Oberlén perhe

By René Bazin

The Project Gutenberg eBook of Oberlén perhe
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Oberlén perhe

Author: René Bazin

Translator: Aune Krohn

Release date: June 26, 2024 [eBook #73920]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1903

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OBERLÉN PERHE ***





OBERLÉN PERHE

Kirj.

René Bazin


Ranskankielestä suomensi

Aune Krohn





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.




SISÄLLYS:

   I. Helmikuun yö Elsassissa.
  II. Tutkinnon alaisena.
 III. Perhe ensi kertaa koolla.
  IV. Kotilieden vartijat.
   V. Matkatoverit.
  VI. Rajalla.
 VII. Pääsiäis-aatto.
VIII. Corolis'in luona.
  IX. Kohtaaminen.
   X. Salaneuvos Brausigin päivälliset.
  XI. Epätietoisuudessa.
 XII. Humalankorjuu.
XIII. Obernain valleilla.
 XIV. Viimeinen ilta.
  XV. Tulo rykmenttiin.
 XVI. Minières'in metsässä.





I.

HELMIKUUN YÖ ELSASSISSA.


Kuu kohousi Reinin usvain yläpuolella. Mies, joka par'aikaa kulki
alas polkua Vogeeseilla — aimo metsästäjä, tottunut kulkija, jolta
ei mikään jäänyt huomaamatta — oli sen juuri äsken havainnut
korkeiden puiden kaarroksessa. Pian hän joutui kuusikon peittoon.
Mutta jo tuo ainoa silmäys, jonka hän metsän- aukion kohdalla loi
vaikenevaan yöhön, muistutti hänelle, miten kaunis oli ympäröivä
luonto. Mielihyväntunne värähdytti häntä. Kylmä ja tyyni oli ilma.
Myös syvänteistä nousi hiukan sumua. Siinä ei tuntunut vielä
keltanarsissojen ja metsämansikkain tuoksua; ainoastaan tuota toista,
nimetöntä, vuodenajatonta lemua, joka henkii pihkasta, lakastuneista
lehdistä, jälleenvihertyvistä nurmikoista, kaarnasta, joka puun
vereksellä pinnalla paisuilee, ja sammalesta, metsän ikuisesta kukasta.
Vaeltaja hengitti syvään tätä mieluista tuoksua, parisenkymmentä
askelta eteenpäin astuessaan, ja niin tuttua kuin hänelle olikin metsän
öinen juhlallisuus, taivaan valoisuus, maan tuoksut, äänettömän elämän
värähtelyt, hän puoliääneen virkahti: »Eläköön talvi! Eläkööt Vogeesit!
Teitä he eivät ole voineet turmella!» Ja hän pisti sauvan kainaloonsa,
vielä hiljemmin, kulkeakseen mutkikkaan polun hiekalla ja kuusen
neulasilla, sitten hän katsahti taakseen, sanoen:

— Käy varoen, Fidèle-ystävä: tämähän on sanomattoman kaunista!

Kolme askelta hänestä asteli korkeajalkainen espanjalaishurtta,
suippokuonoinen kuin vinttikoira; se näytti aivan harmaalta, mutta oli
päivänvalolla keltatäpläinen ja vaaleanruskea, käpälät, vatsa ja häntä
pehmeiden karvaripsujen reunustamia. Tuo viisas eläin tuntui ymmärtävän
isäntänsä, sillä se jatkoi kulkuaan hiljaa kuin kuu, joka liukui pitkin
kuusten latvoja.

Pian tunkeusi valo esiin tiheäin oksain väliltä, rikkoi varjon
tai karkotti sen laajoilta aloilta, levisi rinteille, kietoutui
puunrunkojen ympärille tai sai ne hohtamaan, ja jääkylmänä, väräjävänä
ja sinisenä se noista samoista puista loi uuden, päivällä olemattoman
metsän. Se oli mahtava, lumoava, äkkinäinen luoma. Kymmenessä
minuutissa se oli tehty. Ei värähdyskään sen syntyä ilmaissut.
Yhä enemmän hurmanneena jatkoi Ulrich Biehler kulkuaan, toisinaan
notkistuen paremmin nähdäkseen metsään sisään ja kumartuen syvänteiden
yli, sydän sykkien, kaula kurossa, kuni vuorivuohet, joiden on
jätettävä rotkonsa syöntipaikkaa saavuttaakseen.

Tämä innostunut, mieleltään vielä nuorekas vaeltaja ei kuitenkaan
ollut enää mikään nuori mies. Ulrich Biehler, jota paikkakunnalla
nimitettiin Ulrich herraksi, oli kuusikymmenvuotias; sitä todistivat
melkein valkoisenharmaa tukka ja parta. Mutta hän oli ollut aikoinaan
muita nuorekkaampi, niinkuin on niitä, jotka ovat toisia miehekkäämpiä
tai kauniimpia, ja jotain siitä oli jäljellä. Hän asui keskellä
Pyhän Odilian vuoristoa, täsmälleen neljänsadan metrin korkeudessa,
metsätalossa, joka ei noudattanut mitään rakennustaiteen sääntöjä
ja oli viljelysmaata vailla, ell'ei ota lukuun rinneniittyä, missä
se sijaitsi, ja talontakaista pientä hedelmätarhaa, jossa ankarat
talvet säännöllisesti tekivät tuhojaan. Hän oli ollut uskollinen
tälle perimällensä talolle, jonka isä oli ostanut vain loma-aikojaan
varten, ja asui siinä vuodet umpeensa aivan yksinään, vaikka hänellä
kyllä oli tasangolla paljon ystäviä, niinkuin maatakin. Ihmisarka hän
ei ollut, mutta hän ei mielellään luopunut omasta elämästään. Häntä
ympäröikin siksi jonkinmoinen taruverho. Kerrottiin, että hän v. 1870
muka oli puettanut kaikki maaseutulaiset hopeakypäreihin, joiden
laesta hevosenharjan lailla riippui naishiuksia. Kukaan ei tiennyt,
oliko se vain juttua. Mutta kaksikymmentä kunnon ihmistä Elsassin
tasangolta tiesi vakuuttaa, ett' ei ollut aikoinaan ranskalaisten
rakuunain joukossa väsymättömämpää ratsumiestä, rohkeampaa vakoojaa
eikä hellempää, omia kärsimyksiään unohtavampaa onnettomuustoveria kuin
Ulrich herra, Heidenbruchin omistaja Pyhän Odilian vuoristosta.

Hän oli pysynyt ranskalaisena saksalaisenkin hallituksen alla. Se
oli hänen ilonsa, mutta samalla monien hankaluuksien syy, joita hän
koetti joko poistaa tai kestää muka korvaukseksi siitä, että hänen
armosta annettiin hengittää Elsassin ilmaa. Hän osasi säilyttää
arvokkaisuutensa, vaikka olikin valvonnan-alaisen ja tuskin suvaitun
asemassa. Ei ainoatakaan myöntymyksen sanaa, joka olisi ilmaissut
hänen unohtaneen rakkaan Ranskan, mutta ei mitään ärsyttämistäkään
eikä mitään hyödyttömiä mielenosoituksia! Ulrich herra matkusteli
paljon Vogeeseilla, missä hän siellä täällä omisti metsäpalstoja,
joiden hoitoa hän itse johti. Hänen metsänsä olivatkin paraimpia
Ala-Elsassissa. Vaikka hänen talonsa oli ollut 30 vuotta vierailta
suljettu maansurun tähden, oli sillä kuitenkin mukavuuden ja hienon
aistin maine. Ne harvat, elsassilaiset tai ranskalaiset, jotka olivat
astuneet sen kynnyksen yli, ylistivät isännän kohteliaisuutta ja
vieraanvaraisuutta. Varsinkin talonpojat rakastivat häntä, ne, jotka
olivat sotineet hänen rinnallaan, ja vieläpä heidän poikansakin, ja he
nostivat lakkiaan, kun Ulrich herra ilmestyi heidän viinitarhansa tai
apilaniittynsä kolkkaan. Hänet tunnettiin jo kaukaa hennosta, solakasta
vartalostaan ja tavastaan esiintyä keveäkuosisessa puvussa, joka oli
Pariisista ostettu ja säännöllisesti jotain ruskeaa värivivahdusta,
aina tummasta pähkinäpuunruskeasta heleään tammenruskeaan saakka.
Huolellisesti hoidettu suippoparta teki kalpean puoleiset, sileät
kasvot pitkähköiksi; viiksien peittämä suu oli hymyilyyn altis;
ulkoneva, suoraselkäinen nenä ilmaisi syntyperää; harmaisiin silmiin,
jotka olivat kauniit ja lempeät, tuli Elsassista puhuttaessa ylpeä,
uhkamielinen ilme; lopuksi leveä otsa, jota vielä levensi kaksi
harvempaa kohtaa karheassa, tiheässä, lyhyeksi leikatussa tukassa,
kuin kaksi aukiota taajassa pensaikoissa, loi jotain uneksivaa näihin
sotilaskasvoihin.

No niin, tänä iltana oli Ulrich herra palannut tarkastamasta
metsänhakkuuta Bruche-laakson vuoriseudussa, eivätkä palvelijat
odottaneet hänen uudelleen lähtevän liikkeelle, kun hän aterian jälkeen
virkkoi sisäkölleen, vanhalle Liselle, joka tarjoili pöydässä:

— Sisarenpoikani Jeanin oli määrä saapua tänä iltana Alsheimiin, ja
epäilemättä saisin nähdä hänet täällä, jos odottaisin huomiseen, mutta
mieluimmin tapaan hänet jo tänään tuolla alhaalla. Lähden siis. Jätä
avain oven viereen ja pane maata!

Pian oli hän viheltänyt luokseen Fidèlen, ottanut sauvansa ja laskeunut
alas polkua, joka viidenkymmenen askelen päässä Heidenbruchista katosi
metsikköön.

Tapansa mukaan oli Ulrich herra puettu merimiesmekkoon ja
keltaisenruskeihin polvihousuihin; päätä verhosi samettinen
metsästyslakki. Hän oli astunut nopeasti ja vajaassa puolessa tunnissa
ennättänyt siihen kohtaan, missä polku yhtyi leveämpään, matkailijoille
ja Pyhän Odilian toivioretkeläisille rakennettuun tiehen. Paikka oli
merkitty matkaoppaisiin, koska sieltä voi sadan metrin laajuudelta
seurata virran juoksua, joka alempana tasangolla kulki Alsheimin kylän
läpi, ja varsinkin kun täältä, syvänteen reunalta, kulmauksesta,
jonka muodostivat viljelysmaita lähenevät rinteet, päiväsin saattoi
nähdä palasen Elsassia, kyliä, peltoja, niittyjä, sekä hyvin etäällä
Rein-virran himmeänä hopeajuovana ja Schwarzwaldin vuoret sinervinä
kuin pellavankukat, pyöreinä kuin kukkaköynnös. Huolimatta yöstä,
joka rajotti näköä, katsahti Ulrich herra tottumuksesta eteensä
tielle saavuttuansa; mutta ei hän nähnyt muuta kuin kolmekulmaisen
palasen teräksenväristä yötä, missä ylhäällä välkkyi taivaan tähtösiä
ja alhaalla loistavia pisteitä samansuuruisina, mutta ohuen verhon
peitossa ja valokehän ympäröiminä: ne olivat Alsheimin kylän lamput ja
kynttilät. Vaeltajamme ajatteli sisarenpoikaansa, jota hän pian oli
puristava rintaansa vasten, ja kyseli mielessään: Kenenkähän tavannen?
Minkälainen hän lienee kolmen vuoden poissaolon jälkeen, kolmen
Saksassa vietetyn vuoden perästä?

Vain hetkiseksi oli Ulrich herra pysähtynyt. Hän kulki tien poikki ja
oikasi pyökkimetsän kautta, joka jyrkän rinteen alla liittyi uuteen
kuusikkoon, missä hän oli jälleen pääsevä tielle. Alimpain oksain
kärjessä värähteli vielä muutamia kuivia lehtiä, mutta suurin osa
oli jo pudonnut edellisen vuoden lehtien päälle, jotka peittivät
joka tuumankin maanpinnasta ja silkinhienoiksi ja aivan kalpeiksi
muuttuneina muistuttivat tavattoman tasaista, vaaleaa kivitystä;
sammalen marmoroimat rungot kohosivat säännöllisinä kuin pylväät,
ja tuolla aivan ylhäällä lähenivät latvat toisiaan ohuitten oksain
yhdistäminä, jotka ikäänkuin kuvailivat holvia, päästäen kuitenkin
valon tunkeumaan lävitse. Jotkut pensaat häiritsivät viivain
sopusointua. Satakunnan askelta alempana viheriä lehtisalpaus oli kuin
tämän rauniokirkon vankkana muurina.

Äkkiä kuuli Ulrich herra edempänä kuusikossa, jota kohti hän kulki,
vähäistä kolinaa; toinen sitä tuskin olisi huomannutkaan. Äänen
synnytti kivi, joka esteitä vasten törmäten ja taas takaisin poukahtain
yhä kiihtyvällä nopeudella vieri rinnettä alas. Kolina heikkeni ja
päättyi pieneen, mutta selvään paukahdukseen, joka ilmaisi, että kivi
oli joutunut piikivisen syvänteen pohjaan ja siellä särkynyt. Metsään
oli hiljaisuus palannut, kun toinen, kolinasta päättäen paljon pienempi
kivi myös alkoi vieriä pimeässä. Samassa pöyristi koira karvojaan ja
lähestyi muristen isäntäänsä.

— Hiljaa, Fidèle, sanoi tämä, heidän ei pidä saada nähdä minua.

Ulrich herra heittäytyi nopeasti puun taa, käsittäen, että joku
elävä olento kapusi metsän kautta ylöspäin, ja hän aavisti, kuka oli
tulossa. Tunkiessaan katseensa tumman kuusiverhon läpi, hän näkikin
hevosen pään, etujalat ja piakkoin sen koko ruumiin. Sieramista nousi
yhtämittaa valkoista höyryä yö-ilmaan. Eläin ponnisteli kiivetäkseen
ylen jyrkkää rinnettä. Joka lihas jännitettynä, etujalat koukussa,
vatsa miltei maata laahaten, se kulki hypähdellen eteenpäin, mutta
melkein äänettömästi painuivat kaviot sammaleeseen ja maan tiheään
kasvipeitteeseen, saaden tuskin muuta siirtymään kuin lehdet, jotka
vierivät toistensa yli litsottain kuin vesipisarat. Selässä istui
ratsumies heleänsinisessä puvussa, hevosen kaulan yli kumartuneena ja
pitäen keihästään milt' ei vaakasuorassa, aivan kuin olisi vihollinen
lähellä ollut. Miehen ja hevosen hengitys yhtyivät yön kylmässä. He
kulkivat reutoen eteenpäin, kuin olisivat kamppailleet. Pian taisi
vaeltajamme erottaa takin keltaiset nauharuusut, mustat saappaat
tummain housujen jatkona sekä satulakaaresta riippuvan suoran miekan,
ja hän tunsi tulijan ratsumieheksi Strassburgin linnaväen reiniläisestä
husaarirykmentistä; sitten, tämän tultua lähemmä, hän erotti keihään
musta-valkoisessa lipussa keltaisen kotkan, aliupseerin merkin. Matalan
lakin alta näki hän parrattomat, verevät, hiestyneet kasvot sekä
levottomat, kesyttömät, punertavanruskeat silmät, jotka tavantakaa
vilkuilivat oikealle, ja hän mainitsi aivan hiljaa nimen Gottfried
Hamm. Tämä oli poliisimiehen poika Obernaista ja reiniläisten husaarien
ylin majoittaja-upseeri. Ratsastaja hiipasi kulkiessaan puuta, jonka
takana Ulrich herra oli kätkössä; miehen ja hevosen varjo ulottui
aina elsassilaisen jalkoihin ja läheiselle sammalikolle asti; hien ja
ratsasvaljaitten hajua tuntui jäljestäpäin. Kun mies sivuutti puun,
katsahti hän kerran vielä oikealle. Ulrich herra silmäili samaan
suuntaan pitkin pyökkimetsikön pituutta. Kolmisenkymmentä metriä
etäämpänä, samassa linjassa ratsumiehen kanssa, huomasi hän toisenkin
ylöspäin pyrkivän ratsumiehen, sitten kolmannen, joka näytti enää
vain harmaalta varjokuvalta pylväitten välillä, ja lopuksi arvasi hän
liikkuvista varjoista, että kauempana oli vielä toisia sotamiehiä
ja toisia hevosia hapuilemassa vuorta ylös. Ja äkkiä välähti metsän
pimennossa, juuri kuin olisi kiiltokuoriainen lentänyt. Se oli merkki.
Kaikki siirtyivät askelen oikealle, ja äänettöminä, hiljaa riviin
asettuen, he jatkoivat salaperäisiä liikkeitään.

Varjot häilyivät vielä hetkisen metsän syvyydessä; murtuvien,
tallattujen lehtien kahina hiljeni; sitten se lakkasi kokonaan, ja
öinen metsä tuntui jälleen autiolta.

— Julma, hirveä vihollinen, joka yötä päivää harjoittelee! sanoi
Ulrich herra puoliääneen. Aivan varmaan seisoi tuolla alhaalla polulla
upseeri. Häneen he kaikki katsoivat. Hän nosti miekkansa, kuu valaisi
sitä, ja lähimmät miehet sen näkivät. Kaikki tekivät käännöksen. Kuinka
hiljaa he liikkuivat! Olisipa sota ollut, niin tappanut olisin toki
pari heistä!

Sitten huomasi hän koiransa, joka katseli häneen rauhottuneena, kuono
ilmassa ja häntäänsä heilutellen. Hän virkkoi:

— Niin, niin, johan ne menivät... Sinä et pidä heistä enempää kuin
minäkään...

Ennenkuin uudelleen lähti kulkemaan, odotti hän, kunnes oli varma, ett'
eivät husaarit enää tulisi hänen tielleen. Saksalaisten sotamiesten
tapaaminen oli hänelle vastenmielistä. Hän kärsi siitä, tuntien
voitetun epämääräistä ylpeyttä, kärsi uskollisuudessaan Ranskaa
kohtaan, ja rakkaudessaan, joka aina pelkäsi uutta sotaa, vaikka sen
puhkeaminen hänen hämmästyksekseen näkyi siirtymistään siirtyvän. Hän
saattoi tehdä pitkiä kierroksia välttääkseen tiellä marssivia joukkoja.
Miksi olivatkin nuo husaarit tulleet häiritsemään hänen matkaansa
Alsheimiin? Taas muistui hänelle mieleen sotamiesten harjoitukset,
muistui jälleen itsepintainen Länsi tuolla alhaalla tasangolla, muistui
tuo raateleva peto, joka notkealiikkeisenä, valppaana maleksi Vogeesien
huipulla katsellen, milloin alas hyökätä...

Ulrich herra asteli pyökkimetsikköä alas pää painuksissa, mieli täynnä
surullisia muistelmia, jotka heräsivät sanasta, jopa vähemmästäkin,
eloon; ja kummako se, sillä nuo toisiinsa kutoutuneet, menneisyyden
helmasta herkästi nousevat muistot käsittivät koko hänen nuoruutensa...
Hän koetti, hänkin puolestaan, liikkua hiljaa, antoi koiran kulkea
jäljessään eikä hyväillyt sitä, kun tuo kelpo eläin hieroi kuonoaan
isäntänsä riippuvaa kättä vasten ikäänkuin sanoakseen: »Mikä sinun on?
Johan ne menivät! Neljännes-tunnissa vei leveämpi tie, jolle Ulrich
herra oli päässyt pyökkimetsikön loputtua, hänet metsän laitaan.
Kylmempi ja navakampi tuuli puhalteli pähkinäpuiden ja tammien välillä
tasangon reunassa. Ulrich herra pysähtyi, kuunteli oikealla korvallaan
ja kohautti tyytymättömänä olkapäitään, sanoen:

— Kyllä he palaavat! Eikä kenelläkään tule olemaan vihiäkään heistä!
Mutta unohtakaamme heidät nyt ja menkäämme Jean Oberléta tervehtimään!

Ulrich herra laskeusi alas viimeiseltä jyrkänteeltä. Vielä muutama
askel, niin hän pääsi tammien ja varvikkojen verhosta, jotka kätkivät
häneltä avarammat maat. Koko taivas tuli näkyviin, ja alhaalla,
edessä, vasemmalla, oikealla, jotain vielä hivelevämmän sinistä, vielä
utuisempaa: Elsass! Maasta kohosi yön satona ketojen ja kasteisten
ruohojen tuoksua. Tuuli sitä lennätteli, tasangon ainainen kylinä
tuuli, Reinjoen kuljeksiva kumppani. Erikoispiirteitä ei voinut erottaa
pimennossa, jonka helmassa Elsass uinaili. Näki vain noin muutaman
sadan metrin päässä ääriviivat yhteensullotusta, tiheästä kattoryhmästä
harmaan kellotapulin ympärillä, joka aluksi oli aivan pyöreä ja viimein
päättyi terävään huippuun. Siellä oli Alsheimin kylä. Ulrich herra
kiirehti askeliaan, tapasi pian uudelleen nopeakulkuiseksi joeksi
muuttuneen virran, jonka reunaa hän oli kulkenut vuoristossa, seurasi
sitä ja näki edessään, yhä selväpiirteisemmin, Alsheimin ensimmäisen
talon korkeana ja jykeänä kohoavan keskellä talven paljastamaa puistoa.
Sen omistaja oli Oberlén perhe.

Talo oli rakennettu oikealle tiestä, josta sen erotti ensin valkea
muuri ja sitten yli kaksisataa metriä pitkältä tilan halki juokseva
joki. Joesta saivat ensin koneet tarvittavan vesimääränsä, ja sitten
jatkoi se leveämpänä taidokkaasti kulkuaan puiden välillä aina
laskuunsa saakka. Ulrich herra meni suuresta valurautaportista, joka
oli tien puolella, kulki sitten sillan yli sekä sivuutti portinvartijan
pienen majan. Oikealle jäivät täydet lautatarhat pinottuine puineen,
ristiinpantuine lankkuineen ja salkoineen ja vaunuvajoineen, ja Ulrich
herra läksi vasenta käytävää, joka kierteli tiheiden pensasten ja
nurmikenttäin välillä, ja saapui kaksikerroksisen, taitekattoisen talon
ulkoportaille; rakennus oli punaisista Savernen kivistä ja vuosisadan
keskivaiheilta alkujaan. Kello oli puoli yhdeksän. Ulrich herra nousi
nopeasti ensi kerrokseen ja kolkutti erään huoneen ovea.

Nuorekas ääni vastasi: »Sisään!»

Ulrich herralle ei jäänyt aikaa ottaa lakkia päästään. Sisarenpoika
Jean Oberlé tarttui häntä käsivarteen, veti hänet sisään ja syleili
häntä sanoen:

— Tervetuloa, Ulrich eno! Voi kuinka hauskaa! Mikä oiva ajatus!

— Kas niin, päästä minut! Hyvää iltaa, Jean! Oletko äsken saapunut?

— Kello kolmen aikaan tänään iltapuolella. Huomenna olisin tullut teitä
katsomaan, arvaattehan sen.

— Olin varma siitä. Mutta en malttanut pysyä kotona; lähteä täytyi
sinua tervehtimään. Kolmeen vuoteen en ole sinua nähnyt, Jean! Annahan,
kun katselen sinua!

— Niinkuin haluatte! vastasi nuori mies nauraen. Olenko muuttunut?

Hän oli vetänyt enolleen nahkapäällyksisen nojatuolin ja itse istunut
vaipalla peitetylle sohvalle, joka seisoi seinää vasten. Heidän
välillään oli työpöytä, jolla paloi pieni, siselöity metallinen
öljylamppu. Läheisestä ikkunasta saattoi kohotettujen uutimien
välitse nähdä kuun valaiseman, hiljaisen, yksinäisen puiston. Ulrich
herra tarkasteli Jeania uteliaasti, ylpeydellä ja liikutettuna.
Hän oli vielä kasvanut, oli hiukan pitempi enoaan. Hänen vakavat
elsassilaispiirteensä olivat käyneet avonaisemmiksi ja lujemmiksi.
Tummat viikset olivat entistään tuuheammat; koko käytös oli
luonteva kuin miehellä, joka on nähnyt maailmaa. Häntä olisi voinut
luulla etelämaalaiseksi; sillä ajellut posket olivat kalpeat kuin
italialaisen, silmät tummakehyksiset, tukka sivujakauksineen tumma
sekin, ja verettömät olivat myös huulet, joiden välistä näkyi hänen
puhuessaan tai nauraessaan kauniit, terveet, läpikuultavat hampaat.
Mutta monet seikat osoittivat hänet elsassilaiseksi: kasvojen leveys
poskipäitten kohdalta, silmät, viheriät kuin Vogeesien metsät, ja
tanakka leuka, sellainen kuin laakson talonpojilla. Hänessä olikin
jotain heitä muistuttavaa, sillä hänen esi-isänsä oli astellut
auran jäljessä. Hänellä oli heidän kelpo ratsumiehelle ominainen
ruumiinrakenteensa. Eno arvasi myös nuorekkaasta katseesta, jonka hän
kohtasi, ett' ei kahdenkymmenenneljän ikäinen Jean Oberlé nyt jälleen
tavattaessa ollut juuri toisenlainen kuin se Jean, minkä Ulrich eno
ennen vanhaan oli tuntenut.

— Et, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, sinä olet entiselläsi;
sinusta on vain tullut mies. Pelkäsin paljoa suurempia muutoksia.

— Miksi niin?

— Siksi, lapseni, että varsinkin sinun iälläsi ovat matkat koetuksia...
Mutta, kuulehan, mistä oikeastaan nyt tulet?

— Berliinistä, missä olen myös suorittanut referendaari-tutkintoni.

Eno naurahti katkonaisesti, mutta lakkasi pian, ja nauru katosi hänen
harmaaseen partaansa.

— Nimittäkäämme sitä oikeustutkinnoksi, jos suvaitset.

— Kernaasti minun puolestani, eno-kulta.

— No niin, kerrohan minulle nyt tarkemmin itsestäsi ja varsinkin anna
vereksempiä tietoja, sillä jo enemmän kuin vuoden on todistus ollut
taskussasi. Miten olet viettänyt aikasi?

— Se on pian sanottu. Toissa vuonna oleskelin, kuten tiedätte,
Berliinissä, päättäen oikeusopintojani. Viime vuonna harjottelin
erään asianajajan luona elokuuhun asti. Sen jälkeen vietin oikeaa
kulkurielämää, matkustellen isäni luvalla Unkarissa, Kroatiassa ja
Kaukaasiassa. Siihen kulutin puolen vuotta; palasin sitten Berliinin
kautta, noutaakseni sieltä opintoaikaiset tavarani sekä käydäkseni
muutamain luona jäähyväisillä, ja tulin kotiin...

— Totta tosiaan, isäsi... Häntä en ole tullut kysyneeksi, kiire kuin
oli tavata sinua. Kuinka hän voi?

— Hän ei ole kotona.

— Mitä, täytyikö hänen lähteä pois kotiintulosi iltana?

Jean vastasi hiukan katkerasti:

— Hänen täytyi olla läsnä suurilla päivällisillä neuvosherra von
Boscherin luona. Sisareni otti hän mukaansa. Se tuntui olevan
suuremmoinen vastaanotto.

Syntyi vähäinen hiljaisuus. Ei kumpikaan nauranut enää. He tunsivat,
että kolmen minuutin puhelun jälkeen heidän välilleen oli tunkeutunut,
aivan lähelle, päivän polttava kysymys ärsyttävänä ja turmiota
uhkaavana, tuo kysymys, jota ei voi välttää, joka yhdistää ja
erottaa, joka piilee kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten, kaikkien
kunniavirkojen, kaiken sorron ja kaikkien laitosten pohjalla, tuo sama,
joka kolmekymmentä vuotta on pitänyt Eurooppaa aseissa.

— Söin yksin, alkoi Jean... se on: iso-isäni kanssa.

Hänen läsnäolostaan tuskin voi puhua, miesraukan. Onko hän aina vaan
yhtä voimaton, yhtä sairas?

— Mieleltään hyvinkin vilkas, sen voin vakuuttaa.

Syntyi toinen äänettömyys, jonka perästä Ulrich herra kysyi epäröiden:

— Entä sisareni, äitisi? Onko hän muassa?

Nuori mies vastasi myöntävästi pään nyökäyksellä.

Ja toisen tuska kävi niin valtavaksi, että Ulrich herran täytyi
kääntää pois katseensa, jott' ei kaikki se kärsimys, joka siinä
kuvastui, tulisi ilmi. Sattumalta pysähtyi se seinällä riippuvaan
dekoratsioonitaiteilija Spindlerin vesivärimaalauksen, joka esitti
kolmea kaunista elsassilaistyttöä kiikkumassa. Nopeasti loi hän
uudelleen silmänsä sisarenpoikaan, katsoi häneen suoraan ja sanoi
liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Entä sinä... Sinäkin olisit voinut mennä päivällisille neuvosherra
von Boscherin luo... läheisen suhteen nojalla, jossa olette näihin
saksalaisiin... Sinulla ei siis ollut halua seurata vanhempiasi?

— Ei.

Sana lausuttiin suoraan, koristelematta. Mutta Ulrich herra ei saanut
siitä selville, mitä hän halusi tietää. Niin, Jean Oberlésta oli tullut
mies. Hän ei soimannut omaisiaan, ei lausunut omaa ajatustaan ilmi
muita syyttäen. Eno jatkoi yhä ivallisesti:

— Ja kuitenkin, poikaseni, koko viime talvi huudettiin korviini
kertomuksia berliiniläisistä voitoistasi; ei minua säästetty; tiesin,
että tanssitit siellä vaaleaverisiä vihollisiamme; tunsinpa heidät
nimeltä...

— Oi eno hyvä, sanoi Jean vakavasti, älkäämme laskeko leikkiä noista
asioista, niinkuin ihmiset, jotka eivät uskalla katsoa toisiaan silmiin
eikä lausua ajatustaan. Olen tosin saanut toisen kasvatuksen kuin
te, eno, saksalaisen kasvatuksen. Mutta se ei estä minua sydämestäni
rakastamasta _tätä_ maata... päinvastoin.

Ulrich herra ojensi kätensä pöydän yli ja puristi Jeanin kättä.

— Sitä parempi! hän sanoi.

— Epäilittekö sitä?

— En epäillyt, lapseni; en vaan tiennyt siitä; näen niin paljon, joka
tuottaa minulle tuskaa, niin monta, jotka luopuvat vakaumuksestaan!

— Aikomukseni asettua Alsheimiin olkoon osotteena rakkaudestani
Elsassiamme kohtaan!

— Mitä! sanoi Ulrich herra hämmästyneenä. Sinä kieltäydyt astumasta
saksalaisen hallituksen palvelukseen, kuten isäsi tahtoo. Ei ole leikin
asia tehdä tyhjäksi hänen kunnianhimoisia ajatuksiaan sinun suhteesi.
Sinä olit hänen tulevaisuussuuunittelujensa esine... Tietääkö hän tästä?

— Hän lienee sen arvannut, mutta emme ole asiasta vielä puhuneet.
Minulla ei ole ollut siihen aikaa kotiintuloni jälkeen.

— Ja mihin aijot ruveta?

Iloinen hymy palasi Jean Oberlén huulille.

— Metsää luikkaamaan, kuten isä ja iso-isäni Philippe, ja aijon
asettua, keskuuteenne. Kun tutkintoni jälkeen matkustin Saksassa ja
Itävallassa, tein sen suureksi osaksi tutkiakseni metsänhoitoa, sahoja
ja sellaisia tehtaita kuin meidän... Tehän itkette?

— Enpä juuri.

Ulrich herra ei itkenyt, mutta hänen täytyi sormiensa päällä.
pyyhkiellä kosteita silmiään.

— Sepä olisi ilo, kaikin puolin, lapseni; voi, suuri todellinen ilo!
Nähdä sinut uskollisena sille, mitä rakastan enimmän maailmassa...
saada pitää sinut luonamme... kuulla päätöksesi, ett' et halua virkaa
etkä kunniaa niiltä, jotka ovat isänmaatasi sortaneet... niin, sitä en
enää uskaltanut uneksiakaan... Mutta suoraan sanoen, minä en voi tätä
ymmärtää... Olen aivan hämmästyksissäni... Miksi et ole kuin isäsi,
kuin Lucienne, jotka ovat julkisia... luopioita? Sinä olet harjoittanut
oikeusopintoja Munchenissä, Bonnissa, Heidelbergissä, Berliinissä;
palaat kotiin vietettyäsi neljä vuotta Saksassa, puhumattakaan
kouluvuosista. Kuinka et ole saksalaistunut?

— Olen vähemmän saksalainen kuin te.

— Tuskinpa.

Vähemmän kuin te, sillä tunnen heidät paremmin. Olen heitä
vertailemalla arvostellut.

— No niin?

— He ovat meitä alempana.

— Totta vie, sinä huvitat minua! Ei koskaan kuule muuta kuin
päinvastaista. Ranskassa varsinkaan eivät lakkaa ylistämästä
voittajiaan vuodelta 1870!

Nuori mies, jonka Ulrich herran innostus oli temmannut mukaansa,
lakkasi nojaamasta sohvan selkämystään, ja istuen etukumarassa, kasvot
lampun valaisemina, joka loi vilkkautta hänen viheriäisiin silmiinsä,
hän virkkoi:

— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Ulrich eno: en inhoa saksalaisia,
ja siinä eroan teistä. Minä milt' ei ihailen heitä, sillä heissä on
ihailtavia puolia. Minulla on ollut heidän joukossaan tovereita, joita
olen suuresti kunnioittanut. Olen löytävä vielä useampia. Olen toista
sukupolvea, joka ei ole nähnyt, mitä te olette nähnyt, ja jonka elämä
on toinen. Minä en ole tullut voitetuksi, näettekös!

— Sinä miekkoinen!

— Mutta kuta enemmän olen oppinut heitä tuntemaan, sitä enemmän olen
tuntenut olevani toista kuin he, toista rotua, ihanneluokkaa, johon
heillä ei ole pääsyä ja joka minusta on heitä ylempänä; ja sitä,
itsekään tarkoin tietämättä mistä syystä, nimitän Ranskaksi.

— Hyvä, Jean! Hyvä!

Vanha rakuuna-upseerikin oli kumartunut eteenpäin aivan kalpeana, ja
vain pöydän leveys erotti miehet toisistaan.

— Sitä, jota Ranskaksi nimitän, eno, sitä kannan sydämessäni kuin
unelmaa; se on maa, jossa on helpoin ajatella...

— Niin!

— Puhua...

— Aivan niin!

— Nauraa...

— Kuinka hyvin osaat!

— Missä sielunelämä on loppumattoman monivivahteinen; maa, joka hurmaa
kuin rakastettu nainen; maa kuin Elsass, mutta vielä ihanampi!

He olivat nousseet molemmat. Ulrich herra veti sisarenpojan luokseen ja
puristi intomielistä nuorukaista rintaansa vasten.

— Ranskalainen! sanoi hän. Ranskalainen olet luihin ja ytimiin saakka!
Poika-raukka!

Nuori mies jatkoi, nojaten päätään vanhuksen olkaa vasten:

— Siksi en voi elää tuolla alhaalla, Reinin toisella puolen, siksi
tahdon elää täällä!

Niin, oikein sanoin: poika-raukka! vastasi Ulrich herra. Kalkki on
muuttunut!... Täälläkin, kodissasi... Sinunlaisesi luonne, Jean, tulee
kärsimään... Minä ymmärrän kaikki nyt, kaikki...

Sitten päästi hän irti sisarenpoikansa:

Kuinka olen iloinen, että tulin tänä iltana!... Istuudu tuohon
viereeni... Meillä on paljon toisillemme sanottavaa!... Jean! Rakas
Jean!

Onnellisina he istuutuivat sohvalle vieretysten. Ulrich herra korjaili
epäjärjestykseen joutunutta suippopartaansa, jota hän huolellisesti
hoiti. Hän tyyntyi liikutuksestaan ja sanoi:

— Tiedätkö, että puhuessamme Ranskasta, olemme tehneet rikoksen, johon
ihmeen halusta hairahdun? Se ei ole, näet, sallittua... Jos olisimme
olleet ulkona ja Hamm olisi kuullut, niin lorun loppu olisi ollut —
oikeusjuttu!

— Tapasin hänet tänään iltapuolella.

— Ja minä näin hänen poikansa kaukana metsässä juuri äskettäin. Hän on
aliupseeri reiniläisessä husaarijoukossa... tulevassa rykmentissäsi...
Eikö kuulu vaunujen jyrinää?

— Ei.

— Kuuntelehan sentään!

He kuuntelivat katsellen ikkunan läpi puistoa, jota korkealle
kohonnut täysikuu valaisi, lyyranmuotoista nurmikenttää molempine
valkohietaisine käytävineen, tiheitä pensaita ja kaukana näkyviä sahan
tiilikattoja. Kaikki oli hiljaista; vain vesiputous tehtaan sulun
luona piti yksitoikkoista kohinaa; se tuntui milloin etenevän, milloin
lähenevän, aina sen mukaan, kuinka voimakas tai minkä suuntainen oli
kiihtyvä tuuli, joka tällä hetkellä puhalsi koillisesta, »katedraalin
katolta», kuten Ulrich eno sanoi, Strassburgia muistellen.

— Ei, kuten huomaatte, sanoi Jean Oberlé kuunneltuansa, sulku se
vain pitää melua. Isäni antoi kuskillemme käskyn mennä Molsheimiin
odottamaan kello 11.30 saapuvaa junaa. Meillä on aikaa jutella!

Heillä oli aikaa ja he käyttivät sitä. He alkoivat puhella hiljaisesti,
vapaasti ja kiirehtimättä, kuten ne, jotka ovat huomanneet
olevansa tärkeimmästä yhtä mieltä ja siksi voivat huoletta siirtyä
vähäpätöisempiin asioihin. Puhelu koski yhden vuoden vapaaehtoista
sotapalvelusta, jonka Jean oli saanut oikeuden suorittaa vasta
kahdenkymmenenneljän ikäisenä, uutta elämää, joka oli hänelle alkava
lokakuusta, hänen tulevaa asuntoaan Strassburgissa sekä sitä, miten
helppoa hänen olisi pistäytyä Alsheimissa milt' ei joka sunnuntai.
Kun tuo rakas nimi kerran oli tullut lausutuksi, innostuivat eno
ja sisarenpoika muistelemaan kotiseutua, ensin Alsheimia, sitten
Pyhän-Odilian vuoristoa, Heidenbruchin metsätaloa, Obernaita, Savernea,
missä eno omisti metsiä, ja Guebweileriä, missä hänen sukulaisiaan
asui. Koko Elsassin he täten loihtivat silmäinsä eteen. He ymmärsivät
niin hyvin toisiaan. Jalat ristissä, kumpikin omassa sohvannurkassaan
istuen he tupakoivat ja sinkahuttelivat vapaasti sanojaan, äänen
usein naurua helähdellessä. Juttua riitti niin pitkältä, että
schwarzwaldilaisen seinäkellon käki oven yläpuolella kukkui kaksitoista.

— Ettemme vain liene herättäneet iso-isääsi! arveli Ulrich herra
nousten ja osottaen kädellään seinää, joka erotti Jeanin ja sairaan
huoneen toisistaan.

— Emme suinkaan, sanoi Jean. Ei hän juuri enää saa unta nykyjään. Häntä
on varmaan ilahuttanut kuulla minun nauravan. Omaisten lähdettyä kello
viisi, vietin suuren osan ajastani hänen luonaan, ja minä pidin häntä
silmällä. Hän näkyy kuulevan ja ymmärtävän kaikki. Varmaan on hän
tuntenut teidän äänenne, ehkäpä erottanut sanojakin...

— Sepä olisi ollut hänelle hauskaa, lapseni! Hän kuuluu tuohon
ikivanhaan Elsassiin, joka teille kajastaa milt' ei satumaisena, ja
siihen liityn minäkin, joskin olen herra Oberléta nuorempi. Se oli
aivan ranskalainen se, eikä yksikään senaikuisista ihmisistä ole
muuttunut. Katsohan vain iso-isääsi tai vanhaa Bastiania! Me olemme
kärsinyt sukupolvi. Me edustamme surua, isäsi — alistumista.

— Entä minä?

Ulrich eno kiinnitti nuoreen mieheen terävän katseensa ja sanoi:

— Sinä! Sinä olet taru!

He olisivat tahtoneet hymyillä molemmat, vaan eivät voineet, ikäänkuin
tuo sana olisi ollut liian totta — eiväthän ihmisten arvelut
tavallisesti satu niin oikeaan — ja ikäänkuin he olisivat tunteneet,
että kohtalo piili näkymättömänä tässä huoneessa ja toisti sydämen
syvyydessä heidän kerallaan: »Niin, se on totta, hän on taru!»

Miksi olisi tuska puristanut heidän kurkkuaan, ell'eivät he olisi
tunteneet elämän salaperäisten voimain läheisyyttä? Ahdistus katosi.
Ulrich herra ojensi kätensä sisarenpojalleen vakavampana, kuin jos
ei olisi tullut lausuneeksi tuota sanaa, joka melkein vahingossa oli
pujahtanut hänen huuliltaan; hän ei sitä katunut, mutta se yhä soi
hänen korvissaan.

— Hyvästi, rakas Jean. Olen mieluummin odottamatta lankoni palaamista;
en tiedä, miten käyttäytyisin häntä kohtaan. Kaikki, mitä olet sanonut
minulle, vaivaisi minua... Toivota hänelle hyvää yötä puolestani.
Minäpä lähden kuutamossa takaisin metsiin!... Vahinko, ett' ei ole
pyssyä muassa ja onnea tavata pari metsoa kuusen latvassa!

He astuivat varovasti muutaman askeleen pitkin käytävän mattoa,
päästäkseen portaille.

— Eno, sanoi Jean hiljaa, tulkaapa iso-isäni luo! Se varmaan
ilahuttaisi häntä. Ei hän suinkaan nuku.

Ulrich eno, joka kulki edellä, pysähtyi ja palasi varpaillaan hiipien.
Jean, joka seisoi oven luona, väänsi sen lukkoa, astui edellä
huoneeseen ja sanoi hiljentäen ääntään:

— Iso-isä, tuon teille vieraan: Ulrich eno on halunnut nähdä teitä!

He olivat tulleet suureen, puolihämärään suojaan, jonka uutimet olivat
alas lasketut. Valoa antoi läpihohtoinen, porsliininen yölamppu, joka
oli asetettu huoneen perälle, vasemmalle, umpeenmuuratun ikkunan ja
nurkassa seisovan sängyn välille. Huoneen ainoat arvoesineet, vaskinen
krusifiksi ja kultakello, sijaitsivat pöydällä lampun pienessä,
kirkkaasti valaistussa piirissä. Vuoteessa makasi tai pikemmin istui
vanha mies puettuna ristikkäiseen takkiin harmaasta villakankaasta,
selkä ja pää tyynyjen nojassa, kädet peitossa raition alla, joissa
vielä näkyi kokoontaitoksen jäljet. Ompeluksilla kirjailtu,
tupsupäinen nauha, joka oli soittokellon nyörinä, ulottui aina
vuoteen keskikohdalle asti. Sillä mies, joka tuossa nukkui tai ehkäpä
valvoi, oli halvattu. Elämä muuttui hänessä yhä enemmän sisäiseksi.
Hänen oli vaikea kulkea ja liikuttaa itseään. Hän ei enää puhunut.
Posket olivat kalpeat ja turvonneet; suu liikkui enää vain syödessä
ja lausuakseen kolme sanaa, kolme aina uudistuvaa huutoa: »Nälkä!
Jano! Mene!» Jonkunlainen vanhuuden herpoutuminen teki, että leuka,
jonka voimakkaat piirteet olivat hallinneet suuria ihmisjoukkoja, nyt
oli riipuksiksissa. Ulrich herra ja Jean astuivat milt' ei keskelle
huonetta, ilman että vanhus pienimmälläkään merkillä olisi ilmaissut
tietävänsä heidän läsnäolostaan. Tämä murtunut ihmis-raukka oli
kuitenkin sama mies, joka oli perustanut Alsheimin tehtaan, omin
neuvoin kohonnut maaseudun pikkutilallisen asemasta sekä valittu
vastustaja-edustajaksi, sama mies, jonka oli nähty ja kuultu Saksan
valtiopäivillä vaativan takaisin Elsassin poljettuja etuuksia ja
pyytävän sille oikeutta ruhtinas Bismarckilta. Vangittuna lekotti äly
hänessä vielä, kuin öinen liekki, joka valaisi huonetta, mutta sillä
ei ollut enää ilmaisumuotoa. Kuka taitaisi luetellakaan ihmiset ja
tapahtumat, jotka tässä keskeytymättömässä unitilassa kulkivat hänen
sielunsa silmäin ohi, hänen, joka tunsi koko Elsassin, oli vaeltanut
sen pitkin ja poikki ja juonut valkoista viiniä niin rikkaitten kuin
köyhäin pöydältä, hänen, paljon matkustaneen miehen, kauppiaan,
metsäherran, isänmaan-ystävän! Ja tässä hän makasi kaljupäisenä ja
ryppyisenä, kuihtunein kasvoin, raskain silmäluomin, joiden välillä,
kuin kulkusen läppä järkkymättömässä kammiossaan, liikkui jäykkä,
surullinen silmä.

Ja kuitenkin tuntui vieraista, kuin olisi katse tavattoman iloisena
pysähtynyt heihin. He olivat vaiti, antaakseen vanhuksen nauttia
ajatuksestaan, jonka sisältöä he eivät koskaan saaneet tietää.
Sitten lähestyi Ulrich eno vuodetta, laski kätensä Philippe Oberlén
käsivarrelle, kumartui hiukan, ollakseen lähempänä hänen korvaansa ja
helpommin kohdatakseen katseen, joka vaivoin kohosi häneen, ja sanoi:

— Olemme jutelleet kauan keskenämme, tyttärenpoikanne ja minä, herra
Oberlé... Jeaninne on kelpo poika!

Vanhus koetti nähdä tyttärenpoikaansa, kääntäen hitaasti ruumistaan ja
saaden siten päänsä toiseen asemaan.

— Kelpo poika, metsäherra jatkoi, jota Berliinin matka ei
ole turmellut. Hän on teidän arvoisenne, on elsassilainen,
isänmaan-ystävä... Hän tuottaa teille kunniaa.

Huolimatta niukasta valosta, joka levisi huoneeseen, luulivat Ulrich
eno ja Jean nähneensä hymyilyn vanhuksen kasvoilla: se oli kuin hänen
vieläkin virkeän sielunsa vastaus.

Hiljaa he poistuivat sanoen:

— Hyvästi, herra Oberlé; hyvästi iso-isä!

Yölampun liekki häilähti, siirtäen valot ja varjot; ovi sulkeutui, ja
keskeytettyä unta jatkui taas huoneessa, johon auringonlaskun jälkeen
tuskin muuta saapui, kuin iltakellojen ääni Alsheimin kirkon tapulista.

Ulrich herra ja hänen sisarenpoikansa erosivat toisistaan
ulkoportaitten alapäässä. Yö oli jääkylmä, nurmikentät valkoisina
kuurasta.

— Paras aika kulkea, sanoi Ulrich herra. Odotan sinua Heidenbruchiin.

Hän vihelsi koiraansa ja sen keltatäpläistä kuonoa silitellen virkkoi:

— Vie sinä minua kotiin, sillä minä tulen kulkemaan koko matkan
uneksien tuon lapsen haasteluista.

Tuskin oli hän poistunut muutaman sadan metrin päähän, — hänen,
askelensa kaikuivat vielä tiellä, joka vei ylöspäin Urlosenin metsää
kohden, — kun Jean tyynen yön läpi kuuli hevosten ravia: ne olivat
Obernaista päin tulossa. Kavioiden kapse vasten kivitettyä tietä
muistutti varstojen kolketta luvassa; siinä oli jotain maalaista, se
ei häirinnyt, ei ketään unesta herättänyt. Fidèlellä, joka vimmatusti
haukkui metsän laidalla päin, oli varmaan muita syitä näyttää
hampaitaan ja korottaa ääntään... Jean kuuli ajoneuvojen lähestyvän.
Pian ilmaisi hiljentynyt, hillitympi jyrinä, että vaunut olivat
saapuneet kauppalaan, talojen välille tai ainakin hedelmätarhojen
piiriin, jotka kesäisin muodostivat Alsheimista kuin linnunpesän
pähkinä-, kirsikka- ja omenapuiden keskelle. Sitten jyrinä äkkiä
jälleen koveni ja kuului selvänä, aivan kuin olisi juna tullut ulos
tunnelista. Hiekka ratisi käytävän päässä; valo kahdesta lyhdystä
vilahteli puiston käänteissä; nurmikot, pensaikot ja puiden rungot
sukelsivat äkkiä esiin puolipimennostaan, yhtä nopeasti jälleen
kadotukseen, ja vaunut pysähtyivät talon edustalle. Jean, joka oli
jäänyt portaitten yläpäähän, juoksi alas ja aukasi vaununoven. Nuori,
punaposkinen tyttö astui ulos kokonaan valkoisiin puettuna, valkea
huntu päässä, valkea villaviitta hartioilla, valkeat kengät jalassa.
Ohimennessään, melkein juuri alasastuissaan, hän kumartui oikealle,
suuteli Jeania keveästi otsalle, ja uniset huulet kuiskasivat:

— Hyvää iltaa, veikko!

Ja kohottaen hamettaan, hän nousi portaita ylös pehmeästi, hiukan
horjuen, pää riipuksissa, ja katosi eteiseen.

— Hyvää iltaa, ystäväni! sanoi mahtava miehen ääni; olet odottanut
meitä; sinä erehdyit, kun... Tule toki nopeasti, Monique! Hevoset
ovat aivan kuumissaan... Auguste, anna niille huomenna kaksitoista
litraa kauroja ja vie ne kengitettäväksi... Olisit tehnyt viisaammin,
Jean, jos olisit tullut kanssamme. Siellä oli hyvin hauskaa. Herra von
Boscher kyseli kaksi kertaa sinua.

Henkilöllä, joka näin puhui milloin toiselle, milloin toiselle, oli
ollut aikaa astua vaunuista, puristaa Jeanin kättä, kääntyä rouva
Oberlén puoleen, joka vielä istui vaunujen perällä, nousta portaitten
puolitiehen ja tarkastaa tuntijan katseella kahta mustaa hevostaan,
joiden märkä iho näytti kuin saippuoitetulta. Vain hetkiseksi vilahti
näkyviin täyteläiset, lujapiirteiset kasvot harmaan poskiparran
reunustamina, kaunopuheinen käsi ja kesäpalttoo, joka oli napittamaton,
niin että avoliivit ja rintaliina, missä kolme Reinin piikiveä kimalsi,
pistivät esiin. Ohjeensa ja käskynsä annettuaan kohotti Joseph
Oberlé, valpas isäntä, joka ei koskaan mitään unohtanut, reippaasti
kaksileukaisen päänsä ja kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa lautatarhan
perälle, missä kaadettujen puiden röykkiöt lepäsivät, nähdäkseen,
tokko tulenvaaraa oli tarjona ja liikuskeliko sahan ympärillä varjoja.
Sitten kiipesi hän keveästi toisenkin puolen portaista, kaksi astuinta
kerrallaan, ja meni sisään. Poika ei ollut vastannut hänelle. Hän
auttoi rouva Oberléta vaunuista, otti häneltä viuhkan ja hansikkaat
ja kysäsi: »Ettehän vaan liene kovin väsynyt, äiti kulta?» Rakkaat
silmät hymyilivät, kapeahuulinen, kaunis suu vastasi: »En liiaksi,
mutta ei tällainen enää sovi minun ikäiselleni, rakkahani. Äitisi on
vanha». Hän nojautui poikansa käsivarteen, enemmän äidinylpeydestä
kuin tuen tarpeesta; ääretöntä surumielisyyttä oli hänen hymyilynsä
pohjalla, ja hän näytti kuin kysyvän Jeanilta, johon hän katsahti,
astuen ylösmennessään joka astuimelle: »Annathan minulle anteeksi, että
olin siellä? En voinut toisin. Olen kärsinyt kovin». Hänellä oli yllään
musta satiinipuku; vielä sangen mustissa hiuksissa oli timantteja,
ja olkapäillä sininen ketunnahkakaulus. Jeanin mielestä hän oli kuin
onneton kuningatar, ja hän ihaili tämän entisajan elsassilaisnaisen
kaunista käyntiä, hänen päänsä uljasta ryhtiä, ja ylpeydellä, jota ei
tahtonut näyttää kuin yksin äidille, hän tunsi olevansa tämän naisen
poika. Jean talutti häntä koko ajan, saadakseen siten iloita äidin
läheisyydestä ja pysähdyttää hänet portaitten milt'ei joka astuimella.

— Äiti, olen viettänyt verrattoman illan; se olisi ollut ihana, jos te
olisitte ollut mukana... Ajatelkaapa, Ulrich eno tuli puoli yhdeksän ja
lähti vasta kahdeltatoista, juuri äsken.

Rouva Oberlé hymyili alakuloisesti ja sanoi:

— Ei hän meidän tähtemme koskaan niin kauan viivy. Hän poistuu...

— Tahdoitte kai sanoa: hän poistui. Minä tuon hänet teille takaisin.

— Voi te nuoret, te nuoret, jospa tietäisitte, minkä kaiken näen
poistuvan...

Hän vuorostaan pysähtyi, katsahti poikaan, jota ei ollut kyllikseen
nähnyt sitte iltapäivän, ja hymyili taas iloisemmin.

— Pidätkö veljestäni?

— Vielä enemmän kuin ennen: pääsin milt' ei hänen perilleen.

— Ennen vanhaan olit liian nuori...

— Me vasta juttelimme, arvaattehan sen! Kaikessa olimme yhtä mieltä.

Äidin lempeät silmät etsivät lapsensa katsetta portaitten
puolihämärässä.

— Kaikessa? hän kysyi.

— Niin, äiti, kaikessa.

He saapuivat viimeisille astuimille.

Äiti laski hansikoidun sormensa suulleen ja veti pois kätensä, joka
oli levännyt pojan käsivarrella. Hän seisoi oman huoneensa ovella
vastapäätä Philippe Oberlén kamaria. Jean syleili häntä, astui askeleen
taaksepäin, palasi taas hänen luokseen ja puristi häntä uudelleen
ääneti rintaansa vasten.

Sitten kulki hän jonkun matkaa käytävän perälle päin ja katsahti vielä
kerran tuohon mustiin vaatetettuun naiseen, jolle surupuku sopi niin
luontevasti, siinä kun hän seisoi kaikessa koruttomuudessaan, valkoiset
kädet riipuksissa, pää pystyssä, piirteet lujina, silmissä lempeä ilme.

Iloisesti kuiskasi Jean:

— Pyhä Monique Oberlé, rukoile puolestamme!

Äiti ei näyttänyt kuulevan, mutta hän seisoi yhä paikallaan, käsi
oven rivassa, sisään astumatta, niin että Jean taisi hänet yhä nähdä,
peräytymällä poistuessaan käytävän pimeyteen.

Hän astui omaan huoneeseensa, mieli iloisena, pää täynnä tämäniltaisia
ajatuksia, jotka nopeasti palasivat nyt vallitsevassa hiljaisuudessa.
Tuntien, ettei unta aivan pian tulisi, hän aukasi ikkunan. Tasainen,
kylmä, koillisena pysyvä tuuli puhalsi. Usva oli haihtunut. Yläpuolella
viettävien viljelysmaiden pitkää riviä taisi Jean huoneestaan nähdä
metsät, missä varjot liikkuivat edestakaisin kaiken yötä; hän näki aina
kukkuloille asti, joita siellä täällä tähtien valaisema metsikköryhmä
peitti, vuorien jonon katkaisten. Hän koetti arvata, millä kohtaa
Ulrich enon talo mahtoi piillä. Ja ajatuksissaan Jean näki hänet
jälleen: varmaan oli hän jo lähellä kotiaan. Silloin alkoi kuulua
laulua metsän laidasta. Mielihyvä värähdytti nuorukaisen, intohimoisen
soitonharrastajan, hermoja. Äänet olivat nuoret, kauniit, puhtaat.
Niitä oli varmaan enemmän kuin kaksikymmentä, ehkäpä kolme-, jopa
viisikymmentä. Sanoja hän ei erottanut etäisyyden vuoksi. Se oli kuin
öistä urkujen hyminää. Elsassin tuulelle he uskoivat ylpeäpoljentoiset
laulunsävelet. Sitten saapui Jeanin korviin selvästi kolme sanaa.
Hän kohautti olkapäitään, harmistuneena itselleen, ett'ei heti ollut
käsittänyt: sehän oli saksalainen sotilaskuoro; reiniläiset husaarit,
jotka olivat sattuneet Ulrich Biehlerin tielle hänen tullessaan
vuoristosta, palasivat harjoituksista. Tapansa mukaan he lauleskelivat,
paremmin valveilla pysyäkseen, sekä koska heidän lauluissaan oli
isänmaa-sanan tenhovoima. Hevosten astunta säesti heitä kuin
näkymättömäin symbaalien soitto. Sanat puhkesivat ilmoille väräjävinä:

    »Stimmt mit hohem, hellem Klang,
    Stimmt an das Lied der Lieder,
    Des Vaterlandes Hochgesang,
    Das Waldthal hall es wieder!»

    [»Nyt heleästi laulellaan!
    Tää paras lauluistamme!
    Ylistysvirsi isänmaan,
    Kajahda laaksoissamme!»]

Jean olisi mielinyt pidättää tuon laulun. Olihan hän kuitenkin monta
kertaa joka paikassa Saksassa kuullut sotilaitten laulavan. Miksi
teki se hänet nyt niin alakuloiseksi? Miksi tunkeutuivat sanat tuskaa
tuottaen hänen mieleensä, vaikka hän ne tunsi jo vanhastaan ja olisi ne
voinut vaikkapa ulkoa lausua? Kahdensadan metrin päässä kauppalasta he
vaikenivat. Vain hevosten töminä yhä läheni Alsheimia.

Jean kumartui katsellakseen ratsumiesten tuloa kauppalaan. Hän taisi
nähdä heidät suuresta aukosta, joka oli tehty puiston aituukseen
pienen matkan päähän talon etusivusta ja suljettu ristikkoportilla. He
muodostivat liikkuvan ryhmän keskellä ruskeaa tomupilveä, jota tuuli
jälleen lennätti heidän perässään, notkistellen sitä kuin tähkäpäitten
vihneitä. Miehet tuskin erottuivat toinen toisestaan ja hevosista. Jean
tunsi salaista, yhä kasvavaa tuskaa ajatellessaan: »Kuinka heitä on
paljon!» Berliinissä, Münchenissä, Heidelbergissä he herättivät vain
tunteen voimasta ilman päämäärää. Heidän vihollisenaan ei ollut mitään
määrättyä. Vihollinen oli kaikki, mikä asettuisi Saksan suuruutta
vastustamaan. Jean oli useasti jopa ihaillutkin marssivia rykmenttejä
ja ihmisen hirvittävää valtaa niin lukuisain muiden ihmisten yli. Mutta
täällä rajalla, viime sodan jäljiltä vielä verta vuotavassa maassa,
nousi muistoja, jotka liiankin selvään osottivat, ketä uhattiin,
ketä tarkotettiin. Sotilaitten melu tai heidän näkemisensä saattoi
ajattelemaan verilöylyjä, surmaa ja hirveää surua, joka jää jäljelle.
Sotamiehet kulkivat talojen välillä. Ikkunat tärisivät ratsujoukkueen,
miesten ja hevosten, töminästä. Kauppala näytti nukkuvan. Eivät
sotamiehet eivätkä päälliköt huomanneet mitään erikoista; mutta monessa
talossa äidit heräsivät ja kohottautuivat väristen vuoteiltaan, miehet
puivat nyrkkiään ja kirosivat entisiä voittajiaan. Jumala yksin sen
näki. Sotilaat poistuivat. Kun viimeisen osaston varjo oli kadonnut
tieltä, oli Jean näkevinään ristikkoportin pylväitten välillä, keskellä
laskeutuvaa tomupilveä, ratsumiehen, joka katseli taloon päin.
Kieltäysikö hevonen menemästä eteenpäin? Ei, eläinhän oli rauhallinen.
Ratsumies näytti olevan upseeri. Jotain kultaista loisti useissa
riveissä hänen rinnassaan. Hän istui sorjasti satulassa, liikkumatta;
kookas hän oli, luultavasti nuori, ja katseli suoraan eteensä. Sitä
kesti tuskin minuuttiakaan. Sitten laski hän alas miekan, jota piti
kädessään, ja tervehdittyään hän kannusti hevostaan, joka riuhtausi
menemään. Tämä kävi niin nopeasti, että Jean olisi luullut harhakuvan
nähneensä, joll'ei kylätieltä olisi kuulunut hevosen nelistämistä, kun
se pyrki saavuttamaan pääjoukkoa.

»Saksalaisten kujeita», tuumi Jean, »tuon upseerin keksimä keino
osottaa, että talo häntä miellytti! Suuri kiitos! »

Rykmentti oli jo lähtenyt kylästä ja eteni aukealla tasangolla. Talot
olivat jälleen vaipuneet uneensa. Tuuli puhalsi vihreille Vogeeseille
päin. Vastakkaisella puolella, jo etäällä, kohosi uudelleen, kuin pyhä
hymni, saksalaisten sotilaitten laulu, jolla he ylistivät saksalaista
isänmaataan Strassburgia kohti kulkiessaan.




II.

TUTKINNON ALAISENA.


Seuraavana päivänä oli aamua jo pitkältä kulunut, kun Jean läksi
huoneestaan ja ilmestyi ulkoportaille. Ne olivat punaista Savernen
kiveä, kuten koko talo, jonka kaksiosaiset, leveät rappuset johtivat
puistoon. Jean oli puettu metsästys- ja kävelypukuun, jollaista hän
harrasti: mustanahkaisiin säärystimiin, polvihousuihin, merimiesmekkoon
ja pehmoiseen huopahattuun, jonka nauhaan oli metsonsulka kiinnitetty.
Ylhäältä portailta hän kysyi:

— Missä on isä?

Käytävää puhdistava puutarhuri, jota hän puhutteli, vastasi:

— Herra on sahan toimistohuoneessa.

Ensimmäiseksi, kun Jean Oberlé nosti silmänsä, kohtasi hänen katseensa
kuusimetsää kasvavat Vogeesit onkaloineen, joista lumijuovat
paistoivat, ja mataloiden, nopeakulkuisten pilvien peittämine
kukkuloineen. Ihastus värähdytti hänen mieltään. Hän antoi katseensa
solua pitkin vuorten alarinteitä ja viinimäkiä ja viimein pitkin
niittyjä, ikäänkuin uudelleen painaakseen mieleensä tämän seudun
kaikkine erikoispiirteineen, seudun, jonne hän oli palannut niin pitkän
eron jälkeen, vieläpä aikeissa tänne asettua elämään. Sitten silmäili
hän sahaa punaisine kattoineen ja savupiippuineen, joka täytti Oberlén
tilan taustan, korkeaa turbiinirakennusta tuolla oikealla, Alsheimin
joen reunalla, läheistä lautatarhaa, josta tehdas sai tarpeensa, ja
noita kaikenlaatuisia puukasoja: lankku-, parru- ja hylkylautapinoja,
jotka suunnattomina pyramiideina ja kuutioina kohosivat mutkaisten
käytäväin ja pensaikkojen toisella puolen, parin sadan metrin päässä
talosta. Useissa kohdin tuprueli sahan katolta valkoista savua, pilvien
lailla haihtuen pohjatuuleen.

Nuori mies ohjasi askelensa vasemmalle ja kulki puiston läpi, jonka
Philippe Oberlé aikoinaan oli istuttanut ja suunnitellut; nyt siitä
alkoi muodostua kuin palanen vapaata, sopusointuista luontoa. Viimein
kiersi Jean tammi-, jalava- ja kuusitukkien röykkiöt ja koputti pitkän
rakennuksen viimeistä ovea.

Hän astui lasiseinäiseen kylkirakennukseen, jota tehtaan isäntä käytti
työkammionaan. Tämä luki par'aikaa postin tuomia kirjeitä. Nähdessään
poikansa laski hän heti paperit pöydälle, viittasi kädellään ikäänkuin
sanoakseen: »Odotin sinun tulevan, istu!» ja, jonkun verran nojatuolia
siirrettyään, lausui:

— No poikani, mitä sinulla on sanottavaa?

Joseph Oberlé oli hilpeän, toimeliaan ja mahtavan näköinen mies. Usein
oli häntä luultu joksikin »entiseksi» ranskalaiseksi virkamieheksi,
päätellen hänen viiksettömistä huulistaan ja lyhyestä poskiparrastaan,
puvun aina hiukan liiallisesta huolellisuudesta, puheen ja liikkeitten
sulavuudesta. Erehdys ei ollut niiden syy, jotka näin arvelivat.
Se johtui siitä, että olosuhteet olivat erottaneet Joseph Oberlén
vastoin tahtoaan uralta, jolle hän oli antautunut ja joka olisi vienyt
hänet julkiseen toimintaan virkamies- tai hallitusalalla. Kanta-isä,
Philippe Oberlé, syntyjään maataomistavasta talonpoikaissuvusta, oli v.
1850 perustanut Alsheimiin tämän koneilla käyvän sahalaitoksen, joka
nopeasti oli edistynyt. Philippe Oberlésta oli muutamissa vuosissa
tullut rikas ja mahtava mies, josta paljon pidettiin, koska hän aina
osasi esiintyä rakastettavana, ollen sen lisäksi vaikuttava henkilö,
vaikka ei hän aavistanut tapahtumia, jotka sittemmin saattoivat hänet
käyttämään tätä vaikutusvaltaansa Elsassin palveluksessa.

Toisen keisarikunnan loppuajalla oli tuskin ajateltavissa, ett'ei
tehtailijamme pojassa olisi syttynyt halua virkamieheksi. Niin
kävikin. Hänen kasvatuksensakin oli siihen vienyt. Jo varhain oli
hänet lähetetty pois Elsassista; kahdeksan vuotta oli hän ollut
oppilaana »Ludvig Suuren lyseossa»; sitten oli hän opiskellut
lakitiedettä, ja kahdenkymmenenkahden ikäisenä oli hänellä paikka
Charenten prefektin luona. Silloin syttyi sota. Hänen esimiehensä,
joka luuli tekevänsä ystävänsä elsassilaisen suurtehtailijan mieliksi,
kun suojasi nuorukaista Angoulêmen prefektiviraston seinäin sisällä,
pidätti häntä monta kuukautta; sitten hän lopullisesti pyynnöstään
sijoitettiin Loiren armeijaan, ja sitten Joseph Oberlé marssi paljon,
peräytyi paljon, kärsi paljon vilua ja tappeli hyvin — jonkun harvan
kerran. Kun sota päättyi, oli hänen valittava. Jos hän olisi noutanut
omaa mieltään, olisi hän pysynyt ranskalaisena ja myös jatkanut
hallinnollista uraansa, ollen auktoriteetin mies ja vailla omia
mielipiteitä annettavain käskyjen suhteen. Mutta isä kutsui hänet
Elsassiin. Hän pyysi, ett'ei poika jättäisi oman onnensa nojaan
alotettua, edullista liikettä. Hän lausui: »Liikkeeni on muuttunut
saksalaiseksi vallotuksen kautta. En saata antaa sen joutua häviöön,
sillä siitä riippuu oma varallisuuteni ja sinun tulevaisuutesi.
Inhoan preussiläisiä, mutta tartun ainoaan keinoon, joka minulla on
tarjona, jotta elämäni jatkuisi hyödyllisesti: olin ranskalainen,
rupean elsassilaiseksi. Tee sinä samoin. Toivon, ett'ei sitä tule kauan
kestämään!»

Joseph Oberlé oli totellut, tuntien todellista vastenmielisyyttä,
vastenmielisyyttä alistua voittajan lain alaiseksi, vastenmielisyyttä
elää Alsheimin kylässä, joka milt' ei hävisi Vogeesien juurelle.
Vieläpä oli hän näihin aikoihin osottanut puheissaan ja käytöksessään
varomattomuutta, jota hän nyt katui. Sillä vallotus oli jäänyt
pysyväksi, Saksan menestys oli taattu, ja nuori mies, josta oli
tullut isänsä yhtiökumppani ja tehtaanhoitaja, tunsi, miten
saksalaisen hallituksen verkko tiheni ja yhä lujemmin puristui hänen
ympärilleen, tuon hallituksen, joka muistutti ranskalaista, mutta
oli kiusanhaluisempi, ankarampi ja paremmin toteltu. Oma kokemus
oli hänelle opettanut, että saksalaiset viranomaiset tulisivat
aina, poikkeuksetta, tekemään hänelle vääryyttä: santarmit,
kaupunginhallitukset, yleisten tointen virkamiehet, joita hän käytti
joka päivä, teidentarkastusvirasto, rautatien palveluskunta, kalastus-
ja metsänhoitohallitus, tullihuoneet, Pahansuopaisuus, joka häntä
kohtasi kaikkialla, kaikilla saksalaisen hallituksen aloilla, vaikka
hänestä oli tullut Saksan alamainen, eneni yhä ja jopa aivan uhkasi
Alsheimin kotionnea v. 1874, jolloin Philippe Oberlé jätti sahan johdon
pojalleen ja myöntyi turvattomain kansalais-raukkojensa pyyntöihin,
kun nämä halusivat hänet ja pian sen jälkeen myös hänet valitsivatkin
Saksan valtiopäiville etujensa valvojaksi ja yhdeksi Elsassin
vastustaja-edustajista.

