Ruhtinatar Aurore : (»Königsmark»)

By Pierre Benoît

The Project Gutenberg eBook of Ruhtinatar Aurore
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ruhtinatar Aurore
        (»Königsmark»)

Author: Pierre Benoît

Translator: K. V. Raitio

Release date: July 14, 2025 [eBook #76501]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1922

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATAR AURORE ***

language: Finnish




RUHTINATAR AURORE (»KÖNIGSMARK»)

Kirj.

Pierre Benoit


Suomentanut

K. V. Raitio





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.




Ritarillisen Sachsenin ja vaaliruhtinaallisen Hannoverin vanhat linnat,
nuo goottilaiset palatsit, synkät ja äänettömät ulkoa, tarumaiset
sisältä paksuine kultapaneleineen, kirjosilkkiseinäverhoineen,
raskaine koru-uutimineen, mikä kummallinen ja haaveellinen näky ne
ovatkaan meille? Murhenäytelmä yhtyy siellä paimenleikkiin, joka
ovelle kolkuttaa vehkeily, pitkin hämäriä käytäviä rakkaus johtaa
sarabandiaan...

Blaze de Bury.




ALKULAUSE


Olen kauan epäröinyt tuoda päivänvaloon kuoleman minulle uskomaa
talletusta. Mutta sitten, ajatellen että luutnantti Vignerte ja hänen
rakastettunsa ovat astuneet ikuiseen varjoon, minusta näytti, ettei
ollut enää mitään syytä vaieta niistä traagillisista tapahtumista,
joiden näyttämönä lähimpinä kuukausina välittömästi ennen suurta sotaa
oli saksalainen Lautenburg-Detmoldin hovi.

P. B.




PROLOGI.


— Kivääreille!

Aivan itsestään, tuolla tottumuksella, jolla täytetään komennot,
komppanian synkkä joukko järjestyi ryhmärivistöön.

Yö lähestyi kolkkona ja kylmänä, pitkien vesiviirujen halkomana. Oli
satanut koko päivän. Aukeaman keskellä sameat vesilätäköt kuvastelivat
ruosteen väristä taivasta.

Kuului komennus: Eteenpäin!

Pieni joukko läksi marssimaan. Minä etummaisena.

Metsän reunassa kohosi huvimaja, kahdeksannentoista vuosisadan hupaisa
tuote; pari kolme kranaattia oli vikuuttanut sen sivuja. Alimman
kerroksen suuren huoneen kynttiläkruunut säteilivät valoaan korkeiden
ikkunoiden lävitse niiden laseissa monistuen ja tekivät tämän lokakuun
myöhäisillan vieläkin synkemmäksi ja pimeämmäksi.

Viisi tai kuusi pitkäkaapuista varjoa piirtyi ulkona tätä valoa vasten.

— Mikä komppania, luutnantti?

— 24:s 218:nnesta, herra kenraali.

— Tekö miehitätte Blanc-Sablon'in juoksuhaudat?

— Me, herra kenraali.

— Hyvä. Heti kun miehenne ovat sijoitetut, menette hakemaan määräykset
komennuspaikasta. Pataljoonanne päälliköllä on ne... Toivotan
menestystä.

— Kiitän, herra kenraali.

Hämärässä miehet näyttivät kummallisilta, kyttyräselkäisiltä hahmoilta,
sauvojensa yli kumartuneina ja selässä reput, joihin he olivat
kasanneet mitä erilaisimpia esineitä. Juoksuhauta on kuin autio saari.
Ei tiedä mitä kaikkea siellä voi tarvita? Sotilaat ottavatkin sinne
mukaansa kaiken, mitä vain voivat kuljettaa.

Miesjoukossa vallitsi raskas ja yrmeä hiljaisuus, hiljaisuus, joka
syntyy silloin, kun mennään miehittämään sektoria, jossa ei ole
totuttu oleskelemaan. Ja lisäksi Blanc-Sablon oli huonossa huudossa.
Vihollisjuoksuhauta oli kyllä sangen kaukana — kolmen tai neljänsadan
metrin päässä — mutta maanlaatu esti kaivamasta muuta kuin kurjia
suojapaikkoja, jotka myötäänsä lohkeilivat ja sortuivat, töin tuskin
hirsitukien avulla koossa pysyen. Muutoin se oli metsäinen, ristiin
rastiin uurrettu paikka, jossa ei nähnyt viittäkymmentä metriä eteensä.
Ja ei mikään ole sodassa niin hermostuttavaa kuin salaperäinen
näkymättömyys.

Joku ääni sanoi:

— Kuka tietää voiko siellä edes sytyttää kynttilöitä?

Kynttilöiden sytyttäminen merkitsi kortinpeluuta. Se käy päinsä
silloin, kun kuopat ovat riittävän syviä ja katoksena kelpo palanen
telttakangasta.

Toinen ääni mutisi:

— Kuinka pitkäksi ajaksi sinne hautaudutaan?

Tämä kysymys jäi vastauksetta. Lokakuussa 1914 ei sota ollut
vielä tullut hallinnollisesti järjestetyksi vuorovaihtoineen ja
lomineen... Ei tiedetty mikä luku päiviä oli vietettävä viheliäisissä
juoksuhaudoissa, joita ei arvattu ryhtyä parantamaan ja paikkaamaan.
Sehän ei maksanut vaivaa. Kuukausi oltiin jo oltu liikkumatta. Ennen
viikon loppua varmastikin lähdettäisiin taas etenemään.

Minä tunnustelin kepilläni metsäpolkua, jota kolmen askeleen päähän
valaisi yhden sotilaan viitan alle kätketty huono lyhty. On peloittavaa
olla oppaana metsässä, yöllä, tuntemattomalla tiellä. Takananne
seuraavat miehet, itse johtajatkin, kuin lampaat, tarkaten vain, ettei
äkkiä pysähdyttäessä nenä töksähtäisi edelläkävijän säkkiin, joka
on ainoa, minkä he näkevät. Toiset saattoivat ajatella vuoroansa,
korttipeliä, kotiaan, mitä tahansa... Minua hallitsi vain yksi ainoa
huoli: ei saanut viedä eksyksiin tätä sokeata joukkoa.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin kumea töminä, joka epämääräisesti
mateli takanani. Puut yläpuolellamme olivat kuin musta holvi. Aika
ajoin aukeita kohtia kuljettaessa kohotettiin katse; mutta taivas oli
yhtä tumma kuin puiden kaarikatto.

— Missä on luutnantti?

— Edessä, herra luutnantti.

Käsi laskeutui olkapäälleni: se oli Vignerten.

Sittenkuin meidän kapteenimme, Craonnen jälkeen, oli jättänyt meidät
siirtyäkseen pataljoonan päälliköksi toiseen rykmenttiin, oli Raoul
Vignerte, joka oli sotilaana vanhempi kuin minä, ottanut käsiinsä
komppanian johdon. Hän oli viidenkolmatta vuotias nuori mies,
hoikka ja ihmeteltävän tumma. Kaksi sotakuukautta oli lähentänyt
meitä enemmän kuin mitä kymmenen rauhanvuotta olisi voinut tehdä.
Tuntematta toisiamme ennen elokuuta 1914 meillä oli kuitenkin
yhteisiä muistoja. Minä olin bearnelainen, hän landelainen. Minä
olin suorittanut Sorbonnessa saksan tutkinnon. Hän oli kaksi vuotta
myöhemmin suorittanut historian. Vuorotellen iloisena ja äänettömänä
hän oli joka suhteessa erinomainen komppanianpäällikkö. Sotamiehistä
hän joskus tuntui hiukan eristäytyvällä, hiukan haaveilevalta,
mutta heitä miellytti hänen tyyni urheutensa, hänen alinomainen
huolenpitonsa heidän hyvinvoinnistaan. Vignerte ei nukkunut kuten
minä miesten kanssa. Mutta he tiesivät, että kun hän otti itselleen
yksityisasumuksen, valitsi hän aina huonoimmassa kunnossa olevan
suojan, sellaisen, jossa oli vähimmän olkia ja joka oli enimmän
alttiina.

Minua kohtaan hän ei lyönyt laimin ainoatakaan huomaavaisuutta, mikä
vain tarjoutui, saadakseen minut unohtamaan että hän, vaikka oli
minua kaksi vuotta nuorempi, oli minun päällikköni. Omasta puolestani
minä taas, ihastuksissani saadessani totella sellaisia toveria, olin
iloissani päästessäni vapaaksi siitä jokahetkisestä vastuusta, mikä
komppanian päälliköllä on. Tilitysten ja luetteloiden laatiminen,
neuvottelut vääpelin ja majoittajan kanssa, kirjanpito, niin vähäinen
kuin se sodassa onkin, eivät olisi minua kovin suuresti hauskuttaneet.
Vignerte, joka peräytymisen aikana ei ollut nukkunut tuntiakaan yöllä,
joka oli poistunut viimeisenä palavasta Guisestä ja tunkeutunut
ensimmäisenä raunioiksi ammuttuun Ville-au-Bois'han, tämä sama Vignerte
suoritti pienimmätkin yksityiskohdat järjestelmällisellä tarkkuudella.
Joskus, kun näin tämän miellyttävän ja älykkään miehen suuntaavan
koko tarkkuutensa näihin sietämättömiin pikku seikkoihin, pysähdyin
ajatukseen: Mitähän ratkaisua hän miettii? Mistä synkistä ajatuksista
hän tahtoo vapautua? Silloin, ikäänkuin peläten ajatuksiensa arvatuiksi
tulemista, hän kääntyi minun puoleeni jollakin pilapuheella, ja koko
rykmentissä ei silloin ollut iloisempaa ja huolettomampaa miestä.

Tänä iltana hänellä oli raskasmielisyyden hetkensä. Se ei ole
ihmeellistä, kun on vastattava kahdestasadasta viidestäkymmenestä
miehestä uudessa sektorissa. Ja lisäksi hänellä saattoi olla
määräyksiä, joita minä en vielä tuntenut.

— Missä asti olemme? kysyi hän minulta.

— Vielä kymmenen minuutin matka komennuspaikalle, vastasin. Ja alentaen
ääntäni kysyin: Kuuluuko mitään uutta?

— Yksi pataljoonan komppanioista saa luullakseni lähteä liikkeelle.
Mutta meidän vuoromme se ei kuitenkaan ole. Minä jään muutoin
komennuspaikalle. Te suoritatte miehistönvaihdon ilman minua. Tulen
sitten neljännestunnin kuluttua määräykset mukanani.

Oli tosiaan murheellinen paikka tuo Blanc-Sablon. Notkon rinteellä
kitukasvuinen metsä, kranaattien runtelema, törröttävin rungoin,
ammottavin aukoin, ja edessä puilla ja risuilla suljettu tie, joka vei
muutaman sadan askeleen päässä sijaitsevaan vihollisten miehittämään
kylään.

Sotamiehet, jotka tähän asti olivat marssineet äänettöminä, eivät
voineet olla päästelemättä lyhyitä huudahduksia ja selittelyitä.

— No, totta vie! Onpas täällä siistiä! Tämmöiset paikat eivät satu
muille kuin meille...

— Hiljaa!

Miehistönvaihto muistuttaa hiukan kotiljongitanssia. Komppanian
komentajan, joukkuepäälliköiden, korpraalien ja sotilaiden on tuota
pikaa löydettävä vastakumppaninsa, komentajan, joukkuepäällikön,
korpraalin, sotilaan, joiden kunkin on otettava paikkansa. Tämä
tapahtuu viidessä minuutissa, meluttomasti, jollei vihollisen tykistö
satu sulkemaan tulipiiriinsä tätä kokoontunutta joukkoa, josta puolet
on vailla suojaa, ja hävitä sitä.

Äänettömyyttä on saapuvien verrattain helppo noudattaa, mutta
poistuvien sitävastoin vähemmän helppo. Ilo siitä, että pian saa
nukkua turvassa, levätä muutamia päiviä rintaman takana, tekee heidät
puheliaiksi. He antavat neuvoja seuraajilleen:

— Ja sitten, älä aseta itseäsi alttiiksi tässä ampuma-aukossa.
Vastapäätä vihollispuolella on eräs kansalainen, jolla on kaunaa minua
kohtaan. Laukaisin häntä päin naamaa pari kolme kertaa tänään; jollei
hän ole kuollut, janoaa hän kostoa. Siispä...

— Hiljaa, kuuletteko!

Tosiaan, mikä viheliäinen sektori: neljä, viisi pientä vartiopaikkaa
miehitettävänä, kaksitoista etuvartijaa, lukuunottamatta patrulleja.
Ah, minun sotilasparkani eivät saa paljoa nukkua.

— Näkemiin, herra.

— Näkemiin, ja kiitos ystävällisyydestänne.

Poistuvan komppanian upseeri se näin hyvästeli. Äänten hälinä häipyy
metsään.

On jo aikakin, sillä kuu tulee näkyviin.

Surullisena, keltaisen sumurenkaan ympäröimänä se kohoaa harmaitten
pilvien keskeltä.

Se valaisee alakuloista, kelmeää maisemaa, katkottuja puidenrunkoja,
sotkettua ja viileskeltyä savimaata. Ihmiset ovat kadonneet
suojapaikkoihinsa. Vartijat pitävät alassuin kivääreitänsä, joiden
kiiltävät painetit eivät saa näkyä. Takanamme kohoaa pieniä litteitä
kumpuja liikuttavien, käden korkuisten säleristikkojen ympäröiminä.

