Rocambole 2/6 : Neiti Baccarat

By Ponson du Terrail

The Project Gutenberg eBook of Rocambole 2/6
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rocambole 2/6
        Neiti Baccarat

Author: Ponson du Terrail

Translator: U. J. Vuorjoki


        
Release date: November 8, 2026 [eBook #79954]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79954

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROCAMBOLE 2/6 ***
language: Finnish




ROCAMBOLE 2: NEITI BACCARAT

Kirj.

Ponson du Terrail


Suomentanut

U. J. Vuorjoki





Hämeenlinnassa
Arvi A. Karisto Oy
1921




SISÄLLYS:

     I. Kaksintaistelu Boulogne-metsässä
    II. Lupauksia
   III. Pahuuden riemukulku
    IV. Linna Bretagnessa
     V. Markiisi de Lacy
    VI. Kohtaus munkinpolulla
   VII. Vaeltava ritari
  VIII. Paljastus
    IX. Baccarat mielisairaalassa
     X. Venakko
    XI. Tikari
   XII. Poliisipäällikkö
  XIII. Parjaus
   XIV. Rocambole
    XV. Pistoolinlaukaus
   XVI. Metsästäjien salaliitto
  XVII. Metsästys
 XVIII. Kuolinisku
   XIX. Ystävättäret vankeudessa
    XX. Rocambolen nerokkuus
   XXI. Varjoja
  XXII. Kohtaus
 XXIII. Kosinta
  XXIV. Sanomalehti
   XXV. Ruumis
  XXVI. Väärä kirje
 XXVII. Vangitseminen
XXVIII. Selityksiä
  XXIX. Sopimus
   XXX. Tilinteko
  XXXI. Satimessa
 XXXII. Kolmet häät




I

KAKSINTAISTELU BOULOGNE-METSÄSSÄ


Sovitulla paikalla Boulogne-metsässä oli suoritettava kaksintaistelu
irlantilaisen paroonin, sir Williamsin, ja herra Bastienin, kreivi
Armand de Kergazin vanhan uskollisen palvelijan, välillä.

Bastien kahden sekundanttinsa, kreivi de Kergazin ja erään
husaarieverstin, kanssa oli jo tullut, kun sir Williams seuralaisineen
saapui.

Samalla hetkellä, kun Armand näki paroonin astuvan vaunuista, sanoi hän
Bastienille:

»Oletko todellakin varma siitä, ettei se ole hän?»

»Aivan varma», vastasi Bastien, »vaikka heidän yhdennäköisyytensä on
hämmästyttävä.»

Kaksintaistelu alkoi, ja heti ensi liikkeistä saattoi huomata paroonin
olevan vastustajaansa paljon etevämmän miekkailutaidossa. Hän käytteli
miekkaansa kevyesti, sirosti ja ihmeteltävän notkeasti, torjui
salamannopeasti vanhan sotilaan tuliset ja tiheät hyökkäykset. Bastien
tulistui ja hengästyi, teki alinomaa virheitä, niin että sir Williams
olisi helposti voinut monta kertaa haavoittaa häntä.

— Se ei ole hän, — ajatteli Armand, — Andrea ei milloinkaan olisi niin
jalomielinen.

Tehdäksensä vihdoinkin lopun taistelusta iski sir Williams miekan
vastustajansa kädestä ja suuntasi aseensa hänen rintaansa kohti. Sitten
hän äkkiä nosti miekan kärjen ilmaan väistyen pari askelta taaksepäin,
siten osoittaen tyytyvänsä tähän verettömään voittoon.

Bastien aikoi uudelleen tarttua aseeseensa, mutta Armand, joka
huolissaan oli tarkannut taistelua, esti hänet siitä sanoen:

»Liian myöhään. Sinulla ei ole oikeutta alkaa uudelleen; hänhän olisi
voinut surmata sinut, muttei tehnyt sitä.»

Sir Williams astui Bastienin luo.

»Tahdotteko ojentaa minulle kätenne ja antaa anteeksi liiallisen
herkkätunteisuuteni, herra?» kysyi hän.

Bastien ei voinut vastustaa sellaista pyyntöä ja tarttui sir Williamsin
ojennettuun käteen.

»Minusta tuntuu, hyvä herra», sanoi parooni kääntyen Armandin
puoleen, »että te olette havainnut minut ihmeteltävän erään veljenne
näköiseksi, jota etsitte. Jos yhä vielä luulette, että minä olen tuo
veli, pyydän teitä tulemaan luokseni aamiaiselle jonakuna päivänä
voidakseni näyttää teille sukutauluni ja paperini.»

»Hyvä herra...»

»Mutta nyt, hyvät herrat, sanon hyvästi. Olen rakastunut ja vartioin
rakastettuani kiihkeän mustasukkaisesti... minun täytyy niin ollen
jättää teidät.»

Sir Williams nousi vaunuihinsa ja katsoen Armandia tiukasti silmiin
sanoi: »Eikö totta, herra kreivi, onnen temppeli on siellä, missä
rakastettu asuu?»

»Ehkäpä kyllä», vastasi Armand, ajatellen Jeannea.

»Rakastettu tulee aina pitää piilossa maailman silmiltä.»

Ilkeä Andreaa muistuttava hymy leikitteli paroonin huulilla ja sai
Armandin vapisemaan.

»Jos rakastatte jotakuta naista, herra kreivi, niin pitäkää häntä
tarkoin silmällä, sen neuvon annan teille!»

Sir Williams lyödä läimäytti hevostaan, ja vaunut lähtivät vierimään
kiivasta vauhtia.

Armand oli käynyt kalpeaksi; hän ajatteli taas Jeannea ja tunsi
ahdistavaa pelkoa. Paroonin ilkkuva ääni ja häijy hymyily olivat
vihlaisseet häntä sydänjuuriin saakka.

Sir Williams ajoi vinhaa vauhtia Courbevoien, Nanterren ja Rueilin
kautta, kunnes vihdoin saapui pieneen notkoon Bougivalin taakse. Tuulen
nopeudella hän kiiti paikkakunnan ainoata katua pysähtyen viimein
erään vanhan talon portille. Taloa ympäröi muuri ja se sijaitsi suuria
puita kasvavan puiston keskellä. Puutarhan ulkolaidassa oli se pieni
rakennus, johon Colar parisen päivää sitten oli sulkenut Cerisen,
jättäen hänet Fipartin lesken vartioitavaksi. Colar ilmestyi portaille.

»Pienoinen nukkuu, kapteeni», sanoi hän.

»Milloin hän sai unijuoman?» kysyi parooni.

»Eilen illalla kello kymmenen.»

»Siinä tapauksessa hän nukkuu vielä pari tuntia», sanoi sir Williams
katsoen kelloonsa ja seurasi Colaria huoneeseen, jossa Jeanne nukkui
sohvalla. Hän katseli neitosta tarkkaavasti ja sanoi: »Hän on todella
hyvin kaunis. En ole nähnyt häntä ennen, ja minun täytyy myöntää, että
Armandilla on hyvä maku.»

»Mene Fipart-eukon luo ja käske häntä ilmoittamaan Ceriselle
tulostani», sanoi hän sitten Colarille. Colar meni, ja parooni istuutui
kirjoittamaan Jeannelle kirjettä, jonka tämä herättyään löysi.

— Nyt luulen hoitaneeni asiani hyvin, — sanoi hän itsekseen, saatuaan
kirjeen valmiiksi. Sinä ajoit minut kotoa kuin rosvon ja riistit
minulta Marthen, ainoan naisen, jota olen rakastanut. Luulet tulevasi
onnelliseksi. Saadaanpa nähdä! Eilen olit Jeannen silmissä rikas
ja hyveellinen maailmanmies, kreivi Armand de Kergaz, kohta hän on
pitävä sinua julkeana lurjuksena, joka on anastanut herransa nimen, ja
halveksiva sinua. Ha—haa! Herra kreivi! Päähäni pälkähti oivallinen
tuuma. Sinä et enää olekaan kreivi Armand de Kergaz, vaan se olen
minä. Sinä päivänä, jona nain Herminen ja pääsen käsiksi Kermarouêtin
rahoihin, voin sinulle kertoa, että Jeanne on ollut rakastajattareni.

Sir Williams soitti.

Jeannen kamarineitsyt ja palvelija sekä tallirenki tulivat sisään.

»Jokainen teistä saa ensimmäiseltä kuukaudelta sata louisdoria
palkkaa», sanoi hän heille, »jos uskotte ja saatte neidin uskomaan,
että minä olen kreivi Armand de Kergaz... ellette, menetätte paikkanne.»

Palvelijat poistuivat, ja heti senjälkeen lähti sir Williams huoneesta
mumisten:

— Nyt annan ohjeet Ceriselle, ja ellei Jeanne tahdo uskoa
palvelijoitani, uskoo hän ainakin Ceriseä.




II

LUPAUKSIA


Jätimme Cerisen silloin, kun Fipart-leski sulki hänet huvimajaan, ja
neljän päivän perästä tuli sir Williams häntä tervehtimään.

»Älkää pelätkö, neiti», sanoi hän pelästyneelle nuorelle tytölle, »en
tee teille mitään pahaa.»

Cerise seisoi liikkumattomana ja tuijotti häneen peloissaan.

»Eikö teitä ole kohdeltu täällä hyvin?» kysyi parooni.

»Ah! Kolmeen päivään en ole tiennyt, missä olen, enkä ole kuullut
mitään niistä, joita rakastan...»

»Olkaa vakuutettu», vastasi sir Williams, »että teen kaiken voitavani
teidän ja sulhasenne Léon Rollandin onneksi.»

»On siis totta, mistä Colar ja tuo inhoittava nainen, joka pitelee
minua pahoin, ovat kertoneet, että minä yksinomaan teidän tähtenne olen
täällä, koska te olette rikas ja minä vain köyhä tyttöraukka...»

»Minunko vuokseni!» huudahti sir Williams närkästyneenä. »Voisinko
todella minä, kreivi Armand de Kergaz...»

»Kreivi Armand de Kergaz? Tekö olette kreivi?»

»Juuri minä», vastasi sir Williams ottaen hänen kätensä omaansa.
»Kuunnelkaa nyt tarkoin, mitä teille sanon. Teillä on sisar, lapsi
raukka, sisar, joka on yhtä turmeltunut kuin te olette puhdas ja
viaton. No niin, Baccarat on oman etunsa vuoksi tahtonut
myydä viattomuutensa miehelle, joka on kyllin rikas voidakseen heittää
rahoja kadulle, ja siksi korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, ettei
häntä päästä rankaisemaan.

»Tämän miehen on vallannut palava intohimo teitä kohtaan, ja hän on jo
valmis mihin konnantöihin tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Senvuoksi
olen lähettänyt Léonin pois Pariisista ja kätkenyt teidät tänne, josta
herra de Beaupréau ei teitä löydä... Ymmärrättekö nyt menettelyni?»

»Kyllä. Miten hyvä te olette», kuiskasi Cerise.

»Lapseni», sanoi parooni vakavasti, »olen asettanut elämäntehtäväkseni
tehdä hyvää ja estää pahaa, ja tällä kertaa on salapoliisini onnistunut
päästä näitten häpeällisten suunnitelmien jäljille ja tehdä ne
tyhjiksi. Mutta puhukaamme nyt Jeannesta.»

»Tunnetteko Jeannen?»

»Rakastan häntä», sanoi sir Williams. »Niinkuin te, on hänkin ollut
suuressa vaarassa... Ajatelkaahan, muuan Bastien-niminen mies on
julkeasti anastanut nimeni...»

»Bastien!» huudahti Cerise. »Hänkö, jonka tapasimme Bellevillessä?»

»Juuri hän. He ovat päättäneet keskenään, hän ja nuo kaksi muuta
miestä, hyökätä Léonin kimppuun. Bastien on viekas, hän oli ennen
palvelijanani ja nyt hän on ruvennut käyttämään minun nimeäni
saadakseen Jeannen rakastumaan itseensä. Hän antoi ystävänsä esiintyä
kapteenina ja vuokrata Jeannen huoneiston viereisen huoneen ja
esitytti itsensä hänelle kreivi Armand de Kergazina, ja neiti Jeanne
uskoi vihdoin rakastavansa tuota petturia. Mutta minä rakastan neiti
Balderia, rakastan häntä kuin sitä naista, jolle uneksii antavansa
nimensä. Ja poistaakseni hänet Bastienin läheisyydestä olen vienyt
hänet tuohon taloon, jonka näette tuolla.»

»Onko neiti siellä?» huudahti Cerise iloisesti.

»Tulkaa, niin saatte nähdä hänet», sanoi sir Williams.

»Oi, kuinka täällä on ihmeellistä!» huudahti Cerise astuessaan paroonin
kanssa komeasti kalustettuun huoneeseen.

»Kaikki tämä kuuluu neiti Jeannelle, tulevalle kreivitär de Kergazille.
Mutta, rakas, pikku Cerise, Jeanne nukkuu; ja kun hän herää, olen
minä matkustanut pois. Olen pakotettu olemaan viikon ajan poissa
täältä, ja siksi ajaksi jäätte te hänen luokseen. Teidän pitää olla
hänen uskottunsa ja ystävättärensä ja kertoa hänelle, että tuo
Bastien-lurjus, jota hän kuvitteli rakastavansa, ei ole oikea kreivi de
Kergaz.»

»Kyllä, hyvä herra. Mutta milloin saan nähdä Léonini?» kysyi Cerise.

»En tiedä varmaan... mutta toivokaa ja luottakaa minuun. Vakuutan, että
kahden viikon kuluttua olette Léonin vaimo.»

Ja sir Williams jätti Cerisen, jonka tämä lupaus sai tyyntymään, ja
noustessaan vaunuihin hän sanoi Colarille, joka ojensi hänelle ohjakset:

»Sieluni autuuden kautta, luulenpa onnen suosivan minua. Ei siinä
kyllin, että olen ryöstänyt Armandilta hänen rakastettunsa, vaan olen
varastanut hänen nimensäkin. Ja kun nyt olen saanut iskettyä kynteni
miljooniin...»

»Miljooniin», sanoi Colar ahnaasti, »niin, se on pääasia!»

»Juuri niin! Ja siksipä matkustankin tänä iltana Bretagneen
mennäkseni naimisiin neiti de Beaupréaun kanssa.»




III

PAHUUDEN RIEMUKULKU


Samana päivänä, kun Cerise Baccaratin kirjeen saatuaan oli mennyt
Serpente-kadulle, oli hän aamulla puhutellut Léonia, jonka piti
matkustaa Montmorencyyn pariksi päiväksi viemään joitakin huonekaluja
isäntänsä puolesta.

Palattuaan Montmorencystä hän meni suoraa päätä Cerisen asuntoon, mutta
tämä ei ollut kotona ja portinvartija sanoi, ettei häntä ole nähty
senjälkeen, kun hän pari päivää sitten oli mennyt sisarensa luo.

Léon riensi Baccaratin hotelliin; se oli suljettu. Hän soitti moneen
kertaan ovikelloa; kukaan ei avannut. Hän kiiruhti Meslay-kadulle neiti
Jeannen luo. Siellä hän tapasi vanhan Gertruden aivan epätoivoissaan.

Gertrude oli nukahtanut tuolille, mutta herätessään unijuoman
aikaansaamasta horroksesta hän makasi sängyssä, ja Jeanne oli kadonnut.
Kirjoituspöydällä oli seuraava kirje:

  »Rakas Gertrude!

  Kun heräät, et enää näe pikku Jeanneasi. Olen matkustanut joksikin
  aikaa, mutta en voi sanoa sinulle, miten kauaksi aikaa ja minne.
  Mutta tiedätkö, miksi matkustan? Matkustan paetakseni miestä, jota
  luulin rakastavani, mutta jota en rakasta: herra de Kergazia. Seuraan
  miestä, jota todella rakastan, mutta jonka nimeä en voi sinulle
  sanoa. Anna anteeksi pienelle Jeannellesi, joka niin paljon pitää
  sinusta, ja joka nyt on kaukana luotasi.»

Kun vanha palvelijatar oli lukenut tämän merkillisen kirjeen, ei hän
ensin tiennyt, näkikö hän unta vai oliko hän menettänyt järkensä.
Mutta käsiala oli Jeannen, ja kuinka hänen päähänsä olisikaan voinut
pälkähtää, että Jeanne oli viety pois, tahi ettei kirje ollut hänen
kirjoittamansa. Hän ei ajatellut tämän kaiken epätodennäköisyyttä; hän
vain käsitti, että hänen rakastettu Jeannensa oli poissa, ja hän oli
suunniltaan epätoivosta.

»Hyvä Jumala! Mitä on tapahtunut? Missä on neiti Jeanne?» huudahti Léon
nähtyään Gertruden mielenliikutuksen.

»Matkustanut pois», nyyhkytti Gertrude ja ojensi hänelle kirjeen. Léon
luki sen, ja hänen levottomuutensa lisääntyi.

»Ja Cerise on myöskin matkustanut!» mutisi hän.

»Onko Cerisekin matkustanut?» kysyi Gertrude.

»On sisarensa kanssa», vastasi Léon epätoivoisesti.

Samalla kuului raskaita askeleita portaista ja kaksi miestä, vanha ja
nuori, astui sisään avoimesta ovesta.

Gertrude huudahti:

»Kreivi de Kergaz!»

»Työmies Bellevillestä!» huudahti Léon ja peräytyi ällistyneenä
tuntiessaan miehen, joka Bellevillessä oli tullut hänen avukseen ja
jota hän oli sanonut toveriksi.

Tulijat olivat Armand ja Bastien, jotka olivat palanneet
Boulogne-metsästä. Sir Williamsin pirullinen hymyily oli uudelleen
herättänyt Armandin epäilykset, hän oli luullut tunteneensa Andrean ja
käynyt levottomaksi Jeannen tähden... Jeannen, jota hän rakasti ja jota
parooni oli kehoittanut tarkasti vartioimaan...

Hän nousi mietteissään vaunuihin ja ajoi nelistä Meslay-kadulle.

Nähdessään Léonin epätoivon ja Gertruden kyyneleet aavisti hän
onnettomuuden tapahtuneen ja kysyi kiivaasti:

»Missä Jeanne on?»

Léon ojensi hänelle Jeannen kirjeen. Armand luki sen ja nojautui
seinään, pysyäkseen pystyssä.

»Andrea», ähkyi hän. »Tämä on Andrean työtä!»




IV

LINNA BRETAGNESSA


Luettuaan Baccaratin kirjeen Fernand Rocherille jäi Hermine de
Beaupréau seisomaan kuin kivettyneenä, ja mitä syvin epätoivo kuvastui
hänen koko olemuksessaan.

Herra de Beaupréau oli heti poistunut, mutta äiti meni Herminen luo,
syleili häntä itkien ja sai hänet istuutumaan viereensä.

»Äiti», sanoi hän vihdoin, »tahdon mennä luostariin, en mene
milloinkaan naimisiin.»

»Luostariin!» huudahti äiti säikähtäen. »Tahdotko mennä luostariin?»

»En, en, anna anteeksi, olen mieletön, mieletön surusta; en koskaan
jätä sinua, rakas äiti», vastasi Hermine.

Hän purskahti katkeraan itkuun, äidin hiljaa ja hellästi hyväillessä
häntä. Monta tuntia itkivät molemmat naiset yhdessä, kunnes Hermine
viimein sanoi päättävästi:

»Äiti rakas, matkustakaamme tätisi, rouva de Kermadecin luo, joka niin
kauan on toivonut saavansa nähdä meitä. En enää kestä Pariisissa oloa,
se voi minulta viedä hengen.»

Rouva de Beaupréau suostui ilolla tähän ehdotukseen, jonka hän uskoi
lieventävän tyttären surua, ja kun herra de Beaupréau illalla hieman
kalpeana ja kiihtyneenä saapui kotiin, keskusteltuaan sir Williamsin
kanssa, sanoi hänen vaimonsa hänelle:

»Olen ajatellut matkustaa Herminen kanssa tätini, vapaaherratar
Kermadecin luo Bretagneen.»

»Sepä oivallinen ajatus», vastasi toimistopäällikkö, joka siten tiesi
saavansa vapaammat kädet. »Se virkistää Hermineä.»

Rouva Beaupréau ja
Hermine käyttivät osan yötä matkavalmistuksiin, ja seuraavana aamuna
he lähtivät postivaunuissa Bretagneen. Palvelijatar oli siis puhunut
totta, myöhemmin päivällä Fernand Rocherille kertoessaan, että rouva ja
neiti de Beaupréau olivat matkustaneet.

Vapaaherratar de Kermadecin linna oli erään suuren sisäjärven
lähettyvillä, ja sitä ympäröivät laajat metsät. Se oli vanha ja
jokseenkin rappeutunut; ainoastaan yksi sivurakennus oli asuttavassa
kunnossa, ja siellä eli vanha kahdeksankymmenvuotias paroonitar
hiljaista, vaatimatonta elämää entisyyden loiston muistoissa.

Oli jo ilta rouva de Beaupréaun ja hänen tyttärensä saapuessa linnaan,
jonka rauhaa postivaunujen tulo ei pitkiin aikoihin ollut häirinnyt.
Postiljooni istui kuskipukilla keltaisessa lakissa ja punaisissa
liiveissä ja läjähytteli piiskaansa, niin että kaiku vastasi vanhoista
muureista.

Kuullessaan nuo oudot äänet tuli kaksi vanhaa palvelijaa juosten
ulos vieraita vastaanottamaan. Toinen heistä oli komea mies,
suurine, valkoisine partoineen, toinen nainen, joka samalla oli
taloudenhoitajatar, keittäjätär ja kamarineitsyt. Nämä olivat linnan
ainoat palvelijat, paitsi erästä nuorta poikaa, Jonasta, joka oli
vuokraajan tallirenki, mutta vietti suurimman osan aikaansa linnassa.

»Onko vapaaherratar de Kermadec kotona?» kysyi rouva de Beaupréau
astuessaan vaunuista.

»Vapaaherratar ei käy milloinkaan ulkona», vastasi vanha palvelija,
jonka nimi oli Yvan.

Hän vei naiset linnaan; pimeästä eteisestä, jonka lattia oli laadittu
neliskulmaiseksi kivilaatoista, he tulivat suureen salonkiin, jota
koristivat koko Kermadecin suvun perhemuotokuvat. Valkohapsinen
palvelija asteli salongin läpi, avasi sivuhuoneen oven selkiselälleen
ja ilmoitti:

»Rouva ja neiti de Beaupréau.»

Äiti ja tytär astuivat makuuhuoneeseen, jossa vapaaherratar vietti
aikaansa romaaneja lukien. Vapaaherratar de Kermadec oli ollut
Marie-Antoinetten hovinainen ja noudatti vieläkin sen ajan tapoja. Hän
söi päivällistä kello kaksitoista ja illallista kello seitsemän.

Muuten oli vapaaherratar de Kermadec vanha, rakastettava rouva; hänellä
oli hyvä muisti, ja paikkakunnan vanhimmat aatelismiehet, niiden
joukossa hänen ystävänsä, ritari de Lacy, pitivät hänestä paljon.

Kahdeksankymmenvuotias vanhus lepäsi vanhanaikuisella sohvalla rouva
ja neiti de Beaupréaun astuessa huoneeseen. Hänen vieressään istui
nuori Jonas, joka oli myöskin linnan metsästäjä ja niin innokas tässä
toimessa, että hän usein vietti yökauden metsässä tai lakeuksilla
ampuakseen jonkun otuksen. Tämä hänen metsästysintonsa oli ollut
hänelle onneksi. Eräänä yönä hän oli huomannut linnassa palavan; hän
oli rientänyt avuksi ja pelastanut vanhan vapaaherrattaren. Poika
oli viisitoistavuotias, hänellä oli vaalea tukka ja tummansiniset
silmät, ja hän näytti aivan hovipojalta, huolimatta yksinkertaisista
vaatteistaan. Hänen katseensa oli samalla veitikkamainen ja lempeä.
Hänellä oli terävä kieli, mutta hyvä sydän. Yleensä hän vietti iltansa
vapaaherrattaren luona, lukien hänelle ääneen romaaneja.

Kun vapaaherratar näki rouva de Beaupréaun ja hänen tyttärensä, tunsi
hän heidät heti, sillä Yvan oli jo ehtinyt ilmoittaa heidän tulostaan,
ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.

»Täti», sanoi rouva de Beaupréau syleillen vanhaa naista, »tyttäreni
ja minä olemme tulleet pyytämään teidän vieraanvaraisuuttanne pariksi
päiväksi.»

Vapaaherratar oli köyhä; hänen naapurinsa kävivät senvuoksi harvoin
hänen luonaan, ainoastaan vanha de Lacy tuli silloin tällöin häntä
tervehtimään. Hän tuli ylen iloiseksi Thérèsen ja hänen tyttärensä
tulosta ja keskeytti heti lukemisen. Yvan ja Jonas ryhtyivät ripeästi
toimeen valmistaakseen Thérèselle ja Herminelle niin mukavan olon
kuin suinkin, ja parin päivän perästä rouva de Beaupréau ja Hermine
olivatkin aivan kuin kotonaan tuossa vanhassa linnassa.

Kolmantena päivänä pysähtyivät eräät vaunut linnanportille, ja niistä
astui herra de Beaupréau.

»Ministeri on antanut minulle virkalomaa», sanoi hän, »ja olen
käyttänyt sitä hyväkseni tullakseni teitä tervehtimään... ja tässä minä
nyt olen!»

Mutta herra de Beaupréau ei puhunut mitään niistä salaisista pimeistä
suunnitelmista, jotka hänet toivat tänne vanhaan linnaan.




V

MARKIISI DE LACY


Sir Williamsin käskystä oli herra de Beaupréau pyytänyt ja saanut
virkalomaa matkustaakseen Bretagneen tervehtimään sairasta tytärtänsä.

Ylpeitten luonteiden tavoin oli Hermine sulkeutunut itseensä
valittamatta ja kyynelittä. Hänen sydämensä oli murtunut, mutta hän
koetti silloin tällöin hymyillä äidilleen. Thérèse ei antanut itseänsä
pettää, vaan odotti kauhulla päivää, jolloin hänen tyttärensä vaipuisi
surun ja epätoivon valtaan.

Herra de Beaupréaun tulo herätti linnassa suurta hämmästystä. Hymyillen
hän meni vaimoaan ja tytärtään vastaan ja sanoi ikävöineensä heitä
niin, että oli pyytänyt ministeriltä virkalomaa. Thérèse, joka ei
voinut arvata hänen matkansa vaikuttimia, luuli, että tottumuksella oli
häneen sama vaikutus kuin kiintymyksellä.

Kun Hermine illalla luki vapaaherrattarelle ääneen, tarttui herra de
Beaupréau vaimoansa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

»Puhukaamme Herminestä», sanoi hän. »Olen kauan tiennyt, että Fernand
Rocher vietti epäsäännöllistä elämää, ja kieltäessäni hänellä Herminen
käden tein sen siksi, etten pitänyt häntä sen arvoisena... mutta en
ollut vielä menettänyt kaikkea toivoa häneen nähden.»

»Mutta mitä sitten on tapahtunut?»

»On tapahtunut sellaista, mikä on kokonaan tuhonnut tuon nuoren miehen
tulevaisuuden. Hänet on saattanut turmioon yksi noita naisia, joitten
lempi säälimättä johtaa rikokseen. Tiedätkö, miksi hän tahtoi naida
Herminen? Voidakseen vaimonsa myötäjäisillä tyydyttää rakastajattarensa
tuhlaamisvimman. Tuo nainen on turmellut hänet.»

»Älä tuomitse häntä niin kovasti», sanoi Thérèse rukoilevasti.

»Et siis tiedä, että Fernand Rocher on vangittu syytettynä varkaudesta?»

»Mahdotonta!» huudahti rouva de Beaupréau vavisten.

»Se on totta», huokasi toimistopäällikkö, »tuo kurja nainen, jota
hän rakastaa, tämä Baccarat, on hänet siihen johdattanut. Asia on
herättänyt suunnatonta huomiota. Kaikki sanomalehdet siitä puhuvat.
Meidän täytyy kuitenkin toistaiseksi huolehtia siitä, ettei Hermine
sanomalehdistä saa tietää rikoksesta, sillä hän rakastaa häntä yhä.
Mutta rakkaus voidaan parantaa rakkaudella. Muistatko erästä nuorta
englantilaista, sir Williamsia, jonka tapasimme ulkoasiain ministerin
tanssiaisissa ja joka tanssi Herminen kanssa?»

»Luulen muistavani», vastasi Thérèse.

»Sir Williams on kahdenkymmenen kahdeksan vuoden ikäinen ja
suunnattoman rikas. Hän rakastui silmittömästi Hermineen ja kävi
luonani teidän lähtönne jälkeisenä päivänä.»

»Hyvä herra, nainen, joka rakastaa onnettomasti, ei voi tuntea uutta
rakkautta», vastasi Thérèse.

»Mutta kun hän huomaa, että se, jota hän rakastaa, on varas, niin etkö
luule hänen sydämensä alkavan sykähdellä, jos nuori, rikas ja kaunis
mies kosisi häntä ja koettaisi lääkitä hänen sydämensä haavoja?»

Rouva de Beaupréau oli äiti, ja hän ajatteli tyttärensä ehkä voivan
vielä tulla onnelliseksi. Hän kysyi:

»Uskotko siis tuon nuoren miehen todella rakastavan häntä?»

»Olen aivan varma siitä.»

»Herminehän on vain kerran nähnyt hänet. Mutta Jumala tietää», lisäsi
Thérèse, »että jos on ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka uudelleen
voisi saada tyttäreni sydämen tuntemaan rakkautta ja unohtamaan tuon
onnettoman, joka niin häpeällisesti on pettänyt meitä, niin lankeaisin
polvilleni hänen eteensä ja sanoisin: 'Pelasta lapseni!'»

»Kuka sanoo, ettei juuri sir Williams ole tämä mies? Hänhän voi
tulla tänne. Minä tai oikeammin me molemmat yhdessä olemme keksineet
tekosyyn, jonka nojalla hän voi tulla tänne linnaan. Hän haluaa tehdä
ratsastusretken Bretagnen läpi ja on hankkinut suosituskirjeen eräälle
täkäläiselle aatelismiehelle. Jonakuna iltana yllättää hänet pimeä, hän
eksyy tieltä ja tulee pyytämään yösijaa täältä. Seuraavana päivänä hän
matkustaa, sillä hän asuu vain kahden peninkulman päässä täältä, tädin
naapurin, ritari de Lacyn luona.»

»Tunteeko hän hänet?»

»Ei tunne, mutta hän on tavannut ritarin veljenpojan, markiisi Gontran
de Lacyn Pariisissa. Markiisi, joka toivoo saavansa periä setänsä, oli
haltioissaan voidessaan lähettää hänen luokseen tuollaisen yltiöpäisen,
metsästyskiihkoisen englantilaisen, ja setä ihastui kovin saadessaan
pitää sellaisen vieraan luonaan kokonaisen viikon. Tällä aikaa ehkä
Hermine ihastuu sir Williamsin kauneuteen ja henkevyyteen, sillä tuo
kelvoton Fernand Rocher ei millään tavoin voi kilpailla hänen kanssaan.»

Herra de Beaupréau kertoi vaimolleen vielä yhtä ja toista, ja lopulta
Thérèse suostui kaikkiin hänen ehdotuksiinsa.

Samana iltana kirjoitti herra de Beaupréau sir Williamsille:

  »Rakas vävyni!

  Kiiruhtakaa tänne. Kiitos kaunopuheisuuteni, on rouva de Beaupréau
  teille suosiollinen. Te olette kyllin kaunis, henkevä ja ovela
  herättämään myrskyn Herminen sydämessä. Hankkikaa suosituskirje
  markiisi Gontran de Lacyltä Pariisista hänen sedälleen, ritari de
  Lacylle, joka rajattomasti ihastuu käynnistänne, kun hän, niinkuin
  tekin, rakastaa metsästystä yli kaiken. Tulkaa illalla vapaaherratar
  de Kermadecin linnaan, joka on ritarin linnaan vievän tien varrella,
  ja pyytäkää yösijaa, selittäen, että olette eksynyt. Vapaaherratar on
  hyvin vieraanvarainen!»

Sir Williams sai kirjeen tultuaan kotiin Bougivalista, ja luettuaan sen
hän sanoi itsekseen:

— Luulen, että nuo kaksitoista miljoonaa nyt ovat minun.

Hän ei tuntenut markiisi Gontran de Lacyta, mutta meni rohkeasti hänen
luokseen ja sanoi, että lordi O..., muuan markiisin ystävä, joka
kaksi vuotta sitten oli markiisin seurassa matkustellut Italiassa,
oli luvannut esitellä hänet markiisille, mutta kun lordi O... ei enää
oleskellut Pariisissa, oli hän pakotettu itse esittäytymään.

»Minä näet pyytäisin teiltä suurta palvelusta», sanoi hän imelimmällä
äänellään. »Olen rakastunut erääseen, joka asuu setänne linnan
läheisyydessä.»

»Ja nyt tahtoisitte saada suosituskirjeen sedälleni? Hyvä on, kyllä sen
saatte.»

Markiisi kirjoitti:

  »Rakas setä!

  Sallikaa minun suositella teille ystävääni, sir Williamsia, joka
  on vanhaa irlantilaista aatelia ja intohimoinen metsästäjä.
  Ystäväni on rakastunut nuoreen naiseen, joka nykyään oleskelee
  vapaaherratar de Kermadecin luona. Olette aikoinanne ollut liian
  suuri lemmenseikkailija, ollaksenne auttamatta sir Williamsia saamaan
  tilaisuutta rakastettunsa tapaamiseen.

  Uskollinen veljenpoikanne

  Gontran.»

Markiisi ojensi kirjeen paroonille, joka luki sen, sanoen: »Tässä
kirjeessä sanotte minua ystäväksenne. Kiitän suuresti siitä ja toivon
voivani kerran näyttää teille ansaitsevani ystävyytenne.»

He kättelivät toisiaan, sir Williams heitti hyvästit ja lähti mumisten
halveksivasti itsekseen:

»Houkka!»

Hänen tullessaan kotiin oli Colar kokoamassa hänen matkatavaroitaan.

»Nyt lähden kaappaamaan ne kaksitoista miljoonaa», sanoi hän Colarille.
»Pidä Armandia tarkoin silmällä, ja muista, että olet vastuussa
siitä, että Jeanne ja Cerise pysyvät Bougivalissa. Fernand Rocher on
vankilassa, eikä meidän tarvitse pelätä kuin yhtä, Léon Rollandia.»

»Hänet täytyy toimittaa pois tieltä», vastasi Colar.

»Niin, sinä hänen ystävänään voit sanoa hänelle, että olet päässyt
Cerisen jäljille. Voit helposti houkutella hänet jonnekin, jossa Nicolo
tekee hänet vaarattomaksi. Mutta odota kuitenkin, kunnes kirjoitan
sinulle.»

Sir Williams antoi apurilleen vielä muutamia neuvoja ja matkusti samana
iltana Bretagneen.




VI

KOHTAUS MUNKINPOLULLA


Rouva de Beaupréau oli viisi päivää vieraillut tyttärineen
vapaaherratar de Kermadecin luona. Hermine oli hiljainen ja
umpimielinen, ja hänen äitinsä huomasi tuska sydämessään, kuinka
suru kalvoi lapsiparan mieltä. Iltaisin kokoonnuttiin salonkiin, ja
seudun pappi oli siellä jokapäiväisenä vieraana. Rumilla ilmoilla
vapaaherratar, herra de Beaupréau ja pappi pelasivat vistiä, ja rouva
Beaupréau ja Hermine istuivat salongin nurkassa ommellen. Mutta
kauniilla säällä mentiin kävelylle metsään.

Eräänä aamuna herra de Beaupréau sai sir Williamsilta seuraavan kirjeen:

  »Matkustan tunnin kuluttua ja pysähdyn Saint-Malohon. Tavatkaamme
  siellä; saavun sinne varhain huomenaamulla.»

Toimistopäällikkö sanoi rouva de Beaupréaulle olevansa huolissaan
siitä, ettei ollut saanut mitään tietoja ministeriltä ja ilmoitti
matkustavansa St. Malohon kysymään kirjettä postitoimistolta.

»Ota Jonas mukaasi», kehoitti rouva de Beaupréau. »Et ole tottunut
ohjaamaan hevosia.»

»Mitä joutavia», vastasi toimistopäällikkö. Sitten hän kuiskasi
vaimolleen: »Odotan uutisia sir Williamsilta.»

Thérèse ymmärsi kaikki ja tunsi outoa ahdistusta mielessään.

»Toivon, että Hermine ja sinä tulette minua vastaan Munkinpolulle»,
sanoi toimistopäällikkö ääneen.

»Tulemme kyllä», vastasi Thérèse hiljaa.

Tullessaan St. Malohon tapasi toimistopäällikkö sir Williamsin
hotellissa.

»Olettepa täsmällinen, appiukko», sanoi parooni. »Kuinka asiat sujuvat?»

»Mainiosti! Rouva de Beaupréau suhtautuu teihin varsin suosiollisesti.
Naiset tulevat meitä vastaan eräälle paikalle, jota sanotaan
Munkinpoluksi.»

»Tunnen hyvin sen paikan», vastasi sir Williams. Hän oli näet
varakreivi Andreana viettänyt nuoruutensa Kervolen-nimisessä linnassa,
joka ei ollut kovin kaukana vapaaherratar de Kermadecin maatilasta.
»Minulla on oivallinen ajatus. Olen pelastavinani teidät siellä
suuresta vaarasta ja siten teen naisiin syvän vaikutuksen.»

Ja pirullisen nerokkaasti, kuten tavallisesti, hän selitti nyt
toimistopäällikölle, minkä järkyttävän kohtauksen hän aikoo panna
toimeen saadakseen Herminen pauloihinsa, ja kohta saamme nähdä, kuinka
johdonmukaisesti ja kylmäverisesti hän toteutti tämän kuten muutkin
suunnitelmansa.