Tämä kokemus, väsymys odotukseen, Philippe Oberlén poissaolo — tämä
vietti näet osan vuotta Berliinissä — vaikuttivat tuntuvasti nuoren
tehtaanisännän käytökseen. Ensi innostus hälveni niin häneltä kuin
muiltakin. Hän näki elsassilaisten talonpoikain saksalaisvastaisten
mielenosotusten tulevan yhä harvinaisemmiksi ja varovammiksi. Hän
ei ollut juuri enää ollenkaan asioissa ranskalaisten kanssa, eikä
hänen luonaan enää käynyt ranskalaisia vieraita, ei edes liike- eikä
kauppatuttavia. Ranskasta, niin lähellä kuin se olikin välimatkaan
nähden, oli tullut kuin vallitettu, suljettu maa, josta ei mitään enää
saapunut Elsassiin, ei matkailijoita, ei kauppiaita. Sanomalehdet,
joita hänelle tuli, tuskin jättivät epäilyksen sijaa siitä, että
Elsass aijottiin vähitellen heittää oman onnensa nojaan, johon
eräät ranskalaiset politikoitsijat kehottivat valtioviisauden ja
varovaisuuden nimessä.

Kymmenessä vuodessa oli Joseph Oberlé kuluttanut loppuun kaiken
sen, mikä hänen luonteessaan saattoi asettua vastarintaan maahan
sijoittuneen mahdin suhteen, niin ett' ei jälkeäkään siitä enää
ollut huomattavissa. Hänestä oli tullut luopio. Avioliitto Monique
Biehlerin kanssa, jota vanha, innokas isänmaan-ystävä, hän, joka Saksan
valtiopäivillä äänesti ruhtinas Bismarckia vastaan, oli halunnut ja
valmistellut, ei vaikuttanut mitään Joseph Oberlén uusiin, aluksi
salaisiin, sitten aavistettuihin, tunnettuihin, varmasti tiedettyihin
ja lopuksi loukkaavasti julki huudettuihin mielipiteisiin. Hän antoi
saksalaisille vakuutuksia, sitten pantteja uskollisuudestaan. Hän
meni yli rajojen. Hän osotti enemmän kuin kuuliaisuutta. Tehtaan
päällysmiesten, jotka olivat entisiä ranskalaisia sotilaita, Philippe
Oberlén ihailijoita ja hänen puoluelaisiaan taistelussa Elsassin
saksalaistuttamista vastaan, oli vaikea sietää uuden isännän
ajatussuuntaa, ja he paheksivat sitä. Eräänä päivänä oli eräs heistä
kärsimättömyyden puuskassa sanonut isännälle: »Luuletteko te, että on
mikään kunnia tehdä työtä mokomalla luopiolla kuin te!» Mies oli pantu
pois. Heti olivat toverit asettuneet hänen puolelleen, koettaneet
sovittaa, neuvotelleet, uhanneet lakolla. »No hyvä! Tehkää se!» oli
isäntä huutanut. »Olen siitä mielissäni. Te olette hurjapäitä; panen
teidän sijaanne saksalaisia!» He eivät olleet uskoneet uhkausta, mutta
hiukkasta myöhemmin uuden selkkauksen sattuessa oli Joseph Oberlé
täyttänyt sen, ett'ei häntä syytettäisi arkuudesta, jota hän pelkäsi
enemmän kuin vääryydentekoa. Myös luuli hän edulliseksi asettaa
elsassilaisten sijaan, jotka kernaasti nurisivat, taipuvaisempia sekä
kuriin tottuneempia Badenilaisia ja Würtembergiläisiä. Kolmas osa
sahan väestöstä uudistettiin täten. Pieni saksalainen siirtokunta
asettui pohjoispuolelle kylää isännän rakennuttamiin taloihin, ja
työhön jääneiden elsassilaisten täytyi antaa myöten jokapäiväisen
leipänsä takia. Tämä tapahtui 1882. Muutamia vuosia myöhemmin
saatiin tietää, että herra Oberlé lähetti poikansa Jeanin pois
Elsassista, kasvattaakseen häntä Baijerissa, Münchenin kymnaasissa.
Samoin vierotti hän kodista tyttärensä Luciennen ja uskoi hänet
Baden-Badenin saksalaismielisimmän oppilaitoksen, Mündnerin pensioonin
johtajattarelle. Tämä viimeinen toimenpide sai yleisen mielipiteen
enemmän kuohuksiin kuin yksikään edellisistä. Ilmaistiin suuttumusta
siitä, että elsassilaista kasvatusta ja vaikutusta täten halveksittiin.
Lausuttiin ilmi sääliä rouva Oberléta kohtaan, joka erotettiin
pojastaan ja jolta riistettiin, aivan kuin olisi hän ollut siihen
arvoton, oikeus kasvattaa tytärtään. Kaikille, jotka häntä soimasivat,
vastasi isä: »Teen sen heidän hyväkseen. Oma elämäni on mennyt hukkaan;
en tahdo, että heidän käy samoin. He valitsevat tiensä myöhemmin,
kun ovat verranneet oloja. Mutta en halua, että he olisivat vastoin
tahtoaan nuoruudestaan saakka luetut, määrätyt, ikäänkuin julkisesti
kirjotetut elsassilaisen paaria-joukon listaan». Joskus lisäsi hän:
»Ettekö siis ymmärrä, että uhraukset, jotka teen, ne minä säästän
lapsiltani? Minä uhraan itseni. Mutta sillä ei ole sanottu, etten
kärsi!».

Hän kärsikin todella, ja sitä enemmän, koska saksalaisen hallituksen
luottamusta oli vaikea saavuttaa. Tulos hänen suurista ponnistuksistaan
ei tuntunut kadehdittavalta. Tosin alkoivat virkamiehet imarrella herra
Oberléta, tuota kallisarvoista vallotusta, josta useat piiripäälliköt
olivat kerskailleet ylemmissä paikoissa, sekä vetää häntä puoleensa
ja etsiä hänen seuraansa. Mutta häntä pidettiin silmällä, samalla
kuin hänelle tuhlailtiin kohteliaisuuden osotuksia ja kutsuja. Hän
tunsi, että uudet vallanpitäjät, joille hän tahtoi olla mieliksi,
epäröivät; hän tunsi heidän tuskin peitettyä, vieläpä usein painavasti
ilmituotua epäluottamustaan. Voiko hänestä olla varma? Oliko hän ilman
muuta asettunut yhteensulattamisen puolelle? Ihailiko hän tarpeeksi
saksalaista henkeä, saksalaista sivistystä, saksalaista kauppaa,
saksalaista tulevaisuutta? Oli niin paljo, jota tuli ihailla, niin
paljon!

Vastaus muodostui kuitenkin yhä enemmän suotuisaksi Siihen vaikutti
Joseph Oberlén lausuma halu antaa, poikansa ruveta saksalaiseksi
virkamieheksi ja se, että hän suunnitelman mukaisesti, yhä
jatkuvasti pakotti nuorukaisen seuraavanlaiseen maanpakolaisuuteen.
Päätettyään klassilliset opintonsa ja menestyksellä suoritettuaan
päästötutkintonsa, opiskeli Jean ensimmäisen vuoden lakitiedettä
Münchenin yliopistossa, seuraavan jakoi hän Bonnin ja Heidelbergin
välillä, sitten päätti hän opintonsa Berliinissä, missä hän suoritti
referendaaritutkinnon. Viimein, neljänneksen vuotta harjoteltuaan
asianajajan luona Berliinissä, palasi nuori mies isänsä kotiin
levätäkseen siellä ennen sotaväkeen astumistaan. Suunnitelmasta
oli tosiaan pidetty kiinni viimeiseen asti. Hänen ensimmäisinä
opintovuosinaan vieläpä lupa-ajatkin käytettiin matkustuksiin,
lukuunottamatta muutamia kodille uhrattuja päiviä. Viime aikoina ei
häntä edes oltu nähty Alsheimissa.

Hallitus ei enää epäillyt. Muutoin oli yksi suuri este kadonnut
Elsassin virkamiesten ja Joseph Oberlén julkisen lähestymisen tieltä.
Vanha vastustaja-edustaja, jo silloin taudin tapaamana, joka ei sitten
enää häntä heittänyt, oli vetäytynyt syrjään valtiollisesta elämästä v.
1890. Siitä hetkestä alkoivat hänen pojalleen kauan hartaasti halutut
hymyilyt, lupaukset, suosionosotukset. Joseph Oberlén kauppa-asiat
alkoivat edistyä Reinin seuduissa, jopa edempänäkin; häntä itseään
tai hänen asiamiehiään vastaan lainrikkomuksen sattuessa nostetut
oikeusjutut vähenivät; pikkuvirkamiehet, nuo ennen kaikkein kopeimmat,
tuhlasivat hänelle suosiotaan; helppoudella taisi hän järjestää
riidanalaisia kysymyksiä, saada suostumuksia ja kiertää asetuksia
erikoiskohdissa. Näistä merkeistä ja paljosta muusta hän ymmärsi,
että hallituksen mieliala, joka tuntui kaikkialla, ilmeten lukuisain,
kaikenarvoisten ihmisten muodossa, ei ollut enää häntä kohtaan
vihamielinen. Häntä oli lähestytty mitä luottavimmin. Edellisenä
talvena, sillä välin kuin Lucienne, joka oli palannut Mündnerin
pensionaatista, sorja, älykäs, miellyttävä tyttö, tanssi Strassburgin
saksalaisten salongeissa, puheli isä valtakunnan edustajain kanssa.
Eräs heistä, Strassburgin prefekti, kreivi von Kassewitz, joka
arvattavasti toimi korkeampain määräysten mukaan, oli hienosti
huomauttanut, että hallitus ilman vastenmielisyyttä näki Joseph Oberlén
pyrkivän jonkun Elsassilaisen piirikunnan edustaja-ehdokkaaksi, ja että
hallituksen tukea ei tulisi puuttumaan entisen vastustaja-edustajan
pojalta.

Tämä tulevaisuudenkuva oli saanut herra Oberlén ilonhurmauksiin.
Se kiihotti kunnianhimoa tuossa miehessä, joka tähän saakka oli
tuntenut saaneensa niukan palkkion siitä, että hänen oli täytynyt
uhrata itserakkautensa, ystävänsä, muistonsa. Se lisäsi voimia,
se kasvatti vaatimuksia, se antoi taas varman päämäärän tälle
olosuhteiden masentamalle virkamiesluonteelle. Voimatta kellekään
ajatustaan ilmaista, näki herra Oberlé siinä ikäänkuin puolustuksen
menettelylleen. Hän vakuutti itselleen, että hän pontevuudellaan,
turhia unelmia halveksumalla ja tarkkanäköisenä sen suhteen, mikä oli
mahdollista, mikä ei, nyt saattoi toivoa itselleen tulevaisuutta,
osallisuutta julkiseen elämään, osaa, jonka hän luuli säilyttävänsä
pojalleen. Ja tästä lähin oli tämä oleva hänen vastauksensa itselleen,
jos epäilys joskus nousisi hänen mieleensä, hänen korvauksensa
sanattomasta solvauksesta, kun jotkut vanhoilliset talonpojat eivät
olleet häntä tuntevinaan tiellä, kun muutamat Strassburgin tai
Alsheimin porvareista häntä tuskin tervehtivät tai olivat kokonaan
tervehtimättä.

Siksi oli hänen mielialansa poikaansa vastaanottaessaan ihan
toisenlainen kuin ennen. Nyt kun hän tiesi olevansa Elsass-Lothringin
hallituksen persoonallisessa suosiossa, välitti hän paljoa vähemmän
siitä, noudattiko poika tarkalleen suunnitelmaa, jonka hän alkujaan
oli laatinut. Jean oli jo ollut isälle hyödyksi, kuten Lucienne. Jean
oli ollut kuin todistuskappaleena; hän oli myötävaikuttavana syynä
saksalaisen hallituksen kauan odotettuun mielenmuutokseen. Hänen
apunsa olisi olisi epäilemättä edelleen hyödyllinen, mutta se ei ollut
enää välttämätön, eikä isä, ymmärtäen asian muutamista viittauksista
ja katkonaisista lauseista pojan viimeisissä Berliinin-kirjeissä,
tuntenut enää niin suurta suuttumusta ajatellessaan, että Jean ehkä
ei seuraisikaan huolellisesti valmistettua saksalaista virkamiesuraa,
vaan heittäisi sikseen viimeiset kolme harjoitusvuotta sekä
hallitustutkintonsa.

Näin mietti tämä mies, jonka elämää mitä suurin itsekkäisyys oli
ohjannut, nyt kun hän valmistausi vastaanottamaan poikaansa; sillä
hän oli huomannut Jeanin tulevan ja katsellut häntä hänen kulkeissaan
puiston läpi. Herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen sahan toiseen
päähän jonkunlaisen häkin- tai laivahytin tapaisen, josta hän voi
valvoa kaikkea yhdellä kertaa. Yksi ikkunoista oli lautatarhalle
päin ja tarjosi tilaisuuden seurata puukuormia laittavien tai niitä
kuljettavien miesten liikuntoja; toinen, kaksinkertaisilla laseilla
varustettu, salli isännän pitää silmällä kirjahyllyjä, joita oli
asetettu riviin pitkin seinää samanlaisessa huoneessa kuin hänen
omansa; ja kolmannen kautta, joka oikeastaan oli isännän kamaria ja
tehdasta erottava lasinen väliseinä, hän näki pitkin suunnattoman
suuren salin pituutta, missä kaikenlaiset koneet, hihnasahat sekä
poraavat ja höyläävät hammasrattaat katkoivat, lävistivät ja silittivät
tukkeja, joita kuljetettiin vuoristosta. Hänen ympäristönsä:
merenvihreä, matala paneilinki, orvokinmuotoiset sähkölamput,
sähkönappulat vaskilevyllä, joka oli työhuoneen ovikoristeena, puhelin,
kirjotuskone, valkeaksi maalatut, sirot tuolit, kaikki todisti hänen
mieltymystään kirkkaisiin väreihin, mukavuutta edistäviin uudistuksiin
ja keveämuotoisiin esineihin.

Nähdessään Jeanin astuvan sisään, kääntyi hän puistonpuoleiseen
ikkunaan. Jalkansa oli hän pannut ristiin ja nojasi oikeata
kyynäspäätään työpöytään. Uteliaasti tarkasteli hän pitkää, sorjaa,
solakkaa poikaansa, joka istuutui vastapäätä häntä, ja hän hymyili.
Kun näki Joseph Oberlén näin loikovan nojatuolissaan ja hymyilevän
omaan kokonaan aistilliseen, julkeaan tapaansa, ja kun kiinnitti
huomionsa vain hänen täysinäisiin kasvoihinsa harmaine poskipartoineen
ja kohotetun oikean käden liikkeeseen sen sormiellessa lonjetin päätä
ja leikkiessä sen nyörillä, oli helppo ymmärtää, miten ihmiset olivat
saattaneet erehtyä ja luulla häntä virkamieheksi. Mutta silmät, joita
hän hiukan siristi kirkkaan valon vuoksi, olivat liian eloisat, liian
ankarat ollakseen kenenkään muun kuin käytännön miehen. Ne panivat
vastalauseensa huulten koneelliselle hymylle. Eikä niiden ilmeessä
ollut tiedemiehen, ei isän eikä maailman ihmisten uteliaisuutta: ne
ainoastaan etsivät tietä, mistä kulkea, kuten laivapäällikön silmät.
Tuskin oli herra Oberlé kysynyt: »Mitä sinulla on sanottavaa?» kun jo
lisäsi:

— Oletko tänä aamuna puhellut äitisi kanssa?

— En.

— Entä Luciennen?

— En hänenkään; tulen huoneestani.

— Se on hyvä. On parempi, että teemme suunnitelmamme kahden, kenenkään
siihen sekaantumatta... Olen sallinut sinun tulla kotiin ja oleskella
täällä juuri voidaksemme ajatella tulevaisuuttasi. Ensiksikin, mitä
tulee sotapalvelukseesi lokakuussa, on vakaa halusi — eikö niin? — hän
pani painoa sanoilleen — tulla reserviupseeriksi?

Jean seisoi liikkumattomana, suorana, avonaisin katsein ja miellyttävän
arvokkaana, kuten ainakin nuori mies, joka puhuu tulevaisuudestaan ja
koettaa vastata jonkunlaisella maltillisuudella ja huolellisuudella,
mikä ei ole oikein hänen luonteensa mukaista, ja lausui:

— Niin, isä, se on aikomukseni.

— Ensimmäinen kohta on siis selvä. Entä sitten? Olet nähnyt maailmaa.
Sinä tunnet ihmiset, joiden keskuudessa sinun tulee elää. Tietänet,
että mahdollisuus sinun menestyä saksalaisena virkamiehenä on viime
aikoina suurentunut, koska oma asemani Elsassissa on melkoisesti
parantunut?

— Tiedän sen.

— Tiedät myös, ett'en koskaan ole lakannut halajamasta nähdä sinun
kulkevan uraa, joka olisi ollut omani, joll'eivät olosuhteet olisi
olleet tahtoani väkevämmät.

Ja ikäänkuin nuo sanat olisivat äkkiä nostaneet hänen tahdonvoimaansa,
iski Joseph Oberlé mahtipontisen, hallitsevan katseensa poikansa
silmiin, niinkuin kynnen, joka ei enää hellitä. Hän lakkasi
leikittelemästä lonjetillaan ja sanoi jyrkästi:

— Viime kirjeesi ilmaisevat kuitenkin epäröimistä. Vastaa minulle!
Tuleeko sinusta virkamies?

Jean kalpeni hiukan ja vastasi:

— Ei.

Isä kumartui eteenpäin, kuin olisi aikonut nousta, ja irrottamatta
katsettaan hänestä, jonka luonteenlujuutta hän tällä hetkellä punnitsi
ja mittaili, sanoi:

— Hallitusmieskö?

— Ei sitäkään. Ei mitään julkista.

— Entä oikeusopintosi?

— Hyödyttömät.

— Miksi?

— Siksi, sanoi nuori mies, koettaen lujentaa ääntään, ett'ei minussa
ole saksalaista henkeä.

Herra Oberlé ei odottanut tätä vastausta. Sehän sisälsi peruutuksen.
Hän hypähti pystyyn ja vaistomaisesti silmäsi tehtaaseen, ollakseen
varma, ett'ei kukaan ollut kuullut näitä sanoja tai aavistanut niiden
sisältöä. Useat työmiehet kohottivat katseensa häneen, luullen hänen
tarkastavan työtä, ja kääntyivät sitten heti pois. Herra Oberlé palasi
poikansa luo. Raju suuttumus oli hänet vallannut. Mutta hän käsitti,
ett'ei sitä sopinut näyttää. Pelosta, että kädet ilmaisisivat hänen
mielenliikutustaan, oli hän tarttunut nojatuolinsa kädensijoihin, ja
istui kumarassa niinkuin äskenkin, mutta tarkastellen pojan asentoa,
pukua, ilmettä, kiireestä kantapäähän koko nuorukaista, joka vakavasti
lausui ajatuksia, mitkä selvästi hylkäsivät isän johdon. Hetken
vaitiolon jälkeen hän kysyi tukehtuneella äänellä:

— Kuka on sinut yllyttänyt minua vastaan? Äitisikö?

— Ei kukaan! sanoi Jean Oberlé nopeasti. Minulla ei ole mitään teitä
vastaan, ei mitään. Miksi otatte asian siltä kannalta? Sanoin vain,
ett'ei minussa ole saksalaista henkeä. Se on pitkän vertailun tulos: ei
muuta.

— Joseph Oberlé huomasi, että oli liiaksi paljastanut itsensä. Hän tuli
entiselleen ja lausui turvautuen kylmän-ivalliseen ilmeeseen, jolla hän
peitti todellisia tunteitaan:

— No niin, koska kieltäydyt kulkemasta uraa, jonka minä sinulle
määräsin, olet varmaan valinnut toisen?

— Tietysti, jos saan siihen suostumuksenne.

— Ja minkä olet valinnut?

— Teidän omanne. Älkää ymmärtäkö väärin sanojani. Vastaanpanematta
olen kymmenen vuotta elänyt kokonaan saksalaisessa ympäristössä. Itse
tiedän, mitä se minulle on maksanut. Te kysytte kokemusteni tulosta:
no hyvä! minä luulen, ett'ei minulla ole kyllin taipuisaa, tai jos
niin haluatte, kyllin onnellista luonnetta, tehdäkseni enää enemmän
ja tullakseni saksalaiseksi virkamieheksi. Olen varma siitä, ett'en
aina ymmärtäisi, ja että joskus olisin tottelematta. Päätökseni on
peruuttamaton. Ja liikkeenne sitä vastoin miellyttää minua.

— Kuvitteletko mielessäsi, että tehtailija on riippumaton?

— En, mutta luulen, että hän on sitä enemmän kuin muut. Tutkin
lakitiedettä, jott'en harkitsematta, koettamatta kieltäytyisi
seuraamasta uraa, jonka te minulle määräsitte. Mutta olen käyttänyt
hyväkseni matkoja, joita joka vuosi... ehdotitte minulle.

— Voithan sanoa: joihin pakotin sinut. Se on totta, ja pian selitän
sinulle syyt siihen.

— Käytin niitä tutkiakseni puuteollisuuden harjotusta kaikkialla, missä
voin: Saksassa, Itävallassa, Kaukaasiassa. En ole niinkään outo niissä
asioissa, kuin luulette. Ja tahdon elää Alsheimissa. Sallitteko sen?

Isä ei heti vastannut. Hän laski poikansa saman kokeen alaiseksi, jota
hän kernaasti käytti ihmisten suhteen juuri keskusteltuaan heidän
kanssaan jostain tärkeästä asiasta. Hän vaikeni silloin, kun häneltä
vaadittiin ratkaisevaa vastausta. Jos toinen hämmentyneenä kääntyi pois
välttääkseen tuota katsetta, jonka painoa ihmiset näkyivät tuntevan,
tai jos hän uudisti jo tehdyn selityksen, piti Joseph Oberlé häntä
heikkoluonteisena, itseään alhaisempana. Jean kesti isänsä katseen ja
pysyi vaiti. Herra Oberlé tunsi salaista mielihyvää. Hän käsitti, että
hänen edessään oli täysi mies, päättäväinen ja nähtävästi taipumaton
luonne. Hän tunsi ympäristössään muita samanlaisia. Hän kunnioitti
salaisesti heidän itsenäistä mielenlaatuaan ja pelkäsi sitä. Nopea
yhteensovitus- ja järjestämistaito, joka oli hänelle ominainen, auttoi
häntä selvästi näkemään edessään Alsheimin tehtaan Jeanin johtamana,
ja Jeanin isän, Joseph Oberlén, valtiopäivämiehenä, saksalaisen
maailman pankkiirien, hallitus- ja mahtimiesten joukkoon päässeenä.
Hän oli niitä, jotka osaavat hyötyä pettymyksistäänkin, niinkuin
tehtaan jätteistäkin vielä voi hyötyä. Tämä uusi kuva hellytti häntä.
Kaukana siitä, että olisi suuttunut, hän päinvastoin antoi hälvetä
tuon ivallisen ilmeen, johon hän oli turvautunut ajatellessaan puhua
pojan aikeista. Hän osotti kädellään suurta tehdasta, missä teräslevyt
suristen, ikkunain heikosti täristessä syöpyivät Vogeesien vanhojen
puiden sydämeen, ja sanoi hellästi nuhtelevalla äänellä:

Olkoon niin, lapseni! Se tuottaa iloa isällesi, äidillesi ja,
Ulrichille. Minä alistun siihen, että katsot minun olevan väärässä
tässä kohdassa ja heidän oikeassa, mutta vain tässä yhdessä kohdassa.
Muutamia vuosia sitten en olisi sallinut sinun heittää uraa, joka
minusta näytti sinulle sopivimmalta, päästäen meidät monista
vaikeuksista, joiden suuruutta sinä et ymmärtäisi. Silloin et itse
voinut arvostella asioita. Ja sitä paitsi oli liikkeeni, asemani liian
epävakainen ja liian vaarallinen siirtääkseni sen sinulle. Tuo kaikki
on tasottunut. Liikkeeni on laajentunut. Elämä on käynyt minulle
ja teille mahdolliseksi ponnistusten! ja ehkäpä uhrausteni kautta,
joista ympäristöni ei osaa olla kyllin kiitollinen minulle. Nykyjään
otaksun toimellani olevan jonkunlaista tulevaisuutta. Tahdotko tulla
seuraajakseni? Aukaisen heti tien sinulle. Kuudessa kuukaudessa, jotka
sinulla on jäljellä ennen sotaväkeen astumistasi, perehdyt kyllä
asioiden käytännölliseen puoleen. Niin, minä suostun, mutta yhdellä
ehdolla.

— Ja se ehto on?

— Ettet sekaannu valtiollisiin asioihin.

— Ei minulla siihen ole haluakaan.

— Ah, anteeksi, jatkoi herra Oberlé kiihottuen, meidän tulee ymmärtää
toisiamme, eikö totta? En luule, että sinussa on valtiollista
kunnianhimoa; et ole vielä siinä ijässä ja ehkäpä ei sinussa ole
siihen taipumustakaan. Ja siitä en sinua kielläkkään... Kiellän sinua
esiintymästä elsassilaisena kiihkoilijana, kulkemasta jankuttaen
kuten toiset yhtämittaa: »Ranska! Ranska!», kiellän kantamasta
tricolori-nauhaa povessasi ja matkimasta Strassburgin elsassilaisia
ylioppilaita, jotka toisensa tunteakseen ja koossa pysyäkseen
viheltävät poliisin korvaan marseljeesin ensi säveleitä: »Formez
vos bataillons!» En tahdo tuota pikkumaista käytöstä, pikkumaista
uhkamielisyyttä, josta on vain suuria vaurioita, rakkaani! Meidän
teollisuudenharjoittajain, jotka työskentelemme saksalaisella alueella,
ei pidä sellaisiin ryhtyä. Se on ristiriidassa pyrkimystemme ja
etujemme kanssa, sillä ei Ranska meiltä mitään osta. Ranska on hyvin
kaukana, rakkahani; se on täältä enemmän kuin kahdensadan penikulman
päässä; ainakin niin voisi otaksua, niin vähän sieltä kuuluu, niin
pieni on liike, niin niukasti rahaa sieltä tulee. Älä unohda sitä.
Sinä olet, kuten itse olet halunnut, saksalainen tehtailija; jos
käännät selkäsi saksalaisille, olet hukassa. Ajattele, mitä haluat,
maasi historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä. En tiedä
mielipiteitäsi siinä kohden. En tahdo koettaa arvata niiden laatua,
elämmehän niin syrjässä täällä Alsheimissa; mutta mitä, tahansa
ajatelletkin, tiedä pysyä vaiti, tai hae onnesi muualta.

Hieno hymy värähdytti Jeanin viiksiä, sillävälin kuin kasvojen
yläosassa säilyi luja, vakava ilme:

— Te varmaan tuumitte, mitä minä ajattelen Ranskasta?

— No niin?

— Minä rakastan sitä.

— Sinä et sitä tunne!

Olen tarkasti lukenut historiaa ja kirjallisuutta, olen tehnyt
vertailuja, siinä kaikki. Se auttaa sitä, joka itse on samaa heimoa,
aavistamaan paljon. En tunne Ranskaa muuten, se on totta: te olette
pitänyt varanne...

— Olet oikeassa, vaikkapa sanojesi takana oli ehkä loukkaava tarkotus.

— Ei mitenkään.

— Niin, minä pidin varani, jotta sinä ja sisaresi vapautuisitte
turmiollisesta vastustushengestä; se olisi alusta aikain tehnyt
elämänne turhaksi, tehnyt teistä tyytymättömiä, voimattomia raukkoja,
ihmisiä, jollaisia on liiankin paljon Elsassissa ja jotka eivät
tuota hyötyä Ranskalle, Elsassille eivätkä itselleen, samalla
kuin he alituisesti antavat Saksalle suuttumuksen aihetta. En ole
pahoillani, että saatat minut selittämään suunnitelmaani kasvatuksen
suhteen, jonka olen teille tahtonut antaa; ja minä yksinhän olen sitä
tahtonutkin. Olen mielinyt säästää teitä omasta koettelemuksestani,
tuosta, josta äsken puhuin: hukkaan menneestä elämästä. Oli toinenkin
syy menettelyyni. Oi, minä tiedän kyllä, etten siinä kohden saa
tunnustusta. Minun täytyy itse kiittää itseäni omassa kodissani.
Lapseni, on mahdotonta, että se, joka on kasvanut Ranskassa, se,
jonka juuret ovat syvällä siinä maassa, ei rakastaisi ranskalaista
sivistystä...

Hän vaikeni hetkiseksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo lause
sai aikaan, mutta ei huomannut mitään, ei värähdystäkään poikansa
liikkumattomilla kasvoilla. Jean oli varmaan hyvin karaistu nuori mies.
Hellittämätön itsepuolustuksen tarve, joka vallitsi herra Oberléssa,
sai hänet jatkamaan:

— Sinä tiedät, rakas Jean, ettei Ranskan kieltä täällä juuri suvaita.
Baijerissa sait enemmän kirjallista ja historiallista sivistystä,
kuin mitä tässä suhteessa olisit saanut Strassburgissa. Minä saatoin
vahingoittamatta sinua opettajaisi silmissä ehdottaa, että sinulle
annettaisiin lukuisia ylimääräisiä ranskantunteja. Elsassissa olisimme
molemmat siitä kärsineet. Siinä syyt, jotka minua ovat johtaneet.
Kokemus on osottava, olenko erehtynyt. Olen kaikessa tapauksessa
toiminut rehellisessä tarkoituksessa ja sinun parhaaksesi.

— Rakas isä, sanoi Jean, eihän minulla ole oikeutta arvostella
tekojanne. Voin vain teille sanoa, että saamani kasvatuksen kautta olen
tottunut elämään saksalaisten joukossa, joskaan saksalainen sivistys ei
minua miellytä enkä sitä rajattomasti ihaile. Olen varma, että tulen
toimeen heidän suhteensa Elsassissakin.

Isä kohautti kulmakarvojaan ikäänkuin lausuen: »Sitä en voi tietää.»

— Ajatuskantani ei tähän saakka ole tuottanut minulle ainoatakaan
vihamiestä Saksassa, ja minusta tuntuu, kuin kävisi kyllä laatuun
johtaa sahalaitosta toiseen liitetyssä maassa, vaikka onkin sellaiset
mielipiteet, kuin mitä äsken selitin teille.

— Toivotaan, sanoi herra Oberlé vain.

— Siis, te otatte minut vastaan? Asetunko luoksenne?

— Vastaukseksi tehtailija ainoastaan painoi sormellaan sähkönappulaa.

Joku nousi ylös portaita, jotka veivät konehallista
tarkastushuoneeseen, minkä herra Oberlé oli rakennuttanut itselleen,
aukaisi porstuan oven, ja sen raosta pilkisti nyt esiin neliskulmainen
vaalea parta, pitkät hiukset ja kaksi silmää kuin kaksi sinistä gemmaa.

— Guillaume, sanoi isäntä saksaksi, teidän tulee tutustuttaa poikani
tehtaan töihin ja tehdä hänelle selkoa ostoista, joita on tehty kuuden
viime kuukauden kuluessa. Huomisesta aikain hän seuraa teitä, kun
menette tarkastamaan meidän laskuumme tehtyä metsänhakkuuta.

Ovi sulkeutui.

Nuori, hieno Jean Oberlé seisoi innostuneena isänsä edessä. Hän ojensi
tälle kätensä, ja sanoi kalpeana ilosta:

Nyt minusta on tullut Elsassilainen! Kuinka kiitollinen olen teille!

Isä puristi poikansa kättä hiukan teeskennellyn lämpimästi. Hän
ajatteli: »Äitinsä ilmikuva! Moniquen mielenlaatu, lausetavat,
innostus!» Ääneen sanoi hän:

— Kuten näet, lapseni, ei minulla ole kuin yksi päämäärä: tehdä teidät
onnellisiksi. Sitä olen aina halunnut. Minä suostun siihen, että käyt
aivan toista uraa, kuin mitä minä olin sinulle uneksinut. Koeta nyt
siis ymmärtää asemaamme, kuten sisaresikin.

Jean läksi, ja samoin isä hiukkasta myöhemmin. Mutta sillä välin kuin
herra Oberlé suuntasi kulkunsa taloa kohti, kiirehtien tapaamaan
tytärtään, ainoaa, jolle hän uskoi ajatuksiaan, ja kertomaan hänelle
äskeisestä keskustelustaan Jeanin kanssa, meni Jean lautatarhan
poikitse, tehden mutkan vasemmalle, sitten portinvartijan asunnon
ohi ja siitä metsäpolulle. Mutta hän ei kulkenut kauas lähestyvän
aamiaishetken vuoksi. Ylöspäin vievää tietä hän saapui Alsheimin
viinitarha-alueelle, humalistojen toiselle puolen, jotka vielä
lepäsivät alastomina ketoina, missä siellä täällä seisoi kimppu
riukuja vastatusten. Hänen mielessään tuntui juhlalliselta. Kun hän
oli tullut hänelle lapsuudesta saakka tutun viinitarhan luo, missä
hän aikoja sitten oli ollut mukana marjain korjuussa, nousi hän mäen
luisulle. Sieltä näki tien ja pitkin rinnettä riveihin istutetun
viiniköynnössarjan yli. Alakuloisesta valaistuksesta huolimatta,
huolimatta pilvistä ja tuulesta, oli Elsass hänestä kaunis,
jumalallisen kaunis siinä loivasti laskeutuessaan hänen edessään, pian
muuttuen yhtenäiseksi tasangoksi niitty- ja viljelysmaakaistaleineen,
joiden keskeltä sieltä täältä vilkkuivat kylien tiilikatot ja
tapulinhuiput. Pyöreät, yksinäiset, talven harventamat puut näyttivät
kuin kuivilta ohdakkeilta. Muutamia variksia lenteli pohjatuulen
keralla etsien nuoria oraita. Jean kohotti kätensä ja levitti
ne, ikäänkuin syleilläkseen lakeutta Obernaista asti, joka näkyi
etäisimmässä notkelmassa vasemmalla, aina Barriin saakka, joka
oikealla kädellä puoliksi hautautui vuorten rinteillä kasvavain
kuusien peittoon. Hän silmäili Alsheimin kylää ja omaa punakivistä
taloaan tuolla hiukan sen alapuolella; sitten loi hän katseensa
metsäniemekkeeseen, joka työmies- ja talonpoikais-asuntojoukkojen takaa
pistihe aukealle tasangolle. Sen muodosti lehtokuja, jonka päässä oli
suuri, lehdetön, harmaa puuryhmä. Puiden keskeltä paistoi katonkylki.
Jean antoi silmänsä kauan viivähtää tuossa puolipiiloutuneessa talossa
ja virkkoi: »Terve, Elsassin tyttö! Kenties voin sinulle rakkauteni
lahjottaa! Olisi niin onnellista elää täällä sinun rinnallasi!»

Oberlén perheen aamiaiskello kutsui häntä. Sen ääni kuului heikkona ja
kimeänä, niin ääretön oli aukea tasanko, minne kaikki hälinä haihtui,
niin voimakas edestakaisin kulkeva tuuli, joka sen sointua kantoi yli
Elsassin maiden.




III.

PERHE ENSI KERTAA KOOLLA.


Hitaasti kulki Jean kutsuvan kellon ääntä kohden. Kaikki oli hänelle
pelkkää iloa tällä hetkellä. Hänellä oli jälleen kokonainen maailma,
joka vuosien takaa oli hänelle uudelleen avautunut ja tarjonnut
kodin, työtä, onnea. Nuo sanat soivat suloisesti hänen alakuloisessa
mielessään; ne ajelehtivat aivoissa, toisiaan tavotellen kuin
vedenpintaa uiskenteleva delfiiniparvi, ja toiset seurasivat niitä,
kuten sanat: perhe-elämä, elämän mukavuus, yhteiskunnallinen asema,
kodin kaunistaminen ja laajentaminen. Tuossahan oli kotitalo. Hän
katseli sitä hellyydellä kulkiessaan lehtikäytävää virran reunalla; hän
nousi kunnioituksella sen portaiden astuimia, muistellen, että iso-isä
oli sen rakennuttanut, hän, jonka oma se yhä oli, kuten muutoin koko
tilakin, paitsi sahaa ja lautatarhaa.

Käytyään eteisen läpi, joka ulottui talon halki toiselta puolelta
toiselle, hän aukaisi viimeisen oven vasemmalla. — Ruokasali oli
ainoa huone, joka oli «uudistettu» Joseph Oberlén määräysten ja
aistin mukaan. Sen sijaan, että muualla, salissa, biljaardihuoneessa
ja toisissa suojissa tapasi iso-isän hankkimia kaluja, keltaista ja
vihreää Utrechtin samettia ja mahonkia, koetti «minun luomani», kuten
Joseph Oberlén oli tapana sanoa, sulkeutua huomioon täydellisellä
linjojen puutteellaan. — Väri hallitsi siellä tyylin asemesta.
Seiniä peitti, puoliväliin saakka ulottuen, paikoin sinisen- tai
sinipunervan-, paikoin punertavanharmaa tai tuhkanharmaa paneilinki
juovikkaasta vaahterapuusta. Ylhäällä oli neljä katon maalattujen
hirsien yli jännitettyä kangaskaistaa, joita koristi hienosta huovasta
ommellut kuviot esittäin ruusuja, rautayrttejä ja kurjenmiekkoja.
Kaikkialla, missä vain mahdollista, oli suorat viivat uhrattu.
Ovikoristeet muodostuivat kiekuroista, jotka syyttä suotta mutkikkaasti
kiemurtelivat kuin liaanien varret. Kaarevat olivat suuren ikkunankin
puitteet. Tuolit olivat taivutettua pyökkipuuta, wieniläistä tekoa.
Kokonaisuudessaan oli huone erikoisluonnetta vailla, mutta se miellytti
himmeine valoineen ja etäisine pyrkimyksineen jäljitellä kasvikuntaa.
Olisipa sitä luullut nuoren, onnellisen perheen ruokasaliksi.

Sen neljä tavallista asujainta, jotka Jean siellä tapasi, tuskin
sopivat tähän iloiseen kuvaan, ja sopusointua puuttui heidän ja huoneen
sisustuksen väliltä. He istuivat aina samoilla paikoilla neliskulmaisen
pöydän ympärillä voimakkaan kiintymyksensä tai vastenmielisyytensä
mukaisessa järjestyksessä.

Ensimmäisenä vasemmalla ikkunasta istui Monique Oberlé lähinnä
lasiruutuja, joiden hiotut reunat heittivät hänen ylitseen
valoheijastuksiaan. Kun hän esiintyi pitkänä ja hoikkana, kalpeine,
ryppyisine, kokoonkurtistuneine kasvoineen, jotka ennen olivat olleet
täyteläiset ja raikkaat, näytti hän olennolta, joka on tottunut
kuulemaan ympärillään vain yhden sanan: »te olette väärässä!»
Pikaisesti katsahti hän likinäköisillä lempeillä silmillään
esitettyihin vieraisiin, hymyillen hymyä, joka aina oli valmis
vetäytymään takaisin ja haihtumaan. Katse pysähtyi vasta harhailtuaan
jonkun aikaa kohtaamatta kylmiä, halveksivia silmäyksiä. Silloin loisti
siitä esiin terävä-älyinen, hyväsydäminen sielu, joka oli käynyt hiukan
araksi ja alakuloiseksi, mutta yhä taisi unelmoida ja olla nuori.

Hänellä jos kellään oli ollut huoleton lapsuus, joka ei vähintäkään
ollut omiaan valmistamaan häntä myöhempiin vaiheisiinsa. Hän oli
silloin Monique Biehler, Biehlerien vanhasta perheestä Obernaista.
Yläkerrasta kotitalossaan, jonka polvikas pääty kohosi tuon
pikkukaupungin valleilla, hän näki aavan tasangon silmäänsä edessä.
Vain ristikkoportti erotti julkisesta kävelypaikasta vanhalla muurilla
hänen leikkipaikkansa, puutarhan lukuisine tasotettuine puksipuineen,
päärynäpuineen ja orapihlajineen, ja niin painui Elsassin kuva
joka päivä lapsukaisen sydämeen, samalla kuin rakkaus heräsi tuota
silloin niin onnellista isänmaata kohtaan, rakkaus sen kauneuteen,
rauhallisuuteen, vapauteen ja sen kyliin, joiden nimet hän tunsi,
joiden laihojen keskeen sirotetut punaiset rypäletertut hän olisi
osannut piirtää. Muusta maailmasta ei Monique Biehler tiennyt. Hän
jätti omaisineen Obernain ainoastaan viettääkseen pari kesäkuukautta
Heidenbruchissa Pyhän Odilian metsässä. Yhden ainoan kerran oli hän
ollut Vogeesien tuolla puolen, vuotta ennen häitään, jolloin hän teki
toivioretken Domrémyhin Lothringissa. Nepä olivat olleet innostuksen
päiviä! Rouva Oberlé muisteli noita kolmea päivää elämänsä suurimpana
ilona. Hänen oli tapana sanoa: »Ranskan-matkani.» Hän oli pysynyt
teeskentelemättömänä ja säilyttänyt Alsheimin syrjäisessä elämässä,
aran, mutta samalla syvän ja pohjalta urhoollisen vanhan rakkautensa
maata ja sen kansaa kohtaan. Siten oli hän kärsinyt enemmän kuin
toinen hänen sijassaan nähdessään miehensä lähenevän Elsassin
saksalaisia puoluetta ja lopuksi siihen yhtyvän. Hän oli kärsinyt
elsassilais-ylpeydessään ja vielä kovemmin äidinrakkaudessaan. Tuosta
samasta syystä, joka, katkaisi henkisen yhteyden hänen ja puolisonsa
välillä, vierotettiin lapsetkin hänestä. Jokainen ennenaikainen ryppy
olisi voinut kantaa sen surun nimeä, joka, sen oli uurtanut; nimen
olisi antanut hyljeksitty hyvyys, hyödytön myöntyväisyys, sorrettu
elsassilainen isänmaa, ero Jeanista ja Luciennesta sekä hukkaan mennyt
rakkausaarre, jota hän heitä varten oli koonnut pitkin koko elämäänsä
aina nuoresta tytöstä täysi-ikäiseen naiseen.

Katkeruudentunne oli ollut sitäkin syvempi, kun puolison todelliset
vaikuttimet eivät olleet rouva Oberlélle tuntemattomat. Mies sen kyllä
aavisti. Häntä nöyryytti tämä todistaja, jota hän ei voinut pettää
eikä, voinut olla kunnioittamatta. Vaimossa oli kuin olennoituna se
asia, jonka hän oli hyljännyt. Hänen puoleensa mies kääntyi, kun
hän tunsi tarvetta puolustaa itseään — ja sitä teki hän yhtämittaa
—, vaimoa, hänen äänetöntä paheksumistaan vastaan hän kiivaili.
Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei hän kertaakaan ollut voinut
houkutella vaimoltaan hyväksymisen sanaa Elsassin saksalaistumisesta.
Arkana väistyi tämä voimakkaan tieltä, mutta ei antanut tunnustustaan.
Hän seurasi miestään saksalaisiin piireihin; siellä esiintyi hän niin
arvokkaana, ett'ei voinut erehtyä hänen kannastaan eikä häntä siitä
moittia. Täten pelasti hän muutakin kuin jotain ulkonaista. Vaikka
hän äitinä oli erotettu lapsistaan, ei hän eronnut miehestään. Heidän
samantyyliset sänkynsä seisoivat yhä samassa huoneessa. Yhtämittaa
oli heillä kohtauksia, jolloin joko toinen oli vaiti tai oltiin niin
puolella kuin toisella teräviä ja kiivaita. Mutta rouva Oberlé käsitti,
että mies oikeastaan kammosi hänessä vain hänen tarkkanäköisyyttään
ja arvosteluaan. Ja hän toivoi, ett'ei aina olisi väärässä. Hän
ajatteli, että nyt, kun lapset olivat suuret, tulisi tärkeitä
päätöksiä ratkaistavaksi heidän suhteensa, ja että hän pitkällisellä
kärsivällisyydellään ja lukuisilla myönnytyksillään oli ehkä ikäänkuin
ostanut itselleen oikeuden silloin puhua ja saada äänensä kuuluviin.

Hänen vieressään oikealla oli aina istunut iso-isä Philippe Oberlé. Jo
vuosia aukeni ruokasalin ovi viisi minuuttia ennen ateria-aikaa; vanhus
astui sisään nojaten kamaripalvelijansa käsivarteen ja koettaen kulkea
suorana, puettuna epämääräisen väriseen pukuun tummasta villakankaasta,
punainen nauha napinlävessä, pää väsähtäneesti kumarruksissa,
silmäluomet puoli-ummessa ja verettömät kasvot turvoksissa. Hänet
sijoitettiin harmaalla vanusilkillä päällystettyyn nojatuoliin kaksine
nuppineen; hänen kaulaansa pantiin lautasliina ja hän istui odottaen,
nojaten ruumistaan tuolin selkämystää vasten, kädet pöydällä, nuo
vahavalkeat kädet, joissa näkyivät kiertelevät, siniset suonet. Kun
muut saapuivat kukin vuorostaan, niin puristi Joseph Oberlé hänen
kättään, Lucienne heitti hänelle lentosuukon puhuen paljon ja iloisesti
raikkaalla äänellään ja rouva Oberlé kumartui ja painoi vanhuksen
otsalle uskolliset huulensa. Tämä kiitti, seuraten häntä katseellaan
hänen istuutuessaan. Ei hän muita katsellutkaan. Sitten hän yksin
rouva Oberlén kerällä teki ristinmerkin vanhan uskovaisen Elsassin
lapsena. Ja lopuksi, hiljaisen ja hellän vierustoverinsa palvelemana,
joka tunsi hänen makunsa, tiesi hänen häpeävän kömpelyyttään ja jo
edeltäpäin täytti hänen toivonsa, hän alkoi hitaasti syödä, vaivalla
liikuttaen höltyneitä lihaksiaan. Mietiskelevä pää nojasi koko ajan
tuoliin. Se yksin valvoi tuossa melkein kuihtuneessa ruumiissa. Se
oli kuin näyttämö, jolla liikkuivat, yhdelle ainoalle iloa tai tuskaa
tuottaen, niiden esi-isät, joiden nimiä vanhuksen kuullen mainittiin.
Hän ei puhunut, hän muisteli. Välistä otti hän taskustaan kivitaulun
ja kynän ja kirjotti vapisevalla käsialalla pari, kolme sanaa, jotka
hän antoi vieruskumppaninsa luettavaksi: jonkun oikaisun, unohtuneen
päivämäärän, hyväksyvän sanan tai kieltäymisen yhtyä siihen, mitä
toisessa päässä pöytää lausuttiin. Useimmiten huomattiin vain hänen
raskaitten silmäluomiensa värähtelemisestä, että, hän oli huvitettu tai
liikutettu. Sitä kesti ainoastaan hetken. Elämä, pakeni pian taas kauas
vankilaansa, jonka, ristikkoa se oli yrittänyt järkyttää. Yö peitti
jälleen turhaan ilmi pyrkivän ajatuksen. Ja huolimatta, tottumuksesta
painosti tämä tuskan ja rappeutumisen näkö jokaista kokoontuneen
perheen jäsentä. Se oli vähemmän vaivaksi vieraille, joita joskus
oli Alsheimissa illallisella; sillä vanhus ei silloin koettanutkaan
katkaista sitä varjojen ja kuoleman valtaa, joka sorti hänen sieluaan.
Kuitenkin oli Joseph Oberlé viime vuosiin saakka säännöllisesti
esittänyt vieraansa isälle, kunnes tämä eräänä päivänä kirjotti
taululleen: »Älä esitä minulle enää ketään. Älä ainakaan saksalaisia.
Tervehtikööt minua; siinä kyllin!» Mutta Joseph Oberlé säilytti tavan
— ja se oli liikuttava puoli tuossa itsekkäässä miehessä — tavan
tehdä joka ilta selkoa tehtaan asioista sen vanhalle johtajalle.
Päivällisen jälkeen, ruokahuoneessa tupakoidessaan, kun talon molemmat
naiset olivat lähteneet saliin, hän kertoi postin tuomista tiedoista,
toimistaan ja metsäostoistaan. Vaikka Philippe Oberlé enää ainoastaan
oli osakkaana perustamassaan liikkeessä, luuli hän yhä määräävänsä ja
johtavansa. Hän kuunteli puhetta vaahterista, männyistä ja kuusista,
tammista ja pyökeistä, joiden keskuudessa hän oli elänyt viisikymmentä
vuotta. Hän piti kiinni »neuvottelusta», kuten hän sitä nimitti, kuin
ainoasta hetkestä päivän kuluessa, jolloin hän omasta mielestään otti
osaa muiden elämään. Kaikessa ulkopuolella sitä hän oli vain varjo,
läsnäoleva, mutta äänetön olento, joka muodosti arvostelunsa talostaan,
mutta harvoin päättelyjään lausui ilmi.

Hän ja poikansa olivat pääkysymyksessä eri mieltä. Istuen pöydässä
juuri vastapäätä isäänsä, voi Joseph Oberlé koko aterian ajan olla
puhuttelevinaan vain vaimoaan ja tytärtään; hän taisi mukavasti välttää
katsoa sormia, jotka liikkuivat levottomasti tai kirjottelivat rouva
Oberlélle; mutta hän ei osannut olla koskettelematta tuskallisia
kysymyksiä. Kuten kaikki, joiden on täytynyt elämässään tehdä
joku suuri päätös eivätkä ole sitä voineet menettelemättä aivan
vastoin omaatuntoaan, niin hänkin umpimähkään palasi takaisin
saksalaistuttamisasiaan. Kaikki antoi hänelle aihetta nostamaan
sen vireille: kiitos ja moite, yksityiset toimet sekä valtiolliset
tapahtumat, joista aamuinen lehti oli kertonut, kirjeenkantajan tuoma
käyntikortti, Hannoverista ja Dresdenistä tullut lankkutilaus ja
Luciennen lausuma toivo ottaa vastaan kutsumus tanssijaisiin. Hän tunsi
tarvetta ylistää omia tekojaan, samoinkuin voitetut kenraalit tarvetta
selittää taistelua ja miksi välttämättä piti menetellä niin ja niin.
Hän oli tyhjentymätön puhumaan tästä omantunnonasiasta, jonka hän jo
aikoja sitten oli julistanut loppuun selvitetyksi, ja vaikka siitä
eivät enää väitelleet, ei sairas iso-isä eikä masentunut puoliso, joka
oli päättänyt vaieta.

Lucienne yksin hyväksyi isänsä ja kannatti häntä.

Tässä esiintyi hän päättäväisenä, kuten nuoret ylipäänsä, jotka
säälimättä, ymmärtämättä arvostelevat entisajan ihmisten kärsimyksiä,
menneisyyttä muistoineen ja koko sen viehätystä, ikäänkuin kaikki
tuo olisi vain kuolleita asioita, joita voi järjellä mitata. Hän oli
kaksikymmenvuotias ja hyvin ylpeä, mutta samalla vilpitön, täynnä
lapsellista itseluottamusta, rajuluontoinen ja kuulu kauneudestaan,
jota mainetta hän vain puoliksi vastasi. Vaikkapa hän oli solakka,
pitkä ja kaunisrakenteinen, kuten äiti, oli hänellä isänsä karheammat,
enemmän tavallista elsassilais-tyyppiä muistuttavat piirteet sekä
taipumus lihoamaan. Koko hänen ruumiinmuotonsa oli jo täysin
kehittynyt. Lucienne Oherlé teki ensi katsannolta pikemmin nuoren
naisen kuin nuoren tytön vaikutuksen. Hänen kasvonsa olivat tavattoman
elävät ja avonaiset. Kun hän kuunteli, niin silmät, jotka olivat
pienemmät ja helakamman vihreät kuin veljen, hymyillessä vetäytyivät
suun mukana, seurasivat keskustelua ja lausuivat ajatuksensa. Hän ei
usein uneksimaan vaipunut. Paitsi vilkkautta oli hänessä toinenkin
tenho, joka selitti hänen suuren menestyksensä ulkona maailmassa: hänen
verraton värinsä, punaiset huulensa ja suuri, aivan vaalea tukkansa,
niin uhkea ja raskas, että se särki kilpikonnanluiset kammat, ei
välittänyt hiusneuloista, ja painollaan pakottaen otsan kohoamaan,
jonka se ympäröi kuin valokehällä, ja aaltoillen niskan kohdalla,
jolle se heitti kultahohdetta, sai Luciennen kantamaan päätään kuin
nuori, ylpeä ruhtinatar. Ulrich eno hänelle tavallisesti sanoi nauraen:
»Kun syleilen sinua, luulen syleileväni kypsää viinimarjaa.» Hän oli
oiva kävelijä; hän pelasi hyvin lawntennistä; hän ui taitavasti, ja
useasti olivat Baden-Badenin lehdet julkaisseet hänen nimikirjaimensa
kirjotuksissa, joissa kehuttiin »meidän parhaita luistelijoitamme».

Jo tämä ruumiin kehittäminen oli tehnyt hänet henkisesti vieraaksi
äidille, joka ei ollut koskaan ollut muuta kuin keskinkertainen,
vaikka rohkea kävelijä. Mutta muut seikat olivat heidät paljoa
syvemmin ja korjaamattomammin erottaneet toisistaan. Epäilemättä
oli siihen syynä Mündnerin pensioonin kokonaan saksalainen opetus,
joka oli tieteellisempää, perusteellisempaa, tarkempaa, laajempaa ja
vähemmän uskonnollista laadultaan kuin se, minkä äiti oli saanut,
kasvatettuna osaksi Obernaissa, osaksi Pyhän-Äidin nunnain luona
Mineur-kadun varrella Strassburgissa. Mutta varsinkin tuttavat ja
ympäristö. Lucienne, joka oli kunnianhimoinen, kuten isänsä, ja
samoinkuin hän, menestykseen luotu, Lucienne, joka seitsemän vuotta
oli ollut, saksalaisten opettajattarien hallussa, kokonaan riistettynä
äidin vaikutukselta, seurustellen saksalaisissa perheissä ja eläen
suurimmaksi osaksi saksalaisten toverien keskuudessa, Lucienne, jota
koko maailma hiukan imarteli, milloin hänen suloutensa vuoksi, milloin
valtiollisista syistä tai tunnottomasta puoluekiihkosta, niin, Lucienne
oli muodostanut itselleen aivan toisenlaisen ajatuskannan, kuin mikä
oli vanhain elsassilaisten. Palattuaan hän ei enää ymmärtänyt heimoaan
eikä kotiaan. Hänestä olivat ne, jotka puolustivat asiain entistä
tilaa tai sitä kaipasivat, äiti, iso-isä, Ulrich eno, loppuun eletyn
aikakauden, järjettömän ja lapsimaisen mielipiteen edustajia. Heti oli
hän asettunut isän puolelle noita muita vastaan. Ja hän kärsi siitä.
Häntä suretti nähdä niin lähellä itseään ihmisiä, joita Mündnerin
pensiooni ja kaikki hänen strassburgilaiset ja baden-badenilaiset
tuttavansa olisivat pitäneet vanhoillisina. Jo kaksi vuotta oli hän
elänyt kuin ristiriitojen ilmakehässä. Hänen tunteensa kotia kohtaan
olivat riitaiset; äitiä kohtaan hän esimerkiksi tunsi sekä todellista
hellyyttä että suurta sääliä, tämä kun kuului ikäänkuin tuomionsa
saaneeseen maailmaan ja kuin toiseen aikakauteen. Luciennelta puuttui
uskottu. Voisiko Jean, hänen veljensä, sen paikan täyttää? Hän tuota
tapaamista sekä pelkäsi että halusi, malttamaton kuin hän oli veljeä
näkemään, miltei vieras hänelle, rakkautta kaipaava, perhekiistoihin
väsynyt sekä täynnä toivoa, että Jean asettuisi hänen valitsemalleen
puolelle ja hän siten hänestä saisi tukea ja uutta vahviketta. Isä oli
juuri kertonut hänelle keskustelustaan Jeanin kanssa. Lucienne oli
sanonut tai pikemmin huutanut: »Kiitos, että annoitte minulle veljen!»

He olivat kaikki neljä pöydässä, kun nuorukainen astui huoneeseen.

Molemmat naiset, jotka istuivat vastatusten ikkunan valossa, käänsivät
päätään; toinen hymyili lempeästi kuin sanoen: »Kuinka olen ylpeä
sinusta, lapsi!» toinen nojausi tuolin selkämystään huulet avoimina,
silmissään hellä ilme, aivan kuin sisään olisi astunut sulhanen, sekä
miellyttämishaluisena, varmana onnistumisestaan ja lausuen ääneen:
»Tule tänne viereeni istumaan, tänne pöydän päähän. Olen laittanut
itseni kauniiksi sinua varten, katsohan!» ja hiljaa lisäten, veljeä
syleillessään: »Hyvä Jumala, kuinka sentään on suloista, että on joku
nuori, jolle sanoa hyvää päivää!» Hän tiesi olevansa kaunis katsella
malvanvärisessä röijyssään, joka oli surah-kankaasta ja välipitseillä
koristettu. Hän oli myös todella iloinen tavatessaan veljensä, jonka
hän edellisenä iltana ennen Strassburgiin lähtöään vain vilaukselta oli
nähnyt. Jean kiitti häntä ystävällisellä, onnea sädehtivällä katseella
ja istuutui pöydän päähän Luciennen ja äidin välille. Hän aukaisi
lautasliinansa, ja kamaripalvelija Victor, elsassilaisen arentimiehen
poika pyöreine naamoineen ja tyttömäisine silmineen, hän, joka aina
vapisi pelosta tehdä nurinpäin, lähestyi Jeania retiisimaljakkoa
kantaen, kun Joseph Oberlé, jotain muistiinpanokirjaansa
kirjoitettuaan, silitti partaansa ja lausui:

— Tässä näette nyt Jean Oberlén, te isä, sinä Monique ja sinä
Lucienne! Minulla on teille kerrottavana häntä koskeva uutinen. Olen
sallinut hänen lopullisesti asettua Alsheimiin, tulla tehtailijaksi ja
puukauppiaaksi.

Kolmen kasvoille levisi yht'aikaa puna. Victorkin, vavisten kuin
haavanlehti, veti pois maljakkonsa.

— Onko se mahdollista! sanoi Lucienne, joka ei tahtonut näyttää
äidilleen jo tietävänsä asiasta. Eikö hän suoritakaan loppuun
referendaarien oppimäärää?

— Ei.

— Vapaaehtoisena oltuaan hän siis tulee ainiaaksi tänne?

— Niin, ainiaaksi meidän luoksemme.

Liikutuksen toinen aste on joskus vielä kiihkeämpi kuin ensimmäinen.
Luciennen silmät räpyttivät nopeammin ja kostuivat. Hän nauroi ja itki
yhtä aikaa; hänen punaisilla huulillaan väreili lukemattomia helliä
sanoja.

— Voi, hän sanoi, kuinka hyvä! En tiedä, hyödytkö sinä tästä, Jean,
mutta meille on parempi näin!

Hän oli tosiaankin soma tällä hetkellä, nojatessaan veljeensä
vilpittömästä ilosta väristen.

— Kiitän sinua, sanoi rouva Oberlé katsellen vakavasti miestänsä ja
koettaen arvata, mikä häneen oli vaikuttanut, kiitän sinua, Joseph. En
olisi uskaltanut sitä sinulta pyytää.

— Mutta, kuten näet, rakkahani, vastasi tehtailija kumartaen, kun
ehdotukset ovat järkevät, niin suostun niihin. Olen muutoin niin
vähän tottunut kiitokseen, että näin kerrakseen se tuntuu hyvältä.
No niin, meillä oli juuri äsken ratkaiseva keskustelu. Puunostajani
tulee huomisesta aikain ottamaan Jeanin mukaansa muutamille
metsänhakkuupaikoillemme. Kuten tiedät, en koskaan anna ajan hukkaan
kulua.

Rouva Oberlé huomasi iso-isän ojentavan jäykkää kättään häntä kohden;
hän otti taulun, jota se piteli ja luki seuraavat rivit:

— Se on elämäni viimeinen ilo.

Onnea ei kuitenkaan kuvastunut vanhuksen kasvoilla, jotka olivat
käyneet ilmeettömiksi kuin naamari, joll'ei poikaan kiinnitetty terävä
katse lie ollut sen ilmaisua: poikahan oli antanut Elsassille takaisin
yhden sen lapsista ja perheen liikkeelle työn jatkajan. Hän oli
hämmästynyt ja ihastuksissaan. Kaikki muut olivat samoin, ja syöminen
unohtui. Palvelijakin unohti tarjoamisen ja ajatteli, miten tärkeänä
hän esiintyisi, julistaessaan keittiössä ja kauppalassa: »Jean herra on
päättänyt ottaa sahan johdon! Hän ei enää lähde maasta!» Hetkisen aikaa
nuo neljä, jotka joka päivä kokoontuivat harmaasta vaahterasta tehtyyn
ruokahuoneeseen, uneksivat siellä kukin omia unelmiaan, miettivät
omia mietteitään. Toisille siitä kertomatta he näkivät hengessään,
mitä seurauksia tämä tapahtuma oli mahdollisesti ja luultavasti tuova
kullekin; jokaista kiusasi ajatus, että huominen tulisi olemaan
aivan toista, kuin mitä he olivat otaksuneet. Oli kuin olisi jokin
kukistunut: vanhat tottumukset, vanhat suunnitelmat, vuosia siedetty
ylivalta, jolle oli alistuttu. Jotain sekasortoon ja hämminkiin
joutunutta yhtyi iloon uutisesta.

Nuorin joukosta vapautui ensin. Lucienne virkkoi:

— Emmekö syö aamiaista siksi, että Jean on kanssamme? Rakkahin, tällä
hetkellä näet meistä kuvan sellaisina, kuin olimme ennen tuloasi,
emme tosin aina, mutta joskus: tuollaisia äänettömiä olentoja,
jotka tuumailevat vain itsekseen. Tämähän on aivan jälleennäkemisen
suloisuuden vastakohta. Emmehän huoli enää alottaa tuota vanhaa
leikkiä, eikö totta?

Hän alkoi nauraa, ikäänkuin eivät vast'edes mitkään väärinkäsitykset
voisikaan tulla kysymykseen. Hän laski sukkelaa pilaa heidän
äänettömistä aterioistaan, Alsheimin iltakutsuista, jotka päättyivät
yhdeksältä, sen harvoin nähdyistä vieraista ja Strassburgista
tulleen kutsun suuresta merkityksestä. Ja kaikki muut salaisesti
yllyttivät häntä moittimaan menneisyyttä; sen oli päätöksellään kuin
poispyyhkäissyt tuo nuori mies, joka siinä nyt ylen onnellisena, omana
herranaan istui ja hämmästyneellä ihailulla tutki ja tarkasti sisartaan.

— Ja nyt, päätti Lucienne puheensa, muuttuu kaikki. Tästä lokakuuhun
on meitä täällä Alsheimin suojissa viisi neljän asemesta. Sitten menet
tosin vapaaehtoiseksi, mutta sitähän ei kestä kuin vuoden ja sitä
paitsi saat kai lomaa, eikö niin?

— Joka sunnuntaiksi.

— Tuletko kotiin yöksi, lapseni? kysyi rouva Oberlé.

— Luullakseni tulen lauvantai-iltaisin.

— Sinun sotilaspukusi on kaunis, sanoi Lucienne, sellainen
ruiskukan-sininen Attila-nuttu keltaisine nyöreineen, mustat saappaat
ja keihäs... mutta varsinkin pidän hylkeennahkaisesta husaarilakista
mustankirjavine jouhitöyhtöineen ja valkoisesta päällysnutusta, jotka
kuuluvat paraadipukuun... Se on armeijamme kauneimpia.

— Niin, Saksan armeijan kalleimpia, kiiruhti rouva Oberlé lisäämään,
korjatakseen tyttären varomattomia sanoja, sillä iso-isä oli tehnyt
kädellään liikkeen, ikäänkuin pyyhkien jotain pöytäliinalta.

Joseph Oberlé lisäsi nauraen:

— Niin, ja samoin sen kalleimpia. Olet saanut minulta suuren lahjan,
Jean, kun annoin sinun valita yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin:
siitä jutusta en pääse vähemmällä kuin kahdeksalla tuhannella markalla.

— Luuletteko todella, että se on niin kallista?

— Olen varma siitä. Eilen vielä salaneuvos von Boscherin luona
mainitsin kahdelle upseerille summat, joita pidin oikeina, eikä kukaan
vastustanut. Virallisesti tulisi jalkaväessä vapaaehtoisen menojen
nousta kahteen tuhanteen kahteensataan markkaan, itse asiassa nousevat
ne neljään tuhanteen; tykkiväessä kahteen tuhanteen seitsemäänsataan,
itse asiassa viiteen tuhanteen, ja ratsuväessä on ero vielä suurempi,
ja jos joku väittää koko jutusta pääsevän muka kolmella tuhannella
kuudellasadalla, laskee hän pilaa; menot saa laskea seitsemäksi,
kahdeksaksi tuhanneksi markaksi. Niin minä väitin ja siinä pysyn...

— Se tulee siitä, että rykmentissä on hienoa väkeä, isä, keskeytti
Lucienne.

— Niin, tosiaan — varakasta väkeä.

— Niin, ja myös ylhäistä, ja heidän joukossaan rikkaiden tehtailijain
poikia Reinin varsilta.

Isä ja Lucienne hymyilivät toisilleen nopeaa ymmärtämisen hymyä.
Jean yksin sen huomasi. Tytön terävät huulet olivatkin vain tuskin
myhähtäneet. Hän jatkoi:

— Vapaaehtoiseksi pyrkijöitä on niin paljon, että tulee ajoissa pitää
varansa.

— Jo kolme kuukautta sitten puhuin päällikkösi kanssa. Hän suosittaa
sinua useammille muille.

Lucienne virkahti ajattelemattomasti:

— Sinäpä voisit juuri tuoda muutamia heistä tänne! Sepä olisi hauskaa!

Jean ei vastannut. Rouva Oberlé punastui, kuten usein muulloinkin,
kun hänen läsnäollessaan tuli lausuttua sananen liikaa. Lucienne
nauroi yhä vielä, kun iso-isä lakkasi syömästä ja vaivalloisesti
käänsi tyttärentyttäreen päin valkohapsisen surullisen päänsä, joka
tutisi niin, että se kelle tahansa olisi ollut tuskallista. Vanhan
elsassilaisen silmät puhuivat varmaan selvää kieltä, sillä nuoren tytön
hymy pakeni; hän liikahti hieman kärsimättömästi, ikäänkuin sanoen:
»Oh, en huomannut teitä!» ja kumartui isänsä puoleen, tarjotakseen
hänelle Wolxheimin viiniä, mutta itse asiassa päästäkseen nuhteista,
joiden tunsi uhkaavan itseään. Juuri kuin yhteisestä sopimuksesta,
olla pitkittämättä asiaa, alkoivat Joseph Oberlé, Jean ja äiti puhua
vapaaehtoisesta sotapalveluksesta ja Pyhän Nikolain kasarmista
Strassburgissa, mutta nopeasti, tuhlaten sanoja, innonosotuksia
ja turhia liikkeitä. Ei kukaan uskaltanut kohottaa silmiään
vanhukseen. Philippe Oberlén katse seurasi yhä, leppymättömänä kuin
omantunnontuska, ajattelemattomaan, loukkaavaan puheeseen syypäätä
Luciennea. Aamiainen loppui lyhyeen, sillä olo kävi aivan tukalaksi,
kun iso-isä vastasi »ei» miniänsä pyyntöön unohtaa Luciennen sanat ja
kieltäysi syömästä.

Hiukkasta myöhemmin otti Lucienne puutarhan käytävällä kiinni veljensä,
joka oli lähtenyt edeltä ja poltteli sikaaria. Kuullessaan Luciennen
tulevan takanaan, hän kääntyi. Tyttö ei enää nauranut. Hän ei ollut
pannut hattua huolimatta tuulesta, joka pörrötti hänen tukkansa,
vaan hän juoksi, valkea villahuivi hartioilla, enää ajattelematta
miellyttää, ja häneen oli äkkiä tullut jotain intohimoista ja
hallitsevaa.

— Näitkö? sanoi hän. Sehän on sietämätöntä!

Jean puhalsi muutaman kerran, kourillaan suojaten sytytettyä
tulitikkua, ja virkahti sitten, heittäen pois hehkuvan tikunpään:

— Epäilemättä, pienokainen, mutta täytyy osata kärsiä...

— En ole mikään pienokainen, keskeytti Lucienne vilkkaasti, olen
päinvastoin aika-ihminen, jonka täytyy päästä täysin selville kanssasi.
Olemme olleet liian kauan erossa, rakkahin, meidän täytyy tuntea
toisemme. Minähän tuskin tunnen sinua, sinä et lainkaan minua. Ole
huoletta, minä autan sinua; sitä varten tulinkin.

Jean katsahti ihaillen tuohon kauniiseen, rajusti kiihtyneeseen
olentoon, joka niin avonaisesti lähestyi häntä. Sitten, tyyneydestään
luopumatta ja tuntien sekä oman osansa että miehenarvonsa vaativan
pysymään arvokkaana, hän alkoi Luciennen rinnalla astua käytävää, jota
toisella puolen reunusti pitkälti puutiheikkö, toisella nurmikenttä.

