Rocambole 1/6 : Salaperäinen perintö

By Ponson du Terrail

The Project Gutenberg eBook of Rocambole 1/6
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rocambole 1/6
        Salaperäinen perintö

Author: Ponson du Terrail

Translator: U. J. Vuorjoki


        
Release date: November 8, 2026 [eBook #79953]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79953

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROCAMBOLE 1/6 ***
language: Finnish




ROCAMBOLE 1: SALAPERÄINEN PERINTÖ

Kirj.

Pierre Ponson du Terrail


Suomentanut

U. J. Vuorjoki





Hämeenlinnassa
Arvi A. Karisto Oy
1921




SISÄLLYS:

JOHDANTO:

Veljekset

SALAPERÄINEN PERINTÖ:

     I. Sir Williams
    II. Kermor
   III. Cerise ja Baccarat
    IV. Fernand Rocher
     V. Guignon
    VI. Rakkauden voitto
   VII. Colar
  VIII. Parooni
    IX. Jeanne
     X. Seppä
    XI. Tanssiaiset
   XII. Kirje
  XIII. Fanny
   XIV. Viettelijä
    XV. Liitto
   XVI. Kassanhoitaja
  XVII. Poliisi
 XVIII. Hullu
   XIX. Keltaiset vaunut
    XX. Kuulustelu
   XXI. Ripeässä työssä
  XXII. Gertrude
 XXIII. Bastien
  XXIV. Iloinen yllätys
   XXV. Hotelli Beaujon-kadulla
  XXVI. Molemminpuolisia valmisteluja
 XXVII. Petollinen kirje
XXVIII. Maatalossa






JOHDANTO




VELJEKSET



I


Oli vuosi 1812.

Suuri armeija oli paluuretkellä jätettyään taaksensa ilmiliekeissä
palavan Moskovan ja Kremlin sekä toisen puolen pataljoonistaan
Beresina-joen jääkylmään syvyyteen.

Satoi lunta. Silmänkantamiin oli maa valkoinen harmaana kaartuvan
taivaan alla. Äärettömiä, autioita aroja kulkivat raahustaen jäännökset
ylväistä legioonista; vielä taannoin nämä marssivat maailmaa
valloittamaan uuden Caesarin johdolla, jota Europan yhdistyneet
vallat eivät olleet kyenneet kukistamaan, mutta nyt ne oli voittanut
ainoa vihollinen, joka tähän hetkeen saakka oli jaksanut pakottaa ne
peräytymään: jäätävä pohjatuuli.

Täällä istui joukko ratsumiehiä kylmästä kangistuneina satuloissaan
epätoivoisesti taistellen kuolettavaa unta vastaan, tuolla muutamat
jalkaväen sotilaat olivat kuolleen hevosen kimpussa kiskoen
sitä kappaleiksi ahnaiden korppien kiistellessä heidän kanssaan
saaliinjaosta. Etäämpänä lumitantereella makasi sotilas, joka
mielettömänä epätoivosta oli nukahtanut milloinkaan enää heräämättä.

Tuontuostakin kuului kaukaa jylinää — venäläisten tykeistä. Silloin
lähtivät vitkastelijat jälleen liikkeelle ainaisen itsesäilytysvaiston
kannustamina.

Kolme ratsumiestä oli hevosineen leiriytynyt erään metsikön
ulkolaitaan, nuotion ympärille, jonka he olivat kyhänneet jäisen lumen
alta vaivoin kokoamistaan risuista.

Ensimäisellä heistä oli yllään kulunut sotilaspuku vielä säilyneine
everstin-olkalappuineen. Hän saattoi olla noin kolmenkymmenenviiden
ikäinen; hän oli kookasvartaloinen, hänellä oli miehekkäät, jalot
kasvonpiirteet, ja siniset silmät sädehtivät samalla kertaa hyvyyttä ja
urheutta.

Hänen oikea kätensä riippui siteessä, ja pää oli kääräisty verisiin
liinarievun kaistaleihin. Venäläisen kuula oli lävistänyt hänen
käsivartensa, ja sapeli oli viiltänyt hänen otsaansa haavan toisesta
ohimosta toiseen.

Toinen miehistä saattoi olla univormun jätteistä päättäen kapteeni,
mutta nyt ei enää ollut olemassa everstin, kapteenin tai sotilaan
arvoasteita. Suuri armeija oli muuttunut kurjaksi, hajalliseksi
ihmislaumaksi, joka pakeni enemmän purevaa pohjatuulta kuin Donin
ja Kaukaasian villejä joukkoja, jotka oli päästetty valloilleen
nälkiintyneiden susien ja petolintujen tavoin ahdistelemaan vihollista.

Kapteeni oli vielä nuori mies, hänellä oli matala otsa,
oliivinkeltainen iho ja levoton, harhaileva katse. Hänen musta tukkansa
ilmaisi etelämaista syntyperää; hänen pitkäveteisestä puhetavastaan ja
vilkkaista eleistään saattoi päättää, että hän oli niitä italialaisia,
joita ensimäisen keisarivallan aikana oli niin lukuisasti Ranskan
armeijassa.

Päällikköään onnellisempana oli kapteeni säilynyt haavoittumatta ja oli
senvuoksi helpommin voinut vastustaa kauhistuttavaa pakkasta, joka nyt
ajoi näitä Caesarin urheita legioonia etelää kohti.

Kolmas ja viimeinen joukosta oli aivan yksinkertainen sotilas,
kaartinhusaari, jonka korskeat, miehekkäät kasvot saivat raivostuneen
ilmeen, kun etäältä kuului venäläisten tykkien jyskettä; mutta ne
alkoivat heti säteillä hellyyttä ja lempeää huolta, kun hän näki
edessään nuoren, uupuneen ja verentahraaman everstinsä.

Oli ilta; tuli yö, ja yhä sakeneva hämärä peitti kätköönsä valkoisen
maan ja harmaan taivaan.

»Emmekö voisi yöpyä tähän, Felipone?» kysyi eversti italialaiselta
kapteenilta. »Tunnen itseni perin heikoksi ja väsyneeksi», lisäsi hän,
»ja oikeaa kättäni särkee kovasti».

»Eversti», virkkoi husaari reippaasti, ennenkuin italialainen ehti
vastata, »meidän täytyy lähteä, pakkanen voisi tehdä lopun teistä».

Eversti katsoi vuoroin sotamieheen, vuoroin kapteeniin.

»Luuletko niin?» kysyi hän.

»Luulen, kyllä!» vastasi husaari varmasti. Italialainen kapteeni näytti
miettivän asiaa. »No niin, Felipone, mitä arvelet?» kysyi eversti.
»Bastien on oikeassa», vastasi kapteeni, »meidän täytyy jatkaa matkaa
niin kauaksi kuin suinkin. Täällä voimme vaipua uneen, nukkuessamme
sammuu tuli, ja niin voi tapahtua, ettemme enää havahdukaan. Muuten,
kuulkaa... venäläiset tulevat...»

»Voi kurjuutta!» mutisi eversti kolkosti. »Kukapa olisi voinut
aavistaa, että meidän tulisi pakko paeta kourallista kasakoita!...
Tosiaan! pakkasta... pakkasta... hirmuista, itsepintaista
vihollista!... Hyvä Jumala! Jospa minua vain ei palelisi!...»

Eversti asettui lähemmäksi valkeaa ja koetti saada kangistuneet
jäsenensä virkoamaan.

»Kuolema ja helvetti», murahteli husaari Bastien, »en olisi milloinkaan
uskonut, että everstini kuin puunlehti putoaisi maahan tämän kirotun
pohjatuulen puhalluksesta, joka lakaisee vinkuen lumisia aroja.»

Samalla kun hän näin mutisi itsekseen, katseli hän lempeästi ja
kunnioittavasti everstiä, jonka kasvoilla oli kauheiden kärsimysten
ilme. Häntä puistatti, ja koko hänen ruumiinsa värisi vilusta, koko
elinvoima oli keskittynyt silmiin, jotka vielä sädehtivät lempeää ja
tyyntä uljuutta.

»No hyvä», sanoi hän, »kuten tahdotte; lähtekäämme, mutta sallikaa
minun vielä lämmitellä hetkinen. Tätä kauheaa pakkasta!... Voih, kärsin
enemmän kuin milloinkaan ennen... minä aivan kuolen väsymyksestä...
Hyvä Jumala, jospa saisin nukkua yhden tunnin... vain yhden ainoan
tunnin!»

Italialainen kapteeni ja husaari katsoivat kuin neuvoa kysyen toisiinsa.

»Jos hän nukahtaa», sanoi Felipone, »emme saa häntä enää koskaan
heräämään ja nousemaan satulaan».

»Hyvä», vastasi urhea Bastien ja kurottautui kuiskaamaan kapteenin
korvaan, »sitten minä kannan hänet nukkuvana. Olen väkevä, ja kun
everstini pelastaminen on kysymyksessä, saan jättiläisvoimat.»

Kapteeni istui pää kenossa kuin kuunnellakseen kaukaista pauhinaa.

»Venäläiset ovat tuskin kolmea peninkulmaa meistä», sanoi hän lopuksi,
»yö on tulossa, ja he asettuvat varmasti leiriin, ennenkuin jatkavat
takaa-ajoaan. Jos eversti vihdoinkin haluaa nukkua, niin älkäämme
estäkö häntä; voimmehan pitää häntä silmällä.»

Eversti kuuli nämä sanat ja ojensi italialaiselle kätensä.

»Kiitos, Felipone», sanoi hän, »kiitos, ystäväni. Sinä olet
jalomielinen ja voimakas, et anna kehnon pohjoisen kaataa itseäsi. Voi
tätä pakkasta!»

»Mutta minä en olekaan haavoittunut», vastasi italialainen, »siksi se
tietysti vaivaa minua vähemmän».

»Ystäväiseni», jatkoi eversti husaarin heitellessä minkä ehti
ympäriltä haalimiaan risuja ja oksia tuleen, »minä olen viidenneljättä
vuoden vanha. Kuudettatoista käydessäni rupesin sotilaaksi ja
kolmannellakymmenellä ylenin everstiksi. Se tietää, että olen ollut
kestävä ja urhoollinen. Mutta nyt minun tarmoni, urheuteni, kaikki
on saanut väistyä verivihollisemme pakkasen tieltä. Minua kylmää...
ymmärrätkö? Italiassa vietin kolmetoista tuntia hevosen selässä
ruumiskasojen seassa, pää verilätäkössä ja jalat rapakossa. Espanjassa,
Zaragozan piirityksessä olin mukana ryntäyksessä, vaikka kaksi kuulaa
oli osunut rintaani, ja Wagramin luona istuin hevosen selässä myöhään
yöhön sääri pistimen lävistämänä. Niinpä niin! Tänään en ole muuta
kuin sieluton ruumis, puolikuollut mies... ahdistettu, joka pakenee
halveksimaansa vihollista: kasakoita! Ja kaikki tämä sen vuoksi, että
minua palelee...»

»Mielenlujuutta vain, Armand!» sanoi kapteeni, »te ette saa ainaiseksi
jäädä tänne Venäjälle... Te pääsette lauhkeampaan ilmanalaan... Saatte
taas nähdä auringon ja Ranskan lehdot virkoavat jälleen eloon.»

Eversti Armand de Kergaz, se oli hänen nimensä, pudisti murheellisena
päätään.

»Ei», vastasi hän, »milloinkaan en saa enää nähdä aurinkoa enkä
Ranskanmaata... Vielä muutama tunti tässä hirvittävässä kylmyydessä, ja
kuolema korjaa minut».

»Armand!»

»Herra eversti!»

Niin huudahtivat kapteeni ja husaari yhtaikaa.

»Minä kuolen viluun», kuiskasi eversti ja hymähti sydäntäsärkevän
väsyneesti.

Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hän tunsi saman ylivoimaisen
väsymyksen painoa, joka tällä säälittävällä peräytymisretkellä oli
maksanut niin monen urhoollisen miehen hengen. Sitten hän teki vielä
viimeisen ponnistuksen, heitti reippaasti päänsä taaksepäin ja sanoi:

»Ei, ei, en voi vielä nukkua; minun täytyy ensin ajatella heitä siellä
kaukana olevia.»

Ja hänen katseensa suuntautui taivaanrantaa kohti, sinnepäin, missä hän
tiesi Ranskan olevan.

»Hyvät ystävät», jatkoi hän kääntyen samalla kertaa kapteenin ja
uskollisen sotamiehensä puoleen, »epäilemättä te molemmat jäätte
elämään minun jälkeeni ja tahdotte säilyttää minut ystävällisessä
muistoissa. Kuulkaa siis tarkoin mitä nyt sanon, kun ilmoitan teille
viimeisen tahtoni; teille molemmille uskon vaimoni ja lapseni.»

Hän ojensi uudelleen kapteeni Feliponelle kätensä ja jatkoi:

»Siellä kotona rakkaassa Ranskassamme jää jälkeeni
yhdeksäntoistavuotias vaimo ja melkein vastasyntynyt lapsi. Pian on
kait vaimoni jo leski ja lapseni orpo.»

»Armand! Armand!» sanoi kapteeni, »älä puhu niin; sinun pitää elää.»

»Voi, kuinka mielelläni tahtoisin elää!» kuiskasi eversti, »elää ja
nähdä jälleen heidät molemmat».

Ja everstin silmät säkenöivät toivoa ja kiihkeää rakkautta.

»Mutta», jatkoi hän murheellisesti hymyillen, »kuolemakin voi tulla...
ja leski ja orpo tarvitsevat turvaajan».

»Ah, eversti», virkkoi Bastien, »tiedättehän hyvin, että jos
onnettomuus kohtaisi teitä, niin olisi husaarinne valmis uhraamaan
viimeisen veripisaransa teidän vaimonne ja lapsenne hyväksi».

»Kiitos!» vastasi eversti, »luotan sinuun».

»Ja sinä, vanha toverini», sanoi hän luoden silmäyksen kapteeniin,
»entä sinä, ystäväni ja veljeni?»

Kapteenia puistatti ja hänen otsansa synkistyi. Oli kuin everstin sanat
olisivat herättäneet hänessä eloon vanhoja muistoja.

»Olet oikeassa, Armand», vastasi hän vihdoin, »olen vanha toverisi,
ystäväsi, veljesi...»

Hehkuva puna nousi hänen kasvoilleen, mutta eversti ei huomannut sitä
ja jatkoi:

»Minä tiedän, että olet rakastanut Heleneä, ja sinä tiedät myöskin,
että annoimme hänen vapaasti valita meidän molempien välillä. Sinä
jäit sitä onnea vaille, joka tuli minun osakseni, että hän antoi
minulle sydämensä, ja minä kiitän sinua siitä uhrauksesta, jonka teit
pysyessäsi edelleenkin kilpailijasi ystävänä.»

Kapteeni loi silmänsä maahan, ja hänen punastuneet kasvonsa kalpenivat.
Ellei eversti olisi ollut niin masentunut sielun ja ruumiin
kärsimyksistä, olisi hän saattanut huomata, että nämä kiusalliset
muistot olivat aikaansaaneet ankaran taistelun italialaisen mielessä.

»Jos kuolen», jatkoi eversti, »niin sinun tulee naida hänet... Kas
tässä...»

Hän avasi takkinsa ja ojensi Feliponelle sinetillä varustetun paperin.

»Tässä on testamenttini», sanoi hän. »Se on kirjoitettu tämän
onnettoman sotaretken alkaessa, kun kamalat aavistukset tunkivat
mieleeni. Tässä jälkisäädöksessä luovutan sinulle puolet omaisuuttani,
jos suostut ottamaan leskeni vaimoksesi.»

Kapteenin kalpeat kasvot aivan kellastuivat, hermostunut väristys kävi
läpi koko hänen ruumiinsa, ja hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi sen
ottaakseen testamentin.

»Ole huoleti, Armand», mutisi hän kumealla äänellä, »jos onnettomuus
kohtaa sinua, seuraan kehoitustasi... Mutta sinun täytyy elää», lisäsi
hän, »sinä olet jälleen näkevä Helenesi, jota kohtaan minä tästälähin
tunnen ainoastaan kunnioittavaa ystävyyttä...»

»Minua paleltaa», toisti eversti sellaisella äänellä, joka ilmaisi
vakuutusta kuoleman lähestymisestä.

Hänen päänsä vaipui jälleen rinnalle, ja uni valtasi hänet.

»Anna hänen nukkua muutamia tunteja», sanoi italialainen Bastienille,
»voimmehan pitää häntä silmällä».

»Kirottu pohjatuuli!» murahteli Bastien raivostuneesti koettaessaan
auttaa kapteenia siirtämään everstiä niin lähelle valkeaa kuin suinkin
ja verhottuaan häntä jäljellä olevilla vaatekappaleilla ja peitteillä.

Viisi minuuttia myöhemmin makasi eversti Armand de Kergaz syvässä
unessa.

Bastien katsoi häneen lempeästi ja alistuvasti kuin uskollinen koira.
Hän hoiti valkeaa ja esteli kipinöitä ja kekäleitä sinkoilemasta
herransa päälle.

Kapteeni istui pää kumartuneena käsien varaan ja tuijotti eteensä
tuhansien ajatusten risteillessä hänen aivoissaan.

Tällä miehellä, johon eversti suhtautui niin sokean luottavasti, oli
kaikki turmeltuneen kansan paheet. Hän oli ahne ja kostonhimoinen,
mutta nokkela ja liehakoiva kaikkia kohtaan. Onnenonkijana hän
oli ollut kyllin viisas madellakseen Ranskan armeijan rikkaimpien
ja etevimpien upseerien suosioon. Vaikka hän oli itse köyhä kuin
kirkonrotta, oli hänellä ystäviä yksinomaan miljoonamiesten joukossa.

Enemmän sattumalta kuin urhoollisuutensa ansioista Felipone oli päässyt
kohoamaan kapteeniksi siihen aikaan, kun kuolema vei saaliikseen niin
tuhottoman suuren joukon upseereja Ranskan armeijasta. Hän oli tosin
ollut mukana monessa taistelussa, mutta milloinkaan henkilökohtaisesti
kunnostautumatta. Mikään pelkuri hän tuskin oli, mutta ei liioin
urhoollinenkaan.

Felipone ja eversti de Kergaz olivat olleet ystäviä jo viidentoista
vuoden ajan. Ollessaan molemmat kapteeneina he olivat kolme vuotta
sitten Pariisissa tavanneet mademoiselle Helene Durandin, sotaväen
tavaranhankkijan tyttären, ihastuttavan nuoren neitosen, ja heti
rakastuneet häneen. Helene valitsi everstin.

Siitä päivästä lähtien Felipone vannoi syvän, sammumattoman
vihan ystäväänsä kohtaan, jollainen viha voi juurtua ainoastaan
etelämaalaisen sydämeen, äänettömän ja kiihkeän vihan, joka kytee
sydämellisyyden pinnan alla, mutta on kuolettava ja sovittamaton,
valmiina leimahtamaan ilmiliekkiin ensimäisen sopivan tilaisuuden
sattuessa. Parisenkymmentä kertaa tämän sotaretken aikana, taistelun
tuoksinassa, ruudinsavun verhossa, Felipone oli tähdännyt everstiä.
Yhtä monta kertaa hän oli pidättäytynyt keksiäkseen vielä kauheamman
koston kuin tällaisen salamurhan. Mutta nyt näytti hetki vihdoinkin
tulleen, ja kylmäverisesti hän harkitsi rikostaan everstin nukkuessa
Bastienin hellästi hoivaamana.

— Voi mikä tyhmyri! — ajatteli hän ja loi silloin tällöin silmäyksen
nukkuvaan upseeriin, — mikä tyhmyri! Hän tahtoisi samalla kertaa
antaa minulle rahansa, minulle köyhälle, ja puolisonsa... minulle
halveksitulle... hän ei olisi voinut kaunopuheliaammin lausua omaa
kuolemantuomiotaan.

Hetkisen viipyi hänen silmäyksensä Bastienissa.

— Tuo mies kiusaa minua, — ajatteli hän, — sen pahempi hänelle.

Felipone nousi ja meni hevosensa luo.

»Mitä te teette, kapteeni?» kysyi husaari.

»Aion tarkastaa sankkiruutia pistoleissani. Uh! tässä paholaisen
lumituiskussa», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »ei olisi niin kumma,
jos ruuti pääsisi kostumaan, ja jos silloin kasakat tulisivat...»

Näin sanoen hän pisti kätensä pistolikoteloon, otti esiin pistolit ja
alkoi välinpitämättömästi leikitellä niillä.

»Ruuti on kuivaa», sanoi hän ja jatkoi mittaillessaan husaaria
silmillään: »Tiedätkö, että olen varsin taitava ampumaan näillä
aseilla.»

»Hyvin mahdollista, kapteeni.»

»Kaksintaisteluissa», pitkitti Felipone, »olen aina kolmenkymmenen
askeleen päästä osunut vastustajaani suoraan sydämeen».

»Vai niin», murahti Bastien hajamielisesti kiintyneenä vartioimiseensa.

»Niin, tai oikeammin, olen monesti lyönyt vetoa, että osaan ampua
vastustajaani oikeaan tai vasempaan silmään ja aina onnistunut...
mutta», lisäsi hän, »näetkös, rakas Bastien, paras tapa on tähdätä
juuri sydämeen, silloin lähtee henki varmimmin».

Näin sanoen hän ojensi pistolinsa.

»Mitä te teette?» huudahti Bastien rajusti perääntyen pari askelta.

»Minä tähtään sydämeen», vastasi Felipone kylmästi, tähdäten
sotamiestä. »Teen lopun sinun kärsimyksistäsi», lisäsi hän ja laukaisi.

»Olit minun tielläni, ystäväni», sanoi hän, »sen siitä sait».

Leimahdus valaisi hetkeksi yötä, laukaus pamahti tuskanhuudon
seuraamana, ja husaari kaatui selälleen maahan.

Tähän huutoon ja melskeeseen eversti heräsi horrosunestaan, kavahti
puoleksi pystyyn luullen venäläisten lähestyvän. Mutta Felipone,
saatuaan käteensä toisen pistolin, asetti polvensa hänen rinnalleen ja
työnsi hänet takaisin.

Eversti joutui hämmästyksen valtaan tuntiessaan tämän tuiman sysäyksen
ja nähdessään ivan vääristämät kasvot, jotka virnistellen kumartuivat
hänen ylitsensä, ja tuossa tuokiossa selveni hänelle, mikä inhottava
halpamaisuus ja uskomaton kunniattomuus asui tuossa miehessä, johon hän
oli niin sokeasti luottanut.

»Ha, haa!» ilkkui italialainen, »olet totisesti ollut yksinkertainen,
eversti de Kergaz, kun kuvittelit ystäväksesi miestä, jolta olet
ryöstänyt hänen rakastamansa naisen, olet ollut kyllin yksinkertainen
luullessasi hänen antaneen sen sinulle anteeksi... Vielä typerämpi
olit tehdessäsi testamentin, jossa rukoilit rakasta ystävääsi naimaan
leskesi ja tarjoot hänelle puolet omaisuudestasi!... ja sitten
laskeudut tyynesti levolle toivoen näkeväsi parempia aikoja ja voivasi
uudelleen yhtyä tämän naisen ja lapsesi kanssa!... Kolminkertainen
houkka!... Ei, sinä et ole enää näkevä heitä, ikuiseen uneen saat
vaipua, ystäväni!»

Kapteeni sovitti pistolin everstin otsaa kohti.

Itsesäilytysvaiston pakottamana Armand de Kergaz koetti vapautua polven
alta, joka painoi ja piteli häntä maassa.

»Älä koetakaan, eversti, tähän sinä jäät», ilkkui Felipone.

»Konna!» läähätti eversti.

»Ole huoleti», jatkoi italialainen, »toiveesi on toteutuva. Minä nain
leskesi, pukeudun surupukuun sinun tähtesi ja koko maailma saa olla
suruni todistajana. Minäpä osaankin olla kaikkien muodollisuuksien
mies.»

Pistoli kosketti everstin otsaa, ja yhtä kylmästi kuin hetki sitten
surmatessaan uskollisen husaarin laukaisi kapteeni aseensa.

Luoti pirstasi everstin päälaen, ja veriset aivot pursusivat murhaajan
käsille. Bastien makasi vieressä pitkällään verilätäkössä, ja Jumala
yksin oli italialaisen rikosta näkemässä.



II


Neljä vuotta äsken kuvaamamme kaamean näytelmän jälkeen, toukokuussa
1816, tapaamme kapteeni Feliponen everstinä ja Helene de Kergazin
onnellisena aviomiehenä.

Eversti asui kesällä kauniissa herraskartanossaan Kervolenissa,
Bretagnessa, lähellä merenrantaa.

Se oli sukutila, jonka eversti Armand de Kergaz-vainaja oli jättänyt
vaimolleen perinnöksi.

Päärakennus kohosi rantakalliolta, ja mantereenpuolista sivua verhosi
upea puisto satavuotisine jalavineen.

Ulkopuolisesti oli rakennus säilyttänyt vanhan maalauksellisen ja
runollisen leimansa, mutta sisältä kaikki oli järjestetty ajanmukaiseen
tyyliin, mihin kaikkeen ei varoja puuttunut, sillä Felipone oli
upporikas.

Rakennuksen julkisivusta merelle päin kohosi kaksi tornia ja niiden
välinen parveke ristiretkien aikaista tyyliä. Tämän parvekkeen alla,
parin sadan jalan syvyydessä kohisi valtava meren hyöky.

Eversti oli tullut Kervoleniin huhtikuun lopulla puolisoineen, joka
odotti pienokaista, ja nelivuotisen poikapuolensa Armandin kanssa.
Tämä oli saanut nimensä isän, onnettoman everstin, mukaan, jonka
italialainen oli murhannut.

Eversti Felipone oli uuden kuningasvallan aikana korotettu
kreivilliseen säätyyn, ja nyt kreivinä hän vietti aikaansa
metsästysretkillä seudun aatelisherrojen kanssa, joiden tuttavuuteen
hän oli päässyt. Kreivitär sitävastoin eli omaa yksinäistä elämäänsä.

Ne, jotka olivat keisari Napoleonin hovissa tavanneet kauniin, pirteän
Helene de Kergazin, tuskin saattoivat tuntea tätä kalpeaa, rasittunutta
ja surullisesti hymyilevää naista samaksi henkilöksi.

Rouva de Kergaz oli kuukausimääriä elänyt pelossa ja vavistuksessa
miehensä tähden, ja sitten hän eräänä aamuna näki kapteeni Feliponen
tulevan luokseen surupuvussa.

Kuten tiedämme, oli kapteeni rakastanut Heleneä, joka vaistomaisesti
inhosi häntä. Turhaan tämä oli moneen kertaan koettanut avata miehensä
silmät näkemään Feliponen todellisen luonteen, mutta onnettomuudeksi
hän tunsi ystäväänsä kohtaan sokeaa kiintymystä, jota ei millään saanut
järkytetyksi.

Kapteenin nähdessään Helene kirkaisi kuin onnettomuutta aavistaen.
Felipone meni verkkaan hänen luokseen, tarttui hänen molempiin käsiinsä
ja sanoi koettaen puristaa kyyneliä silmistään:

»Jumala koettelee meitä ankarasti, rouva! Hän on riistänyt teiltä
puolison, minulta ystävän, itkekäämme yhdessä...»

Epätoivoinen Helene sai vasta monta päivää myöhemmin tiedon miehensä
testamentista; siinä tämä sokeudessaan pyytää häntä menemään naimisiin
miehen kanssa, joka oli murhannut hänen miehensä, ja tekemään hänet
lastensa isäksi.

Mutta kreivitär tunsi niin suurta inhoa Feliponea kohtaan, että
sellainen ajatus jo kauhistutti häntä, ja hän kieltäytyi antamasta
hänelle suostumustaan.

Italialainen oli ovela ja ymmärsi, että oli viisainta odottaa.
Hän oli olevinaan hämmästynyt ystävänsä toivomuksesta ja selitti
olevansa arvoton korvaamaan hänen paikkaansa. Hän pyysi vain saada
olla leski-raukan uhrautuva, uskollinen ystävä ja orvon holhooja.
Ja kolme vuotta hän näytteli osaansa niin hyvin, osoittautui niin
hienotunteiseksi ja avuliaaksi, niin hyväksi ja uhrautuvaiseksi, että
Helene alkoi uskoa erehtyneensä ja arvostelleensa häntä väärin.

Sitten tuli keisarivallan kukistumisen aika. Rouva de Kergaz oli
porvarillista sukua, ja keisarivallan upseerin leskenä hän sai kärsiä
kaikenlaista vainoa; siksi hän huomasi välttämättömäksi hankkia
pojalleen suojelijan. Felipone, joka oli päässyt hovissa suosioon,
saattaisi varmaankin tehdä paljon isättömän pojan hyväksi.

Tämä ajatus voitti lopulta kaikki kreivittären epäilykset, ja hän meni
naimisiin italialaisen kanssa.

Mutta tuskin oli naimisliitto solmittu, kun hänen entinen
vastenmielisyytensä tätä miestä kohtaan uudistui.

Kun eversti oli saavuttanut päämääränsä, piti hän turhana kauemmin
näytellä jo muutenkin pitkällistä kärsivällisen osaa. Hänen
hirmuvaltainen luonteensa, hänen villit ja itsekkäät vaistonsa pääsivät
pian voitolle, ja hän halusi kostaa vaimo-raukan häntä kohtaan aiemmin
osoittaman ylenkatseen.

Nyt alkoi elämä kyynelissä ja yksinäisyydessä ylevälle naisparalle,
joka vain hetkeksi oli voinut suhtautua luottavaisesti tähän petturiin.
Salongeissa hänen miehensä hymyili hänelle, mutta kahden kesken hän oli
kuin painajainen keksien lukemattomia keinoja uhriaan kiduttaakseen.

Hänen vihansa kohdistui myöskin poikaan ensimäisestä avioliitosta, ja
kun nyt odotettiin uutta tulokasta maailmaan, syntyi italialaisessa
katala ajatus raivata poika tieltään.

— Jos pikku Armand kuolee, — ajatteli hän, — niin minun lapseni perii
suunnattoman omaisuuden. Tapahtuuhan helposti, että nelivuotias lapsi
kuolee...

Tällaiset aikeet mielessä kreivi Felipone saapui Kervoleniin. Ja hänen
viettäessään täällä iloista elämää, kreivitär eli tyystin yksinäisenä
ja surun murtamana, kohdistaen poikaansa kaiken huolen ja hellyyden.

Eräänä iltana toukokuun lopulla hän oli laskenut Armandin leikkimään
linnanparvekkeelle itse viettäessään yksinäisiä hetkiä viereisessä
huoneessa vaipuneena polvilleen vuoteen jalkopäässä olevan norsunluisen
rukouskuvan eteen. Oli jo alkanut pimetä. Myrsky ulvoi, ja aallot
huuhtelivat rantakallioita. Kreivitär muisti poikansa, ja selittämätön
tuska valtasi hänet. Hän oli juuri nousemaisillaan mennäkseen ulos,
kutsumaan häntä luokseen, kun hänen miehensä ilmestyi huoneeseen.

Felipone oli metsästyspuvussa, pitkävartiset, kannuksilla varustetut
saappaat jalassa. Vietettyään pari päivää läheisissä metsissä hän oli
tulevinaan kotiin juuri tällä hetkellä.

»Missä Armand on?» kysyi rouva tuskaisena.

»Minä ajattelin juuri kysyä samaa sinulta», vastasi eversti
levollisesti, »sillä omituiselta tuntuu, ettei hän ole täällä sinun
luonasi».

Kreivitär vavahti kuullessaan tämän valheellisen äänen, ja hänen
tuskansa kiihtyi.

»Armand, Armand!» huusi hän siitä pikku ikkunasta, joka oli parvekkeen
puolella.

Lapsi ei vastannut.

»Armand, rakas pikku Armand!» huusi hän uudelleen.

Sama äänettömyys.

Pöydällä oleva lamppu valaisi heikosti suurta, pitkähköä huonetta,
missä vanhat maalaukset, gobeliinit ja tumma tammikalusto olivat vielä
jäljellä entisiltä ajoilta. Lampusta osui valojuova italialaisen
ruskettuneelle otsalle, ja rouvasta hänen kasvonsa näyttivät
kuolonkalpeilta.

»Lapseni!» toisti rouva kauhistuneena. »Mitä sinä olet tehnyt
lapselleni?»

»Minäkö?» vastasi italialainen, ja hänen äänensä värisi pettävästi, mikä
ei jäänyt rouvalta huomaamatta, »minä en ole edes nähnyt poikaasi,
vastahan hyppäsin ratsuni selästä.»

Kreivitär riensi ulos parvekkeelle, huudellen:

»Armand! Armand! Missä sinä olet, Armand?»



III


Kaksikymmentä minuuttia sitä ennen kreivi Felipone oli tullut
metsästysretkeltä kotiin. Linnan palveluskunta ei ollut suuri.
Palvelijoita oli kaikkiaan kymmenen henkeä, ja sillävälin kun
metsästyksessä mukana olleet menivät talliin hevosia riisumaan, olivat
muut hajaantuneet mikä minnekin linnassa.

Kreivi nousi linnan kiviportaita kohtaamatta ainoatakaan ihmistä
ja tuli pitkään käytävään, joka kulki ensi kerroksen läpi ja johti
lasioven kautta parvekkeelle. Sen oikealla ja vasemmalla puolen oli
huoneiden ovia.

Parveke oli kreivin mielipaikka. Sinne hän tavallisesti meni aamiaisen
jälkeen sikariaan polttamaan saadakseen rauhassa haaveilla ja katsella
merta.

Lasiovi oli auki, ja Felipone astui vaistomaisesti kynnyksen yli.

Yö oli tulossa. Viimeinen valojuova taivaan etäisimmällä äärellä
eroitti vielä meren taivaan pilvistä. Parvekkeelle saattoi kuulla
valtameren aaltojen kumeasti kohisten särkyvän rantakallioihin.

Kreivi astui muutaman askeleen ja oli kompastua johonkin lattialla
lojuvaan esineeseen. Se oli pikku Armandin leikkihevonen.

Hän astui vielä pari askelta ja saattoi pimeästä huolimatta nähdä
lapsen liikkumattomana makaavan parvekkeen kaiteen vierellä.

Armand oli väsynyt leikkiessään puuhevosensa kanssa ja istahtanut
väsyneenä lattialle, mutta sitten oli tullut Nukku-Matti, joka
niin paljon pitää pienistä lapsista, ottanut pojan valtoihinsa ja
vaivuttanut sikeään uneen.

Nähdessään lapsen kreivi säpsähti. Koko päivän hän oli harhaillut yksin
pyssyineen, ja yksinäisyys on huono neuvonantaja sille, joka hautoo
mielessään rikollisia aikeita. Bretagnen metsän syvässä hiljaisuudessa
oli hänet yllättänyt itsepintainen, kiusaava ajatus, sama ajatus, joka
yhä enemmän valloitti hänet, sitten kun kreivitär oli taas tullut
raskaaksi.

— Pieni Armand tulee kerran yhdenkolmatta vanhaksi, — tuumi hän
itsekseen, — ja perii silloin isänsä koko omaisuuden. Mutta jos hän
kuolee, perii äiti hänet, ja siinä tapauksessa joutuu koko omaisuus
lapselleni ja minulle.

Yhä uudelleen häpeällinen ajatus lapsen kuolemasta kiihoitti
italialaista. Ja juuri silloin häntä kohtasi kotiin tullessaan
ensimäisenä nukkuvan lapsen näky tällä yksinäisellä paikalla, kaukana
maailmasta, myöhäisenä iltahetkenä, jolloin rikolliset ajatukset
helpoimmin tunkeutuvat turmeltuneen ihmisen mieleen.

Hän ei herättänyt lasta, vaan meni kaiteen luo ja katseli syvyyteen.
Hänen allaan kohisi meri, jonka aallot helposti sopisivat haudan
tehtävää toimittamaan.

Felipone loi nopean silmäyksen pitkin parveketta. Se oli tyhjä.

Meren mahtava ääni kuului sanovan: »Valtameri ei milloinkaan anna
takaisin sitä, minkä sen haltuun uskoo.» Ja saatanallinen ajatus
leimahti hänen aivoihinsa.

— Voihan otaksua, — ajatteli hän itsekseen, — että lapsi on tullut
uteliaaksi näkemään merta ja kiivennyt kaiteelle, joka on vain kolme
jalkaa korkea. Myöskin voi ajatella mahdolliseksi, että hän on
varomattomasti istahtanut kaiteelle ja nukahtanut siihen, kuten nyt
lattialle, ja silloin suistunut...

Kammottava hymy väikkyi italialaisen kalpeilla huulilla.

— Ja siinä tapauksessa, — lisäsi hän, — minun lapsellani ei ole veljeä,
ja minä vapaudun kaikista holhoojan tilintekovelvollisuuksista.

Taaskin hän loi katseensa parvekkeen kaiteen yli. Aaltojen kumea
kohina kuului kuiskaavan hänelle: »Anna meille tämä lapsi, joka on
vastuksenasi, tahdomme uskollisesti hoivata häntä ja annamme hänelle
kauniit käärinliinat vehreistä kaisloista.»

Hän katsoi vaanien ympärilleen, nopeasti ja tutkivasti ikäänkuin
rikollinen, joka pelkää joutuvansa kiinni. Hiljaisuus, pimeys ja
yksinäisyys houkuttelivat häntä: »Ei kukaan näe sinua, ei mikään
inhimillinen tuomioistuin voi todistaa, että olet surmannut tämän
lapsen!» Kreiviä huimasi, eikä hän arvellut enempää.

Hän sieppasi nukkuvan lapsen käsiinsä ja heitti hentoisen olennon kauas
kaiteen yli. Kaksi sekuntia myöhemmin kumea loiskahdus valtameren
syvyydestä ilmaisi, että aallot olivat vastaanottaneet ja nielleet
saaliinsa.

Kuin kuumeen puistatuksesta kreivi jäi hetkeksi seisomaan liikkumatta
paikallaan, jolla hän oli toteuttanut hirmutekonsa; sitten hänet
valtasi levottomuuden puuska, hän tahtoi paeta, kunnes jälleen sai
takaisin kylmäverisyyden, joka on ominainen suurille rikollisille.
Hän ymmärsi, että pako vain antaisi hänet ilmi, ja kylmä, rauhallinen
ilme kasvoillaan hän läksi parvekkeelta ja meni vaimonsa huoneeseen
tahallaan kopistellen korkojaan lattiaan, niin että kannukset kilisivät.



IV


Kreivitär syöksyi huoneestaan huutaen kaikkialla poikaansa, ja kreivi
seurasi näytellen rauhattomuutta, sillä tavallisestihan lapsi heti tuli
äitinsä luo lopetettuaan leikkinsä. Kreivittären huudot saivat koko
talon liikkeelle. Palvelijat kiirehtivät paikalle, mutta kukaan ei
ollut nähnyt Armandia sen jälkeen kun äiti oli jättänyt hänet linnan
parvekkeelle.

Häntä haettiin kaikkialta linnasta, puutarhasta ja puistosta, mutta
lasta ei löytynyt mistään. Kaksi tuntia kesti tätä tuloksetonta
etsiskelyä. Kreivitär väänteli käsiään epätoivossaan, hänen silmänsä
näyttivät tahtovan tunkeutua Feliponen sieluun tutkiakseen, mitä tämä
oli tehnyt lapselle, jonka murhaajaksi hän jo saattoi Feliponea otaksua.

Mutta italialainen osasi teeskennellä syvää surua, hänen äänensä ja
liikkeensä ilmaisivat niin luonnollista epätoivoa ja kauhua, että äiti
vielä kerran luuli erehtyneensä ja uskoi voittamattoman inhonsa kreiviä
kohtaan syyksi epäilyksiinsä lapsen katoamisesta.

Samassa tuli eräs palvelijoista juosten lapsen sulkahattu kädessään. Se
oli nukkuessa pudonnut lapsen päästä ja jäänyt kaiteen viereen.

»Ah, lapsiraukka!» huudahti Felipone äänellä, joka taaskin hämmensi
epätoivoista äitiä, »hän on varmaankin kiivennyt kaiteelle ja pudonnut
alas».

Kuullessaan nämä sanat ja nähdessään hatun kääntyi kreivitär
kauhistuneena ja kavahti taaksepäin. Mutta samassa hetkessä eräs
mies astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa puolisot olivat, ja hänet
nähdessään Felipone kalpeni valkeaksi kuin ruumis.



V


Tulija näytti noin viidenneljättä ikäiseltä, hän oli puettu pitkään
siniseen päällystakkiin, jota koristi punainen nauha, kuten sotilaita,
jotka olivat saaneet eronsa restaurationin aikana, Napoleonin kuoleman
jälkeen. Mies oli kookas, tumma tuli paloi hänen silmissään, luoden
hänen kalpeihin, kiihtyneihin kasvoihinsa vihan ja raivon ilmeen.
Hän läheni kolme askelta Feliponea kohti, osoitti häntä kädellään ja
huudahti:

»Salamurhaaja! Salamurhaaja!»

»Bastien!» mutisi Felipone kammoksuen.

»Niin kyllä», sanoi husaari, sillä hän se oli, »Bastien, jonka luulit
nujertaneesi, mutta joka elää kuitenkin... Bastien, jonka kasakat neljä
tuntia jälkeenpäin tapasivat verissään viruvana; Bastien, joka oltuaan
neljä vuotta ryssien vankina jälleen on vapaa ja tulee nyt vaatimaan
sinua tilille everstinsä verestä; se veri on tahrannut kätesi...»

Ja kun Felipone kuin salaman iskemänä horjahteli yhä enemmän taaksepäin
tämän pelottavan ilmestyksen edessä, kääntyi Bastien kreivittären
puoleen ja sanoi:

»Tämä kurja mies, rouva, tämä konna, hän se on tappanut lapsen samoin
kuin isänkin.»

Nyt kreivitär ymmärsi kaikki. Raivostuneena hän syöksyi salamurhaajaan
käsiksi kuin tiikeri raadellakseen hänet kynsillään ja huusi kuin
mieletön: »Murhaaja! Murhaaja! — Mestauslava odottaa sinua... minä itse
annan sinut pyövelin haltuun!»

Mutta samalla kun konna yhä väistymistään väistyi, tunsi kreivitär
hiljaisen liikkeen sydänalassaan. Hän kirahti ja horjahti kalpeana,
masentuneena taaksepäin... Tuo mies, jonka hän oli aikonut jättää
oikeuden käsiin, tuo mies, jonka hän oli tahtonut toimittaa
mestauslavalle, se mies oli hänen tulevan lapsensa isä.



VI


Lokakuun lopulla 1840, kaksikymmentäneljä vuotta äsken kuvaamiemme
tapausten jälkeen, käveli eräänä iltana Roomassa muuan nuori mies,
joka puvusta ja esiintymisestä päättäen saattoi olla ranskalainen,
kepein askelin Tiberin yli vievää siltaa Trastevereen päin. Kulkija
oli pitkä, näköjään noin kahdeksankolmatta ikäinen mies. Hänen
miehekäs kauneutensa ja reippautensa, mustat silmät, jotka sädehtivät
uljuutta ja lempeyttä, leveä otsa, jossa jo näkyi syvä vako — ei
vanhuuden ryppy, vaan ajattelijan ja taiteilijan varhaisten huolien ja
salaisten surujen uurtama, — sanalla sanoen, koko hänen olennossaan
puoleensavetävänä yhtymänä ilmenevä nuoruuden voima ja raskasmielisyys
herätti Trasteveren naisten salaista uteliaisuutta ja ihailua, näiden
kansannaisten, jotka Roomassa ovat kuuluja kauneudestaan ja kunnostaan.

Päivä oli jo laskussaan, yö oli tulossa. Viimeinen auringonsäde
kultasi ikuisen kaupungin korkeimpia rakennuksia ja sammuessaan
Tiberin aaltoihin kajasteli palatsien ja kirkkojen ikkunoissa hohtavin
purppuravärein.

Ilma oli leuto ja kostea. Trasteveren miehet istuivat kadunpuolisilla
portaillaan piiput hampaissa, naiset kehräsivät surisevien rukkiensa
ääressä ja lapset leikkivät ulkosalla. Ahtaan, mutkaisen kadun
varrella, jolle mies oli astellessaan joutunut, oli pieni, ihastuttava
matalakattoinen talo. Sen seinämää kiemurteli muratti, kietoen
oksansa viiniköynnöksen ympärille, joka upeili kultaisilla kypsillä
rypäleillään.

Talo näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä. Ei hiiskausta kuulunut sen
ikkunakaihtimien takaa. Se näytti tosiaankin asumattomalta.

Nuori ranskalainen pysähtyi talon eteen, otti avaimen taskustaan, avasi
oven ja astui sisään.

Pienestä, punaista ja valkeaa marmoria hohtavasta eteisestä johtivat
edelleen kiertoportaat, joita kävijä verkkaan alkoi nousta.

— Missä Fornarina mahtanee olla? — mietti hän itsekseen lähestyessään
toista kerrosta. — Varoituksistani huolimatta hän alituiseen
poistuu emäntänsä luota. Huonon lohikäärmeen olen pannut aarrettani
vartioimaan...

Hän koputti varovasti pieneen oveen portaiden päässä. »Sisään!» vastasi
vieno ääni.

Kävijä avasi oven ja astui ihastuttavaan naiskammioon, jonka seinät
olivat verhotut himmeällä helmiäisharmaalla persialaisella kankaalla;
huonekalut olivat ruusupuuta, ja huonetta somistivat lisäksi ihanat
maljakot huumaavasti tuoksuvine kukkineen.

Turkkilaisella leposohvalla makasi hurmaavan kaunis nainen, jonka
nähdessään nuori mies jäi kuin kirkastuksen häikäisemänä seisomaan,
vaikka hän ei nähnyt tätä ilmestystä lainkaan ensi kertaa. Nainen oli
noin kolmenkolmatta ikäinen, pieni ja hieno; hänellä oli himmeän valkea
iho, vaalea tukka ja siniset silmät: pohjolan viileän taivaan alla
puhjennut kukkanen, hetkeksi siirrettynä Italian hehkuvan taivaan alle.

Tämän naisen kauneus oli lumoava. Ne Trasteveren asukkaat, jotka olivat
nähneet hänet vilaukselta kaihtimien takana auringon laskiessa tai
noustessa, olivat seisahtuneet kuin mykkinä ihastuksesta.

Ranskalaisen nähdessään hän huudahti ilosta.

»Ah», sanoi hän, »olen odottanut sinua, Armand. Minusta tuntuu kuin
jostakin syystä tulisit myöhemmin kuin tavallisesti».