Ne ovat hautoja.

Sotilaat eivät ole niitä vielä nähneet. Sitä parempi! Nähkööt
mieluummin ne huomenna, päivänvalossa, kun ovat tottuneet, kun aurinko
valaa autiomaamme yli heleitä säteitään.

       *       *       *       *       *

Viisi pientä vartiostoani, kaksitoista etuvartijaani ovat sijoitetut.
Komppania on majoittunut myyränkoloihinsa. Toinen puoli miehistöä,
vahtipalveluksesta vapaana, kuorsaa jo.

Kahden halukkaan miehen kanssa — valveillaolijoita ja uteliaita tapaa
aina — lähden kiertokululle.

— Sanotte luutnantti Vignertelle, että olen mennyt tavoittamaan
yhteyttä 23.-nnen kanssa; — hän odottakoon minua suojapaikassani.
Palaan neljännestunnin kuluttua.

Me hiivimme pitkin esteaitojen vierustoja. Säännöllisten välimatkojen
päässä kirkas valo kohoaa saksalaisten juoksuhaudasta ja vaipuu jälleen
sinertävään kehään.

— Kuka siellä?

— Massena.

— Melun.

— Olen 24:nnen upseeri ja haen yhteyttä joukkonne kanssa. Kuuluuko
mitään uutta teille?

— Ei mitään, luutnantti, paitsi että iskimme yhteen saksalaisen
patrullin kanssa. Äsken kuulemanne laukaukset johtuivat juuri siitä.
Yksi saksalainen sai surmansa.

Ruumis makasi ruohikossa. Kumarrun. Olkalipussa on numero 182.

— Ja hänen paperinsa?

— Kapteeni sai ne.

— Hyvä. Meidän pikku vartiostomme on teistä sata metriä oikealla,
tuolla metsikössä... Ah niin, kello kaksi kulkee patrulli. Eikö totta?

— Kyllä, luutnantti.

— Näkemiin.

Palatessani tapaan Vignerten suojamajassani. Hän polttaa savuketta.

Kysyn häneltä: — Eikö mitään uutta?

— Ei mitään, vastaa hän, ei ainakaan täksi yöksi. Luulenpa, että
22:nen saa ehkä rökkiinsä. Sen edessä on puuvarustus, jonka alla
hyvällä syyllä saamme uskoa kaivettavan miinakäytävää. 22:nen saa mennä
tutkimaan ja häiritsemään mikäli mahdollista tätä myyräntyötä. Yksi
joukkue lähtee kello kuusi aamulla; muut tulevat avustamaan liikettä.
Heti kun pamahdukset kuuluvat, on 23:nnen avattava tuli vastapäistä
juoksuhautaa vastaan vetääkseen sen huomion puoleensa. Meidän ei
tarvitse lähteä, paitsi jos asiat luistavat huonosti. Mutta joka
tapauksessa 23:s tekee vastahyökkäyksen ennen meitä. Siispä rauhallinen
yö. Entä mitä teille?

— Komppania on sijoitettu, sanoin. Niin huonosti muutoin, että olen
varma, ettei ole mitään syytä epäillä miehistön valppautta. Heistä on
aina hyvä joukko hereillä. Olen päässyt yhteyteen oikealla. Sielläkään
ei ole mitään erikoisempaa tapahtunut, paitsi että on ollut, pieni
yhteenotto saksalaisen patrullin kanssa. Yksi patrullin sotilaista sai
surmansa.

— Niinkö, sanoi Vignerte. Jalkasotamies vai jääkäri?

— Jalkasotamies. Preussiläinen jalkasotilas 182:sesta rykmentistä.

— Olenpa utelias tietämään, sanoi toverini, mistä on kotoisin meitä
vastassa oleva väki.

Näin sanoen hän veti esiin pienen muistikirjan:

— 160:s, Posen — 180:s, Altona — 182:nen, Lippe — 182:nen,
Lautenburg... Lautenburg...

— Entä sitten?

Hän toisti vielä:

— Lautenburg.

— Tunnetteko ehkä Lautenburgin? kysyin hiukan hämmästyneenä hänen
äänensä soinnista.

— Tunnen, vastasi hän vakavasti. Olettehan varma numerosta?

— Kyllä tietysti, sanoin kärsimättömästi. Ja mitäpä sillä toisekseen on
väliä, onko Lautenburgista vai muualta!

— Niin, niin, mutisi hän. Mitäpä sillä väliä!

Minä tarkastelin häntä, mikä kävi sitäkin helpommin päinsä, kun hän
ajatuksiinsa vaipuneena ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.

— Vignerte, sanoin hänelle, mikä teidän on? Ette näytä normaaliselta.
Joku ikävä uutinenko?

Mutta hän oli jo entisellään ja hartioitaan kohauttaen virkkoi:

— Hyvä ystävä! Ikävä uutinenko? Ja keneltä sitten? Olen yksin
maailmassa. Tiedätte sen hyvin.

— Sittenkin, väitin. Olette hermostunut tänä iltana. Ehdotan, että
jäätte minun luokseni. Komentopaikkannehan voitte sijoittaa minne
haluatte.

— Se on totta, keskeytti hän, olen hiukan hermostunut. Mitä kello on?

— Seitsemän.

— No niin, pelatkaamme korttia.

Ehdotus oli hänen puoleltaan niin odottamaton, että kaksi seurassani
olevaa sotilasta kohotti hämmästyneenä päänsä. Komppania ei ollut
milloinkaan nähnyt Vignerten koskevan kortteihin.

— Kas niin, sanoi hän, te kaksi, Damestoy ja Henriquez, teillähän on
kortit, eikö totta?

He tekivät myöntävän merkin. Miksikäs heillä ei olisi kortteja ollut.

— Mitä osaatte pelata?

— Viittä lehteä, herra luutnantti.

— Hyvä... pelatkaamme sitä sitten.

Se oli kummallinen peli. Tunnin kuluttua Vignerte oli oikein
kelpo tavalla pehmitetty. Molemmat sotamiehet katsoivat toisiinsa
hämmästyneinä, kysyen itseltään, mikä oli ihmeellisempää tässä menossa,
kunnia, jonka luutnantti Vignerte oli heille suonut, vaiko summa —
kymmenkunta frangia — jonka he häneltä olivat voittaneet.

Katselin häntä yltyvällä levottomuudella.

Hän heitti hermostuneesti kortit.

— Tämä peli on typerää; kello on kahdeksan, minä menen valvomaan
ensimmäistä vahdinmuutosta.

— Seuraan teitä.

En unohda koskaan tätä yötä. Taivas oli vähitellen päässyt eroon
pilvipeitteestään. Kuu, melkein täysinäinen, valoi hohtoaan kylmään,
tummansiniseen avaruuteen. Sen alla, synkkien metsikköryhmien välissä,
hiekka ja juoksuhaudat näkyivät pitkinä, valkeina vakoina.

Rakettien ampuminen oli tarpeettomana lakannut.

Syvä hiljaisuus vallitsi. Hetkittäin harhautunut luoti suhahti
ohitsemme. Ja silloin odotimme kiväärin pamausta alhaalta, laaksosta.

Vaihdoimme matalalla äänellä pari sanaa etuvartijoittemme kanssa,
joista osa oli sijoittunut kranaatin tekemään kuoppaan, osa kyyristynyt
pensaston taakse. Komppania oli levitetty tavattoman laajalle
rintamalle, joka oli vähintään viisisataa metriä. Sen tarkastaminen vei
meiltä hyvän aikaa.

Kun olimme lopussa, kysyi Vignerte minulta:

— Missä on 23:nnen viimeinen vahtipaikka?

Menimme sinne. Neljä sotamiestä oli siellä täydessä touhussa kaivamassa
äsken ammutun saksalaisen ruumista maahan niin syvälle kuin mahdollista.

Vignerte etäännytti heidät kädenliikkeellä ja kumartuen haudan ylitse
kaivoi syrjään hiekkaa, jota sotilaat olivat mättäneet. Ruumis tuli
näkyviin.

— 182:nen. Sehän se on, mutisi hän.

Sitten hän sanoi minulle väristen:

— Palatkaamme, minua alkaa palella.

       *       *       *       *       *

Damestoy ja Henriquez nukkuivat hökkelissä, jonne kolme tuttavaa oli
tullut heitä tapaamaan. Sotamiesten suurella arvonannolla he olivat
järjestäneet meille parhaimman paikan. Kaksi oljilla täytettyä nurkkaa
ja kasan ruskeita peitteitä.

Näiden kunnon ihmisten tyven hengitys oli ainoa hiljaisuuden
keskeyttäjä sekä, ajoittain, pienten metsähiirien vikinä, joita
lähkäiset oljet olivat houkutelleet majaan. En nähnyt Vignerteä, joka
oli ojentunut viereeni, mutta tunsin ettei hän nukkunut. Majan ovi
oli raollaan siniseen avaruuteen, jonka laesta riippui, kuin kyynel,
hopeatähti.

Yksi tunti kului siten, mahdollisesti. Vignerte ei ollut liikahtanut.
Varmaankin hän oli jo nukahtanut, tämä salaperäinen toveri, jonka
sota oli minulle lähettänyt. Miksi hän oli ollut niin levoton tänä
iltana? Mikä muisto oli tullut anastamaan ajatuksen ja liittänyt sen
kovakouraisesti sodan tuhansiin pikkuseikkoihin ikäänkuin estääkseen
sitä harhailemasta pitkin kiellettyjä maailmoja?...

Ja äkkiä kuulin syvän huokauksen samalla kuin käsi tarttui omaani.

— Vignerte, mikä taivaan nimessä teitä vaivaa?

Vastaukseksi sain yhä kiihkeämmän kädenpuristuksen.

Silloin minä poltin laivani.

— Ystäväni, rakas ystäväni, te tiedätte, onko minulta oikeus nimittää
teitä näin. Älkää jättäkö minua tähän levottomuuteen tilastanne. Te
kärsitte tänä iltana. Sanokaa minulle kärsimyksenne. Jos olisimme
Pariisissa tai missä muualla tahansa, en utelisi salaisuuksianne. Mutta
sellainen luottamus, joka muulloin olisi naurettavaa, tulee täällä
pyhäksi. Me saamme ehkä huomenna taistella, Vignerte! Huomenna ehkä
neljä sotamiestä kaivaa meille samanlaista hautaa, jossa nyt nukkuu
äsken kaatunut saksalainen. Ettekö puhuisi minulle, Vignerte, ettekö
sanoisi...

Tunsin hänen puristuksensa höltyvän.

— Se on pitkä juttu, ystäväraukkani. Ja ymmärtäisittekö? Tarkoitan:
ettekö pitäisi minua jollakin tavalla hulluna?

— Minä kuuntelen, sanoin käskevästi.

— Olkoon sitten. Ennen pitkää nämä muistot kuristavat minut, ja ne ovat
tosiaan senlaatuiset, että olisi itsekästä viedä ne mukanaan. Sitä
pahempi teille, ette saa nukkua tänä yönä...

Ja tässä seuraa sitten se kummallinen tarina, jonka luutnantti Vignerte
minulle kertoi 30 p:nä lokakuuta 1914 paikassa, jolle sitä miehittäneet
joukot ovat antaneet nimen Kuolemankestikievari.




I.


Te olette yliopiston käynyt, alkoi hän. Ette pahastune, jos tämän
kertomuksen alku ei ole aivan vapaa katkeruudesta yliopistoa kohtaan,
jossa minä en ole voinut loppuun opiskella. Tämä katkeruus on
epäilemättä kohtuuton, koska saan kiittää yliopistoa, — senjohdosta,
ettei se huolinut minua helmaansa — muistoista, joita en vaihtaisi
Sorbonnen opettajanistuimeenkaan.

Olen suorittanut niiden opinnot, joilla on hiukkasen lahjoja
eikä lainkaan onnea. Olen ollut vapaaoppilas. Se on, olen
sitoutunut joka vuosi suorittamaan määrätynlaisia tutkintoja,
hankkimaan erikoistietoja, joiden lopputuloksena olisi tutkinto
opettajakelpoisuutta varten maaseudun lyseoissa.

Vastasin aluksi niitä toiveita, joita minuun asetti departementtini
kouluneuvosto. Vapaapaikkani Mont-de-Marsan'in lyseossa vaihtui ylemmän
retoriikkaluokan paikkaan Henrik IV:n lyseossa. Sieltä minä v. 1912
pyrin normaalikorkeakouluun.[1] 35 oppilasta hyväksyttiin. Minut oli
sijoitettu 37:nneksi. Ikäänkuin lohdutukseksi sain apurahan tällä
kertaa lisensiaattitutkinnon [2] suorittamista varten Bordeaux'n
yliopiston historiallis-kielitieteellisessä osastossa.

