruununmiehelle, kun kaikki olot sodan jälkeen
oli järjestettävä aivan uusien suuntien mukaan, kun osia Vanhasta
Suomesta liitettiin hänen hoitopiiriinsä. Cajander sai ottaa vastaan
myöskin nuo lintukotolaiset, »väittelynalaiset asukkaat», jotka eivät
olleet tottuneet minkäänlaiseen esivaltaan. Mutta arvattavasti hän
hoiti asiansa hyvin, koskapahan hänelle jo vuonna 1826 armossa suotiin
Keisarillisen Pyhän Annan ritarikunnan 3:nnen luokan merkki ja ritarin
arvo. Hän sai loppuunajetuksi, huolimatta armollisesta hylkäämisestä,
että Ala-Savon kihlakunta jaettiin kahtia, ja hänestä tehtiin
Rantasalmen kihlakunnan vouti.

Tuima vouti hän olikin, mutta vielä tuimempi perheenisä. Köyhä tyttö,
Gustava Neiglick, rikastutti häntä sankalla lapsilaumalla, niinkuin
köyhät aviovaimot tavallisesti tekevät; hänellä oli yhdeksän lasta,
poikia enemmän kuin toinen puoli. Näistä tuli kaikista kelpo miehiä,
yhdestä laamanni, yhdestä pappi, yhdestä kruununvouti, yhdestä
puutarhuri ja yhdestä henkikirjuri ja yksi, Sakari Sakarinpoika, teki
itsensä tunnetuksi kummallisilla hommillaan sekä omassa maassaan että
Ruotsissa. Hän se kuletti maalaisrunoilijat, Kymäläisen, Makkosen
ja Puhakan, Porvooseen esiteltäviksi heidän virkaveljelleen, J.L.
Runebergille, sekä niinikään Helsinkiin samaten virkaveljilleen
Topeliukselle ja Cygnaeukselle sekä monelle muulle vähäisemmälle
samanlaatuiselle. Tukholmassa hän kirjoitti metrittään kirjelmiä
maanviljelyksestä ja naiskysymyksestä, oli tavallinen ilmiö
pilalehdissä, ja Tukholman kaduilla hän herätti huomiota omituisilla
puvuillaan ja käytöksellään. Hän puhui Tukholmassakin kaikkien
suomalaisten kanssa »selevee Savon suomee». — Sakari Sakarinpojasta
olen puhunut, todistaakseni, että tämän möräkän kruununvoudin perheessä
aatteellisetkin harrastukset olivat kotiutuneet.

Zachris Cajander kuoli 1862 vanhalla iällä. Hänen ansioluettelossaan
luetaan aina myöskin seuraava kohta: »sitäpaitsi on allekirjoittanut,
kuten Hänen Keisarillisen Majestetinsä Armollinen Päätös lokakuun 30
piitä 1840 ilmaisee, vaikuttanut sen, että nykyään Korkean Kruunun
omistama luonnonihana Punganharjun Puisto on pantu kuntoon». —
Cajanderin suuri elämän loistotyö.

Mutta mistä tämä ankara kruununvouti sai esteettiset harrastuksensa ja
kehityksensä. Hän asui Itä-Suomen kuuluisimmassa sivistyskeskustassa,
Rantasalmen pitäjässä. Pikku vihan jälkeen pyrki hallitus juuri
näissä rajamaissa ja rajapitäjissä korottamaan yleissivistystä,
jotta vieraat vaikutelmat rajantakaisista seuduista eivät pääsisi
siirtymään rajan yli. Rantasalmelle perustettiin v. 1749 neliluokkainen
triviaalikoulu, joka siellä vaikutti vuoteen 1788, jolloin se
siirrettiin vastaperustettuun Kuopion kaupunkiin. Vuonna 1779
taas muutettiin Sprengtportenin perustama sotakoulu Brahelinnasta
Haapaniemen kuninkaankartanoon Rantasalmelle. Pitäjässä asui joka
kylässä aatelisia ja aatelittomia Savon prikaatin upseereja. Kaikki
kihla- ja tuomiokunnan virkamiehet olivat myöskin valinneet tämän
pitäjän asuinpaikakseen. Upseeriston joukossa tavattiin muiden muassa
seuraavat suvut edustettuina: Tigerstedt, Järnefelt, Tavast, Ehrnrooth,
Nandelstadh, Tavaststjerna, Aminoff. Papiston joukossa taas: Krogius,
Cygnaeus, Cleve.

Kaikki nämä perheet, joista monet omistivat aikansa korkeimman
sivistyksen, auttoivat kukin kohdastaan antamaan Rantasalmen pitäjälle
sellaista ulkonaistakin loistoa, jota ei monessakaan maamme seudussa
tavattu. Puutarhoja vaalittiin huolella, koristekasveja viljeltiin
ja jaloja puulajeja istutettiin talojen ympärille. Pyyvilän tilalla
kasvoi 1880-luvulla lehmus, joka tyvestä oli 9 kyynärää ympärimitaten.
Leislahden talossa oli muinainen omistaja istuttanut lehmuksen kullekin
lapselle syntymälahjaksi. Ne olivat tietysti 9 luvultaan, ja ovat nyt
suuria puita. Cajander asui Haapaniemellä, kartanossa, mihin sotakoulu
vuoteen 1818 oli ollut sijoitettuna. Hänellä oli joka päivä silmäinsä
edessä ne ihanat koivukujat ja koivupuistot, jotka koulun ajalla
olivat istutetut. Cajanderin isoäiti oli Malmeja, jolla suvulla oli
heimolaisia yltympäri Savoa.

Seuraelämä oli Rantasalmella vilkkaampaa, sirompaa ja hienompaa kuin
useimmissa Suomen kaupungeissa. Moni aatelinen upseeri oli liikkunut
Lovisa Ulrikan ja »lumoojakuninkaan» hovissa, he oleilivat siellä usein
joka talvi, he olivat nähneet »perhosen liitelevän Hagan puistossa», he
matkivat hovitapoja Rantasalmen seurapiireissä, he koettivat, varojensa
mukaan, myöskin matkia kuninkaallisten huviloitten komentoa omien
asuntojensa sisä- ja ulkopuolella.

Tässä ympäristössä eli ja vanheni Cajander. Voimmepa siten myöskin
ymmärtää, että hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, mitä ihanuuksia
suojeleva ihmiskäsi voi aikaansaada luonnossa. Tämä tunnelma se pani
hänet ponnistamaan kaikki voimansa ihanan Punkaharjun rauhoittamiseksi
raatelevalta rahvaalta. Hän onnistui yrityksessään, ja niinpä hänestä
on tullut Suomen ensimmäisen ja ihanimman huvipuiston luoja.




Joulumatka 37 asteen pakkasessa.


Ennenmuinoin kun kuljettiin alas Oulunjokea veneissä, saatiin tyytyä
seurustelemaan lukemattomien tervatynnyreiden parissa. Matkaseurue
oli tungettelevaa: se »pikeytyi» pienimmästäkin kosketuksesta. Jos
sellaisen matkan jälkeen sattui istumaan vaatepeittoisille tuoleille,
oli näillä harmiksesi taipumus seurata mukana liikkeelle lähtiessäsi.
Jos taas istuuduit ruohikkoon, saatoit ylösnoustuasi olla kirjaeltu
mitä koreimmilla kukkavihoilla — mutta — sangen epäonnistuneesti
sijoitettuina.

Tehdäkseen lopun tällaisista tunkeilevista muistelmista päätti
Matkailijayhdistyksen toimikunta järjestää pikeytymisestä vapaan
venekulun Vaalan—Muhoksen reitille. Toimikunta valitsi minut
matkustamaan Vaalaan kulkureittiä järjestämään ja venettä ostamaan.

Vanha sudennahkaturkki, kalossit ja kintaat mukanani lähdin
joulupäivänä Helsingistä. Helsingissä oli rankka sade, Hämeenlinnassa
tuli räntää, Tampereella satoi kuivaa lunta ja Lapualla seuraavana
aamuna oli 5 asteen pakkanen ja ilma kirkas. Matkustin Uudenkaarlepyyn
seutujen ohitse — lempeän »setä Sakariaan» syntymäkaupungin, ja vaunun
yksinäisyydessä valtasivat hänen kauniit laulunsa mieleni. Näin
»talvikuusen kuurassaan», todensin että »päivä on lyhyt, kangas autio,
hongan varjo kasvaa jättiläismäiseksi, sen tummalla oksalla pyörii
kuun kehä, ja kinoksilla lieskaa tähden loimu». Hyräilin lapsellisen
hurskaita säkeitä: Nu så kommer julen, nu är julen här, liten, mörk och
kulen...

Niin, pimeä se oli, pimein mitä milloinkaan olen nähnyt, ja että se
oli lievimmin sanottuna — kolea, sain myöskin matkallani kokea. Kerran
pilkisti aurinko esiin Kaarlepyyn seuduissa, Raahen kohdalla oli jo
pimeää, mutta Venus sytytti kirkkaan lyhtynsä muutamiksi kymmeniksi
minuuteiksi ja valaisi kylmän kinoksen yhtä kylmällä valollaan.

Oulussa istuuduin rekeen ehtiäkseni illaksi Muhokseen. Oli 15 asteen
pakkanen. Mutta mitä suloisin sää joka tapauksessa. Helsingissä
on tällainen pakkanen läpitunkeva, ainaisen viiman tähden. Täällä
kestin helposti pakkasen, ainoastaan tavalliseen talvipalttooseen
puettuna. Illalla saavuin Muhokseen, enkä ollenkaan kohmetuksissa,
vaikkakin lämpömittari näytti — 18 astetta. Luulottelin jo että olin
erehtynyt kutsumuksestani, että minun olisi pitänyt lähteä arktiselle
tai antarktiselle tutkimusretkelle, kilpaillakseni maanmieheni
Nordenskjöldin ja ruijalaisen Nansenin kanssa. Mutta kahtena seuraavana
päivänä laimeni innostukseni tähän toimeen huomattavassa määrässä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Muhoksen kestikievarissa, kuulosti
korviini pihalta onnettomuutta ennustava ääni. Paukaus nurkassa herätti
minut. Nousin ylös. Ulkoa kuului villi ulvonta, vinkuminen ja hevosten
ja jalkamiesten askelten narskuminen, sekä pitkiä vihlovia valitusääniä
halkokuormien jalasten alta. Tuttuja ääniä lapsuusajoilta! Lämpömittari
näytti — 32 astetta.

Menin ulos. Hauskaa oli kuulla askeleittensa valittavan. Nyt oli Bore
kotonaan. Hän ottaa vieraansa vastaan ainoastaan turkissa. Kiersin
ympärilleni yhden suurimpia sudennahkaturkkeja, mitä milloinkaan on
kokoon ommeltu Suuriruhtinaskunnassa, ja täytin sen jotenkuten. Niin
alkoi retki Vaalaa kohden.

Aurinko tirkisteli yli jäätyneiden äärettömien soiden, valaisi, mutta
ei lämmittänyt. Kuljin posthovista posthoviin, joiksi saksalainen Pudor
nimittää kestikievareita, ja saavuin Vaalaan, Lusuan kestikievariin,
vihdoin myöhään illalla. Keli oli sitkeä ja jalakset kitisivät.

Seuraavana aamuna lähdin jalkapatikassa Vaalan lauttapaikalle. Pakkanen
oli yltynyt 3:lla asteella. Merkillinen näky odotti minua rannalla.
Virta oli sula, mutta paksu höyry kohosi siitä niin sankkana, että se
kokonaan peitti Vaalan rannan. Oli niinkuin olisi suitsuava laavavirta
virrannut ohitseni. Tiheästä usvasta kuului hienoja heliseviä ääniä,
aivan kuin hopeakellojen soitto keijukaisten karkeloissa. Jään
sirpaleet soittelivat. Vastakkaisesta rannasta ei näkynyt haamuakaan.
Mutta kuulin ihmisen hakkaavan halkoja rannalla ja kuulin laulavat
askeleet. Kauan aikaa itsepintaisesti huhuiltuani luulin kuulevani,
että vene työnnettiin virtaan. Kuulin aironvetoja ja näin vihdoin
miehen, joka ohjasi siltaa kohden. Mutta venonen! Se oli pienintä
lajia. Kieltäydyin laskeumasta siihen.

Mutta toista ei ollut saatavana. Lopuksi astuin siihen koetteeksi.
Hädin tuskin kannatti se minut; pitäessäni laidoista kiinni viistivät
sormeni vettä. »Sille, joka joulupäivänä matkustaa asioilleen, käy
huonosti», sanoi uskovainen äitini, kun joulupäivänä lähdin Helsingin
asemalle. Ajatteles jos joulutonttu tekisikin minulle ruman kepposen?
Pääsimme yli, vene törmäsi rannan jäähän, perä ryyppäsi vettä; kun
soutaja nousi jään reunalle, tuli tulvahtamalla sitä veneeseen.
Nelinryömin konttasin nopeasti, kuin vanhanlainen orava, veneen pohjaa
myöten ja pääsin rantajäälle. — Joulutonttu sai pitkän nenän.

Vaalassa majailin yhdistyksen monivuotisen uskollisen ja
toimeliaan asiamiehen, kapteeni E. Spolanderin luona. Pohdittiin
matkailu-kysymystä, tarkastettiin ja mitattiin veneitä ja kapteeni
Spolander otti loput huolekseen. Täsmällisesti hän suorittikin kaikki.
— Kuluneena keväänä teki kapteeni Spolander viimeisen koskimatkansa,
valantehnyt Charon perämiehenään. Rauha hänen matkalleen. Hänen
ystävällisessä kodissaan sain joulupäivällisen, historiallisine
ruokalajeineen, Frein karjusta ja lipeäkalasta käärysylttyyn saakka,
kaikki joulun määräämässä järjestyksessä.

Aurinko oli laskenut ennen päivällistä ja pakkanen parantunut kahdella
asteella, niin että lämpömittari näytti 37 astetta lähtiessäni
taipaleelle Kajaaniin, pitkin Oulunjärven pohjoisrantaa.

Tuskin olen ihanampaa matkaa tehnyt. Huurretta ja lunta, lunta ja
huurretta kaikkialla, yliyltänään. Taivas oli kirkas ja tähdet
loistivat, mutta metsän ja maan yli leijailivat pienet jääkristallit.
Olin saapunut jää-immen hoviin ja hänellä oli suuret joulukutsunsa.

Koivut ja lepät, jää-immen hovineitoset, olivat puuteroidut
valkoisimmalla puuterilla ja heidän loistavat harsoiset pukunsa
kimaltelivat lukemattomin timantein; kuuset ja männyt, hovin
kavaljeerit, olivat myöskin peittäneet viheriät virkapukunsa
hopeakudoksella, niin että ne loistelivat kuni Graalin ritarit
juhlatamineissaan. Ja kaikki seisoivat liikkumattomina ja hiljaa
ikäänkuin odottaen jääimpeä ja menuetin alkua. Muutamat hovinaiset
olivat odottaessaan kumartuneet sirosti eteenpäin, ja vanhat
luuvaloiset hoviherrat olivat kunnioittavasti taivuttaneet päänsä.
Menuettia en saanut nähdä, mutta tiedän kuitenkin sen alkaneen silloin
kun jää-impi saapui pohjoistuulen siivillä, ja se tanssittiin iloisesti
ja riemuiten, niin että puuteri pyrysi. Olen onnellinen ettei minun
tarvinnut nähdä tätä koreata hoviväkeä myrskyisten joulutanssiaisten
jälkeen; näin ainoastaan jää-immen jouluparaadin.

En ole koskaan nähnyt sellaista talviloistoa metsässä. Luulen että
sitä näkee ainoastaan pohjan perillä. Meidän luoksemme tänne etelään
ei oikea jää-impi koskaan saavu. Hän lähettää tänne pahankurisen
sisarensa, tuon Vihi-viiman, joka aina vinkuu ja vonkuu. Ja harvoin
hän tuo mukanaan sen hiljaisen äänettömän joulutunnelman, joka minut
valtasi metsässä, tuon suuren järven pohjoisrannalla.

Jalas valitti korkeimmassa falsetissa, kaikkialla voihkinaa ja
valitusta, niinkuin setä Danten Helvetissä. Mutta minuun vaikutti
tämä toisin kuin kuumaveriseen firenzeläiseen. Vaivuin hiljaiseen
horrokseen. Tähdet näyttivät itkevän taivaalla; niiden loisto liekehti
väliin kolmenkertaisena seuraavassa silmänräpäyksessä kokonaan
kadotukseen. Se oli jääusvan kujeita. Hetken juhlallisuus se esti
minut unen helmaan uupumasta. Viikseni olivat jäätyneet kiinni
sudennahkakaulukseen, kyyneleeni, pakkasen pakottamat, olivat jäätyneet
silmäripsiini ja riippuivat niissä kallisarvoisina helminä ja loihtivat
yhdessä jääusvan kanssa harhakuvia silmiini. Maailman tuska ja suru
kaikui altani, pääni päällä näin taivaan virvatulten ilvehtivän. Huh
miten joulutaivas näytti kylmältä! Pysyäkseni valveilla hyräilin tuon
heränneen runoilijan laulua: Miksi rintasi jäätä on, miks' niin kylmänä
kuljet sä, miks' niin kylmänä kuljet sä...

— Sanoitteko jotain? kysyi ajaja.

Olin kokonaan unohtanut että minulla oli mukanani kanssaihminen tässä
pakkasessa, kuski laudallaan.

— En, koetan vain hellyttää taivasta sytyttämään meille jouluvalkeaa.

— Niin, sanoi mies. Hetkisen perästä hän sanoi: hm. Ja taaskin: Niinpä
niin.

— Sanoitteko jotakin, kysyin minä vuorostani.

— En, ajattelen vain miten tuon taivaan laita oikeastaan lie.

— Mitenkä niin?

— Niin — kävin tässä suurlakon jälestä Oulussa ja siellä kuulin
agitaattorin kivenkovaan väittävän, ettei ole taivasta eikä helvettiä.

— Sepä vasta oli miehevä veitikka. Eikö hän peljännyt Jumalaa eikä
paholaista?

— Enhän minä häntä uskonut, sanoi ajaja puolustautuen, kyllähän papit
tietävät ne asiat paremmin. Tahdoin vain kysyä, onko totta, mitä hän
sanoi, että herrat eivät enää usko semmoisia asioita, eivät edes kaikki
papitkaan, vaan ainoastaan me tuhmat moukat.

— Niin, totta puhuen, ei agitaattori valehdellut, Minä en ainakaan
usko helvettiin enkä tuohon kylmään taivaaseen, huh miten se näyttää
tuimalta.

— Vai niin, ettekös te sitten olekaan rovasti?

‒ En, miksi niin?

— Suokaa anteeksi, minusta te olitte vähän rovastin näköinen.

— Ei, rovasti en ole, mutta saarnata kyllä osaan.

Mies tuli uteliaaksi ja ryhtyi kyselemään.

— Niin, onhan nyt joulu, eipä olisi saarna hullummaksi.

Agitaattorin puhe oli pannut miehen pään pyörälle. Mutta ihmekös se
oli. Suurlakkohan räjähti niinkuin pommi, etenkin erämaan asukasten
joukkoon. Lain käsivarsi, tuo pelätty vahva käsivarsi, joka tähän
asti ei koskaan ollut horjunut, oli nyt viikon ajan täydellisesti
lamauksissa. Nimismiehen valta oli lopussa, se oli siirtynyt
työmiehille, rengeille ja torppareille. Nämä yhteiskunnan pienimmät,
jotka tähän asti olivat aina saaneet nöyrästi alistua, antoivat nyt
lupakirjoja matkustajille, määräsivät pyhät- ja lakkauttivat työn
mielensä mukaan. Ja kaiken lisäksi kuljeskelivat agitaattorit maata
ristiin rastiin ja kaikki elämän arvot arvioitiin uuden mittapuun
mukaan, sekä hengellisissä että maallisissa kysymyksissä. Kansa
herätettiin unestaan äkkiä, niinkuin tulipalon sattuessa. Oliko tämä
unta vai vakavaa todellisuutta? Oliko pappi oikeassa vai agitaattoriko?

Epäilys oli päässyt kytemään erämaan lapsien mielissä. Mutta epäilyshän
on, Cartesiuksen mukaan, todellisen tiedon alku. Mies pyörähti
kuskilaudalla minuun päin ja tutkimalla tutki minulta kaikkea tätä
uutta, jota hän oli kuullut. Minun täytyi vastata ja selitellä.
Pidin joulusaarnan paukkuvassa pakkasessa, Otavan majesteetillisesti
kiertäessä maailman akselia, plejadien vuodattaessa kyyneleitä ja Vegan
painuessa taivaan rantaan.

Hevonen sai kulkea valtoinaan, kulkunen jokelsi, jalas ulvoi ja puut
paukkuivat. Me kaksi kohmettunutta ihmislasta liitelimme korkealla
jäätyneen maan yläpuolella, kohden niitä maailmoita, jotka aina tulevat
olemaan ihmisjärjelle suljetut. — Mutta näinhän on joulu vietettäväkin,
hengessä ja totuudessa.

Lopuksi täytyi minun vaieta, sillä äänijänteeni tekivät lakon. — Luulen
että elohopea jäätyi sinä iltana. — Samassa osoitti mies himmeätä tulta
kaukana Kivesjärven takana.

— Tuolla loistaa lampun valo kestikievarista.

Minä sähisin:

— Se on Betlehemin tähti meille kahdelle viisaalle miehelle. Siellä
on se jumala, jota me tällä hetkellä kipeimmin kalpaamme, tulen
lämmittävä, valaiseva jumala. Hän on etenkin suomalaisten kotijumala,
sillä ilman häntä menehtyisimme pimeyteen ja kylmyyteen.

Kun seuraavana aamuna tulin ulos, tuprusi savu savupiipusta maahan,
— nyt oli viima liittynyt pakkaseen. Pakkanen ei kuitenkaan ollut
lauhtunut. Niin kauan kuin pysyttelimme »Helsingin neitien» metsissä
— Kivesjärven rannalla olevaa maatilaa, jonka muutamat nuoret
helsinkiläiset naiset ovat ostaneet, nimitetään »neitien maatilaksi»
— kävi matka kyllä päinsä, mutta Paltamon selällä olimme jähmettyä
kylmässä viimassa, en ainoastaan minä, vaan ajaja ja hevonen myöskin.
Ah, miten ikävöitsin Kajaaniin, lämpimiin huoneisiin, kirkkaaseen
valaistukseen ja lämmitettyihin rautatievaunuihin, takaisin Helsinkiin.
Kaksi purevassa pakkasessa vietettyä päivää kauhistuttaa ihmistä; ehkä
sitä kestäisi paremmin, jos saisi totuttautua siihen kokonaisen viikon
kuluessa.

Joen jäällä Kajaanissa näin näyn, joka minua taas virkisti. Vastaani
tuli miehiä kaupungista kontit selässä, hiihtäen — 37 asteen
pakkasessa. Ja heitä seurasivat heidän paremmat puoliskonsa myöskin
suksilla ja kontit selässä. Hullunkurisinta viimeksi mainittujen
varustuksissa oli se, että he olivat puetut liehuviin, vaaleihin
pumpulihameisiin. Minun kylmettynyttä sydäntäni kirveli, nähdessäni
nämä liehuvat kesäperhoset leijailemassa ohitseni, iloisissa, keveissä
pukimissaan. En ehtinyt kysyä, mitä heillä oli lähinnä ihoaan, he kun
hiihtivät voimainsa takaa. Epäilemättä olisi heidän mielestään tämä
kysymys ollut aivan paikallaan ja sopiva, aivan varmaan olisin saanut
siihen vastauksen sekä yksityiskohtaisen havainnollisen selityksen.
Kyytipoikani oletti, että heillä oli jaloissaan miehiensä vanhat
käytetyt sarkahousut. Pumpulihameet olivat päällä vain ilmaisemassa
sukupuolta. Joka tapauksessa teki tämä ilmestys paremmin juhannuksen
kuin joulun vaikutuksen. Eräs vastaantulevista naisista oli
adventtiviikolla synnyttänyt kymmenennen lapsensa, tiesi poika kertoa.
Hän oli ulkona kokoamassa voimia, saadakseen tusinan täyteen. Näillä
seuduin olikin muuten kaikkialla kypsyneillä aviovaimoilla kymmenpäinen
poikue, paitsi Kivesjärven nuorella emännällä, joka palaillaan hommasi
kuudetta. Mutta hänen isänsä puolusteli häntä, selittäen että mies oli
käväissyt U.S. of A:ssa ja ollut kahdeksan vuotta poissa kotoa.

Tällaisen runsauden aikaansaajaa se maailmankatsomus, jonka nimenä on
»Philosophie des Unbewussten».

Vihdoinkin Kajaanissa! Parantelin kohmettuneita jäseniäni
asemapäällikön luona Salo I:n ja Salo II:n kuuluisan rakentajan, ent.
räätäli Haapalaisen seurassa. Puheenaiheena oli matkailu, kulkuneuvot,
metsästys ja kalastus, siis pelkkää sellaista, joka saattaa ihmisen
hyvälle tuulelle. —

Seuraavana aamuna nousin junaan ja saavuin Helsinkiin, joka kylpi
kylmässä, kosteassa meriusvassa.




Hämeessä.



I.

Hämeen sisäjärvillä.


Matkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen
osa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja
ruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen
verrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt,
Imatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut
nähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään.
Voihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei
Turun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen
järvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään,
mutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset.
Ajattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä!
Ainoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen
komeuteen.

Kaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta,
Pälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta.
Kuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai
neitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin —
oppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen
matkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin.
Olen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja
teitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut,
vaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle
maassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä,
kun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.

Miksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen
veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän
ja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset —
soutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden
kulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.

Meidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut
ylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta
hämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen
kotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla
rotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee
kirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan.
Laivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa
huonoja.

Mutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää
huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon
toivomisen varaa.

Tänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen
järviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta
matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.

       *       *       *       *       *

Lähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana
matkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian
paljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin,
kun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän
asemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja
päättävästi:

— Minun täytyy päästä mukaan, minun täytyy.

Siispä täytyi minunkin päästä mukaan, terveen, rotevan miehen.

Pääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria,
mutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika
joukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista.
Muutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista.
Niinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Mutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa,
pelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin
kaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut
vetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen
kuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:

— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen,
niin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein
ymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että
heidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä
sivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin.
— Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä
muita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin
valittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.

Riihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan
suuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina,
ahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan
saa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni.
Eläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään
kaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —.
Myöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni
tulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun
vihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri
höyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti
kilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman
kanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin
tarkkaa väliä.

Aito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät
toistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat
ja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin»
ja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä
hienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja
viheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää
keula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin,
kilpailivat henkensä edestä.

»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan
rannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä,
päätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen
koppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta
johtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois
äänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille
tulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä,
täydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.

Vihdoinkin olimme siis hämäläisillä vesillä, Vanajaveden reitillä.

Kun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten
sisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan
rannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa
olla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä
oon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä
tuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva
näillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan
pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt.
Sen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat
troopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on
sitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat
niin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka
säännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa
ovat käytävät aina liian kapeat.

Kun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja
ja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle
ulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan
tuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä,
laineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa
lehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä.
Siellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen
jyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä
järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin
Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa,
pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä,
joka laskee Mallasveteen.

Helsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset
maanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden
lukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä
kesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden
puutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään
näissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa
luo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin
seuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja
huonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo
talonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille
sadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla
on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.

Ei mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä
erinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista
rikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta,
mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus
itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee
mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin
pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he
tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin
hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän
kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa,
joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä
koskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn
heidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he
nauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa.
Nyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.

Kun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien
rantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista
yksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon
ympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.

Vanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko
kauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on
Matkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut
itselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme
olivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti
sijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten
neitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka
ruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista
verta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen
luki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että
naisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan
kirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja
tuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli
silmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta
kanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar,
joka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen
kuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa,
sillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen
teurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään.
Ehkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.

Mutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat
lähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun
nähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin
nähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa
oloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut.
Eräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät
sukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön
talvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä,
sillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun
sitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn
vielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti
ainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja
harmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja
jotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan.
Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania
sukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla
enemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.

Rautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä
enemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä
sen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee
noista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski
on vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen
Topeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken
rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha,
sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan
yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka
voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla.
Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken
luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi,
jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden
pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen
Topeliuksen sielua runoihinsa.

»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan
oleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen
häpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat
venttiilit!

Se oli oikeaa sisävesien laivakulkua.

Sitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin
pyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven
vastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin
rakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen
ja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen
kivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko
tuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen
vesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi
vaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi.
Roineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko
olennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot
näiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8
tahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut
nautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä,
jotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen
ja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin.
Se tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on
syvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä
emme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi
pilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.

Kun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten
parissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän
vertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi
aalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni
nuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja
»Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes
voinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan
laita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia,
milloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät.
Ja jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella
Setää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin
nähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä
Uudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta,
pysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu
suuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja
Sulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne
olivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».

Kaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti,
juutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen,
joka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta
pikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin
hänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja
ja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».

Topeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen
värikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen
ääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken
viisastelevan arvostelun.

No niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin.
Kapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti
viheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran.
Se oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». —
Kostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen
laiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen
kautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla
kuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin
kaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni
kaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on
nykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta
Mataralahden laiturista.

Matka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12
tuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio
pitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi
halveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.

Toistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta
ja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua
rannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes
sananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin
hyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren
koskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille
ja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset
matkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme,
menivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.

Kokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa
olimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10
m. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka
antoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen
vielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina
illallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen
hurmaavassa majatalossa.

Ihmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee
kenties 15 tai 20 vuoden perästä.



II.

Hämeen sydämessä 1916.


Edellisessä kirjoituksessani olen kuvannut matkaa höyrylaiva
»Luopioisessa» Hämeenlinnasta Mataralahteen saakka Luopioisiin. Siellä
loppui vesimatka ja laivan oli pysähdyttävä. Otimme hevoskyydin ja
painuimme vielä kauemmaksi maan sydämeen. Matkan päämääränä oli Sappeen
kylä, Hauhon pitäjän koilliskulmalla.

Neljä kilom. ennen Sappeeta tulimme suureen kylään nimeltä


Puutikkala,

jonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä
hevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä
milloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut
sellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin
kuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti
sikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea
kaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun
paljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti
aikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita.
Mutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä.
Puutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka
tekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo
Aasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.

— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään
tässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä
kyytimieheltäni.

— Ei, ei, ei! Ei enään. Niistä on tullut niin sivistyneitä, ettäh.

— Tappelivatkos ennen?

— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa,
jotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.

— No mutta! Eihän suinkaan tyttöjä voitu vasten mieltään viedä?

— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että
pitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin
sivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.

Jos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita,
syntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien
naisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu
naaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät
voimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista.
Onko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa?
Kysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä
eläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?

Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta
sivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja
ajatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti
kuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia»
sydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti,
niinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin
sivistyneiksi, ettäh.

Minkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan
pienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven
laineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän
ei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on,
vahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa.
Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän
pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat
ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan
tukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja
miekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella.
Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan
kunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.

Puutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13
m, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin
kirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi
150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin
uskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona,
ja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin
mieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella,
sillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.

Entisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat
kirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis
saanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet
lepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli
tietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä,
ja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin
kirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.

40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten.
Ettei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on
ihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa,
sillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi,
kun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset
rakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista
asunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta
tapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä,
roistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla
tavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun
tekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää
onkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan
talojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan
kuuluisaa kaupunkia.

Ainoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo.
Totisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat
kyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi
poroksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa
useampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta
ruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa
kylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija
salli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee
lampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika
vielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi
tapahtua.


Sappee.

Sappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka
vain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa,
mutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito
talonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää
vuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon
isäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi
poika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon.
Koko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin
Schildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa
historiassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai
ei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy
erinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80
vuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.

Seuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä
talonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat
yleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.

Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla.
Ho olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e.
Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan
pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti
sitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru
kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja
sentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että
kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin
pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki
sukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati.
Kaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia.
Nuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä,
sillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli
edestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli
arkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen
aikuiset matkailijat maaseudulla.

Ukko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo.
Hän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun
jälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta
Ruotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä
»hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman
mukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia
kuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän
mahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua
takaisin kotia päin.

Hän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla
kapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat,
että ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä
päällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti
»hiilen», »hiilestä», »hiilessä».

Tämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa
maalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen
jäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt,
sittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla
haaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi
kauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että
suomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.

— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien
ja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.

Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti
kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja
ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen
»Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut
nimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut
nimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä
vaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy
tuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla
kuvitellakaan.

Mutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut
voimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan
on lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin
sivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä
tänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs
heistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies,
mutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi
senaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen,
kauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta
huomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän
tuoksahtaa Sappeen riihelle. —

Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille,
lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja,
toinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua,
on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja
vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin
kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä
tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.

Sappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen
oli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää
nykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m
pinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa
sitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja.
Mutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa.
Tosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka
ympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties
sata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa
pesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla
kaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit
vierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita,
ja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata
palvelijain talousaskareita.

Mutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon
kaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa
kauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona
leivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat
kestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet
tai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena
entisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa
asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat
historiaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä
maassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä
tule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa
ritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat
ruokahalua.

Tuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille,
kohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut
syleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä
oli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että
ympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he
joka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine,
kyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla.
On olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin
voimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse
tulla kysymykseenkään.


Vihavuoren kosket.

Ne sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta
ja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin
Kukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas.
Reittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta
Mallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä
alapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan
kanava voisi murtaa.

Mikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle,
tai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä
Valkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia.
Samoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä.
Mutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti
sijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja
tuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On
käsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman
rikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja.
Lähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat
hevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.

Vihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa
ulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui
siitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut
kalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien
onkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta
kuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti
kosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö,
ja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander
on viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut
kauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten
ja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat
kalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura
ynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja
Hjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat
varmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja
metsästysjuttuihin.

Forellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan
arvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä
tarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat
todellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.

Vihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu
joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä.
Eräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma,
etten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat
tosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää
täysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä
jauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m.
Kaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha,
ja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni
sitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin
selvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi
mitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy
siitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi
sovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja
forellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden
omistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä
hämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän
lakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on
liiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden
koskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta
ei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.

Niinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu
kalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut
oikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää
oikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis
epätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.

Vihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi.
Siitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja
opettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa
hämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai
vuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt
nuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen
opettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:

— Sano vuoden, älä vuoren!

Siis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan
kuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei
mulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi
olla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira»
haudattuna?

Kukkiajärvi.

Kukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata
nimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan
pari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten
kirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja
Sappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla,
ihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä
niistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan
kesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet
tenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean
saaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu
on vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka
muistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä
kaukaisessa Hämeen sopukassa.

Kukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän
peittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen
vedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi,
jolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja
Kukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä
Lummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille,
sekä Hämeenlinnaan saakka.

Tein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni,
heti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän
sisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta
näytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja
seutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla —
muutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan
jumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein
meillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät
tähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat
säät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen
arvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan,
hänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa.
Ja miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme
pitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen
katseensa!

Tuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta.
Ei kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään.
Minä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi
pimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan
seinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä
säärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt,
olisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?

Kun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini.
Ajattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi
kuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä
merkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen
perikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa.
Ja sellaista piti Runeberg arvossa.

On ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä
alusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin
tahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille
maille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa
monta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja
puupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla.
Valkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi
suuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan
lasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se
sitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä
ole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida
ja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. —
Toista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei
höyrylaivat tohiseisi.

Mutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi
kyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa
äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on
rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa
uudenaikaista matkailua ei ole olemassa.

Jäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen
miellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi
vähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen
suuntaan.



III.

Päijänteellä.


Oli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en
koskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun
vain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän
paikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi
vähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta
että varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka
olivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.

Nyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen,
valitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen!
oli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen
vanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin
mukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta
vallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti
liikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on
laajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei
ketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä
suhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata
entisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja
laivakulusta Päijänteellä.

Sain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan,
nousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen
maakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja
puhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista.
En edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti
kävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta
yöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi
aavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies
uneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.

»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee
joka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä
Jyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä
ehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on
»Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.

»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki
muutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän
kuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta
ei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan
toinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä
palata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi»
laivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen
Korpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon
kimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.

Ihmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä
sisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi
pelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan
ihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi
hurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä
untaan. — Vedenhenki väsyttää.

Korpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin
käytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän
kaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani
tarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja
tietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten
pani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen»
kuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.

»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut
kiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko
Suomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin
»Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen,
12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja
silloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko
tämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt
minua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian
sekä lähdekirjoista että kulkupuheista.

En ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut
hienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta
verta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot
Hallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten
lymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?

Luin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin
poikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla.
Koko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen,
repäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin,
Gustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu,
mikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena
vyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu,
sillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua
surua, murhetta ja tuskaa. —

Koetan tässä antaa kuvauksen pohjois-Hämeen asutuksesta ja asukkaista,
siellä liikkuvista loiskansoista, mustalaisista ja laukkuryssistä,
erämaan oloista ja Jannen surullisesta kohtalosta. Kirjoitus kulkee
osaksi mustalaisten merkeissä, mutta mustalaistenhan luvattu maa juuri
pohjois-Hämeen saloseutu onkin.

Hallin Jannea ja hänen ruhtinaallisen komeaa sukuansa kohtaan minun
tunteeni ovat juuri samat kuin erämaan ja ympäristön asukkaiden,
nimittäin ei kauhun ja inhon, vaan suurimman säälin ja — miksi en
tunnustaisi sitä — osaaottavimman rakkauden.


Pohjois-Häme.

Pohjois-Häme on nykyään enää vain nimeksi hämäläistä. Kansa,
mikä siellä asuu, on sekakansaa. Mutta muinoin koko tämä suuri
erämaa Päijänteen pohjois-, luoteis- ja koillispuolella oli Hämeen
rintamaitten, Hollolan, Hauhon ja Sääksmäen yhteinen takametsä,
missä metsästys ja kalastus oli suunnattomasti tuottavaa. Mutta
hämäläiset liikkuivat näillä seuduin etupäässä vain kesällä. Nämä
seudut olivat heidän kesänviettopaikkojani, ja matkat heidän kesäisiä
turistimatkojaan Rautalammin lohikoskille, jopa Karttulan kuuluisille
lahna-apajapaikoille. Paikannimet näissä erämaissa viittaavat
etelä-Hämeeseen. Karttulassa esim. on Kuttajärvi, Kutaan kanava,
Hollolassa Kutaan joki, joka alkuaan lienee muinaisgermaanilaista perua
= »Gudar».

Mutta savolaiset ryntäsivät maahan Mikkelistä ja Kuopiosta käsin.
Missäpä olikaan sopivampia kaskimaita kuin pohjois-Hämeen aurinkoisilla
rinteillä, missä rikkaampia muikunpyyntipaikkoja kuin Viitasaaren
muikkujärvien muikkujärvessä, Keiteleessä. Savolaiset eivät vain
käväisseet täällä, he rakensivat saunansa jonkun niemen kainaloon,
hakkasivat kasken ja jäivät asumaan sekä talveksi että kesäksi näille
herkullisille pyyntipaikoille. Kun sitten hämäläiset kesällä soutaa
jynkyttivät entisille esi-isiensä tutuille huvilapaikoille, iskivät
savolaiset heiltä suonta. Tappelu ja rytinä kävi, mutta savolaiset
olivat lukuisammat ja voitto kallistui vähitellen heille.

Taru kertoo, että eräs joukkue savolaisia saapui Saarijärven ihanille
järville. He kolusivat kaikki nuo muinaisgermaanilaisilta kajahtavat
paikat, Kalmarit, Muittarit, Ähtävät, Rampsit ja tapasivat Rampsin alla
ryhmän hiljaisia hauholaisia. Savolaiset röyhkeästi kysyä tokaisivat:

— Hei, hiljaset hämäläiset, missä teillä on parraat kaskimoat?

‒ Ei tänne mahlu enää teittiä! vastasivat hauholaiset.

‒ Vai ei »mahlu», vai ei »mahlu», jämäsivät savolaiset. »Mahluuhan» kun
»teitit» tapetaan.

Ja he antoivat järvelle nimen Mahlanjärvi, joka sillä vieläkin on.

Tämä tapahtui keski- ja uudenajan taitteessa. Mutta vielä paljon
myöhemmin hämäläiset tekivät rakkaaksi tulleita kalastusretkiään.
näille entisille erämailleen.

Piennä poikana ollessani kuulin seuraavan jutun eräältä ikäloppu
karttulaiselta.

— Kun minä olin kymmenvuotias, kuljin isäni kanssa talvella Kärkölän
pitäjässä, Uudenmaan rajalla. Tultiin taloon, jossa vanha isäntä
käppyrään köyristyneenä makasi kätkyessä; liekkö ollut tuossa sadan
vuoden korvilla. Kun meiltä kysyttiin, mistä kaukaa vieraat on, ja
me vastattiin että Karttulasta, niin se vanha ukko rupesi pirisemään
kätkyessään.

— Mitäs ukkovaari tahtoo? kysyttiin.

— Vieläkö sieltä Karttulan Rasvangista saa niitä keltamahasia lahnoja?
sähisi ukko.

Ukko oli nuorena käynyt isänsä kanssa kalalla aina Karttulassa asti,
viiden peninkuorman päässä Kuopion kaupungista, vaikka asui Kärkölässä,
melkein Helsingin naapuruudessa.

Milloinka ukko kävi Karttulassa kalalla? Ehkä 1700-luvun
keskivaiheilla. Kyllä silloinkin vielä oli lääniä Hämeen erämaissa
kalastella kenen tahansa, kun tiedetään, että silloisessa, laajassa
Viitasaaren pitäjässä ei ollut kuin 3,000 asukasta. Nykyään ehkä
samalla alueella 30,000 asukasta.

Pohjois-Hämeessä puhutaan Savon murretta. Tavallisesti mainitaan
murteitten rajan kulkevan Kalkkisista pitkin Päijännettä Korpilahdelle
ja sieltä suorana viivana Kokkolaan. Länsipuolella sanotaan »meilän» ja
»meirän», itäpuolella »meiän». Mutta etelämpänäkin tätä rajaa sanotaan
vielä savolaisiksi meiän, esim. Jämsän ja osaksi Kuoreveden pitäjissä.
Vakinainen Hämeen murre kaikuu puhtaana vasta Padasjoen ja Längelmäen
seuduilla.

Ainoa, mikä vielä on hämäläistä, on sukunimien puute näillä seuduin.
Ihmiset kulkevat täällä joko paikan tahi isän nimillä ja mikä
inhoittavinta on — äidin nimellä. Eikö todellakin ole liikuttavaa äidin
muka häpeän vaikuttamista, kun eräs Hallin Jannen jutussa esiintyvä
todistaja, rehellinen, kristillisessä avioliitossa oleva vanha muija,
miehensä sukunimestä huolimatta, aina vain sanotaan »Helena Mariantytär
Kvast». Vanha Maria oli jo aikoja sitten haudassa, mutta hänen
nuoruutensa muka hairahdus kummitteli vielä maailmassa, niin kauan kuin
hänen tyttärensä Helena jaksoi elää. Kansan suussa hän oli yhtä hyvä
»Liena» kuin kuka tahansa muu, mutta papinkirjoissa ja pöytäkirjoissa
aina vain Mariantytär. Ja vanha Maija, joka suuren rakkautensa ja
suurten kärsimystensä takia varmaankin eli taivaassa, sai kuulla kuinka
häntä häväistiin maailmassa, vaikka hän istui itse Abrahamin helmassa.
— »Mailma laahaa», sanoo hämäläinen. — Suuret olivat Konkolan,
Könkkölän ja Kaipolan suvut, kaunis Hallin Mattilan suku, mutta kaikki
nämä kirjoissa kulkevat vain isän nimillä. Nyt saavat hämäläisetkin
pitää sukunimiä eli, niinkuin niitä siellä sanotaan, »liikanimiä».
Melkein kaikki savolaiset sukunimet ovat 500 vuotta vanhat, monet
pakanuuden aikuisia, kuten Pelkonen, Ronkainen ja Ikäheimo, mutta mikä
arvo näillä uusilla hämäläisillä »liikanimillä» on? Niitä vaihdetaan
kuin rukkasia. Vanhin veli on Järvi, toinen Niemi ja kolmas Jokinen,
mutta nuorin, joka on käynyt seminaaria, on Iltarusko. Vanhin sisar
on taas Pohjanleimu, toinen Hurmerinta ja kolmas, joka on herännyt,
neiti Siviäheimo. Mikä kirjava suku! Jos nämä lapset, hajaantuneina
maailmalle, kohtaavat toisensa vuosien perästä, niin ei mikään voi
varjella heitä menemästä toistensa kanssa naimisiin. — Ne savolaiset,
jotka parin viimeisen vuosisadan kuluessa ovat muuttaneet tänne, ovat
itsepäisesti pitäneet nimensä, kuten Hänniset, Nuutiset ja Tiihoset y.m.

Niinkuin joka paikassa maatamme, niin täälläkin vesistöjen rantamaat
ensin asuttiin ja viljeltiin. Vesistöjen väliset seudut jäivät pitkiksi
ajoiksi rantalaisten erämaiksi. Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että meidän
kulttuurimme kehdossa, Auran rannoilla, vielä tänäkin hetkenä synkät
metsämaat, koskemattomat, asumattomat, erottavat tiheästi asuttuja ja
hyvin viljeltyjä jokilaaksoja. Osaksi tämä johtuu länsisuomalaisten ja
hämäläisten omituisista asumustavoista. He asuvat nimittäin mieluimmin
yhteensullottuina suurissa kylissä. Itäsuomalaiset taas asuvat
hajallaan yltympäri suurissa metsämaissakin. Suomen »Atlaksessa» on
tätä asutusseikkaa valaistu, rinnastamalla kaksi karttaa, toinen Turun,
toinen Mikkelin ympäristöistä, joissa asutustäplät ovat niin perin eri
tavalla sirotetut. Turun kartassa kaikki jokien rannoilla, Mikkelin
tasan koko alueella.

Tällainen tiheään asuttu ja hyvin viljelty jokialue tavataan myöskin
Päijänteen länsirannalla.


Jämsässä.

Ikivanhaa lienee asutus tässä erittäin hedelmällisessä tienoossa, joka
kulkee nimellä »Jämsän jokivarsi».

Ja nimi Jämsä, eli niinkuin kaikki jämsäläiset vielä tänäkin hetkenä
sanovat, moni vielä säännöllisesti kirjoittaakin, Jämpsä, lienee
hämärän muinaisuuden nimiä, minun luullakseni muinaisgermaanilaista
perua. Jämpsä lienee ollut vain pysäkki näiden pitkillä
kalastusmatkoilla Kymin joelta Saarijärven salomaille jo ylempänä
mainituille paikoille. Toisia olivat sellaiset paikat kuin Perolahti =
karhulahti, Mankalan kosket — kapeat, käyrät kosket, Anianpelto y.m.
Vanhoissa kirkonkirjoissa kirjoitetaan Jämsän nimi Jembsiö, Jämbsiö.
Siis p ääni on nimeen alkuperäisittäin kuulunut. Tämä p tavataan
myöskin »jämpti» sanassa, joka merkitsee tasaista, aivan niinkuin
Saarijärven Ramsi sanasta vielä kansan kesken kuulee muodon Rampsi =
muinaisruotsalainen Rafn = korppi.

Varmaa vain on, että viljelys tässä hedelmällisessä laaksossa on
ikivanhaa. Nykyään asutus on uhkeinta, mitä missään paikassa Suomea
tavataan. Suuria ja tilavia ovat talot Hämeen rintamaissa, Hauholla,
Sääksmäellä, Hattulassa j.n.e., korean punaisia, kaksikerroksisia
Ilmajoen laaksossa, vanhojen herraskartanoitten mallisia Kokemäenjoen
rantamilla, mutta Jämsän jokivarren talot ovat uudenaikaisia,
palatsimaisia huvilarakennuksia.

Omituisen vaikutuksen tekee, kun Päijänteeltä, jossa jylhät, komeat,
korkeat rannat ovat kerrassaan asumattomat, pistäytyy »Jämsä» laivassa
tälle joelle. Tuossa tuokiossa maisemat muuttuvat. Suuria, komeita
huvilarakennuksia ja loppumattomia vainioita. Joen suussa komeilee
Kaipolan valkea rakennus näkötorneineen, joen mutkassa leventeleiksen
Niemen pitkä, viime vuosisadan keskipalkoilla vallinneeseen tyyliin
rakennettu talo, seuraa sitten palatsimainen Karhala, jossa on yli
20 huonetta ja mahtava näkötorni. »Saaren» uudessa päärakennuksessa
kuuluu olevan vesijohto ja kylpyhuoneet, Kähön suuri talo näkyy vähän
loitompana. Kirkonkylä on laaja ja hyvin rakennettu, onpa vielä kylällä
muhkea tori keskellä asutuksia.

Seppolan sillan takana päilyvät vielä Vitikkalan ja Kottilan valkeaksi
maalatut katot.

Siinä sarja muhkeita taloja, jotka valaistaan kirkkaiksi pimeinä
aikoina hehkuvilla sähkölampuilla. Suuret ovat vainiot ja metsät näillä
taloilla, suurimmilla maata 5,000 tynnyrinalaa, pienemmillä 2,000.

Talot ovat rakennetut erilleen toisistaan, niinkuin Itä-Suomessa.
Mitään ahdasta, ikävää kylää ei tavata niinkuin Länsi-Suomessa.

Tätä viljelyksen ja asutuksen ihanuutta luulisi kestävän
loppumattomiin, sillä hyvästi silmänkantomatka sitä kyllä on. Mutta
kun lähdet ajamaan hevosella länteen päin sisämaata kohti, loppuu tämä
vehmas seutu kuin miekan iskulla. Seuraa yhtä synkkä, loppumaton salo,
kuin jokilaakso oli ollut valoisaa ja aukeaa. Kollin murheellinen
kangas vaanii siellä kaikkea tätä ihanuutta ja tuijottaa mustilla
silmillään kuten satujen louhikäärme jokilaakson suruttomaan iloon ja
sähkövalojen väikkeeseen. Salo käärii vaippaansa jokivarren viljelykset
kuin suruharso kauniin lesken kasvot.

Salo alkaa Kollinmäeltä, 5 km kirkolta. Sitten sitä jatkuu
Hallinpenkille saakka, joka on 19 km:n päässä kirkolta, ja vielä yhä
edemmäksi aina Längelmäen ja Kuoreveden rintamaille saakka. Tässä
sijaitsee vedenjakaja Päijänteen ja Längelmäveden sekä Päijänteen ja
Keuruun vesistöjen välillä. Se on sitä muinoin Hämeenseläksi nimitettyä
harjannetta.

Jo 6 km:n päässä kirkolta neuvottiin minulle ensimmäinen murhapaikka,
jossa Lenkku-Opa (Obadja), kahlittu vanki, upotti puukon
vanginkuljettajan kupeeseen. Kaksi km ennen Hallinpenkkiä oli toinen,
Mustalaismäki (lyhennetty »Hallin Jannen» laulussa Mustamäeksi), jossa
Janne postiljoonin murhasi. Nämä molemmat ovat miesmuistin aikana
tapahtuneita murhia. Kuinka monta samanlaista on tapahtunut ennen
muinoin, kun ensimmäiset asukkaat samoilivat näitä korpia, siitä ei
enää taru kerro. Liekkö ihmisrikosta, jota tällä taipaleella ei olisi
harjoitettu! Kollinkangas kätkee rikokset; se ei kieli näkemiään.

Tällaiset asumattomat rajamaat viljeltyjen seutujen välillä ovat
ikimuistoisista ajoista tarjonneet oivallisen piilopaikan kaikille
sellaisille henkilöille, jotka ovat olleet pakotetut pakenemaan joko
yleistä järjestystä tahi pahoja töitään. Rikolliset ja rauhattomat ne
meidän maamme erämaat ovat ensin kansoittaneet.

Mutta ei ainoastaan rikolliset, vaan myöskin kaikenlaiset kulkurit
tällaisia seutuja hakivat ja rakastivat. Laukkuryssät, joita
nimismiehet muinoin hätyyttivät, pitivät tätä erämaata erinomaisena
lymypaikkana. Jannen jutussa niitä esiintyy sekä todistajina että
vierastenmiesten lausunnoissa. Ne harjoittivat uhkapeliä, joivat
ja petkuttivat salon hölmöläisiä; joskus ne itse hävisivät teille
tietymättömille kontteineen päivineen. Kollinkankaalla hongan juurella
on heille salainen hauta luotu. Janne kaupitteli eräälle jämsäläiselle
naisten kenkiä, piippuja, kelloja. Mistä hän ne oli saanut?
Todistamaton huhu kertoi laukkuryssän häviämisestä tämän kaupittelun
yhteydessä. Näiltä miehiltä

    »Hallin Janne se pienestä pojasta korttia pelaamaan oppi,
    Mustalaismäen rintehessä se postilta hengen otti.»

Ei ole vain sattuma, että se mäki, missä Hallin Janne pahan työnsä
teki, oli nimeltä Mustalaismäki. Ei, vielä enemmän kuin laukkuryssät
rakastivat mustalaiset näitä Hämeen laajoja erämaita. Liekkö koko
Suomessa ollut seutuja, joissa mustalaisia olisi niin tihein
parvin liikuskellut kuin juuri täällä. Sellaisissa pitäjissä kuin
Keuruulla, Multialla, Kuraisilla tavataan vielä tänäkin päivänä
selviä mustalaisten jälkiä kansan ulkomuodossa, ehkäpä luonteessakin.
Sillä vuosisatojen kulussa ovat mustalaiset pirskoittaneet vertansa
varsinkin juuri hämäläisten ja eteläpohjalaisten sekaan. Suurin
kiitos heille siitä! Kiitos sen takia, että kansan ulkomuoto täten
niin suunnattomasti on kaunistunut. Ihmeellistä nimittäin on, että
mustalais-suomalainen sekoitus melkein säännöllisesti onnistuu,
ainakin ulkomuodon puolesta. Tällaisille jälkeläisille tulee
nimittäin musta, usein kähärä tukka, naisilla tavattoman pitkä, ja
— mikä täysrotumustalaiselta puuttuu -— helakan punakat posket. Jos
suomalainen puoli tässä yhtymässä vielä on jaksanut niin paljon
puoliaan pitää, että silmät ovat tulleet siniset, on häikäisevän ihana
ilmiö edessä.

Olen tähän kirjoitukseen kerännyt tummaveristen hämäläisten muotokuvia,
etupäässä juuri näiltä seuduilta, voimatta ja tahtomatta todistaa
heidän mustalaisalkujuurtaan. Sitä onkin usein mahdotonta todistaa.
Sekoitus on useimmiten tapahtunut erehdyksessä, ja tällaisista ei
huhuta koko maailmalle, kaikkein vähimmin papille kirjoihin vietäviksi.
— Mustalainenhan on muka hirvittävän ruma ylkä maalaiskansan mielestä,
jonka esteettinen maku ihmiskasvoilta vaatii voipytyn pyöreyttä,
liinakkotukan ja pystynenän.

En vetoa ainoastaan kuviini, kun kehun tämän sekarodun ihanuutta.
Katselkaa ympärillenne, niitä on joka taholla tavattavissa. Jos
luettelen muutamia mustalaissukuja, niin kaikki voivat sen todeta.
Suuri on Franzénin mustalaissuku, niitä on sekä Savossa ja Pohjanmaalla
että myöskin Ruotsissa, Kalmarin seuduilla. Suuren runoilijamme Frans
Mikael Franzénin jälkeläiset ovat kuulut tummasta, itämaalaisesta, ylen
kauniista ulkomuodostaan. Vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa,
kaikista valkoisista sekoituksista huolimatta, voi tässä suvussa äkkiä
ilmestyä lumoavan kaunis mustalainen, sinisilmäinen, punakkaposkinen.
Muita mustalaissukuja ovat Lindemannit, Palmrothit, Stenrothit,
savolaiset Hagertit y.m. Katselkaa heitä, tahi heidän jälkeläisiään
naislinjalla, — nämä suvut eivät enää kuljeskele saloilla kattiloita
paikkaamassa, heillä on monellakin edesvastuunalaiset toimet hallussaan
— ja te huomaatte, mistä kauneus on kotoisin, »Sillä voiko musta kansa
muuttaa nahkansa eli pantteri pilkkunsa», sanoo Paavali.

Oliko piispa Franzén mustalainen? kysynee moni. En voi sitä todistaa,
mutta nimi on mustalaisen, ja jälkeläisen olen nähnyt, joka on —
mustalainen, kauneimpia mitä olen nähnyt. Mikä onni jos niin olisi!
Mustalaiset olisivat lahjoittaneet meille suuren runoilijan, niinkuin
juutalaisetkin ovat tehneet Sakari Topeliuksessa. — Loiskansojen
asuntovuokra on täten meille maksettu, joka kiitollisuudella kuitataan. —

Keskellä tätä suunnatonta kulkurien saloa sijaitsee ikivanha majatalon
paikka.


Hallinpenkki.

Hallinpenkki on Hämeenselän korkeimmalla harjulla. Nousua on kulku
Jämsästä Hallinpenkkiin saakka, loivempaa ja jyrkempää. Majatalon
nurkasta maa alenee kohti Kolhin ja Längelmäveden altaita, kohti
Kuoreveden pitkulaista järveä. Ihana on näköala Hallinpenkin pihalta
Kolhia ja Länkipohjaa kohti. Siinä kaunis Kolhin järvi päilyy
alangossa; sen läntistä rantaa reunustavat lukemattomat, siintävät
vuorennyppylät, pienoiskoossa kuin Bernin alpit Rigiltä katsottuina. Ei
kimaltelevat jäät hohda huipuilla, mutta sen sijaan kaikki vihreän ja
sinisen värivivahdukset. Muuten näet saloa ja vain saloa. Ihmisasuntoja
lienee siellä täällä sen verran, että maantienritari työnsä tehtyään
löytää katoksen, minkä alla levätä ja kätkeä työnsä hedelmät.

Ennen rautateitä ja laivakulkua kävi vilkas liike Hallinpenkin kautta,
liike Hämeenlinnasta ja Tampereelta Jyväskylään ja pohjois-Hämeeseen.
Nyt ei päiväkirja Hallissa ole nimillä raskautettu.

Synkkää on notko Hallin alla Kuorevedelle käsin, kangasta niinkuin
Halliin tullessa. Ihmisasuntoja et tapaa ennen kuin Kuoreveden
rannoilla.

Kaksi on taloa Hallinpenkillä, Mattila ja Heikkilä. Maantie kulki
talonrakennusten väliltä kuin katu kaupungissa. — Näin salolla
tällaisella asutuksella voi olla puolensa. Mutta tänä kesänä on
Heikkilän rakennukset muutettu sata metriä Jämsään käsin. Vanhan
Heikkilän rauniot törröttävät vielä paikoillaan. Mattilassa oli
muinoin kuulu majatalo, nyt Heikkilässä. Vanha Mattilan majatalo on
vielä paikoillaan, kummallisilla, vanhanaikuisilla puuleikkauksilla
koristettu. Paikoillaan on vielä Hallin Jannen ja Santeri Marianpojan
yhteinen pikku tupanenkin.

Heikkilästä sain kyytipojan, niin rotupuhtaan salolaisen, etten malta
olla häntä esittelemättä lukijalle.


Korpelainen.

Lähdin Hallinpenkin majatalosta kyydillä ajamaan Kuorevedelle.
Ajettiin varovasti alas Hallin jyrkkää alamäkeä, minä ajatuksissani
vaipuneena Hallin poikien synkkään tarinaan. En kiinnittänyt huomiotani
kyytimieheen, joka istui vieressäni, enkä aikonut jutella hänen
kanssaan. Olin Jämsän majatalossa, Könkkölässä, naureskellut ja pitänyt
lystiä hauskojen könkköläisten kanssa muka viimeistä kertaa, hyvin
tietäen, että nyt kun Hämettä kohti kuljen, nauru hyytyy asukasten
huulilta ja puhe sujuu väkinäisesti. Hämeessä en koskaan puhu muuta
kuin asiata jo senkin takia, että asukkaat puhuvat niin hiljaa.
Hämäläiset, Suomen ahkerimmat yöjalkaiset, ovat näillä matkoillaan
tottuneet niin supattelevaan puhetapaan, että he keskipäivälläkin
ääntelevät kuin luhtien nurkissa. Monisatavuotinen kosimistapa on
vähitellen himmentänyt heidän äänensä kaiun.

Mutta yhtäkkiä kyytipoika itse avasi suunsa ja rupesi kummallisella
äänennuotilla naukumaan:

— Eipäs isäntä pannut poikasia kyytiin; minunpas piti lähteä. Kun
oikeen iso ja suuri herra on kyyvittävä, niin eihän ne silloin poikaset
kelepaa. Jos niinkun tämäkin Vappu sattuisi kompastelemaan mäkilöissä,
niin mihinkäpä niistä poikasista oisi.

— Niin, jos minäkin sattuisin vierähtämään ojaan, niin eihän ne
poikaset saisi minua ojasta ylöskään.

— Eihän ne mitä! Aikamiehen voimat siihen tarvitaan.

— Minkä ikäinen te olette?

— Kuuentoista vuojen vanha!

— Oletteko savolainen?

— En ole. Pakinan kylältä, Keuruun kulmalta.

Murre ja sanatulva olivat savolaista ja äänen voima ja nuotti
niinikään. Siis pojassa oli yli viisikymmentä prosenttia savolaista
verta. Ja tuo kehuskeleminen! Aito itäsuomalaista. — Asianlaita on
muuten aina niin, että erämaalainen kehuskelee. Kuta vähemmin ihminen
seurustelee lähimmäistensä kanssa, sitä itserakkaammaksi hän käy.
Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla! Vanhapiika ja vanhapoika, jotka
eivät saa rakastaa toista ihmistä, rakastavat vain itseään. Tämä
minun kyytipoikani kehui silmittömästi kaikkea omaansa, yksin kylän
tietä Palsinaan, josta kumminkin lyhyen tutkimukseni perästä kävi
selville, ettei sitä ollenkaan voi juosten ajaa, ainoastaan kävellen
kuormahevosella. Siis mahdoton erämaan polku.

Heti ensimmäisestä puheesta huomasin, että tästäpä pojasta yhytin
puhetoverin.

— Oletteko käynyt rippikoulun?

Jo kävin keväällä. ‒ ‒ ‒ Se on taas meiän rovasti niin tiukka mies,
että et sitä rippikoulusta niinkään läpäise, jollet osaa katkismuksesi
ja historiasi kannesta kanteen. Mutta täytyyhän sen päästää, kun
sujuvasti taitaa.

Olin tuomiokunnan pöytäkirjoista ihmeekseni nähnyt, miten
suunnattomasti, sekä asianomaisten että todistajien joukossa, vilisi
Marianpoikien, Sandranpoikien, Magdalenantyttärien ja Ullantyttärien
nimiä näiltä seuduilta. Tiedän entuudelta, että Hämeessä ennenmuinoin
rippikoulusta pääsy merkitsi luvallisen kuhertelemisen oikeutta.
Rippikouluhan niin läheisesti on kytketty sukupuolielämän yhteyteen.
Sentähden kysäisin:

— Joko te olette käynyt yöjalassa?

— Mikä sitä! Kun sitä toisen työssä koko viikon hiessä ruataa, niin
lepopäivä menee huoatessa. Ja sekin päiväsydän, sen niin mielellään
torkkuu sängyssään.

— Mutta eihän sitä päiväsydännä yöjalassa käydäkään.

— Yöjalassako?

— Niin.

— Minä kuulin teiän kysyneen, että oletko käynyt kirkossa.

Poika oli vainunnut minussa pappia; sentähden hän heti rupesi vielä
enemmän laulavalla nuotilla jatkamaan kuin taviokuurna kuusen oksalla:

— Enhän minä mitä yöjalassa ole käynyt. En tiiä, tuskin käynen
milloinkaan. Eikä siellä niin lysti ole käyäkkään. Siellä kuuluu
tapaavan pahoja miehiä, lyövät kintut poikki, toiset kuuluvat
ampuvankin.

Aine oli arkaluontoista laatua, ja aito savolaisen notkeudella hän
livahti rauhallisemmille aloille.

— Tämäkin Vappu, se on niin minuun suostunut, minä kun olen sitä
leivänkannikoilla syötellyt, että kun minä veräjällä huutelen: Vappu,
Vappu, Vappu, se heti karkaa kohti, että kello kalajaa. Mutta isäntä
kun menee huutamaan, niin ei Vappu ole tietävinäänkään.

— Vai niin!

Hetken kuluttua:

— Paljonko se on herran kello?

— Puolj yheksän.

Poika veti heti hopeanauriinsa taskustaan ja lauloi:

— Minun on kymmentä minuuttia eillä. — Vaan, saapi se ollakin eillä.
Isäntäkin se ensiksi minut herättää aamulla, minun kun näet pitää
johtaa niitä muita miehiä muan töissä.

— Eikö ne muut miehet ole teitä vanhempia?

— Akallisia miehiä. — Mutta kyllä se minun kellonikin ajan tajuaa,
vaikka se ei olekaan hinnalla pilattu.

Seurasi pitkä juttelu hyvistä ja huonoista kelloista.

Viimein hän herkesi kehumasta, silmäili minua kotvan kiireestä
kantapäähän, ylös-alas, alas-ylös, avasi suunsa ja sanoi:

— Taijatta työ ensi sunnuntaina meiän kirkossa »komennon» pittää?

Minä hellyin. Helsingissä ja monessa muussa paikassa minua pidetään
ratki pakanana ja pilkkaajana, minua nolataan syyttä suotta, pahat
ihmiset kirjoittelevat nimettömiä herjauskirjeitä. — Jämsästäkin kaksi
nuorta, nimetöntä naista kerran kirjeessä haukkuivat minua, niinkuin
ainoastaan kristillismieliset nuoret voivat sen tehdä — mutta kun minä
ilmestyn oikein maaseudulle, niin kaikki hyvät ihmiset heti äkkäävät
pyhän sädekimpun, »glorian», prameilevan ohimoillani. — Niinkuin näkyy,
kerskuminen tarttuu salolla.

Painoin 50 penniä tämän selvänäköisen ja ihmisistä parasta ajattelevan
nuorukaisen käteen.

Hänen suonissaan pulppusi savolaisen verta, hänen kielensä
vieterit olivat Savossa taotut, hänen nerokkuutensa jätän lukijan
arvosteltavaksi.


Hallin suku.

Tarkoitan Hallin Mattilan vanhaa kestikievarin sukua.

Muinoin eleli Kolhin kulmalla vanha sotilaslääkäri eli välskäri, jolla
oli kuvaava sotilasnimikin, Rumor (lue Rumoor), ranskalais-ruotsalainen
sana, joka merkitsee »melskettä», »jyryä». Hänellä oli tyttönen,
pitkä, musta, josta kansa kertoo, että hän oli hyvin vapaasanainen,
suoranuottinen ihminen. Huhu kertoo, että isä Rumor olisi ollut
ulkomaalaista sukua, ehkä saksalaista. Nuori neiti Rumor meni naimisiin
sotilasrumpalin kanssa, mutta avioliitto oli lapseton. Äitiydenkaipuu
rumpalin vaimossa ei tahtonut tyyntyä, hän kääntyi erään mustan
miehen puoleen, jonka kanssa sai lapsen, Hallin Jannen isän, Hallin
Mattilan omistajan. Rumpalin vaimo, rouva Suorastin, oli tästä seikasta
avomielisestä jutellut lapsenlapsilleen.