»Tulen juuri atelieristani», vastasi toinen, »ja olisin ollut täällä jo
aikaisemmin, rakas Marthe, ellei kardinaali Stenio Landi olisi tullut
luokseni ostaakseen minulta kuvapatsaan. Hän viipyi useita tunteja...
Mutta», lisäsi taiteilija, — hän oli näet ranskalainen kuvanveistäjä,
— »sinä olet kalpea ja näytät tavallista murheellisemmalta, Marthe;
tunnut niin rauhattomalta...»

Nainen vapisi.

»Näyttääkö sinusta siltä?» sanoi hän.

»Niin minusta», vastasi taiteilija istuutuen hänen viereensä ja
tarttuen häntä molempiin käsiin, joita hän puristi hellästi ja
kunnioittavasti. — »Sinä kärsit jostakin tuntemattomasta pelosta, rakas
Martheni; olet huolissasi jostakin... sinulle on jotakin tapahtunut...
eikö totta... kerro toki... vastaa minulle...»

»Niin kyllä», myönsi Marthe kuin ponnistaen, »olet oikeassa, Armand,
olen pelon vallassa... olen odottanut sinua kärsimättömästi...»

»Mitä pelkäät?»

»Minun täytyy jättää Rooma», sanoi hän nopeasti... »minun täytyy.
Turhaan olet piiloittanut minut tähän suurkaupungin soppeen, johon ei
kukaan muukalainen rohkene tunkeutua... turhaan uskoit minun täällä
olevan turvassa pahan henkeni vainolta... mutta täällä on kohtaloni
sama kuin Firenzessäkin... minun täytyy lähteä täältä...»

Outo kalpeus levisi nuoren naisen kasvoille hänen puhuessaan.

»Missä on Fornarina?» kysyi kuvanveistäjä tiukasti.

»Lähetin hänet sinua noutamaan, mutta olette nähtävästi sivuuttaneet
toisenne.»

»Tuo nainen, jonka asetin sinun palvelijaksesi ja määräsin olemaan
lakkaamatta läheisyydessäsi, olisiko hän ehkä...»

»Ah, ei Armand, älä luule sitä, Fornarina tahtoisi mieluummin kuolla
kuin pettää minut.»

Armand oli noussut ja mitteli huoneen lattiaa levottomin, ripein
askelin.

»Mutta kerro sitten minulle», huudahti hän, »mitä on tapahtunut?...
Mitä olet nähnyt, lapseni, kun tahdot lähteä täältä?»

»Olen nähnyt hänet.»

»Kenen?»

»Hänet!»

Marthe meni ikkunan luo ja osoitti sormellaan kaihtimien läpi erääseen
paikkaan kadulla.

»Tuolla», sanoi hän, »eilen illalla kymmenen aikaan, juuri sinun
lähtiessäsi seisoi hän piilossa portin luona ja tähtäsi läpitunkevan
silmäyksen tänne, tähän taloon; oli aivan kuin hän olisi nähnyt
minut... vaikka täällä ei ollut valoa ja hän seisoi kirkkaassa
kuutamossa. Luulen parkaisseeni ja olin pyörtymäisilläni. Ah! kuinka
olen kärsinyt...»

Armand astui Marthen luo ja vei hänet istumaan sohvalle; sitten hän
tarttui hänen molempiin käsiinsä ja polvistui hänen eteensä.

»Marthe», sanoi hän, »tahdotko kuulla minua? Voitko luottaa minuun
kuin isääsi, tai kuin vanhaan uskolliseen ystävään, niin vaikkapa kuin
hurskas lapsi Jumalaansa?»

»Ah, kyllä!» vastasi hän, »puhu... suojele minua... puolusta minua...
minulla ei ole ketään muuta ystävää koko maailmassa, sinä olet ainoa!»

»Madame», jatkoi taiteilija, »minä tapasin sinut kuusi kuukautta
sitten, sydänyön aikana, itkun puistattamana erään kirkon edustalta,
niin epätoivoisena ja niin kauniina, että luulin näkeväni
taivaanenkelin, joka suri maallisen sielun menettämistä ja pelkäsi sen
joutuvan helvetin omaksi. Sinä itkit, Marthe, sinä itkit, ja rukoilit
Jumalalta lupaa päästä jälleen hänen luoksensa, rukoilit kuolemaa.
Minä tulin luoksesi, tartuin käteesi ja kuiskasin muutamia lohdutuksen
sanoja korvaasi. En tiedä, saivatko sanani vastakaikua sydämessäsi,
mutta sinä nousit kohta ja turvauduit minuun kuin suojelijaasi. Sinä
tahdoit kuolla, mutta minä pelastin sinut; sinä puhuit epätoivoisesti,
mutta minä vastasin sinulle toivorikkain sanoin. Sydän-parkasi oli
tuskasta sairas, mutta minä koetin parantaa sitä. Siitä aikain olen,
lapseni, ollut maailman onnellisin ihminen; ja sinä olet kenties
kärsinyt vähemmin, vai kuinka?»

»Niin kyllä, Armand, sinä olet jalo ja hyvä ja minä rakastan sinua!»
kuiskasi hän.

»Ah, olen köyhä ja maineeton taiteilija, ehkä ilman isänmaatakin»,
sanoi ranskalainen. »Nelivuotiaana minut pelastettiin merestä, jossa
uiskentelin lankun varassa taistellen kuoleman kanssa, minulla ei
ole muuta omaisuutta kuin siveltimeni eikä muuta tulevaisuutta kuin
saavuttaa jonkun verran mainetta, mutta olen nähnyt sinut, eikä
aikaakaan, niin teen sinut puolisokseni, ja silloin osaan puolustaa
sinua ja viedä sinut kunniaan maailman edessä. Mutta», jatkoi nuori
mies, Marthen luodessa silmänsä maahan, »voidakseni puolustaa
sinua, täytyy minun tuntea salaisuutesi. Miksi sanot nyt niinkuin
Firenzessäkin: 'Meidän täytyy lähteä täältä! Matkustakaamme, mutta älä
kysy miksi!'... Kuka sitten on tuo peloittava, kirottu mies, joka sinua
vainoo? Etkö luule minua kyllin urhoolliseksi ja voimakkaaksi sinua
puolustamaan?...»

Marthe kalpeni, koko hänen ruumiinsa vapisi.

»Kuule», jatkoi Armand hellästi ja surullisesti, »kuule, rakkaani,
vaikka sinua vaivaisivat kuinkakin kiusalliset muistot, niin luuletko,
että rakkauteni sinua kohtaan voisi horjua?»

Marthe nosti ylpeästi päänsä:

»Ei», vastasi hän, »niin totta kuin rakkaus ei ole rikos, ei minun
tarvitse hävetä entisyyttäni. Rakastin kahdeksantoista vuotiaan koko
hehkulla ja antaumuksella miestä, jolla oli paholaisen hymy ja sydän;
hän oli alhainen ja kurja, vaikka luulin häntä jaloksi ja hyväksi. Hän
vietteli minut, riisti minut kotoani ja isäni luota, hänestä tuli minun
kiusaajani, mutta Jumala on todistajani ja tietää, että pakenin hänen
luotansa, heti kun olin oppinut tuntemaan hänet.»

Armand laskeutui jälleen polvilleen nuoren naisen eteen.

»Sano minulle kaikki», kuiskasi hän, »sano minulle kaikki, ja minä olen
puolustava sinua, tapan sen kurjan lurjuksen!»

»Hyvä», vastasi tyttö, »kuulehan siis.

»Olen syntynyt Bloisissa, kauniissa Loire-virran kaupungissa. Isäni
oli rehellinen kauppias, äitini kuului maa-aateliin. Kymmenvuotiaana
menetin äitini, ja seitsemäntoista vuoden ikään saakka olin suljettuna
luostariin Toursissa. Sieltä palatessani kohtasin viettelijäni.
Isäni, joka oli jättänyt liikkeensä hankittuaan rehellisellä työllä
vaatimattoman omaisuuden, oli ostanut pienen maatilan, kuusi penikulmaa
Bloisista, Loiren varrella, Orleansiin päin. Hän vei minut sinne,
jätettyäni Toursin.

»Penikulman päässä maatilaltamme, Marnièresta, oli linna, Haut-Coin,
jonka omisti muuan divisionakenraali, kreivi Felipone; hän oli
italialainen upseeri, mutta kotiutunut Ranskaan. Kreivi vietti
kesänsä Haut-Coinissa yhdessä vaimonsa ja poikansa, varakreivi
Andrean kanssa. Kreivi oli tyly, kiivas luonne; hän kiusasi vaimoansa
kuin pyöveli. Kreivitär oli kalpea, kivuloinen ja murtunut kuin
kahdeksankymmenvuotias vanhus, vaikka oli tuskin viidettäkymmentä
täyttänyt.

»Kun minä tulin Marnièreen, oli isäni erään rajajärjestelyn vuoksi
jo joutunut tekemisiin kreivin kanssa. Minut esiteltiin linnassa.
Varakreivi Andrea ei ollut silloin siellä. Hän oli tulossa takaisin
Pariisista vasta kuukauden lopulla. Kreivitär kiintyi minuun, ja pian
olin hänen mieluisin seuransa yksinäisyydessä. Hänellä oli salainen
suru, jonka syyn ainoastaan hän itse ja kreivi tunsivat. Puolisot
välttivät toisiaan; ainoastaan vieraiden läsnäollessa he vaihtoivat
jonkun ystävällisen sanasen, muulloin he eivät ollenkaan puhelleet
keskenänsä.

»Kuukautta myöhemmin olin jo kotiutunut vieras Haut-Coinissa, kun
varakreivi saapui. Hän oli kaunis, ja hänellä oli tuollainen tulinen ja
samalla pilkallinen katse, joka on ominainen useille etelämaalaisille.
Ivallinen hymy väikkyi hänen huulillaan, ja ensi näkemältä sain
sen vaikutuksen, ettei hän ollut sanottavasti kiintynyt äitiinsä.
Hänen palattuaan tuli kreivitär, joka jo entuudestaan oli kalpea ja
kuihtunut, yhä heikommaksi. Eräänä päivänä hän puristi kättäni sanoen:

'Luulen, että päiväni pian päättyvät.'

»Niin tapahtuikin muutaman päivän kuluttua, että muuan palvelija tuli
sydänyön aikana noutamaan minua linnaan. Hän kertoi kreivittären olevan
kuolemaisillaan ja tahtovan minua tavata... Minä noudatin kehoitusta,
ja isäni seurasi minua.

»Saavuimme linnaan ennen päivännousua. Oli syksy, taivas oli harmaa ja
ilma kolea.

»Tapasimme kreivittären vuoteessa. Hänen silmänsä kiilsivät
kuumeisesti, ja huulet olivat värittömät.

»Pappi oli tullut rukoilemaan sairaan puolesta, ja palvelijat olivat
polvistuneet vuoteen ympärille.

»Kreivi ja varakreivi eivät olleet saapuvilla.

'He ovat olleet metsästysretkellä kaksi päivää', sopersi kuoleva, 'en
saa enää milloinkaan nähdä heitä'.

»He olivat todella olleet metsästämässä Orleansissa parisen päivää, ja
oli sääli ajatella, että tämän naisen, joka oli puoliso ja äiti, täytyi
kuolla vieraiden ihmisten keskellä, eikä hänen poikansa saanut sulkea
hänen silmiään...

»Hän kuoli kymmenen aikaan aamulla lausuen viimeisiksi sanoikseen:
'Andrea... kiittämätön poika!' — Ja kuulin vanhan palvelijan mutisevan:
'Varakreivi on tappanut äitinsä!'

»Niin, voitko uskoa, ystäväni, minä rakastin jo tuota miestä, ja
hän oli rohjennut tunnustaa minulle rakkautensa?... Mitä paholaisen
viettelemiskeinoja hän käyttikään minuun nähden noina kolmena
kuukautena, äitinsä kuoltua, — sitä en edes tiedä... mutta hetki tuli,
jolloin tuntematon, kiehtova voima sai minut valtoihinsa, ja hän sanoi
minulle:

'Marthe, vakuutan sinulle, että tulet vaimokseni, mutta isäni ei tahdo
suostua liittoomme, sillä sinä olet köyhä ja minä rikas. Paetkaamme.
Lähtekäämme Italiaan, siellä menemme naimisiin; toivottavasti isäni
aikaa voittaen taipuu.'

'Entä minun isäni?' kysyin minä kauhistuen.

'Sinun isäsi tulee meille ja saa asua luonamme.'

'Mutta miksi emme heti voi uskoa hänelle asiaa?'

»Tämä kysymys sai hänet hämilleen, mutta hän vastasi minulle:

'Isäsi on ritarillinen kuin aatelismies ainakin; jos tekisimme hänet
rikostoveriksemme, olisi hän pakotettu pettämään isääni; hän saattaisi
ilmaista asian, ja niin olisi onnemme lopussa.'

»Uskoin tuota miestä ja seurasin häntä. Oli pimeä talviyö, ystäväni,
kun syyllisyytensä tunteva nuori tyttö salaa jätti isänsä kodin
seuratakseen viettelijäänsä. Postivaunu odotti meitä puolisen
penikulmaa Marnièresta; melkein mielettömänä liikutuksesta ja
pelosta tunsin Andrean kantavan minut siihen. Huoneeni pöydälle olin
jättänyt pitkän kirjeen, jossa pyysin isältäni anteeksi ja kerroin
paostani. Kahdeksan päivää myöhemmin olimme Italiassa ja saavuimme
Milanoon. Andrea vuokrasi siellä meille talon ja esitteli minut
Milanon aatelisille vaimonaan. Elimme siellä loisteliaasti ja otimme
vastaan vieraita. Pyysin tavantakaa häntä kirjoittamaan isälleni ja
kehoittamaan häntä tulemaan luoksemme.

'Olen saanut tietoja sekä sinun että minun isältäni', vastasi hän
silloin. 'He ovat kovin vihoissaan, mutta aika on tyynnyttävä heidät.
Odottakaamme asiain kehitystä'.

»Siitä päivin Andrea alkoi vältellä keskustelua tulevasta
avioliitostamme. Olin monasti kirjoittanut isälleni saamatta mitään
vastausta. Sitten sain tietää, että kaikki kirjeeni olivat joutuneet
Andrean käsiin, kun olin jättänyt ne palvelijoille postiin vietäviksi.

»Andrea vietti tällöin loisteliasta elämää Milanossa; hänellä oli
palvelijoita, hevosia, ja hän pani toimeen iloisia kutsuja ja
ulkopuolisesti arvostellen minä olin maailman onnellisin vaimo.
Mutta kun eräänä päivänä muistutin häntä lupauksistaan, vastasi hän
kärsimättömästi:

'Ole huoleti, rakkaani; isäni on vanha ja kuolee pian... silloin
menemme naimisiin.'

»Tämä vastaus hämmästytti minua, mutta hän otti kirjeen taskustaan ja
ojensi sen minulle. Se oli hänen isältään. Luin sen ja kalpenin.

»Kirjeen sisällys oli seuraava:

  'Rakas poikani!

  En pidä sitä sopimattomana, että sinä viettelet täkäläisiä nuoria
  tyttöjä ja viet niitä mukanasi Italiaan; mutta olen varma siitä, ettet
  sinä unissasikaan ajattele naida niitä, erittäinkin kun otat huomioon,
  että minulla on sinulle loistava naimiskauppa tarjolla...'

»Kirje putosi käsistäni; katsahdin Andreaan.

'No, niin', sanoin, 'mitä aiot tehdä?'

'Odottaa... tietysti!' vastasi hän.

'Odottaako? Ja mitä?'

'Isäni kuolemaa', vastasi hän kylmästi. 'Tunnen hänet. Hän saattaa
tehdä minut perinnöttömäksi.'

Andrea pyörähti kantapäillään ja jätti minut hyräillen jotakin säveltä.

»Ah, ystäväni», huudahti Marthe epätoivoisesti, »sinä päivänä
minulle setvisi tuon miehen halpamainen luonto. Hän ei ollut muuta
aikonutkaan kuin ottaa minut rakastajattarekseen. Kahdeksan päivää
makasin kuumeessa ja hourailin... huusin isääni, rukoilin Jumalalta
anteeksiantamusta... lankesin polvilleni Andrean eteen, pyysin häntä
pelastamaan kunniani ja viemään minut alttarin eteen... Mutta hän
vastasi minulle kuluneilla ja tyhjillä korulauseilla.

»Kun jonkun verran toivuin, heittäydyin polvilleni papin eteen
tunnustaen syntini ja pyysin häneltä neuvoa. Pappi vastasi:

'Lähde pois, lapseni, palaa isäsi luo, ja Jumala, joka on laupeus,
antaa sinulle anteeksi ja kenties taivuttaa tämän miehen sydämen, niin
että hän hyvittää sinulle tekemänsä vääryyden.'

»Isäni! Ah, muistin kuinka hyvä ja lempeä hän aina oli ollut minua
kohtaan, ja papin neuvo näytti minusta viittaukselta korkeudesta.
Tahdoin totella... ja eräänä aamuna kerroin Andrealle lähtöaikeistani.

'Minne aiot lähteä?' kysyi hän välinpitämättömästi.

'Ranskaan', vastasin ylpeästi, 'aion palata isäni luo...' 'Isäsi luo?'
toisti hän, ja hänen äänensä värisi.

'Juuri niin', vastasin minä, 'ehkä hän antaa minulle anteeksi!'

»Hän pudisti surullisesti päätään.

'Rakas Martheni', sanoi hän minulle, 'en tahtoisi murtaa sydäntäsi...
mutta... minun täytyy sanoa sinulle suoraan... koska tahdot lähteä
luotani'.

'Hyvä Jumala!' kiljaisin kauhistuneena, 'mitä aiot sanoa minulle?'

»Hän ei vastannut, mutta ojensi minulle mustareunaisen kirjeen. Se oli
kuukauden vanha. Isäni oli kuollut, menehtynyt surusta... ja minä olin
hänet murhannut!»

»Rakas Marthe!» kuiskasi taiteilija ja tarttui nuoren naisen valkeaan
käteen.

Marthe kuivasi kyyneleensä ja jatkoi: »Isäni oli kuollut. Rakastin
vielä Andreaa, ketään muuta minulla ei ollutkaan koko maailmassa.
Hän alkoi huolehtia minusta ja osoittaa minulle rakkauttaan entistä
enemmän, enkä minä saattanut olla antamatta hänelle anteeksi.

»Suruni ensi kuukautena hän oli hyvä ja hellä minulle, hän vannoi
juhlallisesti, ettei hän ottaisi puolisokseen ketään muuta kuin minut,
ja minä olin kyllin heikko uskoakseni häntä. Mutta hänen kiivas ja
omavaltainen luonteensa pääsi jälleen voitolle. Minusta tuli taas
rakastajatar, eikä vaimo. Hän avasi uudelleen ovensa juomaveikoilleen,
ja niin tulin lopultakin huomaamaan, että olin ollut vain leikkikalu
hänen käsissään. Kenties hän vielä jonkun verran piti minusta, niinkuin
koirasta, hevosesta tai jostakin esineestä, josta ei henno luopua, kun
sen kerran on omakseen saanut.

»Kunnioitus, jota hän ennen oli osoittanut minua kohtaan, katosi
katoamistaan; hän kohteli minua häikäilemättömästi... ja minä rakastin
häntä vieläkin...

»Kaiken lisäksi hän häpäisi minua ottamalla toisen rakastajattaren,
kukkaismyyjättären, jonka hän oli tavannut Scala-teatterin käytävässä.

»Silloin päätin paeta tuon miehen luota, jota aloin yhä enemmän vihata
ja inhota... Mutta minne? Minne saattaisin paeta? Sitäpaitsi tunsin
oudon ja hirvittävän voiman yhä kahlehtivan minua häneen; olin hänen
vallassaan niinkuin orjatar herransa... Pelkoni muuttui kauhuksi,
kun huomasin, ettei hän enää edes yrittänyt peitellä turmeltunutta
luonnettaan ja eläimellisiä vaistojaan.»



VII


»Eräänä iltana oli Andrea teatterissa joutunut riitaan muutaman nuoren
itävaltalaisen upseerin kanssa, ja seuraavana päivänä he ryhtyivät
kaksintaisteluun pistooleilla. Oli sovittu, että vastustajat kävisivät
toisiaan vastaan ja ampuisivat mielensä mukaan. Upseeri ampui ensin.
Luoti ei sattunut Andreaan, vaan hän astui yhä edelleen.

'Ampukaa jo!' huusivat sekundantit.

'En vielä', vastasi hän.

Hän astui eteenpäin kunnes hänen pistoolinsa kosketti vastustajan
rintaa. Upseeri odotti levollisesti hymyillen kädet ristissä rinnalla.
Mies, jolla on sydän rinnassaan, olisi ollut liikutettu tällaisesta
urhoollisuudesta; mutta tämä lurjus ei tuntenut mitään sääliä.

'Hyvä herra', sanoi hän julmasti hymyillen, 'olette tuskin minun
ikäiseni. Äitinne on tunteva tuskaa saadessaan tiedon kuolemastanne.'

»Hän laukaisi ja surmasi upseerin, joka kaatui ääntäkään päästämättä.»

»Roisto!» huudahti Armand inhoten.

»Oi, ystäväni», jatkoi Marthe, »siinä ei ole vielä kaikki. Tuo mies on
murhaaja! Salamurhaaja ja varas!»

Marthe vaikeni hetkeksi; hänen kasvoilleen levisi häpeänpuna. Hän tunsi
mitä syvintä alennusta ajatellessaan rakastaneensa sellaista miestä.

»Andrea», jatkoi hän, »oli pelaaja, intohimoinen pelaaja. Talostamme
oli tullut kurja pelihelvetti, jossa milanolaisten aatelismiesten pojat
joka yö hävittivät omaisuuttaan. Andrealla oli harvinainen pelionni;
muutamassa kuukaudessa hän voitti satumaisia summia, kunnes onni
äkkiä kääntyi ja hänelle sattui pitkä sarja häviöitä, joita pelaajat
nimittävät _déveineksi_ ja jotka ovat järkkymättömiä ja säälimättömiä
kuin itse kohtalo.

»Eräänä yönä hän menetti suunnattoman summan, useita satoja tuhansia
frangeja. Kaikki muut vieraat olivat menneet, paitsi parooni Spoletti.
Parooni oli pelannut Andrean kanssa keskiyöstä asti, ja nyt oli
kello jo lähes viisi aamulla. Hän oli voittanut kaikki, mitä Andrea
oli hävinnyt. He pelasivat pienessä huvimajassa, joka oli aivan
puutarhan perällä. Piinallisen asemani vuoksi emäntänä minä istuin
vaatimattomasti vetäytyneenä nurkkaan tämän häpeällisen ja kauhean
näytelmän aikana.

»Andrea oli kalpea, hänen huulensa vapisivat hien valuessa otsalta,
mitä enemmän hänen setelinsä kasaantuivat paroonin eteen. Tämä pelasi
kylmäverisesti. Edessään oli hänellä lompakkonsa sullottuna seteleitä
täyteen, joita oli suunnaton summa. Hän pelasi yhtä suurin panoksin
kuin Andreakin.

»Andrea oli pannut peliin viimeisen tuhannen frangin setelinsä ja
hävisi sen.

»'Parooni', sanoi hän epävarmalla äänellä, 'minulla ei ole enempää
rahaa käsillä; mutta isälläni on kolmensadantuhannen vuotuiset korot;
panen satatuhatta kunniasanaani vastaan.'

»Parooni mietti silmänräpäyksen, sitten hän sanoi välinpitämättömästi:

»'Panen satatuhatta dollaria yhteen écarté-erään viidellä pisteellä.'

»Andrean kasvojen väri muuttui ja silmät sädehtivät toivosta.

»'Hyvä!' sanoi hän ja sekoitti kortit kiihkeästi.

»Se oli kauheaa peliä! Jos Andrea häviäisi, olisi hän mennyttä miestä.
Hänen isänsä oli kitsas ja olisi antanut poikansa mieluummin menettää
kunniansa kuin maksanut hänen pelivelkojaan. Jos parooni häviäisi,
menettäisi hän kaikki, mitä oli voittanut. Mutta hän oli rohkea, sillä
hän luotti aina onneensa, ja hän oli ainakin näennäisesti tyyni ja
kylmä.

»Kahdessa ensimäisessä erässä merkitsi Andrea neljä pistettä. Mutta
seuraavan erän hän menetti, sitten vielä seuraavan, ja parooni merkitsi
myös neljä pistettä. Oli paroonin vuoro antaa kortit: hänellä oli se
etu, että sai määrätä valtin. Pelaajat katsoivat hetken toisiinsa,
molemmat niin kiihtyneinä, kuin olisivat tahtoneet kuristaa toisensa.

»'Ehdotan, että jätämme pelin toiseen kertaan', sanoi Andrea.

»Parooni epäröi.

»'En', sanoi hän viimein. 'Miksi niin tekisimme?'

»Ja hän löi esiin valttilehden.

»'Kuningas!' sanoi hän. 'Varakreivi, olen voittanut. Olette minulle
velkaa satatuhatta taaleria'.

'Korotan kaksinkertaiseksi', sanoi Andrea kolkolla äänellä.

»Mutta parooni nousi levollisena.

»'Hyvä ystävä', sanoi hän, 'minulla on periaate, josta en koskaan
luovu: en pelaa kahdesti kunniasanasta. Muuten on jo valoisa päivä ja
olen väsymyksestä kaatua. Hyvästi siis.'

»Andrea jäi istumaan tuolilleen kuin salaman lyömänä. Hän katseli
tylsästi, kun toinen pisti setelit ja kultarahat taskuunsa, sitten
parooni sanoi minulle kohteliaat jäähyväiset pyytäen anteeksi, että
oli minua niin kauan valvottanut. Pirullinen ajatus lienee juuri sillä
hetkellä syntynyt Andrean aivoissa; hän nousi konemaisesti saattaakseen
hyvän tavan mukaan paroonia puutarhan kautta, johon oli istutettu
suuria puita.

»Palvelijat olivat jo levolla, me olimme yksin huvimajassa aution,
hiljaisen puutarhan keskellä. Minäkin olin epätoivon vallassa, sillä
Andrea oli hävinnyt niin kauheasti, etten tiennyt, mitä tästä kaikesta
seuraisi; jäykkänä pelosta näin miesten menevän ulos majasta ja
poistuvan, Andrean tarjotessa paroonille käsivartensa.

»Viisi minuuttia senjälkeen kuulin hirvittävän parkaisun, ja sitten oli
kaikki hiljaa. Vähän sen jälkeen ilmestyi Andrea paljain päin oudosti
tuijottaen, vaatteet epäjärjestyksessä ja valkoiset liivit veren
tahraamina.

»Tuolla lurjuksella oli tikari toisessa kädessä ja paroonin lompakko
toisessa. Hän oli murhannut hänet aseella, joka hänellä Italiasta
kotiin palattuaan aina oli ollut mukanaan.

»Minä kirkaisin kauhusta ja inhosta, olin aivan suunniltani; olin jo
syöksynyt ulos puutarhaan.

»Kompastuin paroonin ruumiiseen. Mutta sain siitä vain voimaa jatkaa
pakoani. Kuinka pääsin pois talosta? Kuinka jouduin, mielettömästi
juostuani aution kaupungin läpi, kirkon portaille, missä tapasitte
minut polvistuneena? Sitä en todellakaan tiedä!»

»Oi», huudahti kuvanveistäjä Armand, »sinä suloinen enkeli, nyt käsitän
epätoivosi, nyt käsitän, miksi aina tahdot paeta tuota miestä.»

»Et tiedä vielä kaikkea», kuiskasi Marthe. »Hän sai selville
olinpaikkani Firenzessä, lähetti minulle kirjelapun, jossa oli sanat:
'Tule heti takaisin, muutoin on uusi rakastajasi kuoleman oma!'

»Nyt ymmärrätte, miksi pyysin teitä jättämään Firenzen. Tuo mies tahtoo
murhata teidät. Meidän täytyy lähteä täältäkin, sillä hän on uudelleen
löytänyt meidät.»

Ja Marthe heittäytyi nuoren taiteilijan syliin rukoillen häntä syvän
tuskan vallassa ja sanomattoman hellästi:

»Paetkaamme rakkaani, paetkaamme tuota murhaajaa!»

»Ei», vastasi Armand päättävästi. »Me emme lähde minnekään, lapseni;
jos tuo mies rohkenee tunkeutua tänne, niin minä tapan hänet.»

Marthe vapisi kuin kellastunut lehti syysmyrskyssä. Armand katsoi
kelloaan.

»Kiiruhdan atelieriini hakemaan aseen», sanoi hän. »Tunnin kuluttua
olen taas täällä ja jään yöksi ovesi kynnykselle, ja hukka perii tuon
petturin, jos hän uskaltaa tunkeutua tähän taloon!»

Kuvanveistäjä lähti ja suuntasi kulkunsa Tiberiä kohti.

Siellä hän tapasi Fornarinan. Tämä oli vanha palvelijatar, jonka hän
oli ottanut Marthen palvelukseen, häntä hoitamaan ja vaalimaan.

»Tulen emäntäsi luota», sanoi Armand hänelle, »hän odottaa sinua.
Lukitse ovi kaksinkertaisesti ja varo avaamasta, jos joku tulisi.
Minulla on oma avaimeni.»

»Hyvä on, teidän ylhäisyytenne», vastasi vanhus.

Mutta tuskin oli Fornarina ehtinyt perille, kun hän rupesi haparoimaan
ja kopistelemaan omituisella tavalla. Ja sensijaan, että olisi
kunnollisesti sulkenut portin, jätti hän sen raolleen. Oli aivan pimeä
ja kadulla oli hiljaista.

Fornarinan siinä kopisteltua hiipi muuan varjo varovasti pitkin talon
seinämää, avasi portin ja kuiskasi:

»Fornarina!»

»Tässä olen, teidän ylhäisyytenne», vastasi italialaisnainen, »tekö
siellä olette?»

»Kyllä, minä se olen.»

»Herra on mennyt, mutta tulee pian takaisin.»

»Hyvä on, meillä on aikaa tarpeeksi... Kantotuoli on valmiina», mutisi
hän itsekseen.

Sitten vieras pisti rahakukkaron Fornarinan käteen sanoen:

»Ota tämä ja mene!»

»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne!» kuiskasi vanhus ja punnitsi
kavaltamalla ansaitsemaansa kultaa kädessään.

Sitten hän juoksi tiehensä, ja tuntematon nousi ylös portaita ja
kolkutti kolme kertaa Marthen kammion ovelle.

Kolkutuksen kuullessaan Marthe rupesi vapisemaan, ja veri tuntui
jähmettyvän hänen suonissaan. Armandhan ei siellä vielä voinut olla,
hänen atelierinsa oli siksi kaukana Trasteverestä, Fornarina se ei
myöskään voinut olla, hän tuli aina sisään kolkuttamatta. Marthe
huudahti, kuin itse paholaisen nähdessään.

»Minä tässä olen!» sanoi mies, heittäen viitan hartioiltaan ja
lähestyen Marthea.

»Andrea...» änkytti tyttö.

»Niin kyllä, juuri Andrea! Hämmästyttääkö se sinua?» Marthe peräytyi
eikä vastannut.

»Rakas lapseni», sanoi varakreivi Andrea kylmästi, »sinä jätit minut
joutavan narrimaisen oikun vuoksi, sait tunnonvaivoja, hyi toki! Mutta
saat uskoa, etten minä anna sinun rankaisematta paeta. Et kait uskone
varakreivi Andrean sallivan jonkun taiteilijavätyksen, jolla ei ole
nimeä eikä omaisuutta, riistää rakastajatartaan?»

Varakreivi Andrea säesti sanojaan pilkallisella naurulla. Marthe oli
vaipunut sohvalle, puolikuolleena epätoivosta ja pelosta...

Varakreivi Andrea oli nuori, noin viidenkolmatta vuoden vanha mies,
jonka omituisessa kauneudessa oli jotakin outoa, keskikokoinen ja
solakka, mutta jäntevä. Hän oli tavattoman voimakas ja ketterä. Hän
oli vaaleaverinen kuin englantilainen tai ruotsalainen, mutta hänellä
oli mustat silmät, ja tulinen ja samalla ilkkuva katse. Hänen täysin
säännöllisillä piirteillään olisi ollut kiehtova viehätysvoima, ellei
katkera, ivallinen hymy alituiseen olisi väikkynyt hänen huulillaan.
Herttuatar de L... oli Pariisissa sanonut hänestä:

»Hän on kaunis kuin langennut enkeli.»

Marthe katseli tätä miestä kauhuissaan kuin karannut orjatar, joka
uudelleen on joutunut herransa käsiin. Hän ei enää rakastanut Andreaa,
vaan inhosi häntä, ja kuitenkin tuo mies jollakin salaperäisellä
mahdilla hallitsi häntä.

»Lähtekäämme, enkelini», sanoi hän teeskennellyllä hellyydellä, »tiedät
hyvin, että yhä edelleen rakastan sinua...»

Andrea meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Marthe kirkaisi.

»Ei! ei!» huusi hän hätäisesti. »Mene!»

»Niin teenkin!» vastasi Andrea rauhallisesti; »mutta sinä seuraat
minua, arvelisin.» Ja paholaisen hymy häivähti hänen kasvoillaan.

»Kantotuoli odottaa ulkona», lisäsi hän, »ja Tiberin takana tapaamme
postivaunun, joka vie meidät Napoliin. Olen vuokrannut sinulle palatsin
Italiassa, enkelini.»

»Ei ikinä... ei ikinä...», sammalsi Marthe kauhuissaan. »Minä vihaan
sinua!»

»Se on kyllä mahdollista, mutta minä rakastan sinua», vastasi Andrea,
ja hänen sieraimensa värisivät kuin saaliinhimoisen tiikerin. »Minä
rakastan sinua, ja sinä vihaat ja halveksit minua... siinähän on kyllin
syytä viedä sinut pois. Tule, ihanaiseni, heitä viitta hartioillesi ja
seuraa minua... aika rientää...»

Andrea kietoi kätensä nuoren naisen ympärille ja syleili häntä
kiihkeästi.

»Auta, auta, Armand! Fornarina!» huusi Marthe epätoivoisesti ja koetti
riistäytyä irti hänen voimakkaista käsivarsistaan.

Fornarina ei vastannut, mutta ulkoa kadulta kuului nopeita askeleita,
jotka Marthe heti tunsi Armandin askeliksi.

Nuori taiteilija ei ollut vielä ehtinyt atelieriinsa saakka, kun outo
tunne pakotti hänet kääntymään takaisin. Palatessaan hän sivuutti
sillalla erään trastevereläisen, joka istui kaiteella tupakoiden; hän
osti tältä tikarin ja kiirehti edelleen.

»Armand! Armand! Auta!» huusi Marthe vihlovalla äänellä.

»Armandpa ei saa sinua!» sähisi Andrea nostaen hänet olalleen ja
kantaen hänet ulos huoneesta ja alas portaita, Marthen epätoivon
vimmalla yrittäessä riuhtoa itseään irti.

Armand oli kuullut hänen hätähuutonsa. Samassa, kun Andrea aukaisi
portin, seisoi Armand kynnyksellä.

»Pois tieltä!» huusi Andrea.

»Takaisin, lurjus!» vastasi Armand ja yritti sulkea oven paljastaen
samalla tikarinsa.

»Ah, haa!» ilkkui varakreivi, »vai puukollako tässä leikitäänkin!»

Hän väistyi pari askelta taapäin, laski Marthen eräälle kaislatuolille,
jotka ovat niin tavallisia Italiassa, ja veti tikarin povestaan.

Kilpailijat mittailivat hetkisen toisiaan.

Pieni alabasterilamppu katossa valaisi eteistä sen verran, että
vastustajat voivat pitää silmällä toistensa liikkeitä.

He seisoivat hetken liikahtamatta. Heidän katseensa iskivät toisiinsa
kuin miekanterät välähdellen kiivasta ja leppymätöntä vihaa.

»Te siis olette Andrea?» sanoi kuvanveistäjä.

»Ja te lienette sitten tuo Armand?» ivaili Andrea.

»Kurja, mikä olet!» huusi taiteilija säihkyvin silmin.

»Ulos täältä! Ulos heti paikalla!»

»Anna minulle rakastajattareni takaisin!» vastasi varakreivi
pilkallisesti. »Minä vaadin vain omaisuuttani takaisin. Kun saan sen,
poistun heti.»

»Roisto!» kiljaisi Armand ja astui Andreaa kohti kohottaen tikariaan.

Mutta Andrea väistyi syrjään ja heilutti asettaan.

»Näyttää siltä, että tässä saa panna henkensä alttiiksi Marthe-raukan
tähden», sanoi varakreivi.

»Sinä tässä henkesi menetät!» vastasi Armand ja hyökkäsi raivoisasti
Andreaa kohti, joka väistyi kuin tiikeri voidakseen seuraavassa
tuokiossa sitä suuremmalla voimalla syöstä saaliinsa kimppuun.

Hän vetäytyi ihan seinään asti tikarilla uhittelevan Armandin
ahdistamana. Mutta juuri kun Armand oli käymäisillään käsiksi
Andreaan, ponnahti tämä takaisin, tarttui vasemmalla kädellään nuoreen
taiteilijaan ja oikealla antoi hänelle voimakkaan iskun.

Mutta tikarin kärki osui vain Armandin aseen kahvaan.

Alkoi tuima ottelu; kuin kaksi käärmettä he kietoutuivat toisiinsa.

Marthe makasi pyörtyneenä lattialla, muutaman askeleen päässä
taistelijoista.

Italia on kaikkina aikoina ollut yöllisten näytelmien ja
tikaritappelujen näyttämönä. Siellä eivät murhat eivätkä ryöstöt herätä
sanottavaa huomiota. Ympäristön asukkaat kyllä kuulivat taistelevien
vimmastuneet huudot, mutta katsoivat parhaaksi olla kahakkaan
sekaantumatta ja istuivat kaikessa rauhassa kotonaan ajatellen ehkä
tähän tapaan:

— Pieni, soma ranskatar on saanut kaksi rakastajaa, jotka ovat
joutuneet tappeluun keskenään. Tapelkoot, mitä se meihin kuuluu.

Ei voi kuvailla mielessään hirmuisempaa, vimmatumpaa ottelua kuin
näiden kahden nuoren miehen, jotka kamppailivat tikari kädessä, veren
tahraamina, jaellen yhä uusia iskuja toisilleen.

Muutaman minuutin he tappelivat kuin mielettömät, sitten he herkesivät
hetkeksi, lopen uupuneina, horjahtivat ja kierähtivät kumpikin
lattialla. Lopulta toinen nousi, riistäytyi irti vastustajansa otteesta
ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa.

Voitetulta pääsi heikko parahdus, ja veri syöksähti hänen suustaan.
Voittaja huudahti riemastuksesta ja riensi puolikuolleen Marthen luo,
otti hänet syliinsä ja sanoi:

»Hän on minun!» ja vaikka veri virtasi hänen haavoistaan, jaksoi hän
kuitenkin kantaa naisen ulos talosta.

Voittaja oli varakreivi Andrea, voitettu Armand, joka vääntelehti
kuolonkamppauksessa, sillä välin kun hänen kilpailijansa ryösti naisen,
jota hän rakasti enemmän kuin kenties kukaan ennen häntä.



VIII


Pariisissa oli muuan kortteli, johon kaksi aivan erilaista ihmisluokkaa
oli parin viime vuosikymmenen aikana asettunut asumaan, lieneekö sitten
kohtalo vai jonkinlainen maun ja tapojen yhtäläisyys vienyt ne yhteen.
Tätä asuntopaikkaa nimitettiin Breda-kortteliksi.

Kevytmieliset olennot, jotka syntyvät ja kuolevat tuntemattomissa
oloissa ja jotka muutaman lyhyen vuoden loistavat säteilevien
lentotähtien tavoin pian sammuakseen, nämä ilon ja hekuman papittaret,
joiden tuhlaavissa käsissä rikkaudet häviävät olemattomiin, asustivat
talojen ensi ja toisessa kerroksessa.

Ylempiin kerroksiin, erittäinkin parvekkeilla varustettuihin oli
sijoittunut sitä sivistyneen maailman älykästä, ei ylen rikasta,
mutta silti hienostunutta väkeä, joka oli tunnettu taiteilijamaailman
nimellä. Useimmissa näistä taloista, etenkin korkeimmissa, oli
kussakin kaksi tai ainakin yksi atelieri; muutamassa talossa
asui soittotaiteilija, joka joko oli jo kuuluisuus tai oli siksi
tulemaisillaan, tai runoilija, joka rautakauden kiittämättömyyden
painostamana etsii viihdytystä hengittämällä täysin siemauksin sinisen
taivaan alta, viidennen kerroksen ikkunoista virtailevaa raitista ilmaa.

Taiteilijat ja kauniit synnintekijättäret, jotka eivät huolehdi
huomisesta, ovat enemmistönä tässä parikymmentä vuotta sitten niin
mitättömässä ja harvaan asutussa korttelissa.

Vuonna 1843 olivat todellakin Blanche-, Fontaine- ja
Saint-Georges-katujen äärimmäiset osat vielä rakentamattomat,
ja uudisrakennuksia kohosi vain siellä täällä. Pigalle- ja
Fontaine-katujen välillä, sillä paikalla, josta myöhemmin murrettiin
Duperré-katu, sijaitsi iso kivitalo, jossa asui kokonainen
taiteilijasiirtola.

Kiirastorstain edellisenä yönä v. 1843 oli tämän talon neljäs kerros
kirkkaasti valaistu, ja avoimista ikkunoista kajahteli ilmoille
remuavia, iloisia ääniä ja hurjia polkansäveliä.

Paul Lorat, etevä maalari, joka kädenkäänteessä oli tullut sekä
rikkaaksi että kuuluisaksi, oli pannut toimeen erään noita
atelierijuhlia, jotka kaikessa äärimmäisyydessään kuvastivat taiteen
taikavoimaa.

Suuri atelieri oli järjestetty tanssisaliksi ja sen avoin parveke
puutarhaksi. Näihin loistaviin pukutanssiaisiin oli kutsuttu vieraita
miltei kaikista yhteiskuntaluokista. Taiteilijoita, tiedemiehiä ja
hienojen perheiden poikia, enimmät häviön partaalle joutuneita,
vaatimatonta virastoväkeä, eräitä vekselivälittäjiä ja muuan tunnettu
pankkiiri, sanalla sanoen koko joukko pariisilaisia kuuluisuuksia oli
sinne kokoontunut. Naiset olivat näyttelijättäriä ja maailmannaisia.
Kaikki olivat historiallisissa valiopuvuissa, eikä kukaan esiintynyt
ilman naamaria, Ludvig XV:n hovinaiset tanssivat Kaarle V:n aikuisten
hovipoikien kanssa, ja ensimmäisessä kontratanssissa karkeloivat
samassa kierroksessa Englannin kuningatar Elisabet, Lauzunin markiisi,
Agnes Sorel ja Ludvig XIII.



IX


Tanssin aikana pysyttelivät muutamat vieraat parvekkeella huolimatta
iltakylmästä ja tihkusateesta. Kello oli yhdentoista tienoilla,
kun eräs heistä vielä seisoi nojaten parvekkeen rautakaiteeseen ja
katseli surullisesti eteensä, valssin kaihoisain sävelten soidessa
tanssisalissa.

Tämä mies, joka oli surupuvussa ja naamioitu Maria Stuartin hovin
aatelismieheksi, oli kookas ja näytti vielä nuorelta. Hän nojasi
päätään käsiinsä ja mietti, aivan kuin hän olisi ollut penikulmien
päässä juhlasta:

— Sellaista on elämä! Ihmiset tavoittelevat onnea ja saavuttavat
ainoastaan lyhytaikaisen ilon. Tanssikaa, hupsut, nuoret hupsut, jotka
ette vielä milloinkaan ole kärsineet, tanssikaa ja laulakaa... Ette
ajattele, että tälläkin hetkellä on niitä, jotka itkevät ja kärsivät. —
Ja hän silmäili haaveksivasti taivaanrantaa.

Hänen allaan, usvan peitossa, nukkui Pariisi kuin suuri kivestä ja
savesta luotu jättiläinen kuumeista, levotonta untaan. Suuret ylhäisön
rakennukset upeilivat ja säteilivät juhlaloistossaan, mutta köyhät
kaupunginosat olivat pimeitä ja synkkiä.

— Oi, sinä suuri kaupunki! — sanoi hän itsekseen, ja hänen katseensa
harhaili maailmankaupungin yli, — eikö sekin jo yksin ole tämän
maailman arvoituksellinen vertauskuva? Täällä valvoo ilo ja riemu,
tuolla lepää työ ja vaiva; viereltäni kuulen soiton säveliä; etäältä
näen työmiehen aamulampun tuikkivan. Oikealta kuulen onnellisten
laulua, näen rakastuneiden hymyn heidän uneksiessaan kullasta ja
suurista toiveista; vasemmalta kuulen kärsivien itkua, isän valittavan
tuhlaajapoikansa kohtaloa, lapsen äitinsä kuolemaa ja sulhasen
surevan tuonen tai viettelijän riistämää morsiantaan. Täällä kuulen
vaunujen räminää sen kiidättäessä nuorta, onnellista ja kaunista
avioparia, tuolta kuuluu katuvarkaan salaperäinen hiivintä ja
murtovarkaan tiirikkain kilahtelu. Oi suuri kaupunki! Sinä yksin
kätket salaperäiseen helmaasi enemmän hyveitä ja paheita kuin koko muu
maailma!...

Sinä inhoittavien ja pelottavien näytelmien tyyssija, sinun muuriesi
sisällä tapahtuu mitä alhaisimpia tekoja ja lukemattomia, nimettömiä
rikoksia, joihin laki ei pääse käsiksi ja joita inhimillinen oikeus ei
pysty rankaisemaan.

Sinun loassasi, savussasi ja hälinässäsi voisi tutkiva silmä helposti
löytää noita surkuteltavia kovan onnen lapsia, joita tavallinen
hyväntekeväisyys ei voi lohduttaa, ja niitä suuria hyveitä, jotka
pysyvät suurelta maailmalta salassa ja joita ei kukaan ajattelekaan
palkita ansion mukaan.

Oi Pariisi! — jatkoi nuori mies puoliääneen ja ojensi kätensä
uhkaavasti valtavaa kaupunkia kohti, — sinun muuriesi sisällä voisi
saada suuria aikaan, jos olisi varallisuutta ja älyä ja tahtoa ruveta
onnettomien auttajaksi ja tuntemattomien hyveiden palkitsijaksi. Ah!
jospa minulla olisi kultaa, kultaa kukkuroittaan, niin luulisin, että
minusta voisi tulla se mies, joka tuon kaiken tekisi!

Hän huokasi syvään, nousi ja alkoi kävellä edes takaisin parvekkeella
yhtä välinpitämättömänä juhlan hälinästä kuin kadulla astujat.