Minä tein silloin ajattelemattomuuden, jota eräät minua kohtaan
mielenkiintoa tuntevat henkilöt arvostelivat ankarasti.
Sisäoppilasvuotenani olin, aivankuin vanki, joka koppinsa ristikon
läpi näkee kedot ja kentät, pikimmältään nähnyt Pariisin. Kesäkuussa,
suurpalkinnon päivänä, muistan lyseolaisparkana olleeni katsomassa
Elyseen Kentillä, kun miljonäärien kulkue palasi. Jokainen noista
automobiileista, jotka kiiltävänä virtana vyöryivät puistokujaa pitkin,
maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin mitä koko minun vähäinen persoonani
oli maksanut sitten maailmaantulonsa jälkeen. Kaikkialla kohtasi
silmää ihmeellinen loisto ja värikkyys. Tulin häikäistyksi. Minulla
ei ollut tuota ylellisyyttä vastaan asetettavana ainoatakaan niistä
ajatuksista, jotka tekevät heikoista ja voimattomista kapinallisia.
Ah, kunpa minunkin vuoroni vain kerta tulisi! »Balzac on ihmeteltävä
realisti», jankkasi minun ylemmän retoriikan opettajani. He ovat siis
tosiolentoja, tämän rajoitetun kunnon miehenkin tunnustuksen mukaan,
nuo nuoret maaseudun sankarit, jotka, mieluummin kuin suostuivat
keskinkertaiseen oloon ja elämään jossakin maakuntansa kolkassa,
läksivät suurkaupunkiin, kesyttivät sen ja tekivät siitä pyyteittensä
tottelevaisen palvelijan...

Ja nyt tahdottiin minut lähettää maakuntaan. Minusta ei välitetty,
minut oli köykäiseksi havaittu. Hyvä, saajaanpa nähdä.

Niinpä minä siis luovuin stipendistäni ja päätin kirjoittautua
Sorbonnen yliopistoon suorittaakseni siellä lisensiaattini.

Ääni sanoi minulle: »Älä mene yliopistoon. Mutta älä halveksi sen
oppiarvojakaan. Ne merkitsevät paljon niille, jotka eivät ole käyneet
yliopistoa. Sen ulkopuolella ne ovat oivallisia keppihevosia.»

Vuoden kuluttua olin suorittanut lisensiaattini, eläen tuntien annolla
ja saaden niistä puuhista yltyvän halun olla vapaana; ja sitten,
lopullisesti voitettuna, alistuin kohtaloon, jota olin tähän asti
halveksinut.

Minä hain apurahaa laveampaa historian opiskelemista varten Bordeaux'n
yliopistossa. Ja minä sanoin hyvästit Pariisille.

Julkisen opetuksen neuvosto, jonka tehtävänä on lausuntojen antaminen
tällaisista asioista, kokoontui tavallisesti lokakuun alkupäivinä. Ne
kaksi kuukautta, jotka minun oli odotettava, vietin Landes maakunnassa,
pienessä merenrannalla sijaitsevassa kylässä erään vanhan papin luona
(anteeksi kulunut lauseparsi, mutta se on tosi), joka oli ollut tuttu
vanhempieni kanssa ja tarjosi nyt minulle köyhän talonsa käytettäväksi.

Siellä, ystäväni, minä elin elämäni rauhallisimmat päivät. Vapaana,
kuljeskellen mieltä myöten suuren metsäisen luonnon helmassa,
tarvitsematta pitää vaarin muusta kuin ruoka-ajoista, lueskellen,
ensimmäisen kerran, sellaista, mikä ei sisältynyt tutkinto-ohjelmaan,
tarkaten vain poistuvan kesän ihmeellistä ihanuutta.

Pappila oli lammen rannalla, jonka kapea, ruohoinen salmi yhdisti
mereen. Aamulla herätti minut nousuveden kohina. Ikkunastani näin
punertavan harmaan taivaan ja vihreän veden yhä korkeammalle kohoavan
pinnan. Telkkien ja kuovien lentävät parvet kiertelivät ylhäällä
valittavin huudoin. Ah, kunpa olisin voinut jäädä sinne! Nähdä
vuodenaikojen rauhallisen vaihtumisen, olla vailla säätyä, asiakirjoja,
papereita, erossa elämän virrasta. Juosta joka päivä pitkin
suoraviivaisia rantahietikoita, missä suuret laineet seuraavat toisiaan
tuulen ajamina, missä hopeanhohtoiselle hiekalle nousseet medusat
näyttävät suunnattomilta ametistikoristeilta!...

Eräänä lokakuun aamuna sain kaksi kirjettä: toinen tuli Bordeaux'n
akatemiasta ja ilmoitti minulle, että komitea »ei ollut katsonut
voivansa myönteisesti suhtautua minun apuraha-anomukseeni.»

Toisen oli allekirjoittanut hra Thierry, saksan kielen ja
kirjallisuuden professori Sorbonnessa. Vuoden ajan oli tämä erinomainen
ja etevä oppinut ollut minun opettajanani; hän se oli korjannut
muistelmakirjoitukseni »Clausewitz ja Ranska», jonka olin heinäkuussa
valmistanut lisensiaattitutkintoa varten. En ollut koskaan voinut muuta
kuin ylistää häntä. Tunsin, että hän oli osoittanut minulle niin suurta
ystävyyttä, että hän ehkä hiukan katui sitä.

Hän kuului tuohon komiteaan. Hänen kirjeensä koetti puolustella
päätöstä. Henkilökohtaisesti hän oli tehnyt, minkä oli voinut. Mutta
eräät jäsenet olivat ilmituoneet epäilynsä minun yliopistollisesta
kutsumuksestani, ja hän itse tunnusti, ettei hän tässä kohden
ollut voinut riittävällä vakaumuksella puolustaa asiaani. Muutoin
oli parempi, että näin oli käynyt. Hän ei mielellään nähnyt minun
opiskelevan maaseudulla. »Palatkaa heti», päätti hän kirjeensä, »ehkäpä
tavalla tai toisella voimme järjestää kaiken tämän niin, että teidän on
mahdollista jäädä Pariisiin.»

Jätin kunnon pastorini, luvaten palata takaisin tammikuun loma-ajaksi,
ja toisena päivänä sen jälkeen astuin junasta Orsayn asemalla.

Oli jo talvi. Lehtensä karistaneessa Luxembourgissa saattoi
laskea kaikki puiston harmaat patsaat. Pienessä huoneistossa
Royer-Collard-kadun varrella, jossa professori Thierry asui, paloi
takkavalkea. — Rakas lapseni, sanoi hän minulle — ja, yksin kun olin,
tunsin sanomatonta mielihyvää tästä alkulauseesta, — älkää moittiko
komiteaa. Virkatoverieni velvollisuus on valvoa tarkasti yliopiston
etuja, ja itsekin myöntänette, että olette usein opinnoissanne
osoittanut jonkinlaista — kuinka sanoisin... haaveellisuutta, niin,
sellaista haaveellisuutta, mikä on ollut omansa herättämään vastustusta
vakavissa mielissä. Minä, minä tunnen teidät, se on toista. Minä
tiedän, että tästä mielikuvituksesta hyvin ohjattuna jää jäljelle
vain onnellinen alkuperäisyys. Mutta ensiksi yksi kysymys. Tunnetteko
todellakin kutsumusta yliopistolliselle alalle?

Mitäpä voi vastata, kun on taskussa tarkalleen sataseitsemän frangia ja
muutamia sentimejä? Vakuutin pontevasti tuntevani kutsumusta.

— Hyvä, sanoi hän, olen järjestänyt asianne. Apurahaa tulette
saamaan enintään 1200 frangia. Olen suositellut teitä eräälle
vanhalle ystävälleni, joka on Ternes'issä yksityiskoulun
johtajana. Hän tarvitsee historian opettajaa: kuusi tuntia
viikossa, satakuusikymmentäviisi frangia kuukaudessa ja tilaisuus
ohjata oppilaiden lukuja. Teidän on kyllä lujasti tehtävä työtä
harjoittaaksenne samalla opintojanne Sorbonnessa. Mutta tunnen
teidät ja vastaan teistä. Tänään on tiistai. Jos tämä tarjous teitä
miellyttää, saatte aloittaa työn ensi perjantaina.

Minä tunsin yliopiston synkän ja kylmän pakkopaidan puristavan
itseäni kaulaan asti. Ah! Elyseen Kentät! Naiset turkisviitoissaan
hyvine hajahduksineen! Kuinka »tämä tarjous» ei olisi voinut minua,
»miellyttää»? Sataseitsemän frangia ja muutamia sentimejä...

Kiitin häntä hartaasti.

Hän hieroi käsiään.

— Tapaan hra Berthoinieun tänä iltana. Tulkaa luokseni huomenna kello
kymmenen, ilmoitan teille silloin kohtaamisajan.



— Tiistai, 21 p. lokakuuta 1913. — Yö läheni. Auguste-Comte-kadulla
töksähdin keskelle lapsiparvea, joka tuli ulos Montaignen lyseosta.
Ah, te pikku oppilaat, pikku stipendiaatit, opiskelkaa matematiikkaa,
menkää teollisuuskouluun, asettukaa konttoripöydän taakse, ellette
tahdo jonakin päivänä olla tällainen surkuteltava haamu, joka
Luxembourgista painuu alas Assas'in kadulle.

Aina tämä sama mielikuvitus, josta kelpo opettajani minua moitti.

Vignerte keskeytti tässä kertomuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Äsken juuri vihelsi luoti ulkona; se meni aivan päämme päällitse.
Oletteko ajatellut, ystäväiseni, että jos te tällä hetkellä olisitte
saanut päähänne pistäytyä ulkona, kuula olisi kaatanut teidät kuolleena
maahan? Mitä mieltä olette sattuman osasta elämässä?

— Eräänä päivänä, vastasin minä, oli yhdestoista komppanian osasto
kuohuksissaan. Ei kukaan tahtonut lähteä vedenkantoon. Jokainen väitti,
ettei ollut hänen vuoronsa. Kun rähinä pitkittyi, tulin minä paikalle.
Lähetin ensimmäisen, joka käsiini osui, sotilaan, joka oli kiljunut
kovimmin. Hän läksi muristen ja väittäen hänelle tehtävän vääryyttä.
Hän jätti viittansa paikalle. Palatessaan hän ei enää löytänyt sitä.
Kranaatti oli pirstonnut sen palasiksi samoin kuin hänen kaksitoista
toveriaan.

— Olemme samaa mieltä, sanoi Vignerte.

Ja hän jatkoi kertomustaan:

Minä, joka en koskaan iltaisin kävellyt siltojen ylitse, tyytyen
quartier latinin vähäisiin, iloihin, mikä voima työnsi minua tänä
iltana? Muistan viettäneeni yksinäisen mässäyksen Grand U:ssa; sitten
sain halun juoda kahvini Weberin terassilla. Aikomuksessa olla mitään
itseltäni kieltämättä kuljin Olympian lamppurivistön sivuitse lujasti
päättäneenä kävellä tämän paikan edustalla. Hiukan lämmenneenä
Barsac-pullostani kuljin hyvin suorana katsoen häikäilemättömästi
ohikulkijoita.

Oli kylmä. Menin sisälle Weberiin, ja hetikohta valot ja ihmisjoukko
saattoivat minut jälleen araksi. Istuuduin nöyrästi erääseen nurkkaan
niiden kömpelyydellä, jotka pelkäävät, että heidän tottumattomuutensa
huomataan.

Aivan edessäni joukko nuorta väkeä piti hälinää. Katselin kadehtien
heidän rehentelyään, asentojaan, koko tuota onnea, jota minä en ehkä
koskaan saavuttaisi. Ah, tosiaan, kuinka vähän sovelias yliopistoon
olikaan tämä nuori mies, johon ei mennyt prameileva oppineisuus,
kirjaluettelot ja selostukset ja jolle hyvin istuvan liivin,
taidokkaasti solmitun kravatin, housunlahkeista pilkistävien hienojen
sukkien näkeminen aiheutti melkeinpä sydämen tykytystä!

Heitä oli neljä henkeä, joista yksi nainen, punaposkinen ja sievä,
upeisiin nahkoihin puettu. Hän oli ehkä hiukan maalattu, mutta se
ei ole minusta milloinkaan vaikuttanut vastenmieliseltä. Istuen
täytetyllä, selkänojattomalla penkillä kauniin nuoren miehen vieressä
hän oli kasvot minuun päin. Kaksi muuta istui selin minuun, mutta
peileistä näin heidän kasvonsa, joita lopullaan oleva hyvä päivällinen
oli hiukan lämmentänyt.

Ymmärsin tänä iltana, miten nöyryyttävää oli tulla juomaan kahvia
suureen ravintolaan. »Oh, sanoin itselleni, sinun olisi ollut parempi
pysyä kotona, syödä missä hyvänsä ja panna maata; nukkua, nukkua. Uni
on köyhän pakopaikka. Ei olisi pitänyt tulla tänne.»

Ja kuitenkin...

Olin juuri tekemäisilläni sen huomion, että yksi aterioitsijoista, joka
istui selin minuun, katseli minua pitkään peilissä, kun hän jo nousi ja
tuli minua kohden.

— Vignerte!

— Ribeyre!

Olin tullut tämän Ribeyren tutuksi ylemmällä retoriikkaluokalla.
Hän oli jo lisensiaatti ja opiskeli hänkin Normaalikorkeakoulussa,
esiintyen joka, paikassa koko tuolla erinomaisella luontevuudella,
jonka hiukkanen onnea ja muut yllykkeet, antavat.

— Mitä sinä täällä teet?

— Niinkuin näet, vastasin tuntien jo hämmennystä ja lisäten nopeasti:

— Entä sinä? Mitä uutta lyseoajan jälkeen?

— Ah, ystävä, älä puhu siitä roskalaitoksesta. Ja sitten vielä
sanotaan, että siellä opetetaan nuorisoa! He olisivat saaneet minut
hengiltä, jos olisin heitä kuunnellut...

Hänkin puolestaan lisäsi:

— Entä sinä?