— Voit puhua, Lucienne, saat olla varma...

— Vaitiolostasiko? Kiitos, mutta tänään en sitä tarvitse. Haluan
selittää sinulle suoraan, mitä ajattelen eräästä asiasta, enkä
tee siitä mitään salaisuutta. Vieläkin kerran sanon, että se on
sietämätöntä. Täällä ei voi mitään lausua Saksasta tai saksalaisista,
ilman että sitä heti pidetään pahana. Sanoppa sanakaan kiitokseksi tai
vaikka vain jotain oikeudenmukaista kotilaisten läsnäollessa, heti
äiti puree huuliaan ja isoisä häpäisee minua julkisesti palvelijain
kuullen, kuten äsken. Onko väärin sanoa vapaaehtoiselle: »Tuethan
upseeritovereitasi kanssasi Alsheimiin?» Voimmeko estää sinua
palvelemasta saksalaisessa rykmentissä saksalaisessa kaupungissa, missä
päällikköinäsi on upseereja, jotka, jos kohta ovatkin saksalaisia,
silti ovat täysin hienoja ihmisiä?

Hän käveli hermostuneesti ja kierteli oikealla kädellään kultaketjuja,
jotka koristivat malvanväristä röijyä.

— Jospa tietäisit, Jean-rukka, miten olen kärsinyt vapaudenpuutteesta
kodissamme ja vanhempain suuresta erimielisyydestä kasvatuksen suhteen,
jonka ovat meille antaneet! Miksi he sitten ovat ollenkaan sitä minulle
antaneet?

Nuori mies nosti huuliltaan sikaarin, jota hän poltteli.

— Isähän vain onkin tahtonut kasvatustamme tällaiseksi, Lucienne.

— Hän yksin käsittääkin asiat!

— Oh, kuinka voit noin puhua äidistäsi!

— Koeta ymmärtää minua, vastasi Lucienne hämilleen tulematta, en ole
niitä, jotka lausuvat ilmi vain puolet ajatuksestaan ja toisen puolen
niin kaunisteltuna, ett'ei sitä enää tunne. Rakastan äitiä paljon,
enemmän kuin luuletkaan, mutta minä arvostelen häntä. Hän ymmärtää
taloudenhoitoa, hän on hieno nainen, hän omaa hiukan kirjallista
aistia, mutta yleisiä asioita hän ei käsitä. Hänen maailmansa ei ulotu
Alsheimia kauemmaksi. Isä on paljoa paremmin ymmärtänyt asemamme
Elsassissa; häntä ovat opastaneet kauppaetunsa ja kunnianhimoinen
pyrkimyksensä...

Jean näytti ikäänkuin kysyvän:

— Mistä pyrkimyksestä puhut?

Lucienne jatkoi:

— Hämmästytän sinua; niin, pikku tytöksi, kuten minua nimitit,
tunnunkin kai sinusta uskaliaalta, jopa röyhkeältä. Eikö totta?

— No, hiukan.

— Minä vain koetan ehtiä ennen omaa arvosteluasi, koetan estää sinua
kuluttamasta hukkaan aikaa vertaileviin psykoloogisiin mietiskelyihin.
Sinä olet juuri saapunut, minä olen tullut kasvatuslaitoksesta jo kaksi
ja puoli vuotta sitten; saat siis käyttää hyödyksesi kokemustani. No
niin, siitä ei ole epäilystäkään: isä on kunnianhimoinen. Hänellä on
kaikki edellytykset menestykseen: rautainen tahto vallanalaisiaan
vastassa ja paljon alistuvaisuutta muitten suhteen, varallisuutta ja
terävä-älyisyyttä, joka tekee hänet etevämmäksi kaikkia täkäläisiä
saksalaisia tehtailijoita ja virkamiehiä. Sanon sinulle edeltäpäin,
että nyt kun hän on vallanpitäjäin suosiossa, sinä ennen pitkää saat
nähdä hänet edustaja-ehdokkaana...

— Mahdotonta, Lucienne!

— Ehkä, mutta niin käy varmasti. En tahdo sanoa, että hän tulee
edustamaan Obernaita, mutta jotain muuta Elsassin osaa; hänet
nimitetään, koska hallitus häntä kannattaa, ja hän siihen kannatukseen
panee arvoa. Sinä et ehkä ottanut tätä kohtaa mukaan laskuihisi, kun
päätit palata Alsheimiin? Arvaan, että saatan sinut pahoillesi. Olet
näkevä vielä paljon muuta. Sinun täytyy saada tietää, rakas Jean, — hän
pani painoa sanalle »rakas», — että kodissamme ei ole leikin sijaa. Se
on auttamattomasti särössä.

Jean ja Lucienne vaikenivat hetkeksi, sillä portinvartijan maja oli
lähellä; sitten he kääntyivät ruohokentän päässä ja läksivät toista
käytävää, joka johti talolle.

— Auttamattomastiko? Niinkö luulet?

— Lapsi vain voisi sitä epäillä. Ei isä muuta ajatustaan eikä
rupea uudelleen ranskalaiseksi, koska se olisi samaa kuin luopua
tulevaisuudentoivoista ja monista kauppaeduista; äiti ei liioin,
koska hän on nainen ja hänelle saksalaistaminen merkitsisi samaa kuin
kuolettaa tunne, jota hän pitää ylevänä; et suinkaan aikone käännyttää
iso-isää? No niin?

Hän pysähtyi ja asettui Jeanin eteen.

— No niin, rakkahani, koska et voi palauttaa rauhaa lempeydellä,
palauta se voiman avulla. Älä luule voivasi pysyä puolueettomana.
Vaikkapa sitä haluaisitkin, eivät olosuhteet sitä salli, siitä
olen varma. Yhdy minuun ja isään, jos kohta et kaikissa asioissa
ajattelisikaan samoin kuin me. Olen koettanut tavata sinua, pyytääkseni
sinua meidän puolellemme. Kun äiti huomaa, että hänen molemmat lapsensa
arvelevat hänen olevan väärässä, ei hän enää pidä niin lujasti
kiinni lapsuudenmuistoistaan; hän kehottaa isoisää välttämään moisia
mielenosotuksia kuin tämänaamuinen, ja ateriamme muistuttavat silloin
vähemmän turnajaistaisteluja. Me hallitsemme. Sehän on kaikki, mitä
voimme toivoa. Suostuthan? Isä sanoi aamulla ohimennen, ettet juuri
erittäin suosi saksalaisia. Mutta ethän heitä vihaakaan?

— En.

— Minä pyydänkin vain suvaitsevaisuutta ja huomaavaisuutta heitä, se
on, meitä kohtaan, jotka olemme tekemisissä heidän kanssaan. Sinä olet
ollut kymmenen vuotta Saksassa, menettelet vain täällä samoin kuin
siellä: ethän esimerkiksi mene pois huoneesta, kun joku heikäläisistä
tulee meille?

— Epäilemättä en. Mutta katsos, Lucienne, vaikka menettelen toisin kuin
äiti, koska saamani kasvatuksen kautta voin sietää sellaista, mikä
hänestä on inhottavaa, en kuitenkaan voi häntä soimata. Minusta hänellä
on liikuttavia syitä olla sellainen, kuin hän on.

— Liikuttavia?

— Niin.

— Minusta ne ovat järjettömiä.

Jeanin vihreät ja Luciennen vielä helakamman vihreät silmät katsahtivat
kysyvästi toisiinsa. Vakavina mittailivat molemmat nuoret toisiaan,
kasvoissa hämmästynyt, uhkamielinen ilme ja ajattelivat: »Onko tuo
sama tyttö, jonka äsken näin niin hymyilevänä ja hellänä? — Tuo velikö
minua vastustaa, joka on saanut saman kasvatuksen ja jonka tulisi antaa
minulle myöten, vaikkapa, vaan siksi, että minä olen nuori ja hän niin
onnellinen minut jälleen tavatessaan.» Lucienne oli tyytymätön. Tässä
ensi kohtaamisessa törmäsivät, vastakkain Luciennen isältä perimä
kiihkeys ja Jeanin taipumaton tahto, joka oli äidin lahja pojalle.
Lucienne keskeytti äänettömyyden. Hän kääntyi eteenpäin kulkemaan ja,
sanoi päätään puistellen:

Kyllä minä ymmärrän, että sinä luulet löytäväsi äidissä uskotun,
ystävän, jolle voi avata koko sydämensä. Hän ansaitsee kaikkea
kunnioitusta, rakkahani. Mutta sittenkin erehdyt. Olen sitä koettanut.
Hän on tai kuvittelee olevansa ylen onneton. Kaiken, mitä hänelle
sanoo, hän heti vetää esiin todistuskappaleena omissa riidoissaan. Jos
sinä esimerkiksi tahtoisit naida saksalaisen...

— Ei, voi ei!

— Otaksutaan niin... Silloin menisi äiti alituisesti isän luo, sanoen:
»Tämä on kauheaa! Se on sinun syysi, sinun!» Ja jos tahtoisit naida
elsassittaren, niin äiti käyttäisi sitä hyödykseen ja sanoisi: »Hän on
minun puolellani, sinua vastaan, sinua, sinua!» Ei, rakkahin, oikea
uskottusi Alsheimissa on Lucienne.

Hän tarttui Jeanin käteen ja käynnissään pysähtymättä kohotti häneen
nuoruutta ja elämää hehkuvat kasvonsa.

— Usko sinä minua; olkaamme suorat toisillemme. Sinä et juuri tunne
minua siitä saakka, kun olet ollut matkoilla; minä hämmästytän sinua.
Sinä näet minussa suuria vikoja: olen ylpeä, uhrauksiin milt'ei
kykenemätön olento, usein miellyttämishaluinen, mutta olen suora.
Noina päivinä tuloasi odottaissani toivoin itselleni kestävää iloa,
sitä iloa, että sinä, joka olet nuori, olet luonani ja ymmärrät minua.
Minä kerron sinulle kaikesta, mikä elämässäni on tärkeätä, kaikesta,
mitä olen päättänyt toimittaa... Minulla ei ole ketään täällä, jolle
kokonaan uskoutua. Et voi aavistaa, miten olen siitä kärsinyt...
Tahdotko?

— Voi, tahdon!

— Sinä kertoisit minulle ajatuksiasi, mutta varsinkin puhuisin minä
sinulle. Enkä minä sitten enää tunne tukehtuvan! täällä kodissa, kuten
usein ennen... Minulla on niin paljon sanottavaa sinulle... Ja täten
voimme jälleen saavuttaa suhteeseemme hiukan sydämellisyyttä, jota
siitä on puuttunut, ja hiukan verran myöhäistä siskoudentunnetta...
Mitä mietit?

— Tätä koti-raukkaa.

Luciennen katse lensi yli liuskakivikaton, joka kohoasi hänen edessään.
Hän olisi mielinyt sanoa: »Jospa tietäisit, miten surullinen se todella
on!»

Sitten syleili hän veljeään ja virkkoi hänestä erotessaan:

— En ole niin paha, kuin voisit luulla, enkä niinkään kiittämätön
äitiä kohtaan. Menen häntä tapaamaan puhuakseni hänen kanssaan
kotiintulostasi. Hän varmaan kaipaa lausua onnensa jollekulle.

Lucienne erosi veljestänsä, kääntyi vielä kerran hymyilläkseen
hänelle, ja kuin ruhtinatar huolettomasti ja tottuneesti astellen
sekä toisella kädellään kiinnitellen neuloja, jotka tuskin pitivät
koossa hänen kävelystä ja tuulesta pörrööntyneitä hiuksiaan, kulki
hän viidenkymmenen askelen matkan, joka hänellä oli ulkoportaille, ja
katosi.




IV.

KOTILIEDEN VARTIJAT.


Kun Lucienne oli jättänyt veljensä, kiersi Jean talon, kulki
puoliympyräisen talli- ja vaunuvajapihan poikki, sitten suuren,
aidatun kasvitarhan läpi, ja avattuaan syrjäportin, joka oli aivan
sen äärimmäisessä kolkassa oikealla, oli hän tullut kedolle,
Alsheimin kylän takalistoon. Hänen ensimmäinen ilontunteensa oli jo
vähentynyt, laimentunut. Hän oli jälleen kuulevinaan sanat, jotka niin
syvälle olivat painuneet hänen mieleensä ja nyt palasivat muistiin
äänenpainoineen, lausujainsa kuvien ja liikkeitten kerällä. Hän
ajatteli »surullista taloa» tuolla tiluksien raja-aituuksen luona, ja
hän kärsi tuskaa muistellessaan, miten toisenlaiseksi hän kuluneina
vuosina oli kuvaillut vastaanottoa Alsheimissa, miten hän tuolla
kaukana, Euroopan ja Itämaiden teitä ja kaupunkeja vaeltaissaan, oli
tuntenut miltei uskonnollista hartautta, kun hän ajatteli: »Äiti, isä!
sisko! Voi, ensi päivääni kotona isän myönnyttyä!» Ensi päivä oli
alkanut. Tähän saakka se tuskin oli vastannut muinoista unelmaa.

Ilmakin oli ruma. Jeanin edessä levisi metsäisten, huippenevien
Vogeesien juurella Elsassin alaston tasanko harvoille puuriveineen.
Mereltä puhaltava pohjatuuli, joka täytti laakson pitkillä
valitusvirsillään, ajeli taivaalla tummia pilviä, särjettyjä ja taas
kasattuja kuin kesantopellon vaot, sadetta ja rakeita uhkaavia pilviä,
jotka alkoivat kerääntyä tiheiksi joukoiksi ja vieriä etelään päin
Alppien rinteitä kohti. Oli kylmä.

Mutta katsahtaessaan vasemmalle, tuonne, missä maat hiukan alenivat,
Jean huomasi puuryhmään päättyvän lehtikujan, jonka hän jo aamulla
oli nähnyt, ja tunsi uudelleen, että nuoruuden ääni kutsui häntä
sinne. Vakuutettuaan itseänsä siitä, ett'ei kukaan kotitalon ikkunasta
vakoillut hänen askeliaan, hän painui polulle, joka kiersi kylän ympäri.

Oikeastaan ei tuo polku ollut muuta kuin työhönsä menevän tai työstä
palaavan väen tallaamia jalanjälkiä. Se seurasi melkein vaunuvajain,
sikoläättien, navettain, jyväaittain, matalan aituuksen ympäröimien
tunkioiden, kanakoppelien, sanalla sanoen, Alsheimin talojen
ulkohuoneiden mutkikasta riviä; talojen pääsivu oli toisella puolen,
maantien varrella, tai ainakin oli siellä valkea muuri, ajoportti ja
korkea silkkiäispuu sen pielessä. Nuori mies asteli nopeasti kovaksi
poljetulla tiellä. Hän kulki kirkon ohi, joka kellonmuotoisine
liuskakivikattoineen ja metallisina huippuineen neliskulmaisena kohosi
melkein keskellä Alsheimia, ja saapui neljän mahtavan pähkinäpuun
välille, jotka olivat kylän viimeisen arentitalon tunnusmerkki,
kaunistus ja suoja. Siitä alkoivat Xavier Bastianin, Alsheimin
kylänvanhimman, Joseph Oberlén entisen ystävän, vaikutusvoimaisen,
rikkaan ja isänmaallisen miehen tilukset, jonka luo Jean oli menossa.
Viereiseltä pihalta kuului varstojen kolketta. Siellä olivat varmaan
työssä Ramspacherin, Bastianin vuokraajan, muhkeat, kauniit pojat;
toinen oli jo suorittanut palveluksensa Saksan armeijassa ja toisen
piti astua sotaväkeen marraskuussa. He puivat vajassa vanhaan tapaan.
Joka syksy, joka talvi, kun viljavarat vähenivät myllärin luota ja
ulkona oli paha ilma, levittivät he muutamia lyhteitä katoksen alle,
ja varstat kolkkivat vilkkaasti ja hyppelivät kuin rehevään heinikkoon
lasketut varsat. Ei mikään ollut murtanut vanhojen tapojen valtaa.

— Entiselläsikö olet, Alsheim! mutisi Jean.

Niin hartaasti kuin hän halusikin pysyä tuntemattomana, lähestyi hän
kuitenkin veräjää, joka johti pelloille päin; ja vaikka riisutut kärryt
estivätkin häntä näkemästä työskentelijöitä, katseli hän ystävällinen
hymy huulillaan vanhan arentitalon pihaa. Se oli kuin kuja molemmilla
sivuillaan rakennuksia, jotka olivat paljaita hökkeleitä, hiukan maata
hirsien välillä, todistus kastanjapuun kestävyydestä, josta puulajista
ovipielet, ristiparrut, parvekkeet ja ikkunain puitteet olivat
tehdyt. Kukaan ei kuullut hänen tuloaan, kukaan ei häntä huomannut.
Hän jatkoi kulkuaan ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti. Sillä
heti Ramspacherin arentitilan takana katosi tie suoran kulman tehden
kirsikkapuukäytävään, joka johti kauppalasta herra Bastianin asunnolle.
Ei ollut luultavaa, että kylänvanhin tällä synkällä ilmalla olisi
kaukana kodistaan. Hetkisen perästä Jean saisi puhutella häntä, hän
tapaisi Odilen, hän keksisi kyllä keinon saadakseen tietää, oliko tyttö
kihloissa.

Odile: koko Jeanin aikaisin lapsuus oli täynnä tuota nimeä. Herra
Bastianin tytär oli ollut Luciennen ja Jeanin leikkitoveri ennen
vanhaan, kun herra Oberlén luopumus ei ollut vielä varma eikä maassa
tunnettu. Myöhemmin oli Odilen suloinen kuva väikkynyt Jeanin mielessä
Münchenin kymnaasissa, kun hän Alsheimia ajatteli, kuva tuosta
puolikasvuisesta tytöstä, jonka Jean loma-ajoillaan näki sunnuntaisin
kirkossa, ja jota hän tervehti, joskaan ei lähestynyt herra tai
rouva Oberlén läsnäollessa; mutta tyttö kuljeskeli viinitarhoissa
viininkorjuuaikana tai asteli metsissä, ja aina oli hänellä varalla
hymy tai sananen Luciennelle ja Jeanille, tavatessaan heidät
tienkäänteessä. Mikä salainen tenho oli tuossa Alsheimin tytössä,
joka oli milt'ei kokonaan kasvanut maaseutuelämässä, lukuunottamatta
paria, kolmea vuotta Pyhän-Äidin nunnain luona Strassburgissa, tuossa
Luciennen suhteen yksinkertaisessa, hiljaisessa ja totisessa tytössä,
jossa ei ollut hiluistakaan maailmannaista? Se oli varmaan sama tenho
kuin hänen synnyinmaallaan. Jean oli hänet jättänyt, kuten Elsassin,
voimatta unohtaa. Hän oli pidättäytynyt näkemästä Odilea viimeisellä
lyhyellä käynnillään Alsheimissa, koettaakseen ja huomatakseen,
tokko muisto Odilesta kestäisi pitkää, lukuihin ja matkoihin kuluvaa
eroaikaa. Hän oli ajatellut: »Jos hän tällä välin menee naimisiin,
osottaa se, ett'ei hän koskaan ole minua ajatellut, enkä minä aio häntä
surra.» Hän ei ollut naimisissa. Ei ollut syytä luulla, että hän olisi
kihloissa. Ja varmaan Jean nyt saisi hänet nähdä.

Hän päätti olla kulkematta käytävää, jonka kauneudestaan kuulut tuomet
vartioivat Bastianin tilaa. Kauppalan väki, hajalliset työmiehet
läheisellä kedolla, niin vähän kuin heitä olikin, olisivat saattaneet
tuntea tehtailijan pojan hänen mennessään Alsheimin kylänvanhimman luo.
Hän seurasi lehtokujan viereistä pensasaitaa leikattuine paatsamineen,
kulkien milloin punaisella peltomullalla, milloin kapealla
ruohokaistaleella, jonka aura oli jättänyt koskemattomaksi ojan
reunalle. Hänen jäljissään seurasi varstain kolke vajasta, hälveten
välimatkan suuretessa ja haihtuen tuuleen. Jean tuumaili:

»Miten lähestyä herra Bastiania? Miten ottaa hän minut vastaan? Oh,
minä tulen vain; he arvelevat, ett'en tiedä niin tarkoin kaikkia
asioita!»

Parin sadan metrin päässä etelään arentitalosta päättyi tuomikäytävä,
ja lehto, joka näkyi niin kauas, levisi kylvöpeltojen keskeen.
Kauniit puut, tammet, plataanit ja jalavat, muodostivat tuon
paraillaan lehdettömän metsikön, jonka suojissa ikivihannat kuuset,
evonymus-pensaat ja laakerit kohottivat runkojaan. Jean seurasi
aitaa sen mutkaillessa apilasniityn läpi aina karkeatekoiselle,
maalinsa menettäneelle ja puoli-laholle portille, joka seisoi siinä
pieliensä välillä. Ojaan heitetty hiekkakivilohkare oli siltana.
Paatsama-aitaa korkeampia laakeripuita kohosi portinpylväitten
kummallakin puolella ja ne estivät näkemästä kahta metriä kauemmaksi.
Kun Jean läheni, pyrähti rastas kirkuen lentoon. Hän muisti, että
tuli pistää kätensä aidan raosta nostaakseen rautahakaa. Hän aukaisi
siis portin ja tunkihe rohkeudestaan hiukan levottomana ylen kapean
ja harvoin käytetyn lehtikujan kautta, missä pahat oksat hankasivat
häntä housuista sukkiin saakka, ulos hiekoitetulle aukiolle, kiersi
lukuisain tiheäin pensaikkojen ohi, joita puksipuut reunustivat, ja
saapui talon kohdalle Alsheimin vastaiselta puolelta. Siellä kas voi
yli sadan vuoden vanhoja, puoliympyrään istutettuja plataaneja, jotka
suojasivat pientä ruohokenttää ja levittivät oksiaan vanhan, matalan ja
jykevän, kaksiparvekkeisen, leveäräystäisen talon tiilikaton ylitse.
Ruokakellarit, viinikuurnahuoneet, vajat ja mehiläistarha olivat
jatkona päärakennukselle, joka kertoi vanhan porvarillisen Elsassin
hyvinvoinnista, iloluontoisuudesta ja yksinkertaisuudesta.

Nämä Jeanille muinoin tutut paikat pidättivät häntä vastustamattomalla
vetovoimalla, ja hän tarkasteli vielä kerran plataaneja, kattoa ja
parvekkeen ikkunaa, josta muratteja riippui alas; hän aikoi juuri
astua ne muutamat askelet, jotka vielä erottivat hänet puoliavoimesta
ovesta, kun kynnykselle ilmestyi kookas mies, joka vieraan huomatessaan
teki hämmästyksen liikkeen. Mies oli Xavier Bastian. Koko Ersteinin
kihlakunnassa ei löytynyt yhtäkään kuusikymmenvuotiasta, joka olisi
ollut yhtä reipas ja yhtä nuori mieleltään. Hartiat olivat leveät,
mahtava pää yhtä leveä niin ylhäältä kuin alhaalta, hiukset aivan
valkeat ja pieniin päällekkäisiin tukkuihin jakaantuneet, parta ja
viikset ajellut, nenä suuri, silmät kauniit ja harmaat, huulet kokoon
puristetut, ja koko kasvoissa ylpeyden ilme, ominainen niille, jotka
eivät koskaan ole mitään pelänneet. Hän oli puettu pitkään takkiin,
jolle muutamat mainittavammat elsassilaiset ovat pysyneet uskollisina
sellaisissakin kylissä kuin Alsheim, jossa asukkailla ei ole mitään
erikoispukua, ei edes muistoa, että sellaista olisi käytettykään.

Nähdessään Jean Oberlén, jota hän oli polvellaan hypittänyt, hän siis
hämmästyi.

— Sinäkö, lapseni? sanoi hän Elsassin murteella, jota hän puhui
useammin ja sujuvammin kuin ranskaa; mikä sinut tänne tuo?

— Eipä juuri mikään, herra Bastian, joll'ei se, että olen palannut
kotiin.

Hän ojensi kätensä vanhalle elsassilaiselle. Tämä tarttui siihen,
puristi sitä, ja yhtäkkiä katosi hänestä iloisuus, jolla hän oli
ottanut Jeania vastaan, sillä hänelle juolahti mieleen ajatus:
»Kymmeneen vuoteen ei isäsi ole tullut tänne, kymmenen vuotta ovat
perheemme olleet toistensa vihollisia.»

Ja vain kuin vastaukseksi itselleen ja vastaväitteet haihduttaakseen
hän sanoi:

— Tule kuitenkin sisään, Jean, ei se mitään tee, näin yhden kerran...

Mutta ensi kohtaamisen mielihyvä oli kadonnut eikä palannut enää.

— Kuinka huomasitte, että olin tullut alueellenne? kysyi Jean, joka ei
voinut käsittää. Kuulitteko tuloni?

— En, kuulin rastaan äänen. Luulin, että palvelijani, jonka olin
lähettänyt Obernaihin korjauttamaan vaunulyhtyjäni, olisi tulossa. Käy
saliin, lapseni...

Hän ajatteli kaipauksen ja moitteen sekaisella tunteella: »Niinkuin
isäsi, kun hän vielä oli sen arvoinen.»

Käytävässä avasi hän oven vasemmalle ja molemmat astuivat »saliin».
Se oli samalla tämän varakkaan porvarin sekä ruoka- että vierashuone,
hänen, joka oli perinyt maat ja mannut sekä ikivanhat tavat sarjalta
esi-isiä, jotka vasta Alsheimin hautausmaahan olivat vaihtaneet
alsheimilaiset kotinsa. Miltei koko se pittoreski kalusto, jonkalaisia
vielä tapaa vanhoissa elsassilaisissa maalaistaloissa, oli kadonnut
herra Bastianin asunnosta. Ei siellä enää nähnyt leikkauksilla
koristettuja kaappeja, ei enää jykeviä tuoleja sydämenmuotoisine
selkänojineen, ei seinäkelloja maalattuine kaappeineen eikä
ikkunaruuduissa kapeita lyijykehiä. Tuolit, joita oli kovin vähän
tuossa avarassa, valoisassa, neliskulmaisessa salissa, pöytä, kaappi ja
kohokantinen arkku, jolla seisoi arvoton jäljennös Pietà-veistoksesta,
olivat vernissattua pähkinäpuuta. Vanhanaikuinen oli ainoastaan kuvilla
kaunistettu fajanssiuuni, joka kantoi strassburgilaisen mestarin
Hugelinin nimimerkkiä ja josta herra Bastian oli ylpeä kuin aarteesta.
Kauempana huoneessa, uunin ja pöydän välillä, istui noin viidenkymmenen
ikäinen nainen; hän oli mustiin puettu, lihavanpuoleinen, kasvojen
piirteet säännölliset ja täyteläiset, pää harmaan tukan verhoama,
otsa jalo ja miltei rypytön, kulmakarvat pitkät ja kauniit ja silmät
etelämaisen tummat, tyyneyttä ja arvokkuutta katseessaan. Ensin loi hän
ne Jeaniin ja sitten heti mieheensä, ikäänkuin kysyen: »Kenen luvalla
tulee hän meille?»

Hän oli istunut päärmäämässä raitia valkaisemattomasta kankaasta, joka
poimuillen valui hänen ympärillään. Nähdessään Jeanin tulevan, oli
vaate vaipunut hänen kädestään. Hän jäi mykäksi hämmästyksestä eikä
voinut käsittää, että mies toi luokseen isänmaansa hyljänneen isän
Saksassa kasvatetun pojan. Kolme rouva Bastianin veljistä oli muinoin
sodassa kaatunut ranskalaisten puolella.

— Tapasin hänet tulossa meille, sanoi herra Bastian puolustuksekseen,
pyysin häntä astumaan sisään, Marie...

— Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoi nuori mies, jota rouva Bastianin
hämmästynyt ja kylmä katse oli loukannut, ja hän pysähtyi suuren salin
keskelle... Vanhat muistot toivat minut tänne...

— Hyvää päivää, Jean.

Sanat kuolivat, ennenkuin saavuttivat seinän vanhanaikuisine
pioonikukkatapetteineen. Niitä tuskin kuului. Sitä seuraava äänettömyys
tuntui niin julmalta, että Jean kalpeni, ja herra Bastian, joka oli
sulkenut oven ja päätään pudistamalla lähettänyt Jeanin takaa lempeän
nuhteen vaimolleen, jonka kaunis, vakava katse ei painunut maahan,
ehätti sanomaan:

— En ole kertonut sinulle, Marie, että tänä aamuna näin ystävämme
Ulrichin viinimäellämme Pyhän-Odilian vuoristossa. Hän puhui minulle
tämän nuorukaisen kotiintulosta Alsheimiin... Hän vakuutti meidän
voivan iloita, että hänen sisarenpoikansa asettuu kotimaahan. Hän
esitti hänet yhtenä meikäläisistä...

Elsassittaren äänettömille huulille ilmestyi hieno epäilyn hymy,
joka kuoli pois, kuten sanatkin. Ja rouva Bastian alkoi ommella.
Jean kääntyi ja sanoi kalpeana, enemmän suruissaan kuin suuttuneena,
puoliääneen herra Bastianille:

— Tiesin, että perheemme ovat eronneet toisistaan, mutta en luullut sen
tapahtuneen siinä määrässä, kuin nyt näen. Jätin Alsheimin niin kauan
sitten... Annatte kai anteeksi, että tulin...

— Jää vain tänne, lapseni, jää vain... Minä selitän sinulle... Usko
minua, emme kumpikaan kanna sinua kohtaan vihaa...

Vanhus laski ystävällisesti kätensä Jeanin käsivarrelle.

— En salli, että lähdet noin. Ei, koska olet tullut, niin en tahdo,
että voisit sanoa minun lähettäneen sinut kunniattomasti pois... Muisto
siitä painaisi minua... En saata...

— Ei, herra Bastian, olen täällä liikaa, en voi jäädä, en hetkeksikään.

Hän astui askelen lähteäkseen. Alsheimin ijäkkään kylänvanhimman vankka
käsi puristi Jeanin rannetta, jota se piteli. Ääni koveni ja muuttui
ankaraksi:

— Heti kohta! Mutta älä ainakaan estä minua osottamasta samaa
kohteliaisuutta sinua kuin muita kohtaan, jotka astuvat kynnykseni
yli... Se on maan ja talon tapa. Tyhjennä lasi kanssani, Jean Oberlé,
tai pidän sinua vieraana tästä alkaen, ja me emme tervehdi enää
toisiamme!

Jeanin mieleen johtui, ettei ainoakaan talo Obernain ja Barrin
tienoilla, eivät edes vanhimmat ja rikkaimmat, ollut yhtä kuuluisa
taidostaan valmistaa viinaa orapihlajan ja seljapuun marjoista ja
kirsikoista sekä eloviiniä ja kevätjuomaa. Hän huomasi, että kielto
loukkaisi ijäkästä kylänvanhinta, ja tehty tarjous oli keino osottaa
sydämellisyyttä siltä sanoilla tai edes ajatuksissa paheksimatta tämän
suuren kodin äidin, kuningattaren ja hallitsijattaren menettelyä,
hänen, joka yhä ei ollut tietävinäänkään vieraasta, koska vieras oli
Joseph Oberlén poika.

— Olkoon menneeksi! sanoi hän.

Heti huusi herra Bastian:

— Odile!

Kädet, jotka tuolla fajanssiuunin luona ompelusta pitelivät, vaipuivat
mustan hameen helmaan, ja hetkinen kului, jolloin kolme ihmissielua
mitä erilaisimmin tuntein odotti häntä, joka oli ilmestyvä tuolta
oikealta, pähkinäpuisen arkun luota, salin perältä. Hän tuli, tuli
valoon viereisen huoneen hämäryydestä, sillä välin kuin Jean taisteli
liikutustaan vastaan, ajatellen: »Miten hyvä, että olen hänen muistonsa
säilyttänyt!»

— Anna vanhinta viinaa, mitä meillä on, pyysi isä.

Odile Bastian oli ensin hymyillyt isälleen, jonka hän näki oven
luona; sitten kohotti hän kulmakarvojaan ilmaisten ilonsekaista
hämmästystä havaitessaan Jeanin hänen vieressään. Sitten oli hymy
haihtunut, kun hän huomasi äidin istuvan työpöydän yli kumartuneena,
äänettömänä ja kuin vieraana kaikelle, mitä sanottiin ja tehtiin hänen
ympärillään. Silloin oli hänen povensa kohoillut, vastaus takertunut
kurkkuun huulille ennättämättä, ja Odile Bastian, joka oli kyllin
älykäs aavistaakseen loukkauksen suuruutta, kyllin nainen ollakseen
lisäämättä muiden salaista tuskaa, oli vain hiljaa totellut. Hän oli
etsinyt avaimen kaapin laatikosta, lähestynyt kohokantista arkkua, ja
varpailleen nousten ja nojaten kättään tuon kaksiosaisen kalun kulmaan,
hän pää kumarassa kaiveli sen syvissä kätköissä.

Hän oli yhä tuo sama, nyt kehittyneempi nuori tyttö, jonka kuva oli
vuosia elänyt Jeanin muistossa ja seurannut häntä maailman läpi.
Ei voinut sanoa, että hänen kauneutensa oli säännöllistä lajia. Ja
kuitenkin oli hän kaunis: se oli voimakasta ja kirkasta kauneutta.
Hän muistutti Elsassia esittäviä kuvia, joita näkee Ranskan muistoksi
tehdyissä kuvapatsaissa ja tauluissa, noita kuumaverisen ja sotaisen
veren synnyttämiä naisia, jotka harmia hehkuen asettuvat uljaaseen
puolustukseen heikon Lothringin itkiessä heidän vierellään.
Hänellä oli sama uljas ryhti, samat kasvot korkeine poskipäineen
ja täyteläisine poskineen, jotka päättyivät voimakaspiirteiseen
ruusuiseen leukaan; Hänellä tosin ei ollut mustaa nauharuusua, joka
ympäröi päätä kuin kaksi siipeä; mutta siten näytti hänen kampauksensa
vain alkuperäisemmältä ja tavallisesta poikkeavalta, kun tasaisen
kellertävä, vaalea tukka oli keveästi vedetty ohimoille ja sitten
sykeröksi päälaelle kierretty, Sama himmeä väri oli pitkillä, hienoilla
kulmakarvoilla, silmäripsillä ja vieläpä noissa hiukan harittavissa
silmissä, joiden pohjalla uinui voimakas- ja syvätunteinen sielu.

Hetken perästä seisoi herra Bastianin edessä pienellä yksijalkaisella
pöydällä kaksi hiottua kristallilasia ja leveä, aivan musta pullo.
Toisella kädellä tarttui hän pulloon ja toisella veti hiljaa ulos
korkin, joka sitä mukaa kuin se irtaantui suulta, paisui, kosteana kuin
heisipuu kevätmahlajasta. Samalla levisi tuleentuneitten hedelmäin
tuoksua huoneeseen.

— Se on viidenkymmenen vuoden vanhaa, sanoi herra Bastian, kaataen
tipan kumpaankin lasiin.

Vakavana hän lisäsi:

— Juon maljasi, Jean Oberlé, kotiintulosi maljan!

Mutta vastaamatta suorastaan hänelle, yleisen äänettömyyden vallitessa
ja katse kiinnitettynä Odileen, joka oli peräytynyt arkun luo ja
pystyssä päin, noja-asennossa seisten, hänkin puolestaan tutkistellen
katseli synnyinmaahan palannutta lapsuudentoveria, Jean ääneen lausui:

— Ja minä, minä juon Elsassin maljan!

Oli eräs, joka äänen soinnusta ja käden liikkeestä, sen kohottaessa
pientä, helmeilevää lasia, ymmärsi, että täällä oli Jeanille Elsass
olennoituna ja läsnä. Odile Bastian, tuo kaunis, pitkä tyttö, seisoi
liikkumatonna ja nojasi arkkuun, joka hänen ympärilleen loi vaalean
varjonsa. Mutta hänen silmissään välähti nopeasti, niinkuin silloin
välähtää, kun tuulenhenki päivänpaisteella tuudittaa viljaa. Hän ei
kääntänyt päätään, katseli vain yhä suoraan eteensä, ja ainoastaan
silmäluomet hitaasti painuivat alas ja sulkeutuivat kiittäen.

Ja siinä olikin kaikki.

Rouva Bastian ei ollut edes kohottautunut. Odile ei ollut sanonut
sanaakaan. Jean kumarsi ja lähti.

Kylänvanhin saavutti hänet ulkona.

— Saatan sinut puutarhan toiseen päähän, hän sanoi; sillä on parempi
meille, sinulle itsellesi ja isällesi, ettei sinun nähdä tulevan
lehtikujasta. On kuin tulisit vain pelloilta.

— Mikä kumma maa on tästä sitten tullut! sanoi nuorukainen
vihastuneella äänellä. Koska ette ole samaa mieltä kuin isäni, ette
muka voi minua vastaan ottaa, ja jos lähden luotanne, tapahtuu se salaa
— ja tämä kaikki siedettyäni loukkaavaa vaiti-oloa, joka oli minulle
kyllä raskasta, sen takaan!

Hän puhui siksi ääneen, että hänen sanansa kyllä kuuluivat taloon,
josta hän oli vain muutaman askelen päässä. Hän oli tavallista
kalpeampi ja kasvoille oli levinnyt surullinen ilme, liikutuksen
kuristaessa hänen kurkkuaan.

Herra Bastian veti häntä mukanaan.

— Minulla on toinenkin syy, miksi vien sinut sitä kautta, sanoi hän.
Matka tulee siten pidemmäksi, kuin jos saattaisin sinua samaa tietä,
jota tulit, ja minulla on sinulle puhuttavaa...

He läksivät hiekottamatonta käytävää, joka plataanien toisella puolen
ensin seurasi kasvitarhan reunaa ja sitten kulki pienen metsikön läpi.

— Lapseni, sanoi herra Bastian äänellä, joka oli luja, mutta ilman
ankaruutta, sinä et ymmärrä, koska et ole oikeastaan koskaan elänyt
keskellämme. Ei tässä ole mitään muutosta tapahtunut. Jo kolmekymmentä
vuotta on ollut sellaista, kuin näet...

Aukosta puiden välillä vilahti esiin palanen tasankoa; etäältä siinti
Barrin kellotapuli ja sen takaa sinertävät Vogeesit.

— Ennen muinoin, jatkoi herra Bastian, joka ohimennen osotti maisemaa,
oli Elsassimme kuin yksi perhe. Ylhäiset ja alhaiset tunsivat
toisensa ja elivät ystävyydessä. Minä olen kuulunut ja kuulun
siihen aikakauteen. Ei missään maailmassa ollut toista maata, jossa
ylimielisyydellä olisi ollut vähemmän ja hyväntahtoisuudella enemmän
sijaa kuin täällä; tiedäthän kyllä, ett'en yhä vieläkään tee erotusta
rikkaan ja köyhän, strassburgilaisen porvarin ja vuoristo-huijarin
välillä... Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi: meidät on revitty
vastoin tahtoamme irti Ranskasta ja meitä on kohdeltu raa'asti, koska
emme ole alistuneet... Emme voi nousta kapinaan... Emme voi karkottaa
vallanpitäjiä, jotka eivät käsitä elämäämme eivätkä sydäntämme...
No niin, siis me emme huoli heitä ystäviksemme, ei heitä eikä niitä
meikäläisistä, jotka ovat asettuneet voimakkaamman puolelle...

Hän pysähtyi hetkeksi, tahtomatta lausua ilmi koko ajatustaan, ja
jatkoi, tarttuen Jeanin käteen:

— Olet varmaan suutuksissasi vaimolleni tavasta, jolla hän otti sinut
vastaan... Mutta ette ole kumpikaan siihen syypäitä, et sinä eikä
hän... Siihen asti kuin epäluulo, joka sinua painaa, on poistunut,
siihen asti olet mies, joka on Saksassa kasvanut, ja nainen, jonka
äsken näit, on isänmaasi... Ajattele sitä... Ei pidä sitä hänelle
pahaksi panna... Me miehet emme ole kaikki olleet uskollisia
Elsassille; parhaimmatkin meistä hierovat lopuksi sovintoa ja
suuremmassa tai vähemmässä määrässä tunnustavat uuden hallituksen. Niin
eivät naisemme... Voi Jean Oberlé, minulla ei ole rohkeutta soimata
heitä, ei silloinkaan, kun sinä olet kysymyksessä, sinä, josta pidän
niin paljon: meidän elsassilais-naistemme menettely, kun he eivät
teitä ota vastaan, ei ole mikään tavallinen solvaus, he puolustavat
isänmaata, he jatkavat sotaa...

Vanhuksen ryppyiset, punaisiksi käyneet silmät kyyneltyivät...

— Myöhemmin opitte minut tuntemaan, sanoi Jean.

He olivat saapuneet pienen puistikon rajalle, portille, joka oli yhtä
lahonnut kuin toinenkin. Herra Bastian aukaisi sen, puristi nuoren
miehen kättä ja jäi pitkäksi aikaa metsän laitaan katsomaan, kuinka
Jean poistui ja hälveni tasangolle, astuen etukumarassa tuulen vuoksi,
joka entistä rajumpana yhä puhalsi. Jean oli alakuloinen syvimpään
sydämeensä saakka. Hän tunsi, että isä tulisi olemaan hänen ja jokaisen
perheen välillä tässä vanhassa maassa. Hänelle tuotti tuskaa, että
tuo talo, jota kohti hän kulki, oli hänen synnyinpaikkansa. Ainoana
suloisena muistona tästä ensi päivästä väikkyi hänen mielessään kuva
Odilesta, jonka silmät hitaasti, hitaasti sulkeutuivat.




V.

MATKATOVERIT.


Talvi esti tarkoilleen noudattamasta herra Oberlén alkuajatusta Jeanin
ammattiinsa kehittämisen suhteen. Lumi, joka yhä peitti Vogeesien
huiput, joskaan sitä ei ollut paksulta, teki matkat vaivalloisiksi.
Jean kävikin siksi vain pari, kolme kertaa päällysmies Guillaumen
keralla metsänhakkuupaikoilla Alsheimin lähiseuduissa sekä Vogeesien
äärimmäisissä notkelmissa. Retket kaukaisempiin seutuihin siirrettiin
siksi, kunnes ilma lauhtuisi. Mutta Jean oppi kuutioimaan erehtymättä
kuusia ja tammia, arvostelemaan niitä kasvupaikan, oksain alaisen
rungon korkeuden ja kuoren laadun mukaan, josta voi päättää, onko puu
terve, sekä muittenkin seikkojen mukaan, joihin liittyy suuremmassa
tai vähemmässä määrässä jonkunlainen arvaamistaito, jota ei voi
missään oppia, mutta joka tekee mestarin. Hänen isänsä tutustutti
hänet tehdastoimintaan, koneitten johtoon, perheen laillista
omistusoikeutta koskeviin asiakirjoihin sekä niihin traditsiooneihin,
joita Oberlét viidenkymmenen vuoden ajalla olivat ylläpitäneet
kauppa- ja kuljetussopimuksissaan. Sitä paitsi saattoi hän Jeanin
kahden strassburgilaisen metsähallitus-virkamiehen yhteyteen. Nämä
osottautuivat avuliaiksi ja tarjoutuivat suullisesti selittämään
Jeanille uutta metsälakia, josta hän tiesi vielä jotenkin vähän.
»Tulkaa minun luokseni toimistoon», sanoi nuorempi heistä, »niin
juttelemme; minulta saatte paljon hyödyllisiä tietoja, joita ette
opi kirjoista. Sillä laki on laki, mutta hallitus, kas, se on jotain
toista!»

Jean lupasi käyttää hyväkseen tarjottua tilaisuutta. Mutta useita
viikkoja vieri, ennenkuin hän sai aikaa lähteä kaupunkiin. Sitten
maaliskuussa muuttui ilma äkkiä lauhkeaksi, ja lumi suli. Yhdessä
viikossa, tavallista paljoa nopeammin, paisuivat joet suunnattomasti,
ja Pyhän Odilian takaa kohoavain Vogeesien korkeat huiput, jotka
näkyivät Alsheimiin, pukeutuivat tumman- ja vaaleanvihreisiin
kesäpukuihinsa, jos kohta rinteiden aukioilla ja teillä oli lunta
valkoisenaan. Kävelyretket Alsheimin ympäristössä alkoivat siten tuntua
hauskoilta ja rupesivat vastaamaan nuorukaisen lapsuudenmuistoja
niistä. Kodissa, vaikka se ei tarjonnutkaan mitään ihannekuvaa
perhe-elämästä, ei Jeanin kotiintulon jälkeisen päivän perästä
sattunut uudelleen tuskallisia kohtauksia. Jokainen puolue kyllä otti
huomioon ja pani merkille sanoja ja tekoja, joita jonakin päivänä
saattoi käyttää todistuksina ja kiistan sekä moitteen aiheina; mutta
nyt pitivät kaikki jonkunlaista aselepoa, johon eri syyt kutakin
pakottivat: herra Oberlé, koska hän ei tahtonut olla väärässä poikansa
silmissä, joka pian alkoi olla hänelle hyödyllinen, eikä halunnut tulla
syytetyksi ärsyttämisestä; Lucienne taas vaihtelun vuoksi, jonka veljen
läsnäolo oli tuonut hänen elämäänsä, sekä vielä laimentumattomassa
innossaan kuulla matkajuttuja ja ylioppilasmuistoja; ja rouva Oberlé
pelosta tuottaa kärsimystä lapselleen sekä karkottaa hänet, jos
antaisi hänen nähdä kotoisen epäsovun. Pohjalta oli kaikki ennallaan.
Iloisuutta oli vain pinnalla, rauha näennäistä, aselepoa. Mutta niin
kestämättömän kuin Jean tunsikin tuon mielten ja sydänten yhteissoinnun
olevan, nautti hän siitä, sillä hän oli vasta viettänyt pitkiä vuosia
henkisessä yksinäisyydessä.

Ikävyydet, loukkaukset tulivat toiselta taholta.

Melkein joka päivä oli Jeanilla kävellessään tilaisuus kulkea Alsheimin
kylän läpi, joka oli rakennettu molemmin puolin kolmea tietä. Nämä
muodostivat kuin hangon, jonka varsi oli vuoristoon ja molemmat
piikit tasangolle päin. Teiden risteyksissä oli »Haikaran» majatalo,
joka oli kirkon läheisyydessä. Hiukan kauempana, vasemmanpuolisen
tien varrella, joka johti Bernhardsweileriin, asuivat Joseph Oberlén
saksalaiset työmiehet pienissä taloissa, aivan samantyylisissä, kunkin
edustalla pienoinen kasvitarha. No niin, missä osassa Alsheimia
Jean näyttäytyikin, täytyi hänen tapaamainsa ihmisten kasvoista ja
heidän liikkeistään lukea erilaisia ja aina milt' ei yhtä tuskallisia
arvosteluja. Saksalaiset ja heidän vaimonsa, nuo kuriin tottuneemmat
ja elsassilaisia taipuvammat työmiehet, jotka pelkäsivät kaikkia
ylempiään heitä silti kunnioittamatta, ihmiset, jotka väestön viha oli
sulkenut yhteen Alsheimin kolkkaan, ja jotka toivoivat voivansa kerran
kostaa, kun heitä olisi enemmistö, — sillä eihän heitä yhdistänyt
muihin asukkaihin yhteinen alkuperä, ei sukulaisuussiteet, ei yhteiset
tavat eikä yhteinen uskonto — tietysti he eivät tunteneet eivätkä
voineet tuntea isäntäänsä kohtaan muuta kuin väliäpitämättömyyttä
tai vihamielisyyttä, joka huonosti kätkeysi miesten tervehdykseen ja
vaimojen salavihkaiseen hymyilyyn. Mutta useat elsassilaiset olivat
vielä suorempia. Ei muuta tarvittu, kuin että Jean oli ryhtynyt sahan
asioihin ja että hänet yhtämittaa nähtiin isänsä seurassa, kun jo sama
halveksuminen seurasi häntäkin. Hän huomasi ympärillään tuota varovaa
ylenkatsetta, jota alhaiso osaa osottaa mahtaville naapureilleen.
Eivät metsätyöntekijät, maamiehet, naiset eivätkä lapsetkaan olleet
häntä näkevinään, kun hän kulki ohi; toiset menivät sisään taloihinsa;
toiset, varsinkin vanhemmat ihmiset, antoivat rikkaan miehen mennä,
tulla ja poistua, aivan kuin hän olisi ollut muukalainen. Enimmän
kunnioitusta osottivat tavaranhankkijat tai talon palveluksessa olevat
ja näiden sukulaiset. Jean tuskin jaksoi sietää haavaa, joka aina
uudelleen aukeni joka kerta, kun hän meni puistoa ulommaksi.

Sunnuntaina odotti hän valkoiseksi kalkitussa kirkossa Odile Bastianin
tuloa. Saapuakseen penkkiin, joka jo vuosia seisoi varattuna hänen
omaisiaan varten ja oli ensimmäinen n.s. »epistolan» puolella, täytyi
Odilen kulkea aivan Jeanin sivuitse. Hän kulkikin siitä äitinsä
ja isänsä seurassa, mutta ei yksikään heistä kolmesta näyttänyt
ajattelevan, että Jean, rouva Oberlé ja Lucienne olivat läsnä. Odile
hymyili vasta messun päätyttyä, kun hän astui alas käytävää; mutta
hän hymyili ystäväinsä täysille riveille, naisille ja vanhuksille
sekä nuorukaisille, jotka olisivat vaikka kuolleet hänen puolestaan,
ja »Concordian» laulukuoron lapsille, joita kiirehti tunkeumaan
sakariston ovesta, kirkon ovella tervehtiäkseen, ympäröidäkseen ja
kunnioittaakseen Bastianin tytärtä, elsassitarta, kylän köyhien ystävää
ja lempilasta. Eivät hänen antimensa suinkaan olleet suuremmat kuin
rouva Oberlén; mutta hänen kodistaan tiedettiin, ett'ei siinä ollut
epäsopua, ei petosta, ja ett'ei se eronnut muista laakson ja vuoriston
kodeista, kuin vaan suuremman varallisuuden kautta.

Mitä ajatteli hän Jeanista? Hän, jonka silmät eivät milloinkaan turhaan
olleet puhuneet, ei Jeania katsellut. Hän, joka ennen aina tiellä
tavattaessa jutteli, ei sanonut enää sanaakaan.

Täten kului ensimmäinen kuukausi Jeanin uudesta elämästä Alsheimissa.
Silloin heräsi kevät. Herra Oberlé odotti vielä pari päivää;
sitten kolmantena, kun hän näki koivun silmukoiden kiiltelevän
auringonpaisteessa, hän sanoi pojalleen:

— Olet jo kyllin taitava tarkastaaksesi omin neuvoin lauta
varastojamme Vogeeseilla. Saat lähteä matkaan. Olen tehnyt tänä vuonna
erikoisostoja; minulla on hakkuupaikkoja Schluchtissa asti, ja täten
saat tarkastusmatkallasi nähdä tai oikeammin jälleen nähdä melkein
koko Vogeesien seudun. En anna sinulle muita ohjeita, kuin että pidät
silmäsi auki ja laadit minua varten kertomuksen, jossa on muistiin
pantuna huomiosi kultakin metsänhakkuupaikalta.

— Milloin voin lähteä?

— Huomenna, jos haluat: talvi on mennyt.

Näin lausui herra Oberlé varmuudella, kuin mies, jonka täytyy, kuten
talonpojan, tietää ottaa ajasta vaari ja joka sen myös osaa. Ennenkuin
ryhtyi puheisiin, hän oli laadittanut kaikista talon metsistä, joita
oli ostettu joko Saksan valtiolta, kunnilta tai yksityisiltä, luettelon
erikoistietoineen metsäin asemasta vuoristossa, ja tämän luettelon
antoi hän Jeanille. Hakkuupaikkoja oli tusinan verran hajallaan pitkin
Vogeeseja aina Bruchen laaksosta pohjoisessa Schluchtiin saakka.

Seuraavana aamuna pani Jean laukkuunsa hiukan liinavaatteita ja
varakengät. Kenellekään aikomustaan ilmottamatta kiiruhti hän
vuoristoon ja kulki Heidenbruchiin.

Neliskulmainen talo vihreine ikkunaluukkuineen, niitty ja metsä, joka
ympäröi aukiota joka puolelta, savusivat, kuin jos olisi tulipalo
vasta raivonnut yli kanervikkojen ja ruohon, jättäen vain kuuset
ja tammet koskematta. Maasta näytti kohoavan pitkiä sumuvöitä; ne
venyivät ja itse haihtuen yhtyivät matalaan pilveen, joka laaksosta
päin leijaili rinnettä ylös kohti Pyhän Odilian näkymätöntä luostaria.
Kosteus tunkeusi aina metsän sydämeen saakka. Sitä oli kaikkialla.
Vesipisaroita helmeili kuusenneulasten kärjissä; ne vierivät kierteissä
tammien paljasta runkoa myöten, kiillottivat piikiviä, turvuttivat
sammalta ja maan läpi kulkien tai pitkin kuivuneita lehtiä valuen
riensivät paisuttamaan puroja, joiden heleä lorina lauleli kaikkialla,
kuin talven vaikenematon sirkka.

Jean kulki vihreäksi maalatun lankkuaidan puoliväliin, joka ympäröi
Heidenbruchia, meni sisään ristikkoportista ja huusi iloisesti päin
rakennusta ja sumun vuoksi suljettuja ikkunoita:

Ulrich eno!

Ikkunaruutujen taa ilmestyi leuan alle kiinnitetty myssy, jollaisia
elsassilais-naiset pitävät säästääkseen suuria mustia nauhojaan, ja
myssyn alta hymyilivät vanhan ystävän kasvot.

— Lise, menkää ilmottamaan enolle!

Tällä kertaa aukeni viimeinen ikkuna vasemmalla, ja luukkujen väliltä,
jotka oli heitetty valkoista seinää vasten, näkyi Ulrich Biehlerin
hienot kasvot tähystäjäsilmineen ja suippopartoineen.

— Eno, minun tulee käydä kahtatoista hakkuupaikkaa tarkastamassa.
Tänä aamuna alkaa retkeni, ja tulen pyytämään teitä toverikseni täksi
päiväksi, huomiseksi, koko ajaksi.

— Kaksitoista matkaa metsissä, vastasi eno, joka ristissä käsivarsin
nojasi ikkunalautaan, sepä sopiva loppu paastonajalle! Toivotan sinulle
onnea toimeesi!

Hän tarkasteli matkapukuista sisarenpoikaa, jonka voimakaspiirteiset,
miehekkäät kasvot näkyivät sumun keskeltä; ja hän muisteli ranskalaisia
upseereja: olisipa voinut väittää, että Jean oli yksi heistä! Ja
mielikuvitus hänet heti niin anasti, että hän unohti vastata,
seuraisiko hän vai eikö aamuista vierastaan.

— No, eno, sanoi Jean, tulkaa mukaan! Älkää kieltäykö! Yöt nukumme
majataloissa, ja te näytätte minulle Elsassin!

— Kuljin eilen seitsemän penikulmaa, ystävä kulta! [Ranskalainen
penikulma on vähää enemmän kuin 3 kilometriä.]

— Emme me kulkisi tänään kuin kuusi.

— Oikeinko todella tahdot minua mukaasi?

— Kolme vuotta olen ollut poissa, eno, ajatelkaa toki! Ja minun täytyy
niin paljon oppia!

— No hyvä! minä suostun, rakas Jean. Olen hyvin iloinen, että muistit
minua. — Minulla on tosiaankin syy ottaa vastaan matkatarjouksesi ja
kiittää sinua siitä. Sanon sen sinulle kohta.

Hän sulki ikkunan. Metsien hiljaisuudessa saattoi Jean kuulla hänen
huutelevan vanhaa kamaripalvelijaa, joka oli kuin Heidenbruchin toinen
isäntä:

— Pierre? Pierre?... Vai niin, siinäkö olet! Me lähdemme pariksi
viikoksi vuoristoon. Otan sinut mukaan. Laita matkasäkkini kuntoon,
sälytä se ja sisarenpoikani laukku selkääsi, ota rauta-anturaiset
kenkäsi ja keppisi, ja sitten kulje edeltä majataloon, sillä välin kuin
Jean ja minä menemme metsiä tarkastamaan... Älä unhota gummitakkiani...
äläkä apteekkilaatikkoani...

Mennessään taloon sisään näki Jean Ulrich enon kulkevan ohitse
toimessaan ja säteilevänä. Eno aukaisi salin oven, lähestyi ulkoseinää,
nosti ilmaan pitkähkön vaski-esineen, joka oli asetettu kahdelle
naulalle, ja nousi jälleen nopeasti ylös portaita.

— Mitä teillä siinä on, eno?

— Silmälasini.

— Noin vanhat!

— Minä pidän niistä, ystäväni: ne olivat isäni sedän, kenraali
Biehlerin, omat ja ovat nähneet preussiläisten selän Jenan luona!

Puolta tuntia myöhemmin jutteli kolme ihmistä rinneniityllä talon
edustalla: Ulrich herra, jolla oli säärystimet jalassa, kuten
Jeanilla, päässä pehmoinen hattu, silmälasit kokoonpantuina ja
koira hyppimässä ympärillään; vanha Pierre, vakavan ja arvokkaan
näköisenä, vuoristolais-olkapäillään suuri kankaalla päällystetty,
hihnoilla kiinnitetty käärö; ja lopuksi Jean Oberlé esikuntakartan yli
kumartuneena, jonka toiset osasivat ulkoa; ja he keskustelivat, mitä
tietä tuli tavaroiden, mitä taas matkailijoiden kulkea. Neuvottelu
päättyi lyhyeen. Palvelija lähti heti, painuen vasemmalle ennättääkseen
kylään, jossa yö oli vietettävä, sillä välin kuin eno ja sisarenpoika
suuntasivat kulkunsa luoteista kohden pitkin polkua keskivuoristossa.

— Sen hauskempi, että tie on pitkä, sanoi Ulrich herra, kun hän
pääsi metsän varjoon, sen hauskempi... tahtoisin, että sitä kestäisi
koko elämän ajan... Kaksi ihmisolentoa, jotka ymmärtävät toisiaan,
kulkemassa metsiä; mikä ihana unelma!...

Hän sulki silmänsä puoliksi, kuten maalaajat, ja hengitti nautinnolla
sumua keuhkoihinsa.

Tiedätkö sinä, lisäsi hän ja oli sen näköinen kuin olisi uskonut
hauskan salaisuuden, tiedätkö sinä, Jean, että kolmen päivän päästä on
kevät? Siinä toinen syyni!

Metsäherra toisti innostuksella samat sanat, jotka tehtailija kylmästi
oli lausunut. Samoista seikoista oli hänkin huomannut, että uusi
vuodenaika oli tullut. Keppinsä päällä hän osotti Jeanille kuusten
silmikkoja, punaisia kuin kypsät vesimeluunit, tammenrunkojen
halkeillutta kuorta, metsämansikkain vesoja ja irtaantuneita kiviä.
Lumisilla poluilla puhalteli vielä pohjatuuli, mutta syvänteissä,
rotkoissa ja suojatummilla paikoilla saattoi sumusta huolimatta tuntea
auringon ensi lämpöä, tuota lämpöä, joka tunkee sydämeen saakka,
värähdyttää ihmisiä, koskettaa kasvien oraita.

Sen päivän ja seuraavankin viettivät matkatoverit, eno ja sisarenpoika,
metsässä. He sopivat mainiosti yhteen, puhelivat he sitten paljon
ja kaiken maailman asioista tai kulkivat vaiti. Ulrich herralla oli
syvät tiedot metsistä ja vuoristosta. Hän nautti tarjoutuneesta
tilaisuudesta selittää Vogeeseja ja oppia tuntemaan sisarenpoikaansa.
Jeanin nuoruudeninto häntä usein huvitti ja johti hänelle mieleen
menneitä aikoja. Metsänhoitajan ja metsästäjän vaistot, jotka uinuivat
nuorukaisen sydämessä, heräsivät ja vahvistuivat. Mutta syntyipä
hänessä myös vihaa ja kapinallisia mietteitä, hänen huulilleen
nuoruuden uhkaavia sanoja, joita eno vain heikosti vastusti, koska hän
itse asiassa yhtyi niihin.

Elsassin valitus ennätti ensi kerran Jeanin korviin, tuo valitus, jota
vieras ei kuule ja voittajakin vain osaksi sitä kuitenkaan ymmärtämättä.

Sillä Jean ei huomannut yksinomaan metsää, hän näki myös metsien kansan
kauppiaista ja virkamiehistä, noista »läänitysherroista» alkain,
joista riippuu miltei lukemattomain kohtalo, aina puunhakkaajiin,
yrittelijöihin ja huijareihin, kuormankuljettajiin ja sysimiehiin,
vieläpä kulkureihin, lammaspaimeniin ja sikojen kaitsijoihin, risujen
keräilijöihin ja salametsästäjiin sekä mustikkain noukkijoihin asti,
jotka myös kokoilevat keltasieniä, metsämansikoita ja metsävattuja.

Ulrich Biehlerin esittämänä tai hänen suojissaan kulkien ei Jean
herättänyt epäluuloa. Hän puheli vapaasti alhaisemman kansan
kanssa; hän hengitti heimonsa henkeä heidän sanoistaan ja heidän
äänettömyydestään, koko siitä ilmasta, joka häntä öin, päivin ympäröi.
Monet nuorista eivät Ranskaa tunteneet eivätkä olisi voineet sanoa,
rakastivatko sitä. Mutta heilläkin oli Ranska veressään. Eivät he
sopineet saksalaisten kanssa. Liikkeissä, viittauksissa, katseissa
ilmeni elsassilaisen talonpojan ylenkatse voittajaansa kohtaan. Ikeen
painoa tunnettiin kaikkialla, kaikkialla vastenmielisyyttä valtiasta
kohtaan, joka ei tietänyt muuta hallintokeinoa kuin pelon. Oli toisia
nuoria, piintyneempien perheitten lapsia, jotka vanhemmiltaan olivat
kuulleet menneisyydestä ja varmaa toivoakin vailla olivat uskollisia
Ranskalle; nämä valittivat vääryyttä ja kiusaa, jota vuoriston ja
tasangon köyhälistö sai kärsiä kaipaamisen rikoksesta epäiltynä.
He kertoivat, onnistuneista kepposista kiusaksi tullimiehille,
santarmeille ja metsänvartijoille, jotka ylpeilivät vihreästä
puvustaan ja tyroolilaishatustaan; he tarinoivat salakuljetus-
ja karkaamisjuttuja sekä marseljeesin laulamisesta kapakoissa
suljettujen ovien takana, juhlista Ranskan puolella, tiedusteluista
ja takaa-ajoista, ja lopuksi tuosta hyödyttömästä ja kiihkeästä,
vuoroin naurettavasta, vuoroin traagillisesta taistelusta, jota suuri
kansa voimallaan kävi pienen kansan älykkäisyyttä vastaan. He olivat
niitä, joiden ajatus, kärsimyksen tullessa, tottumuksesta ja isiltä
peritystä rakkaudesta enti vuorten tuolle puolen. Oli myös vanhuksia,
ja Ulrich herran ilo oli saada heidät puhumaan. Kun hän teillä tai
kylissä tapasi jonkun viisikymmenvuotiaan tai sitä vanhemman, jonka
hän tunsi elsassilaiseksi, sattui harvoin, ett'ei häntä itseään olisi
tunnettu ja ettei salaperäinen hymyily valmistellut Heidenbruchin
herran kysymystä: »Kas vaan, eikö tämä ole vielä yksi ystävä, yksi
meikäläisistä?» Jos Ulrich herra kasvojen ilmeestä, räpyttävistä
silmäluomista ja joskus toisen pikkuisesta pelästyksestä huomasi oikein
arvanneensa, lisäsi hän puoliääneen: »Kuules sinä, sinäpä olet kuin
ranskalainen sotilas!» Silloin saattoi tapahtua, että syntyi hymyilyä
tai kyyneliä, muuttuneita kasvojen ilmeitä, kun näin sydäntä vastaan
äkkiä rynnättiin, punastumisia ja kalpenemisia, ja että piippu lensi
suupielestä, ja usein, hyvin usein käsi kohosi, kämmenpuoli ulospäin
koskettaen huopahatun reunaa, ja teki kunniaa niin kauan kuin molemmat
matkailijat olivat näkyvissä.

— Näetkö tuota? sanoi Ulrich eno hiljaa. Jos hänellä olisi torvi,
soittaisi hän »la Casquette»-laulua.

Ranska! Lakkaamatta puhui Jean Oberlé siitä. Kiivettyään vuorenhuipulle
hän kysyi: »Olemmeko kaukanakin rajalta?» Hän antoi enon kertoa
itselleen, millainen Elsass oli »lempeän hallituksen aikana», kuten
hän sanoi. Millainen oli yksilön vapaus? Miten hallittiin kaupunkeja?
Mikä ero oli ranskalaisten santarmien, joita Ulrich eno ystävällisesti
hymyillen mainitsi kunnon ihmisiksi ja lempeänlaisiksi köyhiä kohtaan,
ja saksalaisten raakojen ilmiantaja-santarmien välillä, joita ei
koskaan tunnustettu, vaan joita koko Elsass sadatteli? Minkä niminen
oli se ensimmäisen keisarikunnan aikuinen prefekti, joka antoi
asettaa Ala-Elsassin teiden varsille kaksikerroksisia kivipenkkejä,
jotta vaimot kaupalla kulkiessaan voisivat levähtää ja asettaa
samalla taakkansa yläpuolelleen? — Markiisi Lezay-Marnésia, lapseni.
— Kertokaahan minulle jotain maalaajiemme, entisten edusmiestemme
ja piispojemme elämästä? Sanokaa, millainen oli Strassburg teidän
nuoruudessanne, ja millaista oli, kun sotilassoittokunta soitti
Contades'in muistoksi.

Ulrich herra muisteli ja puheli, tuntien sitä elpymisen iloa, joka
aina liittyy muisteloihin. Vogeesien mutkikkaita polkuja ylös tai alas
kulkiessa hän kertoi ranskalaisen Elsassin tarinan. Hänen tarvitsi
vain antaa oman hehkuvan sydämensä puhua. Saattoi tapahtua, että hän
itki. Joskus hän myös lauloi iloisena kuin lapsi Nadaudin ja Bérangerin
lauluja, marseljeesia tai vanhoja jouluhyräilyjä, joita hän lähetti
metsän oksaholvia kohden.

Jean oli niin rajattoman innostunut näihin vanhan Elsassin kuvauksiin,
hän omaksui niin luontevasti nykyhetken kaiken vastenmielisyyden ja
kapinallisuuden, että eno, jota se ensin oli ilahuttanut hyvän rodun
osotteena, kävi lopulta levottomaksi. Eräänä iltana he olivat antaneet
almun eräälle opettajattarelle, joka, kun häneltä oli riistetty oikeus
opettaa ranskaa, oli joutunut kurjuuteen, koska hän oli liian vanha
saadakseen saksalaista valtakirjaa, ja kun Jean siitä oli kiivastunut,
sanoi eno:

— Rakas Jean, tulee varoa menemästä liian pitkälle: sinun täytyy elää
saksalaisten keskuudessa.

Siitä lähtein vältti Ulrich herra palaamasta yhtä usein
yhteensulattamiskysymykseen. Turhaa! koko Elsass, maisemat, jyrkät
polut, puotien kyltit, naisten puku, ihmistyypit, sotilaitten
näkeminen, linnoitukset mäkien kukkuloilla, kilometritolpat, monet
jutut lehdessä, joka ostettiin elsassilaisessa majatalossa, missä he
söivät illallista, jokainen hetki päivästä johti ajatukset Elsassin
voitetun, mutta yhteensulamattoman kansan tilaan. Turhaan vastaili
Ulrich herra huolimattomammin ja hätäisemmin, ei hän silti voinut
estää Jeanin ajatusta kulkemasta kohti tuntematonta. Ja kun he yhdessä
kapusivat rotkotietä Vogeeseilla, näki vanhus sekä ilolla että pelolla
hänen silmäinsä etsivän läntistä taivaanrantaa ja siihen kiinnittävän
katseensa kuin rakastetun kasvoihin. Ei Jean niin pitkään katsellut
itään eikä etelään.

Kaksi viikkoa käytettiin näin Vogeesien metsän tarkastukseen, ja tämän
ajan kuluessa palasi Ulrich herra vain pari kertaa Heidenbruchiin ja
silloinkin ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Eroaminen tapahtui vasta
palmusunnuntaina eräässä kylässä Münsterin laaksossa.

Oli ilta, ja hetki, jolloin Saksan-puoleisten rinteiden laaksot ovat
aivan sinervät ja vain yksi ainoa valojuova viivähtää viimeisillä
kuusilla varjoon vajonneen metsän laidassa. Ulrich Biehler oli jo
jättänyt jäähyväiset sisarenpojalleen, josta parissa viikossa oli
tullut hänen parhain ystävänsä. Kamaripalvelija oli samana aamuna
mennyt junalla Obernaihin. Ulrich herra, jonka päällysvaatteen kaulus
oli pystyssä purevan kylmän takia, oli juuri viheltänyt luokseen
Fidèlen ja poistui majatalosta, kun Jean sinisessä metsästyspuvussaan,
ilman lakkia, harppasi alas ulkoportaitten neljä astuinta.

— Hyvästi vielä kerran! hän huusi.