— Hyvä Jumala! — lisäsi hän, — se olisi suuri ja jalo tehtävä minulle,
joka olen rakastanut vain yhtä ainoata olentoa maailmassa; häntä, jonka
olen menettänyt ja jota aina rakastan, minä, jolla ei ole nimeä, sukua
eikä isänmaata!

Näin miettiessään hän kohtasi erään toisen vieraan, joka myöskin oli
mennyt parvekkeelle hengittämään raitista ilmaa ja hetkeksi päästäkseen
tanssisalin melusta. Hänkin oli naamioitu, mutta aivan toisin kuin
surupukuinen skotlantilainen aatelismies; hänellä oli Don Juanin
punainen viitta ja taivaansiniset housut ja kierrekaulus.

»Todellakin», sanoi hän hieman ivallisesti skotlantilaiselle, »te
näytätte olevan yhtä synkkä kuin pukunnekin!»

»Näyttääkö siltä?» vastasi uneksija, mutta säpsähti luullessaan
tuntevansa puhuttelijan äänen.

»Päättäen äskeisistä sanoistanne on teillä kaiketi ollut erinomaisen
juhlallinen ja mielenkiintoinen yksinpuhelu», jatkoi Don Juan edelleen
ivallisella äänellä.

»Ehkä kyllä...»

»Ettekö sanonut juuri äsken: Oo! jos minulla olisi rahoja, voisi
minusta tulla se mies! Ja te loitte silmäyksen Pariisin yli, eikö
totta?»

»Kyllä», vastasi skotlantilainen, »sanoin itsekseni, että tässä
äärettömässä Pariisissa, joka nukkuu jalkaimme alla, voisi mies, jolla
olisi tarpeeksi rahoja, suorittaa suuren ja jalon tehtävän».

»Kunniani kautta», sanoi Don Juan, »luulenpa tosiaan, että minä voisin
olla se mies.»

»Tekö?»

»Vanha isäni, joka luonnon lakien mukaan pian menee isäinsä luo, jättää
minulle neljästä viiteen sataantuhanteen frangiin vuotuisia korkoja.»

»Teillekö?»

»Minulle.»

»No hyvä», sanoi skotlantilainen, »katsokaa ympärillenne! Katsokaa tätä
jättiläistä, joka levittelee ja ojentelee suunnattomia käsivarsiaan
tämän suuren virran molemmin puolin, tätä nykyaikaista Babylonia,
kymmenen kertaa suurempaa kuin vanha Babylon! Täällä asuvat pahe ja
hyve rinnan; täällä kajahtelevat ilmassa sekaisin naurunhelinä ja
kuolonkorahdukset, lemmenlepertely ja epätoivon voihkina; täällä
kulkevat kaleriorja ja marttyyri samaa käytävää. Ettekö luule, että
älykäs mies, joka olisi kyllin rikas, voisi esittää suurta osaa tässä
valtavan suuressa kaupungissa?»

»Varmasti!» vastasi Don Juan niin purevan ivallisesti kuin itse
paholainen.

Ja aivan kuin oikea Don Juan, runojen Don Juan de Marana, tuo sydämetön
mies, roisto, joka polkee kaikki jalkainsa alle, tuo lord Byronin
lauluissaan ylistämä epäilijöiden sankari, nunnien viettelijä ja
kunniallisten naisten kiusaaja, kuin tämä naamiaisvieras olisi saanut
sen miehen kirotun ja häijyn sielun, jonka puvun hän oli lainannut,
tuntematon jatkoi.

»Miehellä, jolla on aikaa ja rahoja, olisi siellä suuria asioita
suoritettavana; siellä on naisia, joita voisi vietellä, miehiä, joilta
voisi ostaa ja myydä; siellä voi perustaa varasliittoja, vieläpä
kokonaisia rykmenttejä. Sellaiseksi minä arvelisin teidän mainitsemanne
tehtävän.»

»Alhaista!» mutisi skotlantilainen.

»Miksi, rakas ystävä? Ei mikään ole alhaisempaa kuin typeryys, mutta
muuten, enkö puhu tätä Don Juanina?» Ja inhoittavasti nauraen hän
riisui naamarinsa.

Skotlantilainen peräytyi hätkähtäen.

»Andrea!» änkytti hän.

»Kas vain!» nauroi varakreivi, sillä hän se todellakin oli. »Tunnetteko
minut?»

»Luulenpa tuntevani», vastasi aatelismies rauhallisesti.

»No hyvä! Siinä tapauksessa riisukaa naamionne, te hyveiden mies,
tahdon tietää, kenelle olen esittänyt mielipiteeni.»

»Hyvä herra», sanoi skotlantilainen kylmästi, »ehkä saan,
suostumuksellanne tehdä sen vasta illallispöydässä».

»Minkätähden?»

»Olen lyönyt erään vedon», sanoi hän lyhyesti mennen tanssisaliin.

— Ihmeellistä! — ajatteli Andrea, — minusta tuo ääni tuntui tutulta.

»Aterialle, aterialle!» kuului kaikkialta.

Oli myöhäinen, useimmat vieraat olivat jo poistuneet, vain jonkun
verran yli kolmisenkymmenen hengen oli enää jäljellä.

Käytiin iloisesti pöytään, ja vieraat poistivat naamarinsa, paitsi
yhtä, joka oli puettu Maria Stuartin aikuiseksi skotlantilaiseksi
aatelismieheksi.

Hän ei istuutunut, vaan jäi seisomaan tuolinsa taakse.

»Pois naamari!» huusi muuan nainen.

»Ei vielä, teidän luvallanne, madame», vastasi hän.

»Aiotteko sitten syödä naamari silmillä?»

»En aio syödä.»

»No hyvä, mutta entä juoda?»

»En sitäkään.»

»Hyvä Jumala!» kuului joka taholta, »sepä surullista».

»Hyvät naiset!» sanoi skotlantilainen, »olen lyönyt vedon!»

»Kertokaa!»

»Olen lyönyt vedon, etten poista naamariani, ennenkuin olen kertonut
tälle iloiselle seuralle erään surullisen tarinan.»

»Sepä ikävää!» sanoi eräs hovipojaksi puettu, sievä nuori nainen
Vaudeville-teatterista.

»Se on rakkaustarina, madame.»

»Rakkaustarinako! Se muuttaa asian», huudahti pieni kreivitär
kalansuomuspuvussa. »Kaikki rakkaustarinat ovat huvittavia.»

»Mutta minun on surullinen, madame.»

»No hyvä, kertokaa se!»

»Ja se on lyhyt», lisäsi naamioitu mies.

»Kertokaa, kertokaa kaikin mokomin!» huudettiin joka puolelta.

»No, kuulkaa siis», aloitti hän. »On ihmisiä, jotka rakastavat vain
yhtä koko elämänsä ajan. Minä olen rakastanut erästä naista niin
syvästi ja hartaasti, etten edes kysynyt, kuka hän oli ja mistä hän oli
tullut.»

»Hän oli siis joku tuntematon?» huomautti hovipoika.

»Tapasin hänet itkemässä erään kirkon portailla. Muuan roisto, varas,
murhaaja, oli vietellyt hänet ja sitten hyljännyt.»

Skotlantilaisen ääni kajahti kovana, ankarana läpi huoneen, ja
varakreivi vapisi.

»Ja sitten tuo mies, jota hän halveksi, ja jonka luota hän oli paennut,
aikoi eräänä päivänä ottaa hänet minulta. Tuo lurjus tunkeutui
asuntooni ja aikoi ryöstää naisen, kun minä tulin...»

»Meillä ei kummallakaan ollut muuta asetta kuin tikari... tuo nainen
oli oleva voittajan palkinto... ja me taistelimme hänestä tikareilla
hänen maatessaan pyörtyneenä meidän lähellämme. Mitä tapahtuikaan
välillämme? Kuinka kauan tätä kauheaa taistelua kesti?... Sitä en
tiedä... Se mies voitti. Hän antoi viimeisen tikarinpiston, ja kaksi
tuntia myöhemmin minut löydettiin verilätäköstä. Haavoittajani oli
kadonnut vieden mukanaan naisen, jota koko sydämestäni rakastin.»

Naamioitu mies vaikeni hetkeksi ja katsoi tiukasti varakreiviin. Andrea
oli kalpea, ja hiki helmeili hänen otsallaan.

»Kolme kuukautta taistelin kuoleman kanssa», jatkoi naamioitu, »mutta
elämä ja nuoruus voittivat, ja kun voimat palasivat, päätin etsiä
rakastettuni ja hänen viettelijänsä...»

»Löysin hänet sitten kuolevana; tuo kurja lurjus oli uudelleen
hyljännyt hänet ja jättänyt hänet erääseen pahanpäiväiseen
pohjoisitalialaiseen hotelliin, ja siellä hän kuoli käsiini, antaen
anteeksi viettelijälleen...»

Naamioitu keskeytti taas kertomuksensa ja katsoi ympärilleen. Vieraat
olivat vaiti, ja nauru oli lakannut.

»Tuon miehen», jatkoi skotlantilainen, »tuon varkaan, salamurhaajan
olen tavannut täällä tänä iltana tunti sitten... ja vihdoinkin saan
tilaisuuden kostaa!... Olen tavannut hänet täällä, hän on parhaillaan
seurassamme.»

Hän nosti kätensä ja osoitti varakreiviä.

»Tuossa hän istuu!»

Andrea hypähti paikaltaan samalla kuin skotlantilainen irroitti
naamionsa.

»Kuvanveistäjä Armand!» kuului vieraiden joukosta.

»Andrea!» huusi hän jylisevällä äänellä, »Andrea, tunnetko minut?»

Vieraat istuivat kuin kivettyneinä tästä kamalasta odottamattomasta
tapauksesta; äkkiä ovi avautui, ja mustapukuinen mies astui huoneeseen.

Vanhan palvelijan tavoin, joka yllättää Don Juanin keskellä mässäystä,
tullessaan ilmoittamaan hänelle hänen isänsä kuoleman, meni tämä mies
suoraan Andrean luo vilkaisematta ympärillä oleviin vieraisiin ja sanoi:

»Herra varakreivi, teidän isänne, kenraali Felipone, joka kauan on
maannut heikkona sairaana, tuntee tänä iltana voimiensa olevan lopussa
ja toivoo saavansa nähdä teidät kuolinvuoteensa ääressä ja teidän
tuottavan hänelle sen lohdutuksen, joka ei ollut äidillenne suotu hänen
kuollessaan.»

Andrea nousi ja aikoi käyttää hyväkseen näin syntynyttä hämminkiä
poistuakseen; mutta samassa tuli mustapukuinen mies luoneeksi
silmäyksen Armandiin, joka lähestyi Andreaa pidättääkseen häntä, ja
huudahti: »Taivas varjelkoon, minun everstini ilmielävänä!»

Tuntia myöhemmin tapahtui toinen yhtä tärisyttävä näytelmä,
Saint-Honorén esikaupungissa. Ecuries d'Artois-kadun päässä oli suuri
hotelli, melkein autio ja asumaton.

Hotellin takana oli suuri, tuuheapuinen puisto ja pääsisäänkäytävän
edessä tumma, sammaloitunut pihamaa.

Tämän hotellin ensi kerroksessa, suuressa, empiretyyliin kalustetussa
salissa makasi tänä myöhäisenä iltahetkenä vanhus taistellen kuoleman
kanssa, yksin ja hyljättynä niinkuin koko pitkän elämänsä ajan. Toinen
vanhus, vielä terve ja voimakas, seisoi hänen vuoteensa ääressä,
päänalaisen kohdalla ja sekoitti juomaa sairaalle.

»Bastien», mutisi kuoleva heikolla äänellä, »minä kuolen... onko
kostosi nyt täydellinen? Sen sijaan, että olisit toimittanut minut
mestauslavalle, kuten olisit voinut tehdä, olet pitänyt parempana
seurata minua elävänä syytöksenä rikoksestani. Sinä rupesit
hovimestarikseni, halveksit minua ja nimitit minua herraksesi, ja joka
hetki on pirullisessa äänessäsi soiva iva raadellut mieltäni... Ah,
Bastien, Bastien! Eikö kostosi vielä ole täydellinen? Eikö minua ole
tarpeeksi rangaistu?»

»Ei vielä, herra», vastasi husaari Bastien, joka kolmekymmentä vuotta
oli piinannut murhaajaansa alituisesti toistamalla:

»Kurja, kunpa vain et olisi nainut everstini leskeä!»

»Mitä vielä tahdot, Bastien? Näethän, että kuolen, kuolen yksinäni.»

»Se on minun kostoni, Felipone», vastasi hovimestari synkästi. »Sinun
on kuoltava niinkuin uhrisikin, vaimosi... saamatta sanoa hyvästi
pojallesi.»

»Poikani!» sammalsi vanhus ja kooten viimeiset voimansa nousi
ryntäillen vuoteessa, »poikani!»

»Ah, hän on isänsä kaltainen. Hän on yhtä sydämetön ja itsekäs
kuin sinäkin... hän viettelee nuoria kunniallisia tyttöjä, pelaa
petollisesti ja käyttää salamurhaa kaksintaisteluissa; koko Pariisi
tietää, mikä loistava hienostuneen siveettömyyden perikuva hän on...
Mutta hän on sinun poikasi... ja sinä tuntisit suurta lohdutusta, jos
saisit panna kylmän kätesi hänen käteensä, eikö totta?»

»Poikani!» toisti kuoleva, isällinen hellyyden ilme kasvoillaan.

»No hyvä!» sanoi Bastien, »sinä et saa nähdä häntä... poikasi ei ole
täällä hotellissa... hän on tanssiaisissa, ja minä yksin tiedän, missä
hän on, mutta minä en mene häntä noutamaan».

»Bastien! Bastien!...» nyyhkytti Felipone. »Oletko niin leppymätön?»

»Kuule minua!» sanoi vanha husaari vakavasti, »sinä olet murhannut
everstini, hänen poikansa ja vaimonsa... onko se ollut liikaa kolmesta
ihmishengestä...»

Felipone huokasi syvään.

»Olen tappanut Armand de Kergazin», sanoi hän vaivaloisesti, »ja olen
antanut hänen leskensä kuolla surusta otettuani hänet vaimokseni; mutta
hänen poikaansa...»

»Konna!» karjaisi Bastien, »kiellätkö heittäneesi hänen poikaansa
mereen?»

»En, mutta hän ei ole kuollut.»

Bastien huudahti hämmästyksestä ja hurjasta riemusta.

»Eikö hän ole kuollut, eikö?»

»Ei», kuiskasi Felipone. »Muuan kalastaja pelasti hänet, vei
Englantiin, ja sitten lapsi kasvatettiin Ranskassa... Sain tietää sen
kahdeksan päivää sitten.»

»Mutta missä hän nyt on, ja kuinka sen tiedät?»

Sairaan ääni oli heikko, ja nyyhkytykset usein katkaisivat sen.
Kuolonkamppaus oli alkanut.

»Puhu, puhu!» kiirehti Bastien.

»Viimeksi, kun olin ajelulla», sammalsi Felipone vaivaloisesti, »täytyi
vaunujeni pysähtyä Chaussée d'Antinin päässä vastaantulevan ajurijonon
vuoksi, ja kun pistin pääni ulos ikkunasta katsellakseni ympärilleni,
näin erään herrasmiehen, joka käveli hitaasti ohitseni. Hän oli noin
kolmenkymmenen ikäinen ja tavattomasti Armand de Kergazin näköinen.»

»Ja sitten, sitten...?» kyseli Bastien henkeään pidätellen.

»Seurasin häntä... sain tietää, että hänen nimensä oli Armand, että
hän eli taiteilija ja ettei hän tiennyt syntyperästään. Hän muisti
vain yhden asian... sen, että joku kalastaja oli pelastanut hänet
hukkumasta.»

Bastien oikaisi itsensä koko pituudelleen kuolevan edessä.

»No niin, sinä kurja, jos tahdot nähdä poikasi viimeisen kerran ja
jos tahdot, etten minä päteviin todistuksiin nojaten pane vireille
oikeusjuttua, joka tahraisi sinun nimesi ja häpäisisi muistosi, niin
sitoudu tässä luopumaan siitä omaisuudesta, josta olet niin monta
vuotta hyötynyt ja jonka olet varastanut. Sinun on omakätisesti
kirjoitettava ja allekirjoitettava asiakirja, jossa tunnustat
varastaneesi tämän omaisuuden, ja että henkilö, jolta se on varastettu,
vielä on elossa, sillä minä löydän hänet, minun täytyy löytää hänet.»

»Se on tarpeetonta», vastasi vanhus, »minä saatan periä eversti de
Kergazin omaisuuden ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen poikansa
on kuollut. Hänen tarvitsee ainoastaan näyttäytyä saadakseen takaisin
kaikki oikeutensa.»

»Niin kyllä», sanoi Bastien, »mutta kuinka voidaan todistaa, että se on
hän?»

Kuoleva ojensi kätensä osoittaen pientä lipasta pöydällä.

»Kun omantunnon vaivat alkoivat minua ahdistaa, kirjoitin selonteon
rikoksestani ja liitin siihen tuota lasta koskevat paperit.»

Bastien otti lippaan ja vei sen vanhukselle, joka avasi sen vapisevin
käsin. Hän otti sieltä kimpun papereita ja silmäili niitä nopeasti.

»Hyvä!» sanoi Bastien, »minä kyllä löydän lapsen». Sitten hän lisäsi
värähtelevällä äänellä:

»Minä annan sinulle anteeksi... saat nähdä poikasi viimeisen kerran.»

Ja vanha husaari poistui huoneesta, jossa kuoleva pian oli vetävä
viimeisen henkäyksensä. Hän nousi vaunuihin, jotka olivat lähtövalmiina
pihalla, ja huusi kuskille:

»Anna mennä Barrière Pigallelle, minkä valjaat ja ohjakset kestävät!»

Vanhus, joka nyt oli jäänyt yksin, oli yhden ainoan ajatuksen
elähdyttämänä: saada tavata poikansa. Hän iskeytyi viimeisin voimin
kiinni elämään, taistellen sitkeästi kuolemaa vastaan, ja odotti nyt
vain Bastienia palaavaksi. Tunnin kuluttua aukeni ovi, ja aivan kuin
viimeisenä, hirmuisena Jumalan rangaistuksena näyttäytyi hänen poikansa
naamiaispuvussa tässä huoneessa, missä kuolema jo vaani saalistaan.

»Oi, tämä on liikaa!» voihki Felipone tuntien tämän näyn jouduttavan
hänen loppuaan.

Hän teki äkillisen liikkeen, käänsi kasvonsa seinään päin ja heitti
henkensä, ennenkuin poika ehti hänen vuoteensa luo.

Andrea tarttui hänen käteensä, kohotti sitä, mutta se putosi veltosti
takaisin valkoiselle peitolle. Hän tunnusteli isänsä sydäntä, mutta se
oli lakannut sykkimästä.

»Hän on kuollut!» sanoi Andrea kylmästi, kyyneltä vuodattamatta. »Ikävä
vain, ettei päärin-arvo ole perinnöllinen...»

Ne olivat muistosanat kreiville.

Mutta samassa kuului jyrisevä ääni ovelta. Andrea käännähti ja peräytyi
hätkähtäen.

Kaksi miestä astui huoneeseen. Toinen oli Bastien, toinen kuvanveistäjä
Armand.

»Päärin-arvo ei ole enää perinnöllinen», sanoi Bastien, »mutta vankila
odottaa sinunlaisiasi päärinpoikia!»

Ja tämä mies, joka kolmenkymmenen vuoden aikana oli nöyrästi kumartanut
Andrealle, ojensihe nyt täyteen mittaansa ja osoitti ovelle päin, missä
Armand seisoi.

»Varakreivi Andrea!» sanoi hän, »teidän isänne oli murhannut äitinne
ensimäisen miehen ja sitten heittänyt teidän vanhemman veljenne mereen.
Tämä veli ei ole kuollut», jatkoi hän, »vaan hän seisoo tuolla».

Andrea oli kuin salaman iskemä.

»Viimeisellä hetkellään», jatkoi Bastien, »teidän isänne katui tekoansa
ja antoi veljellenne takaisin varastamansa omaisuuden, joka oli
aiottu teille. Te olette nyt kreivi Armand de Kergazin talossa ettekä
omassanne... Menkää!...»

Andrea tuijotti Armandiin ja peräytyi kauhistuneena, mutta Armand meni
hänen luoksensa, tarttui kiivaasti hänen käteensä ja vei hänet ikkunan
luo, josta näkyi koko Pariisi, aivan niinkuin parvekkeelta, jolla
veljekset tunti sitten olivat kohdanneet toisensa. Armand avasi ikkunan
ja ojensi kätensä:

»Katso!» sanoi hän, »tuolla on Pariisi, missä sinä pohjattomilla
rikkauksillasi aioit palvella pahan asiaa ja minä hyvän. Mene, muutoin
voisin kenties unohtaa, että meillä on ollut sama äiti, kun ajattelen
rikoksiasi ja sitä naista, jonka olet murhannut... Mene!»

Armand puhui kuin herra, ja ehkä ensi kerran eläissään tunsi Andrea
itsensä voitetuksi ja totteli vapisten. Hän poistui hitaasti kuin
haavoitettu tiikeri, joka haavoitettunakin vielä karjuu, loi
kynnykseltä silmäyksen Pariisin yli, joka rusotti nousevan päivän ensi
hohteessa, ja huusi Armandille:

»Nyt on tullut meidän vuoromme, hyveellinen herra veljeni! Katsokaamme,
kumpi meistä voittaa, ihmisystävä vai roisto, taivas vai helvetti!...
Pariisista on tuleva taistelutanner!»

Ja pää pystyssä, pirullinen hymy huulillaan hän lähti tästä talosta,
joka ei enää ollut hänen, ja jossa hänen isänsä vastikään oli vetänyt
viimeisen henkäyksensä.






SALAPERÄINEN PERINTÖ




I

SIR WILLIAMS


Joulukuu levitti kylmät, harmaat siipensä Seine-virran molemmin puolin
sijaitsevan maailmankaupungin yli. Jäätävä sade vihmoi sumun läpi, joka
peitti kaupungin ja kostutti katukivet. Oli yö; kylmä, kolkko talviyö.
Jalankulkijat kiiruhtivat kotiinsa kuin haamut, jotka myöhästyneinä
kiiruhtavat aamun sarastaessa ihmisten ilmoilta takaisin hautoihinsa.
Himmeät kaasulyhdyt valaisivat niukasti synkkiä katuja, ja ilman halki
kumahtelivat kolkot kirkonkellot, ilmaisten sydänyön hetken tulleen.

Pariisi näytti autiolta ja hyljätyltä, yksin kauppahallitkin, nuo
kaiken elämän ja liikkeen suuret keskukset, olivat muutamaksi
hetkeksi vaienneet uneen puutarhurien raskaita vaunuja odotellessaan.
Joen molemmin puolin vallitsi sellainen kuolonhiljaisuus, että
saattoi jo kaukaa kuulla poliisin tahdikkaat, tasaiset askelet ja
koiranhaukunnan vanhasta Maraisista. Saint-Paulin rantakadulla, lähellä
Célestin-kasarmia, käveli muuan mies kääriytyneenä päällystakkiinsa
edes takaisin välittämättä sateesta ja kylmästä. Hän kulki syviin
ajatuksiin vaipuneena, pysähteli ja katseli vuoroin jokea, joka kohisi
kiviäyräittensä välissä, vuoroin rantakadun varrella sijaitsevia
vanhoja taloja, jotka olivat muistomerkkejä Kaarlo VI:n ja Ludvig XI:n
ajoilta. Sitten hänen katseensa pysähtyi Notre Damen kirkkoon, joka
tummana varjokuvana kohosi torneineen sumun läpi taivasta kohti. Mutta
hän jatkoi kävelyään, kunnes tuli Damiette-sillalle, jonka yli hän
meni kiireesti. Tultuaan Saint-Louis-saaren rantalaiturille hän katsoi
tarkkaavasti ympärilleen.

Lambert-hotellin takana, eräässä kuusikerroksisessa talossa
Saint-Louis-kadulla loisti valoa ullakonikkunasta. Talo oli mitättömän
näköinen ja näytti kaikesta päättäen käsityöläisten tahi rauhallisten
pikkuporvarien asunnolta, jossa ei tavallisesti valvota myöhään yöllä.
Valo oli muuten asetettu ikkunalaudalle ja oli silminnähtävästi
merkkituli, sillä yöllinen vaeltaja katseli sitä hetkisen ja virkahti:

»Sepä hyvä, Colar on kotona! Hän odottaa minua.»

Hän asetti kaksi sormea huulilleen ja vihelsi, kuten murtovarkailla on
tapana tehdä öisin. Silmänräpäyksessä sammui tuli, jolloin oli mahdoton
eroittaa äsken vielä valaistua ikkunaa muista räystäänalaisista
ikkunoista. Kymmenen minuutin kuluttua kuului taas samanlainen
vihellys, mutta heikommin, ihan hotelli Lambertin takaa, ja kohta
senjälkeen kuului raskaita, tasaisia askeleita, jotka lähenemistään
lähenivät. Sitten ilmestyi ihmisolento noin sadan askeleen päähän
tuntemattomasta, ja toistamiseen kuului sama salaperäinen vihellys.

»Colar!» sanoi viittaan pukeutunut mies ja meni tulijaa vastaan.

»Tässä olen, sir!» vastasi toinen hiljaa.

»Sepä hyvä, Colar, sinä olet säntillinen.»

»Tietysti, sir, muttei mitään nimiä, jos saan pyytää. Vainukoirilla
on hyvät korvat ja erinomainen muisti, ja ystävänne Colar on ollut
vankilassa, jossa hänelle on varattuna valmis vierashuone mahdollisen
paluun varalta.»

»Olet oikeassa; mutta olemmehan yksin, ja rantakadut ovat autiot.»

»Mahdollista kyllä, mutta jos te, sir, tahdotte puhua kanssani, on
paras laskeutua alas noita pieniä portaita aivan joen partaalle. Siellä
voimme istua sillan alla ja puhua englanniksi — ihanaa kieltä, jota
tuskin yksikään poliisikonstaapeli ymmärtää.»

»Olkoon menneeksi!» vastasi tuntematon ja seurasi Colaria portaita alas.

He istahtivat isolle kivelle, sillan alle, ja Colar aloitti:

»Täällä on hyvä istua, eikä meidän tarvitse huolia sateesta. On
kylmänlainen ilma, mutta vähät siitä, kun on hommista puhe... Ja
pianhan asiat muuten lienevät puhututkin, luulisin.»

»Mahdollista kyllä!» vastasi toinen.

»Milloin palasitte Lontoosta, sir?»

»Tänä iltana kello kahdeksan, ja, kuten näet, en ole tuhlannut aikaa.
Olen ollut säntillinen.»

»Siitä tunnen vanhan kapteenini», mutisi Colar kunnioittavasti.

»Kerrohan, mitä olet tehnyt näinä kolmena viikkona?»

»Olen koonnut sopivan joukon.»

»Hyvä on.»

»Mutta nähkääs», mutisi hän, »pariisilaiset eivät ole läheskään niin
taitavia meidän ammatissamme kuin englantilaiset, ja vaikka olen
valinnut parasta väkeä, tarvitsemme monta kuukautta noiden poikasten
harjoittamiseen. Muuten lienee parasta, sir, että itse arvostelette
heitä.»

»Milloin?»

»Vaikka heti, jos haluatte.»

»Oletko sopinut kohtauksesta heidän kanssansa?»

»Olen kyllä, ja mikä vielä parempi, voin viedä heidät erääseen
paikkaan, missä saatatte nähdä heidän tulevan sisään toisen toisensa
jälkeen heidän näkemättä teitä.»

»Menkäämme sinne», sanoi mies, jota Colar vuoroin puhutteli
kapteeniksi, vuoroin antoi hänelle ylhäisen _sir_-nimityksen.

»Mutta entä, jos emme sovikaan ehdoista?» sanoi Colar epäröiden.
»Olen kohta viisikymmenvuotias ja minun täytyy jo ajatella hiukan
vanhuudenpäiviäkin.»

»Se on totta, mutta emmeköhän niistä sovi. Sano vain suoraan, paljonko
tahdot.»

»Ajattelin», sanoi Colar, »kahtakymmentäviittätuhatta vuodessa ja
kymmentä prosenttia kustakin yrityksestä».

»Olkoon menneeksi kaksikymmentä viisituhatta.»

»Mutta entä väkeni?»

»Ah, sinun ansiosi tunnen», sanoi kapteeni, »mutta minunkin täytyy nähdä
väkesi työssä voidakseni sitä arvostella.»

»Se on totta», vastasi Colar, tuntien tämän huomautuksen paikalleen
osuneeksi.

»No niin, lähdetään sitten, ja kun olen nähnyt heidät, puhumme
tarkemmin. Montako heitä on?»

»Kymmenen. Riittääkö?»

»Kyllä toistaiseksi; sittenpähän nähdään, tarvitaanko enemmän.»

Colar ja kapteeni nousivat jälleen rantakadulle, mistä jatkoivat
matkaansa Saint-Louis-saaren ja keskikaupungin väliselle sillalle.
Sitten he kääntyivät Notre-Dame-kirkon taakse ja menivät Seine-virran
toisen haaran yli, kunnes tulivat Quartier Latinin syrjäisille
perukoille. Colar vei kapteenin pitkin mutkaisia sokkelokatuja ja
pysähtyi vasta Serpente-kadun alkupäässä.

»Tässä se on, kapteeni», sanoi hän.

Kapteeni kohotti päätään ja näki edessään vanhan, kaksikerroksisen
talon, jonka ikkunat olivat suljetut niin tarkoin, ettei ainoakaan
valonsäde päässyt tunkeutumaan ulos. Colar pisti avaimen lukkoon, avasi
oven, ja astui kapteenin seuraamana aluksi pimeään, ahtaaseen käytävään.

»Tässä on vekselinvälittäjän toimisto», kuiskasi hän hymähtäen
ja lukitsi varovasti oven jälkeensä. Hän raapaisi tulta, sytytti
umpilyhdyn ja valaisi sillä huonetta. Käytävän päässä kapteeni huomasi
kuluneiden portaiden alimmat astuimet, joiden syrjässä oli nuora
käsipuun asemesta.

He nousivat portaita ensi kerrokseen. Siellä Colar avasi oven ja sanoi
kapteenille:

»Tältä paikalta voitte nähdä tulematta itse nähdyksi ja voitte
arvostella miesteni kelvollisuutta, kuten sanotaan.»

Colar jätti sitten kapteenin yksin pimeyteen ja hävisi lyhtyineen
viereiseen huoneeseen.

Kapteeni huomasi heti valojuovan tunkeutuvan olinpaikkaansa, ja keksi
seinään poratun reiän. Siitä hän saattoikin nähdä ja kuulla kaikki,
mitä tapahtui viereisessä huoneessa kenenkään aavistamatta hänen
läsnäoloaan.

Hän alkoi nyt katsella reiästä ja tarkastaa huonekaluja; ne näyttivät
olevan jonkun porvarin, jolla on kaksi, kolme tuhatta frangia vuotuisia
tuloja. Siellä oli mahonkisohva samettipäällyksineen, punaiset
kirjosilkkiverhot, uunilla vanhanaikainen heilurikello, ja sen
kummallakin puolella kukkamaljakko lasikuvun alla sekä konsolipeili;
lattia oli huolellisesti kiilloitettu.

»Täällä», sanoi Colar tullessaan takaisin, »asuu minun lähin
apumieheni, jota koko korttelissa luullaan hyvinvoivaksi
koroillaan-eläjäksi, joka on jättänyt liike-elämän ja viettää nyt
vapaata tunturikyyhkysen elämää yhdessä vaimonsa kanssa».

»Ah! Onko hän nainut?» kysyi kapteeni.

»Tavallaan kyllä.»

»Entä hänen vaimonsa?»

»Madame Coquelet», sanoi Colar vakavasti, »on sangen kyvykäs nainen;
hän näyttelee mielensä mukaan vuoroin hyväntekeväisyys-naista,
saint-germainilaista kreivitärtä, vuoroin puolalaista ruhtinatarta.
Serpente-kadulla häntä pidetään hurskauden ja aviollisen kunnon
esikuvana.»

»Sepä mainiota! Missä tämä Coquelet on?»

»Te saatte nähdä hänet», vastasi Colar koputtaen kepillään kolmesti
kattoon.

Samassa kuului liikettä yläkerroksesta, sitten askeleita portaista
ja eräs mies ilmestyi huoneeseen kynttilä kädessä. Hän oli noin
viisikymmenvuotias, laiha, paljaspäinen, matalaotsainen, ja silmät
kiiluivat syvällä kulmain alla. Hänellä oli yllään vanha aamunuttu
viheriäisine rinnusliepeineen ja kangastohvelit jalassa.

Ensi silmäykseltä herra Coquelet näytti vanhalta maustekauppiaalta,
joka vanhoilla päivillään mielellään nautti pöydän iloista. Hänen
huulillaan väikkyi lempeä, luottava hymyily, mutta kapteenin
tottunut silmä huomasi heti, että tämän hyvänsuopaisuuden alla piili
häikäilemätön, päättävä luonne hurjine vaistoineen. Hän oli kuin mikä
Herkules, jolla paljaspäisyydestään huolimatta oli karvainen rinta ja
käsivarret ja jonka laihuuden täysin korvasivat tavattoman jäntevät
lihakset.

Nuo kaksi miestä muistuttivat sangen vähän toisiaan. Colar oli kolmen-
ja neljänkymmenen välillä oleva mies, pitkä ja laiha, mustapartainen ja
muistutti aliupseeria. Erään naisluokan mielestä oli Colar epäilemättä
miehisen kauneuden ihanne.

Colar oli ollut sotilas, ja huolimatta uudesta ammatistaan hän oli
säilyttänyt sotilaallisen ryhtinsä, vaikka tuo ammatti oli jonkun
verran salaperäinen ja kaikkea muuta kuin uudenaikaisen yhteiskunnan
lakien mukainen.

Kapteeni oli sitävastoin nuori, tuskin kahdeksaakolmatta täyttänyt,
vaalea ja parraton. Hän oli keskikokoinen, hoikka ja heikkorakenteinen;
ainoastaan hänen mustat, säihkyvät silmänsä ilmaisivat miehekkyyttä.
Lontoossa, josta hän oli tullut ja jossa hänellä oli salaperäinen ja
kammottava maine, hän oli tunnettu kapteeni Williamsin nimellä; mutta
se oli tuskin hänen oikea nimensä.

Mestari Coquelet tervehti kapteenia ja katsahti kysyvästi Colariin.

»Tässä on päällikkömme», ilmoitti entinen sotilas lyhyesti.

Coquelet katsoi kapteeniin kunnioittavasti ja mutisi:

»Nuori...»

»Lontoossa», kuiskasi Colar hänen korvaansa, »ei sitä koskaan huomattu.
Hän on toimeensa pystyvä mies.»

Sitten hän lisäsi:

»Meidän väkemme tulee tänne muutaman minuutin kuluttua; olen sopinut
heidän kanssaan kohtauksesta yhden ja kahden välillä aamupuolella,
ja nyt kuulen kellon lyövän yksi. Sinun on otettava heidät vastaan,
Coquelet.»

»Entä te, herra luutnantti?» kysyi vale-maustekauppias.

»Minä puhelen kapteenin kanssa ja näytän hänelle joukkomme reiästä
samalla kun selostan hänelle itsekunkin elämäkerran. Se on
yksinkertaisin menettelytapa.»

»Hyvä», sanoi Coquelet, »kyllä ymmärrän».

Samassa kolkutettiin ulko-oveen lyhyesti ja päättävästi.

»Siellä on numero yksi», sanoi Coquelet. Ja hän meni alas kynttilä
kädessä. Colar ja kapteeni sulkeutuivat pieneen, herra Coqueletin
salongin viereiseen huoneeseen ja sammuttivat lyhtynsä.

Kahden minuutin kuluttua tuli maustekauppias takaisin pienen, hennon
miehen seuraamana, jolla oli kihara tukka ja hieno puku, jollaisia
tapaa Boulevard des Italiensilla.

»Tuo tuolla», kuiskasi Colar, kapteeni Williamsin tirkistellessä
reiästä, »on ylimys, nuori mies hyvästä perheestä. Hän olisi varmasti
saanut paikan jossakin hallitusvirastossa tai diplomaattikunnassa,
ellei hän sattumalta olisi joutunut pieniin rettelöihin poliisin
kanssa, joka toimitti hänet Rochefortiin. Hänen todellinen nimensä on
ritari d'Ornit, mutta hän on ollut siksi viisas, että on ottanut uuden
nimen; ja Breda-kadun naiset, jotka jumaloivat häntä, nimittävät häntä
Bistoquetiksi.

»Bistoquet on älykäs poika ja osaa monia pikkukepposia. Ei kukaan
tunne paremmin kuin hän uhkapelin juonia, ja tarvittaessa hän tarttuu
veitseenkin. Hän pystyy avaamaan varmuuslukon oljenkorrella ja on niin
hoikka, että pääsee pujahtamaan neulansilmän läpi.»

»Hyvä on!» sanoi kapteeni välinpitämättömästi. »Saadaanpa nähdä.»

Ritari Bistoquetin jälkeen tuli ensin punapartainen, roteva pukari ja
sitten pieni, kuiva ja laiha, mutta jäntevä mies, jolla oli vihreät,
loistavat kissansilmät.

»Tuossa näette Oresteen ja Pyladeen», sanoi Colar. »Mourax ja
Nicolo ovat olleet ystäviä kaksikymmentä vuotta; kymmenen vuotta he
viettivät yhdessä kaleereilla Toulonissa ja vankeudesta päästyään
tekivät kumppanusliiton. Sunnuntaina Mourax esiintyy Herkuleksena
esikaupungeissa ja Nicolo Pierrotina tai pajatsona. Joutohetkinään he
ovat teidän käytettävässänne, sir.»

»Pidän enemmän noista kahdesta», sanoi kapteeni lyhyesti.

Noiden kahden ulkoilmataiteilijan jälkeen tuli pitkä, nuori,
punatukkainen mies sinisessä puserossa. Hänen kätensä olivat mustat
kuin sepällä.

»Hän on seurueemme seppä», selitti Colar.

»Hyvä!» sanoi Williams.

Sitten ilmestyi lihavahko, paljaspäinen herra, kiireestä kantapäähän
mustiin puettu; hänellä oli valkoinen kaulahuivi ja siniset silmälasit.
Kainalossaan hän kantoi nahkasalkkua, ja punaisesta nenästä päättäen
hän oli harras pullon ystävä.

»Tuo», kuiskasi Colar kapteenin korvaan, »on virkaheitto asianajaja,
jonka oikullinen kohtalo on pakottanut vaihtamaan opintonsa
viheliäiseen liiketoimistoon aution, syrjäisen Mondétour-kadun
varrella. Herra Nivardetilla on kaunis käsiala ja hän väärentää perin
taitavasti millaisen paperin tahansa.»

»Sittenpähän näemme», virkkoi Williams kuivasti.

Notarin jälkeen tuli vuorostaan esille Colarin neljä viimeistä
rekryyttiä. Mutta heidän merkityksettömät täyte-osansa tässä
näytelmässä, johon lukija kohta saa tutustua, eivät kaipaa tarkempaa
selostusta.

Kun tarkastus oli loppuun suoritettu, kääntyi Colar kapteenin puoleen.

»Ettekö halua näyttäytyä väellemme, sir?» kysyi Colar.

»En», vastasi Williams.

»Ettekö?» sanoi Colar hämmästyneenä. »Ettekö olekaan tyytyväinen
heihin?»

»Olen ja en; mutta joka tapauksessa tahdon pysyä tuntemattomana enkä
halua olla missään suoranaisissa tekemisissä seurueen kanssa, paitsi
sinun välitykselläsi.»

»Kuten suvaitsette.»

»Huomenna palaamme asiaan», lisäsi Williams. »Silloin saamme nähdä,
mihin voimme uljasta väkeäsi käyttää.»

Hän puhui hiljaisella äänellä ja astui varpaisillaan lymypaikastaan
raollaan olevalle ovelle.

»Huomenna siis, samassa paikassa ja samaan aikaan kuin tänäänkin.
Hyvästi.»

Hän katosi pimeään porraskäytävään, ja sieltä kadulle, jättäen
Colarin miestensä seuraan. Serpente-kadulta Williams meni
Saint-André-des-Arts-kadulle ja jatkoi sitten matkaansa keskikaupungin
läpi Seinen yli Châtelet-torille.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyivät upean hevosparin vetämät vaunut
Saint-Denis-kadulle ja kuski huusi: »varokaa!» kapteenille, joka
uteliaana oli lähestynyt vaunuja. Ne ajoivat nyt kapteenin ohi aivan
läheltä erästä kaasulyhtyä, ja Williams juoksi syrjään, luoden
silmäyksen vaunuja kohti, joiden ikkunat olivat auki, ja häneltä pääsi
kummastunut huudahdus:

»Armand!»

Mutta hevoset juoksivat kiivasta laukkaa, ja mies, jota Williams oli
nimittänyt Armandiksi, ei mitenkään saattanut huomata kulkijaa eikä
kuulla hänen hämmästynyttä huudahdustaan.

Kapteeni Williams seisoi hetkisen liikkumatta ja katseli vaunuja, jotka
vierivät alas katua rantaa kohti; sitten hän pani käsivartensa ristiin
mutisten vihaa ilmaisevalla äänellä:

»Kas niin! Vihdoinkin taas tapasimme toisemme, rakas veljeni! Sinä
typerä hyveen apostoli, ja minä, paheen henki, personoitu pahuus. Sinä
tietysti olet matkalla auttamaan jotakuta raukkaa minulta anastamallasi
kullalla. No hyvä, nyt on minun vuoroni, _minä janoan kultaa_ ja
kostoa!»

Seuraavana päivänä ilmestyi kapteeni Williams määrättyyn aikaan
kohtauspaikalle sillan alle, missä Colarin tuli häntä odottaa. Hän
vihelsi, ja Colar nousi ja meni häntä vastaan.

»Kapteeni!» kuiskasi hän, »luulenpa olevani hyvän yrityksen jäljillä».

Ja heidän mennessään sillan alle, hän lisäsi:

»Siitä tulee kahdentoista miljoonan juttu!»




II

KERMOR


Kaksi päivää Lontoon taskuvarkaiden entisen päällikön, kapteeni
Williamsin, ja hänen apulaisensa Colarin tapaamisen jälkeen pysähtyivät
eräät herrasvaunut Maraisin kaupunginosassa vanhan hotellin edustalla
Culture-Sainte-Catherine-kadulla. Oli vihmasade, ja kadut olivat
autioina.

Hotelli näytti hyvin vanhalta; sitä oli viimeksi korjattu Henrik
IV:n hallitusaikana, Maraisin loistokaudella. Pääkäytävän sulki
kadunpuolelta suuri tammiportti kaksinkertaisine, raskaasti
raudoitettuine ovineen. Sen yläpuolella oli neliosainen, kahden
sfinksin kannattama vaakunakilpi.

Kilpi oli niin kulunut, ettei sen kuvioita enää voinut eroittaa, mutta
sen alla oli ajanhampaalta säilynyt piirtokirjoitus, joka ilmaisi tämän
hotellin rakennetun Kaarle VIII:n hallitessa, korjatun vuosina 1530 ja
1608 ja olevan bretagnelaisen aatelissuvun Kergaz de Kergarezin oman.
Tämä suku oli tullut Ranskan hoviin silloin, kuin Bretagnen herttuatar
Anna tuli kuningattareksi.

Kun palvelija oli soittanut porttikelloa ja kaksoisovet oli avattu,
ajoivat vaunut pihalle. Niistä astui pihalle noin kolmenkymmenen viiden
ikäinen mies.

Samalla näkyi valoa portaista, ja sieltä ilmestyi vanhus
vastaanottamaan nuorta tulijaa.

Miehen valkoisesta tukasta ja parrasta päättäen olisi ensi näkemältä
saattanut todella luulla häntä vanhukseksi; mutta hänen reipas ja
tasainen käyntinsä todisti, että hänellä vielä oli miehuusiän voima
ja tarmo jäljellä. Hän saattoi olla puolivälissä seitsemättäkymmentä,
mutta hän oli varmaankin silti voimakkaampi kuin moni
viisikymmenvuotias. Hän kiiruhti tulijaa vastaan ja sanoi reippaasti:

»Aloin jo käydä levottomaksi, herra. Ette juuri milloinkaan tule näin
myöhään kotiin.»

»Bastien parkani», vastasi Armand de Kergaz, sillä se oli hän, »kun
tahtoo suorittaa sellaisen tehtävän, johon minä olen ryhtynyt, ei aika
ole muuta kuin liikkuva rahasumma, jota saa mielinmäärin hyväkseen
käyttää».

Nuori mies otti Bastienia käsipuolesta ja meni taloon.

Armand oli asunut Culture-Sainte-Catherine-kadulla aina siitä
saakka, kun hän oli saanut suunnattoman perintönsä. Tämän syrjäisen
kaupunginosan yksinäisyys miellytti häntä, ja siellä hän saattoi
samalla olla lähellä sitä köyhää työväestöä, jonka keskuudessa hän
harjoitti hyväntekeväisyyttään ja jakeli almujaan.

Bastien vei hänet hänen työhuoneeseensa.

»Herra», sanoi hän, »ehdotan, että nyt menisitte levolle».

»En vielä, rakas Bastien, minun täytyy ensin kirjoittaa muutamia
kirjeitä», vastasi Armand istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; »työ
ennen kaikkea».

»Herra, herra», mutisi vanhus isällisesti, »te teette itsestänne lopun
tällä tavoin».

»Jumala on hyvä», vastasi Armand, »ja minä palvelen häntä. Hän on kauan
säilyttävä minut terveenä ja vahvana.»

Samassa kolkutettiin hiljaa ovelle.

»Sisään!» sanoi nuori mies ihmeissään tästä harvinaisen myöhäisestä
käynnistä.

Tuntematon mies, joka näytti kaupunginlähetiltä, astui sisään erään
palvelijan seuraamana.

»Kreivi de Kergaz?» kysyi hän.

»Minä olen», vastasi Armand.

Kaupunginlähetti kumarsi kömpelösti ja ojensi Armandille kirjeen, jonka
tämä heti avasi. Hän ei tuntenut käsialaa; sentähden hän vilkaisi heti
allekirjoitusta ja luki nimen Kermor.

Mutta tämä nimi oli hänelle aivan yhtä tuntematon kuin käsialakin.

— Kunhan luen kirjeen, — ajatteli hän itsekseen, ja hän luki:

»Herra Kreivi!