— Minun on ollut pakko kuunnella heitä. Ja on vieläkin, vastasin
katkerasti. Mutta mitä puuhailet nykyjään? Etpä ole juuri ikävystyneen
näköinen.

— Minua on onni potkinut, poikaseni. Pääsin erään valtiopäivämiehen
sihteeriksi, miehen, josta kuuden kuukauden kuluttua tuli ulkoasiain
ministeri. Olen seurannut häntä. Ja tässä nyt olen. Mutta tulehan pois
nurkastasi. Esitän sinut ystävilleni ministeriöstä.

Ribeyre tosiaan esitti minut: — Ystäväni Vignerte. Uuttera lukumies.
Palkittu monissa aineissa. »Agrégé» [3] ehkä? Eikö, sitä parempi
itsellesi. Mutta hän tietää siitä varmasti enemmän kuin me kolme
yhteensä, lukuunottamatta Clotildea.

Clotilde tervehti nyrpein ilmein luoden minuun iroonisen katseen.

Minä olin piinanpaikassa. Ah, miten hyvin tämä ylistyspuhe sopiltaan
minun huonoihin, polvista rypistyneisiin housuihini!

Kaikki olivat muutoin erittäin ystävällisiä. Olihan tietojeni ylistys
pikemminkin heidän kohteliaisuutensa, heidän elämisentaitonsa kiitosta.

Pian Ribeyre nousi.

— Näkemiin, ystävät! Sulkeudun suosioosi, Clotilde. Sinä tulet
kanssani, Vignerte, saatat minua jonkun matkaa.

Ulkona hän tarttui käsivarteeni.

— Pistäydyn Orsayn asemalla. On hommattava pari ukon kirjettä. Seuraa
minua.

Royale-katu välkehti. Pitkiin silkkikaapuihin kääriytyneitä naisia
laskeutui autoista erään ravintolan eteen. Tämä ylellisyys huumasi
minua, ruoski minua, yllytti minua koettamaan saada hyötyä Ribeyren
tapaamisesta. Tunsin, että hän oli valmis hämmästyttämään minua uuden
menestyksensä johdosta. Kuka tietää, ehkäpä voisin käyttää hyväkseni
hänen haluaan näytellä minulle valtaansa. Mitä voidaankaan saavuttaa
ihmisten turhamielisyyttä imartelemalla!

Mikä joutava turhamielisyys valtasi minut itseni noustessani hänen
kanssansa ulkoasiainministeriön mahtavia portaita? Kookas lakeija avasi
meille hissin. Toinen otti meidät vastaan ensimmäisessä kerroksessa.

— Ei mitään puhelinsoittoa, Fabien?

— Kyllä, herra, kauppaministeri soitti. Hän syö huomenna päivällistä
ministerin kanssa. Tälle oli ilmoitettava, että he tapaisivat toisensa
Kamarissa. Olen antanut sen kirjeellä tiedoksi.

Minuuttia myöhemmin olimme ihailtavan somassa harmaaseen ja kultaan
verhotussa pikku työhuoneessa.

Ribeyre koputti pöytään.

— Vergennes'in virkahuone, sanoi hän huolimattomasti.

— Sallithan? jatkoi hän istuutuen.

Ja hän alkoi avata kirjeitä, tehden kuhunkin merkintöjä punaisella
kynällä.

— Voit huoletta puhua minulle. Tämä ei ole erikoisen syvällistä työtä.
Sanohan nyt, mitä sinä oikein teet nykyjään? Miten on yliopistollisten
asioittesi laita?

Minä kerroin hänelle, kerroin kaikki aina Henrik IV:n lyseosta alkaen
ja mainiten lopuksi hra Berthomieun koulussa minua odottavasta
opettajantoimesta.

Hän kohotti päätään.

— Ja sinä olet ottanut sen vastaan?

— Mitäpä muutakaan neuvoksi? vastasin synkästi. En halua kuolla nälkään.

Nälkään! Tämä sana kaikui omituisesti keskellä näitä seinäverhoja,
Boulen huonekaluja, Sèvres'in porsliineja.

Ribeyre nousi. Sain sisällisen tuntumuksen, että olin pelastettu.

— Rakas ystävä, sinä et saa mennä Berthomieun kouluun. Semmoisesta
joutuu aivan hunningolle. Minä tunnen sinut. Vakuutan sinulle, ettet
ole lainkaan luotu yliopistoa varten. Ei sitä, vaan tätä sinä tarvitset.

Hän osoitti kädenhuitaisulla meitä ympäröiviä ylellisiä vallan
merkkejä. Mikä psykologi, tämä Ribeyre! — Kuulehan, sanoi hän istuutuen
tuolini käsinojalle. Suostuisitko väliaikaisesti poistumaan maasta?
Sanon väliaikaisesti, sillä vain täällä Pariisissa on mahdollista
pelata ja voittaa. Mutta mitä, sinulla ei ole penniäkään. Täällä voisi
tulevaisuus olla sellaisen pojan kuin sinun, jolla on edessä elettävänä
kokonainen vuosi tarvitsematta huolehtia toimeentulosta.

— Miten sitten? kysyin kiivaasti hengittäen.

Hän jatkoi nauttien täysin siemauksin siitä, että sai näytellä mahtavan
osaa edessäni.

— Katsos, kysymyksessä on palvelus, jonka sinä teet minulle samoinkuin
minä sinulle. Söin tänään aamiaista Saksan lähetystössä Marçais'n
kanssa. Sinä et tunne Marçais'ta? Hän on meidän lähettiläämme
Lautenburgissa. Tiedätkö sinä, maantieteessä tutkinnon käynyt, missä on
Lautenburg?

— Eräs Saksan valtioita.

— Lautenburg-Detmoldin suurhettuakunta. Hallitseva suurherttua hänen
korkeutensa Fredrik-August, sanoi hän oppineesti. Tämä korkeus on
huolissaan viisitoistavuotisesta perillisestään, jolle hän etsii
opettajaa. Sinähän tiedät, että ranskalainen on ensimmäinen kaikissa
maailman hoveissa. Olethan lisensiaatti?

— Olen.

— Erinomaista. Osaatko saksaa?

— Jonkun verran, sikäli kuin Sorbonnessa vaaditaan.

— Pyh, he puhuvat kaikki ranskaa siellä. No niin, suurherttua on
antanut Marçais'n tehtäväksi tämän lähtiessä Pariisiin etsiä pojalle
opettaja. Marçais on ihastuttava mies ja verrattoman hieno!... Charvet
valmistaa hänen kravattinsa. Hän keinottelee kyllä arvopapereilla ja
on usein kovassa pulassa, mutta sitä ei tarvitse moittia; älykkäänä
miehenä hän ymmärtää asiansa. Huomenna hän menee opetusasiain
ministeriöön. Ymmärrät, että hän sitä tietä saa kotiopettajia vaikka
kuinka monta, etenkin sellaista palkkiota vastaan, jonka suurherttua on
tarjonnut: 10.000 Saksan markkaa vuodessa.

— 10.000 markkaa? toistin minä häikäistyneenä.

— Parasta, että järjestämme asian heti. Odotas, minä kirjoitan kirjeen
Marçais'lle.

Hän antoi minun lukea sen. En voinut muuta kuin punastua niistä
ylistelevistä suosituksista, joita siinä minusta annettiin.

— Marçais saa sen huomenaamulla. Hän on vakaantunut poikamies ja nousee
kello 9. Silloin hän ensi töikseen saa tämän kirjeen käteensä. Ah,
niin, osoitteesi?

— Cujas-katu numero 7.

— No niin, muistakin vain palata sinne Cujas-kadullesi, jottet löisi
laimin hänen tapaamistaan.

— Anna minulle tuo kirje. Haluan itse panna sen postiin.

Kiihkoni ilmeisesti hiveli häntä. Hän hymyili turhamaisesti.

— Kas niin, veli veikkoseni! Ukko Berthomieun keittojen asemesta saat
sinä maistaa palatsien ja linnojen elämää. Lautenburg näyttää olevan
hieno paikka. Marçais on jo kaksi vuotta kieltäytynyt ylennyksestä
saadakseen pysyä siellä. Suurherttua on miellyttävä. Suurherttuatar
metsästää kettuja paremmin kuin joku mies. Marçais kertoi minulle
ajaneensa piloille parhaimman hevosensa häntä seuratessaan. Sinun on
osattava vain vallata itsellesi paikka siellä, siinä kaikki.

Huomasin hänen näin sanoessaan luovan pikaisen silmäyksen kurjaan
ulkoasuuni.

— Älä ole siitä huolissasi, sanoin minä varmuudella, joka hämmästytti
häntä.

Hän katsoi minuun ja hymyili yhä: — Kas, kas, uskonpa paljastaneeni
jonkun omalle itselleen. Niin, taistele siellä vieraalla maalla,
poikaseni. Ja palaa luoksemme erinäisten tuhatlappusten kera.
Esimieheni täällä istuu tukevasti, ja jos hän rupeaa luisumaan, jätän
minä laivan sitä ennen. Sellaisesta kyllä selviytyy. Katsos, jotta
ihmiset tekisivät hyödyllisiä palveluksia, ei tule enää tarvita
heitä. Ei ole mitään parempaa kuin ministerien työhuoneet. Mutta
pitää omata jotakin voidakseen odottaa, voidakseen kestää iskun.
Muuten on pakotettu myymään itsensä maaherran virastoon 2000 markasta.
Kuudentuhannen markan säästöönsaanti ei tule olemaan sinulle vaikeata.
Ja kun sinulla on vapaa ylläpito, niin käytä jäännös pukutarpeisiin.
Siinä saat rahallesi aina sadan prosentin koron. Tässä voit jäljitellä
Marçaista. Ellei hän olisi niin hyvin puettu, olisi hän jo aikoja
sitten tehnyt haaksirikon.

Tällaiset olivat Etienne Ribeyren sanat. Muiden arvokkaiden neuvojen
mukana hän antoi minulle todistuksen siitä, että elämässä voi joskus
sattua niin, että vieras ja välinpitämätön tekee puolestanne enemmän
kuin ystävä.

Oh, ihanaa lokakuun kuutamoa Pariisissa! Seine virtasi hienon, kelmeän
sumuharson peitossa. Lähetystötalon nurkalla panin suosituskirjeeni
Bourgogne-kadun postilaatikkoon. Sitten tunsin kävelemisen, yksinolon
tarvetta. 10.000 markkaa, 12.500 frangia! Raha ei anna onnea! Mikä sen
sitten antaa, kysyn teiltä? Mikä antaa minulle tämän varman astunnan,
tämän turvallisuuden, tämän iloisuuden?

Varenne-katu, Barbet-de-Jouy-katu, Montparnassen bulevaardi saivat
kukin vuorostaan ihmetellä minun ylpeyttäni. Minä en nähnyt
ohikulkijoita, olin sokaistu. En tiedä miten silmiini pysähtyivät
Observatorion lähellä erääseen liikkuvaan, pelokkaaseen varjoon
katulyhdyn alla. Se oli solakka tyttö, jolla oli harvinaisen runsas
punertava tukka. Iloni oli liian painava tänä iltana jaksaakseni kantaa
sitä yksin. Mutta en hetkeäkään ajatellut hänen lähellänsä, että hänen
ruumiinsa oli juuri hänen. Tuo hoikka ruumis oli Elyseen Kenttien
naisten, Maximin muotinaisten ja niiden vieläkin kauniimpien naisten,
jotka epäilemättä odottivat minua kaukaisessa saksalaisessa hovissa,
wagnerilaisen virran rannalla, joka kohisi heidän kärsimättömyyttään
viihdyttääkseen vienoimpia Intermezzon säveleitään.

       *       *       *       *       *

Kello oli kymmenen aamulla. Ja Thierryn kohtaaminen, jonka olin aivan
unohtaa!

Hän luki uuninsa ääressä. Astuessani sisään tuli hän minua vastaan
ihastuneesti hymyillen.

— Kaikki on selvää, rakas ystävä, hra Berthomieun kanssa. Te pääsette
hänen kouluunsa.

Ja minä kerroin hänelle, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut,
voimatta halustani huolimatta esiintyä tyynesti ja kätkeä iloni.

Mielipahakseni hän ei ottanut välittömästi osaa ilooni. Hän silmäili
minua hämmästyneenä ja vieläpä, niin minusta näytti, hiukan
paheksuenkin.

Yliopistomiehet ovat kaikki kaltaisiansa, ajattelin. Ulkopuolella
yliopistoa ei mitään menestystä. Ja minä luovuin maltillisuudestani,
jossa vain vaivoin olin pysytellyt, ilmaistakseni oikein selvään
ylpeyteni uuden asemani johdosta.

— Sanalla sanoen, päättelin, kysyn kuinka monta tutkintoa ja kilpailua
saisin kestää, kuinka monta vuotta odottaa päästäkseni asemaan, joka
minulle nyt äkkiä tarjotaan 10.000 markkaa vuodessa.

— Niin, niin, tiettävästi, mutisi hän hajamielisesti.

Hän katseli hetkisen kamiininsa hehkuvia hiiliä, sitten hän nousi,
meni kirjastohuoneeseensa ja palasi sieltä kantaen paksua suurta
kirjaa, joka oli sidottu tuollaisiin monille englantilaisille tai
saksalaisille teoksille luonteenomaisiin paksun äiteliin kultaväreillä
kyllästettyihin vaatekansiin.