Ja kun eno surullisena, vaikk'ei tahtonut siltä näyttää, ainoastaan
kädellään viittasi välttääkseen sanoja, jotka olisivat värähdelleet,
lisäsi Jean:

— Saatan teitä kauppalan viimeiselle talolle asti.

— Miksi niin, lapsi? Onhan hyödytöntä pidentää...

Kasvot enoon kohotettuina, joka tuijotti tietä edessään, lähti Jean
astumaan. Hän jatkoi puhettansa, ja ääni oli nuori ja hellä:

— Tulen kaipaamaan teitä äärettömästi, eno, ja kerronpa mistä syystä.
Siksi, että te ymmärrätte jo muutamasta sanasta. Te ette väitä jyrkästi
vastaan: jos ette ole samaa mieltä, huomaa sen huultenne värähdyksestä,
jolloin valkoisen partanne kärki nousee, ja siinä kaikki. Te olette
lempeä, ette kiivastu, ja tunnen, että teillä on sangen luja luonne.
Muiden ajatukset näyttävät olevan kuin vanhoja tuttuja teille,
niin helppo teidän on vastata. Te panette arvoa vähäväkisiinkin...
Sellaiseen en ollut tottunut Reinin tuolla puolen.

— Mitä turhia!

— Kunnioitan yksin teidän pelkoannekin minun tähteni!

— Minun pelkoani?

— Niin, ettekö luule minun huomanneen, että on eräs kysymys, joka minua
innostaa, mutta josta te ette ole minulle enää puhunut kuuteen päivään!

— Sen olen tehnyt tahallani, lapsi, sanoi Ulrich herra. Sinä kyselit,
ja minä kerroin siitä, mitä olimme ja mitä nyt olemme. Mutta sitten
huomasin, ett'ei sopinut jatkaa, sillä suru sinut valtasi. Katsos,
minulle on suru hyvä. Mutta sinun, joka olet nuori, on parempi lähteä
ulos elämään, kuin kevytkuormainen hevonen, joka ei ole ennen juoksua
koettanut.

Oli tultu viimeisen talon ohi. He seisoivat vainiolla, toisella
puolellaan kivinen virta, toisella lohkeillut kallioseinä, jonka huipun
takana oli metsä.

— Myöhäistä! sanoi Jean Oberlé ojentaen kätensä ja pysähtyen.
Myöhäistä, olette liian paljon puhunut, Ulrich eno! Tunnen yhtä hyvin
kuin te kuuluvani menneeseen aikaan. Ja paha kyllä, sillä koska minun
huomenna on mentävä Schluchtiin, lähden Ranskaa katsomaan: lähden
lausumaan Ranskalle tervehdykseni!

Hän nauroi lennähyttäessään nuo sanat. Ulrich herra pudisti pari, kolme
kertaa nuhtelevasti päätään, mutta ei vastannut mitään, ja katosi
sumuun.




VI.

RAJALLA.


Seuraavan päivän aamuna lähti Jean jalkaisin Oberlén perheen
ostamalle metsänhakkuupaikalle, joka sijaitsi Stosswihrin metsässä,
vasemmalla Schluchtin vuorensolasta, laaksoa ympäröivällä
vuoriharjanteella. Matkaa kesti kauan, sillä äskeinen rankkasade
oli tehnyt tien liukkaaksi; sitä paitsi menetti Jean useita tunteja
kiertäessään kallioista, tiheää metsikköä, jonka toiselle puolen
hänen oli määrä päästä. Iltapäivää oli jo pitkältä kulunut, kun hän
saapui lautamajalle, joka seisoi tien päässä metsän äärimmäisessä
laidassa. Jean puheli vähän aikaa saksalaisen päällysmiehen kanssa,
joka metsähallituksen valvonnan alla johti hakkuutöitä ja kuusien
kuljetusta; sitten jatkoi nuori mies kiipeämistään ja sivuutti
työmiehet, jotka ennen päivän päättymistä laskeutuivat jälleen alas
laaksoon. Aurinko paistoi yhä säteillen, mutta alkoi jo jättää
varjoon Vogeesien toisen rinteen. Sydän sykkien ajatteli Jean rajaa,
joka oli niin lähellä. Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut kysyä tietä
tervehtiviltä ohimenijöiltä; sillä hänen ylpeytensä oli kätkeä
tunteensa tuolta työstä väsyneeltä puunhakkaajajoukolta, jonka
uteliaisuutta vastaantulija herätti, ja sanat olisivat ne voineet
paljastaa.

Hän tuli hakkuupaikalle, jonka nuo toiset juuri olivat jättäneet.
Karsittuja kuusia, joilta kuori oli riistetty, oli hänen ympärillään
pitkin rinteitä ja ne hohtivat puitten valkoisista rungoista. Tukit
olivat vierineet; sitten olivat ne jostain tuntemattomasta syystä
pysähtyneet; toisin kerroin muodostivat ne salpauksen ja makasivat
siinä sikin sokin päällekkäin, kuin leikkikentälle heitetyt mailat.
Rinnemetsikössä oli enää vain vanha, tummapukuinen työmies, joka oli
polvillaan ja solmi nenäliinansa nurkkia noukkimansa keltasieniko'on
ympärille. Kun hän kömpelöillä sormillaan oli saanut punaisen vaatteen
päät lujasti sidotuiksi, hän nousi, painoi syvemmälle päähänsä
villaisen myssyn, ja pitkin askelin sammalikkoa harpaten alkoi kulkea
alaspäin, suu auki hengittäen metsien tuoksua.

— Mies hoi! sanoi Jean.

Mies, joka oli kahden suunnattoman suuren kuusenrungon välillä ja itse
näytti ruskealta varjolta, käänsi päätään.

— Mikä on lyhyin tie Schluchtin vuorensolalle?

— Laskeutukaa, kuten minä, vesiputoukselle asti ja sitten lähtekää
jälleen ylöspäin, joll'ette halunne nousta tästä vielä noin pari sataa
metriä ylemmäksi, jonka jälkeen laskeudutte alas Ranskan puolelle, ja
sitten kyllä löydätte vuorensolalle johtavia polkuja. Hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

Suuressa hiljaisuudessa kaikuivat nuo sanat heikkoina ja nopeaan
haihtuvina. Mutta Jeanin sydämessä kertasi yhä joku ääni: »Laskeudutte
alas Ranskan puolelle». Hän paloi halusta nähdä tuota salaperäistä
Ranskaa, jolla oli niin suuri sija hänen unelmissaan ja elämässään,
tuota maata, joka särki hänen kotinsa, koska vanhat, ainakin muutamat
heistä, yhä uskollisesti ihailivat Ranskaa. Senhän puolesta niin
moni elsassilainen oli kuollut, ja niin monet toiset sitä ikävöivät
ja rakastivat tuolla hiljaisella rakkaudella, joka kasvattaa
alakuloisuutta sydämeen. Nyt oli niin lähellä häntä tuo maa, josta
ihmiset olivat hänet luulevaisina vierottaneet, sama, jonka puolesta
Ulrich eno, herra Bastian, äiti, iso-isä ja miljoonat, miljoonat muut
joka ilta rukoilivat!

Hetken perästä saavutti hän kukkulan ja alkoi laskeutua toista
rinnettä. Mutta puut muodostivat kuin tiheän verhon hänen ympärilleen.
Ja hän alkoi juosta löytääkseen tien ja avonaisen paikan, josta voisi
nähdä Ranskan. Hän tunsi nautintoa antaessaan itsensä liukua ja
ikäänkuin suinpäin pudota alaspäin, ulospääsyä etsien. Tällä puolen
vuorta sattuivat auringonsäteet maahan, siellä täällä tuntui ilma vielä
lauhkealta, mutta kuuset seisoivat yhä muurina edessä.

— Seis! huusi eräs mies, joka äkkiä tuli esiin puunrungon takaa.

Jean juoksi vielä muutaman askelen, vauhdin viemänä. Sitten palasi hän
tullimiehen luo, joka oli häntä kutsunut. Nuori, jänterä päällysmies,
jolla oli pienet, arkakatseiset silmät ja tanakkapiirteiset,
kellertävän, kaksiosaisen parran ympäröimät kasvot, oikea
vogeesilaistyyppi, katseli nuorta miestä ja sanoi:

— Mitä hullua te juoksitte? Luulin teitä salakuljettajaksi.

— Minä etsin paikkaa, josta voisin nähdä ranskalaisen maiseman...

— Huvittaisiko se teitä? Oletteko tuolta vuoren toiselta puolen?

— Olen.

— Ette liene ainakaan preussiläinen?

— En, olen elsassilainen.

Mies naurahti lyhyeen ja sanoi:

— Se on jo parempaa, se!

Mutta jatkamatta keskustelua ja aivan kuin olisi unohtanut
kysymyksensä, tarkasteli Jean lakkaamatta köyhää ranskalaista
tullintiestä, hänen kasvojaan, hänen pukuaan, painaakseen ne syvälle
mieleensä. Tullimiestä näytti tämä uteliaisuus huvittavan, ja hän sanoi
nauraen:

— Jos haluatte näköalaa, niin seuratkaa vaan minua. Minä tiedän yhden,
jonka hallitus tarjoo minulle näytettäväksi palkkaani lisätäkseen!

Katsahtaen nopeasti toistensa silmiin alkoivat molemmat nauraa,
mutta paljoa vähemmän tullimiehen sanoille kuin jonkunlaisesta
myötätuntoisuudesta toisiaan kohtaan.

— Meillä ei ole aikaa hukattavana, sanoi päällysmies, aurinko menee
mailleen.

He laskeusivat alaspäin kuusiholvin alla, kiersivät paljaan
kalliojyrkänteen, jolle oli pystytetty kaksi tolppaa pienen matkan
päähän toisistaan osottamaan Saksan ja Ranskan rajaa, ja äärimmäisessä
päässä tätä kallionkärkeä, joka perustuksensa syvälle metsään ulottaen
työnsihe vihreyden keskeen, he kapealla, tasaisella paikalla tapasivat
paksuista kuusilaudoista kyhätyn vartijamajan hirsijalustoineen.
Täältä näki yli äärettömän laajan maiseman, joka yhäti aleten levisi
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Nyt auringon laskiessa kylpivät
pengermäinen maa, metsät, kylät, joet, Retournemerin ja Longemerin
järvi vaaleassa valovirrassa, joka lievensi kaiken epätasaisuuden ja
väritti kanervapeittoiset, viljelemättömät seudut viljankellerviksi.
Jean seisoi kuvan kauneudesta hurmautuneena, äänetönnä. Liikutus
valtasi hänet yhä enemmän. Hän tunsi nauttivansa koko sielullaan.

— Kuinka täällä on kaunista! sanoi hän.

Tullipäällysmies, joka katseli häntä syrjäsilmällä, tuli hyvilleen
ympäristönsä puolesta ja vastasi:

— Se on yksitoikkoista; mutta kesäisin on terveellistä tehdä
kävelymatkoja, niiden, joilla siihen on aikaa. Aina Gérardmerista ja
Saint-Diéstä ja Remiremontista ja vielä kauempaakin tulee ihmisiä.
Tuleehan niitä paljon myös tuolta...

Hän osotti taaksepäin käännetyllä peukalollaan olkansa yli rajan
vastaista seutua.

Jean antoi näyttää itselleen nuo kolme kylää, jotka tullimies oli
maininnut. Mutta oikeastaan oli hänen huomionsa kääntynyt vain omiin
ajatuksiinsa. Häntä hurmasi ilman kirkkaus, tunne elämän suloisuudesta
ja äärettömyyden, hedelmällisyyden ajatus, joka valtasi hänen mielensä,
kun hän näki nämä ranskalaiset maat; tai ehkäpä pikemmin kaikki se,
mitä hän tiesi Ranskasta, mitä oli siitä lukenut, mitä oli kuullut
äitinsä, iso-isänsä ja Ulrich enon kertovan, ja mitä hän siitä oli
aavistanut, nuo monet, monet sieluun kätketyt muistot, jotka äkkiä
heräsivät, kuin miljoonat viljanjyvät auringon kutsuessa.

Tullimies oli istuutunut penkille majan seinämällä ja vetänyt
taskustaan piipun, jota poltteli.

Kun hän näki vieraan kääntyvän hänen puoleensa, silmät täynnä
kyyneleitä, ja istuutuvan penkille, aavisti hän jotain siitä,
mitä Jeanissa liikkui; sillä kauneuden ihailu oli yläpuolella
hänen käsitystään, mutta kaipauksen kyyneleet tekivät hänet kohta
yksitotiseksi. Nehän puhuivat sydämen kieltä, ja ylevä yhteisyydentunto
liitti miehet toisiinsa. Mutta aivan kuin hän ei olisi uskaltanut
mitään kysyä, alkoi tullimies, oikaistuaan kaulaansa, jonka lihakset
pullistuivat, hiljaisena tarkastella taivaanrantaa edessään.

— Mistä osasta Ranskaa olette? Jean kysyi.

— Tuolta vuoristosta, viiden penikulman päästä.

— Oletteko jo päättänyt sotapalveluksenne?

Päällysmies otti piipun suustaan ja siirsi nopeasti kätensä rinnalleen,
jolla riippui mitali.

— Kuusi vuotta, hän sanoi; loma-aikoja oli kaksi; lopetin kersantin
arvolla ja sain tämän, jonka toin Tonkinista. Hauska aika, kun se on
lopussa!

Hän lausui tämän kuin matkustaja, joka enemmän rakastaa muistoja,
vaikk'ei itse matkakaan ole ollut vastenmielinen. Ja hän jatkoi:

— Teillä se lie paljon vaikeampi, niinkuin arvellaan?

— Kyllä.

— Olen aina kuullut sanottavan: Saksa on suuri maa, mutta upseeri ja
sotamies eivät ole siellä tovereita, kuten Ranskassa.

Aurinko laski, ja laaja, vaaleavaloinen maisema sai paikoin kellertävän
vivahduksen, ja mihin varjo sattui, siellä oli sinipunervaa. Ja tuo
purppuraväri levisi nopeasti kuin kiitävät pilvet. Ah, te varjojen
peittämät rinteet, te himmeät tasangot, kuinka mielellään olisi Jean
Oberlé antanut teidän uudelleen loistaa valon kirkkaudessa! Hän kysyi:

— Näettekö joskus karkaavia sotamiehiä?

— Niitä, jotka kulkevat rajan yli ennen palvelukseen astumistaan,
ei tietysti voi tuntea. Vain Elsassin tai Lothringin rykmenttien
sotamiehet pakenevat sotilaspuvussa... Niin, olen nähnyt useampia
noista poikaraukoista, joita on joko rangaistu liian kovasti tai
joilla on ollut liian kiivas luonto... Kyllä niitä karkaa meidänkin
rykmenteistä, sanotte te, ja tottahan se on: mutta ei niitä niin monta
ole...

Pudistaen päätään ja heittäen hiljeneviin metsiin hellän katseen, hän
sanoi:

— Katsokaas, kun on täältä päin kotoisin, niin voihan tosin tulla
omaansakin moitittua, mutta emme me muuallakaan viihdy. Te olette
vieras tässä maassa, herra, ja kuitenkin, nähdessään teidät, voisi
väittää teidän tänne kuuluvan.

Jean tunsi punastuvansa. Hänen kurkkuaan kuristi. Hänen oli mahdoton
vastata.

Mies, joka pelkäsi sanoneensa liikoja, virkkoi:

— Antakaa anteeksi, herra: eihän sitä tiedä, kenen kanssa on
tekemisissä, ja parempi kai olisi vaieta noista asioista... Minun
täytyy jatkaa kiertokulkuani ja mennä alas jälleen...

Hän aikoi tervehtiä sotilastapaan. Jean tarttui hänen käteensä ja
puristi sitä.

— Ette ole erehtynyt, ystäväni, hän sanoi.

Sitten, kaivellen taskuaan, haluten, että tuo mies muistaisi
häntä hiukan kauemmin kuin jotain toista matkailijaa, hän ojensi
sikaarikotelonsa:

— Tehkää niin hyvin, ottakaa sikaari!

Ja sitten, lapsellisen ilon valtaamana, hän pudisti kotelon koko
sisällyksen tullimiehen ojennettuun käteen.

— Ottakaa kaikki! Teette siten minulle suuren ilon! Älkää kieltäkö!

Hänestä tuntui, kuin olisi hän antanut jotain Ranskalle.

Päällysmies epäröi hetkisen, vaan sulki sitten kouransa sanoen:

— Poltan niitä sunnuntaisin. Kiitos, herra! Näkemiin asti!

Hän hyvästeli nopeasti ja katosi melkein heti kuusikkoon, joka kattoi
vuorta.

Jean kuuli hänen askeltensa häipyvän äänen. Mutta yli sen kuuli hän
rinnassansa kaikuvan: »Te kuulutte tänne...», nuo sanat, jotka tuo
tuntematon oli lausunut, ja se täytti hänen mielensä sanomattomalla
liikutuksella. »Niin, minä kuulun tänne, sen tunnen, sen näen, ja se
selvittää minulle monta kohtaa elämästäni!...»

Pimeys laskeutui.

Jean katseli, miten maa vaipui varjojen helmaan. Hän muisteli niitä
suvustansa, jotka olivat taistelleet tuolla, yöhön peittyväin kyläin
ympärillä, taistelleet Elsassin puolesta, jotta se olisi pysynyt
yhdistettynä tähän avaraan seutuun, joka levisi hänen silmäinsä edessä.
»Suloinen isänmaa! Minun isänmaani! Kaikki, jotka siitä puhuvat,
puhuvat rakkauden sanoja! Ja minä itse, miksi olen tänne tullut? Miksi
valtaa minut liikutus, aivan kuin tuo maa eläisi edessäni?»

Hetkisen perästä syttyi ensi tähti taivaan rannalle, sinne, missä
alkoi sinertää. Se loisti siellä heikkovaloisena ja itsevaltiaana kuin
yksinäinen ajatus.

Jean nousi, sillä yö kävi pimeäksi, ja läksi polulle, joka kulki pitkin
harjannetta. Mutta hän ei voinut irrottaa katsettaan tähdestä. Ja
astellessaan siinä ypö-yksin, suuren äänettömyyden keskellä, tuolla
Vogeesien huipulla, hän puhutteli tähteä ja pimeyttä sen alla, sanoen:

»Minä kuulun teihin. Olen niin onnellinen, teidät nähtyäni. Minua aivan
pelottaa suuri rakkauteni teitä kohtaan.»

Hän saapui pian rajalle ja palasi oivallista tietä Schluchtin
vuorensolan läpi Saksan alueelle.

Seuraavana päivänä, pääsiäisviikon tiistaina, tuli hän Alsheimiin ja
toi isälleen tiedonannot, jotka oli laatinut. Koko talo otti hänet
vastaan silminnähtävällä ilolla, joka liikutti nuorta miestä. Illalla,
vanhan iso-isän ja tehtailijan »neuvottelun» jälkeen, johon Jeankin
otti osaa, koska hän palasi tarkastamasta metsänhakkuuta, kutsui
Lucienne veljeään takkavalkealle, jonka ääressä hän lämmitteli suuressa
keltaisessa salissa. Rouva Oberlé luki ikkunan luona. Hänen miehensä
oli mennyt ulos, sillä kuski oli ilmottanut, että yksi hevosista ontui.

— No, sanoi Lucienne, mikä on kauneinta, mitä olet nähnyt?

— Sinä!

— Ei, älä nyt laske leikkiä: tarkotan tietysti matkaasi?

— Ranska.

— Millä paikoin?

— Schluchtissa. Et voi kuvailla mielessäsi, mikä liikutus minut
valtasi. Se oli aivan kuin ilmestys... Sinä et näy minua ymmärtävän?

Lucienne vastasi väliäpitämättömällä äänellä:

— Ymmärrän toki. Olen iloinen, että se on sinulle tuottanut huvia.
Matkat mahtavat todella ollakin suloisia tähän vuodenaikaan. Kevään
ensi kukat, eikö totta? Ja metsän humina? Voi, rakkahani, tuossa
kaikessa on niin paljon yhteistä ihmisille!

Jean ei jatkanut. Lucienne, hän se veljen puoleen kumartuneena puheli
luottavaisella äänellä, johon mielensä mukaan sai vaihtelevaa sävyä ja
sointua:

— Meilläpä oli hienoja vieraita... Oh, ne vieraat olivat
aikaansaamaisillaan kohtauksen. Ajatteleppas, että kaksi saksalaista
upseeria saapui viime keskiviikkona automobiililla portinvartijan majan
luo ja pyysi saada lupaa käydä sahaa katsomassa. Onneksi olivat he
siviilipuvussa. Alsheimilaiset eivät siten nähneet heissä muuta kuin
kaksi tavallista herraa. Hyvin hienoja molemmat, tiedätkö: toinen vanha
päällikkö, ja toinen nuori, komea ja uljaskäytöksinen maailmanmies.
Jospa olisit nähnyt hänen tervehtivän isää! Minä satuin olemaan
puistossa. He tervehtivät myös minua ja tarkastivat koko tehdasta
isän johtamina ja opastamina. Mutta sillä välin, niin eikös vaan tuo
tyhmä Victor mene ilmottamaan asiasta iso-isälle, joka meille mutisti
suutaan niin että... kun tulimme sisään! Minun olisi nähtävästi pitänyt
paeta... Koska nuo herrat eivät astuneet sisään »minun talooni», kuten
iso-isä sanoi, ei kiihtymystä kestänyt kauan. Mutta siitä oli omat
seurauksensa...

Lucienne naurahti hillitysti.

— Rakkahani, rouva Bastian ei minun käytöstäni hyväksynyt.

— Olitko sinä läsnä tehtaassa, kun nuo herrat...

— Olin.

— Kaikenko aikaa?

— Isä pidätti minua... Joka tapauksessa en voi ymmärtää, mistä
kylänvanhimman rouva sen näki... Viime sunnuntaina, ystäväni, sain
häneltä kylmän tervehdyksen kirkon ovella!... Välitätkö sinä Bastianin
tervehdyksestä, mitä?

— Välitän, niinkuin kunnon ihmisten tervehdyksestä ainakin.

— Epäilemättä ovat he kunnon ihmisiä, mutta he eivät kuulu tähän
maailmaan. Jos he minua paheksivat, on se minulle juuri yhtä
yhdentekevää, kuin jos joku hetkeksi haudastaan noussut muumia sen
tekisi. Minä vastaisin hänelle: »Te ette sitä ymmärrä. Kääriytykää
vain uudelleen siteihinne.» Onpa se sukkelaa, ett'et sinä, joka olet
veljeni, ajattele samoin kuin minä!

Jean hyväili kättä, joka liikkui hänen edessään ja suojasi häntä tulen
loisteelta.

— Muumioillakin olisi kykyä arvostella muutamia nykyaikaisia asioita,
rakkahani: niitä, jotka ovat ominaisia kaikille ajoille.

— Oh, kuinka sinä olet juhlallinen! Ajatellaanpa nyt, Jean: mikä on
rikokseni? Sekö, että olin kävelemässä? Sekö, ett'en kääntänyt pois
katsettani? Että vastasin minuun kohdistettuun tervehdykseen? Että
tottelin isääni, joka käski minun tulla ja sitten viipyä?

— Ei suinkaan.

— Mitä pahaa olen sitten tehnyt?

— Et mitään. Minäkin olen tanssinut monen nuoren saksalaisen tytön
kanssa: sinun sopii siis kyllä vastata upseerin tervehdykseen.

— Olen siis tehnyt oikein?

— Itse asiassa: olet. Mutta ympärillämme vallitsee oikeutettu,
ylevä suru! Tulee ymmärtää, että se herää eloon sanasta tai käden
liikkeestäkin.

— Siitä en aio koskaan välittää. Jos menettelyni ei ole väärä, ei
kukaan voi asettua tielleni, ei ikinä, ymmärrätkö?

— Siinäpä me eroamme, Lucienne kulta, emme niinkään paljon
mielipiteittemme suhteen... Mutta löytyy kokonainen sarja tunteita,
joita saamasi kasvatus estää sinua omaamasta...

Hän syleili Luciennea, ja keskustelu kääntyi vähäpätöisiin asioihin.




VII.

PÄÄSIÄIS-AATTO.


Ilma oli muuttunut kauniiksi. Jean tapasi jälleen Elsassin tasangon
täydessä kevät-tohinassa. Mutta tämä näytelmä, jota hän niin oli
toivonut taas nähdä, tuotti hänelle ainoastaan sekotettua, heikkoa
iloa. Hän oli palannut retkeltään alakuloisempana kuin uskalsi
itselleen tunnustaa. Se oli hänelle paljastanut kahden kansan, tai
oikeammin, kahden hengen vastakkaisuuden, muistojen kestävyyden monen
alhaison lapsen povessa ja elämisen vaikeuden, jonka kansan varovatkin,
peitellytkin mielipiteet synnyttivät. Selvemmin tunsi hän nyt, kuinka
vaivalloinen tulisi olemaan hänen oma osansa perheessä, tehtaassa,
kylässä, koko Elsassissa.

Mielihyvä, joka hänet täytti, kun isä kotiintulon jälkeisenä aamuna
onnitteli häntä hänen kertomuksestaan Oberlén perheen metsäliikkeestä,
karkotti vain hetkeksi ikävystymistunteen. Turhaan koetti Jean näyttää
onnelliselta; hän petti siten vain niitä, jotka halusivat pettyä.

— Jean, sanoi äiti syleillen häntä ohimennen, kun Jean oli
asettumaisillaan aamiaispöytään, minusta on sinulla niin säteilevä
ilme! Elsassin raikas ilma tehnee sinulle hyvää? Ja myös vanhan äidin
läheisyys?

— Kas vaan! vastasi Lucienne leikillisesti, ja minä pidin häntä niin
synkännäköisenä!

— Toimet, selitti Joseph Oberlé, kumartaen sille puolen ikkunaa,
missä Jean istui, liikehuolet! Hän on jättänyt minulle kertomuksen,
josta tahdon häntä julkisesti onnitella, hyvin laaditun ja erittäin
selvän! Ja siitä on seurauksena, että minun ainakin neljässä paikassa
on ryhdyttävä vakaviin toimenpiteisiin puitteni kuljetukseen nähden.
Kuuletteko, isä?

Vanhus nyykäytti myöntävästi päätään. Mutta hän lopetti kirjotuksensa
kivitaululla ja näytti sitä miniälleen:

— Lieneekö hän jo kuullut isänmaan itkun?

Monique-rouva pyyhkäisi lauseen nopeasti sormiensa päillä. Muut
pöydässä istujat katselivat häneen. Kaikki tulivat hämilleen, aivan
kuin olisi heidän välillään jotain tuskallista tullut ilmi.

Jeania kohtasi siinä jälleen tuo syvä suru, jota vastaan ei ollut
mitään parannuskeinoa. Koko iltapäivän hän työskenteli sahan
toimistohuoneessa, mutta hajamielisenä ja miettivänä. Hän ajatteli,
että jonakin päivänä lähtee Lucienne kodista, eikä mikään sen kautta
muutu, että iso-isä voi poistua hänkin, ja särö on sittenkin olemassa.
Kaikki suunnitelmat, jotka hänellä siellä kaukana oli ollut, toivo olla
hupana, lohduttaa, saada aikaan sovintoa tai jotain sovinnon kaltaista,
kaikki tuo tuntui hänestä lapselliselta. Hän huomasi, että Lucienne oli
oikeassa, tehdessään pilkkaa hänen kuvitteluistaan. Ei, pahan juuri
ei ollut etsittävä kodista, vaan koko Elsassista. Vaikkapa ei ketään
muuta samaa nimeä kantavaa enää eläisi Alsheimissa, kohtaisi Jean
Oberléta hänen oman ovensa kynnyksellä, omassa kylässään, työmiestensä,
liiketuttavainsa ja ystäväinsä parissa tuo sama hämillä-olo joskus, tuo
sama kysymys aina. Ei hänen oma tahtonsa eikä kenenkään muunkaan voinut
vapauttaa hänen sukuaan, ei nyt eikä myöhemmin.

Tässä alakuloisuudessa tunkihe hänen mieleensä kahta, valtavampana
ajatus tavata Odilea, voittaa hänen rakkautensa. Ken toinen kuin Odile
Bastian saattoi tehdä elämän Alsheimissa siedettäväksi, ken toinen
koota jälleen poiskarkottuneet tai epäluuloiset ystävät ja antaa
Oberlén nimelle takaisin vanhan Elsassin kunnioituksen? Jean näki
hänessä nyt jotain paljon enemmän kuin vain kauniin tytön, jolle hänen
nuoren sydämensä sävelet soivat: Odile toi rauhaa, elämälle arvoa ja
kaiken mahdollisen voiman siihen raskaaseen tulevaisuuteen, joka Jeania
odotti. Hän oli se urhea, uskollinen olento, jota tämä koti tarvitsi.

Kuinka voisi Jean tämän sanoa hänelle? Missä saisi hän tilaisuutta
puhella vapaasti Odilelle, ilman että heidät yllätettäisiin, ja
saattamatta levottomaksi tytön ankaria, arkoja omaisia? Ei ainakaan
Alsheimissa. Mutta missä sitten tavata häntä? Ja miten edes saada
hänelle tietoa kohtaamisesta?

Jean mietti sitä koko illan.

Seuraava päivä oli kiristorstai, jolloin kaikissa katoolisissa
kirkoissa Kristuksen hauta koristetaan kukilla, oksilla, kankailla
ja kynttilöillä, jotka on asetettu toinen toistaan ylemmäksi,
päivä, jolloin uskovaisten joukko tunkeilee hostiaa palvellen. Oli
selkeä ilma, liiankin kirkas vuodenaikaan nähden, sumua tai sadetta
ennustava. Puheltuaan iloisesti äitinsä ja Luciennen kanssa Philippe
Oberlén huoneessa — ensi kerta, jolloin hän todella tunsi kodikkuutta
omaistensa keskuudessa — suuntasi hän kulkunsa hedelmätarhoille
Alsheimin kylän takana ja seurasi samaa tietä, jota hän muutamia
viikkoja sitten oli vaeltanut Bastianin luo. Mutta vähän matkan päässä
Ramspacherin arentitalosta hän kääntyi polun mukana, joka tähän
asti oli kulkenut kohtisuoraan lehtikujaan päin, mutta nyt muuttui
yhdensuuntaiseksi ja yhtyi, kuten lehtikujakin, kauppalan tiehen.
Jean oli tullut epämääräiselle alueelle, jonka kautta useat kauppalan
arentimiehistä kuljettivat kuormiaan. Läheisillä pelloilla oli autiota.
Tie melkein peittyi pähkinäpuita kasvavan multavallin suojaan. Jean
alkoi kulkea pitkin pensasaitaa, joka ympäröi Bastianin tilaa, lähestyi
kylätietä ja palasi sitten taas takaisin. Hän odotti. Hän toivoi, että
Odile pian astelisi lehtikujassa toisella puolen pensasaitaa, menossa
Alsheimin kirkkoon rukoilemaan Kristuksen haudan äärellä.

Entiset tapaamiset tässä samassa paikassa, tänä samana päivänä, olivat
muistuneet hänelle mieleen ja vaikuttaneet hänen päätöksensä. Kun hän
kolmannen kerran alotti edestakaisin-kulkuaan, huomasi hän jotain, joka
ei ensin ollut pistänyt hänelle silmään.

— Kuinka kaunista! sanoi hän puoli-ääneen. Tie on kuin pukeutunut häntä
varten!

Lehtikujan toisessa päässä, enemmän kuin pari sataa metriä
etäämpänä, esiintyivät ristikkoportti, lähimmät pensastot ja palanen
Bastianin pitkää kattoa mitä ihmeellisimmissä kehyksissä. Vanhojen
kirsikkapuiden kukat olivat kaikki auenneet samalla viikolla
kuin manteli- ja päärynäpuiden. Siellä kukostivat päärynäpuiden
huiskilot ja mantelikukkain tähtimäiset kimput, siellä tasangolle
siirrettyjen metsäkirsikkapuiden sarjamaiset valkeat kukinnot.
Paksujen, paisuneiden, punatäpläisten oksain ympärille oli ryhmistynyt
miljoonittain lumivalkeita kukanteriä, jotka värähtelivät hentojen
lapakkojensa päässä, kaikki niin lähetysten, ett'ei oksaa monelta
puolelta enää näkynytkään. Joka puu ojenteli kaikkiin suuntiin
kukkivia varpujaan. Kirsikkapuut olivat niin vanhat, että kukkaiset
oksat käytävän molemmin puolin koskettivat ja sekaantuivat toisiinsa.
Mehiläisparvi ympäröi niitä siipiä räpytellen. Hieno meden lemu liiteli
pitkin lehtikujaa ja seurasi tasangon tuulta kesantopelloille ja miltei
paljaille viljelysmaille, joita se kevätsanomallaan hämmästytti. Koko
suuressa, avarassa laaksossa ei ollut sitä puuta, joka olisi tainnut
kilpailla ihanuudessa tämän Eedenin käytävän kanssa. Ainoastaan
tuossa aivan lähellä, oikealla puolen, alkoivat Ramspacherin neljä
pähkinäpuuta kehittää lehtiä ja näyttivät raskaine muotoineen kuin
arentitalon seinään kiinnitetyiltä emaljikuvilta.

Hetket kuluivat. Tuomien latvoista varisi kukanlehtiä sateena alas.

Nyt on tuolla nainen, joka kumartuu aukaisemaan ristikkoporttia!
Hän se on! Hän oikasee itsensä suoraksi. Hän kulkee keskellä
lehtikujaa, ruohoisten tienvarsien välillä, aivan hitaasti, sillä
hän katselee ylöspäin. Hän katselee valkoisia kukkaryhmiä auenneine
terineen. Hänen mielessään väikkyy nuorissa tytöissä tavallinen
ajatus morsiuskruunusta. Odile ei hymyile, hänen kasvonsa vain
elostuvat, kädet ojentuvat vaistomaisesti: siinä hänen kiitollinen
vastauksensa riemuavan luonnon tervehdykseen! Hänen karvalakilleen,
kohotetuille kasvoilleen, hänen siniselle puvulleen heittävät tuomet
kukkiaan. Hän on totinen. Vasemmassa kädessä on hänellä rukouskirja,
puoliksi hameen poimujen peitossa. Hän luulee olevansa yksin. Kulkee
päivän kirkkaudessa, joka puhuu hänen sydämelleen. Mutta kaikki
hempeämielisyys on hänelle vieras. Hän on uljas; hän on luotu elämän
sankaruutta varten. Ilme noissa silmissä, jotka etsivät puitten
latvoja, pysyy valppaana, ajatusten herrana eikä antaudu houkuttelevan
unelman valtaan.

Hän tuli lähemmäksi; hän ei aavistanut Jeanin häntä odottavan. Kauppala
kohisi, kuten tavallisesti Alsheimin ateria-ajan päätyttyä: rattaat
vierivät, koirat haukkuivat, miehet ja lapset huutelivat; mutta kaiken
tuon heikensi etäisyys, avaruus hajotti ja edestakaisin kulkeva
tuuli haihdutti, niinkuin se haihduttaa irtautuvan, mereen vierivän
maalohkareen jyminän.

Jean astui esiin Odilen ohikulkiessa ja kurottausi hiukan aidan
toiselta puolen. Ja tyttö, joka asteli siellä kukkaseinien välillä,
vaikka hän katselikin ylöspäin, käänsi päätänsä, katse vielä täynnä
tuota kevättä, joka oli hänen mieltään värähyttänyt.

— Mitä, sanoi hän, tekö!

Ja heti tuli hän nurmikaistaleen poikki, jolla kirsikkapuut kasvoivat,
aina sinne pensasaidan kohdalle, missä Jean seisoi.

— En enää voi tulla vapaasti luoksenne, kuten ennen, sanoi Jean. Siksi
tulin teitä odottamaan... Pyytäisin teiltä suosionosotusta...

— Suosionosotusta? Miten totisesti te sen sanotte!...

Hän yritti hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet. He kalpenivat
molemmat.

— Minulla on aikomus, alkoi Jean, aivan kuin hän olisi puhunut
jostain vakavasta päätöksestä, minulla on aikomus ylihuomenna lähteä
Pyhän-Odilian vuorelle... Menen kuulemaan pääsiäiskellojen soittoa...
Ehkä tekin puolestanne pyytäisitte lupaa tulla sinne...

— Olette siis tehnyt jonkun pyhän lupauksen?

Jean vastasi:

— Melkeinpä niin, Odile: minun täytyy puhua teidän kanssanne, vain
teidän...

Odile peräytyi askelen. Kauhunsekainen ilme katseessa hän koetti
lukea Jeanin kasvoilta, puhuiko tämä totta, oliko hän oikein
arvannut. Jeankin tarkasteli levottomuudella tyttöä. He seisoivat
liikkumattomina, väristen, niin likekkäin ja samalla niin kaukana,
että olisi luullut heidän uhkailevan toisiansa. Ja todella tunsivat
molemmat, että heidän elämänrauhansa oli kysymyksessä. He eivät enää
olleet lapsia; he olivat mies ja nainen, voimakkaita ja intohimoisia
molemmat. Heidän koko olemuksensa paljastui, särkien tapojen
arkipäiväisyyden; sillä noissa ainoissa sanoissa: »Minun täytyy puhua
kanssanne» oli Odile kuullut huminaa siitä hengestä, joka antaa itsensä
ja vaatii vastalahjaa.

Autiossa lehtikujassa nostivat vanhat kirsikkapuut valkoisia
kukkasarjojaan, ja joka kupu tuuditti sylin täydeltä kevätaurinkoa.

— Ylihuomenna? sanoi Odile. Pyhällä-Odilialla? Kuulemaan kellojen
soittoa?

Hän kertasi Jeanin sanat. Mutta sillä hän vain tahtoi voittaa aikaa
katsoakseen vielä syvemmälle noihin silmiin, jotka olivat häneen
kiinnitetyt ja olivat kuin metsän vihreä helma.

Tasangolla ja läheisessä kylässä kävi aivan hiljaiseksi. Tuuli herkesi
hetkeksi. Odile kääntyi pois.

— Minä tulen, hän sanoi.

Ei kumpikaan antanut enempiä selityksiä. Rattaat vierivät tiellä
lähellä heitä. Joku sulki Bastianin arentitalon ajoportin. Mutta sehän
oli sanottu, mikä sanottava oli.

Noissa syvätunteisissa sieluissa saivat puhutut sanat loppumattoman
kaiun. Niissä ei enää ollut autiota. Kumpikin sulki itseensä tapaamisen
pyhän hetken ja kätki sen, niinkuin maa kätkee vaot, kun kylvö on tehty
ja elämä alkaa versoa.

Odile poistui. Jean katseli ihaillen tuota raikkaan- ja
voimakkaankaunista olentoa, joka vähitellen hälveni tielle. Sirosti
hän kulki. Valkean niskan yläpuolelle Jeanin mielikuvitus kiinnitti
suuren, mustan nauharuusun, jota elsassilais-naiset Strassburgin tuolla
puolen käyttävät. Odile ei enää kohottanut katsettaan kirsikkapuihin.
Kädet sallivat hameen laahata maata. Sen helma notkisti ruohonkorret,
lennätti hiukan tomua ja kukanlehtiä, jotka kiisivät hetken ilmassa,
ennenkuin vaipuivat.

       *       *       *       *       *

Ylihuomista päivää kävi pitkäksi odottaa. Jean oli sanonut isälleen:

— Muutamia pyhiinvaeltajia nousee vuoristoon pääsiäislauantaina
kuulemaan kellojen soittoa... En ole ennen ollut siellä tähän
vuodenaikaan... Jos te ette näe mitään estettä olevan, niin huvittaisi
minua sellainen matka.

Ei ollut mitään esteitä.

Lauantaina Jean herättyään avasi akkunan. Oli paksulta sumua. Pelloille
näki vain sadan metrin päähän talosta.

— Et suinkaan sinä tällaisella ilmalla lähde? Lucienne kysyi, kun hän
näki veljen astuvan ruokasaliin, missä hän itse joi suklaata.

— Lähden kyllä.

— Et näe mitään.

— Kuulen sen sijaan.

— Onko siellä sitten jotain niin erinomaista?

— On.

— No, ota minut mukaasi!

Ei hänellä ollut mitään halua kiivetä Pyhälle-Odilialle. Siinä kun hän
istui vaaleassa, pitsikoristeisessa aamupuvussaan, hitaasti juoden
suklaataan, ei hän muuta halunnut kuin ohimennen pysäyttää veljensä ja
syleillä häntä.

— Vakavasti puhuen, sinä teet eräänlaisen pyhiinvaelluksen tuonne ylös?

— Niin, eräänlaisen...

Istuen juuri kumartuneena kuppinsa yli, ei Lucienne nähnyt nopeaa
hymyä, joka seurasi sanoja. Hän vastasi hiukan katkerasti:

— Sinä tiedät, ett'en ole mikään innokas katoolilainen; töin
tuskin täytän sen, mitä täytyy, eivätkä hartaudenharjotukset minua
houkuttele... Mutta sinulla on enemmän uskoa; minä sanon, mitä sinun
tulee rukoilla... Usko minua, sen vuoksi maksaa kyllä vaivaa lähteä
pyhiinvaellusretkelle...

Hänen äänensä muuttui; se kävi äkkiä intohimoiseksi; kulmakarvat
kohosivat, ja silmissä oli jotain samalla itsepintaista ja hellää. Hän
jatkoi:

— Sinun tulee rukoilla sitä löytämätöntä naista, jota tarvitset
voidaksesi elää täällä... Kun minä menen naimisiin, muuttuu elämä
julmaksi kodissa... Sinä kannat yksin surua perheen säröisyydestä
ja kansalaistesi epäluulosta. Sinulla ei ole ketään, kelle valittaa
huoliasi... Siinä olisi elämäntehtävä jollekulle. Rukoile siksi
itsellesi häntä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin iloinen, kyllin
puhdastuntoinen täyttääkseen tuon tehtävän, koska nyt kerran tahdot
asua Alsheimissa. Kuten näet, on tämä ystävän ajatus...

— Lämminsydämisen ystävän!

He syleilivät.

— Hyvästi, pyhiinvaeltaja! Onnea matkalle!

— Hyvästi!

— Jean riistäytyi irti. Pian oli hän puistossa, kääntyi tultuaan
ristikkoportin läpi, meni ylöspäin pitkin humalistoja ja viinimäkiä ja
tuli metsään.

Sekin oli täynnä sumua. Tiheät kuusiryhmät, jotka kohosivat
viettävillä rinteillä, paistoivat harmailta virtojen vastakkaiselle
rannalle, ja välimatkan suuretessa, katosivat kuin auringottomaan
ja varjottomaan pilveen. Jean ei seurannut viitotettua tietä. Hän
kapusi reippaasti metsikössä, koska maa ei ollut kovin äkkijyrkkää,
ja pysähtyi aina hetkiseksi hengähtääkseen ja kuunnellakseen, tokko
hänen korviinsa ennättäisi joltakin suunnalta tässä vuoriston
silmän-läpitunkemattomassa salaperäisyydessä, ylhäältä tai alhaalta,
Odilen tai jonkun pyhiinvaeltajaparven ääntä. Turhaa! Hän kuuli
vain vesivirtojen lorinaa tai joskus huutoa: joku tuntematon kutsui
koiraansa tai huhuili siellä arasti joku Obernain köyhistä asukkaista,
joka lapsineen oli tullut noukkimaan risuja vastoin säädöstä, joka
ei salli kerätä puita muuta kuin torstaisin. Eikö kattilan pitänyt
saada kiehua pääsiäispäivänä? Ja eikö itse taivas ollut lähettänyt
tätä kaikkipeittävää sumua suojaksi vartijoita vastaan? Jean nautti
rajusta kiipeämisestä ja yksinäisyydestä. Kuta korkeammalle hän
kohosi, sitä enemmän laajeni hänessä Odile-ajatus, sitä suuremmaksi
tuli ilontunne siitä, että hän, viimeinkin tyttöä tavatakseen,
oli valinnut juuri tämän elsassilaisten pyhän paikan ja tämän
kaksinkertaisesti valtavan päivän. Kaikkialla hänen ympärillään aukeni
hiirenporras, tuo kaunis saniaiskasvi, joka verhoaa kivikkorinteitä,
samettimaisesta koukerostaan; kuusamien vuoden vanhoissa oksissa oli
lehtiä joka puolenjalan päässä; ensimmäiset mansikat ja ensimmäiset
kielot kukkivat; kurjenpolvet, jotka ovat niin kauniit Pyhän-Odilian
seudussa, kohottivat karvaisia varsiaan; mustikat ja vadelmat,
koko metsäkasvisto, nuo laajat kentät, alkoivat sekottaa tuuleen
nesteittensä lemua. Sumu pidätti, säilytti nuo tuoksut, kuin yli
Vogeesien rinteiden levitetty verkko.

Jean kulki Heidenbruchin kohdalta, katsahti sen vihreisiin
ikkunaluukkuihin ja jatkoi matkaansa. »Ulrich eno», hän kuiskasi, »tepä
vasta olisitte iloinen nähdessänne ja kuullessanne, minne olen menossa
ja kenen ehkä kohta saan tavata!» Fidèle haukahti puoliunissaan,
mutta ei tullut esiin. Vuoristossa oli yhä autiota. Hiirihaukka
kirkui sumuverhojen yläpuolella. Jean, joka ei ollut tätä matkaa
kulkenut kuin pikkupoikana, nautti yksinäisyydestä ja rauhallisuudesta
ympärillään. Hän saapui harjulle, jonka Strassburgin piispanistuin
omistaa, ja seurasi kauan, kouluaikaisia muistojaan elvyttääkseen, n.s.
»pakana-aikuista muuria», joka kymmenen kilometrin pituisena ympäröi
kukkulaa.

Puolenpäivän aikaan, kuljettuaan ensin Männelsteinin kallioitten yli,
Jean saapui aivan vuoren huipulle rakennetun luostarin pihalle, vuoren,
joka kuin vanha kivikruunu lepää korkeitten kuusimetsäin harjalla;
ja siellä hän tapasi, joskaan ei kaikkia niin kuitenkin useita
pyhiinvaeltajajoukkoja sekä riisuttuja ajoneuvoja ja ijänikuisten
lehmusten runkoon sidottuja hevosia. Miten nuo vanhat puut, jotka
oksillaan peittävät miltei koko muurien välisen alan, ovat tänne ylös
joutuneet, ei kenkään tiedä. Jean muisti tien vanhastaan. Hän suuntasi
kulkunsa oikealla sijaitsevia kappeleita kohti. Ensimmäisessä, joka on
maalattu, kävi hän vain pikimältään, mutta toisessa, litteäholvisessa,
hän pysähtyi arkun eteen, jossa näkyy lepäävässä asennossa Elsassin
suojeluspyhän, abbedissa Odilian vahainen veistokuva, niin lempeänä
rusottavine poskineen, huntuineen, kultaisine sauvoineen, kärpännahalla
vuorattuine, orvokinvärisine viittoineen. Jean polvistui; uskonsa koko
voimalla hän rukoili säröisen ja surullisen kotinsa puolesta, josta
hän jonkunlaisella ilolla tunsi olevansa niin kaukana; hän rukoili,
että Odile Bastian tulisi tähän rakkaudenyhtymään, jonka hetki läheni.
Hurskasluonteisena hän lisäsi: »Osota meille polkumme! Salli meidän
yhdessä sitä vaeltaa! Salli meidän nähdä esteitten poistuvan!» Tässä
samassa paikassa oli vuosisatojen läpi kaikilla elsassilaisilla ollut
tapana polvistua.

Sitten lähti Jean ulos ja meni luostarin yhteiseen ateriahuoneeseen,
jossa nunnat olivat alottaneet tarjoilla ensimmäisille vieraille.
Odilea ei ollut siellä. Pitkän aamiaisen jälkeen, jota yhäti uusien
pyhiinvaeltajain tulo hidastutti, lähti Jean nopeasti pois, laskeusi
luostaria kantavan kallion juurelle, ja löydettyään tien, joka tulee
Saint-Naborista päin ja kulkee pyhän Odilian lähteen sivuitse, hän
asettui tiheään metsikköön, josta näki osan tiestä. Hänen jalkainsa
juuressa kulki kovaksi poljettu, ruohoton, kuusenneulasten peittämä
nauhamainen polku, joka näytti kuin ilmassa riippuvalta. Sillä
toisella puolen kohosi vuorenseinä niin jyrkkänä, ett'ei sen loppua
enää näkynyt. Kirkkaalla ilmalla taisi erottaa kaksi metsäistä
syrjäharjannetta, toisen oikealla, toisen vasemmalla. Nyt rajotti näköä
valkoinen sumuverho, joka peitti kaikki, syvänteen, rinteet, puut.
Mutta tuuli puhalsi ja liikutteli noita usvakerroksia, joiden tiheys
tuntui lakkaamatta vaihtelevan.

Kello oli kaksi. Tunnin perästä alkaisivat pääsiäiskellot soida. Ne,
joita uteliaisuus houkutteli kuulemaan, eivät suinkaan olleet enää
kaukana kukkulasta.

Ja tosiaankin, suuren hiljaisuuden keskeltä kuuli Jean alhaalta päin
toisiinsa sekaantuneita, katkonaisia ääniä, joiden sointu ohimennen
saapui metsän käänteeseen. Sitten vihelsi joku marseljeesin alkua,
ja Jean tiesi nyt, että tulijat olivat elsassilaisia ylioppilaita.
Kaksi nuorta miestä, se, joka oli vihellellyt, ja toinen, joka oli
saavuttanut edellisen, tuli vähitellen esiin sumusta ja poistui
luostariin päin.

Sitten tuli nuori pariskunta: vaimo mustissaan, kaartokaulaisine
röijyineen, joka jätti valkoisen paidan näkyviin, kypäränmuotoinen
pitsikoriste päässä; mies, puettuna liiveihin kukitetusta sametista,
yhdellä vaskinappirivillä koristettuun takkiin sekä karvalakkiin.

— Wissemburgilaista talonpoikaisväkeä, ajatteli Jean.

Hiukan jälempänä asteli jutellen reippaita alsheimilaisia ja
heiligsteiniläisiä naisia; mutta heidän vaatetuksessaan ei ollut
jälkeäkään elsassilaisesta kansallispuvusta. Heidän joukossaan oli
vaimo Münsterin laaksosta, helposti tunnettava myssystään, joka oli
tummasta vaatteesta, tiiviistä kuin etelämaalainen pilardikangas, ja
jota etupuolella koristi punainen rusetti.

Kului taas pari minuuttia.

Sumun seasta kuului askelia, vanha kumaraselkäinen pappi tuli
näkyviin, kulkiessansa pyyhkien kasvojaan. Hänen jäljessään tepasteli
kaksi hilpeännäköistä lasta, epäilemättä jonkun vaimon poikia niiden
joukosta, jotka äsken poistuivat; he tervehtivät molemmat yhtaikaa
Elsassin murteella:

— Ylistetty olkoon Jesus Kristus, herra kirkkoherra!

— Ijankaikkisesta ijankaikkiseen! vastasi pappi.

Hän ei tuntenut lapsia eikä hän heille muuta sanonut paitsi
vastauksensa heidän ikivanhaan, kauniiseen tervehdykseensä. Jean, joka
istui puolipiilossa kuusen vieressä, kuuli vielä erään vanhan miehen,
joka sivuutti papin tien käänteen takana, lausuvan:

— Ylistetty olkoon Jesus Kristus!

Kuinka tuo tervehdys tällä kertaa kajahti metsän holvikossa!

Jean tuijotti eteensä, niinkuin syviin mietteisiin vaipunut, joka näkee
edessään vain jotain epämääräistä, ajatustaan siihen kiinnittämättä.

Näin istui hän hetken. Silloin kantoivat sumupilvet ylöspäin
tuskin kuuluvan kuiskauksen, niin heikon, että linnunkin laulu on
voimakkaampi: »Terve, Maria, sinä armorikas, sinä siunattu vaimojen
joukossa...» Toinen kuiskaus seurasi ensimmäistä ja kertoi »Ave
Marian» loppusanat: »Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile puolestamme...»
Vaistomainen levottomuus, salaperäinen varmuus valmisti ylöspäin
kiipeäväin naisten tuloa.

He olivat pitkiä molemmat. Vanhempi oli vanhan Elsassin tyttäriä,
harmaa-ihoinen, ja eli, vähäistä veroa maksaen, kirkon turvissa, jonka
hän koristi juhlapäiviksi. Hän näytti väsyneeltä, mutta hymyili,
kerratessaan helminauhansa rukouksia. Nuorempi asteli polun oikeaa
viertä pitkin vuorenseinämää; ja hänen hiukan kohotettu, ylpeä päänsä,
hänen hiuksensa, himmeän vaaleat kuin kaunis männynkuori, koko hänen
sopusuhtainen, voimakas ruumiinsa erottui kalvakkaa sumuverhoa vasten,
joka täytti tienmutkauksen. Jean ei edes liikahtanutkaan, ja kuitenkin
näki nuorempi naisista hänet ja käänsi päätään. Odile hymyili ja
keskeyttämättä rukoustaan vastasi katseellaan, joka suuntausi kukkulaa
kohden:

— Odotan teitä tuolla ylhäällä!

Naiset eivät hiljentäneet kulkuaan. Tasaisesti, ryhdikkäinä he nousivat
ylöspäin, ja ruumistaan hieman huojuttaen, siirtelivät rukousnauhansa
helmiä, ja vanha metsikkö kätki heidät peittoonsa.

Jean antoi muutaman minuutin vierähtää ja seurasi sitten samaa tietä.
Käänteessä, josta aikain tie muuttuu suoraksi ja kulkee harjanteen
poikki päättyen luostarin luona, näki hän taas molemmat matkailijat. He
astuivat nyt nopeammin, tyytyväisinä matkan loppumisesta; päivävarjo
oli auki, sillä sumu tuntui nyt lämpimän-kostealta ja puiden juurelle
muodostui jotain varjontapaista. Aurinko varmaan painui päin Vogeesien
huippuja ja niiden takaisia Ranskan tasankoja.

Toivioretkeläiset, jotka jo olivat tehneet vaelluksensa pyhän Odilian
arkulle, kiiruhtivat uskonnollisen tai maallisen traditsioonin
pyhittämille paikoille, kuten pyhän Odilian tai pyhän Johanneksen
lähteille, tai kulkivat pakanuuden aikuisen muurin viertä vuohipolkua
pitkin Männelsteinin kallioille, josta tavallisesti on niin kaunis
näköala läheisille vuorille, Blossin ja Elsbergin kukkuloille ja
Andlaun, Spessburgin ja Landsbergin linnanraunioille, jotka kuusimetsän
helmasta kohottavat vanhoja tornejaan. Jean näki molempain naisten
astuvan pihan poikitse ja suuntautuvan kappelia kohden. Silloin
palasi hän tuulen lakaiseman kujan alkupäähän pitkin luostarin suurta
rakennusta, joka muistuttaa linnotusten esivarustusta. Sen lävitse
kulkee paikka paikoin holvikatos, joka on sisäänkäytävänä.

Pari minuuttia myöhemmin tuli Odile yksinään kappelista ja lähti
metsään johtavaa tietä, arvaten, että Jean häntä odotti jossain
muualla kuin luostarin pihalla, missä oli liiaksi silmiä ja korvia.
Hän oli samoin puettu kuin kiristorstaina; sama tumma puku, mutta
päässä oli aivan yksinkertainen, uusi kävelyhattu, joka sopi hänelle
ihastuttavasti: leveälierinen olkihattu, toinen laide ylöspäin
taivutettu ja tylliä koristeena; käsivarrellaan kantoi hän päivä
varjoaan ja kesätakkia. Odile astui nopeasti, pää hiukan kumarassa,
kuten se, jota tie ei kiinnitä, vaan jonka sielu yhä viipyy rukouksessa
tai mietiskelyssä. Kun hän tuli Jeanin luo, joka seisoi oikealla
katoksesta, kohotti hän katseensa ja sanoi ohi mennessään:

— Seuralaiseni on lepäämässä. Tässä olen nyt...

— Kuinka hyvä, että luotitte minuun, sanoi Jean. Tulkaa, Odile!

Hän alkoi kulkea tytön rinnalla kujaa, jonka vaivaiset, talvimyrskyjen
vääristämät puut muodostivat. Toteunut unelma valtasi hänet kokonaan,
niin että hänellä oli vain yksi ainoa ajatus, yksi ainoa puheen
aihe: kiitollisuus Odilea kohtaan, joka siinä asteli äänetönnä, vain
kuunnellen sanoja, joita Jean ei lausunut, ja yhtä liikutetuin mielin
kuin Jean.

Siinä, missä tie alkaa viedä alaspäin, he erosivat siitä ja lähtivät
polulle, joka korkean, tiheän kuusikon varjossa kiertää luostaria. Nyt
ei ollut enää näkijöitä, ja Jean huomasi, että Odilen viljan väriset,
syvät, totiset silmät kohosivat häneen. Metsä oli hiljainen: ainoastaan
lehtien päistä putoili sumupisaroita. Nuoret kulkivat aivan lähetysten.

— Olen pyytänyt teitä tulemaan, virkkoi Jean, että ratkaisisitte
elämästäni. Olette ollut ystäväni lapsuudessani... Olkaa sitä
ainaisesti...

Odile, jonka katse harhaili etäisyydessä, vapisi hieman vastatessaan:

— Oletteko ajatellut?...

— Kaikkea!

— Sitäkin, joka voi meidät erottaa?

— Mitä sillä tarkotatte? Mitä pelkäätte? Sitäkö, että joutuisitte
epäsopuiseen kotiin?

— En sitä.

— Olen varma, että te sen haavat parantaisitte; te olisitte sen ilo
ja rauha. Mitä sitten pelkäätte? Minun isäni vai teidänkö isänne
vastarintaa, koska heistä on tullut toistensa viholliset?

— Sen esteen voi voittaa, nuori tyttö sanoi.

— Sitten pelkäätte kai sitä, että äitinne vihaa minua, sanoi Jean
tuimasti. Hän vihaa minua, eikö totta? Muutama päivä sitten oli hän
niin ankara, niin loukkaava minua kohtaan...

Vaalea pää teki kieltävän liikkeen.

— Hän ei usko teihin niin herkästi kuin isä, ei niin herkästi
kuin minä itse. Mutta kun hän tulee näkemään, ettei kasvatuksenne
ole tukehuttanut teissä elsassilaista henkeä, haihtuvat hänen
ennakkoluulonsa.

Hetken vaiettuaan lisäsi Odile:

— En luule erehtyväni: nykyiset esteet voi poistaa, joko te sen teette,
tai minä, tai molemmat yhdessä. Minä pelkään vain jotain tuntematonta,
pelkään pienintäkin sattumaa, joka jo huomenna voi pahentaa tämän niin
vaikean aseman...

— Ymmärrän teidät, sanoi Jean, te pelkäätte isäni kunnianhimoisia
pyyteitä...

— Ehkä!

— Ne ovat jo paljon kärsimystä meille tuottaneet. Mutta onhan hän
isäni; hän pitää minut halusta täällä, sen hän sanoo minulle joka
päivä. Kun hän kuulee minun valinneen teidät, Odile, niin vaikkapa
hänen omat suunnitelmansa saattaisivat rikkoa liittomme, suostuu hän
ainakin siirtämään niiden toimeenpanon... Älkää sitäkään siis pelätkö!
Me voitamme!

— Me voitamme! toisti tyttö.

— Aivan varmaan, Odile. Te sulostutatte elämäni, joka ilman teitä
olisi vaikea, ehkäpä mahdoton. Teidän vuoksenne palasin kotimaahan...
Kertoisinko teille, miten olen vaeltanut halki maailman löytämättä
naista, joka olisi minusta yhtä suloinen kuin te, jossa olisi,
samoinkuin teissä, jotain, — kuinka teille sen sanoisinkaan? — jotain
kuin syvä ja raikas vuoristolähde! Aina kun minussa heräsi ajatus oman
kodin perustamisesta, sukelsi teidän kuvanne esiin. Minä rakastan
teitä, Odile!

Hän tarttui Odilen käteen. Tämä vastasi katse kohotettuna valoa päin,
jota levisi metsän aukosta heidän edessään:

— Jumala tietää, että minä myös teitä rakastan!

Ilo värähytti Odilen olentoa; vapiseva käsi siitä kertoi Jeanille.

— Niin, sanoi Jean, joka etsi noiden yhä kaukaisuuteen suunnattujen
silmäin katsetta, me olemme voittajat! Me voitamme moninkertaiset
esteet, jotka tuo yksi kauhea kysymys nostaa tiellemme. Meitä ei ole
muu erottamassa kuin se...

— Niin, täällä ei meitä erota muu kuin se.

— Mutta se myrkyttääkin kaiken!

Odile pysähtyi ja käänsi Jeaniin rakkautta säteilevät kasvonsa, tuota
ihanaa, ylpeää rakkautta, jota Jean oli toivonut oppia tuntemaan,
herättää!

— Sanokaa pikemmin, että se laajentaa kaiken! Meidän kiistamme eivät
ole vain kyläkiistoja. Me olemme joko isänmaan puolesta tai sitä
vastaan. Meiltä vaaditaan joka päivä rohkeutta, meitä vaaditaan
joka päivä hankkimaan itsellemme vihamiehiä, joka päivä hylkäämään
entiset ystävät, jotka kernaasti olisivat meille uskolliset, mutta
eivät niin enää ole Elsassia kohtaan. Meidän elämässämme tuskin on
varsinaista tekoa, joka olisi yhdentekevä, joka ei merkitsisi kantamme
vahvistamista. Uskokaa minua, Jean, siinä on jotain ylevää!

— Niin, Odile, lemmittyni.

He pysähtyivät molemmat nauttiakseen tuosta suloisesta sanasta.

He katsoivat silmäin peilissä toinen toisensa värähtelevän sielun
pohjaan. Ja hiljaisella äänellä, vaikka kuulijoina olivat vain kuusien
tuulessa liekkuvat latvat, he puhuivat tulevaisuudesta kuin jo
alkaneesta vallotusretkestä.

— Luciennen saan puolelleni, Jean sanoi. Hänelle uskon salaisuuteni
hyvän tilaisuuden sattuessa. Hän kannattaa minua osanottavaisuudesta ja
rakkaudesta, ja minä luotan paljon häneen.

— Minä luotan isääni, vastasi Odile; sillä hän on jo suosiollinen teitä
kohtaan... Mutta varokaa, ettette varomattomuudella ärsytä häntä...
Älkää pyrkikö kohtaamaan minua kodissanne, älkää kiirehtikö ratkaisevaa
hetkeä...

— Suloinen hetki, kun saan teidät!

Ensi kerran he hymyilivät toisilleen.

— Rakastan teitä niin syvästi, jatkoi Jean, ett'en tahdo pyytää
suudelmaa, jonka varmaan minulle soisitte... Minulla ei ole siihen
oikeutta; emme ole kokonaan vain itsestämme riippuvaiset, Odile... Ja
sitä paitsi tuntuu minusta hyvältä näyttää teille, että olette minulle
jotain pyhää... Sanokaa minulle kuitenkin, että vien jotain teistä
kanssani?

Läheiset huulet kuiskasivat: »Viette.» Ja melkein heti jäljestä:

— Kuuletteko jotain tuolta alhaalta? Onko se ensimmäisen pääsiäiskellon
ääni?

Yhdessä he kumartuivat rinnemetsän puoleen.

— Ei, tuuli kai vaan puiden latvoissa kulkee.

— Tulkaa, sanoi tyttö. Kellot rupeavat soimaan... Ja, joll'ei minua
näkyisi tuolla ylhäällä, kun ne kaikuvat, niin seuralaiseni, vanha
Rose, kertoisi siitä...

Melkein äänetönnä veti hän Jeanin kanssaan kallion juurelle asti. Siinä
he erosivat noustakseen luostariin kahta eri tietä.

— Tapaan teidät jälleen penkereellä, nuori tyttö sanoi.

Ilma syvänteiden helmassa sinertyi. Oli tullut hetki, jolloin yön
odotus ei enää tunnu pitkältä, jolloin huomispäivä jo kajastaa
uneksijan mielessä.

Muutamissa minuuteissa oli Jean kulkenut jälleen pihan poikki,
seurannut luostarin käytäviä ja aukaissut portin, joka johtaa
teräväkulmaiseen puutarhaan rakennusten itäpuolella. Sinne kokoontuvat
Pyhän-Odilian toivioretkeläiset Elsassia katsomaan, jos ilma on
kirkas. Käsivarren nojan korkuinen muuri kulkee pitkin suunnattoman
suuren kalliolohkareen harjaa, joka työntää terävän kärkensä metsän
yli. Se kohoaa kuusien yllä, jotka joka puolella peittävät rinteitä.
Sen ympäröimän alan äärimmäisestä kärjestä näkee, kuin majakan
tornista, oikealla kokonaisen vuoritiheikön ja edessään ja vasemmalla
Elsassin tasangon. Nyt oli sumu jakaantunut kahtia, sillä aurinko oli
vaipunut Vogeesien harjannetta alemmaksi. Kaikki pilvet, jotka olivat
kukkuloiden aaltoviivan alapuolella, olivat himmeät ja harmaat, mutta
heti yläreunaan sattuivat säteet miltei vaakasuorasti, tunkien sumun
läpi ja värittäen sen. Toinen puoli maisemaa näytti silloin keveältä:
oli kuin hohtavaa vaahtoa. Muutoin osotti tuo jakautuminen, miten
nopeasti pilvi kohosi Elsassin laaksosta kohti pakenevaa aurinkoa.
Hämmentyneet sumuhöytäleet joutuivat valaistulle alueelle ja sädehtivät
siinä, ja näkyi, miten ne lakkaamatta pienenivät ja kohosivat, kuin
olisi valo kutsunut niiden joukot ylös korkeuteen.

Ahtaassa, pyhiinvaeltajille ja katselijoille varatussa suojapaikassa
seisoi portin luona vanha mies, puettuna kuten vanhat elsassilaiset
Strassburgin pohjoispuolella; hänen vieressään oli pappi harmaine,
käherrettyine hiuksineen, sama, jota lapset olivat tervehtineet
Pyhän-Odilian rinteellä, parin askelen päässä wissemburgilainen
talonpoikaisperhe, ja kapeimmassa kolkassa istuivat muurilla, toisiaan
vasten likistettyinä molemmat ylioppilaat, joita olisi voinut sanoa
veljeksiksi, sillä kummallakin oli ulkonevat huulet ja hienokarvainen,
kaksiosainen parta, toisella vaalea, toisella punertava. Kaikki
he olivat elsassilaisia. Puhelu liikkui kankeasti jokapäiväisissä
asioissa, kuten tuntemattomain välillä ainakin. Nähdessään Jean Oberlén
lähestyvän, kääntyivät monet, ja kaikki tunsivat itsensä äkkiä kuin
solmituiksi toinen toiseensa heimositeillä, joita yhteinen epäluulo
vielä vahvisti.

— Onko hän saksalainen? virkkoi joku.

Vanhus, joka seisoi papin vieressä, heitti silmäyksen puutarhaan päin
ja vastasi:

— Ei, hänellä' on ranskalaisen viikset, ja hän on meikäläisten näköinen.

— Olen nähnyt hänen neiti Odile Bastianin seurassa, neiti Bastianin
Alsheimista, sanoi nuori vaimo.

Joukko rauhottui, erittäinkin kun Jean tervehti kirkkoherraa Elsassin
murteella ja kysyi:

— Onko Elsassin kellojen soitto viivästynyt?

Kaikki hymyilivät, mutta ei Jeanin sanoille, vaan siksi, että he
tunsivat olevansa vain keskenään, ilman häiritseviä katseita. Odile
tuli myös ja nojautui muuria vasten ensimmäisen ryhmän oikealla puolen.
Jean seisoi vastakkaisella puolella. He kärsivät siitä, että niin
suuresti rakastivat toisiaan, olivat sen toisilleen ilmaisseet eivätkä
kuitenkaan olleet varmat kuin omasta itsestään.

Kellojen soitto ei ollut viivästynyt. Nouseva usva vain sulki
syleilyynsä niiden äänet. Äkkiä ne pääsivät siitä irti, ja tuntui,
kuin olisi jokainen sumupallo kuplan lailla särkynyt muuria vasten ja
vuodattanut pyhän vuoren kukkulalle oman kellotorninsa sulosoinnut.
»Pääsiäinen! Pääsiäinen! Herra on ylösnoussut! Hän on uudistanut
maailman ja ihmiset vapahtanut! Taivaat ovat avoinna!» Näin lauloivat
Elsassin kellot. Ne kajahtivat vuoren juurelta; niitä kaikui kaukaa ja
etäisyyksien etäisyydestä; pieniä kelloja ja suuria katedraalikelloja;
kelloja, jotka lakkaamatta soivat, toisen heilahduksen kumisten
yhtyessä toiseen; kelloja, joiden vieno ääni keveästi, ajottaisin
kulki kuin sukkula kuteen läpi; mahtavia kuoroja, joiden laulajat
olivat toisiltaan peitossa; kirkkokansan ilohuutoja; ikuisen kevään
lauluja, jotka syöksähtivät pilvipeittoisen tasangon pohjasta ja
kohosivat ylöspäin sulautuakseen kaikki toisiinsa Pyhän Odilian
huipulla. Kellojen suurenmoinen yhteissoitto oli tuonut hiljaisuutta
kerääntyneeseen ihmisparveen. Ilma oli täynnä rukousta. Sielujen ajatus
kohdistui ylösnousseeseen Kristukseen. Monet muistelivat Elsassia.

— Näkyy sinistä taivasta, kuului ääni.