       *       *       *       *       *

Munkinpolku oli koko Bretagnen romanttisimpia paikkoja. Tie kohoaa
vähitellen, kunnes tullaan äkkikäänteeseen, harjanteelle, jolta avautuu
laaja näköala merelle. Aivan jalkojen edessä on jyrkkäseinäinen syvä
kuilu.

Jälkeen puolisen lähtivät rouva de Beaupréau ja Hermine Munkinpolulle
tapaamaan toimistopäällikköä. Sinne tullessaan he näkivät erään
olennon liikkumatta istuvan kallion uloimmalla reunalla ja katselevan
uneksivasti merelle; samalla he näkivät kauniin hevosen, joka seisoi
sidottuna tiepuolessa. Yksin-istuja oli nuori mies; hän oli vaipunut
ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan tulijoita.

Hermine katsoi nuoreen, mietiskelevään mieheen; hänen mielikuvituksensa
heräsi, ja hän arveli, että varmaan tuokin etsi lohtua kalvavalle
surulleen.

Mutta rouva de Beaupréau ajatteli:

— Kukapa takaa, ettei tuo juuri olekin sir Williams?

Hermine oli istahtanut sammalmättäälle äitinsä viereen eikä voinut olla
tavantakaa vilkaisematta nuoreen kauniiseen mieheen.

»Kukahan hän lienee?» kysyi hän vihdoin äidiltään.

»En tiedä. Ehkä joku taidemaalari.»

»Taiteilijaparka ei voi omistaa noin kaunista hevosta.»

»No, joku matkailija sitten, joka on viehättynyt katselemaan
suurenmoista näköalaa.»

»Tai joku, joka kärsii», jatkoi Hermine.

Rouva de Beaupréau alkoi toivoa. Hermine oli hetkeksi unohtanut oman
surunsa ajatellessaan, että muutkin ihmiset voivat kärsiä, ja rouva de
Beaupréau tuumi itsekseen:

— Kukaties tämä nuori, kaunis mies, jota kalvaa salainen, myötätuntoa
herättävä suru, on juuri tarkoittamamme henkilö... Ensimmäinen
tapaaminen on usein ratkaiseva...

Aurinko oli sillä välin laskenut; taivas hämärtyi, mutta herra de
Beaupréaun vaunuja ei vielä näkynyt. Samassa kuului etäältä kuin
ajopelien jyrinää.

Tuntematon istuja nousi ja verhoutui avaraan viittaan. Naiset
saattoivat nyt nähdä, että hänellä oli hieno, mutta yksinkertainen
puku, joka ilmaisi, että sen omistaja oli maailmanmies. Hän pisti
jalkansa jalustimeen, nousi hevosen selkään ja ratsasti pois.

Mutta samalla hetkellä näkyi etäällä musta pilkku, joka kotvan kuluttua
selveni pillastuneeksi vaunuhevoseksi, ja ajopeleistä kuului äänekkäitä
huutoja. Ratsastaja kannusti hevostaan ja ajoi nelistäen paikalle.
Muutaman minuutin kuluttua näkyi leimaus, sitten kuului pamaus, ja
ajopelit seisahtuivat.

Tapaus sattui niin etäällä, etteivät naiset voineet eroittaa sen
yksityiskohtia, mutta he aavistivat, että vaunuissa-ajaja oli herra
de Beaupréau, ja alkoivat kiireesti juosta niitä kohti. Herra de
Beaupréaun hevonen makasi kuolleena maassa, pää pistoolinluodin
lävistämänä. Toimistopäällikkö puristi liikutettuna nuoren miehen
kättä, ja tuntematon, joka ei ollut kukaan muu kuin sir Williams,
kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:

»Emmekö näyttele mainiosti tätä ilveilyämme, rakas appi?»

Thérèse ja Hermine olivat nyt ehtineet paikalle, ja herra de Beaupréau
sanoi vaimolleen vapisevalla äänellä:

»Ilman tämän herran apua olisin nyt kuollut mies. Hevonen pillastui
ja olisi epäilemättä syössyt minut syvyyteen...» Mutta samassa sir
Williams huomasi Herminen.

Hän tukahdutti huudahduksen, joka oli päästä häneltä, hypähti nopeasti
satulaan ja tervehdittyään katosi.

Tapahtuman todistajat jäivät tästä odottamattomasta ja omituisesta
käyttäytymisestä hämmästyneinä katselemaan toisiinsa, saman ajatuksen
vallassa.

Vihdoin herra de Beaupréau sanoi:

»Sepä omituinen olento! Kuka hän lieneekään? Ja mistä hän tuli?»

»Sitä en tiedä», sanoi Thérèse.

»Luulen nähneeni hänet joskus ennen», sanoi toimistopäällikkö.

»Minäkin olen nähnyt hänet», sanoi Hermine miettivästi.

»Ilman häntä olisin ollut hukassa», jatkoi toimistopäällikkö. »Mikä
tyhmä ajatus päähäni pälkähtikään, kun itse rupesin ajamaan. Oh, kuinka
pelkäsin. Mutta missä kummassa olen nähnyt hänet ennen, ja miksi hän
katosi niin kiireesti, etten saanut häntä edes kiittää?»

»Hän näytti aivan huudahtavan tuskasta», sanoi Hermine, jonka
romanttiseen mielikuvitukseen tuon salaperäisen miehen koko olemus
ja ulkomuoto oli tehnyt syvän vaikutuksen. »Hän näytti niin
miettiväiseltä, niin onnettomalta ja surulliselta...»

»Ehkäpä jokin sydänsuru», arveli herra de Beaupréau tarkoittavasti.

»Nuori miesraukka», huudahti Hermine, joka luuli huomanneensa miehen
kalpenevan ja pidättävän huudahdusta nähdessään hänet.

He alkoivat nyt kävellä takaisin linnalle, mutta joka tienkäänteessä
harhaili Herminen katse kuin tutkien etäisyydessä. Ehkä hän toivoi
näkevänsä vilauksen miehestä, joka varmaan kärsi, niinkuin hän itsekin,
mutta muukalaista ei enää näkynyt. Herra de Beaupréaun salaperäinen
pelastaja oli kadonnut.




VII

VAELTAVA RITARI


Vapaaherratar de Kermadec istui makuuhuoneessaan Jonaksen lukiessa
hänelle ääneen erästä vanhaa ritariromaania. Jonas oli juuri hetkiseksi
keskeyttänyt lukemisensa, ja vapaaherratar huokaili ajatellessaan
menneitä hyviä aikoja vaeltelevine ritareineen, kun yhtäkkiä kuului
kavionkapsetta linnanpihalta.

Jonas kiirehti ikkunaan, avasi sen ja huudahti:

»Vaeltava ritari on tullut linnanpihalle. Hänellä on musta ratsu,
ja hän on kääriytynyt väljään viittaan, aivan niinkuin romaanissa
kerrotaan.»

Jonaksen tukemana vapaaherratar nousi lepotuolistaan ja meni ikkunan
luo.

»Katsokaa», huusi Jonas, »hänestähän juuri luimme.»

»Ystäväni», sanoi sir Williams vanhalle palvelijalle, joka oli
rientänyt pihalle, »olen eksynyt metsässä. Voisikohan teidän
herrasväkenne sallia minun yöpyä tänne?»

»Käske herraa tulemaan sisään!» huusi vapaaherratar. Sir Williams
katsoi ikkunaan ja tervehti kunnioittavasti vanhaa naista. Paria
minuuttia myöhemmin parooni saatettiin vapaaherrattaren luo.

»Suokaa anteeksi, rouva», sanoi hän tervehtien erittäin kohteliaasti,
»että tunkeudun linnaanne...»

»Kotini ovet ovat avoinna kaikille, jotka pyytävät vieraanvaraisuutta»,
sanoi vanha rouva osoittaen tuolia.

»Nimeni on sir Williams», sanoi parooni, »olen matkalla ritari de Lacyn
luo. Hänen veljenpoikansa, Gontran, on paras ystäväni.»

»Ritari on naapurini», vastasi vapaaherratar. »Olkaa täällä kuin
kotonanne!»

»Olen irlantilainen, hyvä rouva», sanoi sir Williams. »Olen
ratsastellut metsässä ristiin rastiin ilman päämäärää ja tarkoitusta...»

Rouva katsoi häneen hämmästyneenä. Sir Williams oli kalpea, hänen
kasvoillaan oli kärsivä ilme, joka aina herättää naisessa sääliä;
niinpä nytkin tapahtui kahdeksankymmenvuotiaalle vapaaherratar de
Kermadecille.

»Hyvä rouva», jatkoi hän, »selittääkseni teille tämän, täytyy minun
kertoa teille muutamia elämäni yksityiskohtia. Matkustelen ympäri
maapalloa kuin kulkuri tai niinkuin raskaan surun ahdistama onneton
ihminen. Ah, vapaaherratar, rakastan naista saamatta vastarakkautta.»

»Mies parka!» kuiskasi vanhus säälivästi.

»Kun kaksi tuntia sitten uskoin olevani kaukana hänestä, ollessani
matkalla ritari de Lacyn luo, niin hän osuikin tielleni...»

»Hänkö, jota rakastatte?»

»Niin. Ymmärrätte luonnollisesti, että minä heti pakenin. Mutta minä en
tuntenut tietä ja niin jouduin tänne.»

»Hyvä herra», vastasi vapaaherratar, »sallikaa minun puolestani,
ollakseni yhtä avomielinen, kertoa teille, kuka minä olen. Olen
vapaaherratar de Kermadec. Elän syrjässä maailman melusta ja harvoin
näen vieraita luonani. Teidän ei siis tarvitse pyydellä anteeksi sitä,
että olette joutunut tänne, päinvastoin. Olette hyvin tervetullut.
Mutta — palatakseni rakastettuunne — ettekö voi saada häntä omaksenne?
Onko hän naimisissa? Vai oletteko ehkä te?»

»Ei kumpikaan», vastasi parooni. »Olen kahdeksankolmatta vanha,
naimaton, ilman omaisia, ja minulla on kaksisataatuhatta livreä
vuotuisia korkoja. Mutta hän ei rakasta minua, vaan erästä toista.»

»Ihmeellistä!» sanoi vapaaherratar. »Olen asunut neljäkymmentä vuotta
tällä seudulla ja tunnen tietysti kaikki naapurini; mutta en voi
aavistaa, kuka tuo rakastamanne henkilö voisi olla. Hän on tietenkin
tältä paikkakunnalta, koska tapasitte hänet kaksi tuntia sitten. Missä
näitte tuon nuoren naisen?»

»Tapasin hänet St. Malon tiellä. Hän oli äitinsä seurassa.»

»Olisikohan se Hermine?» huudahti vanhus.

»Se on juuri hänen nimensä», änkytti parooni ihailtavan hyvin näytellen
hämmästynyttä, »neiti Hermine de Beaupréau.»

»Hän on veljentyttäreni tytär! Mutta ketä hän rakastaa?» kysyi
vapaaherratar kiihkeästi.

»Miestä, joka ei ansaitse hänen rakkauttaan.»

»Tahtoisinpa tietää, kuka se on! Neiti Hermine tulee muuten tänne
kohta, näette siis hänet täällä.»

»Täälläkö?» huudahti sir Williams. »Ei, ei, en kestä sitä! En voi nähdä
häntä! Hyvästi, rouva...»

Ja ennenkuin vapaaherratar oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, eli
sir Williams jo poissa linnasta ja ratsasti tiehensä.

Kun Hermine vanhempineen palasi vapaaherrattaren luo, tapasivat he
hänet aivan tyrmistyneenä paroonin äkillisestä katoamisesta, ja kun hän
mainitsi tuon ihmeellisen vieraan nimen, huudahti herra de Beaupréau:

»Sehän se olikin! Hän juuri pelasti henkeni. Hänet esiteltiin meille
ulkoministerin tanssiaisissa. Hän rakastaa erästä nuorta naista
saamatta vastarakkautta.»

Herminellä ei ollut aavistustakaan koko tästä ilveilystä, enempää
kuin siitäkään, että tuo nuori nainen oli hän itse; hän vain sääli
miespoloista ja ajatteli sitä rakkautta, joka oli murtanut hänen oman
sydämensä.

Saadakseen rauhassa puhua Herminen vanhempien kanssa, pyysi
vapaaherratar häntä menemään sanomaan palvelijoille, että nämä
jouduttaisivat illallista, ja hänen mentyään kysyi vanhus
toimistopäälliköltä:

»Tiedättekö, ketä tuo nuori mies rakastaa?»

»Kyllä», vastasi herra de Beaupréau. »Hän rakastaa Hermineä ja pyysi
kuukausi sitten minulta häntä vaimokseen.»

Ja toimistopäällikkö kertoi, että hän oli luvannut tyttärensä Fernand
Rocherille, mutta että tämä senjälkeen oli tehnyt itsensä syypääksi
raskaaseen rikokseen, joka oli tehnyt tämän avioliiton mahdottomaksi.

»Rakastiko Hermine tosiaan tuota lurjusta?» huudahti vapaaherratar.

»Ikävä kyllä, rakasti.»

»Meidän täytyy järjestää niin, että sir Williams saa tavata Hermineä»,
sanoi vapaaherratar. »Tuo hieno nuori mies saa varmaankin hänet pian
unohtamaan Fernand Rocherin.»

Vapaaherratar istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan
kirjeen ritari de Lacylle:

  »Rakas ystäväni!

  Te käytte niin kovin harvoin luonani, että minulla olisi todenteolla
  syytä oikein läksyttää Teitä, mutta jääköön se nyt toiseen kertaan.
  Tänään näet pyydän Teiltä erästä palvelusta. Herra ja rouva de
  Beaupréau tyttärineen ovat tulleet minua tervehtimään. Hermine
  on ihastuttava, nuori nainen, mutta jonkun verran hermostunut ja
  tarvitsee jotakin virkistävää huvitusta. Olen varma siitä, että hän
  ihastuisi, jos kutsuisitte hänet metsästysretkille yhdessä vieraanne,
  sir Williamsin kanssa.

  Olisin kiitollinen, jos te myöhäisestä iltahetkestä huolimatta
  lähettäisitte pari riviä vastaukseksi Jonaksen mukaan.

  Ystävänne Vapaaherratar de Kermadec.»




VIII

PALJASTUS


Kreivi Armand de Kergaz ja Bastien olivat kolme päivää turhaan etsineet
Jeannen ja Cerisen olinpaikkaa. Neljäntenä päivänä Léon tuli Armandin
luo ja antoi hänelle kirjeen, jonka Armand luki:

  »Hyvä Ystävä!

  Te olette ainoa, jonka puoleen enää voin kääntyä. Minua syytetään
  varkaudesta, ja minua uhkaa vankeus. Käykää tapaamassa minua edes
  kerran. Teidän

  Fernand Rocher.»

»Kuka Fernand Rocher on?» kysyi Armand.

»Hän palvelee ulkoministeriössä ja on minun ja Cerisen tuttava»,
vastasi Léon.

»Mitä hän on tehnyt?»

»Hän on rehellinen mies, ja minä uskallan panna vaikka pääni pantiksi
siitä, että hän ei ole tehnyt mitään rikosta», sanoi Léon melkein
huutaen.

»Missä hän asui?»

»Hän asui Fossés-du-Temple-kadulla, ja hän on varmaankin nähnyt neiti
Jeannen Cerisen luona.»

»Ihmeellistä», mutisi kreivi. »Neljä toisilleen tuttua henkilöä on
samaan aikaan kadonnut. Missä Fernand on? Minun täytyy saada tavata
häntä!»

»Hän on Conciergeriessä», vastasi Léon.

Armand ajoi poliisivirastoon ja sai luvan tavata Fernandia.

Nuori mies oli aivan voimaton kaikkien kokemiensa kärsimysten jälkeen.
Hän istui pää käsien varassa ja tuijotti jäykästi eteensä. Armandin
täytyi monta kertaa mainita hänen nimensä saadakseen hänet hereille
tylsyydentilastaan.

»Hyvä herra», sanoi kreivi, »te ette tunne minua, mutta minä tunnen
suurta mielenkiintoa teitä kohtaan, ja uskon, että te olette viaton.
Olen tekevä parhaani, saadakseni viattomuutenne todistetuksi, mutta
silloin on välttämätöntä, että seikkaperäisesti kerrotte minulle
kaikki.»

Fernand kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.

»Saadakseni selväksi koko tämän vyyhden, täytyy minun vielä kysyä
teiltä erästä asiaa», sanoi Armand. »Onko neiti de Beaupréau rikas?»

»Ei. Herra de Beaupréau antoi suostumuksensa avioliittoomme ainoastaan
sillä nimenomaisella ehdolla, että tytär luopuisi perinnöstään,
vaikkakin omaisuus kuuluu hänen äidilleen eikä herra de Beaupréau ole
hänen isänsä.»

»Onko herra de Beaupréau siis nainut lesken?»

»Sitä en tiedä», änkytti Fernand punastuen. »Luulen, että äiti on
joskus hairahtunut...»

»Tiedättekö, mikä on rouva de Beaupréaun ristimänimi?»

»Kyllä, Thérèse.»

»Thérèse!» huudahti Armand. »Onko hänen nimensä Thérèse?» — Olisiko
Hermine siis parooni Kermor de Kermarouëtin tytär? — ajatteli hän.

Armand päätti mennä tapaamaan rouva de Beaupréauta. Hän sanoi hyvästi
Fernandille ja lupasi tulla uudelleen hänen luokseen parin päivän
kuluttua.

Armand meni asuntoonsa, tapasi siellä Léonin ja sanoi hänelle:

»Olen aivan varma siitä, että Fernand on viaton. Jos hänen
kertomuksensa pitää kaikin puolin paikkansa, ei kukaan muu kuin herra
de Beaupréau ole varastanut laukkua, jossa oli kaksikymmentätuhatta
frangia.»

»Niin, minulle se on arvoitus», mutisi Léon.

»Ja miksi Fernand olisi ollut juuri Baccaratin luona, joka sitten
myöskin katosi yhdessä Cerisen ja Jeannen kanssa? On selvää, että jos
kaikki tämä on saman miehen työtä, niin täytyy hänellä olla enemmän
kuin yksi syy toimia niinkuin on tehnyt.»

»Niin», arveli Léon. »Se on selvää.»

— Ehkä koko asia johtuukin siitä, että Hermine on rikas. Sillä jos
rouva de Beaupréau on se nainen, jota minä etsin, on hänen tyttärensä
tietämättään kahdentoista miljoonan omistaja. Mutta minä olen ainoa
ihminen koko maailmassa, joka tunnen parooni Kermor de Kermarouëtin
jälkisäädöksen. Olisiko siis ajateltavissa, että ne, jotka ovat
vainonneet Fernandia estääkseen häntä menemästä naimisiin Herminen
kanssa, tietäisivät jotakin siitä? Kuinka he olisivat saaneet sen
tietoonsa? Ja mitä merkitsee se, että Jeanne, Cerise ja Baccarat myös
ovat kadonneet? Baccarat rakasti myös Fernandia eikä siis mitenkään ole
tahtonut syöstä häntä onnettomuuteen.

Kreivi mietiskeli kauan. Hän ajatteli taas Andreaa, soitti luokseen
palvelijan ja pyysi häntä kutsumaan Bastienia.

»Oletko aivan varma siitä», sanoi hän Bastienille tämän tullessa
sisään, »että sir Williams ei ole Andrea?»

»Luuletteko, että Andrea olisi säästänyt henkeni kaksintaistelussa?»
kysyi Bastien.

»Hänellä lienee ollut siihen omat syynsä», vastasi Armand. »Sinun
täytyy heti käydä häntä tapaamassa, pitää häntä silmällä, ja jos hän
hetkeksikään unohtaa englantilaisen puhetapansa, niin hän on Andrea.»

Bastien meni, mutta tuli pian takaisin.

»Sir Williams on matkustanut pois toissapäivänä», kertoi hän. »Hänen
kamaripalvelijansa seurasi häntä Havreen mistä hänen oli määrä jatkaa
matkaansa Irlantiin.»

Heti senjälkeen tuli Léonkin tiedusteluretkeltään ottamasta selkoa,
oliko rouva de Beaupréau Pariisissa. Hän kertoi Thérèsen matkustaneen
Bretagneen tyttärineen päivää ennen Fernandin vangitsemista.

»Nämä molemmat matkat ovat jossakin yhteydessä toistensa kanssa», sanoi
Armand. »Tämä on Andrean työtä, sen vannon.»

Samassa aukeni ovi ja palvelija ilmoitti:

»Täällä on eräs nainen, joka haluaa puhutella kreiviä.»

»Käske hänet sisään!» vastasi Armand.

Nainen, huivi hartioilla, ilmestyi kynnykselle, ja Armandilta pääsi
ilonhuudahdus:

»Baccarat!»

Siinä oli todellakin Baccarat, mutta ei muhkeana, hienona, kylmä,
ilkkuva hymy huulilla, niinkuin ennen, vaan kalpeana, vapisevana,
vaatteet epäjärjestyksessä, matkalla pelastamaan Fernandia. Mutta
mistä hän tuli?




IX

BACCARAT MIELISAIRAALASSA


Kuten muistamme, pysäytti Baccaratin vaunut valetohtori, joka
istuutui hänen viereensä sanoen: »Nyt lähdemme tohtori Blanchen
mielisairaalaan.» Nämä sanat masensivat nuoren naisen; hän jäi kuin
kivettyneenä paikalleen istumaan, voimatta hiiskua sanaakaan tähän
hirmuiseen väitteeseen, että hän muka olisi hullu. Mutta vähitellen hän
tointui, aikoi huutaa apua ja nousi, henkensä uhalla heittäytyäkseen
vaunuista, mutta valetohtori tarttui hänen käsivarteensa, sanoen
kylmästi:

»Valitkaa joko hulluinhuone tai vankila! Te olette ollut mukana
varastamassa laukkua, jossa oli kaksikymmentätuhatta frangia.
Pääsyyllinen on rakastajanne Fernand Rocher, joka vangittiin teidän
kotonanne. Siellä näet löydettiin rahat hänen päällystakinsa taskusta,
ettekä te voi millään tavalla todistaa itseänne syyttömäksi.»

Baccarat jäi aivan voimattomana paikalleen sopertaen epätoivoisesti:

»Hyvä Jumala! Minä kuolen...»

Samassa vaunut pysähtyivät, ja sir Williamsin ivalliset kasvot
ilmestyivät ikkunaan.

»Fanny», sanoi hän, »nouse kuskipenkille ja anna minulle paikkasi!»

Sir Williams astui vaunuihin, istuutui ja sanoi Baccaratille:

»Rakas lapseni, te olette oiva tyttö, ja Jumala tietää, etten aio tehdä
teille mitään pahaa. Mutta te olette nyt tielläni; autettuanne minua te
voitte jälleen turmella suunnitelmani ja sentähden täytyy minun ryhtyä
varokeinoihin. Tärkeät seikat pakottavat minut lähettämään teidät pois
pariksi päiväksi...»

»Mutta minä en tahdo! Minä en ole varastanut, te olette kurja roisto,
ja minä aion ilmiantaa teidät», kirkui Baccarat vimmastuneena.

»Malttakaa toki mielenne», vastasi sir Williams. »Neljäntoista päivän
kuluttua olette jälleen kotonanne, hotellissanne missä tapaatte vanhan
ihailijanne, parooni d'O—n, jolle kirjoititte lähteneenne maalle.»

»Valehtelette. En ole kirjoittanut paroonille.»

»Hän on kuitenkin tänä aamuna saanut kirjeen, jossa teidän käsialaanne
on niin hyvin jäljitelty, ettei hän vähääkään saata epäillä sitä.»

»Vintiö!» sopersi Baccarat-raukka, joka nyt ymmärsi olevansa kokonaan
tämän miehen vallassa. Hän oli näet kirjoittanut ainoalle ihmiselle,
joka olisi voinut huolestua hänen poissaolostaan ja koettaa tulla hänen
avukseen ja puolustajakseen...

Vaunut pysähtyivät houruinhuoneen eteen.

»On siis sovittu siitä, että olette järkevä?» kysyi sir Williams.

»Mutta Fernand», sanoi Baccarat masentuneena, »rangaistaanko Fernandia
varkaudesta?»

»Kuulkaa nyt; kerron teille jotakin. Fernand on todistetusti syyllinen
varkauteen, ja seurauksena on, että neiti de Beaupréau ei enää rakasta
häntä, vaan menee naimisiin minun kanssani...»

»Entä sitten?» kysyi Baccarat huolestuneesti.

»Sitten minä voin selvästi todistaa Fernandin viattomaksi; hän pääsee
vapaaksi ja voi mennä naimisiin teidän kanssanne.»

Baccarat painoi alistuvasti päänsä alas. — »Tehkää niinkuin tahdotte!»
tapaili hän.

Vaunut pysähtyivät mielisairaalan pihalle, ja sir Williams meni
vastaanottohuoneeseen. Hän sanoi sinne tultuaan kirjanpitäjälle:

»Hyvä herra, raskas velvollisuuteni on tuoda teille muuan naisparka,
joka on menettänyt järkensä.»

Kirjanpitäjä otti kynän korvansa takaa ja kysyi:

»Mikä hänen nimensä on?»

»Anaïs Heurtier. Hän on kahdenkolmatta vuoden vanha ja asuu
Godot-de-Mauroy-kadulla 7:ssä», vastasi sir Williams, ilmoittaen väärän
osoitteen poliisin eksyttämiseksi siltä varalta, että se sekaantuisi
asiaan.

»Meillä on kahdenlaisia paikkoja eri hintoihin», huomautti kirjanpitäjä.

»Hyvä herra, tahtoisin uskoa teille arkaluontoisen asian», sanoi sir
Williams. »Tämä nuori nainen on rakastajattareni. Olen rikas ja toivon,
että häntä kohdellaan hyvin hienotunteisesti. Maksu ei minulle mitään
merkitse.»

»Niin ollen esittäisin teille pienen, soman huoneiston
puutarhapaviljongissa. Siihen kuuluu sali, makuu- ja pukuhuone. Lääkäri
käy hänen luonaan kahdesti tai kolmesti päivässä, ja hän joutuu olemaan
kahden naisen valvonnan alaisena. Hän saa kävellä puistossa, jossa
hän tapaa ainoastaan sivistyneitä, lievästi sairaita naisia. Hinta
kaksikymmentä frangia vuorokaudelta.»

Sir Williams maksoi etukäteen kuukaudelta, ja kirjanpitäjä soitti
luokseen vartijan ja sanoi hänelle:

»Vie rouva, joka tuli tämän herran mukana, B-paviljonkiin, huoneistoon
n:o 3.»

Sir Williams meni ulos Baccaratin luo ja avatessaan vaunun oven
kuiskasi hänelle:

»Te käytätte nimeä Anaïs Heurtier, olette olevinanne minun
rakastajattareni ja asuvinanne Godot-de-Mauroy-kadun 7:ssä. Te olette
menettänyt järkenne kiusallisen riidan tähden erään ystävättärenne,
Baccaratin, kanssa, jonka rakastajaan olette mieltynyt. Teidän
hulluutenne on se, että kuvittelette olevanne Baccarat.»

»Olette paholainen itse», voihki Baccarat.

»Nojautukaa käsivarteeni, rakas Anaïs», sanoi hän äänekkäästi, »niin
saatan teidät pieneen hotelliin, jonka olen teille ostanut.»

Pieni paviljonki oli kauniisti kalustettu, ja salin suuret akkunat
olivat puutarhaan päin. Makuuhuone oli salia suurempi, valoisa ja
ilmava, koko sisustus oli siisti ja ensiluokkainen, ja molemmat
sairaanhoitajattaret vastaanottivat heidät ystävällisesti ja
kohteliaasti. Toinen kuiskasi sir Williamsille:

»Tohtori tulee hetken kuluttua. Ettekö halua puhua ensin hänen
kanssaan?»

»Kyllä», vastasi sir Williams. Hän suuteli Baccaratia otsalle sanoen:
»Menen katsomaan tallia, rakkaani. Tule kanssani, Fanny!»

Fanny seurasi sir Williamsia, joka meni lääkärin luo.

Parooni kertoi nyt katkeroituneena lääkärille pitkän jutun siitä,
kuinka Anaïs oli muka hänet pettänyt, mutta että hän kaikesta
huolimatta rakasti Anaïsia ja tahtoi tehdä kaikki voitavansa
pelastaakseen hänet. Anaïs oli tulisesti rakastunut erään
ystävättärensä, Baccaratin, rakastajaan, nuoreen mieheen, jonka tähden
tämä petti varsinaista rakastajaansa, parooni d'O—ta... Baccarat oli
raivoissaan; hän tahtoi saada rakastajansa takaisin ja antoi kahden
ystävänsä poliiseiksi puettuina tunkeutua Anaïsin huoneeseen juuri
silloin, kun tuo nuori mies oli hänen luonaan, ja he vangitsivat miehen
syytettynä varkaudesta. Anaïsia tämä tapaus järkytti niin, että hän
menetti järkensä.

»Kuinka kauan hän on ollut mielipuolena?» kysyi tohtori.

»Kolme päivää», vastasi sir Williams.

»Kuka tämä nainen on?» kysyi lääkäri, luoden katseensa Fannyyn, joka
itki.

»Hänen kamarineitsyensä; hän on hyvin kiintynyt rouvaan. Sallitteko
hänen olla sairaan luona?»

»Kyllä», vastasi lääkäri. »Saattaa olla eduksi taudin parantamiselle,
että kamarineitsyt pysyy rouvan lähettyvillä.»

Sir Williams ja Fanny palasivat nyt Baccaratin luo, joka istui tuolilla
pää käsien varassa, väsyneenä ja tylsänä, sir Williamsia tuskin
huomaamatta.

»Tulen huomenna tänne teitä katsomaan», sanoi sir Williams, »ja jätän
tänne Fannyn teitä hoitamaan.»

»Vakoilemaan!» oikaisi Baccarat halveksivasti.

Sir Williamsin mentyä tuli lääkäri, nuori älykkään näköinen mies. Hän
käski Fannyn poistumaan ja tervehti ystävällisesti Baccaratia.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän, »että tulen luoksenne ilmoittamatta.»

»Tiedänhän käyntinne tarkoituksen», vastasi Baccarat. »Tehän olette
laitoksen lääkäri.»

Hänen rauhallinen, surullinen äänensä ja tyyni puhetapansa sai lääkärin
ihmettelemään. Hän ei ollut tottunut siihen, että mielisairaat
myönsivät sairautensa.

Baccarat sanoi tietävänsä, että lääkäri oli tullut tutkimaan hänen
tautinsa laatua.

»Hyvä rouva...»

»Hyvä herra», sanoi Baccarat rauhallisesti, »en tahdo tehdä samaa
erehdystä, jonka miltei kaikki tännetulijat tekevät, en tahdo heti
väittää, etten olisi hullu.»

Lääkäri hymähti epäluuloisesti, tarttui Baccaratin käteen ja istuutui
hänen viereensä.

»Teidän tautinne ei ole arveluttavaa laatua», sanoi hän, »parin päivän
hoito luullakseni riittää.»

Baccarat katseli miestä, joka oli tullut tuhlaamaan taitoaan
parantaakseen olematonta tautia; hän tutki noita älykkäitä, hyvyyttä
puhuvia kasvonpiirteitä ja alkoi toivoa tavanneensa tuossa miehessä
suojelijan.

»Herra tohtori, eikö teidän virkatoimenne aikana ole koskaan sattunut,
että terveitä ihmisiä olisi teljetty houruinhuoneeseen sen vuoksi, että
ovat olleet muiden tiellä?»

Lääkäri vavahti. — »Sellaista voi tapahtua», vastasi hän, »eihän se
liene teidän kohtalonne?»

»Hyvä herra», sanoi Baccarat, »tahdotteko hetkisen kuunnella, mitä
puhun. Kerron teille erään tarinan, joka on yhtä ihmeellinen ja
monimutkainen kuin mikä bulevarditeatterin näytelmä tahansa.»

— Ah, siinä ensimmäinen oire, — ajatteli tohtori, — pettämätön oire.
Hullut aina mielellään kertovat ja uskovat olevansa milloin minkäkin
vainon alaisia.

Tyynesti ja selvästi Baccarat kertoi yksityiskohtaisesti koko tarinansa
siitä päivästä aikain, jolloin hän rakastui Fernand Rocheriin, siihen
hetkeen, jona tuo nuori mies vangittiin hänen asunnossaan.




X

VENAKKO


Lääkäri kuunteli tarkkaavasti Baccaratin kertomusta ja sanoi lopuksi:

»Te olette siis varma siitä, että olette Baccarat ja asutte
Moncey-kadulla? Jos te todella olette jonkin häpeällisen juonen uhri,
niin olen teidän suojelijanne enkä lääkäri.»

Hän jätti Baccaratin ja ajoi hänen taloonsa Moncey-kadulle
puhutellakseen hänen äitiään. Hän hämmästyi sentähden melko lailla, kun
avaaja tiesi ilmoittaa, että rouva Baccarat oli kotona.

Lääkäri saatettiin toisen kerroksen huoneistoon. Hänet otti vastaan
nuori nainen, jonka puku todisti, että hän oli myöhään noussut
vuoteesta.

»Neiti, tunnetteko Anaïs Heurtieriä?» kysyi tohtori.

»Voi, tyttö raukkaa!» sanoi vale-Baccarat. »Hän on mielipuoli ja
kuvittelee olevansa minä.»

Hän kertoi sitten lääkärille aivan saman jutun kuin sir Williamskin.
Ja tämä nainen, jonka parooni oli lahjonut näyttelemään Baccaratin
osaa, onnistui siinä niin hyvin, ettei lääkäri enää epäillyt Baccaratin
mielipuolisuutta.

       *       *       *       *       *

Baccarat odotti kärsimättömästi lääkäriä palaavaksi, ja ajan kuluksi
hän meni puutarhaan, missä mielisairaita käveli päivänpaisteessa.

Muuan nainen näki hänet ja tuli hänen luoksensa. Hän oli noin
nelikymmenvuotias ja mustassa puvussa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja surulliset. Hän oli vielä kaunis, ja viehkeä hymy liikkui hänen
huulillaan. Hän tervehti Baccaratia ja sanoi ystävällisesti:

»Hyvää päivää, neiti! Suokaa anteeksi, että rohkenen tervehtiä teitä,
mutta te olette niin nuori ja kaunis, että minä aivan hurmaannuin
nähdessäni teidät. Olen tympeytynyt olooni täällä, mutta teidän
kasvonne olivat kuin kaunis ilmestys kymmenvuotisen yksitoikkoisuuden
jälkeen.»

»Oletteko ollut täällä kymmenen vuotta?» sopersi Baccarat.

»Olen, lapseni», vastasi mielipuoli. »Kävelkäämme hiukan puutarhassa.
Ilma on aivan keväinen. Mikä teidän nimenne on?»

»Louise, hyvä rouva.»

»Kaunis nimi», sanoi mielipuoli. »Minun nimeni on Jeanne. Minulla
on toinenkin nimi, mutta se on varastettu minulta. Minä en tiedä,
minkätähden olette täällä, mutta tiedän, että te ette ole mielipuoli.»

Baccarat huudahti:

»Ah, te siis näette sen, rouva.»

»Ei tarvitse olla lääkäri nähdäkseen sen. Mutta minä, minä olen ollut
mielipuoli kymmenen vuotta. Ainakin mieheni ja pietarilaiset lääkärit
ovat siitä varmat. Ja kun kerran tulee tänne, ei täältä enää pääse
pois. Olen kerran hairahtunut ja kymmenen vuotta olen nyt sovittanut
syntiäni elämällä yhdessä hullujen kanssa. Kuulkaa, kun kerron teille
elämäni tarinan.

»Isäni oli kenraali D..., joka oli sotapäällikkönä Kaukaasiassa, ja
viisitoista vuotta sitten menin naimisiin eversti K—n kanssa. Hän
oli raju ja tulinen luonteeltaan ja mustasukkainen melkein omalle
varjolleen. Hän ei ollut mieheni, vaan kiduttajani. Hän otti minut
mukaansa Liivinmaalle, jossa hän oli erään linnoituksen päällikkönä,
ja tähän linnoitukseen hän sulki minut ja määräsi kaksi kasakkaa
vartijakseni. Mutta Pietarissa oli eräs nuori kaartinupseeri aivan
kuollakseen rakastunut minuun, ja hän sai palvelijaksi puettuna paikan
talossamme. Eversti ei aavistanut mitään, mutta eräänä iltana, kun
Stepan palvelijan puvussa oli polvillaan edessäni, ilmestyi eversti
äkkiä kynnykselle. Stepan-parka!»

Muuan vanhanpuoleinen, mustapukuinen herra, jolla oli ritarimerkkejä
rinnassaan, tuli heidän luoksensa keskeyttäen kertomuksen. Hänellä oli
naisenhattu päässä ja ompelurasia kädessä.

»Hyvää päivää, kaunottaret», sanoi hän. »Oi, jospa minä vielä olisin
mies!»

»Ettekö sitten enää ole mies?» kysyi Baccarat hämmästyneenä.

»En, kaunis neitoseni!» vastasi hän. »Minut on muutettu naiseksi.
Nuorempi veljeni, Miropoulon herttua, syöksi minut valtaistuimelta
ja suostutti erään noidan muuttamaan minut naiseksi. Miropoulon
valtioneuvosto selitti minun todella muuttuneen naiseksi. Sillä tavoin
minä menetin valtani ja minut julistettiin herttuattareksi.»

Baccarat ei voinut olla hymyilemättä, mutta venakko sanoi:

»Älkää naurako! Prinssi ei ole mielipuoli! On aivan totta, että hänet
on noiduttu naiseksi.»