— Kysymyksessäoleva tarjous on teille varmaankin tehty
Lautenburg-Detmoldin suurherttuan puolesta? kysyi hän.

— Kyllä, suurherttua Fredrik Augustin puolesta.

— Niin, niin, tiettävästi. Opettaaksenne hänen ainoata poikaansa
Joachim-herttuaa.

Tässä kuulin ensimmäisen kerran tulevan oppilaani nimen.

Vanha opettajani mietti vielä hetkisen, kohotti sitten harmaat
silmälasinsa minua kohden ja sanoi:

— Ja... saanko kysyä, oletteko jo tehnyt muodollisen sopimuksen?

— Totta puhuen en vielä. Mutta päätökseni on muodollinen, ja vain siinä
tapauksessa, että minulle tarjotaan parempi paikka, peräydyn tästä.

— Sitten älkäämme puhuko enempää, sanoi herra Thierry vieden kirjan
paikoilleen.

Minä olin jännittynyt ja hieman kiihoittunut.

— Kunnioitettu opettajani, sanoin hänelle, ettekö tahtoisi
puhua minulle suoraan? Tiedän teidän liiaksi huolehtivan minun
menestyksestäni neuvoaksenne minua luopumaan näin loistavasta
tarjouksesta, ellei teillä olisi siihen mitä painavimpia syitä.
Sivumennen minun on teille sanottava, että tullessani tänään
luoksenne, luulin saavani käyttää hyväkseni teidän verratonta nykyisen
Saksan asioitten ja ihmisten tuntemustanne, luulin saavani tietää
teiltä arvokkaita yksityisseikkoja Lautenburg-Detmoldin hovista.
Näitä yksityiskohtia, kunnioitettu opettajani, näen teidän tietävän
epäilemättä vieläkin enemmän kuin saatoin itselleni kuvitella. Tapaan
aivan heti herra de Marçais'n, Lautenburgin lähettiläämme. Mutta minun
on hyvin vaikea kysellä häneltä. Ja diplomaattina hän varmaankin
harrastaa eräänlaista varovaisuutta, jota teillä ei ole sama syy
noudattaa minuun nähden. Lyhyesti, sallikaa minun tehdä teille eräs
kysymys, johon sisältyy koko tämä vaikea asia. Jos teillä olisi poika,
herra Thierry, antaisitteko hänen tehdä sen, minkä minä aion tehdä?
Antaisitteko hänen lähteä Lautenburgiin?

Hän katsoi minuun kiinteästi ja vastasi varmalla äänellä:

— En koskaan.

Myönnän että hämmästykseni alkoi muuttua jonkinlaiseksi
levottomuudeksi. Ymmärsin sangen hyvin, ettei lapsellinen pahastus
siitä, etten käyttänyt hyväkseni hänen minulle hankkimaansa
tilaisuutta, voinut ohjata niin tasapuolisesti ja tyynesti harkitsevaa
miestä.

— Teillä on varmaankin hyvin painavia syitä, opettajani, sanoin hiukan
vapisevalla äänellä, antaessanne noin ehdottoman vastauksen.

— Niin minulla todellakin on, vastasi hän.

Voisitteko sanoa minulle, mikä oli tutkimuksenne esineenä tuossa
kirjassa?

— Rakas lapseni, te ajattelette kait, ettei tuossa hallitsevien sukujen
vuosikirjassa voi olla mitään sellaista pikkuseikkaa, jonka nojalla
kohtalonne siellä kaukana antaisi minulle aihetta pelkoon; olen
todennut erään nimen, eräitä muistoja, siinä kaikki. On totta, että
tiedossani on Lautenburg-Detmoldin hovista erinäisiä yksityisseikkoja,
joita en usko itse de Marçais'nkaan tuntevan, mikä ei ole hänelle
viaksi luettava, vaikkapa hän olisi terävänäköisempikin diplomaatti
kuin mitä hän kuuluu olevan. Sitäpaitsi hän ei ole vielä varsin kauvoja
ollut Lautenburgissa. Hän ei ehtinyt oppia tuntemaan suurherttua
Rudolf-vainajaa.

— Kuka oli tämä suurherttua Rudolf?

— Ettekö sitäkään tiedä? Hän oli nykyisen suurherttuan vanhempi veli.
Hän on ollut kuolleena jo muutamia vuosia, niin, kaksi, ellen erehdy.

— Hänen kuolemansa johdosta siis suurherttua Frcdrik-August pääsi
valtaistuimelle?

— Ei välittömästi. Lautenburg-Detmoldin valtion perustuslaki on
hiukan omituinen. Salilaista lakia [4] ei ole siihen sovellutettu.
Herttuallinen kruunu siirtyi suurherttuan kuoltua hänen puolisolleen
suurherttuatar Aurore-Anna-Eleonoralle.

— Hän meni siis naimisiin lankonsa kanssa?

— Aivan oikein. Ja siitä johtuu, kun suurherttua Rudolfilla ei ollut
lapsia, että teidän tuleva oppilaanne, herttua Joachim, suurherttua
Fredrik-Augustin ja erään saksalaisen kreivittären poika, on tullut
Lautenburg-Detmoldin valtion mahdolliseksi perilliseksi. Tarvittaisiin,
jotta hänen perimysoikeutensa lakkaisi, että hänen isänsä avioliitto
suurherttuatar Auroren kanssa siunautuisi, mikä näyttää sangen
epätodennäköiseltä.

— Luulen muistavani nyt, sanoin. Eikös ollut noin kaksi, kolme vuotta
sitten eräs saksalainen suurherttua, joka kuoli Afrikassa, Kongossa,
tutkimusmatkalla?

— Tiettävästi, vastasi hra Thierry. Se oli juuri suurherttua Rudolf.
Hän harrasti aina maantieteellisiä tutkimuksia. Hänen matkansa ei
ollut muutoin aivan puhtaasti tieteellinen. Muistaessani, että
muutamia kuukausia myöhemmin seurasi meille Kongon menetys, olen
usein tullut ajatelleeksi, että Lautenburgin suurherttua matkusti
sinne suorittamaan jotakin tehtävää korkean serkkunsa, keisarin,
laskuun. Hän ei tietenkään saanut työtänsä loppuunsuoritetuksi, koska
hän kuoli Kongossa jonkun ajan kuluttua sinne tulonsa jälkeen. Olisi
mielenkiintoista...

— En missään tapauksessa, rakas opettajani, sanoin minä keskeyttäen,
kuitenkaan huomaa näissä asioissa mitään, mikä antaisi aihetta siihen
pelkoon, jota äsken osoititte.

Hän näytti vaivautuneelta.

— Rakas lapsi, sanoi hän minulle hieman väkinäisesti. Historioitsijan
velvollisuus on olla pitämättä mitään totena, mikä ei ole
asianmukaisesti tarkistettu. Tätä silmälläpitäen myönnän teille, etten
tiedä muuta kuin sangen epämääräisiä ja vaikeasti todettavia seikkoja.
Eräitä huhuja, eräitä viittailuja, joitakin yksityisseikkoja, jotka
olen joku aika sitten saanut tietooni eräältä ystävältäni, — nimi
jääköön sanomatta — ja siinä onkin kaikki. Mutta uskon sananlaskuun,
joka sanoo, ettei savua ilman tulta.

— Ettekö voisi ilmaista minulle hiukan enemmän näiden huhujen esineestä?

— Pidättekö ehdottomasti sen omana tietonanne, sanoi hän minulle,
lupaatteko?

— Annan teille sanani.

— No hyvä. Näyttää siltä, ettei Lautenburg-Detmoldin hovissa aina
kuolla luonnollisella kuolemalla.

Uteliaisuuteni oli huipussaan.

— Mitä sillä tarkoitatte? kysyin.

— Onnettomuudeksi, tai pikemmin onneksi, en mitään varmaa. Mutta tulee
pakostakin todenneeksi, että kaksi henkilöä oli Fredrik-Augustin tiellä
kruunun saamisen esteenä.

— Suurherttua Rudolfhan kuitenkin kuoli Kongossa auringonpistokseen,
sanoin, kaikki sanomalehdet kertoivat niin.

— Tiettävästi. Tämä kuolema siellä oli luonnollinen. Niin paljoa ei
näy voivan sanoa kreivitär Tepwitzin kuolemasta. Hän oli nykyisen
suurherttuan ensimmäinen puoliso, Joachim-herttuan äiti.

— Suurherttuaako siis luullaan tämän kuoleman aiheuttajaksi?

— Suurherttua Fredrik-August on erittäin mielenkiintoinen ihminen,
jatkoi herra Thierry. Hän on älykäs ja laajatietoinen, mutta
peloittavan teeskentelevä. Pelaako hän omaan laskuunsa? Württembergin
kuninkaan, hänen välittömän yliherransa, laskuun? Keisarinko? Olen
tutkinut kysymystä saksalaisen politiikan kannalta. Se ei ole aivan
yksinkertainen asia. Fredrik-August on kunnianhimoinen. Ja minä luulen,
ettei hän kammoksu mitään keinoja.

— Hänen olisi pitänyt laskuissaan ottaa huomioon kruununperillinen
suurherttuatar, sanoin minä. On kait suurherttuan toki täytynyt saada
hänen suostumuksensa mennessään naimisiin hänen kanssaan.

Herra Thierry hymyili.

— He saattoivat olla yhtä mieltä. Myönnän, etten tunne kysymyksen tätä
puolta. En tunne suurherttuattaresta muuta kuin hänen ikänsä, sanoi
hän ottaen jälleen esille kultakantisen kirjansa, hänen etunimensä
Aurore-Anna-Eleonoran, hänen venäläisen syntyperänsä ja sen että hän
on syntyjään Tjumenin ruhtinatar. Tjumenin ruhtinas on Astrakanin
läänin korkeimpia herroja. Voi olla mahdollista, että suurherttuatar on
ennakolta sopinut nykyisen suurherttuan kanssa. Te tiedätte hyvin, että
valtion etu aiheuttaa joskus avioliittoja. Mutta toistan vielä kerran,
etten tiedä mitään hänestä.

— Kaikki tämä näyttää minusta epäselvältä, sanoin hiukan pettyneenä.
Mutta en millään tavalla voi huomata, miten joku vaatimaton
kotiopettaja voisi joutua kärsimään näiden korkeiden henkilöiden
keskinäisistä suhteista.

— Se, mitä sanoitte, näyttää kylläkin oikealta. Mutta eihän koskaan
tiedä, mitä kaikkea voi tapahtua näin arveluttavien asianhaarojen
vallitessa. Joskus huomaa sotkeutuneensa aivan tietämättään
monenlaisiin juoniin, ja tiedättekö edes, mitä teiltä odotetaan tuossa
hovissa? Mutta nyt sanon teille sisimmän ajatukseni. Teille on luvattu
10.000 mk palkkioksi, eikö totta? No niin, en voi sille mitään, että
tuo summa tuntuu minusta ylen suurelta. Ystävällänne Bouvelet'lla,
joka oli normaalikorkeakoulussa opiskellut ja agrégatio-tutkinnon
suorittanut, ei ollut Sachsenin kuninkaan hovissa enempää kuin 8.000
markkaa.

Huomasin sangen selvästi, että vanhalla opettajallani oli tarkoin
tietyt syynsä puhuessaan minulle tällä tavalla, mutta että ikävyyksiin
joutuminen esti häntä selvemmin asiasta puhumasta. Muutoin luulen,
että se olisi ollut hyödytöntäkin. Uteliaisuuteni oli siksi suuri.
Seikkailuhalu heräsi minussa. Ja sentähden minä mitä päättäväisimmällä
äänellä sanoin hänelle:

— Kiitän teitä, kunnioitettu opettajani, siitä, että olette varoittanut
minua, mutta päätökseni on tehty. Pysyttäytymällä alati erilläni,
menemättä milloinkaan tehtävieni ulkopuolelle luulen voivani välttää
kaikki vaarat, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Sallitteko minun vielä
esittää pyynnön?

— Sanokaa?

Heti kun huomaan jotain epäilyttävää, kirjoitan teille, pyydän neuvoja,
ja silloin on vielä tilaisuus...

— Kavahtakaa kaikin mokomin sitä, ystävä parkani! huudahti hän.
Painakaa lujasti mieleenne, että siellä olette ehdottomasti vakoojien
ympäröimänä. Älkää koskaan kirjoittako riviäkään, jota ei suurherttua
voisi lukea, sillä saatte olla varma siitä, että jos hän saa halun
kirjeittenne lukemiseen, hän ei kysy siihen teiltä lupaa. Kerta
Lautenburgiin joutuneena olette täysin eristetty kaikista. Tunnen
herttuallisen palatsin. Sen komeus ei estä sitä muistuttamasta pikemmin
linnaa kuin palatsia.

— Minulla on kumminkin aina de Marçais lähelläni.

Herra Thierry hymyili hymyä, joka toi mieleeni Ribeyren sanat:
älykkäänä miehenä hän ymmärtää asiansa.

— Kaikesta huolimatta, sanoi hän, näen teidän siis tehneen
lopullisen päätöksen. No niin, ehkäpä epäilykseni ovat liioiteltuja.
Ja lisäksi te olette nuori, yksinäinen. Teissä on neuvokkuutta,
tahdonvoimaa. En itsekään tiedä, teenkö oikein moittiessani teitä
seikkailujenhalustanne. Tässä kohden minua rajoittavat vanhat
yliopistotottumukset: rauhallinen elämä, kirjasto. Lautenburgissa
esimerkiksi, täydensi hän, on teillä käytettävissänne kirjasto, joka
on maailman kauneimpia. Suurherttuan kokoelma on kuuluisa. Siellä on
muunmuassa Erasmuksen käsikirjoitukset ja suurin osa Lutherin. Lähtekää
sitten, rakas lapseni.