— Sinistä, tuolla ylhäällä, toisti uneksiva naisen ääni.

Sanoja tuskin kuului sävelten kohinassa, joka nousi laaksosta. Mutta
kaikkien katseet kohosivat kuitenkin yht'aikaa. Kaikki näkivät,
miten taivaalle, auringon ryntäyksiä pakenevan sumujoukon keskeen,
avautui sinisiä syvyyksiä, jotka huimaavan nopeasti lisääntyivät.
Ja jälleen alas katsahtaessaan huomasivat he, että pilvi alkoi myös
rinteiltä hajota. Ilma seestyi. Metsä vilahti kerran näkyviin liikkuvan
usvan halkeamista, ja sitten taas uudelleen, sitten tummia rotkoja,
viidakkoja, kallioita. Lopuksi kohosivat äkkiä viimeiset pitkät,
vääntyneet, surkeat sumusiekaleet pyörteissä ilmaan, hiipuisivat
penkerettä ja jättivät sen. Ja Elsassin tasanko tuli esiin sinisenä ja
kultahohteisena.

Joku katselijoista huudahti:

— Kuinka kaunista!

Kaikki kumartuivat eteenpäin nähdäkseen vuoren reunalta loppumattoman
laajan tasangon. Liikutus valtasi jokaisen elsassilaissydämen. Tuolla
jalkain juuressa lepäsi kolmesataa synnyinmaan kylää, siroteltuina
viljelysmaiden nuoreen vehreyteen. Ne uinuivat kellojen kajahdellessa.
Kukin niistä näytti vaan punertavalta pisteeltä. Melkein taivaanrannan
kohdalla muodosti joki kuin kirkkaan hopeasulun. Ja sen toisella puolen
oli maata, joka oli korkeampaa ja peittyi nopeasti Reinin yllä vielä
leijaavaan usvaan. Lähellä sitävastoin näki» Pyhän-Odilian metsän
pienimpiä yksityispiirteitään myöten, kun antoi katseensa liukua
pitkin kuusikkorinteitä. Se lähetti laaksoon lukuisia tummanvihreitä
niemekkeitä, joiden väliin hennonvihreät kevätniityt pistäytyivät.
Koko maisemaa valaisivat enää ainoastaan ylt'yleensä sädehtivän
taivaan heijastukset. Ei ollut mitään loistavaa kohtaa, joka olisi
katsetta puoleensa houkutellut. Maan eri vivahdukset sulautuivat
sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, kuten kellojenkin äänet. Vanha
elsassilainen, joka pysytteli papin vieressä, levitti käsivartensa ja
sanoi:

— Minä kuulen katedraalin kellot!

Hän osotti lakean maan etäisyydessä siintävää Strassburgin kuulua
tornia, joka näytti kynnenkorkuiselta ametistilta. Nähdessään näin
kylät punertavassa hohteessa, luulivat he tuntevansa kellojen äänen.

— Minä, sanoi joku ääni, tunnen Marmoutierin munkkiluostarin kellot.
Miten kaunis kaiku niillä on!

— Minä, virkkoi toinen, kuulen Obernain kellon.

— Ja minä Heilingsteinin.

Talonpoika, joka oli tullut Wissemburgin tienoilta, lausui hänkin:

— Me olemme liian kaukana kuullaksemme soittoa Pyhän-Yrjön
kellotapulista Hagenausta. Mutta kuulkaa... hiljaa... nyt!

Vanha elsassilainen toisti totisena:

— Minä kuulen katedraalin kellot.

Mutta hän lisäsi:

— Katsokaahan ylös vielä kerran!

Silloin huomasivat he kaikki, että pilvi oli kohonnut hyvin korkealle,
aina niihin ilmapiireihin, minne vielä auringonsäteet ennättivät.
Pilvi, joka oli levännyt muodotonna vuoren rinteellä, oli levinnyt
poikittain taivaalle ja muodosti kuin sarjan kurjenmiekkakimppuja,
joita oli heitelty tuonne Vogeesien ja tasangon yläpuolelle. Toiset
olivat veripunaisia, toiset vaaleampia, toiset kuin sulatettua kultaa.
Ja ne, jotka vuorelta syvänteiden välillä katselivat, antoivat silmänsä
seurata tuota loistavaa juovaa ja näkivät, miten sen heijastus valaisi
maan ja miten pääkaupungin etäiset talot sekä katedraalin torni
vaaleanvaloisina paistoivat laajenevan pimeyden keskestä.

— Tämä muistuttaa elokuun 25:ttä päivää 1870, sanoi vanha
elsassilainen. Olin silloinkin täällä...

Nuorimmatkin läsnäolijoista olivat kuulleet monta kertaa tuota päivää
mainittavan. Katseet kohdistuivat kahta hellempinä pieneen torniin,
joka lähetti heille vielä hiukan valoa ja ylösnousemuskellojen kaikua.

— Olin täällä vaimojen ja tyttöjen kerällä, jotka olivat tuolta
alhaalta kylästä; he olivat nousseet tänne, sillä kanuunain pauke
koveni. Me kuulimme niiden äänen niinkuin nyt kellojen. Naisemme
itkivät tässä, missä te nyt seisotte. Sinä yönä syttyi kirjasto tuleen,
uusi kirkko syttyi tuleen ja taulumuseo ja kymmenen Broglien taloa.
Silloin kohosi kellertävää ja punaista savua, ja pilvet näyttivät
samanlaisilta kuin nuo, joita katselette. Strassburg paloi. He
heittivät sitä vastaan sata yhdeksänkymmentäkolme tuhatta pommia.

Toinen ylioppilaista pudisti nuoruuden-innossaan nyrkkiä.

— Alas saksalaiset! murisi toinen.

Talonpoika otti karvalakin päästään ja pisti sen äänetönnä kainaloonsa.

Kellot eivät enää soineet niin lukuisina.

Eivät enää kuuluneet Obernain, eivät Saint-Naborin kellot, eivätkä
muutkaan, joiden äänen he olivat luulleet tuntevansa. Ne olivat kuin
sammuvia valoja. Tuli yö.

Jean huomasi, että molemmat naiset olivat itkuun purskahtamaisillaan ja
että kaikki olivat vaiti.

— Herra apotti, sanoi hän, rukoilkaa Elsassin puolesta, niin kauan kuin
kellot vielä soivat ylösnousemusta!

— Niin oikein, lapseni, lausui talonpoika apotin vieressä; niin oikein,
sinä olet tämän maan lapsia!

Samassa elpyivät papin jäykät, väsähtäneet piirteet. Hänen värisevässä
äänessään tuntui särkynyt sointu, ikivanha, aina uusi kärsimys puhui
hänen suunsa kautta, ja katse, kuten kaikkien muidenkin, suunnattuna
yöhön peittyvää Strassburgia kohti, hän lausui:

— Jumalani, täältä Pyhältä Odilialtasi näemme milt'ei koko rakastetun
isänmaamme: kaupunkimme, kylämme, kotomme. Mutta se ei ole kokonainen;
vuorten tuolla puolen on myös kotimaatamme. Sinä olet sallinut meidän
tulla erotetuiksi. Sydämeni pakahtuu sitä ajatellessa; sillä kansaa,
vuorten takana, jota me rakastamme, Sinäkin yhä rakastat. Se on vanhin
kristitty kansa; sille on enin jumalallista suloa annettu. Sillä on
paljon enkeleitä taivaassa, koska sillä on niin monta kirkkoa ja
kappelia, niin monta pyhäin hautaa puolustettavanaan, niin paljon
pyhää tomua kesannoissaan, nurmikoissaan ja vesissään, jotka sen halki
elvyttävinä virtaavat. Jumalani, ruumiimme ja omaisuutemme puolesta
olemme kärsineet, muistoissamme kärsimme yhä. Salli meidän kuitenkin
säilyttää nuo muistomme; salli, ett'ei Ranska meitä unohda! Tee hänet
arvokkaaksi kansoja johtamaan! Anna hänelle jälleen kadotettu sisar,
joka voi sekin vielä palata takaisin...

— Amen!

— ... niinkuin pääsiäiskellojen sointu palajaa! — Amen! lausui kaksi
mies-ääntä, Amen! Amen! Muut läsnäolijat itkivät hiljaa. Kylmän ilman
halki, joka nousi kuilusta, kaikui enää vain yhden ainoan kellon ääni.
Soittajat varmaan laskeutuivat alas tapuleistaan, jotka hävisivät
tasangon pimeyteen. Ylhäisen puutarhalakeuden päällä leijaileva pilvi
oli synkistynyt ja painui länttä kohti, mutta puki yhä vielä Vogeesien
harjanteen purppuraiseen orvokinsineen. Yön suureen pimeyteen aukesi
tähtisilmiä, samoinkuin esikoita juuri tällä hetkellä puhkesi kuusikon
helmaan.

Pian ei penkereellä ollut jäljellä kuin kolme henkeä. Muut olivat
lähteneet saatuaan purkaa elsassilaissydämensä salaisuuden.

Nähdessään edessänsä molemmat nuoret vieretysten ja Odilen pään aivan
lähellä Jeanin olkaa, vanha pappi kysäsi:

— Kihlatutko?

— No niin, vastasi Jean, toivokaa, että siitä totta tulisi!

— Minä toivon sitä. Te puhuitte äsken hyvin. Jumala teille onnea
antakoon! Toivon, että te, jotka olette nuoret, saatte jälleen nähdä
ranskalaisen Elsassin.

Hän poistui.

— Hyvästi, sanoi Odile nopeasti. Jää hyvästi, Jean!

Tyttö ojensi kätensä ja lähti taakseen katsahtamatta. Jean jäi
penkereen muurin luo.

Yölintuja: huuhkaajia, merikotkia ja pöllöjä laskeusi metsiköstä
metsikköön, yhteen ääneen kirkuen. Neljännestunnin ajan, jolloin ne
pitkin lentovälein suorittivat matkansa, kajahtelivat vuorenrinteet
niiden huhuiluista. Sitten tuli syvä hiljaisuus. Rauha levisi
viimeinkin, täynnä uinuvain metsäin tuoksua.




VIII.

CAROLIS'IN LUONA.


Zürichinkadun kulmassa, Bateliersien sataman varrella, joka on
jäännöksiä vanhasta Strassburgista, seisoo pieni, naapureitaan paljoa
matalampi talo. Sillä on kaksinkertainen katto aivankuin kiinalaisessa
temppelissä, ja etusivu, joka muinoin näytti niin iloiselta maalattuine
hirsineen, on nyt saanut valkean kalkkipeitteen, jossa on luettavana:
»Jean, liikanimeltä Carolis, Viinitupa». Tämä viinianniskelu, joka
ulkoapäin ei mitenkään herätä ohikulkijan uteliaisuutta, ei kuitenkaan
ole mikään tavallinen paikka eikä varsinainen kapakka. Sillä on
historialliset muistonsa. Sen kohdalla laskivat v. 1576 zürichiläiset
tai ainakin heidän paraimmat pyssymiehensä maihin, ottaakseen osaa
suuriin ampumakilpailuihin, joihin strassburgilaiset olivat kutsuneet
Saksan keisarikunnan sekä Schweitsin liittovaltiot. Muassaan toivat
he padallisen hirssipuuroa. Tuskin olivat he astuneet venheistään,
kun heti panivat strassburgilaiset todistamaan, että puuro vielä
oli lämmintä. »Rakkaat ystävät,» he sanoivat, »helposti voimme siis
lähettää teille apua; pitkin Rein- ja Illjokea käy matka nopeasti
kaupunkiemme välillä.» V. 1576 annettu lupaus täytettiin v. 1870, kuten
läheiseen Zürichinkaivoon piirretty kirjotus kertoo. Kun piiritetyssä
Strassburgissa tila oli mitä tukalin, ryhtyivät zürichiläiset
välittäjiksi ja saivat kenraali Werderiltä luvan kuljettaa pois
kaupungista naiset, vanhukset ja lapset. Toisen kerran saattoi tämän
talon kuuluisaksi eräs etelämaalainen, joka v. 1860:n paikkeilla avasi
siinä Etelän viinien kaupan. Jean, liikanimeltä Carolis, oli kummasti
Gambettan näköinen. Sen hän tiesi ja matki siksi tuon kansanpuhujan
liikkeitä, pukua ja ääntä ja kantoi samanlaista partaa. Hänen kauppansa
kukosti jo ennen sotaa, mutta sen jälkeisinä vuosina se kävi oikein
edulliseksi, ja joukko saksalaisia upseereja otti tavakseen käydä
siellä juomassa Narbonnen, Cetten ja Montpellierin tummaa viiniä.

Eräänä aamuna huhtikuun lopulla kulki Jean Oberlé pitkin Bateliersien
satamaa menossa erään metsähallituksen virkamiehen luo, jota hän jo
kauan sitten oli luvannut käydä tervehtimässä, kun noin neljänkymmenen
ikäinen, mustapukuinen, nähtävästi elsassilainen nainen astui ulos
kahvilasta, tuli kadun poikki ja sanoi anteeksi pyytäen:

— Anteeksi, herra... Tahtoisiko herra olla hyvä ja tulla... Eräs
ystävistänne kysyy teitä.

— Kuka? kysyi Jean hämmästyneenä.

— Nuorin noista upseereista tuolla alhaalla.

Hän osotti sormellaan salia vierasryhmineen, jonka hämärässä,
alaslaskettujen verhojen takana, oli sekavaa kuhinaa.

Hetken epäröityään seurasi Jean naista ja hämmästyi — sillä kun ei
ollut strassburgilainen, ei hän tuntenut ravintolan mainetta eikä sen
vieraita — hämmästyi tavatessaan siellä kuusi upseeria, joista kolme
kuului husaarirykmenttiin, ääneen jutellen, tupakoiden ja Carolis'in
viiniä juoden istumassa pöytien ääressä, jotka olivat täynnään punaisia
ja sinisiä damipelinappuloita. Heti ensi katseella hän huomasi,
päivän kirkkaudesta tänne puolihämärään tultuaan, että sali oli pieni
— ainoastaan neljä pöytää — sekä kaunistettu vertauskuvallisilla
maalauksilla saksalaiseen aistiin: siinä apina, siinä kissa, korttipeli
ja paperossikimppu. Mutta paras koristus oli puoliympyriäinen kuvastin,
joka sijaitsi syvennyksessä vasemmalla seinällä ympärillään talon
entisten ja nykyisten kantavierasten valokuvia puitteisiin pantuina.
Jeanin vielä tuumaillessa, kuka häntä oli mahtanut kutsua, nousi
salin perällä, vasemmalla, nuori ratsu-upseeri istuimeltaan, ja
tuossa ainoassa liikkeessä ilmeni mitä parhaimmassa valossa hänen
kaunis kasvunsa, solakka kuin hän oli taivaansinisessä takissaan
kultanyöreineen. Luutnantin vierus- ja pöytätoverit, eräs kapteeni
ja kommendantti, jäivät istumaan. Nuo kolme upseeria olivat varmaan
tulleet pitkältä matkalta; he olivat yltä päältä tomussa, otsa oli
hiessä, kasvojen piirteet jännitetyt ja ohimosuonet kohollaan. Olipa
nuorin heistä tältä retkeltä maalle tuonut orapihlajan oksan, jonka hän
oli pistänyt vasemman litteän epolettinsa alle.

Elsassilainen tunsi nyt Wilhelm von Farnowin. Tämä oli preussiläinen,
kolme vuotta Jeania vanhempi, ja Jean oli ennenvanhaan, ensi vuotta
lakitiedettä opiskellessaan, tavannut hänet Münchenissä, missä Farnow
silloin oli aliluutnanttina baijerilaisessa ulaanirykmentissä.
Sittemmin ei hän ollut häntä nähnyt. Hän ei tiennyt muuta, kuin että
baijerilaisten ja preussiläisten upseerien välillä oli upseerien
kasinossa sattunut jupakka, jonka vuoksi muutamia siihen sekaantuneita
upseereja oli erotettu, hänen entinen toverinsa niiden joukossa.

Ei, ei ollut epäilemistäkään. Tuo oli Farnow: sama hieno, ylhäinen
tapa tarjota kättä, samat parrattomat, liian tyystin ajellut, liian
silkoset, vaaleaveriset kasvot paksuine huulineen, pienine, hieman
pystyine, julkeine nenineen ja viehättävine, kylmine, teräksensinisine
silmineen, joissa kuvastui nuorta, käskeväistä, sotaisen, urhean mielen
ylpeyttä. Ruumiinrakenne lupasi hänestä aikaa voittain varttuvan
vankan ja lujatekoisen kyrassierin. Mutta nyt hän oli solakka ja
niin sorjakasvuinen, niin notkea, niin kerrassaan sotilaallinen ja
jäntevä, niin varma liikkeissään, että häntä, joskaan hänellä ei
ollut kauniit piirteet, kuitenkin pidettiin kauniina, ja Münchenissä
puhuttiin milloin »kauniista Farnowista», milloin »Kalma-Farnowista.»
Hän olikin miltei pelottavan näköinen punaisine viiksineen ja tuuheine
kulmakarvoineen, kun lakki vielä oli enentämässä hänen silmäinsä
varjokkaisuutta. Mutta ollen tuskin kahdenkymmenenseitsemän ikäinen,
teki hän sen vaikutuksen, että hän oli tuima, itseään hillitsevä
sotilasluonne, kuriintottumuksen läpäisemä aina saavutettuun hienoon
kohteliaisuuteensa saakka.

Jean Oberlé huomasi, että Farnow noustessaan puhui lähimmälle
naapurilleen, kommendantille, vankalle sotilaalle, jolla oli tyynet,
lujakatseiset silmät. Hän selitti jotain, johon toinen myöntyi, vielä
silloin päätään nyykäyttäen, kun luutnantti esitti:

— Herra kommendantti, suvaitkaa minun esittää toverini Jean Oberlé,
tuon alsheimilaisen tehtailijan poika.

— Tietysti, herra... Se on älykäs elsassilainen... hyvin tunnettu...

Kapteenin puolelta — hän oli vielä nuori mies veistettyine
profiileineen, silminnähtävästi hienosti sivistynyt ja yhtä
silminnähtävän ylpeä — aiheutti esittely samanlaisia imartelevia sanoja
alsheimilaisesta tehtailijasta: »Niin, tosiaan, herra Oberlé on hyvin
tunnettu... mitä valistuneimpia henkilöitä... minulla oli onni nähdä
hänet... lausukaa tervehdykseni herra Oberlélle...»

Jeanista tuntui noiden molempain upseerien kohteliaisuus
nöyryyttävältä. Hän tunsi olevansa erikoisen huomion esineenä, hän,
siviilivirkamies, porvarissäätyinen, elsassilainen, hän, johon noiden
ylhäisten herrain joka suhteessa täytyi katsoa alas. »Onko isäni
menettely sitten niin suuriarvoinen,» ajatteli hän, »että sitä näin
palkitaan?... Ei hänen varakkaisuutensa, ei hänen elämäntapansa, eivät
hänen puheensa ole voineet luoda tätä huomaavaisuutta nuorta miestä
kohtaan, joka on ilman virkaa eikä edes ole strassburgilainen...»

Kommendantin milt'ei heti antama viittaus päästi hänet tukalasta
asemastaan ja vapautti molemmat nuoret miehet, jotka istuutuivat pöydän
ääreen salin perälle, niin etäälle akkunasta kuin suinkin.

— Aivan sattumalta tapaatte minut täällä, sanoi Farnow sala-ivalla,
jonka läpi kuulsi ylpeä preussilainen upseeri. Rykmenttini miehet eivät
usein oleile täällä... Täällä on enimmäkseen jalkaväen-upseereita...
Minä käyn tavallisesti »Germaniassa.» Mutta me olemme juuri palanneet
sotilastarkastuksesta, kuten näette, ja kommendantillani oli kovin
kuuma... Suottehan anteeksi, rakas Oberlé, että lähetin teitä
hakemaan...

— Päinvastoin oli se hyvin ystävällistä. Teidänhän oli vaikea luopua
päälliköittenne seurasta.

— Haluan uudistaa tuttavuutta kanssanne... Emmehän niin pitkiin
aikoihin, emme sitten Münchenissä olon ole tavanneet toisiamme. Tuskin
olitte sivuuttaneet talon kulman tuolla, kun sanoin palvelijattarelle:
»Tuolla on eräs ystäväni! Juoskaapa hakemaan herra Oberléta.»

Iloitsen siitä vilpittömästi, Farnow.

Jutellessaan tarkastivat nuoret miehet toisiaan uteliaina, kuten kaksi
ihmistä ainakin, jotka koettavat selvitellä heille tuntemattomien
vuosien tulosta: Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Mitä ajattelee
hän minusta? Voinko häneen luottaa?

— Näyttää siltä, alkoi Farnow uudelleen, kuin olisitte äskettäin
palannut kotiin?

— Niin, tulin helmikuun lopulla.

— Ihmiset ovat minulle vakuuttaneet, että lokakuun ensimmäisenä astutte
vapaaehtoisena husaarirykmenttiin?

— He ovat oikeassa.

— Joko tiedätte, että minulla oli kunnia tavata isäänne seuroissa viime
talvena? Esitytin itseni hänelle...

— Anteeksi, olen niin vasta tullut...

Keskustelu kävi tällä erää laimeasti Carolis'in salissa, ja Jean
huomasi, että molemmat sinitakkiset sotilaat kääntyivät häneen päin:
kapteeni ja kommendantti tutkivat tulevan vapaaehtoisen kasvoja. He
lopettivat juuri viiniään, jota heille oli tuotu »bordeauxlaisen»
tapaan korkatussa pullossa.

— Olisi hauska olla kanssanne kauemmin, sanoi Farnow alentaen ääntään.
Mutta minä toivon, että vielä voimme tavata toisemme.

— Tunnetteko Alsheimin?

— Kyllä, olemme siellä kulkeneet monta kertaa manööverien aikana...

Nähtävästi koetti luutnantti tulla selville, miten pitkälle hän
saattoi mennä. — Hän oli vallotetussa maassa; sen olivat hänelle
lukuisat jokapäiväisen elämän tapahtumat opettaneet. Hän ei huolinut
uudistaa kokemuksiaan. Hän tunnusteli siis eteensä... Oliko mahdollista
luvata käydä Jeanin luona? Sen perille hän ei vielä ollut päässyt. Ja
epävarmuus, joka oli vastoin hänen tarmokasta luonnettaan, tämä hänen
ylpeyttään loukkaava varovaisuus, pani hänet nostamaan päänsä pystyyn,
aivan kuin olisi hänen äsken täytynyt ottaa vastaan taisteluvaatimus.
Jean puolestaan tunsi hämmennystä. Tämä yksinkertainen asia,
entisen toverin vastaanottaminen, näytti hänestä nyt vaikeasti
ratkaistavalta pulmalta. Itse oli hän taipuvainen myöntymään. Mutta
rouva Oberlé ja iso-isä eivät sallisi poikettavan tuosta tähän asti
niin tarkoin noudatetusta säännöstä pitää vanhan vastustaja-edustajan
taloa suljettuna saksalaisilta, paitsi pakollisilta, lyhyiltä
liiketuttavuuksilta. He eivät suostuisi... Mutta Jeanille oli sentään
vaikeaa näyttäytyä Strassburgissa vähemmän suvaitsevaisena kuin
Münchenissä ja nyt, heidän ensi kertaa kohdatessaan elsassilaisella
pohjalla, loukata nuorta upseeria, joka lähestyi häntä ja tarjosi
hänelle kätensä. Hän koetti saada edes ääneensä hiukan kohteliasta
sävyä vastatessaan:

— Iloitsen tavatessani teidät toistekin, rakas Farnow.

Saksalainen ymmärsi, rypisti kulmakarvojaan ja oli vaiti. Tietysti
olisi joku toinen jopa kieltäynyt vastaanottamasta häntä. Mutta
Oberlén perheessä ei tavannut tuota säännönmukaista, äärimmäistä
vihamielisyyttä...

Hänen vihansa lauhtui tai ei ainakaan ilmennyt. Hän ojensi hienon
kätensä — sen ranne oli kuin nahan peittämä teräslankakimppu — ja
kosketti sormensa päällä nuppia miekassaan, jota hän ei ollut laskenut
luotaan.

— Minäkin iloitsen siitä, sanoi hän lopuksi.

Hän antoi tuottaa pullollisen bourgognelaista, ja täytettyään Jeanin
lasin sekä omansa, lausui:

— Kotiin palaamisenne muistoksi!

Juotuaan lasin pohjaan yhdellä siemauksella, laski hän sen pöydälle.

— Olen todella tyytyväinen, että lapasin teidät. Elän niin yksikseni,
ja te tunnette mielihaluni. Jumaloimani ammatin rinnalla, jota
korkeammalle en voi mitään asettaa, paitsi Jumalaa, joka on senkin
suuri tuomari, rakastan erittäinkin metsästystä. Minusta on ihminen
luotu avaroita maita kulkemaan, vahvistamaan valtaansa ja voimaansa
eläinten yli, milloin hän ei ole tilaisuudessa sitä käyttämään
vertaisiinsa nähden. Se tuottaa minulle verratonta huvia... Mutta
mieleeni johtuu, että herra Oberlé menetti oikeutensa metsästykseen,
vai mitä?

— Niin, sanoi Jean, hän on siitä luopunut milt'ei kokonaan.

— Haluttaisiko teitä käväistä luonani? Olen vuokrannut lähellä
Hagenauta metsästysalueen, joka on osaksi metsämaata, osaksi tasankoa.
Siellä on minulla metsäkauriita, joita saan Schwarzwaldin muinoisista
pyhistä metsistä; minulla on siellä jäniksiä ja fasaaneja ja
taivaanvuohiakin muuttoaikoina; ja jos pidätte kiiltokuoriaisista, niin
lentää niitä männikössäni kimallellen kuin husaarien! peitset.

Hetken aikaa jatkui keskustelua tästä aineesta. Sitten Farnow ja Jean
lopettivat Carolis'in bourgognelaisviinin, ja ottaen orapihlajan oksan,
joka koristi hänen epolettiaan, ja antaen sen pudota maahan Farnow
virkahti:

— Jos sallitte, Oberlé, saatan teitä vähän matkaa. Mihin päin menette?

— Yliopistolle päin.

— Sinnehän minäkin.

Molemmat nuoret miehet nousivat. He olivat melkein yhdenkokoiset
ja samaa tarmokasta tyyppiä, joskin ilme oli erilainen. Oberlé
koetti lieventää liikaa vakavuutta, joka aina vaiti-ollessa levisi
hänen kasvoilleen, Farnow taas liiotteli luonteensa kovuutta. Nuori
luutnantti suoristi rypyt takkinsa liepeistä, otti tuolilta litteän
lakkinsa, jonka etupuolella koreili pieni kokardi Preussin väreineen,
ja kulkien edellä teeskennellyn jäykkänä sekä puolittain kääntyneenä
kapteenin ja kommendantin pöytään päin, hän tervehti, useaan kertaan
tuskin huomattavasti kumartaen. Äskeinen kunnioittava toverillisuus
ei enää ollut paikallaan. Tapansa mukaan tarkastivat molemmat
päälliköt luutnanttia, joka oli lähdössä Carolis'in luota. Ollen
itsekin gentlemanneja, arkoja rykmettinsä kunnian puolesta ja tuntien
tarkoilleen, mitä hienolta upseerilta vaaditaan, huvitti heitä kaikki,
mitä jonkun alempiarvoisen käytöksessä, ryhdissä tai puvussa kelpasi
julkisesti arvosteltavaksi. Tarkastus päättyi varmaan Farnowin eduksi.
Ystävällisellä ja suojelevalla kädenliikkeellä antoi kommendantti
hänelle luvan poistua.

Tuskin olivat he päässeet kadulle, kun Farnow kysyi:

— No! Eivätkö ne olleet hienoja herroja?

— Olivat kyllä.

— Millä äänellä te sen sanotte! Eivätkö he teistä muka olleet
kohteliaita? Kun saatte nähdä heidät virassaan...

— Päinvastoin olivat he liiankin ystävällisiä, keskeytti Jean. Päivä
päivältä tunnen yhä enemmän, että isäni on täytynyt suuresti nöyrtyä
saavuttaakseni ylhäisten kunnioitusta... Ja se loukkaa minua, Farnow!

Toinen katseli häntä vakavana ja vastasi:

— Ranskalaishulluutta! Mikä kumma kansa, joka ei voi tyytyä voitetun
osaan, ja pitää itselleen alentavana, jos saksalainen osottaa sille
kohteliaisuutta!

— Se on siksi, etteivät he tee sitä ilmaiseksi, vastasi Oberlé.

Tuo ei soinut pahalta Farnowin korvissa. Hänestä se oli kuin kiitos
hänen jyrkkäluonteiselle, hyötyä tavoittelevalle kansalleen. Mutta
nuori luutnantti ei tahtonut antautua väittelyyn, jossa tiesi
ystävyyden helposti rikkoontuvan. Hän tervehti nuorta naista, joka tuli
vastakkaiselta suunnalta, ja seurasi häntä katseellaan.

— Kapteeni Holzbergin rouva. Sievä, eikö totta?

Sitten viittasi hän vasemmalle, sillan toiselle puolen, missä vanha
kaupunginosa välkkyi kevätaamun kosteassa valossa ja lisäsi, juurikuin
olisivat nuo kaksi ajatusta aivan luontevasti yhtyneet hänen mielessään:

— Rakastan tuota vanhaa Strassburgia! Siinä on jotain ritarillista...

Virran reunalla, tehtaiden ja lokaviemärien samentaman veden varsilla,
kohosi kattoja pitkine kylkineen ja pitkänomaisine ullakko-ikkunoineen,
tiilien monipunainen, kalteva joukko, joissa keskiaikaisen Strassburgin
paikattu ja särkeillyt, tahrattu ja huuhdeltu purppuraväri vilahteli
paikoin sinipunervana, reunoissa miltei keltaisena, muutamilla katoilla
ruusunpunaisena ja toisinaan oransiheijastuksin, mutta kuninkaallisena
kaikkialla, leväten katedraalin ympärillä kuin ihmeellinen persialainen
matto, jonka silkki on haalistunutta ja pehmoista.

Itse punakivinen katedraali oli ollut ja näytti täältä katsoen yhä
olevan kuin esikuva, jonka mukaan kaikki muu oli saanut värinsä; se
oli koko seudun koristus, kunnia, keskus. Haikara, vaakunalintu,
peräsimenään vaakasuorat jalat, jotka pitensivät ruumista, ja nokka
hieman pystyssä, ikäänkuin keulana, souti siivet levällään hitaasti
ilmassa ja lenteli tuolla sinisessä avaruudessa, kuten koko vanha
heimonsa uskollisena Strassburgille, missä sitä suojattiin ja pidettiin
pyhänä, missä se aina löytää vanhat pesänsä samoilta savupiipuilta.
Jean ja Farnow näkivät sen laskeutuvan kohti hallitsevan kirkon
huippua; pienentyneenä näytti se selästä katsoen pikku lintuselta, joka
kaarevin siivin lyö ilmaa; sitten se katosi.

— Kas siinä asukkaat, sanoi Farnow, joita ei tehtaittemme savu, eivät
raitio- eivätkä rautatiet, eivät uudet palatsit eikä uusi hallitus ole
voineet säikyttää!

— Ne ovatkin aina olleet saksalaisia, Jean sanoi hymyillen. Haikaroilla
on aina ollut teidän värinne: valkoinen vatsa, punainen nokka, mustat
siivet.

— Todellakin, nauroi upseeri.

Hän jatkoi kulkuaan pitkin rantasiltoja, mutta lakkasi miltei heti
nauramasta.

Häntä vastaan tuli uudesta kaupunginosasta päin tykkisotamies taluttaen
kahta hevosta, tai pikemmin antaen niiden taluttaa itseään. Mies oli
juovuksissa. Kahden ruskean hevosen välillä, suitset kohotetuissa
käsissään, hän kulki hoiperrellen ja kolhien olkapäätään milloin
toiseen, milloin toiseen eläimistä, ja jott'ei kaatuisi, kiskoi hän
toisinaan ohjaksista toista hevosta, joka teki vastarintaa ja hypähteli
syrjään.

— Mitä tämä merkitsee? mutisi Farnow. Juopunut sotamies, ja tähän
aikaan päivästä!

— Jyväviinaa tilkkanen liiaksi! sanoi Oberlé. Ei hän ole kovin
humalassa.

Farnow ei vastannut. Kulmakarvat rypyssä tarkasti hän lähestyvän
miehen ryhtiä; tämä oli enää vain kymmenkunnan askelen päässä
upseerista. Tällöin olisi miehen tullut ohjesäännön mukaan pysähtyä
ja kääntyä päällikkönsä puoleen. Mutta hän ei ainoastaan unohtanut
kaikkia sääntöjä ja jatkanut vaivalloista kulkuaan hevostensa välillä,
vaan vieläpä hän mennessään Farnowin ohi mutisi jotain, varmaankin
sadatuksen.

Se oli liikaa. Luutnantti värähti vihasta: hän astui suoraan sotamiestä
kohden, jonka hevoset pelästyneinä peräytyivät. Upseeri tunsi itsensä
loukatuksi Saksan puolesta.

— Seis! huusi hän. Pysy suorana!

Sotamies katseli häntä ällistyneenä, yritteli ja onnistuikin seisomaan
liikkumatonna, milt'ei suorana.

— Nimesi?

Sotamies sanoi nimensä.

— Kasarmissa saat rangaistuksesi, nauta! Ja parempaa odotellessasi, ota
tämä, koska olet tällä tavoin häväissyt sotilaspukua!

Hän ojensi käsivartensa pitkin pituuttaan suoraksi ja löi
hansikoidulla, teräksenkovalla kädellään miestä korvalle. Veri
purskahti tämän suupielestä; olkapäät retkahtivat taaksepäin;
käsivarret koukistuivat, kuin olisi hän aikonut nyrkkisille.
Sotamiehellä oli kova halu kostaa. Jean näki, miten taaksepäin
horjahtaneen juopuneen silmät hurjasti pyörivät vihasta ja tuskasta.
Mutta sitten sai sekava, kauhistava muisto upseerin mahtavuudesta
katseen painumaan alas katukivitykseen.

— Ja mene tiehesi nyt! huusi Farnow. Äläkä kompastu!

Hän seisoi auringonpaisteessa keskellä satamakatua, suoraksi
ojentuneena, saappaat kurassa ja päätään pidempänä uhriaan; silmät
leimusivat, ja luomien alla sekä suupielissä värähteli viha.
Tuollaisena olivat varmaan hänet nähneet ne, jotka olivat nimittäneet
häntä »Kalma-Farnowiksi.»

Töllistelijäin piiri, joka oli kerääntynyt katsomaan kohtausta,
hajaantui luutnantin käskystä ja päästi sotamiehen kulkemaan, joka
koetti olla vetämättä liian lujasti suitsista. Sitten kun vielä
muutamia jäi ryhmissä seisomaan, joko äänettöminä tai tuskin kuuluvasti
mietteitään mutisten, silmäili Farnow heitä kutakin erikseen, käännähti
koroillaan ja laski käsivartensa ristiin. Pankin pikku konttoristi
hiipi ensimmäisenä pois, silmälasejaan korjaillen; sitten lähti
maitotyttö läkkikannu kupeilla, ollen ainoa, joka kohautti olkapäätään
ja karsaasti katsahti Farnowiin; häntä seurasi viereisestä puodista
juossut teurastaja; sitten kaksi soutajaa, jotka koettivat näyttää
väliäpitämättömiltä, vaikka veri oli karahtanut molemmille poskipäihin;
ja lopuksi katupojat, joita äsken oli itkettänyt, mutta jotka nyt
töykkivät toisiaan kyynäspäähän ja nauraen luikkivat tiehensä. Silloin
meni upseeri matkatoverinsa luo, joka oli jäänyt vasemmalle, kanavan
reunalle.

— Te menitte minusta liian pitkälle, sanoi Oberlé. Äskeinen tekonne
on kielletty keisarin nimenomaisissa säädöksissä. Te panette itsenne
rettelöille alttiiksi...

— Ainoa tapa kohdella noita nautoja! vastasi Farnow silmät vielä
säihkyen. Muutoin, uskokaa pois, on hän jo maksanut korvapuustin
hevosilleen, ja huomenna on hän unohtanut koko asian.

Nuoret miehet kulkivat rinnakkain yliopiston puutarhoille asti enää
mitään virkkamatta toisilleen, ajatellen vain äskeisiä tapahtumia.
Farnow pani parin uusia hansikkaita käsiinsä toisten sijaan, jotka
nähtävästi olivat tahraantuneet sotamiehen poskesta. Viimein kumartui
hän Jeanin puoleen ja sanoi vakavasti, lujalla vakaumuksella:

— Te olitte hyvin nuori, kun kohtasimme toisemme, rakas ystävä. Meidän
täytyy puhella keskenämme, ennenkuin tunnemme toistemme mielipiteet
monista asioista. Mutta minua ihmetyttää, että te, joka olette
matkustellut Saksan kaikissa osissa, ette ole huomannut, että me
saksalaiset olemme syntyneet maailman vallottajiksi, ja vallottajat
eivät koskaan ole lempeäluontoisia, eivät edes aivan oikeudentuntoisia.

Vähän matkaa kuljettuaan hän lisäsi:

— Olen pahoillani, etten ole ollut mieleenne, Oberlé; mutta en voi
olla teille sanomatta, etten tekoani kadu. Tietäkää sentään, että
vihani pohjana on armeijani kurin- ja arvojärjestyksenvaatimus,
armeijani kunnia... Älkää kertoko tapahtumaa kotonanne sanomatta tätä
puolustuksekseni... Se olisi ystävän pettämistä... Kas niin, jääkää
hyvästi!

Hän ojensi kätensä. Sinisistä silmistä hetkeksi miltei katosi niiden
ylhäinen väliäpitämättömyys.

— Hyvästi, Oberlé! Te olette mahtavan metsäherranne ovella.




IX.

KOHTAAMINEN.


Jean palasi hyvissä ajoin Strassburgin asemalle ja läksi junalla
Obernaihin, minne hän oli jättänyt polkupyöränsä. Matkalla Obernaista
Alsheimiin näki hän lähellä Bernhardsweileriä, Dachsin läpi kulkevalla
niityllä toisenkin haikaran, joka seisoi liikkumattomana yhdellä
jalalla.

Siitä hän ensimmäiseksi kertoi Luciennelle tavatessaan hänet puistossa
puiden varjossa. Tyttö istui lukemassa ja oli puettu harmaaseen
villaleninkiin, jonka liivissä oli gipyyri-ompeluksia. Hymyilevinä
kohosivat hänen älykkäät silmänsä kirjan lehdeltä, jota ne juuri
lukivat, kun hän kuuli pyörän ratinan hiekalla. Jean hypähti maahan,
Lucienne syleili häntä ja sanoi:

— Kuinka olen kaivannut sinua, rakkahani! Mitä hullua sinä aina
matkoilla olet?

— Havaintoja tekemässä, sisko kulta. Ensiksikin näin kaksi
haikaraa, jotka olivat saapuneet pyhänä päivänä, huhtikuun
kaksikymmentäkolmantena, täsmällisinä kuin notaariot.

Nyrpistyvät huulet ilmaisivat, kuinka vähän tyttö välitti uutisesta.

— Entä sitten?

— Vietin kolme tuntia metsänhoitotoimistossa, jossa sain tietää...

— Siitä voit puhua isälle, keskeytti Lucienne. Näen niin paljon
puita täällä, sekä kasvavia että kaadettuja, ett'en lainkaan halua
ehdoin tahdoin täyttää niillä ajatustani. Kerro siis jotain uutta
Strassburgista, jostain puvusta, tai keskustelusta jonkun kanssa, joka
liikkuu maailmassa!

— Totta tosiaan, sanoi nuori mies nauraen, tapasinhan erään.

— Huvittava tuttavuusko?

— Kyllä, eräs entinen tuttavani Münchenin ajoilta, eräs
husaariluutnantti.

— Herra von Farnow?

— Hän juuri, yhdeksännen reiniläisen husaarirykmentin luutnantti,
Wilhelm von Farnow. Mikä sinun on?

He olivat käytävän puolivälissä, tiheän pensaikon suojassa. Lucienne,
urheana ja yllyttävänä, kuten aina, laski käsivartensa ristiin ja
pakottaen äänensä tyyneksi, sanoi:

— Hän rakastaa minua.

— Hänkö?

— Ja minä rakastan häntä.

— Mahdotonta!

— Ja miksi niin?

— Mutta, Lucienne, hänhän on saksalainen, preussilainen, upseeri!

Syntyi hiljaisuus; isku oli sattunut. Jean kävi aivan kalpeaksi. Hän
jatkoi:

— Sinä tiedät kai myös, että hän on protestantti?

Tyttö heitti kirjansa penkille, nosti päänsä pystyyn, ja vavisten
ristiriitaisten tunteitten vallassa, lausui:

— Luuletko, ett'en ole ajatellut? Tiedän, mitä kaikkea voidaan
sanoa. Tiedän, että elsassilaiset, ympäristömme suvaitsemattomat,
ahdasmieliset elsassilaiset, eivät häikäile. Tullaan huutamaan, tullaan
soimaamaan minua, säälittelemään; minua koetetaan järkähyttää, ja sinä
teet alun, sinä, eikö totta? Mutta sanon sinulle edeltäpäin, että
kaikki todistelut ovat turhia, kaikki... Rakastan häntä. Siinä ei voi
mitään tehdä, se on kerran niin. Yhtä vain haluan: saada tietää, oletko
puolellani vaiko minua vastaan. Sillä minä, rakas ystävä, en muuta
päätöstäni.

— Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Jean peittäen kasvonsa.

— En luullut, että se voisi tuottaa sinulle sellaista tuskaa. En käsitä
tätä. Otatko osaa heidän järjettömään vihaansa? Vastaa? Minäkin voitan
liikutukseni puhuakseni sinulle! Sano toki! Puhu toki! Sinä olet
kalpeampi kuin minä, ja kuitenkin koskee asia vain minua.

Hän tarttui Jeanin käsiin ja veti ne pois kasvoilta. Ja Jean katsahti
häneen hetkisen vieraasti, niinkuin se, jonka ajatus ei vielä ole
ennättänyt katseeseen yhtyä.

Sitten hän virkkoi:

— Sinä erehdyt: asia koskee meitä molempia, Lucienne!

— Kuinka niin?

— Me olemme vastakkain, sillä minullakin on sinulle jotain
kerrottavana: rakastan Odile Bastiania!

Luciennea kauhistutti se, mitä hän Odile-nimen takana näki, ja samalla
tuli hän liikutetuksi, sillä Jeanin ilmituoma syy oli rakkaus, ja sen
Jean uskoi hänelle. Koko hänen kiihkeytensä katosi äkkiä. Lucienne
nojasi päätään veljen olkaa vasten. Hänen vaaleat, punavivahteiset
hiuskutrinsa levisivät ja pörröttyivät Jeanin kaulalla. Hän kuiskasi:

— Jean-parka... sallimus vainoo meitä... Odile Bastian ja tuo
toinen!... Kaksi rakkautta, jotka eivät sovi toistensa rinnalla... Voi,
veli-raukkani, perhedraama jatkuu meissä!...

Hän oikaisihe luullen kuulleensa askelia, ja tarttuen veljensä
käsivarteen, hän jatkoi hermostuneesti:

— Emme voi puhella täällä... Mutta täytyyhän meidän kuitenkin kertoa
toisillemme enemmän kuin vaan nimet... Jos nyt isä meidät yllättäisi,
tai äiti, joka istuu salissa ommellen jotain ijänikuista korutyötä!...
Voi, rakas ystävä, kun ajattelen, että muutaman askelen päässä hänestä
me uskomme toisillemme näin suuria salaisuuksia, ja ett'ei hän mitään
aavista! Mutta me ensi sijassa, eikö totta, me!

Hän ajatteli hetkisen palata kotiin ja mennä Jeanin kanssa omaan
huoneeseensa. Mutta sitten hän valitsi paremman suojapaikan:

— Tule, mennään ulos kedoille; siellä ei kukaan meitä häiritse.

Käsi kädessä, askeliaan kiirehtien sekä puhuen matalalla äänellä
ja lyhyin lausein, he menivät ristikkoportista ja kävelivät hiukan
eteenpäin aitauksesta; tieltä, joka kulki läheisiä viljelysmaita
ylempänä, he laskeutuivat oikeanpuoleista rinnettä alas, polkua
myöten, joka harmaana juovana näkyi milt'ei loppumattomiin orastavain
ruispeltojen keskellä. Kumpikin oli jo palannut omaan itseensä,
kun ensimmäinen hämmästys, alakuloisuus ja todellinen tuska toisen
kärsimyksistä oli ohi.

— Ehkä me turhaan huolehdimme, sanoi Lucienne polulle tullessa. Onko
varma, että suunnitelmamme ovat yhteensovittamattomat?

— On: Odile Bastianin äiti ei salli tyttärestään tulla upseerin kälyä.

— Mistä tiedät, ett'ei tuo samainen upseeri mieluummin naisi vähemmän
vanhoillisesta perheestä kuin meidän, sanoi Lucienne loukattuna. Sinun
aikeesi voi myös vahingoittaa minun asiaani.

— Anteeksi, tunnen Farnowin: ei mikään häntä pidätä.

— Se on totta, sen uskon, sanoi nuori tyttö, joka ylpeydestä punastuen
kohotti kasvonsa.

— Hän on niitä, jotka eivät koskaan ole väärässä.

— Niin onkin.

— Sinäkin olet hänen kunnianhimonsa esine.

— Luulenpa voivani sillä kehua.

— Voit siis olla aivan rauhassa: hän ei ole epäröivä... Epäilykset
tulevat Bastianien puolelta, jotka ovat arkoja kunniastaan...

— Ah, jospa hän kuulisi, sanoi Lucienne, heittäen irti veljensä
käsivarren, hän vaatisi sinut kaksintaisteluun!

— Mikä merkitys sillä olisi?

— Se, että hän on tuntenut itsensä loukatuksi, kuten minäkin, Jean.
Sillä herra von Farnow on kunnian mies.

— On, omalla tavallaan, vaan ei meidän tavallamme.

— Hän on urhea, jalo!

—- Sotilaallinen pikemmin, rakkahani, se on heidän jaloutensa. Heillä
ei ole ollut aikaa hankkia sittemmin muunlaista... Vähäpätöinen asia,
muutoin. En ole väittelytuulella... Kärsimyksen! ovat liian suuret...
Tahdon vain sanoa, että kosintani hyljätään, — aavistan sen, olen
varma siitä, — ja että herra von Farnow ei voi ymmärtää miksi, ja että
joskin hän sen käsittäisi, hän ei sittenkään peräytyisi eikä ajattelisi
uhrautua... Tällä en parjaa häntä; minä vain näen hänen lävitseen.

He kulkivat päivän helteisessä paisteessa, siitä nauttimatta, nuorten
viljapeltojen välillä, joiden pitkät sarat turhaan hymyilivät heidän
ympärillään. Raatajat tasangolla kadehtivat heitä nähdessään heidän
noin kävelevän vierekkäin. Lucienne ei voinut kieltää, että Jeanin
aavistuksessa oli järkeä. Niin, niin sen täytyi olla, mikäli hän itse
tunsi herra von Farnowia ja Bastianeja. Jokaisessa muussa tapauksessa
hän olisi surkutellut veljeään, mutta nyt voitti oma etu säälin. Hän
tunsi jonkunlaista iloa, kun kuuli Jeanin kertovan pelkojaan. Hän sai
kuin rohkeutta heittää jalomielisyyden ajatukset, koska hän tunsi, että
Jean oli levoton. Ja voimatta häntä surkutella, lähestyi hän häntä
kumminkin ja kertoi omasta itsestänsä.

— Jos olisimme eläneet kauemmin yhdessä, Jean, olisit tuntenut
ajatukseni avioliitosta ja nyt olisin vähemmän hämmästyttänyt sinua...
Olen tehnyt lupauksen mennä vain rikkaalle. En tahdo huolehtia
huomispäivästä, tahdon tuntea itseni turvalliseksi ja hallita...

— Ehto on täytetty, sanoi Jean katkerasti. Farnow omistaa laajat
tilukset Silesiassa. Mutta hän on samalla luutnantti yhdeksännessä
reiniläisessä husaarirykmentissä!

— Entä sitten?

— Upseeri armeijassa, jota vastaan isäsi on taistellut, enosi on
taistellut, ja vieläpä kaikki sukulaisesi, kaikki, jotka olivat kyllin
vanhoja aseita kantamaan.

— Niin kyllä... Ja minäkään, ystäväni, en olisi parempaa halunnut kuin
tulla elsassilaisen puolisoksi. Ehkäpä olen sitä salaa toivonut...
Mutta en ole saanut, mitä halusin. Melkein kaikki, joilla oli nimi,
omaisuutta ja vaikuttava asema, valitsivat Ranskan... se on: jättivät
Elsassin sodan päätyttyä. Sitä nimitettiin isänmaallisuudeksi... Sanat
kelpaavat tosiaankin kaikkiin tarkotuksiin. Keitä on jäänyt? Helposti
voit laskea ne elsassilaiset nuoret miehet, jotka ovat rikkaista
perheistä ja olisivat voineet ajatella naida Lucienne Oberlén...

Kiihtyen jatkoi hän:

— Mutta he eivät ole minua halunneet; he eivät minua halua vastakaan,
rakkahani! Sitä et ehkä ole ymmärtänyt? He ovat poiskarkottuneet
sukulaisineen päivineen, koska isä liittyi saksalaisiin. Perheemme
he julistivat pannaan. Johdonmukaisesti olen minä sellainen, jota ei
naida. Heidän suvaitsemattomuutensa, heidän ahdas elämänkäsityksensä on
tuomioni lausunut. He nimittävät minua: »kaunis Lucienne Oberlé»; mutta
ei yksikään niistä, jotka mielihyvällä minua katselevat ja kunnioitusta
teeskennellen minua tervehtivät, uskaltaisi uhmata seurapiiriään ja
ottaa minua puolisokseen. Minulla ei siis ole valitsemisen varaa, etkä
sinä voi minua soimata. Asianlaita on sellainen, että jos tahdon tai
en, ei kukaan elsassilainen pyydä minua... Eihän se ole minun syyni...
Tiesin, mitä tein, usko pois, kun otin herra von Farnowin.

— Otin?

— No, siinä merkityksessä kyllä, kuin olen sitoutunut. Viime syksynä,
mutta varsinkin neljänä viime kuukautena on herra von Farnow
lukemattomia kertoja osottanut minulle huomaavaisuutta...

— Hänkö oli ratsain tuolla tiellä kotiintuloni iltana?

— Niin.

— Hänkö viimeksi kävi erään toisen upseerin kanssa sahalla?

— Hän; mutta etenkin olen nähnyt hänet seuroissa Strassburgissa, kun
isäni vei minut päivällisiin ja tanssiaisiin... Kuten tiedät, niin ei
äiti heikonlaisen terveytensä tähden, mutta varsinkin koska hän inhoaa
kaikkea saksalaista, tahtonut seurata minua... Herra von Farnow ei
koskaan pysynyt poissa... Tapasin hänet lakkaamatta... Hän voi vapaasti
puhella kanssani... Lopuksi, kun hän tuli tänne, oli hän suoraan
kysynyt isältäni, oikeuttaisinko minä hänet ensi askeleesen. Ja samana
aamuna aamiaisen jälkeen annoin vastata myöntävästi puolestani...

— Isä siis suostui?

— Niin.

— Entä muut?

— Eivät tiedä mitään. Ja siitä syntyy kauhea mellakka, arvaathan sen.
Äiti! Iso-isä! Ulrich eno! Toivoin sinua luokseni, Jean, auttamaan
minua esteitä voittamaan ja parantamaan haavoja, joita tulen iskemään.
Ensiksikin täytyy herra von Farnowin tulla esitellyksi äidille, joka ei
häntä tunne... Alsheimissa se ei vielä käy laatuun... Olemme ajatelleet
yhtyä eräässä kolmikerroksisessa talossa Strassburgissa... Mutta jos
sinä olet minulle yksi vihollinen lisää, niin mitä hyödyttää puhua
aikeistani?...

He pysähtyivät. Jean mietti hetkisen, katsellen tasankoa, missä ohra-
ja ruispeltosarat, välillään nurmipientareet, levisivät kuin lavea
virta. Sitten kohdistui hänen katseensa ja ajatuksensa Lucienneen,
joka nostetuin päin, rukoilevana, levottomana, kiihkeänä odotti hänen
sanojaan:

— Sinä et voi tietää, miten äärettömästi kärsin. Sinä olet särkenyt
kaiken iloni!

— Ystävä-parka, enhän tietänyt rakkaudestasi!

— Ja minä tunnen, ett'ei minulla ole rohkeutta musertaa sinun
rakkauttasi.

Lucienne kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Kuinka jalo olet, rakas Jean! Kuinka olet hyvä!

Jean työnsi hänet luotaan ja sanoi surullisesti:

— En siinä määrässä kuin luulet, Lucienne, sillä se osottaisi suurta
heikkoutta. Ei, minä en hyväksy sinua. Minä en luota onneesi...

— Mutta sinä ainakin sallit minun vapaasti toimia? Et pane vastaan?
Puolustat minua äidin silmissä?

— Kyllä, koska jo olet sidottu ja sinulla jo on isän suostumus; ja
äitisi vastustus voisi tuottaa mitä suurinta onnettomuutta...

— Olet oikeassa, Jean, mitä suurinta onnettomuutta, sillä isä on
sanonut...

— Niin, minä arvaan, hän on sanonut murtavansa kaiken vastarinnan
ja ennemmin eroavansa äidistä kuin alistuvansa... Kaikki tuo on
mahdollista... Hän sen tekisi... En ryhdy siksi hänen kanssaan
taisteluun... Mutta Farnowin suhteen säilytän vapauteni...

— Mitä tarkoitat? kysyi Lucienne vilkkaasti.

— Minä tahdon, vastasi Jean varmalla äänellä, josta Lucienne
ymmärsi, että veljen päätös oli järkähtämätön, minä tahdon, että hän
tietää aivan tarkoin, mitä ajattelen. Kyllä löydän jonkun keinon
selvittääkseni asiani hänen kanssaan. Jos hän vielä sittenkin tahtoo
naida sinut, ei hän ainakaan enää erehdy tunteitten ja mielipiteitten
suhteen, jotka meitä erottavat.

— Olkoon niin, vastasi Lucienne, joka äkkiä kävi rauhalliseksi ja
hymyili, varmana siitä, että herra von Farnow kestäisi koetuksen.

Hän kääntyi Alsheimiin päin. Voitonhuuto kohosi hänen huulilleen. Mutta
hän pidätti sen. Jonkun aikaa seisoi hän vaiti, hengittäen nopeasti,
kiihkeästi ja etsien katseellaan ja ajatuksellaan jotain, mitä voisi
sanoa, jottei puhuisi muita loukkaavasta onnestaan.

Sitten hän pudisti päätään:

— Koti-raukka! Nyt kun sieltä on lähdettävä, alkaa se käydä minulle
rakkaaksi. Olen vakuutettu, että myöhemmin, kun sotilaselämä on vienyt
minut kauas, kauas Elsassista, olen uneksiva Alsheimista, näkevä sen
mielikuvituksessani juuri tuollaisena kuin nyt.

Puutarhojen vyössä yhtyivät kylän punertavat katot.

Ja kylä ja puut olivat kuin saari huhtikuisten ruispeltojen ja
apilasniittyjen keskessä. Pikkulintusia, auringon kultaamia, lenteli
Alsheimin yllä. Oberlén talokin näytti täältä katsoen sulavan yhteen
muiden kanssa. Kaikki oli niin suloista, että olisi voinut uskoa
elämänkin suloiseksi.

Lucienne heittäytyi noiden kauneusvaikutelmain valtaan, jotka olivat
hänessä vain syntyneet kuin rakkauden-ajatuksen jatkoksi. Hänen
korvissaan soivat omat sanansa: »Minä olen uneksiva Alsheimista
juuri tuollaisena!» Silloin Bastianin metsikkö, joka aaltomaisine
harjanteineen kohosi kuin pieni sinertävä pilvenhattara viimeisten
puutarhain takaa, johti hänen mieleensä Jeanin surun. Vasta nyt huomasi
hän, ett'ei tämä ollut mitään vastannut. Hän heltyi, ei tosin siihen
määrään, että olisi ajatellut luopua omasta onnestaan Jeanin hyväksi,
mutta kuitenkin valtasi hänet elävästi puolikiihkeä suru ristiriidasta
heidän molempain rakkauden välillä. Hän olisi tahtonut lievittää
murhetta, jota hän tuotti, tuudittaa sitä sanoillaan, uuvuttaa uneen,
ett'ei enää tuntisi sitä niin läheiseksi ja eläväksi.

— Rakas Jean, rakas Jean veikko, hän sanoi, sen, minkä minun tähteni
teet, palkitsen auttamalla sinua parhaani mukaan. Kukapa tietää, emmekö
yhteisvoimin voine selvittää pulmaa?

— Ei, se on sinun voimaisi yläpuolella, ja omaini myös...

— Mutta rakastaahan Odile sinua? Eikö niin, hän rakastaa sinua? Silloin
olette voimakkaat...

Jean viittasi väsyneesti:

— Älä viitsi, Lucienne, palataan kotiin.

— Kuule, kerro minulle ainakin, kuinka olet häntä rakastanut...
Ansaitsen tietää sen... Mehän sovimme, että sanoisimme toisillemme
muutakin kuin nimet... Olen ainoa, jolle voit huoletta avata sydämesi.

Hän tekeytyi nöyräksi. Salainen onnensa nöyryyttikin häntä todella.
Hän uudisti pyyntönsä. Hän rupesi helläksi, hän löysi oikeat sanat
kuvatakseen Odilen ylpeää kauneutta, ja Jean puhui. Hän teki sen
tarpeesta uskoa jollekulle muinaisen toiveensa, joka vieläkin taisteli
elääkseen. Hän kertoi pääsiäis-aatosta Pyhällä Odilialla, ja kuinka hän
kiristorstaina oli tavannut tuon nuoren tytön kirsikkapuukäytävässä.
Sitten auttaen toinen toistaan muistamaan, määräämään päiviä, löytämään
sanoja, he siirtyivät menneisyyteen, kaukaisiin aikoihin, jolloin
epäsopu vanhempain välillä vasta oli alullaan, jolloin lapset eivät
siitä tietäneet, sitä havainneet, jolloin lupa-ajoilla tavattaessa
Lucienne, Odile ja Jean saattoivat uskoa, että molemmat perheet,
jotka olivat niin likeisessä ystävyydessä, eläisivät aina edelleenkin
Alsheimin kunnioitettuina ja rakastettuina hallitsijoina. Lucienne
ei huomannut, ett'ei hän kutsumalla esiin kuvia tuolta onnen ajalta
voinut lohduttaa veljen mieltä. Hetkiseksi saattoi tämä siihen mieltyä
toivossa paeta nykyisyyttä, mutta pian tulivat vertailut, ja kapina
sydämessä riehui vaan entistä kiivaampana, yllyttäen hänen koko
sielunsa isää, siskoa ja tuota väärää sääliä vastaan, jonka takana
piili Luciennen kykenemättömyys uhrauksiin. Pian ei nuori mies enää
lainkaan vastannut sisarensa puheisiin. Alsheim tuli lähemmäksi ja
heitti nyt pitkän varjon, joka siellä täällä oli särkeentynyt. Puiden
vielä harvain latvain välillä kohosi suojelevasti Oberlén talon katto.
Kun puiston portti, joka suljettiin joka päivä työmiesten lähdettyä,
aukeni molemmille kävelijöille, väistyi Jean Luciennen tieltä, ja
antaen hänen mennä, sanoi matalalla, ivallisella äänellä:

— No, vapaaherratar von Farnow, astukaa entisen vastustaja-edustajan
Philippe Oberlén luo!

Lucienne aikoi vastata. Mutta hiekka narskui pontevain askelten alla,
jättiläismäisen tammipinon kulman takaa astui esiin mies, ja soinnukas,
mahtava ääni, joka helähteli, kuin olisi sen omistaja ollut onnellinen
ja huoleton, lausui:

— Kas siinä ovat rakkaat pienokaiset! Kuinka pitkän kävelyn olettekaan
tehneet, lapset! Tehtaan sululta näin teidät viljapelloilla, kuin kaksi
rakastavaa nojaten toinen toiseenne...

Joseph Oberlé katseli tutkien lastensa kasvoja ja näki, että ainakin
Lucienne hymyili.

— Nuorilla on kai ollut jotain uskottavaa toisilleen? hän jatkoi.
Ehkäpä tärkeitä asioita?

Lucienne, jota vartijan asunnon läheisyys ja vielä enemmän veljen syvä
suru kiusasi, vastasi nopeasti:

— Niin, minä puhuin Jeanille. Hän ymmärsi. Hän ei pane vastaan.

Isä tarttui poikansa käteen.

— Sitä odotin sinulta. Kiitos, Jean. En unohda sitä.

Vapaalla vasemmalla kädellään tarttui hän Luciennen käteen, ja kuin
onnellinen isä kahden lapsensa välillä, kulki hän puiston halki suurta
mutkikasta ajotietä.

Naiselle, joka seisoi salin ikkunaruutujen takana ja näki heidän
tulevan, tuotti tämä perhekohtaus vain sekavaa iloa. Hän kyseli
itsekseen, olivatko isä ja lapset viimeinkin yhtyneet häntä vastaan.

— Kuten tiedät, rakas Jean, sanoi isä, kohottaen päätään ja tarkastaen
linnansa etusivua, kuten tiedät, tahdon säästää närkästymisiä,
valmistella selvitykset ja vasta viime tingassa ratkaista. Olemme
kutsutut Brausigille...

— Ah, onko kutsumus jo tullut?

— On, siellä on päivälliset, tavallisen lukuisa iltaseura, ei liian
suuri. Luulen, että siellä on hyvä tilaisuus esittää herra von Farnow
äidillesi. Puhun siitä hänelle vasta myöhemmin. Ja jott'en mitään
vaikuttaisi hänen tunteisiinsa ja ettei hänen tarvitsisi kohdata
katsettani, kun hän puhuu tuon nuoren miehen kanssa, — hänhän on niin
arka, kuten tiedät, — niin minä puolestani kieltäydyn kutsumuksesta.
Uskon Luciennen tulevaisuuden sinun haltuusi... Tämä rakas pienokainen!
Kaunein unelmani on tehdä hänet onnelliseksi!... Ei sanaakaan isälleni,
eikö niin? Hän saa sen viimeiseksi tietää; eihän tämä itse asiassa
koskekaan häntä kuin toisessa sijassa...

Suuri, aukea ala ulkoportaitten edustalla ei ollut pitkään aikaan
nähnyt niin hellän ryhmän polkevan sen aina tasotettua hietaa. Salissa
istui rouva Oberlé hieman kokoonkyyristyneenä, koettaen valaa mieleensä
hiukankaan luottamusta, mutta onnistumatta. Työ oli keskeytynyt.
Ompelus makasi maassa.

Jean ajatteli:

»Minä siis avustan tässä yhtymisessä, minä siihen johdan äidin, joka ei
mitään epäile! Mitä osaa onkaan minun näyteltävä välttääkseni suurempia
vaurioita!... Onneksi antaa hän kerran minulle anteeksi saatuaan kaikki
tietää.»

       *       *       *       *       *

Myöhemmin illalla, poikaansa syleillessään, kysyi rouva Oberlé:

— Isä vaatii minua vastaanottamaan Brausigien kutsun. Menetkö sinä,
rakkahani?

— Menen, äiti.

— No, sitten minäkin.




X.

SALANEUVOS BRAUSIGIN PÄIVÄLLISET.


Kello seitsemän olivat salaneuvos Brausigin kutsuvieraat kaikki
kokoontuneet siniseen salonkiin, joka samettisine seinäverhoineen ja
kullattuine kaluineen oli seurannut salaneuvosta niihin kaupunkeihin,
joissa hän oli asuntoa pitänyt. Salaneuvos Brausig oli saksilainen;
hienosti sivistynyt mies, tavoiltaan ja liikkeiltään liehakoiva. Hän
näytti taipuvan joka suunnalle. Mutta hän oli lujasti varustettu,
ja hänellä oli, päinvastoin, järkkymättömät mielipiteensä. Hän oli
kookas, punatukkainen, lähes sokea, ja pitkän tukan jatkona oli lyhyt,
punertava valkoparta. Silmälaseja hän ei käyttänyt, koska silmät eivät
olleet lyhyt- eivätkä pitkänäköiset, vaan kuivuneet ja kuin sammuneet,
vaalean akaatikiven väriset. Hän puhui paljon. Erikoistaitonsa oli
rakentaa rauhaa mitä erilaisimpain mielipiteitten välillä. Virastossa,
kirjeissään alemmilleen, tuli hänen luonteensa pohjasävy ilmi. Hän
oli hallitseva henki. Yksityisten oikeutta ei hän koskaan myöntänyt.
Yleinen etu, kas siinä sana, joka hänen mielestään antoi vastauksen
kaikkeen. Virallisessa maailmassa otaksuttiin, että oli kysymys herra
Brausigin korottamisesta aatelissäätyyn. Itse hän siitä puheli. Hänen
vaimonsa oli viisikymmenvuotias, upeavartaloinen entinen kaunotar,
joka oli pitänyt virkamieskutsuja kahdeksassa Saksan kaupungissa
ennen Strassburgiin asettumista. Kestiensä aikana vaati palvelijain
silmälläpito kaiken hänen huomionsa, ja kätketty levottomuus, jota
tuhannet pikkuharmit tuottivat, sai hänet vain innottomasti vastaamaan
vierustovereilleen.

Vierasten joukko oli oikea sekoitus syntyperältään ja asemaltaan
erilaisia ihmisiä, ett'ei moista niinkään helposti olisi tavannut
jossain toisessa Saksan kaupungeista. Nykyisessä Strassburgissa on niin
paljon ulkoa tulleita aineksia! Vieraita oli neljätoista luvultaan;
ruokasaliin mahtui syömään kuusitoista, siten että kullakin oli
seitsemänkymmenen sentimetrin ala käytettävään, mikä oli pääasia herra
salaneuvoksen mielestä.

Siellä niitä oli hänen kodissaan, hänen ympärillään, ja hänen uupunut,
surullinen pääparkansa hallita heitä: oli suojatteja, oli suositeltuja
tai ystäviä, jotka olivat tulleet eri haaroilta keisarikuntaa:
kaksi preussiläistä Strassburgin yliopiston yksityisdosenttia,
kaksi nuorta elsassilaista taiteilijaa, molemmat maalaajia, jotka
vuoden ajan olivat työskennelleet kirkon koristamisessa, ja sitten
vähäpätöisiä ihmisiä, joihin äsken olivat liittyneet Oberlén
molemmat nuoret, veli ja sisar ja äitikin, jota virkamiespiireissä
pidettiin ahdasmielisenä. Päävieraita olivat professori Knäpple,
luksemburgilainen, sivistynyt, teräväkatseinen, läpioppinut mies,
oivallisen Platonin sosialismia käsittelevän teoksen tekijä ja
soman vaaleaverisen, pyöreän ja ruusuisen rouvan puoliso, rouvan,
joka näytti sitäkin vaaleaverisemmältä ja ruusuisemmalta miehensä
mustan, kähärän assyyrialaisparran rinnalla; sekä estetiikan
professori vapaaherra von Fincken, badenilainen, joka ajoi poskensa
ja leukansa, jotta ylioppilasaikuisten kaksintaistelujen arvet
paremmin näkyisivät, ruumiiltaan hento ja hermostunut herrasmies
tarmokkaine päineen ja pystynenineen, jonka kaksi pientä rustokyhmyä
teki kuin halkaistun näköiseksi, hehkuva, innokas sielu, kovasti
ranskalaisvastainen ja kuitenkin kaikista läsnäolevista vieraista,
Jean Oberléta lukuunottamatta, enin ranskalaista tyyppiä. Rouva von
Finckeniä ei ollut. Mutta olihan suloinen rouva Rosenblatt, kauneutensa
ja älykkäisyytensä vuoksi Strassburgin saksalaismaailman, vieläpä
sotilaspiirienkin kadehdituin, huomatuin ja suosituin nainen. Hän oli
Reinin preussiläisiä, kuten miehensäkin mahtava rautakauppias Karl
Rosenblatt, rahapohatta, lystikäs mies, ja kuitenkin itse säännöllisyys
ja vaiteliaisuus asioissaan, kuten sanottiin, sekä verrattoman
kylmäverisen rohkea.

Tämä seura oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin salaneuvos
Brausigin kokoonkutsumat: siinä ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä.
Ylhäinen virkamiehemme nimitti tätä »maan eri ainesten
yhteenliittämiseksi»; hän puhui kotinsa »puolueettomasta maaperästä»
ja »avonaisesta puhujalavasta», joka siellä tarjoutui jokaiselle
mielipiteelle. Mutta moni elsassilainen halveksi tällaista valikoimista
ja vapaamielisyyttä. Muutamat arvelivat, että herra Brausig vain
näytteli ja ett'ei se, mitä hänen luonaan lausuttiin, koskaan jäänyt
korkeimmissa piireissä tuntemattomaksi.