Hallin isäntä oli pitkä tumma mies, joka hoiti ammattiaan
täsmällisesti, oli ankara isä, mutta oikeutta rakastava mies. Hän
nai talontyttären Elisabet Joonaantyttären, joka oli ylen lempeä,
helläsydäminen nainen, uskonnollisuuteen taipuva, liittyen heränneitten
lahkoon. Heille synty! kolme poikaa ja neljä tytärtä, tummaverisiä,
kauniita lapsia.

Ihmeelliseltä tuntuu, millä suurella kunnioituksella ja rakkaudella
koko lavea seutukunta, Jämsän, Kuoreveden ja Längelmäen asukkaat, vielä
tänäkin päivänä puhuvat tästä suvusta. He ylistävät pilviin saakka sen
kauneutta, sen ylevää ryhtiä, sen iloista, rattoisaa mieltä sekä sen
hengenlahjoja, varsinkin laulunlahjaa. Luulisi tätä liioitteluksi,
jolleivät asiakirjat samaa todistaisi. He ylistävät sukua siitä
huolimatta, että kaikki kolme Hallin poikaa, Janne, Aaro ja Otto,
olivat sairaalloisia rikoksentekijöitä. Ei mikään voinut tämän suvun
mainetta pilata, sääli ja rakkaus kultasi poikienkin tihutyöt.

Heikkilän vanha emäntävainaja kertoi minulle, että Hallin Janne oli
kuin »herra», kauniimpi, notkeampi ja ylhäisempi kuin kukaan koko
oikeussalissa. Eräs toinen vanha jämsäläisnainen sanoi nähneensä Aaron
vanginkuljettajan luona »Saaren» talossa Jämsässä. Kun hän nousi
sängystä, 12 leiviskää (?) rautoja päällänsä ja helskytteli niitä
lattialla, oli hän kuin »keisari». Oton surullinen kuolema sai vieläkin
erään vanhan emännän leuan tutisemaan, kun hän sanoi, että se isäntä,
jonka tallissa Otto paleltui, olisi ollut pantava syytteeseen ja
istutettava linnassa.

Hallin tyttäret olivat kauniita, solakoita ja ryhdikkäitä impiä, joiden
ei kauan tarvinnut odottaa miestä. Kolmen vuoden kuluttua Jannen
murhatyön perästä naitiin vanhin Kuoreveden arvokkaimpaan taloon.
Kuoreveden kirkkoherra sanoi aina tätä mustaa, solakkaa kaunotarta
»ruhtinattareksi». Hän oli ainoastaan 18 v. vanha murhenäytelmän
tapahtuessa. Muut olivat kaikki nuorempia, nuorin yhden vuoden vanha.
Tyttäret olivat kaikki normaali-ihmisiä, arvossa pidettäviä ja arvossa
pidettyjä, niinkuin koko sukukin.

Tyttären poika on pappi, nuori pastori, siis äidinäidin henkinen
perijä. Hätien ylistystään lauloi niinikään koko naapurikunta. Ei niin
siivoa, lempeää ja suloista miestä missään! Sen kyllä itsekin olin
tilaisuudessa toteamaan. Pastori on vaalea kuin germaani, innokas
laulaja kuin enonsakin.

Kummallista kansan psykologiaa! Olipa Hallin suvun jäsen pappi tahi
vanki, yhtä suurella rakkaudella molempia mainitaan. Suku on kuin
Davidin suku raamatussa; sille huudetaan hosiannah, vaikka kantaisä oli
rikollinen jos joku.

Hallin suku oli ryhdiltään, ulkomuodoltaan ja laulunlahjoiltaan
ympäristöään etevämpi. Kansa katsoi ylös tähän sukuun, kaikista sen
muutamien jäsenien hurjista teoista huolimatta.

On perää Hallin Jannen itsetietoisessa huudahduksessa:

    »Hallin Janne se lauloi, että linnan muurit roikaa.
    Tuskin vaan jos Kuorevedellä on toista tällaista poikaa.»

Jannen äidin kuoltua suureen suruunsa nai Hallin isäntä nuoren
jämsäläisen talontyttären. Heille syntyi lapsia, ryhdikkäitä tyttäriä
ja poikia. Kaikki ovat hoitaneet itseään kelpo ihmisten tavoin. Ei
mikään muu muistuta Jannea ja hänen veljiään kuin tumma tukka, tummat
silmät ja, mahdollisesti muutamilla, taiteelliset lahjat.


Hallin Janne.

Vanhimpana sisarusparvessa kasvoi Janne Hallinpenkin Mattilassa.
Hänestä yleni komea, pulska nuorukainen, ketterin, ryhdikkäin, mitä
seutukunnalla oli. Poliisitutkinnon ja tuomarin pöytäkirjoissa
sanotaan, että tämä onneton nuorukainen 20:n ikäisenä oli kolmen
kyynärän pituinen, mustatukkainen; solakka, kaunis vartaloinen ja
erittäin miellyttävän näköinen (av ett behagligt utseende). Siis sitä
kauneinta tyyppiä, minkä mustalaissekoitus suomalaisessa rodussa voi
aikaansaada. Hänen yhtä onnettomat veljensä Aaro, joka Jannen rikoksen
tapahtuessa vasta oli 14 v. vanha, ja Otto, 8 v., olivat yhtä komeita
miehen alkuja. Aaro oli täyskasvaneena yli kolmen kyynärän pituinen,
punakkaposkinen, väkevä ja reipas, ja Otto taas Jannen kokoinen ja yhtä
notkea kuin hän.

Älyltään ja hengenlahjoiltaan olivat veljekset myöskin ympäristöään
etevämpiä. Heillä oli mustalaisten taipumus musiikkiin. Janne laulaja
ja Otto erittäin lahjakas musiikkimies, joka muun muassa kävi
lukkarikoulua. Levoton mustalaisveri ajoi hänet kohta ulos koulun
hiljaisuudesta maailman vapaaseen humuun.

Jannesta tuli jo 18—19 vuoden vanhana täydellisin Don Juan, mitä
milloinkaan niillä seuduilla on elänyt. Kuin kotkan poikanen hän
korkealta Hallinpenkiltä tähysteli, missä milloinkin kyyhkynen
oli nypittävissä. Hänen toiminta-alueensa käsitti kolme pitäjää,
Kuoreveden, Längelmäen ja Jämsän. Kyytiä tehdessään hänellä joka päivä
oli tilaisuus pistäytyä peninkulmien päähän ja iskeä, missä otuksen
tapasi. Hän oli vastustamaton naisten lumooja. Hän oli niin paljon
uljaampi, iloisempi, ketterämpi ja laulavampi kuin seutukunnan kaikki
muut nuoret miehet. Missä Jannen etusormi naputti luhdin ovea, siellä
se avattiin selkiselälleen tuossa tuokiossa.

Jannen hypnotisoitua rikostoveri, perin onneton renkipoika Santeri
Marianpoika, todistaa oikeudessa, että hän kohta vuoden ajan on
Jannen kanssa jakanut huoneen ja vuoteen, mutta ei Janne vielä
yhtään kokonaista yötä ole maannut tilallaan. Tämä meno ei enää ole
hämäläistä, se on jo jotakin enempää, se on kotoisin kuumemmilta
auringonaloilta, se on aasialaisen sulttaanin töitä. Niin, itämaalainen
Janne oli ulkomuodoltaan, ja itämaalaisen kuumana sykkivät hänen
valtimonsa. Jos hänellä olisi ollut viisaan Salomonin mahdollisuudet ja
tilaisuus valitsemiseen, niin varmaan hänkin olisi ollut tuhannen immen
ylkä. Nyt hän oli vain salolainen, mutta salon tyttäristä ei yksikään
jäänyt osattomaksi, yhtä vähän kuin Lemminkäiseltä Saaren nuoret immet.

Itämaalainen Salomon oli niin vaatetettu, ettei totisesti muut
kuin Saronin liljat ja ketojen hyasintit häntä pukujen koreudessa
voittaneet. Jannen itämaalaisuus ilmenee myöskin hänen hurjassa
keikarimaisuudessaan. Hän rakasti loistoa kaikessa esiintymisessään.
Hän astui ja liikkui kuin arabialainen kalifi; hänen raudikko-oriinsa
oli seudun kaikkein komein pekuna; ohjakset täytyi pujottaa rahkeitten
alta, sillä muutoin oriin pää oli pystyssä kuin lipputanko. Jannen
vaatteet eivät olleet salon räätälin ompelemat. Hän osti ne
lukemattomilla markkinamatkoillaan kaupungeista. Palttoo oli ostettu
Hämeenlinnasta ja housut Jyväskylästä. Housut maksoivat 20 markkaa —
huimaava hinta siihen aikaan —ja vanha emäntä Hallinpenkin toisesta
talosta, Heikkilästä, kertoi minulle, että niissä housuissa toinen
raita oli silkkiä, toinen verkaa, ja ettei tuomarillakaan ollut
niin kauniita housuja. Nämä housut oli postiljooni Matti Mäkeläinen
lunastanut Jannelle, ja hän karhusi Jannelta rahoja silläkin kertaa,
kun hän ennen hengenlähtöään muutti hevosta Hallinpenkillä.

Talvisaikaan Janne karautti raudikko-oriillaan tytön luota tytön
luokse. Kulkuset kumisivat ja tiuut kilkattivat, kun Janne sunnuntaisin
Kuoreveden jäätä ajaa huhki kirkolle tapaamaan lemmittyjensä
lemmittyä, Aleksandra Erlingiä (Mattilan Sandraa). Aleksandra Erling
ei pöytäkirjoissa kulje isän tahi äidin nimellä, niinkuin lukemattomat
muut todistajat, vaan hänellä on Hämeessä harvoin tavattava sukunimi,
ja päälle päätteeksi vielä ruotsalainen. Aleksandra Erling oli Jannen
haaremin kirkkain tähtönen, numero 1 morsiamien joukossa. Hän oli
emännöitsijänä Mattilan tilalla Kuoreveden ja Längelmäen rajalla.

Olen Jannen lemmenelämästä laajemmin puhunut, sillä sekä sen kiihkoinen
luonne todistaa ei-suomalaista verenkiertoa että juuri tämä lemmenjano
vei hänet turmioon. Ranskalainen kysyy aina rikoksen tapahtuessa:
»missä nainen?» Jannen, tämän mustalaisrotuisen, solakan nuorukaisen,
kohdalla se kuuluu: »missä naiset?»

Eivät salonkaan naiset tyytyneet pelkkään rakkauteen. He vaativat, ei
rahaa, mutta helyjä, pukuja, makeisia. Tuo ikuisesti naisellinen piirre
saada lemmityltään rakkauden näkyviä osoituksia tavataan heissäkin yhtä
elävänä kuin konsanaan kulttuurinaisissa. Janne oli tosin varakkaan
tilallisen poika, mutta eivät sittenkään varat riittäneet tähän laveaan
lempielämään. Hänellä ei ollut Salomonin aarteita mistä ammentaa.

Janne koetti kyllä muka rehellisillä keinoilla hankkia varoja. Ei
ollut niitä markkinoita, missä hän ei olisi ollut mukana. Hän kävi
Jyväskylän, Tampereen, Hämeenlinnan ja Anianpellon markkinoilla,
vaihtoi hevosia, pelasi uhkapeliä, puijasi ja petkutti, mutta eivät
sittenkään voitot riittäneet korvaamaan hänen elämänsä suuria
vaatimuksia.

Tapahtui sitten huhtikuun 9 päivänä 1867 seuraava Jannen-elämälle
turmiollinen tapaus. Mäntän tehtaan postinkuljettaja, vaimo Kvast,
toi laukun tupaan, missä Janne ja Santeri Marianpoika loikoilivat
sängyssään iltayöstä. Kvast laski laukun jakkaralle ja meni emäntää
herättämään saadakseen postiljoonille maitoa, jota tämä oli pyytänyt.
Mennessään mutisi vaimo: »Taitaapa olla rahoja, koska laukku on niin
visusti suljettu.» Vaimon mentyä tuvasta hypähti Janne vuoteeltaan,
viilsi laukun auki pohjasta, pisti kätensä pienestä reiästä sisälle ja
veti kirjeet ulos. Hän sai hyvän saaliin, 1,000 markkaa. Muijaparka ei
nähnyt tätä kämmenen suuruista reikää, vei laukun määräpaikkaan, jossa
se vasta huomattiin. Vaimo Kvast joutui tietysti epäluulon alaiseksi,
mutta itki ja vannoi olevansa syytön. — Rikollisia ei saatu ilmi.

Nyt alkoivat Jannelle loiston päivät, ja Santeri Marianpoikakin sai
osansa kauhasta. Satamarkkaset rikottiin — laukkuryssillä, joita aina
vieraili Hallinpenkillä. Laukkuryssien suut tukittiin viismarkkasilla.
Mattilan Sandra oli salaa kihlattu maaliskuussa, ja nyt hän sai
kihlajaiset upeat kuin Saban kuningattaren lahjat. — Kihlajaisten
hankkiminen lie houkutellut Jannen tähän ensimmäiseen rikokseen.
— Aleksandra Erling sai kultasormuksen ja kultaiset korvarenkaat
pääsiäispyhiksi, ja myöhemmin vähin erin 12 markkaa rahaa, hopeakellon,
karttuunia hameeksi ja kaksi silkkihuivia kirkkomatkoja varten, hienoa
mustaa verkaa röijyksi. Kysymyksiinsä, niistä Janne rahat oli saanut,
tämä vastasi: »Uhkapelillä, kyyditsemisellä ja hevoshuijauksilla.»

Ei Santeri Marianpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tuo onneton mies, kahta
vuotta vanhempi Jannea, kulki nuoremman, mutta henkisesti voimakkaamman
ja käytökseltään kiehtovan toverinsa talutusnuorassa, kuten kahlekoira.
Normaalisen hämäläisen tavoin hänkin harjoitteli yöjalkaurheilua,
mutta vain kotitarpeeksi. Ei noin itämaalaisissa mitoissa kuin Janne.
Hänelläkin oli pieni Edlansa, jonka kihlasi samoihin aikoihin kuin
Janne Sandran. Ja pikku Edla sai suuren kantasormuksen ja kultaiset
korvarenkaat.

Iloinen oli kevät ja riemukas kesä oli kumppaneilla, ja yhdessä he
juhannuksena, nälkävuoden ensimmäisenä kesäpäivänä, kävivät Herran
pyhällä ehtoollisella, kuitaten tällä keväisen rikoksensa ja monet
syntinsä.

Tuli syksy. Janne saapui syyskuun 30 p:nä Hämeenlinnan markkinoilta
kotiaan Hallinpenkkiin. Hurja rikostuuma oli nyt kypsynyt hänessä.
Tuttava postiljooni Matti Mäkeläinen oli saapuva seuraavana iltana
Halliin, mukanaan suuri rahalähetys. Janne oli päättänyt murhata
postiljoonin, ryöstää laukut ja hankkia uusia rahoja, sillä vanhat
oli kulutettu loppuun. Santeri Marianpoika pakotettiin pyynnöillä ja
uhkauksilla rupeamaan auttajaksi.

Tuuma oli seuraava: Santeri menee kyytiin ja ajaa käyden kahden
kilometrin päässä sijaitsevassa Mustalaismäessä. Janne lymyy suuren
kiven takana ja lyö takaa postiljoonia kivimoukarilla ohimoon. Sitten
ryöstetään laukut ja Santeri juoksee takaisin Halliin huutamaan, että
posti on murhattu ja häntä itseään lyöty.

Lokakuun 1 päivän iltana Janne tapansa mukaan lähti yöjalkaan, tällä
kertaa vain maantien yli Heikkilän talon kauniin palvelijattaren
viereen. Kaikessa rauhassa he syödä napertelivat rusinoita, joita Janne
aina suurissa tötteröissä kuljetti markkinoilta morsiamiensa mielen
lumeeksi. Silloin kolahti aisakello jyrkän ahteen alla. Janne kimposi
vuoteeltaan ja sanoi lähtevänsä auttamaan postiljoonia matkalle. Mutta
hän karkasikin Mustalaismäelle, jonne jo samana päivänä oli kätkenyt
kivimoukarin.

Santeri Marianpoika lähti postia kyytiin. Mutta tuo säälittävä poika
parka ei ollut kypsynyt tällaiseen hurjaan tekoon. Hän oli vain kiltti,
hiljainen maalaispoika ilman mitään rikollisen taipumuksia. Noustuaan
kuoleman kärryyn ja lähtiessään kalman taipaleelle häntä alkoi
huimata. Tuskaisena hänessä heräsi sanomaton sääli kuolemaan tuomittua
vierustoveriaan kohtaan, joka pahaa aavistamatta istui ajatuksissaan
hänen kupeellaan. Viimein hän ei malttanut enää hillitä itseään, vaan
kysyi hätäisenä:

— Oletteko te naimisissa?

— En, vastasi postiljooni lyhyesti.

Tuo poika, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea perhe-elämän
suloa, joka ei koskaan ollut kuullut ketään isäkseen mainittavan eikä
tiennyt elikö hän ja niissä oleili, joka 12:n ikäisenä ajettiin äidin
luota maailmalle ja siitä lähtien kulki renkipoikana talosta taloon,
kunnes keyrin aikaan 1868 tuli rengiksi Hallin Mattilaan, häntä rupesi
hirvittämään se ajatus, että postiljoonilta jäisi leski ja lapset
orvoiksi maailmaan — samaan surkeaan tilaan, missä hän oli elänyt.

Saavuttiin Mustalaismäelle. Hevonen hiljensi kulkuaan. Janne hiipi
suuren kiven takaa esille, moukari kädessä. Kivimoukari suhahti
ilmassa ja kärki murskasi postiljooni Matti Mäkeläisen ohimon. Siihen
loppui postiljoonin tajunta. Postiljooni nostettiin rattailta maahan,
niinikään laukut, jotka heti avattiin. Rahakirjeet käärittiin Santerin
paitaan ja kätkettiin metsään. Moukari heitettiin kauas metsään.
Rahakirjeissä oli 10,000 markkaa.

Työnsä tehtyään lähtivät kumppanit takaisin Halliin. Janne pujahti
uudelleen tyttönsä aittaan. Tyttö oli jo ehtinyt nukkua. Janne riisui
takkinsa päältään, istuutui sängyn laidalle, herätti armaansa ja rupesi
napertelemaan kuivia rusinoitaan. Tyttö kysyi:

— Missä olet viipynyt ja mitenkä olet noin hikinen.

— Päiväkirjahuoneessa oli niin kuuma!

Santeri taas nosti suuren melun Hallin pihalla ja huusi:

— Hei apuun! Postiljooni on murhattu Mustalaismäellä, laukut ovat
ryöstetyt ja minua lyöty hartioihin ja pohkeisiin!

Syntyi hirveä hämminki Hallin Mattilassa ja Heikkilässä. Kaikki
ihmiset jalkeille. Janne hätyytettiin ulos luhdista. Isä ja Janne
lähtivät murhapaikalle ja toivat sieltä postiljoonin, joka tupaan
kannettua heitti henkensä. Janne lähetettiin noutamaan herastuomaria
ja lautamiestä Kuorevedeltä. Yöllä klo 3 pidettiin poliisitutkinto
Mustalaismäellä ja aamulla vietiin laukut ja kirjeet Jämsän
postikonttoriin.

Koko yön oli Janne ollut touhussa, hermot äärimmilleen pingotettuina.
Ainoastaan kerran hän tunsi lamautumista, silloin kun murhapaikalla
haettiin kirjeitä. Hän pyrki silloin kotia, mutta herastuomarin terävä
kysymys, mikä häntä vaivaa, saattoi Jannen taas terhakaksi.

Mutta Santeri parka! Hän oli täysin murtuneena. Hän oli hölmistynyt
melkein tajuttomaksi. Muutamat kekseliäät miehet riisuivat Santerin
alasti ja ryhtyivät tutkimaan hänen vammojaan. Selkä huomattiin vallan
eheäksi ja pohkeet terveiksi. Miehet painelivat peukaloillaan hänen
lihaksiaan ja kyselivät:

— Koskeeko, koskeeko, koskeeko?

— Ei, ei, ei, vastasi tajuton Santeri.

— Valehtelet, ei sinua ole lyöty.

Koko erämaa joutui kuohuksiin, koko maakunta niinikään, ja muutamien
päivien kuluttua koko Suomi. Niin järkyttävän vaikutuksen teki tämä
öinen rikosnäytelmä Mustalaismäellä!

Epäluulot lankesivat jo murhayönä Santeriin ja Janneen, ensin
korvasupatuksina, sitten yhä äänekkäämpinä. Jo lokakuun 3 p:nä
vangittiin Janne ja Santeri, 4:ntenä piti Kuoreveden nimismies
J.F. Fagerlund poliisitutkinnon, 5:ntenä saapui Hämeenlinnan
kuvernöörinvirastosta varalääninsihteeri H.N. Schlüter ja Lopen
vallesmanni K.A. Frey paikalle, ja 6:ntena Santeri parka tunnusti
kaikki. Jannen hypnoosi oli lauennut. Hänen houkutuksensa ja
uhkauksensa olivat kadottaneet ehkäisevän vaikutuksensa, niin pian kuin
itse hypnotisoija oli raudoissa. Santeri ei osannut näytellä murhaajan
osaa.

Toisin oli Jannen laita. Poliisitutkinnossa sanotaan hänen vain
ivahymy huulilla vastailleen tutkijoille. Tuo 20-vuotias nuorukainen,
solakka, komea, väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole tietoa koko
murhajutusta, vaikka hänelle sanottiin, että Santeri oli tunnustanut
kaikki. — Oliko tämä paatumusta? Ei niin nuoressa miehessä vielä
paatumusta voi olettaa. Se oli veren ääntä. Sattuma teki, että hänestä
tuli suuri rikoksentekijä. Sattuma, että hän oli kasvanut erämaan
komerossa suuren valtatien varrella, missä kaikenlaiset kulkurit
ja rauhattomat ihmiset pitivät tyyssijaa ja opettelivat temppujaan
vilkasluontoiselle nuorukaiselle. — Ei tiedä, kuinka kauan Janne olisi
jatkanut kieltelemisiään, jollei sattumalta olisi tapahtunut jotakin,
joka masensi hänen mielensä.

Janne sai Hämeenlinnan vankilassa ankaran lavantaudin. Kuume kohosi,
ja Janne pelkäsi kuolevansa. Silloin hän äkkiä pyysi vieraitamiehiä
kuuntelemaan tunnustustaan. Vanginvartija ilmoitti asian linnan
vahtimestarille, vahtimestari lääninhallitukseen. Sieltä heti
lähetettiin varalääninsihteeri ottamaan vastaan Jannen viimeiset
sanat. Janne tunnusti täydellisen syyllisyytensä rikokseen. Tässä
tunnustuksessaan hän pysyi kaikissa niissä lukemattomissa käräjissä ja
välikäräjissä, joita tuomiokunnan arvokas tuomari Gustaf Svinhufvud
syksyllä 1867 ja keväällä 1868 piti tästä asiasta. Ainoa, minkä Janne
myöhemmin lisäsi, oli, että murhaan myöskin kolmas henkilö otti osaa.
Tämä elää vielä vanhana miehenä Jämsässä, mutta on vapautettu kaikesta
syytteestä.

Niistä kymmenestä tuhannesta markasta, mitkä Janne ryösti, löydettiin
7,000 markkaa kohta, 3,000 jäi löytämättä ikipäiviksi. Mutta nämä
kolmetuhatta kätkettyä markkaa eivät antaneet salon asukkaille yön
lepoa, päivän rauhaa. Keuruulla saakka niistä puhuttiin ja uneksittiin.
Kaksi miestä Keuruun kirkolla näki eräänä yönä unta, näkivät selvästi,
missä ne 3,000 markkaa kätkettyinä lepäsivät. Ei muuta kuin ruuna
valjaisiin ja lähdettiin painamaan Hallinpenkkiin. Nämä kaksi
hurskasta unikekoa kertoivat näkynsä ja rupesivat työhön. Ja ihme
tapahtui. Uneksijat löysivätkin kirjemytyn risuläjästä, mutta kun
tarkastettiin kirjeet, olivatkin ne vain rakkauskirjeitä pohjois-Hämeen
silloisille nuorille impysille. Rahakirjeistä ei ollut jälkeäkään.
Janne sanoi oikeussalissa, ettei hän koskaan keuruulaisista ole niin
huonoja ajatuksia pitänyt, että ne antaisivat kruununviranomaisille
rahakirjeitä, jos ne kerran sellaisia löytävät. Joka myöskin voi olla
totta.

Jannen ja Santerin tuomio 22.6.1868 oli sen ajan lain mukaan ankara.
Se kuului: »Edelläkäyvän kuolemaan valmistuksen jälkeen ovat molemmat
murhaseudun yleisessä mestauspaikassa menettävät oikean kätensä,
mestattavat ja teilattavat.» Toisin sanoen, molemmat tuomittiin
Siperian pakkotöihin. Meidän perin muodollinen lakimme ei tehnyt mitään
erotusta Jannen ja Santerin osallisuuden välillä murhaan.

Olen kertonut tämän kautta maan vielä nytkin, 50 vuoden perästä,
yleisesti tunnetun rikosjutun tuomiokunnan pöytäkirjojen tiedonantojen
mukaan. Hallin Jannen aivan tavattoman runsas paikallinen tarusto
tietää niin paljon lisää, että siitä kasvaisi kokonainen romaani.

Mutta Hallin Janne oli myöskin runoilija. Hämeenlinnan vankilassa hän
lauloi kautta maan tunnetun »Hallin Jannen laulun». Painatan tähän
jonkun värsyn. Olen niille ennen nauranut, nyt en naura, kun sain
tietää, että ne ovat onnettoman 20-vuotiaan, kuolemaan tuomitun,
kauniin miehen hyvästijättösanat vapaalle, iloiselle elämälle noitten
erämaan impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Mikä miehekäs mutta
katkera näkemys vankilankopissa, kun Janne laulaa:

    »Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden jäätä,
    Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen
    päätä.»

Jannella oli ennen seudun korskuvin orhi, ja reessä istui komein
morsian, Aleksandra Erling, tukka laitteella, joka ei ollut tavallinen
maalaistyttöjen, jakaus keskellä kalloa, vaan keimailevasti toisella
korvallisella.

Jannen äiti, hurskas pietisti, varakkaan naapuritalon tyttäriä, lausuu
tuomarille sanoja niin liikuttavia, että silmät kostuvat. Kullervon
äiti laulaa: »et arvaa emon sydäntä», ja samaa virttä itkee Jannen
äitikin. Hän sanoi tietäneensä Jannen kevytmielisen, irstaan elämän,
mutta äidin sydän on hellä, se on hellä varsinkin esikoispoikaansa
kohtaan; hän salaa antoi isän hylkäämälle ja häätämälle pojalle kahvia
ja ruokaa sekä vähän rahojakin. Kun Janne laulaa:

    »Hallin Jannen äiti se suri ja hienolla äänellä itki,
    Kun hänen ainoall' Janne pojall' oli raudasta hinkselitki»,

niin tämä vertaus ei enää saa hymyä huulilleni, sillä Jannen äiti ei
ainoastaan surrut ja itkenyt, hän pakahtui suruunsa ja kuoli ennen
Jannen Siperianmatkaa. Parhaimman ystävättärensä, Kolhin emännän
kanssa, hänen oli tapana Mustalaismäen kivellä itkeä pakahtuakseen,
kunnes kuolema korjasi, jota hän sydämestään halusi ja toivoi.

Mikä ilmetty Lemminkäinen se Janne olikaan! Kaikki muu oli pientä
murhetta, mutta Mattilan Sandra, hänen kihlattu ja kullattu
morsiamensa, se hänen sydäntään jäyti:

    »En minä sure Siperiaan mennessä Suomen ihanuutta,
    vaan minä suren Mattilan Sandran suurta surkeutta.»

    »Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden yli
    Voi jos saisin kerran vielä istua Santrani syliin.»

Orhi ja Sandra, siinä kaksi olentoa, jotka herättivät katkerata
kaipuuta ikuisen vangin mielessä. Hevonen ja morsian, mustalaisen
palvomisen esineet!

Mutta kotkan pojalta oli siivet leikattu!

Janne ja Santeri Marian poika vietiin Siperiaan. Santeri oli ottanut
päällensä raskaamman taakan kuin hän kantaa mahtoi. Hän sortui sen
alle. Tuskin jaksoi loppuun saakka taivaltaa karkoituspaikkaansa. Hän
kuoli matkallaan.

Jannen elämän loppuvaiheista on monta tarua.

Oikea lienee tämä. Jannen sukulaiset saivat kerran kirjeen Amerikasta,
Jannen kirjoittaman, jossa hän kertoo karkumatkansa vaiheista
Siperiasta kotimaahan. — Omituista, että niin monelle Siperiaan
tuomitulle onnistuu päästä kotimaahansa. Kotia tuli »Lenkku-Opa»,
kotia Matti Haapaoja. — Kotia tuli Janne, ei Kuorevedelle, mutta
Leppävirroille, jossa piili mustalaisten parissa. Täältä hän samosi
Vesisaareen, Jäämeren rannoille, nai ruijattaren ja muutti Amerikkaan.
Elääkö vai on kuollut, siitä ei ole varmaa tietoa. Jos elää, on hän nyt
70 vuoden ikäinen, syntynyt 31.12.1846.

Joitakin vuosia sitten ilmestyi muka Janne Kuorevedelle. Hän kävi
Hallit, Kolhit, Jämsät ja Kuorevedet katselemassa, puhutteli ihmisiä,
puhui Jannesta ja hänen töistään. Ihmiset kihisivät ympärillä
ja kysyivät: oletko Janne? Mies vastasi salaperäisesti: »Tulkaa
Leppävirroille, siellä näette Jannen!» Vanhat ihmiset tunnustelivat
häntä arvista ja muista merkeistä Janneksi. Kaikki luulevat nyt
varmasti Jannen käyneen nuoruutensa kotiseudulla.

Tämä salaperäinen mies oli mustalainen Hagert Leppävirroilta. Hän
lienee tutustunut Janneen, eikä saanut rauhaa, ennenkuin omin silmin
näki ja tutki tämän murhajutun sivuhenkilöt ja tapahtumapaikat.
Hänelle oli käynyt juuri kuin minulle. Suuren maantiesissin tarina oli
kiehauttanut minunkin mahdolliset mustalaisveriainekseni, niinkuin
Hagertinkin. Minua ei kukaan luullut Janneksi, minun ohimoillani
liekehti rovastin-gloria. Mutta Hagert meni täydestä: olihan hän
täysmustalainen.

Mutta murhenäytelmä ei lopu Jannen poistuttua näyttämöltä. Veljekset
jatkavat sitä.

Olen kummeksunut sitä, että nuoremmat veljet lähtevät astumaan
vanhemman veljen jälkiä, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, minne se
ura johtaa — Siperian synkkiin kaivoksiin. Luulisi, että vanhemman
veljen kova kohtalo ja äidin surukuolema aina olisi varoittavana
pelättimenä ohjannut heidän askeleensa toisille taipaleille.

Mutta ei niin. Joko veri huusi ja vaati tyydytystä tahi Jannen suuri
maine ei jättänyt veljiä rauhaan. Lapsesta pitäen he kuulivat »Hallin
Jannen» laulua laulettavan joka nurkassa, kuulivat kansan ihmetellen
kertovan, kuinka hän oli komea ja ketterä, kuinka hän tasakäpälässä
hyppäsi täysissä raudoissa alas rattailta, kuinka hän iloisesti
helisteli rautojaan käräjäpaikan tuvassa. Käsitteet menivät vähitellen
sekaisin, Jannen työ ei ollutkaan rikosta, se oli mainetyö. Hekö
olisivat huonommat kuin Janne? Olivathan hekin yhtä pitkät ja komeat,
eivätkö hekin voisi tehdä töitä, joita lauluissa ikuistettaisiin.
Eivät he tahtoneet kansan suussa kulkea nahjuksista. Muuta keinoa
kilpailla Jannen kanssa ei ollut kuin rikostyö. Siis siihen käsiksi!
»Inhimillistä, ylen inhimillistä.» Samanlaiset tunteet kannustivat
Themistoklesta hänen muistellessaan Miltiadesta, samat Herostratosta,
samat viikinkien ja kaikkien aikojen sotasankarien jälkeläisiä. Maineen
laatu ei aina ole samaa, mutta maineen halu on sama.


Hallin Aaro.

Pisin ja väkevin kaikista veljeksistä, punakkaposkinen,
leveämpimuotoinen kuin veljekset, oikea maalaiskaunokainen. Varasteli
hevosia oikein mustalaisen malliin, mutta ei tehnyt väkivallantöitä
eikä ollut kuulu lemmenseikkailuistaan. Hänessä ei ollut sitä verta,
että hän yöllä kivimoukari kädessä olisi hiipinyt uhrinsa niskaan ja
murskannut häneltä pään. Hän oli vain kalpea Jannen matkija.

Mutta raudoissa hänkin vietti aikansa.

Kerran häntä kuljetettiin kahleissa Heinolan puoleen vastaamaan
varkauksistaan. Oli pimeä talvinen ilta, ajettiin mäkeä alas. Aaro sai
potkaistuksi ajomiehen istuimeltaan hankeen, tarttui ohjaksiin ja lähti
täyttä karkua ajamaan pakoon. Tuli jäälle ja ajoi vimmatusti, mutta
pimeässä joutui liian lähelle Kalkkisten koskea; jää petti ja sinne
katosivat hevonen, reki ja mies.

Seuraavana kesänä löydettiin Aaron mädännyt ruumis raskaissa
kahleissaan kosken pohjalta.


Hallin Otto.