Nyt Baccarat kiljaisi kauhistuksesta. Hän ymmärsi, että venakkokin
todelliselta tuntuvasta kertomuksestaan huolimatta oli mielipuoli, ja
hän riensi kauhistuneena huoneeseensa. Kun lääkäri päivällisen jälkeen
palasi hänen luoksensa, ei hän voinut olla huudahtamatta ilosta.

»Ah, tohtori, te olette siis ollut kotonani Moncey-kadulla, äitini
puheilla. Hän on tietysti vakuuttanut teille, että minä olen puhunut
totta.»

Baccarat puristi tohtorin kättä, itkien ja nauraen ilosta.

»Tapasin rouva Baccaratin», vastasi tohtori tyynesti.

Baccarat jäi seisomaan kuin salaman tapaamana. Hän ajatteli venakkoa.
Eikö hänellekin vielä tulisi sama kohtalo, mielipuolisuus? Hän ymmärsi
sir Williamsin oveluuden ja rupesi ajattelemaan, kuinka pääsisi
karkaamaan laitoksesta.

»Olen koettanut saada teille lupaa asua täällä», sanoi lääkäri
Fannylle, »mutta siihen ei suostuttu, öisin ei kukaan vieras saa
oleskella laitoksessa. Voitte tulla tänne joka aamu, mutta kello
kymmenen illalla on teidän poistuttava.»

»Rouva raukka!» sanoi Fanny. »Eikö kukaan ole hänen luonaan öisin?»

»Kyllä», vastasi tohtori. »Sitä varten saa toinen hoitajattarista maata
salissa.»

Kun Fanny illalla aikoi mennä, kysyi hän Baccaratilta, eikö tämä
haluaisi mitään kotoaan tuotavaksi.

»Kyllä», vastasi Baccarat välinpitämättömästi, »voit tuoda
ompelurasiani pukuhuoneesta.»

Hän otti pienen tikarin, joka oli uunin syrjällä ja jonka hän oli
siepannut mukaansa, ja piilotti sen päänaluksensa alle.

— Huomenna teemme tilimme selviksi, tyttöseni, — ajatteli Baccarat, —
ja silloin saamme nähdä...

Jos Fanny olisi nähnyt Baccaratin silmissä leimuavan tulen, olisi hän
jähmettynyt kauhusta.




XI

TIKARI


Baccarat ei nukkunut koko yönä. Hän suunnitteli pakoa. Ja kun Fanny
seuraavana aamuna tuli, tapasi hän Baccaratin melkein iloisena.

Ompelurasiassa, jonka Fanny toi mukanaan, oli pitkä, paksu silkkipunos,
jota Baccarat käytti koruompeluaan varten.

Baccarat ei poistunut huoneestaan koko päivänä, vaan istui ahkerana
ompeluksensa ääressä ja näytti tyytyväiseltä. Iltapuolella hän valitti
väsymystä ja tahtoi mennä levolle. Hän ja Fanny olivat aivan yksin
paviljongissa, sairaanhoitajattaren oli määrä tulla vasta parin tunnin
kuluttua, uutimet laskettiin ikkunain eteen, ja ovet suljettiin.

Kun Fanny mitään pahaa aavistamatta parhaillaan teki vuodetta
Baccaratille, syöksyi tämä äkkiä hänen kimppuunsa, tarttui häntä
kurkkuun, kaasi hänet kumoon lattialle ja painoi polvensa hänen
rinnalleen vetäisten vapaalla kädellä esiin tikarin, jonka hän niin
ovelasti oli kätkenyt.

»Jos huudat kerrankaan tai liikahdat, tapan sinut», uhkasi Baccarat.
»Minua sanotaan mielipuoleksi» — hänen silmänsä välähtivät — »se
sopiikin erinomaisesti, sillä mielipuolta ei rangaista, vaikka hän
tappaisikin vartijansa.»

»Armoa, armoa!» rukoili Fanny. »Mitä tahdotte minun tekevän?»

»Sinun täytyy sanoa, mitä tietä pääsen täältä pakenemaan. Tahdon, että
minua luullaan sinuksi, ymmärrätkö. Nouse ja riisuudu, me vaihdamme
pukuja.»

Kauhistunut kamarineitsyt totteli vapisten; hän pelkäsi Baccaratin
surmaavan hänet.

»Kädet selän taakse», komensi Baccarat pukeuduttuaan kamarineitsyen
vaatteisiin.

Fanny totteli, Baccarat otti silkkipunoksen, sitoi sillä hänen kätensä
tiukasti yhteen ja raahasi sitten säikähtyneen tytön mukavuuslaitokseen
sulkien oven. Sitten hän pani Fannyn hatun päähänsä ja hiipi ulos
paviljongista, pääsi onnellisesti portinvartijan ohi, joka todella
luuli häntä kamarineitsyeksi, ja oli hetken kuluttua vapaana kadulla.

Eräät vaunut ajoivat hänen kohdalleen, hän hyppäsi niihin ja huusi
ajurille:

»Parooni d'O:n luo, Neuve-des-Mathurins-kadun 35:teen.»

Tuntia myöhemmin parooni d'O... antoi Baccaratille kirjeen, joka oli
osoitettu poliisipäällikölle.




XII

POLIISIPÄÄLLIKKÖ


Aikaisin seuraavana aamuna Baccarat meni poliisipäällikön luo. Parooni
d'O:n nimi riitti avaamaan hänelle kaikki ovet. Poliisipäällikkö päästi
hänet heti sisään; poliisilla oli viime päivinä ollut paljon puuhaa
Baccaratin takia. Oli jo ollut puhetta hänen vangitsemisestaankin, ja
kun Baccarat nyt astui päällikön huoneeseen, virkkoi tämä tyytyväisenä:

»Iloitsen tulostanne, sillä rikosoikeus on antanut toimekseni vangita
teidät. Mutta kun nyt tulitte itse, uskon, että olette viaton ja voitte
antaa tyydyttäviä selityksiä.»

Baccarat vapisi.

»Katsokaa minua», sanoi hän. »Näytänkö syylliseltä?»

»Ette», vastasi poliisipäällikkö, »ja olen vakuutettu siitä, ettei
teillä ollut aavistusta tuon nuoren miehen tekemästä rikoksesta.»

»Herra poliisipäällikkö», vastasi Baccarat, »tuo nuori mies, jota on
syytetty varkaudesta, on myös syytön.»

»Mahdotonta! Onhan häntä vastaan olemassa todisteita.»

»Voi olla, mutta jos hetkisen kuuntelette minua, muutatte varmaan
mielipiteenne.»

»Kertokaa sitten!» sanoi päällikkö.

Baccarat kertoi nyt kaikki, mitä viikon kuluessa oli tapahtunut. Hän
kertoi mielettömästä rakkaudestaan Fernand Rocheriin ja sir Williamsin
käynnistä hänen luonaan. Hän kertoi herra de Beaupréaun rakastumisesta
Ceriseen ja kirjeestä, jonka parooni oli pakottanut hänet kirjoittamaan
Fernandille ja jonka herra de Beaupréau oli ottanut mukaansa kotiin.

»Kaikki tämä, kaikki on sir Williamsin työtä», lopetti hän, »siitä olen
täysin varma.»

»Jos olette puhunut totta», sanoi poliisipäällikkö, »niin olisi eräs
ministeriön toimistopäällikkö, ylempiin yhteiskuntapiireihin kuuluva
henkilö, sekaantunut kovin rumaan juttuun.»

»Tiedän kaiken, mitä olen puhunut, olevan totta», sanoi Baccarat
tyynesti. »Enkö mitenkään saisi tavata Fernand Rocheria?»

»Kyllä, annan heti määräyksen, että pääsette häntä tapaamaan.»

Hän soitti luokseen konstaapelin ja käski hänen viedä Baccaratin
Fernand Rocherin luo, ja Baccarat seurasi häntä siihen pimeään,
kolkkoon paikkaan, jota sanotaan Conciergerieksi. Häntä puistatti, kun
hän kuuli telkien ja lukkojen kolisten avautuvan.

Kun Baccarat tuli Fernandin luo, oli kreivi de Kergaz vastikään
poistunut rohkaistuaan onnetonta vankia pienellä toivonkipinällä. Hän
istui siellä pää käsiin vaipuneena, kuten kreivinkin tullessa. Hänen
asentonsa ja toivoton muotonsa sai kyynelet Baccaratin silmiin. Kun
ovi jymähti kiinni vanginvartijan mentyä, kietoi hän kätensä Fernandin
kaulaan.

Nuori mies huudahti nähdessään Baccaratin:

»Vainootteko minua täälläkin?»

»Hyvä herra», sanoi Baccarat ja tarttui hänen käteensä. »Te olette
ehkä oikeassa halveksiessanne minua, mutta kuulkaa, mitä sanon,
sillä uskon varmasti voivani neuvoa teille keinot, joilla voitte
todistaa syyttömyytenne. Tiedän, että olette syytön, ja tiedän myöskin
syyllisten nimet.»

»Ehkä olette yksi heistä?» kysyi vanki ivallisesti.

»Hyvä Jumala!» voihkaisi Baccarat. »Hän luulee minua syylliseksi.»

Näistä sanoista puhui sellainen tuska, että Fernand rupesi vapisemaan
ja sanoi lempeämmin:

»Ettekö siis te olekaan syössyt minua onnettomuuteen?»

»Ah, kuinka voisi syöstä onnettomuuteen sen, jota rakastaa!»

Hän laskeutui polvilleen Fernandin eteen ja katsoi häneen silmät
kyynelissä.

»Fernand», sanoi hän ja tarttui tämän käteen. »Tahdotteko kuunnella
minua?»

»Tahdon kyllä.»

»Antakaa minulle anteeksi», jatkoi hän nöyrästi, »että sanon
rakastavani teitä, vaikka olen arvoton saamaan teidän rakkauttanne,
sillä olenhan vain langennut tyttöraukka. Mutta sanotaanhan, että
todellinen rakkaus puhdistaa ja tekee pahan hyväksi ja että Jumala
antaa anteeksi sille, joka katuu pahoja tekojaan...»

»Se on totta», vastasi Fernand liikutettuna.

»Minullakaan ei ollut ennen sydäntä», sanoi Baccarat, »mutta tunnen
muuttuneeni paremmaksi ihmiseksi sinä päivänä, jona aloin teitä
rakastaa, ja uskon, että minustakin voisi vielä tulla kunniallinen
nainen, jos te rakastaisitte minua.»

Fernand katsoi maahan vastaamatta.

»Mutta eihän nyt olekaan kysymys minusta, vaan teidän
pelastamisestanne», jatkoi Baccarat. »Kuulkaa siis.»

Ja Baccarat kertoi hänelle tapausten kulun siitä hetkestä, jolloin hän
oli nähnyt hänet Cerisen ikkunasta ja rakastunut häneen. Hän kertoi
kirjeestä, jonka sir Williams oli pirullisella tavallaan suostuttanut
hänet kirjoittamaan, ja nyt vasta Fernand ymmärsi Herminen kirjeen.
Mutta ei hän eikä Baccarat voinut ymmärtää, kuinka laukku, jossa nuo
kaksikymmentätuhatta frangia olivat, oli voinut löytyä hänen takkinsa
taskusta. Oli ilmeistä, että de Beaupréau oli yhdessä juonessa sir
Williamsin kanssa, ainakin oli Baccarat siitä varma.

»Minä pelastan teidät», sanoi hän Fernandille. »Minä olen paljastava
nuo molemmat lurjukset.»

»Toinen heistä on Herminen isä», kuiskasi Fernand.

Baccaratin pää painui alas, ja kaksi kuumaa kyyneltä vierähti Fernandin
kädelle.

»Se on totta», sopersi hän. »Häntä te rakastatte. Mutta olkoon niin,
pelastan teidät kuitenkin! Tahdon sovittaa virheeni... Ja kun te olette
onnellinen... no niin, silloin joka tapauksessa kärsin vähemmän.»

»On myöskin eräs mies», sanoi Fernand, »joka tahtoo pelastaa minut.»

»Kuka hän on?» kysyi Baccarat.

»Kreivi Armand de Kergaz, joka asuu Culture-Sainte-Catherine-kadun
varrella.»

»Menen heti häntä tapaamaan», sanoi Baccarat innokkaasti. »Nyt on meidän
vuoromme, sir Williams!»

Baccarat jätti Fernandin ja palasi poliisipäällikön luo ja kertoi
hänelle keskustelunsa Fernandin kanssa. Päällikkö uskoi nyt varmasti,
ettei Baccarat eikä Fernand ollut tehnyt varkautta, mutta hän sanoi
ainoastaan:

»Uskon teitä todella. Mutta lain mukaan minun täytyy pitää Fernand
Rocheria edelleen vangittuna, ja oikeastaan olisi velvollisuuteni
vangita teidätkin.»

»Sallikaa minun ainakin ensin puhua kreivi de Kergazin kanssa.»

»Hyvä», sanoi päällikkö. »Mutta älkää poistuko Pariisista, älkääkä
piiloutuko. Syyttömän ei tarvitse pelätä julkisuutta.»

Ja Baccarat lähti, kuten tiedämme, Armandin hotelliin.

»Missä Cerise on? Mitä olette tehnyt Ceriselle?» huudahti Léon kohta
nähtyään hänet.

»Cerisekö?» vastasi Baccarat. »Eikö hän ole kotonaan?»

»Hän ei ole ollut kotonaan kolmeen päivään.»

»Niitä konnia!» huudahti Baccarat. »He ovat vieneet hänet pois, se on
sir Williamsin ja herra de Beaupréaun työtä.»

»Arvasin oikein», sanoi Armand Bastienille.

Hän meni Baccaratin luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi ystävällisesti:

»Puhukaa meille kuin ystävillenne, rouva, ja kertokaa meille kaikki!»

Ja kolmannen kerran samana päivänä Baccarat kertoi tarinansa.

»Cerise-raukka!» nyyhkytti Léon.

— Jeanne, — ajatteli Armand, ja viha raivosi hänen rinnassaan. —
Nyt alkaa taistelu ilman aselepoa, rakas veljeni, taistelu elämästä ja
kuolemasta!




XIII

PARJAUS


Vihdoinkin Armand alkoi päästä niiden pimeiden juonien perille,
jotka Andrea niin suurella vaivalla ja kekseliäisyydellä oli punonut
päästäkseen parooni Kermarouëtin suureen omaisuuteen käsiksi.
Moraaliset todisteet siihen, että Andrea oli kätkenyt Jeannen ja
Cerisen, toimittanut Fernandin vangituksi varkaudesta ja sulkenut
Baccaratin mielisairaalaan, olivat tosin olemassa, mutta mitään
varsinaisia todisteita ei ollut. Hänelle oli myös selvinnyt, että herra
de Beaupréau ja sir Williams olivat yksissä juonissa, mutta kun parooni
oli matkustanut pois, oli vain kaksi toimintamahdollisuutta.

Joko hänen täytyi kääntyä poliisin puoleen ja vaatia sir Williamsin
ja de Beaupréaun vangitsemista, — mutta kun hänellä ei ollut muita
todistajia kuin Baccarat, olisi hän ehkä hyödyttömästi saattanut
Herminen isän huonoon valoon, — tahi hänen oli annettava Fernandin
edelleenkin olla vankeudessa ja askel askeleelta tarkkailtava sir
Williamsin toimia ja pidettävä silmällä hänen pienimpiäkin liikkeitään,
siten saadakseen hänet lopulta paljastamaan itsensä, ja samalla hän
saattaisi oman poliisinsa avulla löytää Jeannen ja Cerisen.

Sir Williams oli niin pirullisen nerokkaasti laatinut suunnitelmansa,
että tarvittiin toinen ainakin yhtä suuri kyky sen särkemiseen. Ensin
Armandin täytyi saada varmuus siitä, että Hermine todella oli parooni
Kermor de Kermarouëtin tytär. Baccarat muisti äkkiä kirjoittaneensa
Ceriselle, että hän menisi Serpente-kadun 19:een, ja herra de
Kergaz käski sentähden vartioida taloa kaksi päivää; mutta kaikki
ovet olivat lukitut, ei sieluakaan näkynyt missään, ei tulijaa eikä
menijää. Sillävälin Armand sai tietää herra de Beaupréaun matkustaneen
Bretagneen vaimoaan ja tytärtään tervehtimään.

— Tämä matka lienee jossakin yhteydessä paroonin matkan kanssa, —
ajatteli Armand. — Parooni on tietysti lähtenyt pyytämään Hermineä
vaimokseen. Mutta missä Jeanne on?

Kun sairaanhoitajatar illalla tuli paviljonkiin ja näki kaihtimet
vedetyiksi ikkunain eteen ja ovet suljetuiksi, luuli hän Baccaratin
nukkuvan eikä tahtonut häiritä häntä. Mutta seuraavana aamuna
mennessään Baccaratin makuuhuoneeseen hän huomasi kauhukseen sen
tyhjäksi, ja tarkastaessaan sitä hän tapasi Fannyn puolikuolleena,
köytetyin käsin, mukavuuslaitoksessa. Kamarineitsyt, joka ei tahtonut
tunnustaa, että Baccarat oli ollut täydessä järjessään, selitti, että
Baccarat oli saanut äkillisen hulluudenpuuskan ja hyökännyt hänen
kimppuunsa ja ryöstettyään hänen vaatteensa paennut. Hän pyysi saada
mennä ilmoittamaan asiasta sir Williamsille ja riensi tämän asuntoon,
missä tapasi Colarin.

»Tuhat tulimmaista!» kiljui Colar. »Jos Baccarat tapaa Léonin, olemme
hukassa; kolmen päivän kuluessa joudumme poliisin käsiin ja taas
vankilaan. Léon on raivattava pois tieltä!»

Colar aikoi ensin kirjoittaa sir Williamsille ja pyytää häntä
tulemaan takaisin, mutta silloin olisi kahdentoista miljoonan saalis
viivästynyt, ja hän hylkäsi sentähden tämän aikeensa. Hän meni
sensijaan herra Grosin työpajaan tapaamaan Léonia.

»Onko sinusta tullut miljonääri, Colar», kysyi huonekalukauppias,
»koska et ole ollut täällä töissä pitkään aikaan?»

»Ah, en, mestari, olen ollut muutaman päivän sairaana», vastasi Colar,
»sentähden tulin tänään vain tervehtimään Léon Rollandia.»

»Poika parka!» sanoi herra Gros. »Cerise on joko lähtenyt hänen luotaan
tai on hänet viety väkisin. Kolme päivää hän on hakenut tyttöä kuin
vimmattu.»

Colar meni ja kuljeskeli Bourbon-Villeneuve-kadulla, kunnes Léon äkkiä
ilmestyi aivan hänen eteensä.

»Hyvää päivää, veikkonen», sanoi Léon murheellisesti, »mitä sinulle
kuuluu?»

»Ikävää kuuluu», vastasi Colar. »Minulla on liian suuri sydän.
Ystävieni surut ovat minunkin surujani.»

Léon vapisi ja katsoi Colariin tarkkaavasti.

»Sinä siis tiedät, että Cerise on ryöstetty», sanoi Léon. — »Mutta minä
kostan, tahi oikeammin, kreivi de Kergaz kostaa minun puolestani.»

»Häntä en tunne», sanoi Colar rauhallisesti, vaikka vapisi
mielenliikutuksesta.

»Mutta me olemme tehneet hyvän kaappauksen», jatkoi Léon, »olemme
keksineet erään vale-englantilaisen, joka nimittää itseänsä sir
Williamsiksi...»

Colar kykeni vaivoin säilyttämään mielenmalttinsa ja ajatteli:

— Olemme satimessa, miljoonat luisuvat käsistämme.

Mutta hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka ensi heilahduksesta menettävät
tasapainonsa; pari minuuttia myöhemmin hän oli täydelleen tointunut ja
päätti toimittaa Léonin pois tieltä.

»Kuulehan», sanoi hän, »minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, mutta
menkäämme jonnekin, jossa voimme istahtaa.»

He menivät erääseen pieneen kahvilaan, valitsivat syrjäisen pöydän, ja
Colar tilasi viiniä.

»Kuulehan, Léon», sanoi hän, »minä olen ystäväsi enkä tahdo, että
tekisit tyhmyyksiä.»

»Colar», huudahti Léon, »jos tiedät jotakin Cerisestä, niin sano heti!»

»Näin hänet eilen Bougivalissa. Hän ajoi katetuissa parihevosten
vetämissä vaunuissa, ja hänen vieressään istui nuori, kaunis mies, joka
oli puettu kuin prinssi...»

»Se ei ole totta!» huusi Léon, ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan.

»Ystävä-parka», sanoi Colar säälivästi. »Sinä et tunne naisia. Minä
näin Cerisen hymyilevän hänelle.»

»Colar, Colar!» kiljaisi Léon, »sinä joko valehtelet tai olet
erehtynyt.»

»En ole erehtynyt, se oli hän.»

»Minun täytyy lähteä Bougivaliin! Minun täytyy löytää Cerise. Tuletko
sinä mukaani?»

Colar näytti epäröivän.

»On jo niin myöhä, ja pian tulee pimeä... ja minulla on eräs
kiireellinen asia, joka on ensin toimitettava. Mutta... olkoon
menneeksi, tunnin kuluttua tulen takaisin», sanoi Colar ja poistui
kahvilasta.

»Odotan sinua täällä», sanoi Léon. Hän oli liidunvalkea kasvoiltaan
ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän oli niin suunniltaan, ettei tullut
ajatelleeksi rientää kreivi de Kergazin luo kertomaan, mitä oli kuullut
Colarilta.

Odotusaika tuntui hänestä iankaikkisuudelta. Mutta silloin juolahti
hänen mieleensä ajatus ilmoittaa Armandille asiasta. Hän otti esille
paperia ja kynän ja kirjoitti:

  »Herra kreivi!

  Eräs työpajani miehistä on nähnyt Cerisen Bougivalissa. Lähden sinne
  yhdessä hänen kanssansa etsimään.»

Mennessään ulos kahvilasta etsimään kaupunginlähettiä, joka veisi
kirjeen perille, näki hän Guignonin käyvän ohi.

»Guignon!» sanoi Léon. »Cerise on nähty Bougivalissa.»

»Kuka hänet siellä on nähnyt?» kysyi Guignon.

»Colar.»

»Varo Colaria», varoitti Guignon vakavasti. »Hän näyttää aika
lurjukselta.»

»Olet väärässä, hän on kunnon poika, ja hän seuraa minua Bougivaliin.
Mutta minun täytyy antaa asiasta tieto kreiville. Tahdotko viedä
hänelle tämän kirjeen?»

»Mielelläni», vastasi Guignon. »Mutta noudata neuvoani äläkä mene
Colarin kanssa, siitä ei hyvä seuraa.»

»Mutta hän on nähnyt Cerisen», intti Léon.

»Lupaa ainakin, ettet kerro hänelle ilmoittaneesi kreiville asiasta.»

»Sen lupaan.»

Guignon kiiruhti kreivi Armandin luo, joka hämmästyen luki kirjeen ja
kysyi: »Kuka tuo Colar on?»

»Léon luulee Colarin olevan hänen ystävänsä, mutta minä olen varma
siitä, että hän on lurjus.»

»Minä tahdon nähdä hänet», sanoi kreivi. »Tulkaa, ottakaamme ajuri, ja
lähtekäämme kahvilaan.»

Sillä välin Colar oli etsinyt Nicolon, joka talonpojaksi puettuna oli
seurannut Colaria kahvilalle saakka. Sitten hän oli kadonnut. Kello löi
kuusi, kun Colar tuli takaisin Léonin luo.

»Tule», sanoi hän, »lähtekäämme nopeasti. Tunnin kuluttua on jo aivan
pimeä.»

Ja Colar lähti yhdessä Léon Rollandin kanssa, jonka tuho oli päätetty.




XIV

ROCAMBOLE


Léon seurasi Colaria aavistamatta mitään pahaa. He nousivat
ajurivaunuihin, jotka Cerise olisi heti tuntenut, jos hän olisi nähnyt
ne, sillä samoissa keltaisissa vaunuissa oli hänet viety Bougivaliin.

»Ajuri», sanoi Colar, »anna mennä puolessatoista tunnissa Bougivaliin.
Me maksamme hyvin.»

»Bougivalissa», sanoi Colar Léonille, »on ravintola, jossa läheisten
tilusten palvelijat käyvät huvittelemassa; toisinaan käyvät siellä
paikkakunnan talonpojatkin. Siellä ehkä saamme tietää jotakin.»

Bougivaliin päästyä käski Colar ajurin pysähtyä.

»Ei sovi tulla ajaen ravintolaan», sanoi hän, ja molemmat astuivat
pois vaunuista ja kulkivat lopun matkaa jalan. Ellei Léon olisi ollut
kokonaan omien surullisten ajatustensa vallassa, olisi hän huomannut,
ettei ajuri saanut maksua, mutta siitä huolimatta ajoi tiehensä mitään
puhumatta.

Ravintola, josta Colar oli puhunut, oli yksinäisellä paikalla lähellä
virtaa, ja sitä piti vanha, rokonarpinen nainen, joka näytti melkein
enemmän mieheltä kuin naiselta. Hänellä oli karkea, särkynyt ääni,
ja hän oli aina puettuna avaraan kumiviittaan. Jalassa hänellä oli
puukengät. Hänen ainoana asuintoverinaan koko talossa oli pahanilkinen,
rivo kuusitoistavuotias poika, turmeltunut viikari, Rocambole-niminen.

Rocambole oli löytölapsi. Eräänä iltana hän oli tullut ravintolaan,
tilannut ruokaa ja juomaa ja yrittänyt livahtaa tiehensä maksamatta.
Vanhus oli tarttunut hänen kaulukseensa pidättääkseen hänet, mutta
poika oli paljastanut veitsensä sanoen: »Näethän, akka, minä en ole
mikään maitoparta, ja voisin tehdä lopun sinusta tuossa tuokiossa ja
lähteä matkoihini sinun kolikkosi taskussani. Mutta tuskinpa sinulla on
kahtakymmentä frangia enempää kassassa, niin että pidän edullisempana
ruveta yhtiötoveriksesi.»

Eukko oli vavisten ja ällistyneenä silmäillyt röyhkeää veijaria, mutta
poika oli rauhallisesti jatkanut:

»Olen ollut toisenkin kerran tekemisissä poliisin kanssa, juuri nytkin
tulen alaikäisten rangaistuslaitoksesta. Minulle on yhdentekevää,
otetaanko minut kiinni ja suljetaan jälleen lukkojen taakse, sillä
minulla ei ole penniäkään taskussani. Mutta sinä tekisit hyvät kaupat,
jos ottaisit minut liikkeeseesi. Sinä olet yksinäinen ja vanha, ja
vaikka varastatkin, kun kohdalle sattuu, ei sinun ammattitaitosi liene
kehuttava. Mutta minulta voisit saada monta hyvää neuvoa.»

Tämä ehdotus miellytti emäntää ja hän piti Rocambolen luonaan ja
sai hänestä uskollisen apulaisen. Poika puhutteli häntä nenäkkään
tuttavallisesti »mammaksi.»

Kun eukko toisinaan oli poissa, missä milloinkin lie ollut, hoiteli
Rocambole ravintolaa eikä milloinkaan arastellut kopeloida ja tyhjentää
vierasten taskuja, kun nämä tajuttomiksi päihtyneinä vierähtivät
pöytien alle. Emäntä ei ollut kukaan muu kuin tuo inhoittava
Fipart-leski, Nicolon rakastajatar, jonka huostaan Colar oli uskonut
Cerisen.

Kun Colar ja Léon Rolland tulivat ravintolaan, ei siellä ollut muita
vieraita. Rocambole istui tiskin takana lukien ryöväriromaania,
Fipart-lesken torkkuessa uuninnurkassa.

»Halloo», huusi Colar tullessaan Léonin kanssa valaistuun huoneeseen.
»Saako täällä juomista?»

»Tulkaahan lähemmäksi!» vastasi Rocambole jatkaen lukemistaan. Leski
Fipart hieroi silmiään ja tunsi Colarin.

»Kas, tekö siellä olettekin, herra Colar?» sanoi hän, »emme olekaan
pitkään aikaan teitä nähneet.»

Colar ja vanhus olivat jo antaneet salaisen merkin toisilleen.
»Saammeko vihreän huoneen, muori?» kysyi Colar.

»Mahdotonta, herra Colar, se on jo varattu kello seitsemäksi.
Erään hienon herrasväen kuski ja kamarineitsyt kävivät sen
tilaamassa. Mutta voitte saada keltaisen huoneen. Rocambole, vie
herrat kolmanteen kerrokseen ja noudata heidän määräyksiään!»

»Olkaat hyvät!» sanoi Rocambole ja alkoi sytytetty kynttilä kädessä
astua edellä kolmanteen kerrokseen, jossa oli kolme huonetta. Suurin
niistä oli Fipart-lesken ja hänen rakastajansa, Nicolon, makuuhuone.
Molemmat muut, kaksi kurjaa huoneentapaista, oli eroitettu toisistaan
ohuella lautaseinällä. Keltaisessa huoneessa oli kalustona pöytä ja
neljä tuolia, ja seinillä riippui muutamia kamalia painokuvia.

»Mitä herrat haluavat?» kysyi poika.

»Pullon viiniä, leipää ja juustoa», vastasi Colar.

Rocambole kiirehti portaita alas.

»Käytkö usein täällä?» kysyi Léon.

»En enää nykyään. Nuorempana kyllä kävin silloin tällöin. Tämä
ravintola ei ole hullumpia. Panen pääni pantiksi, että saamme kuulla
jotakin, kun muut vieraat tulevat.»

Hetken kuluttua Rocambole palasi tuoden pullon viiniä, leivän ja ison
palan juustoa.

»Kuuleppas, nuori mies», sanoi Colar, »eikö tänne ole tullut uusia
asukkaita viime aikoina?»

»Ei, en luule», vastasi Rocambole. »Ei, mutta tosiaankin... tänne on
tullut nuori englantilainen miljoonamies, joka on ostanut linnan täällä
lähistöllä. Hän on kerrassaan kaunis mies.»

Fipart-leski huusi Rocambolea, ja tämä syöksyi alas portaita.

»Kuulithan, ettei poika tiedä mitään», sanoi Léon Colarille.

»Tahi ei tahdo puhua tietojaan», vastasi Colar.

Ulkoa kuului askelia, ja Rocambolen ääni sanoi:

»Olkaa hyvät, täällä on herroille huone, jonka saatte kokonaan
haltuunne. Saatte tehdä, mitä vain haluatte, vaikka särkisitte pullot
ja lasit, kunhan vain maksatte.»

»Tiedätkö mitä?» sanoi Colar Léonille, »tämä on mainio ravintola!
Täällä voi vaikka murhata ihmisen kenenkään saamatta sitä tietää. Ei
muuta kuin kuristat ja heität jokeen... myllynratas pyörii yötä päivää,
eikä kukaan voi päättää, onko kysymyksessä rikos vai onnettomuustapaus.»

Léon katsoi kauhistuneena Colariin ja kuuli nyt erään viereisen huoneen
vieraan sanovan:

»Jos tahdot kuristaa jonkun, sanon, niin puristat häntä molemmin käsin
kaulasta ja painat sitten molemmilla peukaloillasi lujasti Aatamin
omenaa. Painat vain oikein hitosti, niin siihen kaatuu eikä älähdäkään.
Niin tämä poika on tehnyt senkin seitsemän kertaa, eikä se keino petä,
usko pois!»

Léon katsahti Colariin.

»Onkohan tuo mies murhaaja?» kysyi hän levottomana.

»Pyh! Kun joku on
tiellä, niin miksei saisi toimittaa pois; otaksukaamme esimerkiksi,
että sinä häiritsisit minua... tahi tuo sinun kreivisi...» sanoi
entinen kaleeriorja.

»Sinä siis tunnet hänet?» Léon vapisi ja katsoi levottomasti Colariin;
tämän puheet olivat niin kummallisia.

»Minua häiritsee se, että te molemmat tunnette toisenne; ehkäpä minulla
on ollut omat syyni... tärkeät syyt... ottaessani sinut mukaani tänne
tänä iltana...», puheli Colar.

»Colar», sanoi Léon levottomasti, »minua ilahduttaisi, jos mieluummin
puhuisit Cerisestä.»

»Sinun Cerisestäsi, niin tosiaan», ilkkui Colar, »hänet olinkin jo
unohtanut.»

»Mutta minä en häntä unohda», vastasi Léon ja nousi. »Täälläkö sinä
näit hänet?»

»Täällä luullakseni», vastasi Colar ja alkoi takoa puuseinää. »Tulkaa
tänne, toverit!» huusi hän. »Lintu on häkissä eikä pääsekään tällä
kertaa niin helpolla kuin Bellevillessä.» Samassa ovi aukeni. Seppä ja
Nicolo ilmestyivät kynnykselle. Heidän häijystä hymystään Léon luki
kuolemantuomionsa.

Hän oivalsi nyt Colarin olevan yksissä juonissa niiden roistojen
kanssa, jotka olivat ahdistaneet häntä Bellevillessä. Hän tunsi heidät
heti ja tarttui vaistomaisesti pöydällä olevaan veitseen puolustaakseen
itseään.

»Konna!» kiljaisi hän Colarille. »Aiotko murhata minut?»

»Sinä olet tielläni», vastasi Colar lyhyesti. »Se vintiö aikoo leikkiä
veitsellä», sanoi hän tovereilleen. »On parasta kuristaa hänet, niin
ei jää mitään jälkiä. Mutta pian, pian, niinkauan kun saamme olla
rauhassa.»

»Apua, apua!» huusi Léon ja aikoi avata ikkunan.

Mutta Nicolo sieppasi pullon ja heitti sen taitavasti kuin
sirkustemppuilija Léonin otsaan, niin että tämä kaatui ja pudotti
veitsen.

»Kuristakaa hänet, lopettakaa leikki lyhyeen», huusi Colar.

Seppä ja Nicolo syöksyivät onnettoman kimppuun, ja Colar kiersi
silkkihuivin hänen kaulaansa ja vetäisi... Mutta yhtäkkiä ilmestyi
jokin olento ikkunan taakse, ja ikkuna särkyi kilisten säpäleiksi...
välähdys ja pamaus... Colar päästi silkkihuivin ja kaatui selälleen
rinta pistoolinkuulan lävistämänä.

Kuka oli tämä odottamaton avunantaja, joka oli tullut pelastamaan Léon
Rollandin kuoleman kidasta?




XV

PISTOOLINLAUKAUS


Kun Armand de Kergaz ja Guignon tulivat pieneen kahvilaan, olivat Léon
ja Colar jo matkalla Bougivaliin.

»Herra!» sanoi Guignon, »aavistan ystäväni Léonin olevan vaarassa, kun
hän on yhdessä tuon Colarin kanssa.»

»Tulkaa, seuratkaamme heitä Bougivaliin», vastasi kreivi.

Kappaleen matkaa tulliportin ulkopuolella he huomasivat keltaisten
vaunujen ajavan ripeää vauhtia Courbevoita kohti. Armand nosti
takinkauluksen pystyyn, ja Guignon veti lakin korvilleen, samalla kun
kuski kiristi ohjaksia ja hoputti hevosta. Pian he saavuttivat vaunut,
ja ajaessaan niiden ohi he loivat tutkivan silmäyksen ovilasin läpi.
Oli pimeä, mutta lyhdynvalossa he voivat selvästi eroittaa kasvot, ja
Guignon kuiskasi:

»Siinä he ovat!»

»Se on hän!» vastasi Armand. »Mies, joka oli Bellevillessä. Olen nähnyt
hänet kerran ennenkin...»

Kuski läimäytti uudelleen piiskalla hevosta, ja vaunut vierivät
Nanterreen päin, pysähtyivät pimeään kujaan ja jäivät odottamaan
Colaria.

Äkkiä Armand löi otsaansa huutaen:

»Nytpä tiedänkin! Hän on sama mies, joka kaksi kuukautta sitten tuli
kutsumaan minua parooni Kermor de Kermarouëtin luo. Hän asui paroonin
hotellissa... hän varmaankin tiesi paroonin salaisuuden... hän on
yksissä juonissa sir Williamsin kanssa!»

Kreivi de Kergaz ajatteli nyt muutakin kuin Léonin pelastamista;
hän päätti vangita Colarin ja pistooli kädessä pakottaa hänet
tunnustamaan, missä sir Williams piti Jeannea kätkettynä.

Heti tulivatkin keltaiset vaunut näkyviin ja ajoivat edelleen ohi, ja
Armand, joka oli käskenyt sammuttaa vaunujensa lyhdyt, seurasi niitä
matkan päässä. Colarin vaunut pysähtyivät Bougivalin tien alkupäähän ja
Armandin samoin. Guignon hiipi kuin kissa keltaisten vaunujen taakse ja
kuuli Colarin sanovan Léonille:

»Meidän ei sovi tulla ajaen ravintolaan.»

Guignon huomasi, että kuski tuli takaisin saamatta maksua, ja kun Léon
ja Colar olivat kadonneet Fipart-lesken ravintolaan, kiiruhti hän
kreivin luo ja sanoi tälle:

»Tulkaa, kreivi. He ovat Bougivalin ainoassa ravintolassa, jonne
poliisi aina tulee etsiessään jotakuta rikollista, ja ravintolan
omistaa vanha Fipart-niminen roistomainen leski.»

Ravintolan takana oli piha, jonka toisella sivulla talon seinällä
oli halkopino. Ovi oli huolellisesti lukittu Colarin jälkeen, mutta
Armand ja Guignon kiiruhtivat halkopinon taakse ja seisoivat siellä
hengitystään pidellen, jottei heitä olisi huomattu. Yhtäkkiä he
kuulivat askeleita, ja joku sanoi:

»Tällä kertaa hän on hukassa. Minä surmaan hänet siitä hyvästä, että
hän pääsi käsistämme Bellevillessä.»