Teillä on suuri ja jalo sydän. Te uhraatte suunnattoman omaisuutenne
tehdäksenne hyvää. Eräs mies, jota omantunnontuskat kalvavat ja joka
tuntee kuoleman lähestyvän, kääntyy puoleenne. Lääkäri on ilmoittanut,
että minulla on enää kuusi tuntia elon aikaa; kiiruhtakaa luokseni,
minulla on teille uskottavana pyhä tehtävä. Te yksin voitte suorittaa
sen.»

Armand katsoi hämmästyneenä kaupunginlähettiin ja kysyi:

»Mikä teidän nimenne on?»

»Colar», vastasi hän, »asun Kermorin hotellissa, ja portinvartija antoi
tehtäväkseni tuoda teille tämän kirjeen».

Ja Colar tekeytyi typerän näköiseksi, mikä sopi mainiosti Williamsin
alipäällikölle.

»Missä se henkilö asuu, joka lähetti teidät minun luokseni?»

»Saint-Louis-en-l'Ile-kadulla», vastasi Colar.

»Hevoset on heti valjastettava», käski Armand. Kaksikymmentä minuuttia
myöhemmin ajoivat kreivi de Kergazin vaunut erään vanhan hotellin
portista sisään; hotelli näytti olevan rakennettu Ludvig XIV:n
hallituksen ensi vuosina. Se oli synkän ja kolkon näköinen ja tuntui
asumattomalta; ruoho rehoitti vapaasti pihakivien välissä, ja nousevan
päivän kalpeassa valossa Armand näki, että ensimmäisen ja toisen
kerroksen ikkunaluukut olivat niin tiiviisti suljetut, ettei niiden
raoista näkynyt ainoatakaan valonsädettä. Vanha palvelija ilman liveriä
yhtä ränstyneessä asussa kuin koko talokin oli avannut portin ja sanoi
Armandille:

»Pyydän kreiviä olemaan hyvä ja seuraamaan minua.»

»Menkäämme!» sanoi Armand.

Palvelija otti kynttilän ja vei vieraan vanhaa, lahoa porraskäytävää
pitkin eteissuojaan, yhtä pimeään ja surulliseen kuin itse rakennuskin
ja sitten usean salin läpi, joiden seinäverhot ja jäykkiin jonoihin
asetetut vanhanaikuiset huonekalut olivat ajan haalistuttamat; lopuksi
hän pysähtyi oviverhon luo, jonka takaa näkyi valoa. Armand astui nyt
rokokotyyliseen makuuhuoneeseen. Keskellä lattiaa oli kullatuilla
pilareilla varustettu sänky ja sen yllä vuodetaivas, josta riippui
kukikas silkkiverho. Vuoteessa makasi pieni, vanha mies, laiha ja
kuivettunut; hänen otsansa oli keltainen, ja silmissä paloi outo tuli.

Hän tervehti Armandia kädenliikkeellä ja osoitti tuolia vuoteen
päänalaisen kohdalla. Sitten hän antoi merkin palvelijalle, joka
poistui sulkien oven jälkeensä.

Armand katseli ihmetellen vanhusta, ja tuntui ihmeelliseltä, että mies,
jonka silmissä oli sellainen loiste, saattoi olla kuolemaisillaan.

»Hyvä herra», sanoi vanhus, joka arvasi Armandin ajatukset, »en näytä
kuolevalta. Lääkärini, joka on sangen nerokas mies, on sanonut minulle,
että huomenaamulla kahdeksan aikaan katkeaa verisuoni rinnassani, ja
kymmenen tienoissa en enää ole elävien joukossa.»

»Hyvä herra», sanoi Armand, »lääkäri voi erehtyä».

»Voi! Minun lääkärini ei erehdy», sanoi vanhus. »Mutta älkäämme puhuko
siitä.»

Armand katsoi tutkivasti sairaaseen.

»Hyvä herra», jatkoi sairas, »olen parooni Kermor de Kermarouët,
viimeinen sukuani, ja kuolen maailman tietämättä minusta mitään.
Mutta minulla on salainen aavistus, että jossakin on olento, mies tai
nainen, joka on minun lapseni. Minulla ei ole vanhempia eikä ystäviä,
jotka minua surisivat, sillä kahteenkymmeneen vuoteen en ole astunut
tämän talon kynnyksen yli. Nyt viimeisinä hetkinäni ajattelen surren,
että ellei minulla olisi vanhaa palvelijaani, jonka vastikään näitte,
ja joka viisitoista vuotta on ollut ainoana seuranani, niin ei olisi
ketään silmiäni sulkemassa, kun vaivun ikuiseen uneen, ja suuri
omaisuuteni joutuisi valtiolle. Sillä tietäkää, hyvä herra», sanoi
vanhus ja keskeytti hetkeksi hengähtääkseen, sillä hän sai alinomaa
kuivia ja käheitä yskänpuuskia, »minulla on suunnaton omaisuus, ja
tämän omaisuuteni alkuperä on yhtä tavaton kuin Jumalan harteilleni
sälyttämä vitsaus on hirveä.»

Armand kuunteli häntä yhä hämmästyneempänä.

»Minä näytän vanhukselta», jatkoi herra de Kermarouët, »ja kuitenkin
olen tuskin viittäkymmentä kolmea täyttänyt.

»Vuonna 1824 olin aliluutnantti husaarirykmentissä, eikä minulla,
köyhällä bretagnelaisella aatelismiehellä, ollut muuta omaisuutta kuin
miekkani. Espanjan sota alkoi, ja minun rykmenttini, kahdestoista
husaarirykmentti, sijoitettiin Barcelonaan.

»Olin ollut Pariisissa kuuden kuukauden lomalla ja olin nyt kahden muun
upseerin kanssa, joiden loma niinikään oli loppunut, matkalla takaisin
rykmenttiini. Ratsastimme lyhyin päivämarssein ja yövyimme milloin
pieneen kaupunkiin, milloin kauppalaan tai maalaiskylään, joskus
johonkin syrjäiseen ravintolaankin.

»Noin kolmenkymmenenkahden kilometrin päässä Toulousista yllätti pimeä
meidät pienen, kurjan ravintolan kohdalla, autiossa, yksinäisessä
seudussa. Ei ainoatakaan taloa ollut näkyvissä, ja edessämme oli
lumihuippuinen vuoristo, takanamme viljelemättömät tasangot. Ei ollut
ajattelemistakaan matkan jatkamista enää sinä päivänä.

»Päätimme jäädä yöksi ravintolaan, jolla ei ollut muuta nimikilpeä kuin
palmunlehvä eikä muita asukkaita kuin kaksi vanhusta: mies ja vaimo.
Mutta vastoin tavallisuutta oli ravintolaan sinä iltana tullut useita
matkustajia. Kaksi naista, joita opasti espanjalainen muulinajaja, oli
saapunut sinne tuntia ennen meitä. He olivat päättäneet hekin yöpyä
ravintolaan.

»Toinen heistä oli vanha ja ryppyinen, toinen nuori tyttö, noin
kaksikymmenvuotias. He olivat kotimatkalla eräästä laaksosta Espanjan
rajalta, Pyreneitten vuoristosta, jonne lääkäri oli lähettänyt vanhan
naisen terveysvettä juomaan.

»Meidän univormumme varmaankin herättivät heissä sitä luottamusta, jota
naiset aina tuntevat sotilaan kunniantuntoa kohtaan, sillä he ottivat
epäröimättä haltuunsa talon molemmat asuinhuoneet, jotavastoin me
saimme yösijan tallissa, heinäsäkki päänalusena.

»Mutta sinä yönä tehtiin tässä melkein autiossa talossa häpeällinen ja
julma teko. Me olimme lahjoneet aasinajajan ja talonväen, ja huolimatta
vanhan naisen hätähuudoista tunkeusin minä ikkunasta tytön huoneeseen.

»Olimme nuoria, hyvä herra, — olimme juoneet, katsoimme jo olevamme
valloitetussa maassa, ja nuoren naisen kauneus oli lumonnut
kaksikymmenvuotiset mielemme. Eräs toverini, belgialainen, tunnoton
lurjus, teki meille häpeällisen ehdotuksen, jonka heti olisimme inhoten
hylänneet, ellemme olisi olleet humalassa. Me suostuimme siihen —
vedimme arpaa tuosta nuoresta naisparasta, ja minä voitin hänet.»

Tässä kuoleva keskeytti kertomuksensa, ja Armand näki kaksi kuumaa
kyyneltä vierivän hänen kalpeille poskilleen.

»Päivän koitteessa», jatkoi hän sitten, »olimme jo kahdenkymmenenviiden
kilometrin päässä ravintolasta, johon olimme jättäneet häväistyn
lapsiraukan. En muista hänestä muuta kuin hänen etunimensä ja
medaljongin, joka hänellä oli kaulassaan; vitjat, joihin se oli
kiinnitetty, katkesivat hänen epätoivoisesti taistellessaan minun
kanssani. Kuinka tuo medaljonki oli joutunut minun takkini taskuun,
siihen en ole koskaan saanut selitystä.

»Tulimme Barcelonaan taistelun aikana, ja seuraavana päivänä
menimme tuleen. Molemmat rikostoverini kaatuivat. Minä olin tässä
kaksoissurmassa näkevinäni Jumalan rankaisevan käden, ja sieluni
täyttyi omantunnontuskasta halpamaisen tekoni tähden. Aavistin kuoleman
säästäneen juuri minut siksi, että kaitselmus oli valmistanut minulle
vielä hirveämmän rangaistuksen.

»Sitten olin mukana monessa taistelussa ja kahakassa, mutta minä
selviydyin aina niistä vahingotta. Päiviä kului, vieri viikkoja ja
kuukausia; rikokseni pimeä muisto alkoi jo hälvetä mielestäni, kun
sain tämän suunnattoman omaisuuden, joka nyt on minun ja jota en osaa
kenellekään jättää perinnöksi.

»Olin Madridissa ja jouduin asumaan erään vanhan juutalaisen luo, joka
teki sahviaanikauppoja Cordovassa. Tämä juutalainen oli syntyperältään
ranskalainen ja lähtenyt Rennesistä vuonna 1789. Tullessani hänen
taloonsa hän oli hyvin sairas. Kahden päivän kuluttua hän jo oli
kuolemaisillaan ja sydänyön aikaan herätti minut hänen ainoa
palvelijattarensa, joka huusi apua, sillä hänen isäntänsä oli saanut
äkillisen mielenhäiriökohtauksen. Minä riensin puolipukeissa hänen
avukseen, ja minut nähdessään hän näytti jonkun verran tyyntyvän ja
voimistuvan. Hänen järkensä palasi ja hän kiitti minua kysyen nimeäni.

»'Kermor de Kermarouët', vastasin hänelle.

»'Kermarouët!' huusi hän oudosti. 'Onko teidän nimenne Kermarouët?'

»'On.'

»'Kynä! kynä!' huusi hän ja kohotti rukoilevasti käsiään. Sitten
hän osoitti minulle pientä kaappia, josta löysin kynän, mustetta ja
paperia. Vein ne hänelle.

»Vapisevin käsin vanhus kirjoitti nämä kaksi riviä:

»'Määrään täten herra Kermor de Kermarouëtin ainoaksi perijäkseni.'

»Hän kirjoitti nimensä sen alle, ja kymmenen minuutin kuluttua hän oli
kuollut.

»Juutalaisen papereista löysin selityksen hänen menettelylleen. Minun
isoisäni, parooni de Kermarouët oli ennen maasta muuttoaan, uskonut
juutalaisen haltuun kaksisataatuhatta frangia. Hirmuhallitus oli
sitten karkottanut tämän maasta, sillä hän oli ollut tekemisissä
rojalistien kanssa Rennesissä. Hän oli matkustanut Espanjaan, alkanut
harjoittaa kauppaa, ja isoisäni rahoilla hän oli hankkinut suunnattoman
omaisuuden. Isoisäni oli antanut hänelle kaksisataatuhatta frangia, ja
hän antoi minulle takaisin kaksitoista miljoonaa.

»Voitte käsittää, millaisen mullistuksen tämä omaisuus aikaansai
elämässäni; olin kolmikymmenvuotias ja olisin elänyt alinomaisessa
ilonhuumeessa, elleivät tunnonvaivat olisi minua kalvaneet.

»Olin juuri asettunut asumaan tähän hotelliin, jossa nyt olemme ja
jonka olin ostanut takaisin — sillä se oli ennen ollut perheemme
omaisuutta — kun sain tuon kauhean tautini, jouduin sairasvuoteelle,
jolta en ole noussut kahteenkymmeneen vuoteen. Jumalan rangaistus
tapasi minut lopultakin.

»Nämä vuodet olen ollut hirvittävän selkäydintaudin kourissa, ja koko
tämän ajan on minulla ollut yksi ainoa toivomus — tulla terveeksi. Olen
kutsunut luokseni tieteen etevimmät edustajat, mutta turhaan. Vihdoin
tänään, yhdennellätoista hetkellä, olen luonut katseeni menneisyyteen
ja kysynyt itseltäni, voineekohan tuo häpäisemäni lapsiraukka vielä
olla elossa... ja olenko ehkä isä. Ymmärrättekö minut nyt?»

»Kyllä», vastasi Armand.

»Hyvä», jatkoi kuoleva, »olen kuullut, että te uhraatte suuren
omaisuutenne ja jalot ajatuksenne suorittaaksenne Pariisissa mitä
pyhimmän ja ylevimmän työn: _koetatte tehdä hyvää ja estää pahaa_.
Teillä on omat asiamiehenne, oma poliisinne, te rankaisette ja
palkitsette, te paljastatte salaisimmatkin rikokset. Olen ajatellut,
että te ehkä voisitte löytää hänet, jolle tahdon jättää omaisuuteni
perinnöksi.»

»Mutta, hyvä herra, niin mieluinen kuin luottamuksenne minulle onkin,
en kuitenkaan koskaan voisi tietää...»

»Teidän tulee koettaa parastanne, käyttää kaikki voimanne.»

»Mutta jos tuo nainen on kuollut, jos ei hänellä, aavistuksistanne
huolimatta, olekaan lasta?»

»Siinä tapauksessa te tulette koko omaisuuteni perijäksi.»

»Hyvä herra...»

»Ei milloinkaan voi tulla liian rikkaaksi, kun on ryhtynyt sellaiseen
tehtävään kuin te», sanoi parooni de Kermarouët, »te saatte uhrata
minun omaisuuteni lohduttaaksenne onnettomia ja rangaistaksenne
rikoksellisia tässä hyveen ja paheen valtameressä, Pariisissa.»

Ja kun Armand vielä teki viimeisen torjuvan liikkeen, ojensi parooni
kätensä ja osoitti uunilla olevaa kelloa.

»Katsokaa, tunnit kuluvat, eikä aika ole meidän omamme. Kolmen tunnin
kuluttua olen kuollut. Näettekö lippaan, joka on tuolla pöydällä? Sen
avain riippuu kaulassani. Kun olen vetänyt viimeisen henkäyksen, tulee
teidän ottaa tämä avain, ja lippaasta löydätte kaksi testamenttia,
joissa on eri päivämäärä. Ensimäisessä olen määrännyt teidät koko
omaisuuteni perijäksi; toisessa Thérèsen tai hänen lapsensa, jos
sellainen on olemassa. Tämän testamentin oheen on liitetty medaljonki,
joka oli hänen kaulassaan tuona kohtalokkaana yönä. Medaljongissa on
hiuskiehkura ja naisen kuva, luultavasti hänen äitinsä.

»Tämä on ainoa tunnusmerkki, jonka voin teille antaa.» Kuolevan ääni
heikkeni heikkenemistään, kuoleman hetki läheni.

»Olen pyytänyt pappia tulemaan luokseni kello kuudeksi», sanoi hän.

Samassa soi ovikello, ja pappi tuli. Armand vetäytyi syrjään parooni
Kermor de Kermarouëtin nauttiessa ehtoollista ja valmistuessa
siirtymään toiseen elämään, sitten polvistui hän papin kanssa vuoteen
viereen ja rukoili kuolevan puolesta.

Kahden tunnin kuluttua lääkärin ennustus toteutui, herra de Kermarouët
oli kuollut.

Poliisikomisario kutsuttiin heti paikalle ja kuolleen omaisuus
sinetöitiin. Sitten Armand lähti otettuaan mukaansa molemmat
testamentit, ja ainoastaan kaupunginlähetti, joka oli tuonut Armandille
herra de Kermarouëtin kirjeen, jäi vuoteen luo.

Kun Colar oli jäänyt yksin, purskahti hän nauruun.

»Äijäparka», sanoi hän katsellen ruumista, »sinä kuolit levollisena,
epäilemättä ketään. Minä, köyhä poloinen, tulin luoksesi, etkä sinä
aavistanutkaan, että minä pyysin päästä asumaan ullakollesi ainoastaan
ottaakseni selkoa, kuinka paljon voisi ryöstää niin rikkaalta mieheltä,
jolla ei ole perillisiä. Ukkoraiska!» huudahti hän omituisella
äänenpainolla. »Ja nyt aikoo tuo erinomainen herra de Kergaz viipymättä
lähteä liikkeelle etsimään perillistäsi. Oivallista! Ole sinä vain
huoleti, kapteeni Williams on nerokas mies ja minä kyllä hankin selon
Thérèsesta. Miljoonat ovat meidän!»

Ja Colar alkoi uudestaan nauraa hohottaa vielä lämpimän ruumiin ääressä.

Mutta parooni de Kermarouët oli kuollut eikä voinut nousta ajamaan pois
herjaajaa, joka seisoi hymyillen hänen kuolinvuoteensa ääressä, ja
Armand de Kergaz oli jo poistunut.




III

CERISE JA BACCARAT


Bulevardin ja Faubourg du Temple-kadun kulmauksessa istui aurinkoisena
tammikuun päivänä eräässä viidennen kerroksen ullakkohuoneessa,
jonka ikkunat olivat kadulle päin, noin neljätoista päivää kapteeni
Williamsin ja Colarin tapaamisen jälkeen nuori tyttö ahkerasti
työskennellen pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin kaikenlaista
pikkutavaraa ja tekokukkien valmistamisessa välttämättömiä työtarpeita.

Hän saattoi olla noin kuudentoista ikäinen; hän oli kookas ja solakka
ja valkoinen kuin lilja, hänellä oli niin punaiset huulet, että
hänelle niiden takia oli annettu lempinimi Cerise (Kirsikka) siinä
kukkas-atelierissa, jossa hän oli saanut oppinsa.

Cerise oli avannut ikkunan päästääkseen lämpimät auringonsäteet
vapaasti huoneeseen.

Työskennellessään nuori, tummakutrinen tyttö lauloi huolettomasti tuota
Alfred de Mussetin romanssia, jonka Monpou on säveltänyt ja jonka
alkusäkeet ovat:

    Näitkö Barcelonassa
    tumman Andalusiasta...

Kun hän pääsi viimeiseen säkeeseen, olivat hänen kauniit sormensa juuri
kiinnittämässä vartta pioniin, jonka hän tyytyväisenä työhönsä laski
pöydälle.

»Kas noin», sanoi hän itsekseen mielihyvästä huokaisten, »kymmenen
minuutin kuluttua on työni valmis, vien sen myymälään ja kotimatkalla
pistäydyn herra Grosin työpajassa».

Kaunis hymy väikkyi Cerisen huulilla hänen lisätessään:

»Vihdoinkin sunnuntai! Jos huomenna on yhtä kaunis ilma kuin tänään,
olen maailman onnellisin nainen. Sulhaseni vie äitinsä ja minut
_Vendanges de Bourgogneen_, Bellevilleen, syömään päivällistä.»

Ja Cerise hymyili, huoahti ja ryhtyi taas työhönsä.

»Léon parka!» mutisi hän, »kuinka mielellään hän jo matkustaisi
kotiseudulleen hakemaan papereitansa ja myymään maatilkkunsa. Oi,
ellei herra Gros olisi luvannut ensi kuussa tehdä hänestä työpajansa
päällysmiestä, olisi hän jo matkustanut...»

Cerise loi puoleksi hymyilevän, puoleksi surumielisen katseen ikkunaan,
jossa pakkastiainen hyppi pienessä häkissä.

»Kohta saat kauniin, pienen isännän, rakas laulajattareni», sanoi hän,
»ja kahden kuukauden kuluttua on kaksi, jotka sinulle antavat vettä ja
ruokaa. Mutta kaksi kuukautta on pitkä aika niille, jotka rakastavat
toisiaan.» Ja Cerise huokasi taas.

Silloin kuului keveitä askeleita portaista, ja kirkas, sointuva ääni
lauloi erästä Nadaudin laulua.

— Tänään on lauantai, — ajatteli Cerise, — ja siellä tulee Baccarat!
Mitä hän minusta tahtonee, tuo minun suuri sisareni, kun hän niin usein
tulee luokseni, vaikkei hän juuri pidä vaivannäöstä.

Ovi aukeni, ja sisään astui nainen. Jos joku sattumalta olisi
ollut saapuvilla, olisi hän hämmästynyt näitten kahden naisen
yhdennäköisyyttä.

Cerisellä oli tumma tukka, pehmeä, valkoinen hipiä ja mustat, loistavat
silmät. Baccaratilla oli samanlainen valkea hipiä; mutta hän oli
vaalea, ja huolimatta vaaleasta tukanväristään oli hänelläkin mustat
silmät ja punaiset huulet, niinkuin sisarella. Kasvonpiirteet olivat
samat molemmilla.

Mutta tarkemmin heitä katsellessa huomasi heti, että heillä oli
huomattava ero iässä, tavoissa ja käytöksessä.

Cerise oli kuudentoista ikäinen, hento ja solakka, hänen pienet kätensä
olivat punertavat, ja sormenpäissä näkyi työn jälkiä. Kynnet, joita hän
kyllä parhaansa mukaan hoiteli, eivät myöskään olleet kovin kauniit.
Baccarat oli kahdenkolmatta ikäinen; hänen vartalonsa oli komea ja
täyteläinen, jommoista ei koskaan näe aivan nuorilla tytöillä, ja hänen
kätensä olivat valkeat ja läpikuultavat kuin vaha hienoine, sinisine
suonineen kirkkaan ihon alla. Hänen kyntensä olivat kiinteät ja
kiilloitetut, hänen kätensä täydellisen kauniit.

Cerisellä oli työntekijän käsi, Baccaratilla herttuattaren. Cerisen
silmät milloin sädehtivät vallatonta iloa, milloin taas kuvastivat
uneksivaa surumielisyyttä. Baccaratin silmissä oli hehkuva,
ylpeä, melkein ilkkuva katse, jollaisen ne naiset saavat, jotka
ovat voimastaan tietoisia ja osaavat käyttää kauneuttaan aseena.
Joskus leimahteli hänen silmissään synkkä tuli tai niissä kuvastui
kuumeentapaista masentuneisuutta tai tyydyttämätöntä intohimoa.
Cerise oli ihastuttava ruskeassa villahameessaan, jonka hihat olivat
kiinnitetyt ranteen ympäri yksinkertaisilla helmiäisnapeilla ja
varustetut moitteettoman valkoisilla kalvosimilla. Kaulassa oli
hänellä omatekoinen kaulus, ja tämän päällä kuuden frangin arvoinen
silkkinauha, joka puki häntä paremmin kuin kallisarvoiset helmet.

Baccaratin hame oli läikesilkkiä, ja hänen uhkeata vartaloaan verhosi
hieno, intialainen huivi, kallisarvoinen rannerengas koristi hänen
kättään, joka oli puoleksi pistettynä sopulin-nahkaiseen puuhkaan.

Cerise oli kaunis ja älykäs; hän aikoi piakkoin mennä naimisiin.

Baccarat oli eräänä iltana kuusi vuotta sitten karannut kotoaan, —
köyhästä työläiskodista, — jossa isä elätti perhettään raskaalla
työllä. Hän oli ajanut kahden hevosen vetämissä vaunuissa pieneen
hotelliin Moncey-kadun varrelle. Tämän hotellin oli nuori parooni
d'O... rakennuttanut yksinomaan Baccaratia varten.

Viiteen vuoteen köyhä perhe ei ollut kuullut sanaakaan langenneesta
tyttärestä. Kunniallinen kaivertaja oli kironnut hänet, ja tyttären
paon tuottama suru oli jouduttanut hänen loppuaan; hän näet oli
jo kauan potenut vaikeata sydäntautia. Baccarat oli tullut isän
kuolinvuoteelle, ja tämä oli antanut hänelle anteeksi ennen kuolemaansa.

Mutta isänsä kuoltua Baccarat oli uudelleen alkanut viettää entistä
elämäänsä, ja mikä oli vielä surullisempaa, hän oli houkutellut
äitinsäkin jättämään kotinsa, jossa yhä edelleen vain ankaralla työllä
ansaittiin välttämättömimmät elintarpeet, ja lähtemään joutilaisuuden
ja paheiden kultaiselle polulle.

Olisi odottanut Cerisenkin, joka näin oli joutunut ajattelemattoman
äidin ja kevytmielisen sisarensa vaikutuksen alaiseksi, luisuvan
houkutusten uhriksi. Mutta Jumalan käsi varjeli häntä, Hän oli antanut
tyttärelle isän ylpeyden ja työinnon. Kun Baccarat heikkotahtoisen
äitinsä kanssa poistui hienoissa vaunuissa, vuokrasi Cerise tämän
pienen huoneen, jossa nyt tapaamme hänet, ja sisusti sen vanhempien
kodista tuomillaan huone- ja talouskaluilla, jääden edelleen tekemään
työtä kahden frangin päiväpalkalla.

Enemmän kuin vuoden hän oli elänyt yksin, huolehtinut kaikista
menoistaan ja säännöllisesti maksanut vuokransa ja silti saanut
jonkun verran säästöönkin häitään varten. Cerise aikoi piakkoin mennä
naimisiin; hän rakasti erästä kelpo työmiestä, Léon Rollandia, jonka
isäntä, huonekalujen valmistaja Gros Chapon-kadun varrella, suuresti
luotti häneen. Ja kenties juuri tämä hänen rakkautensa esti häntä
taipumasta niihin houkutuksiin, jotka alituisesti väijyivät häntä hänen
katsellessaan kevytmielistä sisartaan ja äitiään, joka oli unohtanut
kaiken häveliäisyyden.

Äiti ja sisar eivät kuitenkaan lakanneet käymästä Cerisen luona;
toisinaan he tulivat molemmat yhdessä, toisinaan taas toinen heistä
yksin viettäen koko päivän nuoren työläisnaisen luona, mutta Cerise
ei milloinkaan käynyt heidän luonaan vastavierailulla. Hän olisi
punastunut astuessaan taloon, joka Baccaratille oli tullut niin
kalliiksi.

Molemmat sisaret syleilivät toisiaan hellästi.

»Hyvää päivää, Cerisette», tervehti Baccarat, »hyvää päivää rakas pikku
sisko.»

»Hyvää päivää, Louise», vastasi Cerise, joka kammoksui puhutella
sisartaan nimellä, jonka muuan elostelija oli antanut hänelle eräänä
iltana voitettuaan suuren rahasumman tunnetussa baccarat-nimisessä
uhkapelissä.

»Mitä ihmettä!» sanoi Baccarat istuutuen sisarensa viereen, »oletko
tehnyt kaiken tämän tänään?»

»Olen», sanoi Cerise hymyillen, »olen noussut varhain jouduttaakseni
työtäni. Tänään on lauantai ja tahdon ensimmäisenä jättää työni
myymälään... ja sitäpaitsi tulee minun saada hameeni valmiiksi
huomiseen ja saankin varmasti, kun istun hetkisen iltasella.»

»Ahaa, aiot pukeutua hienoksi huomenna, kun hän tulee...», sanoi
Baccarat hajamielisesti.

»Mutta Louise! Onhan huomenna sunnuntai...»

»Senkötähden?»

Cerise punastui korviaan myöten.

»Léon», sanoi hän, »on luvannut ottaa äitinsä ja minut mukanaan
Bellevilleen päivälliselle».

Baccarat leikitteli välinpitämättömästi lävistimellä, jota Cerise
käytti kukkia valmistaessaan.

»Sinä rakastat siis edelleenkin Léoniasi?» sanoi hän.

»Rakastan kyllä», vastasi Cerise vilpittömästi. »Eikö hän olekin ripeä
ja kunnon mies?»

»Sitä en kielläkään», mutisi Baccarat, »mutta jos sinä menet naimisiin
työmiehen kanssa, ystäväni, niin saat olla rahapulassa koko elämäsi
ajan».

»Pyh! Kun on kaksi ansaitsemassa», sanoi Cerise, »ja molemmat
rakastavat toisiaan, pysyy aina onnellisena. Muuten Léonista tulee
pian päällysmies ja silloin hän ansaitsee kymmenen frangia päivässä.
Silloin hän voi vuokrata pienen myymälän minulle, jonka minä yksin voin
hoitaa. Hänellä on hiukan omaisuutta kotiseudullaan, ainakin kolme- tai
neljätuhatta frangia, mikä hyvin riittää muotiliikkeen perustamiseen.»

Baccarat kohautti olkapäitään.

»Tiedäthän hyvin», sanoi hän, »että jos tarvitset neljä- jopa
kymmenenkin tuhatta frangia päästäksesi alkuun, niin saat ne minulta».

»Kiitos vain», sanoi Cerise, »mutta kunniallinen tyttö ei ota vastaan
rahoja muilta kuin isältään tai mieheltään».

»Mutta olenhan minä sisaresi!»

»Jos sinulla olisi mies, niin suostuisin ottamaan.»

Baccarat puraisi huultaan ja rypisti kaarevia kulmakarvojaan.

»Sinä voit antaa ne minulle takaisin, kun olet mennyt naimisiin...
Onhan Léonilla rahoja.»

»Ei», vastasi Cerise, »minä olen taipumaton ja ylpeä, en koskaan lainaa
rahoja, se on periaatteeni».

Nuori tyttö oli jälleen istuutunut työnsä ääreen puhellessaan sisarensa
kanssa. Baccarat oli vähitellen siirtynyt lähemmäksi ikkunaa, jonka
ääreen hän istuutui näennäisesti välinpitämättömänä, mutta tosiasiassa
hän loi hehkuvan ja uteliaan silmäyksen erääseen viereisen talon
viidennen kerroksen ikkunaan. Ikkuna oli suljettu ja valkoiset
kaihtimet vedetty huolellisesti eteen.

»Hän ei ole siellä», mutisi Baccarat nyrpeästi.

»Kuulehan, Louise», virkahti Cerise, joka oli tarkannut sisarensa
liikkeitä veitikkamaisesti hymyillen, »olet tosiaankin kiltti, kun
viime aikoina melkein joka päivä olet käynyt minua tervehtimässä».

Baccarat hätkähti ja kääntyi äkkiä.

»Onko sinulla ehkä asioita täällä päin?» kysyi Cerise teeskennellyn
viattomasti.

»Ei ole», vastasi Baccarat, »tulen vain saadakseni tavata sinua, ja
koska voin viettää vapaa-aikani mieleni mukaan».

»Niin kyllä», sanoi Cerise hiukan pisteliäästi, »mutta onhan sinulla
jo kauan ollut vapaita hetkiä ja olet ennenkin pitänyt minusta. Niin
ainakin olen uskonut, mutta...»

»Niin kyllä», sanoi Baccarat, »sitä pahempi sellaiselle pyhimykselle
kuin sinä. Mutta koska kerran noin utelet, niin kerron sinulle, vaikka
punastuisitkin sen kuullessasi.»

Cerise loi katseensa maahan.

»Jos sinulla on salaisuuksia, on se toinen asia.»

»Ei», vastasi Baccarat, »ei se mikään salaisuus ole. Minä olen saanut
sellaisen »oikun», kuten sanotaan. Se ehkä kummastuttaa sinua,
sillä koko Pariisi väittää, ettei Baccaratilla ole sydäntä muita
kuin omaisiaan kohtaan ja ettei hän välitä miehestä enempää kuin
ranskalainen kiinalaisesta.»

Cerise kohotti päätään ja katsahti sisareensa. Puhuessaan oli Baccarat
käynyt totiseksi ja jäykäksi ja hänen silmänsä näyttivät leimahtelevan
salaisesta raivosta, kun hän ajatteli, että hänen, joka oli nauranut
kaikille voimakkaille intohimoille, nyt oli täytynyt taipua tämän uuden
tunteen edessä.

»Niin», jatkoi hän, »kuukausi sitten näin kerran tästä ikkunasta nuoren
miehen, joka suorastaan hurmasi minut ja sai sydämeni sykkimään...
minun, joka en milloinkaan ennen ole rakastanut... Tuolla», sanoi hän
ja osoitti sormellaan erästä viidennen kerroksen ikkunaa.

»Tiedän, ketä tarkoitat», hymyili Cerise, »varmaankin herra Fernand
Rocheria».

»Tunnetko hänet?» kysyi Baccarat ilostuen.

»Tunnen kyllä!» vastasi Cerise.

»No hyvä», huudahti vanhempi sisar intohimoisesti, »minä rakastan
häntä... niin, rakastan häntä enemmän kuin sinä koskaan olet rakastanut
Léoniasi!»

»Ohoo!» huudahti Cerise moittivasti ja epäillen.

»Olen nähnyt hänet kolmasti», jatkoi Baccarat, »tuolla hänen
ikkunassaan, eikä hän ole edes huomannut minua... ja minä olen aivan
mieletön hänen tähtensä... Käyn täällä nähdäkseni hänet vaikkapa vain
hetkisen... Ja toisinaan olen niin suunniltani, että tekisi mieleni
kirjoittaa hänelle, mennä hänen kotiinsa ja heittäytyä polvilleni hänen
eteensä ja sanoa hänelle: 'Etkö tunne, että rakastan sinua!'» Ja hänen
mustat silmänsä paloivat.

»Eikö ole tyhmää ja omituista», pitkitti hän, »että villiytyy
rakastumaan mieheen, jota ei tunne ja jonka nimeäkään ei tiedä, joka
ehkä on nainutkin — että rakastaa häntä niin, että menettää halun syödä
ja juoda ja uneksii hänestä yökaudet?»

Cerise katseli kummeksien sisartaan, joka tavallisesti oli niin
kylmäkiskoinen.

»Rakastatko häntä tosiaankin?» kysyi hän.

»Oi, rakastan häntä niin, että voisin tulla hulluksi», huudahti
Baccarat pannen kätensä sydämelleen. »Ajattelehan, että nytkin
istuessani täällä ja tuijottaessani tuohon suljettuun ikkunaan on
sydämeni sykkinyt haljetakseen liikutuksesta... mutta eikö tuo mies ole
milloinkaan kotona?» kysyi hän kärsimättömästi.

»Hän tulee aina kotiin täsmälleen kello kaksi», sanoi Cerise.

»Mutta kerrohan hänestä jotakin», huudahti Baccarat intohimoisen
kiivaasti, »sano minulle, kuka hän on, mitä hän tekee ja kuinka olet
häneen tutustunut».

»Léon on tutustuttanut minut häneen.»

»Millä tavalla?»

»Léonin isäntä oli myynyt hänelle kirjoituspöydän, muutamia puutuoleja
ja sängyn hänen muuttaessaan tuohon taloon. Léon toimitti hänelle
kaiken tämän ja laittoi uutimet hänen ikkunaansa. Tuo nuori mies ei
näytä erittäin rikkaalta, hän palvelee eräässä virastossa, kahdensadan
frangin kuukausipalkalla; mutta sillä ei pitkälle pääse, jos täytyy
olla hieno herra ja käydä puettuna asemansa mukaan. Tiedät, että Léon
on hyvin avulias. Hän tiesi, että Fernandilla sillä hetkellä oli vähän
rahoja, ja sanoi hänelle:

'Mestari on myynyt teille huonekalut käteisellä, mutta jos teillä on
tällä hetkellä vaikeuksia, hyvä herra, niin järjestän asiat teidän
puolestanne.'

»Huonekalut maksoivat kolmesataa frangia, herra Fernand suostui
hänen tarjoukseensa ja maksoi heti 150 frangia. Loput hän suoritti
kolmen kuukauden kuluessa ja kun hän saamastaan kasvatuksesta
huolimatta ei ole ylpeä, on hän tullut Léonin ystäväksi. Hän lienee
myöskin avustajana jossakin sanomalehdessä, koska hänellä on usein
teatterilippuja, ja hän on monta kertaa tarjonnut niitä Léonille, joka
on ottanut ne vastaan ja sitten antanut äidilleen ja minulle.

»Kerran, kun minulla oli vähän työtä ja herra Fernand tahtoi teettää
muutamia paitoja, lähetti Léon minut hänen luoksensa, ja niin
tutustuimme toisiimme. Siitä asti hän aina on tervehtinyt minua
nähdessään minut ikkunassa. Siinä kaikki», lopetti Cerise.

»Onko hän... yksin?» kysyi Baccarat värähtelevällä äänellä.

»On.»

»Etkö milloinkaan ole nähnyt ketään hänen luonaan?»

»En milloinkaan.»

Baccarat huoahti syvään.

»Minä rakastan häntä», mutisi hän, »ja minun täytyy saada hänet
rakastamaan itseäni».

Hänen puhuessaan avattiin viidennen kerroksen ikkuna, ja eräs mies
pisti päänsä ulos. Baccarat tunsi kaiken verensä virtaavan sydämeensä
ja kalpeni.

»Katso!» sanoi hän sisarelleen ja vetäytyi äkkiä takaisin.

Cerise asettui ikkunan ääreen ja alkoi hyräillä saadakseen nuoren
miehen, joka seisoi ja katseli hajamielisesti pihalle, katsahtamaan
ylöspäin. Fernand Rocher huomasi tytön ja tervehti, sitten hän näytti
hämmästyvän Cerisen ja hänen takanaan seisovan naisen yhdennäköisyyttä.

»Se on sisareni», sanoi Cerise.

Fernand tervehti.

»Pyydä häntä tulemaan tänne tervehtimään meitä», kuiskasi Baccarat
niin rukoilevasti, että Cerise tuli liikutetuksi ja ajattelematta
menettelynsä kevytmielisyyttä huusi miehelle:

»Ellei teillä ole muuta tekemistä niin tulkaa meitä tervehtimään, herra
Fernand.»

»Kiitän kutsustanne, neiti», vastasi nuori mies, »mutta, ikävä kyllä,
minulla on kovin vähän aikaa. Minun on mentävä vierailulle... ja syön
päivällistä kaupungilla, joten minun on muutettava pukua.»

»Hän menee», mutisi Baccarat ja puraisi äkeissään huultaan. »Tahdon
tietää, minne hän menee.»

Nuori mies kumarsi uudelleen sisaruksille ja sulki ikkunan.

»Minun täytyy saada tietää, mihin hän menee», toisti Baccarat, »ja minä
saankin sen tietää. Kenties hän menee jonkun naisen luo. Ah, luulenpa
tulevani kovin mustasukkaiseksi.»

Cerise kuunteli hämmästyneenä sisartaan.

»Mutta eihän herra Fernand ole miehesi eikä rakastajasi», huomautti hän.

»Hänestä pitää se tulla», sanoi Baccarat rypistäen ylimielisesti
kulmakarvojaan.

»Sinun miehesikö?»

Baccarat kohautti olkapäitään eikä vastannut.

»Muuten muistelen», mutisi Cerise, »Léonin sanoneen minulle, että herra
Fernand aikoo mennä naimisiin».

Baccarat hypähti pystyyn kuin haavoitettu pantteri, joka kaukaa kuulee
metsästäjän huudon.

»Naimisiinko?» huudahti Baccarat.

»Niin, miksi ei?» kysyi Cerise viattomasti.

»Siksi, että minä en tahdo.»

»Mutta millä oikeudella?»

»Milläkö oikeudella!» huudahti kevytmielinen Baccarat, polkien
kiivaasti jalkaansa lattiaan. »Kysyykö sydän oikeutta? Minä rakastan
häntä...!»

»Mutta ellei hän rakastaisikaan sinua...?»

»Hänen täytyy rakastaa minua...»

Ja hän katsahti ylimielisesti Cerisen kuvastimeen, joka oli uunilla,
nähdäkseen upean kauneutensa koko loistossaan.

»Olisipa merkillistä», sanoi hän, »että kun nuori, minun kaltaiseni
nainen johtuu ensi kerran rakastamaan miestä, tuo mies ei
rakastaisikaan minua! Minun tähteni on tehty itsemurhia, eikö sitten
viidennessä kerroksessa asuva pahainen konttorikirjuri tulisi hulluksi
minun tähteni! Ah, enpä ole Baccarat, ellei niin käy!»

Cerise oli nyt saanut kukkansa valmiiksi, heitti harmaan- ja
valkoisenkirjavan, suuriruutuisen huivin hartioilleen, siloitti hiukan
hiuksiaan ja pani päähänsä soman pienen myssyn helakanpunaisine
nauhoineen.

»Nyt menen viemään työni myymälään», sanoi hän.

Molemmat sisaret menivät yhdessä kadulle.

Baccarat oli tullut ajaen, kuten tavallisesti. Komea kaksivaljakko
odotti portin edustalla.

»Tahdotko, että saatan sinut vaunuilla myymälään?» kysyi Baccarat
avatessaan vaununoven.

»En, kiitos!» vastasi ylpeä Cerise, »sepä vasta kaunista olisi, jos
minunlaiseni työntekijäraukka, joka lähtee noutamaan viittätoista
frangiaan, tulisi ajaen komeissa vaunuissa liveripukuinen palvelija
kuskipukilla. Hyvästi, Louise, minä menen jalan.»

»Hyvästi, pieni tyhmyri», vastasi Baccarat suudellen sisartaan otsalle.

Cerise riensi ripein askelin ja oli jo du Temple-kadulla saakka,
ennenkuin hänen sisarensa oli kunnolla ehtinyt asettua vaunuihin.

»Minne rouva käskee ajamaan?» kysyi kuski.

»En minnekään», vastasi Baccarat, »odottelen tässä».

Ja hän odotti tosiaan vaunuissaan herra Fernandia tulevaksi, tarkaten
naapuritaloa. Kymmenen minuutin kuluttua nuori mies tulikin ja asteli
vaunujen ohi niihin katsomatta.

»Seuraa tuota herraa matkan päässä», sanoi Baccarat kuskilleen.

Vaunut lähtivät liikkeelle, ja Baccarat veti verhot ikkunoiden eteen.




IV

FERNAND ROCHER


Fernand oli viidenkolmatta vanha. Hän oli kookas, kaunis nuori mies,
mustatukkainen ja kalpeahipiäinen. Hän oli orpo, eikä hänellä ollut
koskaan ollut muuta holhoojaa kuin enonsa, vanha meriupseeri, joka
niukalla eläkkeellään oli hänet kouluttanut. Eno oli kuollut jättämättä
jälkeensä mitään omaisuutta.

Kahdenkymmenen vanhana Fernand sai viran ulkoasiainministeriössä
tuhannenviidensadan frangin palkalla, joka parin vuoden perästä
korotettiin kahteensataan frangiin kuussa.

Vapaa-aikoinaan hän oli yhdessä virastotoveriensa kanssa kirjoittanut
laulunäytelmän, josta jokainen sepittäjä sai kymmenen frangia, mutta
se ei estänyt Fernand Rocheria haaveilemasta suurta tulevaisuutta
näytelmäkirjailijana.

Sitäpaitsi Fernand oli rakastunut, ja hän oli kunnianhimoinen
rakkaudessaan! Hän rakasti toimistopäällikkönsä tytärtä, neiti
Hermine de Beaupréauta, jolla kaikesta päättäen oli kahdeksankymmenen
tuhannen frangin myötäjäiset, ja Fernand tiesi, että hänen oli kovasti
ponnisteltava, ennenkuin saisi tytön omakseen, sillä herra de Beaupréau
oli ahne.

Toimistopäällikkö, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta hänen
rakkaudestaan tytärtä kohtaan, yhtä vähän kuin siitäkään, että
Herminekin rakasti nuorta miestä, piti paljon Fernandista ja kutsui
hänet usein päivällisille.

Fernand oli älykäs ja ahkera. Joutohetkinään hän valmisteli suurta
teosta kansainvälisestä oikeudesta, jonka herra de Beaupréau aikoi
julkaista omalla nimellään päästäkseen kunnialegioonan ritariksi ja
kohotakseen osastopäälliköksi. Siitä syystä hän suosi nuorta miestä ja
osoitti hänelle erikoista ystävällisyyttä.

»Tulkaa kello kolme», oli hän sanonut, »niin työskentelemme kello
viiteen».

Ja kun Fernand ei ollut nähnyt Hermineä kolmeen päivään, päätti hän
olla täsmällinen, sitä suuremmalla syyllä, kun hänen päällikkönsä ei
ollut sitä, ja melkein aina sattui, että molemmat rakastavaiset saivat
muutamia silmänräpäyksiä puhella keskenään ja yhä uudelleen vakuuttaa
toisilleen horjumatonta rakkauttaan.

Fernand meni siis boulevardin yli, poikkesi vasemmalle
du Temple-kadulle ja jatkoi Vendome-kadun yli
Saint-Louis-au-Marais-kadulle, jonka varrella hänen päällikkönsä asui.

Baccarat seurasi häntä vaunuissaan loitompana. Hän ei päästänyt
hetkeksikään nuorta miestä näkyvistään ja nähdessään hänen menevän
suureen vanhaan taloon Saint-Louis-kadun yläpäässä, aivan lähellä
Palais-Royalia, käski kuskin pysähtyä. Sitten hän juoksi kepeästi
vaunuista samaan taloon.

Baccarat oli vetänyt harson kasvoilleen, ettei Fernand tuntisi häntä.

Vahtikojun luona portin pielessä istui vanha kielevä eukko, ja ensi
silmäykseltä Baccarat huomasi, että häntä oli helppo lahjoa. Hän pani
louisdorin akan käteen sanoen:

»Onko sinulla hyvä puheenlahja, vanhus?»

»Niin kehutaan olevan, kaunis, nuori rouva», sanoi nainen ottaen
louisdorin, jonka hän nopeasti antoi kadota syvälle taskuunsa.

»No hyvä», sanoi Baccarat, »jos käytät sitä, et tule siinä häviämään.
Kuka on se nuori mies, joka äsken meni ylös portaita?»

»Hän on apulaisena ministeriössä», vastasi vanhus, »ja meni
toimistopäällikkönsä luo».

»Mikä on tämän päällikön nimi?»

»Herra de Beaupréau.»

»Onko hän naimisissa?»

»On kyllä.»

»Onko hänen vaimonsa nuori?»

»Neljän- ja viidenkymmenen välillä.»

»Mutta...» kysyi Baccarat, »eikö toimistopäälliköllä ole tytärtä?»

»On kyllä, ihastuttava tytär ja...»

»Oh», virkahti Baccarat ja puraisi huultaan.

»Neiti Hermine on kaunis kuin enkeli», lisäsi portinvartija, »ja luulen
varmasti tuon nuoren miehen katselevan häntä suopein silmin».