— Palatkaahan kumminkin, lisäsi hän, vielä luokseni tavattuanne
Marçais'n. Ehkäpä voin antaa teille muutamia käytännöllisiä neuvoja
miten parhaiten voitte hoitaa ja täyttää opettajantehtävänne.

Asunnossani Cujas-kadun varrella odotti minua pikakirje, joka oli
sirosti keltaisella vahalla sinetöity. Herra de Marçais ilmoitti
minulle siinä, että hän mielihyvällä näkisi minut luonaan vielä samana
päivänä kello kolmen aikana.

Mennessäni Alphonse-de-Neuville-kadulle, jonka varrella Ranskan
Lautenburgin-lähettiläs asui, minä koko matkan palauttelin mieleeni
yksityiskohtia keskustelustani professori Thierryn kanssa. Hän tietää
varmasti enemmän kuin uskaltaa sanoa, ajattelin. Teenköhän hullusti?
Pyh, sittenpähän näkee. Hulluutta on päästää käsistään 25-vuotiaana
12,000 livren tulot ja viettää keskinkertaista ja suljettua, ahdasta
elämää.

Sen mukaan arvostellen, mitä minulle sittemmin tapahtui, on
mielipiteeni tästä asiasta edelleen sama.

       *       *       *       *       *

Kreivi Mathieu de Marçais oli kasvoiltaan ja ryhdiltään likipitäen
sellainen, jollaiseksi voi kuvitella herra de Marçelluksen,
ja ennenkaikkea hän oli umpimielinen ja täynnä diplomaattien
salamyhkäisyyttä. Moisen näköisenä voi hyvin komeilla täysin kaljulla
päälaella. Kenelläkään ei ole sitä vastaan mitään.

Miellyttävän näköinen 40-vuotias naisihminen puhdisti ja leikkasi
parhaillaan juhlallisena ja tärkeänä täysivaltaisen lähettilään kynsiä,
kun minut saatettiin hänen huoneeseensa.

— Herraseni, sanoi hän minulle elkein, jotka tosiaan olivat jotakin
erikoista, en voi tarpeeksi pyytää anteeksi kursailemattomuuttani,
jolla otan teidät vastaan. Mutta aika, herraseni, aika Pariisissa,
tiedättehän, miten kallisarvoista se on kaikille. Ajatelkaa kuinka
tarkoin minun täytyy se jakaa, minun, joka en saa oleskella tässä
rakkaassa kaupungissa enempää kuin viisitoista päivää vuodessa.

Hän lateli minulle sitten puolitusinaa kuluneita puheenparsia,
katsellen itseään peilistä ja tarkaten minua salaa. Sain tuntemuksen,
että tämä ensimmäinen tutkinto, niin ratkaiseva kuin se hänen älyllään
varustetulle henkilölle onkin, ei ollut minulle epäedullinen. Mutta
tunsin myös, etten ollut liioin saanut muutetuksi hänen ankaraa
mielipidettään siitä tavasta, jolla yliopistomiehet pukeutuvat.

Kun toinen hänen käsistään valmiiksi hoidettuna pehmeästi upposi
hyvältä tuoksuvaan lämpöiseen veteen, päätti hän käydä suoraan asiaan.

— Pyytäessäni teitä tänne, herraseni, en millään muotoa ajatellut
teidän asettamistanne jonkinlaisen kuulustelun alaiseksi, minkä
toimittamiseen minä sitäpaitsi olen täysin kykenemätön. Tiedän että
teillä on kaikki välttämättömät tieteelliset edellytykset. Moraalisista
ja älyllisistä edellytyksistä minä sain — jo ennen kuin itse tulin
sen nähneeksi ja todenneeksi — edeltäkäsin takeet ystävämme Ribeyren
suosituskirjeestä.

Minä kumarsin. Hän kumarsi. Hän näytti ihastuneelta, kun oli puhunut
niin hyvin.

— Varmaankin haluaisitte mielellänne tietää, mikä tulee tehtävänne
Lautenburgissa olemaan. Oh, ei suuria. Joachim-herttualla on jo
opettaja tietopuolista kasvatusta varten. Komendantti majuri Kessel
pitää huolen hänen sotilaallisesta ohjauksestaan. Teidän osallenne
tulee ranskankielen ja yleisen historian opetus. Ah, niin on vielä yksi
asia, josta suurherttua minulle nimenomaan mainitsi...

— Siinä sitä nyt ollaan, sanoin minä itselleni, ajatellen Thierryn
epäilyksiä.

— Lausutteko hyvin runoja?

Tämä kysymys, niin viaton ja luonnollinen kuin olikin saattoi minut
hiukan ymmälle.

— Herra nähköön, en osaa sanoa, minun on vaikeata...

— Tämä on erittäin tärkeää ja kuuluu päätehtäviimme. Suurherttua pyysi
minua pitämään sitä erikoisesti silmällä opettajaa valitessani. Syy on
seuraava. Suurherttuatar Aurore on ihastunut ranskalaiseen runouteen.
Voi sattua, että teitä silloin tällöin lainataan hänen käytettäväkseen.
Hänen korkeutensa tahtoo näin valmistaa pienen yllätyksen puolisolleen,
joka alinomaa valittaa niiden voimien niukkuutta, joita Lautenburg
tässä suhteessa voi tarjota. »Hyvä kreivi», sanoi hän minulle, »tiedän,
että olette kirjallisuuteen perehtynyt ja että makunne on hienostunut,
panen toivoni teihin.» Suokaa siis anteeksi, herraseni, jos minun tässä
asiassa täytyy vaatia teiltä todellista näytettä.

— Kas tuolla, lisäsi hän osoittaen märällä kädellään lasikaappia.
Siellä on hyvien runoilijoiden teoksia. Valitkaa ja lukekaa kohdasta,
joka ensiksi eteenne aukenee.

Totta puhuen tuossa lasikaapissa oli vain sangen kuluneita ja
vanhentuneita kirjoja. Minun oli pakko tyytyä erääseen Casimir
Delavigne'in [5] teokseen. Niin hyvin kuin voin lausuin tuon
ihmeteltävän _Les limbes_-runon [6]

    »Ils volent, mais on n'entend pas
    Battre leurs ailes.» [7]

    [He lentävät, mutta heidän siipeinsä
    havinaa ei kuulla.]

— Mainiota, täydellistä! puhkesi hra de Marçais tuntijana puhumaan.
Eikö totta, rouva Mazerat?

Käsienhoitajatar kakisteli tukahtuneesti osoittaakseen sitä suunnatonta
ihastumista, johon tämä runo oli hänet saattanut. Olen nähnyt elämäni
aikana naurettavia kohtauksia; naurettavampaa en koskaan.

— Kaikki luonnistuu siis mitä parhaiten, sanoi kreivi nousten. Minun
ei tarvitse sanoa teille, että teitä tuossa hovissa kohdellaan
kaikella toivottavalla arvonannolla. Suurherttua on erinomainen mies.
Suurherttuatar — hän kohotti silmänsä — venakko, herraseni, kauneuden
puolesta sillä on kaikki sanottu. Prinssi Joachim on hyvin taipuisa,
ehkä hieman hidasajatuksinen. Mutta saksalaisilta ei voi vaatia
ranskalaisten vilkkautta. Sanalla sanoen hovissa on vain pelkkiä hyviä
miehiä ja ihastuttavia naisia. Ratsastatteko?

Tein kieltävän merkin.

— Opitte. Harjoittelette Kesselin kanssa. Verraton ratsastaja... Ja te
tulette syömään aamiaista lähetystöön. Minulla on siellä hovissa pieni
Poiret'n kirjoittama hauska juttu. Kerrotte minulle uutisia hänestä.
Saatte opuksen lukeaksenne kun palaan takaisin hoviin, kymmenen päivän
kuluttua, sillä te lähdette ennen minua. Teitä odotetaan tulevaksi
mahdollisimman pian. Jos lähdette ylihuomenna klo 10 illalla, olette
Lautenburgissa sunnuntaiaamuna klo 9:n tienoissa.

— Sovittu, sanoin minä.

— Sovittu. Palauttakaa minut kunnioittavasti suurherttuan muistoon
ja laskekaa ihailunosoitukseni hänen korkeutensa suurherttuattaren
jalkojen juureen. Ah, hyvä jumala, mikä pölkkypää minä olen!

Hän nousi ja otti salkustaan sinetöidyn kirjeen.

— Pääintendentti, hra von Soldau, antoi tehtäväkseni jättää tämän
teille, sanoi hän vaatimattomasti. Matkakulut. Toivotan onnea.
Näkemiin. Anteeksi, rouva Mazeret, nyt olen kokonaan teidän.

       *       *       *       *       *

En ollut koskaan Pariisissa tuhlannut rahaa ajoneuvoihin muulloin kuin
lomalle lähtiessäni tai kaupunkiin palatessani, jolloin matka-arkkuni
pakoitti minut siihen. Nyt kuitenkin, heti kun olin päässyt kadulle,
nousin hevoseen ajaakseni kotiin, niin kiire oli minulla päästä
näkemään, mitä oli tässä kirjeessä, jota en uskaltanut kadulla avata.

Tosiaan minä aloin jo tuntea siunausta, jota tuottaa maan mahtavien
tuttavuus. »Herra Professoria pyydetään täten, seisoi paperissa, jonka
otsakkeessa oli herttuallisen rahaston leima, suosiollisesti ottamaan
vastaan ensimmäinen kolmannes palkkiostaan ynnä lisäksi tuhat markkaa
korvaukseksi matkakuluista.» Tähän miellyttävään kehotukseen oli
liitetty kolmetuhatta viisisataa markkaa.

Minulla oli enemmän kuin neljä tuhatta frangia, minulla, joka eilen
harhailin Pariisissa tietämättä miten tulla toimeen kahdeksan päivän
ajan!

Thierryn luo tehtävä käynti painoi minua. Päätin suoriutua siitä heti
kohta ja sanoa hänelle että matkustaisin seuraavana aamuna.

Tapasi hänet hänen työhuoneessaan.

— Säteilevistä kasvoistanne päättäen, sanoi hän minulle, näen että
kaikki on käynyt toiveittenne mukaan. Sitä parempi, tein ehkä väärin
peloitellessani teitä. Milloin lähdette?

— Huomenna, sanoin.

— Siispä tämä on jäähyväiskäyntinne, rakas lapsi. Mitä sanoisin
teille? Olen varma, että suoriudutte loistavasti kasvatusopillisista
tehtävistänne. Pitäkää mielessänne suuri ohje, jonka isä Pascal
on lausunut: Koettakaa aina saada oppilaanne pysymään tehtävänsä
yläpuolella. Tätä ohjetta on lyseon opettajan mahdoton noudattaa, koska
hänen täytyy sovittaa vaatimuksensa luokan keskitason mukaan. Mutta kun
saa onnen opettaa yhtä ainoaa oppilasta, on se sekä mahdollista että
velvollisuus.

Tämä erinomainen mies antoi minulle sitten muutamia neuvoja niiden
kirjojen valinnasta, joita olin tarvitseva luentojeni valmistamisessa.
Hän jätti käytettäväkseni Saksan kirjallisuuden historiansa, josta olin
niin usein aikaisemmin saanut arvokasta apua.

— Älkää kiittäkö minua, sanoi hän, kun sopersin joitakin sanoja
kiitokseksi. Minä ehkä tulenkin olemaan kiitollisuuden velassa
teille. Olen maininnut, että teillä on Lautenburgissa mainio
kirjasto. Sen hoitaja, professori Cyrus Beck — olen tullut hänet
tuntemaan erinäisissä kongresseissa — valvoo sitä tarkoin. Mutta hän
on tiedemies. Olen varma että saatte vapaasti lainata teoksia ja
käsikirjoituksia, jotka eivät välittömästi koske hänen tekeilläolevaa
suurta työtänsä metallien muutosteorioiden historiasta. Te ehkä
tiedätte, että minä itse kirjoitan parhaillaan teosta, joka käsittelee
Hannoverin hovissa XVII:n vuosisadan loppupuolella vallinneita tapoja.
Olen Kansalliskirjastossa nähnyt Lautenburgin herttuan kirjaston
luettelosta, että siellä on aivan ratkaisevan tärkeitä asiakirjoja.
Kiiruhdin tänä aamuna, heti kun olitte luotani lähtenyt, ottamaan
muistiin numerot pääteoksista, joita minä pyytäisin teidän silmäilemään
minun hyväkseni. Olen muutoin varma, että tämä työ tulee teitä
huvittamaan. Tässä on luetteloni. Merkitsen erikoisesti tämän teoksen:
_Stattmutter der Koeniglichen Haeuser Hannover und Preussen_,[8]
kirjoittanut suurhettuatar von Ahlde, julkaistu Leipzigissä vuonna
1852. Täällä Pariisissa meillä on siitä vain epätäydellinen painos;
suosittelen teille myös Cramerin ja Palmbladin kirjoja, samoin herttua
Ulrich von Wolfenbüttelin _Roomalaista Octaviaa_ (die Roemische
Octavia).