Kun ovi avautui ja roistot menivät anniskeluhuoneeseen, kuulivat kreivi
ja Guignon Fipart-lesken sanovan heille:

»Colar on tullut otuksensa kanssa, he ovat keltaisessa huoneessa.»

Ovi suljettiin.

»He murhaavat Léonin, ellemme kiirehdi», kuiskasi Guignon kreivi de
Kergazille.

Armand aikoi särkeä oven, mutta Guignon esti hänet siitä ja osoitti
halkopinon yläpuolella olevaa ikkunaa.

»He ovat varmasti tuossa huoneessa», sanoi hän. »Siellä on valoa.»

He kiipesivät halkopinolle, joka ulottui melkein ikkunaan saakka, ja
vaikka he eivät olleet tuhlanneet silmänräpäystäkään, särki Armand
ikkunan aivan viime hetkessä.

Kun Colar Armandin luodin lävistämänä kaatui, päästivät hänen molemmat
toverinsa, jotka olivat yhtä pelkureita kuin raakojakin, verisen
uhrinsa ja peräytyivät peloissaan huoneen nurkkaan.

Armand kiipesi ikkunasta huoneeseen pistooli kädessä.

»Bellevillen mies!» huusi Nicolo, joka heti tunsi kreivin. Hän syöksyi
portaita alas, sulki oven viivästyttääkseen takaa-ajajiaan ja katosi.

       *       *       *       *       *

Alakerrassa istuivat Fipart-leski ja Rocambole kaikessa rauhassa
pelaamassa korttia. Kun laukaus pamahti, vavahti leski, mutta Rocambole
löi välinpitämättömästi kortin pöytään sanoen ivallisesti:

»Nyt se on tehty! Paljon melua tyhjästä!»

Samassa Nicolo syöksyi portaita alas huutaen:

»Colar on ammuttu... Se Bellevillen mies... kreivi. Minä pakenen...
koettakaa pelastautua...»

Ja Nicolo katosi pimeyteen.

»Me olemme hukassa», mutisi leski; mutta Rocambole oli saanut takaisin
mielenmalttinsa.

»Älä pelkää, mamma! Rocambole on täällä», sanoi hän. »Ethän sinä voi
mitään sille, että joku murhaaja on tunkeutunut tänne... Pyörry sinä
vain... se näyttää niin sievältä.»

Poika ei pelännyt mitään. Hän juoksi ylös portaita ja huusi:

»Apua, apua! Murha!»

Kun hän avasi keltaisen huoneen oven, joutui hän Guignonin kouriin,
joka pani veitsen hänen kurkulleen sanoen:

»Jos huudat, tapan sinut!»

»Jos olet hävytön», vastasi Rocambole, joka ei kylmäverisyyttään
hetkeksikään menettänyt, »niin en puhu mitään.»

Sir Williamsin apuri oli kuolettavasti haavoitettu, mutta hän oli vielä
tajuissaan ja katsoi vihaa säihkyvin silmin Armandiin, joka seisoi
kumartuneena hänen ylitsensä.

»Hyvin osattu», ähkyi hän, »mutta kapteenini kostaa puolestani.»

»Jumalan, tuomarisi, nimessä», sanoi Armand, »sano minulle, missä
Jeanne ja Cerise ovat?»

»Ah, tahdotteko tietää sen?» ilkkui kuoleva. »Jeanne on sir Williamsin
rakastajatar!»

Ja tämä valhe huulillaan Colar kuoli.

Kreivi meni sepän luo ja suuntasi pistoolin hänen otsaansa. »Kerro
kaikki, muutoin ammun!»

»Minä en tiedä mitään», vastasi seppä, jolla ei ollut tietoa sir
Williamsin suunnitelmista, »mutta kysykää tuolta tuossa.»

»Minäpä tiedän kaikki», sanoi Rocambole kylmäverisesti, kuten
tavallisesti. »Minä tiedän, missä Jeanne ja Cerise ovat, mutta en sano.
Tappakaa minut, jos tahdotte.»

Guignon katsahti Armandiin.

»Tahdotko rahoja, lurjus?» kysyi kreivi de Kergaz.

»Kyllä», vastasi poika. »Elämä ei ole minkään arvoista ilman rahaa.
Antakaa minulle aluksi kymmenen louisdoria.»

»Siinä on», sanoi Armand heittäen hänelle kukkaronsa.

»Colar valehteli», sanoi Rocambole, »Jeanne ei ole sir Williamsin
rakastajatar, hän ei tahtonut siksi ruveta, mutta sir Williams on
vienyt hänet erääseen taloon, joka on tässä lähellä. Opastan teidät
sinne. Tulkaa!»

Ja poika pisti rahat taskuunsa. Mutta oven luona hän kääntyi ja sanoi
Armandille:

»Hyvä herra, uskon, että olette järkevä mies. Tästä sietää saada
enemmän kuin kymmenen louisdoria...»

»Jos löydän neiti Jeannen, saat sata louisdoria», lupasi kreivi.

»Sitä sanon järkeväksi puheeksi», vastasi poika ja poistui huoneesta
Armandin, Léonin ja Guignonin seuraamana.

»Jos vielä kerran joudut tielleni, on parasta, että häviät, lurjus!»
sanoi Armand sepälle.

Seppä livahti kiireesti tiehensä.

Guignon tarttui Rocambolea kaulukseen, mutta nulikka ilkkui:

»Pelkäätkö, että lähden karkuun? Luuletko, etten tahdo ansaita
palkkaani?»

He menivät anniskeluhuoneen läpi, jossa Fipart-leski Rocambolen neuvoa
noudattaen makasi pyörtyneenä tuolissa.

»Rakas mamma, sinä säikähdit kovin», sanoi Rocambole, »minun täytyy
syleillä sinua, ennenkuin menen.»

Hän syleili eukkoa ja kuiskasi hänelle samalla:

»Ota käpälät allesi niin pian kuin voit, mamma! Minä teen heille pienen
kepposen... he eivät saa tietää liikoja minulta.»

Rocambole meni seuralaisineen joenrantaan, jossa oli pieni, kapea silta.

»Neidit Jeanne ja Cerise ovat pienessä mökissä tuossa saaressa.
Osaatteko uida?» kysyi Rocambole.

»En», vastasi Guignon.

»Sepä ikävä teille!» mutisi Rocambole ja kaatoi silmänräpäyksessä
jalkakampilla Guignonin ja työnsi hänet jokeen.

Guignon parkaisi. Armand ja Léon riensivät paikalle, mutta pimeän ja
virran vuolauden takia oli Guignonia mahdoton pelastaa.

»Hyvästi, herra kreivi», huusi Rocambole, joka ui kuin kala, »nyt ette
tiedä, missä neiti Jeanne on!»

Hän sukelsi ja katosi yön pimeyteen.

Kreivi de Kergaz ja Léon Rolland kiirehtivät takaisin ravintolaan
tavatakseen vanhuksen ja saadakseen häneltä tietää salaisuuden, jonka
Rocambole niin ovelasti oli osannut peittää heiltä. Mutta talo oli
tyhjä — he löysivät ainoastaan Colarin ruumiin.




XVI

METSÄSTÄJIEN SALALIITTO


Sir Williams oli poistunut vapaaherratar de Kermadecin salongista
ja ratsasti täyttä laukkaa vanhan ritarin linnalle, jossa hän kysyi
palvelijalta, oliko ritari kotona.

Palvelija vei hänet suureen saliin, jonka seinillä riippui metsästäjän
voitonmerkkejä. Puolen tunnin kuluttua ritari tuli metsästyspuvussa ja
pyssy kädessä.

Sir Williams astui häntä vastaan.

»Hyvä herra», sanoi hän, »te ette tunne minua ja siksi pyydän saada
ojentaa teille tämän kirjeen ystävältäni, markiisi Gontranilta.»

»Ah, vai niin, oletteko Gontranin ystävä?» sanoi ritari vilkkaasti.
»Pyydän, olkaa kuin kotonanne, voimme jättää kirjeen lukemisen, kunnes
olemme illastaneet. Mutta», lisäsi hän, »voin tarjota teille vain
vaatimattoman metsästäjän aterian.»

Sir Williams kumarsi ja vastasi:

»Olen samoin kuin ritari itsekin intohimoinen metsästäjä ja aivan palan
halusta oppia tuntemaan Bretagnen metsästysmaat. Juuri sentähden teidän
veljenpoikanne antoi minulle tämän suosituskirjeen, hyvä herra.»

»Gontranhan on vasta kultainen veljenpoika!» huudahti ritari
tyytyväisenä. »Te jäätte kait tänne joksikin ajaksi?»

»Ellei se vain ole kovin vaateliasta», kiitti sir Williams. — »Mutta
saanko nyt pyytää teitä lukemaan markiisin kirjeen?»

»Hyvä», sanoi ritari ja luki kirjeen.

»Kas vain, oletteko rakastunut, hyvä herra?» huudahti hän.

»Ah, olen parantumattomasti rakastunut, mutta olen myöhästynyt»,
huokasi sir Williams.

Punastellen ja ujosti hän kertoi vanhalle ritarille kaikki onnettomasta
rakkaudestaan Hermine de Beaupréauta kohtaan.

»Hän on hurmaava», sanoi ritari, »ja päättäen siitä, mitä olette
kertonut, on teillä kaikki edellytykset, jotka tarvitaan nuoren neidon
sydämen voittamiseen. Olette rikas ja sitäpaitsi nuori ja kaunis. Jos
paikka on varattu, on ryhdyttävä piiritykseen.»

Samassa tuli palvelija tuoden kirjeen ja ilmoittaen, että Jonas oli
tuonut sen vapaaherratar de Kermadecilta. Hän odotti vastausta.

»Käske Jonas keittiöön hiukan haukkaamaan odotellessaan», sanoi ritari.

»Sehän sopii mainiosti», sanoi hän ja kääntyi sir Williamsiin luettuaan
kirjeen. »Vapaaherratar toivoo, että panisin toimeen metsästysretken,
ja teidän täytyy olla siinä mukana. Käske metsästäjä tänne», sanoi hän
palvelijalle.

»Charles», sanoi hän metsästäjälle tämän tultua, »luuletteko voivanne
löytää villisian, jota niin monta kertaa olemme ajaneet?»

»Se on ihana otus», sanoi Charles, »sen veroisia ei ole toista koko
metsässä.»

»Minä tapan sen veitselläni», huudahti sir Williams.

»Hyvä! Silloin hän on jumaloiva teitä», sanoi ritari säteilevin kasvoin.

Hän tarttui kynään ja kirjoitti vapaaherratar de Kermadecille:

  »Rakas naapurini!

  Kiitän kirjeestänne, vaikka nuhtelettekin minua ankarasti.
  Tahdon kuitenkin sovittaa vikani. Luonani on parhaillaan muuan
  irlantilainen aatelismies, sir Williams, gentlemanni ja mainio
  metsämies. Olemme huomiseksi järjestäneet metsästysretken ja aiomme
  pyydystää vanhan villisian Carreau-metsässä. Otus todennäköisesti
  pakenee Pirunkulmalle, aivan teidän tilustenne rajoille. Jos herra
  de Beaupréau ja Hermine tulisivat tapaamaan meitä metsään kiviristin
  kohdalle huomenna kello kymmenen aikana, niin esittelisin sir
  Williamsin Herminelle. Lähetän hevoseni Pierretten neidille.

  Suutelen kättänne ja olen edelleenkin

  Teidän vanha ystävänne

  ritari de Lacy.»

Kirje lähetettiin Jonaksen mukana.

»Ellette ole liian väsynyt», sanoi ritari sir Williamsille, »niin
pistäydymme katsomassa tallia; siellä voitte itse valita itsellenne
hevosen huomiseksi.»

Tullessaan ruokasalista he näkivät kookkaan vanhuksen, joka istui
kyyryssä valkean edessä.

»Onko mielipuoli täällä?» kysyi ritari.

»On kyllä. Hän on juuri saanut ruokaa», vastasi palvelija.

Vanhus tuli keittiöstä ja tirkisteli ritaria.

Vanhuksen kasvot nähdessään sir Williams vavahti.

»Hän on tylsämielinen raukka, Jerome-niminen, joka monta vuotta palveli
Kervolenin linnassa kreivi de Kergazilla», selitti ritari. »Kreivin
kuoltua hän joutui kreivi Feliponen palvelukseen, joka nai kreivi de
Kergazin lesken. Kreivittären kuoleman jälkeen hän lähti linnasta ja on
viimeiset kolmekymmentä vuotta kuljeksinut mielipuolena ympäri tienoota
ja kerjäten käynyt vuoroin kaikissa seudun linnoissa.»

Ritarilla oli kädessään kynttilä, joka valaisi sir Williamsin kasvoja,
ja ne nähdessään mielipuoli parkaisi.

»Sinut minä tunnen! Olet häijy! Mene pois!»

Sir Williams vapisi yhä.

Ritari hymyili ja sanoi vieraalleen:

»Älkää välittäkö tuon hullun puheista, hän luulee tuntevansa kaikki
ihmiset.»

»Ei, ei», mutisi mielipuoli sisukkaasti, »minä olen hullu, se on
totta... mutta hänet minä tunnen... hän on isänsä näköinen... häijy...»

»Miesparka on onnellisempi kuin minä», sanoi sir Williams kevyesti,
»hän muistaa minun isäni. Sitä onnea ei minulle suotu, sillä isäni
kuoli, kun minä vielä makasin kehdossa.»

Seuraavana aamuna, kun ritari ja parooni olivat aikeissa nousta
ratsujensa selkään, seisoi hullu vanhus linnan pihalla.

»Ah! Oletko täällä vielä?» huudahti mielipuoli. »Sinua ei siis tunneta
täällä!» Ja Jerome katsoi tiukasti sir Williamsiin jatkaen: »Sinä olit
Kervolenissa... olet murhaajan poika... Minä tiedän, mitä puhun.»

»Mitä sinä siinä lörpöttelet, hupsu!» sanoi ritari suuttuen. »Pääsetkö
tiehesi siitä!»

Ja vanhus meni yhä hokien:

»Minäpä tunnen hänet, minä...»

»Rakas parooni», sanoi herra de Lacy, »antakaa anteeksi tuolle
mielipuoli-paralle.»

»Hänhän oli aivan hurjana», vastasi parooni. »En ole milloinkaan ollut
tuossa linnassa... mikä sen nimi onkaan...»

»Kervolen», sanoi ritari. »Se oli kreivi Armand de Kergazin linna.»

»Ah, hänet minä tunnen», vastasi parooni. »Olin muutamia päiviä sitten
kaksintaistelussa erään miehen kanssa jonka sekundanttina hän oli...
nyt ymmärrän, mitä mielipuoli tarkoitti. Minä olen varmaankin kovin
kreivin velipuolen, varakreivi Andrean, näköinen.»

»Varakreivi on roisto, aivan isänsä tapainen», vastasi ritari. »Hänen
isänsä murhasi eversti de Kergazin voidakseen naida tämän lesken
ja sitten hän heitti everstin pojan mereen, mutta pojan pelastivat
ihmeellisellä tavalla muutamat kalastajat. Varakreivi Andrea on
vietellyt nuoria tyttöjä, pelannut petollisesti ja murhannut ja
ryövännyt pelitovereitansa. Hän oli myös syynä äitinsä kuolemaan; äiti
kuoli surusta.»

»Ei ole tosiaan mikään kunnia olla sellaisen konnan näköinen», sanoi
parooni. »Hänet sietäisi lähettää kaleereille.»

»Olen aivan samaa mieltä», sanoi ritari, »mutta nyt, rakas vieraani,
älkäämme unohtako, että olemme menossa metsästämään.»




XVII

METSÄSTYS


Vapaaherratar de Kermadec ja herra de Beaupréau pelasivat parhaillaan
pikettiä, ja rouva de Beaupréau istui salin nurkassa ompelemassa, kun
Jonas tuli tuoden ritarin kirjeen.

Luettuaan kirjeen vapaaherratar kutsui Herminen luokseen sanoen:

»Rakas Hermine, naapurini, ritari de Lacy kutsuu teidät isänne kanssa
huomenna katsomaan villisian-ajoa. Mitä sanotte siitä?»

»Tietysti noudatamme kutsua. Siitä tulee varmaankin mielenkiintoinen
metsästysretki», sanoi herra de Beaupréau.

»Kuten tahdotte, täti»,
vastasi Hermine välinpitämättömästi.

»Ritari kirjoittaa minulle, että hän huomenna varhain lähettää teille
ratsunsa, Pierretten, jalon eläimen, joka kaiketi on ylpeä saadessaan
kantaa teitä selässään.»

Hermine oli niin monesti kuullut puhuttavan bretagnelaismetsän
ihanuudesta, jylhistä vuoristoista ja avaroista lakeuksista, että hän
surustaan huolimatta iloitsi sen näkemisestä.

Hän oli jo samoilevinaan vuorilla ja laaksoissa, kun vapaaherratar
lisäsi:

»Ritari näkyy saaneen metsästystoverikseen erään sir Williamsin.»

Hermine vavahti, mutta ei puhunut mitään.

Hän rakasti yhä Fernandia, mutta toivottomasti, niinkuin rakastetaan
kuollutta. Hän tiesi, ettei Fernand ollut hänen rakkautensa arvoinen.
Hermine koetti sentähden unohtaa hänet ja elää vain äidilleen.

Neiti Hermine ei nukkunut paljoa seuraavana yönä; hän aavisti,
että nouseva päivä oli tuleva hänelle tapausrikkaaksi, ja tuolla
ihmeellisellä miehellä, jonka hän tuskin vielä oli nähnyt, tulisi
olemaan tärkeä osansa hänen kohtalossaan.

Aamulla äiti tapasi hänet aivan virkeänä. Thérèse oli viettänyt yönsä
palavasti rukoillen lapsensa puolesta. Hän oli rukoillut, että Hermine
unohtaisi arvottoman Fernandin ja kiintyisi sir Williamsiin uuden
rakkauden siteillä. Hän auttoi tytärtään pukeutumisessa, ja Hermine
valitsi vihreän ratsastuspuvun, jonka rouva de Kermadec oli säilyttänyt
muistona nuoruutensa ajoilta ja joka vieläkin näytti aivan uudelta. Se
sopi Herminen nuorelle, notkealle vartalolle kuin valettu. Hän näytti
kerrassaan hurmaavalta, kun hän äitinsä käsivarteen nojaten ilmestyi
linnanpihalle, missä ritarin hänen käytettäväkseen luovuttama jalo
ratsu kärsimättömästi korskuillen ja kuopien maata odotteli kaunista
taakkaansa.

Herra de Lacy oli lähettänyt hevosen myös toimistopäällikölle,
joka tuskin kymmentä kertaa eläissään oli istunut ratsun selässä.
Hän näyttikin niin kömpelöltä ja mahdottomalta satulassa, ettei
vapaaherratar voinut olla nauramatta.

»Pikku Hermineni», sanoi rouva de Kermadec seisoen ikkunassa ja
katsellen pihalle, »te istutte kerrassaan sievästi satulassa, näytätte
aivan hurmaavalta... Te sitävastoin, herra de Beaupréau, muistutatte
liiaksi prokuraattoria... varokaa, ettette putoa!»

Herra de Beaupréau punastui, ja hänen pienet, harmaat silmänsä
välähtivät kiukusta hänen ratsastaessaan Herminen kanssa linnanpihasta.

Jonas oli oppaana. Hänellä oli pyhävaatteet: sininen, messinkinappinen
liivi, villaiset polvihousut ja silkkinauhalla koristettu,
leveälierinen huopahattu.

Hermine höllitti ohjaksia, ja hevonen alkoi nelistää. Herra de
Beaupréau, joka milloinkaan ei ollut ratsastanut puhdasrotuisella
hevosella, kannusti sitä aikalailla arvellen tekevänsä niinkuin
pitikin. Hevonen nousi takajaloilleen kivusta raivostuneena ja lähti
hirnuen laukkaamaan yli kivien ja kantojen, herra de Beaupréaun
epätoivoisesti tarrautuessa kiinni satulannuppiin, ja silmänräpäystä
myöhemmin se katosi metsään ratsastajineen.

Jonas, joka oli riisunut puukengät jalastaan, voidakseen juosta
helpommin, poikkesi eräälle polulle, joka vei suoraan kohtauspaikalle,
ja Hermine seurasi häntä huomaamatta, että herra de Beaupréau oli
kadonnut aivan päinvastaiseen suuntaan.

Yhtäkkiä Jonas pysähtyi.

»Tuolla kuulen koirien olevan!» sanoi hän. »Ne ovat Carreau-metsän
notkossa. Tulkaa! Tulkaa! Meidän täytyy seurata haukuntaa nähdäksemme,
kun villisika tapetaan.»

Ja pieni innostunut metsämies pyyhälsi eteenpäin kuin tuuli, ja
Herminen ratsu, syvältä metsästä kajahtelevien torventoitotusten
kiihoittamana, seurasi poikaa nelistäen.




XVIII

KUOLINISKU


Kello oli kymmenen aamulla. Oli kaunis talviaamu, ja ilma oli niin
kuultavan kirkas, että se laajensi näköalan tavallista avarammaksi.

Metsästys oli Herminelle uutta, ja Jonaksen innostus tarttui häneenkin;
hän tunsi sydämensä sykähtelevän metsästystorvien äänestä. Hetkeksi hän
unohti surunsa, äitinsä ja herra Beaupréaun, jota pillastunut hevonen
kiidätti poispäin. Jonas, joka tunsi jokaisen kivenkin tiellä, oikaisi
metsän läpi, ja Hermine seurasi häntä, kunnes hän vihdoin pysähtyi ja
kutsui koiria.

Suurenmoinen näytelmä ilmestyi nyt Herminen silmäin eteen.

Hän oli äkkijyrkänteen reunalla. Hänen alapuolellaan oli ahdas laakso,
jota ympäröivät jättiläismäiset kalliot, niin sileäseinäiset, että
mikään elävä olento ei olisi päässyt niille kiipeämään. Alhaalla
laaksossa oli eloisaa liikettä. Metsästys oli alkanut.

Ensin neiti de Beaupréau näki villisian syöksyvän esiin sumusta ja
pakenevan ahtaaseen solaan, vetistävin silmin, harja pystyssä ja
torahampaillaan raivaten esteet tieltään. Sadan askeleen päässä sitä
seurasi koiraparvi, ja niiden jäljessä kiiti ratsumies sysimustan
hevosen selässä.

Hermine tunsi hänet heti. Ratsastaja oli tuo sama nuori mies, jonka
Hermine luuli pelastaneen herra de Beaupréaun hengen. Hän ohjasi
jalorotuista ratsuaan ihailtavalla taidolla ja puhalsi raikuvan
fanfaarin metsästystorvellaan.

Hermine rakasti yhä vielä Fernandia, ja sir Williams oli hänelle yhtä
syrjäinen kuin muutkin vieraat henkilöt, mutta kuitenkin alkoi outo ja
selittämätön tunne sykähdytellä hänen sydäntään.

Kun villisika ei löytänyt mitään pakotietä, juoksenteli se sinne tänne,
kunnes näki koirien lähestyvän. Silloin se kääntyi niitä kohti ja
odotti rohkeasti hyökkäystä.

Ensimmäiset koirat se heti lennätti maahan aukiviilletyin vatsoin,
jolloin toiset vetäytyivät ulvoen takaisin. Silloin sir Williams saapui
paikalle herra de Lacyn metsästäjän seuraamana; ritaria itseään ei
näkynyt.

Sir Williams hyppäsi maahan, tähtäsi ja laukasi... mutta
luoti haavoitti vain lievästi otusta, kiihoittaen sen entistä
raivokkaammaksi.

Silloin parooni heitti pyssynsä ja meni suoraa päätä villisikaa kohti
ainoastaan puukolla ja ruoskalla varustettuna.

Herminen sydän tykytti aivan haljetakseen, mutta hän ei vielä
aavistanut, mitä oli tapahtuva.

Sir Williams astui edelleen. Hän raivasi itselleen tien koirien
keskitse, jotka hän ajoi syrjään ruoskallaan, ja lähestyi yhä
otusta. Nyt Hermine huomasi hänen aikomuksensa. Hän ymmärsi, että
tuo uhkarohkea mies panisi henkensä vaaraan yksinomaan jännityksen
vuoksi... Hän vapisi ja tunsi kaiken veren virtaavan sydämeensä.

Villisika, joka arvasi nyt joutuvansa taisteluun arvokkaan vastustajan
kanssa, karkoitti tunkeilevimmat koirat kimpustaan ja kyyristyi kuin
kissa, valmiina hyökkäämään sir Williamsin kimppuun, joka oli enää vain
parin askeleen päässä siitä.

Samassa silmänräpäyksessä sir Williams kohotti päänsä, näki Herminen
ja tervehti häntä, kuin keskiajan ritari ennen turnajaistaistelua
tervehti naista, jonka värejä hän kantoi.

Hermine luuli kuolevansa ja tarttui käsin satulaan pysyäkseen hevosen
selässä, mutta Jonas taputti käsiään ihastuksesta. Nyt tapahtui jotakin
niin uskomatonta, että nuori tyttö tunsi veren jähmettyvän suonissaan.

Hän näki sir Williamsin ja villisian hyökkäävän toisiaan vastaan ja
takertuvan toisiinsa muodottomaksi massaksi. Hermine sulki silmänsä,
kirkaisi kauhusta ja putosi pyörtyneenä satulasta Jonaksen syliin,
pelastuen siten syöksymästä kuiluun. Mutta samassa kun Hermine
kirkaisi, kuului alhaalta kumea röhinä ja voitonhuudahdus.

Hämmästyttävän taitavasti ja kylmäverisesti oli sir Williams työntänyt
puukkonsa kahvaa myöten eläimen ruumiiseen lapaluun alapuolelle.
Villisika sortui maahan kuin salaman iskemänä, ja parooni asetti
jalkansa sen kurkulle.

       *       *       *       *       *

Kun neiti de Beaupréau tointui, makasi hän ruohokentällä muutaman
askeleen päässä siitä paikasta, jossa sir Williams oli saavuttanut
voittonsa. Hänen ympärillään oli kolme henkilöä: sir Williams, ritari
de Lacy ja Jonas, jotka olivat saaneet hänet tointumaan pirskoittamalla
hiukan vettä hänen kasvoilleen.

Hermine oli ihaillut paroonin pelottomuutta, ja kun hän nyt avasi
silmänsä, näki hän saman miehen polvistuneena edessään, kalpeana ja
vavisten, ikäänkuin pyytäen anteeksi ajattelemattomuutensa aiheuttamaa
säikähdystä.

Sir Williamsin vaatteet olivat veren tahraamat, ja suuri reikä hänen
takissaan osoitti, että elukan torahampaat olivat olleet vähällä
hengenvaarallisesti haavoittaa häntä.

Herminen katse ilmaisi sitä ihailua, jota nainen aina tuntee rohkeata
miestä kohtaan, hän tunsi taaskin joutuvansa sen ihmeellisen
vaikutuksen valtaan, joka sir Williamsilla oli kaikkiin, jotka
joutuivat hänen lähelleen.

»Neiti», sanoi hän liikutettuna, »suokaa anteeksi, että
ajattelemattomalla käyttäytymiselläni olen pelottanut teitä.»

»Hyvä herra», sammalsi Hermine, »minua pelotti vain se kauhea vaara,
johon antauduitte... mutta nyt näen, ettette ole vahingoittunut...
ja...»

Neitonen punastui voimatta sanoa enempää.

»Jumala varjelkoon, rakas vieraani», huudahti ritari de Lacy, joka
nyt liittyi muiden seuraan, »jos te aina ajatte villisikoja sillä
tavalla, täytyy minun julistaa teidät koko Ison-Britannian etevimmäksi
metsästäjäksi.»

Nyt kuului kavioiden kapsetta, ja samassa herra de Beaupréau ilmestyi
näkyviin nelistävän hevosen selässä, kädet sen kaulan ympärillä ja
päästellen äänekkäitä avunhuutoja.

Jonas pysäytti äkisti hevosen, joka oli itse löytänyt tien, ja nauroi
täyttä kurkkua. Säikähtyneenä tästä äkkinäisestä nykäyksestä hevonen
hirnahti ja nousi takajaloilleen heittäen ratsastajan selästään.

Toimistopäällikkö nousi heti vahingoittumattomana pystyyn, ja häntä
tervehdittiin yleisellä naurulla, johon ei Herminekään voinut olla
yhtymättä.

»Naapuri kulta, te ette ole oikein luotu ratsastajaksi», huomautti
herra de Lacy.

»Suokaa anteeksi», sanoi toimistopäällikkö, joka vielä oli kalpean ja
kauhistuneen näköinen, »tällä hevosella on elohopeaa ruumiissa; se
lähti kiitämään kuin tuuli, kun minä vähän kannustin sitä.»

»No, sen kyllä uskon», vastasi ritari, mutta pelastaakseen herra de
Beaupréaun hänen nolosta asemastaan hän alkoi kertoa sir Williamsin
urhoollisesta ottelusta villisian kanssa.

Parooni tekeytyi ujoksi ja vaatimattomaksi, mikä ei voinut olla
vaikuttamatta Hermineen.

»Herra ritari», sanoi Jonas, »vapaaherratar pyysi aamulla minun
antamaan teille tämän kirjeen.»

Ritari avasi kirjeen, silmäsi sen läpi ja luki sitten ääneen:

  »Rakas naapurini!

  Te olette kutsunut herra de Beaupréaun ja Herminen metsästysretkelle.
  Sallikaa minun puolestani pyytää teidät luokseni päivällisille
  tänään. Toivon, että otatte vieraanne, parooni sir Williamsin,
  mukaanne.

  Paroonitar de Kermadec.»

Ritari katsoi kysyvästi parooniin, ja tämä taas Hermineen. Hermine
punastui, ja hänen silmänsä näyttivät sanovan: »Suostukaa!»

Noustiin hevosten selkään ja lähdettiin paluumatkalle. Sir Williams
auttoi kunnioittavasti Herminen satulaan ja ratsasti hänen rinnallaan,
jotavastoin herra de Beaupréau, saatuaan rauhallisemman hevosen,
ratsasti ritarin rinnalla.

Ratsastusmatka metsän läpi oli erinomaisen viehättävä neiti Herminelle
ja sir Williamsille, jotka ajoivat nelistäen toistensa rinnalla.
Hermine kuunteli sir Williamsin surunvoittoista ääntä tämän kertoessa
unelmastaan asettua asumaan Ranskaan ja valita puoliso, joka olisi
hänen arvoisensa ja ymmärtäisi häntä.

Hermine kuunteli häntä kuin unessa, ajatellen Fernandia, jonka hän
iäksi oli menettänyt.

Mutta samalla hän kuitenkin kuunteli tuota miestä. Sir Williams oli
tottunut naisten hurmaaja ja perehtynyt kaikkiin viettelemistaidon
salaisuuksiin. Hän osasi antaa värähtelevän äänensä kosketella
naissydämen oikeita kieliä.

Linnaan saavuttaessa Hermine oli miettivä, ja rouva de Beaupréau, joka
oli malttamattomasti odottanut hänen paluutaan, oli huomaavinaan, ettei
hän ollut aivan välinpitämätön sir Williamsia kohtaan.

Sir Williams sijoittui vapaaherrattaren viereen, ja tämä kuiskasi
hänelle aterian alkaessa:

»No nyt olette kait järkevä ettekä niin typerä kuin eilen. Hän varmasti
rakastuu teihin. Minä otan teidät suojelukseeni.»

Parooni ravisti surullisesti päätään huokaisten: »Ah, hyvä rouva...»
mutta itsekseen hän ajatteli: — Asia on selvä. Täti, isä ja äiti ovat
minun puolellani, ja ellei tytär viikon kuluttua ole minun, niin olen
aasi enkä ansaitse kahdentoista miljoonan myötäjäisiä.




XIX

YSTÄVÄTTÄRET VANKEUDESSA


Tapasimme Jeannen viimeksi hänen herätessään Bougivalin pienessä
linnassa ja katsellessaan hämmästyneenä outoa ympäristöä. Hän luki sir
Williamsin kirjoittaman, allekirjoituksettoman kirjeen ja luuli sen
olevan Armand de Kergazilta.

Se salaperäisyys, johon kaikki oli verhottu, vaikutti häneen niin
kummasti.

Hän ei epäillyt sitäkään, että Armand de Kergaz oli hänet tänne
toimittanut, ja vaikka se tuntui hänestä kummalliselta, rakasti hän
kuitenkin kreiviä ja ajatteli, että näin omituinen menettely ehkä juuri
olikin todistus kreivin rakkaudesta; hän lupasi itsekseen olla vaiti ja
noudattaa varovaisuutta, jottei saattaisi kreivin henkeä vaaraan.

Jeanne ei ollut milloinkaan voinut uneksiakaan itselleen sellaista
loistoa, joka häntä ympäröi; se aivan häikäisi häntä. Hän avasi oven,
joka johti mitä ihanimmilla seinäkudoksilla somistettuun salonkiin.
Sieltä hän pääsi pieneen marmorieteiseen, jossa eräs palvelija istui
tuolilla nukkuen. Mies heräsi Jeannen askelista, nousi ja kysyi
kunnioittavasti:

»Tahtooko neiti, että kutsun kamarineidon?» Ja odottamatta vastausta
hän huusi: »Mariette! Mariette!»

Silmänräpäyksessä ilmestyi somannäköinen kamarineitsyt tervehtien
Jeannea. Hänen jälkeensä tulivat vanhahko nainen ja tallirenki, kaikki
Jeannen palvelijoita.

»Tahtooko neiti seurata minua pukuhuoneeseen, niin puen neidin?» kysyi
Mariette.

Nyt vasta Jeanne huomasi yhä vielä olevansa samassa puvussa kuin
nukahtaessaan, ja hän seurasi Mariettea pukuhuoneeseen, jossa hän
tapasi koko puvustonsa ikäänkuin taikaiskulla sinne siirrettynä.

»Palatessaan Pariisiin tänään», kertoi Mariette, »on kreivi antanut
määräyksen neidin modisteille saapua tänne aamupäivällä kuulemaan
teidän määräyksiänne.»

Kamarineitsyt ryhtyi toimeensa ja alkoi harjata Jeannen kaunista,
mustaa tukkaa. Ja Jeanne antoi hänen rauhassa tehdä tehtäväänsä,
vaipuen itse unelmiinsa ja tuntien hurmausta kaiken tämän ihmeellisen
ihanuuden keskellä, ja hänen sydämensä värisi rakkaudesta.

Tuntia myöhemmin neiti de Balder astui ruokasaliin, jossa aamiaispöytä
oli katettuna. Hän joi kupin teetä ja söi kakun, yhä uudelleen lukien
kirjettä tuolta salaperäiseltä mieheltä, jota palvelijat mainitsivat
kreiviksi.

Mariette palveli pöydässä, ja Jeannen noustessa hän sanoi:

»On ikävää asua maalla talvella, ja neidin aika voi käydä pitkäksi.
Kreivi on sentähden ajatellut, että neidistä olisi hauskaa tavata
vanhaa ystävätärtä.»

»Ystävätärtäkö?» kysyi Jeanne hämmästyen.

»Niin», vastasi Mariette, huutaen viereiseen huoneeseen: »Neiti Cerise!»

Jeanne näki ihmeekseen nuoren työntekijättären tulevan kalpeana ja
liikutettuna, ja he heittäytyivät toistensa syliin.

       *       *       *       *       *

Molemmat tytöt tekivät tulvimalla kysymyksiä toisilleen. Kuinka he
voivat? Missä he olivat? Sitä ei kumpikaan tiennyt. Sir Williams
oli niin nerokkaasti osannut sitoa heidän kielensä, ettei kumpikaan
uskaltanut täysin luottavasti puhua toisilleen. Melkein koko päivä
kului keskustellessa.

Jeanne uskoi Ceriselle rakkautensa tuota tuntematonta
kirjeenkirjoittajaa kohtaan, joka epäilemättä oli kreivi de Kergaz,
ja Cerise sanoi rakastavansa Léonia ja kertoi vastuksista, joita oli
tullut heidän onnensa tielle.

Iltapuoleen, kun Cerise ja Jeanne, oltuaan kävelyllä puutarhassa,
aikoivat mennä sisään, seisoi muuan mies talon ulkopuolella ja tervehti
kohteliaasti hattuaan nostaen Jeannea.

Se oli Colar.

»Neiti», sanoi hän, »minä olen kreivin taloudenhoitaja, ja minulla on
kirje häneltä teille.»

Jeanne tuli levottomaksi, hän vapisi, ja hänen sydämensä tykytti
rajusti, kun hän luki kirjettä.

  »Jeanne, rakastettuni, kun tämä kirje tapaa teidät, olen kaukana
  poissa. Kohtalo on niin määrännyt. Mutta rauhoittukaa, tulen pian
  takaisin; muutamia päiviä vain, ja te näette minut jalkojenne
  juuressa; olen suuteleva käsiänne ja polvillani pyytävä teitä
  ottamaan nimeni ja tulemaan elämäni päivänpaisteeksi. Joka päivä tämä
  kirjeentuoja, johon täydellisesti luotan, tulee luoksenne tuomaan
  kirjeen minulta aina sieltä, missä milloinkin oleskelen. Matkalleni
  olen lähtenyt vakavien salaperäisten asiain pakosta.

  »Kirjeentuojani nimi on Colar; hän on pikemmin ystäväni kuin
  palvelijani, hän on koko sydämineen, sieluineen kiintynyt tulevaan
  valtiattareensa ja on valmis kuolemaan teidän puolestanne. Pyydän
  teiltä vain yhtä, Jeanne, sydämeni rakastettu, rukoilen teitä
  polvillani ja rakkauteni nimessä, rukoilen tulevaisuuteni onnen
  tähden: älkää poistuko talosta puutarhaa kauemmaksi älkääkä kysykö,
  missä olette... kaikki se on salaisuus, jonka sittemmin teille
  ilmaisen.