Rouva Oberlé lapsineen saapui viimeisenä herra salaneuvoksen luo.
Saksalaiset vieraat ottivat siipiensä suojaan Luciennen, joka tapasi
heidän joukossaan jo vanhoja tuttuja. He olivat myös kohteliaat äitiä
kohtaan, josta tiedettiin, että hän vain pakosta esiintyi mukana
virkamiespiireissä. Wilhelm von Farnow, rouva Brausigin esittelemänä,
joka oli upseerin ainoa uskottu, kumarsi juhlallisesti päätään äidille
ja nuorelle tytölle, oikaisihe, pullisti rintaansa ja liittyi sitten
heti herrojen joukkoon, jotka pysyttelivät lasiseinän kohdalla.

Palvelija tuli ilmottamaan, että pöytä oli katettu. Mustapukuinen
joukko alkoi liikkua eteenpäin, ja vieraat astuivat avaraan huoneeseen,
joka, kuten Oberlén kodissakin, oli sisustettu silminnähtävällä
erikoisharrastuksella. Mutta aisti oli toinen. Kaari-ikkunat
kaksinkertaisine ikkunaristeineen, ruusukekoristeineen kaarien
suipuissa sekä lasiruutuineen, joista ei tällä erää näkynyt muuta kuin
kiertävä lyijykittaus; ruokakaapit kierukkapilareineen ja veisteltyine
ovineen; lakeen asti ulottuva paneilinki; katto itse, joka oli jaettu
lukemattomiin pieniin osiin, joiden veistoksissa sähkölamppuja
tulikukkina loisteli; koko sisustus muistutti mieleen goottilaista
taidetta.

Jean kulki viimeisten joukossa tässä päivällisvieraitten
juhlasaattueessa ja tarjosi käsivartensa somalle rouva Knäpplelle,
joka ei joutanut muuta katsomaan kuin rouva Rosenblattin ihastuttavaa,
suloudella kannettua pukua. Professori Knäpplen pikku rouva luuli
huomaavansa, että Jean Oberlé tarkasteli samaa asiaa. Ja heti hän sanoi:

— Eikö teidän mielestänne tuollainen paljastaminen ole sopimatonta?

— Minusta on puvun kuosi varsin moitteeton. Luulen, että rouva
Rosenblatt teettää vaatteensa Pariisissa?

— Niin kyllä, oikein arvasitte, tokaisi pikku rouva. Ken on niin rikas,
sillä on myös usein omituisia oikkuja, ja vähän isänmaallisuutta.

Aterian alkupuolella oltiin kylläkin hiljaisia. Vähitellen syntyi
yksityiskeskustelujen huminaa. Alettiin juoda. Herra Rosenblatt
kaadatti itselleen täpötäysiä laseja Reinin viiniä. Molemmat
yksityisdosentit, silmälasit nenällä, palasivat aina takaisin
Wolxheimin viiniin, kuten vaikeatajuiseen tekstiin, ja aina
samalla vakavuudella. Puhelu kävi äänekkäämmäksi. Ei enää kuultu
palvelijain askeleita parkettilattialla. Päivän kysymykset alkoivat,
kuten kevyt vaahto, nousta pinnalle viinin ja valon virkistämissä
mielissä. Professori Knäpple, jolla oli verhottu ääni, mutta
sangen selvä ääntämistapa, voitti keskustelujen humun vastatessaan
vierustoverilleen, rouva Brausigille:

— Ei, minä en ymmärrä, miksi asetutaan väkevämmän puolelle siksi, että
ollaan itse noita voimakkaita. Minä olen aina ollut vapaamielinen, minä.

— Te tarkotatte ehkä Transwaalin asiaa, sanoi ääneen nauraen
salaneuvos, joka istui vastapäätä ja oli tyytyväinen osattuaan oikeaan.

— Juuri niin, herra salaneuvos. Ei ole viisasta antaa musertaa pieniä
kansoja.

— Onko se teistä jotain eriskummallista?

— Ei, tavallistahan se on. Mutta sanon vain, ett'ei siinä ole kehumisen
varaa.

— Ovatko muut kansat sitten menetelleet toisin? kysyi vapaaherra von
Fincken.

Hän nosti ilmaan julkean nenänsä. Kukaan ei jatkanut keskustelua, aivan
kuin todistus olisi ollut kumoamaton. Yleinen, epämääräinen humina alkoi
taas, sekottaen ja kätkien itseensä erikoispuhelut, joista se oli
muodostunut.

Rouva Rosenblattin soinnukas ääni katkaisi tämän surinan. Hän lausui
pikku rouva Knäpplelle, joka istui toisella puolen pöytää:

— Niin, hyvä rouva, vakuutan teille, että sitä on ajateltu!

— Paljon mahdollista, rouvaseni; enpä sentään olisi luullut, että
saksalaisen kaupungin valtuusto edes voisi keskustella moisesta
tuumasta.

— Ei se tuuma hulluimpia ole! Eikö totta, herra professori, te, joka
opetatte estetiikkaa?

Professori von Fincken, joka istui kauniin rouva Rosenblattin oikealla
puolen, kääntyi häneen, katseli häntä syvälle noihin silmiin, jotka
pysyivät tyyninä kuin tuuleton järvi, ja sanoi:

— Mistä on puhe, hyvä rouva?

— Minä sanoin rouva Knäpplelle, että valtuustossa on noussut kysymys
kaupungin omistamain gobeliiniverhojen lähettämisestä Pariisiin. Ne
tarvitsevat korjausta.

— Varmaa on, hyvä rouva, että vastustajat ovat voittaneet.

— Miksi ei Berliiniin? kysyi rouva Knäpplen soma ruususuu. Ehkäpä
Berliinissä tehdään huonoa työtä?

Salaneuvos Brausig katsoi ajan tulleen ruveta sovittajaksi.

— Mitä gobeliinien valmistukseen tulee, niin epäilemättä olen rouva
Rosenblattin puolella. Pariisi on siihen välttämätön. Mutta korjata
niitä — sen voi mielestäni suorittaa Saksassa.

— Lähettää gobeliinimme Pariisiin! tokaisi rouva Knäpple: kuka tietää,
tokko ne ikinä palaisivat takaisin!

— Oh, sanoi totisesti toinen maalaajista pöydän toisesta päästä. Oh,
hyvä rouva!

— Mitä oh! Tehän olette elsassilainen, te, herra, sanoi pikku rouva,
jota huudahdussana oh pistänyt kuin neulankärki, mutta meillä muilla
lie oikeus puolustaa itseämme!

Hän oli mennyt liian pitkälle. Kukaan ei yhtynyt häneen. Pääkeskustelu
raukesi, ja sen sijaan jokainen lausui imartelevan arvostelunsa
kylmistä peltopyistä, joita juuri oli tarjottu. Rouva Knäpplekin palasi
asioihin, jotka olivat hänelle tutumpia, sillä harvoin hän otti osaa
väittelyihin, kun herroja oli saapuvilla. Hän kääntyi naapurinsa von
Farnowin puoleen, niin ett'ei hänen enää tarvinnut nähdä kaunista rouva
Rosenblattia, ei rouva Rosenblattin pukua eikä rouva Rosenblattin
älykkäitä vihreitä silmiä, ja alkoi selittää nuorelle upseerille
»kylmäin ruokain» valmistusta ja tapaansa laittaa »boolia» — jota
hän kehui verrattomaksi. Mutta jo toistamiseen oli ajatus johtunut
voitettuun kansaan, ja tuo ajatus pyöri yhäti epäselvänä mielissä,
sillä välin kuin saksalaisleimainen sampanja vaahtoili laseissa.

Rouva Brausig oli vasta vaihtanut muutamia sisällyksettömiä sanoja
oikeanpuoleisen naapurinsa herra Rosenblattin kanssa, joka söi
paljon, ja vasemmanpuoleisen naapurinsa professori Knäpplen kanssa,
joka mieluummin puheli vastapäätä istuvalle rouva Rosenblattille
ja vapaaherra von Finckenille sekä joskus Jean Oberlélle. Ja hän
se kuitenkin tahtomattaan herätti uuden kiistan vireille. Pian
kävi keskustelu paljon kiihkeämmäksi kuin edellisinä kertoina.
Salaneuvoksetar puhui herra Rosenblattille, samalla uhaten katseellaan
palvelijaa, joka oli kolhaissut hänen päävieraansa, rouva Rosenblattin,
tuolin selkänojaa, puhui naimisliitosta elsassilaistytön ja erään
hannoverilaisen välillä, joka oli kymmenennen jalka-tykkirykmentin
päällikkö. Rautakauppias vastasi aivan ääneen, aavistamatta, että hänen
vieressään istui äiti, jonka nuorta tytärtä myös eräs upseeri tavotteli:

— Lapsista tulee kunnon saksalaisia. Tuollaiset liitot ovat
harvinaisia, voisipa sanoa mitä harvinaisimpia, ja se on minusta
vahinko, sillä ne auttaisivat tuntuvasti tämän itsepintaisen maan
saksalaistuttamista.

Vapaaherra von Fincken laski pöydälle sampanjalasinsa, jonka hän oli
yhdellä siemauksella tyhjentänyt, ja huomautti:

— Kaikki keinot ovat hyvät, kun päämäärä on jalo.

— Aivan niin, sanoi herra Rosenblatt.

Läsnäolevista kolmesta elsassilaisesta oli Jean Oberlé enin tunnettu,
sopivin vastaamaan; mutta samalla, siltä näytti, oli hänen vaikea
lausua mielipidettään erimielisyyden vuoksi, jota tuo sama kysymys oli
synnyttänyt hänen ympärillään. Hän huomasi, että parooni von Fincken
oli häntä katsellut puhuessaan, että herra Rosenblattkin tarkasteli
häntä tiukasti, että professori Knäpple heitti salaisen silmäyksen
vasemmanpuoleiseen toveriinsa, ja että herra Rosenblatt hymyili
ikäänkuin sanoen: »Kykeneekö tuo lapsi puolustamaan kansallisuuttaan?
Lieneekö hän arka kunniastaan? Saammepa nähdä!»

Nuorukainen kääntyi herra von Finckenin puoleen valiten hänet
vastustajakseen ja lausui:

— Minä aivan päinvastoin luulen, että Elsassin saksalaistuttaminen on
kömpelö ja kehno teko.

Samalla kävi Jeanin ilme rohkeaksi ja väri hänen silmissään vaihteli,
niinkuin metsän vihreä vaihtelee, kun tuuli repii puita lehtiä
käännellen.

Estetiikan professori näytti taistelunhaluiselta.

— Miksi kehno, jos suvaitsette? Pidättekö surettavana vallotusta, jonka
seurauksia se on? Niinkö ajattelette? Sanokaa toki!

Yleisen äänettömyyden vallitessa kajahti Jean Oberlén vastaus:

— Niin juuri!

— Te uskallatte, herra!

— Suokaa anteeksi, alotti salaneuvos Brausig, ojentaen kätensä
ikäänkuin siunaten. Olemme kaikki täällä kunnon saksalaisia, rakas
herra parooni; ei teillä ole oikeutta epäillä nuoren ystävämme
isänmaallisuutta; hän puhuu vain historialliselta näkökannalta.

Rouva Oberlé ja Lucienne viittasivat Jeanille: »Vaikene! Vaikene!

Mutta vapaaherra von Fincken ei nähnyt, ei kuullut mitään. Kiihkeys,
joka kuvastui hänen kasvoillaan, pääsi valloilleen. Hän kohousi
puoliksi ja kumartui eteenpäin, kurkottaen päätään pöydän yli:

— Ranska, kas se on kaunis! Se on yksimielinen! Se on voimakas! Sillä
on siveellistä tarmoa!

Pikku rouva Knäpple kertasi:

— Siveellistä tarmoa, niin juuri!

Korkeat ja matalat, ivalliset, ärsyttyneet äänet lennättivät sanoja
sikin sokin:

— Pettureita, nuo ranskalaiset! — Ruttoa heidän romaaninsa ja
näytelmänsä! — Rappiolla, koko Ranska! — Loppuun elänyt kansa! — Mitä
voisi se viittäkymmentä miljoonaa teutoonia vastaan?

Jean antoi lumivyöryn vieriä. Hän katseli milloin Finckeniä, joka
reutoi käsillään, milloin Farnowia, joka istui vaiti, kulmakarvat
rypyssä ja pystyssä päin.

— Minä luulen, että sitä kovin parjataan, hän lopuksi sanoi. Se saattaa
olla huonosti hallittu, eripuraisuus on voinut sitä heikontaa; mutta
koska hyökkäätte sen kimppuun, on iloni ilmottaa teille, että yhä vielä
pidän sitä suurena kansana. Te itsekin ajattelette samoin!

Syntyi oikeaa huutoa: Oh! Ah! Sanokaapa joku esimerkki!

— Yhtenä todisteena on vimmanne Ranskaa vastaan. Te olette sen
voittaneet, mutta ette ole lakanneet sitä kadehtimasta!

— Oletteko lukenut kauppatilastoa, nuori mies? kysyi herra Rosenblattin
varma ääni.

— Kuudennen luokan kauppalaivasto! sihisi toinen yksityisdosenteista.

— Verratkaapa molempia armeijoja! sanoi toinen.

Professori Knäpple asetti silmälasit tanakammasti nenälleen ja antoi
selvään ja pontevasti seuraavan lausunnon:

— Sananne, rakas Oberlé, ovat totta menneisyyteen nähden. Vieläpä
nykyhetkelläkin; luulen voivani lisätä, että jos Ranska olisi meidän,
kasvaisi siitä nopeasti mahtava maa: me osaisimme sille arvoa hankkia...

— Pyydän, lisäsi Fincken hävyttömästi, älkää väitelkö mielipiteestä,
joka ei pidä paikkaansa!

Minä puolestani pyydän, sanoi Jean, ettette väittelisi todistelujen
avulla, jotka eivät vie mihinkään johtopäätökseen eivätkä koske asian
ytimeen. Valistuneen ihmisen ei sovi arvostella eri maita vain kaupan,
laivaston tai armeijan mukaan.

— Minkä mukaan sitten, hyvä herra?

— Niiden hengen mukaan. Ranskallakin on oma henkensä, jota historia
ja selittämätön lapsenvaisto, jonka tapaan itsessäni, ovat opettaneet
minun tuntemaan. Ja minä uskon vakaasti, että tämän kansan sekä
menneisyydessä että myös sen nykyisyydessä yhtyy tavallista enemmän
ylhäisiä hyveitä eli yleviä avuja: jalomielisyyttä, epäitsekkäisyyttä,
oikeudenrakkautta, kaunoaistia, hienoutta ja jonkinlaista sankaruutta.
Voisin sanoa siitä paljon esimerkkejä! Ja vaikkapa Ranska olisikin
niin heikko, kuin te vakuutatte, omistaa se aarteita, jotka ovat
maailman kunnia ja jotka siltä ensin ovat ryöstettävät, ennenkuin se
ansaitsee kuolla; niiden rinnalla on kaikki muu vähäarvoista. Teidän
saksalaistuttamisenne, hyvä herra, heikentää elsassilaisissa tai
hävittää heistä noita ranskalaisia hyveitä ja avuja. Ja siksi väitän,
että se on kehno teko...

— No hyvä! huusi Fincken. Elsassi kuului oikeastaan Saksalle; se on
palannut takaisin meille: me vahvistamme jälleen-omistuksemme. Kukapa
ei niin tekisi?

— Ranska! tokaisi Oberlé, ja siksi sitä rakastamme. Se otti maan, mutta
se ei ole sortanut ihmismieliä. Me kuulumme sille rakkauden oikeudella!

Vapaaherra kohautti olkapäitään:

— Palatkaa sitten sinne takaisin!

Jean erehtyi huudahtamaan: »Niin teemmekin!» Palvelijat keskeyttivät
leivosten tarjoilun kuunnellakseen. Jean jatkoi:

— Yrityksenne on siis mielestäni kehno, koska se on omientuntojen
sortoa; mutta se on mielestäni kömpelö teko saksalaiseltakin
näkökannalta.

Ihanaa! sanoi rouva Knäpple kurkkuäänellään.

— Teillä olisi kaikinpuolista etua, jos säilyttäisitte
alkuperäisyyttämme ja henkistä itsenäisyyttämme, mikäli sitä meille
saattaa jäädä. Siinä olisi hyödyllinen esimerkki Saksalle.

— Paljo kiitoksia! huusi joku.

— Ja hyvinkin hyödyllinen! intti nuori mies. Olen kasvanut Saksassa ja
olen varma väitteestäni. Enin on minua hämmästyttänyt ja huomiotani
herättänyt saksalaisten persoonallisuuden puute, ja se, että he yhä
enemmän unohtavat itsenäisyytensä ja häipyvät...

— Varokaa itseänne, nuori mies! keskeytti äkkiä salaneuvos Brausig.

— Ja häipyvät, aioin sanoa, Preussin mahtavuuden tieltä, herra
salaneuvos, Preussin, joka raatelee omiatuntoja eikä myönnä elämisen
oikeutta muille kuin kolmenlaisille ihmisille, jollaisiksi se heidät
muodostaa lapsesta saakka: veronalaisille, virkamiehille ja sotilaille.

Toinen yksityisdosentti pöydän päässä kohousi tuoliltaan.

— Rooman keisarikunta teki samaa, ja se oli Rooman keisarikunta!

Hänen vierustoverinsa jyräytti värisevin äänin:

— Hyvä!

Kaikki läsnäolijat katsahtivat sinnepäin. Puhuja oli Wilhelm von
Farnow, joka koko keskustelun ajalla ei ollut muuta sanonut. Ottelun
tuimuus oli häntä kiihdyttänyt, kuin olisi häntä persoonallisesti
ärsytetty. Se kiihotti muitakin. Herra Rosenblattin käsi puristui
nyrkkiin. Professori Knäpple mutisi vimmoissaan, silmälasejaan
pyyhkien. Hänen rouvansa naurahteli hermostuneesti.

Silloin kaunis rouva Rosenblatt hymyili sormiellen hienoa
helminauhaansa ja sanoi elsassilaiselle herttaisesti:

— Herra Oberlélla on ainakin rohkeutta puolustaa mielipidettään. Ei voi
sen suoremmin olla meitä vastaan.

Jean oli liian kiihtynyt vastatakseen kohteliaasti. Hänen katseensa
siirtyi Finckenistä Rosenblattiin, hänestä Knäppleen ja tästä taas
yksityisdosenttiin, joka hyöri Luciennen ympärillä; sitten kumartui hän
hieman rouva Rosenblattin puoleen:

— Vain naisten kautta voi saksalainen kansallisuus saavuttaa sen
hienostumisen määrän, mikä siltä vielä puuttuu, rouva hyvä. Sillä on
takeita siitä...

— Kiitos kaunis! vastasi kolme herraa.

Rouva Knäpple, raivostuneena rouva Rosenblattille osotetusta
kohteliaisuudesta, huusi:

— Mikä suunnitelma teillä sitten on, hyvä herra, pudistaaksenne
saksalais-ikeen niskoiltanne.

— Ei minulla mitään sellaista ole.

— No, mitä sitten haluatte?

En mitään, hyvä rouva. Minä kärsin.

Silloin puuttui puheeseen toinen elsassilaisista taiteilijoista,
keltapartainen maalaaja, joka ulkomuodoltaan oli kuin joku Giotton
oppilas ja koko pöytäseura kurkottautui hänen puoleensa:

— Minä en ole kuin herra Oberlé, joka ei mitään pyydä. Hän on vasta
tullut maahan pitkän poissa-olon jälkeen. Jos hän asuisi täällä jonkun
aikaa, tulisi hän toisiin johtopäätöksiin. Me muut, Elsassin nuori
polvi, me, jotka elämme yhteydessä kolmensadantuhannen saksalaisen
kanssa, olemme nähneet, että on ero olemassa ranskalaisen ja
saksalaisen sivistyksen välillä. Omamme on meille mieluisampi; eikö
tuo liene sallittua? Korvaukseksi uskollisuudestamme Saksaa kohtaan,
korvaukseksi maksamistamme veroista ja sotapalveluksen suorittamisesta
aiomme pysyä elsassilaisina. Ja sitähän ette halua ymmärtää. Me
pyydämme, ett'ei meitä pidettäisi poikkeuslakien alaisina, tällaisessa
piiritystilassa, jota jo on kestänyt kolmekymmentä vuotta; me pyydämme,
ett'ei meitä kohdeltaisi ja hallittaisi kuin jotain »valtakunnan
maata», kuten Kamerunia, Togo-landia, Uutta Guineaa, Bismarkin
saaristoa tai Providencen saaria, vaan niinkuin Saksan keisarikunnan
eurooppalaista maakuntaa. Me emme tyydy, ennenkuin saamme olla täällä
meillä Elsassissa elsassilaisia, kuten baijerilaiset Baijerissa ovat
baijerilaisia, niin kauan kuin vielä olemme voitetuita, jotka ovat
herransa hyväntahtoisuudesta riippuvia. Siinä minun vaatimukseni!

Hän esitti asiansa selvästi, ilmeisellä tyyneydellä, ja hänen
kullankarvainen suippopartansa pisti ulospäin kuin nuolenkärki. Mielet
vapautuivat hänen hyvin harkitun puheensa tuottamasta jännityksestä ja
saatettiin odottaa kiivaita vastauksia, kun salaneuvoksetar Brausig
nousi.

Vieraat seurasivat esimerkkiä ja palasivat siniseen salonkiin.

— Sinä olit kauhea! Mitä ajattelit? sanoi Lucienne puoliääneen,
kulkiessaan Jeanin rinnalla.

— Sanasi olivat ehkä varomattomat, lisäsi hetkistä myöhemmin rouva
Oberlé, mutta Elsassia puolustit hyvin, ja minä yhdyn sinuun.

Salaneuvos kumartui jo joka suunnalle ja kuiskasi Finckenin, Farnowin,
herra Rosenblattin, professori Knäpplen, molempain yksityisdosenttien,
Jeanin ja elsassilaisten taiteilijain korvaan seuraavan lauseen:
»Tehkää hyvin ja tulkaa kanssani tupakkahuoneeseen!»

Tupakkahuone oli toinen salonki, jota lasiseinä erotti ensimmäisestä.

Pian olivat herra Brausigin vieraat siellä koolla. Tuotiin sikaareja
ja olutta. Savukiehkurat nousivat ilmaan ja hälvenivät kattoon. Toiset
vieraista kerääntyivät herra Rosenblattin ympärille; toisena keskuksena
oli professori von Fincken. Kovat äänet tuntuivat kiisteleviltä ja
kuitenkin siellä ainoastaan selviteltiin vaivalloisesti yksinkertaisia
asioita.

Vain kahdella herralla oli vakava puheenaihe, eivätkä he pitäneet
suurta melua. Ne olivat Jean Oberlé ja Farnow. Tuskin oli jälkimäinen
sytyttänyt sikaarinsa, kun hän koskettaen Jeanin käsivartta, lausui:

— Haluaisin puhella kanssanne, ja yksityisesti.

Ja ollakseen vapaammat asettuivat nuoret miehet suunnattoman suuren
uunin luo, vastapäätä salongin oviaukkoa, sillä välin kuin muut
tupakoitsijat, herra Rosenblattin ja herra von Finckenin ympärille
ryhmistyneinä, istuivat ikkunasyvennyksessä.

— Olitte kiihkeä tänä iltana, rakas ystävä, sanoi Farnow ylpeällä
kohteliaisuudella, jota usein tuli hänessä ilmi; monta kertaa olin
kiusauksessa vastata teille, mutta pidin parempana odottaa. Te hieman
kohdistitte puheenne minuun?

— Paljonkin teihin. Tahdoin sanoa suoraan teille, mikä olen, ja
ilmottaa sen teille todistajain läsnäollessa, jotta siinä tapauksessa,
että te pysytte aikeissanne, olisi varmaa, ett'en minä ainakaan ole
niihin suostunut enkä teitä avustanut, ja ett'ei minulla ole mitään
tekemistä ajattelemanne avioliiton kanssa. En voi asettua isäni tahtoa
vastaan, mutta en tahdo, että voitaisiin sekottaa toisiinsa isäni
mielipiteitä ja omiani.

— Ymmärsin jotain siihen suuntaan... Tiedätte varmaan, että olen nähnyt
sisarenne seuroissa ja rakastan häntä?

— Tiedän sen.

— Eikö teillä ole muuta vastausta antaa?

Veri kohosi saksalaisen poskiin.

— Selvittäkää kantanne nopeasti, hän sanoi. Olen hienosta
aatelisperheestä, myönnättekö sen?

— Myönnän.

— Tunnustatteko, että naiselle on saksalaisen upseerin kosinta
kunniaksi?

— Kaikille muille paitsi elsassittarelle. Mutta me elsassilaiset emme
ole kuten muut, joskaan te ette tuota tunnetta käsitä. Kunnioitan teitä
suuresti, Farnow. Mutta avioliittonne sisareni kanssa olisi julma isku
kolmelle meidän kodissa. Minulle ensi sijassa.

— Missä suhteessa, jos saan luvan kysyä?

Heidän täytyi puhua hiljaa ja välttää liikkeitä herra Brausigin
vieraitten vuoksi, jotka huoneen toisesta päästä pitivät silmällä
nuoria miehiä ja koettivat tulkita heidän käytöstään. Heidän
mielenliikutuksensa, heidän kiihtymyksensä kuvastui vain silmissä,
jotka olivat lähestyneet toisiaan, ja singahtelevissa sanoissa, jotka
eivät olleet aiotut kuin yhden kuultaviksi.

Lasiseinän läpi saattoi Lucienne nähdä Farnowin, ja noustessaan sekä
kulkiessaan salongin läpi tai ollessaan ihailevinaan kukkakoria, joka
oli korkeampi kuin lasiseinän alareunus, hän tutkien katseli upseerin
ja veljensä kasvoja.

— Olette sydämen-ihminen, Farnow. Ajatelkaa siis, mitä tulee kodistamme
Alsheimissa, kun tämä epäsovun aihe tulee muiden lisäksi.

—- Minä muutan pois, sanoi upseeri, voinhan saada vaihtaa paikkaa ja
jättää Strassburgin.

— Muisto jää meille. Eikä siinä kaikki. Ja onhan siellä nyt jo äitini,
joka ei ole myöntyvä.

Kädenliikkeellä osotti Farnow, että hän poistaisi esteen.

— Sitten on iso-isä, jonka Elsass valitsi vastalauseen panijaksi, ja
joka ei voi nyt kieltää koko menneisyyttään.

— En ole mitään velkaa herra Philippe Oberlélle, keskeytti Farnow.

Ääni kävi mahtipontisemmaksi:

— Sanon teille edeltäpäin, ett'en ikinä luovu tehdystä päätöksestä.
Kun herra von Kassewitz, Strassburgin prefekti ja ainoa elossa oleva
sukulaiseni, palaa virkalomaltaan, jonka hän ottaa näinä päivinä,
lähtee hän teille Alsheimiin; hän pyytää neiti Lucienne Oberlén kättä
sisarenpoikansa puolesta, ja hän saa myöntävän vastauksen, koska neiti
Lucienne Oberlé mielellään ottaa minut, koska hänen isänsä jo on
suostunut ja koska minä, Wilhelm von Farnow, niin tahdon!

— Epäilyksenalaiseksi vielä jää, tokko olette oikein toiminut...

— Oman tahtoni mukaan, siinä on minulle kyllin

— Miten paljon ylpeyttä on rakkaudessanne, Farnow!

— Sitä on kaikissa teoissani, Oberlé!

— Luuletteko, että olisin siitä erehtynyt? Sisareni miellytti teitä,
koska hän on sievä?

— Niin.

— Ja älykäs?

— Niin.

— Mutta myös, koska hän on elsassilainen! Ylpeydessänne näitte hänessä
voiton, joka oli saavutettava. Te ette tiedä, että Elsassin naisilla
on tapana antaa rukkaset Saksalaisille. He ovat kuningattaria, joita
lähelle te kunnianhimoisessa rakkaudessanne ette helposti pääse,
kuningattaria, aina maalaistytöistämme, jotka seuroissa kieltäytyvät
tanssimasta maahan muuttaneiden kanssa, sisariimme asti, joita harvoin
näkee teidän salongeissanne tai teidän käsivarrellanne. Rykmenteissä,
joihin joutuisitte, kerskaisitte siitä, että olette saanut Lucienne
Oberlén. Ehkäpä se myös olisi hyvä merkki vallanpitäjäin silmissä, eikö
totta?

— Ehkä, sanoi Farnow virnistellen.

— Toimikaa siis! Murtakaa, tai oikeammin murtakaa loppuun asti kolme
meistä!

He kiihottuivat; kumpikin koetti pitää puoliaan.

Upseeri nousi, heitti pois sikaarinsa ja sanoi ylhäisesti:

— Me olemme sivistyksen saaneita raakalaisia, sehän on jo
kuultu, vähemmän täynnä ennakkoluuloja ja vähemmän kohtuullisia
vaatimuksissamme kuin te. Siksi me voitammekin maailman, rakas ystävä!
Sillä välin, Oberlé, menen istumaan arvoisan äitinne viereen puhumaan
hänen kanssaan niin herttaisesti, kuin vihamiehiä ollen on mahdollista.
Seuraatteko minua?

Jean viittasi kieltävästi.

Jättäen Oberlén siihen, kulki Farnow tupakkahuoneen läpi.

Lucienne odotti häntä levottomana salongissa. Hän näki hänen astuvan
rouva Oberléta kohden ja pakotetusti hymyillen nostavan istuimen sen
nojatuolin viereen, jolla hento, surupukuinen elsassitar istui.

Samalla huuteli salaneuvos Brausig:

— Oberlé! Te olette polttanut sikaaria juomatta lasillistakaan
olutta! Sehän on ilmi vääryys! Tulkaa toki! Herra professori Knäpple
juuri kertoo meille hallituksen toimista Saksan itäisten maakuntain
venäläistyttämisen estämiseksi.

       *       *       *       *       *

Myöhään yöllä toivat landoo-vaunut Alsheimia kohden kolmea matkustajaa,
jotka oli noudettu Molsheimin asemalta. Tietä oli vielä pitkältä. Pian
nukahti Lucienne vaunujen kolkkaan.

Äiti, joka siihen asti oli ollut milt'ei vaiti, kumartui silloin
poikansa puoleen, ja osottaen tuota kaunista olentoa, joka levollisena
lepäsi unen helmoissa, hän kysyi:

— Tiesitkö sinä?

— Tiesin.

— Minä aavistin... Ei minulle tarvitse paljoa sanoa. Näin tytön
katselevan häntä... Oi, Jean, koetus, josta toivoin säästyväni!...
Sen pelostahan olen niin paljon, paljon sietänyt!... Sinä enää olet
minulla, Jean... Mutta sinä jäätkin minulle!

Ja hän sulki poikansa lujasti syliinsä.




XI.

EPÄTIETOISUUDESSA.


Niinkuin tuskin koskaan meidän luulojemme mukaisesti käy, niin ei
myöskään herra von Kassewitz tullut Alsheimiin Farnowin ilmottamana
päivänä. Kesäkuun lopulla, jolloin tuo ylhäinen virkamies
terveysmatkaltaan palattuaan valmistautui lähtemään Luciennen kättä
anomaan, sai hän kirjeellisen pyynnön siirtää käyntinsä. Philippe
Oberlén tila oli äkkiä huonontunut.

Vanhus, jolle oli täytynyt edeltäpäin ilmoittaa, mitä talossa oli
tekeillä, oli saanut tietää totuuden. Eräänä aamuna oli hänen poikansa
tullut sairaan huoneeseen. Kiertelyjensä ja sävyisäin sanainsa läpi,
joita piti muka kunnioituksen ja säälin ilmaisuina, oli hän antanut
kuultaa, että Lucienne ei ollut kylmä erään rakuuna-upseerin, ylhäisen
saksalaisperheen pojan, lähestymisille; että rakkaus oli syntynyt
itsestään; että hän, Joseph Oberlé, mielipahastaan huolimatta, ei
katsonut itsellään olevan oikeutta panna siteitä lastensa vapaudelle;
ja että hän toivoi isänkin, rauhaa rakastavana, alistuvan. »Isä», oli
hän lopettanut, »te tiedätte hyvin, että vastarintanne on hyödytön
ja suorastaan kiusallinen. Teillä on nyt tilaisuus antaa Luciennelle
kaunis osotus rakkaudestanne, kuten me itse olemme tehneet; älkää
jättäkö sitä käyttämättä.» Vanhus oli viittauksilla kysynyt: »Entä
Monique? Onko hän suostunut?» Joseph Oberlé oli tainnut valehtelematta
vastata myöntävästi, sillä ero-uhkausta peläten oli vaimo-raukka vielä
kerran alistunut. Silloin oli sairas tehnyt lopun poikansa pitkistä
jutuista kirjottamalla vastaukseksi kaksi sanaa: »Minä en.»

Samana iltana ilmestyi kuume. Sitä jatkui seuraavana päivänä, ja
itsepintaisuudellaan sekä heikontamalla sairasta saattoi se Oberlén
koko perheen levottomaksi.

Siitä päivästä lähtien oli aamuin, illoin Philippe Oberlén vointi talon
puheenaineena. Kyseltiin Monique-rouvalta, kyseltiin Jeanilta, jotka
vanhus otti vastaan, vaikk'ei muita. »Kuinka hän jaksaa? Palaavatko
voimat? Onko hän vielä täydessä tajussaan?» Jokaisen mieltä kiinnitti
se, mitä tapahtui »tuolla ylhäällä», siinä huoneessa, josta vanha
taistelija, jo puoliksi eläväin joukosta kadonneena, yhä vielä hallitsi
epäsopuista perhettään ja piti sitä itsestään riippuvana. Kaikki
lausuivat ilmi pelkojaan. Kuinka paljon salaisia suunnitteluja, mitä
erilaisia ajatuksia kätkeysikään tuon nimen varjoon, joka syystä oli
heidän huulillaan!

Jeankin odotti taudinpuuskauksen käännettä levottomuudella, jonka
aiheuttajana ei ollut ainoastaan rakkaus vanhukseen. Selvityksen
jälkeen, joka oli tapahtunut hänen ja Luciennen välillä ja varsinkin
salaneuvos Brausigin iltakutsujen perästä, oli sydämellisyys kadonnut
veljen ja sisaren suhteesta. Lucienne esiintyi niin herttaisena
ja hyväntahtoisena, kuin taisi, mutta Jean oli kylmä hänen
lähestymisilleen. Niin pian kuin työ ei pidättänyt häntä tehtaassa,
pakeni hän kodista milloin kedoille, minne vuoden ensimmäisen sadon,
heinän, korjuu, oli koonnut kaiken Elsassin talonväen, milloin
juttelemaan ystävikseen muuttuneiden naapurien, Ramspacherien,
kanssa, kun nämä pimeän tullen palasivat tasangolta, ja toivo nähdä
tiellä Xavier Bastianin tytärtä, se se oli, joka silloin johti hänen
askeliaan. Mutta vielä useammin nousi hän Heidenbruchiin. Ulrich
herrasta oli tullut hänen uskottunsa, ja samalla oli Jean antanut
hänelle tehtävän. Hän oli sanonut: »Minulla ei ole enää toivoa saada
Odilea. Sisareni naimisliitto estää omani. Mutta voinhan kuitenkin
kysyä sen mieltä, jolle olen rakkauteni tunnustanut. Tahdon päästä
varmuuteen siitä, mikä nyt jo särkee sydäntäni, vaikka se minulle on
vasta vain pelko. Kun herra Bastian on saanut tietää, että Lucienne
on herra Farnowin morsian tai että hän tulee siksi, — ja se tapahtuu
kyllä pian, jos iso-isä toipuu, — silloin menkää hänen luokseen ja
puhukaa hänelle puolestani; hän on vastaava teille, tuntien asian.
Sitten kerrotte minulle, kieltäytyykö hän ikinä antamasta tytärtään
Farnowin langolle vai vaatiiko hän koetusaikaa, — minä suostun siihen,
vaikka se olisi kuinka pitkä! — vai rohkeneeko hän, — jota muuten en
luule, — olla välittämättä hälinästä, jonka sisareni naimisliitto tulee
herättämään.»

Ulrich herra oli luvannut.

Keskivaiheilla elokuuta katosi Philippe Oberléta riuduttuva kuume.
Vastoin lääkärin luuloa palasivat voimat sangen nopeasti. Pian oli
varmaa, että sairaan vankka ruumiinrakennus oli voittava taudinpuuskan.
Ja aselepo, jota Joseph Oberlé oli pitänyt isänsä suhteen, päättyi.
Vanhusta, joka oli palannut kuoleman hylkäämän sairaan surulliseen
asemaan, alettiin kohdella kuten muita, säälittä.

Mitään uutta kohtausta ei sattunut isän ja pojan välillä. Kaikki kävi
ilman melua. 22 p:nä Elokuuta, kun he päivällisen jälkeen istuivat
salissa, jonne Victor juuri oli kantanut kahvin, sanoi tehtailija
vaimolleen:

— Isä on nyt parantumaan päin. Ei ole enää syytä viivyttää herra von
Kassewitzin käyntiä. Ilmotan siis sinulle, Monique, että se tapahtuu
näinä päivinä. Tee niin hyvin ja anna isälle tietoa siitä, koska sinä
olet ainoa, joka häntä voi lähestyä. Ja on tärkeää, että kaikki täällä
käy säännöllisesti, ilman että millään on yllätyksen tai pettymyksen
leimaa. Oletko samaa mieltä?»

— Et siis tahdo vielä siirtää tätä käyntiä?

— En.

— No, sitten ilmotan asiasta.

Samana iltana kirjotti Jean Heidenbruchiin, jonne hän ei voinut lähteä:

»Eno, vieraan tulo on nyt varma. Isä ei salaa sitä, ei edes
palvelijoilta. Hän tahtoo nähtävästi, että huhu sisareni naimisliitosta
leviäisi. Jos siis näinä päivinä kuulette jonkun alsheimilaisen
lausuvan ilmi suruansa tai suuttumustaan meidän tähtemme, niin silloin,
rakas eno, menkää kuulustamaan, tokko unelmallani vielä on elämisen
oikeutta. Sanokaa, että Philippe Oberlén pojanpoika rakastaa Odilea».




XII.

HUMALANKORJUU.


Pyhän Odilian juurelle, hiukan viinitarhojen alapuolelle, syvään
hiekkamaahan, johon oli sekaantunut vuoristosta lentänyttä lehtiruhkaa,
olivat herra Bastian sekä muut Alsheimin tilanomistajat ja arentimiehet
pystyttäneet humalistonsa. Nyt oli se aika käsissä, jolloin kukissa on
runsaimmin tuoksuavaa humalapölyä, tuo lyhyt aika, josta on niin vaikea
pitää vaaria.

Siksi pistäysivätkin humalanviljelijät usein humalistoissansa.
Kaupanhierojia kuljeskeli kylissä. Ostajain ja myyjäin kuultiin
keskenään kiistelevän, vertaillen toisiinsa Würtembergin, Badenin
suuriherttuakunnan, Böömin ja Elsassin humaloita. Sanomalehdet alkoivat
levittää tietoja kuuluisimpain viljelyspaikkain, Hallertaun, Spaltin ja
Woluzachin ensi hinnoista.

Eräs müncheniläinen juutalainen oli tullut herra Bastianin luo
muutamana sunnuntaina, elokuun 26:ntena, ja sanonut:

— Würtembergissä näyttää lupaavalta ja Badenissa saadaan hyvä sato;
meidän puolessamme, tuolla Spaltissa, Baijerissa, maksamme humaloista
satakuusikymmentä frangia viidestäkymmenestä kilosta, koska humalat
siellä ovat rikkaita lupuliinista kuin rypäle mehusta. Täälläpäin on
kuivuus vahingottanut. Voin kuitenkin tarjota teille satakaksikymmentä
frangia sillä ehdolla, että heti korjaatte humalanne. Ne ovat valmiit.

Herra Bastian oli myöntynyt ja kutsunut humalan noukkijattaria kokoon
päiväpalkkalaisikseen elokuun 28:nneksi. Samana päivänä oli kreivi von
Kassewitzin määrä tulla Joseph Oberlén luo.

Aamulla varhain, kun ilmassa jo tuntui lämmin henkäys, olivat
naiset lähteneet kulkemaan kohti n.s. »Alsheimin ylänköjä», jonne
humalatarhoja oli kaaren muotoon istutettu. Muutaman satasen metriä
metsän reunasta seisoi korkeita salkoja kuin sotarintamassa, viheriöitä
köynnöksiä kantaen. Ne näyttivät suipoilta lehtiteltoilta, tai
ennemminkin tapuleilta, sillä aina äärimmäisestä kärjestä maahan
saakka heiluili niissä miljoonittain pieniä käpysiä humalapölyn
peittämine, harmaine suomuineen, aivan kuin tuulen soittelemia kelloja.
Kaikki tiesivät päivän merkkitapahtuman: herra Bastianin luona on
humalankorjuu. Isäntä, joka oli noussut ennen päivänkoittoa, oli
jo tullut humalistoonsa; hän tutki joka vartta, laski hyötyään ja
puristeli rikki sormiensa välissä yhden noista pienistä käpysistä,
hienoista kuin mustiini, joiden tuoksu houkutteli mehiläisiä puoleensa.
Taampana, sänkipellon vaolla, seisoi satoa odottamassa kahdet kapeat
rattaat, joiden eteen oli hevonen valjastettu, ja niiden vieressä
arentimies Ramspacher kahden poikansa, Augustinin ja François'in,
sekä renkinsä kerällä. Tietä pitkin, joka johti suoraan tänne saakka,
astelivat naiset ylöspäin epätasaisena jonona: kolme etupäässä, sitten
viisi, jotka sulkivat koko tien, ja lopuksi yksi, ainoa ijäkkäämpi
heidän joukossaan. Jokaisella oli yllään työhame ja -liivi ohuesta,
haalistuneesta, kuluneesta kankaasta, paitsi kuitenkin leipurin
tyttärellä, Idalla, jonka sininen, valkotäpläinen puku oli milt'ei
uusi, ja eräällä toisella Alsheimin hienohelmoista, lukkarin tummalla
Juliettella, jolla oli uusmuotinen röijy ja valko- ja punaruutuinen
esiliina. Useimmat olivat ilman hattua, ihon ainoana suojana tukka,
ja kaikki vaaleat hiusvärit olivat edustettuina. He astuivat tyynesti
ja raskaasti. Olivat nuoria, raikkaita, ja nauroivat. Arentitalon
pikkupojat, jotka istuivat työkonin selässä lähdössä pellolle,
ja niittymiehet, joita oli asettunut niitynkulmaan, viikatteen
levätessä työttömänä pehmeässä apilaassa, käänsivät päätään ja
seurasivat katseellaan noita maatyössä harvoin nähtyjä työntekijöitä:
pesijättäriä, ompelijattaria ja opissaolevia, jotka kuin juhlaan
menossa kulkivat herra Bastianin humalistoa kohden. Sanojen sipinä,
josta ei voi selkoa saada, kiiri miesten luokse kastehelmiä kuivaavan
tuulen kerällä. Ilma oli kirkas. Jotkut vanhukset, jotka noukkivat
pudonneita hedelmiä hajallaan kasvavien omena- ja pähkinäpuiden alta,
oikaisivat hekin selkäänsä ja katsoa siristivät nähdessään metsätiellä
tuon tyttöparven, joka asteli ilman koreja, jollaiset aina on
mustikkain ja vadelmain poimijoilla.

He saapuivat humalistoon, jossa kahdeksassa rivissä kasvoi
kahdeksansataa humalanvartta, ja katosivat sinne kuin jättiläismäiseen
viinitarhaan. Herra Bastian jakoi tehtävät ja ilmotti, että oli
alotettava tienpuolimmaisesta osasta. Silloin vanha arentimies, hänen
kaksi poikaansa ja renkinsä tarttuivat kukin humaloiden painosta
raskaaseen salkoonsa; kärhet, suomuskellot ja lehdet värähtivät, ja
kun polvistuneet naiset olivat leikanneet varret poikki maan tasalta,
pääsivät kohotetut riuvut irti, taivutettiin alas ja niiden kantamat
köynnökset ryöstettiin. Varret, lehdet ja kukat putoilivat ja pantiin
kasaan rattailla poisvietäväksi. Nyt eivät työntekijämme viivähtäneet
poimiakseen humalakäpyjä, joita revittiin irti vasta iltapäivällä
Alsheimissa, arentitalon pihalla; vaan miehet ja naiset, jo yltä
päältä keltaisessa pölyssä ja lehtiruhkassa, hyörivät kaadettujen
salkojen paljaiksi riisumisessa. Kitkerä, terveellinen lemu tuli yhä
tuntuvammaksi; päivätyöläisten joukko sohisi, aivan kuin olisi ollut
ennenaikaiset viininkorjuut, ja heidän melunsa kiiri yli aukean,
viljavan Elsassin äärettömän lakeuden, yli niittyjen, peltojen ja
apilamaiden, missä aurinko jo alkoi lämmittää.

Päivänpaiste, rauhaisuus äsken päättyneen yön jäljiltä, täysi vapaus,
jota ei heille ollut joka päivä suotu, miesten läsnäolon synnyttämä
vaistomainen veikistely, vieläpä halu olla iloluontoiseksi tunnetun
herra Bastianin mieliksi, teki meluavan riemukkaiksi lapset ja nuoret
tytöt, jotka humaloita korjasivat. Ja kun eräs arentitalon rengeistä,
hevosen hiukan hengähtäessä, ääneen virkahti: »Eikös kukaan laula?»
niin lukkarin Juliette, jolla oli säännölliset piirteet, niin kauniit,
syvät silmät ja somasti sykerölle kammattu tukka, vastasi:

— Minäpä tiedän kauniin laulun!

Vastatessaan silmäili hän tilanomistajaa, joka istui tupakoimassa
sänkipellon lähimmällä penkereellä ja katseli rakkaudella milloin
humalistoaan, milloin Elsassia, joka hänellä aina oli mielessä.

Jos se on kaunis, niin laulahan, sanoi isäntä. Sietävätkö santarmien
korvat sitä kuulla?

— Ei juuri.

— No, käänny sitten metsään päin; siellä eivät santarmit usein kulje,
koska heillä ei siellä ole mitä juoda.

Työhönsä kumartuneet, ja toiset, jotka seisoivat suoraksi ojentuneina,
nauroivat hiljaa, sillä he inhosivat santarmeja. Ja kaunis Juliette
alotti, tietysti Elsassin murteella, yhden noita lauluja, joiden
tekijät eivät välitä pistää puumerkkiään tekeleittensä alle, vaan
runoilevat salassa.

Ääni oli jotenkin laaja ja erittäin puhdassointuinen:

»Elsassin humalaa olen leikannut, — se maasta kasvoi, jota raadamme, —
vihreä humala on aivan omamme, — ja meidän myös punainen multa!»

— Hyvä! sanoi vakavana herra Bastianin arentimies.

Tämä otti piipun suustaan paremmin kuullakseen.

»Se kasvoi laaksossa, — ja läpi laakson on paljon kulkenut, — kansaa
kirjavaa, monet tuulet, ahdistukset, — vaan meillä on ystävämme.

»Me juomme olvessa, kenen maljan tahdomme, — ja sanoja ei ole
huulillamme, — mutta sanat on sydämessämme, — mistä mitään ei hävittää
voi.»

Nuorten ja vanhain raskaat, jykeät päät jäivät hetkeksi
liikkumattomiksi Julietten lopetettua. Odotettiin jatkoa. Laulu
ja elämä oli nostanut hymyn tyttöjen huulille; herra Bastianin ja
Ramspacherin silmät olivat menneisyyden muistot panneet loistamaan.
Molemmat pojat olivat käyneet totisiksi. Juliette ei laulanut enää:
jatkoa ei ollut.

— Luulenpa, että mylläri on laulun tekijä, sanoi herra Bastian. No,
ystävät, kiirehtikääpä! Tuolla jo menee ensimmäinen rattaallinen
Alsheimiin. Kaikki täytyy olla noukittuna ja kuivumaan pantuna ennen
yötä.

Miehet ja naiset, paitsi nuori, pitkä François, jonka oli määrä
marraskuussa lähteä sotapalvelukseen — hän näet oli ottanut rattaita
kuljettaakseen — kaikki muut kumartuivat jälleen humalanvarsien ääreen.
Mutta samassa vastasi lauluun miehen ääni tuolta viidakosta ison
metsän laidassa, pensaitten ja villien viiniköynnösten seasta, jotka
muodostivat kuin hetalereunuksen vuoriston korkeille puille.

Kuka kulki siellä? Ken oli kuullut? He luulivat tuntevansa äänen: se
oli kova, epätasainen ja kulunut, mutta siinä oli nuoruuden-intoa. Ja
syntyi kuiskailuja:

— Se on hän! Hän ei pelkää...

Ääni vastasi samalla karkealla murteella:

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — on sydämeni solminut tuskaan, —
on sydämeni solminut riemuun, — se rakkauden nauharuusu on!

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu, — se on kuin lintu suurisiipi, —
mi vuorten poikki voi lentää — ja katsella vuorten yli.

»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — se on kuin sururisti, jota
kannamme — muistona heistä, — joiden sydän oli kuin meidän.»

Ääni tunnettiin. Kun laulu lakkasi, alkoivat humalan poimijat ja
poimijattaret jutella Ulrich herrasta, joka, joskin hän vain armosta
sai elää Elsassissa, kuitenkin oli puheissaan rohkeampi kuin muut
Saksan elsassilaiset alamaiset. Kuta kauemmas isäntä eteni, sitä
enemmän naurettiin ja puheltiin humalistossa.

Herra Bastian asteli tapansa mukaan raskain ja varmoin askelin metsän
laitaan asti, josta ääni oli kuulunut, ja tunkeusi tammien suojaan.
Laulaja oli nähnyt hänen tulevan ja odotti häntä. Ulrich Biehler istui
sammaleisella kalliolohkareella, avopäin ja väsyneenä päivänpaisteessa
kulkemisesta. Hän oli toivonut laulullaan saavansa vanhan ystävänsä
Xavier Bastianin kiipeämään tänne hänen luokseen. Eikä hän ollut
erehtynyt.

— Minulla on täällä paikka sinua varten, sinä humalan kerääjä! hän
huusi jo kaukaa, osottaen suurta, vuoren juurelle kahden puun väliin
vierinyttä hiekkakivilohkaretta, jolla hän istui.

Joskin olivat hyviä tuttuja, eivät Ulrich herra ja Alsheimin
kylänvanhin usein toisiaan tavanneet. Heitä ei liittänyt toisiinsa
mikään läheinen suhde, vaan enemmän yhteiset mielipiteet, yhteiset
pyrinnöt ja muistot. He olivat ystävykset, ja vanha Elsass luki heidät
uskollistensa joukkoon. Se riitti tekemään tapaamisen hauskaksi ja
annetun merkin ymmärretyksi. Ulrich herra oli tuuminut itsekseen,
ett'ei herra Bastian, annettuaan työväelleen tointa, mahtaisi olla
pahoillaan pienestä vaihtelusta. Hän oli laulanut vastaukseksi
Juliettelle, ja herra Bastian tuli. Heidenbruchin erakon kalpeilla,
hienoilla kasvoilla kuvastui, hänen kohteliaasta tervehdyksestään
huolimatta, liikutusta ja levottomuutta, jota hänen oli vaikea kätkeä.

— Vielähän sinä laulat, sanoi herra Bastian, puristaen Ulrich herran
kättä, sinä metsästät ja sinä vaeltelet vuoristossa!

Hän istuutui huohottaen kivelle, jalat sananjalkoihin hautauneina, ja
katseli alaspäin viettävälle rinteelle, joka kasvoi tammia, pyökkiä ja
pensaita.

— Näennäisesti kyllä kaikkea tuota! Olen vaeltaja, metsänhoitaja, olen
kulkuri; sinä sitä vastoin olet vähimmin liikkuva ihminen maailmassa.
Minä käyn katselemassa, sinä viljelet; ne ovat itse asiassa kaksi
uskollisuuden lajia. Kuule, Xavier, minun olisi sinulle puhuttava
eräästä asiasta, joka on sydämelläni.

Herra Bastianin kankeat piirteet värähtivät, paksut huulet liikahtivat,
ja kokonaan muuttunut ilme kertoi, että tämä mies oli hyvin tuntehikas.
Mutta kun hän samalla oli harvasanainen, ei hän vastannut mitään. Hän
odotti.

— Tahtoisin laskea sydämellesi erään asian, joka on kuin omani. Se,
joka pyysi minua tulemaan luoksesi, on rakkain sukulaiseni... Xavier,
sinulle puhun suoraan: oletko aavistanut, että sisarenpoikani Jean
rakastaa tytärtäsi Odilea?

— Olen.

— No?

Katseet, jotka olivat tähystäneet kauas eteenpäin, kohtasivat äkkiä
toisensa, ja miehet pelästyivät kumpikin, toinen kiellosta, jonka taisi
lukea, toinen tuottamastaan tuskasta.

— Ei, sanoi herra Bastian, ja ääni kävi ankaraksi voittaakseen
liikutuksen, joka pyrki sitä vapisuttamaan, minä en voi.

— Sitä odotin... Entä jos kerron sinulle, että he molemmat rakastavat
toisiaan...

— Ehkä... Minä en voi!

— Sinulla lie sitten painava syy?

— Niin on.

— Mikä?

Herra Bastian osotti sormellaan vesakon välitse Oberlén talon etusivua.

— Se, että tuohon taloon tänäpäivänä menee Strassburgin prefekti
vieraaksi!

— Minulla ei ollut lupaa kertoa sitä sinulle, ja ennenkuin sinulle
puhuisin, piti minun odottaa, että tapaus olisi tunnettu.

— Tunnettuhan se on. Koko Alsheimin kauppala on saanut sen tietää
palvelijain kautta. Vakuutetaanpa, että herra von Kassewitz tulee
pyytämään Luciennen kättä sisarenpojalleen luutnantti von Farnowille.

— Tiedän sen.

— Ja sentään tahtoisit...

— Niin.

— Että antaisin tyttäreni Jean Oberlélle, jotta tyttö saisi
appi-isäkseen hallituksen ehdokkaan tulevissa vaaleissa ja
preussiläisen upseerin langokseen?

Ulrich herra kesti herra Bastianin harmistuneen katseen ja vastasi:

— Niinpä niin. Jean kärsii siitä kovin, mutta syy ei ole hänen. Mistä
löydät toisen, joka olisi enemmän sinun ja tyttäresi arvoinen?

— Mitä tekee hän vastustaakseen sisarensa avioliittoa? Hän on täällä.
Vaitiolollaan hän myöntyy... Hän on raukka...

Ulrich herra keskeytti hänet kädenliikkeellä.

— Eipähän, hän on luja.

— Ei kuten sinä, joka ainakin olet osannut sulkea talosi.

— Se oli omani.

— Ja oikeuteni on sanoa: ei kuten minä. Kaikki nuoret sietävät liian
paljoa, rakas ystävä. Minä en ryhdy politiikkaan. Minä vaikenen ja
raadan Elsassini maata Talonpojat, jotka epäilemättä minua rakastavat,
mutta alkavat otaksua minun hierovan sovintoa, ovat jo epäluuloisia
minua kohtaan, ja saksalaiset taas, kaikenkarvaiset ja kaikenarvoiset,
kammoksuvat minua. Mutta Jumala sen tietää, että se vain lujittaa
minua, ja mieltäni en muuta. Minä kuolen, vanha, koskematon viha
sydämessä, ymmärrätkö, koskematon...

Hänen silmissään välähti kuin salametsästäjän, joka varmoin,
vapisemattomin käsin ojentaa pyssynsä vihollistaan kohden.

— Et suotta ole vanhan sukupolven miehiä, Xavier. Mutta ei saa tehdä
vääryyttä. Tuossa pojassa, jonka olet hyljännyt, jott'et olisi meidän
kaltaisemme on hänessäkin rohkeutta!

— Annas kuulla!

— Eikö juuri hän ole selittänyt, ett'ei rupea hallitusalalle?

— Koska maa miellytti häntä enemmän, ja tyttäreni myös!

— Ei, ensi sijassa siksi, että hän on elsassilainen.

— Ei kuten me, sen takaan.

— Uudella lailla. Heidän täytyy elää saksalaisten keskellä, he saavat
opetuksensa saksalaisissa kymnaaseissa, ja heidän tapansa rakastaa
Ranskaa edellyttää enemmän kuntoa ja lujaluontoisuutta, kuin mitä
meidän aikoina vaadittiin. Ajattelehan, että kolmekymmentä vuotta on
kulunut!

— Niin tosiaan!

— Ja etteivät he ole nähneet tuota aikaa, että heidän rakkautensa on
vain traditsioonia, mielikuvitusta, tai jotain, joka on veressä, ja
että esimerkkejä unhotuksesta on lukuisasti heidän ympärillään.

— Jeanilta ei tosiaankaan ole tuota esimerkkiä puuttunut!

— Siksi täytyy tehdä hänelle oikeutta. Ajattele, että tyttäresi hänelle
jouduttuaan perustaisi rikkaan ja mahtavan kodin... Upseeri ei koskaan
tulisi asumaan Alsheimissa, ei edes kauan Elsassissa... Pian olisi
hänestä vain nimi jäljellä ...

Herra Bastian laski raskaan kätensä Ulrich herran olalle ja äänellä,
joka tuskin salli ruveta pitempiin puheisiin, sanoi:

— Kuulehan, ystävä, kun sanon sanasen: siitä ei tule mitään, sillä
minä en tuota avioliittoa halua, ja kaikki minun sukulaiseni, sekä
elävät että kuolleet, minua siitä soimaisivat. Ja lopuksi vaikka minä
suostuisinkin, Ulrich, on rinnallani toinen, omaani voimakkaampi tahto,
joka ei koskaan ole taipuva, näetkös, ei koskaan...

Herra Bastian liukui alaspäin sananjalkain seassa, ja olkapäitään
kohauttaen ja päätään pudistellen, kuten se, joka ei enää mitään
tahdo kuulla, hän laskeusi päiväpalkkalaistensa luo. Kun hän oli
kulkenut kaadetun humalistonsa rivien välit ja torunut kutakin
työskentelijöistä, lakkasi nauru, ja Alsheimin tytöt ja arentimiehen
pojat ja arentimies itse, jotka seisoivat kumarruksissaan paahtavaksi
käyneessä auringonpaisteessa, jatkoivat hiljaisina iloisesti alettua
työtään.

Ulrich herra oli jo matkalla ylös erakkomajalleen Pyhällä Odilialla.
Hän oli alla päin ja mietti, mitä vakavia seurauksia herra Bastianin
kielto tulisi tuottamaan Jeanin kohtaloon nähden, ja häntä pelotti
kertoa sanomaansa sisarenpojalleen. Toivomatta, uskomatta onnistuvansa,
hän tuumi keinoa, miten taivuttaa Odilen isää, ja suunnitelmat
surisivat hänen ympärillään kuin auringon huumaamat paarmat, jotka
seurasivat vaeltajaamme hänen hitaasti ylös kavutessaan. Virrat
lauloivat. Rastaita, noita kesän enteitä, lenteli, ilman sinessä
kimpoellen, syvänteiden yli, lähemmä viinitarhoja ja tasangon hedelmiä.
Mutta kaikki oli turhaa: Ulrich herra oli surusta menehtymäisillään.
Hän ajatteli vain sisarenpoikaansa, joka oli saanut niin kehnon
palkan Alsheimiin palaamisestaan. Ja puiden väliltä, mutkaisen polun
käänteestä hän katseli Oberlén taloa.

Ken tällä hetkellä olisi sinne astunut, olisi huomannut sen tavattoman
hiljaiseksi. Kaikki siellä kärsivät. Philippe Oberlé oli, kuten
tavallisesti, syönyt aamiaisen omassa kamarissaan. Rouva Oberlé oli
miehensä nimenomaisesta vaatimuksesta suostunut tulemaan huoneestaan
alakertaan, sitten kun herra Kassewitzin tulosta ilmotettaisiin.
»Mutta sanon sinulle edeltäpäin», oli hän lausunut, »ett'en sekaannu
koko asiaan. Sinun tahdostasi olen läsnä, koska minut pakotetaan
tuota henkilöä vastaanottamaan. Minä teen, mihin suorastaan olen
velvotettu, mutta en enempää.» — »Olkoon niin!» oli herra Oberlé
vastannut. »Lucienne, Jean ja minä juttelemme hänen kanssaan. Siinä
on kyllin.» Heti aterian jälkeen oli tehtailija mennyt puiston
toiseen päähän, omaan työhuoneeseensa. Jean, joka ei osottanut
erittäin innostunutta mielialaa, oli puolestaan lähtenyt ulos,
luvaten palata ennen kello kolmea. Lucienne oli siten yksin suuressa
keltaisessa salissa. Kaunis, harmaa, yhtenäinen puku yllään, ainoana
koristuksenaan kahdesta kultarahasta tehty, ruokasalin tyyliin
muovailtu vyönsolki, hän asetteli ruusuja kristallimaljakkoihin ja
vaasehin, joiden läpihohtoinen, väritön posliini muodosti vastakohdan
samettipäällyksisen kaluston räikeänheleälle sävylle. Luciennen
ajatukset olivat kuin pelaajan, joka näkee ulottamansa pelin lähestyvän
loppuaan ja huomaa voittavansa. Hän itse oli kaksissa äskeisissä
iltaseuroissa Strassburgissa välittänyt tuon asian, josta puuttui
vain sopimuksen tekijäin allekirjotus: Joseph Oberlélle oli luvattu
Elsassissa virallisen ehdokkaan paikka ensimmäisessä piirissä, missä
sija tulisi avonaiseksi. Herra von Kassewitzin käynti merkitsi samaa
kuin välipuheen allekirjoitus. Vastustus, kuten rouva Oberlén, vaikeni,
tai hajosi kuulumattomiin ja supistui nureaan mielialaan, kuten
iso-isän. Nuori tyttö läksi uunin luota kullatun pöydän ääreen, joka
kannatti kuvastinta, peilaili itseään ja arveli, että huulet liikkuivat
niin somasti, kun hän aivan hiljaa toisteli: »Herra prefekti.» Yksi
seikka häntä häiritsi ja tunkihe hänen voiton-ylpeyteensä: täydellinen
yksinäisyys, joka oli syntynyt hänen ympärilleen.

Palvelijatkin näyttivät sopineen olla poissa, kun heitä tarvittiin.
Turhaan soi kello. Joseph Oberlén oli täytynyt aamiaisen jälkeen itse
mennä toimistohuoneeseen tapaamaan isänsä kamaripalvelijaa, tuota
vankkaa, kelpo elsassilaista, joka arveli olevansa kuin koko perheen
palveluksessa. »Victor, pukeutukaa vastaanottamaan sitä henkilöä, joka
tulee kello kolmen aikaan.» Victor oli punastunut ja vaivalloisesti
saanut sanotuksi: »Kyllä, herra.» — »Teidän tulee pitää vaaria vaunujen
tulosta ja seisoa ulkoportaitten luona.» — »Kyllä, herra.» Annettuaan
tämän lupauksen, joka epäilemättä loukkasi hänen sisimpiä tunteitaan,
Victor pujahti pois, pakeni ja tuli vasta kolmannella tai neljännellä
soitolla aivan pelästyneenä ja väittäen, ett'ei ollut kuullut.

Strassburgin prefeksi tulee! Tuota samaa sanaa, jonka Lucienne oli
lausunut, punnitsi rouva Oberlé omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Kuin
myrskypilvi laskeusi se vanhan elsassilaisen vastustaja-edustajan
mieleen, ijäkkään metsäherran Philippe Oberlén, joka oli vaatinut
olla itsekseen; hermostuttavasti kutkutti se Joseph Oberlén sormia
hänen kirjottaessaan asiakirjeitä sahan toimistossa tai kuuntelemaan
pysähtyessään; surullisesti, kuin jonkin ylevän kuolinkellot, kaikui
se herra Bastianin hylkäämän Jeanin sydämessä; ja se se oli pääaihe,
johon humalanriipijäin vuoroin vilkastuva, vuoroin haipuva keskustelu
kymmenissä eri muodoissa palasi.

Sillä arentitalon vaimot ja tytöt sekä päiväpalkkalaiset, jotka
aamulla olivat olleet työssä humalistossa, olivat aamiaisen jälkeen
kokoontuneet Ramspacherin kapeaan, pitkään pihaan. Istuen tuoleilla tai
jakkaroilla, oikealla puolellaan kaha ja vasemmallaan kasa humaloita,
he repivät irti kukkia ja heittivät pois paljaaksi riivityt varret.
He olivat kahdessa rivissä, toinen pitkin navetan, toinen pitkin
asuinrakennuksen seinää. Siten syntyi kuin kuja vaaleahiuksisia
päitä, ja vartaloita, jotka liikkuivat lehtipaljouden seassa, humalan
köynnöksenä kulkiessa naisesta naiseen liittäen heidät toisiinsa.
Ajoportin kautta, joka pihan toisessa päässä oli selkiselällään
Alsheimin kauppalan kohdalla, näkyi useita vastapäätä sijaitsevia
taloja päätyineen, puuparvekkeineen ja litteine kattotiileineen.
Tätä tietä saapui joka puolitunti uusi kuormallinen humalaköynnöksiä
arentitalon hevosen vetäminä. Arentimiehellä, vanhalla Ramspacherilla,
oli oma paikkansa suuressa vajassa, joka oli asuinrakennuksen edessä,
ja sen edustalla istuivat ensimmäiset humalakäpyjä irrottavista
naisista. Tässä rakennuksessa, jonka suurta kattoa kannatti toisella
puolella seinä ja toisella Vogeesien kuusten sydänpuusta veistetyt
pylväät, suoritettiin suurin osa arentitalon töistä ja säilytettiin
sen enimmät aarteet. Siellä puserrettiin viinirypäleet, siellä
puitiin syksy- ja talvikuukausina viljaa, sinne ahdettiin nurkkiin
työkojeita, rattaita, lankkuja, rakennustarpeita, tyhjiä tynnöreitä ja
hiukan heiniä. Sinne myös oli sijoitettu rivi suuria, päällekkäisiä
puulaareja, kerroksittaisia seulapohjia, joille humala joka vuosi
pantiin kuivamaan. Arentimies ei koskaan luovuttanut muille tätä
mieluisaa tointa. Hän oli siis nytkin paikallaan kuivauslaitoksen
edessä, jonka ensi hyllyt jo olivat täynnä, ja tikapuilla seisoen hän
tasaisiin kerroksiin levitti poimittuja humaloita, joita hänen molemmat
vanhemmat poikansa toivat hänelle koreissa. Naisia hiukan huumasi
päättyvän elokuun iltapäiväkuumuus ja tuoksu muserretuista lehdistä
sekä kukista, joita he mykersivät käsissään kuin pieniä hajupusseja.
Vielä enemmän kuin aamulla humalistossa kaikui naurua, ja kysymykset ja
tuumailut synnyttivät kymmenittäin vastauksia. Välistä antoi oma työ
aihetta tuohon vilkkaaseen sananvaihtoon; välistä myös naapuri, joka
kulki pihan läpi, missä aurinko ja pöly teki kaiken aivan valkoiseksi;
mutta varsinkin äskettäin tunnetuiksi tulleet tapahtumat: prefektin
käynti ja Luciennen luultava avioliitto.

Lukkarin kaunis Juliette oli nostanut keskustelun vireille, sanoen:

— Uskokaa minua: Victor on kertonut muurarin pojalle, että prefekti
tulee puolentunnin päästä! Luuletteko, että liikahdan paikaltanikaan,
kun hän ajaa ohi!

— Hän näkisikin liian sorjan tytön, sanoi Augustin Ramspacher,
viedessään kahta koria humalakukkia. Rumat vaan menevät näkyviin.

Ida, joka oli nostanut ylös sinisen, täplikkään hameensa, karjakko
Octavie, joka piti palmikoitua tukkaansa niskaan käärittynä, missä se
oli kuin kultainen sädekehä, ja Reine, räätälin köyhä tytär, ja muut
vastasivat nauraen:

— No, en vaan minäkään! Enkä minä! Enkä minä!

Ja tuo ainoa vanha nainen, joka auttoi nuoria tyttöjä, mutisi:

— Olen kyllä köyhä kuin kirkonrotta, mutta mieluummin menköön hän
muiden luo kuin minun, mokomakin prefekti!

— Aivan niin!

Kaikki puhelivat vapaasti. Sanat kimmahtelivat seinistä ja haipuivat
yhdessä naurunpurskahdusten ja kahinan kerällä, jota lehdet niitä
kuljetettaissa ja mykerrettäissä synnyttivät. Kuitenkin istui vajan
puolihämärässä parrukasalla eräs, joka leukaansa kättä vasten nojaten
kuunteli, ja tämä kuuntelija oli Jean Oberlé. Mutta Alsheimin asukkaat
alkoivat jo tuntea tuon nuoren miehen, joka viisi kuukautta oli elänyt
heidän keskuudessaan. He tiesivät hänet hyvin elsassilaismieliseksi.
He aavistivat, että Jean par'aikaa oli paossa Bastianin arentimiehen
luona, koska ei hyväksynyt isäänsä, joka kunnianhimolleen uhrasi niin
paljon ja niin monta ihmistä. Hän oli tullut pihaan sen verukkeen
nojalla, että tahtoi levätä ja istua kalveessa, mutta oikeastaan siksi,
että voitonriemuisen Luciennen läsnäolo oli hänelle tuskaksi. Ja
kuitenkaan ei hän vielä tiennyt herra Bastianin ja enonsa aamuisesta
keskustelusta. Hänen onnettomaan mieleensä nousi jälleen ajatus
Odilesta, mutta hän karkotti sen pois pysyäkseen lujana, sillä pian oli
hän tarvitseva kaiken järkevyytensä ja kaiken voimansa; toisin kerroin
katseli hän tylsästi humalan noukkijattaria ja koetti olla huvitettu
heidän työstään ja heidän puheistaan; usein luuli hän kuulevansa
vaunujen ratinaa ja kohottausi puoliksi, muistaen luvanneensa olla
kotona herra von Kassewitzin tullessa.