»Niinkö luulet?» kysyi Baccarat, ja hänen äänensä vapisi.

»Hyvä rouva! Hän syö päivällistä täällä vähintään kolme tai neljä
kertaa viikossa.»

»Mihin aikaan hän lähtee täältä syötyään päivällistä?»

»Noin kello kymmeneltä illalla.»

»Hyvä on. Kiitos!»

Baccarat heitti louisdorin portinvartijan tahraiselle pöydälle ja lähti.

— Se oli varmaankin joku herttuatar, — mutisi vanha nainen.

Baccaratin saadessa näitä tietoja meni Fernand Rocher, jolla ei ollut
aavistustakaan siitä, että häntä vakoiltiin, nopeasti ylös portaita
neljänteen kerrokseen ja soitti kiivaasti sykkivin sydämin herra de
Beaupréaun ovikelloa.

Toimistopäällikkö kuului polveutuvan eräästä aatelisperheestä,
Venaissinin kreivikunnasta, ja oli tullut Pariisiin aivan tyhjin
taskuin. Keisarikunnan loppuaikoina hän pääsi kirjuriksi ministeriöön,
ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän oli liukkautensa ja intonsa
ansiosta, jota hän osoitti kaikkia vallassaolijoita ja ministerejä
kohtaan, päässyt siihen asemaan, jossa hän nyt, vuonna 1845, oli ollut
yhdeksän vuotta.

Kahdeksantoista vuotta sitten oli herra de Beaupréau kohdannut kauniin,
nuoren tytön, jonka ainoa elossa oleva sukulainen oli vanha, saita täti
ja jolla oli kaksisataatuhatta frangia myötäjäisiä.

Tyttö, jonka nimi oli Thérèse d'Alterive, oli hairahtunut tahi
oikeastaan joutunut törkeän väkivallan uhriksi, jonka yksityiskohdat
olivat niin hämärät ja salaperäiset, että siitä oli ollut mahdoton
saada hyvitystä. Siitä oli seurauksena lapsi, ja väkivallan uhri tahtoi
ainakin olla hyvä äiti. Hän ei tahtonut, niinkuin moni muu, salata
alastonta todellisuutta ja pelastaa kunniaansa jättämällä tuon hennon
olennon vieraisiin käsiin.

Herra de Beaupréau kohtasi Thérèsen, mieltyi häneen ja saatuaan vihiä
myötäjäisistä kosi.

Thérèse kertoi kaunistelematta hänelle kaikki; mutta herra de Beaupréau
vastasi hänelle:

»Sinun lapsestasi tulee meidän lapsemme; minä tunnustan sen omakseni.»

Thérèse vapisi ilosta ajatellessaan, että hänen lapsensa saisi isän, ja
vaikka herra de Beaupréau oli pieni ja ruma, melkein muodoton eikä enää
nuori, meni hän hänen kanssaan naimisiin. Maailman silmissä lapsi oli
herra de Beaupréaun laillinen tytär.

Toimistopäällikön ja Thérèsen avioliitosta syntyi kaksi poikaa, joista
toinen kuoli aivan pienenä ja toinen oli nyt viidentoista vuoden
ikäinen.

Hermine itse avasi oven Fernand Rocherille, kun perheen ainoa
palvelijatar oli mennyt päivällisostoksille. Herra de Beaupréau oli
kitsas, mutta tahtoi kuitenkin ylläpitää määrättyä ulkonaista loistoa.
Hän oli vuokrannut huoneiston puolellatoista tuhannella frangilla
ja piti silloin tällöin iltakutsuja, joissa viraston palveluskunnan
hoitaessa tarjoilua jo seuraavana päivänä palvelijatar yksin siisti
huoneet ja asetti huonekalut paikoilleen tanssikutsujen jäljiltä.

Nähdessään Fernandin Hermine punastui korviaan myöten, ja Fernandin
valtasi omituinen liikutus, jota nuoret miehet tuntevat rakastamansa
naisen läheisyydessä.

Rouva de Beaupréau istui salongin nurkassa kirjaillen erästä vaatetta.
Hän ojensi ystävällisesti nuorelle miehelle kätensä sanoen:

»Herra de Beaupréau ei ole vielä tullut, mutta en luule hänen enää
kauan viipyvän.»

»Herra Fernand, ettekö tahtoisi säestää minua pianolla?» kysyi Hermine
vielä punastuen.

»Mielelläni, neiti», vastasi Fernand mennen soittokoneen luo, joka
seisoi salin toisessa nurkassa kauimpana siitä paikasta, missä rouva de
Beaupréau istui.

»Olen opetellut Louise Pugetin uuden romanssin», jatkoi Hermine
peittääkseen hämminkiään, »se on hyvin kaunis. Saattepa kuulla...»
Hermine sovitti nuotit pianolle, Fernandin hiljaa kuiskatessa hänelle:

»Voin kertoa iloisen uutisen teille, Hermine. Näytelmäni on hyväksytty
Porte-Saint-Martin-teatteriin. Se esitetään tänä talvena ja minä toivon
saavani siitä paljon rahaa... ja silloin uskallan...»

»Olen puhunut äitini kanssa», sanoi Hermine yhtä hiljaa.

Fernand vavahti.

»Ja mitä hän sanoi?»

»Hän sanoi», vastasi tyttö kasvot tulipunaisina, »että teidän on
parasta puhua isälle».

Fernand pudisti surullisesti päätään.

»Tunnen herra de Beaupréaun», mutisi hän, »hän kieltää... Olen köyhä...
ja ainoa toivoni on tulevaisuudessa kirjailijana.»

»Äiti kysyi minulta, olenko varma rakkaudestanne», sanoi Hermine.

»Voitteko epäillä minua?»

»Ja vaikka äitini jollakin tavoin pelkää isää, aikoo hän kuitenkin
puhua hänelle asiasta. Hän pitää niin paljon minusta, äiti raukka.»

»Mutta... milloin?» kysyi Fernand, jonka sydän alkoi valtavasti sykkiä.

»Tänä iltana... jos tahdotte.»

Äiti oli hiljaa lähestynyt heitä, ja Herminen lausuessa viimeisiä
sanojaan, hän sulki tyttärensä hellästi syliinsä ja katseli Fernandiin.

»Onko totta, että rakastatte häntä?» kysyi hän äänellä, jollainen voi
olla vain äidillä.

Fernand ei vastannut, polvistui vain rouva de Beaupréaun eteen ja loi
Hermineen pitkän, lemmekkään katseen.

»No niin», sanoi äiti liikutettuna, »miksi vastustaisin lapseni onnea?»

Hän otti Herminen käden ja pani sen Fernandin käteen.

»Päivällisen jälkeen», sanoi hän, »menette te ja Hermine herra de
Beaupréaun huoneeseen ja jätätte minut yksin hänen kanssaan».

       *       *       *       *       *

Nyt seurasi onnellinen hetki molemmille rakastavaisille ja äidille,
joka iloitsi heidän onnestaan. Aika kului nopeasti, aivan huomaamatta
oli päivä kallistunut iltapuoleen. Päivälliskello oli lyönyt, eikä
herra de Beaupréau ollut vielä tullut.

Yhtäkkiä hän astui salonkiin nopein, levottomin askelin ja
tulipunaisena. Hänen pienet mustat silmänsä kiiluivat sinisten
silmälasien takaa, ja koko hänen olentonsa ilmaisi mielenliikutusta,
jota hän huonosti kykeni salaamaan. Jotakin tavatonta oli hänelle
kaiketi tapahtunut, jokin salaperäinen tapaus lienee häirinnyt
toimistopäällikön tasaista ja yksitoikkoista elämää.




V

GUIGNON


Baccaratin seuratessa etäämmältä Fernand Rocheria Saint-Louis-kadulle,
asteli Cerise nopeasti du Temple-kadun yli Rambuteau-kadulle, jossa
se kukkaismyymälä sijaitsi, mihin hän valmisti kukkia. Hän oli niin
sievän ja viehättävän näköinen, että useat sivukulkijat ehdottomasti
pysähtyivät katsomaan häntä, ja monikin nuori mies ajatteli:

— Mikä kaunis nuori tyttö! Onnellinen se mies, jota hän rakastaa.

Mutta Cerise ei kiinnittänyt huomiotaan näihin ihastuneisiin katseisiin
ja niihin kohteliaisiin ehdotuksiin, joita hänelle tehtiin matkallaan;
hän ajatteli vain rakasta Léoniaan, jonka pikku rouva hänestä pian
tulisi.

Myymälässä otettiin hänet vastaan ystävällisesti hymyillen, sillä
johtaja oli tyytyväinen hänen työhönsä. Liikkeen omistaja, rouva
Legrand, huudahti hänen tullessaan sisään:

»Ah, kas tuossapa on Cerise, minun ripein työntekijäni! Hyvä on, pieni
ystäväni, oikein hyvä, että tuotte niin täsmällisesti työnne. Onko
teillä kaikki mukananne tänään?»

»Kas tässä», sanoi Cerise levittäen huolellisesti kukkansa pöydälle,
»minulla ei enää ole mitään kotona».

»Kas vain», sanoi rouva Legrand, kookas, lihava ja iloluontoinen
nainen, »tämä on erinomaisen hyvää työtä. Tässä meillä on vihdoin
rehellinen työntekijä, jonka kanssa on ilokseen tekemisissä. Ei
yksikään teistä laiskureista tee työtä niinkuin hän.»

Nämä sanat lausuttiin puoleksi hymyillen, puoleksi totisesti viidelle,
kuudelle nuorelle tytölle, jotka olivat päivätyössä myymälässä. Sitten
hän kääntyi kassanhoitajan puoleen, joka kynä korvan takana katseli
Ceriseä rakastunein, ihailevin silmin.

»Kiiruhtakaa, herra Eugène», sanoi hän, »sensijaan että seisotte
töllistelemässä Ceriseäni imelillä silmillänne, maksakaa mieluummin
hänen laskunsa».

Kassanhoitaja punastui ja loi katseensa maahan.

»Paljonko olemme teille velkaa?» kysyi hän.

»Luulen siitä tulevan seitsemäntoista frangia neljäkymmentäviisi
centimea; voimmehan laskea kukat.»

»Se on oikein», sanoi rouva Legrand. »Te tiedätte saatavanne, ja olenpa
varma siitä, että jossakin huoneenne nurkassa teillä on pieni sievä
säästölaatikko.»

»Mahdollista kyllä», hymyili Cerise.

»Ja mihin käytätte säästönne?»

»Oi, tarvitseehan sitä rahaa päästäkseen omiin oloihinsa», sanoi Cerise.

»Mitä! Aiotteko sitten jättää minut?»

»En, se ei ole tarkoitukseni.»

»No, se on hyvä. Mutta sitten kai aiotte mennä naimisiin?»

»Tietysti», vastasi Cerise viattomasti.

Kynä putosi nuoren kirjanpitäjän kädestä tehden suuren mustetahran
tilikirjan valkealle lehdelle.

»No niin», sanoi madame Legrand, »se on hyvin sanottu ja järkevästi
ajateltu! On parempi mennä kunnon miehelle ja edelleenkin käydä
huivissa kuin koreilla töyhtöhatussa, kuten niin monet nuoret neitoset,
jotka ihastuvat johonkin keikariin, jolla on keltaiset hansikkaat ja
lasinpalanen silmässä.»

»Onko rouva aivan mieletön!» mutisi muuan pitkä, laiha tyttö. Hän oli
rokonarpinen ja punainen ja istui työskennellen nenä kiinni kukkasissa.
»Jos minä olisin niin kaunis kuin Cerise, en rasittaisi itseäni
kolmenkymmenen soun päiväpalkan tähden, vaan ennenkuin kuusi kuukautta
olisi kulunut, ajaisin pois omissa vaunuissani.»

Cerise oli lähestynyt pöytää, jonka takana nuori kirjanpitäjä veitsellä
raaputteli pois mustetahraa kirjasta.

»Kuulkaahan, neiti», kuiskasi hän antaessaan rahat Ceriselle, »jos
aiotte mennä naimisiin... niin tietäisin... erään... joka...»

»Joko teillä on sulhanen?» kysyi rouva Legrand siten keskeyttäen
kirjanpitäjä-paran kosinnan.

»Onhan minulla», vastasi Cerise.

Kirjanpitäjän punaiset posket muuttuivat liidunvalkeiksi, ja hänen
kätensä vapisi, kun hän tapansa mukaan laski rahoja.

»Lieneekö lupa kysyä, kuka sulhanen on?»

»Hän on kelpo työmies», vastasi Cerise.

»Rakastatteko häntä?»

»Kaikkea te kysyttekin», hymähti tyttö, »luuletteko, että voisin mennä
naimisiin miehen kanssa, jota en rakasta...?»

Ja Cerise pani rahat taskuunsa, otti uuden työnsä ja saatuaan
määräykset sanoi hyvästit neitosille ja rouva Legrandille, ja niin hän
lähti.

Nuori uuttera tyttö asteli vielä rivakammin kuin tullessaan, mutta
toista tietä; hän kiirehti Chapon-kadulle, jonka varrella herra Grosin,
Léonin isännän, työpaja oli.

Tultuaan huonekalukauppiaan myymälän kohdalle hän hiljensi käyntiään
ikäänkuin katsellakseen näytteillepantuja huonekaluja. Sattumalta
seisoi tuleva päällysmies ovella ja nähdessään Cerisen meni häntä
vastaan.

Léon Rolland oli pitkä, nuori mies, kuuden- tai kahdeksankolmatta
ikäinen; hänellä oli vaalea parta, terve, punakka iho ja herkulesmainen
vartalo, joka ilmaisi tavatonta voimaa ja jäntevyyttä. Léon ei ollut
kaunis, mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, joissa kuvastui
avomielisyys ja hyvätuulisuus.

Hän tuli hymyillen ja säteilevin silmin nuorta tyttöä vastaan ja otti
hänen kätensä omaan, lujaan työmiehenkouraansa.

»Hyvää päivää, Cerise; olipa hauskaa, että tulit tämän kautta...»

»Arvasin tapaavani sinut täällä...», vastasi nuori nainen viattomasti
ja punastui.

»Arvasit oikein, Cerise. Mutta joka tapauksessa olisin tavannut sinut
tänään, sillä ajattelin tulla luoksesi illalla saatuani viikkopalkkani.»

»Onko sinulla jotakin uutta kerrottavaa minulle, Léon?»

»On, ja vieläpä oikein vakavaakin», sanoi hän värähtävällä äänellä.

»Hyvä Jumala!» huudahti Cerise levottomasti. »Mitä se on?»

»Ei mitään pahaa, päinvastoin! Ensin tahdon sanoa sinulle, että äiti ja
minä huomenna aiomme lähteä esikaupunkiin, syömme siellä päivällistä,
ja sinä olisit kiltti, jos tulisit mukaan.»

»Kai maar», sanoi Cerise valtioviisaasti, »jos äitisi sitä haluaa...»

»Tietäähän äiti, että sinusta tulee minun vaimoni.» Cerise loi
katseensa maahan ja tarkasteli miettivästi kenkiänsä.

»Tuota päivälliskutsuako pidät niin vakavana asiana?» kysyi hän
veitikkamaisesti.

»En», vastasi Léon, »toista asiaa tarkoitin. Tiedäthän, että
isäntäni on luvannut, että kahden kuukauden kuluttua pääsen liikkeen
päällysmieheksi.»

»Tiedänhän sen», huokasi Cerise, sillä hänen mielestään nuo kaksi
kuukautta olivat koko iäisyys.

»No niin», sanoi Léon tyytyväisenä, »isäntä onkin päättänyt toisin».

»Mitä sanoit! Eikö sinusta tulekaan päällysmiestä?»

»Päinvastoin, minä
olen jo!»

»Mitä!» huudahti Cerise ihmetellen.

»Kuulehan, Cerise, Antoine, entinen päällysmiehemme, joka aikoo
perustaa oman liikkeen ensi kuun lopulla, on perinyt rahoja ja aikoo
matkustaa kotiin. Ja minä olen saanut hänen paikkansa.»

»Entä sitten?» kysyi Cerise alkaen ymmärtää.

»Koska Antoine on kotoisin samalta seudulta kuin minäkin, pyysin häntä
myymään minun maapalstani ja tuomaan paperini mukanaan.»

»Sinä et siis matkustakaan?»

»En», sanoi Léon, »mutta Antoine palaa viikon kuluttua... ja...» Hän
keskeytti ja katsahti tyttöön.

»No, ja sitten?» kysyi Cerise tekeytyen tyhmäksi, mutta hänen sydämensä
tykytti rajusti.

»Jos tahdot... niin minusta...» sanoi Léon hämillään, »voisimme mennä
naimisiin jo kahden viikon kuluttua».

Cerise kävi aivan punaiseksi ja loi silmänsä maahan.

»Niinkö pian...» vastasi hän kuin estellen. — »Näkemiin, Léon...
huomiseen.»

»Cerise, etkö voisi poiketa Bourbon-Villeneuve-kadulle?»

»Äitisi luoko?»

»Voisit puhua hänen kanssaan huomisesta.»

»Hyvä; käyn siellä», sanoi Cerise. »Näkemiin, Léon!»

Kihlautuneet vaihtoivat pitkän silmäyksen ja puristivat vielä kerran
toistensa kättä, ja Cerise poistui tuntien sydämensä kiivaasti sykkivän
ja täyttyvän ilolla, kun hän ajatteli onnensa tulleen kuusi viikkoa
lähemmäksi.

Kääntyessään bulevardille Saint-Martin-kadulta hän kuuli mainittavan
nimeään.

»Hyvää päivää, neiti Cerise», sanoi joku aivan lähellä.

Cerise käännähti ja näki eräässä porttikäytävässä miehen, joka tervehti
häntä.

Tervehtijä oli nuori mies, noin kolmenkymmenen vuoden vanha, heikon ja
sairaan näköinen ja rokonarpinen; mutta hänellä oli viisas ja valoisa
katse ja huulilla miellyttävä hymy.

Hän oli maalarinoppilas, jota alituisten vastoinkäymistensä takia oli
ruvettu nimittämään Guignoniksi. Hänen oikea nimensä oli Louis Verdier.

Hänen isänsä, roteva auvergnelainen, oli nähdessään tuon hennon olennon
kohauttanut olkapäitään ja mutissut:

»Hänestä ei milloinkaan tule työmiestä. Viisainta on valita hänelle
ammatti, johon hän pystyy. Ruvetkoon taiteilijaksi.»

Isä oli pannut pojan oppiin eräälle lasimaalarille. Mutta heti kun hän
oli päässyt oppipojaksi, olivat kaikenlaiset vastukset ja onnettomuudet
alkaneet häntä vainota. Hänestä tuli tosin kaunis nuorukainen, mutta
kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän sairastui rokkoon, joka turmeli
hänen sievät kasvonsa. Hänen äitinsä kuoli jättäen hänelle sievoisen
omaisuuden. Mutta ahne isä ryösti sen häneltä, koska taiteilija ei
muka tarvinnut rahoja. Kova onni ahdisti häntä edelleen siten, että
hän usein rakastui joutumatta kuitenkaan naimisiin. Kun hän tapasi
jonkun nuoren tytön, joka miellytti häntä, kosi hän ja sai myöntävän
vastauksen; mutta viime hetkessä sattui aina jotakin, mikä pilasi
asian, ja häistä ei tullutkaan mitään.

Eräänä päivänä oli Guignon mennyt pormestarin luokse morsiamensa
kanssa. Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa vastatakseen myöntävästi
pormestarin kysymykseen, mutta sai pahoinvointikohtauksen ja meni ulos.
Mutta hänen ollessaan ulkona kymmenisen minuuttia oli morsian tullutkin
katumapäälle ja mennyt tiehensä. Kun sulhanen palasi, tapasi hän
pormestarin valmiina vihkimistoimitukseen, mutta morsian oli karannut.

Guignon alistui tyynesti kovaan kohtaloonsa; hän lauloi ja hymyili
lakkaamatta, oli hyväsydäminen ja avulias, eikä hänellä ollut
vihamiehiä.

Ainakin kymmenen vuotta hän oli ollut tuttu Léon Rollandin, Cerisen
sulhasen kanssa, ja sentähden hän pysähtyi tervehtimään tyttöä ja
puhutteli häntä ristimänimeltä. Cerise tunsi Guignonin ja meni hänen
luoksensa.

»Kas! Hyvää päivää, herra Louis», sanoi hän.

»Sanokaa minua vain Guignoniksi, neiti», vastasi hän, »se ei loukkaa
minua. Kun oikein ajattelen, on se minun ainoa nimeni. Mutta minne
olette matkalla?»

»Olen menossa Bourbon-Villeneuve-kadulle, Léonin äidin luo», vastasi
Cerise.

»Kuulkaahan!» sanoi Guignon. »Tapasin vastikään Léonin. Näyttää siltä
kuin toiveenne häihin nähden toteutuisivat. Eikö totta?»

»Kyllä», vastasi Cerise ujosti ja loi silmänsä maahan. »Jos olette
kiltti, niin tulette huomenna kanssamme Bellevilleen.»

»Hyvin mahdollista, neiti, sitä suuremmalla syyllä, kun Léonkin on
pyytänyt minua. Léon on hyvä toveri, saatte hänestä kelpo miehen.
Mutta...»

Guignon keskeytti lauseensa epäröiden, aivan kuin hänellä olisi ollut
jotakin epämieluista sanottavaa.

»No mitä?» kysyi Cerise.

»Hän on äskettäin saanut uuden toverin, josta minä en pidä», huomautti
Guignon.

»Mikä hänen nimensä on?»

»Hän on seppä nimeltä Rossignol [Satakieli], kummallinen nimi sepän
nimeksi. Léonin ei pitäisi seurustella hänen kanssansa. Mutta se on
hänen asiansa, tehköön niinkuin haluaa.»

»Malttakaahan», sanoi Cerise, »en ole milloinkaan nähnyt tuota
Rossignolia».

»No, ei kummakaan, he ovat olleet tuttuja vasta muutaman päivän.
Jos tahdotte tehdä oikein, niin te estäisitte Léonia... olen saanut
sellaisen tyhmän ajatuksen.» Ja hyvästeltyään Guignon meni työhönsä, ja
Cerise jatkoi matkaansa Bourbon-Villeneuve-kadulle.

Juuri samalla hetkellä tuli pieni, paksu, noin viidenkymmenen vuoden
vanha herra bulevardilta Chateau d'Eau-katua kohden. Hänellä oli
lyhyet, hoikat sääret, kalju otsa, pulleat, punakat kasvot ja siniset
silmälasit nenällä. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin herra Gaston
Isidor de Beaupréau, ulkoasiainministeriön toimistopäällikkö.

Herra de Beaupréau oli menossa kotiinsa tapaamaan Fernand Rocheria,
valmistellakseen hänen kanssansa suurta teostansa kansainvälisestä
oikeudesta.

Sattumoisin joutuivat hän ja Cerise kävelemään rinnakkain, ja kun
toimistopäällikkö tapansa mukaan tuntijan silmillä katseli kaikkia
naisia, tuli hän nytkin vilkaisseeksi Cerisen kauniisiin kasvoihin ja
ihastui ikihyväksi.

Hän tunsi veren virtaavan sydämeensä, ja maailma musteni hänen
silmissään.

Hän pysähtyi ensin katsellakseen Ceriseä, mutta kun neitonen
kiiruhti ohi häntä huomaamatta, kääntyi hän ympäri ja alkoi kuin
vastustamattoman voiman pakosta seurata tyttöä.

Hän ei ollut ensi kertaa sellaisessa seikkailussa; satoja kertoja hän
oli samalla tavalla seurannut nuoria neitosia kadulla ja puhutellut
heitä vanhan miehen häikäilemättömällä tavalla. Mutta tällä kertaa
hänet valtasi niin intohimoinen tunne, että olisi luullut sen olevan
vieraan hänenlaiselleen miehelle, ja hän päätti seurata tyttöä matkan
päässä voidakseen ahmia häntä silmillään.

Saint-Denis-kadun alkupäässä Cerise huomasi, että häntä seurattiin, ja
kiiruhti käyntiään... Toimistopäällikkö teki samoin.

Cerise poikkesi Bourbon-Villeneuve-kadulle, herra de Beaupréau seurasi
häntä.

Sitten Cerise meni Léonin äidin luo, joka asui eräässä kulmatalossa,
Caire-aukean laidassa, piharakennuksessa. Hän jäi vanhuksen luo
puoleksi tunniksi juttelemaan.

Palatessaan kadulle hän näki herra Beaupréaun seisovan hievahtamatta
paikallaan katukäytävällä.

Hän kiirehti kadun yli vapautuakseen vainoojastaan; mutta
toimistopäällikkö rohkaisi mielensä, tavoitti Cerisen ja yritti
puhutella häntä.

»Neiti...» sanoi hän.

Cerise kääntyi äkkiä.

»Hyvä herra», sanoi hän, »te erehdytte; minulla ei ole tapana puhua
henkilöiden kanssa, jotka ahdistavat minua kadulla. Menkää matkoihinne!»

Ja käyttäen hyväkseen sitä silmänräpäyksen hämminkiä, jonka hänen
kuivakiskoinen ja arvokas äänensävynsä oli saanut aikaan herra
Beaupréaussa, Cerise jatkoi matkaansa entistä rivakammin. Mutta
toimistopäällikkö lähti hänen jälkeensä ja seurasi häntä edelleenkin
matkan päässä eikä laskenut häntä näkyvistään; häntä kannusti yhä sama
tunne, jonka valtaan hän oli joutunut Bourbon-Villeneuve-kadulla.

Cerise saapui lopultakin kotiinsa ja katsoi vielä portilla taakseen
nähdäkseen oliko hänen vainoojansa näkyvissä. Mutta hän ei nähnyt
ketään, ja rauhallisesti hyräillen hän alkoi nousta portaita kuudenteen
kerrokseen.

Mutta toimistopäällikkö ei ollut hetkeksikään jättänyt häntä
silmistään; kuitenkaan hän ei tiennyt, asuiko tyttö tuossa talossa,
vai poikkesiko hän vain tilapäisesti sinne asialle, ja siksi hän jäi
kauaksi aikaa seisomaan portin ulkopuolelle. Kun Ceriseä ei kuulunut,
menetteli hän samoin kuin Baccarat ja meni ovenvartijan puhdille, pisti
viiden frangin rahan hänen käteensä ja alkoi kysellä.

»Ah, hyvä herra, se on turhaa vaivaa. Neiti Cerise on kunniallinen
tyttö», sanoi portinvartija.

»Mutta minä olen rikas», sanoi herra de Beaupréau.

»Vaikka olisitte rikkaampi kuin itse kuningas, ei siitä olisi apua. Hän
on sitäpaitsi kihloissa, tuo pikku neiti, niin että turhaan vaivaatte
itseänne... Mutta» — lisäsi portinvartija, »jos olisi hänen sisarestaan
kysymys, niin... Enpä sano enempää.»

»Kuka hänen sisarensa on?»

»Muuan tyttö, joka on joutunut huonoille teille ja ajelee vaunuilla.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Baccarat.»

Pirullinen ajatus syntyi herra Beaupréaun mielessä.

»Missä tuo hänen sisarensa asuu?»

»Moncey-kadulla», vastasi portinvartija, joka oli usein ollut
Baccaratin luona Cerisen asioilla.

»Hyvä on!» sanoi toimistopäällikkö.

Sitten hän lähti ajatuksiinsa vaipuneena matkaansa.

Herra de Beaupréau oli saanut ensimmäisen, parantumattoman taudin
kohtauksen, tuon taudin, jota sanotaan vanhanmiehen-rakkaudeksi.
Hän rakasti jo Ceriseä villin tiikerin hurjuudella, ja matkalla
Saint-Louis-kadulla vaivasi hän päätään keksiäkseen mitä ihmeellisimpiä
suunnitelmia hänen pyydystämisekseen.




VI

RAKKAUDEN VOITTO


»Hyvä Jumala! Mitä teille on tapahtunut?» kysyi rouva de Beaupréau.

»Minulleko?» kysyi toimistopäällikkö vavahtaen, »ei kerrassaan mitään».

»Miksi olette niin kiihoittunut?»

»Olin vähällä jäädä eräiden vaunujen alle», vastasi hän umpimähkään,
»mutta pelastuin kuitenkin. Ei sen enempää. Pöytään! Kello on kuusi.»

Tapansa mukaan hän otti Hermineä kädestä ja vei hänet pöytään. Fernand
oli aivan suunniltaan. Toimistopäällikön kiihoittuminen näytti johtuvan
huonosta tuulesta, eikä hän niin ollen varmaankaan hyvillä mielin
kuuntelisi rouva de Beaupréaun kysymystä tyttären tulevaisuudesta.

Fernand erehtyi. Herra de Beaupréau oli haaveellinen, melkein
alakuloinen, mutta hän ei ollut lainkaan kärsimätön, ja kilistäessään
nuoren apulaisensa kanssa hän sanoi suopeasti hymyillen:

»Olemmepa tainneet tänään vähän laiminlyödä työtämme.»

»Korvaan kyllä heti päivällisen jälkeen sen, mitä on laiminlyöty.»

»Hyvä», vastasi herra de Beaupréau. »Voimme mennä minun huoneeseeni
työskentelemään; muuten tulee koko teoksen jo kahden kuukauden kuluttua
olla painovalmiina.»

Päivällinen kului kaikessa rauhassa, toimistopäällikön mieliala
tasaantui vähitellen, ja kun he menivät salonkiin, missä kahvipöytä oli
katettuna, oli hän rauhallinen ja hymyilevä.

Varmaankin hän oli keksinyt jonkin keinon millä saisi Cerisen käsiinsä,
ja hänen hyvä tuulensa kirkastui siihen määrin, että rouva de Beaupréau
huomasi hetken suotuisaksi puhuakseen nuorten rakkaudesta.

Hän antoi Herminelle merkin siirtyä huoneeseensa, ja Fernand meni herra
de Beaupréaun työhuoneeseen jatkamaan suurta, diplomaattista teostaan
päällikkönsä puolesta.

»Hyvä herra», sanoi rouva de Beaupréau hiukan pelokkaasti, sillä
toimistopäällikkö oli vaihtelevainen luonteeltaan, eikä hänen kanssaan
senvuoksi ollut aina helppo tulla toimeen, »tahtoisin puhua kanssanne
eräästä vakavasta asiasta.»

»Mitä?» sanoi päällikkö havahtuen lemmenunelmistaan.

»Se on hyvin vakava asia», sanoi rouva rohkeasti.

»Hyvä Jumala! Mitä nyt sitten?»

»Asia koskee tytärtäni.»

Herra de Beaupréau teki hämmästyneen liikkeen; hänen vaimonsa jatkoi:

»Hermine on yhdeksäntoista vuoden vanha; hän on nyt siinä iässä,
jolloin hän voi ja hänen täytyykin ajatella naimisiinmenoa.»

»Naimisiinmenoako? Hyvä Jumala!» huudahti herra de Beaupréau. »Miksi
niin?»

»Ajatelkaahan toki», sanoi äitiparka vavisten, »kerranhan te olette
poissa ja hän jää tukea vaille... ja...»

»Onhan se niinkin, hyvä rouva», keskeytti toimistopäällikkö hänet
kiivaasti, »mutta jotta hän voisi mennä naimisiin, täytyy hänellä olla
mies.»

»Ehkäpä hän jo on tavannutkin sellaisen miehen.»

»Onko hän rikas?» kysyi herra de Beaupréau siten kiihkeästi paljastaen
ahneen luonteensa.

»Hän on nuori, sivistynyt mies, hänellä on hieno käytös ja luja luonne,
ja hän rakastaa Hermineä niin suuresti, että hän voi tehdä hänet
maailman onnellisimmaksi naiseksi».

»Mainiota! Onko hän rikas?»

»Ei, mutta hänellä on lupaava tulevaisuus.»

Herra de Beaupréau kohautti olkapäitään.

»Se ei riitä!» sanoi hän.

»Mutta Hermine rakastaa häntä niinkuin hänkin Hermineä.»

»Ja hänen nimensä?»

»Sinä tunnet hänet ja olet voinut arvostella hänen kykyään. Hän on
Fernand Rocher.»

Toimistopäällikkö hypähti kiivaasti tuoliltaan ja huusi samalla kertaa
ällistyneenä ja suuttuneena:

»Tämä on jo liikaa! Minun alaiseni virkailija, jolla on palkkaa
kaksisataa frangia kuukaudessa, ja joka muuten on köyhä kuin
kirkonrotta, vailla suosijoita ja tulevaisuutta... Oletteko hullu,
rouva! Minä en milloinkaan suostu sellaiseen mielettömyyteen. Jos
olette sellaista kuvitellut, olette totisesti erehtynyt. Siitä ei tule
mitään.»

Ja herra de Beaupréau alkoi mittailla salia kiivain askelin, silmät
päässä pyörien.

Rouva istui nurkassa uunin luona. Hänen olennossaan kuvastui väsymys
ja alistuvaisuus, niinkuin niillä naisilla, jotka koko elämänsä ovat
kärsineet milloinkaan uskaltamatta nousta sortajaansa vastustamaan.
Hänen silmänsä olivat sulkeutuneet, ja niistä vieri suuria kyyneleitä
hänen laihoille poskilleen. Äkkiä hänen miehensä pysähtyi hänen eteensä
ja katsoi häneen tutkivasti.

»Vai niin! Te itkette», ilkkui hän. »Te itkette sentähden, etten suostu
antamaan tytärtänne miehelle, jolla ei ole varoja eikä tulevaisuutta,
sensijaan että kiittäisitte minua siitä, että huolehdin hänen
onnestaan, vaikka hän ei ole edes oma lapseni, vaan tähän maailmaan
sattumalta syntynyt häpeälapsi...»

Nämä sanat olivat liikaa onnettomalle naisparalle; kaksikymmentä vuotta
hän oli kärsinyt ja kestänyt; nyt hän nousi ja seisoi miehensä edessä
silmät tulta säihkyen.

»Herra», sanoi hän ylpeällä ylenkatseella, »te herjaatte minua, te
olette alhaisin kaikista miehistä!»

Herra de Beaupréau huomasi puhuneensa liikoja.

»Minä en herjaa teitä», sanoi hän hiukan säyseämmin, »mutta te
koettelette liikaa kärsivällisyyttäni».

»Hyvä herra», jatkoi rouva de Beaupréau, »kaksikymmentä vuotta sitten
olin nuori viaton tyttö, enkä ole milloinkaan hairahtunut. Kotimatkalla
Pyreneitten vuoristosta jouduin eräänä yönä autiossa majatalossa
häpeällisen väkivallan uhriksi. Kun pyysitte minua vaimoksenne,
tunnustin teille avomielisesti kaikki. Te otitte lapseni syliinne ja
sanoitte: 'Minä tahdon olla tämän lapsen isä'.»

»No, niin», sanoi herra de Beaupréau, »enkö ole pitänyt lupaustani?
Eikö tyttärenne yhä vieläkin usko, että olen hänen isänsä?»

»Kyllä», vastasi Thérèse, »mutta hän kysyy usein, tuo lapsiraukka,
minkätähden mies, jota hän luulee isäkseen, ja jota hän kunnioittaa
isänään, monasti osoittaa hänelle halveksimistaan».

»Te valehtelette!» huusi herra de Beaupréau. »Onhan luonnollista, oma
lapseni on lähempänä sydäntäni, mutta...»

Rouva de Beaupréau keskeytti miehensä lauseen halveksivalla liikkeellä.

»Hän miettii usein itsekseen», jatkoi rouva de Beaupréau, »miksi hänen
äitinsä itkee yksinäisyydessä katkeria kyyneleitä ja miksi juuri hänen
isänsä aiheuttaa nuo kyyneleet».

»Ei», huudahti päällikkö polkaisten jalkaansa lattiaan, »älkää
kuvitelko itseänne marttyyriksi; minä en ole mikään hirmuvaltias enkä
kiusanhenki. Te toitte mukananne myötäjäisiä, sen myönnän, mutta minä
annoin teille vastalahjaksi asemani ja nauttimani kunnioituksen; olen
peittänyt nimelläni teidän häpeänne... me olemme kuitit.»

»Erehdytte, hyvä herra, sillä on olemassa muuan asia, jota äiti pitää
onneansa, omaa arvoaan ja asemaansa kalliimpana... se on hänen lapsensa
onni! Niin, hyvä herra, te olette huomannut vaimonne kärsivälliseksi
ja alistuvaksi naiseksi, joka on vaitiollen kuunnellut häpäiseviä
soimauksianne ja rukoillut Jumalaa antamaan teille anteeksi sen, että
te aiheettomassa, hillittömässä mustasukkaisuudessanne olette häntä
pahoinpidellyt. Nyt te puhuttekin äidille ja asetutte hänen lapsensa
onnen tielle. Mutta silloin äiti nostaa päänsä ja nousee vastarintaan.
Hermine rakastaa herra Fernand Rocheria, nuorta, kunnollista ja ahkeraa
miestä. Hyvä Jumala, sellaisenahan tekin häntä piditte vielä eilen. Hän
on tekevä Herminen onnelliseksi... Miksi siis tahdotte vastustaa heidän
liittoaan?»

»Miksi, miksi?» hoki herra de Beaupréau suhisten raivosta, »siksi,
ettei hänellä ole penniäkään!»

»Hyvä herra», sanoi Thérèse kylmästi, »te olitte samassa asemassa
silloin, kun minusta tuli rouva de Beaupréau».

»Mutta teillä oli lapsi!» karjui toimistopäällikkö. »Tahdotteko,
että annan suostumukseni tähän avioliittoon?... Hyvä, se on omassa
vallassanne.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Thérèse hilliten kyyneleensä ja
suuttumuksensa, sillä hän tahtoi olla vahva ja viimeiseen asti
puolustaa lapsensa onnea.

»Mitäkö tarkoitan?» toisti herra de Beaupréau. »Sen saatte kohta
tietää. Kun menimme naimisiin, oli naimasopimuksessa säädetty, että te
saisitte vapaasti käyttää myötäjäisenne, kaksisataatuhatta frangia.
Luovuttakaa tämä rahamäärä pojallenne Emmanuelille, ja...»

»En ikinä!» huudahti rouva de Beaupréau, »minäkö riistäisin mitään
toiselta lapseltani toisen hyväksi!»

»Siinä tapauksessa emme enää puhu siitä asiasta. Kun menimme naimisiin,
tunnustin Herminen tyttärekseni, lain mukaan hän on minun tyttäreni
eikä niin ollen voi mennä naimisiin minun suostumuksettani ennen
täysi-ikäiseksi tuloaan. Enkä minä anna suostumustani.»

»No hyvä», sanoi Thérèse, »siinä tapauksessa saamme odottaa, vaikkapa
minun pitäisi tunnustaa totuus lapselleni... vaikka minun pitäisi
punastua tyttäreni edessä».

Samassa aukeni ovi, ja Hermine seisoi kalpeana kynnyksellä. »Äiti»,
sanoi hän, »te olette jalo nainen, teidän ei tarvitse milloinkaan
punastua tyttärenne edessä».

Hän meni rouva de Beaupréaun luo ja polvistui hänen eteensä.

»Rakas äiti», kuiskasi hän suudellen äitinsä laihaa kättä, »anna
minulle anteeksi, olen kuullut kaikki, tiedän, että te olette hyvä,
paras kaikista äideistä, jaloin kaikista naisista. Tyttärenne on teistä
ylpeä...»

Hermine nousi ja katsoi tiukasti herra de Beaupréauhon.

»Hyvä herra», sanoi hän, »äitini ei tahdo riistää minulta perintöäni,
mutta minulla on itselläni oikeus luopua siitä, ja minä suostun
ehdotukseenne».

Sitten hän meni ovelle ja huusi:

»Fernand! Fernand!»

Fernand Rocher tuli sisään. Hermine otti häntä kädestä ja vei hänet
herra de Beaupréaun luokse.

»Eikö totta», kysyi hän, »että te tahdotte ottaa minut vaimoksenne
ilman myötäjäisiäkin?»

»Ah, olen ylpeä saadessani tehdä työtä teidän hyväksenne ja tehdä
teidät onnelliseksi. Tahdon omistaa ainoastaan teidät.»

»No hyvä», sanoi Hermine, »tahdon tulla vaimoksenne. Istukaa tähän
kirjoituspöydän ääreen ja kirjoittakaa kuitti minun myötäjäisistäni.
Ainoastaan sillä ehdolla herra Beaupréau suostuu avioliittoomme.»

Ja nuori tyttö loi sanomattoman ylenkatseellisen silmäyksen
toimistopäällikköön, jonka sellainen uhrautuminen teki aivan
sanattomaksi.




VII

COLAR


Seuraavana päivänä, sunnuntaiaamuna, asteli Colar nopeasti
Chaussée-d'Antinin yli.

Entinen aliupseeri ei ollut puettuna kaulaan asti napitettuun takkiin
ja husaarihousuihin, kuten tavallisesti. Hänellä oli yllään sininen
nuttu, lippalakki päässä, karkeat villahousut jalassa ja musta huivi
kaulassa.

Colar meni Victoire-kadulle, josta siihen aikaan murrettiin uutta
katua suurille hotellitonteille Saint-Lazare-kadulla. Hän poikkesi
vasemmalle, sillä kadun oikea puoli oli suljettu aitauksella suurien,
takanaolevien rakennustonttien vuoksi.

Colar ryömi eräässä aitauksessa olevasta aukosta sisään ja lähti
astelemaan pienelle, kaksikerroksiselle huvimajalle. Tämä huvimaja oli
puutarhan perällä, joka kuului erääseen vanhaan hotelliin.

Hotellin omisti muuan vanha, hyvin rikas ja omituinen englantilainen;
se oli aivan asumaton. Toisin sanoen, se oli jätetty erään vanhan
portinvartijan huostaan, joka niinikään oli englantilainen ja asui
portinvartijan rakennuksessa Saint-Lazare-kadun puolella.

Hotellin takana oli suuri puutarha ja aivan sen perällä
kaksikerroksinen huvimaja. Jostakin omituisesta oikusta Mac Ferl ei
ollut milloinkaan halunnut vuokrata hotellia, mutta hän oli antanut
portinvartijalle luvan vuokrata huvimajan ja pitää siitä saamansa tulot
hyvänään.

Kun portinvartija kuukausi sitten eräänä aamuhetkenä seisoi portin
ulkopuolella ja aito englantilaisella tyyneydellä veteli savuja
sikaaristaan, oli eräs nuori, noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen
mies, jonka vaateparresta ja ulkomuodosta saattoi päättää, että hän oli
kotoisin Kanaalin takaa, puhutellut häntä englanniksi ja pyytänyt saada
nähdä huvimajaa.

Perinpohjaisen tarkastelun jälkeen näytti huvimaja vierasta
miellyttäneen, erittäinkin syrjäisen asemansa vuoksi. Portinvartijan
kanssa sovittiin vuokrasta, joka muuten oli ylen suuri, ja jo samana
iltana vuokralainen palvelijansa kanssa muutti sinne, kun matka-arkut
oli tuotu paikalle.

Tämä muukalainen oli kapteeni Williams, ja kun Colar nyt tuli hänen
luokseen, tapasi hän herransa pukeutumassa.

Kapteeni Williamsilla oli musta tukka ja mustat, hienot viikset; hän
oli kaunis mies, ja hänellä oli maailmanmiehen käytös.

Lontoossa, jossa hän salaisesti oli ollut erään pelätyn varasliiton
päällikkönä, hän oli käyttänyt paroonin arvonimeä, ja hänen oli
onnistunut todistaa oikeutensa siihen. Parooni Williams oli
siellä liikkunut ylhäisissä perheissä ja asunut upeassa talossa
Belgrave-Squaren varrella. Häntä pidettiin erään pohjoisista
kreivikunnista kotoisin olevan aatelismiehen poikana, ja hänellä
otaksuttiin olevan 30,000 punnan vuotuiset tulot. Lisäksi tiedettiin,
että hän oli täydellinen gentlemanni ja etevä urheilija.

Mutta eräänä päivänä oli hänestä alkanut liikkua hämäriä huhuja,
vaikkei tiedetty mistä ne olivat lähtöisin. Newmarketissa väitettiin,
että tuo hieno parooni olikin mitä häikäilemättömin murtovaras ja
taskuvarasliiton johtaja ja että hän huolimatta täysin puhtaasta
englanninkielestään oli syntyperältään ranskalainen tai italialainen.

Olipa miten hyvänsä, niin oli kapteeni Williamsilla Lontoossa ollut
vaalea tukka ja vanha poskiparta aito englantilaiseen tapaan. Pariisiin
tultuaan hän värjäsi tukkansa mustaksi, poisti poskiparran ja kasvatti
itselleen viikset.

Kun Colar tuli hänen luoksensa, istui hän uunin luona pitkässä
aamuviitassa ja tohveleissa värjäten hiuksiaan peilin edessä. Hän
poltteli sikaaria, ja hänen kasvoillaan oli perin tyytyväinen ilme.

— Tuskin olen vielä ollut kuukauttakaan Pariisissa, — ajatteli hän, —
ja kuitenkin olen jo saanut aikaan yhtä ja toista; puuhani menestyvät
koko hyvin. Jos piru edelleenkin auttaa minua, siirtyy parooni Kermor
de Kermarouëtin kaksitoista miljoonaa minun taskuihini!

Williams henkäisi syvään ja puhalsi ilmaan kaksi harmaata savupilveä.

— Armand de Kergaz raukka, — ajatteli hän edelleen, — niin rehellinen
hyväntekijä ja kelpo mies kuin oletkin, vedetään sinua kuitenkin
nenästä ja saatpa vielä suureksi suruksesi luovuttaa parooni sir
Williamsille takaisin sen omaisuuden, jota niin uskollisesti olet
hoitanut... Ja, — hän hymyili häijystä, — viiksieni nykyinen väri ja
omaksumani englantilainen ääntämistapa estävät sinua tuntemasta rakasta
veljeäsi, varakreivi Andreaa, jonka perinnön olet ryöstänyt sen typerän
tekosyyn nojalla, että muka hänen isänsä oli anastanut sen sinun
isältäsi.

Andrea hymyili voitonriemuisesti.

— Colar on pystyvä mies, kerrassaan pystyvä, — jatkoi hän
ajatuksissaan, — mutta Lontoo ei ollut hänelle oikea toimintapaikka
huolimatta hänen hyvästä tahdostaan. Häneltä puuttui varmuutta.
Täällä Pariisissa sitävastoin on hänen ovela julkeutensa oikeassa
maaperässään. Hänen kokoomansa joukkue ei myöskään ole huonoimpia;
virkamies ja Bistoquet ovat jo olleet minulle suureksi hyödyksi. Seppä
on mies paikallaan. Ja Nicolo kelvannee hänkin.