  »Hyvästi... huomiseen! Olen kaukana luotanne, mutta sydämeni on
  teidän luonanne.»

Käsiala oli sama kuin kahdessa edellisessä kirjeessä, mutta tässä oli
allekirjoituksena A.

»Neiti», sanoi Colar, »jos tahdotte vastata, niin minä kyllä pidän
huolen kirjeen lähettämisestä.»

»Mietin asiaa», vastasi Jeanne punastuen.

»Tulen takaisin huomenna kuulemaan, haluaako neiti jotakin Pariisista»,
sanoi Colar.

»Kiitos, en tarvitse mitään.»

Sir Williamsin apuri kumarsi ja lähti. Mutta sen sijaan, että hän
olisi poistunut talosta, hän meni suoraa päätä paviljonkiin tapaamaan
Fipart-leskeä.

»Kapteeni on harkinnut asiaa, muoriseni», sanoi Colar, »sinun ei sovi
jäädä tänne kauemmaksi aikaa. Olet kohdellut Ceriseä huonosti, ja jos
nuo kaksi tyttölasta näkevät sinut, voi heissä herätä epäluuloja.»

»Hyvä on», vastasi leski, »kyllä minä menen.»

»Joka aamu», jatkoi Colar, »tulee sinun lähettää Rocambole tänne
jollekin asialle, ja muista sanoa hänelle, että hänen on esiinnyttävä
siivosti. Lähetä tänne heti tuomaan kaloja, sillä Rocambole huomaa
kaikki, ja jos oikea kreivi ilmestyisi näille tienoille...»

»Kyllä», vastasi eukko, »lähetän kyllä.»

Ja Colar pujahti talosta lähteäkseen Pariisiin urkkimaan Armandin
toimia.

Seuraavana päivänä hän taas tuli Bougivaliin mukanaan kirje, jonka
sir Williams oli lähettänyt Jeannelle Orleansista. Tämä kirje
oli edellistäkin vielä tulisempi ja hellempi ja riisti Jeannelta
viimeisetkin epäilykset. Allekirjoituksena oli Armand, — kirje oli siis
ilmeisesti kreivi de Kergazilta.

»Eikö neiti vastaa tähän kreivin kirjeeseen?» kysyi Colar. Jeannen
sydän hypähteli, hänen poskensa hehkuivat, mutta vieläkin hän epäröi...

»Ah, näen jo kreivin iloitsevan avatessaan kirjeeni ja löytäessään
muutamia rivejä neidiltä. Rakas, hyvä herrani, mikä ilo se olisi
hänelle!» huudahti Colar.

Jeanne ei enää epäröinyt, vaan tarttui kynään ja kirjoitti:

  »Hyvä herra!

  Vaikka teidän menettelynne oudostuttaa minua suuresti, ja vaikka
  onkin aivan kuulumatonta, että joku vangitsee ihmisen rakkautensa
  todistukseksi, en kuitenkaan tahdo tuomita teitä liian ankarasti,
  vaan odotan teitä, saadakseni selityksen näihin arvoituksiin. Siihen
  mennessä tahdon noudattaa neuvoanne ja olla varovainen, kuten
  pyydätte.»

Huolimatta kirjeen kylmäkiskoisesta sävystä saattoi helposti arvata,
että neitonen oli pannut koko sielunsa näihin riveihin. Nimensä alle
hän piirsi kaksi sanaa:

  »_Tulkaa takaisin_!»

Colar lähti vieden kirjeen mennessään ja toi joka päivä uuden kirjeen.
Hetki hetkeltä Jeanne tunsi rakkautensa kasvavan. Hän ei enää ajatellut
Gertrudea, hän vain odotti kärsimättömästi koko päivän hetkeä, jolloin
Colar toisi kirjeen, joka oli tullut hänelle välttämättömyydeksi.
Hän odotti yhtä malttamattomasti kirjettä kuin Cerise Léonia, eikä
kumpikaan heistä poistunut oleskelupaikastaan. Mutta eräänä päivänä ei
tullut Colaria eikä kirjettä. Sir Williamsin apurilla oli täysin pätevä
syy olla tulematta — hän oli kuollut.

Colar oli kuollut antamatta Rocambolelle minkäänlaisia ohjeita, miten
tämän oli meneteltävä Jeannen ja Cerisen suhteen. Neljään päivään
Jeanne ei ollut saanut kirjettä.

Hän tiedusteli palvelijoilta Colaria, mutta he eivät voineet sanoa
muuta kuin että hän kaiketi oli matkoilla.

Hän alkoi pelätä Armandin mahdollisesti joutuneen niiden vaarojen
uhriksi, jotka häntä ympäröivät. Mutta herätessään eräänä aamuna Jeanne
näki kirjepinkan pöydällä.

Hän otti kirjeet, katsoi käsialaa ja huudahti iloisesti: »Tässä on
kirjeitä Armandilta, Cerise, hän ei olekaan kuollut.»

»Ei, neiti», vastasi kamarineitsyt, »Rocambole, se pieni kalapoika, on
tuonut ne.»

»Onko hän tavannut Colaria?»

»En tiedä.»

Mariette ei todellakaan tiennyt sitä. Totuus oli, että Rocambole oli
viimeiset kolme päivää ollut linnan valtiaana. Mutta emme tahdo mennä
tapausten edelle.




XX

ROCAMBOLEN NEROKKUUS


Fipart-lesken ottopoika, Rocambole, oli ollut Colariakin ovelampi sinä
yönä, jolloin Armandin luoti kaasi kapteenin apurin. Kuusitoistavuotias
veijari ei ollut antanut lupauksen viidestäkymmenestä louisdorista
hetkeksikään häikäistä itseään eikä joutunut ymmälle, vaan ajatteli
näin:

— On selvää, että kun kreivi tahtoo antaa minulle sata frangia
saadakseen tietää neitien olinpaikan, on kapteeni varmasti maksava
kolminkertaisesti, elleivät he saa tietää sitä. Sitäpaitsi on kreivi
kummallinen mies, mutta kapteeni konna ja lurjus. Ja pahan ja hyvän
välillä ei Rocambole ole milloinkaan epäröinyt. Eläköön siis kapteeni!
Minäpä petkutan ihmisystävää!

Ja näiden periaatteittensa mukaisesti Rocambole seurasi kreivi
Armandia, Guignonia ja Léonia joenrantaan, muka saattaaksensa heidät
saareen, missä sanoi tyttöjen olevan vankina. Kerroimme jo, että
Rocambole työnsi jokeen uimataidottoman Guignonin, jonka vuolas
virta vei myllynrattaaseen, jossa hän ruhjoutui kuoliaaksi. Mutta
kylmäverinen Rocambole hyppäsi virtaan ja sukelsi välttääkseen Armandin
mahdollista ampumisyritystä.

»Huh, kuinka kylmä», puhkui Rocambole, kun hänen päänsä taas kohosi
pinnalle, »eipä ole hauskaa uida jäiden seassa eikä nyt ole juuri
mikään kylpyaikakaan, mutta viis' siitä.» Ja hän sulki tiukasti suunsa,
puri hammasta ja sukelsi jälleen uiden samalla nopeasti vastakkaista
rantaa kohti. Hän kiipesi rannalle, riisui märät vaatteensa yltään ja
kaivautui hiekkaan rintaa myöten.

— On tämä koko lystikäs talvitakki, — ajatteli hän, — mutta menettelee
se paremman puutteessa. Olisipa vain jotakin suuhunpantavaa. Ehkäpä
kohta joku jokialus menee tästä ohitse.

Kuunnellessaan, vieläkö Armandin ja Léonin ääniä kuuluisi, kuuli hän
virtaa alas kulkevan veneen solinaa. Kappaleen matkan päässä rannasta
hän eroitti pimeästä mustan varjon ja valopilkun. Hän pukeutui
kiireesti uudelleen, huusi alukselle ja heittäytyi veteen. Hän saavutti
veneen ja tarttui köyteen, joka oli heitetty veneestä.

Kaksi miestä hinasi hänet alukseen, hämmästyen kovin nähdessään
yösydännä viluisen pojan nousevan kylmästä vedestä. He veivät
hänet kajuuttaan, antoivat hänelle kuivat vaatteet ja viinaryypyn
vahvistukseksi.

Hiukan verryttyään meni Rocambole kannelle ja kertoi pudonneensa veteen
otettuaan lasin liikaa, eikä ollut jaksanut uida rantaan.

Venemiehet uskoivat hänen juttunsa ja laskivat hänet maihin
Saint-Germainin kohdalla. Rocambole vietti yönsä pienessä majatalossa, jonka
omistajan hän tunsi, ja hiipi aikaisin seuraavana aamuna Bougivaliin
vakoilemaan ravintolan ympäristöä.

— On hyvin todennäköistä, — ajatteli hän, — että kreivi on tullut
takaisin ravintolaan, ja kun hän ei ole tavannut mammaa, on hän, koska
hän kuitenkin on murhannut Colarin, puikkinut tiehensä.

Hiiviskeltyään hetkisen talon ympärillä ja nähdessään, että ovi oli
raollaan, hän meni kolmanteen kerrokseen, jossa Colarin ruumis virui
verilätäkössä.

— Ilkeä juttu, — ajatteli hän. — Kreivi on mennyt tiehensä eikä pian
palaa; mutta ensimmäinen, joka tänne tulee ja näkee verilätäkön
lattialla, nostaa hälinän... ja me joudumme pinteeseen. Minun täytyy
toimittaa ruumis pois. Ukko rukka, — mutisi hän nostaessaan varovasti
ruumista, jottei itse tahraantuisi vereen, — sinun ei käynyt paremmin
kuin Guignoninkaan etkä saa edes pappia rukoilemaan puolestasi
hautajaisissasi.

Kun Rocambole oli lopettanut tämän ruumissaarnansa, kuuli hän askelten
ääntä alakerrasta ja vavahti ajatellessaan, että siellä ehkä oli Armand
tai joku hänen miehistään; poika sieppasi käteensä saman veitsen,
jonka Guignon edellisenä päivänä oli pannut hänen kurkulleen ja sitten
jättänyt lattialle.

»Halloo, Rocambole!» huusi tuttu ääni.

— Eipä hätää, — ajatteli Rocambole, — Nicolohan siellä on.
Nuorallatanssija Nicolo oli säikähtyneenä paennut ja harhaillut koko
yön ulkona; tyynnyttyään aamulla hän oli päättänyt palata ravintolaan
katsomaan, mitä oli tapahtunut hänen pakonsa jälkeen.

»Tule tänne, pappa Nicolo», huusi Rocambole, »tarvitsen sinua täällä
ylhäällä.»

Nicolo nousi vavisten portaita ylös keltaiseen huoneeseen, missä
Rocambole oli asettanut Colarin ruumiin seinää vastaan.

»Tule, pappa, älkäämme tuhlatko aikaa joutavaan rupatukseen; kerron
sinulle kaikki sitten. Nyt on herra Colar-vainaja kiireesti kätkettävä.
Hänelle ei siitä ole mitään haittaa, mutta meitä se hyödyttää.»

»Mutta emmehän me ole häntä tappaneet», vastasi Nicolo, »eikä poliisi
voi syyttää meitä murhasta!»

Rocambole kohautti olkapäitään ja loi halveksivan silmäyksen
nuorallatanssijaan.

»Pappa», sanoi hän, »ei ole teidän ansionne, että minä olen tullut
maailmaan, mutta, meidän kesken sanoen, se ei minua juuri sureta. Te
olette tyhmä kuin ainakin ilveilijä, ja sehän te olettekin; jalkanne
ovat ketterämmät kuin järjenjuoksunne.»

»Tiedä huutia, tomppeli», vastasi Nicolo, joka oli tottunut pojan
hävyttömyyksiin.

»Otaksukaa, että poliisit tulisivat tänne», jatkoi Rocambole. »Ensi
työkseen he vangitsisivat meidät, sitten he alkaisivat penkoa
papereitaan, ja niistä kävisi selville, että pappa Nicolo on asunut
eräässä rantakaupungissa ja hävinnyt sieltä keltainen passi taskussaan
ja ranteissa merkit renkaasta, jotka todistavat hänen karanneen
rangaistuslaitoksesta.»

»Saakeli!» murahti Nicolo. »Sitä en ajatellutkaan.»

»Ja mitä minuun itseeni tulee», jatkoi Rocambole, »niin olenhan
karannut eräästä täysihoitolasta, johon poliisi on ystävällisesti minut
toimittanut, ja joutuisin varmasti sinne takaisin, jos minut täällä
tavattaisiin. Jos nyt olisi yö, hautaisimme hänet puutarhaan, mutta
näin päivällä on paras viedä hänet kellariin. Siellä on iso, tyhjä
tynnyri, josta voimme irroittaa pohjan; pistämme hänet tynnyriin, jonka
avoimen pään asetamme seinään päin.»

Nicolo ja Rocambole kävivät nyt käsiksi ruumiiseen, toinen käsistä,
toinen jaloista, menivät kellariin ja työnsivät »entisen Colarin»,
kuten tuo pieni ilkimys sanoi, tyhjään tynnyriin. Sitten he palasivat
yläkerrokseen, pesivät lattian verestä puhtaaksi ja asettivat
huonekalut paikoilleen.

Kun koko toimitus oli suoritettu, kaasi Rocambole itselleen ryypyn
paloviinaa, täytti piippunsa ja istahti ja sanoi: »Neuvotellaanpas. Nyt
olemme turvassa poliisilta, eikä kreivikään, joka on murhannut Colarin,
liene halukas kerskumaan tällä urotyöllään, mutta hän haluaisi tietää,
missä tyttölapset majailevat...»

»Hän ei siis tiedä sitä?»

»Kuka sitä olisi hänelle kertonut? Seppä ei tiennyt sitä emmekä me,
mamma ja minä, ole ensi kertaa pappia kyydissä.»

Ja Fipart-lesken kasvatti kertoi nyt yölliset tapahtumat ja
mallikelpoisen käyttäytymisensä alusta loppuun. »Eiköhän olisi
viisainta, että ottaisit mamman mukaasi ja lähtisitte kimpsuinenne
kampsuinenne Pariisiin», lopetti hän. »Minä muutan ukko Mauricen
luokse.»

»Ukko Maurice» oli kalastaja, joka omisti erään pahamaineisen
ravintolan, ja hänellä oli ollut salaisia asioita Fipart-lesken kanssa,
joten Rocambole saattoi huoleti luottaa häneen.

»Olet oikeassa», vastasi Nicolo. »Mutta kuinka on toimitettava raportti
kapteenille, joka on poissa? Päästämmekö pienokaiset ulos? Colar on
kuollut, enkä minä tiedä asioista mitään.»

»Mutta minä tiedän», vakuutti Rocambole. »Tämä poika kyllä suoriutuu
asioista. Olkaa huoleti! Minä rupean Colarin sijaiseksi.»

Veijari täytti uudelleen piippunsa ja joi toisen viinaryypyn. Sitten he
poistuivat. Rocambole etsi liitupalan ja kirjoitti ovelle, lukittuaan
sen tarkoin:

»Suljettu vararikon tähden.»

Nicolo meni noutamaan leskeä ja vei hänet mukanaan Pariisiin, ja
Rocambole meni Port-Marlyyn ukko Mauricen luokse.

Varhain seuraavana aamuna Rocambole ilmestyi linnaan, jossa Jeanne ja
Cerise olivat. Hän ei tullut nöyränä eikä ujona niinkuin ennen, vaan
pää pystyssä, ja vihelteli röyhkeästi. Sitten hän kutsui palvelijat
kokoon ja sanoi:

»Herra Colar on matkustanut kreivin luo, ja minä olen hänen
sijaisensa.» Hän puhui ja esiintyi niin varmasti, etteivät palvelijat
aavistaneetkaan, että hän itse oli anastanut tämän valta-asemansa.
He uskoivat täydellisesti hänen selityksensä, ja hän antoi heille
määräyksensä ja käski heitä tottelemaan Jeannea niin kauan, kun hän ei
yrittäisi paeta. Sitten hän taas lähti.

Seuraavana päivänä hän tuli uudelleen ja kysyi Mariettea.

»Neiti ikävöi kreiviä ja on suruissaan, kun ei ole saanut kirjettä
moneen päivään», kertoi Mariette.

»Ah, kyllä kirjeitä pian tulee», lohdutti Rocambole, jolle Fipart-leski
oli uskonut kaikki sir Williamsin salaisuudet.

Fipart-lesken ottopoika oivalsi heti, että sir Williams oli lähettänyt
kirjeet Jeannelle Colarin välityksellä, ja että ne luonnollisesti
olivat jääneet Beaujon-kadun taloon.

Hänelle selveni koko asia, hän kiiruhti Pariisiin ja sanoi
palvelijalle, joka myöskään ei tiennyt Colarin kohtalosta, että
Colar oli tullut takaisin Bougivaliin ja lähettänyt hänet noutamaan
kirjeitä. Palvelija uskoi ja antoi hänelle kirjeet, ja Rocambole palasi
Bougivaliin ja käski Marietten panna ne pöydälle, josta Jeanne ne löysi
seuraavana aamuna.

       *       *       *       *       *

Sillä kannalla olivat siis asiat, kun Jeanne sai viimeisen kirjeen
kreiviltä, joka ilmoitti pian tulevansa kotiin.

Neiti de Balder ei nyt ajatellut muuta kuin kreiviä, jonka hän ehkä jo
samana päivänä saisi nähdä.

Ensi kerran eläissään hän oli hiukan turhamainen ja pani suurta huolta
pukeutumiseensa; hän tahtoi, että kreivi pitäisi häntä kauniina.

Tunnit kuluivat. Vähäisimmänkin äänen kuullessaan Jeanne hätkähti
ja kiiruhti ikkunaan. Päivä tuntui pitkältä kuin iäisyys, ja hän
käyskenteli rauhattomana huoneissa.

Vihdoin, kun aurinko jo oli lähellä laskuaan, kuuli hän vaunujen
vierivän pihalle. Hän kalpeni, sydäntä alkoi kouristaa... Hän aikoi
nousta rientääkseen odotettua vastaan, mutta polvet pettivät, eikä hän
voinut liikahtaa paikaltaan. Äkkiä ovi aukeni ja Mariette ilmoitti:

»Kreivi Armand de Kergaz.»

Jeanne huudahti ja luuli kuolevansa.




XXI

VARJOJA


Siirrymme nyt hiukan taaksepäin ajassa.

Kun Rocambole oli heittäytynyt jokeen ja sukeltanut päästäkseen
Armandin käsistä, menivät kreivi ja Léon Rolland takaisin ravintolaan
ja hakivat turhaan Fipart-leskeä.

»Mitä ruumiille on tehtävä?» kysyi Léon. »Olisiko meidän ilmoitettava
asia poliisille?»

»Se on turhaa, rakas ystäväni», vastasi kreivi. »Ihmiset täällä eivät
tietenkään ilmoita poliisille, että täällä on tapahtunut murha, joten
luulen parhaimmaksi antaa asian olla sillään.»

»Mutta he tietävät varmasti, missä Jeanne ja Cerise ovat, ja meidän
täytyy panna vahdit talon ympärille pitämään heitä silmällä.»

»Guignon parka», mutisi Léon murheellisena, »minä olen syypää hänen
kuolemaansa.»

»Ole huoleti, me kyllä kostamme hänen kuolemansa», vastasi Armand, ja
hänen silmänsä säihkyivät vihasta.

Puolenyön jälkeen he tulivat takaisin Pariisiin. Vanha Bastien odotti
levottomana isäntäänsä.

»Herra», sanoi hän, »nyt tiedämme sir Williamsin olinpaikan.» Ja hän
ojensi Armandille kreivin salaisten asiamiesten lähettämän ilmoituksen.

Sen sisällys oli seuraava:

  »Henkilö, joka Pariisissa on tunnettu sir Williamsin nimellä ja joka
  sanoo olevansa englantilainen, ei ole astunut laivaan Havressa. Hän
  on päinvastoin matkustanut Bretagneen ja oleskelee siellä ritari de
  Lacyn luona.»

Armand näytti miettivän.

»Andrea on siis», sanoi hän vihdoin, »matkustanut Bretagneen ritari
de Lacyn linnaan, Manoiriin, ja rouva de Beaupréau tyttärineen on
les Genêtsissä, vapaaherratar de Kermadecin luona. Nämä linnat ovat
ainoastaan kahdeksan kilometrin päässä toisistaan. On pelättävissä,
että Hermine voi joutua hänen viettelytaitonsa uhriksi; emme siis saa
hukata silmänräpäystäkään, jos tahdomme pelastaa Herminen. — Rakas
Bastien», jatkoi kreivi, »sinun täytyy heti matkustaa Bretagneen.
Kervolenissa saat helposti tietää, mitä les Genêtsissä ja Manoirissa
tapahtuu. Kirjoita minulle joka päivä, ja jos tarvitaan, tule itse
sinne.»

»Hyvä», vastasi Bastien, »olen valmis.»

Bastien lähti heti samana iltana matkalle ja saapui Kervoleniin
vuorokautta myöhemmin kuin sir Williams ritari de Lacyn luo.

Samalla hetkellä, kun Bastien astui postivaunuista seitsemän aikaan
illalla, tuli muuan metsästäjä linnaan kymmenkunta koiraa mukanaan.

»Hyvää päivää, Jean, oletko ollut metsällä?»

»Olen kyllä», vastasi metsästäjä. »Ritari de Lacy pyysi saada
lainata muutamia koiriamme erästä metsästysretkeä varten. Me ajoimme
villisikaa, ja englantilainen tappoi sen.»

»Mikä englantilainen?»

»Oh, hän on urhea mies! En tiedä mistä hän on tullut, mutta hän tappoi
villisian veitsellään, niin että naiset pyörtyivät säikähdyksestä.»

»Mistä naisista puhut?»

»Siitä pariisilaisesta neidistä, joka parhaillaan asuu les Genêtsissä,
— hän on paroonittaren sukulainen. Ja luulenpa tosiaan...»

»Mitä luulet?» kysyi Bastien.

»Luulen, että siellä pian vietetään häitä.»

Bastien vapisi. Hän meni sisään ja kirjoitti Armandille:

  »Herra kreivi!

  Olen juuri saapunut ja jo tullessani sain kuulla uutisia Andreasta
  tai sir Williamsista, jos niin haluatte. Hän asuu ritari de Lacyn
  luona ja on ottanut osaa metsästysretkeen Genêtsin lähellä.

  Neiti de Beaupréau oli mukana katsomassa, kun Andrea tappoi villisian
  veitsellään. Hermine pyörtyi. Tällä hetkellä istuvat sir Williams ja
  herra de Lacy päivällispöydässä rouva Kermadecin luona. Puhutaan jo
  pikaisesta avioliitosta. Onneksi olen täällä ja olen saanut ohjeenne.

  Teidän

  Bastien.»

Bastienin sulkiessa kirjettä tuli mielipuoli Jerome huoneeseen.

»Minä näin hänet», sanoi hän, »näin hänet aivan selvästi... Tunsin
hänet... murhaajan pojan... niin kyllä... se on hän...»

— Tuossa on minulla liittolainen, — ajatteli Bastien, — Jumala on
kanssamme... hän on tuntenut Andrean.

       *       *       *       *       *

Les Genêtsissä oltiin päivällisellä, ja sir Williams istui
vapaaherrattaren oikealla puolella. Parooni riemuitsi. Hän oli kahdesti
näyttäytynyt Herminelle mitä romanttisimmissa ja draamallisimmissa
olosuhteissa, esiintynyt sankarina; nyt oli Hermine saava nähdä
hänet maailmanmiehenä, kylmänä, hillittynä, hiukan surumielisenä
englantilaisena. Hän tuskin vilkaisikaan Hermineen aterian aikana,
mutta hänen henkevä keskustelunsa ilmaisi selvästi hänen olevan
hienosti sivistyneen ja harvinaisen älykkään miehen.

Päivällisen jälkeen herra de Lacy lähti linnasta, sillä hän pelkäsi
luuvaloaan, mutta sir Williams jäi hänen pyynnöstään vielä pariksi
tunniksi, jotka kuluivat vilkkaassa keskustelussa vapaaherrattaren
ja rouva de Beaupréaun kanssa, joka oli kerrassaan hurmaantunut.
Hyvästellessään hän oli vaihtanut muutaman sanan Herminenkin kanssa.

Hänen mentyään huudahti vanha vapaaherratar innostuneena:

»Kerrassaan ihastuttava nuori mies; saattoi heti huomata, että hän oli
aatelismies.»

Hermine punastui ja loi katseensa maahan.

»Parooni on todella oikea maailmanmies», arveli Thérèse ja katsoi
liikutettuna tyttäreensä. »Hän on kaunis, älykäs ja rohkea...»

»Ja summattoman rikas», lisäsi vapaaherratar katsahtaen hänkin
Hermineen.

Tämä oli uudelleen vajonnut mietteisiinsä. Sir Williamsia koskevat
kiitospuheet eivät häntä suuresti liikuttaneet. Hän ajatteli Fernandia,
jonka onnettomuudesta hän ei vielä tiennyt.

Kun sir Williams poistui linnasta, seurasi toimistopäällikkö häntä
kappaleen matkaa.

»Rakas vävypoikani», sanoi toimistopäällikkö ottaen sir Williamsia
käsipuolesta. »Te olette totisesti miesten parhaita! Hermine varmasti
rakastuu teihin tai ainakin suostuu menemään kanssanne naimisiin.»

»Se on todennäköistä», vastasi sir Williams itsetyytyväisesti.

»Ja silloin on Cerise minun, vai kuinka?» kysyi herra Beaupréau ja
vapisi ajatellessaan Ceriseä.

»Niin toivon.»

»Ah, siinä tapauksessa lupaan, että te kahden viikon kuluttua olette
naimisissa Herminen kanssa», sanoi toimistopäällikkö, jonka silmät
paloivat intohimosta.

»Sen uskonkin! Hyvästi, appiukko», sanoi sir Williams, sytytti sikarin,
puristi rikostoverinsa kättä ja ajoi täyttä nelistä tiehensä. Mutta hän
ei ajanut tavallista tietä Manoiriin, vaan poikkesi pienelle polulle,
josta saattoi nähdä Kervolenin linnan. Hän pelkäsi, että Armand
mahdollisesti oli päässyt hänen jäljilleen, ja toivoi matkalla voivansa
tehdä havaintoja, joista hänelle olisi hyötyä.

Hän oli tullut vuorenhuipulle, jonne häämöitti Kervolenin vanha
torni, ja katseli katkerana tuota kaukaisella kukkulalla olevaa
rakennusta ajatellen, että hän monta vuotta oli pitänyt sitä omana
perintötilanaan. Mutta äkkiä hän vavahti nähdessään valoa eräässä
toisen kerroksen huoneessa, sillä se oli tavallisesti valaistu
ainoastaan linnanherran kotona ollessa.

— Olisikohan Armand tullut linnaan? — ajatteli hän, ja hänen sydämensä
alkoi tykyttää levottomuudesta. Hän kannusti hevostaan ja ratsasti
edelleen polkua pitkin, joka kävi Kervolenin sivuitse. Hän vilkaisi
portista sisään ja näki postivaunut linnanpihalla.

Heti senjälkeen hän tapasi erään talonpojan.

»Viekö tämä tie herra de Lacyn linnaan?» kysyi hän.

»Vie kyllä», vastasi talonpoika.

»Kenen tuo linna tuolla on?»

»Kreivi de Kergazin, mutta hän ei ole kotona.»

»Missä hän sitten on?»

»Pariisissa.»

»Ratsastaessani ohitse näin pihalla postivaunut», huomautti sir
Williams.

»Kreivin taloudenhoitaja, herra Bastien, on tullut linnaan.»

»Hyvästi, ystäväni, ja kiitos tiedonannosta.»

»Hyvästi, herra», vastasi talonpoika, »Herran huomaan!»

Seuraavana päivänä sir Williams kävi tervehtimässä vapaaherratar de
Kermadecia. Hermine punastui nähdessään hänet, ja rouva de Beaupréau
tervehti häntä rohkaiseva hymy huulillaan. Häntä pyydettiin jäämään
päivälliselle, ja vasta yhdeksän aikaan illalla hän lähti kotiin. Hän
ratsasti samaa polkua kuin edellisenäkin päivänä, pitkin vuorenrinnettä.

— Pelkään vähemmin Bastienia, tuota taulapäätä, kuin Armandia, —
ajatteli hän, — mutta varovaisuus ei ole milloinkaan haitaksi.

Hänen päähänsä pälkähti eräs tuuma.

— Tekisipä mieleni pistäytyä vierailulle Bastienin luo linnaan, —
ajatteli hän.

Sillävälin hän oli tullut paikalle, jossa polku kulki syvän kuilun
reunalla. Kuu loisti täydeltä terältään, ja sir Williams näki äkkiä
varjon liikkuvan kallioseinällä. Varjoa seurasi toinen, ja hetken
kuluttua sir Williamsin edessä seisoi kaksi miestä.

»Hyvää iltaa, sir Williams», sanoi joku, ja tämän äänen kuullessaan sir
Williams tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään.

»Se on hän! Tunsin hänet heti!» mutisi toinen varjo.

Parooni tunsi äänet; Bastien ja Jerome siellä olivat. Vaistomaisesti
hän tapaili kädellään pistoolikoteloa.




XXII

KOHTAUS


Sir Williamsia puistatti, pistoolit olivat poissa. Edellisenä päivänä
oli Lacyn ratsastuspalvelija ottanut ne sieltä puhdistaakseen ne ja
unohtanut panna ne paikalleen.

»Hyvää iltaa, sir Williams», toisti Bastien ja asettui hänen eteensä.

»Mitä näenkään!» sanoi sir Williams ja oli kovin hämmästyvinään. »Ellen
erehdy, olette vastustajani, herra... Bastien. Mistä matka?»

»Tulin eilen Pariisista», vastasi Bastien. »Senhän muuten tiedätte,
sanoihan tapaamanne talonpoika sen teille eilen.»

»Ah, se on totta, olin jo unohtanut sen», sanoi sir Williams
järkähtämättömän rauhallisesti.

»Entä te itse, hyvä herra, mistä tulette ja minne olette matkalla?»

»Tulen les Genêtsistä ja olen matkalla Manoiriin, herra Bastien.»

»Tulette hakkailemasta neiti Beaupréauta?»

»Oikein arvattu.»

»Hänen äänensä se on, ja hänen kasvonsa», sanoi mielipuoli.

»Mitä tuo
mies sanoo?» kysyi sir Williams.

»Hän sanoo tuntevansa teidät», vastasi Bastien. »Tiedättehän, että
olette tavattomasti varakreivi Andrean, kreivi de Kergazin veljen,
näköinen, niin että kaikki luulevat teitä häneksi. Jerome on asunut
koko elämänsä ajan Kervolenissa ja tunsi tuon kurjan salamurhaajan,
kreivi Feliponen.»

Bastien vaikeni ja katseli tutkivasti sir Williamsia. Kuka muu
tahansa olisi punastunut vihasta kuullessaan isäänsä sanottavan
salamurhaajaksi, mutta sir Williamsin piirteet eivät värähtäneetkään.

»Ja hän tunsi pojankin?» sanoi hän rauhallisesti ikäänkuin lukien
Bastienin ajatukset.

»Aivan yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta minähän tiedän, kuka on edessäni.»

Parooni, joka oli käynyt hiukan levottomaksi, hengitti taas vapaammin.

»Minne olette menossa?» kysyi hän Bastienilta.

»Tulin tapaamaan teitä, sillä tiesin teidän tulevan tätä tietä.
Metsästys on ihana ajanviete, mutta kun on nuori ja voimakas, niinkuin
te, on rakkaudellakin viehätystä... silloin silmäilee ympärilleen
tavatakseen kauniin tyttölapsen... ja täällä Bretagnessa ovat tytöt
kauniita...»

»Olettepa te sukkela», hymähti sir Williams.

»Mutta myötäjäisiä ei ole kaikilla...»

»Joutavia! Minä en osta vaimoa.»

»Ettepä tietenkään, mutta ette köyhästäkään huoli.»

»Kuka tietää», mutisi parooni, josta Bastienin sävy tuntui hieman
pilkalliselta.

»Ja niinpä olettekin tavoittelemassa myötäjäisiä.»

»Herra...»

»Oh, älkää kieltäkö; minulla on tarkat tiedot.»

»Teilläkö?»

»Niin, juuri minulla.» Bastien puhui tyynesti ja vakuuttavasti. »Neiti
de Beaupréau on nuori, kaunis ja varakas.»

»Loruja! Hänellä on mitättömät myötäjäiset, rakas herra Bastien,
viisi-, kuusikymmentätuhatta frangia äidiltään; isällä ei ole mitään.»

»Mutta hänellä on tiedossa suuri perintö parooni Kermor de
Kermarouëtilta.»

»Mitä sanottekaan!» kysyi sir Williams näyttäen perin hämmästyneeltä.

»Sanon vain totuuden, sir Williams. Ja sen epäilemättä tekin tiedätte.»

»Minäkö? Minulla ei ole ollut siitä aavistustakaan.»

»Ah, niinkö? Siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Neiti de Beaupréaun
perintö on kahdentoista miljoonan suuruinen.»

»Oletteko hullu?» huusi sir Williams.

»Ja kreivi de Kergaz on parooni de Kermarouëtin testamentin
täytäntöönpanija. Älkää säikähtäkö, sir Williams...»

»Hyvä herra, tätäkö sanoaksenne tulitte tapaamaan minua tänne?» kysyi
parooni häneltä.

»Aivan niin, hyvä herra, mutta minulla on teille muutakin sanottavaa.»

»Mutta otaksuttavasti muualla eikä tässä paikassa», sanoi sir Williams,
joka kylmäverisyydestään huolimatta alkoi tuntea levottomuutta ja
katsella ympärilleen.

»Miksei tässä?»

»Merkillinen päähänpisto, herra Bastien. Meren kohina häiritsee
meitä... ja sitäpaitsi... tämä autio...»

»Erinomaisen sopiva keskustelupaikka meille. Astukaa alas hevosen
selästä, sir Williams, aion puhua kanssanne eräästä naisesta, jonka
tunnette», sanoi Bastien kylmästi.

»Kuka hän on?»

»Baccarat.»

»En tunne häntä», sanoi sir Williams levollisesti, mutta tunsi
sisällistä puistatusta.

»Ja kuitenkin olette sulkenut hänet mielisairaalaan.»

»Herra!» huusi sir Williams ja kalpeni.

»Mutta Baccarat on karannut...»

»Karannut!» pääsi sir Williamsilta, joka silmänräpäykseksi eksyi
osastaan.

»Ah, vihdoinkin!» huudahti Bastien. »Nyt ilmaisitte itsenne.»

Sir Williams puri huulensa verille.

»Baccarat on karannut ja tavannut kreivi de Kergazin.»

Sir Williams saattoi vain vaivoin pidättää huudahduksen.

»Kuulettehan, että on puhe vakavista asioista. On parasta, että astutte
alas hevosen selästä.»

Mutta kun parooni teki kieltävän liikkeen, veti Bastien esiin pistoolin
ja ojensi sen hänen rintaansa kohti.

»Astukaa maahan, taikka olette kuoleman oma!»

»Ammu hänet, ammu hänet!» ulvoi mielipuoli. »Tapa murhaajan poika,
tapa!»

Sir Williams taipui ylivoiman edessä ja astui maahan. Pistooli kädessä
Bastien tarttui ohjaksiin ja hypähti nuorekkaan kevyesti satulaan.

»Ja nyt voitte kernaasti juosta, minä kyllä tavoitan teidät, ja, jos
niiksi tulee, syöksen teidät mereen.»

»Hyvä herra», vastasi parooni. »Luulin olevani tekemisissä herrasmiehen
kanssa, mutta huomaan erehtyneeni. Olen joutunut rosvon käsiin.»

»Kenties», vastasi Bastien, »mutta teidän on joka tapauksessa
kuunneltava loppuun. Sanoin Baccaratin karanneen ja tavanneen herra de
Kergazin.»

»Edelleen?» kysyi parooni kuivasti.

»Baccarat kertoi kreiville omituisen jutun», jatkoi hän.

»Vai niin», ivasi parooni. Hän seisoi käsivarret ristissä hevosen
edessä, pidellen ratsupiiskaa, jonka Bastien oli unohtanut ottaa
häneltä.

»Ensiksikin hän kertoi eräästä kirjeestä, jonka tuo roistomainen
varakreivi Andrea oli sanellut hänelle... tuo mies, joka niin suuresti
muistuttaa teitä.»

»Ja mitä vielä?» kysyi sir Williams vavisten raivosta.

»Kirje oli osoitettu Fernand Rocherille ja kirjoitettu Baccaratin
nimessä, joka ei edes tuntenut häntä, mutta rakasti tuota nuorta
miestä. Tämän kirjeen sai sitten herra de Beaupréau, Andrean
rikostoveri, joka pudotti sen salonkinsa lattialle. Hänen tyttärensä
Hermine luki sen ja kirjoitti Fernand Rocherille, että heidän
välillään oli kaikki lopussa. Mitä sitten tapahtui, sen tietävät
ainoastaan varakreivi Andrea ja herra de Beaupréau. Sillävälin oli
ulkoasiainministeriöstä varastettu rahalaukku, joka seuraavana päivänä
löytyi Fernand Rocherin taskusta, ja siitä huolimatta Fernand Rocher
oli yhtä syytön varkauteen kuin Baccarat.»

»Ja mitä tarkoitatte tällä kaikella?» keskeytti hänet sir Williams.