Jannen nuorin veli, siro ja solakka kuin Janne, laulaja ja saarnamies.
Hän oli sävyisä ja hiljainen mies, ystävällinen ja lempeä. Hänen
tapanaan oli sanoa: »Mikä minussa hiljaista ja hyvää on, se on äidistä,
mikä levotonta ja rajua, se on isästä.» Hänessä viinan voima nosti
pinnalle mustan luonnon, niinkuin se aina tekee hämäläisrotuisessa
miehessä; viinapäissä mustalainen voitti suomalaisen. Hänen kerrotaan
juhlatiloissa nousseen saarnamieheksi, joka pitkissä puheissa selitteli
maailman mutkaista menoa. Sanan voimalla hän koetti taltuttaa sielunsa
rajuja kohtauksia. Yöt pitkät käveli lattialla ja ääneen manasi pahoja
ajatuksiaan ja aivoituksiaan.

Mutta vanhan mummonsa, Rumorin, veri ja nimi vaati melskettä ja jyryä.
Hän ryhtyi niihin ja istui linnojen komeroissa aina Helsinkiä myöten.

Kerran tuotiin Hallinpenkkiin vanki — niin kerrotaan — joka ei noussut
reestä, vaan istui siinä pakkasessa. Hallin isäntä meni vankia
pyytämään sisälle. Vanki peitti silmänsä, isäntä tutki häntä tarkemmin.
Siinä istui hänen nuorin poikansa Otto.

Oli juomingit eräässä Kuoreveden talossa. Siinä humaltuivat isäntä ja
vieraat. Ottoa kiusattiin tanssimaan. Häntä ei huvittanut tanssi, ja
hän suuttui lakkaamattomista, kiusallisista pyynnöistä. Paetakseen
suuttumistaan hän poistui ja meni levolle vieraan miehen rekeen. Vieras
lähtiessään nosti nukkuneen Oton tallin heinille. Oli kevät, päivällä
räystäät tippuivat, yöllä oli kova pakkanen. Sinne Otto jäi yöksi ja
paleltui. Aamulla kannettiin tupaan. Apu tuli liian myöhään. Otto
tunnusti syntinsä, rukoili Jumalaa ja kuoli.

           *       *       *       *       *

Murhenäytelmä on lopussa.

Jannen äiti kuoli suruunsa, Santeri Marianpoika sortui omantunnon
vaivoihin, Jannen kaksi veljestä kuolivat tapaturmaisesti, maineeltaan
mustattuina. Siinä on murhenäytelmä Shakespearen malliin. Kaatuneitten
luku suuri. Janneko, päähenkilö, yksin saisi luonnollisen kuoleman?
Ei. Kansa kertoo, että Janne Amerikassa on tehnyt itsemurhan! Näin on
murhenäytelmä eheä ja aukoton.

Seuraajissa kertomuksessa tämä huhu todetaan.

Janne lauloi linnassa:

    »Miksis menit Hallin Janne postia kangilla lyömään,
    Etkös tiennyt pääseväsi ruumin leipää syömään.»

Kaikkia rikoksensa surullisia seurauksia Janne ei kumminkaan voinut
silmäillä.

       *       *       *       *       *

Surullinen salon tarina, ei suinkaan ainoa laatuaan, mutta kuuluisin
ja mainittavin Suomessa. Kun Hallin Jannen nimi mainitaan, ovat kaikki
hänen kotiseutunsa ihmiset kuulevinaan tuttuja jouluääniä korkeudesta:

»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»


Vieläkin Hallin Jannesta.

Edellä on mieltäkiinnittävä kertomus Halli-suvusta, joka
seitsenkymmenluvun loppupuolella tuli kuuluisaksi kautta koko
maan siksi, että silloisen suvun päämiehen vanhin poika Janne
murhasi kammottavalla tavalla postinkuljettajan ja ryösti postin.
Tekijä lopettaa kertomuksensa sanoilla: »Näin on murhenäytelmä
eheä ja aukoton.» Kuitenkin on allekirjoittanut ottanut vapauden
jatkaa kertomusta muutamilla lisäyksillä, jotka olen saanut
luotettavilta henkilöiltä, Kuoreveden silloiselta kirkkoherralta
ja Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa olevilta Hallin Jannen
tuttavilta.

Hallin Janne tuomittiin, niinkuin tiedetään, karkotettavaksi Siperiaan,
mutta hänen ei koskaan tarvinnut nähdä Siperian autioita seutuja,
sillä Orenburgissa, tai jossakin muussa kaupungissa Aasian rajalla,
Janne »sairastui» ja vietiin hospitaaliin. Siellä kävi silloin tällöin
eräs ylhäinen ja rikas nainen, joka päätti pelastaa tuon komean
nuoren miehen. Tämä laupeudentyö tapahtui siten, että Janne »kuoli»
ja eräs luterilainen saksalainen pappi hautasi hänet. Arkussa oli
hiekkaa ja sen sellaista, mutta Siperian matkustaja oli vapaa ja
terve. Tiedonantajani, K:n kirkkoherra, oli sittemmin saanut kirjeen
saksalaiselta virkaveljeltään, jossa tämä ilmoitti Hallin Jannen
kuolemasta.

Hallin Janne oleili sitten useampia vuosia hyväntekijättärensä
turvissa; mutta kaipaus kotimaahan ja nuoruuden lemmityn, Mattilan
Sandran luo sai hänet lähtemään salanimellä, hyvällä matkakassalla
ja hienoilla asiakirjoilla varustettuna kotipaikalleen, jossa hän
sai tietää, että Sandra morsian oli mennyt naimisiin toisen kanssa.
Se oli kova isku Jannelle ja hän päätti jättää paikkakunnan, etenkin
kun alkoi kierrellä huhuja, että tämä matkustava herrasmies oli juuri
siperialainen vanki.

Janne matkusti sitten poikki maan Vesisaareen, missä hän rakastui
kauniiseen ruijattareen, joka myöntyi hänen tuumiinsa. Kuitenkin
matkusti Janne ensin yksin Yhdysvaltoihin ja lupasi morsiamelleen
palata hakemaan häntä Pohjois-Amerikkaan. Sen Janne tekikin, sillä hän
oli huomannut maan hyväksi, ja vei nyt muassaan kihlattunsa Uuteen
Maailmaan, ja siellä asettuivat nämä nuoret asumaan Duluth Minn.
etukaupunkiin. Jannella oli vielä vähän rahoja jäljellä, hän osti
hevosen ja vaunut ja rupesi kuorma-ajuriksi. Ajurin ammatissa onnistui
J. niin hyvin, että voi ostaa itselleen oman talon. Siinä elelivät
nuoret onnellisina ja perhe lisääntyi pojalla.

       *       *       *       *       *

Syksyllä 1889 tein ensimmäisen pitkän matkani Pohjois-Amerikassa,
ja pääasiallisesti kävin seuduilla, niissä maanmiehiäni eli ja
työskenteli. Lähellä Duluthia on pieni kaivoskaupunki nimeltä E'ly
Minn., jossa myöskin kävin. Talonisäntäni E’lyssä, kaivostyömies J.
Mattila, tuli oppaakseni ja vei minut alas hiilikaivoksiin, jotka
olivat minusta erittäin mielenkiintoisia. Eräänä päivänä kuljeskelimme,
Mattila ja minä, kaupungissa, ja kun minun piti saada pyykkini
pestyksi, vei Mattila minut Jensenin pesulaitokseen. Mattila oli
Jensenin perheen tuttavia ja meidät pyydettiin kahville. Mrs Jensen oli
komea nainen, jotavastoin mr Jensen oli pieni ruma raukka. Poika John,
14—15 vuoden vanha, oli perheen ainoa lapsi. Nuori John oli erinomaisen
kaunis. Hänellä oli suuret ruskeat silmät. Kun olimme lähteneet
Jenseniltä, ihmettelin kadulla kävellessämme, mitenkä niin mitättömällä
isällä kuin Mr Jensenillä voi olla niin tavattoman kaunis poika.
Mattila kysyi, olinko kuullut puhuttavan Hallin Jannesta, ja myöntävään
vastaukseeni lisäsi oppaani, että nuori John oli Jannen poika ja mrs
Jensen hänen entinen vaimonsa, joka Jannen kuoltua oli mennyt naimisiin
Jensenin kanssa.

Halusin saada kuulla lisää Hailin Jannen vaiheista, ja Mattila, joka
oli tuntenut Jannen, kertoi seuraavaa: Jannelle oli kaikki onnistunut
hyvin ja hän ansaitsi paljon rahaa Duluthin kaupungissa. Mutta
Janne tahtoi tulla rikkaaksi ja teki pöyristyttävän suunnitelman
saavuttaakseen tämän epävakaisen onnen. Naapurissa asui rikas leski,
jonka Janne valitsi uhrikseen. Eräänä yönä murtautui Janne lesken luo,
surmasi hänet nuijalla ja poltti talon, anastettuaan ensin rahat ja
kalleudet. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Janne oli syyllinen, ja hänet
tuomittiin hirtettäväksi. Yöllä vasten teloituspäivää oli Janne itse
hirttäytymällä lopettanut kohtalokkaan elämänsä.

Ph. H.




Matka kirkkoveneessä.


Kuka ei ole lukenut Juhani Ahon liikuttavaa lastua »Vanha venevalkama».
Kirjailija on tässä lastussaan luonut herkän kuvan vanhasta
venerannasta, jossa muinoin kirkkoveneet paistattivat päivää hienolla
hiekalla aret pitkät ja jossa sunnuntaina oli hyörinää ja pyörinää,
kun salon kansa keräytyi lähteäkseen iloiselle kirkkomatkalleen. Mutta
nykyään rumentaa paikkaa laivalaituri ja veden pinnalla uiskentelee
öljypisaroita, höyrykoneen mustaa, likaista hikeä.

Ihmeellistä on, että ihminen ainoastaan henkisellä alalla on
vanhoillinen, mutta teknillisillä ja koneellisilla aloilla taas huiman
radikaali. Meidän maailmankatsomuksemme on laskettu tuhansia vuosia
vanhoille perustuksille ja pysymme itsepäisesti niissä kiinni, vaikka
tunnemme ne mahdottomiksi, niin, me uskomme niihin juuri sen tähden,
että ne ovat mielettömiä. Credo qvia absurdum, sanoi jo eräs vanha
kirkkoisä. Mutta teknillisellä alalla otamme jokaisen uutuuden,
jokaisen parannuksen ja keksinnön iloisella riemulla vastaan.

Mitä suunnattomia mullistuksia onkaan höyryn kesytetty voima
aikaansaanut meidän aikanamme. Höyry ja räjähtävät öljykaasut. Voipi
todellakin nykyään laulaa runollista kesälaulua: »airot pois, ei tarvis
soutaa» enemmän kuvaamaan soudun vähittäistä mutta varmaa häviämistä
kuin ylistämään soutajan muka runollista ammattia. Höyrylaivat ja
moottoriveneet viheltelevät, toitottavat ja sytkyttävät jokaisella
järven selällä pilkaten: »airot pois, ei tarvis soutaa». Ja hyvä,
kiltti soutaja tottelee niin perin kernaasti, jos hänellä vain on
tilaisuutta päästä ikävästä ammatistaan.

Soutu ammattina on orjan työtä, kaleerivankien hirvittävä kohtalo
muinoin, mutta urheiluna se on korkeassa arvossa pidettävä. Muutamat
asettavat soudun kesäurheiluista ensimmäiseksi.

Mutta soutu voi myöskin olla huvittavaa, jos sitä saa harjoittaa
iloisten ihmisten seurassa ja jos vaiva saadaan supistumaan vähimpään
määräänsä. Nämä ominaisuudet yhdistyivät niissä soutumatkoissa, joita
vielä pari kymmentä vuotta sitten jokseenkin yleisesti tehtiin suurten
järviemme perukoilta kirkonkylään. Kuvamme näyttävät selvästi, mitenkä
tällaisilla matkoilla liikuttiin.

Minulla taas olisi aikomuksena kuvata ainoata kirkkovenematkaani, missä
olen ollut mukana.

Minulla on aina ollut onni asua lähellä kirkkoa, missä ikinä olen
majaillut. Sentähden olen mukavasti suoriutunut kirkkomatkoistani
käyttämällä n.s. »apostolin hevosia», joka lieneekin otollisin
kulkuneuvo kristittyyn kirkkoon. Mutta kerran asuin kaukana salomailla,
jonne ei yhtään kärrytietä johtanut ja jossa kokonaisessa suuressa
kylässä ei yhtään ajokärryä vielä oltu nähty. Mutta ihana vesitie kulki
salmien ja pienempien järvien kautta kirkolle, jonne oli 2 peninkulman
matka.

Olin vuokrannut huoneen talonpoikaistalosta kosken partaalta. Joka
sunnuntai heräsin 5:n aikaan aamulla siihen, että huoneeni tuli
täyteen kirkkoväkeä, lihavia, punakoita, terveitä emäntiä ja heidän
laihoja, hoikkia aviomiehiään. Pelkkää ylhäisöä salojen sopista. Venyin
sängyssäni, ja väki ryyppäsi suuhunsa aamukahvinsa teevadilta viiden
näppinsä varassa. Ensimmäisenä ja toisena sunnuntaina olin vielä liian
ujo kiivetäkseni sängystä, mutta kolmanneksi sunnuntaiksi päätin
karaista luontoni ja hypätä pesästäni kerääntyneen salokermaston
läsnäollessa. Kun sitten kolmas sunnuntai valkeni ja huoneeni täyttyi
pyylevistä emännistä, heilautin äkisti peittoni syrjään, kimposin
ketterästi vuoteeltani ja seisoin samassa tuokiossa valkoisessa
palttinassani, kuten aamunjuro arkkienkeli, keskellä juhlapukuisia
emäntiä. Luulin hämmästyttäväni läsnäolijat, mutta vielä vähät! Lähinnä
istuva emäntä nousi pystyyn, niiasi hieman, pisti esille pienen,
pehmeän kätensä ja sanoi: terveeks. Terveeks, terveeks sitte pitkin
linjaa. Emännät toruivat minun laimeata kirkossakäyntiäni, jonka tähden
minun piti lupautua lähtemään heidän matkaansa suureen kirkkoveneeseen.

Yhdyttiin rannalla, jossa jo useita venekuntia oli kirkkomatkatouhussa.
Kylän ikämies (oltermanni), vanha harmaahapsi ukko, liikkeiltään
arvokas kuin eläkettä nauttiva esittelijäsihteeri, mutta
maailmankatsomukseltaan rajatonta persoonallista vapautta vaativa,
istuutui veneen perään korkealle tuhdolle. Minä sain mukavan paikan
ukon jalkojen juurella vapaamatkustajana. Emännät sijoittuivat eteeni,
myöskin, vapaapiletillä suuren lihavuutensa takia. Airoihin kävi kylän
nuoriso molempaa sukupuolta käsiksi, tytöt helakoissa röijyissään ja
valkoisissa huiveissaan, pojat paitahihasillaan. Kokkatuhdolla souti
kaksi nuorta äitiä, toinen aviollinen, toinen avioton, jotka veivät
pienet lapsensa kastettaviksi, itsensä kirkotettaviksi. Molemmat
olivat yhtä nolon näköisiä, sillä ennen kirkottamista olivat he meidän
virallisen kristityn maailmankatsomuksen mukaan riettaan hengen
saastuttamia. — Paluumatkalla ilakoivat he ääneen, sillä sakaristossa
tapahtuneen toimituksen perästä pitivät he itseään yhtä suhteellisen
synnittöminä kuin me muutkin kirkkomiehet.

Juttu pääsi heti hyvään vauhtiin. Nuorilla oli omat asiansa, me,
arvon ihmiset perässä, puhuimme puolet matkasta vain yhdestä ainoasta
asiasta, nimittäin siitä, miten voitaisiin saada eräs kivikko-koski
peratuksi niin hyvin, että pienehkö höyrylaiva pääsisi siitä ylös.
Silloin päästäisiin tästä iankaikkisesta soutamisesta edestakaisin
kirkon ja kodin välillä. Minä koetin lämpimästi puhua kirkkoveneiden
puolesta, mutta sanat lankesivat kuuroihin korviin. Kaikki kääntyivät
minun puoleeni, soutajat erityisen kiihkeästi, pyytäen, että minä
laatisin kirjelmän hallitukselle, jossa seutukunnan haikea halu
saada mukavampia kulkuneuvoja selvästi kävisi ilmi. Yksinpä pyylevät
emännätkin kävivät minun kimppuuni seuraavalla perin painavalla
perustelulla: »Sittenhän sitä oltais kuin muutkin immeiset, eikä voan
korpikylän moukkia.» Emännistä koko asia lopultakin oli vain kunnian ja
kerskumisen aihe. Mutta voihan sen ymmärtää, miltä tuntui kirkkomäellä,
kun muut emännät höyrylaivoistaan nousivat kiittelemään ja sanoivat:
»Näytäppä kämmeniäs, niin luen montako rakkoa niissä on.» Kylän
ikämies, muutoin kysymykseen erittäin kiintynyt, ei ollut mielissään
siitä, että nuoret sekaantuivat vanhempien puheisiin, jonka tähden hän
juhlallisesti mutta moittivasti pisteli kaunista Alinaa seuraavilla
sanoilla: »Laivassa sinäkin Alina saisit vapaammin leikkiä laskea
poikain kanssa.» Samalla nuoret pistivät suunsa tuppeen. Oltermanni oli
rajaton sekä ajatusten että sanojen ja töiden ohjaaja veneessä.

Samassa alkoivat pienet rullasyltyt, kokassa uinuvat pienet lapset,
saada tuta järvimatkan ruokahalua-kiihottavaa vaikutusta. Ne rupesivat
kilisemään niin kohti kurkkuaan, että äitien täytyi heretä soutamasta
ja ottaa lapset luoksensa. Lapset olivat majoitetut eväitten väliin,
rinnan melkein yhtä pitkien ja pullakoiden kalakukkojen joukkoon, jotka
ovat, välttämättömiä kaikilla kirkkomatkoilla. — Rafael Santi olisi
varmaankin maalannut yhden madonnan lapsineen lisää, jos olisi nähnyt
aviottoman äidin aamiaistarjoilua. — Perusteellisen murkinan, perästä
pistettiin kääryt taas kalakukkojen kupeeseen, jossa kestitys ja
järvi-ilma kohta uuvuttivat pienokaiset sikeään uneen.

Kerrotaan, että muutamissa Suomen osissa, niinkuin Ruotsinpyhtäällä,
kirkkomatka aloitettiin virren veisuulla. Meidän matkamme oli
kauttaaltaan maallinen, puhelu oli maallista, nuorten puvut olivat
kirkkaan koreita, ja kuherrusta harjoitettiin koko ajan soutajien
kesken kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta kun kirkkorantaan oli päästy, muuttui mieliala muuksi. Kaiken
aluksi jokainen ryhtyi pesuhommiin järvenrannalla. He seisoivat
rantakivillä, köyristivät murakat selkärankansa siinä määrin, että
kasvot melkein koskettivat vedenpintaa, ja sitten alkoi hankaaminen.
Molemmin kämmenin holvattiin vettä kasvoille, ja kämmenet höyläsivät
kasvoja ja otsaa raivoisalla nopeudella. Pelkäsin jo, että joku
nenä olisi irtautunut liitoksistaan, mutta ei mitään onnettomuutta
sentään tottuneille sattunut. Savottaret ovat, samoinkuin ruotsikot,
hyvin pesupulskia kasvojen rakenteelta. Alina ja Villina ja Johanna
kiipesivät kylvystään punakoina poskiltaan kuin Krimin omenat ja
otsaltaan ja kaulaltaan maidonvalkoisina.

Sen jälkeen piilotettiin kaikki helakat puvut pois näkyvistä ja
kaikkien päälle ripustettiin mustia pukuja, sillä kristitty kirkko on
surunviljelyslaitos ja vaatii surun väriä. Ne, jotka eivät aikoneet
ehtoolliselle (H.p. ehtoollinen), söivät hartaasti kalakukkojen
sisuksia, rippivieraat taas seisoivat selin ja nieleskelivät ilmaa.
Sitten marssittiin kirkkoon kahdessa ryhmässä, vaimot omassaan
ja me miehet omassamme, oltermannin ja minun ohjauksessa. Kirkon
ovella tuoksahti vastaan lemu, ei narduksen eikä balsamin, vaan
vanhojen sarkavaatteiden, jotka kymmeniä kertoja olivat kastuneet
sekä hiestä että sateesta. Se oli nukuttavaa lemua, kuten unikukan
haju, juhannusauringon kuumentamassa kirkossa. Me miespuolet
täytimme kokonaisen penkin kirkossa, naisista emme tienneet mitään
koko jumalanpalveluksen aikana. Laki oli nimittäin sellainen, että
miesten tuli yksinomattani vaipua mietiskelemisiin, häiriintymättä
synnintuojan, naisen, läsnäolosta.

Ensin kumarruttiin penkkiimme, sitten istuimme selkä kenossa odottaen
menoa. Alttaripalveluksen aikana hoidimme, oltermanni, minä ja
soutajat, säntillisestä kaikki musikaaliset vastaukset papin laulaviin
tervehdyksiin. Mutta sitten tuli pitkä saarna, jossa käsiteltiin
kaikkia niitä syntejä, mitkä meitä poloisia, Jumalan kuvia, vaivaavat.
Naiset kuuntelivat tarkkaavaisesti — ne rakastavat aina enemmän
kuulla puhuttavan synnistä kuin itse ehkä panna toimeen sellaista
— mutta ikämies, joka itse aikoinaan oli ollut suuri hulivili, ei
jaksanut ylläpitää tarkkaavaisuutta syntirekisteriä luettaessa.
Hän oli ollut varhain jalkeilla, kulkenut koko aamun järvellä
polttavassa auringonpaahteessa, nyt häntä nukutti lamauttavasti. Hän
kumartui penkin kaidetta vastaan, uskotellakseen meille, että hän
rukoili, mutta aivan kohta hän täydellisesti paljasti itsensä. Hänen
sieraimensa alkoivat hieman aluksi vihellellä kimakoita ääniä. Sitten
ääni laskeutui alemmalle asteikolle, mutta sillä tavalla ukko vain
pääsi täyteläisemmille puhalluksille. Ikämiehen nuorin poika yritti
minun selkäni takana herätellä vanhusta, mutta minä pusersin hänen
käsivartensa vasten penkin selkää ja käskin hänen antaa ukon tehdä
niinkuin parhaaksi näki. Ukko kyllä tunsi kaikki synnit ennestään
ulkoa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Hänen harmaat
hapsensa riippuivat molemmin puolin sieraimia, ja ne löyhyivät
edestakaisin ukon voimakkaista henkäyksistä. Ukko loihti esille mitä
erilaisimpia tunnelmia soittimellaan, milloin hivelevän helliä, milloin
surullisesti vaikeroivia, milloin taas vihaisesti jyriseviä, kuten
pitkäisen jylinä. Ukon suurimmillaan soitellessa kumartuivat kaikki
nuoret kyläläiset penkkien kaidetta vasten, ei rukoillakseen. Ainoat,
jotka penkissä suorina pysyivät, olivat nuorin poika, helottavan
punaisena, ja minä, joka en ihmetellyt tällaista luonnonvoimain
temmellystä. Mitään ikävämpää huomiota ukko ei herättänyt, sillä hän
sai kannatusta joka taholta. Samanlaisia ääniä kuului läheltä ja
kaukaa juuri niiltä penkeiltä, joilla kirkkoveneitten miehistö istui.
Ehtoollisen aikana oli ukko taas perin pirteä ja reipas ja otti osaa
täysillä palkeilla virren veisuuseen: »Oo Jumalan karitsa, joka pois
otat maailman synnit.»

Jumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan.
Naiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut
ruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon
häiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että
synnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille
paikoillemme.

Nyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään.
Meidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret
äidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy
oli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti
perälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei
vauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme
juttelemaan totisista asioista.

Hakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty
kirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani
kannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi
heti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki
pärähtivät röhkänauruun.

— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu!
huudahtivat emännät yhteen ääneen.

— Siinä sen näette, sanoin minä, naiset itse panevat vastaan.

Mutta tyttö jatkoi:

‒ Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin
veneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme
uskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui?
Kaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat
niin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja
käskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.

— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia
oikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä
asui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla
runomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten.
Tämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain
oli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän
hullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen
piispan ennakkoluulottomuutta.

Vihdoin tultiin kotirantaan ja kukin painui kotiansa.

— Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani kirkkoveneessä.

Nyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean
höyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on
muuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama
kaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään,
vihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta
kirkkoveneillä ei enää soudeta.

Kirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien
suurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa,
joka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin.
Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu.
Kaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21
m, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen
nähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta
paljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.

Toiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin
niiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin
sunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla
ei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa
talaansa alla kuten ihminen kirstussaan.

Toisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen.
Mitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole
pöyristävää Jumalan pilkkaa!

Kuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita
kirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin
poronajolle j.n.e.




Savo.



1.

Hämäläiset ja savolaiset.


Edellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen
hiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin
kalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta
ja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä
puolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata
aivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota
sanotaan savolaisiksi.

Tavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan
mainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen
suomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä
ja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet
vähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan
hillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen
maatamme.

He lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen
korpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja
ottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia,
pahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen
taas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja
pyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.

Tukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien
esi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille
syöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta
alla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava:
aitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei
huoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli
aivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan
esi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.

Mutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla
kansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he
komeilivat.


Sukunimillä.

En voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja
karjalaisille ominaiseen tapaan.

Heittäkäämme lyhyt yleissilmäys muiden kansojen tapoihin tässä
suhteessa.

Ensin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa
Eeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job,
David, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes
isän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina
omaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses
Goldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat
sukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus
vaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he
sinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa,
jota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —

Germaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan
saakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin
ottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat
von Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis
edestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole
mitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä
aatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost.
— Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla
omilla täyteläisillä muodoillani. —

Meidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja
isän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel
Eerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu
oli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa,
Vaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka
pakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan
aikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen
asti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti
Martinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina
1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata
vuotta vanhoja.

Samaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa.
Länsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun
alkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia,
Antinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle,
että p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.

Sitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit
rapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat
Lindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei
yksikään ole sukua toiselleen.

Mutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. _Savolaisilla oli
todellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka_.

Kun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta
1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen,
että joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin
on laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että
talonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä
pitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset
talonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan
vähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa
mainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi,
Ihalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla
ole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan
yksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina
on itseään nimittänyt.

Kun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541,
silloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika,
esiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli
käytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on
varmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta
1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä.
Mutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä
Pelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä
ovat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim.
Tiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola
mainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli
»Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on
ollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.

Kysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää
sitä seuraavasti:

Vanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi
taikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta
Jumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut
kuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä,
ihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve
käytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_,
_El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään
lapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä
vaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa
puoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen
ihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.

Savolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja
sanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada
aikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta
tuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka
metsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan
mielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella,
että sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja
kertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä
turvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan
pyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja
vastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen
edesmenneitten esi-isien henkien palvelus.

Tältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan
kirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja
mitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle
talonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla
Euroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten
ei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla
sukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat
eilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.

Jo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden
asujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta
on vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja
Suomen muista asukkaista.


Asumistapa.

Savolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen
muut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina
sinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin
vain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään
auringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on
hakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut,
niin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja,
ahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se
onkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim.
rantaseuduilla Turun läänissä.


Ravinto.

Savolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen
ravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä
leipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat
hänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti
milloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta.
Ylinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista,
jotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka
vieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään,
juuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken,
mitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus
tarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin
eväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta.
Olisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä
näkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja,
lehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että
nämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni
liitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka
valmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren
tammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen
suurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu
uhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän
Aasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti
»köyrpässiksi».

Nämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut
ulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle
kuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50
km ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia
rauhallista yölepoa.

Hämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki
kakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy
tyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi
maahan.

Hämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä,
savolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat
kotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli
runsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla
Suomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä
tänäkin päivänä.

       *       *       *       *       *

Savolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on
todellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.


Savolaisten partioretket.

Kun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille
tienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa
sanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323
Ruotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta
Savo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen
itää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä
vesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se
haipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui
Pohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset
itse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan.
Suurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin
kaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta
paljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin
muun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa
ja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen
pimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin
»väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä
omavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323
juhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595
vahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.

Näillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin
huomiota herättäneet matkailupaikat:

Imatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon
ja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne
ulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä
puhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että
tämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime
vuosisadan kuluessa.

Vähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta
kohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla
että sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas
soutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat
Pohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain
kuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset
kaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää.
Että he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre
todistaa, joka on mehevää savolaista.

1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan
keskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta
se kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen
rangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja
muuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen
ruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan
suomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä
ja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet
jättiläiskaupungin jalkoihin.

Näin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina
Venäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen
alueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä
Ruskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi
oikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta.
Ainoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten
karjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs
käsittää.

Lyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme
savolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda
esille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin
kysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.



II.

Kansa ja kansanluonne.


On väitetty, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten
sekarotua. Minun tutkimukseni asiakirjoissa vievät siihen tulokseen,
että sekoitus on ylen vähäistä. Jos kerran savolaiset 1500-luvulla
miehissä kulkevat puhtaasti karjalaisilla nimillä, jos ainoastaan
nimismiehiltä ja kirjureilta puuttuu sukunimet ja nämä henkilöt ovat
helposti luetut, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että savolaiset
ovat yksinomattaan karjalaista perua.

Tietysti on 16:nnella, 17:nnellä ja 18:nnella sataluvulla vierastakin
verta pirahtanut heidän suoniinsa muuttojen kautta vierailta seuduilta,
mutta ei mikään anna aihetta otaksumaan, että seudulle muuttaneiden
talollisten lukumäärä olisi ollut suuri, arvattavasti pienempi
kuin nykyaikainen siirto paikasta toiseen. Yhtä paljon lienevät
aatelismiehen virkamiehet ja ruotsalaiset upseerit tehneet parastaan
somistaakseen kasvavan kansan ulkomuotoa. On kosolta savolaisia
talollissukuja, joilla on helskävät ulkomaalaiset, komeat sukunimet.
On Baggeja, on Ambrusineja, on Orbinskeja — nämä viimeksimainitut
Savossa muuten lyhykäisesti vain »Piiskoiksi» nimitetyt — sitäpaitsi
Ehrnrootheja ja Järnefeltejä. Vielä lukuisammat ovat sellaiset
jälkeläiset, jotka kulkevat ei isän, vaan äidin sukunimillä.

Jos jätetään siveysoppi syrjään — joka muuten tietysti on hyvin väärin
tehty — ja pysytään vain kiinni kauneuden vaatimuksissa, niinkuin
taiteilijain on tapana tehdä, ei voi kylliksi valittaa, etteivät
aatelismiehemme ja upseerimme vielä tarmokkaammin huolehtineet rodun
ulkomuodon kaunistamisesta.

Professori Grot vainaja, joka oli erittäin tarkkasilmäinen, kun joko
kielioppi tahi tytöt olivat kysymyksessä, huomauttaa täydellä syyllä,
että savolainen ylimalkaan on ruma, mutta että kuopiolaiset ovat
heistä kauneimmat. Sen sijaan hän säännöllisesti pihkaantui jokaiseen
tapaamaansa herrasneitiin eikä hevillä herennyt heidän ihanuuttaan
ylistämästä. Tämä suuri juopa erisäätyisten tyttöjen välillä on umpeen
menemäisillään, niin että savotar tähän maailman aikaan jo yleensä
alkaa olla »immeisen näköinen». Kuopiossa ja Iisalmessa ovat tyttöset
jo kauttaaltaan sen näköisiä, että niiden seuroissa liikkuu ihan
samoilla tunteilla kuin manalle menneet akateemikko Grot ja hänen
ystävänsä, Pietarin yliopiston rehtori Pletnev, Savon herrastyttölöiden
parissa.

Mitä taas sielunominaisuuksiin tulee, ei savolainen milloinkaan olisi
kostunut mistään sekoituksesta minkään muun heimon kanssa. Tämä tuntuu
liioittelulta, mutta on sittenkin totta.

Mikä kansa, mikä rotu, mikä heimo maailmassa on jättänyt jälkeensä
niin suunnattoman rikkaan runoaarteen kuin juuri tämä savokarjalainen
heimo. Sananlaskujen lukumäärähän jo on yli 10 tuhannen. Mikä syvä
elämänviisaus on näihin elämän ohjeisiin kätkettynä, mitä oppia niistä
saakaan melkein mihin tahansa elämän sattumaan tässä maailmassa.
Ei yhtään teeskenneltyä paradoksia niiden joukosta tavata, vaan
kaikki on lausuttu vilpoisen kirkkaasti ja läpikuultavan selvästi ja
useimmin puettu sellaiseen koreaan muotoon, että sitä ihastuksella ja
ihmetyksellä kuuntelee.

    Ken kuuseen kurkottaa,
    se katajaan kapsahtaa.

Tämän latinalainen lausui: per aspera ad astra. Suomen runotar on
nähnyt tämän aatteen veistokuvailijan silmällä. Hän on nähnyt ihmisen
kurkottavan korkealle, mutta nähnyt myöskin, kuinka usein hän kompastuu
vähäpätöisiin esteisiin; mutta runotar auttaa neuvoillaan miestä
taipaleelle. Hän kuiskaa: _Tyvestähän sitä puun latvaan noustaan_.

Kaikki siveyssäännöt, joissa vallitsee toruva, uhkaava tahi
hentomielinen sävy, käyvät ajan pitkään perin väsyttäviksi.
Mutta näistä ikävyyksistä savolainen suoriutuu ehtymättömällä
leikillisyydellään. Sananlaskut ovat usein tehdyt herättämään
hyväntahtoista hymyä maailman menon »turhuudesta». Tuhlaajapojan
surullinen satu, niin itämaisen loisteliaasti kerrottu raamatussa,
sisältyy savolaisen hauskaan sananlaskuun:

_Kyllä routa porsaan kotiin ajaa_.