Julietten ääni jatkoi tavattomalla innolla:

— Mitä tuon Strassburgin prefektin tarvitsee tulla Alsheimiin? Me
tulemme vallan hyvin toimeen ilman saksalaisia!

— He ovat vannoneet tehdä itsensä kammotuiksi, lisäsi heti vanhempi
arentimiehen pojista, jaellen humalavaroja naisille, joilta ne olivat
lopussa. Niinpä näyttää siltä kuin kieltäisivät he, minkä voivat,
ranskaa puhumasta.

— Esimerkiksi minun serkkuni François Joseph Steiger, sanoi räätälin
pikku Reine. Santarmi väitti kuulleensa hänen huutaneen majatalossa:
»Eläköön Ranska! »Luulenpa, että enempää ei serkkuni osaakaan ranskaa.
Siinä oli kyllin. Serkkuni sai kaksi kuukautta vankeutta.

— Serkkusi huusi sentään! Mutta Albertschweilerissä he ovat kieltäneet
erästä lauluseuraa harjottelemasta ranskankielisiä lauluja!

— Entä ranskalainen silmänkääntäjä, joka tässä eräänä päivänä tuli
Strassburgiin? Ettekö tienneet siitä? Sanomalehdethän siitä kertoivat.
He antoivat hänen maksaa esiintymisoikeudesta, vuokrata salin,
painattaa ilmotukset, ja sitten he sanoivat: »Kaiken pitää tapahtua
saksaksi, rakas ystävä, tai menkää tiehenne!»

— Mutta pahin tapahtui herra Haasille, hänelle, joka maalaa rakennuksia.

— Mitä sitten?

— Hän tiesi vallan hyvin, ettei enää sovi maalata ranskalaista
puotikylttiä. Herra Haas, jonka tunnen, ei olisi ruvennut
siveltimellään lakia rikkomaan. Mutta hän luuli kumminkin voivansa
vähän vernissata erästä ilmotustaulua, jossa jo ammoisista ajoista
oli seisonut ranskaksi: »Paitakauppa.» He kutsuivat hänet eteensä ja
uhkasivat oikeudenkäynnillä, koska hän vernissansa avulla säilytti tuon
kirjotuksen... Nähkääs, se tapahtui viime lokakuussa.

— Ohho! Herra Hamm olisi kyllä mielissään, jos sade, tuuli ja ukkonen
heittäisivät kumoon majatalomme kyltin, jossa yhä seisoo ranskaksi:
»Valkoinen kyyhkynen», kuten jo tapahtui »Haikarassa.»

Vanha Josephine, mustikkain poimijatar, virkahti arentimiehen vaimolle,
joka juuri ilmestyi talon kynnykselle:

— Surullinen Elsass! Kuinka iloinen se oli meidän nuoruudessamme! Eikö
totta, rouva Ramspacher?

— Niin, karkotuksia, oikeusjuttuja, vankeutta turhista syistä,
sellaista on nykyjään. Poliisi on kaikkialla!

— Parempi, kun pidät suusi kiinni! huusi Ramspacher moittivalla äänellä.

François, nuorempi pojista, puolusti äitiä ja vastasi:

— Ei täällä ole ketään petturia. Ja voiko siitä vaieta? He ovat liian
tylyjä. Siksi niin paljon nuoria siirtyy maasta.

Hämärästä nurkastaan katseli Jean noita nuoria tyttöjä, jotka
kuuntelivat hartain katsein: muutamat istuivat liikkumattomina ja
työstään kohonneina, toiset yhä kumartuivat edestakaisin vihreitä
köynnöksiä riipien.

— Tehkää toki työtä, älkääkä lörpötelkö! kuului uudelleen isännän ääni.

— Viime tammikuussa tuomitsi Savernen oikeus yhtenä päivänä
sataseitsemänkymmentä hurjapäätä, sanoi Juliette ja tukka heilahteli
hänen naurustaan, sataseitsemänkymmentä!

François, pitkä, luiseva, huolimaton poika, joka par'aikaa oli aivan
lähellä Jean Oberléta, kaasi kuivaushyllylle korillisen humaloita ja
kumartui sitten Jeanin puoleen:

— Grand-Fontainen luona on hyvä mennä rajan poikki, hän sanoi hiljaa.
Paras ylimenopaikka, herra Oberlé, on Grand-Fontainen ja Minières'in
välillä... Raja on aivan vastapäätä kuin ulospistävä kärki. Missään se
ei ole niin lähellä; mutta täytyy varoa metsänvartijaa ja tullimiehiä.
He pidättävät usein ihmisiä, kysyen, minne he menevät.

Jean säpsähti. Mitä tämä merkitsi? Hän alkoi:

— Miksi puhuttelette minua?...

Mutta nuori talonpoika oli kääntynyt pois ja jatkoi työtään. Varmaan
hän oli kertonut itsestään. Hän oli uskonut omat aikeensa alakuloiselle
ja hiljaiselle kansalaiselleen, jota hän tahtoi huvittaa, hämmästyttää,
tai ehkäpä hänen myötätuntoaan herättää.

Mutta Jeania liikutti tämä luottamus.

Sointuva ääni huusi:

— Kas tuolla on vaunut kauppalaan tulossa! Ne ajavat kohta herra
Bastianin lehtikujan ohi!

Kaikki humalan noukkijat kohottivat päätään.

Pikku Franzele seisoi pylvään vieressä, joka kannatti avonaista
porttia. Eteenpäin kumartuneena, ruumiin yläosa aidan ulkopuolella
ja kutritukka tuulessa heiluen, hän katseli oikealle, mistä kuului
pyörien ratinaa. Naiset pihalla keskeyttivät työnsä. He kuiskailivat:
»Prefekti! Tuolla! Hän ajaa ohi!»

Arentimies, jonka naisten äkkinäinen vaikeneminen ja pienokaisen ääni
houkutteli työstään ladossa, kääntyi pihaan päin, missä poimijattaret
liikkumatta kuuntelivat pyöräin ratinaa ja lähestyväin hevosten
kapsetta. Hän komensi:

— Sulje ajoportti, Franzele!

Ja mutisten lisäsi hän:

— En tahdo heidän näkevän, millaista minun talossani on!

Lapsi työnsi toisen puoliskon kiinni ja huudahti sitten uteliaana, pää
vielä ulkona:

— Oi, kuinka se on hassua! Eipä hän vaan voi kehua monta ihmistä
nähneensä... Hänen tähtensä tuskin kukaan lie vaivannut itseään...
Saksalaiset siellä vain ovat, tietysti... He ovat kaikki tuolla
»Haikaran» luona...

— Panetko kiinni! tiuskasi arentimies vihaisena.

Tällä kertaa häntä toteltiin. Toinen puolisko läjähti toiseen.
Toistakymmentä läsnäolijaa kuuli vaunujen vierivän läpi hiljaisen
Alsheimin kauppalan. Jokaisessa hämärässä nurkassa oli silmiä ruutujen
takana. Mutta kukaan ei tullut ovenkynnykselle, ja kukkasarkojen
raivaajat puutarhoissa näyttivät siihen määrään työhönsä kiintyneiltä,
etteivät mitään kuulleet.

Kun vaunut olivat puolen kilometrin päässä arentitalosta, siirtyivät
kaikki mielikuvituksessaan Oberlén puistokäytävään, ja ottaen taas
kouraansa humalanvarsia tytöt ja vaimot uteliaina tuumivat, mitähän
herra Oberlén poika aikoi tehdä, ja katsahtivat salaa vajaan päin.

Jean ei ollut siellä.

Hän oli noussut, ett'ei pettäisi antamaansa lupausta, ja saapui
juoksusta kalpeana kasvitarhan portille, juuri kun prefektin hevoset
tilan toisessa päässä ajoivat puiston portista sisään.

Koko talo tiesi jo siitä. Lucienne ja rouva Oberlé istuivat uunin
luona. He eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Tehtailija oli puolen
tuntia sitten palannut toimistostaan ja pannut ylleen takin, jota
hän käytti Strassburgin matkoillaan, sekä valkoiset pikeeliivit.
Kädet levällään ruutujen takana, hän katseli vaunuja, jotka lähenivät
kiertäen nurmikkoa.

Kaikki kävi, niinkuin hän oli suunnitellut. Tuo virallinen
henkilö, joka juuri oli saapunut hänen tilalleen, toi herra
Oberlélle vakuutuksen saksalaisten mielisuosiosta. Äkkinäinen
ylpeydentunne värähdytti häntä, ja mielikuvituksessaan hän jo näki
valtiopäiväpalatsin...

— Monique, sanoi hän kääntyen ja kuin pitkästä matkasta hengästyneenä,
onko poikamme viimeinkin tullut?

Rouva Oberlé, joka näytti niin hennolta keltaisessa nojatuolissaan oven
luona, vastasi, kasvot liikutuksen vallassa:

— Hän tulee, sillä hän on luvannut.

— Varmaa vaan on, ett'ei hän ole täällä. Ja kreivi von Kassewitz
tulee... Entä Victor? Otaksun hänen olevan ulkoportailla antaakseen
tietoa meille, kuten olen käskenyt?

— Niin luulen minäkin.

Raivoissaan vaimonsa pakollisesta alistuvaisuudesta ja moitteesta, joka
häntä vielä tässä alistuvaisuudessakin kohtasi, kulki Joseph Oberlé
huoneen poikki, veti rajusti vanhan kellon nyöristä, ja aukaisten
eteisen oven, vakuutti itseään, ettei Victor ollut paikoillaan.

Hänen täytyi vetäytyä takaisin, sillä kellon viimeisiä kertoja
helähdellessä kuului ulkoportailta askelia.

Joseph Oberlé asettui vaimonsa luo uunin viereen, vastapäätä ovea.
Hiekka narskui askelten alla graniittisilla ulkoportailla.

Joku oli sittenkin noudattanut kellon kutsua. Ovea survaistiin; ja
hetkistä myöhemmin näki Oberlén perhe vanhan keittäjättärensä Salomén,
joka kalmankalpeana, kiristetyin hampain aukaisi oven, ja herra von
Kassewitz astui hänen ohitsensa sisään.

Tämä kookas, harteikas herrasmies oli puristettu pitkään, ahtaaseen
takkiin. Hänen kasvoissaan ikäänkuin yhtyi kaksi ristiriitaista
ainesta: otsa oli kupera, poskipäät pyöreät, nenä pyöreä, mutta
ulkonevat kulmakarvat, viikset ja lyhyt parta, jotka karkeissa
kierteissä törröttivät ihosta, suippenivat ulospäin. Tätä naamaa,
suippoa kuin ratsumiehen nuolenkärki ja pyöreää kuin hänen kilpensä,
elähytti kaksi läpitunkevaa, vilkasta silmää, jotka varmaan olivat
siniset, sillä ripset olivat kellertävät, mutta ne jäivät kokonaan
silmäkarvojen kätköön, kun herra von Kassewitzilla sitä paitsi oli
tapana rypistää silmäluomiaan. Tukka oli harvaa ohimoilla ja kammattu
takaraivosta korviin päin.

Joseph Oberlé lähestyi ja sanoi saksaksi:

— Herra prefekti, teette meille suuren kunnian... Että todellakin
näitte sen vaivan...

Virkamies tarttui herra Oberlén ojennettuun käteen ja puristi sitä.
Mutta hän ei vilkaissut häneen eikä seisahtunut. Hänen raskaat
askelensa kajahtelivat salin hienolla villamatolla. Katse oli
kohdistettu hentoon, surupukuiseen olentoon uunin luona. Ja hän
tervehti, kumartaen useaan kertaan mahtavaa, jäykkää vartaloaan.

— Herra kreivi von Kassewitz, sanoi herra Oberlé; sillä prefektiä ei
ollut ennen esitetty talon rouvalle.

Tämä nyykäytti hieman päätään eikä vastannut mitään. Herra von
Kassewitz oikaisihe, odotti toista tervehdystä, mutta teki sitten
päätöksensä ja tervehti punastunutta, hymyilevää Luciennea,
teeskennellen hyvää tuulta, jota hän ehkä ei tuntenut.

— Muistan nähneeni neidin Hänen Ylhäisyytensä maaherran luona, sanoi
hän. Strassburg ei tosiaan ole niinkään lähellä Alsheimia! Mutta
minulle on kerrottu, että matka tänne maksaa vaivan, sillä täällä on
suurempiakin ihmeitä nähtävänä kuin Vogeesien rauniot, herra Oberlé...

Hän nauroi tyytyväisenä ja istuutui keltaiselle sohvalle, selin valoon
ja vastapäätä uunia. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen, joka oli
asettunut hänen viereensä ja kysyi:

— Eikö poikanne ole kotona?

Herra Oberlé kuunteli hetkisen levottomana.

Hän saattoi vastata:

— Tuossa hän on, herra prefekti.

Nuori mies astuikin sisään. Ensimmäiseksi huomasi hän äitinsä. Se
sai hänet epäröimään. Hänen nuoret, herkät silmänsä rävähtivät
hermostuneesti, kuin olisi niitä haavotettu. Äkkinäisesti kääntyi
hän sohvaan päin, puristi vieraan ojennettua kättä ja vakavasti,
kylmäverisempänä ja vähemmän hämmentyneenä kuin isä, sanoi ranskaksi:

— Tulen kävelyltä, herra prefekti. Minun täytyi juosta, jott'en
myöhästyisi; sillä olin luvannut isälleni olla täällä teidän
tullessanne.

— Kovin ystävällistä, sanoi nauraen virkaherra. Me puhumme saksaa
arvoisan isänne kanssa; mutta kyllä voin jutella toisellakin kielellä
kuin omallamme.

Hän jatkoi ranskaksi, pannen painon sanojen ensi tavuulle.

— Puistonne, herra Oberlé, ja vieläpä itse pikku Alsheim on herättänyt
mieltymystäni. Se on hyvin sievä... Ympäristönne väestö lienee
vastahakoista ja ainakin melkein näkymätöntä, sillä äsken ajaessani
kylän läpi näin tuskin ainoatakaan elävää sielua?

— He ovat pelloillaan, sanoi rouva Oberlé.

— Kuka on kylänvanhin?

— Herra Bastian.

— Niin oikein, minä muistan. Perhe on, siltä näyttää, aivan
vanhoillinen.

Hän katsoi kysyvästi molempiin naisiin ja Jeaniin, kääntäen äkisti
jykevää päätään heidän puoleensa. Hän saikin kolme vastausta.

— Vanhoillisia he kyllä ovat, sanoi Lucienne, mutta kelpo ihmisiä.

— Vanhan ajan ihmisiä, siinä se, sanoi rouva Oberlé.

— Ainakin hyvin kunnioitettavia.

— Ymmärrän, mitä tarkotatte...

Prefekti teki karttavan liikkeen.

— Jos vaan kulkee suoraa tietään...

Isä pelasti aseman.

— Meillä on teille niin vähän uutta näytettävänä, herra prefekti;
mutta ehkä tehtaani teitä huvittaisi? Se on täpötäysi ja vilkkaassa
liikkeessä, voin vakuuttaa. Siellä on sata työmiestä ja käyviä koneita,
ja siellä leikataan lankuiksi tai katkaistaan parruiksi kuusia, joiden
oksain alainen runko on kaksikymmentä metriä. Haluttaako teitä sitä
nähdä?

— Kyllä, kernaasti.

Keskustelu, joka täten sai uuden käänteen, kävi heti vapaammaksi.
Oberlén perheen tehdasliikkeen alkuperästä, Vogeesien puista,
vertailuista saksalaisen ja ranskalaisen tavan välillä hakkauttaa
metsiä, edellisillä kun hallitus sen suorittaa, jälkimäisillä
metsäpalstojen ostajat itse ne hakkauttavat metsäherran valvonnan
alla, siitä taisi jokainen sanoa sanansa. Lucienne innostui, rouva
Oberlé vastasi puolisonsa kysymyksiin ja Jeankin puhui. Virkaherra oli
mielissään tulostansa.

Isänsä viittauksesta Lucienne nousi soittaakseen kamaripalvelijaa
tuomaan virvokkeita. Mutta hän ei ennättänyt ottaa askeltakaan.

Ovi aukeni, ja Victor, joka äsken ei ollut paikoillaan, tuli näkyviin
punaisena, hämmentyneenä ja silmät maahan luotuina. Hänen vasempaan
käsivarteensa nojausi, niin suorana kuin mahdollista pysytellen,
iso-isä Philippe Oberlé.

Kaikki ne viisi, jotka olivat jutelleet keskenään, olivat seisaallaan.
Palvelija pysähtyi ovella ja vetäytyi pois. Vanhus astui yksin sisään
keppinsä varassa. Philippe Oberlélla oli yllään hieno puku terveytensä
ajoilta. Avonaista takkia koristi kunnialegioonan nauha. Ankara
liikutus oli hänet aivan muuttanut. Hän näytti kahtakymmentä vuotta
nuoremmalta. Hän läheni hitaasti, hiukan etukumarassa; mutta päätään
kantoi hän tanakasti pystyssä, ja katse oli kiinnitetty yhteen ainoaan
henkilöön, saksalaiseen virkamieheen, joka seisoi sohvan luona. Hänen
jykeä leukansa vapisi ja vääristyi, aivan kuin olisi hän äännellyt
kuulumattomia sanoja.

Oliko Joseph Oberlé itse erehtynyt vai tahtoiko hän pettää muita? Hän
kääntyi herra von Kassewitzin puoleen kummastuneena ja sanoi varoen:

— Herra prefekti, isäni hämmästyttää meitä tulemalla tänne alas; en
luullut hänen yhtyvän meidän joukkoomme.

Vanhan edustajan jännittynyt katse kohdistui raskaitten silmäluomien
alta yhäti saksalaiseen, joka pysyi tyynenä ja äänettömänä.

Kun Philippe Oberlé oli kolmen askelen päässä herra von Kassewitzista,
hän pysähtyi. Vasemmalla, vapaalla kädellään otti hän takkinsa taskusta
kivitaulun, jolle oli kirjotettu pari riviä, ja ojensi sen kreivi von
Kassewitzille. Tämä kumartui, mutta oikaisihe sitten ylpeästi:

— Herra!

Joseph Oberlé oli jo tarttunut pieneen kivilaattaan ja luki seuraavat,
harvinaisella päättäväisyydellä piirretyt sanat: »Tämä on minun kotini,
herra!»

Vanhan elsassilaisen silmät lisäsivät: »Menkää pois täältä!» Eikä katse
painunut lainkaan alas. Eikä se hellittänyt vihollisestaan.

— Tämä on liikaa! sanoi Joseph Oberlé. Mitä, te isä tulette tänne
häväisemään vieraitani!... Anteeksi, herra, isäni on vanha, kiihtynyt,
vanhuuttaan hiukan höperö...

— Jos olisitte nuorempi, herra, sanoi vuorostaan herra von Kassewitz,
menisimme paljon pidemmälle... Ja tekisitte hyvin, jos muistaisitte,
että te olette myös minun luonani, Saksassa, saksalaisella maalla,
ja ett'ei edes teidän ikäisenänne ole viisasta siellä solvaista
hallitusta...

— Isä kulta, sanoi rouva Oberlé kiiruhtaen tukemaan vanhusta, minä
rukoilen... Tehän teette itsenne sairaaksi. Liikutus on liian ankara...

Tapahtuikin jotain tavatonta. Philippe Oberlélle oli raju viha, joka
hänessä riehui, antanut voimaa ojentua milt'ei suoraksi. Hän näytti
jättiläismäiseltä. Hän oli herra von Kassewitzin mittainen. Ohimosuonet
pullistuivat, veri syöksi poskiin, silmät saivat loistetta. Mutta
samalla hänen puolikuollut ruumiinsa vapisi, ja tahdottomat liikkeet
veivät hänen heikot, keinotekoiset voimansa. Hän viittasi rouva
Oberléta väistymään ja olemaan häntä tukematta.

Lucienne oli kalpea; hän kohautti olkapäitään ja lähestyi herra von
Kassewitzia:

— Tämä on vain yksi näytös perheemme murhenäytelmästä, herra. Älkää
huoliko siitä, vaan tulkaa kanssamme tehtaaseen. Sallikaa minun mennä,
iso-isä!

Tämä ei välittänyt hänestä. Uhkamielisen näköisenä meni Lucienne
Philippe Oberlén ja herra von Kassewitzin välitse, joka vastasi
ainoastaan:

— En syytä teitä, neiti, häväistyksestä, jota minulle on osotettu...
Ymmärrän aseman, ymmärrän.

Sanat lähtivät vaivoin puristuneesta kurkusta. Raivostuneena, päätään
pidempänä kaikkia muita paitsi Philippe Oberléta, herra von Kassewitz
käännähti koroillaan ja meni ovea kohden.

— Tulkaa, olkaa niin hyvä, sanoi Joseph Oberlé, väistyen prefektin
tieltä.

Lucienne oli jo ulkona. Rouva Oberlé, yhtä sairaana liikutuksesta
kuin vanhus, joka ei ollut huolinut hänen avustaan, juoksi eteiseen
kyynelten tukahuttamana ja läksi huoneeseensa, missä hän purskahti
itkuun.

Jean jäi yksin saliin vanhan talonherran kanssa, joka oli ajanut
vieraan luotaan. Hän lähestyi:

— Iso-isä, mitä olette tehnyt!

Hän olisi tahtonut lisätä: »Se on hirveä loukkaus. Isä ei anna anteeksi
sitä. Koti on täydelleen särjetty.» Hän olisikin niin sanonut. Mutta
hän nosti silmänsä vanhaan taistelijaan, joka seisoi vielä pystyssä
päin, mutta oli juuri uupumaisillaan. Hän huomasi iso-isän katselevan
häntä ja näki, että vanhuksen viha nousi huippuunsa, rinta kohoili ja
kasvot vääntyivät irvistykseen. Ja äkkiä kajahti keltaisessa salissa
omituinen, karhea, voimakas, käheä ääni hermostuneina nykäyksinä:

— Mene! Mene! Mene! Mene!

Lopuksi muuttui se aivan kimeäksi. Sitten se katkesi. Ja suu auki
vanhus horjahti, kaatuen lattialle.

Huuto oli kuulunut läpi talon. Rouva Oberlé tunsi tuon äänen, jota
ei enää milloinkaan saatu kuulla, ja huoneensa avoimen oven kautta
hän taisi erottaa sanat. Herra Oberlén korvissa sitä vastoin, jonka
tuo hirveä ääni saavutti milt'ei puutarhan toisessa päässä, lähellä
sahaa, ei se ollut muuta kuin raivon ja tuskan huuto; sanoja hän ei
enää voinut kuulla eikä edes aavistaa. Hän kääntyi vielä kerran,
kulmakarvojaan rypistäen, tehtaan saksalaisten päällys- ja työmiesten
tervehtiessä herra von Kassewitzia eläköön-huudoilla. Sitten hän jatkoi
matkaansa heitä kohden.

Rouva Oberlé juoksi ensimmäisenä saliin, hänen jäljessään Victor
ja sitten Salomé, vallan kalpeana ja kädet levällään, huutaen:
»Kuulinko todella Philippe herran äänen?»; sitten tulivat kuski ja
puutarhuri, jotka epäilivät lähestyä, mutta olivat uteliaat näkemään
tätä tuskallista kohtausta. He tapasivat Jeanin ja hänen äitinsä
polvistuneina Philippe Oberlén viereen, joka hengitti vaivalloisesti
ja makasi aivan hervottomana. Ponnistus, liikutus, suuttumus olivat
vieneet sairaan voimat. Hänet nostettiin maasta, pantiin istumaan
nojatuoliin, ja jokainen mietti keinoja, millä elvyttää häntä.
Neljänneksen tuntia juostiin edestakaisin salin ja ensi kerroksen
väliä. Noudettiin etikkaa, suoloja, eetteriä.

— Johan minä ajattelin, että herra saa kohtauksen, sanoi Victor;
aamusta aikain oli hän kuin pois suunniltaan. Voi, kas nyt liikuttaa
hän hiukan silmiään... Kädet ovat kylmät.

Puiston perältä kajahti voimakkaita huutoja:

— Eläköön herra prefekti!

Lauhkea tuuli kantoi ne saliin, missä ei ennen koskaan ollut moisia
sanoja kaikunut. Philippe Oberlé ei näyttänyt kuulevan. Kuitenkin hän
muutaman minuutin kuluttua antoi merkin, että hänet vietäisiin omaan
huoneeseensa.

Joku nousi nopeasti ulkoportaita ja, ennenkuin edes sisään ennätti,
kysyi:

— Mikä täällä taas on? Mitä tuollainen huutaminen merkitsee... Ah, isä!

Hän muutti ääntään ja sanoi:

— Luulin, että sinulle, Monique, oli sattunut hermokohtaus... Mutta
kuka täällä sitten huusi?

— Hän!

— Hänkö? sanoi herra Oberlé, se on mahdotonta!

Hän ei uskaltanut uudistaa kysymystään. Isä kulki Jeanin ja
kamaripalvelijan tukemana, vavisten ja rentona salin poikki.

— Jean, sanoi rouva Oberlé, pidä hyvä huoli kaikesta. Älä jätä
iso-isää. Minä tulen kyllä jälleen ylös.

Puoliso oli pidättänyt hänet käytävässä. Rouva Oberlé halusi, että
Jean poistuisi. Kun hän sitten oli yksin miehensä kanssa — katetuilta
portailta, aivan ylhäältä, kuului vielä askelten kolinaa, vaatteen
kahinaa ja kehotuksia: »Nostakaa! Pitäkää varanne käänteissä!» — kysyi
tehtailija:

— Mitä hän sitten huusi?

— Hän huusi: »Mene! Mene!» Noita sanojahan hän usein käyttää,
tiedäthän...

— Ainoita, jotka hän osaa lausua vihansa osotteeksi... Hän ei siis
sanonut muuta?

— Ei; tulin kiireesti alas ja löysin hänen makaamasta pitkällään
maassa; Jean seisoi vieressä.

— Onneksi ei herra Kassewitz ollut läsnä tässä toisessa näytöksessä.
Ensimmäisessäkin oli kyllin. Totta tosiaan, on kuin koko talo olisi
liittoutunut löytääkseen tästä meille niin kunnioittavasta käynnistä
tilaisuutta häväistykseen ja loukkaukseen: isä, ja Victor, joka ei
hävennyt ruveta hourailevan vanhuksen kumppaniksi, Jean, joka oli
hävytön, ja sinä...

— Luulinpa, ett'ei sinulla olisi syytä moittia minua!

— Sinua ensi sijassa! Sinut, joka olet sieluna tässä vastarinnassa,
sinut voitan... Minä sinut voitan, sen takaan!

— Ystävä-parka, sanoi vaimo pannen kätensä ristiin, sitäkö vielä
ajattelet?

— Juuri sitä.

— Mutta et sinä voi kuitenkaan kaikkea voittaa!

— Sen saamme nähdä.

Rouva Oberlé ei vastannut, vaan kiiruhti ensi kerrokseen. Uusi huoli,
toisella tavalla raskas kuin pelko miehen uhkauksista, kalvoi häntä.
»Mitä tarkotti iso-isä?» mietti hän. »Vanhus ei houraile... Hänellä
on muistinsa tallella, hän valvoo kotiaan, ajatuksensa ovat aina
järkevät... Kunpa vaan Jean ei olisi häntä ymmärtänyt samoin kuin minä!»

Portaitten yläpäässä tapasi hän poikansa, joka tuli vanhuksen huoneesta.

— Mitä kuuluu?

— Toivon, ett'ei ole vaaraa; hän voi paremmin ja tahtoo olla yksin.

— Entä sinä? kysyi äiti tuskaisesti, tarttuen poikansa käteen ja vetäen
häntä Jeanin omaan huoneeseen päin. Entä sinä?

— Mitä, minäkö?

Kun äiti oli sulkenut oven jälkeensä, asettui hän Jeanin eteen. Hän
näytti aivan kalpealta ikkunain valossa, ja katse oli kiinnitetty pojan
silmiin:

— Ymmärsithän, mitä iso-isä tarkotti?

— Ymmärsin.

Äiti koetti hymyillä, mutta se ei onnistunut tuo tuskaisen sielun
ponnistus.

— Niin, eikö totta, hän huusi: »Mene!» Niinhän usein sanoo vieraille.
Hän tarkotti herra von Kassewitzia... Etkö luule?

Jean pudisti päätään.

— Mutta, rakkahani, eihän hän voinut muitakaan tarkottaa...

— Anteeksi, hän tarkotti minua.

— Oletko mieletön! Iso-isäsi ja sinä olette maailman parhaat ystävät!

— Niin olemmekin.

— Hän ei siis lie tahtonut ajaa sinua salista!

— Ei.

— Siis?

— Hän käski minun jättää kotini.

— Jean!

— Ja kuitenkin iloitsi tuo ihmisraukka kotiintulostasi!

Jean käänsi katseensa äidistä, sillä kyyneleet vierivät rouva Oberlén
silmistä; hän oli tullut poikaansa lähelle ja tarttunut hänen käsiinsä.

— Ei, Jean, hän ei saattanut ajatella sitä... Vakuutan, että olet
väärin ymmärtänyt... Joka tapauksessa, ethän tee sitä? Sano, ettet
koskaan tee sitä!

Hän odotti hetkisen vastausta, mutta turhaan.

— Jean, sääli minua ja vastaa!... Lupaa, ett'et jätä meitä! Oi, mitä
olisikaan koti nyt ilman poikaani? Minullahan ei ole muita... Enkä
mielestäsi ole siis kyllin onneton? Jean, katso minuun!

Jean ei voinut kokonaan vastustaa. Äiti näki jälleen pojan silmät,
jotka katsoivat häneen hellyydellä.

— Rakastan teitä koko sydämestäni, Jean sanoi.

— Tiedänhän sen. Mutta älä lähde!

— Säälin teitä, kunnioitan teitä.

— Älä lähde!

Ja kun ei Jean enää vastannut, kääntyi äiti pois.

— Sinä et tahdo mitään luvata! Sinäkin olet tyly! Olet kuin...

Hän oli sanomaisillaan »kuin isäsi.» Jean ajatteli: »Voin antaa hänelle
muutamaksi viikoksi rauhaa, ja minä teen sen.» Ja koettaen vuorostaan
hymyillä, hän sanoi:

— Lupaan teille, äiti, olla Pyhän Nikolain kasarmissa lokakuun
ensimmäisenä... Lupaan sen teille... Oletteko tyytyväinen?

Äiti pudisti kieltävästi päätään. Mutta Jean, tahtomatta enempää sanoa,
suuteli häntä otsalle ja kiiruhti pois.

       *       *       *       *       *

Alsheimin kauppala puhui tapahtumista herra Oberlén luona. Illan
kuivassa kuumuudessa ja pölyssä, joka leikatusta vehnästä, kukista
ja kuivuneesta sammaleesta leviten hedelmällisenä lenteli kedolta
toiselle, palasivat miehet jalkaisin kotiin; mutta lapset ja
nuorukaiset ratsastivat, ja laskeva aurinko lähetti Vogeesien harjalta
hehkuvaa valoaan, niin että hevosten hännät milloin kullalle, milloin
hopealle hohtivat, milloin taas niiden musta karva oli kuin tulessa.
Vaimot odottivat puolisoitaan ovien kynnyksellä ja heidän lähestyessään
tulivat jo muutaman askelen vastaankin kiireessään levittää tuota
suurta uutista: »Etpä tiedä, mitä tehtaalla on tapahtunut! Sitä
kerrottiin vallan varmana, ja siitä on jo hyvän aikaa! Kuuluu siltä,
kuin olisi Philippe herra vihansa vimmassa saanut puheenlahjansa ja
ajanut preussilaisen ulos.» Useat talonpojista vastasivat: »Puhutaan
kotona, vaimo, kun ovemme on suljettu.» Monet katselivat levottomina
naapuriensa mieltenkuohua ja sanoivat: »Hyväksi lopuksi saamme
santarmit niskoillemme.» Bastianin arentitilalla noukkivat vaimot ja
nuoret tytöt loppuja humalia. He juttelivat vielä, joko nauraen tai
huolestuneina, aina ijän mukaan. Arentimies oli kieltänyt avaamasta
porttia, joka vei kauppalan tielle. Varovana, joskin näöltään hilpeänä,
hän yhä kaateli täysiä korillisia kukkia, joista tuore humalapöly
varisi. Härät ja hevoset, jotka kulkivat pihan läheltä, vetivät ilmaa
keuhkoihinsa ja kurottelivat kaulaansa.

Vähitellen nousivat työntekijättäret, pudistivat esiliinojaan, ja
väsyneinä oikoen nuoria jäseniään, suu auki hengittäen raikasta
tuoksua, joka lehahti kattojen yli, läksivät saamaan yösijaa ja ruokaa
mikä lähempää, mikä kauempaa.

Oberlénkin luona soi ruokakello. Ateriahetki oli lyhyin ja surullisin,
mikä koskaan oli valaissut huoneen heijastelevaa paneilinkia ja
lempeitä värejä. Ei montakaan sanaa vaihdettu. Lucienne ajatteli uutta
estettä, joka oli noussut hänen naimis-aikeittensa tielle, ja herra
von Kassewitzin hirmuista kiihtymystä, Jean ajatteli kotia, joka oli
muuttunut kuin helvetiksi, herra Oberlé kunnianhimoisia toiveitaan,
jotka nähtävästi olivat rauenneet, ja Monique rouva poikansa
mahdollista eroa kodista. Aterian loppupuolella, kun palvelija oli
poistunut, alkoi herra Oberlé puhua, aivan kuin olisi jatkanut jotain
keskustelua:

— Minulla ei ole tapana, kuten tiedät, rakkaani, alistua väkivallan
edessä; se vaan suututtaa minua, siinä kaikki. Olen siis päättänyt
kaksi asiaa: ensiksikin rakennuttaa itselleni toisen talon lautatarhani
paikalle, missä saan olla yksikseni, ja toiseksi jouduttaa Luciennen
avioliittoa luutnantti von Farnowin kanssa. Et sinä, ei isä, eikä
kukaan voi minua siitä estää. Olen luutnantille itselleen juuri
kirjottanut siihen suuntaan.

Herra Oberlé katsahti, kasvoissa sama uhkamielinen ilme, ensin
poikaansa, sitten vaimoonsa. Hän lisäsi:

— Nuorten täytyy saada tavata toisiaan ja vapaasti puhella, kuten
kihlattujen sopii...

— Oi! sanoi rouva Oberlé, asiat...

— Kuten kihlattujen, uudisti herra Oberlé. Niin he ovat minun
tahdostani ja tästä illasta alkaen. Ei mikään voi sitä muuttaa...
Vahinko kyllä, en voi antaa heidän tavata toisiaan täällä. Isä
keittäisi kokoon uuden jupakan, tai sinä — hän osotti poikaansa, — tai
sinä, — ja hän osotti vaimoaan.

— Erehdyt, sanoi rouva Oberlé. Kärsin julmasti tästä aikeesta, mutta en
ole paneva toimeen häväistyksiä tehdäkseni tyhjäksi sinun päätöksiäsi.

— No niin, sanoi herra Oberlé, sinulla on tilaisuus näyttää sanasi
toteen. Olin ajatellut olla sinun mieltäsi kysymättä ja itse saattaa
Luciennen Strassburgiin erään kolmannen henkilön luo, jonka salissa
kihlatut olisivat saaneet yhtyä.

— Sellaista kohtelua en olisi ikinä ansainnut!

— Suostutko siis seuraamaan tytärtäsi?

Hän mietti hetken, sulki silmänsä ja sanoi:

— Suostun.

Hämmästys kuvastui puolison, Jeanin ja Luciennen kasvoilla.

— Sepä hauskaa, sillä itse olisin mennyt vain puolimielelläni mukaan.
On paljon luonnollisempaa, että sinä saatat tytärtämme. Mutta missä
olet ajatellut yhtymisen tapahtuvan?

Monique rouva vastasi:

— Kotitalossani Obernaissa.

Kummastuneina nousivat isä ja poika yht'aikaa. Biehlerienkö talossa
Obernaissa? Poika ainakin ymmärsi äidin suuren uhrauksen. Hän nousi ja
suuteli häntä hellästi. Herra Oberlékin sanoi:

— Niin oikein, Monique. Se on oikein hyvä. Ja milloinka sinulle sopii?

— Niin pian kuin on ilmotettu herra von Farnowille. Itse saat määrätä
päivän ja tunnin. Kirjota hänelle uudestaan, kun hänen vastauksensa on
tullut.

Lucienne, joka muutoin osotti niin vähän hellyyttä äitiä kohtaan,
lähestyi häntä tänä iltana. Pieneen saliin, missä äiti jo pari tuntia
oli virkannut, istuutui Lucienne häntä vastapäätä ja seurasi tarkkaavin
katsein tai ainakin koetti seurata ajatuksen kulkua noilla ryppyisillä,
uurteisilla, yhä vieläkin vilkkailla ja ilmehikkäillä kasvoilla. Mutta
usein emme näe toisen sieluun kuin puoliksi. Ei Lucienne eikä liioin
Jean arvannut, mikä oli saanut rouva Oberlén niin äkkiä tekemään
uhrauksensa.




XIII.

OBERNAIN VALLEILLA.


Toista viikkoa myöhemmin saapui Lucienne äitinsä kanssa Biehlerien
perhetaloon, missä rouva Oberlé oli viettänyt koko lapsuutensa ajan.
Kolmikerroksisena kohosi se vihreine, pieniruutuisine ikkunoineen
ja pykälöityine päätylistoineen Obernain vanhoilla valleilla kahden
muun aivan samankaltaisen talon välillä, jotka olivat nekin samalta
vuosisadalta, kuudenneltatoista.

Rouva Oberlé oli noussut ylös portaita, sanoen talonvartijavaimolle:

— Piakkoin tulee eräs herra kysymään minua. Ottakaa hänet vastaan!

Hän oli astunut suureen huoneeseen ensi kerroksessa, yhteen niitä
harvoja, jotka vielä olivat kalustettuja. Siellä olivat hänen
vanhempansa eläneet ja kuolleet: pähkinäpuinen sänky, ruskea
fajanssiuuni, tuolit samettipäällyksineen, jonka kukkakorimalli
uudistui joka istuimella ja joka selkänojalla, krusifiksi kuperan
lasinsa alla, kaksi itaalialaista maisemaa, matkamuistoja v:lta
1837, kaikki oli entisellä paikallaan ja entisessä järjestyksessä.
Vaistomaisesti hän kynnyksen yli astuissaan etsi ovipieleen ripustettua
vihkivesimaljaa, missä vanhukset olivat huoneeseen tullessaan
kostuttaneet sormiaan, aivan kuin pyhän paikan kynnyksellä.

Molemmat naiset lähestyivät ikkunaa. Rouva Oberlélla oli sama musta
puku kuin vastaanottaissaan Strassburgin prefektin. Ikäänkuin
varjostaakseen monivivahteisia, vaaleita hiuksia oli Lucienne pannut
päähänsä leveälierisen, harmaan olkihatun, jota samanväriset sulat
koristivat. Äidin silmissä hän näytti kauniilta, mutta tämä ei puhunut
siitä. Niin mielellään olisi hän siitä huomauttanut, ell'eivät he
olisi odottaneet Luciennen sulhasta, ja ell'ei jo kodin ulkonäkökin ja
haikeat muistot kunnon elsassilaisista, jotka siellä olivat asuneet,
olisi vielä entisestään suurentaneet hänen tuskaansa.

Hän nojasi ruutuun ja katseli alas puutarhaan, missä lukuisat pyöreäksi
leikatut puksipuut reunustivat kukkasarkoja, katseli sen mutkaisia,
kapeita käytäviä, joiden suojissa hän oli leikkinyt, suureksi
varttunut, unelmansa uneksinut. Puutarhan toisella puolen, kaupungin
valleilla, oli kävelypaikka, ja sinne istutettujen kastanjapuiden
väliltä näkyi sininen tasanko.

Lucienne oli ollut vaiti aina Obernaihin tulosta asti, aavistain, että
hän puheellaan olisi häirinnyt äitiä, joka mietti itsekseen, kykenisikö
saattamaan uhrauksensa loppuun. Nyt tuli hän aivan äidin viereen, ja
äänessään tuo älykäs sointu, joka ensi kerralla niin viehätti, mutta
toisella jo vähemmän, hän virkkoi:

— Te kärsitte varmaan kovin, äiti! Teidän kannaltanne onkin
menettelynne miltei sankarillinen.

Äiti ei kohottanut katsettaan, mutta silmäluomet räpyttivät nopeammin.

— Te teette velvollisuutenne naisena ja siksi ihailen teitä. Luulenpa,
etten kykenisi menettelemään teidän laillanne, siihen määrään
kieltämään oman itseni.

Hän ei ajatellut olla julma.

— Ja sinä tahdot mennä naimisiin? kysyi äiti, äkkiä nostaen päätään.

— Tietysti. Ei nykyjään käsitetä avioliittoa aivan siten, kuin te sen
käsitätte.

Äiti ymmärsi Luciennen hymyilystä törmänneensä tehtyä päätöstä vastaan
ja tunsi, ett'ei hetki ollut väittelylle sopiva. Hän vaikeni.

— Olen teille kiitollinen, nuori tyttö sanoi.

Ja hetken epäröityään hän jatkoi:

— Mutta joku muu syy kuin halu noudattaa isän mieltä on saanut teidät
suostumaan tänne tulemaan... tänne, tapaamaan herra von Farnowia, eikö
totta?

Hänen katseensa kulki pitkin huonetta ja palasi naiseen sileine
tukkanauhoineen, tuohon hintelään, kärsivään naiseen, joka oli hänen
äitinsä. Tämä ei epäröinyt.

— Niin on, sanoi hän.

— Sitä ajattelinkin. Voitteko sen syyn minulle ilmaista?

— Kyllä, kohta.

— Herra von Farnowin läsnäollessako?

— Niin.

Luciennen kasvojen ilme muuttui äkkiä, siihen tuli jotain kovaa.

— Vaikkapa tuskin toinen toistamme ymmärrämme, ei liene mahdollista,
että tahtoisitte vierottaa sulhaseni minusta?

Rouva Oberlén silmänurkkiin kohosi kyynel.

— Oi Lucienne!

— Ei... En sitä luullutkaan... Onko asia tärkeä?

— On.

— Ja koskee minua?

— Ei, ei sinua.

Nuoren tytön huulet avautuivat jatkaakseen, mutta sitten hän
pysähtyi kuuntelemaen, kalpeni hiukan ja kääntyi suoraan oveen päin,
jonne äitikin oli puolittain kääntynyt. Joku tuli ylös portaita.
Talonvartija-vaimo asteli edellä ja saattoi eteiseen Wilhelm von
Farnowin; avonaisesta ovesta näki tämä rouva Oberlén, ja oikaisten
itseään aivan kuin sotilasparaatiin menossa, kulki nopeasti huoneen
poikki sekä kumarsi ylpeää päätään ensin äidille, sitten nuorelle
tytölle.

Hän oli hienoissa siviilivaatteissa. Kasvoilla väreili liikutus,
kalventain hänet. Vakavana sanoi hän ranskaksi:

— Kiitän teitä, rouva.

Sitten katsoi hän Lucienneen, ja vaikk'ei hän hymyillyt, välähti ylpeää
iloa hänen sinisissä silmissään.

Nuoren tytön kasvot olivat yhtenä hymyilynä.

Rouva Oberlé värähti harmista, jota hän koetti pidättää. Suoraan
katseli hän Wilhelm von Farnowin teräksensinisiin silmiin, tämän
pysyessä liikkumattomana, kuin olisi seisonut täysissä aseissa korkean
päällikön edessä.

— Älkää minua kiittäkö, herra. Minulla ei ole mitään osaa tähän.
Mieheni ja tyttäreni ovat kaiken päättäneet.

Farnow kumarsi uudelleen.

— Minä katson itseni vapaaksi enkä tahdo mitään tietää syntyperästänne,
uskonnostanne, armeijastanne, jotka eivät ole minun. Kuten näette,
puhun suoraan. Sanon vielä kerran, että minulle ette ole missään
kiitollisuuden velassa... mutta myös, etten kanna teitä kohtaan
epäoikeutettua vihamielisyyttä. Vieläpä uskon, että olette kelpo
sotilas ja kunnon mies. Uskon sen varmasti, sillä aion ilmaista teille
huolen, joka minua kalvaa...

Hän epäröi hetkisen ja sanoi:

— Kodissamme Alsheimissa sattui kauhea kohtaus, kun kreivi von
Kassewitz oli luonamme...

— Kreivi von Kassewitz kertoi minulle siitä, rouva. Hän neuvoi minua
luopumaan tyttärestänne. Mutta minä en tee sitä. Siihen tarvittaisiin...

Hän naurahti.

... tarvittaisiin keisarin käsky! Olen kunnon saksalainen, kuten
sanoitte. En hevin luovu vallotuksistani. Ja herra von Kassewitz on
vain enoni.

— Te että tiedä vielä, että vihansa vimmassa ja suunnattomassa
surussaan appeni ensi kerran pitkäin vuosien perästä sai takaisin
puheenlahjansa. »Mene! Mene!» huusi hän Jeanille. Minä kuulin nuo
sanat. Juoksin paikalle. No niin, herra, enemmän kuin Philippe Oberlén
näkeminen, kun hän tunnottomana makasi salin matolla, vaikutti mieleeni
poikani ilme ja varmuus siitä, että silloin, juuri silloin hän oli
päättänyt totella ja jättää Elsassin!

— Oh! sanoi Farnow, sepä olisi paha, se!

Hän vilkaisi sorjaan Lucienneen ja näki, että tämä kieltävästi pudisti
vaaleaa päätään.

— Niin, pahahan se olisi, sanoi äiti ymmärtämättä Farnowin ajatusta.
Miten surulliset olisivat vanhuuteni päivät säröisessä kodissa
ilman tytärtäni, jonka te minulta ryöstätte, ilman poikaani, joka
lähtisi pois!... Teitä ehkä hämmästyttää, että minä kerron teille
tämänkaltaisesta huolesta?...

Farnow teki kieltävän liikkeen.

— Nähkääs, jatkoi äiti vilkkaammin, en voinut tässä asiassa toivoa
keltään neuvoa, en apua. Ymmärrättekö? Kenen puoleen kääntyä?
Miehenikö? Hän kiivastuisi; kohta ryhtyisi hän toimiin ja panisi voimat
liikkeelle, ja viikon päästä saisimme kuulla, että Jean on sijoitettu
johonkin keisarikunnan pohjoisista tai itäisistä rykmenteistä...
Veljellenikö? Hän pikemmin yllyttäisi poikaani jättämään Elsassin...
Kuten huomaatte, herra, olette te ainoa, joka jotain voitte vaikuttaa...

— Ja millä tavalla erittäin, rouva hyvä?

— Ah, monella... Jean lupasi minulle astua rykmenttiin. Te voitte
säästää hänet vastaanotosta, jota hän yhä pelkää, voitte luvata hänelle
suojelustanne, hankkia tuttavia, tovereita, voitte puhua hänelle.
Tehän olette hänet tuntenut jo pitkän aikaa. Te voitte estää häntä
vaipumasta synkkiin mietteisiinsä ja panemasta toimeen aikeitaan, jos
hän uudelleen joutuisi kiusaukseen...

Luutnantti oli seisonut levottoman näköisenä, kulmakarvojaan rypistäen.
Viimeiset sanat kuultuaan muuttui hänen ilmeensä.

— Lokakuun ensi päivään on teillä poikanne lupaus. Sen jälkeen otan
minä pitääkseni hänestä huolen.

Sitten juolahti hänelle äskeinen ajatuksensa uudelleen mieleen, ja sitä
kokonaan ilmilausumatta hän mutisi itsekseen:

— Niin, se on kovin paha juttu... se ei saa tapahtua.

Lucienne kuuli.

— Sen pahempi, sanoi hän. Annan ilmi veljeni salaisuuden. Mutta hän
suo minulle anteeksi, kun saa tietää, että äitiä tyynnyttääkseni petin
hänen luottamuksensa... Olkaa rauhassa, äiti. Jean ei jätä Elsassia.

— Kuinka ei?

— Hänelläkin on rakkautensa.

— Missä?

— Alsheimissa.

— Ja ken?

— Odile Bastian.

— Onko se totta? rouva Oberlé kysyi liikutettuna.

— Niin totta kuin tässä seisomme. Hän kertoi minulle kaikki.

Äiti sulki silmänsä; häntä tukehdutti ja povi aaltoili.

— Jumalan kiitos!... Minulla on siis hiukkasen toivoa! Sallikaa minun
itkeä. Kaipaan sitä todella.

Kädellään viittasi hän huonetta eteisen toisella puolen. Ovi sinnekin
oli auki ja valoa tuli suuresta ikkunasta, jonka takaa näkyi puu.

Farnow taivutti kookasta vartaloaan ja antoi Luciennelle merkin, että
seuraisi häntä. Ja nuori tyttö meni saman huoneen poikitse, missä hänen
esi-isänsä olivat eläneet niin syvästi Elsassiansa rakastaen.

Rouva Oberlé kääntyi pois; aivan ikkunan ääressä istuen hän nojasi
otsaansa samoja ruutuja vasten, joiden läpi hän lapsena oli katsellut
raekuuroja ja jääkukkasia ja aurinkoa ja sadetta ja kesätunnelmasta
väreilevää ilmaa, ja koko Elsassia. »Odile! Odile Bastian!» toisteli
vaimo-raukka. Äidin mieleen kuvastui kirkas-ilmeinen nuori tyttö, hänen
hymyilynsä, hänen pukunsa, hänen kotinsa tuolla Alsheimin laidassa,
kokonainen runollisen kaunis kuva täynnä sydämen puhtautta, ja voimansa
ponnistain hän tarrautui siihen kiihkeästi kiinni unohtaakseen tuon
toisen rakkauden, jonka vuoksi hän oli tänne tullut. »Miksikähän ei
Jean ole uskonut minulle aikeitansa?» hän ajatteli. »Tämähän sovittaa
minut tuon toisen suhteen. Se antaa minulle varmuutta: Jean ei jätä
meitä, koska siteistä vahvin kiinnittää hänet kotimaahan... Kenties
meidän aikaa voittain onnistuu murtaa mieheni vastarinta... Olen saava
hänet ymmärtämään, minkä uhrauksen Jean ja minä teemme suostuessamme
tuohon saksalaiseen...»

Mutta viereisestä huoneesta, — sen ainoana kalustona olivat ne
kaksi tuolia, joilla Farnow ja Lucienne istuivat: Lucienne nojasi
kyynäspäätään avonaisen ikkunan laitaan, ja luutnantti istui hiukan
kumarassa, katseli tyttöä ja puhui tavattoman kiihkeästi, — niin,
viereisestä huoneesta kuului joskus naurua. Se koski rouva Oberléhen,
mutta hän ei liikahtanut. Lohdullisena väikkyi yhä Luciennen
esiinloihtima kuva hänen edessään Elsassin ketojen sammuvassa sinessä.

Wilhelm von Farnow jutteli sillä välin, käyttäen hyväkseen lyhyeksi
arvaamaansa aikaa, jolloin hänen oli sallittu tutustuttaa Luciennea
itseensä. Tyttö kuunteli, ja hänen katseensa kulki uneksivana ja kuin
hajamielisenä kattoa, mutta itse asiassa oli hän tarkkaavainen ja
täydensi vastauksiaan hymyilyllä tai merkitsevästi huuliaan nyrpistäen.

Saksalainen puheli: »Te olette loistava vallotus. Teistä
tulee rykmentin upseeriston kuningatar. Onhan siellä jo eräs
ranskalaissukuinen nainen, mutta hän on Itävallassa syntynyt ja ruma.
Sitten on siellä eräs itaalialainen, ja onhan siellä myös saksalaisia
ja englantilaisia. Teissä, neiti, on kaikki ne ominaisuudet, jotka on
heidän kesken siroteltu ja jaettu: kauneutta, älykkyyttä, saksalainen
sivistys ja ranskalainen alkuperä... Kun olemme naimisissa, esitän
teidät Berliinin seurapiireissä... Miten olettekin saattanut kasvaa
Alsheimissa!...»

       *       *       *       *       *

Luciennen luonne oli enemmän ylpeä kuin hellä, ja moiset imartelut
häntä miellyttivät.

Samoihin aikoihin, käyttäen hyväkseen Joseph Oberlén poissaoloa,
tämän kun oli täytynyt lähteä Barrin seuduille, tuli Ulrich herra
sisarenpoikansa Jeanin luo.

Päivät lähestyivät, jolloin nuoren miehen oli mentävä kasarmiin.
Hänelle täytyi siis ilmottaa epäonnistuneesta käynnistä Odile Bastianin
isän luona. Kauan epäröityään, tuntien, että helpompi olisi lähteä
sotaan kuin särkeä nuoret rakkaudentoiveet, oli Ulrich eno tullut
sisarenpojan luo ja sanonut hänelle kaikki. Tunnin verran he jo olivat
jutelleet, tai pikemmin eno yksin oli puhunut ja koettanut lohduttaa
Jeania, joka hänen nähtensä päästi surunsa valloilleen ja itki vapaasti.

— Itke, lapseni, sanoi eno. Nyt juuri äitisikin on läsnä Luciennen ja
tuon toisen ensi kohtaamisessa. Tunnustanpa, etten häntä ymmärrä. Itke,
mutta älä anna masentaa itseäsi. Huomenna tarvitset urheutta. Ajattele,
että kolmen viikon päästä olet kasarmissa. Ei heidän pidä nähdä sinun
itkevän. No niin, vuodet vierivät, sinä palaat luoksemme, ja kukapa
tietää...

Jean pyyhkäisi kädellä silmiään ja sanoi päättävästi:

— Ei, eno.

— Mitä, eikö?

He istuivat jälleen kumpikin sohvannurkkauksessaan, aivan kuin viime
talvena, jolloin he tässä samassa paikassa olivat niin iloisesti
puhuneet tulevaisuudesta. Ulkona teki päivä laskuaan, mutta oli vielä
valoisaa ja lämmin. Äkkiä tapasi Ulrich herra Jeanin surullisilla
kasvoilla tuon saman pontevan ilmeen, joka kerran oli niin elävästi ja
miellyttäen häneen vaikuttanut. Noissa Vogeesien värisissä silmissä
välähteli rypistyneitten kulmakarvain alla. Ja kuitenkin oli silmäterä
liikkumaton.

— Ei, toisti Jean. Teidän täytyy saada tietää, teidän ja erään toisen,
jolle aion sen sanoa: minä en suorita täällä sotapalvelustani.

— Missä sitten?

— Ranskassa.

— Millä äänellä sen sanot! Oletko tosissasi?

— Ei mikään voi olla sen todempaa.

— Ja sinä lähdet heti?

— En, sotaväkeen astuttuani.

Ulrich herra nosti kätensä ilmaan:

— Oletko hullu? Silloin kun se on vaikeinta ja vaarallisinta! Hullu
olet!

Hän alkoi mittailla ikkunan ja peräseinän väliä. Kiihdyksissään hän
teki rajuja liikkeitä, mutta muisti samalla puhua puoliääneen, peläten
jonkun talonväestä kuulevan.

— Miksi vasta sitten? Sillä, totta tosiaan, sehän ensin mieleen
juolahtaa moista kuullessa. Miksi?

— Olin aikonut lähteä ennen rykmenttiin astumistani, sanoi nuori mies
vakavasti. Mutta äiti aavisti jotain sinne päin. Hän otti minulta
lupauksen, että menisin kasarmiin. Siis menen. Älkää koettako saada
minua muuttamaan mieltäni. Se on järjetöntä, mutta minä olen luvannut.

Ulrich herra kohautti olkapäitään:

— Niin, kysymys ajasta on tärkeä syrjäseikka, mutta ei muuta. Paljoa
vakavampi on päätöksen tekeminen. Siksikö sinä aiot lähteä, että
iso-isäsi huusi: »Mene! Mene!»

— En, hän vain ajatteli samoin kuin minä; siinä kaikki.

— Ystäväni Bastianin kieltoko vaikutti päätöksesi?

— Ei sekään. Jos hän olisi suostunut, olisi minun täytynyt tehdä
hänelle sama tunnustus, minkä nyt tänä iltana teille: en aio elää
Saksassa enkä Elsassissa.

— No, sisaresi naiminen kai sitten?

— Niin, se yksin; tuo isku olisi riittänyt karkottamaan minut. Mitä
olisi elämäni nyt Alsheimissa? Oletteko sitä ajatellut?

— Huomaa, Jean: sinä jätät tehtäväsi elsassilaisena!

— En, sillä en voi mitään Elsassin hyväksi. En voisi enää saavuttaa
elsassilaisten luottamusta, kun isäni on saksalaisiin yhtynyt ja
sisareni naimisessa preussilaisen kanssa.

— Sinusta tullaan sanomaan, että olet karannut!

— Tulkootpa sitä minulle sanomaan, kun olen ranskalaisessa rykmentissä!

— Entä äitisi, jätätkö äitisi yksin tänne?

— Se onkin ainoa suurempi vastaväite, nähkääs, ainoa suurempi. Olen
sen tehnyt itselleni... Mutta eihän äiti kuitenkaan voine vaatia, että
uhraisin elämäni, kuten hän itse... Myöhemmin hän jo hyväksyy tekoni,
kun tietää minut vapaaksi sietämättömästä ikeestä, joka häntä itseään
on painanut... Niin, hän antaa anteeksi... Ja sitten...

Jean osotti vihreitä, huippuisia Vogeeseja.

— Ja sitten on tuolla armas Ranska, kuten itse sanotte. Se minua
puoleensa vetää. Sen ääni ensimmäisenä minua kutsui.

— Lapsi! sanoi Ulrich herra.

Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, joka istui paikoillaan ja milt'ei
hymyili.

— Kyllä täytyy kansan olla jaloa, lapseni, jotta se kolmenkymmenen
vuoden vierittyä voi herättää sellaista rakkautta kuin sinun! Missä on
toinen kansa, jota noin kaivattaisiin? Oi tuo siunattu heimo, jonka
ääni vielä sinussa puhuu!...

Hän vaikeni hetkiseksi.

— Mutta en voi jättää sinua tietämättömäksi niistä vaikeuksista ja
pettymyksistä, jotka sinua odottavat. Velvollisuuteni on puhua...
Jean, rakas Jean, kun nyt olet tullut rajan yli ja pyytänyt Ranskan
kansalaisoikeutta lain nojalla, joka sinulle sen voi luvata, mihin aiot
ryhtyä?

— Ainahan voi leipänsä ansaita.

— Älä luota siihen liiaksi. Älä luule, että ranskalaiset ottavat sinut
avosylin vastaan siksi, että olet elsassilainen... Ehkä he ovat olleet
unohtavaisempia kuin me... Joka tapauksessa he ovat kuin se, jolla
on hyvin vanhoja korkoja suoritettavana: niitä vain vitkastellen ja
pahantuulisina maksetaan. Älä luule, että sinua siellä autetaan enemmän
kuin muita.

Sisarenpoika keskeytti:

— Olen tehnyt päätökseni, tuli mitä tuli. Älkää enää puhuko minulle
siitä, eikö niin?

Silloin vaikeni Ulrich eno, joka silitteli harmaata suippopartaansa,
ikäänkuin olisi siitä tahtonut kiskoa irti sanat, jotka niin
vastahakoisesti puhuivat rakasta Ranskaa vastaan. Hän katsoi kauan
Jeaniin; rikostoveruuden hymy levisi leviämistään hänen kasvoilleen.

Lopuksi virkkoi hän:

— Nyt kun olen täyttänyt velvollisuuteni, onnistumatta, olen oikeutettu
tunnustamaan sinulle, Jean, että itse olen joskus ajatellut tuota
samaa... Mitä sanoisit, jos seuraisin sinua Ranskaan?

— Tekö?

— En nyt heti. Minua ei täällä ole muu kiinnittänyt elämään kuin halu
nähdä sinun varttuvan ja kulkevan vanhoja uria... Kaikki tuo särkyy...
Tiedätkö, se olisi mitä parhain keino rohkaista sinua vähemmän lämmintä
vastaanottoa kestämään.

Äskeiset vakavat päätökset pitivät liian suuresti Jeanin mieltä
vireillä, jotta hänellä olisi ollut aikaa puhella tulevaisuuden
suunnitteluista.

— Kuulkaapa, Ulrich eno, tarvitsen teitä muutaman päivän perästä...
Siksi juuri olen kertonut teille päätöksestäni, jotta auttaisitte minua.

Hän nousi, meni kirjakaapilleen, joka seisoi oven luona, otti
esikuntakartan ja sitä auki kieritellen palasi sohvan luo.

— Istukaa viereeni, eno, niin tutkimme maantiedettä.

Hän levitti polvilleen kartan Ala-Elsassin rajasta.

— Olen ajatellut mennä tuosta, hän sanoi. Pitäisi vähän tutkia seutua.

Ulrich eno nyykäytti hyväksyvästi päätään, huvitettuna, aivan
kuin olisi ollut kysymys metsästysretken tai lähestyvän taistelun
suunnitelmasta.

— Grand-Fontaine Minières'issä on sopiva paikka. Näyttää siltä kuin
olisi raja todellakin sillä kohtaa lähinnä Strassburgia. Kuka sinua
neuvoi?

— François, toinen Ramspacherin talon pojista.

— Siihen voit luottaa. Lähdetkö junalla?

— Lähden.

— Minne asti?

— Schirmeckiin, ajattelisin, vai kuinka?

— Ei, se on liian lähellä rajaa ja liian huomattu asema. Sinun
sijassasi astuisin junasta edellisellä asemalla, Russ-Hersbachissa.

— Hyvä. Sieltä lähden edeltäpäin tilatuilla vaunuilla aina
Grand-Fontaineen asti, sitten heittäydyn metsään.

— Me heittäydymme, tarkotat kai!

— Te tulette siis?

Miehet katsahtivat toisiinsa ylpeinä toinen toisestaan.

— Hitto vie! jatkoi Ulrich herra, se hämmästyttää sinua. Sehän kuuluu
minun ammattiini. Maankiertäjä kuin olen, menen minä ensin tutkimaan
aluetta; sitten kun tunnen metsän, niin että yölläkin osaan siellä
kulkea, ilmotan sinulle, onko tuuma hyvä, ja sovittuun aikaan tapaat
minut. Katso, että olet matkailijaksi varustettu: pehmoinen hattu,
säärystimet eikä rahtustakaan tavaraa.

— Tietysti.

Ulrich herra silmäili vielä kerran sorjaa Jeania, joka oli ijäksi
jättämäisillään Oberlén ja Biehlerin perheen kotiseudut ja esi-isiensä
maan.

— Kuinka surullista se sentään on vaarojen viehätyksestä huolimatta!

— Joutavia! sanoi Jean, koettaen hymyillä, saanhan nähdä Reinin alku-
sekä loppujuoksussaan, siellä, missä se vapaana virtaa.

Ulrich herra syleili häntä.

— Rohkeutta, lapseni, ja näkemiin asti! Älä anna aavistaa aikeitasi!
Kelle toiselle aiot ilmottaa niistä?

— Herra Bastianille.

Eno suostui siihen; ja seisoessaan jo kynnyksellä hän osotti viereistä
huonetta, jota Philippe Oberlé ei enää koskaan jättänyt:

— Tuo raukka tuolla! Hän on sentään, niin puolinainen kuin onkin,
enemmän kunnioituksen arvoinen, kuin muut kaikki yhteensä! Jää hyvästi,
Jean!

       *       *       *       *       *

Kului muutamia tunteja, ja Jean istui tapansa mukaan toimistossa.
Mutta hän oli niin hajamielinen, että kaikki työ oli mahdoton. Kun
käskynalaiset, joilla olisi ollut hänelle puhuttavaa, sen huomasivat,
ei yksi päällysmiehistä voinut olla sanomatta kirjureille, jotka olivat
saksalaisia, kuten hän itsekin:

— Saksalainen ratsuväki tekee täällä tuhojaan: herra on puolihullun
näköinen.

He nauroivat kaikki hiljaa yhteisestä isänmaallisesta tunteesta.

Sitten soitettiin päivälliselle. Jean pelkäsi tavata äitiään ja
Luciennea. Jälkimmäinen, joka juuri oli saliin astumaisillaan, pidätti
Jeanin ja puolihämärässä syleili häntä hellästi, rintaansa vasten
puristaen. Kuten kaikkien kihlattujen, tarkotti hänenkin syleilynsä
hänen tietämättään hiukan erästä toista. Mutta ajatus kumminkin
kohdistui Jeaniin. Lucienne kuiskasi:

— Sain tavata häntä kauan Obernaissa. Hän miellyttää minua suuresti,
sillä hänessä on ylpeyttä, kuten minussa. Hän lupasi minulle suojella
sinua rykmentissä. Mutta ei puhuta hänestä pöydässä, eikö niin? Se on
parempi. Äidin käytös oli sopiva. Ihmisparka liikutti minua. Hän ei
jaksa enää... Rakas Jean, minun täytyi häntä rauhottaa ilmaisemalla
salaisuutesi, ja minä sanoin, ett'et jätä Elsassia, koska rakastat
Odilea. Annatko anteeksi?

Hän pisti kätensä veljen kainaloon, ja lähtiessään eteisestä
ruokasaliin, missä herra ja rouva Oberlé jo istuivat, hän sanoi hiljaa:

— Rakas ystävä-parka, tässä talossa on toisen ilo toisen suru.
Katsohan: minä yksin olen onnellinen!

Päivällinen oli lyhyt. Heti sen päätyttyä vei herra Oberlé tyttärensä
biljaardisaliin kyselläkseen häneltä jotain. Äiti jäi hetkeksi pöytään
poikansa viereen, joka oli nykyjään hänen vierustoverinsa. Niin pian
kuin hän oli yksin hänen kanssaan, katosi pakotettu ilme kuin harso
hänen kasvoiltaan. Äiti kääntyi lapseensa, katseli häntä ihaillen,
hymyili hänelle ja sanoi luottavalla äänellä, joka oli hänelle niin
omainen:

— Rakkahani, en jaksa enää! Olen murtunut ja minun täytyy vetäytyä
syrjään. Mutta tahdon tunnustaa sinulle, että äskeisten kärsimysteni
kesken tunsin iloa. Ajattelehan, että siihen asti, niin, aivan totta,
luulin sinun jättävän meidät!

Jean hypähti pystyyn.

— Oi enhän enää sitä usko! älä pelkää!... Olen saanut varmuutta...
Sisaresi kertoi salaisuutena, että kerran saan pienen elsassilaistytön
miniäkseni... Se teki minulle niin hyvää!... Ymmärrän kyllä,
että kesken tätä tapausten paljoutta et ole minulle mitään vielä
ilmaissut... Ja onhan se vielä niin uutta, eikö niin? Miksi vapiset?...
Sillä usko minua, Jean, en minä nyt sinulta mitään vaadi ja pelostani
olen täysin päässyt... Rakastan sinua niin paljon!...

Hänkin syleili Jeania, hänkin puristi häntä rintaansa vasten. Mutta
hänen sydämessään ei piillyt muuta rakkautta kuin se, minkä hän toi
ilmi. Hän muisteli lastaan, kuinka se vielä makasi kätkyeessä, muisteli
menneitä öitä ja kuluneita päiviä, huoliaan, unelmiaan, vaalintaansa,
rukouksiaan lapsensa puolesta, ja hän ajatteli: »Kaikki tuo ei ole
mitään sen rinnalla, mitä vielä ja aina tahtoisin hänen tähtensä tehdä.»

Kun äiti oli mennyt ja Jean oli kuullut hänen aukaisevan oven sairaan
iso-isän luo, jolle äiti ei koskaan heittänyt sanomatta hyvää
yötä, niin hän nousi ja läksi ulos. Hän kulki peltotietä Bastianin
taloa ympäröivälle puistikolle ja sinne piiloutuneena jäi hetkeksi
katselemaan valoa, joka tunkeutui suuren salin ikkunaluukkujen välitse.

Kuului vuorotellen puhuvia ääniä. Hän tunsi niiden soinnun, vaikk'ei
sanoja erottanut. Säännöllisten väliaikain takaa äänet kaikuivat
hitaina ja Jeanin mielestä surullisina. Hän joutui kiusaukseen kiertää
muutamia metrejä talon etusivua ja astua sitten päättävästi saliin. Hän
ajatteli: »Nyt kun olen päättänyt elää poissa Elsassista, nyt kun he
ovat minut hyljänneet isäni valitseman aseman ja Luciennen avioliiton
tähden, ei minulla enää ole oikeutta kysyä mitään Odilelta... Minä
lähden saamatta tietää, kärsiikö hän, kuten minä... Mutta enkö voisi
tavata häntä vielä viimeisen kerran hänen kodissaan, kun ilta on
sulkenut heidät kaikki kolme sydämelliseen tunnelmaansa? En kirjottaisi
hänelle, en koettaisi hänelle puhua; mutta saisin hänet nähdä, veisin
hänestä muassani viimeisen muiston, ja hän aavistaisi, että olen
ainakin säälin arvoinen.»

Mutta hän epäröi kuitenkin. Tänä iltana hän oli liian onneton, liian
heikko. Ennen lokakuun ensimmäistä olisi hänellä kai aikaa vielä
palata? Askeleita lähestyi puutarhan puolelta. Jean katsahti vielä
kerran kapeaan valojuovaan, joka yön läpi loisti salista, missä Odile
valvoi. Ja hän läksi pois.