»Tarkoitan vain, hyvä herra, että varakreivi Andrea on tehnyt
konnantyön toisensa jälkeen saavuttaakseen salaisen päämääränsä,
päästäkseen naimisiin neiti de Beaupréaun kanssa ja saadakseen omakseen
kaksitoista miljoonaa. Ja teidän täytyy myöntää, sir Williams», jatkoi
Bastien, »että varakreivi Andrea on niin suuri roisto, että jokainen,
joka vähänkään välittää neiti de Beaupréaun ja Fernand Rocherin
kohtalosta, tavatessaan Andrean tällaisella yksinäisellä paikalla,
jossa meren kuohu vaientaa kaikki muut äänet, vieläpä kuolinhuudotkin,
ja tietäessään lisäksi varakreivin aseettomaksi, niinkuin te olette,
ja itsensä aseistetuksi, aivan kuin minä nyt, empimättä ampuisi luodin
hänen otsaansa.»

Bastien tähtäsi uudelleen Andreaa, joka kylmäverisyydestään huolimatta
luuli viimeisen hetkensä tulleen.

»Te väitätte siis edelleenkin», sanoi hän voimatta pelosta enää hallita
ääntään, »että minä olen varakreivi Andrea?»

»Minä en väitä mitään, minä vain vertailen», sanoi vanha husaari,
»siinä kaikki. Mutta uskon, että jos te olette varakreivi Andrea, on
teillä vain yksi pelastumisen mahdollisuus.»

»Ah, mikä?»

»Että luovutte tavoittelemasta neiti Hermineä vaimoksenne, lupaatte
heti poistua Ranskasta ja peittelemättä sanotte, missä varakreivi
Andrea pitää neiti de Balderia ja Ceriseä kätkettynä.»

»Mitä suvaitsette!» tokaisi parooni turvautuen vielä röyhkeytensä
viimeisiin rippeisiin, vaikka Bastienin pistooli yhä oli ojennettuna
hänen rintaansa kohti.

»Minä toistan», sanoi Bastien, »etten minä sir Williamsina hetkeäkään
epäröisi vastata tähän kysymykseen.»

Ja yhtäkkiä Bastien muutti äänensävynsä.

»Andrea, varakreivi Andrea! Nyt on tilinteon hetki tullut. Heitä
naamarisi, teeskentelijä! Sinun nimesi ei ole sir Williams. Heitä
naamarisi ja rukoile, jos vielä voit, sillä nyt sinä olet kuoleva, ja
meri on oleva hautasi.»

Bastien puhui hitaasti ja totisesti kuin tuomari, joka julistaa
kuolemantuomiota. Sir Williams uskoi, että kaikki oli lopussa, ja
menetti kylmäverisyytensä ja varmuutensa.

»Aiotteko murhata minut?»

»Vain kunniallisen ihmisen voi murhata, murhaaja tapetaan.»

»Armoa!» rukoili sir Williams. »Jos tapatte minut, ette saa mitään
tietää.»

»Puhukaa sitten. Missä on Jeanne? Missä Cerise?»

Sir Williams viivytteli.

»Varakreivi Andrea!» sanoi Bastien. »Isäntäni, kreivi de Kergaz, on
valtuuttanut minut maksamaan teille satatuhatta frangia, jos poistutte
Ranskasta ja jätätte naima-aikeenne neiti de Beaupréauhun nähden
sikseen ja sanotte meille, mihin olette kätkenyt nuo nuoret naiset.
Jos ette suostu kertomaan kaikkea, niin pakotan teidät, huomatkaa se,
edelläni astumaan Kervoleniin, jossa pidän teitä vartioituna yötä
päivää, kunnes saan kreiviltä vastauksen kirjeeseen, jonka aion hänelle
kirjoittaa. Jos hän löytää nuo kaksi naista teidän ilmoittamastanne
paikasta, olette vapaa, päinvastaisessa tapauksessa tapan teidät.»

»Tahdon puhua totta», sanoi Andrea oivaltaen, ettei Bastien säälisi
häntä.

»Puhukaa siis», käski Bastien.

»Jeanne ja Cerise ovat Bougivalissa, eräässä korkean muurin
ympäröimässä huvilassa. Heitä vahtii Fipart-niminen leski ja eräs mies,
nimeltä Colar», sanoi sir Williams kumealla äänellä.

»Hyvä», sanoi Bastien pitäen pistoolia sir Williamsin otsan tasalla,
»käykää edelläni Kervoleniin; minä surmaan teidät, jos yritätte paeta.
Teidän isänne, kreivi Felipone, ampui minua peräytymisretkellä 1812
ja jätti minut verissään virumaan hangelle. Minulla olisi nyt varsin
sopiva tilaisuus kostaa teille isänne ilkityö, jos yrittäisitte paeta.»

Sir Williams oli voitettu, hän nosti päänsä pystyyn ja alkoi
astua pitkin polkua. Mutta tässäkin uhkaavassa tilanteessa hänen
kylmäverisyytensä pääsi pian voitolle ja hän alkoi ajatella, kuinka
yllättäisi Bastienin. Hän huomasi, että polku oli perin kapea ja että
yksi ainoa harha-askel riitti syöksemään hevosen ratsastajineen mereen,
joka kuohui kallion juurella.

Bastien ratsasti sir Williamsin jäljessä pistooli kädessä, varmana
siitä, että sir Williams oli aseeton, koska hän muuten varmasti olisi
asetta käyttänyt. Mutta paroonilla oli aina Italian-matkansa jälkeen
tikari mukanaan, sama tikari, jolla hän oli murhannut vastapelaajansa
tuona yönä, jolloin hän hävisi satatuhatta frangia.

Äkkiä sir Williams oli kompastuvinaan kiveen ja kaatui. Bastien
seisautti hevosensa ja odotti tyynesti paroonia nousevaksi, mutta
notkeasti kuin käärme parooni taivutti vartaloaan, kiepsahti hevosen
rinnan alle ja pisti tikarinsa sen ruumiiseen. Hevonen nousi
takajaloilleen, Bastien päästi hirveän kiljaisun ja syöksyi hevosineen
kalliolta mereen. Kumea loiskaus kuului, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Mielipuoli kääntyi ympäri kuullessaan huudon, mutta ei nähnyt enää
hevosta eikä Bastienia; hän näki ainoastaan sir Williamsin seisovan
polulla tikari kädessä. Hän arvasi kaikki ja syöksyi mielettömästi
kiljuen paroonin kimppuun. Sir Williams oli nuori, väkevä ja notkea,
mutta mielipuoli oli roteva kuin Herkules ja iästään huolimatta
tavattoman voimakas. He painiskelivat ja koettivat heittää toisensa
kuiluun, mutta mielipuolella ei ollut muuta asetta kuin käsivartensa
ja sir Williamsilla oli yhä edelleen tikari kädessään. Hetken kuluttua
vanhuksen kädet äkkiä hellittivät otteensa, hän kiljaisi kimakasti ja
horjahti taaksepäin. Parooni antoi hänelle kovan potkun ja lähetti
hänet samaa tietä kuin Bastieninkin. Sitten hän rauhallisesti pani
käsivartensa ristiin sanoen: »Pääsinpä helpolla tästä! Sääli vain
hevosparkaani, rotueläintä, siitä tuli kahdensadan taalarin vahinko.»

Ja sir Williams riemuitsi vielä kerran.




XXIII

KOSINTA


Kolmena viime päivänä sir Williams oli joka ilta tullut les Genêtsiin
tavatakseen Hermineä. Tyttö älysi, että sir Williams rakasti häntä,
ainakin hän niin luuli, sillä sir Williams taisi mestarillisesti
teeskennellä olematonta tunnetta. Hermine rakasti yhä vielä Fernandia,
vaikka tämä ei hänen silmissään enää ollutkaan hänen rakkautensa
arvoinen.

Hän rakasti Fernandia, niinkuin rakastetaan kuollutta, ja sinä päivänä,
jolloin hän sai käsiinsä kirjeen, joka oli uskottomuuden todistus,
sulkeutui hänen sydämensä ainiaaksi. Hän ei voinut enää rakastaa, ja
hän päätti itsekseen olla menemättä naimisiin ja elää koko elämänsä
yksin.

Sentähden hän sääli myös sir Williamsia, mutta tunsi selittämätöntä
onnea istuessaan hänen vieressään ja kuullessaan hänen mielisteleviä
sanojaan ja englantilaisvoittoista ääntämistään.

Parooni ei ollut vielä avannut sydäntään eikä puhunut sanaakaan
rakkaudesta, mutta hänen katseensa, hänen värisevä äänensä, hänen
hämmennyksensä, kun he kohtasivat toisensa, hänen äkillinen
kalpeutensa, kun heidän katseensa yhtyivät, kaikki se todisti
enemmän kuin sanat ja rakkaudentunnustukset. Hermine uskoi, että
häntä rakastettiin, ja viattomalle, nuorelle neitoselle tuotti
salaista tyydytystä herättää rakkautta, vaikkei hän omasta puolestaan
aikoisikaan siihen vastata.

Hermine tiesi varsin hyvin, ettei hän koskaan voisi rakastaa sir
Williamsia, ja kuitenkin hän tunsi jonkinlaista ylpeyttä tietäessään,
että sir Williams rakasti häntä.

Sir Williams tuli joka ilta noin seitsemän, kahdeksan tienoissa ja meni
pois vasta yhdentoista aikaan. Joka kerta Hermine tunsi, että hän oli
aikonut kosia, kuitenkin koskaan uskaltamatta.

Mutta eräänä iltana parooni oli rohkeampi.

»Neiti», sanoi hän, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta,
»saanko pyytää teitä vähän aikaa keskustelemaan kanssani?»

He seisoivat les Genêtsin suuressa salongissa, jossa vapaaherratar,
herra ja rouva de Beaupréau istuivat keskipöydän ääressä pelaamassa
vistiä. Sir Williams vei Herminen puutarhaan.

»Minun pitäisi saada puhua kanssanne», aloitti hän.

»Puhukaa», kehoitti Hermine, äkkiä tuntien outoa hermostusta.

»Minun täytyy matkustaa, neiti.»

»Matkustaa?» toisti Hermine. »Minkätähden?»

»Lähden takaisin Irlantiin ja jätän ainiaaksi Bretagnen. Tahdon koettaa
kestää raskasta kohtaloani.»

Sir Williamsin ääni oli katkonainen ja värisi.

»Niin, neiti, tulin tänne etsimään lievitystä kidutetulle sielulleni,
ja lähden täältä epätoivoisempana ja särkyneempänä kuin milloinkaan
ennen.»

Hermine ymmärsi hyvinkin, mitä sir Williamsilla oli mielessä, mutta hän
pysyi vaiti.

»Neiti», jatkoi sir Williams, »en tahdo sanoa teille ainaiseksi
hyvästi, ennenkuin olen hieman kertonut surullisesta elämästäni. Jo
kehdossa maatessani menetin isäni ja äitini ja jouduin kasvatettavaksi
vierasten, lemmettömien ihmisten luo, joilla ei ollut halua
tehtäväänsä, vaan hoitivat minua rahapalkasta. Sitten mieheksi tultuani
opin jo varhain tyytymään välttämättömään, toivottomaan kohtalooni.
Matkustin maita mantereita toivomatta itselleni ystävää. Tapaamani
ihmiset tuntuivat häijyiltä, milloinkaan en luonut katsettani naiseen,
en ollut...

»Sitten tapasin kerran, eräänä kohtalokkaana päivänä, nuoren naisen.
Hän oli kaunis ja puhdas kuin lilja; hänellä oli haaveksiva, hieman
surunvoittoinen hymy huulilla, mikä todistaa sielun jaloutta, ja
ajatteleva otsa, joka ilmaisi korkeaa älyä... Näin häntä vain muutaman
hetken... ja koko sieluni muuttui. Minä, joka olin väsynyt elämään,
vaikken ollutkaan elänyt, yllätin itseni omituisessa kaihoisassa
mielentilassa ja tunsin kaipaavani onnellista, tyyntä elämää, hellyyttä
ja kotia. Tunsin pääseväni maalliseen paratiisiin, jos saisin rakastaa
tätä nuorta naista, jos minulla olisi oikeus viettää elämäni hänen
jalkojensa juuressa, jos voisin lukea hänen toiveensa hänen silmistään.»

Sir Williams pysähtyi liikutettuna. Hermine tajusi, että toisen oli
vaikea pidättää kyyneliä.

»Olin kyllin tyhmä toivoessani niin paljon... olen kyllä nuori, rikas
ja vapaa, ja minulla on tahraton aatelisnimi, luulin, että minua voisi
joku rakastaa...»

»Oih! Katkerasti petyin! Se nuori nainen, johon niin äkkiä rakastuin ja
jolle koko elämäni kuuluu, hänkin rakastaa... mutta toista...»

Hermine tunsi puistatusta koko ruumiissaan. Hän tuli ajatelleeksi
Fernandia.

»Silloin», lopetti parooni, »alkoi elämäni jälleen käydä tyhjäksi,
ilman toivoa paremmasta huomisesta. Ja nyt, tämän viikon kuluessa,
on särkynyt sydämeni luullut löytäneensä lepoa, tuntenut onnellisten
unelmien väristystä... Ah! unelma on loppunut... Ymmärrän, etten voi
viipyä täällä kauempaa... minun täytyy lähteä.»

»Herra», sai Hermine vaivoin sanotuksi, sillä hän oli melkein yhtä
liikutettu kuin parooni.

»Olen tullut sanomaan teille hyvästi, neiti, ainaiseksi hyvästi, ja
toivon, että omistatte minulle edes jonkin ystävällisen ajatuksen...
viettäessänne iloisia, onnellisia hetkiä, kun se mies, jota niin
rakastatte...»

Nuori nainen seisoi kalpeana kuin marmoripatsas, pudisti päätään ja
kuiskasi:

»Minä en rakasta ketään...»

Sir Williams vavahti ja uskoi todella, että neiti Beaupréau oli
unohtanut rakkautensa Fernandiin.

»Tahi jos rakastan», jatkoi hän, »niin rakastan kuollutta... en toivo
enää mitään, en onnea enkä iloa... hän on minulta kuollut...»

Ja nähdessään sir Williamsin pään vaipuvan kuin epätoivon ja tuskan
painosta Hermine ojensi hänelle kätensä sanoen:

»Siinä sen näette, etten minä ole onnellisempi kuin tekään!»

»Mutta emmekö voisi yhdessä jakaa tuskaamme», sanoi sir Williams kuin
epäillen. »Ehkä voisimme muuttaa sen iloksi. Jos polvillani rukoilisin
teiltä lupaa saada pyhittää teille elämäni, uhrata kaikki, jotta saisin
teidät unohtamaan sen arvottoman... antakaa anteeksi, että käytän
sellaista sanaa, mutta isänne on kertonut minulle kaikki...»

Hermine ojensi hänelle kätensä vielä kerran.

»Ei, sir Williams», vastasi hän. »Teillä on jalo sydän, ja te
ansaitsette paremman kohtalon kuin että viettäisitte elämänne sidottuna
naiseen, jonka sydän on murtunut ja joka elää menneisyydessä...
Hyvästi... matkustakaa... ja unohtakaa minut... Rukoilen Jumalaa koko
sydämestäni, niin Hän kuulee minua, rukoilen, että Jumala antaisi
teille nuoren naisen, jonka sydän on vapaa ja sykkii yksin teille...»

»Hyvästi», vastasi sir Williams.

Hän katsoi Hermineen kalpeana, murheellisena, pohjaton epätoivo
silmissään, mutta tarttui arvokkaasti ja juhlallisesti hänen käteensä
ja suuteli sitä.

»Hyvästi... hyvästi...»

Ja sir Williams meni salonkiin sanomaan hyvästi vapaaherrattarelle ja
rouva de Beaupréaulle ja poistui toimistopäällikön saattamana.

       *       *       *       *       *

»No mitä kuuluu?» kysyi herra de Beaupréau heidän päästyään linnan
pihalle.

»Luulen todellakin, että saatte minusta vävyn», vastasi parooni. Mutta
hän ei enää ollut sama epätoivoinen mies, joka kulki suru ja kuolema
sydämessä. Nyt hän oli kylmä, ivallisesti hymyilevä Don Juan, joka
iloitsi äsken näyttelemästään ilveilystä.

»Mutta minusta tuntui, kuin ette olisi saanut suurtakaan rohkaisua.
Kuulin joka sanan avoimesta ikkunasta. Tytön letukka on itsepäinen.»

»Rakas appi, jollei teidän tyttärellänne olisi kahdentoista miljoonan
myötäjäisiä, niin en, saamari soikoon, huolisi teitä apekseni, sillä te
ette ymmärrä mitään.»

»Kiitoksia paljon!»

»Pyh, te ette tunne naisen sydäntä! Rakkaus kehittyy kolmen asteen
kautta: välinpitämättömyyden, säälin ja rakkauden. Kahden ensimmäisen
välillä voi kulua kuukausia, jopa vuosia... mutta säälistä rakkauteen
on vain muutaman päivän, joskus vain muutaman tunnin matka. Hermine ei
rakasta minua vielä, mutta hän ottaa osaa kohtalooni, ja kun meillä ei
ole aikaa odottaa, täytyy häntä pakottaa minua rakastamaan.»

»Millä ilveellä?»

»Se on varsin helppo asia. Kuulkaa nyt! Hermineltä täytyy houkutella
lupaus, hänen täytyy joutua kiitollisuudenvelkaan minulle.»

»Teillekö? Millä tavalla?»

»Beaupréau», sanoi parooni nauraen, »kuulkaa minua ja tunnustakaa, että
minä olen nero.»

»Enhän ole koskaan sitä kieltänyt!»

»Olemme syyttäneet Fernandia varkaudesta ja toimittaneet hänet
vankeuteen: viikon päästä hänet tuomitaan. No niin, yhtä pian kuin
olemme hänet kukistaneet, voimme hänet pelastaakin. Hermine rakastaa
yhä Fernandia, mutta hän luulee häntä lurjukseksi, joka rakastaa
Baccaratia ja tahtoo vain hänen myötäjäisiään...»

»No niin, siitähän selvisimme hyvin», sanoi Beaupréau ja alkoi nauraa
kikattaa.

»Kuulkaahan, kun jatkan. Hermine ei tiedä vielä mitään Fernandin
rikoksesta, mutta hänelle täytyy siitä ilmoittaa. Kun hän saa sen
tietää, on kaksi mahdollisuutta olemassa: joko hän alkaa halveksia
Fernandia, lakkaa häntä rakastamasta ja mielistyy minuun, tahi hänessä
syttyy jalomielisyyden kipinä, joka piilee jokaisen naisen sydämessä,
ja jälkimäisessä tapauksessa hän tekee kaiken voitavansa pelastaakseen
Fernandin.»

»Entä sitten?»

»Silloin lupaan pelastaa Fernandin joutumasta kalerivankeuteen.»

»Mutta kuinka te sen voisitte?»

»Se on minun asiani. Muistakaa, että te olette kuin käsivartena
ja minä olen pää. Te teette niinkuin minä käsken. Pitäkää huolta
siitä, että Hermine, jolta nyt piilotatte kaikki sanomalehdet, saa
lukeakseen sen numeron _La Foi bretonne_ lehteä, joka ilmestyy huomenna
päivällisaikaan. Loput toimitan minä. Hyvää yötä.»

Kun sir Williams puoliyön aikaan tuli kotiinsa Manoiriin, oli siellä
hänelle kirje. Se oli sama kirje, jonka Jeanne oli lähettänyt, mutta
jota Colar ei ollut ennättänyt viedä postiin, kun hänet juuri silloin
oli yllättänyt tieto Baccaratin paosta. Rocambole näki sen Baccaratin
pöydällä ja lähetti sen heti määräpaikkaansa. Sir Williams aukaisi
kirjeen ja huudahti ilosta:

»Ah!» mutisi hän, »kaikki onnistuu paremmin kuin luulinkaan. Minä nain
Herminen ja otan Jeannen rakastajattarekseni. Armand parka!»




XXIV

SANOMALEHTI


Parooni oli ennustanut oikein. Hermine ei nukkunut rahtuakaan koko
yönä. Mitä ristiriitaisimmat tunteet riehuivat hänen rinnassaan. Hän
ajatteli kadonnutta onneaan ja rakkautta, joka yhä kahlehti häntä
arvottomaan Fernandiin, ja toiselta puolen hänen mieltään ahdisti
säälintunne nuorta, kaunista miestä kohtaan, jonka jalo sydän oli häntä
niin syvästi liikuttanut. Hän alkoi jo soimata itseään ajatellessaan
tämän miehen onnettomuutta... ja säälistä rakkauteen ei taival ole
pitkä, kuten sir Williams oli sanonut.

Koko aamun hän pysyi huoneessaan, ja kun päivällisaika läheni, meni
hän ruokasaliin, suru ja tuska sydämessä, mutta hän koetti kuitenkin
hymyillä tavatessaan äitinsä, jonka huolestunut katse tutki tyttären
murheellisia piirteitä.

»Pikku ystäväni», sanoi hänelle vapaaherratar, »sinä näytät niin
surulliselta tänään, mikä sinua vaivaa?»

»Ei mikään, täti», sammalsi Hermine hämmentyen ja punastuen.

»Asiasta toiseen», sanoi vanha paroonitar, »onko sir Williams
matkustanut? Sepä vasta oli viehättävä mies! Luulisi tosiaan sen
naisen, jota hän rakastaa, tulevan onnelliseksi.»

Hermine tunsi sydäntään kouristavan: hän olisi suonut voivansa rakastaa
sir Williamsia.

Samassa helähti soittokello linnan portilla.

»Se on vain posteljooni», sanoi herra de Beaupréau ja kiirehti ikkunan
ääreen.

»Niinpä niin», lausui vapaaherratar, »hän tuo sanomalehteni. Lue ääneen
minulle, Jonas», lisäsi hän, »niin saamme kuulla päivän uutisia.»

Jonas, joka palveli aterioitsevia, laski kädestään lautasliinan, otti
vanhan palvelijan tuoman sanomalehden ja alkoi lukea.

Herra de Beaupréaun sydän tykki rajusti hänen ajatellessaan, mitä nyt
seuraisi.

Jonas luki ensin johtavan kirjoituksen, sitten paikkakunnan uutiset ja
lopuksi seuraavan pätkän:

»Ensi viikolla tulee rikosoikeudessa käsiteltäväksi juttu, joka on
herättänyt suurta huomiota ministeriössä.»

»Ahaa, jos on puhe ministeriöstä», keskeytti herra de Beaupréau, »niin
se uutinen kiinnittää minunkin mieltäni.»

»Se koskee erästä apulaista ulkoasiain virastossa...» jatkoi Jonas.

Hermine kohotti äkkiä päätänsä ja alkoi vapista.

»... erästä apulaista», jatkoi Jonas edelleen, »jota syytetään
siitä, että hän on varastanut kassakaapista salkun, jossa oli
kolmekymmentätuhatta frangia. Kassan avaimen oli hänen päällikkönsä
uskonut hänen haltuunsa.»

Herra de Beaupréau katsoi tarpeelliseksi huudahtaa ja tempasi
sanomalehden Jonaksen kädestä, mutta Jonas oli jo lukenut seuraavan rivin
ja jatkoi:

»Sen apulaisen nimi on Fernand Rocher.» Rouva de Beaupréau päästi
kauhistuneen huudon ja otti pyörtyneen Herminen syliinsä.

Juuri samalla hetkellä aukeni ovi, ja palvelija ilmoitti:

»Parooni sir Williams.»

Parooni käsitti heti ensi silmäyksellä koko tilanteen. Hän
näki, että Hermine oli pyörtynyt, herra de Beaupréau rutisteli
suonenvedontapaisesti sanomalehteä, paroonitar oli kuin kysymysmerkki,
ja Thérèse parka luuli lapsensa kuolevan.

Nähdessään paroonin tulevan kuin taivaan lähettämänä rouva de Beaupréau
luuli hänellä tällä kohtalokkaalla hetkellä myös olevan yliluonnollista
voimaa, ja huusi hänelle:

»Pelastakaa, pelastakaa lapseni...»

Sir Williams otti pienen hajupullon taskustaan, ja rouva de Beaupréau
piti sitä Herminen kasvojen edessä, jotka vähitellen saivat takaisin
luonnollisen värinsä.

Sitten parooni otti sanomalehden herra de Beaupréaun kädestä lukeakseen
sitä.

»Tiesinhän sen», mutisi hän.

Hermine, joka sillä välin oli herännyt tajuihinsa, huomasi paroonin ja
kuuli hänen sanansa.

Tuntia myöhemmin parooni oli kahden kesken sen kanssa, joka oli
epätoivon partaalla. Parooni vei hänet puistoon ja tarttui hänen
käteensä sanoen:

»Jos minä nyt pelastaisin hänet... jos vapauttaisin hänet häpeästä
ja vankeudesta... jos minun onnistuisi näyttää toteen hänen
viattomuutensa, mitä te silloin tahtoisitte tehdä minun hyväkseni?»

»Rakastaisin teitä», vastasi hän, ja kaksi kuumaa kyyneltä vierähti
hänen poskelleen, »tai jollen voisi rakastaa, menisin ainakin
naimisiin hänen kanssanne.»

Parooni riemuitsi.

»Siinä tapauksessa minä pelastan hänet!»

»Pelastakaa hänet, herra, minä siunaan teitä polvistuen... minä pidän
lupaukseni, minä tulen omaksenne.»

»Lähden aivan heti, matkustan Pariisiin... ja tulen takaisin vasta
sitten, kun voin sanoa teille: hänet on julistettu viattomaksi... hän
on vapaa!»

       *       *       *       *       *

»Appeni», sanoi parooni, noustessaan tuntia myöhemmin postivaunuihin.
»Voitte kuuluttaa meidät avioliittoon ensi sunnuntaina. Viikon kuluttua
tulen takaisin.»

Ja sir Williams matkusti.




XXV

RUUMIS


Sir Williams matkusti viipymättä Pariisiin. Matkalla hän teki
erilaisia suunnitelmia Fernandin vapauttamiseksi ja valitsi niistä
viimein yhden. — Colar, — ajatteli hän, — on vanha kaleriorja, joka
tuomittiin kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Hän karkasi viisi vuotta
sitten, murhattuaan erään vartijan. Jos hän joutuu vielä kerran kiinni,
menettää hän päänsä tai hänet tuomitaan elinkautiseen vankeuteen...
Mutta poliisi on siinä uskossa, että hän hukkui paetessaan, eikä häntä
siitä syystä enää etsitä... Minun täytyy siis kiinnittää poliisin
huomio häneen, ja jos lupaan hänelle satatuhatta frangia ja hankin
hänelle varmat takeet siitä, että hän taas pääsee karkuun, suostuu
hän kyllä rupeamaan syylliseksi varkauteen. Täytyy vain keksiä
todennäköinen juttu, ja sitäpaitsi ulkoasiain ministeriön henkilökunta
tuntee hänet helposti samaksi kaupunginlähetiksi, joka jätti Herminen
kirjeen Fernand Rocherille.

Paroonin miettiessä tätä suunnitelmaansa hänen vaununsa pysähtyivät
Beaujon-kadun hotellin eteen, ja hän astui vaunuista kysyen
kamaripalvelijalta:

»Onko Colar täällä?»

»Ei ole», vastasi palvelija, »emme ole nähneet herra Colaria moneen
päivään.»

»Mitä se merkitsee?» huudahti parooni. »Sepä omituista! Mutta missä
ovat ne kirjeet, jotka hänelle lähetin?»

»Rocambole on tuonut ne. Luultavasti Colar on Bougivalissa.»

Samassa tuli Rocambole horjuen sisään.

»Tule tänne, lurjus», huusi sir Williams. »Mistä sinä tulet ja missä
Colar on?»

»Se on helppo sanoa», vastasi Rocambole salaperäinen ilme kasvoillaan,
»mutta parasta on olla siitä puhumatta täällä, julkisuudessa.»

Sir Williams aavisti sattuneen vakavia tapahtumia hänen poissa
ollessaan, ja otti Rocambolen mukaansa erääseen toisen kerroksen
huoneeseen ja lukitsi oven huolellisesti.

»Puhu nyt, mitä on tapahtunut?»

»On paljon uutisia, ja te olette päässyt onnellisesti pälkähästä, herra
kapteeni; linnut ovat vielä häkissä.»

»Entä missä Colar on?»

»Hän on Bougivalissa ja on maannut viisi päivää mamma Fipartin
kellarissa, tyhjässä tynnyrissä.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

»Tarkoitan, että Colar on kuollut.»

»Kuollut! Et suinkaan tarkoita, että hän on kuollut?» huusi sir
Williams. »Milloin ja missä? Millä tavalla?» kysyi hän melkein mykkänä
hämmästyksestä.

»Kreivi Armand de Kergaz ampui hänet viisi päivää sitten.»

Sir Williams päästi kauhean kiljahduksen.

»Onkohan hän samalla löytänyt Jeannenkin?»

»Kyllä sekin olisi tapahtunut, jollei minua olisi ollut», vastasi
Rocambole itsetietoisesti.

Sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut Bougivalissa, ja kuinka
hän oli puijannut kreiviä ja Léon Rollandia.

»Colar oli kelpo mies ja älykäs», sanoi sir Williams tyyntyen, »mutta
mistä saisi miehen hänen sijalleen... toistaiseksi eivät asiat sentään
ole aivan huonolla tolalla.»

»Amen», lisäsi Rocambole.

Siihen päättyi ruumispuhe Colar-vainajan muistoksi. Ja sir Williams
näytti miettiväiseltä. Ehkä hän juuri Colarin kuolemasta keksi uuden
keinon Fernandin vapauttamiseksi.

»Eikö siis kukaan ole käynyt ravintolassa Colarin kuoleman jälkeen?»
kysyi hän.

»Ei ole käynyt, herra kapteeni. Kellari on hyvä tuoreen lihan
säilytyspaikka. Entinen Colar on raitis kuin ruusu», ivasi Rocambole.

»Oliko Nicolo läsnä silloin, kun murha tehtiin? Onko hän sinun ja
äitisi, leski Fipartin, hyvä ystävä?»

»Se riippuu asianhaaroista... mutta mamma Fipart ei oikeastaan välitä,
vaikka lempo veisi koko miehen, ja minä olen ensimmäisenä häntä
hirttämässä, jos niikseen tulee. Minä en voi sietää häntä.»

Sir Williams otti, mitään vastaamatta, esille muistikirjansa ja luki:

»Nicolo, tuomittu kahdenkymmenen vuoden kuritushuoneeseen yöllisestä
murtovarkaudesta ja murhayrityksestä, karkasi vankeudesta Rochefortista
184..., lakkaamatta etsitty mutta kadonnut jäljettömiin ja muuttanut
ulkomuotonsa. Pysyvänä tuntomerkkinä puukonarpi rinnan oikealla
puolella.»

Sir Williams sulki kirjasensa.

»Selvää on, että poliisi herkästi uskoo sentapaisen miehen syylliseksi
uuteen murhaan. Tämähän sopii mainiosti. Me syytämme häntä Colarin
murhasta.»

»Mutta Nicolo ei ole tappanut häntä», sanoi Rocambole.

»Mitä se merkitsee, kun minun asiani niin vaativat, että hän on murhan
tehnyt.»

»Mutta hän kieltää.»

»Täytyy hankkia todistajia. Sinun täytyy valalla vakuuttaa, että olet
nähnyt hänen murhaavan Colarin, ja leski Fipartin täytyy myös vahvistaa
se valallaan.»

»Mutta silloin hänet hirtetään.»

»Tietysti.»

»Vaikka hän on viaton.»

»Rakas lapsi», sanoi sir Williams kylmästi, »sinä olet vielä nuori,
minun täytyy kasvattaa sinua. Muista, että vain ne ihmiset, joilla on
menestystä ja onnea, ovat viattomia. Nicololla ei ole onnea — siinä
koko asia.»

»Niin ollen», sanoi Rocambole, »lienee Guignon ollut suuri
pahantekijä», ja itsekseen hän tuumi:

— Kuinka järjetöntä kapteenin on riistää Nicololta henki! Mitä kapteeni
siitä hyötyy! Muuten minä en häntä sure, hän vain kyllästyttää mammaa
ja tuhoo meidät kokonaan.




XXVI

VÄÄRÄ KIRJE


Jätimme Jeannen silloin, kun palvelija ilmoitti: »Kreivi Armand de
Kergaz.»

Jeanne odotti saavansa nähdä Armandin, ja hänen sydämensä sykki ilosta.
Mutta hän peräytyi kalpeana ja kauhistuneena ikäänkuin olisi nähnyt
aaveen. Se mies, joka astui sisään, ei ollutkaan tuo odotettu...
Armand, vaan sir Williams.

Paroonilla oli yllään hieno matkapuku; hän oli avopäin, ja hänen
kasvonsa olivat lempeät ja totiset. Hän lähestyi Jeannea hitaasti,
tarttui kunnioittavasti tämän käteen ja suuteli sitä.

»Neiti», kuiskasi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, »voitteko antaa
minulle anteeksi... minä olen oikea Armand de Kergaz.»

»Te!» huudahti nuori tyttö suuttuen. »Te valehtelette!»

Sir Williams oli odottanut tätä sanaa. Hän jäi seisomaan liikkumatta ja
katsoi kysyvästi Ceriseen, joka sanoi:

»Se on totta.»

Ja ikäänkuin tämä todistus ei olisi riittänyt, soitti parooni, ja
Mariette tuli sisään.

»Kauanko olette ollut palveluksessani?» kysyi hän.

»Olen palvellut rouva de Kergazilla viisi vuotta ja rouvan kuoleman
jälkeen ollut herran palveluksessa», vastasi Mariette.

Jeanne katseli vavisten tätä miestä, jota hän ei milloinkaan ennen
ollut nähnyt ja jonka nimi hänen mielestään kuului toiselle, kaikesta
sydämestä rakastetulle ja ihaillulle miehelle. Luoden Ceriseen ja
Marietteen käskevän silmäyksen sir Williams antoi heille merkin lähteä,
ja sitten hän polvistui Jeannen eteen.

»Suvaitkaa kuulla minua, neiti», pyysi hän kunnioittavalla äänellä.

Jeanne seisoi liikkumatta, voimatta lausua sanaakaan. Sir Williams sai
hänet istuutumaan jääden itse polvilleen hänen eteensä.

»Kuulkaa minua», pyysi hän. »Minä olen todella Armand de Kergaz.
Minulla on suunnaton omaisuus, jonka olen päättänyt käyttää hyviin
töihin. Jumala ja äitini muisto herättivät minussa tämän ajatuksen,
joka nyt kuuden vuoden aikana on ollut ainoa iloni. Eräänä päivänä näin
teidät...»

Jeanne teki hämmästyneen ja torjuvan liikkeen.

»Oi, tiedän hyvin, mitä aioitte sanoa», jatkoi parooni. »Tiedän, että
aiotte kysyä, missä olen teidät nähnyt, sillä te ette koskaan ole
nähnyt minua... No niin, saatte sen tietää. Sain eräänä päivänä kuulla,
että olitte joutumaisillanne häpeälliseen ansaan. En tuntenut teitä,
mutta se henkilö, joka minulle sen ilmoitti, kertoi onnettomuudestanne
ja yksinäisyydestänne, kauneudestanne ja siveydestänne... Tahdoin nähdä
teidät, ja näinkin teidät salaa ja rakastuin teihin.»

Sir Williams sanoi viimeiset sanat hyvin hiljaa ja punastui kuin
nuorukainen, ja Jeanne alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi
katsellessaan tätä nuorta, kaunista ja ylhäistä miestä, joka puhutteli
häntä niin kunnioittavasti. Vihdoin Jeanne kysyi arasti:

»Mihin vaaraan olin joutumaisillani, herra?»

»Matkustitte eräänä sunnuntaina Bellevilleen Cerisen, hänen sulhasensa
Léon Rollandin ja Rollandin äidin seurassa, ja kaksi miestä tuli myös
ravintolaan, ja he koettivat haastaa riitaa Léonin kanssa.»

»Kyllä muistan», vastasi Jeanne de Balder.

»Heti sen jälkeen tuli kolmas mies sisään... hän esiintyi puolustajana
ja ajoi nuo toiset ulos.»

»Se on totta, herra...»

»Se mies tarjosi teille käsivartensa ja saattoi teidät kotiin.»

Jeanne nyökkäsi myöntäen.

»Seuraavana päivänä tuli eräs toinen mies, vanhus, joka sanoi olevansa
eronsaanut upseeri ja vuokrasi asunnon teidän vierestänne. Hän sanoi
olevansa isänne ystävä... ja se mies, joka oli saattanut teitä kotiin
edellisenä iltana, tuli häntä tervehtimään. Tämä mies oli roisto, hän
oli ottanut minun nimeni, anastanut minun arvonimeni... ja te uskoitte
häntä», sanoi sir Williams korostaen joka sanaa.

»Se ei ole totta!» huusi Jeanne.

»Tiedättekö, kuka se mies on?» kysyi parooni ja oli hetkisen vaiti.
Sitten hän jatkoi:

»Ei, en sano sitä teille vielä... Kuulkaa, mitä ensin tahdon sanoa.
Sattuma tahi oikeammin väsymätön salapoliisini, jota tarvitsen hyvän
palveluksessa, kertoi minulle tuosta kauheasta ansasta, joka oli
viritetty teitä varten. Ensin aioin vain pelastaa teidät, mutta minä
näin teidät ja rakastin teitä... Näin teidät salaa pimeässä porttinne
edustalla, seistessäni vaunujeni varjon kätkössä... Ah», huokasi
hän, »tiedän kyllä, mitä te aiotte sanoa, tahdotte kysyä minulta,
miksi minä en varoittanut teitä vaarasta, joka teitä uhkasi... mutta
se oli liian myöhäistä, pahaa ei enää voinut välttää. Te olitte jo
rakastumaisillanne siihen mieheen, ja pelastaakseni teidät minun täytyi
antaa teidän olla harhaluulossanne, sillä äkillinen käänne olisi voinut
tuhota teidät.»