Tuhannet isät ja äidit ovat lohduttaneet itseään tällä sananlaskulla,
kun rakas poikanen on uhmaten lähtenyt kodista tuhlaamaan perintöjään
kaupungin kevyen kaartin seurassa. Sananlasku voittaa siinä
itämaalaisen sadun, että vanhempi veli, tuo kodin kunniankukko, ei
tunne itseään loukatuksi.

Kun suuri lurjus vetoaa samankaltaisen aatetoverin todistukseen, sanoo
savolainen vain lyhyesti:

_Tuppurainen Tuppuraisella takausmiehen_.

Muut kansat sanovat saman asian monilla ja kankeilla sanoilla: »Sano
kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen olet.»

Melkein sama seikka lausutaan julki seuraavassakin sananlaskussa:

    Pata kattilata soimaa.
    Musta on kylki kummallai.

Miten syvälle se leikillisyys on savolaiseen syöpynyt, siitä olkoon
seuraavakin kertomus todistuksena.

Savolaiset tekevät mielellään kauppoja, hurjimmat »jobbaavat» ja
muutamat tekevät rahoja. Kaksi nuorukaista tätä viimemainittua sakkia
tekaisi kerran minun nuoruudessani rahaseteleitä. Sillä paikalla
seteliä, missä nyt näemme niinen Clas von Collan (Joroisista),
oli komeasti kirjoitettuna »Dalviainen». Missä taas silmämme nyt
äkkäävät nimen Jalo Järnefelt (Kontiolahdelta), seisoi »Durbeinen».
Miesten arkipäiväiset nimet olivat tietysti Talviainen ja Turpeinen.
Tämä kirjoitustapa oli arvatenkin nöyrin kunnianosoitus korkealle
ruotsalaiselle sivistykselle, joka muun hyvän ohella on hankkinut
meille seteleitä, millä rikkaan pätii rehennellä. Seteleissä luettiin
sitäpaitsi, että Suomen Pankki ei missään tapauksessa lunasta näitä
seteleitä.

Vääränrahan tekijöitä ja samalla hassuttelijoita! Sellaisia ilmiöitä ei
tapaa muualla maailmassa, paitsi Savossa.

Ruotsin Valtakunnan Laki vuodelta 1734 ei suo leikille pienintäkään
sijaa; tirehtööri Dalviainen ja Durbeinen vietiin kuuluisaan
palatsiin Rautavaaralle, »Lutikkalinnaksi» sanottuun, joka nykyään on
tyhjennetty mahdottomana olinpaikkana sellaisillekin vekkuleille kuin
edellämainitut.

Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki koskaan voi kohota
juhlalliseen paatokseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että
tuskin millään kansalla tavataan niin pursuvaa paatosta, kuin mikä
loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on
voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota
harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:

    Tänne ellös tulkokkana,
    Juoksevi jokea kaksi,
    Vettä kaksi virtoavi
    Ympäri minun kotini.
    Hyiset sorsat soutelevi
    Hyisen virran viertehellä,
    Jäiset joutsenet joluvat
    Jäisen lammen laitehella,
    Hyiset hyppivät jänikset,
    Jäiset karhut karkelevat.

Kun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun
taas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.

Jos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen
runouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä,
suurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa.
Suomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa
helleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi
rikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.

Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne
ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen
sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä
ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin
henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkäpä
suurin, minkä se kykenee luomaan.

Kuinka monet aivot ovatkaan olleet työssä tätä kokonaista miljoonan
säettä käsittävää kokoelmaa sepittämässä, jota kokoelmaa nykyään
parastaikaa painosta julkaistaan. Teos tulee valmiina noin 40 kertaa
Kalevalaa laajemmaksi. Mikä joukko taiteellisesti lahjakkaita
henkilöitä noitten talonpoikain joukossa on ottanutkaan osaa muodon
lopulliseen viimeistelyyn. Se on ollut hiljaista työtä, mutta
jättiläismäistä laajuudessaan. Rakkaus tällaiseen toimintaan ja
taiteellinen vaisto ovat aikaansaaneet tuon kirkkaan ja sointuvan
muodon, joka niin edullisesti poikkeaa romantiikan hämärästä
sanahelinästä.

Matkoillasi Savossa ja Karjalassa tapaat kaikkialla näitten
tuntemattomien ja nimettömäin mestarien jälkeläisiä. Puhuttele
heitä, niin huomannet heti, että vanhemmat ovat olleet armoitettuja
taiteilijoita. Typerinkin heistä tuntuu henkevältä, jos hän yltyy
sinkauttelemaan isiltä perittyjä sananlaskuja suustaan.

Heiltä syntyy juttu ja tarina kuin leikitellen vain. Kelle on suotu
onni joutua vanhan suulaan karjalattaren hoidokkaaksi lapsena
ollessaan, ei sitä hevillä unohda. Vanha Reetta Karppinen Kaavilta
on minusta yhä edelleen ihanneilmiö lapsenhoitajien joukossa, niin
rikas oli hänellä mielikuvitus, niin hauska ja lystikäs lasten lumooja
hän oli. Hänen yksinpuhelunsa lehmien karjassa savun ääressä olisi
pitänyt saada fonografin levylle tahi paperille painetuksi. Näissä
keskusteluissa — hän jutteli pitkät ramsut siivatoilleen ja itse niihin
vastaili — piilivät monien sukupolvien esityöt, joihin hän sitten
lisäili parasta ja herttaisinta, mitä keksiä taisi kantturoittensa
mairittelemiseksi ja tyynnyttämiseksi.

Enpä tiedä kansaa toista niin liukaskielistä kuin savolainen ja
karjalainen kansa. Varmaankaan ei ole olemassa kansaa, joka panisi niin
suurta arvoa siihen, miten mikin asia lausutaan. Baijerin maaseudulla
olen tavannut eukkoja, joilla oli samanlainen siunattu suuhavi kuin
savottarilla. En tunne venäläisiä enkä ymmärrä heidän kieltään, ehkä he
ovat vieläkin puheliaampia. Olen kumminkin kohta kolme vuotta ahkerasti
lukenut duuman jäsenten puheita ja ihailen heitä. Kun kerran luin,
että eräs kuuluisa duuman jäsen juhlallisesti pauhasi: »hallituksella
on _hemorroidaalinen maailmankatsomus_», silloin kiepsahdin pystyyn
ja tuumailin: »noin voisi savolainenkin herjata». En varmasti voi
sanoa, minkä näköinen sellainen maailmankatsomus oikeastaan on, mutta
epäterveellinen tuo lienee. Juuri siihen malliin savolainen herjaa.
Sellainen on raikkaan mielikuvituksen todistus.

Kaikki on suvaittua savolaisen suulle, kunhan se vain on sukkelaa.
Lupa leikkiä laskea pyhistäkin asioista, kunhan sen vain tekee
näppärästi. Sukkeluus laimentaa pilkan terävyyttä. Heidän rakastetut
ja kunnioitetut pappinsakin, heidän peljätyt tuomarinsa ovat usein
liikkeessä sekä sananlaskuissa että arvoituksissa. Sittapörriäisen
arvoitus kuuluu:

    Musta kuin pappi, ei oo pappi,
    Kiiltää kuin nappi, ei oo nappi,
    Lentää kuin lintu, ei oo lintu,
    Tonkii kuin sika, ei oo sika.

Ajatelkaa vanhan ajan pappia kantapäihin ulottuvassa, poimuisessa
kauhtanassaan, jonka takataskusta keltaisenruskea nenäliina pilkoittaa
esille, ajatelkaa samalla sittapörriäistä poimuisine kuorineen, joitten
syrjien välistä kellertävä siipi pistää ulos. Vertaus on niin sattuva,
että epäkunnioitus tykkönään häviää.

Harakasta ja siasta taas arvoitus kuuluu:

    Enkeli keikkuu keskellä peltoo,
    Tuomari kyntää tuoretta multoo.

Tulee ajatelleeksi Bellmania ja hänen kuuluisaa Telgen ratsumiestänsä.

Puolustaakseni edelleen arvostelujani savolaisista, heidän hyvästä
tuulestaan, heidän sukkeluuksistaan ja kauniista kielestään, kerron
tässä muutamia juttuja etupäässä matkailun alalta.

       *       *       *       *       *

Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän
rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa
ennen armon välikappaleiden jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin
seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa
toisistaan.

— Kristiveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit
näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.

— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, _ka, silloin
lohi luki ja lahna lauloi_.

Samassa hevosmies heitti henkensä.

Lohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.

Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista
eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko
hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan
lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla:
lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.

Nämä sanathan jo tuottanevat autuuden.

       *       *       *       *       *

Äitini ja hänen monet lapsensa matkustivat kerran kaikenlaisilla
kyytihevospeleillä Joroisista Rantasalmelle. Äidilläni on perintöä
sekä hengellisiltä että sotilaallisilta isiltä hamasta 30-vuotisesta
sodasta, missä he taistelivat ja vuodattivat vertansa ainoan oikean
uskon puolesta. Hänen maailmankatsomuksensa on siis korkeakirkollinen,
hieman taipuen evankeliseen harhaoppiin, jommoisena edesmennyt pastori
Bäck Helsingissä sitä selitteli. Mutta arkioloissa ja varsinkin
matkoilla äitini kernaasti leikkii armeijan sadanpäämiestä Lennart
Torstensonia.

Äitini johti pitkää hevosroikkaa. Tuota pikaa oli hän jättänyt meidät
jälkeen. Mutta kun maantie eräässä kohden kulki pitkät matkat ihan
suorana, nähtiin äitimme yksin istumassa kärryissään, ja kyytimies
keltaisenpunaiset pieksut jalassaan, valkoiset housut ja pitkä takki
yllään seisoi tutisevin jaloin ojanreunalla. Hän piteli likaisia
nuoraohjaksiaan käsissään ja huusi ehtimiseen hyvin liikutettuna
seuraavat lennokkaat sanat:

Eihän minussa nyt lentäviä täitä ou, eihän minussa nyt lentäviä ou!

Ei mikään auttanut. Yksi pojista komennettiin äidin viereen ja minä
sain »Löyhkä-Puavon» rattailleni. Minä kiinnyin heti Puavo-parkaan.
Kellä sellainen mielikuvitus on, että hän tilille loihtii siivet,
sillä on tietysti hieno, runollinen luonne. Hänen kertomuksensa
Vappu-tammastaan, jonka ohjaksissa äitini nyt rehki, — muuten paras
hevospekuna koko suuressa Joroisten pittäässä — oli taideluoma aivan
ensiluokkaista lajia. — Tammassa oli vain yksi vika. Pieninkin
nykäisy ohjaksista tahi hellä valoisinkin läiskäys piiskasta saa
hänet tosinaiselliseen tapaan närkästymään. Hän kostaa heti pienellä
lemuannoksella, korvin kuulumattomalla. Ja Paavo itse joutuu aina
syntipukiksi.

— Tuokaan rouva ei näy ossoovan erottoo, mikä se on mitäkin lemua,
sanoi mies hieman tyyntyneenä, vaikka vielä pahoillaan.

       *       *       *       *       *

Apteekkari Pulliainen ja maisteri Hornborg (Sarvela) matkustivat
Pielavedeltä Kuopioon. Molemmat olivat hyvin pyyleviä herrasmiehiä.
Viimeisen majatalon kyytipoika kääntyi apteekkariin päin ja kysäisi:

— Suapko luvan kysyä, kettee työ ootte?

— Apteekkari Pulliainen, Pielavedeltä.

— Niin vuan, niin vuan.

Hän odotti, että maisteri Hornborgilla ilman lisäkyselyjä olisi älyä
esitellä itseänsä. Mutta Hornborg vaikeni kuin muuri ja punoitti siinä
reessä kuin laskiaispulla, kiiltävänä ja pönäkkänä. Poika ajoi parisen
kilometriä. Vihdoin kääntyi hän Hornborgia kohti ja sanoi:

— Taijatte olla yksiä Pulliaisia!

       *       *       *       *       *

Iisalmen rovasti vainaja, Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, oli täydelleen
omaksunut savolaisen kielen ja lausumistyylin. Hän puhui totisia
asioita ainoastaan saarnastuolista, mutta nekin savolaiseen malliin.
Kun hän sai kuulla, että poikansa Juhani oli otettu kielensiivoojaksi
iät kaiket istuvaan raamatunsuomennos-komiteaan, lausui hän ystävilleen:

— Niinpä niin! Kun se Hannes oli kasvavana nuorukaisena, ei sitä
hevillä suatu raamattua sellailemmaan. Mutta Herralla, sillä on
keinosa. Nyt Se niät on pannu Jussin lukemaan raamattua oikein —
päiväpalkoilla.

       *       *       *       *       *

Pienimmätkin poika-pahaset yrkäilevät sukkeluuksia syytämään.

Iinalammin pikku paimenpoika pantiin kyyditsemään rouva Nykoppia
Savonlinnaan päin. Ori keikkui, hirnui, nousi kahdelle jalalle ja
korskui. Rouva Nykoppin täytyi kauhuissaan panna parasta Porvoon
suomeaan:

— Onko tema hevone eksy? (äksy).

Poika heti tekaisi sukkeluuden rouvan huonosta lausumisesta, läimäytti
hevostaan piiskallaan ja nauroi:

— Eihän tuo nyt h—tti vie eksyne keskeltä muantietä!

Metsässä sitä eksytään, jos eksytään, sen tiesi poika, mutta maantiellä
— sula mahdottomuus.

       *       *       *       *       *

Vanhat, arvokkaat rusthollarit säilyttävät leikillisen luonteensa
viimeiseen hengenvetoonsa.

Lihava, rikas Leppävirran pomo, Pekka Kansanen, oli Savonlinnassa
kylpemässä. Hän liikuskeli kylpyjensä perästä puiston käytävillä ja
kohtasi joka päivä yhtä lihavan ja tanakan herran samoilla käytävillä.
Vihdoin hän ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seisautti
herrasmiehen ja kysäisi:

Suapko luvan kysyä, että mistee herra on kotosin.

— Ilmajoelta.

— Kettee sieltä?

— Minä olen Ilmajoen rovasti, Heikel.

— No, mitäs minä tässä toissapäivänä sanoin toverillenj: kyllä se vuan
on rovasti, sillä kun on niin iso maha.

Rovasti Heikel, itse kuuluisa leikinlaskija, närkästyi tästä
savolaisesta tungettelevaisuudesta ja kysyi happaman näköisenä:

— No, mitenkä teidän laitanne on? Oletteko tekin rovasti, teillä kun on
niin iso maha?

— Enhän minä mikä rovasti ou! Muuten oun vuan laiska mies!

       *       *       *       *       *

Kauniina kesäaamuna lähestyi »Karjalankoski» laiva erästä
laiturin tapaista. Mäeltä mökistä laittautui mies ulos. Hän oli
autuaallisimmalla päällä. Hän oli mökissä upottanut pari »plörökuppia»
vatsaansa kirkkaan kesäaamun kunniaksi. Hänen pieksunsa olivat niin
ihmeesti irti maasta, hänen rinnassaan soittivat tuhannet taivaalliset
harput, hän hihkaisi ja lauleskeli kilvan kuhankeittäjän kanssa rannan
lepikössä. Laulaen laskeutui hän vaappuvalle sillalle. Mutta kippari
kumartui kaiteen yli ja lausui puhtaimmalla kirjakielellään (laivassa
oli hienoja matkustavaisia):

— Me emme voi ottaa teitä laivaan. Te olette nauttinna.

— Minäkö nauttinna! Haistak! (Hieno sana Savossa, aina ilman objektia
ja aina k lopussa.) Enhän minä tok' ennee nauti mittään! Häthättään
kansalaisluottamusta.

Shakespeare kääntyi haudassaan ja hymähti.

Mutta mies otettiin laivaan. Tuollaiselle on annettava anteeksi,
olkoonpa hänellä vaikka veres, nuhteeton humala klo 5 aamulla heinäkuun
5 päivänä.



III

Pohjois-Savossa.


Kerran maailmassa ajelin pyörällä maantietä Oulusta Iisalmelle.
Mikä tuskastuttavan tasainen tie! Ei yhtään mäkeä, ei minkäänlaista
näköalaa. Autio tyhjyys mulkoili minuun edestä ja kummaltakin kupeelta.
Ja tämä ikävä tyhjyys ulottui aina taivaanrantaan saakka. Minä
torkuin satulassa, vajosin ajatuksiini, sekosin mietteisiini niin,
etten herätessäni heti päässyt selville siitä, missä maailman ääressä
liikuskelinkaan.

Mutta olinhan Pohjanmaan soilla! Suopursun väkevä hajuhan pisti
nenääni. Tosin kyllä oli talojakin toisella puolellani, toisinaan
Siikajoki toisella, toisinaan oli koiria ja kanoja maantiellä,
toisinaan kirkon porstuoiden edustalla kammoksuttavan näköisiä
vaivaistukkeja. Mutta useimmiten ei nähnyt muuta kuin maantien eikä
tuntenut muuta olevan ympärillään kuin ilmaa.

Jos täällä pitäisi pitempiä aikoja oleilla, niin varmaankin kävisi
samalla tavalla kuin kaikille muillekin paikkakuntalaisille. Ei
auttaisi muu kuin heretä pietistiksi eli »heränneeksi», niin
heränneeksi, ettei yölläkään saisi unta.

Silmäilin joskus talojen ikkunoihin. Näin siellä täällä ikkunoissa
valkoisen kyltin roikkumassa, ja siinä olin lukevinani »valitusvirsiä».

Niinpä niin, ajattelin, niinhän se olla pitääkin. Kukapa täällä
ilkeäisi huudella: hei henttuni sinisillä silmillä j.n.e. Täytyy
pysytellä suokuirin ja kurppien äänilajissa, ja silloinpa siitä
syntyykin valitusvirsi. — Olin sivuuttanut koko joukon tällaisia
murheellisia kylttejä, kun huomasin samanlaisen eräässä majatalossa,
johon olin poikennut. Käänsin kyltin ja luin äänekkäällä riemulla:
»Virvoitusvesiä».

Niin perinpohjaisesti nuo happamet suot voivat myrkyttää mielen, että
lukee valitusvirsiä siinä, missä seisoo virvoitusvesiä. Mutta kuljinhan
pietistien luvatussa maassa. Historia ja luonto yhdessä painoivat alas
mielen, niin että silmä näki ainoastaan sitä, mistä sydän oli täysi.

Toistakymmentä peninkulmaa olin polkemistani polkenut ja päässäni
pyöritellyt hajanaisia ajatuksia, kun äkkiä olin näkevinäni suon
reunassa tumman petäjikön laidassa kaksi ylioppilasta seisomassa
molemmin puolin maantietä. Säpsähdin. Kaksi rajapatsasta. Toisessa
seisoi Oulun lääni, toisessa Kuopion lääni.

Niin on kuin olla pitää! Missä suo loppuu ja mäntykangas alkaa, siinä
on raja oleva näitten kahden läänin välillä. Vanha rajankävijä on ollut
tarkkasilmäinen maantieteilijä.

On hetkiä elämässä, jolloin ihminen katkerasti kaipaa pitkää,
tupsuniekkahäntää. Minä vain olisin sellaista huiskuttanut, jos
olisi ollut, nyt kun hyppäsin satulaan ja ajaa huhkin kerrankin taas
kunnollisessa, pihkaisessa petäjikössä. Sielläkös vasta oli tyyntä,
sielläkös vasta oli lämmintä, ja pyöräni ärisi iloissaan kuin leikkivä
koira. Se nautti niinkuin minäkin.

Nyt alkoi mäkien sarja. Nyt sain nousta ja laskeutua satulasta,
veri pääsi vapaasti kiertämään istuinlihaksissa. Sielu ja ruumis
virkistyivät virkistymistään.

Kahlaajien valitushuudot olivat vaienneet. Kangas tarjosi tynnyrilinnun
vikinätä, laulurastaan hoilauksia ja lehtokertun aivan ylen ihanaa
liverrystä. Pikku järvissä kuului joutsen joskus pesivän; en nähnyt
yhtään sellaista, mutta kuikka parkaisi niin kammoksuttavan lapsen
äänen, että vaistomaisesti heittäysin satulastani.

Illan tullen saavuin Nissilän majataloon. Miten toisin täällä kuin
Pohjanmaalla! Jokimaisema mataline rantoineen ei ketään naurata.
Yksitoikkoisuus painaa mieltä. Mutta vesistöjemme rantamilla vallitsee
salmien, järvenselkien, saarien ja luotojen aina uusiutuva vaihtelu.
Toinen näköala on aina toisestaan poikkeava. Ja rannat ovat milloin
matalat, milloin korkeat.

Lehmillä oli kaikilla valkoiset selät ja kirjavat kupeet ja niitä
lypsivät sujakat iisalmettaret. Lehmisavut kohosivat kuin Abelin uhri
suoraa päätä taivasta kohti ja lemusivat aivan hurmaavasta — Tytöt
olivat arvatenkin Jumalan lapsia. — Pienet lehmänappulat märehtivät
meheviä heinä tukkojaan ja pyyhkäisivät häntätupsuillaan tyttöjen
poskia, suita ja huulia.

— Vait siihen, pahanhiien kanttura, sanoi tyttö.

Ihmeellistä on nähdä tavallisessa talonpoikaistalossa lehmikarjaa,
joka on aivan samaa rotua. Se tuntuu vanhalta kulttuurilta. Aivan
niinkuin Hollannissa, jossa kaikki lehmät ovat joko suuria ja mustia
tahi keskikokoisia ja harmaita. Mutta nämä pienet Iisalmen lehmät,
»kyytöt», ovat kallisarvoisia kappaleita. Ne lypsävät yli 3,000
litran vuodessa hyvin rasvapitoista maitoa. Ne ovat kaikkiruokaisia
kuin köyhän lapset. Ruohon puutteessa ne syödä napertelevat mustikan
varpuja, heinän puutteessa talvella uppoaa olki iloisesti heihin,
mutta kaikki ruoantörky muuttuu heidän sisuksissaan herkullisimmaksi,
rasvaiseksi maidoksi. Enimmän pidetään sarvettomia lehmiä, sillä nämä
pienet elukat ovat perin mustasukkaisia, niinkuin luomakunnan muukin
naaras-sukupuoli, ja puskevat kilpailijansa lypsämättömiksi, jos
heillä vaan on sarvet. Mutta sarvettomat ovat yhtä vaarattomia kuin
kielettömät vaimot, joita Luoja ei sentään koskaan ole luonut, jottei
murheenlaakson tunne häviäisi aviomiehiltä. Sarvettomat kyytöt ovat
hyvin suosituita täällä etelässäkin, ja tavataan niitä useissa etelän
herraskartanoissa.

       *       *       *       *       *

Maantie noudattaa vesistön vartta Nissilästä Iisalmelle. Vieremän
järven rannalla sijaitsee Iisalmen kappalaistalo. Siellä on Juhani Aho
nuoruutensa ajat viettänyt, siellä on hän metsästellyt ja kalastellut.
Meidän parhaimmat kirjailijamme ovat aina olleet metsästäjiä ja
kalastajia, mikä muuten on luonnollista tällaisessa korpimaassa, jossa
on tuhansia järviä, ja kansan kesken, joka on aina kalastellut, ei vain
huvikseen, vaan hyötyäkseen.

Kaikille on tunnettua, mikä intohimoinen metsästäjä ja kalastaja
Runeberg oli. Topeliuksesta ei tiedetä, ampuiko hän eläissään
ainoatakaan laukausta, mutta kaikki hänen romaanisankarinsa
olivat ruudinsavusta suorastaan kekäleiksi mustuneet. He ampuivat
silmänräpäyksessä kymmeniä vihollisia juuri keskelle sydäntä. Mutta
vaikka Topelius ei ampunutkaan, niin hän kalasteli sitä innokkaammin.
— Aleksis Kivi paralla ei koskaan ollut varoja hankkia itselleen
kunnollisia pyyntivehkeitä.

Juhani Aho oli nuorena toinen Wilhelm Tell. Hän ampui sorsia
rihlapyssyllä ja murhasi laumoittain tavia ja haapanoita. Näillä
kapeilla vesillä on hän vapa kädessä istuskellut illat ja aamut ja
nykäissyt ylös korean vihreitä ahvenia ja potkivia säyneitä.

Tämän vesistön rauhaisa tunnelma on syöpynyt koko hänen olentoonsa,
vieläpä hänen kirjalliseen tuotantoonsakin. Keskikesän tyyneys
näillä seuduin on ainoalaatuista. Sisämaan ilmastoa täydellisimmässä
ilmestysmuodossaan! Jo klo 5:n aikaan illalla tuuli tyyntyy.
Sitä kestää sitten koko illan, koko yön, koko seuraavan aamun.
Keskipäivällä herää tuulen henki unestaan ja puhaltelee noin vain
ylenkahteen pienoisia aaltoloita kapeissa vesiväylissä. Laineet
häviävät keikkuen ruohikkoon tai kohti pehmeänpyöreää rantaäyrästä;
jota viheriä kasvullisuus peittää ei ainoastaan vedenpintaan saakka,
vaan vielä jonkun matkaa sen alle. Kaikki on niin leppoisan pehmeää,
niin muuttumattoman tyyntä. Jospa joskus myrskykin käypi, ei aalto
silloinkaan kohoa korkealle; se ikäänkuin hieman tukistelee ruohikkoa
ja huuhtoo rannan puhtoiseksi, mutta ei konsanaan se räiskyttele eikä
roiskuttele.

Sama tyyni keskikesän tunnelma tuntuu kaikessa mitä Juhani Aho
kirjoittaa. Ei räiskettä, ei roisketta, vaan loppumaton tyyneys kuten
kesällä Iisalmen kapeilla vesistöillä. »Tyynt' on kaikki, syvyys yksin
kuohuu», kirjoittaa Runeberg Pilven Veikosta. Sellaista on Juhani
Ahon runouskin. Se on syvyys, sielun syvyys, joka kuohuu, kärsii,
ilakoi ja hymyilee. Pinta pysyy tyynenä, mahdollisesti pienten virien
liikuttamana. Aivan kuin Pikku-Iin ja Iso-Iin ahtailla ulapoilla.
Näitten vesistöjen luonnosta Iisalmen pohjois-, itä- ja länsipuolella
hän on runoillut kokoon ihmeen ihanat lastunsa: »Kosteikko, kukkula,
saari», »Metsäpolku» ja »Korven kosto», jotka ovat niin pakahtuakseen
täynnä sielullista luonnonrunoutta, etten moista ole lukenut millään
kielellä. Ne eivät ole väreiltään loisteliaita nämä kuvaukset, mutta
hartaita ja syviä, pohjaten luonnon syvimpään, niin sanoakseni
mystilliseen elämään.

Että Juhani Ahon kirjailijaluonnekin kallistuu sielullisia pulmia
selvittelemään, sen luulen huomanneeni, ettei se rakasta liikkeitä eikä
helakoita värityksiä, sen olen myös ollut huomaavinani, mutta että
idyllinen Iisalmen vesistöjen luonne myöskin väkevästi on vaikuttanut
hänen tapaansa hakea kaikesta mitä hän kuvaa, sekä luonnosta että
ihmiskohtaloista, ainoastaan sisäisiä sielullisia liikkeitä ja
vaikuttimia, sen uskallan myöskin väittää. Niin totta kuin ympäröivä
luonto aina on voimakkaasti vaikuttanut kaikkien aikojen kirjailijoihin
ja runoilijoihin.

       *       *       *       *       *

Näemme Sandelsin patsaan Partalassa. Ihana näköala »Isolle-Iille»,
joka siinä niin leppoisana, tyynenä ja tuuheana hymyilee. Täällä
Partalassa Sandels syödä ahmi herkkujaan ja huuhtoi hanhi-hyytelöt alas
parhaimmalla margoolla, puhumattakaan tuikean väkevästä geneveristä.
Nyt sijaitsee patsaan naapuruudessa Iisalmen köyhäinhuone. Siellä ei
tarjoilla hanhenpaisteja eikä geneveriä virkistykseksi läpikiusatuille
vanhoille ruotiukoille, vaan sen sijaan pelkkää hapantaleipää ja
kaljaa arkioloissa, piimänsintua pyhinä. Uutta ehkäpä voi joku vanha
mummo tai ukko, siitä huolimatta että mieli on myrtynyt matoisessa
maailmassa, tästä kauniista näköalasta saada kesällä lievennyksen
kulauksen harmistuneeseen sydämeensä. Savolaisella on taiteilijan verta
suonissaan; eiköpä se lähtene kiivaammin sykkimään, kun kaunis luonto
pääsee lumoamaan hermoja.

Näillä valleilla Sandels teki ensimmäisen tuttavuutensa liinakkotukka
Sven Duvan kanssa. Sandels ratsasti Bijoullaan ja näki, miten Duva
eräänä syysaamuna painiskeli tovereineen ja miten hän heitteli heitä
nurmikolle, toisen toisensa perästä.

— Bravo Duva! huusi Sandels, ja Bijou huiskutteli lyhyttä valkoista
häntäänsä.

Duva teki kunniaa ja huudahti:

— Lit ä' nöje (Flit är nöje = ahkeruus on iloni).

— Pölhö! Tiedä huutia! Onko sinusta vähän iloa (lite nöje vähän iloa),
kun Sandels sinua kehuu.

Mutta Duva, joka ei ymmärtänyt halaistua ruotsin sanaa, korotti vain
ääntään ja karjaisi:

— Lit ä' nöje!

Sandels kannusti Bijouta ja ratsasti Partalaan, sillä hyytelöt ja
geneveri odottivat.

Sentähden osas' Sandels, nähtyään hänet taistelemassa Virran sillalla,
sellaisella asiantuntemuksella puhua Duvan otsasta, joka oli köyhä ja
heikko, mutta sydämestä, joka oli parasta lajia.

Sandelsin jälkeläiset ovat myöskin kautta vuosisadan olleet taitavampia
strategiassa ja taktiikassa kuin suomenkielessä, samalla kuin
savolaisten ruotsinkielen taito ei ole rahtuakaan kostunut sitten Duvan
aikojen.

Armon vuonna 1892 seisoi iisalmenpoika reservikomppanian rivissä,
juhlallisen pönäkkänä ja suorana kuin kirkontorni. Paroni piti
tarkastusta. Hän kiintyi komeaan poikaan ja kysyi häneltä tavallisella
upseerinsuomella:

— Mike nimi?

— N:o 25, Puustinen, herra paruonj!

— Mike kristi nimi?

Puustinen ajatteli ja mulkoili, mutta piti visusti suunsa kiinni.
Silmät vain paloivat kuin ihmissyöjällä.

— Mike kristi nimi? toisti paroni hoputtaen ja napsutteli Puustista
rintalastalle.

Tuli mikä tuli, tuumi Puustinen, mutta vastauksen savolainen aina
antaa. Eihän tuo paroni rovastikaan ole, vaikka on lihava, eikä nämä
tarkastukset juuri kinkereitäkään ole, mutta täytyyhän Jumalan sanan
ja ristinopin kelvata missä tilaisuudessa tahansa. Hän särpi ilmaa
keuhkonsa täyteen ja räjähti:

— Je-eesus, herra paruonj.

Paroni jätti kiireen kaupalla tämän kirjanoppineen nuorukaisen.

Kuvaava on myöskin tarkastuksen loppukohtaus, kuvaava upseerien
suomenkielen taidolle aina Sandelsin ajoilta meidän päiviimme saakka.

Paronia halutti lausua jäähyväissanat komppanialle, mutta hän ei
tahtonut esiintyä suomenkielellä kielellisesti niin kärttysäin
savolaisten rintamalla.

Hän pyysi kapteenia kääntämään:

— Tack gossar! Ni har skjutit som englar och jag hoppas, att ni alltid
gör så.

Kapteeni käänsi:

— Kiitos pojat. Te ollette ammuneet kuin enkkelit, — ja — ‒ ‒
Kapteeni ei päässyt ilveellä millään perille »hoppas» sanan
suomalaisesta vastineesta. Mutta silloin pistäytyi paholainen leikkiin
ja kuiskutti hätäytyneen kapteenin korvaan: Sano vain hyppää, se nyt
ainakin on sama kuin ruotsalainen sana »hoppar», eikä paroni huomaa
fuskua.

— Ja paroni hyppää...

— Ei, ei, kapteeni! Nyt menee hullusti. Paroni inte hyppä mera, paroni
olla för vanha.

       *       *       *       *       *

Iisalmen rovastit olivat viime vuosisadalla suorastaan
kirkkoruhtinaita. Heillä oli ruhtinaalliset tulot ja suuret pappilan
maat. Pappilan alueella asui 60 mökkiläistä, joista moni omisti
kymmenkunta lehmää. Se oli kerrassaan Kaanaan maata, jossa rieska
ja hunaja vuotivat, etenkin rieska, sillä lehmät olivat parasta
»kyyttö»-rotua ja maito siitä syystä perin rasvapitoista, niin että
rovastin lapset kasvoivat pitkiksi ja roteviksi, pitemmäksi kuin muut
papinpojat.

Senpä tähden Iisalmelle pyrkikin papiston etevimmät, oppineita
yliopiston miehiä, jotka mielellään vaihtoivat ahtaan lukukammion
pappilan avaroihin saleihin. Jo 17-sataluvulla Laguksen suku varttui
mahtavaksi Iisalmen pappilassa; sitten seurasivat rovastit Collan,
Frosterus, uudelleen eräs Lagus ja viimeisenä rovasti Brofeldt.

Kolme ensimmäistä oli vanhan ajan rovastirotua. He olivat kasvatetut
valistusajan kirkkaassa hengessä ja olivat aikansa korkeimman
sivistyksen tasalla. He olivat laajakatseisia miehiä, jotka eivät
ahertaneet perehdyttääkseen iisalmelaisia helvettiopin kaikkiin
kauhuihin; heidän saarnoistaan puuttui täydelleen tulikiven
katku. Mutta yhtä he koettivat teroittaa ihmisiin, oppia ja
siivoa käytöstä. Sentähden iisalmelainen on aina edukseen eronnut
yleisessä sivistyksessä muun muassa paljon etelämmässä asuvista
leppävirtalaisista.