Ovelle kolkutettiin, ja Colar ilmestyi keskeyttäen hänen ajatuksensa.

»Hyvää päivää, kapteeni», sanoi hän kohottaen sotilaallisesti kätensä
lakin lipalle.

»Päivää, Colar.»

»Olenko säntillinen?»

»Olet. Istu ja kerro minulle, millä tolalla asiat ovat!»

»Poliisiosastoni työskentelee ihanteellisesti, ja hyvä onkin, sillä
vielä emme ole löytäneet oikeata ratkaisua.»

»Niinkö luulet?»

»Tiedämme kyllä, että rouva de Beaupréau on etsimämme Thérèse...»

»Niin, sehän jo on jotakin.»

»Ja että hänen tyttärensä Hermine on parooni Kermor Kermarouëtin lapsi.»

»Mutta minusta tuntuu», sanoi kapteeni, »että tämä on arvoituksen oikea
avain. Herra de Beaupréau on ahne; jos lupaamme hänelle miljoonan, niin
hän kyllä naittaa tyttärensä... ja minä», lisäsi Williams katsellen
tyytyväisesti kuvaansa peilistä, »saatan silloin olla sovelias vävy...»

»Pikku neiti on jo rakastunut», sanoi Colar.

Williams heitti sikaarin kädestään.

»Ja mikä — vielä parempi», jatkoi Colar, »hän on kihloissa... häät on
päätetty viettää kahden viikon kuluttua».

Williams kalpeni.

»Se on mahdotonta.»

»Aivan totta!» vakuutti Colar. »Se on totinen tosi, herra, ja neidin
sulhanen on eräs ulkoasiainministeriön kopisti.»

»Onko hän rikas?»

»Hän ei omista penniäkään.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Fernand Rocher.»

»Missä hän asuu?»

»Marais-kadulla.»

»Entä sitten?»

»Sitten voin kertoa», jatkoi Colar, »että minä pari päivää sitten olen
päässyt työhön erään huonekalutehtailijan liikkeeseen Chapon-kadun
varrella... huonekalujen valmistus on näet minun vanha ammattini...»

»Miksi olet niin tehnyt?»

»Olen rakastunut», sanoi Colar salaperäisesti.

Williams rypisti otsaansa.

»Ei sinulla ole aikaa rakastelemiseen», huomautti hän. »Kerro lisää.»

»Kuulkaahan, kapteeni. Tapasin eräänä päivänä nuoren tytön ja rakastuin
häneen. Hänen nimensä on Cerise; hän on sekä kaunis että älykäs, mutta
luoksepääsemätön kuin linnoitus, sillä hänellä on sulhanen, josta tulee
huonekalukaupan johtaja. Tämän sulhasen nimi on Léon Rolland, ja hän on
neiti Herminen sulhasen, Fernand Rocherin ystävä.»

»Sepä oivallista!» virkahti Williams tyytyväisenä.

»Eilen illalla», jatkoi Colar, »tuli Fernand Rocher Léonin luo ja
kertoi onnesta säteillen, että herra de Beaupréau oli suostunut hänen
ja Herminen avioliittoon, tosin sillä ehdolla, että Hermine luopuisi
myötäjäisistään».

Williams kävi vakavaksi.

»On perin arveluttavaa», sanoi hän, »että nuorella tytöllä, joka
rakastaa, on luja tahto».

»Malttakaahan, kun kerron», jatkoi Colar. »Cerisellä on sisar... hän
on hieno nainen, hänellä on vaunut ja hotelli, ja häntä nimitetään
Baccaratiksi. Bistoquet on ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan.»

»Mutta...» keskeytti Williams, joka halusi kuulla enemmän neiti
Herminestä ja hänen aiotuista häistään.

»Baccarat on silmittömästi rakastunut Fernand Rocheriin. Ymmärrättekö?»

Williamsin silmät loistivat.

»Onko hän kaunis?» kysyi hän.

»Kaunis kuin enkeli ja kavala kuin saatana.»

»Hyvä!» sanoi Williams tyynesti. »Hän on se nainen, joka on raivaava
Fernand Rocherin tieltäni.»

»Tiedänpä vielä enemmänkin», jatkoi Colar, »toimistopäällikkö Beaupréau
on vanha irstailija, joka juoksee nuorten tyttöjen jäljessä. Eilen hän
ajoi Ceriseä takaa koko päivän. Oletteko tyytyväinen tietoihini, herra?»

Parooni Williams eli, jos haluatte, varakreivi Andrea oli vajonnut
mietteisiinsä eikä vastannut Colarin viimeiseen kysymykseen.

Hänen pirullinen älynsä oli jo kutonut sen läpipääsemättömän
verkon, johon Thérèse, Hermine, Fernand Rocher ja Léon Rolland oli
pyydystettävä.

»Missä Baccarat asuu?» kysyi hän vihdoin.

»Moncey-kadulla, pienessä hotellissa, oikealla, ja sinne pääsee
parhaiten Blanche-kadulta.»

»Hyvä, tämä nainen on saatava palvelemaan minua, ja mitä Ceriseen
tulee, niin luulen hänestä tulevan mainion syötin herra Beaupréaulle...
Mutta ensin on Léon raivattava pois tieltä...»

»Hyvä!» sanoi Colar. »Se voi tapahtua jo tänään... tänä iltana...
Bellevillessä. Seppä voi auttaa minua.»

Andrea soitti palvelijaansa, joka oli samalla _groom_ (tallirenki), ja
käski valjastaa hevoset.

»Nyt täytyy sinun», sanoi hän Colarille, »kolmen päivän kuluessa
vuokrata minulle joku hotelli Champs-Elysée-korttelissa. Siellä tulee
olla talli viidelle hevoselle ja sijaa kaksille vaunuille.»

»Kuten käskette», vastasi Colar ja poistui.

Andrea pukeutui upeaan aamupukuun. Neljännestunnin kuluttua ajoi hän
omassa _tilbury'ssään_ — kaksipyöräisissä vaunuissa — Moncey-kadulle ja
sinne tultuaan lähetti nimikorttinsa Baccaratille.

Baccarat oli vielä vuoteessa. Hän oli herkeämättä ajatellut Fernandia,
ummistamatta silmiänsä koko yönä.

Kamarineiti toi hänelle paroonin nimikortin.

»Sano, että minulla ei ole kunnia tuntea paroonia, enkä voi ottaa
vastaan häntä», sanoi Baccarat äkeästi.

»Mylord sanoo tulleensa puhumaan teidän kanssanne herra Fernand
Rocherista», sanoi kamarineiti.

»Fernand! Fernand!» huudahti Baccarat hypähtäen vuoteesta. »Joudu,
joudu... pyydä häntä odottamaan... olen heti valmis.» Baccaratin ääni
värisi mielenliikutuksesta.




VIII

PAROONI


Notkeana kuin pantteri oli Baccarat hypähtänyt vuoteestaan ja juossut
pukuhuoneeseensa, ja vaikka hän tavallisesti tarvitsi pitkän ajan
pukeutumiseensa, jossa kamarineiti oli apuna, ei nyt kestänyt kuin
hetkisen, kun hän oli valmiina sopivassa puvussa ilman toisen apua.
Sitten hän soitti luokseen Fannyn, joka heti ilmestyi.

»Pyydä englantilaista astumaan sisään!» sanoi Baccarat, joka oli saanut
takaisin tavallisen, ylimielisen levollisuutensa.

Andrea astui huoneeseen. Hän oli mies, joka heti ensi silmäykseltä
pystyi oivaltamaan tilanteen, ja hän huomasi heti, että hänellä tulisi
olemaan hyötyä tästä naisesta.

— Kylmä kuin marmori, — ajatteli hän, — mutta rinnassa sydän, polttava
kuin laavavirta, häijy hän on luonteeltaan, mutta ihmeellisen kaunis,
ja varmasti pystyvä panemaan nuoren miehen pään pyörälle ja saamaan
hänet unohtamaan kunniansa... ja...

— Jos tuo mies on viholliseni, — ajatteli Baccarat samalla kertaa,
katsellen tutkivasti paroonia, — on hän minun arvoiseni; jos hän on
ystäväni, voitan hänet.

Andrea tervehti kohteliaasti Baccaratia, joka kädenliikkeellä kehoitti
häntä istuutumaan tuolille viereensä; sitten hän antoi Fannylle merkin
poistua.

»Madame», sanoi Andrea rauhallisesti ja istahti tarkastellen Baccaratia
tutkivasti kuin liikemies, jota naiskauneus ei liikuta. »Olen parooni
Williams ja olen tullut tänne tehdäkseni teille erään ehdotuksen.»

»Puhukaa», sanoi Baccarat, joka oli kokonaan saanut takaisin
itsehillitsemistaitonsa, »mutta jos se koskee jotakin rakkausasiaa,
pyytäisin teitä tulemaan uudelleen toisen kerran... olen tänään hieman
hermostunut».

»Ymmärrän hyvin», sanoi herra Williams, »kun on nukkunut huonosti...
Tyydyttämätön rakkaus estää unen...»

»Rakkausko?» kysyi Baccarat.

»Luulin teidän rakastavan Fernand Rocheria», sanoi sir Williams
levollisesti.

Baccarat vapisi, mutta ei värettäkään näkynyt hänen kasvoillaan.

»En rakasta ketään, mylord.»

»Olen vain parooni», huomautti sir Williams, »mutta olen onnellinen
huomatessani erehtyneeni».

»Miksi niin?»

»Sentähden», sanoi hän korostaen jokaista sanaansa, »että olisi ollut
teille raskasta, jos olisitte häntä rakastanut».

Baccaratin sydän vavahti, ja hän kalpeni.

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan vain, että on raskasta naiselle nähdä rakastamansa miehen
hylkäävän hänet...»

»Herra», sanoi Baccarat jääkylmästi, »minunlaistani naista ei hyljätä,
minä hylkään itse!»

»Rakas ystäväni», sanoi sir Williams edelleenkin yhtä kuivakiskoisesti
ja vähäsanaisesti, »teidän kaltaisenne naisen voi hyljätä ainoastaan
mennäkseen naimisiin — ja Fernand Rocher viettää pian häitänsä».

Nämä sanat sattuivat kuin salamanisku Baccaratin kylmään sydämeen. Hän
hypähti huudahtaen tuoliltaan, tuskasta pyörtymäisillään.

»Vihdoinkin!» sanoi sir Williams. »Te rakastatte häntä sittenkin.»

»Niin, niin, kyllä rakastan häntä... tulisesti... mielettömästi!» huusi
hän, »eikä hän saa mennä naimisiin... Hänen täytyy rakastaa minua,
vaikka minun olisi survaistava tikari kilpailijani rintaan...!» Hän
juoksi uunin luo siepaten sieltä siron koristellun tikarin.

»Kas vain, te näyttelette oivallisesti tragediaa, hyvä rouva», sanoi
Williams aito englantilaisella kylmäkiskoisuudella.

Nämä sanat masensivat yhdellä iskulla Baccaratin uhman ja lannistivat
hänet kerrassaan. Tikari putosi hänen kädestään, ja hän alkoi
nyyhkyttää kuin lapsi.

»Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!» voihki hän.

»Ystäväni», jatkoi sir Williams yhtä rauhallisesti kuin ennen, »tulin
kertoakseni teille ikävän uutisen, mutta samalla tarjotakseni teille
apuani».

»Mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Baccarat, jonka sydämessä syttyi
toivon kipinä.

»Katsokaa tarkoin minua!» sanoi Williams ilkeästi hymyillen, mikä
paljasti koko hänen pirullisen älynsä, »ettekö luule, että voin olla
teille hyvä liittolainen?»

»Tahdotteko auttaa minua...? Mutta miksi... mistä syystä?»

»Ah», sanoi sir Williams. »On itsestään selvää, että minulla on
syyni... muutoin...»

Samassa ovi aukeni, ja Fanny tuli sisään nimikortti kädessä.

Baccarat otti kortin ja luki:

             G. I. de BEAUPRÉAU
    Ulkoasiain-ministeriön toimistopäällikkö.

— Ulkoasiain-ministeriön toimistopäällikkö! — ihmetteli Baccarat. »En
tunne tätä herraa», sanoi hän ääneen. »Sano, etten ole kotona.»

Sir Williams otti kortin, ja nähtyään nimen sanoi päättävästi:

»Teidän täytyy ottaa hänet vastaan.»

Sitten hän kääntyi kamarineidon puoleen, sanoen käskevästi:

»Pyytäkää herraa odottamaan kymmenen minuuttia salongissa!»

Fanny ymmärsi, että hänen oli toteltava, ja meni.

Williams katseli hämmästynyttä Baccaratia ja sanoi:

»Herra de Beaupréaulla on tytär, jonka nimi on Hermine.»

Baccarat huudahti kuullessaan tämän nimen, jonka portinvartijavaimo
Saint-Louisissa oli hänelle maininnut.

»Hän on Fernandin kihlattu», jatkoi sir Williams rauhallisesti, »ja
onhan teidän otettava vastaan hänen appensa».

»Mutta mitä hän minusta tahtoo?»

»Hän tulee ehdottamaan teille jotakin häpeällistä, mutta älkää
välittäkö siitä... kuunnelkaa kärsivällisesti häntä... pyytäkää häntä
tulemaan huomenna uudelleen. Jälkeenpäin voimme järjestää asian...»

Sir Williams soitti kelloa ja sanoi Fannylle, joka tuli huoneeseen:

»Kutsukaa herra de Beaupréau sisään.»

Sitten hän hävisi pukuhuoneeseen.

»Älkää kieltäkö häneltä mitään... älkää loukkaantuko... viikon kuluttua
Fernand on naimisissa», kuiskasi hän vetäen oviverhon eteen.

Hetkisen seisoi Baccarat yksin, sitten ilmestyi toimistopäällikkö
huoneeseen.

Herra de Beaupréau tervehti elostelijan itsetietoisuudella nuorta
kurtisaania, mutta Baccarat vastasi hänen tervehdykseensä niin
ylimyksellisen kylmästi ja arvokkaasti, että herra de Beaupréau oli
miltei menettää puheenlahjan.

»Hyvä rouva», sanoi hän, »pyytäisin saada hetkisen keskustella
kanssanne».

»Olkaa hyvä», vastasi Baccarat osoittaen tuolia.

»Hyvä rouva», sanoi herra Beaupréau, »nimikortistani olette nähnyt,
kuka olen. Olen rikas... ja asemani sallii minun uhrata paljonkin
naisen tähden...»

Halveksiva hymy väikkyi kurtisaanin huulilla, mutta viereisen huoneen
oviverhot, joihin herra de Beaupréau oli selin, siirrettiin puoleksi
syrjään, ja Baccarat näki sir Williamsin kalpeat kasvot, jotka
näyttivät sanovan:

»Unohdatteko varoitukseni? Tahdotteko, että Fernand menee naimisiin...»

Herra Beaupréau rohkaisi mielensä, ja sanoi:

»Teillä on sisar.»

»Ah, jos te rakastatte sisartani, niin näette turhaa vaivaa. Ja muuten
sisareni asiat eivät liikuta minua.»

Mutta yhtäkkiä syntyi Baccaratin aivoissa pirullinen ajatus.

— Jospa voisin ostaa häneltä Fernandin vapauden! — ajatteli hän.

Samalla hetkellä häpeän puna peitti hänen kasvonsa, ja hän oli
toistamiseen ajaa herra Beaupréaun ovelle. Mutta sir Williamsin pää
ilmestyi taas verhojen takaa ikäänkuin muistuttaen:

»Jos sen teette, on Fernand viikon kuluttua naimisissa.»

Ja hän hillitsi itsensä.

»Cerise on pieni tyhmyri, hoitakoon itse asiansa», sanoi hän
toimistopäällikölle.

»Mutta, ettekö voi ottaa minua siipienne suojaan?» pyyteli toinen yhä.

»Luvatkaa!» nyökkäsi sir Williamsin pää.

»Ehkäpä», sanoi Baccarat aivan hiljaa. Sitten hän nousi äkkiä ikäänkuin
keskeyttääkseen keskustelun ja lisäsi:

»Tulkaa huomenna uudelleen!»

»Huomennako, otatteko minut vastaan huomenna?»

»Kyllä, kyllä», sammalsi Baccarat saattaen ilosta säteilevän herran
ovelle.

Kääntyessään näki hän sir Williamsin edessään.

»Kuinka halpamaista!» mutisi hän. »Minäkö möisin sisareni! En ikinä!...
En milloinkaan! Sanotaan, että Baccaratilla ei ole sydäntä, se on
totta; mutta hän rakastaa omaisiaan... Ei ikinä... ei ikinä!» toisti
hän.

»Rakas ystävä, ainoa ihminen koko maailmassa, joka voi estää Fernandin
naimisiinmenon, on herra de Beaupréau... Ajatelkaa sentähden tarkoin,
mitä teette...»

       *       *       *       *       *

Keskustelun jatkoa ei kukaan tunne, mutta Andrean poistuttua painoi
tuo naisparka päänsä alas kalpeana häpeästä, ja kuuma kyynel, ehkä
viimeinen hänen elämässään, vieri verkkaan hänen poskelleen.

Cerise, puhdas, viaton Cerise, pieni, uuttera työntekijä, rehellisen
työmiehen morsian, oli uhrattava Baccaratin sydämessä hehkuvan,
hävittävän tulen, kalvavan intohimon tyydyttämiseksi.




IX

JEANNE


Vihdoinkin valkeni sunnuntaiaamu, jota Cerise oli niin odottanut. Hän
oli toimittanut askareensa, oli valmiiksi pukeutunut ja iloinen, kun
ovelle kolkutettiin.

Kookas, nuori ja kaunis tyttö, jonka hienopiirteiset kasvot näyttivät
huolestuneilta, astui sisään.

»Ah», sanoi Cerise kunnioittavasti, »tekö se olettekin, neiti Jeanne!
Olipa ystävällisesti tehty, että tulette minua tervehtimään.»

»Siitä on jo kauan, kun olemme tavanneet toisiamme», vastasi Jeanne,
»enkä ole kuullut teistä mitään... sentähden tulin ilmoittamaan teille
uuden osoitteeni. Olemme näet muuttaneet Meslay-kadun 11:een.»

Jeanne oli aikaisemmin asunut samassa talossa kuin Cerisen isä, jo
siitä asti he olivat olleet tuttavat. Jeannen elämäntarina oli koruton
ja liikuttava.

Jeannen isä, urhea eversti Balder, oli kaatunut Constantinin
taistelussa, jättämättä leskelleen ja tyttärelleen perinnöksi muuta
kuin tuhannenviidensadan frangin suuruisen eläkkeen ja pääoman, joka
tuotti tuhannen frangia korkoja vuodessa.

Rouva Balder oli asettunut asumaan tähän kortteliin osittain
taloudellisista syistä, osittain jotta heidät unohdettaisiin hienoston
piireissä, joissa he olivat loistaneet ennen everstin kuolemaa, joka
sattui heti sen jälkeen kuin eversti oli menettänyt melkein koko
omaisuutensa eräässä oikeudenkäynnissä.

Leski ja tytär elivät muutaman vuoden pienillä tuloillaan. Sitten äiti
kuoli sydäntautiin, ja Jeanne jäi yksin maailmaan.

Jeanne oli silloin kahdeksantoistavuotias. Hän oli niitä ylpeitä
kaunottaria, joita tapaa vain vanhoissa suvuissa, ja hänen aateluutensa
esti häntä sortumasta niihin viettelyksiin, joita köyhyys ja
yksinäisyys tuovat mukanaan.

Cerise oli hoitanut Jeannen äitiä tämän sairastaessa, ja molemmat tytöt
olivat tulleet hyviksi ystäviksi ja tapasivat usein toisensa. Mutta
vaikka Jeanne aina puhutteli Ceriseä nimeltä, sanoi Cerise aina Jeannea
neidiksi.

Vanha palvelijatar Gertrude, joka oli ollut Jeannen vanhempien luona
aina tyttären syntymästä saakka, palveli häntä edelleen äidillisen
hellästi ja uhrautuvasti.

Jeanne istuutui nuoren ystävättärensä viereen, tarttui hänen käteensä
ja alkoi:

»Gertrude ja minä olemme huomanneet, että kuudensadan frangin vuokra on
liian korkea meille, sen jälkeen kun äitini eläkettä ei enää ole.»

Jeanne huokasi syvään ajatellessaan äitiään, ja kaksi suurta kyyneltä
kimalteli hänen silmissään.

Hän oli vaalea kuin Rafaelin Fornarina, niitä tyyppejä, joissa ei ole
pisaraakaan gallialaista verta.

»Neiti raukka!» kuiskasi Cerise unohtaen, että hän itse ansaitsi
ainoastaan puolitoista frangia päivässä ja kuitenkin liverteli kuin
leivonen aamusta iltaan.

»Tulin pyytämään teiltä erästä palvelusta», sanoi Jeanne uudelleen
huokaisten.

»Rakas neiti, sanokaa vain suoraan», sanoi Cerise, »täytän mielelläni
pyyntönne».

Jeanne punastui jatkaessaan:

»Gertrude tulee vanhaksi ja menettää pian näkönsä. Hän uhraa
viimeisetkin voimansa ahertaessaan minun hyväkseni ja on usein hyvin
kovilla koettaessaan tehdä minun elämäni vähän valoisammaksi. Tahtoisin
niin mielelläni keventää hänen työtaakkaansa, mutta siihen tarvitaan
varoja...»

»Minulla on kaksisataa frangia säästölaatikossani», huudahti Cerise.
»Tahdotteko, niin annan ne teille?»

»Ei, kiitos, rakas Cerise, sitä en tarkoittanut... tahtoisin mielelläni
saada jotakin työtä...»

»Tekö!» huudahti Cerise, »aatelisneiti! Mutta katsokaahan toki sieviä
käsiänne... ovatko ne työtä varten luodut...»

»Työ», sanoi Jeanne koruttomasti, »on kenties oikeaa aateluutta; miksi
siis häpeäisin sitä?»

Cerise katsoi nuoreen toveriinsa lapsellisen ihailevasti voimatta
mitään vastata.

»Kuulkaa, Cerise», jatkoi Jeanne, »luostarissa opin ompelemaan ja
kirjailemaan, olenpa koko näppärä sormistani... ja minulla on hyvää
tahtoa. Jos pidätte vähänkään minusta, niin löydätte kyllä jonkun
koruompeluliikkeen, johon pääsisin työhön.»

»Tekö rupeaisitte työskentelemään ompeluliikkeessä!» huudahti
Cerise. »Ei, ei, neiti, ehdotan jotakin parempaa. Muuan tuttavani on
johtajattarena eräässä koruompeluliikkeessä, voin pyytää häneltä teille
työtä. Te voitte tuoda minulle työnne joka viikko, niin minä otan sen
mukaani liikkeeseen, joka on minun myymäläni vieressä. Se sopisi paljon
paremmin teille, ja niin minäkin saisin nähdä teitä useammin luonani.»

»Rakas Cerise, kuinka hyvä te olette, kuinka paljon teistä pidän!»
sanoi Jeanne.

»Te siis suostutte ehdotukseeni?»

»Kyllä», vastasi Jeanne. »Mutta puhukaamme nyt teistäkin. Oletteko
iloinen ja tyytyväinen? Kuinka herra Léon voi?»

»Léonista on tullut työnjohtaja, ja luulen, että vietämme häitä kahden
viikon kuluttua», sanoi Cerise punastuen.

»Rakas Cerise, toivotan teille onnea», sanoi Jeanne syleillen nuorta
työntekijää kuin sisartaan. »Toivon sydämestäni, että tulisitte oikein
onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin te ansaitsette... Mutta olittehan
ulos menossa?»

»Minulla on kyllä aikaa... tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.
Rakas neiti», jatkoi hän hieman epäröiden, »minullakin oli jotakin
kysyttävää teiltä... mutta en tiedä, uskallanko... ja ehkä...»

»Sanokaa toki, mitä aioitte... teen kaikki mitä voin teidän hyväksenne.
Emmekö ole työntekijöitä molemmat?»

»Mutta sittenkin on meillä paljon eroa», hymyili Cerise. »Te näytätte
usein niin surulliselta, että olen monesti vaivannut päätäni, millä
ilahduttaisin teitä. Pitäisittekö sopivana käydä kanssani teatterissa?
Saan joskus pilettejä.»

»Sopivanako!» huudahti Jeanne moittivasti. »Miksi se ei olisi sopivaa?
Mutta tehän tiedätte, että minulla on surua.»

»Se on totta», sanoi Cerise. »Mutta ettekö tahtoisi syödä päivällistä
kanssamme tänään eräässä kauniissa ravintolassa Bellevillessä... Léonin
ja hänen äitinsä kanssa? Se ilahuttaisi meitä suuresti.»

»Kyllä, kiitos», vastasi Jeanne, joka ei mielellään kieltänyt mitään
Ceriseltä.

»Tulemme siis kello neljä teitä noutamaan.»

Neiti de Balder suuteli Ceriseä otsalle ja lähti, ja Cerise meni Léonin
äidin luo.

Kun hän oli istunut hetkisen keskustellen vanhuksen kanssa, tuli Léon
Guignonin seurassa; Guignonin oikea silmä oli siteessä.

»Minä en voi, ikävä kyllä, tulla teidän kanssanne päivällisille
tänään», sanoi Guignon, »sillä sain eilen silmääni mustelman».

»Ikävä juttu», sanoi Léon, »muuan työtoverini, Colar, tulee myös
kanssamme».

Kun Guignon kuuli Colarin nimen, teki hän merkitsevän liikkeen, mutta
Léon vastasi:

»Colar on kunnon poika. Hän on ollut aliupseerina, ja hän osaa
käyttäytyä. Hän on aika ilonpitäjä, ja me saamme varmasti hauskaa
seuraa.»

Samassa Colar tulikin.

Koko hänen vaatetuksensa ja tervehtimistapansa teki nuoreen tyttöön
epämiellyttävän vaikutuksen, ja kun Colar ilmoitti olevansa estetty
tulemasta huviretkelle, ei Cerise voinut olla hymyilemättä.

Sitten Guignon ja Colar menivät omille teilleen. Caire-torin kulmassa
Colar hyppäsi eräisiin vaunuihin, joissa istui kaksi puseroon puettua
miestä.

»Vaihtakaamme pukuja!» kuiskasi hän viskaten takin yltään ja pukeutui
toisen toverinsa puseroon. Sitten hän veti lakin silmilleen, jottei
häntä tunnettaisi.

»Belleville-barrièrelle!» huusi hän kuskille.

Vaunujen vieriessä eteenpäin, meni Léon äitinsä ja Cerisen kanssa
bulevardille, missä nousivat vaunuihin lähteäkseen noutamaan neiti de
Balderia.




X

SEPPÄ


Léon, hänen äitinsä ja molemmat nuoret tytöt astuivat vaunuista
Belleville-barrièren luona ja menivät Vendanges de Bourgognen
ravintolaan huomaamatta kolmea miestä, jotka seisoivat tullihuoneen
luona pitäen heitä tarkoin silmällä.

»Kas tuolla, Nicolo, ja sinä, seppä, näettehän tuon juntikan, joka on
noiden kolmen naisen seurassa?»

»Kyllä», vastasivat molemmat.

»Hyvä», sanoi Colar, »se on meidän miehemme. Muistakaa sopimuksemme!»

»Kyllä», sanoi seppä, »minä kyllä tiedän tehtäväni. Menemme samaan
saliin, kuin hekin; sitten olen huomaavinani hänet, huudahdan
hämmästyksestä ja ojennan hänelle käteni. Hän säpsähtää eikä sano
tuntevansa minua, ja minä vastaan: 'Olethan sinä Léon Rolland, ja
sinullahan on hyvä naisystävä, Pauline-niminen, joka elättää sinun
kahta lastasi, eikö totta?' Silloin hän sanoo minua valehtelijaksi, ja
minä kumautan häntä nyrkilläni...»

»Hyvä, hyvä! Juuri niin!»

»Ja minä», sanoi Nicolo rauhallisesti, »kurikoin hänet hengettömäksi
kymmenessä minuutissa».

»Hyvä on pojat, työhön ja toimeen... Odotan täällä läheisyydessä.»

Ja molemmat lurjukset menivät ravintolaan.

Mutta he eivät huomanneet erästä miestä, jolla, samoin kuin heilläkin,
oli yllään työmiehenpusero ja joka istui selin heihin hiilihuoneen
portailla, välinpitämättömän näköisenä piippuaan poltellen. Hän nousi
ja alkoi seurata seppää ja Nicoloa niinkuin hekin Léon Rollandia.

Hän oli kookas, noin viidenneljättä ikäinen mies, ja hänen ryhtinsä
ja koko vartalonsa todistivat tavatonta voimaa. Työläisenpuvusta
huolimatta hänellä oli hienot ylimyksen kädet, ja lähempää
tarkastellessa olisi puseron alta voinut huomata hienon batistipaidan,
joka ilmaisi, että mies oli valepuvussa.

»Toden totta», mutisi hän, »luulenpa taaskin voivani estää konnantyön.
Malttakaahan, ystäväni, vielä ette ole ketään rusikoineet kuoliaaksi.
Armand de Kergazilla on kourat, jotka kelpaavat, ja lisäksi hän osaa
nyrkkeilemisen taidon.»

Ja Armand seurasi roistoja ravintolaan.

Sillävälin oli Léon seuralaisineen mennyt ravintolasaliin, jossa oli
kolme pöytää. Ikkunoiden kohdalla oleva pyöreä pöytä oli katettu
kuudelle hengelle, ja Léon valitsi sen, antoi Jeannelle paikan
oikealla, äidilleen ja Ceriselle vasemmalla, ja istuutui itse Cerisen
viereen.

Kolme minuuttia sen jälkeen astuivat seppä ja Nicolo saliin,
tervehtivät ja kävivät istumaan erääseen toiseen pöytään.

He olivat tuskin istuutuneet, kun vielä kolmas henkilö tuli saliin.
Se oli Armand. Hän tervehti kohteliaasti ja istuutui kolmannen pöydän
ääreen, ainoastaan parin askeleen päähän Colarin kätyreistä.

Äkkiä Léon Rolland käänsi päätään, ja seppä huudahti hämmästyneenä:

»Kas, sinäkö se olitkin! Terve mieheen, toveri.»

Léon katsoi häneen kummastuneena.

»Jos minua tarkoitatte», sanoi Léon, »niin luulenpa, että erehdytte».

»Eikö mitä!» vastasi seppä. »Etkö ole muka huonekalupuuseppä, ja eikö
nimesi ole Léon Rolland?»

»On kyllä. Mutta minä en tunne teitä.»

»Hah! Älähän nyt ole niin ylpeä vanhaa toveriasi kohtaan, vaikka
oletkin naisten seurassa», sanoi seppä julkeasti.

»Lurjus!» huusi Armand nousten pöydästään ja tarttuen seppää kurkkuun.
»Et ole ottanut minua lukuun, koska aiot loukata naisia.»

»Auta, Nicolo!» kiljui seppä korahtelevalla äänellä.

Nicolo sieppasi veitsen pöydältä ja aikoi hyökätä Armandin kimppuun,
mutta tämä irroitti toisen kätensä sepän kurkusta ja veti toisella
esiin revolverin ojentaen sen Nicoloa kohti.

»Jos ette pysy alallanne, konnat», sanoi Armand, »ammun kuulan
otsaanne.»

»Hyvä herra», sanoi hän Léonille, »teillä on epäilemättä vihamies, joka
on lähettänyt luoksenne nämä lurjukset, sillä he ovat tulleet tänne
haastamaan riitaa kanssanne».

Ja Armand kertoi nyt, mitä oli kuullut Colarin ja hänen kätyriensä
puhuvan.

»Menkää», sanoi hän sitten Nicololle ja sepälle, »ellette tahdo
uudelleen joutua minun kanssani tekemisiin».

Roistot poistuivat kiireesti ravintolasta.

Léon riensi Armandin luo, ja tarttui hänen käteensä sanoen:

»Kiitos, toveri! Te olette reipas mies, ja minä olen teidän ystävänne
elämässä ja kuolemassa.»

»Kiitos», vastasi Armand, jonka huomio oli kiintynyt Jeannen
kalpeisiin, mutta jalopiirteisiin kasvoihin.

»Ettekö tahtoisi olla hyvä ja syödä päivällistä kanssamme, toveri?»
kysyi Léon suoraan ja avomielisesti.

Armand hätkähti eikä tiennyt, mitä vastata, mutta Jeannen silmät
näyttivät sanovan:

»Älkää kieltäytykö, hyvä herra!»

Hän kumarsi Léonin äidille ja nuorille naisille ja vastasi:

»Kiitos, hyvin mielelläni!»

Sillävälin seppä ja Nicolo olivat tulleet takaisin Colarin luo.

»No, onko asia suoritettu?» kysyi Colar.

»Koko yritys meni myttyyn», vastasi seppä, »aivan myttyyn. Eräs
paholainen sekaantui asiaan ja oli vähällä kuristaa minut.»

»Ja minä olin vähällä saada kuulan kallooni», sanoi Nicolo ja kertoi
koko jutun.

»Yksi mies teitä kahta vastaan... mikähän peijakas se lienee ollut!
Tahtoisinpa tosiaan tietää.»

He menivät kaikki kolme takaisin ravintolan luo ja asettuivat erään
ikkunaluukun taakse.

»Tunnetteko hänet, jos näette?» kysyi Colar.

»Vaikka tuhansien joukosta.»

»Odottakaamme!»

Yht'äkkiä seppä huudahti:

»Tuossa hän on!»

Ja valepuvusta huolimatta Colar tunsi Armand de Kergazin, joka oli
tarjonnut käsivartensa neiti Balderille ja asteli pitkin bulevardia
Cerisen, Léonin ja hänen äitinsä seuraamana.

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Colar. »Nytpä olemme kiipelissä... se on
Armand!»




XI

TANSSIAISET


Colar jätti kiireesti seuralaisensa, otti ajurin ja sanoi kuskille:

»Kymmenen frangia juomarahoja, jos puolessa tunnissa ajat Lazare-kadun
75:teen.»

Ajuri löi hevosta piiskalla, ja vaunut lähtivät kiitämään salaman
nopeudella.

Kun vaunut pysähtyivät, oli Williams juuri ulos menossa, mutta Colar
pysähdytti hänet.

»Minun täytyy puhua kanssanne, kapteeni», sanoi hän.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi kapteeni.

»Jotakin, mikä voi pilata kaikki. Armand on meidän jäljillämme!»

»Hyvä Jumala!» huudahti sir Williams ja kävi tuhkanharmaaksi
kasvoiltaan. »Silloin on minun surmattava hänet.»

»Kuulkaa, kapteeni», sanoi Colar kerrottuaan lyhyesti, mutta selvästi
koko tapauksen. »Käsitättehän, että kun Cerise ja Léon tuntevat sekä
Armandin että Fernand Rocherin, ei enää tarvita kuin sana, sattumalta
lausuttu nimi, jotta tuo paholainen, joka tekee hyvää yhtä suurella
älykkyydellä kuin mitä pahaan tarvitaan, saa vihiä perijättärestä, ja
silloin on kaikki hukassa.»

»Odotahan», sanoi kapteeni. »Ovatko Armand ja Fernand Rocher nähneet
toisensa?»

»Sitä en luule.»

»Hyvä, se on siis estettävä. Léonin täytyy kadota.»

»Entä Cerise?»

»Cerisen myös! Ole huoleti! Huomenillalla ei ainoakaan heistä enää
häiritse meitä. Oletko löytänyt sopivan hotellin minulle?»

»Olen kyllä, Beaujon-kadulla.»

»Hyvä, käyn sitä katsomassa huomenna varhain, sillä tuleva appeni,
johon tutustun tänä iltana ulkoasiainministerin tanssiaisissa, jonne
hän perheineen saapuu, ei mitenkään saa nähdä minun asuvan tällaisessa
pesässä.»

Sitten hän antoi Colarin mennä ja ajoi Baccaratin luo.

»Jos haluatte nähdä Fernand Rocherin kahden vuorokauden kuluttua
jalkojenne juuressa», sanoi sir Williams, »niin istukaa tähän ja
kirjoittakaa saneluni mukaan.»

Baccarat säpsähti, mutta totteli.

»Rakas Fernandini!

Kokonaiseen neljään päivään, jotka ovat olleet kuin vuosisata, ei pieni
Ninisi ole sinua nähnyt...»

»Mutta minä en ymmärrä, miksi niin kirjoittaisin», sanoi Baccarat ja
nousi.

»Ei teidän tarvitsekaan sitä ymmärtää; kirjoittakaa vain.»

Baccarat taipui tähän järkähtämättömään tahtoon, istuutui jälleen ja
kirjoitti edelleen:

»Neljään vuosisataan, vaikka hyvin tiedät, että Baccaratisi elämä
kuuluu vain sinulle, niinkuin sinäkin olet luvannut elää minulle, sinä
uskoton! Mutta sellaisia ovat miehet. He sanovat iäti rakastavansa
— iäisyys on heille niin lyhyt — ja kun he jonakin iltana kohtaavat
pienen nuken, jolla on punaiset käsivarret ja typerä hymy ja
kaksisataatuhatta frangia myötäjäisiä, menevät he hänen kanssaan
naimisiin.

»Mutta, Fernand, kun sinä olet astunut tuon suuren askeleen, toivon
sinun keksivän jonkun keinon esittääksesi minut rouvallesi; sillä
parooni d'O... on luvannut mennä naimisiin kanssani... pian! Ja niin
minustakin tulee kunniallinen vaimo. Totisesti minulla on oleva suuri
huvi nähdessäni sinun, rakkaani, hääpäivänäsi — sillä saat olla varma
siitä, että minäkin tulen häihisi — mustassa puvussa ja valkoisessa
kaularöyhelössä tarjoavan käsivartesi morsiuspukuiselle rouva
Rocherille, joka on koristettu oranssiseppeleellä...

»Ah, sinä lurjus, ethän vielä ole naimisissa, ja mielestäni laiminlyöt
minua... Sitäpaitsi olet luvannut, ettei tuleva rouvasi estä sinua
tulemasta oikean pikkuvaimosi, rakastetun Baccaratisi luo, joka aina
sinua rakastaa... Olen mustasukkainen, näetkö, ja ellet jo tänä iltana
polvistu eteeni, niin panen toimeen kohtauksen kihlattusi luona.

    Huuleni vasten huuliasi ja käteni kädessäsi.
                            Sinun Baccaratisi.»
    »Kirjoittakaa osoite», lisäsi sir Williams.
                       »Herra Fernand Rocher,
                                Marais-katu.»

Ja Baccarat teki, kuten sir Williams käski.

»Ja nyt, rakas ystävä», sanoi parooni, »ymmärrätte kait, että kun
Fernand on huomenna syönyt päivällistä toimistopäällikön luona, joutuu
tämä kirje neiti Herminen käsiin».

»Oi, nyt ymmärrän», huudahti Baccarat loistavin silmin. »Mutta... miten
saatte kirjeen sinne?»

»Herra de Beaupréau huolehtii siitä.»

»Hänkö?»

»Tietysti!» vastasi Williams kylmästi. »Emmehän toki anna Ceriseä
ilmaiseksi sinilasisilmäiselle hölmölle.»

»Se on totta», huokasi Baccarat itsesyytöksen viimeinen kipinä
rinnassaan.

»Hän löytää sen sattumalta lattialta tai tuolilta herra Fernandin
mentyä... ja silloin on Fernand Rocher ainaiseksi joutunut Herminen ja
hänen äitinsä epäsuosioon.»

»Suurenmoista», huudahti Baccarat. »Kunpa vain herra de Beaupréau
suostuisi.»

»Tietysti! Hänhän rakastaa Ceriseä. Mutta nyt, rakas ystävä»,
lisäsi parooni, »täytyy minun lähteä kotiin pukeutumaan. Menen
illalla ulkoasiainministerin tanssiaisiin, jossa varmasti tapaan
toimistopäällikön.»

»En siis saa nähdä häntä tänään luonani?»

»Todennäköisesti ette; mutta uskallan panna pääni pantiksi, että hän
on varhain huomis-aamuna täällä. Antakaa hänelle kirje ja sanokaa:
'Toimittakaa niin, että tyttärenne saa lukea tämän kirjeen ja että hän
kirjoittaa sulhaselleen ja purkaa kihlauksen. Tuokaa minulle se kirje,
niin saatte tavata sisareni'.»

»Luuletteko hänen suostuvan?»

»Olen varma siitä. Hyvästi huomiseen.»

Sir Williams suuteli kohteliaasti Baccaratia kädelle ja meni.

Muutaman tunnin kuluttua nähtiin ulkoasiainministerin tanssiaisissa
lukuisien vieraitten joukossa nuori mies, parooni sir Williams, joka
kertoman mukaan oli irlantilaista aatelia.

Paroonin, joka enimmäkseen oleskeli Venetsiassa, esitteli Englannin
ministeri. Hänen rikkaudestaan ja yltiöpäisyydestään liikkui satumaisia
huhuja, ja väitettiin hänen aikovan mennä naimisiin. Hän esitytti
itsensä herra ja rouva de Beaupréaulle sekä heidän tyttärelleen. Hän
tanssi kontratanssin neiti Herminen kanssa ja lausui hänelle paljon
kohteliaisuuksia. Sitten hän lähti tanssiaisista.

— Täällä ei minulla ole enempää tekemistä, — ajatteli hän. — Minut
on nähty, enkä enää ole vieras herra de Beaupréaulle. Voinhan sitten
aina tehdä lähempää tuttavuutta tulevan vaimoni kanssa. Pienokainen
on kaunis ja kahdentoista miljoonan myötäjäisten nojalla perin
houkutteleva.




XII

KIRJE


Kolme päivää on kulunut siitä perhekohtauksesta, jonka aikana herra
de Beaupréau oli antanut suostumuksensa kasvattityttärensä ja Fernand
Rocherin avioliittoon.

Herra de Beaupréau oli mies, joka ei antanut sattumuksien masentaa
mieltään. Hänen vaimonsa ylenkatse ja tyttärensä ja Fernandin
epäitsekkyys oli häntä tosin nöyryyttänyt; mutta tieto siitä, että
sai pitää vaimonsa omaisuuden koskemattomana, oli lohduttanut häntä
täydellisesti. Hän päätti osoittaa Fernandille samaa ystävällisyyttä
kuin ennenkin, sillä tavoin pakottaakseen hänet jatkamaan suurta
valtiollista teostaan.

Fernand, joka nyt oli nähnyt toimistopäällikön oikeassa karvassaan,
halveksi häntä syvästi, mutta kun herra de Beaupréau kohteli häntä
ystävällisesti, päätti hänkin puolestaan vastata samalla mitalla.

Päivää myöhemmin kuin herra de Beaupréau oli suostunut Baccaratin
vaatimuksiin ja pistänyt kirjeen taskuunsa, sanoi hän Fernandille:

»Rakas ystävä, tiedätte, että naiseni odottavat teitä tänään
päivälliselle, mutta ettekö tekisi minulle sitä palvelusta, että
veisitte heidät kello kahdelta konserttiin Chantereine-saliin?»

Fernand punastui ilosta ja kiitti herra de Beaupréauta.

»Mutta tänä iltana», jatkoi toimistopäällikkö hymyillen ja
tuttavallisesti, »pyytäisin teitä tekemään minulle pienen palveluksen».

»Hyvä herra», vastasi Fernand, »olen kokonaan käytettävissänne».

»Minun on tunnustettava teille eräs pikkusynti», jatkoi
toimistopäällikkö. »Kaljupäisyydestäni, kakkuloistani ja lihavuudestani
huolimatta tunnen itseni vielä nuoreksi; niin nuoreksi... että olen
rakastunut...»

Fernand katsoi ällistyneenä päällikköönsä.

»Onnettomuudeksi on osastopäälliköllämme tänään iltakutsut, joista en
kernaasti voisi jäädä pois, lähettämättä jotakuta muuta sijastani,
ja... pienokainen odottaa minua... Olkaa hyvä ja pukeutukaa ja menkää
sinne viemään perille pahoitteluni siitä, etten voi tulla. Mutta älkää
sanallakaan ilmaisko sitä naisille, tahdon että he luulevat minun
olevan ministerin luona. Sanokaa, että menette heittämään hyvästit
eräälle ystävällenne, joka matkustaa pois Pariisista.»

»Niinkuin tahdotte», sanoi Fernand alakuloisesti.

Neiti de Beaupréaun kihlattu poistui ministeriöstä kello yksi, söi
vaatimattoman aamiaisen ja meni kotiin muuttamaan pukua. Sitten hän
lähti Saint-Louis-kadulle, jossa äiti ja tytär ottivat hänet vastaan
sydämellisesti hymyillen.

Kello viisi lähtivät rouva de Beaupréau, Hermine ja Fernand
konsertista, ja kello kuusi, herra de Beaupréaun tultua kotiin, käytiin
pöytään.

Päivällisen jälkeen juotiin kahvia salongissa. Rouva ja herra de
Beaupréau istuutuivat takkavalkean ääreen, kun taas Hermine Fernandin
seuraamana meni pianon luo, jonka luona he keskustelivat kymmenisen
minuuttia. Sitten Fernand poistui sanoen syyksi sen, että tahtoi
hyvästellä erästä ystäväänsä, jonka oli määrä matkustaa pois Pariisista.

Fernandin mentyä pudotti toimistopäällikkö kirjeen huomaamatta matolle.
Rouva de Beaupréau nousi, huomasi kirjeen ja sanoi miehelleen: »Tuo on
varmaankin teidän, hyvä herra.»

Toimistopäällikkö kumartui, otti kirjeen välinpitämättömästi lattialta
ja katsoi päällekirjoitusta.

»Herra Fernand Rocher», luki hän. Hermine, joka soitteli pianoa,
lopetti silmänräpäyksessä kuullessaan tuon nimen.

»Tämä kirje on pudonnut Fernandilta», sanoi herra de Beaupréau
tyynesti. »Tässä on muuten hiukan omituinen päällekirjoitus», lisäsi
hän, »se on naisen kirjoittama».

Hermine kalpeni, ja herra de Beaupréau avasi nopeasti kirjeen,
ennenkuin kumpikaan naisista ehti häntä estää. Hän luki tarkkaavasti
ensimäiset rivit, mutta äkkiä hän sanoi:

»Ei, tämä on liian hullua.»

Hän meni lähemmä valoa ja luki edelleen. Hermine seisoi kalpeana ja
liikkumattomana kuin kuvapatsas; Thérèse vapisi nähdessään miehensä
kasvojen ilmeen.

Luettuaan kirjeen loppuun toimistopäällikkö ojensi sen vaimolleen
sanoen:

»Tämä kirje, hyvä rouva, on tuon kuuluisan Baccaratin kirjoittama
sille miehelle, jonka tahdotte vävyksenne. Onnittelen teitä valintanne
johdosta. Lukekaa.»