— Valitettavasti, jatkoi hän, sillä aikaa kuin minä varovaisesti
puristin paperin käteeni, minä en voinut kirjoittaa muistiin muuta kuin
painetut kirjat. Lautenburgin käsikirjoituksia ei ole luetteloitu.
Niitä selaillessanne, rakas lapseni, voitte tehdä minulle suurimmat
palvelukset. Ei ole epäilemistä, ettette voisi löytää sieltä
arvaamattoman tärkeitä asiakirjoja 17:nnen vuosisadan saksalaisen
yhteisön elämästä, joka oli näöltään hienostunutta, mutta pohjaltaan
väkivaltaista ja julmempaa kuin koskaan on voitu kuvitella.

Hän piti minun molempia käsiäni omissaan; hänen liikutuksestansa
ymmärsin, että hänellä oli vielä jotakin minulle sanottavaa.

— En halua mistään hinnasta palata enää aamulliseen keskusteluumme,
mutisi hän vihdoin. Mutta, lapseni, tiedättehän millä harrastuksella
seuraan pyrintöjänne. Jättäessäni teidät tunnen sen vasta oikein
selvästi. Ja niin minä nyt kaikesta sydämestäni neuvon teitä: älkää
milloinkaan noudattako halujanne, älkääkä kehoituksiakaan, jotka
voisivat viedä teidät kasvattajan-toimenne ulkopuolelle. Lautenburgissa
on hyvin rikas aineisto niille, joiden tehtävänä on, kuten meidän,
historian kirjoittaminen. Kirjoittakaamme ja varokaamme eksymästä
osastamme.

Tarkoitin täyttä totta, kun lupasin hänelle muistavani aina hänen
viimeiset neuvonsa.

— Kuulkaa vielä. Lukuunottamatta prinssi Joachimia, suurherttuaa ja
suurherttuatarta ei herra de Marçais tiedä muista lautenburgilaisista
yhtään mitään. Siellä oli kuitenkin kerran eräs paroni von Boose.
Jos hän on vielä siellä, niin koettakaa kaikin mokomin pysyä hänestä
kaukana. Epäilkää häntä, kavahtakaa häntä.

Tahdoin tietää syyn tähän vihoviimeiseen suositteluun. Mutta
professorista oli taas tullut omantunnontarkka historioitsija,
arvosteluistaan arka tiedemies.

— Ei, ei, sanoi hän. Ne ovat liian henkilökohtaisia vaikutelmia. Olkoon
miten tahansa, jos tuo mies ei ole enää Lautenburgissa, niin älkää
kyselkö hänestä mitään. Odottakaa kunnes hänestä puhutaan, kunnes
häneen viittaillaan... Niin, ystäväni, nyt meidän on sitten erottava.

Me syleilimme toisiamme. En ole häntä senjälkeen nähnyt.

       *       *       *       *       *

Masentunut mielentila, johon tämä vierailu oli minut saattanut, hävisi
pian pankkiirin luona, jossa vaihdoin Ranskan rahaksi puolet Saksan
pankin seteleistä. Muu osa iltaa kului räätälissä, suutarissa ja
liinavaatekaupassa.

Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tuota ihmeellistä ja katkeraa
iloa, jota huoleton ja laskematon rahan tuhlaaminen tuottaa. Varreltani
keskikokoisena minun ei ollut vaikeata löytää Old Englannista minulle
sopiva kokopuku, päällysnuttu ja jalkineet. Entiset viheliäiset
vaatteeni pantiin pakettiin ja lähetettiin Cujas-kadulle.

Silloin, luottaen itseeni, uskalsin lähteä oikein suuren maailman
räätälin pakeille. Mahdikkuudella, jonka selkänojana oli paksu
lompakkoni, tilasin puvun, lievetakin ja toisen lyhyen takin. Maksoin
etukäteen pyydetyt 800 frangia, saatuani lupauksen, että koko
tilaukseni tuotaisiin minulle seuraavan päivän iltana.

Kello seitsemän illalla. Capusiini-bulevaardi näytteli lokakuun
ihmeitään. Mikä ilo kävellä pitkin sitä hyvin puettuna, rahaa
kukkarossa, kaiken valtijaana, ymmärrättehän. Olympian siniset
valokellot kilahtelivat huumaavasti. Ajoneuvot jyrisivät, autot
toitottivat. Sumun läpi epäselvästi häämöittäen Madeleine-kirkko
kohotti korkeuteen valtavaa varjorykelmäänsä.

Eteenpäin, eteenpäin. Huomisen perästä on jätettävä kaikki tämä.
Nauttikaamme lyhytaikaisesta kuninkuudestamme.

Outo vaikutelma. Minulla oli rahaa. Mutta en voinut pakottaa sitä
hankkimaan minulle seuraa tällä hetkellä. Minulla oli rahaa, mutta
ellei minulla ollut yhtäkään ystävää sitä kanssani jakamaan, oli kuin
ei minulla rahaa olisi ollutkaan.

Valoisa ajatus juolahti silloin mieleeni äkillisen muiston kera. Menin
sisälle Weberiin. Siellähän juuri tähän aikaan tapasivat toisensa
Ribeyre ja hänen eiliset ystävänsä. Piinnyin ajattelemaan Clotildea.
Hänellä oli eilen hartioillaan suuri mustasilkkinen vaippa, josta hänen
ruusuinen, kumman sileähiuksinen päänsä sukelsi esiin. Mikä ilo saada
näyttäytyä hänelle uudessa asussani!

Ribeyre oli jo siellä.

— No, ystäväiseni, kaikki on hyvin. Tulen juuri Marçais'n luota, joka
on ihastuksissaan. Sinulla näyttää olevan lumoava ääni! Hitto vieköön,
etpä ole hukannut aikaa, sanoi hän huomaten ulkoasuni muutoksen.
Luulin havainneeni pilkallisen hämmästyksen vivahteen Ribeyressä.
Ajattelin Baudelaireä, jonka Gautier kertoi hankaavan lasipaperilla
uusia pukujaan ottaakseen niistä pois tuon uutuuden kiillon, joka on
niin rakas ministereille ja poroporvareille. Varmuuteni horjahti,
nautintoni oli mennä menojaan yhdellä iskulla. Pyh! ajattelin sitten.
Onhan kysymys vain valmiina ostetuista vaatteista. Enhän mitenkään
voinut tulla tänne läntistyneissä kengissä ja takissani, joka on jo
kahden vuoden vanha. Saavatpa nähdä parin päivän päästä. Ja tietoisuus
siitä että olin käynyt mitä kallishintaisimman räätälin luona palautti
minulle, jälleen varmuuteni.

Clotilde saapui samassa. Hänellä oli yllään valkoisen ketun nahasta
tehdyt turkikset, jotka tänä iltana näyttivät minusta ylellisyyden
ja aistikkuuden huippusaavutukselta. Sitten kun olin ostanut hänelle
kaikki kukat, joita eräs myyjätär oli hänelle tarjonnut, hän tuli
huomaavaiseksi minua kohtaan ja antoi minun pian ymmärtää, että olin
nyt paljon enemmän hänen mieleensä.

— Clotilde, sanoi Ribeyre, jos minua rakastat, niin petät tänä iltana
ystäväni Vignerten kanssa Survillen. Vignertellä on rahaa ja hän
matkustaa ylihuomenna, kaksi seikkaa, joita naiset tavallisesti osaavat
pitää arvossa.

Neljännestä aikaisemmin tämä pilapuhe olisi tuntunut minusta kerrassaan
sopimattomalta. Mutta voimakas valkoviini teki tehtävänsä; Clotilde
nauroi huvitettuna eikä vastannut kieltävästi.

Surville saapui mukanaan eräs toverinsa nimeltä Mouton-Massé. He
palvelivat molemmat sisäasiainministeriössä, toinen lähettiläänä,
toinen apulaispäällikkönä.

— Me emme jää istumaan koko iäksemme tähän pesään, sanoi suuri
Surville. Kaksi kertaa peräkkäin, se on liikaa. Erittäin hauskaa,
herra, te tulette syömään kanssamme.

— Ystäväni Vignerte pyytää teitä minun kauttani hyväntahtoisesti
illallisille, sanoi Ribeyre. Hän lähtee ylihuomenna Lautenburgin hoviin
ja haluaa antaa meidän maistaa matkaeväitään.

Pieni Mouton-Massé ilmaisi hyväksyvänsä mieluisasti pyyntöni.

— Minne mennään?

Herrat väittelivät runsaat kymmenen minuuttia pyöritellen kielellään
nimiä, jotka olivat minulle täydellistä hepreaa: Viel, les
Sergents, Tour ja joukon jatkoksi kummallisia eläinten nimiä: Käki,
Tarhasimpukka, Punainen aasi.

Minä en enää kuunnellut. Kolmas viiniannos valoi sisääni äärettömän
onnellisuuden tunteen. Kahvilan kuuma ilma huumasi minua. Muistelin
halveksuen eilistä päätöstäni, opintoapurahoja, tutkintoja, neljän
tiedekunnan dekaaneja, vararehtoria virkahuoneessaan Koulukadun
varrella. Nämä aistikkaat naiset, nämä kopeat miehet, jotka liikkuivat
ympärilläni häikäisevässä sähkövalossa, toivat mieleen Sorbonnen kylmän
käytävän ja Henri Martinan freskon: sen, jossa Anatole France, tutkijan
asuun puettuna, konfeteilla siroitellun maiseman keskellä, esittää
kahdelletoista huonostipuetulle nuorelle loppututkinnon suorittaneelle
persoonallista käsitystään ihmiskohtalosta.

— Elämän todellinen käsite ja aate, tuossahan se on! ajattelin
minä aistillisesti tarkastellessani Clotildea, joka kiinnitti
vihreänkeltaista kukkavihkoa valkeaan turkisviittaansa.

Ribeyre ja hänen ystävänsä olivat vihdoin tulleet yksimielisiksi, me
nousimme autoon, ja se kiidätti meidät Gaillon-torille ravintolan
eteen, jonka nimen olen unohtanut.

Sisällä raskaat verhot peittivät ohikulkijoilta tarkoin salinikkunat.
Surville, joka tunsi paikan, vei meidät pieneen huoneeseen, jonne
katettiin nopeasti pöytä viidelle hengelle.

Olin Clotilden vieressä tai ainakin naisen, jolla oli hänen nimensä. Se
oli minulle pääasia. Mitä näillä kuuluisilla illallisilla tarjottiin,
sen olen tosiaan unohtanut. Varmaankin sellaisia aineita, jotka
pippuroivat suuta, sillä me joimme ylettömästi. »Annatko minulle
täydet valtuudet?» kysyi minulta Ribeyre veikein katsein osoittaen
minulle vuoroon Clotildea, vuoroon Survilleä. Pieni, musta tarjoilija
täytti virkaintoisesti määräykset. En ole aivan varma asiasta, mutta
luulen, että Ribeyre tunsi hänet. Ei enää samppanjaa, oli ystäväni
vihjannut hänelle. En tiedä enää. Olimme alkaneet juomalla osterien
paineeksi pullollisen Pouilly-viiniä. Sitten Mouton-Massé oli tilannut
Saint-Emilion'ia v:lta 1892. Sitten Clotilde vaati oman maakuntansa
viiniä. En laiminlyönyt tätä tilaisuutta osoittaakseni hänelle
huomaavaisuuttani ja lähentelemistäni ja uskalsin käskeä tarjoilijan
tuoda parasta lajia. Senjälkeen Ribeyre sai tilaisuuden tuottaa
pöytään pitkäkaulaisessa ja ahdassuisessa maljakossa Wolxheim-viiniä.
Voin lisätä että suurin menestys oli minulla tilatessani loppujen
lopuksi väkevää les Landes-maakunnan kirkkoviiniä. Ei ainoakaan meidän
seuralaisistamme ollut ennen maistanut tätä peloittavaa kotitekoista
juomaa, joka saa mehunsa meriauringon paahtamista hiekkakerroksista ja
joka jättää pään selväksi, rinnan kevyeksi, mutta iskee säälimättömästi
jalkoihin.

Sorville ja Mouton-Massé sinuttelivat minua. Clotilde nimitti minua
Raouliksi ja vaati minua pyhästi lähettämään postikortteja. Ribeyre,
joka ei ollut vielä aivan humaltunut, vaan keskusteli yhä pikku
neekerin kanssa, iski minulle silmää: »Älä ujostele.»

Olin jumalten kaltainen nopean nousuni tietoisuudessa. Näin jälleen
kurjat rattaat, jotka kaksi päivää aikaisemmin veivät minut Lande'in
kaukaista asemaa kohden. Yksi ainoa lyhty tässä yössä, ja tuulta,
tuulta. Meren kohinaa. Ja sisässäni vieläkin mustempi yö.

Sula kulta, Sauterne-viini, kimalteli laseissa. Sähkölamppujen
kaihtimet heijastuivat niissä kuin pienet punaiset tulppaanit. Näin
Clotilden hampaiden loistavan kristallipikarin läpi, josta hän joi
pienin siemauksin, naurun nykiessä hänen valkoista kaulaansa. Hänen
kätensä, joka oli omassani, välitti minulle tämän lempeän eläimen
hytkähdyksiä ja liikahduksia. Ribeyre riemuitsi. Mouton-Massé söi
kirsikkaohukaisia. Sorville joi.