XIV.

VIIMEINEN ILTA.


Viimeinen ilta oli käsissä. Yöjunalla oli Jeanin määrä lähteä
Obernaista Strassburgiin ollakseen seuraavana aamuna säädettyyn
aikaan, kello seitsemältä, Pyhän Nikolain kasarmissa. Huoneessa, jonka
rouva Oberlé kuukausi sitten oli vuokrannut vastapäätä Pyhän Nikolain
kasarmia, milt'ei Balayeurs-kadun keskustassa, odotti Jeania, kahdelle
tuolille kokoonpantuna, sinikeltainen sotilaspuku, joka vapaaehtoisten
tapaan oli tilattu strassburgilaiselta räätäliltä.

Päivällisen jälkeen oli Jean sanonut äidilleen:

— Sallinette minun lähteä yksin kävelemään? Jättäisin jäähyväiset
Alsheimin maille, joita en nyt niin pitkiin aikoihin saa nähdä.

Äiti oli hymyillyt. Ja Joseph Oberlé oli vastannut:

— Minua et sitten enää tapaa, ystäväni. Huomenna, lokakuun
ensimmäisenä, on maksupäivä, ja minun on työskenneltävä toimistossani.
Ja sitä paitsi en rakasta turhia helliä kohtauksia. Hitto vie, kahteen
kuukauteen et niinkään helposti saa lomaa, myönnänhän sen, mutta sitä
tyytyväisempi olet sitten päästössäsi kotiin. No, syleilehän minua!

Sydämellisemmin kuin itsekään olisi uskonut oli Jean häntä syleillyt
ja lähtenyt Luciennen huutaessa raikkaalla äänellään hänen jälkeensä:
»Näkemiin asti!»

Yö oli omituisen kostea. Ei pilvenhattaraakaan. Oli uusikuu, tähtiä
miljoonittain; vaan taivaan ja maan välillä levisi usvaharso, joka
tosin ei ollut valon tiellä, mutta se hajotti sen, niin ett'ei missään
ollut syvää varjoa, ei missään täysin kirkasta. Perlamohohteinen
utukehä ympäröi esineet. Ilma tuntui lämpimältä hengittää. »Kuinka
on Elsassini suloinen!» kuiskasi Jean aukaistuaan kasvitarhan portin
ja seisoessaan kylän takalistossa, missä hänen edessään tasanko
lepäsi kuun uneksivassa hohteessa, jonka silloin tällöin omena- tai
pähkinäpuun pyöreä varjo katkaisi. Ääretön kaipaus nousi maasta,
jonka syksyn ensi sateet olivat läpitunkeneet. Viljelysmaiden
tuoksua sekaantui sänkipeltohajuihin ja huippuunsa kehittyneen
kasvikunnan voimakkaisiin lemuihin. Vuoristosta puhalteli lempeä
tuuli kantaen laaksoon siemenpölytuoksua männyistä, lakastuvista
mintuista ja vadelmapensaista ja mustikanvarsista ja katajoista, jotka
olivat polkeutuneet kulkijain ja karjan jalkoihin. Jean hengitti
Elsassinsa lemuja ja hän luuli tuntevansa suloista tuoksua pien että
Florimont-vuorelta Colmarin läheisyydessä, missä »yönsoihtu» kukostaa.
Ja hän ajatteli: »Viimeisen kerran! Ei koskaan, koskaan enää!»

Säkeniä ei noussut katoilta, jotka kohosivat vasemmalla puolen
nuorukaisen kulkemaa polkua. Ne olivat kuin kirkon ympärille
veljellisesti yhteenliittyneitä käsiä, ja Jean taisi mielessään
kuvitella kunkin suojissa jonkun tutun tai ystävän asustavan. Näitä hän
vaeltaissansa hetken mietti. Mutta nähtyään peltojen keskellä harmaan,
suuren lehdon, johon Xavier Bastianin talo kätkeysi, haihtuivat
kaikki muut ajatukset. Saavuttuaan ylös arentitalolle, missä vanhempi
Ramspacherin pojista oli hänelle sanonut: »Grand-Fontainen luona on
paras mennä rajan yli», hän kääntyi kirsikkapuukujaan. Ja hän muisti
kaikki vielä ja löysi valkoisen ristikkoportin. Ei ollut ketään
näkyvissä. Mutta mitäpä siitä! Jean aukaisi veräjän, hiipi ruohoista
tienreunaa, tiheästi kasvavien puiden vieritse, aina suuren, valaistun
salin ikkunan alle ja saapui sitten talon kierrettyään Alsheimin kylän
puoleiselle ovelle.

Hän odotti hetkisen, astui sitten eteiseen ja aukaisi oven isoon
huoneeseen, missä Bastianin perhe joka ilta oli koolla.

Siellä he istuivat kaikki kolme lampun valossa, aivan niinkuin Jean oli
mielessään kuvaillut. Isä luki sanomalehteä; toisella puolen ruskeaa
pöytää, joka oli täyteen läjätty valkoista, auki levitettyä palttinaa,
istuivat molemmat naiset, ommellen nimikirjaimia lautasliinoihin,
joiden oli määrä kadota rouva Bastianin liinavaatekaappiin. Ovi
oli auennut hiljaisesti; ainoastaan kankainen ovilista hankasi
parkettilattiaa vasten. Mutta sekä talon ympäristössä että sisällä
huoneissa oli niin rauhallista, että kaikki käänsivät päätään ja
silmiään siristäen katselivat, ken sisään astui.

Herra Bastian näytti hetken epävarmalta ja Jeankin epäröi. Ensi
katseensa sattui Odilen kasvoihin. Hän huomasi, että tyttö oli
kärsinyt, kuten hän itse, että Odile ensimmäisenä ja hän yksin oli
tuntenut tulijan, huomasi, miten hän kalpeni, miten tuska pysähdytti
kohonneen käden, tukahutti hengityksen, jäykisti katseen.

Kangas, jota Odile ompeli, solui kädestä, ilman että hän edes liikahti
sitä nostaakseen.

Ehkäpä herra Bastian siitä tunsi vieraan. Liikutus hänet heti kokonaan
valtasi.

— Mitä? kysyi hän lempeästi, sinäkö, Jean? Eikö kukaan saattanut sinua
sisään?... Mitä haluat?

Hän laski hitaasti lehden pöydälle yhäti tarkastellen läpi huoneen
hämärän nuorukaista, joka seisoi vielä samalla paikalla, parin askelen
päässä ovesta.

— Tulin jättämään jäähyväiseni, sanoi Jean.

Mutta ääni oli niin tuskaa täynnä, että herra Bastian ymmärsi hänelle
jotain outoa ja surullista tapahtuneen. Hän nousi, sanoen:

— Niin, tosiaankin, huomenna on lokakuun ensimmäinen... Sinä lähdet
kasarmiin, poika-parkani... Sinulla on varmaan jotain puhuttavaa
minulle?

Herra Bastian oli jo tulossa raskain, nopein askelin ja ojensi kätensä.
Nuorukainen veti häntä muassaan, peräytyi hänen kanssaan huoneen
hämärimpään nurkkaan ja puheli hiljaa, Odilen isää suoraan silmiin
katsoen. Rouva Bastianin katse oli suunnattu pimentoon päin, missä
miehet muodostivat epäselvän ryhmän.

— Minä lähden, kuiskasi Jean, enkä palaa koskaan enää, herra Bastian.
Siksi rohkenin tulla.

Hän tunsi elsassilaisen karkean käden vapisevan. Salaperäinen puhelu
vaihteli nopeana heidän välillään; naiset kohottautuivat levottomina
istuimiltaan ja eteenpäin kumartuneina nojasivat käsiään pöytään.

— Mitä tarkotat? Sinähän palaat vuoden päästä?

— En; astun rykmenttiin, koska olen niin luvannut. Mutta sitten jätän
sen.

— Jätät sen?

— Niin, ylihuomenna.

— Minne lähdet?

— Ranskaan.

— Ainiaaksi?

— Ainiaaksi.

Vanha elsassilainen käännähti hiukan:

— Jutelkaa, naiset, jutelkaa; meillä on pieni asia suoritettavana.

Nämä nousivat seisomaan. Kuin juoksusta hengästyneenä herra Bastian
huohotti:

— Katso, mitä teet!... Ole varovainen!... Älä anna itseäsi kiinni!

Hän laski molemmat kätensä Jeanin olkapäille:

— Minä, näetkös, minä jään tänne. Se on minun tapani rakastaa Elsassia.
Ei löydy maata sitä kalliimpaa. Siellä elän, siellä kuolen. Sinun
on toista, lapsiparka... ymmärrän sinut... Älä salli naisten mitään
aavistaa. Asia on liian totista laatua... Kotonasi ei kai tiedetä
mitään?

— Ei.

— Niin säilytäkin salaisuutesi.

Hiljemmin lisäsi hän:

— Tahdoit häntä nähdä: en sinua siitä soimaa. Ettehän enää koskaan näe
toisianne...

Jean nyykäytti päätään ikäänkuin sanoen: »Niin, halusin nähdä häntä.»

— Katsele häntä hetkinen ja sitten mene!... Seiso tuossa olkani
takana...

Herra Bastian siirtyi puoliksi syrjään, ja hänen olkansa yli näki
Jean Odilen. Tytön levoton ilme oli muuttunut pelästyneeksi. Hän
ei kainostunut Jeanin katseesta. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
yksinomaan tuossa keskustelussa, jota hän ei kuullut, tuossa
salaperäisessä, jossa hän tunsi itsellään olevan oman osansa, ja
kasvoilla kuvastui hänen nuoren sielunsa ääretön kärsimys. Mitä he
sanovat toisilleen? Vieläkö on pahempaa tulossa? Vai parempaako? Ei, ei
parempaa: he eivät yhdessä käänny minuun päin!

Äiti oli tytärtäkin kalpeampi.

— Hyvästi, lapseni, herra Bastian sanoi aivan hiljaa. Rakastin sinua...
En kuitenkaan voinut tehdä toisin, kuin olen tehnyt... Mutta kunnioitan
sinua, olen sinua muistava...

Kyynelsilmin puristi vanha elsassilainen ääneti Jeanin kättä ja antoi
sen sitten vaipua. Jean kulki ovelle, jonne oli vain pari askelta.
Häntä värisytti ja huumasi... Viimeisen kerran hän vielä kääntyi: nytkö
hän siis lähtisi... hetken päästä hän olisi poissa... eikä enää palaisi
Alsheimiin.

— Hyvästi, hyvä rouva! hän sanoi.

Hän olisi mielinyt sanoa hyvästi Odilellekin, mutta nyyhkytys esti
häntä puhumasta. Jean syöksyi pimeään käytävään... Sieltä kuuluivat
hänen nopeat askelensa.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi rouva Bastian. Xavier, sinä salaat meiltä
jotain!

Vanha elsassilainen nyyhkytti. Vaimo aavisti. Kaikki hänen epäilyksensä
haihtuivat.

— Odile, hän sanoi, juokse sanomaan hyvästi!

Odile oli jo juoksussa salin poikki ja saavutti Jeanin talon
nurkkauksessa.

— Mikä onnettomuus on teitä kohdannut, kertokaa! sanoi hän.

Jean kääntyi, lujana päätöksessään olla vaiti ja pitää lupauksensa.
Tyttö oli aivan lähellä häntä. Hän levitti sylinsä. Odile heittäysi
siihen.

— Voi, hyvä Jumala! sanoi hän ääneen, te lähdette, minä tunnen sen, te
lähdette!

Jean suuteli hellästi hänen hiuksiaan, viimeisen kerran elämässä, ja
pakeni, kadoten seinämän taa.




XV.

TULO RYKMENTTIIN.


Neljännestä vailla seitsemän kulki Jean Oberlé, lyhyeen takkiin ja
pyöreään lakkiin puettuna, entisen ranskalaisen Pyhän Nikolain kasarmin
tiilitallien viertä. Kasarmi on rakennettu luostarin paikalle, ja
saksalaiset nimittävät sitä nykyjään: »Nikolaus-Kaserne.» Jean saapui
rautapeltillä vuoratulle sisäänkäyntiportille, josta ainoastaan
keskiosa oli auki, tervehti aliupseeria päävartiossa, vaihtoi muutaman
sanan hänen kanssaan ja lähestyi ryhmää vapaaehtoisia, kahtatoista
nuorta miestä, jotka näkyivät pihan toisessa päässä, merenvihreäksi
maalatun seinän vierustalla, milt'ei kellon kohdalla, joka koristaa
kolmikerroksista, mahtavaa fasaadia. Arkipukuisia ratsumiehiä
taivaansinisessä, keltasaumaisessa sotilastakissaan, mustissa housuissa
ja litteä lakki päässä kulki pitkin ja poikki pölyistä, tasaista,
avaraa pihamaata. Ratsumies-osasto, rivissä vasemmalla pitkin tallin
sivua, odotti keihäät olalla upseerin käskyä liikkeelle lähteäkseen.

— Herra kersantti, sanoi Jean, lähestyen ylpeän ja suojelevan näköistä
aliupseeria, jonka puku oli ylen hieno, mutta naama jokapäiväinen, ja
joka odotti Jeania vapaaehtoisten joukon luona. Olen tämänvuotisia
vapaaehtoisia!

Aliupseeri pitkine, mustine viiksineen, joita hän alituisesti
peukalolla ja etusormella veti ja nosteli, kysyi Jeanin suku- ja
ristimänimeä sekä vertasi sitä suku- ja ristimänimiin listalla, mikä
hänellä oli kädessä.

Rinta pullollaan, salaa arastellen vastaanottamiaan nuorukaisia, joita
hän arvosteli rikkaiksi, halukkaana miellyttää heitä, ja peläten,
ett'ei sitä vain heille näyttäisi, hän katseli kiireestä kantapäähän
vapaaehtoista, joka häntä puhutteli, aivan kuin olisi hän etsinyt tässä
elsassilaisessa siviilimiehessä ruumiinvikaa, jotain virhettä, vaikkapa
syylääkin, jotain, joka olisi ollut naurettavaa aliupseerin silmissä.
Tutkistelunsa päätettyään hän lausahti:

— Asettukaa muiden joukkoon!

Nuo muut olivat suurimmaksi osaksi saksalaisia, joita vaihtelevista
tyypeistä päättäen oli kertynyt joka haaralta keisarikunnasta.
Sotilaspukuun pukeutuessaan olivat he laittautuneet hienoiksi
näyttääkseen vapaaehtoisille tovereilleen ja kasarmin sotamiehille,
että he siviilielämässä olivat rikkaiden perheiden nuorukaisia.
Saappaat välkkyivät, keltaiset tai punaiset hansikkaat olivat
kiiltonahkaa, kaulaliinat taidolla solmitut ja kallisarvoisella
neulalla kiinnitetyt. Kukin esitti itsensä tuleville tovereilleen,
sanoen: »Saanko luvan esittää itseni; nimeni on Fürbach; nimeni on
Blossmann.» Jean ei tuntenut ainoatakaan. Hän tyytyi kumartamaan,
nimeään ilmaisematta. Mitäpä hän, jonka ei tarvinnut olla heidän
kumppaninaan kuin tämän ainoan päivän!

Ja hän pysytteli vasemmalla joukosta, mieli kaukana Pyhän Nikolain
kasarmista, sillä välin kuin hänen ympärillään moneen kertaan
kuiskailtiin: »Kuka on tuo? Eikö hän liene elsassilainen?» Muutamat
hymyilivät iloista, kevyttä hymyä; mutta toisaalla käytiin varovaksi:
syntyi kuin äänetöntä kilpailua eri rotujen välillä, vartalot
ojentuivat, ja siniset, ankarat silmät tähystivät rävähtämättä
vastatulleeseen.

Saapui vielä kaksi vapaaehtoista. Kello soi, ja kersantti marssi
viidentoista nuorukaisensa etupäässä sisään suuresta holviovesta
kasarmirakennuksen keskikohdalla ja nousi toisen kerroksen saliin,
missä lääkärintarkastuksen oli määrä tapahtua. Kello kahdeksan olivat
vapaaehtoiset uudelleen koossa pihalla, mutta eivät enää mielin
määrin ryhmittyneinä, vaan kahdessa rivissä ja kersantin tarkemman
valvonnan alaisina. Odotettiin päällikköä. Jeanin vierustoverina
vasemmalla oli eräs tehtailijan poika Freiburgista, kookas, parraton,
vilkassilmäinen nuorukainen, jolla oli kasvot kuin valkoverisellä
lapsella, mutta kahden arven rumentamat, joista toinen nenän, toinen
oikean silmän kohdalla, muistoja ylioppilaskaksintaisteluista. Kun
hän huomasi Jeanin hiljaiseksi ja miettiväksi, luuli hän tämän
arastelevan uutta ympäristöään ja tarjoutui kohta oppaaksi. Sillä
välin kuin elsassilainen kädet selän takana ja kalpeat, vakavat
kasvot ristikkoporttiin kääntyneinä katseli strassburgilaisia, jotka
kulkivat kadulla lokakuun päivänpaisteessa, ponnisteli vierustoveri
kiinnittääkseen hänen huomionsa kasarmin yksityisseikkoihin ja
henkilöihin.

— Erehdyitte, kun ette tehnyt kuten minä; minä näet toimitin itseni
esitellyksi muutamille upseereille. Tunnenpa useita ylhäisempiä
majottajiakin. Nähkääs, tuo aliupseeri tuolla, joka juuri tulee
tallista, on Stübel: suursyömäri, suurjuomari, hyvä mies muuten;
tuo toinen, joka katselee meitä pihan toisesta päästä, tuo pieni
punaviiksinen — näettekö? — on nimeltään Hamm, inhottava ihminen...
tunnetteko hänet?

— Tunnen.

— Hiljaa! komensi kersantti. Asentoon!

Hän astui itse kymmenen askelta eteenpäin ja pysähtyi pystyssä päin,
molemmat käsivarret pitkin ruumiin sivuja, vasen käsi pidellen sapelia
kahvan alapuolelta.

Hän oli huomannut upseerin harmaaseen kauhtanaan kiedottuna
lähenevän reippain askelin, ja tämän paljas näkökin oli ajanut
pakoon parikymmentä husaaria, jotka lenkoilivat auringonpaisteessa
pitkin seinuksia. Päällikkö seisahtui ensimmäisen rivin eteen, jonka
muodostivat nuoret miehemme, Saksan armeijan reservin toivo. Hän oli
iloinen ja vilkasliikkeinen, suuri seuramies ja sangen ponteva, milt'ei
mustatukkainen ja tavallisesti julmakatseinen virkatoimissa ollessaan.

— Herra päällikkö, sanoi kersantti, tässä ovat vapaaehtoiset!

Heti rypistyivät päällikön kulmakarvat, ja tarkaten samalla
vakavuudella kutakin näistä nuorista kasvoista, toista toisensa
jälkeen, hän lausui:

— Te olette etuoikeutettuja. Oppinne vuoksi on teidän suvaittu palvella
vain yksi vuosi. Osottautukaa sen arvoisiksi! Olkaa muille sotamiehille
esikuvana! Ajatelkaa, että teistä myöhemmin tulee heidän päälliköltään!
Ja kuria ei saa rikkoa! Ei hetkeäkään turhia haaveiluja sotilaspuvussa!
Ei hetkeksikään siviilivaatteita! Varma rangaistus seuraa!

Hän antoi ojentaa itselleen vapaaehtoisten luettelon. Kun hän luki
Jeanin nimen, yhtyi se hänen mielessään luutnantti von Farnowin nimeen,
ja hän huusi:

— Vapaaehtoinen Oberlé!

Tämä astui rivistä. Muutamiksi sekunneiksi kiinnitti päällikkö nuoren
miehen kasvoihin katseensa, jonka ankaruutta hän ei vähintäkään
lieventänyt. Hän ajatteli, että tässä nyt siis oli Lucienne Oberlén
veli, Lucienne Oberlén, jota hän oli luvannut veljenpoikansa kosia.

— Hyvä! hän sanoi.

Nopeasti vei hän kaksi sormea lakin reunaan ja kääntyi pois, ja
pohjatuuli pullisti harmaata kauhtanaa, jonka aukosta se heti alkoi
puhaltaa.

Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun eräs yliluutnantti, sorja poika,
täydelleen virheetön sotilas ja maailmanmies, joka hoiti reiniläisen
husaarirykmentin pataljoona-adjutantin toimia, asettui kokoontuneitten
vapaaehtoisten rintaman eteen ja luki käskyn, joka kiinnitti kunkin
heistä siihen ja siihen komppaniaan siinä ja siinä skvadroonassa. Jean
joutui toisen osaston kolmanteen komppaniaan.

— Eipä ollut onnea, mutisi vierustoveri: se on Gottfried Hammin
komppania!

Nyt olivat nuo viisitoista vapaaehtoista todellakin »sijoitetut»;
heillä oli määrätty paikkansa tässä järjestetyssä ihmispaljoudessa,
vastuunalaiset päällikkönsä ja oikeus pyytää sotilasvaatteita siitä
ja siitä varastohuoneesta ja hevonen siitä ja siitä tallista. Sitä
he heti alkoivatkin puuhata. Jean ja hänen sattumalta saamansa
toveri, leipzigiläisen kirjakauppiaan poika, nousivat kasarmin ensi
kerrokseen ja menivät vaatevarastoon, missä he saivat arki- ja
juhlapuvun tarpeet. Muutamista niistä he luopuivat, kuten joistakuista
ratsumieskauhtanoista ja saapaspareista, jotka kamarikersantti
mielellään omisti itselleen tervetuliaisiksi tai otti ne toimittaakseen
komppanian muille aliupseereille. Neuvottelua tästä kesti kauan. Vasta
kello kymmenen jäljestä se päättyi. Sitten oli käytävä ensimmäisen
hevossukijan huoneessa, missä pieni valkoinen puukaappi sijaitsi,
joka tästälähin tuli olemaan sotamiehen ja vapaaehtoisen yhteisesti
käytettävänä; sitten tallikersantin luona, jonka tehtävänä oli määrätä
hevonen ja toinen sukija; sitten vielä rykmentin räätälin luona,
niin että kello oli jo yli kahdentoista, kun Jean pääsi pujahtamaan
kasarmista kaikessa kiireessä aamiaista syömään.

Vapaaehtoisten oli sallittu ensi päivänä tulla takaisin kello yksi.

Vasta kun hevoset oli su'ittu, ilmestyivät he kaikki yhdessä — niin
he olivat keskenään sopineet — kasarmin pihalle ihkauusissa, komeissa
univormuissa. Ratsumiestenkin katseita he saivat osakseen, mutta
varsinkin aliupseerien, jotka ohimennessään kateellisina tutkivat
puvun leikkausta ja kankaan hienoutta, kauluksen ja hihankäänteitten
mallia ja kiillotettujen saappaitten väikettä. Yksi ainoa nuorista
miehistä pysyi vieraana itserakkaalle mielihyvälle, jota toiset
tunsivat. Hän ajatteli sähkösanomaa, jonka jo olisi pitänyt tulla, ja
sen sovittu sisältö häilyi koko iltapäivän Jeanin silmäin edessä. Se
yksin kiinnitti hänen ajatustaan. Levottomuus siitä, ett'ei saanut
tietoa Ulrich enon lähdöstä, hermostuminen ja taisteluun-vaatimus,
jonka hän huomispäiväksi ikäänkuin asetti tuolle samalle ylivallalle,
jota hän tänään totteli, esti nuorta miestä tuntemasta päivän
ylenpaltista rasitusta. Vasta kello puoli yhdeksän illalla, voimistelu-
ja ratsastusharjotusten sekä tallipalveluksen jälkeen, hän oli vapaa.
Muutamat vapaaehtoisista olivat niin väsyneet, että mieluummin läksivät
illallisetta levolle. Jean teki samoin, vaikka toisesta syystä. Hän
meni suoraan Balayeurs-kadulle.

Talon kynnyksellä emäntä hänet pidätti:

— Herra Oberlé, teille on tullut sähkösanoma.

Jean nousi ensi kerrokseen, sytytti kynttilän ja luki seuraavat kaksi
sanaa ilman allekirjotusta, joita hän oli odottanut: »Kaikki hyvin.»

Se merkitsi, että kaikki oli valmiina huomista varten, että Ulrich
herra oli pitänyt huolta kaikesta tarpeellisesta. Lähdöstä aikain oli
suunnitelma siis tällainen: Jean oli jättävä kasarmin ja Elsassin
lokakuun toisena, muutaman tunnin kuluttua. Vaikk'ei hän ollut
hetkeäkään epäröinyt, tunsi nuori mies lukiessaan kuitenkin pistävää
tunnetta: hänenkin oli kohta pantava panoksensa peliin. Lopullisen
eron todellisuus valtasi entistä voimakkaammin hänen mielensä, ja kun
väsymys tuli siihen lisäksi, purskahti hän itkuun. Riisuuntumatta
heittäysi hän vuoteelle. Pää tyynyyn hautautuneena hän ajatteli
kutakin niistä, jotka jäivät Elsassiin, kun Jean sitä vastoin
ainaiseksi läksi pois; hän oli kuulevinaan heidän säälittelevän häntä
tai hänen tähtensä kiivastuvan uutisen saapuessa Alsheimiin; hän oli
näkevillään rakastettunsa, pääsiäis-aaton iloisen Odilen, epätoivoisena
erohetkellä, jolloin tyttö aavisti kaikki ja rukoillen pyysi vastausta,
jota Jean ei voinut antaa... Kaikki tuo oli välttämätöntä, kaikki
oli korjaamatonta. Yön hetket vierivät. Katu oli käynyt hiljaiseksi.
Jean käsitti pian tarvitsevansa kaiken siveellisen tarmonsa. Koettaen
karkottaa kaipaustaan ja noita näkyjä, jotka vain kuluttivat hänen
voimiaan, hän toisti itsekseen moneen kertaan sen, mitä eno ja hän
olivat sopineet keskenään viime kohtaamisessaan kolme päivää sitten, ja
se oli pantava aste asteelta täytäntöön tänäpäivänä.

Niin, tänäpäivänä, sillä kukonlaulu kuului jo naapuripihoista.
Aamujunalla ei voinut lähteä. Vapaaehtoisten oli määrä yhtyä kasarmissa
kello neljä. Mutta ensimmäinen juna Strassburgista Schirmeckiin
päin läksi kello 5,48; vasta kello seitsemän jäljestä saapui se
Russ-Hersbachiin, ja lähtö sillä junalla olisi pannut kovin alttiiksi
vaaralle. Kolmea tuntia ei tosiaankaan saattanut kulua, ilman että
vapaaehtoisen poissaoloa olisi huomattu ja hälinää nostettu. Ulrich eno
ja Jean olivat olleet yksimieliset siitä, että milt'ei pettämätön keino
päästä epäluuloa herättämättä rajan yli, oli astua junaan, joka lähtee
Strassburgista kello kymmenen yli kahdentoista, s.o. vapaaehtoisten
aamiaistunnilla.

»Olen itse tehnyt tuon matkan, päästäkseni selville asiasta,»
oli Ulrich herra sanonut. »Olen varma numeroistani. Sinä
saavut Russ-Hersbachiin kaksikymmentäyksi minuuttia yli
yhden; neljännestunnissa vievät vaunut meidät Schirmeckiin.
Käännymme oikealle, ja kolmekymmentä minuuttia myöhemmin olemme
Grand-Fontainessa. Siellä jätämme vaunut ja nopsilla jaloillamme voimme
ennättää Ranskaan kello neljäkymmentäviisi tai viisikymmentä minuuttia
yli kahden. Silloin eroan sinusta ja palaan takaisin.»

Ei saanut siis jäädä pois kello kahdentoista junalta, ja se olikin
helppo toteuttaa, sillä tavallisesti olivat vapaaehtoiset vapaat kello
yhdeltätoista.

Lopuksi nukahti Jean, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Ennen kello
neljää aamulla hän jo meni sisään Pyhän Nikolain kasarmin portista.

Nauttimansa pieni lepo oli antanut entisen virkeyden hänen tahdolleen.
Kuten useimmat tarmokkaat luonteet, oli Jeankin edeltäpäin levoton,
mutta kun oli pakko toimia, silloin osasi hän jälleen täydelleen
itseään hillitä. Hevosia suittaessa ja sitten ratsastusharjotuksissa
ja muissa, joita kesti lähes kello yhteentoista, hän oli aivan tyyni.
Hänen käytöksensäkin oli vähemmän välinpitämätöntä ja arkaa kuin
eilen. Hänen saksilainen toverinsa huomasi sen ja sanoi: »Te näytte
jo tottuneen, vai mitä?» Jean hymyili. Hän katseli nyt rakennuksia,
upseereja ja sotamiehiä samalla tavalla ja samoin tuntein kuin
vapautunut koulupoika katselee koulunsa seiniä, opettajia ja oppilaita.
Hän tunsi olevansa jo kuin irti tästä yhteydestä; puoliksi huvitettuna
ja uteliaana tarkasti hän tapahtumia ja ihmisiä, joita hän ei enää
koskaan ollut näkevä.

Lähemmä yhtätoista huomasi hän vapaaherra von Farnowin, joka
nuoruutta uhkuen, verrattomana sotilaallisessa jäykkyydessään ja
itsensähillitsemis-taidossaan, saapui kasarmiin husaariparven
etunenässä. Hevoset palasivat rintaa myöten loassa juostuaan monta
tuntia pitkin Neudorfia; uupuneet miehet laahustivat eteenpäin,
odottaen vain pysähtymiskäskyä sadatellakseen raskasta päivätyötään.
Väsymätön Farnow ohjasi raudikkoaan pihan poikki yhtä huvitetun
näköisenä, kuin olisi hän juuri saanut kutsun ajometsästykseen ja
olisi lähdössä yhtymäpaikalle. Jean mietti: »Tuossa on sisareni
tuleva puoliso. Emme enään tule tapaamaan toisiamme. Sodan sattuessa
on hän viholliseni.» Hän näki edessään kuvan tulevasta, mahtavasta
ratsuväenpäälliköstä, joka jalustinten varassa, suu ja sieramet
levällään, huutaen ryntää pitkin pölyistä tasankoa. Farnow ei
aavistanut antavansa moista ajanvietettä nuorelle vapaaehtoiselle,
johon hän vain kerran pikaisesti loi siniset silmänsä. Hän poistui
miestensä seuraamana pihan perälle. Kuului lyhyt, kimakka komennus,
yhteensattuneiden aseiden kalsketta ja sitten ei enää muuta.
Voimisteluharjoiusta, joka vei tavallista enemmän aikaa opettajan
suuren innon vuoksi, kesti vielä puolen tuntia. Puoli kaksitoista
kiipesi Jean levottomana, suurella kiireellä, hevossukijansa huoneeseen
johtavia portaita, tietäen vaivoin ennättävänsä asemalle kello
kahdentoista ja kymmenen junaan, kun joku komppanian miehistä huusi
hänelle:

— Kello kaksitoista toisen skvadroonan kolmannen komppanian
pukutarkastus! Kapteeni on käskenyt niin sanomaan. Teillä ei ole aikaa
lähteä pois!

Jean kapusi yhä edelleen hetkeksikään panematta huomiota tähän
esteeseen, joka viime tingassa nousi hänen tielleen. Hän oli tehnyt
päätöksensä. Hän lähtisi. Russ-Hersbachissa hän tapaisi Ulrich enonsa,
joka vaunuineen odotti junan tuloa. Jeanilla oli vain yksi ajatus:
lähteä ja juosta asemalle. Nopeasti sieppasi hän kaupunkipukunsa ja
kiillotetut saappaansa, tuli alas pihalle, ja pistäytämällä vieraiden
komppaniain vapaaehtoisten joukkoon, joilla ei ollut mitään syytä jäädä
kasarmiin, hän pääsi helposti ulos portista.

Tultuaan muutaman metrin päähän vartiosta Balayeurs-kadulle, alkoi hän
juosta. Kello hänen takanaan osotti seitsemäntoista vaille kaksitoista.
Harpata nuo kolmesataa metriä, jotka hänet erottivat asunnostaan,
nousta huoneeseensa ja vaihtaa sotilaspuku siviilivaatteisiin,
eikö sekin jo vienyt liiaksi aikaa? Oliko mahdollista lähteä kello
kaksitoista ja kymmenen? Sillä hänenhän piti kulkea koko kaupungin
halki. Ja toiselta puolen olisi ollut hyvin varomatonta koettaa
päästä rajan yli sotilaspuvussa. Jean mietti juostessaan, että hän
voisi kantaa matkareppua ja muuttaa pukua vasta joko junassa tai
Russ-Hersbachissa. Tullessaan käytävään hän huusi emäntää ja sanoi
hengästyneenä:

— Minun täytyy hyvin kiireesti lähteä. Olkaa hyvä ja pysäyttäkää vaunut
paikalle. Tulen alas takaisin.

Kolme minuuttia sen jälkeen oli hän pistänyt matkareppuun housut,
takin ja lakin, jotka hän varovasti kyllä aamulla oli pannut valmiiksi
vuoteelleen, ja hyppäsi vuokra-ajurin vaunuihin, antaen vain seuraavan
osotteen: »Mésange-katu.» Mutta lähimmässä kulmassa hän nousi
istuimelta ja käski:

— Ajuri, asemalle, ja aika kyytiä!

Hän saapui viime tingassa, osti piletin Russ-Hersbachiin ja astui
kahden muun matkustajan kanssa ensi luokan vaunuihin. Hetkinen
vielä, ja vaunut jysähtivät, liukuivat raidetta pitkin, tunkeutuivat
tunneliin, joka läpäisee vallituksen, tulivat jälleen päivän valoon ja
vierivät poikki Elsassin tasangon länttä kohden.

       *       *       *       *       *

Juuri samaan aikaan toimitti kapteeni pihalla sotamiestarpeitten
tarkastusta, ja huomattuaan toisen komppaniansa vapaaehtoisista, kysyi:

— Missä on toinen?

— En ole häntä nähnyt, herra kapteeni, vastasi Hamm.

Ja kääntyen Oberlén toverin, nuoren saksilaisen puoleen, hän sanoi:

— Tiedättekö te, missä hän on?

— Hän läksi harjotusten päätyttyä, herra aliupseeri, eikä ole vielä
palannut.

— Tästä kerrasta, mutisi kapteeni, en rankaise; hän ei varmaankaan
ymmärtänyt. Mutta huomauttakaa häntä minun puolestani, kun hän tulee,
Hamm, älkääkä unohtako sitä.

Tapahtumasta ei siten ollut välittömiä seurauksia. Mutta kun miehet
uudelleen kokoontuivat hevosia sukimaan, mikä tapahtui joka iltapäivä
yhdestä kahteen, ei Jeanin poissaolo voinut jäädä huomaamatta. Pitkin
tallien ulkoseiniä seisoi hevosia rautarenkaisiin kytkettyinä.
Ratsumiehet käyttelivät sukaa, ja heidän joukossaan olivat eilen
tulleet vapaaehtoiset oppimassa harjaamista toisen sukijansa johdolla.
Kersantit valvoivat heitä velttoina, kun kolmannen komppanian
aliupseeri tuli työhuoneestaan ja ohjasi kulkunsa pihan eteläpäähän,
missä Oberlén olisi pitänyt olla. Paksuilla huulillaan hän pureskeli
punaisia viiksiään. Katse lensi pitkin riviä.

— Oberlé ei siis ole tullut? alkoi hän.

Sama toveri vastasi:

— Hän juoksi kasarmista lähtiessään asunnolleen päin.

— Oliko hän ateriahuoneessa?

— Ei, hän ei syönyt aamiaista kanssamme.

— Hyvä, sanoi aliupseeri.

Hamm kääntyi nopeasti. Suu vääntyi irvistykseen, ja vaaleat silmät
pyörivät, joka osotti, että asema oli hänen mielestään vakava. Se
oli vakava Oberléhen, mutta vakava myös häneen itseensä nähden. Ei
kapteenia eikä luutnanttia ollut tällä hetkellä kasarmissa. Jos
sattumalta syntyisi joku juttu, ei kapteeni voisi olla sanomatta:
»Miksi ette ilmottanut minulle?» Hamm asteli halki koko pihan,
tuumien, mitä olisi tehtävä, ja muistellen isä Kammin, Obernain
santarmipäällikön, puheita. Niinhän isä juuri sanasta sanaan lausui,
kun Gottfried tässä kaksi viikkoa takaperin kävi Obernaissa: »Sinä saat
rykmenttiisi herra Oberlén pojan. Pidä häntä silmällä! Ihmettelisinpä
suuresti, joll'ei hän antaisi itsestään puheenainetta. Hän on
iso-isänsä ilmikuva, hurjapää, joka inhoo saksalaisia ja kyllä hyvin
kykenee kepposia tekemään!»

Mutta ensin täytyi tiedustella, ennenkuin rupeaisi kovin innokkaaksi.
Se ei ollutkaan vaikeaa. Balayeurs-katu oli vastapäätä porttia. Hamm
pyyhki sormensa päillä tomua sinisestä takistaan, kulki viistoon
kasarmin porttia kohden ja läksi Jeanin emännän luo, suureen taloon
vasemmalla, jossa oli vihreät akkunaluukut.

Vastaukseksi sai hän:

— Läksi ennen kahtatoista vaunuissa, matkalaukku kerällään.

— Minkä osotteen hän antoi?

— Mésange-katu.

— Eikö mitään numeroa?

— En ainakaan kuullut. En tiedä sitä.

Epäilys varmistui Hammin mielessä. Aliupseerin ei enää käynyt
epäröiminen. Hän juoksi kapteenin luo, joka asui uudessa
kaupunginosassa, aina Herderinkadun varrella.

Kapteeni ei ollut kotona.

Pettyneenä, kuumissaan matkasta, jonka oli tehnyt, palasi Hamm kasarmin
kohdalle ja läksi suorinta tietä yliopiston puutarhani läpi; sillä
hän tuumi, että siellä, aivan lähellä, Germanian taloryhmän takana,
Grandidier-kadun varrella, asui luutnantti Farnow. Tämä ei kuulunut
toiseen skvadroonaan. Mutta Hamm tiesi upseerin kihlauksesta. Siitä
oli puhuttu aliupseerien kesken. Hän nousi säännöllisistä, ulkonevista
kivilohkareista rakennetun komean talon ensi kerrokseen. Palvelija,
jolta hän kysyi, vastasi:

— Herra luutnantti pukeutuu.

Luutnantti von Farnow pukeutui todellakin tehdäkseen muutamia
vierailuja ja mennäkseen upseerien kasinoon. Housuissa ja
paitahihasillaan hän seisoi kumartuneena vaatetuspöydän yli, johon
kuului peili hiottuine reunoineen, ja pesi kasvojaan, ympärillään
levällänsä kokonainen varasto harjoja sekä kynsien hoitoon kuuluvia
tarpeita. Huone tuoksui hajuvedelle. Hän kääntyi majottajan puoleen,
kasvot vedestä märkinä, ja sanoi, tarttuen pyyhinliinaan:

— Tekö, Hamm? Mitä tahdotte?

— Herra luutnantti, rohkenin tulla sisään, koska kapteeni ei ollut
kotona, ja vapaaehtoinen Oberlé...

— Oberlé? Mitä hän on tehnyt? keskeytti Farnow hermostuneesti värähtäen.

— Häntä ei ole näkynyt sitten puolen kahdentoista.

Farnow, joka pyyhki kasvojaan, heitti liinan rajusti pöydälle ja
lähestyi aliupseeria. Hänen mieleensä johtui rouva Oberlén pelko. Ja
Hamm mietti: »Hänellä lienee sama ajatus kuin minulla.»

— Mitä! ei ole tullut? Kävittekö Balayeurs-kadulla?

— Kävin, herra luutnantti: hän oli lähtenyt talosta vaunuilla kymmentä
vailla kaksitoista.

Nuori luutnantti tunsi kuoleman kylmyyttä sydämessään. Hetkiseksi hän
sulki silmänsä ja teki rajun ponnistuksen pysyäkseen näennäisesti
lujana, ja se onnistui. Hän oli kalpea, mutta ei ainoakaan lihas hänen
kasvoissaan värähtänyt, kun hän sanoi:

— Ette voi muuta tehdä, Hamm, kuin ilmottaa päälliköllenne. Hän pitää
tutkistelun... ja tekee... mitä on säädetty sellaisissa tapauksissa.

Farnowilla oli vielä voimaa katseellaan hakea neuvoa saksilaiselta,
kukkaselliselta pöytäkellolta, joka koristi hänen kirjotuspulpettiaan,
ja lisätä:

— Kello on neljänneksen yli yhden. Kiiruhtakaa! Aliupseeri kumarsi ja
vetäysi pois.

Upseeri juoksi kohta viereiseen työhuoneeseensa ja pyysi saada
puheluyhteyttä Strassburgin aseman päällysmiesten kanssa. Kymmenen
minuuttia myöhemmin kutsui puhelimen soitto häntä vuorostaan, ja hän
sai tietää, että eräs vapaaehtoinen yhdeksännestä husaarirykmentistä,
joka sotilaspuvussa oli viime hetkellä saapunut matkalaukkuineen, oli
ostanut ensi luokan piletin Russ-Hersbachin asemalle.

— Ei, se on mahdotonta! huudahti Farnow, vaipuen työhuoneen sohvalle.
Se on erehdys... Russ-Hersbach on milt'ei rajalla, eikä Jean saata
karata, koska hän rakastaa... Hän on Alsheimissa... Ainakin on hän
tahtonut nähdä Odilea... Siitäpä otan selon!

Hän löi nyrkillään mahonkiseen kirjotuspöytäänsä. — Herman!

Palvelija, pitkä, tyyni saksalainen, raotti ovea.

— Valjasta hevoseni ja omasi! Heti!

Farnow oli nopeasti valmis. Hän meni alas, tapasi molemmat hevoset
kadulla, ratsasti halki Strassburgin, ja niin pian kuin oli päässyt
vallituksen tuolle puolen, hän ajoi täyttä laukkaa tietä pitkin.

Sitä mukaa kuin hän lähestyi Alsheimia, valtasi ajatus Jeanin
mahdollisesta karkaamisesta yhä enemmän hänen mielensä. Hän muisti
pienimpiä yksityiskohtia myöten keskustelunsa rouva Oberlén kanssa,
ja lisäksi tuli muita syitä uskoa onnettomuutta, jota vastaan hänen
voimakas tahtonsa vaivalloisesti taisteli: »Hän käsittää niin
vähän Saksaa! Siitä hän kerskaili salaneuvos Brausigin luona... Ja
sitten epäsopuinen perhe ja minun kihlaukseni, joka on enentänyt
säröisyyttä... Mutta onhan hänkin kihloissa tai jotain sinne päin...
Hänenlaisilleenhan ranskalaisille luonteille pitäisi rakkauden olla
hallitseva voima... Ei!... Minä olen tapaava hänet tuolla... tai saan
hänestä tietää...

Oli kuuma pitkällä, varjottomalla tiellä, joka kuin aukikivertyvä
pölynauha siirtyi kylästä toiseen pitkin tasankoa, mistä elo oli
korjattu. Taivas vainioiden yllä oli samea ja vaskenvärinen;
taivaanrannalla, Vogeesien takaa, näkyi säteileviä, liikkumattomia
pilvihuippuja. Hikiset hevoset kulkivat yhä täyttä laukkaa. Lapset
sänkipelloilla, yksinäisten pähkinäpuiden juurella, nostivat
pähkinäsalkojaan ja laulelivat ratsastajain ohimennessä.

Herman tuumi: »Onkohan herra luutnantti menettänyt järkensä? Hänhän
kulkee yhä kiivaammin!»

Farnowin tuska yltyi sitä mukaa kuin hän lähestyi: »Jos en tapaakaan
häntä?... Jos hän todella olisi...»

Obernai jäi oikealle. Poikkitie osotti Alsheimin suuntaa. Pian tuli
Oberlén talon sininen katto yhä selvemmästi näkyviin vihreyden
keskestä. »Lucienne! Lucienne! Lucienne!»

       *       *       *       *       *

Syyspäivän raju-ilmaa ennustavan kuumuuden uuvuttamassa talossa
katkaisee vain yksi aina heikko, yksitoikkoinen ääni hiljaisuuden. Se
on rouva Monique Oberlén ääni. Istuen iso-isän nojatuolin vieressä,
huoneessa, jota sairas ei enää milloinkaan jätä, hän lukee ääneen
»Journal d'Alsace» lehteä. Sillä kirjeentuoja on juuri jakanut
iltapostin. Sanojen hyminä, joka muistuttaa rukousnauhan tahdikasta
lukemista, kuuluu avonaisesta ikkunasta. Biljaardisalissa, sen
huoneen alla, joka aina oli Jeanilla, istuu Joseph Oberlé puoliunessa
ikkunaverhojen varjossa, polvellaan muutamia kirjeitä ja numero
»Strassburger Postia.» Huoneen perällä, varjossa hänkin, Lucienne
kirjoitelee, kumartuneena pienen kirjotuspöydän yli, joka on Ludvig
XVI:nnen tyyliin.

— Herra! Herra Oberlé!

Tehtailija hypähti pystyyn, reippaasti oikaisten itseään, aukaisi oven
raolleen ja tapasi eteisessä portinvartijan, joka tuli juosten.

— Miksi kutsutte minua? Tiedättehän, etten tahdo...

Hän puhui hetken miehen kanssa ja palasi, kasvot loistaen.

— Lucienne kulta, herra von Farnow odottaa sinua puiston portilla.

Tyttö oli jo noussut aivan punaisena.

— Hänkö? Miksi ei hän tule sisään?

— Hän näyttää olevan ratsain... Hänen on kiire... Ehk'ei hän myöskään
uskalla... Mene hakemaan häntä minun puolestani, rakkahani, ja tuo
hänet tänne... Sano hänelle, ett'ei nyt tule mitään häväistystä
tapahtumaan: minä otan huolekseni estää kaikki enemmät kohtaukset.

Kiertämistä osuttavalla kädenliikkeellä hän merkitsi mieluummin
sulkevansa ovet tuolla yläkerrassa, josta kuului sanomalehden
yksitoikkoista lukemista.

Tyttö katseli itseään peilissä ja korjasi tukkaansa. Isä toisti:

— Mene, armas, sinua hän kysyy. Jollette kohta palaa, tulen teitä
etsimään.

Lucienne lähti hyvästellen. Kaksi astuinta kerrallaan hän laskeutui
alas portaita. Onnellisena, hiukan levottomana, hän kulki nopeasti
pitkin käytävää, puoliavoimin huulin, silmät Farnowia etsien.

Vasta käytävän päässä, juuri kääntyessään portinvartijan majalle päin,
näki hän tiellä kaksi hiestä höyryävää hevosta, joita palvelija piteli
suitsista. Miltei samalla tuli upseeri esiin muurin takaa ja lähestyi.

Hyvä Jumala! kuinka punainen hän on tänään, tuo kalpea Farnow! Miten
miettivän näköinen! Miten kiire hänellä on! Mutta se ei ole ilon
kiirettä, sillähän ei vastaa Luciennelle, joka tulee puolijuosten ja
koettaa hymyillä!

— Hyvää päivää, Wilhelm! Mikä hauska yllätys!

Mies ottaa lakin päästään ja tarttuu ojennettuun käteen; mutta sen
sijaan, että hän sitä suutelisi, sen sijaan, että antaisi ankaran
katseensa, jossa nyt kuume palaa, ihailla, niinkuin vaan hän osaa, sen
sijaan vetää hän Luciennea läheisille lautatarhoille päin. Luciennen
terävät huulet hymyilevät itsepintaisesti: ne ovat urheat; ne eivät
hämmenny, vaikka tuska jo puristaa sydäntä.

— Aiotteko ryöstää minut? Ken on tämä sivistymätön ystävä, joka ei edes
tervehdi? Te, joka olette muutoin niin kohtelias...

— Tulkaa... Kas tässä ei kukaan meitä näe...

He ovat milt'ei lautatarhan kohdalla, jonkunlaisessa piilopaikassa
kolmen erikokoisen lankkuröykkiön välillä. Farnow laskee irti Luciennen
käden.

— Onko Jean täällä? Kuulkaa tarkoin: onko hän Alsheimissa?

Farnowin silmissä kuvastui vastausta odottavaa tuskaa ja nuorta voimaa,
joka tahtoi hallita onnettomuutta.

— Ei tietystikään, sanoi Lucienne yksinkertaisesti.

— Te odotatte häntä ainakin?

— Emme sitäkään.

— Silloin olemme hukassa, neiti! Hukassa!

— Neiti?

— Niin, sillä joll'ei hän ole täällä, on hän karannut.

— Ah!

Nuori tyttö heittäysi taaksepäin aivan kuin kaatumaisillaan ja nojautui
lankkuihin, kädet levällään, katse synkkänä.

— Karannutko?... Hukassa?... Tehän tapatte minut moisilla puheilla. —
Jeanistako todella on kysymys?... Oletteko varma?...

— Niin olen varma siitä, koska hän ei ole täällä... Hän on ostanut
piletin Russ-Hersbachiin, ymmärrättekö, Russ-Hersbachiin... Hän on kai
jo mennyt rajan yli... Tietäkää, että hän jätti Strassburgin enemmän
kuin kolme tuntia sitten...

Hän naurahti tuskasta ja vihasta.

— Ettekö sitten muista? Hänhän lupasi äidillenne mennä kasarmiin. Hän
tulikin sinne todella. Mutta lupauksen aika on tänään lopussa. Ja hän
on karannut... Ja nyt...

— Niin, mitä nyt?

Lucienne ei pyytänyt lisätodistuksia. Hän uskoi jo. Rinta aaltoili.
Kädet päästivät irti lankuista, joihin hän oli tarttunut, ja painuivat
rukoilevina ristiin. Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä Farnowille,
jonka tuska teki liikkumattomaksi.

— Mitä aiotte tehdä, Wilhelm?

Farnow pölyisessä puvussaan seisoi suorana tytön edessä, vääntynein
kasvoin. Heikolla äänellä hän vastasi:

— Jättää teidät!...

— Jättääkö minut, koska veljeni on karannut?

— Niin.

— Mutta, sehän on järjetöntä!

Velvollisuuteni sotilaana vaatii sen. Ette siis rakastakaan minua?

Oi, tokko teitä rakastan!... Mutta kunniani ei salli minun naida
teitä... En voi olla karkurin lanko, minä upseeri, minä Farnow!

— Luopukaa sitten upseeriudestanne ja rakastakaa yhä minua! huudahti
Lucienne, kohottaen kätensä tuota liikkumatonta sinistä patsasta
kohden. Wilhelm, oikea kunniantunto käskee rakastamaan Lucienne
Oberléta eikä jättämään häntä, ei rikkomaan annettua sanaa... Antakaa
veljeni olla; tehköön hän, mitä tahtoo, mutta älkää murtako meidän
molempain elämänonnea!

Farnow sai tuskin sanoja suustaan. Hän oli hetken ääneti. Kaulalihakset
paisuivat, kun hän tahdon ponnistuksella lausui:

— Se on hyvin ikävää. Teidän täytyy saada tietää koko totuus: minun
täytyy antaa hänet ilmi.

— Ilmiantaa Jean! Sitä ette tee! huusi Lucienne, tehden peräyttävän
liikkeen. Kiellän sen!

— Teen sen aivan heti. Sotilaslaki pakottaa minut siihen.

— Se ei ole totta. Niin julma se ei ole!

— Saattepahan kuulla... Herman!

Mies ilmestyi käytävän suulle, kymmenen askelen päähän Farnowista ja
Luciennesta, tyrmistyneenä ja kasvot vielä kovasta ajosta paisuksissa.

— Kuule tarkoin. Muistuttele mieleesi ohjesäännön pykälät. Mitä siinä
määrätään, kun jollakin on tietoa karkaamis-aikeista?

Sotamies tuumi hetken ja luki ulkoa:

»Sitä, jolla on luotettava tieto karkaamis-aikeista silloin, kun vielä
on aikaa sitä estää, eikä ilmota siitä päälliköilleen, rangaistaan jopa
kymmenen kuukauden, sodan aikana jopa kolmen vuoden vankeudella.»

— Nopeaan ratsaille! sanoi Farnow. Me lähdemme!

Ja kääntyen jälleen hän lausui:

— Hyvästi, Lucienne!

Tyttö juoksi hänen luokseen; hän tarttui miestä käsivarteen:

— Ei, ei, hän huusi, te ette lähde! Minä en tahdo!

Farnow katseli hetken kyyneleisiin kasvoihin, joilla kuvastui kiihkeä
rakkaus ja tuska. Tyttö toisti:

— En tahdo sitä, kuuletko?

Silloin sulki Farnow hänet syliinsä, nosti hänet maasta, puristi
rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti noita silmiä, joita hän ei
enää koskaan tahtonut nähdä. Tuosta epätoivoisen rajusta suudelmasta
Lucienne ymmärsi, että se oli hyvästijättö.

Farnow työnsi hänet äkkiä luotaan, ennätti portille, hyppäsi satulaan
ja läksi täyttä laukkaa Obernaihen päin.




XVI.

MINIÈRES'IN METSÄSSÄ.


Yö oli tulossa. Jean ei ollut vielä jättänyt Saksan-puoleisia metsiä.
Väsymyksen voivuttamana hän nukkui kuusenneulaisella sammalella, ja
Ulrich herra valvoi, äsken vältetystä vaarasta yhä kiihdyksissään,
ja tarkkasi, tokko uutta mahdollisesti olisi tarjona. Miehet olivat
anastaneet matalamman puolen ahtaasta alasta, jonka puunhakkaajat
olivat jättäneet kahden risuläjän välille. Kuusikkoa oli käyty
karsimassa. Karsituista oksista oli kyhätty kaksi vallia, joiden
sivuilla ja reunoissa havut vielä vihreinä ja nesteittensä elvyttäminä
törröttivät, tehden teräväkulmaisen turvapaikan vallien keskessä
sitäkin varmemmaksi. Ylt'ympärillä avasivat vuoriston vaaruvat metsät
laajan helmansa myrskytuulen puhallella. Muuta ääntä ei tänne ylös
kuulunutkaan.

Noin kaksi tuntia oli kulunut siitä, kun Ulrich herran täytyi
sisarenpoikineen etsiä täältä suojaa.

Junan saavuttua Russ-Hersbachin asemalle oli Ulrich herra heti
oivaltanut ja sanonutkin, että Jeanin oli myöhäistä riisua
sotilaspukuaan. Tuo pieni seikka olisi nostanut liiaksi huomiota tässä
rajaseudussa, jossa on näkyviä ja näkymättömiä silmiä kaikkialla,
seudussa, missä kivet kuuntelevat, kuuset katselevat. Sadatellen oli
hän heittänyt matkarepun niiden vuokravaunujen ajajalle, jotka kolme
päivää sitten oli tilattu Schirmeckistä.

— Hyödytöntä lastia! oli hän murissut. Onneksi se ei paina paljoa.
Antakaa mennä hyvää vauhtia, ajuri!

Hevoset olivat lähteneet juoksemaan tietä kyläpahasen läpi,
saavuttaneet Schirmeckin kaupungin ja jättäneet päälaakson kulkeakseen
oikealle päin kapean, mutkaisen notkon kautta Grand-Fontaineen. Ei
ollut merkkiäkään erikoisesta epäluulosta; mutta heidän tuuletellulle
huvimatkalleen karttui yhä lisään silminnäkijöitä. Ja se se oli
arveluttavaa. Vaikka Jean nojasi ajurin istuinta vasten ja kätkeytyi
suurimmaksi osaksi vaunu-ikkunan verhojen sekä sen peitteen suojiin,
minkä Ulrich herra oli heittänyt sisarenpoikansa ylen heleän
tunika-takin ylitse, niin varmaan nuo kaksi Schirmeckin kaduilla
vastaantullutta santarmia, työmiehet kivilouhoksella, jonka ohi
tie kulkee kaupungista lähdettyä, sekä tullimies, joka oli istunut
vasemmalla Grand-Fontainen ensimmäisestä sillasta puiden varjossa
piippuaan poltellen ja vallan rauhallisesti jääden tupakoimistaan
jatkamaan, varmaan olivat he tunteneet 9:nnen husaarirykmentin puvun.
Jokainen hetki varmisti Ulrich herrassa hänen ajatustaan:» Hälyytys
pannaan toimeen. Ehkä se jo onkin nostettu, ja joku hallituksen
lukemattomista kätyreistä lähtee liikkeelle meitä tiedustamaan ja antaa
ajaa meitä takaa, sanomme mitä sanomme.» Hän ei kertonut pelkojaan
Jeanille, joka oli eilisestä muuttunut aivan kuin toiseksi ihmiseksi:
seikkailutunnelma innostutti häntä.

Vaunut vierivät nopeasti virran reunaa huolimatta ylämäestä ja
kivisestä tiestä ja joutuivat Grand-Fontainen talojen välille. Edempänä
kohosivat Donanin sametinhienot, kullankellervät tammistot, joiden
ylitse kuusien latvat ylenivät. Neljännestä yli kahden pysähtyivät
hevoset keskelle kylää jonkunlaiselle alavalle paikalle, missä suureen
kivialtaaseen virtasi vettä lähteestä. Siinä olivat matkustajat
astuneet vaunuista, sillä tie ei ollut enää ajokelpoinen.

— Menkää odottamaan meitä Rémy Naegerin majataloon, oli Ulrich herra
sanonut. Me lähdemme kävelymatkallemme ja tunnin päästä palaamme...
Antakaa hevosille kaksinverroin kauroja ja juokaa itse pullollinen
Molsheimin viiniä minun kustannuksellani.

Heti suuntasivat Ulrich herra ja Jean kulkunsa suoraan vasemmalle.
Dononiin johtava polku jäi oikealle, ja he lähtivät suoraan vasemmalle,
kapeaa tietä, joka kulkee talojen, puutarhain ja pensasaitain välitse,
yhdistäen Grand-Fontainen ja ylälaakson viimeisen, Minières nimisen
kylän.

Tuskin olivat he astuneet pari sataa metriä, kun huomasivat
Mathiskopfin metsänvartijan tulossa heitä kohden. Mies oli puettu
tyroolilaishattuun ja vihertäviin, kuusennaavan värisiin polvihousuihin
ja laskeusi talostaan ylhäältä Minières'istä alas polulle, jota myöten
hänen ehdottomasti täytyi tulla molempia matkamiehiä vastaan.

Ulrich herra pelästyi.

— Jean, sanoi hän, tuolla on eräs, jonka mieluummin tapaan hiukkasta
myöhemmin. Menkäämme metsän kautta.

Metsä oli vasemmalla: Mathiskopfin kuusikot ja kauempana Corbeillen
metsäiset rinteet, jotka yhä ylenevät, ja siellä ei suojapaikoista
puutetta ollut.

Jean ja hänen enonsa harppasivat pensasaidan yli, sitten muutamia
metrejä niittyä, ja niin he pääsivät kuusten varjoon.

Olikin jo aika. Strassburgin sotilasviranomaiset olivat jo nostaneet
hälinän; puhelimella annettiin sekä Grand-Fontainen että muille seudun
tulliasemille käsky estää vapaaehtoisen Oberlén pakoa. Metsänvartija,
joka ei ollut saanut mitään ilmotusta, ei enää tullut näkyviin,
mutta Jean ja Ulrich herra — jälkimäinen vanhojen, Jena-muistoisten
silmälasiensa avulla — huomasivat äkkiä levotonta liikettä.
Rauhalliseen laaksoon ilmestyi pian tullimiehiä ja santarmeja. Hekin
painuivat Mathiskopfin metsään.

Ja pako alkoi.

Ulrich herraa ja Jeania ei saatu kiinni, mutta heidät nähtiin. Heitä
ajettiin tunnin aikaa metsiköstä metsikköön ja estettiin pääsemästä
rajalle, sillä sinne tullakseen olisi heidän täytynyt kulkea avonaisen
laaksonpohjukan poikitse. Ulrich herran keksintö kavuta ylös toiselle
puukasoista ja vierittää itsensä Jeanin kerällä koloon, joka oli
jätetty kasattujen risujen välille, oli pelastanut pakolaiset.
Jonkun aikaa kuljeksittuaan kuusikossa, olivat santarmit poistuneet
Glacimontiin päin.

Jean oli nukahtanut, ja yö laskeusi. Tuuli keräsi pilviä ja kiiruhti
pimeän tuloa. Korppiparvi lensi, hiipaisten puiden latvoja. Siipien
suhina herätti Ulrich herran unelmistaan, joihin hän oli vaipunut
katsellessansa sisarenpoikaansa, joka siinä loikoi elsassilaisella
maalla saksalaisen ratsumiehen puvussa. Hän nousi ja kiipesi varovasti
vihreän risuvallin harjalle.

— No, Ulrich eno, kysyi Jean heräten, mitä näette?

— Ei ainoatakaan santarmilakkia, ei yhtäkään tullimiehen myssyä,
suhahti Ulrich herra kumartuen. Luulen päässeeni heidän juonensa
perille. Mutta ei heihin koskaan ole luottamista.

— Entä Minières'in laakso?

— Autio näöltään, ystäväni. Ei ketään kummallakaan tiellä, ei liioin
niityillä kylän ympärillä. Metsänvartijakin on varmaan mennyt kotiin
aterialle, sillä savu nousee hänen talonsa piipusta... Onko sinulla
rohkeutta, lapseni?

— Jos he ajavat meitä takaa, niin saattepa nähdä!

— Sitä he eivät tee. Mutta hetki on käsissä, lapseni...

Pienen väliajan kuluttua, jolloin oli kuuntelevinaan, hän lisäsi:

— Kapua tänne, jotta saamme tehdä sotasuunnitelmamme.

Kun Jeanin pää oli Ulrich enon olan tasalla, siirsi tämä risuja syrjään
ja länteen päin kääntyneenä virkkoi:

— Näetkö tuolla alhaalla Minières'in kylän?

— Näen.

— Yöstä ja sumusta huolimatta voit arvata, että sen toisella puolen
vuoristo kasvaa osaksi kuusia, osaksi tammia.

— Kyllä.

— Me kuljemme puoliympyrässä välttääksemme Minières'in puutarhoja ja
niittyjä, ja kun olemme tuolla alhaalla, juuri tässä vastapäätä, ei
sinulla ole kahdenkaan sadan metrin matkaa, niin jo olet Ranskassa.

Jean ei vastannut.

— Se on paikka, josta olen ottanut selkoa sinua varten. Pane nyt
tarkoin mieleesi: tuolla alhaalla, Raon-sur-Plainen ympärillä,
ovat saksalaiset pidättäneet itselleen kaikki metsät ja jättäneet
ranskalaisille avonaiset maat. Juuri edessämme, vastakkaisella
rinteellä, on suuri ranskalainen niittyalue... Olenpa nähnyt siellä
entisen, autioksi jätetyn arentitalonkin... jotain sellaista se lienee
ollut ennen sotaa, luulen ma... Minä kuljen siis edellä...

— Ei toki, minäpä!

— Usko minua, lapsi, takana on vaara yhtä suuri. Ja minun täytyy olla
oppaanasi... Minä siis kuljen edellä; me vältämme polkuja, ja minä
johdan sinut varovasti paikalle, missä sinun on muistettava vain
yksi asia: lähteä juoksuun, kulkea tien poikki ja sitten muutamia
metrejä viidakkoa, suoraan eteenpäin! Toisella puolen viidakkoa on maa
ranskalaista...

Ulrich herra syleili Jeania pimeässä. Hän ei halunnut pidentää
jäähyväisiä, peläten itse heltyvänsä, nyt juuri kun täydellinen itsensä
hallitseminen oli tarpeen.

— Tule! hän sanoi.

He hiipivät suurten kuusten verhoon, joiden alue alkoi siinä
aivan lähellä. Jean ja hänen enonsa törmäsivät usein esteisiin,
joita rinteellä törrötti: lohkeilleisiin, sammaltuneisiin kiviin,
murtuneisiin, lahoihin puunrunkoihin ja oksiin, jotka ojentuivat
pimeässä kuin kynnet. Joka hetki pysähtyi Ulrich herra kuuntelemaan.
Tavan takaa hän myös kääntyi ja näki silloin aina Jeanin korkean
varjokuvan, vaikk'ei enää erottanutkaan hänen kasvojaan. Joskus virkkoi
Jean:

— Eno, he menettävät pelin!

— Vaiti, Jean! Emme vielä ole pelastuneet.

Kumppanukset laskeutuivat kierrellen aina Minières'in niittyjen laitaan
ja nousivat taas ylöspäin Vogeesien viimeiselle syrjäharjanteelle,
mutta pysytellen puitten suojassa.

Ennätettyään huipulle pysähtyi Ulrich herra ja hengitti keuhkoihinsa
tuulta, joka puhalsi vastaan vahvemmasti, koska puut täällä olivat
nuorempia. Ja huolimatta vaarasta, jonka puhuminen saattoi tuottaa, hän
kuiskasi:

— Tunnetko Ranskan peltojen tuoksun?

Heidän edessään levisi tasanko, vaikk'ei sitä näkynyt. Ei erottanut
muuta kuin sumujoukkoja, toisia liikkumattomia: rinnemetsät, sekä
yläpuolella toisia nopealiikkeisiä: pilvet.

Ulrich herra alkoi laskeutua entistä varovammin, tarkkaan kuunnellen.
Huuhkaja pyrähti lentoon. Oli kuljettava kolmisenkymmentä askelta
pahassa pensaikossa, johon vaatteet takertuivat. Ja äkkiä huusi joku
edempänä metsikössä:

— Seis!

Ulrich herra notkistui, laski kätensä Jeanin olalle ja sanoi nopeasti:

— Pysy alallasi! Minä lähden houkuttelemaan heitä Miniéres'iin päin.
Kun he ovat lähteneet jälkeeni, sinä nouset, harppaat tien poikki ja
sitten viidakon läpi. Juokse suoraan eteenpäin!

Hän nousi, astui muutaman askelen varovasti ja lähti sitten aika kyytiä
metsän kautta.

Ääni, joka oli tullut lähemmäksi, huusi uudelleen ja kaksi kertaa
peräkkäin: Seis! Seis!

Laukaus välähti pimeässä. Kun sen ääni oli vaiennut metsässä, kuultiin
Ulrich herran jo etäältä vastaavan:

— Ohi!

Samassa syöksyi Jean Oberlé rajaa kohti. Pää kumarassa, ympärilleen
katsomatta, kyynäspäät ilmassa, hän juoksi kaikin voimin oksain
lyödessä rintaa vasten. Hänen täytyi mennä aivan läheltä väijyvää
miestä. Lehdet liikahtivat. Kuului vihellys. Jean kiiruhti juoksuaan.
Äkkiarvaamatta tuli hän näkyviin tiellä. Heti välähti toinen
pyssynlaukaus. Jean vierähti viidakon laitaan. Samassa nousi huutoja:

— Tuolla! Tuolla! Tulkaa!

Jean nousi nopeasti. Hän luuli kompastuneensa raiteeseen. Hän hyppäsi
viidakkoon. Mutta jalat tuskin kannattivat. Yhä enenevällä tuskalla
hän tunsi vastustamatonta voimattomuutta. Takaa-ajajain huudot
kuuluivat hänen selkänsä takaa. Oksat kääntyilivät. Viimein oli hänestä
tuntuvinaan, kuin olisi tullut valoisaa, kylmä tuuli puhaltanut
vastaan, vapaa lakeus auennut eteen, ja hän ei nähnyt enää mitään...

       *       *       *       *       *

Myöhään yöllä hän herää tainnoksista. Myrsky puistattelee metsää.
Hän makaa autioksi jätetyssä talossa, kaiuttomassa huoneessa, jota
pieni lyhty valaisee. Vihreät oksat ovat hänen vuoteenaan. Joku mies
seisoo kumartuneena hänen ylitseen. Jean katselee häntä. Hän tuntee
ranskalaisen tullimiehen. Ensimmäinen kauhun tunne katoaa. Kasvot ovat
miellyttävät.

— Ampuivatko he useampia laukauksia? Jean kysyy.

Mies vastaa:

— Ei, ei useampia.

— Sitä parempi. Ulrich eno on siis pelastunut. Hän seurasi minua
rajalle asti. Kuten näette, olin rykmentissä... tulen tänne
sotilaaksi...

Hän huomaa, että takkinsa on riisuttu ja paidalla on verta... Hänen on
vaikea hengittää.

— Mikä minun on?

Tullimiestä, jolla on pitkät, kierretyt viikset, itkettäisi, joll'ei
hän häpeisi kyyneleitään. Hän vastaa:

— Luoti on lävistänyt olkapään, ystäväni. Kyllä se paranee... Onneksi
olimme juuri kierrostamme tekemässä, kun te kaaduitte niityllä.
Toverini on mennyt hakemaan lääkäriä. Aamuhämärissä he ovat täällä...
Älkää olko huolissanne. Ken olette?

Puoli-unessa vastaa Jean:

— Elsass...

Hän saattaa tuskin puhua. Rankkasade on alkanut. Se piiskaa kattoja,
ovilautoja, lehtiä, kallioita ja koko metsää talon ympärillä. Latvat
vääntyvät ja taipuvat, kuin hiuksimaiset levät meren aallokossa.
Ääretön, miljoonain äänten yhteishumina kohoaa ylöspäin Vogeeseja
pitkin ja kajahtaa yössä. Haavotettu kuuntelee. Mitä kertoo se hänelle?
Hän on niin heikko. Hän hymyilee.

— Ranskan laulu! hän kuiskaa.

Ja silmät suljettuina hän vaipuu takaisin vuoteelle, päivänkoittoa
odottaen.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OBERLÉN PERHE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.