Herännäisyys sai jalansijaa ja leväsi mahtavana liikkeenä yli koko
lavean pitäjän näiden rovastien aikana. Minkäänlaisia kovempia
riitoja ei silti syntynyt. Rovastit tosin eivät itse liittyneet tähän
liikkeeseen, mutta eivät myöskään pyrkineet sitä tukahduttamaan
ylimielisillä mahtisanoilla.

Voimme tavallaan sanoa, että viime vuosisadan henkisen elämän
päävirtaukset, näin myöhäisinä ja ominaisissa muodoissa, tulvailivat
vanhan pappilan kynnyksillä. Vanhat rovastit korottivat korkealle
valistusajan lippua, kun taas heränneet edustivat romanttista suuntaa,
missä tunne-elämä on voitolla, järki ja valistus alakynnessä. Heränneet
olivat keksineet uuden suuren nautinnon, synnintunnon huumaavan
hekkuman. Ja se nautinto oli niin valtava, että se vei voiton itse
synnistäkin. He halveksivat kaikkia, jotka eivät tunteneet itseänsä
saastaisiksi syntisiksi, ja sanoivat heitä »suruttomiksi». Kummallinen
psykologinen ilmiö! Synninteko, s.o. ihmiselämä, oli jo suuri ja
iloinen nautinto, mutta synnin suru, se oli nautintoa, joka oli monin
verroin kiihkeämpää.

Kävi Iisalmessa niinkuin kävi Euroopassa. Romantiikka voitti ja rovasti
Brofeldtin kanssa se vihdoin viimein valloitti itse vanhan sivistyksen
sitadellin, Iisalmen suuren pappilan.

Rovastien Collanin, Frosteruksen ja Laguksen aikoina vallitsi
pappilassa hienosteleva seurustelutapa ja upea esiintyminen,
jälkikajahdusta kustavilaiselta ajalta. Tällä kulttuurilla oli
erinomaisen loistavat edustajansa pappilan ylen kauniissa kasvavassa
polvessa. Rovastien Collanin ja Frosteruksen pojat olivat kuulut
kauneudestaan ja komeasta ulkomuodostaan. Erityisesti huomattakoon
salaneuvos Alexander von Collan, komeimpia gentlemanneja, mitä
Suomi-äitimme milloinkaan on synnyttänyt. Hän kuoli 1910, täytettyään
91 vuotta. Presidentti Ch.E. af Frosterus oli myöskin henkilö, joka
ulkomuotonsa kauneudella herätti huomiota, missä ikinä liikkui. Jos
otetaan huomioon näitten miesten oma luoma korkea yhteiskunnallinen
asema sekä tähän lisäksi Fabian Collanin vaikutus senaikuiseen
kirjalliseen kehitykseen ja Carl Collanin musikaaliset lahjat, niin
saamme käsityksen Iisalmen rovastilan henkisen elämän laadusta. Rovasti
Laguksen vanhin poika, maanviljelysneuvos Johannes Lagus, on pyhittänyt
elämänsä pääelinkeinomme kohottamiseksi seutukunnalla ja on ollut tällä
alalla eittämätön johtaja.

Nämä rovastit eivät olleet ainoastaan ensimmäisiä puhtaasti
hengellisellä alalla, vaan he johtivat myöskin ympäristöään kaikissa
henkisissä ja aineellisissa pyrkimyksissä. Senpä takia heille
osoitettuakin mitä suurinta kunnioitusta. — Kerrotaan Ranskan
loistavasta kuninkaasta, Ludvig XIV:stä, että mairitteleva hovipiiri
korotti taivaisiin saakka hänen sekä hyvät että huonot tekonsa. Kun
loistokuningas »suvaitsi» laskeutua alas valtaistuimeltaan ja istuutua
»yötuoliinsa», seisoi markiisien ja markiisittarien sankka parvi
kaarena »Letacemoan» ympärillä ja hymyili mielistelevästi jokaiselle
kuninkaalliselle »vapöörille». Samansuuntainen kertomus on rovasti
Collanista. Kun kutsumus hänet valtasi, kohosi hän pystyyn pitkin
pituuttaan kinkerituvassa, viittasi oikealla kädellään lautamiehelle ja
vasemmallaan oltermannille. Näitten kahden arvonmiehen saattamana hän
sitten astui tuvasta paukkuvaan talvipakkaseen ja haki sopivan paikan.
Lautamies tuki häntä oikeasta kainalosta ja oltermanni vasemmasta,
molemmat pieksunvarsiaan myöten vajonneina syvään kinokseen.
Luottamustoimestaan mielissään koettivat nämät kylänvanhimmat kilpailla
keskenään sukkelain ja sopivain sutkauksien keksimisessä, honkien
paukahdellessa metsässä. Tähdet hymyilivät taivaalla ja kuu irvisteli
tuvan nurkan takaa. — Rovasti Collanin vaikutuksesta rupesivat
ensimmäiset mukavuuslaitokset ilmestymään Iisalmeen.

Rovasti Brofeldtin mukana voitti toisenlainen henki vallan pappilassa,
kieltäymyksen henki. Kaikki loisto julistettiin pannaan. Rovasti
pukeutui arkioloissa paksuun villapaitaan, ruustinnan tummansinisen
huivin alta pilkistihe herännyt letinnipukka esille. Rovasti Brofeldt
oli kumminkin vanhaa kulttuurisukua, »Mechelinin ihmeellisen Lotan»
poikia, tuon papinrouvan, joka oli kirjallisissa toimissa ylen
perehtynyt, joka muun muassa puhui sujuvasti latinaa. Rovasti Brofeldt
oli etevä piirustaja, mainio seppä ja nikkari. Ja luonteeltaan oli
hän herttaisimpia ihmisiä, mitkä milloinkaan Iisalmessa ilmaa ovat
hengittäneet. Samalla rattoisampi ja sukkelampi kuin ihmiset yleensä.
Villapaita oli vain afishi, Diogeneksen kyltti. Hänen saarnansa olivat
mestarinäytteitä savolaista — olin sanoa huumoria — sanataitoa ja
realistista kuvakieltä. Niitä ei ikävä kyllä ole muistiin kirjoitettu,
mutta osa tavataan Juhani Ahon romaaneista. Kuopion markkinoilla kaikki
miehet, sekä selvät että juopuneet, sinuttelivat vapaasti häntä, ja kun
hän markkinoilta oli ostanut itselleen uuden reen, potki hän sen itse
kaupuukikortteeriinsa. »Ken itsensä alentaa, se ylennetään», arveli hän
mahdollisesti itse. Niin ajattelin ainakin minä, pieni naskali, joka
ihmetellen katselin tätä ylenpalttista papillista alentuvaisuutta.

       *       *       *       *       *

Iisalmesta johtaa vanha tie Ouluun päin luodetta kohti, toinen,
uudempi, koillista kohti Kajaaniin. Näitten teitten väliin jää komea
korpi- ja erämaa, jota sanotaan Kuarakkalan syänmuaksi. Nimi jo
kuvailee seudun luonnetta. Tällä syänmualla on oikea univormunsa, sillä
on vielä kuivuneita keloja törröttämässä siellä täällä lyhyempien
honkien keskellä. En tahtoisi suurillekaan metsämaille antaa »syänmuan»
arvonimeä, jolleivät voi näyttää kävijälle tällaisia harmaita
kelopuita. Kuarakkalassa niitä on vielä paljon. Voi niitä tästäkin
pienestä kuvasta joitakin huomata.

Luulisipa, ettei tällaisessa metsässä asuvilla olisi halua
leikinlaskuun ja ilon pitoon. Mahdollisesti ehkä vain hetkeksi.
Luulisi, että yleinen luonteenominaisuus olisi synkkää synkempi, oikein
niinkuin Kalevala sanoo: »mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä
valkeampi». Mutta niin ei sentään asian laita ole.

Iloisimpia vaimoihmisiä, joita minun tielleni on sattunut, oli muuan
juuri tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen
Runnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt
vartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä
ankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10
kertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli
juodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».

Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin
akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän
on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän
itkujaan ja jyryjään, valvonut heidän kanssaan, pieksänyt heitä
vuoron perään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruuan
penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut
ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syänmuassa, ilman
naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja
kumminkin hän on niin sydämestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa
on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä
maailmassa, hän on kuluttanut itsensä viimeiseen hikipisaraan saakka.

Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen
iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela.
Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta
otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin,
että hän kerrassaan kohosi taiteellisuuden huipulle. — Mahdollisesti on
joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.

Mutta eukolla olikin syytä tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30 vuoden
raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman.
Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella
suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran
seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin
sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen
koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla
loruamatta.

— Peijuon! Mikä Haakier työ ootte! Helsingistä kuulutte olevan herra,
sanoi Anna.

Olin rakastunut Annaan — tietysti niinkuin Plato naisiin.

Kortteerissani 3 kilometrin päässä Ruunilta pidettiin laulukokouksia,
joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea
sopraano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen
korkeassa b- ja c-äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen,
tenori velj Ville, kaikki sisaruksia, basso mestar Pesonen ja minä.
Nämä osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman
puhtaasti niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki
pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille, ja Anna.
Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La
Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessä heilui vehnäsnyytti. Anna
Sohv' Ryynänen oli mukavasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.

Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli
sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta
iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein
yksinomattain rakkaudesta. On ylimalkaan niin, että heränneillä on
hyvin herkkä lemmen tunne. He rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään
sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä
kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät
seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin
yhtä suoraan kuin Luther ja muut renesanssin suurmiehet. Monet
jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin
seikkailuja. Renesanssin tapa mainita esineet ja lausua julki
ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syänmuassa.

Anna Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa
muiskun, on velvollinen niiaamaan ja kiittämään, eikä hän suinkaan saa
syleksi à eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti
perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron
tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.

Kerran kääntyi hän puoleeni ja kysäisi:

— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita
muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu?

— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt laskettelloo. Teillä se vasta näkkyy
olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok'
oo Helsingissä kuultukaan.

— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli
Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.

— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.

— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.

»Marokki» on sana, jonka eukko itse tekaisi, tuntematon Lönnrotin
sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.

Minun täytyy ikävällä tunnustaa, etten ollut ymmärtävinäni tätä Anna
Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi!
Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha.
Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.

Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun
eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäisevän sukkelasta
ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäisi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle
kirjeen Helsingistä.

— Vallan kernaasti! — Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin
osoitteen:

    Anna Sohv' Ryhänen.
                        Iisalmi.
              Kuarakkalan syänmua.
                 Pekka Tikkasen mökissä.

‒ Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäisin minä.

— Miehenj! No tokk'!

— Miehennekö?

— Niin.

Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä,
vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä
Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä.
Nais-emansipatsionin itsetiedoton esitaistelija!

Toivon tapaavani Anna Sohv' Ryynänen taivaassa, niin voimme siellä
aina joskus pujahtaa vähän syrjään, kun menot alkavat käydä liian
yksitoikkoisiksi, juttelemaan toisillemme, miten ihmeen iloista siellä
murheenlaaksossa sentään joskus oli — yksinpä Kuarakkalankin syänmuassa
— kesällä.

       *       *       *       *       *

Ylen oppinut Kalevalan sankari Joukahainen laulaa:

    Tiiän puut Pisan mäellä,
    Hongat Hornan kalliolla,
    Pitkät on puut Pisan mäellä,
    Hongat Hornan kalliolla.

Eipä ne ole enää niinkään pitkiä, hongat Hornan kalliolla. Juvan
tehdas on kohta 200 vuotta polttanut hiiliä Pisan vuoren hongista, ja
viimeisinä vuosina ovat hongat paksuina lankkuina purjehtineet merien
ylitse Englantiin.

Mutta kerran maailmassa ne olivat pitkiä ja paksuja, kelopuut Hornan
kalliolla. Se oli siihen aikaan, kun Pisan mäki oli varmimpia
rajapyykkejä Ruotsin vallan ja Venäjän välillä. Raja horjui monesta
kohdin, mutta Pisaan se aina osui. Voipi otaksua, että Pisa jo
ammoisista ajoista on pidetty rajavuorena. Näissä erämaissa liikkuvat
kalamiehet ja metsästäjät ovat Pisan mukaan jakaneet kullekin
eräalueensa. Ihmeellisellä yksimielisyydellä vedetään raja aina
14:nnellä, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Pisaan. Pisan tuolla
puolen, pohjoiseen päin, ei enää rajasta ole tietoa. Maat olivat siellä
liian tuntemattomia, villejä ja vaikeakulkuisia.

Mitä Pisa merkinnee? On luultu, että se olisi lapinkieltä, mutta
nykyään kallistutaan siihen mielipiteeseen, että se olisi venättä ja
merkitseisi paholaista, jättiläistä, ehkä Hornaa. Pisan korkeimmalla
huipulla on sen valkoiseen, kaljuun kalloon hakattu ihmeellisiä
kirjaimia, mahdollisesti venäläisiä lystikkäitä puustaveja,
ishe-skratt-skoi y.m. Otaksutaan, että nämä koukerot ovat peräisin
Täyssinän rauhanteon ajoilta, vuodelta 1595. — Sanalla sanoen, Pisa
on ollut kuulu ammoisista ajoista sekä taruissa että historiallisissa
asiakirjoissa.

Siellä pohjoisessa Savossa ja Karjalassa pöllöttää kolme korkeata
näköalavuorta melkein suorassa linjassa lännestä itään. Läntisin
on Puijo Kuopion luona; kuuden peninkulman päässä tästä on Pisa ja
edelleen kuuden peninkulman päässä Koli Pielisjärven rannalla. On
makuasia, mikä näistä tarjoaa parasta katsottavaa. Ken hymyileviä
vesistöjä ihailee kukkeine saarilleen, se ihannoi Puijoa; ken jylhiä
metsämaisemia rakastaa kapeine, kimaltelevine vesistöineen, se valitsee
Pisan; ken taas on kiintynyt vuoriretkeilyihin, se matkustakoon Kolille.

Minä puolestani pidän paljon Pisasta. Silmiäni hivelevät nuo
loppumattomat vihreät ja siniset matot, jotka leviävät silmieni eteen
niin kauas, kuin ne kantaa jaksavat. Ja näihin mattoihin on kaposia,
pitkiä vesiuomia kudottu, niinkuin silkkibrokadia vihreään samettiin.
Ja miten vaihtelevat ovat kaikki nuo vihreän ja sinen vivahdukset! Saa
nähdä koko väriasteikon tummimmasta tummasta helakimpaan helakkaan.
Enin minua hykäyttää taivaanrannan ihmeellinen sini. Pisalta näkee
loitolla pohjoisessa vuoria niin kuulakkaan sinisiä, että niitä luulisi
pilviksi. Tuntuu siltä kuin ne melkein olisivat läpinäkyviä.

Kun alppeja lähestyy Tonavan laaksosta, näkee ikäänkuin poutapilven
hattaroita taivaanrannalta. Mahdotonta on päättää, ovatko ne pilviä vai
kimmeltäviä alppihuippuja. Täytyy turvautua maantieteeseen arvatakseen,
että ne ovat jäätiköltä. Kun on kiivennyt jollekin Sveitsin alpille,
esim. Rigille, näkee edessään koko Bernin alppijonon tuikkavan kuin
timantit auringon säteissä. Mutta siinä on vain valkoista. Ei näe sitä
huikaisevan heleätä sineä, kuten meidän näköalavuorilta. Värit ovat
tummempia ylt'ympäri. Rigiltä näkee niin paljon ruskeanharmaata. Mutta
Pisalta näkee pelkkää vihreää ja pelkkää sinistä, niin koreaa sineä,
että se pyrkii muistuttamaan taivaallisia esikartanoita. Minun ruskeat
silmäni hekkumoivat kaikessa tässä telakassa sinessä; vastakohtien
ihmeellinen vetovoima mahdollisesti.

Itään Pisasta ovat kaikki vuoret »vaaroja», länteen taas kaikki
»mäkiä». Pisa muodostaa rajan myöskin näille nimitystavoille. — Yhä
edelleen siis todistus Pisan suuresta merkityksestä rajavuorena jo
niihin vanhoihin aikoihin, jolloin paikat saivat nimensä. Savon
puolella, länteen käsin, näemme Kinahmin pitkän harjun, pohjoisessa
kohoaa Tahkomäki ja lukemattomat Iisalmen vuorennyppylät kaukana
etäisyydessä. Karjalassa taas nousee Kypärävaara läheltä Pisaa,
loitompana Sivakkavaara, Maarianvaara ja mahdollisesti Koli. Ihmiset
väittävät, että Koli näkyy; en voi todeta sitä omasta puolestani. Puijo
ei näy. Kinahmi ja Uuhimäki rajoittavat näköalaa.

Vielä tänäkin päivänä tuntuu vanha raja. Se oli olemassa niin kauan
aikaa, ettei muisto ole ehtinyt vielä täysin hävitä. Karjalainen kokee
vielä joskus savolaisen kalanpyydyksiä ja savolainen tekee myöskin
aivan samalla tavalla. Pisan mökissä, joka kuuluu Nilsiän pitäjään ja
siis Savoon, lausui emäntä kerran minulle teeskennellyllä halveksivalla
kasvonilmeellä lähimmistä naapureistaan, karjalaisista: »nuo Karjalan
torkkelot», vaikka hänellä ei muita naapureja ollutkaan ja vaikka hän
arvatenkin kuului samaan sukuun kuin he. — Mutta Kullervon isä ja
setä, ne eivät ainoastaan herjanneet toisiaan, ne tappelivat henkensä
kaupalla. Ja Kullervo kosti verisesti sedälleen, niinkuin rajan
täkäläinen aina on tehnyt toiselleen, olipa tämä toinen heimolainen
tai ventovieras. — Vanha barbaarinen ja eläimellinen piirre, joka
toivottavasti vähitellen hioutuu pois sivistyneitten kansojen tavoista.
Pisan vanha Hornatäti kristalliluolassaan ei ole koskaan voinut
uneksiakaan, minkälaisia verivirtoja meidän ajan rajariidoissa vuotaa.
Hän on vain hiljainen, sävyisä pakanallinen henkiolento, kohtalaisella
verenhimolla varustettu, meidän kristittyjen jumalat taas — anteeksi!

Pisalla ei ole näköalatornia eikä majaa kaljulla, valkoisella
kallollaan. Matkamies joutuu ilmasto-oikkujen alaiseksi. Korea luola
ei enää suo suojaa sateelta. Joku raakalainen on hakenut kalkkia sen
seinämistä ja murtanut sen rikki, aivan niinkuin kristilliset paavit
aikoinaan polttivat kalkkia roomalaisajan marmoripatsaista.

Mutta Pisa on nyt joutunut hyviin käsiin. Juvantehdas on omistanut
Pisan, ja nyt kuuluu tehdas taas Kymin suureen osakeyhtiöön.

Jos Jumala sallii rauhan syntyä, on päätetty, että maja torneineen
rakennetaan Pisalle. Matka Kuopiosta Pisalle tarjoaa paljon
katsottavaa. Ensin laivamatka Karjalankoskelle, sitten 4 kilometrin
matka kieppuvassa vaunussa kapeaa raidetta myöten itse tehtaalle,
Suomen luonnonihanimmalle teollisuuslaitokselle. Tehtaalta taas
kuljetaan laivassa joko Pisankoskelle tai Lastukoskelle, joista
jalkaisin ylös Pisan huipulle.

Pisaa sanotaan myöskin »Hiiden Pisaksi». Mene »Hiiden Pisaan» sanottiin
minun nuoruudessani. Takomataitoiset hiidet siis pitivät vuorella
asuntoaan. Aivan oikein! Pisan ympärillä tavataan vieläkin jätteitä
vanhoista sulatusuuneista, joissa muinoin arvatenkin sulatettiin
rautaa järvimalmista. Kaikissa järvissä näillä seuduin tihkuu pohjasta
rauta-ainetta, joka laskeutuu ruskeaksi hölmäksi pohjalle. Näitten
hiisien työtä on tehdas Juvankosken äyräällä jatkanut. Se rakennettiin
1740-luvulla. Nykyään omistaa tehdas taloja ja alueita ympäristössä,
suunnilleen 50,000 tynnyrinalaa.



IV.

Haminalahti.


Haminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan
kärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle.
Tällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin
korkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana
on Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää
Vannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa
outo helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä
laaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt
ovat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee
Haminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden
vanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin
25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä,
rasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis
luonnonihailijalle.

Täällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v.
Wrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän
lahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on
avoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan
vuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla
olisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.

Monta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama
luonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä
olevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet
erämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen»
kumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja
se »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista
ja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen.
Nuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari
— en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi
halvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle
rauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:

— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä
maalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.

Ja Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut
muuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen
parhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron,
sinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut
heidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia
helähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen
täytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.

Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin
kynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme
nähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta
taulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme
myöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi
ajatella maisemataulua ilman lintuja.

Magnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he
eivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä
varttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat
— lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska
Fåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet,
että tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen
ilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä
ihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä
ajalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien
kuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat.
Sentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon
kyvykäs työ.

Tein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani.
En persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle
nuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin
»Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin
sain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin
lintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä
Puijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut,
joita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin
veljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He
olivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni
esi-isiä ja esiäitejä.

Näillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön
rikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden
vahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli
tuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi
myöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa
syntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot
ja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja
hyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti.
Päreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa.
Oven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja
kankien musertamana.

Neljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja.
Kerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän
ohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä
lujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti.
Taru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista
oli rekordin ottaja.

Haminalahden aivan erinomaisen ihana ‒ luontoko, sen jylhät metsätkö,
sen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into
perintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?

Kun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen
komeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle
juurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen
taipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi
edeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto
tikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.

Wrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin
silmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä
Haukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon
kyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen,
nuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi
Helsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka,
pitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen
alentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.

— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen
maantienosan yli?

Haukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka
paikoin olivat tulvaveden alla.

— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin
vaunuillemme vedessä.

— Vai niin! Luuletko erottavasi haapanan muista sorsista?

— Kiitos kysymästänne! Aivan varmasti.

— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman
alalla.

Läksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin
maantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja
sanoi:

— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä
tässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan
alas?

— Tuonne heti aidan taakse.

Nyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen
lukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty
Bumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät
vaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa,
etteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta
suvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren
metsämaissa.

Ferd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden
kalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana
korkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti
puristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme
koettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä
pinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä
varovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan
alle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta
matka sujui kuolettavan hitaasti.

— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin
itsekseni, ikävöidessäni veneessä.

Vihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee
pyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta.
Takalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui
aidanraosta.

Jännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt
räiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen
aidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.

— Näytpä, olleen oikeassa. Se on todellakin haapanasorsa.

Oi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi
varmaankin maalannut hauskimman taulunsa.

       *       *       *       *       *

Setä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä
poikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika»,
joka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä.
Kipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen
ukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla
mielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja.
Hän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä
maalailemaan.

Hänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin
hetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen
atelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.

Ihmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän
seurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten
kanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja
ja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut
lintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja
tietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.

Useimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja.
Jollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita
puusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän
kykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella
taiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.

Ottaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla
Tuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa
ruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi
Vaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan
nimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme
saaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin
eräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen
puutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa
voimistelutelineen ympäriltä.

— Hyvää iltaa, herkullinen Vaapukka! Saanko ehkä sanoa Halonen?

— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun
nimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.

— Sitäpä minä luulinkin. Työ ootte kotoisin Savosta.

— Lapinlahelta oon!

— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole
paremmat kuin tämä Tuusula?

— Näppiä rupes syyhymään.

— Katso oikia savolainen, jossa ei petosta ole. Ootteko työ piirustaja?

— Käyn Helsingin piirustuskoulua.

Edessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen.
Hän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin
esineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän
ja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.

Hän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja
hänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.

Koko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa
viulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään
tyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän
tahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.

Mutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka
ovat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita
vain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole
puutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu
lankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä
ja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa
sanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan
ukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui
silmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän
huomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja
kuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä
lähti yhtä paljon rahaa.

Näen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja,
jotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden
lippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä
unelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat
näppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja,
miksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain
saavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten
ja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat
iloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri,
ihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti
kuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.

Ennustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat
ennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty.
Mutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon
sydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.

Kansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut
elämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi
suvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja
saadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.

       *       *       *       *       *

Olen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta,
»kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta
lypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän
hevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin
naiset kyyttöjään.

Se on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita
värivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on
keltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole
erittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla
savolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin
suihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee
karvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.

Jokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista
syöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille,
ottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja
jyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi
liikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai
kykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.

Niissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä,
Pohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat
hevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin
Pohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän
ensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä
siinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka
piisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa.
Matkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee
juoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin
päästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime
vuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä
lännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän
torjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat
vallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan
häristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä
puhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää
tunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt
paitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä
on kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja
vuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu
kehittynyt.

Mutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa?
Voihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran
rahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa
vuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista
he voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja
voi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten
1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa
vain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa
näytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka
kuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä
tulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi
ympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän
verrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen
tanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta
häneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin
silmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt
satoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen
näitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan
pienellä poikasella voi olla.

Mutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita,
tulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat
hänet siihen.

Aholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin
uskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen
lahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa
asui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja,
ja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan
sukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas
kaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan
pääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin
synnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.

Pietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla
ylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen
seuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa.
Kilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai
hevosen.

Kauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä
kevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen
ajoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät
auringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon
viittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori
oikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen
silmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä
tiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen
nostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.

— Mikä ihana luontokappale, mikä ihana aamu, ajatteli hän itsekseen.

Olipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai
vallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne,
kauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka
joskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti
valtoihinsa.

— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut
hiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan
Herran huoneen kynnyksen yli.

Sellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa
ajaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti
taivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti
synnintunnon kuumaa liekkumaa.

Kadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta
Jumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee
nauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen
polttavasta liekkumasta.

Yksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä
muinoin Egyptissä.

       *       *       *       *       *

Näin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä
juoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän
savolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään.
Aivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen,
edellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin
suurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening
Mailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli
tuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti
Wilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli
miljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea
kansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa.
Eikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten
juoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen
hyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta
läähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että
Kolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita
ylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.

Mutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen
esi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä
maailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli
koko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä
siirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina
olivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat
syöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla
epäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää
joukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei
mokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä
petäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain.
Ehkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun
tekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu
päälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus
Julius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä,
ja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai
ovat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan
paistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn»
kanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea
kuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli
takkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän
livahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven
Paavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä
kakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton
luonne.

Mutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää.
Yritän tässä antaa sellaisen.

Aina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä
lappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet
sukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai
he uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset.
Lappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli
hintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt
lappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja
maaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja
takalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin
savolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme
kiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi
rotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että
matalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten
elefantintapaiset syöttiläät.

Me suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden.
Savolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton
raskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta
esi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas
tanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen
niskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei
oikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva
huippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa
Tukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä
Länsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa
niinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea
kuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-,
etten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai
länsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma,
että maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu
kaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä
ovat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä
kerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä
todellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa
voimaa yksinpä petäjäisen soluihin!



V.

Erämaamatka.


Olen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä,
ehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut
pöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi
Iisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.

Pitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä
mittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan
pitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon
keskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne
keskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko
ruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko
suvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.

Sahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli
ollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen
ruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut
häntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle
kiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti
Sahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly
seisoi.

Sahan-Juakko jutteli ensimmäisestä ja ainoasta koulustaan seuraavaa:

Hän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä
ja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:

    »Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli.
    Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy
    kuin muuri.»

Paraillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on
koko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo
kolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:

— Minnekkä hiiteen niitä ikämiehiä viedään?

— Rippikouluun!

Samassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä
luokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:

— Hei, hulipit! Lähtöökö mukuloilta kymmenet käskyt?

Juakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut
tätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien
rippilasten seuraan.

Mutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen
ei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:

— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja,
lue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.

Juakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän
oli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen
muisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti
kuolinpäiväänsä.

Vintturoi sitte rovastin eteen. Kirja avattiin.

— Alahan tästä, sanoi rovasti.

Juakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen
perille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause.
Rovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko
korotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita
toistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa.
Jonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta
turhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin
täytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:

— Herkiä, herkiä Herran tähden. Sinähän luet liukkaasti.

Järkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen
erottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen
tuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän
koulunsa normaali-ajassa.

Mutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili,
edemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin
suurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa
härän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan,
jonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin
numerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä,
kun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin
raamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi,
kun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita
kirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla
kuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman
ja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla
ollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään,
keksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta,
jossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä
päättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin
sanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta
ja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä,
on Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi
filistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen
äännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat
»epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme
häntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.

Jaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon
rantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei
yhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven
rannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja
kaupunkiin mentiin aina soutamalla.

Marjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin
Pohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut
Marjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti
ja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja
herännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja
synnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella
ystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat
omituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli
pyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin
vainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko
sitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan,
sieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen
salomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit,
kumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla
oli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole
koskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen
onkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa
seudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta
lautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan
saliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli
innokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10
m:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä
lautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.

— Minnekkä se Sahan-Juakko livisti? kysyin minä.

— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi
isäntä.

Istuuduin harmoonin ääreen ja soitin Hosiannan kahteen kertaan.

— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.—
Minusta se muistuttaa polkantahtia.

Niinpä niin. Tähänkin saliin mahtuisi monta paria tanssimaan.

— Niin kanan kuin minä elän, ei tällä lattialla tanssiaskelta oteta.

Puhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen
herra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua
puheisiin.

Marjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta.
Käytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta,
virsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin
myöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa
1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko
enää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole
lukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin
suukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan.
Perin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs
Lihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina
tuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs!
Lihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa
Ormuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme
sekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa
riitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.

‒ Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra
Snellman.

— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi.
Mutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on
verrattain säädylliset ajatukset.

— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri
herännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.

Tietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain
säädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen
tarkasteluun.

Kohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin
sivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin
oikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä
ihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito
lappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita
maisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä,
kankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko
puhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti
huvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä
morsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi
lukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan
Testamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän
yht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle.
Hän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa.
Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista
niistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan.
Umpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:

— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin
kivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit
livistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.

‒ Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja
kultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?

— On. Katsa on vielä suuri kaupunki.

— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin
hyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon
vielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja,
jotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat
olleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan
kauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän
oli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?

— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät
säntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin
jaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä
kaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois
leipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä
vehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja,
professoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi
suorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista
vähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.

— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut
porttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien
tasalle.

— Aivan varmasti ei. Pääsee sitä profeetaksi käymättä Simsonin koulua.

— Onko Natsaret vielä paikoillaan?

— Ei Natsaretia ole koskaan ollut olemassakaan. Se löytyy vain taruissa.

— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli
kaupunki.

— No niin.

On ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole
kouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa
kierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja,
jonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset
maaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis
Kiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen
kiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin,
hämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä
totisuudella.

Päästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin
johtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen
säästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli
ankara nälkä niihin seutuihin.

— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi
lämmittämään?

Juakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä
laikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu
suuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa
korahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin,
jotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:

Jos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena
iäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.

Voiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma
tunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos.
Mistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi,
että tyhjä tila huutaa ilmaa.

Polvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän
oli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain
pilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten
loihditaan tehottomaksi sukkeluudella.

Pyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu.
Ihminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin
hilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään
maailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle
asialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.

Saarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta
näkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan
hänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun
toivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella
tallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki
uskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä,
että ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa
on sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät
kuolevat aina hymy huulilla.

On kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja
uskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla
puolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa.
Sahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä.
Sahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin
omistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.

Jatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran
alkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.

— Terve, Iikka! Mitäs Pöytäahoon kuuluu? sanoi Jaapok.

— Eipä erityistä.

Iikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei
yhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 %
kaikista pohjalaisista on Iikkoja.

— Oletteko pohjalainen?

— En, iisalmelainen.

— Eihän savolainen milloinkaan ole Iisakki.

— Minä olen Iikka, vikisi mies.

— Hyvästi, Iikka, sanoi Jaapok, ja niin jätimme hänet.

Hän ei kaikesta päättäen ollut tarinan mies.

— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä
Iisalmessa kuin Kain tahi Juutas.

— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi
Jaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.

Oli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten
tunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa.
Syntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen.
Mutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään.
Ihmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta
äiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä
kurikkana hautaan.

Iikka virkosi. Kysyttiin häneltä, mistä oli kotoisin. Ei aavistustakaan.

»Mikä oli äitisi nimi?»

»Äiti.»

»Mikä sinun nimesi?»

»Iikka.»

Muuta mitään hän ei tiennyt.

Iikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan
tullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa
eikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon
mökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole
partaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja
naurahti.

Tässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut
eivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi
nälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään
mielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.

— Iikka parka ja hänen hellä äitirukkansa, sanoin liikutettuna.

— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja,
ei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee
piippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että
ne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta,
nauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa
poroksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.

— Mutta hänen tunteensa lasta kohtaan ennen kuolemataan!

— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä
maailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi.
Nainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman
lystiä juttuja.

— Eikö mitä! Onhan niitä lystiä savottaria.

— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia.
Tupakarhuja!

Tulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin
Juakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä
harvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti
keräytynyt.

Hoi laarilaari laa, huuteli Juakko.

Tämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen
ensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon
ruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen
omiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät
hänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän
oma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli
lähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan
ja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin
tunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.

Juakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei
kukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.

Ja niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva
»Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä
muita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.

Seuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala
talon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi
paljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.

Astuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä
lakit päässä.

Terveeks — terveeks, vaihdettiin.

Jaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme
eväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin
paljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä
Heinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen
sukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä
ei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka
arki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen
ehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:

— Ei minnekään! Annetaan huilata vaan, kun näin raiteella ollaan.

Metsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta
teillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen
huhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä
raiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.

Taas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu
seuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia
sukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin
juhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun
hyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä
Heinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin
vanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset
kokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne
Savoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja
sukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja
käsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa
täällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.

Taivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta
suurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.

— Jokohan tästä pouta paneiksen? sanoi joku.

Mutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan
viisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja
juhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:

    — Ei tiiä taata taivasta,
    Enemmän kuin pienen pallukan p ‒ ‒ ‒,
    Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.

Onkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin
parasta savolaista kotitekoa.

Mutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon
tauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät
sulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan
maailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä,
madonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa
hohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä
kesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa
pitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.

Kaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja
madonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen
ulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat
jokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla.
Sehän on juuri parasta taidetta.

Iltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta
päättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät
tupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.

Paluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti
vieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen
laiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta
hallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä
koko talven.

Mies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa
sitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä.
Tyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen
minua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa
oli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni
talousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.

Tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni.

— Terveeks, Aapel Itkonen. Kuinka teillä huristaa? kysyi Juakko.

— Hiljalleen männöö! Yksin päivin.

‒ Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas
Juakko.

— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on
poikinut, vastasi isä.

— Onko teillä hevosta? kysyin minä.

— Ei oo!

— Mutta teidän pellothan ovat kynnetyt.

‒ Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja
hymyili.

Vaimo käänsi myöskin kasvonsa minuun ja naurahti sitruunankeltaista
hymyä.

Minua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä
kevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.

— Te naureskelette? sanoin minä.

— Mikäs auttaa! Ei suurus paina mieltä, sanoi mies yhä hymyillen.

Mutta onneton tyttö ei hymyillyt.

— Tyttö ei naura.

‒ Ei tyttö vielä tajua. Ei tässä hättee oo. Kyll' kesä korjaa.

Mutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme
asianomaisten hymyillä.

Onko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat
Sen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja
synkäksi, väitti mies.

‒ Edellistä en ole kokenut, jälkimmäistä kyllä, sanoin minä.

— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta
paljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.

— Sen luulen.

‒ Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha
pullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon
hiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.

Kesältä, auringolta ja lämpimältä hän kasvun toivoi, mansikoista
ja mustikoista lääkettä mahdollisille vatsahaavoille. Hän oli
tehnyt itselleen Jumalan yhtä hyvän kuin mikä muukin tahansa. Kun
kasvullisuudesta on kysymys, on aurinko ja lämmin paras jumala, jonka
puoleen turvautua.

Vihdoin alkoi tämä kevyt filosofia tarttua meihinkin, Juakkoon ja
minuun. Kun kerran uhrit itse ottivat asiat kevyeltä kannalta, miksipä
me olisimme murjottaneet. Me siirryimme myöskin leikkiin ja toivotimme
vihdoin perheelle parempaa onnea täksi kesäksi.

Mutta sinä kesänä piili aurinko yhtä mittaa pilviverhojen takana.
Kuinka perheen kävi, sitä en tiedä. Ehkä se pinnistihe läpi senkin
talven yhtä keltaisilla kasvoilla, mutta yhtä tyynellä hymyllä kuin
läpi edellisenkin. Taistelihan Saarijärven Paavokin kaksi talvea nälkää
vastaan Herraansa luottaen. Mutta jakoiko Aapel Itkonen kolmantena
hyvänä vuonna hätääntyneelle naapurille viljojaan, sitä en myöskään
tiedä! Ehkä, ehkä ei! Pyhä kevytmielisyys voi mahdollisesti suorittaa
sellaisenkin urotyön. Mutta jollei hän sitä tehnyt, en sittenkään heitä
kiveä hänen päällensä. Siveellisiä jättiläisiä harvoin tapaa elämässä,
saduissa ja tarinoissa kyllä, meille hyviksi esikuviksi.

Jatkoimme matkaamme kotia päin, Juakko ja minä vaipuneina ajatuksiimme.
Juakko ajatteli ehkä, kuinka hänen on käypä korvessa, eikö ehkä ollut
kevytmielistä jättää jauhoista pölyttynyt mylly ja muuttaa huuhkaimeksi
Huhulan salolle petäjälimppu kourassa. Minä taas ajattelin sitä ikuista
ihmettä, että onni ja tyytyväisyys eivät edes johdu täydestä vatsasta,
vaan jostakin muusta, ehkä pyhästä kevytmielisyydestä, joka pyyhkii
pois kyyneleet ja parantaa sydämen ja vatsan haavat. Minun paras
ystäväni, helleeniläinen Lukianos, on neuvonut minulle sen viisauden,
ja nyt sain uuden läksyn Heinämäen korven petunsyöjiltä.

Yht'äkkiä Juakko taas kysäisi:

— Onko Kapernaum vielä olemassa?

Hän oli saavuttanut tasapainonsa. Niin myöskin minä.

— On kyllä, mutta hyvin viheliäisessä tilassa. Nälkäiset, raihnaiset
koirat juoksentelevat kieli pitkällä tunkiolta toiselle. Syöpäläiset
raivoavat joka kortteerissa, niin että Aapel Itkosen mökki on paratiisi
verrattuna Kapernaumin pormestarin asuntoon.

— Uskovatko he raamattuun?

— Ei sitte rahtuakaan, paitsi Salomonin »Korkeaan veisuun», jota he
yhäti lauleskelevat hääjuhlissaan.

Mutta tuollahan jo näkyykin Salakkakoski ja Marjoniemi.

Juakko pantiin kokkatuhdolle istumaan ja sousi Hernejärven yli
Pitkäkoskelle vastatuuleen, niin ettei hän enää kyennyt tenttimään
minua.

Vesi valui virtanaan, ennenkuin saavuttiin rantaan.

— Ei tiiä taata taivasta, sanoi Sahan-Juakko ja naureskeli.

— Ei tiiä, ei elämässä eikä tulevaisuudessa. Hyvää yötä.




Kiertomatka Itämeren ympäri 1913.



Vellamossa.


Minua on aina suuresti viehättänyt Vellamo ja sen sisar Oihonna.
Miksi? Luulenpa melkein sen johtuvan siitä, että ne ovat niin vahvasti
rakennetut ja että niillä on niin voimakkaat piirteet. Vellamon
etukannella olen nauttien tarkastellut, miten leikkivän kevyesti se
jääkenttiä Itämeren ulapoilla halkoo. Minusta on tuntunut lämpimältä
sen salongeissa myrskyn ja talviviiman vallitessa ulkona merellä. Ja
olen nukkunut hyvin sen hyttien leveillä lavitsoilla. Sanotaan sen
keinuvan enemmän kuin olisi säädyllistä. Ehkäpä! Mutta sanokaa minulle,
missä olette nähneet aluksen, joka ei keinuisi, kun merenjumala niin
tahtoo. Väitetäänpä valtamerien jättiläislaivainkin vallan huimaavasti
keinuvan Atlantin myrskyaalloissa. Eihän tuo paljoa merkitse, jos
vaipuukin metriä syvemmälle aallon pohjaan ja taas kohoo saman verran
korkeammalle aallon harjalle — merisairaaksi sitä kumminkin tulee
laivan keinuessa.

Vellamon kapteeni Lindfors on kapteeni, jota kannattaa miehen katsella
ja jonka tähden naisen sopii haaveilla. Hän pitää matkustajistaan
kuin lapsistaan, väittää hän. Siinä ei ole liikoja kehuttu. Hän
rakastaa musiikkia ja toimeenpanee kannella konsertteja kauniin ilman
vallitessa. Monen ulkomaalaisen olen kuullut kehuvan häntä Suomen
laivaston kaunistukseksi, ja moni ulkomaalaisnainen on valokuvannut
hänen kasvonsa, jotka muistuttavat merikotkaa, joka tähystelee
yksinäistä naarashaahkaa.

Kassassa tapaa vanhan tuttavan, naisen, joka yli kymmenen vuotta on
pitänyt paikkansa uskollisesti ja rehellisesti ja joka Tukholman
rannassa vaihtaa matkustajalle Ruotsin kruunuja, Stettinissä Saksan
markkoja, Räävelissä Venäjän ruplia. Ruokapöydässä palvelee matkustajaa
samoin uskollisella ja kohteliaalla tavalla nainen, joka melkein
yhtä monta vuotta on meidän, matkustavien suomalaisten, tarpeista
pitänyt huolta. Ne ovat meren jumalatar Vellamon kunnioitetuimpia ja
kunniakkaimpia hovineitosia. Väitetään heidän ulkonäöltä tuntevan
kaikki suomalaiset, jotka Itämeritse ovat liikkuneet maan rajojen
ulkopuolella.

Tuntuu niin kodikkaalta tässä laivassa, ja vanhat uskotut palvelijat
vain lisäävät tätä tunnelmaa.

Vellamon reitti tarjoaa miellyttävimmän merimatkan, minkä toivoa
saattaa. Yksistään se jo voi houkutella matkalle. Mutta sitäpaitsi
on päätesatamasta parin tunnin matkan päässä Euroopan uudenaikaisin
suurkaupunki, Berliini. Sinne voi pistäytyä pariksi vuorokaudeksi ja
palata samassa Vellamossa isänmaahansa takaisin saatuaan hengittää
nelisen vuorokautta Itämeren suolaista ilmaa, joka vaikuttaa hermoihin
yhtä terveellisesti kuin Karlsbadersuola vatsaan. Joka taas pitää
saksalaisesta juomasta, esimerkiksi pschorrista, voi viipyä yhden
kulkuvuoron ajan Berliinissä ja palata yhdeksän vuorokauden kuluttua,
tai myöskin matkustaa Lybeckin kautta Primulassa kotimaahan, kuten
minä tein. Silloin saa viipyä Berliinissä matkailutarkoitusta varten
kohtalaisen kauan ja silloin on tehnyt Itämerellä kiertomatkan,
joka, minun mielestäni, on mieluisin matka, minkä voi tehdä. Moni
Euroopan-matkustaja on pyhästi minulle vakuuttanut viimeisen
matkataipaleen Stettinistä Helsinkiin sittenkin olleen kaikkein
viehättävimmän koko heidän matkallaan.

Mutta jos myrskyää? Niin, silloin tuntuu lievimmin sanoen ikävältä.
Moni luulee miehuuden ominaisuuksiin kuuluvan sen, ettei tule
merisairaaksi. He kehuvat, etteivät koskaan ole olleet merisairaita,
kunnes heidät tavataan itse teosta. Silloin on syy tietysti
ruuansulatuksessa. Minä puolestani tunnustan mielelläni, että kun
viimeinen naishenkilö kalpeana ja murtuneena on kadonnut kannelta,
silloin lopetan sikarinpolton ja alan alistuvana odottaa vuoroani.
Mutta nyt olen kolmentoista vuoden aikana monet kerrat matkustellut
merillä sattumaltakaan tulematta merisairaaksi. Se ei ole ollut
seurauksena mistään onnen potkauksesta, vaan yksinomaan siitä syystä,
ettei Itämeri kesällä myrskyä. Nähkääs, Itämerelläkin on kesälomansa,
jolloin sen ei tarvitse raataa, vaan saa levätä ja loikoilla, kuten
kaikki virkamiehetkin sen rannoilla. Sen kesäloma alkaa jo toukokuun
puolivälissä ja päättyy elokuun puolivälissä. Jos varustautuu sen
vieraaksi sen kesäloman aikana, on se miellyttävä ja suloinen, mutta
meneppä häntä tervehtimään, kun hän on toiminnan sohinassa, silloin et
saa ihmetellä, että hän on epäkohtelias ja vieroittava.

Läksin matkalle kesäkumi puolivälissä täysin vakuutettuna, että silloin
vallitseva navakka lounaistuuli vähitellen nukahtaisi päästyämme meren
ulapoille. Tulimme Rääveliin kenenkään tuntematta muuta pahoinvointia,
kuin minkä Räävelin satama vastenmielisyydellään henkisesti sai aikaan.
Mutta se vastenmielisyys on aina olemassa. On vastenmielistä nähdä,
miten vanhat, harmaapäiset uskotut palvelijat saattaen isäntiänsä
laivalle, hattu känsäisessä kourassa, suutelevat nuoria kalparitareita
kädelle jäähyväisiksi, on pöyristyttävää nähdä ajureita kuskipukilla,
ilettää katsellessa tullikäsittelyä, joka aina suoritetaan kannella.
Vastenmielisyys ei lakkaa täydellisesti, vaikkapa näkeekin
tullipalvelijan juoksevan suuvesipullot kädessä päällysmiehensä
luokse kyselemään, ovatko nekin tullattavat, tai kun laivan miehistö
sivumennen töyttää selänpäähän liian innokasta virkailijaa. Sen sataman
jätettyään hengittää helpommin. Niinpä mekin matkallamme.

Vasta Räävelistä alkaa oikea Itämeren matka. Tarkastellen ympäristöään,
kooten seuraa koettaa kukin hankkia itselleen huvia tuota pitkää
taivalta varten Stettiniin. Räävelissä on viimeinen, useimmiten suurin,
matkustajajoukkue astunut laivaan. Nyt tietää, kenen kanssa saa
kamppailla merellä kahden seuraavan päivän ajan.

Matkustajien joukossa huomattiin m.m. eräs hovioikeudenasessori maan
sisäosasta; hänen suojatteinaan oli joukko nuoria naisia, jotka
matkustivat mantereelle virkistäytymään koulun ja yhteiskunnan
palveluksessa suorittamansa uutteran työn jälkeen. Se oli sekä oppinut
että sivistynyt seurue, ja asessori varmaankin Suomen kohteliain
hovioikeudenjäsen. Hän jakeli meille muille opetuksen toisensa jälkeen
naisten kohtelemistavoissa. Kun lähdimme Räävelistä ja suuntasimme
matkamme Itämerelle, tuntui tuulevan kohtalaisen navakasti. Sattui
puhaltamaan noin vain naisellinen vastahanka, ja täti Vellamo keinui
verkalleen aalloissa. Eräs naisista, taiteelliselta taipumukseltaan
korkea, lyyrillinen, haaveellinen sopraano, tunsi pahoja oireita
huolimatta siitä, että hän nautti veronaalia ja valeriaanaa, joita
aineita asessori pelkästä huolenpidosta oli tunkenut talvipalttoonsa
taskut täyteen ja jakeli nyt matkaholhoteilleen. Mitta oli
kukkuroillaan; sopraanon täytyi jättää keskilaivassa iloaan pitävä
rattoisa seurue ja päistikkaa rynnätä perälaiteelle. Asessori sieppasi
hänen pantterinvärisen vaippansa, heitti sen olkapäilleen ja seisoi
tarpeellisen välimatkan päässä vavahtelevasta potilaasta, koreana kuin
pääsiäispappi kirkotettavan edessä. Pahimman kohtauksen mentyä ohi
kääri hän hartiavaatteen sopraanoa lämmittäväksi kääreeksi ja johti
hänet takaisin seurueeseen. Kohtauksen uudistuttua sama juhlallinen
luovailu seitsemän- ja seitsemäntoistakertaisesti. Asessorin
holhokeista olivat kaikki asianomaisesti »meren liikuttamia» — kuten
tosi naisen aina tuleekin olla — paitsi yhtä, matemaatikkoa, jolla oli
kristallikirkkaat silmät ja ruusuposket, — Todelliseen matemaatikkoon
taas ei vaikuta eikä saa vaikuttaa mitkään kiihotukset, eivätpä edes
vastenmieliset vaikutukset merellä.

Tuntematta naisia seurasin matkan päästä asessorin kohteliaita toimia.
Jos asessori olisi syntyään ollut muhamettilainen, ajattelin, olisi
hän varmaan kuulunut niihin harvoihin kuolevaisiin, jotka voivat
jakautua useammalle taholle, niin ettei yksi olisi voinut, valittaa
laiminlyöntiä hänen puoleltaan enempää kuin toisetkaan. Asessorimme
tunteet olivat yksinomaan platonista laatua, mutta tasan jaetut neljään
yhtäsuureen osaan.

Seuraavana päivänä oli tuuli laannut ja pienet viheliäiset laineet
juoksentelivat hippaa pitkin Itämeren avaraa ulappaa ja katkeilivat
lipisten Vellamon uhkeita ryntäitä vasten. Kaikki matkustajat
hääräsivät kannella, uusia tuttavuuksia solmittiin, jokainen näytti
olevan mitä paraimmalla tuulella. Minä sain sen suuren kunnian,
että tulin esitellyksi asessorin kaikille neljälle matkatoverille.
Olimme kaukana kotimaasta, Gotlannin rannoilla, kaukana tuhansista
järvistämme, ja koti-ikävä alkoi meitä painostaa. — Tarttukoon kieleni
suunlakeeni, jos unhoitan sinut, Suomi! — Niin, ja sitten sanoi joku:
laulaisimmeko jotain? Luonnollisesti.

Asianlaita oli se, että asessori oli »Suomen laulun» mukana risteillyt
Itämeren moneen kertaan noilla Eurooppaan tehdyillä, kunniakkailla
konserttimatkoilla, ja minä olin tehnyt juuri samoin »M.M:n» mukana.
Että me kumpikin olimme bassoja, merkitsi vähän, kun oli kysymyksessä
virittää ylistyslauluja ikävöidylle isänmaalle.

— Mikä laulu?

‒ Niin, mikä laulu?

Jäin odottavalle kannalle. Lauluja ehdotettiin koko joukko ja hylättiin
samoin. Aina puuttui jotain. Vihdoin rohkaisin itseni, avasin suuni ja
puhuin:

— Korkea-arvoiset! Näen, että te kaikki ajattelette kahta samaa laulua
kuin minäkin, vaikk'ei kenelläkään näytä olevan rohkeutta niitä
ehdottaa. Olen satoja kertoja joutunut samaan asemaan pitkän, iloisen
elämäni aikana. Suomen naiset ja herrat kohtaavat toisensa »vieraalla
maaperällä», he laulavat luonnollisesti sekakuoroja, kaikki osaavat
paljon lauluja, mutta mikään laulu ei sovellu kaikille. Herpaisevaan
haeskeluun kuluu minuutteja ja neuvottomuus yltyy epätoivoksi. Silloin
on aina olemassa joku rohkea mies tai nainen, joka uskaltaa lausua
ratkaisevat sanat:

»Ajatelkaahan, jos koettaisimme kahta uutta laulua: 'Mä oksalla
ylimmällä' ja 'Tuoksuvat kukkaislaaksot'.»

Helpotuksen huokaus pääsee kaikkien rinnasta, rohkeaan heitetään
kiitollisia katseita, ja niinpä viritetään nämä kauniit laulut.
Kumpikin niistä lauletaan toistamiseen, kaikki värsyt, ja sitten on
laulu lopussa. Se on aito suomalainen tapa! Emmekö seuraa rituaalia?

Kaikkien mielestä puhuin sillä kertaa viisaasti, ja niin aloimme
»ylintä oksaa» heilutella. Sopraano loi kauniit, haaveelliset silmänsä
suojakattoon, kuten minäkin tein, sillä minun oli puhallettava korkeata
tenoria. Ja niin pantiin oksa huojumaan. Koetin pysyä huimaavan
korkean sopraanon tahdissa ja asessori etsi johdatusta altosta. Mutta
huojuminen kävi hyvin epävakavasti. Silloin näin alton pikkusormien,
jotka olivat puristautuneet notkean vyötäisen ympäri, irtautuvan
paikoiltaan ja alkavan hämmennellä hillittyä 6/8 tahtia. Ne kylläkin
tekivät työtään, mutta turhaan; »huojahteleminen» muuttui heilumiseksi.
Asessori rupesi myllertelemään hartiavoimillaan saadakseen »huojumisen»
tasaiseksi. Vihdoin minäkin aloin tahtia vispilöidä. Siis neljä
laulajaa ja kolme johtajaa. Tosin se kuulostaa oudolta, mutta sekin
kuuluu suomalaisiin laulutapoihin. Mutta kuin ihmeen kautta tapasimme
toisemme eräässä säkeessä, ja se oli: »Oi Herra, intoa anna — —
rakastamaan». Oli vallan liikuttavaa kuulla, millä sydämellisyydellä me
viritimme nämä sanat ja miten hyvässä tahdissa me niistä suoriuduimme.
Menestys lienee johtunut siitä, että me kaikki laulajat ynnä
matemaatikko ja neiti maisteri olimme naimattomia.

Melkein yhtä onnettomasti kävi »Tuoksuvani kukkaislaaksojenkin», mutta
minä lohdutin itseäni laulun kaunoilla sanoilla: »låt vita rönnen snöga
sin doft på det som var».

Niin lauloimme Vellamon kannella kauniin ilman ja kimaltelevan
auringonpaisteen vallitessa, samoin olen ennen Vellamon kannella
laulanut, ja niin lauletaan alinomaa Vellamon kannella kauniin ilman
vallitessa, sillä missä neljä suomalaista laulajaa, kaksi naista
ja kaksi herraa, ulkomaanmatkalla toisensa kohdannevatkin, siellä
nämä molemmat laulut viritetään enemmän tai vähemmän samantapaisessa
tahdissa kuin nytkin. Vellamo-täti on tottunut sellaiseen; hän ei
sekaannu tahdistaan. Hän jytkyttää tasaista 2/4 tahtiaan Helsingin
rannasta Stettinin vapaasatamaan saakka.

Oli kesäistä, oli lämmintä ja kirkasta, oli häikäisevän valoisaa
Itämeren pienien sinisten laineiden täyttämällä ulapalla. Matkustajat
kiipesivät katoille ja komentosillalle ja vakuuttivat toisilleen matkan
olevan sanomattoman suloisen. Asessori ja minä istuimme myöskin ja
keskustelimme luonnon ja meren majesteettisuudesta ihan tosissamme,
kuten ainoastaan nuorukaiset ja neitoset ensimmäisenä tuntina
toisiinsa tutustuttuaan. Saadakseen alkukesän vaikutelman vieläkin
vahvemmaksi veti asessori taskustaan käsinkirjoitetun hymnin kevään
kunniaksi, jonka oli kirjoittanut itse suuri Fröding vainaja. Se alkoi
kuten tuhannet muut kevätlaulut: — »Nu är det vär». — »Decamerone»
ja Salomonin »Korkea veisu» ovat kainoja hartauskirjoituksia tähän
mehevään kevätpurkaukseen, verrattuina. — Miten suurta osaa onkaan
punssi näytellyt ruotsalaisten runoilijain tuotannossa. Ennen sanottiin
sen vaikutusta »ruusunpunaiseksi suruksi», mutta nyt, kun valmistustapa
punssi tuotannon alalla on kehittynyt, on suru melkein kokonaan
haihtunut ja sen sijaan on tullut tulipunainen ilo. Luin vielä kerran
läpi tämän ihanan keväänylistyksen, katseeni ja ajatukseni harhailivat
valoisassa, tyynessä etäisyydessä, ja tahdottomasti tuli mieleeni
meidän omien runoilijaimme kevätlaulut: »Selman keväisiä mietteitä» ja
»Sylvian kevätlaulu». Niin eri lailla voi kevät vaikuttaa tunteellisiin
mieliin! Alkuperäinen tai väärennetty Fröding-käsikirjoitus on
pöyristyttävää totuutta, mutta sisällykseltään melkoista rumempi kuin
Frans Mikaelin ja Sakarin tuoksuvat keväthymnit.

Niin lähenimme vähitellen Svinemünden salmea. Oli ihan rasvatyyntä,
ja Svinemünde hymyilee vastaamme kuin kaikkein rakastettavin,
ruusunpunainen porsaankärsä. Lippuja liehui kaikkialla mastoissa
ja katoilla. Mahtava matkakeisari, Wilhelm II, vietti 25:nnettä
vuosipäiväänsä kuninkaana ja keisarina ja matkailijana. Hänen
laivastonsa oli ihan salmensuussa ja vaatetta liehui kaiken väristä.
Miten ihmeellisen hieno laivasto! Kaikki laivat olivat puhtaiksi
pestyt, kiiltäviksi kuuratut, kimmeltävän kirkkaat ja köynnöksillä
koristetut, niin että sillä amiraalilla täytyy olla otsaa, joka hennoo
laukaista kanuunoita ja liata kaiken tämän loiston. Laivasto oli liian
hieno herättääkseen kunnioitusta; me olemme tottuneet sotalaivoihin,
jotka näyttävät siltä, kuin olisivat alinomaisessa ruudinsavussa.

Niin nousimme maihin Stettinissä ja kohtasimme toisemme vielä kerran
asemalla, jossa jakamattomin ihastuksin kuuntelimme pitkän lihavan
airuen luettelevan ne asemat, joilla jokainen lähtevä juna pysähtyisi.
Hän puhui germaanien kieltä, ja se kuulosti aina samanlaiselta:
kritsch, kratsch, filibombombom. Hän oli kansansa ja maansa mitä
onnistunein afishi, oikein ilmielävä Siegessäule.



Saksassa.


Tällaisessa kuvauksessa pitäisi oikeuden mukaisesti myöskin Berliinillä
olla oma, eikä kovin vähäpätöinen paikkansa. Arastelen ryhtyä tähän
kuvaukseen, sillä pelkään sen tulevan liian laveaksi.

Asia on nimittäin se, että Berliini on minun henkinen — ja tahtoisinpa
sanoa ruumiillinenkin — pääkaupunkiin. En häpeä tunnustaa sitä;
vaikkakin tiedän, että kulttuuri-ihmisenä maineeni siitä kärsii.
Oikeastaanhan pitäisi nyrpistää nenäänsä Berliinille ja hurrata
Pariisille, Lontoolle ja Roomalle.

Selitän muutamalla sanalla rakkauttani Berliiniin. Berliinihän on sen
maan pääkaupunki, joka on kasvattanut Kantin, Goethen, Lutherin ja
Heinen, mainitakseni kaksi syvän totista ja kaksi leikkisätä henkisen
Saksanmaan edustajaa. Luen Lutherin leikkisien joukkoon, sillä missä
tapaakaan mehevämpää humoristia, kuin tuo suuri kirkkoisä oli. Hänen
uskonsa on nyt jo hiukan ummehtunutta, mutta hänen persoonallisuutensa
on aina oleva iloisen miehekkyyden ja järkähtämättömien periaatteiden
perikuva. Sitäpaitsi oli hän nuoruusvuosinaan intohimoinen turisti
ja laulaja sekä kirjoitti teesejä, jotka repäisevässä rajuudessaan
eivät anna toivomiselle mitään sijaa. Heine taaskin on kirjoittanut
matkakertomuksia, jotka Paavalin matkakirjeiden ohella ovat enimmin
luetuita germaanisessa maailmassa. Goethe yritteli myöskin tätä
kirjallisuuden haaraa ja saavutti sillä melko menestystä. Kant oli
aikansa etevin teoreettinen turisti, vaikka hän ei koskaan käynytkään
Königsbergin muurien ulkopuolella. Siis neljä ihmiskunnan henkistä
suurmiestä ja samalla turistia, siinneet ja syntyneet Saksassa, jonka
ihana pääkaupunki Berliini on!

Nykyajan ihmisen pitäisi viihtyä Berliinissä, tarvitsematta manata
sankarien henkiä elähyttäjikseen. Näin viitenä iltanani Berliinissä,
Krollin kesäteatterissa, Wagner-esityksiä, jotka olivat kerrassaan
loistavia. Kuulin Aloys Pennarinin laulavan Lohengrinia, niinkuin en
tenorin koskaan ennen. Ihastukseni oli niin valtava, että minun täytyi
naapuriltani kysyä hänen nimeänsä, vaikkakin hän vannotti: »nie sollst
du mich befragen, woher ich kam der Fart, noch wie mein Nam' und Art».
Naapurini sanoi hänen nimensä olevan sen, mikä yllä on sanottu, ja
hän on nykyään paras tenorini. Suuri matkailijakeisari Wilhelm II
piti huolta, ettei juhlallisuuksia puuttunut, hän vietti 25-vuotista
riemujuhlaansa monien ylhäisten arvonimien kantajana.

Entäs ruumiillinen hyvä Berliinissä. Kempinskissä nauttii maailman
parhaan aamiaisen uskomattoman halvalla ja jälkiruoka »Eisfrüchte in
Champagne», hinta 85 pf., on samoin paras jälkiruoka sivistyneessä
maailmassa. Kun oopperan jälkeen laahaa väsyneen ruumiinsa Pschorriin,
»Ecke Friedrichs- und Beerenstrasse», ja upottaa itseensä mitan
baijerilaista, haihtuvat kaikki elämän pienet soraäänet. Väkisinkin
kasvot saavat ilmeen à la Zarathustra, sielu kohoaa ilmaviin
korkeuksiin ja veri laulaa: ȟberallen Gipfeln ist Ruh, ist Ruh, ist
Ruh...» Ranskalainen samppanja tekee ihmisen turhanpäiten pirteäksi ja
sukkelaksi, pschorri taas filosofiseksi, ainoa mikä ajan pitkään miestä
kaunistaa.

Berliiniläisillä, niillä, jotka jotakin toimittavat, on yksi ainoa
harras halu, nimittäin saada aikaan jotakin, joka on »tadellos». Ei
mitään erinomaista ja hienoa, mutta moitteetonta. Ja hyvä niinkin.
Vaatimaton ihminen voi hyvin, kun häntä joka puolella ympäröi käsite
»tadellos». Siksi pidän Berliinistä.

Viiden päivän perästä lähdin tuosta moitteettomasta kaupungista,
myöskin moitteettomassa junassa. Matkatoverini, alkuasukas,
kertoi, että hän edellisenä päivänä oli ollut Cafe Nationalessa
ja huvitellut »tadellos» esittelemättömien naisten seurassa. Olin
liian hienotunteinen udellakseni, miten sellainen »moitteettomuus»
tapahtuu. Istuin vaunun akkunan ääressä ja katselin maisemia. Metsä
oli moitteetonta, pelto ja niitty samoin, mutta heinä niitettiin
viikatteella, eikä niittokoneella. Voihan sekin olla moitteetonta,
mutta minun mielestäni epäkäytännöllistä. Sellaista ei tapahdu meillä,
ei edes Kuopion takana.

Tulimme Lybeckiin tuntia ennen Primulan lähtöä. Asemalla tapasin
tietysti tuttuja suomalaisia, jotka olivat saapuneet samassa junassa.
Mutta tapasinpa asemalla vielä erään suomalaisen ilmiön, joka sillä
retkellä kuuluu aivan sääntöihin. Se oli sellainen, jolla ei ole
taskussaan pennin pyörää astuessaan laivan kannelle. Ilmiöstä ja
minusta tuli heti hyvät ystävät ja sitäpaitsi hyttitoverit matkalla.

Olen nimittäin minäkin, ainakin kerran aikoinani, näytellyt ilmiön
osaa. Voisi luulla, että osa on traagillisimpia mitä näytellä voi,
mutta niin ei ole todellisuudessa laita. Sitä näytellään »con brio»,
sillä suomalaiset laivat ovat aivan kuin isä ihanassa vertauksessa
tuhlaajapojasta. Ne sulkevat syliinsä ja tarjoavat hänelle rasvaisimmat
lihapalat — velaksi. Pennitön oli tällä kertaa suomalainen ylioppilas,
alppikiipeilijä, Roomassa-kävijä — ei kuitenkaan pyhiinvaeltaja —
turnari ja kaikenlaisten urheilu-ennätysten tuntija. Vaikkakin kukkaro
oli tyhjä, ei hänen käytöksessään ilmennyt mikään painostava ja synkkä
mieliala. Päinvastoin. Kun me Gotlannin tasolla panimme toimeen suuren
musikaalisen illanvieton, tanssiaisilleen kannella, vetäydyimme me
rahakkaat lailliseen maatapano-aikaan kello 1 yöllä — mehän olimme
suomalaisella maaperällä — bokseihimme, mutta pennitön kieppui
huimissa valsseissa naispuolisten kalparitari-jälkeläisten kanssa
aina pikkutunneille asti ja makasi kello 12:een seuraavana päivänä
aito miljonäärin tapaan. Hän nukkui makeasti, kuten tuhlaajapoika
ensimmäistä yötään pappansa pehmeillä patjoilla, vahvan illallisen
jälkeen. Aivan samoin tein minäkin aikoinani autuaasti nukkuneessa
»Storfurstenissa» Kola Ahngerin päällikkönä ollessa. Tällaisista
ilmiöistä voi sanoa kuten Runeberg Saarijärven, kerjäläisistä: »aate on
ikuinen, ilmiöt vain muuttuvat».

Enpä tiedä missä vanha vieraanvaraisuus ilmenisi täydellisemmin ja
selvemmin kuin meidän saksalaisista satamista palaavissa laivoissamme.
Ystävyys ulottuu niinkin pitkälle, että laivan kapteeni usein vippaa
satasen palaavalle maanmiehelleen, vaikka hän todella olisikin iäksi
kadotettu tuhlaajapoika.



Primulassa.