Jeanne kuunteli häntä henkeään pidättäen. Paroonin koko olento ja
kunnioitusta herättävä esiintyminen todisti syvää rakkautta.

Sir Williams jatkoi: »Valitsin Gertruden uskotukseni; hän hyväksyi
suunnitelmani, ja annettuani teille unijuomaa, toin teidät nukuksissa
tänne — mutta en uskaltanut näyttäytyä teille, vaan kirjoitin. Oi,
kuinka sydämeni sykähteli tarttuessani kynään... Olin aivan kuolla
vastauksenne tuottamasta ilon puuskasta...»

Sir Williams kumartui ja suuteli hänen kättään; ja Jeanne luuli
uneksivansa ja kysyi:

»Mutta herra, kun olette... kun te olette kreivi de Kergaz, kuka sitten
on se toinen?»

»Hän on roisto! Ennen ollut kamaripalvelijani.»

Jeanne huudahti ja kaatui selälleen silmät ummessa. Hän oli rakastanut
palvelijaa. Nuoren tytön taas toinnuttua oli sir Williams poissa,
ja Cerise istui hänen vieressään hoitaen häntä. Hän antoi Jeannelle
paroonilta kirjeen, joka kuului seuraavasti:

  »Neiti!

  Tekemäni kiusallisen paljastuksen jälkeen tunnen olevan parasta,
  että viivyn jonkun aikaa poissa luotanne. Te ette voi heti rakastaa
  minua, ja kumminkin minusta tuntuu kuin saattaisin tehdä teidät
  onnellisimmaksi kaikista naisista. Jeanne, sydämeni rakastettu,
  viivyn vielä kahdeksan päivää poissa luotanne, mutta kirjoitan teille
  joka ilta, ja kun tulen takaisin, silloin pyydän teitä suostumaan
  vaimokseni ja vastaanottamaan nimeni. Ehkä jalo sydämenne ja selvä
  älynne ovat palattuani opettaneet teitä erottamaan todellisen kreivi
  de Kergazin väärästä.

  Hyvästi, teitä rakastava

  Kreivi Armand de Kergaz.»

Jeanne luki kirjeen ja purskahti itkuun. Ylhäinen veri hänen suonissaan
kuohui hänen ajatellessaan rakastaneensa miestä, jota sir Williams oli
saanut nimittää kamaripalvelijakseen.

Jätettyään pyörtyneen Jeannen, sir Williams antoi Mariettelle muutamia
määräyksiä ja meni sitten Port-Marlyyn, jossa Rocambole häntä odotti.

»Tulenko liian myöhään?» kysyi sir Williams.

»Päinvastoin, kapteeni», vastasi Rocambole, »on parasta odottaa, kunnes
tulee oikein pimeä, sillä totta puhuakseni luulen kreivin olevan
vahdissa talon ympäristöllä saadakseen minut kiinni.»

»Noh, sitten on parasta pitää varansa», sanoi sir Williams.

He odottivat yön tuloon asti — kylmän ja kostean syysyön — ja hiipivät
kiertäen kaartaen majataloon, johon pujahtivat takaovesta.

Rocambole liikkui kuin kissa pimeässä, ja sitäpaitsi hän tunsi
talon perinpohjin. Hän vei paroonin mukanaan, otti ensi kerroksessa
kamiinalta kynttilän, mutta ei sytyttänyt sitä.

»Voisivat ulkoa nähdä valoa, ja siksi on parasta sytyttää se vasta
alhaalla», sanoi hän.

Hän tarttui kapteenin käteen ja vei hänet kellariin, sitten hän sytytti
kynttilän ja näytti tynnyriä, jossa Colarin ruumis oli.

Parooni tiesi Colarilla aina olevan mukana pienen kirjetukun, joka
ehkä sisältäisi häntä vahingoittavia todistuksia. Hän kiskoi siis
arkailematta ruumiin esille tynnyristä ja avasi Colarin takin. Sitten
hän pisti kaikessa rauhassa valkean kätensä raadon taskuun ja veti
sieltä kirjetukon. Väärän passin hän jätti sinne ja pani taskuun
samalla kirjeen, jossa oli mestarillisesti jäljitelty Colarin käsialaa.
Kirjeen päällekirjoitus oli seuraava:

    »Muotikauppias Emilie Foulboeuf,
                          Belgrave-square 21, Lontoo.»

Se oli Colarin allekirjoittama ja kuului:

  »Kolmen päivän perästä pääsee ystäväsi pariisilaispoliisin kynsistä.
  Matkustan Boulogneen huomenna, ja siellä astun laivaan. Palan halusta
  nähdä sinut jälleen ja ruveta taas rehelliseksi ja kunnolliseksi
  mieheksi. Säästörahoillani voimme asettua Middlesexiin tai sen
  lähettyville ja ostaa maatilan, jossa saamme viettää rauhallista
  elämää. Minulla on sataviisikymmentä tuhatta frangia käteistä rahaa,
  mutta täällä Pariisissakin minä saattaisin joutua kiinni, ja silloin
  minut lähetettäisiin takaisin kalerivankeuteen.

  Kerron sinulle nyt kepposesta, jonka tein eräälle
  ulkoasiainministeriön virkamiehelle. Sille voi todella makeasti
  nauraa.

  Ajattelehan, se veitikka oli puoli vuotta sitten rakastunut naiseen,
  joka oli iskenyt silmänsä minuun. En tahdo sanoa sinulle, rouva
  Colar, kuka hän oli, ettet kävisi mustasukkaiseksi ja repisi silmiä
  hänen päästään; mutta minä olin kauan odottanut kostaakseni tuolle
  miehelle.

  Vihdoin tuli sattuma minulle avuksi. Eräänä aamuna, kuljeskellessani
  Saint-Louis-kadulla puettuna kaupunginlähetiksi, tuli muuan nuori
  neiti luokseni ja pyysi minun viemään kirjeen eräälle virkamiehelle
  ulkoasiainministeriössä. Kirje oli osoitettu Fernand Rocherille, ja
  minä otin sen ja lähdin. Tiellä avasin kirjeen ja näin, että nuori
  neiti antoi herra Rocherille rukkaset. — Hyvä, — ajattelin minä, — se
  merkitsee jotakin minulle. Ja tultuani ulkoasiainministeriöön kysyin
  herra Rocheria, ja minut osoitettiin toimistopäällikön huoneeseen.
  Fernand oli siellä yksin, kassakaappi oli auki, ja sen avain oli
  edessäni pöydällä. Heti ensi silmäyksellä näin, että kaapissa oli
  rahalaukku, ja sieppasin sen. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että
  tuollaisessa kaapissa harvoin säilytetään mitään arvokkaampaa,
  enkä halunnut panna niin paljoa alttiiksi sellaisen pikkuseikan
  vuoksi. Silloin pälkähti päähäni hyvä ajatus. Nuori mies oli lukenut
  kirjeen ja joutunut suunniltaan. Hän alkoi kävellä edestakaisin
  huoneessa kokonaan unohtaen minut. Minä otin laukun, pistin sen
  hänen päällystakkinsa taskuun ja menin tieheni. Vähän ajan perästä
  näin hänen juoksevan avopäin, mutta päällystakki yllä, ministeriöstä
  tietämättä lainkaan, että hän siten oli varastanut kruunun varoja.
  Siitä tulee hänelle kaunis juttu...»

       *       *       *       *       *

Kirje näytti kyllin todenmukaiselta ja oli sitäpaitsi Colarin
allekirjoittama, jolla oli vaarallisen rikollisen maine, ja osoitettu
Lontooseen sellaiselle naiselle, johon Colarilla oli ollut suhde.

Pantuaan kirjeen vainajan taskuun parooni napitti takin kiinni ja
vieritti Rocambolen avulla tynnyrin paikoilleen, ensin otettuaan
Colarin kellon ja kukkaron.

»Kuule nyt tarkkaan, mitä sanon», virkkoi sir Williams Rocambolelle.
»Colar on murhattu.»

»Niin kyllä, kreivi de Kergaz on hänet murhannut, sen tiedän.»

»Eipä, vaan Nicolo», vastasi parooni. »Sinun äitisi täytyy mennä
poliisille ilmoittamaan, että hän on saanut tunnonvaivoja, ja että
hän syytöksen pelosta lopultakin tahtoo tunnustaa kaikki. Hänen
pitää kertoa, että Colar ja Nicolo joutuivat riitaan ja että Nicolo
kiivaudessaan tappoi Colarin pistoolinlaukauksella ja varasti hänen
kellonsa ja kukkaronsa ja että hän uhkauksilla oli pakottanut äitisi ja
sinut vaikenemaan ja piilottamaan ruumiin kellariin.»

»Hyvä, mutta paljonko hän saa tästä pienestä valheesta?»

»Kolme tuhatta frangia.»

»Se on liian vähän, kapteeni...» väitti Rocambole. »Isä Nicolon kaula
on hänelle kalliimpi.»

»Olkoon menneeksi. Saakoon neljätuhatta!»

»Ja minä myös neljä tuhatta», lisäsi nulikka rauhallisesti. »Saattepa
nähdä, kapteeni, kuinka kauniisti minä teen valan... käsi koholla,
muuttamatta ilmettä... niinkuin se, joka puhuu puhdasta totta.»

»No niin, sinä saat ne rahat.»

Sitten he sammuttivat kynttilän ja lähtivät pois kellarista. Sir
Williamsin valjakko odotteli Bougivalin ja Rueilin välillä, ja hän ajoi
Pariisiin, Rocambolen mennessä pieneen taloon tapaamaan Fipart-leskeä
puhuakseen tälle asiasta. Eukko itki ensin hiukan, ajatellessaan, että
hän tulisi olemaan avullisena rakastajalleen ansaa viritettäessä. Sillä
hän oli rakastanut tätä miestä paljonkin. Mutta Rocambole sai hänet
hyvällä puhetaidolla lopulta suostumaan.

Seuraavana aamuna hän meni poliisin puheille ja Rocambole Nicolon
pariisilaisasuntoon, jonne hän kätki entisen — kuten hän sanoi — herra
Colarin kellon ja kukkaron.




XXVII

VANGITSEMINEN


Nicolo asui Guérin-Boisseau-kadun varrella kurjassa kuudennen kerroksen
huoneessa, mutta hän oleskeli siellä ainoastaan silloin, kun oli tehnyt
jonkin konnantyön ja pelkäsi poliisin olevan kintereillään.

Neljä vuotta hän oli asunut kaikessa rauhassa tässä hieman epäiltävässä
korttelissa, maksanut vuokransa säännöllisesti, eikä ottanut siellä
vastaan muita kuin Rocambolen, joka oli muka hänen veljenpoikansa, ja
josta hänen leikillisyytensä vuoksi muutkin vuokralaiset pitivät.

Siitä yöstä saakka, jolloin Colar ammuttiin, hän ei ollut käynyt
asunnossaan, vaan oleskellut vuoroin Bellevillessä, Saint-Denisissä
ja Vincennesissä. Mutta samana iltana, kun sir Williams ja Rocambole
kävivät majatalon kellarissa Colarin ruumista katsomassa, oli
Nicolo mielestään uuden päällystakin tarpeessa ja varasti takin
eräästä räätälinliikkeestä. Muuan poliisi näki sen ja lähti hänen
perässään, mutta kadotti hänet näkyvistä ihmisvilinässä. Nicolo juoksi
Guérin-Boisseau-kadulle asuntoonsa, ja portinvartija antoi hänelle
kynttilän ja avaimen.

»Herra Nicolo», sanoi hän. »Teidän veljenpoikanne Rocambole on käynyt
täällä. Hän pyysi huoneenne avainta, mutta toi sen heti takaisin.»

Nicolo luuli Rocambolen käyneen tuomassa uutisia Fipart-leskeltä ja
tarkasteli huoneessaan, olisiko mahdollisesti tuotu hänelle kirje tai
muuta sellaista. Mutta kaikki oli tavallisessa järjestyksessä, eikä
mistään voinut nähdä Rocambolen siellä käyneen.

Nicolo oli väsyksissä pakojuoksustaan ja heittäytyi täysissä pukimissa
sängylle, vaipuen heti syvään uneen. Hän nukkui aamuun kello kymmeneen
saakka, jolloin ovelle kovasti kolkutettiin.

»Kuka siellä?» kysyi hän.

»Aukaiskaa lain nimessä...!» vastasi ääni ulkopuolelta.

»Nyt olen satimessa», mutisi Nicolo ja aikoi piilottaa varastamansa
takin, mutta samassa ovi murrettiin, ja kaksi konstaapelia astui
sisään.

— Tästä saan puoli vuotta, — ajatteli Nicolo. Hän oli ennen ollut
kaleereilla, mutta osannut niin täydellisesti muuttaa ulkonäkönsä,
ettei yhtään pelännyt tulevansa ilmi.

Konstaapelit tarttuivat hänen kaulukseensa ja vangitsivat hänet
kiinnittämättä huomiotaan takkiin, joka puoleksi näkyi sängynpeitteen
alta.

Hänet vietiin poliisiasemalle, ja kohta pantiin toimeen alustava
kuulustelu, jossa takkia ei edes mainittu. Tästä hän hätääntyi ja kysyi:

»Mistä minua syytetään?»

»Teitä syytetään siitä, että te kahdeksan päivää sitten Bougivalissa
leski Fipartin majatalossa pistoolilla surmasitte Colar-nimisen entisen
kaleeriorjan.»

»Minä en ole häntä murhannut», huudahti Nicolo.

»Sen saa kyllä poliisituomari selville», vastasi konstaapeli.

Kahden tunnin perästä Nicolo seisoi poliisituomarin edessä.

Nicolo kielsi itsepintaisesti murhanneensa Colarin, mutta kelpo
pahantekijän tavalla hän ei maininnut leskeä, ei Rocambolea eikä sir
Williamsiakaan.

Heti senjälkeen kuulusteltiin häntä yhdessä leski Fipartin ja
Rocambolen kanssa.

Muuttamatta värettäkin kasvoissaan leski selitti, että Nicolo ja Colar
olivat riitautuneet ja että Nicolo oli ampunut Colarin pistoolilla.

Nicolo ajatteli, että leski Fipart, joka ei ollut nähnyt kreivi de
Kergazin tulevan ikkunasta, oli ehkä saanut sen käsityksen, että hän
oli surmannut Colarin, mutta kun Rocambole vahvisti hänen puheensa,
selvisi hänelle, että hänet oli myyty ja hänen perikatonsa päätetty.

Hän oli aivan suunniltaan ja tahtoi ilmaista kaikki, mutta oli niin
villissä, ettei saanut sanaa suustaan. Hänen punakat kasvonsa kävivät
sinisenkalpeiksi, ja näytti siltä, kuin kaikki veri olisi hänestä
kadonnut. Melkein puolikuolleena kannettiin hänet vaunuihin ja vietiin
Bougivaliin, josta ruumis tuotiin esille kellarista ja tunnettiin
karanneeksi kaleriorjaksi nimeltä Colar.

»Senkin konna!» sanoi Rocambole uhaten Nicoloa nyrkillään, »kiellätkö
myöskin ottaneesi hänen kellonsa ja kukkaronsa? Sinä olet ne
piilottanut ilveilypukuusi, juuri niin sinä olet tehnyt.»

Nicolo ymmärsi, että kaikki oli hukassa, ja hänen raivonpuuskansa
uudistuivat, hän huitoi käsillään ja koetti päästä irti poliiseista,
mutta hänet köytettiin kunnollisesti, ja sitten hän oli kuin raivosta
voipunut, karjuva petoeläin. Nuorallatanssijaa odotti hirttonuora.

Konstaapelien sitoessa häntä tutki komisaari tarkoin kaikki, mitä
ruumiin vaatteissa oli, ja siten tuli kirjetukku esille.

Kuten sir Williams oli ennustanut, niin tapahtuikin. Väärä kirje
Colarilta muotikauppias Emilie Foulboeufille oli siellä myös,
murrettiin auki ja luettiin.

Sattumalta tässä oli sama komisario, joka muutamia päiviä aikaisemmin
oli vanginnut Fernand Rocherin Baccaratin luona ja koko ajan pitänyt
nuorta miestä viattomana. Luettuaan kirjeen hän oli varmistunut
Fernandin syyttömyydestä.

Hän määräsi, että Colarin ruumis oli vietävä kappeliin, ja sillä
välin kun Nicoloa kuljetettiin takaisin vankilaan, jätti hän kirjeen
viranomaisten käsiin.

Kaiken tämän tapahtuessa istui Fernand Rocher vielä vankilassa.
Valmistava kuulustelu oli lopetettu, ja neljäntoista päivän perästä
hän joutuisi oikeuden eteen. Nuori miesparka oli viime päivinä ollut
sellaisessa tylsyyden tilassa, ettei tiennyt, mihin milloinkin ryhtyä.

Armand, Léon ja Baccarat olivat olleet kahdesti hänen luonaan ja
luvanneet pelastaa hänet, mutta siitä oli jo kahdeksan päivää, kun hän
oli heidät nähnyt. Pieni toivonkipinä, joka hänellä oli ollut, sammui,
ja eräänä aamuna hän sai tiedon, että parin päivän perästä hän saisi
seisoa tuomittavana.

Siitä hetkestä asti oli hänen järkensä kuin pimentynyt, ja ainoastaan
pakolla hänet saatiin syömään; muuten hän olisi kuollut nälkään.

Mutta eräänä aamuna tuli Baccarat vankilaan. Fernand katsoi häneen
jäykin ja hajamielisin silmin. Baccarat tarttui hänen käteensä ja
polvistui hänen eteensä.

»Herra Fernand-parka», kuiskasi hän liikutettuna, »kuinka te olette
muuttunut!»

Mutta Baccaratissakin oli tapahtunut muutos. Hän ei enää ollut sama
nuori, hieno ja kevytmielinen nainen, jonka elämä oli ollut vaan
huvittelua. Hän oli nyt surun murtama nainen, jonka kalpealle otsalle
katumus oli painanut merkkinsä. Hän oli aivan yksinkertaisesti puettu;
näytti siltä kuin hän olisi nykyisellä nöyryydellään tahtonut sovittaa
aikaisemman ylpeytensä.

»Oi, tekö se olette?» sanoi Fernand sellaisella äänellä, kuin jos
Baccaratin näkeminen olisi herättänyt kaikki tuskat hänessä eloon.

»Niin olen», vastasi Baccarat hiljaa, »juuri minä, ja tulen vielä
pyytämään _teiltä_ anteeksi ja sanomaan, että teidän tulee vielä
toivoa... me teemme työtä pelastaaksemme teidät.»

Fernand pudisti päätään.

»Se on mahdotonta», sanoi hän.

»Ei ole», vakuutti Baccarat. »Ei ole mahdotonta todistaa ihmisen
viattomuutta. Olkaa huoleti, herra Fernand, nyt enemmän kuin koskaan
ennen. Kreivi de Kergaz pelastaa teidät, hän voi, mitä hän tahtoo,
mutta hän tarvitsee aikaa.»

»Aikaa!» huudahti Fernand epätoivoisesti, »mutta ettekö sitten tiedä,
että viikon kuluttua minut viedään oikeuden eteen ja tuomitaan?»

»Viikon kuluttua!» huudahti Baccarat kauhuissaan. »Se on mahdotonta.»

»Se on totta.»

»Viikon kuluttua on Bastien tullut takaisin Bretagnesta, jossa hän
pakottaa sir Williamsin tunnustamaan totuuden. Oi, me kyllä pelastamme
teidät joutumasta tuomioistuimen eteen, sen vakuutan teille.»

Samassa astui vanginvartija santarmin kanssa sisään.

»Hyvä Jumala, onko aika jo tullut?» sopersi Fernand.

»Tuomari haluaa puhutella teitä.»

— Ehkäpä on todellinen syyllinen löydetty, — ajatteli Baccarat ja lähti
luvaten Fernandille tulla seuraavana päivänä takaisin.

Fernand seurasi santarmia tuomarin luo. Tämä sattui olemaan sama, joka
oli kuulustellut häntä hänen tullessaan vankilaan.

»Herra, tunsitteko sen kaupunginlähetin, joka toi teille kirjeen
ulkoasiain ministeriöön?» kysyi tuomari.

»En ollut häntä koskaan ennen nähnyt», vastasi Fernand.

»Sepä merkillistä. Hän tunsi teidät.» Ja tuomari luki Colarilta
löytyneen kirjeen.

»Herra, vaikka onkin muutamia ristiriitoja teidän selityksessänne,
todistaa tämä kädessäni oleva kirje epäilemättä teidän viattomuutenne.
Pääsette heti vapaalle jalalle.»

Äänekäs ilonhuudahdus — ja Fernand kaatui pyörtyneenä tuolille.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin seisoi Fernand Rocher kreivi de Kergazin hotellissa.
Armand, Baccarat ja Léon Rolland olivat kaikki siellä ja hämmästyivät
kovin nähdessään nuoren miehen.

Kuinka hän oli päässyt vapaaksi? Kuinka hän oli voinut todistaa
viattomuutensa? Sitä oli mahdotonta käsittää.

Mutta Fernandin kerrottua kirjeestä, jonka poliisi oli löytänyt Colarin
taskusta Bougivalin majatalon kellarissa, ja että nuorallatanssija
Nicoloa oli syytetty murhaajaksi, selvisi asia kreiville.

— Se on taas Andrean työtä, — mutisi hän. Hiukset nousivat pystyyn
hänen päässään, kun hän ajatteli, että tällä hetkellä sir Williams jo
ehkä oli Herminen mies.

— Eikä Bastien ole lähettänyt minulle mitään tietoja! — ajatteli hän. —
Olen turhaan odottanut häneltä kirjettä jo monta päivää.

Äkkiä avautui ovi, ja sisään astui muuan talonpoika Kervolenista.

»Herra kreivi», sanoi hän, »tulen ilmoittamaan surullisia uutisia.
Herra Bastien on kuollut.»

»Kuollut! Bastien kuollut!» huusi kreivi tajuamatta tätä sanomaa.

»Niin, herra kreivi, viisi päivää sitten.» Ja mies kertoi, kuinka
Bastien oli lähtenyt mielipuolen kanssa, eikä häntä sen koommin oltu
nähty.

Kaksi päivää oli häntä odotettu ja turhaan haettu, mutta kolmantena
päivänä olivat aallot heittäneet hänen ruumiinsa rannalle.

Armand ei antanut mielensä masentua, vaikka heti käsittikin, että
Andrea roisto taas kerran oli päässyt voitolle. Hän käski noutamaan
hevosensa.

»Bretagneen! Ja suokoon Jumala, ettemme tulisi liian myöhään!» huusi
hän Fernandille.




XXVIII

SELITYKSIÄ


Fernandin vapauttaminen sattui pari päivää senjälkeen, kun Colarin
ruumis oli löydetty. Sir Williamsilla oli siis ollut aikaa matkustaa
takaisin Bretagneen, ennenkuin Armand de Kergaz sai tiedon Bastienin
kuolemasta.

Parooni tuli ritari Lacyn luo myöhään illalla, ja ritari, joka juuri
palasi metsästysmatkalta, kysyi innokkaasti, kuinka Fernandin asian oli
käynyt.

»Hänet on vapautettu», vastasi sir Williams.

»Oliko hän siis syytön?» kysyi ritari.

»Päinvastoin! Se juttu maksoi minulle satatuhatta frangia.»

Ritari katsoi hämmästyneenä nuorta miestä, joka ainoastaan
miellyttääkseen rakastamaansa naista uhrasi niin suuren rahasumman.

»Mutta millä tavalla? Onko se salaisuus?»

»Ei, kaukana siitä. Kerron teille, mitä tein. Fernand on syyllinen,
se voidaan todistaa, ja saadakseni todistetuksi hänen syyttömyytensä
täytyi minun tietysti löytää mies, joka suostui ottamaan syyn
niskoilleen.»

»Ja te löysitte sellaisen?»

»Löysin», vastasi sir Williams varomattomasti.

»Maksoitteko hänelle satatuhatta frangia?»

»Niinkuin sanoin, mutta rahat eivät tuottaneet hänelle mitään onnea.
Nyt saatte kuulla — se on kokonainen romaani! Se mies, jonka löysin,
oli nimeltä Colar, karannut kaleeriorja, joka mielellään tahtoi jättää
Ranskan, koska poliisi oli hänen jäljillään. Näissä olosuhteissa
minä tapasin hänet, ja hän myöntyi kirjoittamaan kirjeen entiselle
rakastajattarelleen Lontooseen. Hän vei minut rikostoverinsa, erään
rosvon luo, josta oli tullut majatalon isäntä, ja me kolme kyhäsimme
pienen huvinäytelmän. Colarin oli määrä asettua asumaan majataloon,
ja isäntä antaisi hänet ilmi poliisille, joka kuitenkaan ei saisi
häntä käsiinsä, koska Colar muutamia tunteja aikaisemmin oli lähtenyt
Amerikkaan, satatuhatta frangia taskussaan. Mutta sensijaan poliisin
piti löytää Colarin paperit ja kirjeet, muun muassa se, jonka hän oli
kirjoittanut rakastajattarelleen, ja jossa hän kerskui rahalaukun
sieppaamisestaan ja siitä että oli taitavasti tehnyt Fernand Rocherista
varkaan.»

»Sehän oli mestarillista», sanoi ritari ihaillen ja hämmästyen.
»Poliisi siis todella löysi tuon kirjeen.»

»Enemmänkin. Löydettiin Colarin ruumis. Majatalon isäntä oli murhannut
hänet ryöstääkseen hänen satatuhatta frangiaan, ja kirje löydettiin
ruumiin takin taskusta.»

Tällaisen jutun sir Williams kertoi ritarille, jonka silmissä hän yhä
oli täydellinen aatelismies, joka ei karttanut mitään silloin, kun asia
koski hänen rakastamaansa naista.

»No niin», sanoi ritari hetkisen mietittyään, »nyt teillä ei ole muuta
tekemistä kuin ilmoittaa neiti de Beaupréaulle, että teillä on ollut
onni mukana, ja muistuttaa hänelle, mitä hän on luvannut.»

»Ei, ei, neiti Hermine antoi minulle sen lupauksen kuumeisessa ja
kiihkoisessa mielentilassa, ja tuskin olisi jalomielistä minun
puoleltani vaatia sen täyttämistä.»

»Lupaus on aina lupaus; Herminen on suostuttava vaimoksenne», vastasi
ritari olkaansa kohauttaen.

»Toivon sitä, vaikken voi sitä vaatia», vastasi sir Williams, mutta
ajatteli itsekseen: — Tuo hyvä mies on tyhmä. Hän ei tiedä, että
naiselta saa kaikki silloin, kun häneltä ei mitään vaadi.

Keskustelun katkaisi Jonas, joka tuli les Genêtsistä tuoden kirjeen
vapaaherrattarelta.

Herra de Lacy avasi sen ja luki:

  »Rakas naapurini!

  Kahdeksan päivää sitten sir Williams lähti luotamme. Hänen lähdöstään
  saakka on Hermine ollut yhtämittaisessa kuumeessa. Sir Williams
  lupasi hänelle tulla takaisin. Emme ole kuulleet hänestä mitään.
  Mutta Hermine kyselee joka päivä, eikö teiltä ole tullut tietoja, ja
  siitä teen sen johtopäätöksen, että Hermine ajattelee vain paroonia
  eikä teitä. Tiedättekö, missä sir Williams on? Pyydän, lähettäkää
  minulle edes muutama rivi.

  Teidän

  paroonitar de Kermadec.»

Ritari ojensi kirjeen sir Williamsille, joka vapisi ilosta. — Nyt
luulen voiton hetken tulleen, — ajatteli hän ottaen taskustaan
sanomalehden. Sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan.
Hetken perästä nousi Jonas hevosen selkään mukanaan suuri kotelo herra
de Beaupréaulle sir Williamsilta ja kirje vapaaherrattarelle ritarilta.
Herra de Lacy oli kirjoittanut:

  »Rakas rouva ja naapuri!

  Sir Williams on juuri palannut alakuloisempana kuin koskaan ja siitä
  päätän, että hän yhä on rakastunut pieneen veljentyttäreenne. Hänen
  tarkoituksensa on huomenna saapua les Genêtsiin ja toivoo voivansa
  hälventää pilvet Herminen kauniilta otsalta.

  Suutelen kunnioittavasti kättänne

  Ritari de Lacy.»

Parooni sir Williams herra de Beaupréaulle:

  »Les Genêtsin linna.

  Rakas appiukko!

  Luulen, että peli on voitettu! Tyttärenne on luvannut tulla
  vaimokseni, jos voisin pelastaa hänen rakkaan Fernandinsa. Jättäkää
  hänelle tähän liitetty kirje ja sanomalehti _La Gazette des
  Tribunaux_. Odotan vastaustanne Manoirissa.

  Teidän

  sir Williams.»

Herra de Beaupréau sai tämän kirjeen tuntia myöhemmin kuin parooni oli
tullut ritari de Lacyn luo. Hermine oli viime päivinä ollut kuin varjo;
hän oli itkenyt ja rukoillut... Hän oli luvannut mennä sir Williamsin
vaimoksi, jos tämä pelastaisi Fernandin... hän toivoi kuolevansa
sitä ennen. Sir Williamsin kirje Herminelle, joka sai sen herra de
Beaupréaulta, kuului näin:

  »Neiti!

  Voi, hän oli syyllinen... mutta olen pelastanut hänet, ja nyt koko
  Pariisi uskoo hänen viattomuuteensa. Voitte saada siitä varmuuden
  lukemalla lähettämäni sanomalehden. Tahtoisin saada tavata teitä,
  neiti, vielä kerran ennenkuin iäksi jätän Ranskan, jossa olen niin
  paljon kärsinyt. En suinkaan muistuttaakseni teitä lupauksesta, jonka
  hetken kiihoituksessa ja tuskassa minulle annoitte, vaan sanoakseni
  teille ikuiset jäähyväiset. Tahdotteko kieltää sen minulta?»

       *       *       *       *       *

Hermine luki kirjeen ja aukaisi sitten _La Gazette des Tribunauxin_.

Sanomalehti sisälsi pitkän selonteon varkaudesta, murhasta ja
Fernandin vapauttamisesta, ja kirjoitus päättyi seuraavin sanoin: —
»Syytetty vapautettiin heti ja ryhtyy muutaman päivän päästä taas
virantoimitukseensa ulkoasiain ministeriössä, jonka arvossapidetyimpiä
virkailijoita hän oli.»

Neiti de Beaupréausta tuntui kuin hän voisi kuolla ilosta; sitten hän
äkkiä muisti lupauksensa sir Williamsille ja kirjoitti hänelle muutaman
rivin:

  »Herra!

  Rakastaa voi vain kerran elämässä, mutta jos altis kiitollisuus saa
  teidät unohtamaan rakkauden, vaikka olette oikeutettu sitä vaatimaan
  naiselta, joka saa pitää nimeänne, voitte kernaasti ritari de
  Lacyn kautta pyytää kättäni. Uhraan teille elämäni ja tahdon olla
  rehellinen vaimonne.

  Hermine.»

Saadessaan tämän kirjeen, jota oli odottanutkin, sir Williams ajatteli:

— Pieni raukka uhrautuu turhanpäiten. Minä en pyydä rakkautta,
vaan miljoonia. En ole hentomielinen, ja jos rakastuisin, luulisin
melkein olevani hiukan heikko Jeannea kohtaan, jonka otankin
rakastajattarekseni.

Ja hän kirjoitti herra de Beaupréaulle:

  »Otin Pariisista mukaani kaikki paperit, jotka todistavat minun
  olevan sir Williamsin, irlantilaisen paroonin. Ne ovat täydellisesti
  kunnossa. Ritari de Lacy nousee juuri ratsunsa selkään tullakseen
  virallisesti pyytämään arvoisalta apeltani Herminen kättä. Täytyy
  toimia ripeästi, häät on vietettävä viikon kuluttua, ja päivää
  myöhemmin tulemme vaatimaan kaksitoista miljoonaa — keiltä ne
  vaadimme, sen tiedän hyvin. Ja te saatte luvan rakastaa Ceriseä,
  josta olen pitänyt tarkkaa huolta teidän hyväksenne, vanha syntinen.

  Teidän

  sir Williams.»




XXIX

SOPIMUS


Kahdeksan päivää sen jälkeen, kun tämä kirje oli lähetetty, aherrettiin
vanhassa les Genêtsissä varhaisesta aamusta saakka ankarasti suuren
juhlan valmistuspuuhissa. Talonpoikia ja palvelijoita oli tullut
täydessä sunnuntai-asussa, ja vanha paroonitar itse oli ottanut ylleen
loistopukunsa, joka oli säilynyt hänellä muistona keisarivallan
alkuajoilta. Kello yhdeksän aamulla tuli lukuisia vaunuja vieraineen
läheisistä kartanoista sekä notaari, jonka tehtävänä oli kirjoittaa
avioliittosopimus. Pian senjälkeen tulivat myös komeat kääsit, tuoden
sir Williamsin ynnä hänen isäntänsä ja todistajansa, herra Lacyn.

Sopimus oli allekirjoitettava kello yhdeksän; kello kymmenen oli
vastanaineiden määrä matkustaa läheiseen maaseutukaupunkiin, jonka
pormestarin tuli toimittaa siviili-vihkiminen, ja keskipäivällä piti
olla vihkiäiset kirkossa.

Täsmälleen kello yhdeksän avattiin kaksoisovet suureen saliin, ja
herra Beaupréaun käsivarteen nojaten astui Hermine sisään kalpeana
kuin marmoripatsas valkoisessa morsiuspuvussaan. Häntä seurasi hänen
äitinsä, jolle sir Williams oli tarjonnut käsivartensa.

Notaari istui pienen pöydän ääressä avioliittosopimus edessään.

»Suunnaton omaisuus!» mutisi hän, »mikäli nämä Dublinin sheriffin
todistamat asiakirjat ovat oikeita. Loistava, kerrassaan ruhtinaallinen
omaisuus.»

Kuten voi arvata, oli sir Williams hankkinut itselleen koko joukon
väärennettyjä asiakirjoja, joista kävi selville, että hänellä oli
vuotuiset kahdenkymmenentuhannen punnan tulot.

Vieraat olivat jo koolla sivuhuoneessa, tuleva aviopari oli paikallaan,
ja ratkaiseva hetki oli tullut. Rouva de Kermadec, joka puolittain
makasi leposohvalla, komensi palvelijoita sulkemaan ovet.

»Herra notaari», sanoi hän sitten, »oletteko hyvä ja luette meille
ääneen avioliittosopimuksen?»

Notaari nousi, sovitti nenälleen silmälasit, rykäisi ja avasi pinkan
leimattuja papereita. Mutta juuri kun hän oli aloittamaisillaan
lukemisen, keskeytti hänet vaunujen jyrinä, kavioiden kapse ja sarja
ruoskanläimäyksiä linnan pihalta.

Sinne olivat tulleet postivaunut, ja niistä astui maahan kolme
henkilöä. Sir Williams alkoi äkkiä tuntea pahoinvointia ja kalpeni.
Hermine, joka oli kuin unessa ja tuskin tajusi mitään, sai
kylmänväreitä, ja hänen sydämessään heräsi heikko toivo...

Ovi aukeni, ja eräs palvelija ilmoitti:

»Herra kreivi Armand de Kergaz!»

Mustiin puettuna, kalpeana ja juhlallisena kuin tuomari astui Armand
sisään ja meni suoraan rouva de Kermadecin luo luomatta edes
syrjäsilmäystä sir Williamsiin.

»Rouva», sanoi hän, »suokaa anteeksi, että minä odottamatta tunkeudun
taloonne näin vakavan toimituksen aikana, mutta tärkeät asianhaarat
pakottavat minut siihen.»

»Herra kreivi», vastasi paroonitar kummastuneena, »olkoonpa asianne
mikä tahansa, toivotan teidät tervetulleeksi.»

»Rouva», jatkoi herra de Kergaz, »minä olen parooni Kermor
de Kermarouët-vainajan jälkisäädöksen toimeenpanija. Hän oli
bretagnelainen aatelismies, joka jätti jälkeensä kahdentoista miljoonan
omaisuuden.»

»Eikö totta, herra», kysyi hän sir Williamsilta, »onhan mainitsemani
määrä oikea?»

»Minä en ymmärrä, herra, minkätähden teette minulle tämän kysymyksen.
En tunne parooni de Kermarouëtia enempää kuin hänen omaisuuttaankaan.»

»Vai niin!» vastasi Armand. »Minä luulin päinvastoin. Mutta
jatkakaamme!»

Hän katsoi nyt vapaaherrattareen: »Rouva, sallitteko minun jäädä
hetkeksi kahden kesken notaarin kanssa?»

Notaari kumarsi ja meni sivuhuoneeseen, missä vieraat olivat koolla.




XXX

TILINTEKO


Armand meni nyt kalpean, vapisevan Thérèsen luo, joka ei osannut muuta
kuin aavistella, että jokin uusi onnettomuus oli taas kohdannut hänen
lastaan. Kreivi otti ääneti esille ja ojensi rouvalle medaljongin,
jonka parooni Kermarouët oli hänelle antanut vähää ennen kuolemaansa
ainoaksi keinoksi, jotta voisi löytää sen naisen, jota hän niin kauan
oli etsinyt.

»Oletteko koskaan pitänyt tätä koristetta?» kysyi hän.

Rouva de Beaupréau huudahti, kokonainen muistojen maailma
avautui hänelle; hän oli jälleen näkevinänsä itsensä pienessä
ravintolassa Espanjan rajalla ja muisti hirvittävän yön kaikkine
yksityisseikkoineen. Ja vielä nytkin niin monen vuoden kuluttua,
pitkän, puhtaan ja moitteettoman elämän jälkeen, painui hänen päänsä
häpeästä, ja kasvoihin nousi tumma puna.