Rouva de Beaupréau luki ja antoi aivan masentuneena kirjeen Herminelle.
Hermine de Beaupréau seisoi lukiessaan liikkumattomana, ääneti,
kyyneltäkään vuodattamatta. Sitten hän astui hitaasti kirjoituspöydän
luo, otti kynän ja kirjoitti:

  »Hyvä herra!

  Tapaus, jota on tarpeeton mainita, on muuttanut aikaisemmat
  suunnitelmamme. Viikon kuluttua menen luostariin. Toivon, ettette
  koeta estää minua siitä. Teidän on turhaa koettaa minua tavata.»

Hän allekirjoitti kirjeen ja ojensi ylpeästi sen isälleen sanoen:

»Tyyntykää, hyvä herra, minusta ei koskaan tule Fernand Rocherin
vaimoa.»

Ylen onnellisena toimistopäällikkö luki kirjeen ajatellen:

— Cerise on minun!

Hänen äänensä ilmaisi arvokasta närkästystä hänen sanoessaan:

»Vaikka minun pitäisi mennä itsensä Baccaratin luo, jossa Fernand
paraikaa on, tahdon omin käsin antaa hänelle tämän kirjeen.»

Hän otti hattunsa ja keppinsä ja riensi kevein askelin kuin
kaksikymmenvuotias nuorukainen Saint-Louis-katua alas Royale-aukealle,
jossa hän otti ajurin:

»Nelistä Moncey-kadulle!»

Kahdenkymmenen minuutin perästä vaunut pysähtyivät Baccaratin talon
edustalle.




XIII

FANNY


Herra de Beaupréaun ollessa matkalla Baccaratia tapaamaan oli tämän
luona taas sir Williams.

Parooni seisoi kylmänä ja pilkallisena kalpean, murtuneen naisen edessä.

»Niin syvälle siis olen vajonnut», voihki hän. »Hän on sisareni... hän
on viaton... ja menee naimisiin...»

»Mitä joutavia», vastasi sir Williams. »Se on hänelle vain onneksi.
Inhoittavan, vanhan Beaupréaun jälkeen annamme hänet jollekin nuorelle,
kauniille kreiville, ja hän saa niinkuin tekin hevoset ja vaunut...»

»Paholainen!» huudahti Baccarat.

»Kiitoksia», sanoi parooni kohteliaasti. »Jollette tahdo, että Fernand
menee naimisiin, on teidän kirjoitettava kirje, jonka nyt sanelen
teille.»

  »Rakas Ceriseni!

  Jos pidät minusta, niin kiiruhda heti luokseni. Tulevaisuuteni on
  kysymyksessä, ehkä elämänikin. Mene Serpente-kadun 19:ään, kysy rouva
  Coqueletia ja sano hänelle: 'Tulen sisareni tähden...' Siellä saat
  tietää, mitä sinun on tehtävä.

  Sinua rakastava Louisesi.»

Hänen kirjoittaessaan nimeään soi porttikello.

»Se on hän», mutisi parooni. »Älkää luvatko hänelle mitään, ennenkuin
olette näyttänyt minulle kirjeen», — ja sir Williams katosi
pukuhuoneeseen.

Toimistopäällikkö astui huoneeseen hengästyneenä ja loistavin kasvoin.

»Lukekaa, kaunis neitini», sanoi hän ojentaen Baccaratille Herminen
kirjeen. »Tahdotteko nyt tehdä jotakin hyväkseni?»

»Odottakaa hetkinen», vastasi Baccarat ja meni näyttämään kirjettä sir
Williamsille.

»Mainiota», sanoi parooni luettuaan sen. »Se on parempi kuin mitä olin
odottanut. Neuvokaa nyt herra de Beaupréauta menemään Serpente-kadun
19:ään kello yhdeksän illalla ja kysymään rouva Coqueletia, joka vie
hänet Cerisen luo. Jos teillä on kärsivällisyyttä ja älykkyyttä, on
rakastettu Fernandinne huomenna luonanne eikä enää jätä teitä.»

Baccarat vapisi ilosta ja meni takaisin toimistopäällikön luo. Sir
Williams soitti Fannya ja sanoi hänelle:

»Ota rouvan vaunut ja aja heti neiti Cerisen luo. Jos hän kysyy
sinulta jotakin, niin vastaa, ettet tiedä mitään, mutta että rouva on
epätoivoisessa tilassa. Tässä on maksu vaivoistasi.»

Tuntia myöhemmin sir Williams lähti Baccaratin luota ja ajoi
Serpente-kadulle.

»Nyt on meidän vuoromme, herra de Beaupréau», sanoi hän.




XIV

VIETTELIJÄ


Cerise hämmästyi nähdessään Fannyn tulevan, mutta hänen ihmetyksensä
muuttui kauhuksi, kun hän oli lukenut sisarensa kirjeen.

»En tiedä», vastasi Fanny, »mutta rouva oli aivan suunniltaan ja
käyttäytyi kuin mielipuoli».

»Sanokaa sisarelleni, että tulen! Tulen heti», sanoi Cerise ja kiiruhti
hakemaan päällysvaatteitaan.

Fanny ajoi pois ja Cerise, joka ei milloinkaan tuhlannut ropoakaan
itseänsä varten, otti ajurin ja ilmoitti osoitteen kuskille. Puolen
tunnin kuluttua pysähtyivät vaunut saman aution talon edustalle, johon
Colar oli vienyt kapteeni Williamsin tämän tultua Lontoosta.

Kauhean tuskan vallassa hapuili Cerise pimeän ahtaan käytävän läpi;
hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut hautaholvissa ja hän huudahti
vapisevalla äänellä:

»Eikö täällä ole portinvartijaa?»

Vanha, pelottavan näköinen nainen ilmestyi kynttilä kädessä portaiden
yläpäähän.

»Oletteko rouva Coquelet?» kysyi Cerise tuskallisesti.

»Olen kyllä», vastasi nainen.

»Tulen sisareni tähden...»

»Ah, niinkö», sanoi vanhus, jonka ääni heti kävi lempeämmäksi, »tulkaa
sisään pieni ystäväni, tulkaa sisään.»

Hän vei Cerisen erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen, jossa
vallitseva köyhyyden ja loiston sekamelska vaikutti aivan valtavasti
säikähtyneeseen Ceriseen.

»Odottakaa täällä hetkinen», sanoi nainen ja katosi.

Kauhea neljännestunti oli juuri loppuunkulunut, kun salaovi äkkiä
avautui ja herra de Beaupréau astui huoneeseen.

»Hyvää päivää, rakas lapseni», sanoi hän isällisellä äänellä ja otti
nuorta tyttöä kädestä. »Käykää istumaan tänne viereeni...»

»Teitäkö minun olikin odotettava?» kysyi Cerise ja peräytyi kauhuissaan.

»Minuapa tietenkin, kaunis lapseni! Käykää nyt tähän istumaan ja
katselkaa minua vähän tarkemmin. Ettekö tunne minua?»

»Kyllä, kyllä tunnen», änkytti Cerise, joka ei ymmärtänyt mitään.
»Te seurasitte minua Bourbon-Villeneuve-kadulla. Sisareni kirjoitti
minulle...»

»Kyllä tiedän... Baccarat on kaunis tyttö, melkein yhtä kaunis kuin te.
Hän on nyt hiukan tukalassa asemassa, ja paljon riippuu teistä. Mutta
miksi ette istu... Pelkäättekö minua?»

Cerise oli viaton eikä vieläkään ymmärtänyt mitään.

»Olen rikas ja tahdon tehdä kaikkeni hyväksenne», jatkoi
toimistopäällikkö hyväilevästi ja koetti kietoa käsivartensa tytön
vyötäisille. »Mitä sanoisitte, jos saisitte hienon huoneiston Blanche-
tahi Lazare-kadulla ja viisituhatta frangia kuussa ja tuhat frangia
pukuihin?»

Nyt Cerise ymmärsi kaikki, sisarensa kataluudenkin.

»Te olette lurjus!» huusi hän ja syöksyi ovea kohti. Se oli suljettu.

»Auttakaa! auttakaa!» huusi hän epätoivoisesti.

Mutta toimistopäällikkö hymyili ja kehoitteli mielistellen:

»Tulkaa nyt, pieni ystäväni, älkää olko niin sotaisa ja paha; minä
pidän sanani...»

Hän yritti uudelleen syleillä Ceriseä, mutta epätoivo antoi tälle
voimia, ja liukkaasti kuin käärme hän riistäytyi hänen käsistään,
kiiruhti uunin luo ja sieppasi painavan hiilihangon.

Samassa avautui salaovi, ja mies astui sisään.

Ceriseltä pääsi ilonhuudahdus, mutta herra de Beaupréau mutisi
kauhuissaan:

»Sir Williams!»

»Taivas on lähettänyt teille pelastajan, neiti», sanoi sir Williams ja
meni nuoren tytön luo.

Sitten hän huusi:

»Colar, tule sisään!»

Nähdessään Colarin, Léonin uuden ystävän, syöksyi Cerise hänen luokseen
kuin lapsi äitinsä luo.

»Saata neiti kotiin», sanoi sir Williams.

»Kuolema ja helvetti!» huudahti Colar ihmeissään. »Sehän on todella
Cerise. Meille ei siis ole valehdeltu.»

Ja vapiseva Cerise lähti luottavasti sulhasensa ystävän kanssa tästä
riettaasta talosta, jossa hän oli ollut joutumaisillaan vanhan miehen
mielettömän intohimon uhriksi. Hän tarttui Colarin käteen ja puristi
sitä sydämellisesti.




XV

LIITTO


Herra de Beaupréau ja sir Williams jäivät kahden, ja silmänräpäyksen he
katselivat toisiaan äänettöminä kuin kaksi vastustajaa ennen taistelun
ratkaisua. Sitten sir Williams sulki oven ja sanoi levollisesti
toimistopäällikölle:

»Hyvä herra, te olette ulkoasiainministeriön toimistopäällikkö, pian
ehkä ylenette osastonkin päälliköksi, teillä on kahdensadantuhannen
frangin omaisuus ja nuori, kaunis tytär, jonka kanssa minulla eilen oli
kunnia tanssia... ja nyt näen teidät täällä, tässä autiossa talossa,
jonne olette houkutellut nuoren, viattoman tytön vietelläksenne
hänet...»

»Herra», keskeytti hänet toimistopäällikkö, »mitä se teihin kuuluu?»

»Odottakaa vähän. Tyttö, joka lähti täältä, on kahdeksantoistavuotias.
Tässä on siis kysymyksessä väkivallanyritys, josta teidät voidaan
passittaa kaleereille Brestiin tai Touloniin. Ymmärrättekö?»

Herra de Beaupréau kävi liidunvalkeaksi.

»Jotta virkapukunne vaihdettaisiin punaiseen mekkoon ja ritarinauhanne
kahleeseen, tarvitaan vain kaksi todistajaa, jotka vakuuttavat uhrinne
syytöksen todeksi, ja Colar ja minä...»

»Herra... herra...» änkytti toimistopäällikkö, »tahdotteko kokonaan
tuhota minut! Rahaako tahdotte? Paljonko?»

»No niin», vastasi parooni. »Vaadin muutamia miljoonia».

Herra de Beaupréau lysähti kokoon.

»Surmatkaa minut mieluummin», hän melkein huusi.

»Tyyntykää», sanoi Williams, »ja kuulkaa mitä sanon. Teillä on tytär,
jonka olette luvannut herra Fernand Rocherille. Se oli tyhmästi tehty,
sillä tyttärenne miellyttää minua, ja minä tahdon naida hänet. Tunnen
hyvin perheolonne. Hermine ei ole teidän tyttärenne. Hänen isänsä on
mies, jonka nimen minä yksin tiedän ja joka on jättänyt jälkeensä
kaksitoista miljoonaa. Tiedän, missä testamentti on.

»Tähän testamenttiin», jatkoi hän, »on jätetty tyhjä sija perillisen
nimeä varten. Ja tämä nimi on testamentin tekijän tahdon mukaan oleva
joko vaimonne tai tyttärenne nimi. Jos menen naimisiin Herminen kanssa,
pannaan siihen Herminen nimi, ja siitä tulee teille kaunis yllätys.»

»Te saatte hänet», sai toimistopäällikkö vaivoin sanotuksi.

Parooni loi häneen kylmän katseen.

»Appiukko», sanoi hän, »näin meidän kesken sanoen olette aika lurjus,
ja luulen teidän olevan valmiin minkälaisiin rikoksiin tahansa, mutta
teillä on hatara pää... te tarvitsette ohjaajaa, saatte ruveta minun
orjakseni.»

»Olkoon menneeksi», mutisi herra de Beaupréau taipuen tämän ylimielisen
rikoksentekijän tahtoon.

Ei kukaan tiedä, mitä näiden kahden miehen välillä tapahtui, mutta kun
herra de Beaupréau poistui Serpente-kadun talosta, olivat he solmineet
pimeän liiton ja Fernand Rocherin kohtalo oli ratkaistu.




XVI

KASSANHOITAJA


Seuraavana päivänä tuli toimistopäällikkö kello kymmenen aamulla
toimistoonsa.

Sir Williams oli sanonut hänelle:

»Appiukko! Hääiltanani löydätte ovenne edestä ajoneuvot ja vaunujen
sisällä on laukku täynnä rahoja ja sen vieressä näette neiti Cerisen,
jonka kanssa voitte tehdä pienen ulkomaanmatkan.»

Toimistopäällikkö oli tuskin istuutunut, kun Fernand Rocher, joka ei
vielä ollut saanut Herminen kirjettä, tuli hänen luokseen.

»Ah, tekö se olettekin, nuori ystäväni», sanoi toimistopäällikkö ja
ojensi hänelle kätensä.

»Tulin tekemään tiliä eilisestä pikku tehtävästäni», sanoi hän.
»Kerroin ministerille, että olitte pahoinvoipa ettekä sen vuoksi voinut
saapua hänen kutsuihinsa.»

»Hyvä on», vastasi de Beaupréau. »Mutta kuulkaahan nyt, ystäväni, minun
täytyy mennä hetkeksi ulos. Jääkää te tänne minun sijaani, ja jos tulee
laskuja, niin maksakaa ne. Saatte kassakaappini avaimen.»

Herra de Beaupréau hoiti kassaa, jota ministeriössä sanottiin
»salaisten menojen kassaksi», ja jossa tavallisesti oli noin kaksi-,
kolmekymmentätuhatta frangia...

Kassakaappiin kuului kaksi avainta. Toinen niistä oli
pääkassanhoitajalla, mutta toinen oli uskottu herra de Beaupréaulle.

»Menkää lukitsemaan huoneenne», sanoi de Beaupréau Fernandille, »ja
tulkaa sitten takaisin».

Fernand meni.

Toimistopäällikkö nousi nopeasti, avasi kassakaapin, otti sieltä
setelitukun, jonka hän pisti päällystakkinsa taskuun, lukitsi kaapin ja
istuutui jälleen.

Kun Fernand tuli takaisin, nousi toimistopäällikkö tyynesti, pani
päällystakin ylleen, antoi nuorelle miehelle avaimen ja sanoi:

»Huomatkaa, mitä luottamusta teille osoitan; kaapissa on yli
kolmenkymmenenviiden tuhannen frangin.»

Fernand, joka hiukan loukkaantui tästä huomautuksesta, istuutui herra
de Beaupréaun paikalle.

»Hyvät herrat», sanoi toimistopäällikkö mennessään etumaisen
toimistohuoneen lävitse, »poistun tunnin ajaksi ja olen jättänyt herra
Rocherin toimeksi hoitaa tehtäviäni sillä aikaa. Kääntykää tarvittaessa
hänen puoleensa.»

Sitten hän lähti ministeriöstä, otti ajurin ja sanoi kuskille:

»Saint-Lazare-kadulle, nopeasti.»

Kymmenen minuuttia sen jälkeen laski portinvartija ministeriöön
kaupunginlähetin, joka kysyi herra Rocheria. Kaupunginlähetti, joka
ei ollut kukaan muu kuin Colar, ojensi Fernandille Herminen kirjeen
sanoen: »Hyvä herra, Saint-Lazare-kadulla tuli kaksi naista, vanhempi
ja nuorempi, luokseni ja he antoivat tehtäväkseni tuoda tämän kirjeen
teille. Olen saanut maksun.» Ja niin hän meni.

Fernand punastui ilosta; hän tunsi Herminen käsialan ja avasi nopeasti
kirjeen.

Muutaman minuutin ajan hän seisoi jäykkänä kauhusta. Kuinka oli hän,
joka vielä edellisenä iltana oli osoittanut niin suurta rakkautta,
voinut kirjoittaa mitään sellaista?

Unohtaen toimistopäällikön poissaolon, velvollisuutensa ja taskussaan
olevan kassakaapin-avaimen hän juoksi ulos ministeriöstä, avopäin ja
ajattelematta mitään muuta, kuin että hänen täytyi tavata Hermine ja
saada selitys tähän hirveään kirjeeseen.

Vähän ajan kuluttua toimistopäällikkö tuli kaupungilta takaisin.

»Herra Rocher on mennyt ulos», ilmoitti ovenvartija.

»Mennyt ulos minun poissaollessani!» huudahti toimistopäällikkö. »Sepä
merkillistä.»

Hetkistä myöhemmin tuli hänen luokseen eräs mies, jolla oli
maksumääräys.

»Anteeksi», sanoi toimistopäällikkö, »mutta minulla ei tällä hetkellä
ole kassan avainta; saanko pyytää teitä istumaan muutaman minuutin».

Mies istuutui, ja herra de Beaupréau kävi työhönsä.

Tunti kului; Fernand ei vielä ollut palannut.

»Etsikää häntä joka paikasta; hänen hattunsa on täällä, ja hän on siis
varmaan ministeriössä», sanoi toimistopäällikkö ovenvartijalle.

»Herra Rocher on mennyt ulos», ilmoitti lähetti vähän senjälkeen.
»Portinvartija näki hänet, ja hän näytti kovin kiihtyneeltä. Hän juoksi
Bastille-torille päin.»

Toimistopäällikkö näytti käyvän hyvin levottomaksi.

»Ei, ei», mutisi hän, »se on mahdotonta... Fernand on rehellinen mies.»

»Pyytäkää pääkassanhoitajaa tulemaan heti tänne, en voi antaa tämän
herran odottaa iankaiken», sanoi hän lähetille.

Kassanhoitaja tuli.

»Olen unohtanut kassanavaimen, saanko lainata teidän avaintanne
hetkeksi?»

»Sitä juuri ajattelinkin, ja senvuoksi otin avaimet mukaani», vastasi
kassanhoitaja.

Herra de Beaupréau otti avaimet ja avasi kaapin.

Äkkiä hän huudahti säikähdyksestä ja lysähti hervottomasti tuolille.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi kassanhoitaja.

»Laskimmehan eilen yhdessä kassan», sanoi toimistopäällikkö vähän
toinnuttuaan. »Se sisälsi kolmekymmentäkaksituhatta frangia, joista
kaksikymmentätuhatta oli pienessä vihreässä laukussa... ja nyt laukku
on poissa...»

»Teiltä on varastettu!» huudahti kassanhoitaja, niin että se kuului
käytävään saakka.

»Tunti sitten annoin avaimen herra... herra Rocherille», sanoi
toimistopäällikkö, peittäen epätoivoissaan kasvot käsiinsä.

Salamannopeudella levisi uutinen koko ministeriöön. Fernandista
pidettiin yleisesti eikä kukaan rohjennut uskoa häntä syylliseksi.
Mutta Fernand oli köyhä, ja rahat olivat poissa... Tunnit kuluivat,
eikä Fernandia kuulunut.

Hän oli mennyttä miestä.




XVII

POLIISI


Sillävälin kuin tämä tapahtui ministeriössä, juoksi onneton Fernand
kuin hullu herra de Beaupréaun asuntoon. Hän soitti, ja talon ainoa
palvelijatar tuli avaamaan.

Fernand aikoi mennä sisään, mutta palvelijatar sulki häneltä tien.

»Täällä ei ole ketään kotona», sanoi hän. »Herra on ministeriössä, ja
naiset ovat matkustaneet maalle rouva de Beaupréaun tädin luo.»

Fernand lähti epätoivoissaan talosta, jossa Hermine ei enää ollut,
ja hoiperteli kadulle kuin juopunut, kuumeesta väristen. Äkkiä hänen
voimansa pettivät, ja hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Samassa pysähtyivät eräät vaunut aivan lähelle. Vaununovi avattiin ja
harvinaisen kaunis nainen astui kadulle. Hän huomasi nuoren miehen,
syöksyi hänen luokseen ja huudahti vapisevalla äänellä:

»Fernand! Fernand! rakkaani...»

Baccaratin pyynnöstä auttoivat paikalle kerääntyneet ihmiset häntä
kantamaan pyörtyneen nuoren miehen vaunuihin, ja hän huusi kuskille:

»Aja kotiin! Pian! Pian!»

Avatessaan silmänsä Fernand luuli näkevänsä ihanaa unta. Hän makasi
sängyssä ihmeellisen kauniissa huoneessa ja nuori nainen oli kumartunut
hänen ylitsensä. Nainen otti hänen kätensä ja puristi sitä hellästi.

»Missä minä olen?» kysyi Fernand hämillään.

»Olette ystävän luona», vastasi Baccarat liikutettuna. »Teissä on
kuumetta ja lääkäri on määrännyt teidät lepäämään aivan hiljaa,
puhumatta... Olkaa nyt kiltti ja järkevä.»

Hänen äänensä oli niin lempeä ja hellä, että se koski suoraan Fernandin
sydämeen.

»Olen Cerisen sisar», sanoi Baccarat. »Te pyörryitte kadulla, ja minä
ajoin sattumalta ohi samassa...»

»Niin, nyt muistan... Cerisen ikkunassa...»

Ja Fernand oli niin uupunut, että hän vaipui uudelleen syvään uneen.

       *       *       *       *       *

Kello yhdeksän seuraavana aamuna kolkutettiin kovasti ovelle.

»Avatkaa, lain nimessä!» huusi ääni ulkoa. Baccarat vapisi ja avasi
oven, kalpeana kuin palttina. Komisario ja kaksi konstaapelia astui
sisään.

»Anteeksi», sanoi komisario Baccaratille, »että tulen näin
aikaisin luoksenne. Etsin herra Fernand Rocheria, joka palvelee
ulkoasiainministeriössä.»

»Minä se olen», sanoi Fernand, »mitä tahdotte minusta?»

»Nouskaa, pukeutukaa ja seuratkaa minua.»

»Mutta, hyvä herra...»

»Olen saanut määräyksen pidättää teidät.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Fernand. »Mitä minä olen tehnyt?»

»Pukeutukaa», sanoi komisaari ankarasti.

Fernand pukeutui vavisten.

»Toimistopäällikkönne syyttää teitä kaksikymmentätuhatta frangia
sisältävän vihreän laukun anastamisesta kassakaapista, johon teillä oli
avain.»

»Minäkö olisin varastanut!» huudahti Fernand. »Se ei ole totta! Se on
väärä syytös.»

Komisario viittasi konstaapeleille, jotka tarttuivat Fernandiin ja
veivät hänet pois.

Baccarat hypähti pystyyn kuin tiikeri; hän aikoi kiiruhtaa poliisin
jäljestä ja yritti huutaa:

»Pysähtykää!... Pysähtykää!... Se on sir Williams, se on hän...»

Mutta hänen äänensä pysähtyi kurkkuun, voimat pettivät ja hän kaatui
pyörtyneenä lattialle.

Heti senjälkeen tuli sir Williams sisään.

»Kas niin, pienokaiseni», sanoi hän ja katsoi tyynesti pyörtynyttä
Baccaratia, »ajattelinkin, että näin kävisi ja senvuoksi ryhdyin
tarpeellisiin toimenpiteisiin».

Hän soitti ja Fanny tuli sisään pienen mustapukuisen miehen seuraamana.
Tämä oli asianajaja, jonka Colar oli ottanut kapteenin palvelukseen.

»Vie rouva vuoteeseen», sanoi hän Fannylle. »Tiedäthän tehtäväsi.»

»Kyllä herra», vastasi Fanny, joka ruumiineen sieluineen oli antautunut
Williamsin palvelukseen.

»Ja te», sanoi kapteeni kääntyen mustapukuisen puoleen, »olette
lääkäri».

Sir Williams lähti.

Asianajaja ja Fanny nostivat nyt Baccaratin sänkyyn ja valelääkäri
antoi hänen haistella erästä pulloa.

»Fernand! Fernand!» mutisi Baccarat ja avasi silmänsä.

»Vihdoinkin!» huudahti Fanny ilostuen. »Vihdoinkin voi neiti puhua.»

»Puhua! Mitä se merkitsee? Ja kuka hän on?» kysyi Baccarat osoittaen
asianajajaa.

»Se on lääkäri», vastasi Fanny.

»Lääkäri! Olenko sitten ollut sairas?»

»Kyllä, rouva, hyvin sairas», sanoi valelääkäri. »Olette tänään
kahdeksatta päivää kuumeessa, ja vaikkakin valtimonne nyt lyö
tyynemmin, pelkään, että voitte uudelleen ruveta hourailemaan.»

»Hourailemaan? Mitä on tapahtunut?» kysyi Baccarat epätoivoisesti ja
tarttui päähänsä. »Missä on Fernand?»

»Nyt tulee harhakuva takaisin», sanoi lääkäri Fannylle.

»Rakas rouva raukka», huokasi tämä.

»Olenko minä mielipuoli?» huusi Baccarat. »Fanny, katso minua silmiin
ja sano totuus. Olenko maannut kahdeksan päivää sairaana?»

»Olette kyllä, rouva.»

»Se on mahdotonta. Mitä poliisikomisario tahtoi? Missä on Fernand?»

»Herra Fernand ei ole ollut täällä», vastasi Fanny, »olen vain kuullut
rouvan puhuvan hänestä kuumehoureissa».

Äkkiä Baccarat muisti Williamsin. Hän hypähti sängystä ja meni peilin
luo.

»Merkillistä», sanoi hän, »en näytä vähääkään siltä, kuin olisin
kahdeksan päivää ollut vuoteen omana ja tunnen itseni yhtä terveeksi
kuin konsanaan».

Hän otti tikarin uunin reunalta.

»Rakas tohtori, jos askeleenkin lähestytte minua, pistän tikarin
rintaanne», sanoi hän ja kääntyi sitten Fannyn puoleen.

»Sinä pelaat uhkapeliä, pieni ystäväni, ja englantilainen on varmaan
maksanut sinulle hyvin. Auta minua pukeutumaan, tahdon mennä ulos.»

»Tehkää niinkuin rouva käskee», sanoi lääkäri tyynesti Fannylle. »Hän
ei enää ole hullu, ja raitis ilma tekee hänelle hyvää.»

Lääkäri heitti hyvästit ja meni, mutta Baccarat ajatteli:

— Olisinko todellakin ollut hullu!




XVIII

HULLU


Mennessään lääkäri vaihtoi silmäyksen Fannyn kanssa.

Baccarat muisti nyt äkkiä, että hän oli ottanut medaljongin Fernandin
kaulasta hänen nukkuessaan ja piilottanut sen tyynyn alle.

— Jos se on siellä, — ajatteli hän, — niin en ole uneksinut, eikä ole
totta, että olisin ollut hullu.

Ja Baccarat riensi sängyn luo ja löysi todellakin medaljongin.

— Tämä on Williamsin työtä! — sanoi hän itsekseen. — Hän on käyttänyt
minua hyväkseen saavuttaakseen jonkin salaisen päämääränsä. Mutta minä
kostan, minä pelastan Fernandin. Ajan heti poliisipäällikön luo.

Hän käski ajaa vaunut esiin ja sanoi Fannylle, että tämän oli tultava
mukaan.

Juuri kun he olivat astumaisillaan vaunuihin, käski hän Fannyn mennä
hakemaan jotakin ja kysyi sillävälin kuskilta:

»Emmekö eilen ajaneet Saint-Louis-kadulle?»

»Kyllä.»

»Voitteko vannoa sen poliisivirastossa?»

»Kyllä.»

»Hyvä on», vastasi hän ja nousi Fannyn kanssa vaunuihin.

»Ajakaa Pont-Neufille», huusi hän kuskille.

He eivät vielä olleet päässeet pitkällekään, kun vaununovi äkkiä
kiskaistiin auki, ja valelääkäri astui sisään ja istuutui vastapäätä
Baccaratia.

»Olisin totisesti unohtanut lääkärin velvollisuuteni, jos olisin
antanut teidän ajaa edelleen siinä tilassa, missä nyt olette», sanoi
hän kylmästi.

Mutta samassa hän otti tikarin esille.

»Tämä leikkikalu», sanoi hän, »on raivohulluja varten, ja sillä on se
suuri etu, ettei se synnytä mitään ääntä, kun sitä käytetään.»

Baccaratilla oli myös tikarinsa mukanaan, mutta hän huomasi, ettei
vastustamisesta olisi apua, vaan että se pikemmin maksaisi hänen
henkensä.

»Niin niin, tohtori», sanoi hän tyynesti, »ymmärrän olevani mielisairas
ja tottelen teitä. Minne minut viette?»

»Tohtori Blanchen mielisairaalaan», vastasi toinen.




XIX

KELTAISET VAUNUT


Jätimme Cerisen sillä hetkellä, jolloin Colar vei hänet Serpente-kadun
varrella olevasta talosta.

»Älkää pelätkö, pieni ystäväni», sanoi hän tarttuen nuoren
kukkaintekijän käsivarteen ja laskien sen omalleen, »minä suojelen
teitä, olkaa huoleti.»

Aivan portin kohdalla seisoivat vaunut, keltaiseksimaalatut
vaunut, jotka muistuttivat omnibussia. Cerise oli niin uupunut ja
hämmennyksissä, ettei hän huomannut näitä omituisia ajoneuvoja,
ennenkuin Colar avasi oven ja yritti nostaa hänet niihin.

»Mutta», sanoi hän kiivaasti aavistaen uutta vaaraa, »miksi emme voi
kävellä kotiini?»

»Se on liian kaukana teidän pienille jaloillenne.»

»Oi, minä kävelen niin mielelläni, hyvä herra, ja voin hyvin mennä
yksinkin.»

»Niin, mutta minä olen väsynyt, ja hän voisi seurata teitä.»

Tämän huomautuksen kuultuaan Cerise ei enää vastustellut, vaan nousi
vaunuihin, jotka heti vierivät pois vinhaa vauhtia.

Hetken perästä Cerise huomasi, etteivät he ajaneetkaan hänen kotiinsa,
vaan aivan päinvastaiseen suuntaan. »Hyvä Jumala», huudahti hän, »minne
me ajamme? Kuski erehtyy, minähän asun du Temple-esikaupungissa.»

»Tiedän sen», sanoi Colar lyhyesti.

»Mutta hyvä herra!...» huusi Cerise aivan suunniltaan, »minne minut
viette? En tahdo ajaa pitemmälle... Tahdon ulos!»

Hän yritti avata vaununoven, mutta ei saanut sitä auki. Rantakaduilla
ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Hän huusi apua, mutta Colar sytytti tyynesti sikaarin, sanoen:

»Rauhoittukaa, pikku ystäväni, ei ainoakaan sielu kuule huutoanne...»

»Miksi ette vie minua kotiin?»

»Koska olen Léonin ystävä. Jos koetatte päästä ulos, saatatte hänet
suureen vaaraan. Hänet voidaan surmata.»

»Surmata! Léonko surmata?» huusi Cerise väännellen käsiään. »Teen
kaikki, mitä tahdotte, mutta armahtakaa Léonia. Mutta miksi hänet
surmattaisiin?» kysyi hän vavisten mielenliikutuksesta.

»Se on minun salaisuuteni», vastasi Colar, »tai oikeammin, se ei
valitettavasti ole minun. Ainoa, mitä voin sanoa, on, että jos ette
sokeasti tottele minua, on Léon huomenna kuollut!»

»Mutta mitä on sisarelleni tapahtunut?» kysyi Cerise. »Hän kirjoitti
minulle, että rientäisin Serpente-kadulle.»

»Sen hän teki vain saattaakseen teidät herra de Beaupréaun syliin.»

»Oi, hyvä Jumala», voihkaisi Cerise kyynelten virratessa pitkin hänen
poskiaan.

Keltaiset vaunut kulkivat edelleen huimaavan nopeasti; yö oli pimeä, ja
alkoi sataa.

Tunnin kuluttua vaunut pysähtyivät erään kiviseinässä olevan portin
eteen.

Colar antoi Cerisen astua vaunuista ja vei hänet pienestä portista
suureen puutarhaan, joka tuntui olevan Pariisin ulkopuolella; ja
puutarhan perällä saattoi puiden lomitse nähdä vilaukselta valkoisen
huvimajan.

Colar vihelsi. Heti näyttäytyi vanha, iljettävä olento, josta
oli vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tällä olennolla oli
jonkinlainen turbaani päässä ja hän oli kääriytyneenä pitkään
vahakangaskaapuun, joka ulottui hänen puukenkiinsä saakka. Hänen koko
olemuksensa teki niin vastenmielisen vaikutuksen, että Cerise pelästyi
ja yritti paeta.

»Tässä on pienokainen», sanoi Colar hirviölle ja poistui sitten
portista, jonka hän lukitsi jälkeensä.

»Älkää pelätkö, pieni kyyhkyseni», sanoi vanha iljettävä nainen. »En
ole nyt enää kaunis, mutta kaksikymmentä vuotta sitten oli Fipartin
leski kaunotar. Tulkaa nyt sisään mummon luo, niin saatte kupin kuumaa.»

Hän tarttui Cerisen käteen, vei hänet alakerrassa olevaan keittiöön ja
kehoitti häntä istuutumaan vanhaan nojatuoliin.

Turhaan kehoitettuaan Ceriseä juomaan sanoi nainen hänelle:

»Tulkaa kanssani, niin näytän teille huoneenne.»

»En, en, tahdon takaisin Pariisiin... tahdon takaisin Léonin luo...»

»Léonin! Kuka se on?»

»Hän on minun tuleva mieheni, ja Colar sanoi hänen olevan vaarassa...»

»Onko se Colar lurjus uskotellut teille sellaista? Ei, totuus on se,
että muuan rikas mies on mieltynyt teihin ja jättänyt teidät Colarin
huostaan.»

Cerise kirkaisi ja kaatui pyörtyneenä lattialle.




XX

KUULUSTELU


Palaamme nyt takaisin Fernand Rocherin luo, jonka kolme poliisimiestä
oli ajurilla kuljettanut poliisiasemalle. Vähitellen alkoivat hänen
ajatuksensa keskittyä äskeisiin tapauksiin. Hänet oli vangittu
huonomaineisen naisen luona, jonne hän oli joutunut aivan tietämättään.
Siten oli Herminen ja hänen välilleen auennut pohjaton kuilu, sillä
Hermine saisi epäilemättä tietää kaikki. Hän oli poistunut toimestaan
kassakaapin avain mukanaan, ja hänellä oli se taskussaan, kun hänet
vangittiin. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänet oli tavattu
sellaisen naisen luota, jotka saattavat nuoria miehiä häviöön, ja
olihan luonnollista, että uskottaisiin hänen varastaneen tyydyttääkseen
tämän naisen vaatimuksia.

Tätä ajatellessaan Fernand tunsi hiustensa nousevan pystyyn. Kuka oli
tehnyt varkauden? Kuka oli häntä syyttänyt?

Heti poliisiasemalle tultua hänet oli viety tutkintotuomarin luo. Tämä
oli viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen ja hänen kasvonsa olivat
kylmät ja totiset.

Hän seisoi uunin edessä, kädet selän takana, kun Fernand tuotiin
sisään. Nuoren miehen kalpeat ja huolestuneet, mutta avoimet
ja rehelliset kasvot näyttivät miellyttävän häntä. Hän antoi
poliisimiehille merkin poistua ja osoitti säälivästi tuolia, jotta
Fernand istuutuisi.

Fernandin sydän sykki kiivaasti kylmän hien helmeillessä hänen
otsallaan; mutta hän tyyntyi vähitellen, ja hänestä tuntui,
että tutkintotuomari oli mies, joka pikemmin tahtoi uskoa hänen
viattomuuteensa kuin epäili häntä.

»Istukaa hyvä herra», sanoi tuomari tyynesti, ja nuori mies istuutui
aitauksen eteen, tuomarin käydessä istumaan pöytänsä ääreen, ja notaari
oli valmiina kirjoittamaan muistiin syytetyn jokaisen sanan.

»Nimenne on Fernand Rocher», aloitti tuomari selaillen paperipinkkaa,
»syntynyt v. 1818... Puheena olevan rikoksen yksityisseikat ovat
seuraavat: Kello kymmenen eilen aamulla oli toimistopäällikkönne
pakotettu poistumaan toimistostaan, jolloin hän määräsi teidät sijaansa
siksi aikaa, antaen samalla teille kassakaapin avaimen. Kaapissa oli
muunmuassa vihreä laukku, joka sisälsi kaksikymmentätuhatta frangia
seteleissä.»

»En avannut kaappia», sanoi Fernand.

»Avain oli kuitenkin teillä; se löydettiin taskustanne. Olitte yksin
toimistossa, kunnes muuan kaupunginlähetti toi teille kirjeen. Kuka oli
tämä kaupunginlähetti? Eikö hän ollut liitossa kanssanne?»

»Hyvä herra», vastasi Fernand voimakkaan mielenliikutuksen vallassa
ja äänellä, joka ilmaisi mitä vakainta totuutta, »vakuutan teille,
ettei minulla voi ketään liittolaista olla, sillä olen viaton tähän
rikokseen, josta minua syytetään.»

Tuomari katseli Fernandia vakavasti.

»Keneltä oli kirje, jonka kaupunginlähetti teille toi?» Fernand vavahti
ja loi katseensa maahan.

»Muistakaa», sanoi tuomari, »että vilpitön tunnustus on aina parempi
kuin itsepintainen kieltäminen, joka vain pahentaa asiaanne».

»Olen viaton», sanoi Fernand niin vakuuttavasti, että tuomari alkoi
epäröidä.

»Kaksi konstaapelia ja komisario vievät teidät ensin asuntoonne
ja sitten Baccaratin luo ja toimittavat kotitarkastuksen teidän
läsnäollessanne. Jos rahoja ei löydetä, on se teille eduksi.»

Tuomari soitti ja antoi määräyksensä sisääntulevalle komisariolle.

Kun poliisimiehet olivat tarkastaneet Fernandin asunnon mitään
löytämättä, lähtivät he Baccaratin luo.

Siellä ei ollut kotona muita kuin puutarhuri ja Baccaratin
ratsupalvelija. Viimemainittu, jonka sir Williams myöskin oli lahjonut,
vei kohta poliisin Baccaratin makuuhuoneeseen, jossa kaikki sopet
tarkastettiin.

»Tuolla riippuu miehen päällystakki», sanoi eräs konstaapeleista.

»Se on minun», vastasi Fernand tyynesti.

Konstaapeli tunnusteli sitä sanoen:

»Toisessa taskussa on jotakin painavaa.»

»Sitä en usko, ellei se mahdollisesti ole avain», sanoi Fernand.

Konstaapeli pisti kätensä päällystakin taskuun ja veti sieltä esiin
pienen laukun. Hän ojensi sen komisariolle ja tämä avasi sen, jolloin
kimppu seteleitä putosi lattialle.

»Nyt en usko syytetyn enää voivan kieltää», sanoi komisario.

Fernand ei vastannut, sillä hän oli menettänyt tajuntansa.

Sir Williamsin pirullinen nero oli voittanut; nyt oli mahdotonta
todistaa uhrin viattomuutta.




XXI

RIPEÄSSÄ TYÖSSÄ


Fernand Rocher istui vankilassa syytettynä varkaudesta, Baccarat oli
suljettu mielisairaalaan ja Cerise oli inhottavan Fipartin lesken
vartioimana. Sir Williamsin oli siis onnistunut eroittaa toisistaan
ne henkilöt, jotka olisivat voineet saattaa Armand de Kergazin tuon
suunnattoman omaisuuden perijän jäljille. Vanhan uskotun palvelijansa,
Bastienin, ja hyvinpalkatun salaisen poliisinsa avullakaan ei Armand
vielä ollut päässyt mihinkään tulokseen astuessaan siihen ravintolaan,
jossa Léon seuralaisineen istui.

Armandia ihastutti heti Jeannen ylimyksellinen ulkomuoto, ja hän
käsitti, että yksinomaan onnettomuus oli johtanut nämä kaksi nuorta
tyttöä yhteen. Jeanne puolestaan oli heti huomannut Armandin valkeat
kädet, hienon paidan ja ylvään ryhdin.

He lähtivät nyt ravintolasta, ja heidän tullessaan Cerisen portille
sanoi Léon Armandille:

»Hyvästi, toveri, ja kiitos. Nimeni on Léon Rolland ja
asun Bourbon-Villeneuve-kadulla, mutta työskentelen Grosin
huonekaluliikkeessä Chapon-kadulla. Toivon, että pian taas tavataan.»

»Ja minä asun», vastasi Armand, »Culture-Sainte-Catherine-kadulla
herra de Kergazin hotellissa. Jos tahdotte tavata minua, niin kysykää
Bastienia.»

Senjälkeen he erosivat, ja Armand tarjosi kohteliaasti käsivartensa
Jeannelle saattaakseen hänet kotiin, sillävälin kuin Léon äitinsä
kanssa meni Ceriseä saattamaan.

»Oletteko tuntenut neiti Cerisen kauan?» kysyi Armand.

»Tutustuin häneen, kun hän asui vanhempiensa luona samassa talossa,
jossa minäkin äitini kanssa asuin», sanoi Jeanne huoaten.

»Anteeksi, neiti...» jatkoi Armand, »mutta minusta tuntuu, että te,
sivistyneenä...»

»Olette oikeassa», vastasi Jeanne uudelleen huoahtaen, »mutta Cerise on
oivallinen, hyvä tyttö... ja onnettomuus lähentää sitäpaitsi ihmisiä
toisiinsa.»

»Oletteko orpo?» kysyi Armand osaaottavasti.

»Olen. Äitini kuoli muutama kuukausi sitten ja isäni kaatui
taistelussa.»

»Neiti parka», mutisi Armand.

Heidän tultuaan Jeannen portille, sanoi tyttö:

»Hyvästi, hyvä herra, kiitän sydämestäni siitä palveluksesta, jonka
olette meille tehnyt.»

Hän ojensi hienon kätensä, jota Armand kunnioittavasti suuteli.

Kotimatkalla vaipui Armand syviin ajatuksiin.

— Ihmeellistä, — sanoi hän itsekseen, — olisinko vielä nuori? Olisiko
sydämessäni vielä kieli, joka ei olisi katkennut?

Aamulla, levottoman ja unettoman yön jälkeen, kutsui hän Bastienin
luokseen ja sanoi:

»Vanha ystäväni, mene Meslay-kadun 11:teen ja kysy, olisiko siellä
huoneistoa vuokrattavana. Ellei ole, niin anna portinvartijalle
kymmenen frangia, jotta hän koettaisi saada jonkun asukkaan muuttamaan
sieltä vuorokauden kuluessa. Kun se on toimitettu, niin muutat sinä
huoneistoon Bastien-nimisenä eläkettä nauttivana upseerina. Talossa
asuu nuori tyttö, nimeltä Jeanne, ja sinun on hankittava minulle
tietoja hänestä. Jos hän, kuten luulen, on kunniallinen ja hieno
tyttö, joka onnettomuuden kautta on joutunut varattomaksi, niin teet
sinä tuttavuutta hänen kanssaan. Kerro minulle sitten, mitä olet
aikaansaanut.»

Bastienin mentyä otti Armand esiin muistikirjansa ja kirjoitti:

»_Léon Rolland, Bourbon-Villeneuve-katu. Cerise, du Temple_.»

Siihen hän liitti seuraavan huomautuksen:

»_Tutkittava, miksi Nicolo-niminen mies ja hänen seuralaisensa, seppä,
koettivat haastaa riitaa Léon Rollandin kanssa_.»

Kahden tunnin kuluttua Bastien palasi.

»Kaikki kävi erinomaisesti», sanoi hän. »Tyttö asuu neljännessä
kerroksessa, ja samassa kerroksessa on vapaa huoneisto, jonka vuokrasin
kuudestasadasta frangista. Portinvartija kertoi, että tyttö, joka oli
juuri muuttanut sinne, oli nimeltä Jeanne de Balder, ja hän näyttää
saaneen erinomaisen kasvatuksen. Hänen luonaan ei käy ketään, ja hän
asuu vanhan palvelijattaren kanssa, joka tuntuu olevan hänelle hyvin
uskollinen. Kahtena viime vuorokautena on hänen huoneistaan näkynyt
valoa myöhäiseen yöhön, ja portinvartija arveli hänen ompelevan
ansaitakseen rahaa.»

»Siinäkö kaikki?» kysyi herra de Kergaz liikutettuna.

»Ei, portinvartija kertoi vielä, että neiti Jeannen isä, eversti de
Balder, oli kaatunut Afrikassa ja että tyttö äitinsä kuoltua oli
menettänyt suurimman osan tuloistaan, minkä vuoksi hän oli muuttanut
halvempaan huoneistoon. Entisessä asunnossaan hän oli yleisesti
kunnioitettu ja suosittu. Näyttää muuten siltä», jatkoi Bastien, »että
hänen on täytynyt myydä pianonsa, ennenkuin muutti uuteen asuntoonsa».

»Kuulehan, Bastien», sanoi Armand, »mene Erardin liikkeeseen ja osta
sieltä pieni, vanhamallinen piano».

»Kyllä ymmärrän», sanoi vanha soturi kyynelsilmin. »Olette jalo ja
hyvä, rakas herrani; mutta kuinka saatte hänet ottamaan pianon vastaan?
Hän on varmasti ylpeä, tuo nuori, köyhä tyttö. Muistakaa, että hän on
everstin tytär.»

»Sinun pitää kertoa hänelle», sanoi Armand, »että soittokone on ollut
sinun ainoan, kuolleen tyttäresi oma. Se on hurskas valhe, sillä
tiedän, ettei sinulla ole ollut koskaan muuta lasta kuin minä, mutta
Jumala antaa sen meille anteeksi... Sinä sanot, ettei sinulla ole
paikkaa pianolle, ja pyydät saada sijoittaa sen hänen luokseen joksikin
aikaa. Tällä tavalla voit tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, ja silloin
tällöin pyytää häntä soittamaan niitä kappaleita, joita tyttäresi
soitti.»

Bastien kiiruhti pianomyymälään, ja Armand vaipui syviin ajatuksiin.
Marthen varjo liukui hänen ohitsensa, ja muistutti häntä siitä
roistosta, joka oli ryöstänyt hänet. Hän ajatteli Andreaa, pahan
palvelijaa... luonnotonta veljeä, joka oli surmannut heidän yhteisen
äitinsä ja syytänyt mitä hirvittävimpiä uhkauksia hänelle poistuessaan
isänsä kodista.