Suomalaiset olivat Primulassa vähemmistönä, itämerenmaakuntalaiset
taas enemmistönä. Useimmiten onkin niin, ja se vain näyttää,
että viimeksimainitut viihtyvät meidän siisteissä, hyvin
hoidetuissa laivoissamme paremmin kuin rautatievaunuissa, jotka
pyörivät heidän maahansa ekspressijunan mukana Berliinistä. Nämä
itämerenmaakuntalaiset ovat kaikki aatelisia, kaikilla heillä on von
nimen edessä, joskin heidän esi-isänsä olivat näppäriä virolaisia,
jotka olivat muuttaneet nimensä saksalaisiksi, eivätkä suinkaan
niiden kalparitarien jälkeläisiä, jotka vastahakoisiin virolaisiin
olivat istuttaneet kristinoppia. Mutta en koskaan ole matkustanut
Itämeren poikki ilman että joku oikeakin kalparitarien jälkeläinen,
joku Uexkull, Stackelberg, Ungern-Sternberg, Buxhöwden j.n.e. olisi
ollut kanssamatkustajana. He matkustavat uutterasti, nuo entiset
ritarit, sillä he ovat aikoja sitten täyttäneet käskyn, pistäneet
miekkansa tuppeen, nöyrtyneet ja tulleet tavallisiksi porvareiksi.
Niin, heistä on nyt tullut yksinkertaisesti — mylläreitä. He eivät
seuraa ylpeän ritari Don Quixoten esimerkkiä, joka soti tuulimyllyjä
vastaan, ei, he jauhavat siivosti viljaansa, kuten suurritari Simson
filistealaisten maassa, ja keräävät kultaa myllyistään. Meillä oli
monta mylläri-paronia laivassa ja muutamia »schöne Müllerinnen», joiden
kanssa pennitön pyöri kadrilleja Primulan kannella auringon nousuun
saakka. Kunniallista ja hyvää väkeä kaikin tavoin, mutta näyttää
siltä, kuin olisi suuri kuilu heidän ja meidän suomalaisten välillä.
On aivan kuin lainehtisi Suomenlahti meidän välillämme myöskin laivan
kannella. Miksi? Siitä en pääse perille. Ehkä me suomalaiset heidän
mielestään olemme liian vapaita, ehkä myöskin puuttuu meiltä kruunu
käyntikortistamme ja paremmat myllyt kotimaastamme.

Samassa kuin laiva pistihen ulos Travemündestä, lepäsi Itämeri
peilikirkkaana edessämme. Samaa itsepintaista tyyntä kesti koko matkan
Räävelin satamaan saakka. Ei värettäkään koko aikana. Sellaista
kuuluu usein sattuvan. Lahdet ja salmet lainehtivat, mutta aava meri
makailee selällään ja paistattelee päivää. Vesi näytti öljyiseltä ja
teräksenkarvaiselta, ainoastaan keulassa ja perässä oli valkoista
vaahtoa. Näköpiirin ulkopuolella kulkevien laivojen mustat savupatsaat
leijailivat vedenpinnan yläpuolella. Ei voinut olla hyräilemättä »On
tyyni nyt», ja »Havet är skjönt, naar det roligen hvaelver staalblanke
skjöld over vikingers grav». 50 tuntia oli niin tyyntä, että mielellään
olisi nähnyt laineita, pieniä ja sieviä, karehtivan pinnalla. Ihminen
haluaa vaihtelua. »Ei maistu hernesoppa joka ilta», sanoo saksalainen.
Kuvittelin, että sellaiselta mahtaa avioliitto tuntua, jossa vaimo ei
koskaan riitele, mikä kuitenkin lienee harvinaisempaa kuin täydellinen
tyyneys merellä. Oli todellakin virkistävää nähdä maata Kalmarin
salmessa ja Gotlannissa. Lapsellisella ihastuksella huudahdin,
keksiessä Visbyn häämöttävän loitolla.

— Hei, tuolla meillä on Gotlanti ja Visby.

Eräs hampurilainen kuuli sanani, virkosi ja huokasi:

— Ja wohl, schottisch Whisky schmeckt vorzüglig.

Oli se aika päivästä, jolloin hänen verensä vaati tyydytystä niin
voimakkaasti, että Gotland ja Skotland, Visby ja Whisky sulivat hänen
korvaontelossaan ihanaksi sekoitukseksi, soodaksi ja whiskyksi, jonka
hän muutamassa minuutissa saikin ja moitteettomalla hartaudella
nautitsi.

Selvää oli, että ihana ilma houkutteli laulamaan ja tanssimaan.
Primulan ruokasalissa oli piano, joka viserteli pitkin päivää,
ruoka-aikojen lomassa. Toisena iltana pantiin toimeen suuri
»kävelykonsertti», joksi Turussa helppotajuisia konsertteja nimitetään.
Siellä esitettiin vuoroin suomalaista, venäläistä, ruotsalaista,
saksalaista, norjalaista musiikkia. Musiikki oli vakavaa laatua,
lukuunottamatta whiskyherkän hampurilaisen. Hänen laulunsa ja
soittonsa oli kotoisin suoraan St. Paulista, ja siellä eivät viihdy,
kuten jokainen tietää, mitkään ikävyydet. Yleisö tuli ja meni, kuten
esiintyjätkin, milloin kannelle, milloin salonkiin. Mutta kannella
tanssivat epämusikaaliset, niin että matot potkittiin nurkkiin. Ja
kapteeni myhäili myhäilemistään, sillä hän pitää musiikista, esittää
musiikkia ja katsoo yhtä isällisen hyväntahtoisesti niihin, jotka
ovat maksaneet pilettinsä, kuin myöskin niihin, jotka vasta aikovat
jäljestäpäin sen tehdä. Sinä iltana oli Itämerellä musiikkia, sillä
vastaamme tuli laivoja, jotka veivät Helsingin ruotsalaisia yhdistyksiä
Visbyn juhliin. Kerrotaan, että hekin olivat pitäneet useita
serenaadeja meren kuninkaalle tuona ihmeen ihanana iltana ja yönä.

Kun verrataan matkaa Itämeren poikki rautatiematkaan pitkin
Ruotsin rantoja, niin ei voi olla epäilystäkään, kumpi näistä on
miellyttävämpi. Matka maitse käy kylläkin jonkun verran nopeammin,
mutta ajatelkaa sitä eroa, mikä on istua ahtaassa rautatievaunussa
tai saada tanssia valssia kannella, kävellä vapaasti ja nukkua hyvin.
Säästä rautatiematkat syksyksi ja talveksi, mutta älä matkusta koskaan
keväisin ja kesäisin muuta tietä kuin meren poikki. Huono, onni ilman
suhteen on siihen aikaan harvinaista.

Kieltämätöntä kuitenkin on, että meidän Itämeren laivamme tarjoavat
kaikkia niitä mukavuuksia, joihin olemme tottuneet. Ruoka niissä
on hääruokaa meidän oloissamme. Matka Itämeren poikki on siis
poikkeuksetta oleva huvimatka. Siihen tulee vielä lisäksi se aivan
erinomainen vaikutus, mikä 50—56 tuntia hengitetyllä Itämeren ilmalla
on meidän hyvin vointiimme.

Saatan elävästi kuvitella, miten innostuneesti »talatta» huudot
kaikuivat kreikkalaisten sotilasten kurkuista, kun he olivat päässeet
polttavan kuumasta aasialaisesta erämaasta ja korkeilta vuorilta
Mustan meren rannoilta näkivät meren siintävän kaukana. Olen elänyt
saman tunnelman, kun kerran Unkarin kuumassa erämaassa nesteettömäksi
kuihtuneena kuin puserrettu sitruuna, tuskallisen yön jälkeen junassa,
heräsin Breslaussa. Siellä puhalsi pohjoistuuli ja Itämeren suola
pisteli nenääni. Täytin keuhkoni kerta toisensa perästä ja lausuin
itsekseni innoissani »talatta, talatta». Me suomalaiset olemme
syntyneet meren hengessä, kasvaneet meren hengessä, me tarvitsemme
meri-ilmaa ollaksemme onnellisia.

Sellainen kiertomatka Itämeren ympäri, jonka minä tein, vie vähän
yli viikon ajan. Näistä viikon päivistä vietetään toinen puoli
merellä, toinen moitteettomassa Berliinissä. Matkustajalaivassa on
niin sanoakseni suomalaisella pohjalla, tavallaan matkustaa Suomessa,
menot tulevat kotimaan hyväksi, niin, yksinkertaisesti, on viettänyt —
»suomalaisen viikon».




Matka Valamoon 1914.


Somer soitti, kangas kumisi, kun Jeffery-automobiili mennä huhki
Salpausselännettä myöten Mankalan ja Lappeen väliä, kolme kookasta
miestä ja kaunis rouva lastinaan. Tämä on todellakin ihanteellista
ajotietä. Maantie sileä kuin viertotie, se on suora, se on autio tie,
jossa heponen harvoin sattuu vastaan.

Oli toissa kesänä heinäkuussa, kuivin ja kuumin kesä miesmuistiin.

Olisipa edes ollut nuha parannettavissa, olisipa yskä ulosryvittävissä,
olisipa hiipivä keuhkotauti ollut hillittävissä, täällä se olisi
onnistunut, kuivalla, pihkaisella harjulla. Onhan ainoaa laatuaan,
että täällä Suomessa saatetaan kulkea loppumattomassa männikössä,
jolta melkein tykkänään puuttuu aukkoja, niin pitkä taipale, etten
voi sitä numeroilla määrätä. Mutta se alkaa Lammin rajoilta, kulkee
Hollolan ja Lahden kautta, läpi Kausalan ja Kouvolan Lappeenrantaan.
Sieltä jatkuu sama harjutie itään Imatralle ja Parikkalaan ja sitten
yhä koilliseen, ties Jumala mihin saakka. Metsää ja kangasta, nummea
ja männikköä loppumattomassa, yhä jatkuvassa sarjassa. Ne pienet
aukot, mitkä tavataan kaupunkien ja kylien kohdalla, läväistään niin
nopeasti autolla, että niitä tuskin huomaakaan. Mutta sen sijaan
punaisenruskeat petäjät ja niistä lähtevä pihkan lemu tunti toisensa
perästä ympäröi matkamiestä. Täällä voi temmaista auki neljännen
koplingin, voi antaa auton panna parastaan, tuoksu tunkee sieraimista,
korvista ja suusta sisään; se ei enää ole vain pihkan tuoksua, se on
tervashajun ekstraktia. Ja tuo kuiva harju, se kumajaa ja myhäjää
liekkumasta, kuten porsaitten emo, kun sitä kyhnyttelee selkäharjasta.
— Suokaa anteeksi tämä vertaus, mutta punka merkitsee sian selkää;
siis Punkaharju ‒ sian selkä. Ja Punkaharju on juuri haaraantuma tästä
samaisesta pääharjusta.

Imatra leikkaa harjun ja petäjikön, mutta kohta toiselta puolen löydät
taas nummen ja männyt. Kauempana Parikkalassa sukeltaa jo siellä
täällä joku valkoinen koivu havupuitten sekaan. Nämä seisovat usein
vierekkäin, koivu valkoisena ja koreana kuin nuori morsian, petäjä
muuttumattomassa ruskeanvihreässä virkatakissaan kuin autuas ylkä.
He seisovat kuin papin edessä ja kuiskivat haltioituneina toisilleen
ikuisen uskollisuuden hölmöjä sanoja, lounaistuulen heilutellessa
morsion palmikoita. Jaakkimassa morsiamet jo pyrkivät enemmistöön;
näkee vanhoja koivunkonkeloita hyljättyinä huokailemassa: »Missä ne
männyt onkaan!» Karjala on koivujen ja lehtipuitten maata, se on
iloisempaa kuin Häme, juuri niinkuin asukkaatkin.

Minun toimiini kesäisillä matkoilla kuuluvat myöskin majatalojen
tutkimiset. Olen ilokseni voinut mielessäni todeta, että meidän
kansamme asutus- ja elantotavat huimaavasti kehittyvät nykyaikana. Ne,
jotka vain täällä rannikoilla pistäytyvät majataloihin, eivät minua
usko, mutta sisämaassa kulkijat todistavat kanssani samaa. Siellä tapaa
majataloja siistimpiä kuin pikkukaupunkien hotellit.

Tiesin ja tunsin entuudestaan Rajanotkon kestikievarin Parikkalassa
viheliäisimmäksi pesäksi, missä milloinkaan olin käväissyt. Päätimme
pistäytyä sinne tarkastamaan, oliko tämä yleinen sivistyksen kohennus
kulkenut tämän hökkelin ohi jälkeä jättämättä. Ei ollut enää tätä
majataloa, mutta läheisyydessä oli uusi, Kivijärvi nimeltään. Se
sijaitsi noin kilometrin verran syrjässä valtamaantiestä. Syrjätie
oli viheliäistä. Rakennukset vanhat ja raihnaiset kuten niin usein
Karjalassa. Närkästyneinä kysäisimme happamesti, eikö olisi lähempänä
maantietä löytynyt tämänveroista taloa.

— Tottapa ei, oli kuivahko vastaus.

Eteisen portaiden edessä oli leveä sementtinen laatta
kirjokoristuksineen. Tämä jo ennusti jotakin parempaa. Käytiin
sisälle. Huoneet olivat pienet ja matalat, mutta nuhteettoman siistit.
Suomalaista kaunokirjallisuutta tulvivat pöydät. Uudet, leveät
ja suuret rautasängyt täyttivät pienet huoneet. Nuori 20-vuotias
emäntä, Herran runsaasti siunaama, seisoi kohteliaasti loitompana
odottaen tilauksiamme. Vuoroin ylistimme salin siistiä ulkonäköä
ja sen ihanoita kukkasia. Tästä oli seuraus, että emäntä sukelsi
ruukkujensa keskelle ja käänteli liljojensa ihanat kukat meitä
kohtaan. Pitkät, punaisenruskeat juovat liljakukkien pölyä kirjasivat
samalla emännän posket, nenän ja otsan. Ihastuneena kaikkeen tähän
sivistyksen loistoon en malttanut olla nenäliinalla pyyhkimättä
siemenpölyä hänen siunatuilta kasvoiltaan, joka kiitollisuudella
kuitattiin. En voinut enää hillitä itseäni kuultuani että salissa
tavattiin hedebo-ompeluksia. Hedebo-ompeluksia parikkalaisessa
talonpoikaistuvassa! Olen aina ollut sitä mieltä: että tämä käsityö
todistaa korkeinta asuntokulttuuria ja naisellista turhamaisuutta.

En voi sivuuttaa päivällisen ruokalajeja. Kaikki edistys tällä alalla
riemastuttaa tietysti isänmaan ystävää. Meillä oli neljä ruokalajia.
Rajanotkon kestikievarissa en vuonna 1888 eräällä jalkamatkalla
saanut mitään kelvollista suuhun pantavaa. Sekin, mikä tarjottiin,
oli pöyristyttävän likaista. Kunniakas vallankumous on siitä päivin
tunkeutunut parikkalaisten keittiöihin. Saimme parasta voita (tip top),
leipää, kaljaa, maitoa, munia, liharuokaa, kalaa ja muurainsoppaa —
jota en ennen eläissäni ole nauttinut, mutta joka maistuu mainiolta —
sekä ohukaisia sokerihillon kanssa. Kaikki tämä katettu ja valmistettu
tulisessa kiireessä ilman ennakkotilausta. Iloni ei niin paljon
hehkumasta, kuin siitä sivistyksestä, jota tämä puhtaus ja taito
osoitti, oli suunnaton. Meidän kansammehan on tähän asti välittänyt
ainoastaan tulevaisesta elämästään taivaassa; että se nyt myöskin on
ryhtynyt siivoamaan pestään täällä murheenlaaksossa, että se on alkanut
koristella kotiaan sekä yrittänyt monistamaan ruokalajejaan, siitä
saamme kiittää yhä laajemmalti tulvivaa maallista kirjallisuutta.

Matkamme pää oli Jaakkimassa, jota muutoin vallassäätyiset muinoin
sanoivat Jaakkimvaaraksi. Siellä meidän piti nousta ikivanhaan Saimaan
laivaan, Konkordiaan, joka kulkee Laatokan rantoja Sortavalan ja
Taipaleen väliä, pistäytymällä myöskin Konevitsassa ja Valamossa.
Me kulkea suhautimme koivikon läpi Jaakkiman pohjoispuolella ja
laskimme alas satamaan, Lahdenpohjaan, jota tavallisesti sanotaan
Lopotiksi, venäläinen sana, joka merkitsee kauppapaikkaa. Suomalainen
sana Lopotti kaikuu kyllä herjaussanalta, mutta se ei estä paikkaa
olemasta erinomaisen ihana luontonsa puolesta. Siistejä, komeita
rakennuksia rannalla, ja itse lahden rantamat ovat korkeita, paikoin
kallioisia ja metsäisiä. Lahti on suunnilleen peninkulman pituinen
ja aukeaa Laatokalle. Lopotin rannalla on majaloita ja kahviloita,
ja me kotiuduimme aluksi erääseen sellaiseen, joka näytti sangen
viehättävältä. Mutta eräs nokkela alkuasukas supatteli minun korvaani,
että sänkylöissä elämöi sekä mustii että punasii, niin nälkäsii, että
hirvittää. Kuuluvat olevan kotoisin Siperiasta, ja tällä rodulla ja
sen ja meidän sekarodulla kuuluu olevan terävimmät hampaat. Panimme
taas pillimme pussiin ja annoimme auton puhkia ylös mäkeä, noin 4
km takaisin asemalle, jonka läheisyydessä vallan mainio majatalo
sijaitsee. Se on sekä ulkoa että sisältä ensiluokkainen. Siellä asuu
kuin Abrahamin helmassa.

Seuraavana aamuna astuttiin vanhaan Konkordia laivaan. Laivaa kuljetti
kapteeni O. Tampio, synnyltään Nurmeksen sydänmailta, mutta, jo nuorena
miehenä, meripoikana, risteillyt kaikki valtameret, ollut sotavankina
Japanissa kokonaisen vuoden ajan. Hän haastoi kaikkia kieliä, puhdasta
nurmekselaista ja Nurmeksen ruotsia ja, luulenpa, vähän japaniakin.
Hänessä oli karjalaisen synnynnäistä iloisuutta, johon oli tarttunut
englantilaista reippautta, venäläistä puheliaisuutta, ja ehkä
hiukan japanilaista kohteliasta hymyä, sen verran minkä hänen hyvin
kehittyneet poskensa sen sallivat. Jaakkiman lahti venyi päivän pitkän
peilikirkkaana, niinkuin kaikki Suomen vedet siihen aikaan. Niinikään
Laatokan ulappa. Mutta Laatokalla oli ilma raitista polttavasta
auringosta huolimatta. Veden lämpö oli ainoastaan + 14° C. Niin pian
kuin pistäydyimme Valamon saaristoon, tapasi meidät taas helle.

Ystävämme Konkordian kapteeni puhui puolestamme munkkien sihteerille,
joka oli sillalla vastaanottamassa laivaa. Kapteeni antoi meille
huimaavan korkeita arvonimiä ja suositteli meitä Suomen sivistyneistön
kukkana. Sihteeri suvaitsi suosiollisesti hymyillä ja jätti meidät
erään ihmeen kauniin, mustan munkin huomaan, miehen, joka oli kuin
luotu viattomien impien rippi-isäksi. Hänen jäljissään me marssimme
hotelliin.

Ja katso, ovet lyötiin selki selälleen erääseen huoneeseen toisessa
kerroksessa, jommoista en ollut aavistanutkaan Valamon hotellissa
tavattavan. Kalustoon kuului komea sohva, muhkeita nojatuoleja, kaikki
tummaa mahonkia, neljä suurta ja leveää sänkyä, joitten peittona oli
viltit, mutta peittolakana puuttui. Seinillä riippui hengellisten
ja maallisten ruhtinaitten kuvia. Huone tuntui samanlaiselta
kuin vieraskamari jossakin Vanhan-Suomen herraskartanossa, jossa
mahonkikalusto on aina tavattavissa.

Kaunis rouvamme sai erityisen huoneen; hänen miehensä täytyi maata
meidän luonamme, sillä munkeilla ei pyhä sana: »Minkä Jumala on
yhdistänyt, ei sitä ihmisten pidä erottaman» paina kerrassaan mitään.
Mies ja vaimo ovat munkkien Valamossa aina kaksi vierasta henkilöä.
Heidän täytyy ei ainoastaan maata erillään, vaan myöskin syödä
erikseen. Ainoastaan teetä saimme juoda yhdessä suuressa huoneessamme —
muutoin maailman parasta teetä. Laatokan vesi ja teelehdet muodostavat
aivan ihanteellisen yhdistyksen. Enpä luule, että mitkään vedet
itse Kiinan taivaallisessa valtakunnassa ovat niin teetä suosivia
kokoonpanoltaan kuin tämä Laatokka. Mistä munkkien sokeri oli kotoisin,
en tiedä, mutta ensiluokkaista sekin oli. Istuimme kauan samovaarin
ääressä.

Suuri juhla oli tulossa Valamoon. Luulenpa, että se oli luostarin
suurin juhla, Pietari-Paavalin juhla. Laivat toivat täytensä
pyhiinvaeltajia saareen. Suuriruhtinasta, sittemmin Venäjän sotajoukon
ylipäällikköä H.K.K. Nikolai Nikolajevitshia odotettiin luostarin
vieraaksi. Laatokan rannikon väki purjehti lukuisasti tänne avoimissa,
suurissa saimoissaan, laskivat rantaan ja tekivät telttojaan
veneisiinsä.

Saipa nähdä ihmeellisiä pukuja ja merkillisiä kasvoja. Miten vierailta
kaikki nämä ihmiset sentään näyttivät! Minusta tuntui kaikki tämä
unennäöltä, tuntui ikäänkuin olisin seisonut kasvokkain kolme-,
neljäsataa vuotta sitten eläneen rahvaan kanssa. Tämän näköisiäkö
meidän suomalaistemme esi-isät olivat Kustaa Vaasan ja Juhana herttuan
aikoina? Mahdollisesti. Näin aunukselaisia, joilla oli tukkapää niin
pörröinen, että sellaisia vain »Jöröjukalla» ennen läsnä ollessani
kuvakirjoissa olen nähnyt. Päälaen korkeimmasta kohdasta levisivät
haivenet yli koko kallon ja muodostivat otsan, ohimojen ja niskan
kohdalle korkeita, takkuisia pahkoja. Nämä pahkat olivat kuin kivestä
veistetyt. Ei yhtään hiusta pistänyt esille, kaikki olivat toisiinsa
kiinni takertuneet kovettuneeksi massaksi, jonka läpi luuharava ei
konsanaan ollut kulkenut eikä konsanaan kulje. Kasvot olivat pyöreät,
ahavoituneet, punaiset ja kiiltävät, mutta silmät kimalsivat lapsekkaan
iloisina ja suu hymyili sydämellisesti. He puhuivat suomalaista
murretta, mutta en tajunnut siitä yhtään sanaa.

Heidän joukossaan liikkui miehiä mustissa eurooppalaisissa puvuissa,
kauluksissa ja kaulahuiveissa. Kysäisin, niistä he olivat kotoisin.

— Suojärveltä.

Siis Suomen puolelta. He olivat n.s. »sukkapelliä»,
kreikkalaiskatolisia, he olivat siistejä, mutta epäintressantteja.
Mutta nuo aunukselaiset punaisine paitoineen, rasvanahkasaappaineen,
takkuisine hiuksineen ja punaisine, ahavoituneine huulineen, ne
kiinnittivät silmäni. Näitten esi-isiä Lönnrot ja Europaeus ovat
laulattaneet ja saaneet niiltä kauniitakin runoja. Onko se mahdollista?
Voiko tuollainen tappurakuontalo kätkeä sisuksissaan runouden ituja,
noiltako huulilta runoja on vuotanut? Katsele heidän silmiinsä, niin
alat ymmärtää.

Ja heidän aviosiippansa! Heillä oli hameita lukemattomia päällänsä,
heillä oli saappaat niin luonnottoman raskaat, suuret, leveät ja
lemuavat, että aivan ällistyin. Muutamat olivat repaleisia, heihin
voi katsella kolmen, neljän hameen läpi, mutta perällä lienee
vielä ollut samanverta hameita. Viimeinen hame, mikä näkyi, oli
säkkikangasta. Mutta repaleisimmat olivat iloisimmat. Yksi seurasi
meitä ja sipatteli ehtimiseen omaa kummallista kieltään. Hänen äänensä
oli niin sametinpehmeä ja helakka kuin pienen tyttösen, puheen sävy
oli niin hilpeä, kuin muija ei milloinkaan olisi murheita kokenut;
hän hymyili ja nauroi, niinkuin pukuhuolet olisivat häneltä iäksi
jääneet tuntematta. Leo Tolstoin aasialaisen tarun mukaan tehty
kertomus miehestä, jolla ei ollut paitaa, mutta joka silti vakuutti
olevansa täysin onnellinen, juolahti taas mieleeni. Ja kaikki nuo jalot
helleenit, Diogenes, Menippos, Kyniskos y.m., nehän saarnasivat samaa
oppia, että onnellisinta on olla mitään omistamatta. Heitä sanottiin
»kyynikoiksi» (koiriksi), mutta heidän oppinsa on vallannut maailmat,
tosin toisella nimellä. Juuri tuollaisille on pelastus luvattu, ja he
olivatkin kokoontuneet pyhään, rakastettuun Valamoonsa, missä komea,
suuri kirkko nosti taivaansinisen kattonsa yhtä siniselle taivaalle,
kullatun kupunsa hehkuvaa aurinkoa kohti. Täällä he tiesivät saavansa
vakuutuksen iloiselle opilleen, täällä he saivat nähdä rakkaat
pyhimyksensä, pyhän Meri-Miikulan (venäjäksi Nikolai Marskoi), joka
heille suopi purjetuulen, runsaan kalansaaliin, hyvän vuodentulon.
Miksipä he eivät ilakoisi?

Aamulla klo 4 soitettiin kokoon hotellin pitkissä, kaikuvissa
käytävissä. Koko toiviojoukko pukeutui ja peseytyi, ja kohta kuului
kovien saappaitten kapsetta kivilattialla. Avoimista ikkunoistamme
kuului ulkoa alituinen kips, kaps, kips, kaps koko pitkän aamun.
Ihmisparvet kiiruhtivat kirkkoon ja sieltä takaisin. Iloisina menivät
kirkkoon ja vielä iloisempina palasivat. Kirkossa pitkät, partaiset
venäläiset talonpojat laskeutuivat lattialle polvilleen, painoivat
otsansa lattiakiviä vasten, nousivat pystyyn, ristivät rintansa,
syleilivät suojeluspyhimyksensä patsaita. Mikä ihana, itsetiedoton
juhlan ele jokaisen miehen liikkeissä! Se oli kerrassaan mukaansa
tempaavaa. Silmät säikkyivät haltioituneina, ruumis taipui niin
ihmeen nöyrästi maahan, tukkakiehkurat nousivat ja laskivat ruumiin
liikkeitten tahdissa. Juuri sellaisena kuvittelen Jaakopin seitsemän
kertaa kumartaneen petettyä veljeään Esauta. Juuri täällä Valamon
pääkirkossa on minulla aina ollut sellainen tunnelma kuin seisoisin
keskellä Salomonin temppeliä, tahi jossain vanhassa aasialaisessa
pyhätössä tahi alkuaikain kristittyjen rukoushuoneessa. Aivan varmaan
on kreikkalaiskatolinen kirkko turmeltumattomimpana säilyttänyt
ensimmäisten kristittyjen kirkonmenot.

Mikä ihana näky, kun väki palasi kirkosta! He olivat jättäneet kirkkoon
syntitaakkansa, he olivat pesseet sielunsa puhtaiksi, he tunsivat
itsensä vapaiksi ja sovitetuiksi. Sentähden kasvot loistivat heidän
ulostullessaan ja kohdatessaan aamuauringon helakan leimun. Kun kerta
opetetaan, että ihminen joka hetki tekee syntiä ajatuksissa, puheissa
ja töissä, niin se kirkko on katsottava ihmisystävällisimmäksi, joka
helpoimmin poispyyhkäisee synnit. — —

       *       *       *       *       *

Vanha möröttäjä ja hapanlohko Schopenhauer väittää, että kaikki
matkakertomukset ovat ikäviä, koska niissä vain puhutaan mitä silmä
näkee ilman aprikoimisia ja ajatuksenilmauksia.

En ole tahtonut tehdä tälle kalkkiutuneelle pessimistille mieliksi,
mutta en ole sitä voinut välttää. En pääse ajatuksistani enkä
aprikoimisistani matkoillani. —

Niitten suomalaisten joukossa, jotka meidän aikana majailivat
Valamossa, kiinnittyi huomioni varsinkin muutamiin Impilahden ja
Jaakkiman poikiin. He hakivat heinätyötä munkeilta. He olivat kaikki
herraskaisesti puetut, valkoiset kaulukset kaulassa, mansetit käsissä,
ja »kellonvitjat ne loist', ja kellonvitjat ne loist'» j.n.e. Nämä
tekivät aunukselaisten keskellä perin sivistyneen vaikutuksen, vaikka
vain olivatkin heinämiehiä. He olivat tavanneet kaksi nuorta, solakkaa
palvelijatarta, kotoisin Jaakkimasta, mutta Helsingissä palveluksessa,
ja kiemailivat mitä kohteliaimmin näiden kanssa.

Mikä suunnaton juopa avautuikaan näitten ja aunukselaisten välille! ‒ ‒

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna menimme taas Konkordia laivassa takaisin Jaakkimaan.

Konkordiassa on yläkansi, jommoista saa hakea. Sillä on sekä pituutta
että leveyttä. Siellä saa mitä perusteellisimpia aurinkokylpyjä.
Mutta koko pitkän kannen yläpuolella, kokasta perään saakka, kulkee
eri korkeudella pyöreä teräskisko, joka kierii ympäri, niin pian
kuin perämies kääntää ruotelia. En ole missään nähnyt niin pitkää
perämelaa enkä missään niin selvästi näytteille pantua. — Kunnia vanhan
Konkordian rakentajalle! — Poikavuosinani oli tapana salaa istuutua
kiskolle. Kun perämies pyöritteli ruotelia, romahdettiin mäiskis
kannelle. Tämä tuotti meille paljon suurempaa huvia kuin kaikki Saimaan
ihanat näköalat. Samainen teräskisko sijaitsee yhä edelleen Konkordian
kannella.

Tämä 10 vuoden vanha kisko aiheutti vielä nytkin aivan erinomaisen
nautinnon nuorisolle. Istuimme varhaisena aamuhetkenä Konkordian
kannella. Laatokka lepäsi peilikirkkaana ja aurinko kiipesi taivaan
vahvuudelle ja loimotteli lämpimästi. Suomalaisia ylioppilaslaulajia
naisineen oli keräytynyt kannelle. He virittivät laulun toisensa
perästä ja houkuttelivat siten nuoria venakoita, Valamon
toivioretkeläisiä, kannelle. Nämä asettuivat kiskon vasemmalle
puolelle. Samassa kannettiin kannelle käheä gramofoni, joka heti
rupesi kitkuttamaan vanhoja valsseja. Ylioppilaat kiepsahtivat ylös
paikoiltaan ja pyysivät heti pyhiinvaeltajat tanssiin. Tanssittiin
kiskon oikealla puolella — mutta kisko muodosti aidan. Eräs
ylioppilaista rohkaisihe ja heilautti naisensa korkealle ilmaan yli
siunatun kiskon. Seurasi yleinen heilautus. Pyhiinvaeltajattaret
lensivät kuin pääskyt ilmassa, tanssivat, hymyilivät ja pitivät iloa.
He olivat niin sydämestään suruttomia, he olivat puhtaiksi ja iloisiksi
pestyt Valamon upeassa pääkirkossa. ‒ ‒

Palatessamme Jaakkimasta suuntasimme kulkumme Karjalan rintamaitten
halki Kurkijoen ja Hiitolan kautta Vuoksen laaksoon. Kurkijoella oli
majatalo, joka enemmän muistutti hotellia kuin maalaistaloa. Mutta
syrjäisessä Kaukolassa nähtiin taas majatalo tuota karjalaista mallia.
Sitä tarkastamaan. Laskeuduimme alas vaunuistamme ja tilasimme ruokaa.
Perin ylhäisen näköinen emäntä riensi heti kyökkiinsä. Hetken kuluttua
oli meillä taas pöytä koreana. Ruokalajien joukossa pihvejä. Mielestäni
tämä meni liian pitkälle. Rupesin kuulustelemaan.

— Kuinka te voitte täällä maan sopukassa keskellä palavinta kesää
tarjota liha-annoksia? Automobiiliko se loihtii esille tällaisia
ihmeitä? Ainoastaan autoväellekö te katatte pöydän tällaisilla
herkuilla? Vastatkaapa, olkaa hyvä, käsi sydämellä!

— Kaikki, ei ainoastaan autolla kulkijat, saavat liharuokia, kun vain
malttavat odottaa. Minulla on nimittäin ihmeen syvä kaivo. Sinne lasken
alas lihapalat säilöön, en tietysti veteen, vaan lähelle pintaa.
Ne säilyvät ihmeellisesti. Kun sitten hienoa väkeä tulee (yleinen
kumarrus meidän puoleltamme), hinataan lihat yläilmoihin, hakataan ja
paistetaan. Siinä salaisuus.

— Kai sitä vähän tipahtaa lihanmehua kaivoon. Voitteko päälle
päätteeksi keittää lihalientä kaivovedestä?

Karjalassa uskaltaa laskea räikeää pilaa. Emäntä ei närkästynyt tästä
leikinlaskusta.

Olen ylevässä kielessä lukenut viisauden lähteestä, paheitten
lähteestä, josta Jumala varjelkoon, tarulähteistä, joissa
kuninkaanpojat uiskentelevat sammakon haahmossa, mutta miksi Kaukolan
kaivoa on sanottava, en tiedä. Ehkä kaivohuoneeksi! Pihvit ainakin
olivat, yhtä mehevät ja suuret kuin serkkunsa Helsingin Kaivohuoneessa.

Toimittaaksemme perusteellisen tarkastuksen rupesimme hakemaan
syöpäläisiä. Hoi, hoi! Kirppu! Kaikki hyökkäsivät paikalle. Aivan
oikein. Siinä se istui ja kiristeli hampaitaan, valmiina salamannopeaan
hyökkäykseen. Kellä oli vilkkaat sormet! Minulla. Kuletin varovasti
peukaloni ja etusormeni petoa kohti. Se ei liikahuttanut jäsentäkään.
Kas niin, nyt se oli kiinni!

— Kovakuoriainen! Peukaloinen kovakuoriaisten joukossa! Eläköön
synnyinmaa! Eläköön _kirputon_ Suomi!

— Niin, eläköön Suomi, eläköön!!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEA RISTIIN JA RASTIIN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.