»Rouva», sanoi Armand hiljaa, »se mies on katunut syntiänsä, sillä
Jumala lähetti hänelle hirveän rangaistuksen. Viime hetkellään hän
pyysi minua rukoilemaan anteeksi teiltä — ja lapseltanne.»

Sitten hän kääntyi herra de Beaupréaun puoleen ja sanoi kovalla äänellä:

»Neiti Herminen avioliittosopimus on peruutettava sen suuren omaisuuden
tähden, joka tulee hänen miehensä hyväksi. Parooni Kermor de Kermarouët
on koko omaisuutensa perijäksi määrännyt Hermine de Beaupréaun, joka on
lain mukaan teidän tyttärenne.»

Toimistopäällikkö saattoi tuskin pidättyä huutamasta ja katsoi sir
Williamsiin ja muihin läsnäolijoihin. Sir Williams seisoi kuin
salaman iskemänä. Armand meni suoraan hänen eteensä ja mittaili häntä
katseellaan kiireestä kantapäähän.

»Te olette ollut ripeä, herra», sanoi hän, »ja jos minä olisin tullut
päivää myöhemmin, olisitte ollut Hermine de Beaupréaun puoliso ja
kahdentoista miljoonan omistaja.»

Mutta sir Williams ei menettänyt malttiaan; hän nosti päänsä ja vastasi:

»En todellakaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, herra. Viisi minuuttia
sitten en edes aavistanut, että neiti de Beaupréaulla on minkäänlaisia
myötäjäisiä, vaan pidin itseäni tarpeeksi rikkaana meille molemmille.»

»Todellako?» kysyi herra de Kergaz. »Olen kuitenkin kuullut
päinvastaista. Kerrotaanpa miehestä, jolla on väärä nimi, ja joka on
muuttanut Pariisiin toimintaansa harjoittamaan, koska hän näet on
Englannissa tunnettu varkaaksi ja rosvoliiton päälliköksi ja Lontoon
poliisi etsii häntä käsiinsä. Mainittu mies tunsi, mikäli tiedän,
parooni Kermarouëtin testamentin ja oli toimeenpannut laajasti
suunnitellun salahankkeen, jonka langat nyt ovat minun käsissäni.»

Ja Armand meni ripein askelin ovelle, avasi sen ja huusi: »Fernand!
Fernand!»

Fernand astui sisään, ja hänen jäljestään mustapukuinen nainen, pää
kumarassa, nöyränä ja katuvaisena. Se oli Baccarat. Fernand meni
suoraan toimistopäällikön luo ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
Baccarat heittäytyi polvilleen Herminen jalkoihin, mutta Armand jäi
seisomaan sir Williamsin eteen.

»Herra», sanoi Fernand arvokkaasti, »täällä ei ole tuomaria eikä
yleistä syyttäjää, tänne ovat vain kokoontuneet sen perheen jäsenet,
jonka päämies te valitettavasti olette, mutta he eivät tahdo antaa
teitä ilmi. Te tiedätte, minne ne kaksikymmentätuhatta frangia ovat
joutuneet, tiedätte sen paremmin kuin kukaan muu, mutta minä vapautan
teidät sitä sanomasta. Minä otaksun kuitenkin, ettei teiltä puutu halua
selvästi ja suoraan selittää, että ne rahat eivät koskaan ole olleet
minulla, ja että minä en ole varas.»

»Neiti», valitti Baccarat, »minä olen ollut syntinen ja kelvoton
nainen, ja olen nyt tullut sovittamaan pahat tekoni. Minä olen
Baccarat.» Ja polvistuen nuoren naisen edessä Baccarat kertoi
nyyhkyttäen, kuinka hän kiihkeän rakkauden sokaisemana oli ollut sokea
väline sir Williamsin ja herra de Beaupréaun käsissä.

»Kuuletko nyt, paholainen?» sanoi Armand sir Williamsille. »Kuuletko,
Andrea? Rakennuksesi sortuu maahan, pahuuden voima on kukistettu!»

Ja hän osoitti ovea, sanoen ankarasti: »Mene!»

Sitten hän tarttui Fernandin käteen, vei hänet Herminen luokse ja
liitti yhteen heidän kätensä sanoen:

»Te ansaitsette molemmat toisenne!»

Molemmat huudahtivat ilosta, ja Fernand lankesi polvilleen Herminen
eteen, Thérèsen hymyillessä heille kyynelten läpi.

Sir Williams raivosi vihasta; tulta säihkyvin silmin ja pää ylpeästi
pystyssä hän astui Armandin ohi lausuen:

»Sinä riemuitset nyt voitostasi, veli; mutta minunkin hetkeni tulee,
koston hetki.»

Rouva de Beaupréau loi mieheensä katseen, joka oli täynnä ylenkatsetta.

»Herra», sanoi hän, »toivon, että te ette ole läsnä tyttäreni häissä,
kun hänet vihitään mieheen, jota olette tahtonut häväistä, ja minä
kehoitan teitä palaamaan Pariisiin.»

Ja tämä nainen, joka kaksikymmentä vuotta oli mukautunut miehensä
hirmuvaltiuteen, nousi nyt kaikessa arvokkuudessaan ja osoitti
käskevästi ovea.

»Pois!»

Ja herra de Beaupréau hiipi häpeissään ulos.

Silloin Baccarat nousi ja kuiskasi:

»Hyvästi, neiti! Hyvästi, herra Fernand! Tulkaa onnellisiksi...»

Hän meni horjuvin askelin ovelle kuin kuoleva, mutta Armand riensi
hänen jälkeensä ja pidätti häntä.

»Tule, lapseni», sanoi hän, »ja nojaa minun käsivarteeni. Vaikka syntisi
olisivat kuinkakin monet ja suuret, antaa Jumala ne anteeksi, sillä ne,
jotka ovat paljon rakastaneet, ovat myös paljon kärsineet.»

»Tulkaa, appeni», sanoi sir Williams, kiskoessaan herra de
Beaupréauta Armandin postivaunuihin, »me olemme pettyneet, mutta
me kostamme! Tulkaa, teillä on Cerise, ja minä saan Jeannesta
rakastajattaren.»

Jätimme Jeannen silloin, kun sir Williams lähti hänen luotansa
selitettyään olevansa todellinen kreivi de Kergaz ja kiehtovin,
mairittelevin sanoin puhuttuaan hänelle muka palavasta rakkaudestaan.
Niinä kahdeksana päivänä, jotka siitä asti olivat kuluneet, oli neiti
de Balder ollut kummallisen, ylivoimaisen sielunkamppailun vallassa.

— Rakastiko hän sitä miestä?

»Ei, ei!» sanoi hän usein Ceriselle, »se on mahdotonta... Hän ei ole,
hän ei saata olla mikään palvelija...»

Mutta Cerise pysyi vaiti.

Eräänä iltana vierivät vaunut pihaan.

Molemmat neitoset istuivat kahden kesken Jeannen makuuhuoneessa. Ulkona
oli pimeä, tuli oli sammumaisillaan takassa, kynttilöitäkään ei oltu
vielä sytytetty, ja huoneessa oli hämärä. Silloin ovi aukeni, ja valon
virratessa sieltä tuli näkyviin miehen varjo. Se oli sir Williams.

»Kreivi de Kergaz», ilmoitti palvelija. Jeanne alkoi vapista ja nousi.
Sir Williams riensi hänen luoksensa, laskeutui polvilleen hänen eteensä
ja suuteli hänen käsiänsä.

»Vihdoinkin!» kuiskasi hän. »Vihdoinkin näen teidät taas. Jeanne, armas
rakastettuni!»

Jeanne katsoi häneen... Helvetti oli tehnyt hänet viehättävämmäksi
kaikista viettelijöistä. Hän oli niin kaunis, että itse Lucifer olisi
voinut kadehtia häntä, kalpea ja surullinen niinkuin ne, joiden sydän
puhuu lemmen ylenpalttisuudesta.

Ja Jeanne tunsi lattian notkuvan allaan ja huudahti kuin tukehtuen,
mutta tulija otti hänet syliinsä sanoen:

»Jeanne, sydämeni rakastettu, Jeanne, ainoa ja ensimmäinen rakkauteni,
sinä olet koko elämäni... Tässä olen viimeinkin... sinun omasi
ainaiseksi... en jätä sinua milloinkaan... tule minun vaimokseni!»

Ja Jeanne sulki silmänsä samalla kun hänen koko ruumiinsa läpi kulki
väristys. Ja kuitenkin hän oli tuntevinaan, että tässä hellässä,
lumoovassa äänessä oli jokin tuskin kuuluva ivan sivusointu, ja
lemmestä hehkuvassa katseessa oli pimeyden ilkamoivaa iloa, ja että
miehen ihailevassa hymyssä oli kuin syvää, salaista vihaa. Ja hän
ajatteli Armandia. Sir Williams katsoi nyt Ceriseen.

»Lapseni», sanoi hän, »te saatte nähdä Léonin...»

Cerise huudahti ja oli vähällä kaatua.

»Saatte nähdä hänet... Huomenna olette jo hänen vaimonsa.»

Tyttö-raukka vaipui voimattomana tuolille, mutta sir Williams hyppäsi
hänen luoksensa, otti taskustaan pienen pullon ja antoi hänelle pari
pisaraa sen sisällyksestä. Cerise virkosi heti ja nousi pystyyn.

»Rakas lapseni», jatkoi sir Williams, »juoskaa sinne pieneen taloon,
inhoittava, vanha naikkonen ei enää asu siellä. Menkää siihen
huoneeseen, missä asuitte noina kahtena päivänä... Teidän ei tarvitse
odottaa kauan. Léon tulee.»

Sir Williams saattoi tytön ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä;
sitten hän palasi Jeannen luo. Ja pimeässä hänen silmänsä säihkyivät
pirullista iloa aivan kuin sanoen:

— Vihdoinkin saan kostaa!

Cerisen sydän sykki riemusta. Olihan sir Williams sanonut, että hän
saisi nähdä Léonin.

Hän kulki kuin kiitämällä pitkin käytäviä ja huoneita, panematta
merkille, että niissä ei ollut valoa ja että palvelijat olivat poissa.
Hän juoksi puutarhan läpi; siellä oli pilkkopimeä. Sitten hän tuli
huvimajalle, jonka ovi oli raollaan, ja näki valoa pilkoittavan
huoneesta, joka myös oli tyhjä. Nuorta tyttöä puistatti, hän otti
kamiinin reunalta kynttilän ja nousi toiseen kerrokseen.

Kun hän oli istunut hetkisen odotellen, kuuli hän kolinaa portaista,
ikäänkuin miehen askeleita. Cerise painoi kädellä sydäntään
hillitäkseen sen rajua sykintää. Hän aikoi nousta, mutta ei jaksanut
liikuttaa jäseniään.

Äkkiä ilmestyi ovesta mies.

Cerise kirkaisi kauhistuneena ja pettyneenä. Sieltä ei tullutkaan Léon,
vaan herra de Beaupréau, joka sulki oven jälkeensä.

»Ai, pikku ystäväni», sanoi hän puolittain mairittelevasti, puolittain
ivallisesti, »mikä ilo jälleen nähdä teidät!»

Cerise pakeni pelästyneenä huoneen perimmäiseen sopukkaan.

»Mitä nyt!» ilkkui herra de Beaupréau, »miksi te pakenette ystävää,
joka vain tarkoittaa teidän parastanne... no, no!»

Ja hän alkoi juosta tytön jäljessä, mutta Cerise kiiti hänen
ulottuviltaan kepeästi kuin tuuli ja työnsi pöydän heidän välilleen.

»Léon, Léon!» huuteli tyttö tuskissaan.

Toimistopäällikkö alkoi hymyillä.

»Vai niin, te uskoitte siis, mitä se veijari sir Williams sanoi?
Mutta minua te odotitte, ei ketään muuta kuin minua, eikä Léon tule.
Nyt olemme kahden kesken... ovi on lukittu, ja tällä kertaa sir
Williamsilla ei ole syytä esiintyä teidän pelastajananne.»

»Auta minua, Léon!» huusi Cerise kuin kuolevan valittavalla äänellä. Ja
nyt hän käsitti olevansa hukassa.

Hän koetti paeta, mutta herra de Beaupréau oli yhä hänen kimpussaan.
Viisi minuuttia hän juoksi ympäri kuin mieletön, yrittäen saada suojaa
pöytien, tuolien ja vuoteen takana. Mutta äkkiä hän tunsi outoa,
uuvuttavaa raukeutta, hänen polvensa alkoivat notkua, ja silmien edessä
värähteli punaista. Sir Williams oli antanut hänelle unilääkettä
silloin, kun oli tarjoovinaan virkistystä. Cerise astui vielä ja
parkaisi niin toivottomasti ja tuskallisesti, että tiikerikin olisi
heltynyt. Sitten hän kaatui lattialle opiumin huumaamana.

Herra de Beaupréau riemuitsi. Mutta jälleen kuului askelia portaista,
ja sekunnin kuluttua ovi riuhtaistiin auki. Kynnykselle ilmestyi kaksi
miestä uhkaavan näköisinä, ja toinen heistä syöksi herra de Beaupréaun
kimppuun juuri kun tämä aikoi häväistä turvattoman lapsiraukan. Hän
paiskasi toimistopäällikön maahan ja painoi polvensa hänen rintaansa
vasten.

»Kurja vintiö!» sähisi hän. »Tulin onneksi ajoissa. Erehdyit sanoessasi
etten minä muka tule...»

Tämä mies oli Léon Rolland, toinen oli Armand de Kergaz.

»Léon»,
kuiskasi Cerise heikosti, »minä luulen kuolevani.»

Hän sulki silmänsä, ja hänen kaunis päänsä vaipui taaksepäin, ikäänkuin
hän todella olisi kuolemaisillaan, mutta Léon nosti hänet voimakkaille
käsivarsilleen ja painoi häntä rintaansa vasten. Silloin tyttö kokosi
kaikki voimansa, ja osoittaen vielä olevansa hiukan tajussaan ennenkuin
nukutus oli kokonaan vaivuttanut hänet uneen, hän kuiskasi hiljaa ja
uupuneena:

»Jeanne... siellä... talossa... pelastakaa Jeanne!»




XXXI

SATIMESSA


Palatkaamme Fipart-lesken ja Rocambolen luo käsittääksemme, kuinka Léon
Rolland ja Armand de Kergaz olivat löytäneet Jeannen ja Cerisen niin
kauan turhaan etsittyään heitä.

Sir Williams oli arvannut, että leski Fipartin ottopojasta, joka oli
röyhkeä ja teräväkärkinen, voisi tulla etevä rikollinen, kun hänellä
kerran oli mainiot taipumukset tälle alalle. Hän oli pelkäämätön,
kylmäverinen ja vaitelias kuin hauta. Sir Williams ajatteli tähän
tapaan:

— Siinäpä minulla on miehenalku, joka voi korvata Colarin, jos
sattuisi onnettomuus ja miljoonat luisuisivat käsistäni, vieläpä
sittenkin, vaikka saisin ne ja Herminen omakseni, sillä en koskaan
lakkaa vainoamasta Armandia.

Matkustaessaan Bretagneen sir Williams antoi Rocambolelle rajattomat
valtuudet ja sanoi hänelle:

»Matkustan pois pariksi päiväksi kaapatakseni itselleni noin
miljoonan...»

Rocambole katsoi häntä ihaillen, vaikka parooni oli puhunut vain
yhdestä miljoonasta eikä kahdestatoista.

»Luulen selviäväni asiasta parissa viikossa», jatkoi parooni, »ja jos
pidät hyvää huolta pienokaisista, saat sinäkin osasi saaliista.»

»Saanko kysyä, kuinka suuren osan?»

»No, noin kymmenen tai kaksitoista tuhatta, luullakseni.»

»Pyöristäkää summa, herra kapteeni!»

»Kuinka suureksi?»

»Sanokaa kaksikymmentä, ei kaksitoista ja minä lupaan hoitaa asiat niin
hyvin, ettei poliisipäällikkökään pääse teidän jäljillenne.»

»Kalliiksipa rupeat!»

»Hyvä työ on aina kallista.»

»Olkoon menneeksi», myönsi sir Williams.

Sir Williams matkusti annettuaan Rocambolelle mitä tarkimmat ohjeet
ja vielä aimo kourallisen kultarahoja välttämättömimpiin menoihin
neitosten vaalimisessa.

— Melkeinpä luulen, — ajatteli parooni istuessaan mukavasti Bretagnea
kohti kiitävissä postivaunuissa, — että panen yhtä paljon arvoa Jeannen
rakkauteen kuin Herminen miljooniin.

Kun parooni oli matkustanut, ilmestyi Rocambole pieneen taloon
Beaujon-kadulle, missä hän oli näytellyt herran osaa, ja lähti sitten
Bougivaliin noutamaan leski Fipartia.

Akkapahus oli saanut tunnonvaivoja myytyään Nicolon pään sir
Williamsille, ja Rocambole tapasi hänet masentuneena ja murheissaan.

»Ei mitään turhia vaivoja, mamma hyvä», sanoi nulikka, »ei se kannata!
Mikä on tehty, on tehty. Suomihan Nicolo sinua selkääsi, kun sille
päälle tuli.»

»Totta juuri, mutta hän ei ollut mikään ilkimys, ja nyt ne varmaankin
katkaisevat hänen kaulansa.»

»Viis' siitä! Sellainen temppu on tehty kädenkäänteessä.» Akkaa
värisytti. Tämä syöjätär oli äkkiä ruvennut tuntemaan jonkinlaista
hellyyttä vanhaa rakastajaansa kohtaan, melkeinpä voisi sanoa
rakkautta, ellei se olisi tämän sanan halventamista. Ja Rocambole
käsitti, että hän heikkona kiihtymyksen hetkenä helposti voisi mennä
poliisin luo peruuttamaan kaikki, mitä oli puhunut, ja kääntämään nurin
koko asian. Hän sanoi sentähden:

»Mamma, älä sinä hulluttele! Nicolo ei ole koskaan ollut niiden
neljäntuhannen arvoinen, jotka kapteeni sinulle antaa. Ja muutama tuhat
enemmän tai vähemmän, niistä ei tässä pidetä lukua, ja minä lupaan
sinulle kahdeksantuhatta, jos olet järkevä.»

Leski nosti päätään ja katsahti Rocamboleen.

»Voitko todella luvata?»

»Lupaan ja pidän lupaukseni. Ole huoleti, kapteeni tekee, niinkuin minä
käsken.»

»No sittenhän», sanoi leski pyyhkien kyyneleitään, »voit luvata
kymmenen tuhatta yhdellä kertaa.»

»Saat vaikka kymmenen!» vastasi Rocambole innostuen eukon äkillisestä
mielenmuutoksesta. »Mutta silloin sinun pitääkin naamaasi vääristämättä
toistaa tuomarille kaikki entiset puheesi.»

»Pitää kait sitä», huokaili eukko, »ja tietysti minä sen teenkin, kun
kerran lupaan.» Ja kun päivä päättyi, loppui eukon surukin.

Rocambole oleskeli milloin Pariisissa, milloin Bougivalissa, mutta hän
ei koskaan tohtinut päiväseen aikaan mennä ravintolaan, peläten, että
kreivi de Kergaz olisi vakoilemassa seutua, ja niin kului useita päiviä.

Eräänä iltana ajoivat vaunut talon pihalle Beaujon-kadun varrella, ja
niistä nousivat sir Williams ja herra de Beaupréau.

Parooni näytti synkältä ja huolestuneelta, sillä hän ei ollut tottunut
tappioihin. Hän ei ollut enää entinen, kylmä englantilainen, joka aina
osasi salata sieluntilansa. Ivahymy oli kadonnut hänen huuliltaan; hän
oli kuin totinen mies.

— Oh! Oh! Olisikohan kaappaus epäonnistunut ja miljoonat luisuneet sitä
tietään? — ajatteli tarkkasilmäinen Rocambole, joka nytkin heti hoksasi
asianlaidan. Mutta parooni kysyi kuivasti:

»Ovatko pienokaiset tallessa?»

»Ovat, herra kapteeni!»

Herra de Beaupréau huokasi helpotuksesta.

»Ah! appi», sanoi sir Williams, »emme vielä ole kaikkea menettäneet!»

Sitten hän lähetti Rocambolen Bougivaliin valmistamaan sitä
väkivaltaista rikosta, jonka uhriksi Cerise oli vähällä joutua, ja joka
ehkä juuri samalla hetkellä odotti Jeannea.

Sir Williams ja herra de Beaupréau odottivat Beaujon-kadun varrella
pimeän tuloa sillaikaa, kun Rocambole kiirehti Bougivaliin. Viimeisinä
kahdeksana vuorokautena hän oli joka yö kulkenut samaa tietä
huomaamatta mitään epäilyttävää.

— Tänä yönä tulee kait huvilassa tapahtumaan ihmeellisiä asioita, —
ajatteli hän itsekseen; — mutta se ei minua liikuta... kapteeni näytti
niin menehtyneeltä, ehkä ne miljoonat... Voi hitto vieköön! — huudahti
hän äkkiä, — jos se vietävä petkutti minut... jos ne kaksikymmentä
tuhatta... Saamari sentään, minun olisi pitänyt saada ne näppiini, kun
kerran ilmoitin, että mukulat ovat tuolla!

Rocambolen näin miettiessä ilmestyi äkkiä musta varjo, joka läheni
häntä.

»Kuka siellä?» kysyi hän tapaillen veistään taskusta.

Varjo ei vastannut, vaan tuli häntä kohti, ja Rocambole tunsi kahden
rautaisen käden otteen ja kuuli kuiskauksen:

»Ähä, kerrankin sain sinut kiinni, sinä ryöväripenikka! Tällä kertaa
totisesti avaat suusi.»

Ja Rocambolen kurkkua vasten painettiin jotakin kylmää ja terävää. Hän
näki selvästi, että se oli tikarin kärki.

Kreivi Armand de Kergaz oli jättänyt Léonin Pariisiin ja käskenyt
hänen tehdä kaiken voitavansa saadakseen selville nuorten naisten
olinpaikan. Ja Léon oli yökaudet kuljeksinut ravintolan ympärillä
toivoen tapaavansa lesken tai Rocambolen, vangitakseen jommankumman,
mutta turhaan. Molemmat pysyivät piilossa.

Juuri samana päivänä ja samalla hetkellä, jolloin sir Williams saapui
Pariisiin, astui Armand hotelliinsa Culture-Saint-Catherine-kadun
varrella.

Saadessaan tiedon sir Williamsin äkillisestä lähdöstä, kreivi alkoi
pelätä pahinta; hänen mielessään heräsi kamalia aavistuksia, ja niin
hän heti lähti sir Williamsia tavoittamaan. Hän vaihtoi kymmenen
hevosta matkalla, ja vaikka sir Williams oli viiden tunnin matkan
päässä hänestä edellä, ei kreivi ollut kadottanut hänen jälkiään
tullessaan Pariisiin, vaan tiesi, että sir Williamsin vaunut olivat
pysähtyneet Beaujon-kadulla. Léon odotti kreiviä hänen hotellissaan
ja meni hänen määräyksestään Beaujon-kadulle piiloutuen talon
läheisyyteen, kunnes näki Rocambolen tulevan ulos. Hän alkoi seurata
nulikkaa ja kuuli hänen sanovan ajurilleen:

»Bougivaliin!»

Léon repäsi lehden muistikirjastaan, kirjoitti lyijykynällä
muutamia rivejä kreiville ja sai erään kaupunginlähetin viemään sen
Culture-Saint-Catherine-kadulle.

Kirjelippuun oli kirjoitettu:

»Rocambole ajaa Bougivaliin; minä en kadota häntä näkyvistäni. Tulkaa
niin pian kuin voitte sille tielle, joka on vastapäätä Marlyn myllyä.
Ehkä otatte aseen mukaanne.»

Ja Léon otti ajurin seuraten Rocambolea ja pitäen joka hetki häntä
silmällä.

Saavuttuaan Rueiliin hän astui vaunuista ja seurasi nyt Rocambolen
ajopelejä juosten niin nopeasti kuin pääsi suoraa päätä Bougivaliin.
Täällä Rocambolekin jätti ajurinsa, mutta antamatta vaunujen poistua
hän jätti ne odottamaan itseään ja katosi kapealle polulle, joka johti
huvilaa ympäröivän muurin pienelle portille.

Léon aikoi ensin lähteä ajamaan häntä takaa, sillä hän oli varma siitä,
että Cerise oli siellä, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Hän olisi
saattanut joutua siellä jonkun vihollisen käsiin ja siten estetyksi
tapaamasta kreiviä. Hän ajatteli että Rocambolen täytyi tulla samaa
tietä takaisin, veti tikarintapaisen veitsensä tupesta ja alkoi odottaa
kaikki aistimet vireillä.

Hän odotti tunnin, kuunteli ja tähysteli pimeyteen. Silloin hän
äkkiä kuuli natinaa muurissa avautuvasta ovesta. Hän saattoi tuskin
liikahtaa, mutta Rocambolen lähestyessä hän töytäsi tätä kohti ja
ojensi puukon hänen kurkkuaan kohti.

»Jos sanot sanankaan tai huudat, tapan sinut kuin koiran.»

Ja väkevä Léon heitti Rocambolen maahan, painoi polvensa hänen
rintaansa vasten, pani kapulan hänen suuhunsa, sitoi hänen kätensä
selän taakse ja nosti hänet selkäänsä, rientäen tielle päin, missä
toivoi kreivin jo häntä odottavan.

Eikä hän pettynytkään. Vaunut näkyivät seisovan myllyn läheisyydessä ja
Léon tiesi siitä kreivi de Kergazin saapuneen.




XXXII

KOLMET HÄÄT


Armand oli kärsimättömästi odottanut häntä, ja kuullessaan askeleita
pimeästä hän huusi:

»Léon, tekö siellä?»

»Kyllä, minä se olen», vastasi Léon, joka taakastaan huolimatta tuli
täydessä juoksussa ja heitti Rocambolen Armandin jalkojen eteen.

»Tässä tuon teille sen lurjuksen, ja nyt pidämme hänet kurissa.»

Hän otti kapulan Rocambolen suusta, piti yhä polveansa hänen rintansa
vasten ja tikarin kärkeä hänen kurkkunsa kohdalla.

»Avaatko nyt suusi?» kysyi hän.

Kymmenen viime minuutin kuluessa Rocambole, joka ensin oli pahasti
pelästynyt kiinni joutuessaan, oli taas saanut mielenmalttinsa ja
kylmäverisyytensä.

— Nyt olen satimessa, — ajatteli hän, — ja tällä kertaa he eivät laske
minua irti. Jos en sano mitään, niin he tappavat minut, ja jos sanon,
kuristaa kapteeni minut mieluummin kuin antaa minulle lupaamansa
kaksikymmentätuhatta frangia. Olenpa totisesti kahden tulen välissä. —
Mutta silloin hänen järkensä vaikeni, ja hän ajatteli:

— Kapteeni näytti niin masentuneelta tänään, tuskinpa siitä miljoonasta
tulee mitään, ja jos niin on, niin minua on vedetty nenästä...
sitäpaitsi hän aikoo ottaa pikku neidin mukaansa ja lähteä hänen
kanssaan... ja herra ties, milloin hän tulee takaisin. Ei, minä en voi
siis panna henkeäni alttiiksi hänen tähtensä! Kreivi rakastaa samaa
neitiä, ja jos nyt myyn hänelle totuuden, kykenee hän maksamaan enemmän
kuin kapteeni... Saammepa nähdä!

»Avaatko suusi?» toisti Léon lyhyesti ja käskevästi.

»Mitä minun pitää sitten sanoa, mitä tahdotte?»

»Tahdon, että sanot, missä Cerise on!»

»En minä tiedä.»

»No, missä on Jeanne?» kysyi kreivi, joka oli tähän asti ollut ääneti.

»En tiedä sitäkään.»

Rocambole tunsi Léonin veitsenkärjen lähenevän kurkkuansa.

»Tapanko hänet?» kysyi Léon kreiviltä.

»Kohta!» vastasi kreivi de Kergaz kylmästi.

— Älä joutavia, — ajatteli Rocambole vähän hädissään, — sinä olet liian
suuri ihmisystävä voidaksesi täyttää aikomuksesi, miesparka!

»Mistä sinä tulit, kun sieppasin sinut kiinni?» kysyi Léon.

»Olin pienellä kävelymatkalla», vastasi Rocambole tyynesti vaikka
kuolema jo uhkasi hänen päänsä päällä.

»Valehtelet!»

»Hyvin mahdollista», myönsi Rocambole röyhkeästi.

»Hän ei ilmaise
mitään», keskeytti kreivi. »Tappakaa hänet!» Veitsi tuli hirveän
likelle Rocambolen kurkkua.

»Sana vain, herra kreivi», lausui nyt poika. »Selväähän on, että jos
tapatte minut, en sano sanaakaan, mutta yhtä selvää on, etten sano
mitään vain kuolemasta pelastumisen vuoksi.»

»No, minkä vuoksi sitten sanot jotakin?»

»Rahojen vuoksi. Sanat maksavat rahaa. Puhuminen on kullan arvoista.»

»Paljonko siis pyydät?» Kreivi viittasi Léonille, että tämä ottaisi
veitsen pois pojan kurkun kohdalta.

»Herra kreivi», vastasi Rocambole kylmästi, »ennenkuin kysytte tavaran
hintaa, tulee teidän tuntea sen arvo. Vasta kun tiedätte, mitä minulla
on teille myytävänä, voitte puhua hinnasta. Mutta ensin, herra kreivi,
on tarpeellista, että ilmoitatte minulle erään asian.»

»Anna kuulua!»

»Onko tiedossanne eräs matka, jonka sir Williams teki Bretagneen
miljoonan tähden?»

»Koko asia epäonnistui», vastasi Armand, joka arvasi Rocambolen
ajatukset. »Tulin sinne ajoissa.»

— Ahaa, tuuli puhaltaa milloin mistäkin... — ajatteli Rocambole. Ja
ääneen hän sanoi:

»Herra kreivi, minä tiedän neiti Jeannen olinpaikan, tiedänpä myös,
missä Cerise on. Olen ainoa ihminen, joka voi sen teille sanoa.
Kapteeni on tarjonnut minulle kaksikymmentätuhatta tukkiakseen minun
suuni.»

»Saat ne, jos puhut.»

»Ei riitä, herra, sillä tunnin kuluttua te antaisitte minulle puolet
omaisuudestanne, jos se, mikä juuri on tapahtumaisillaan, jäisi
tapahtumatta.»

Armand värisi kuin vilutautinen, ja kylmä hiki valui Léonin otsalta.

»Mitä sitten tapahtuu?» kysyi Armand yhä väristen.

»Parooni on uskotellut neiti Jeannelle olevansa oikea kreivi de Kergaz
ja sanonut, että te olitte hänen pikenttinsä.»

Armand kiljahti raivosta.

»Tunnin kuluessa», jatkoi Rocambole tyynesti, »on sir Williams
raiskannut teidän morsiamenne tai ryöstänyt hänet, ellette ehdi apuun.»

»Puhu sitten», huusi Armand, »ja sano, mitä vaadit. Annan sinulle
kunniasanani siitä, että saat maksun. Mutta sano minulle, missä hän on!»

»Meillä on vielä aikaa sopia ehdoista», sanoi lurjus kylmästi. »Minun
täytyy vielä puhua muutamista seikoista. Sillä välin, kun neiti de
Balder joutuu kapteenin käsiin, koettaa herra de Beaupréau onneaan
Cerisen luona, joka on saanut unijuomaa.»

Léonilta pääsi kauhun huuto...

»Siinä sen nyt kuulitte, että minun kaupassani on kallista tavaraa,
ja nyt sanon hinnan. Olen jo kauan halunnut muuttaa maalle ja mennä
naimisiin... jos minulla vain olisi satatuhatta frangia.»

»Sinä saat ne», vastasi kreivi.

»Varmastiko?»

»Annoinhan kunniasanani.»

»Hm, jos se olisi kapteenin kunniasana», tuumi Rocambole, »niin en
olisi luottanut siihen, mutta kun te — Sama se! Minä uskallan! No,
tulkaa sitten...»

Rocambole vei kreivin ja Léonin paviljonkiin, jonne he tulivatkin
oikeaan aikaan pelastamaan Cerisen, ja kuulivat hänen sanovan:
»Jeanne... pelastakaa Jeanne...»

Samaan aikaan, kun Léon pääsi voitolle yllättäessään herra de
Beaupréaun, kiirehti Armand ulos. Rocambole odotti häntä.

»Joutukaa nyt, herra kreivi», sanoi hän, »joutukaa, joka minuutti on
kallis... ottakaa pistoolit mukaan.»

Ja Armand juoksi huvilaan, missä Jeanne ehkä jo oli joutunut
häpeämättömän Andrean uhriksi...

Jeanne ja valekreivi de Kergaz olivat kahden kesken. Nuori tyttö istui
sohvassa kuvaamattoman mielenliikutuksen vallassa. Sir Williams oli
polvillaan hänen edessään ja kuiskasi hänelle ehkä hellempiä sanoja
kuin kukaan muu, joka on rakastanut naista koko sielunsa lämmöllä ja
koettanut sanoilla esittää lempensä suuruutta.

»Jeanne...! Jeanne, sydämeni rakastettu Jeanne, minä rakastan teitä...
ja teidän tulee myös rakastaa minua!»

Hän puhui tulevaisuuden onnesta, ja hänen äänensä oli niin salaperäisen
kiehtova, että Jeanne aivan turhaan koetti olla kuulematta hänen
huumaavia sanojaan ja kuumeentapaisesti tarttui siihen ajatukseen,
että Armand kaikesta huolimatta oli se mies, jota hän rakasti. Mutta
viettelijä jatkoi työtään, eikä se hetki enää liene ollut kaukana,
jolloin Jeanne hämmennettynä, eksytettynä ja muserrettuna vaipusisi
kiusaajan syliin.

Mutta silloin tapahtui jotakin. Sir Williams joko hetkeksi unohti
hallita itseään tai liian aikaisin varmistui voitostaan, sillä
hän lähestyi huulineen nuoren tytön kasvoja. Jeanne huudahti kuin
palohaavan saaneena, hänen ajatuskykynsä palasi, ja hän työnsi
viettelijän inhoten luotaan.

»Ei! Ei!» huusi hän. »Ei milloinkaan, minä en rakasta teitä...» Ja äkkiä
kirkastui totuus hänelle, hän luki valheen sir Williamsin silmistä.

»Ei, te ette ole kreivi», sanoi hän, »aatelismies ei voi niin
käyttäytyä.»

Sir Williams näki vihaa hänen silmissään ja ymmärsi, ettei Jeanne
koskaan voisi häntä rakastaa; mutta hän tahtoi kostaa ja heitti
naamarinsa kasvoiltaan.

»Niin kyllä, te olette oikeassa», sanoi hän, »minä en ole kreivi
Armand de Kergaz! Nimeni on Andrea, Andrea perinnötön ja ilkeä, teidän
rakastamanne miehen veli. Mutta niinkuin te häntä rakastatte, niin minä
vihaan häntä, kuten helvetti vihaa taivasta!»

Hän purskahti ivanauruun, ja hänen silmänsä kuvastivat pirullista
riemua.

»Mutta teidän täytyy rakastaa minua kaiken uhallakin», huusi hän ja
raastoi Jeannen syliinsä, pusertaen häntä voimakkailla käsivarsillaan
rintaansa vastaan ja varastaen vielä kerran suudelman hänen huuliltaan.

»Me olemme kahden kesken», sanoi hän, »ihan yksinämme... Armand ei tule
pelastamaan teitä!»

Mutta juuri hänen näin puhuessaan murtui ovi kamalasti ryskyen.

»Sinä erehdyt, Andrea», kuului kynnykseltä. »Nyt sinulle koittaa
kuolema eikä koston hetki.»

Ja tulta säihkyvin silmin Armand astui suoraa päätä Andrean luokse ja
ojensi pistoolin hänen otsaansa kohti.

»Polvillesi, kurja!» komensi hän. »Sinun täytyy kuolla!» Sir Williams
oli pelkäämätön, mutta kuoleman ajatus sai hänet kalpenemaan ihan
valkeaksi, ja häntä puistatti kuin sairasta.

Armand kääntyi Jeannen puoleen sanoen: »Tämä mies on loukannut teitä,
hän ansaitsee kuoleman; mutta hänellä ja minulla on sama äiti...
tahdotteko antaa hänelle anteeksi?»

»Armoa, armoa! Armand, rakastettuni...» rukoili Jeanne koko sydämensä
syvyydestä.

Armand laski aseensa, sanoen kylmästi sir Williamsille, joka seisoi
mykkänä ja jäykkänä kuin patsas:

»Äitimme nimessä, hänen, jonka tapoit, Marthen, uhrisi, nimessä, ja
tämän puhtaan jalon lapsen nimessä, jonka huulia aioit saastuttaa,
annan sinulle anteeksi. Mene, pahuuden henki, armahtakoon Jumala sinua!»

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua vihittiin kolme morsiusparia avioliittoon Saint-Louisin
kirkossa.

Herra kreivi Armand de Kergaz sai neiti Jeanne de Balderin
aviopuolisokseen.

Herra Fernand Rocher vihittiin neiti Hermine de Beaupréaun kanssa.

Kunnon työmies Léon Rolland painoi kultaisen vihkimäsormuksen Cerisen
hentoon nimettömään sormeen.

Kirkon lattialla, oven suussa, missä jo keski-ajasta saakka on ollut
kurjimpien katuvaisten naisten paikka, oli nyt nuori nainen polvillaan
palavaan rukoukseen vaipuneena. Hän oli harmaassa noviisinunnan
puvussa, ja häntä sanottiin sisar Louiseksi.

Iloisessa maailmassa hän oli aikoinaan ollut Baccarat.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROCAMBOLE 2/6 ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.