Seuraavana päivänä ja monta kuukautta vielä jälkeenpäin hän oli etsinyt
Andreaa kaikkialta Pariisista, mutta turhaan; Andrea oli kadonnut.

»Hyvä Jumala!» voihkaisi hän. »Jos rakastun Jeanneen, ja tuo mies
uudelleen näyttäytyy... ja tämä nuori viaton tyttö tapaisi hänet, pirun
ihmishaahmossa, tuon alhaisen viettelijän...»

Armand vavahti ja tunsi vihan leimahtavan sielussaan.




XXII

GERTRUDE


Neiti Jeanne de Balder asui pienessä, puutteellisessa huoneistossa
Meslay-kadun varrella, mutta hän oli osannut järjestää sen niin
aistikkaasti vanhan, ennen rikkaan kodin huonekaluilla, ettei se
näyttänyt vähääkään köyhältä.

Hänen vanha palvelijattarensa Gertrude toimitti kaikki taloustehtävät,
nousi varhain aamulla ja järjesti kaikki, ennenkuin herätti nuoren
emäntänsä. Sillä Jeanne nukkui pitkään aamulla; se oli ainoa tottumus,
joka hänellä oli jäljellä entisiltä hyvinvoinnin päiviltä.

Bellevillessä käynnin jälkeisenä päivänä hän tuli varhain
arkihuoneeseen, täysissä pukimissa.

»Hyvä Jumala, neiti», huudahti Gertrude, »miksi olette noussut näin
aikaisin?»

»Sen sanon sinulle, rakas Gertrude», vastasi Jeanne, »jos lupaat olla
minua torumatta. Sinä työskentelet yli voimiesi, ja minä en tee yhtään
mitään. Sen vuoksi olen minäkin ajatellut ryhtyä työhön, ja pikku
Cerise on luvannut auttaa minua.»

»Jumala varjelkoon!» huudahti hellä Gertrude. »Neitikö tekisi työtä!
Neitikö raataisi henkensä pitimiksi niin kauan kuin minä olen täällä?
Ei koskaan, ei koskaan!»

»Nythän torut kumminkin», sanoi Jeanne, »mutta ethän vain todenteolla
aio estää minua ompelemasta; siitä on todella vain huvia minulle.»

Gertrude huokaisi, pyyhkäisi kyyneleen silmännurkastaan ja sanoi: »Hyvä
Jumala, miksi et suonut tälle enkelille sitä onnea, jonka olet antanut
tulla niin monen muun osaksi!» — Sitten hän lisäsi: »Mutta miksi olette
noussut niin varhain?»

»Senvuoksi, että tahdon tottua siihen ja että nyt menen Cerisen luo.»

Jeanne kiiruhti nuoren työntekijättären luo, joka heti seurasi häntä
muotiliikkeeseen, josta hän sai työtä, ja iloisena ja tyytyväisenä
Jeanne palasi kotiinsa aloittaakseen työnsä.

Noustessaan portaita ylös hän tapasi portinvartijan, joka sanoi hänelle:

»Saatte naapurin, neiti. Se on muuan vanha herra, jolla on
kunniamerkkejä rinnassa, ja hän näyttää eläkettänauttivalta upseerilta.
Hän muuttaa tänään.»

»Upseeri!» huokasi Jeanne muistaen isänsä.

Jeanne vaipui ajatuksiinsa. Viime öinä hän ei ollut voinut nukkua,
ja senvuoksi hän oli tänään noussut varhain. Hän ajatteli, että jos
Gertrude kuolisi, oli hän aivan yksin maailmassa, ilman ainoatakaan
sukulaista tai ystävää. Hänelle pälkähti päähän, että ehkäpä hänen
tielleen osuisi hyvä ja jalo mies, joka haluamatta rikkautta rakastaisi
nuorta, kaunista, matkallaan maailmassa tapaamaansa tyttöä ja ottaisi
hänet vaimokseen. Hän oli usein uneksinut tapaavansa sellaisen miehen,
ja edellisenä päivänä hän oli tuntenut omituista pelkoa nähdessään
tuon työmiehen, joka pitkine, valkeine käsineen, jaloine kasvoineen ja
ylhäisine tapoineen näytti nuorelta prinssiltä.

Hän oli vain vähän matkaa kävellyt käsi hänen käsivarrellaan ja tullut
miettivänä kotiin. Yöllä hän ei ollut saanut unta, ja pimeässä hän oli
ollut näkevinään nuo surumieliset ja uneksivat kasvot edessään.

Mutta aamun valjetessa oli Jeanne ajatellut selvemmin. Hän muisti,
että hänen isänsä oli eversti ja aatelismies, ja hän kysyi itseltään,
voisiko hän mennä naimisiin työmiehen kanssa, vaikka tämä olisi
kuinkakin kunnioitettava.

Hänen ylimyksellinen verensä kielsi häntä ajattelemasta sellaista
liittoa. Mutta sitten hän äkkiä muisti miehen hienon paidan ja hänen
kätensä. Hän oli usein kuullut puhuttavan valepukuisista henkilöistä,
ja hän tuli ajatelleeksi, ettei Armand ollutkaan se, mikä hän sanoi
olevansa.

Jeanne istuutui nyt työnsä ääreen ja syventyi siihen niin, ettei
huomannut ajan kulkua. Hänet herättivät unelmistaan vasta viereisestä
huoneesta kuuluvat äänet.

Uusi vuokralainen muutti huonekalujaan sinne, ja kun huoneistojen
välillä oli vain ohut lautaseinä, ei ollut ihme, että hän
tahtomattaankin kuuli, mitä Bastien ja portinvartija puhuivat keskenään.

»Teillä on liian paljon huonekaluja», sanoi portinvartija. »Pianolle ei
ole tilaa. Ettekö tahtoisi myydä sitä?»

»Myydäkö sitä!» huudahti Bastien. »Minäkö möisin tytärvainajani pianon!
En milloinkaan! Ennemmin heittäisin sen ikkunasta ulos.»

Jeannessa heräsi mielenkiinto tuota vanhaa miestä kohtaan, joka suri
ainoan tyttärensä kuolemaa. Hänet valtasi äkillinen uteliaisuus, hän
pilkisti avaimen reiästä ja näki Bastienin harmaan pään.

»Ehkäpä joku naapuri», sanoi portinvartija, joka nähtävästi oli saanut
ohjeensa, »ottaisi sen luokseen, kunnes muutatte maatilallenne.
Seinänne takana asuu nuori, kunnioitettava nainen, jolla luullakseni
olisi tilaa sille salongissaan.»

»Kuinka olisinkaan iloinen», sanoi Bastien, »jos hän suostuisi ottamaan
sen luokseen. Olen vain vanha sotilas, mutta tyttäreni opetti minut
rakastamaan musiikkia, ja kuullessani niitä surumielisiä säveleitä,
joita hän soitteli, en voinut olla itkemättä. Mutta ne kyyneleet
tekevät minulle hyvää.»

»Minä soitan neiti Balderille ja kysyn tahtooko hän ottaa pianonne»,
sanoi portinvartija.

»Neiti de Balder!» huudahti Bastien, joka kuullessaan heikkoa ääntä
nuoren tytön huoneesta, päätteli, että neiti oli kuullut kaikki.
»Tunsin sen nimisen upseerin. Hänhän oli eversti, eikö hän kaatunut
Afrikassa?»

»Kyllä, niin luulen.»

»No, viekää neiti de Balderille terveiseni ja kysykää, tahtoisiko hän
tehdä suuren palveluksen isänsä vanhalle ystävälle ottamalla pianon
luokseen.»

Jeannen silmät olivat kyynelissä, ja hän ajatteli, että Jumala on
lähettänyt hänelle ystävän. Hetkistä myöhemmin portinvartija soitti
ovikelloa, ja Jeanne meni itse avaamaan, kun Gertrude ei ollut
kotosalla.

Portinvartija esitti asiansa, ja Jeanne lupasi ottaa vastaan pianon.
Tuskin oli soittokone tuotu hänen huoneeseensa, kun hän, muistaen
vanhuksen puhuneen surumielisistä kappaleista, avasi pianon ja alkoi
soittaa Weberin »Viimeistä ajatusta».

Kun hän oli soittanut sen, pilkisti hän taas avaimen reiästä ja näki
Bastienin istuvan kumarassa, pää käsien varassa, ajatuksiin vaipuneena.

— Hyvä Jumala, — ajatteli Bastien, — olen valehdellut, mutta vaikka
minulla ei koskaan ole ollutkaan tytärtä, niin onhan nuori mies, jota
rakastan kuin omaa lastani, ja tiedän hänen sydämensä kärsivän ja
kaipaavan edes vähän iloa tässä maailmassa. Tee tämä mies onnelliseksi,
Jumalani, ja anna tämän nuoren naisen, jota hän jo rakastaa, rakastaa
myöskin häntä.

Kun Bastien oli asettanut huonekalunsa paikoilleen, otti hän vaunut
ajaakseen kotiin.

Vaunujen kääntyessä kulmauksen ympäri Pas-de-la-Mule-kadulle, hän
näki upeat ajoneuvot, jotka tulivat Bastiljista päin ja ajoivat
Boulevard-Saint-Martinin suuntaan. Vaunuja ajoi nuori mies ja hänen
rinnallaan istui palvelija, käsivarret ristissä rinnalla.

Bastien hätkähti ja oli vähällä huutaa. »Hyvä Jumala! Se on Andrea!»
mutisi hän. »Tunnen hänet, vaikka hän on mustannut hiuksensa ja
partansa.»

»Kuski!» huusi hän. »Kaksi louisdoria juomarahoja, ellet päästä noita
vaunuja näkyvistä.»




XXIII

BASTIEN


Seuratessaan noita komeita ajoneuvoja ajatteli Bastien:

— Andrea on Pariisissa, puettuna ylhäiseksi herraksi ja ajaen omissa
vaunuissaan. Hän on siis rikas ja valmis kaikkeen, ja rakas Armandini
on vaarassa. Andrean täytyy heti hävitä Pariisista, vaikka minun olisi
surmattava hänet.

Andrean vaunut pysähtyivät sen hotellin edustalle, jonka
puutarhahuvimajan parooni Williams oli vuokrannut.

Parooni ajoi pihalle, heitti ohjakset palvelijalle ja meni huvimajaan.

Heti senjälkeen tuli Bastien portille ja kysyi palvelijalta:

»Anteeksi, onko tämä hevonen myytävänä?»

»Enpä luule», vastasi palvelija, »mutta voittehan kysyä herralta; hän
on englantilainen lordi, nimeltä sir Williams.»

»Missä hän asuu?»

»Huvimajassa, täällä puutarhassa.»

Andrea oli sillävälin mennyt huvimajaan ja pukeutunut aamutakkiin.
Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja hautoi suunnitelmiaan. Ovelle
kolkutettiin.

»Sisään!» huusi hän. Ovi aukeni ja Bastien astui sisään.

Kolme vuotta sitten Andrea oli viimeksi nähnyt Bastienin, mutta tunsi
hänet heti.

»Sir Williams?» kysyi hän.

»Minä se olen, hyvä herra», vastasi Andrea, keveällä englantilaisella
korostuksella.

»Sallitteko minun puhua hetkisen kanssanne?»

Sir Williams osoitti jäykästi tuolia.

— Se on hän, — ajatteli vanha husaari. — Ääni on sama, lukuunottamatta
englantilaista korostusta.

»Hyvä herra», sanoi hän, »teillä on komea hevonen. Ettekö tahtoisi sitä
myydä?»

»En, hyvä herra», vastasi sir Williams ja nousi ottaakseen
sikarilaatikon uunilta tarjotakseen siitä Bastienille.

Mutta kävellessään hän teki varomattoman liikkeen, joka sai husaarin
ääneen huudahtamaan: »Hän se on!»

Varakreivi Andrea oli aivan nuorena pudonnut hevosen selästä ja
taittanut jalkansa. Siitä asti hän oli kävellyt hiukan omituisesti, ja
Bastien muisti sen.

»Tunnetteko minut?» kysyi parooni ihmeissään kääntyen ja katsoen
Bastieniin.

»Te nimitätte itseänne sir Williamsiksi, ja sanotte olevanne
englantilainen? Minä luulen pikemmin teidän olevan ranskalainen ja
syntyneen Kervolenissa Bretagnessa.»

»Erehdytte», sanoi sir Williams.

»Isänne», jatkoi Bastien, »oli kreivi Felipone ja naimisissa eversti
de Kergazin lesken kanssa, jolla oli poika, teidän vanhempi veljenne.
Veljenne nimi on Armand de Kergaz, ja te olette varakreivi Andrea.»

»Se on täydellinen erehdys; en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä»,
sanoi parooni niin varmasti, että Bastien joutui hiukan ymmälle.

»Varakreivi Andrea», jatkoi Bastien, »veljenne on etsityttänyt teitä
kaikkialta, hän tahtoisi avata sylinsä teille ja jakaa omaisuutensa
kanssanne. Hänen jalo sydämensä ei voi vihata, teillä molemmilla oli
sama äiti, ja hän tahtoisi, että asuisitte saman katon alla. Nyt olen
teidät löytänyt, miksi enää salaisitte itseänne?»

»Vakuutan teille, hyvä herra», vastasi Andrea järkähtämättömän
tyynesti, »että erehdytte. En tunne kreivi de Kergazia, eikä minulla
ole milloinkaan ennen ollut kunniaa nähdä teitä.»

Vähitellen Bastien menetti tavallisen kylmäverisyytensä. Hän oli
turhaan toivonut, että sir Williams riisuisi naamarinsa; hänen silmänsä
säkenöivät ja hän katseli paroonia niin uhkaavasti, että tämä vastoin
tahtoaankin värisi ja pisti kätensä taskuun ottaakseen sieltä pienen
tikarin.

Bastien oli iästään huolimatta tavattoman väkevä. Hän tiesi olevansa
Andrean kanssa kahden huvimajassa ja asettui oven eteen ja sanoi:

»Varakreivi Andrea, te ette ole saanut minua petetyksi. Tunnustakaa
paikalla, ettei teidän nimenne ole sir Williams.»

»Oletteko hullu?» kysyi sir Williams levollisesti.

»Varakreivi Andrea», sanoi Bastien ja ojensi jäntevät käsivartensa
häntä kohti, »olen teitä väkevämpi ja voisin kuristaa teidät kolmessa
sekunnissa. Älkää huutako apua, siitä ei ole mitään hyötyä.»

»Aiotteko murhata minut?» kysyi sir Williams. »Olenko todellakin
tekemisissä hullun ihmisen kanssa?»

»Vaadin teitä ainoastaan paljastamaan rintanne nähdäkseni merkin, joka
teillä on.»

»Minulla on monta merkkiä», sanoi Andrea paljastaen rintansa, jossa oli
useita arpia, vaikka Bastien selvästi muisti hänellä olevan vain yhden.

»Se ei ole hän», mutisi Bastien käyden kuolonkalpeaksi.

Ja kumminkin se oli Andrea. Vanha husaari ei tiennyt, että sir Williams
oli Lontoossa antanut intialaisen silmänkääntäjän tatuoida rintansa ja
värjätä tukkansa.

»Hyvä herra», sanoi Bastien, »huomaan erehtyneeni; mutta annatte
ehkä minulle anteeksi, kun kerron teille, että se mies, jota niin
ihmeellisesti muistutatte, on roisto, joka on valmis mitä pahimpiin
rikoksiin. Tällä miehellä on vanhempi veli, kreivi Armand de Kergaz,
jota kohtaan hän on vannonut sammumatonta vihaa. Ajattelin pakottaa
tuon lurjuksen poistumaan Pariisista, koska pelkäsin, että hän
yrittäisi vietellä erään nuoren tytön, jota kreivi Armand rakastaa...»

»Oh», äännähti sir Williams mitä suurinta välinpitämättömyyttä
teeskennellen.

»Ja kun luonto on tuon lurjuksen», lisäsi Bastien, »varustanut
sellaisella mahdilla, että harvat naiset voivat vastustaa hänen
viettelytaitoaan, ymmärrätte ehkä, etten voinut esiintyä toisin
teitä kohtaan uskoessani, että te olette Andrea. Pyydän senvuoksi
rehellisesti anteeksi menettelyäni.»

Sir Williams mietti hetkisen, miten hän voisi parhaiten käyttää
hyväkseen kuulemaansa.

»Hyvä herra», sanoi hän viimein, »kertomanne juttu on tosin hyvin
mielenkiintoinen, mutta se ei tyydytä minua. Pyytäisin teitä senvuoksi
hyväntahtoisesti ilmoittamaan minulle nimenne ja osoitteenne.»

»Nimeni on Bastien», vastasi vanha husaari ylpeästi.

»Mitä muuta?» kysyi parooni ylenkatseellisesti.

»Pelkästään Bastien. Olen syntynyt Pariisissa, enkä ole milloinkaan
tuntenut vanhempiani. Olen saanut keisarilta kunniamerkin Wagramin
luona ja palvellut keisarillisessa kaartinhusaarirykmentissä.»

»No, niin, herra Bastien», sanoi sir Williams, »sotilaan ja gentlemanin
välillä ei ole mitään eroa, ja minä otaksun, ettette kiellä minulta
hyvitystä.»

»Olen käytettävänänne, hyvä herra», vastasi husaari. »Asun de Kergazin
hotellissa Culture-Sainte-Catherine-kadun varrella ja tulen teitä
tapaamaan milloin tahdotte.»

Ja hän otti nimikorttinsa, pani sen uunille, kumarsi sir Williamsille
ja lähti.

Jäätyään yksin Andrea istuutui uunin ääreen ja sytytti sikaarin.

»Sinua palvellaan huonosti, kreivi Armand de Kergaz», sanoi hän
itsekseen, »ja oikea kätesi on aasi. En todellakaan tiennyt mitään
siitä, rakas veli, että olit uudelleen rakastunut; luulin Marthen
olleen ensimäisen ja viimeisen rakkautesi. Oivallinen Bastien huomautti
minulle erehdykseni ja minä tiedän sen korjata. Bastien on vakuutettu
siitä, ettei sir Williams ole varakreivi Andrea, ja sen vakaumuksen saa
Armandkin, esiintyessään Bastienin sekundanttina kaksintaistelussamme.
Sinä narri! Olet siis uudelleen rakastunut, Armand de Kergaz! Hyvä!
Annanpa sinulle muuta ajattelemista kuin kahdentoista miljoonan perijän
etsimistä. Meidän täytyy antaa rakastettusi kadota, kreivi de Kergaz.»

Samana iltana kirjoitti Baccarat Ceriselle, että hänen oli mentävä
Serpente-kadulle, ja samana iltana joutui herra de Beaupréau sir
Williamsin käsiin. Samaan aikaan lähetti väsymätön Colar kapteenilleen
seuraavan tiedonannon:

»Se nuori tyttö, jota kreivi Armand rakastaa, asuu Meslay-kadulla, ja
hänen nimensä on Jeanne de Balder. Hän on hyvin kaunis.»




XXIV

ILOINEN YLLÄTYS


Bastien oli tullut kotiin ja kertonut Armandille, että hän luuli
nähneensä Andrean, mutta oli erehtynyt, ja että Andrea ja sir Williams
olivat kaksi aivan eri henkilöä.

Armand kalpeni ja kuiskasi kauhistuneena: »Jeanne... jos hän tapaa
Jeannen!»

Turhaan koetettuaan saada Bastienia luopumaan kaksintaistelusta hän
pyysi vanhaa soturia kertomaan jotakin neiti Jeannesta, ja Bastien teki
selkoa siitä, mitä oli tapahtunut Meslay-kadulla.

»Kas niin», sanoi Armand, »lähdehän takaisin Meslay-kadulle ja käyn
tervehtimässä neitiä; sinun ollessasi hänen luonaan, tulen minä ja
soitan ovikelloasi. Sen kuullessasi sinä lähdet hänen luotaan, ja
hän tulee varmaankin saattamaan sinua ovelle, ja minä saan nähdä
hänet.»

»Kyllä ymmärrän», sanoi Bastien ja lähti.

Heti senjälkeen toi palvelija kirjeen Armandille. Siitä asti, kun
kreivi de Kergaz oli ryhtynyt suorittamaan tehtäväänsä, oli hän
pitänyt palveluksessaan salaista poliisia, jossa oli jäseniä kaikista
yhteiskuntaluokista ja tämä poliisi hankki hänelle tietoja. Kirjeessä
ilmoitettiin:

  »Espanjan sodan aikana muutti muuan nuori nainen tätinsä kanssa
  Marlotteen, joka on lähellä Fontainebleauta, synnyttääkseen siellä.
  Oliko hän leski, vai oliko hän hairahtunut? Jälkimäinen olettamus
  lienee uskottavin. Hän synnytti tytön, joka sai nimekseen Hermine.
  Molemmat naiset matkustivat senjälkeen Pariisiin. Marlottessa
  kerrottiin Thérèsen menevän naimisiin, ja tämä huhu sai tukea siitä,
  että molempien naisten luona kävi vierailulla nuori mies, jolla oli
  virka jossakin ministeriössä.»

Tähän loppui tiedonanto. Armand istui miettien muutaman
silmänräpäyksen, senjälkeen hän kirjoitti muistikirjaansa:

  »_Otettava selvä siitä, onko jossakin ministeriössä palvellut nuori
  mies, joka marraskuussa v. 18... meni naimisiin Thérèse-nimisen tytön
  kanssa, ja oliko tällä tytöllä ennen avioliittoaan Hermine-niminen
  tytär_.»

Sitten hän sulki kirjansa kiinni, pukeutui mennäkseen Bastienin luo,
joka jo oli soittanut neiti de Balderin ovikelloa.

»Anteeksi neiti», sanoi Bastien ja suuteli nuoren tytön kättä, »että
käytän hyväkseni ystävällisyyttänne. Pidän niin paljon pianostani, että
olisi raskasta luopua siitä; olen teille senvuoksi hyvin kiitollinen
minulle tekemästänne palveluksesta.»

»Älkää sanoko sitä palvelukseksi», vastasi Jeanne, »olettehan isäni
vanha ystävä».

Bastien kumarsi ja kysyi:

»Oletteko asunut täällä kauan ja tunnetteko ketään tässä talossa?»

»En ketään. Elän niin hiljakseen...»

Vanha soturi katseli nuorta tyttöä. Hän ihaili hänen ylimyksellistä
kauneuttaan ja hienoja, valkoisia käsiään ja ajatteli, että jos hän on
yhtä viaton kuin kaunis, tulisi Armand onnelliseksi hänen rinnallaan.
Hänen sydämensä vapisi, kun hän ajatteli, että tämä kaunis, nuori
nainen kerran astuisi kenties ainaiseksi sen vanhan talon kynnyksen
yli, jossa tähän asti viimeinen kreivi de Kergaz oli viettänyt
yksinäistä ilotonta elämäänsä. Ja vaikkei vanha husaari ollutkaan
erittäin kekseliäs, onnistui hänen kumminkin johtaa keskustelu
Armandiin ja siihen jaloon tehtävään, johon kreivi oli ryhtynyt.
Armandia ei mainittu nimeltä, mutta Jeanne tunsi omituista liikutusta,
kuullessaan puhuttavan tuosta miehestä, joka mitä erilaisimmissa
valepuvuissa kävi lohduttamassa ja auttamassa murheellisia ja kärsiviä,
ja hän muisteli tuota työmiestä, jolla oli niin kauniit kädet, ja
ajatteli:

— Olisikohan se hän?

Köyhän nuoren tytön sydän sykähteli kiivaasti, ja outo tunne oli
hiipinyt hänen mieleensä, kun äkkiä kuului kovaa ovikellon soittoa.

»Teidän kelloanne soitetaan», sanoi hän Bastienille, joka nousi ja
pyysi saada tulla uudestaan häntä tervehtimään.

Se, mitä Armand oli odottanut, tapahtuikin. Jeanne seurasi Bastienin
ovelle, mutta avatessaan sen hän kalpeni ja veri tulvasi hänen
sydämeensä. Bastienin ovella seisoi pitkä, komea, kaunis mies, jonka
Jeanne heti tunsi siksi mieheksi, jota hän jo rakasti — Armandiksi.

Mutta se ei ollut työmies Armand, jolla oli mekko yllä ja lippalakki
päässä, vaan kreivi Armand de Kergaz, vaatimattomasti, mutta ylhäisesti
puettu maailmanmies. Hän säpsähti nähdessään Jeannen ja tervehti häntä
kunnioittavasti. Nuori tyttö vastasi tervehdykseen ja sulki nopeasti
oven. Mutta hänen hämminkinsä ei jäänyt kreiviltä huomaamatta, ja
kuohuva ilo täytti hänen rintansa. Jeanne rakasti häntä!




XXV

HOTELLI BEAUJON-KADULLA


Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun sir Williams oli vaatinut hyvitystä
Bastienilta, ja sillä aikaa oli paljon tapahtunut. Colar oli vienyt
Cerisen Fipartin lesken luo, herra de Beaupréau oli näytellyt tuon
inhoittavan kirje-ilveilyn, joka mursi Herminen sydämen, Fernand oli
vangittu varkaana ja Baccarat suljettu tohtori Blanchen mielisairaalaan.

Kun kaikki tämä oli toimitettu, vuokrasi sir Williams 25,000 frangin
vuosivuokrasta hotellin Beaujon-kadulla ja muutti tähän komeaan taloon
palveluskuntineen, johon kuuluivat ratsupalvelija, kamaripalvelija,
kuski ja keittäjä. Hän toi mukanaan viisi hevosta ja kolmet vaunut,
jotka hän oli maksanut käteisellä.

Seuraavana aamuna pukeutuessaan puheli sir Williams itsekseen:

»Rakas ystävä, nyt olet kuukaudessa menettänyt kuusikymmentätuhatta
frangia, siis puolet Englannissa saamistasi tuloista ja pian alkaa olla
kiire Kermarouëtin kahdentoista miljoonan anastamisella. Tähän asti on
kaikki sujunut erinomaisesti, ja jos asiat jatkuvat samalla tavalla,
niin kuukauden kuluttua on Hermine de Beaupréau sinun vaimosi. Sinun
on oltava rohkea ja samalla varovainen, etkä saa hetkeksikään unohtaa,
että miljoonat ovat veljesi Armandin hallussa.»

»Armand parka!» jatkoi hän ilkeästi hymyillen. »Sinä olet narrimaisesti
rakastunut tuohon pienoiseen tyttölapseen Meslay-kadulla ja tyhmästi
kyllä kertonut sen Bastienille.»

Ovelle soitettiin, ja herra de Beaupréau tuli sisään.

»Hyvää päivää, rakas appiukko», sanoi parooni ojentaen sormenpäänsä.
»Onko teillä hyviä uutisia?»

»Kyllä on, vaimoni ja tyttäreni ovat matkustaneet Bretagneen erään
sukulaisen luo, joka asuu linnassaan Finistèressä. Se on niin syrjässä,
että siellä luulisi olevansa maailman ääressä, ja rakastunut Fernand
tuskin arvaa lähteä heitä sieltä hakemaan. Hermine tahtoi ensin kuolla,
mutta vihdoin hän päätti seurata äitiään, jota olin neuvonut tekemään
tämän matkan virkistyksekseen.»

»Se oli viisaasti tehty; mutta millä tekosyyllä minä voin mennä heitä
tervehtimään?»

»Sen sanon teille. Tunnen vanhan aatelismiehen, joka asuu lähellä
Thérèsen sukulaisia. Menkää hänen luokseen, ja ennenkuin kuukausi on
kulunut, olette Herminen puoliso.»

»Ja ennen kuukauden loppua on Cerise teidän», vastasi sir Williams.

»Miksi ei heti?» kysyi de Beaupréau tulipunaisena.

»Senvuoksi, että te mahdollisesti itse voisitte löytää nuo kaksitoista
miljoonaa», vastasi sir Williams, »ja te, minun täytettyäni lupaukseni,
helposti saisitte päähänne valita toisen vävypojan minun asemestani.
Mutta, rakas appiukko, teidän on pyydettävä lomaa ja jo tänä iltana
matkustettava Bretagneen. Silloin voitte joka päivä lähettää minulle
pienen tiedonannon kihlattuni voinnista.»

»Olkoon menneeksi!» vastasi de Beaupréau.




XXVI

MOLEMMINPUOLISIA VALMISTELUJA


Herra de Beaupréaun mentyä sir Williams pukeutui huolellisesti ja ajoi
Englannin ministerin luo.

Paroonin, jonka oli vihdoin ollut pakko poistua Lontoosta pelätessään
poliisin pääsevän hänen jäljilleen, oli kuitenkin onnistunut väärien
papereiden avulla päästä suhteisiin Pariisissa olevan Englannin
lähetystön kanssa. Hänen miellyttävä käytöksensä sai lisäksi aikaan
sen, että hän joutui läheisiin suhteisiin kahden lähetystösihteerin,
sir Arthur G:n ja Ralph O:n kanssa.

Nämä nuoret miehet ottivat hänet vastaan mitä sydämellisimmin.
Kerrottuaan heille Bastienin esiintymisestä ja saatuaan heidät molemmat
lupautumaan sekundanteikseen, hän sanoi heille:

»Pyydän teitä asettamaan seuraavat ehdot: Boulognen metsä, kello 7
aamulla, miekat. En tahdo surmata vastustajaani, aion vain haavoittaa
häntä hieman käsivarteen tai rintaan.»

— Tiedän pelaavani uhkapeliä, huomenna seisoessani vastakkain Armandin
kanssa, — ajatteli sir Williams poistuessaan lähetystöstä. — Mutta
uhkarohkeuteni tulee palkituksi. Kaksitoista miljoonaa ovat minun... ja
Jeanne! Minun kaltaisellani miehellä tulee olla rakastajatar hyvästä
perheestä.

Sir Arthur ja sir Ralph ajoivat sillävälin englantilaisilla hevosillaan
Kergazin hotelliin; heidät saatettiin ensimmäisessä kerroksessa
sijaitsevaan salonkiin, jossa Armand otti heidät vastaan kylmän
kohteliaasti.

»Herra Bastien?» kysyi sir Arthur, kun he olivat esitelleet itsensä.

»Minä en ole herra Bastien», vastasi Armand, »olen kreivi Armand de
Kergaz».

Molemmat herrat kumarsivat.

»Siinä tapauksessa», sanoi sir Ralph, »pyydämme anteeksi erehdystämme
ja tahtoisimme ainoastaan pyytää teitä sanomaan, missä voimme tavata...»

»Herra Bastien», keskeytti Armand, »oli minun isävainajani eversti de
Kergazin ystävä, samoin kuin nyt minunkin, ja hän on valtuuttanut minut
toimimaan puolestaan. Te tulette luultavasti sir Williamsin luota.»

»Niin, tulemme, hyvä herra.»

Armand kehoitti heitä istumaan.

»Herra Bastienia on eksyttänyt todellakin ihmeteltävä yhdennäköisyys,
ja hän meni sir Williamsin luo...»

»Jota hän on suuresti loukannut», huomautti sir Arthur.

»Aivan niin», keskeytti kreivi hänet kylmästi, »mutta hän pyysi heti
vilpittömästi anteeksi erehdystänsä.»

»Mihin sir Williams ei tyytynyt.»

»Mutta eikö asiaa voi millään muulla tavalla järjestää kuin
kaksintaistelulla nuoren miehen ja vanhuksen välillä?» kysyi kreivi.

»Kreivi», sanoi sir Arthur ylenkatseellisesti hymyillen, »olemme
tulleet tänne ainoastaan ilmoittamaan ehtomme.»

»Ystävämme, sir Williams», tarttui nyt sir Ralph puheeseen,
»on valinnut miekan ja toivoo kaksintaistelun tapahtuvan kello
seitsemän huomenaamulla Boulognen metsässä d'Armenonville-huvimajan
läheisyydessä.»

»Hyvä, saavumme sinne», vastasi Armand.

Englantilaiset hyvästelivät ja ajoivat sitten sir Williamsin luo
Beaujon-kadulle, jossa he ilmoittivat keskustelun tuloksen luvaten
seuraavana aamuna saapua hänen luokseen täsmälleen kello kuusi.

Sekundanttien mentyä ilmestyi Colar Williamsin luo.

»Tiedättekö, kapteeni», sanoi hän, »ettei vanha Bastien nuku
ainoatakaan yötä asunnossaan Meslay-kadulla?»

»Oletko varma siitä?» kysyi sir Williams.

»Olen, aivan varma. Kreivi tuli häntä noutamaan. Olen tehnyt
tuttavuutta erään ompelijattaren kanssa, joka asuu kerrosta ylempänä,
Jeannen asunnon kohdalla, ja olen maksanut hänelle, niin että saan
oleskella siellä. Kerrosten välinen permanto on niin ohut, että kuulen
kaikki, mitä alhaalla puuhataan, kun painan korvani lattiaan. Kuulin
kreivin sanovan Bastienille: 'Kello seitsemän huomen aamulla. On
senvuoksi parempi, että menet kotiin nyt ja nukut yön hotellissa'.»

»Ah, sepä jotakin!» keskeytti sir Williams hänet, »siinä tapauksessa
meillä on hyvät toimintamahdollisuudet».

Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun Jeanne de Balder oli nähnyt
Armandin portailla. Tyttö oli sykkivin sydämin sulkenut oven jälkeensä.
Hänestä siis Bastien oli puhunut niin suurella ihastuksella, siitä
miehestä, jota hän jo rakasti. Hän istui pienessä salongissa ja
kuunteli Armandin puhetta puuseinän takaa.

»Hyvä Bastien», kysyi Armand, »kuka on se nuori neiti, jonka luota
juuri tulit?»

»Muuan nuori orpotyttö», vastasi Bastien. »Hän on eversti de
Balder-vainajan tytär.»

»Olen nähnyt hänet kerran ennen», jatkoi Armand. »Hänelle juuri
tarjosin käsivarteni sinä iltana, jolloin tulin tuon työmiehen avuksi
Bellevillessä. Hän oli niin kaunis ja viattoman näköinen; olen
ajatellut häntä paljon.»

Jeannen sydän sykki rajusti. Hän ei voinut kuulla enempää ja viattoman
uteliaisuuden valtaamana hän varpaillaan hiipi oven luo ja kurkisti
avaimenreiästä. Hän näki Armandin nojaavan kauniita, vakavia kasvojaan
käsiinsä.

»Bastien», sanoi kreivi taas kuuluvammalla äänellä, »luulen rakastavani
häntä».

Jeannea huimasi, ja hän kalpeni; hänen sydämensä tykytti aivan
haljetakseen.

Ja Armand alkoi puhua onnesta, jota hän tuntisi sinä päivänä, kun nuori
nainen oranssikukat otsalla astuisi hänen kynnyksensä yli; se olisi
onni, jonka vain kuolema voisi särkeä. Hän puhui elämästä rakkaudessa
ja rauhaisassa onnessa sellaisella innostuksella, joka olisi saanut
kenen nuoren naisen sydämen tahansa ilosta vapisemaan, ja kun kreivi
viimein noin tunnin kuluttua lähti Bastienin luota, nyökkäsi hän
vanhukselle sanoen:

»Näkemiin, iltaan saakka.»

Jeannen sydän hypähteli, kun hän ajatteli, että hän samana iltana
saisi nähdä Armandin. Ja pian senjälkeen Bastien jälleen soitti hänen
ovikelloaan.

»Neiti», kysyi hän, »näittekö sen nuoren miehen, joka oli luonani
äsken?»

»Kyllä», vastasi Jeanne punastuen. »Näin hänet parisen päivää
sitten Bellevillessä. Hän oli työmiehen puvussa ja tarjosi minulle
käsivartensa.»

»Hän on kreivi Armand de Kergaz», sanoi Bastien. »Hän on pyytänyt minua
kysymään, saisiko hän tulla tapaamaan teitä tänä iltana yhdessä minun
kanssani?»

Nuori tyttö oli niin liikutettu, ettei hän voinut muuta kuin nyökäyttää
päätään myöntymisen merkiksi.

Kello yhdeksän tulivat Armand ja Bastien Jeannen luo.

Armand ja Jeanne keskustelivat taiteesta ja kirjallisuudesta, ja
Bastien iloitsi katsellessaan heitä ja ajatellessaan, että he jo
rakastivat toisiaan itsekään sitä huomaamattaan. Aika kului nopeasti,
ja Armand oli hyvästellessään saanut luvan tulla seuraavanakin päivänä
tervehtimään Jeannea.

Kun vanha Gertrude ja Bastien seuraavana aamuna tapasivat toisensa
portaissa, sanoi Bastien:

»Hyvä Gertrude, puhuisin niin mielelläni teidän kanssanne pari sanaa.
Tehän rakastatte nuorta neitiänne, eikö totta?»

»Rakastanko häntä!» vastasi Gertrude. »Rakastan kuin omaa lastani.»

»Tahtoisitte siis mielellänne nähdä hänet rikkaana ja onnellisena?»
jatkoi Bastien. »No niin, voihan käydä niin, että neiti jonakuna aamuna
herää rikkaana ja onnellisena. Näittekö tuon nuoren miehen eilen
illalla? Hän oli kreivi Armand de Kergaz, hänellä on kuusisataatuhatta
frangia vuotuisia korkoja.»

»Ah, niin rikas mies ei koskaan nai Jeannea, joka on niin köyhä»,
huokaili Gertrude.

»Erehdytte. Kreivi rakastaa häntä, hän tahtoo naida hänet, ja teidän
tulee auttaa meitä. Puhukaa hänestä hyvää nuorelle neidille.»

»Siitä voitte olla varma», sanoi Gertrude iloisena ja hän osasi
menetellä niin viisaasti, että Jeanne pian uskoi hänelle salaisuutena
rakkautensa Armandia kohtaan.




XXVII

PETOLLINEN KIRJE


Jeanne ei kuitenkaan nähnyt Armandia koko seuraavana päivänä. Hän oli
lakkaamattomassa toimessa koettaessaan eri ministeriöissä saada selkoa
Kermor de Kermarouëtin perillisistä. Vasta yhdeksän aikaan illalla hän
tuli, ja kun luottamus kasvaa nopeasti kahden rakastavan välillä, pääsi
kreiviltä tunnustus, joka sai Jeannen punastumaan korviaan myöten. Aika
riensi, ja kun Armand oli lähtenyt, heittäytyi Jeanne Gertruden syliin
kuiskaten:

»Oi, hyvä Jumala, kuinka olen onnellinen...»

Seuraavana päivänä, samana, jona Armand oli ottanut vastaan sir
Williamsin sekundantit, kuuli Jeanne, joka kärsimättömästi oli laskenut
kuluneet tunnit, noin neljän aikaan askeleita portaista, ja hänen
sydämensä sykki kovasti, kun hän kuuli Bastienin luota Armandin äänen.

Kreivi puhui hiljaa Bastienin kanssa, niin että Jeanne ei voinut
eroittaa sanoja, mutta yhtäkkiä hän kuuli seuraavan lauseen:

»Rakas Bastien! Sinä näet, kuinka suuresti häntä rakastan; miksi
siis lykätä ratkaisua? Emme mene hänen luokseen tänään, koska tämä
ikävä selkkaus pakottaa meidät aikaisin levolle tänä iltana, mutta
kun huomenaamulla palaat, täytyy sinun mennä hänen luoksensa minun
puolestani pyytämään häntä vaimokseni.»

Mielenliikutuksesta voimattomana Jeanne vaipui tuolille ja kuuli
Armandin yhdessä Bastienin kanssa menevän portaita alas.

Tuntia myöhemmin soi kello, ja Gertrude tuli sisään kirje kädessä.

»Eräs tuntematon mies», sanoi Gertrude, »toi tämän kirjeen ja käski
antaa sen teille. Hän lähti saman tien matkoihinsa.»

Jeanne otti vaakunasinetillä suljetun kirjeen, avasi sen ja luki. Hän
ajatteli sen olevan Armandilta ja aikoi katsoa allekirjoitusta, mutta
sitä ei ollutkaan.

  »Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että rohkenen kirjoittaa teille...
  Rakastan teitä, ja heti ensi kerran teidät nähdessäni selveni
  minulle, että onneni on teidän käsissänne.»

— Se on häneltä! — ajatteli Jeanne painaen kirjeen sydämelleen.

  »Jos milloinkaan mies on vavissut ilosta ajatellessaan rakkauttaan,
  niin minä olen. Uneksin pienestä, ihanasta asunnosta jossakin
  Pariisin vastarakennetussa osassa, pienestä satulinnasta, jossa
  te olette kuningattarena ja minä saan viettää päiväni teidän
  jalkojenne juuressa. Jeanne, rakastettuni, koti, jonka olen teille
  valinnut rakkautemme pyhätöksi, on suurten puiden suojassa, salassa
  tunkeilevilta katseilta. Teidän makuusuojanne on pieni, hurmaava
  huone, jossa vallitsee sininen ja valkoinen... Ah, te taivaan enkeli!
  Rohkenen kirjoittaa teille tänään ja tunnustaa teille rakkauteni,
  sillä huomenna olen suuressa vaarassa. Minulla on kaksintaistelu
  kello 7 huomenaamulla...»

Kirje putosi Jeannen kädestä; hän parkaisi ja kaatui pyörtyneenä
lattialle.

Kun hän tointui, oli ilta; hän makasi vuoteessa, ja Gertrude puuhaili
sen ympärillä. Vanhuksen vierellä seisoi nuori nainen, jonka piirteet
todistivat taistelua köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Hän oli
ompelijatar, joka asui kerrosta ylempänä, sama, jonka luona Colar oli
edellisenä päivänä käynyt. Hän oli kuullut Jeannen huudon ja tullut
Colarin kehoituksesta auttamaan Gertrudea ja toimittanut hänen kanssaan
neidin vuoteeseen.

Kun Jeanne avasi silmänsä, katseli hän ihmeissään ympärilleen.
Sitten hän muisti tuon kauhean kirjeen, jonka hän oli luullut olevan
Armandilta ja josta hän oli lukenut: »Minulla on kaksintaistelu kello
7 huomenaamulla». Ja Jeanne aikoi hypähtää vuoteesta ja rientää suoraa
päätä Culture-Sainte-Catherine-kadulle, kun hän yhtäkkiä muisti erään
tapauksen. Hän näki isänsä poistuvan kotoa mennäkseen kaksintaisteluun
ja muisti äitinsä silloin tarttuvan hänen käteensä ja polvistuen
sanovan: »Tule, rukoilkaamme!» Hän ymmärsi, ettei Kergazin tapainen
vakava mies aiheettomasti pannut henkeään alttiiksi, ja Jeanne
polvistui rukoilemaan hänen puolestaan.

Suurella vaivalla Gertrude sai hänet juomaan muutamia kulauksia
lihalientä ja joi itsekin. Ja kymmenen minuutin kuluttua olivat Jeanne
ja Gertrude syvässä unessa, kun Colar astui sisään.

»Sinä olet suoriutunut asiastasi hyvin», sanoi hän ojentaen
ompelijattarelle viisi louisdoria.




XXVIII

MAATALOSSA


Jeanne oli nukahtanut rukoillessaan. Hänen herätessään leikitteli
auringonsäde hänen hiuksillaan, ja hän katseli ihmetellen ympärilleen.
Hän ei ollut enää kotona Meslay-kadulla, vaan makasi täysissä
pukimissaan sohvalla, eräässä huoneessa, jonka ikkunoista näkyi
muutamia suuria, lehdettömiä puita. Keskellä huonetta oli iso
palisanteripuinen sänky suurine kullattuine pylväineen. Huone oli
muutenkin somistettu ihastuttavilla pehmeävärisillä huonekaluilla, ja
seinillä riippui kallisarvoisia maalauksia.

Missä hän oli? Kuinka hän oli tullut tänne? Selittämätön arvoitus.
Samassa hän näki pöydällä avoimen kirjeen. Hän huudahti, sillä hän oli
tuntenut käsialan.

Hän otti kirjeen ja luki:

  »Kello 9 aamulla.

  »Olin kaksintaistelussa kello seitsemän tänä aamuna ja suoriuduin
  onnellisesti. Tulin teidän huoneeseenne, rakas Jeanne, näin teidän
  nukkuvan ja painoin suudelman otsallenne, sitten poistuin hiljaa,
  jotten olisi herättänyt teitä. Voin kuvailla mielessäni, kuinka
  hämmästytte, kun heräätte aivan oudossa paikassa tietämättä, mikä
  kaikkivoipa henki on nukkuessanne teidät tähän pieneen linnaan
  tuonut. Olen rakennuttanut sen yksinomaan teitä varten. Olkaa
  vakuutettu, jumaloitu Jeanneni, ettei se ole mikään paha henki...»

Jeanne vapisi ja katsoi ympärilleen. Kuinka hän saattoi kirjoittaa
sellaista, vaikka hän päivää ennen oli sanonut Bastienille:
»Sinun tulee huomenna pyytää häntä vaimokseni.» Jeannea värisytti
ajatellessaan, että herra de Kergaz kenties oli tahtonut tehdä hänet
rakastajattarekseen, ja että hän ehkä tänä yönä... Hän tuskin uskalsi
lukea edelleen.

  »Kun heräätte, olette yhtä puhdas ja viaton kuin ennen...»

Neiti de Balder painoi kätensä sydämelleen hillitäkseen sen tykytystä...

  »Jeanne», luki hän kirjeestä edelleen, »hän, joka rakastaa teitä,
  ei voinut kauemmin nähdä teitä kurjassa, pienessä asunnossanne,
  vaan antoi teille unijuomaa, joka vaivutti teidät sikeään uneen, ja
  nukkuessanne se henki, jonka nimi on rakkaus, toi teidät tänne...
  mutta olkaa varma siitä, että olette omassa kodissanne... ja ennen
  pitkää olette vaimoni...

  »Tässä elämässä tapahtuu ihmeellisiä asioita, jotka ovat
  hälvenemättömän pimeyden peitossa. Salaisuuteni ei ole minun omani,
  ja ehkä vasta muutaman päivän kuluttua voin tulla teitä tapaamaan,
  mutta luottakaa minuun, sillä rakastan teitä! Jos ette koeta ottaa
  selkoa, missä olette, tai ette yritä poistua talosta, ellette koeta
  urkkia palvelijoiltanne, niin pelastatte minut suuresta vaarasta,
  mutta muistakaa, että jokainen ajattelematon tekonne voi maksaa
  henkeni... Olkaa levollinen, sillä Gertrude luottaa minuun, ja otan
  hänet mukaani teidän luoksenne. Joka päivä saatte kirjeen minulta,
  kunnes tapaamme, ja silloin selitän teille kaikki... Näkemiin
  rakkaani...»

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROCAMBOLE 1/6 ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.