Sattui pieni kiista likööriä juotaessa, jota Sorville tahtoi
välttämättömästi! tarjottavaksi bordeaux-laseissa Mouton-Massé huomautti
turhaan hänelle, että pikarit riittivät varsin hyvin, koska pullot
jäivät pöydälle. Hän vastusteli ja sai lopulta haluamansa lasin.

Ravintolan isännät olivat jo poistuneet. Sikarien savu himmensi sähkön.
Kukat kuihtuivat pöydällä. Surville kuorsasi. Mouton-Massé oli vetänyt
esiin muistikirjan ja tutkisteli jotakin yhteenlaskua, josta hän
sadatellen koetti ottaa selvää, ja Ribeyre, joka ei ollut luopunut
päähänpistostaan, piti oikeata kättänsä minun kainalossani ja vasenta
Clotilden kainalossa, työntäen meitä toisiamme kohden ja kuiskaillen
jotakin nuorelle naiselle, joka nauroi huulet kosteina ja selkä pienten
puistatusten värisyttämänä.

       *       *       *       *       *

Perjantai-iltana 24 p. lokakuuta 1912 oli kaikki valmiina lähtöäni
varten. Tavarani oli pantu suureen uuteen matka-arkkuun; toinen
pienempi laatikko sisälsi kirjani. En ollut tahtonut jättää ainoatakaan
niistä vanhoista, vaatimattomista esineistäni, jotka olivat
vuokrahuoneessani ja jotka edustivat kolmea työteliästä ja surullista
vuotta. Kaikki, pakattuna siististi vanhaan matka-arkkuun, joka oli
ennen ollut äitini oma, myöskin kahtena harjoitusvuotena käytetty
reserviupseerin-univormuni, kaikki, sanon minä, olin antanut viedä
Orsayn asemalle lähetettäväksi tuolle vanhalle papille, joka oli pitänyt
minua luonansa loma-aikoinani.

Kello viisi lopetin kirjeeni, jossa hänelle ilmoitin uudesta
paikastani. Laskuni olivat maksetut. Minulla oli vielä hiukan yli
kaksituhatta kolmesataa frangia, niihin luettuina kymmenen kultarahaa,
jotka onnekseni olin tallettanut Ribeyren haltuun. Päätin lähettää
kohtuullisen summan vanhalle papilleni hänen hiekkasärkillä luhistuvan
viheliäisen kirkkonsa korjaamiseksi.

Pantuani kirjeen Tournon-kadun postilaatikkoon palasin Luxemburgin
kautta ja sivuutin Medicien kalpean suihkukaivon, jonka äärellä olin
niin monta kertaa odottanut kuviteltuja kutsuja. Vartijat olivat
menneet vahtikojuihinsa, olivat näkymättömissä. Suuri kuninkaallinen
puutarha ei ollut milloinkaan ollut autiompi kuin tänä talveen
kallistuvan syksyn iltana.

Lehdettömien puiden keskellä, tummenevan taivaan alla kuningattarien
viluinen kuvapatsassarja ikäänkuin suurentui marmorijalustoillaan ja
näytti oudon valkealta lähestyvässä yössä.

Senaatin kello löi puoli kuusi. Pariisin sydämessä se oli kuoleman ja
yksinäisyyden hetki.

Iso kahdeksankulmainen suihkulähteenallas levitteli vaiennein vesin
peiliänsä, joka oli — mistähän syystä — kirkkaampi kuin taivas. Eräs
mies, minua lukuunottamatta ainoa tässä kuuluisassa puistossa, oli
pysähtynyt altaan reunalle tehden kummallisia kylväjän liikkeitä.
Hän heitti leipää linnuille. Siellä oli kolmisen tusinaa varpusia ja
harmaita sepelkyyhkysiä, jotka lennähtelivät tavattoman äkkipikaisin
liikkein.

Hän oli vanhus, puettu vihertävään palttooseen, jonka nahkakaulus oli
lopen kulunut. Jalkojen juuressa oli säkki.

Minun lähestyessäni linnut pakenivat.

Vanhus katsahti minuun moittivan näköisenä, viskasi säkin olkapäälleen
ja meni tiehensä.

Kun itse poistuin puutarhasta, oli jo täysi yö.

Neljä tuntia myöhemmin nousin itäisellä asemalla Pariisista Berliiniin
menevään pikajunaan.




II.


Teräksensinisellä taivaalla äsken tuikkinut viluinen tähti oli
kadonnut.

Vignerte hätkähti: »Mitä kello on.»

—Kymmentä vaille kaksitoista, vastasin minä valaistuani sähkölampulla
kelloani.

Herätin molemmat lähetit.

— Henrique, mene kolmanteen sektoriin. Sano adjutantille että hän
pitää huolta toisen joukkueen vaihtamisesta. Hänen on tultava
tekemään raportti tänne luutnantti Vignertelle. Sinä, Damestoy,
menet toiseen sektoriin, sanot päällikölle, että hän tekisi samoin
ensimmäiselle joukkueelle. Ja ettei hän unohda, kello kaksi, patrullia.
Yhdennentoista komppanian on varustettava se, korpraali Toulet'n. Onko
selvä? Eteenpäin, uneliaisuus pois!

Molemmat sotamiehet kömpivät ulos. Kahden sekunnin ajaksi peittyi
sininen taivas näkyvistämme.

Mikä oudon hiljainen yö. Töin tuskin kuuli sieltä täältä jonkun
eksyneen kiväärinlaukauksen, kanuunanlaukauksia ei ainoatakaan.

       *       *       *       *       *

Vignerte jatkoi kertomustaan.

Oletteko lukenut _Paroni von Heidenstamin_? Meyer Förster on siinä
varastanut hiukan Tolstoilta — (koko se luku, jossa kuvataan
kilpailua keisarin maljasta, on otettu Anna Kareninasta) — ja paljon,
valitettavasti! meidän Octave Feuillet'ltämme. Siitä huolimatta lukekaa
kuitenkin sivut, jotka kuvaavat Hannoveria, saksalaisen linnaväen
elämää, lumen peittämää kuninkaallista puistoa. Niissä on vaikutelmia,
aivan samanlaisia kuin mitä minä sain saapuessani Lautenburgiin
sunnuntaina 26 p:nä lokakuuta 1913 kello kymmenen aamulla.

Kello kahdeksasta alkaen olin nähnyt valpurimaisen Harz-vuoriston
huippujen vähitellen katoavan ja häipyvän etelässä vaskenkarvaisiin
pilviin. Sitten seurasi hedelmällisiä tasankoja vailla kauneutta,
vailla erikoisuutta. Sitten, kun juna oli sivuuttanut Allerin, maisema
kävi vaihtelevaksi. Tuli näkyviin basalttiuomassaan soliseva mutkikas
Melna joki, joka laskee Alleriin noin kuusikymmentä kilometriä ennen
Lautenburgia. Päämäärä lähestyi.

Taivas oli surullisen harmaa. Kaupunki, kukkulan rinteellä,
jonka ympäri Melna kiertää, muistutti jossain määrin Pau'ta tai
pikemminkin, punatiilisten talojensa vuoksi, Saint-Gaudens'ia. Kaukana
taivaanrannalla, metsikön keskellä, näin korkean tornin. Arvasin että
se oli linna.

Kuten hevonen, joka vainuaa tallin, juna lisäsi vauhtiaan. Sivuutimme
puroja, jotka virtasivat raitojen siimeksessä. Kun näki veden kuohuvan
kivien kohdalla ja vesikasvien heiluvan, aavisti suloisen solinan, jota
ei kuullut. Kaiken kaikkiaan kerrassaan kirkas ja tyyni maisema, hiukan
Île-de-France'ia muistuttava. Hyvä Jumala, saattoihan täällä hyvinkin
elää onnellisena.

Lautenburgin asema kuitenkin oli suoraan sanoen epämiellyttävä. Kuin
Metzin kuuluisa asema, vain pienempi ja omituisempi. Minulla ei muutoin
ollut aikaa yksityiskohtaisemmin tarkastella sitä.

— Herra professori Vignerte? kysyi minulta matelevaisesti mutisten
kypäripäinen virkamies, jolle olin antanut pilettini.

Marçais oli sähköttänyt tulostani.

Kypäripäinen mies antoi merkin. Kaksi kookasta kultaan ja mustaan
puettua lakeijalurjusta kiiruhti luokseni.

Sillä aikaa kun toinen otti matkatavarakuittini, auttoi toinen
minua nousemaan suunnattoman suuriin vaunuihin, jotka heti läksivät
liikkeelle.

Kymmenessä minuutissa olimme ajaneet läpi Lautenburgin ja jytyytimme
koko komeudessamme linnan suureen pihaan. Yksi ainoa vartija aivan
sattumalta tuli tiellemme.

— Jos herra professori suvaitsisi vaivautua nousemaan vaunuista, lausui
lakeija avaten vaunujen oven, sillä aikaa kun ajuri puhalsi torveensa.

Paksu, punakka hovimestari ilmestyi ulkoportaille. Hän kumarsi useita
kertoja.

— Herra professorilla on kait ollut hauska matka? Pyydän herra
professoria seuraamaan minua. Tulen näyttämään professorille hänen
huoneistonsa.

Vaikka olisin suorittanut kymmenen agregatio-tutkintoa, ei minua
Ranskassa olisi puhuteltu tällä professorin-tittelillä kymmenessä
vuodessakaan niin monta kertaa kuin Lautenburgissa tänä ainoana tuloni
aamuhetkenä.

Tavarani olivat huoneessani. Näin eräänlaisella mielihyvällä, että
mitä maukkaimman näköinen kevyt aamiainen oli katettu pyöreälle
sohvapöydälle.

— Jos herra professori pienintäkään kaipaa, ei tarvitse muuta kuin
soittaa. Ludwig, herra professorin kamaripalvelija, on viereisessä
huoneessa valmiina palvelukseen.

Poistumista hankkiessaan paksu ukkeli kumarsi vieläkin syvempään,
ojentaen minulle punaisella lakalla runsaasti sinetöidyn kirjeen.

— Ehkä herra professori suvaitsee hyväntahtoisesti tutustua tähän
kirjeeseen, jonka on lähettänyt herra komendantti von Kessel.

Herra komendantti von Kessel, hänen korkeutensa kruununperillisen
herttuan ohjaaja, esitti minulle anteeksipyyntönsä sen johdosta, ettei
voinut ottaa minua vastaan heti saavuttuani. Mutta koko Lautenburgin
hovi oli metsästysretkellä ja hänenkin oli täytynyt seurata
oppilastaan. Hän kehoitti minua sentähden käyttämään päiväni palatsin
tutkimiseen. Hänellä olisi kunnia odottaa minua seuraavana päivänä,
maanantaina, neljännestä vaille kymmenen, esittääkseen minut kello
kymmenen suurherttua Fredrik-Augustille.

Haluten heti paikalla ryhtyä käyttämään etuoikeuksiani soitin. — Ludwig
tuli sisälle.

Ah, sinä, ajattelin minä, jo pelkkä sinun näkemisesi saisi professori
Thierryn rauhoittumaan.

Tällä noin kolmikymmenvuotisella palvelijalla oli ilmeettömimmät kasvot
mitä milloinkaan olen nähnyt ennen Saksaan tuloani. Sittemmin olen
tottunut näkemään näitä reiluja, vaaleita pullosilmäisiä päitä. Meidän
vangeistammehan on yhdeksällä kymmenestä sellainen pää.

En voinut saada kirvoitetuksi Ludwigilta muuta kuin yhden tiedon,
sen, että tulisin aterioimaan maakerroksessa (minun huoneistoni
oli ensimmäisessä kerroksessa), ruokasalissa, joka oli varattu
perintöherttuan siviili- ja sotilasvirkailijoille, s.o. minulle,
komendantti von Kesselille ja Kielin yliopiston professorille Cyrus
Beckille, ollen jokaisella meistä sitäpaitsi tilaisuus saada ateria
katetuksi huoneeseensa.

Vignerte, joka kertomuksensa alusta alkaen oli puhunut samalla
tasaisella äänellä, muistaen vaikeudetta pienimmätkin yksityiskohdat
kertomuksessaan ja eläen nähtävästi päivät ja yöt vain kokemiaan
tapauksia mielessään hautoen, hän pysähtyi tässä.

— Tunnen, rakas ystävä, että muistelmani eivät ikävystytä teitä.
Mutta tässä minä alan tuntea kertojantehtäväni vaikeuden. Tähän asti
kävi kaikki hyvin aikajärjestyksen mukaan. Nyt luulen, että minun,
vaikka kertomukseni siitä hämärtyisikin ja pikku piirteitten pilvi
peittäisi teiltä johtavat ajatukset, täytyy hetkellisesti luopua
sitä noudattamasta. Sallikaa siis, että esitän teille Lautenburgin
ja sen asukkaat kunkin erikseen, analyyttisesti. Sitten kun kaikki
tämä on saanut sijansa, palaamme tapahtumiin. Ne pitävät huolta
yhtenäisyydestä, synteesistä.



§ I. — Palatsi.


Se ei ole palatsi, vaan pikemmin monta palatsia, koska
Lautenburg-Detmoldin suurherttuoiden asuinpaikka on yhtymä eräästä
renessanssin aikaisesta linnasta, joka on rakennettu goottilaisen
tornin kylkeen, ja Ludvig XIV:n aikaisesta, Versailles'ia julkeasti
jäljittelevästä palatsista. Erikseen kumpikin näistä rakennuksista
on melko tyylikäs. Mutta niiden yhteensulattaminen on tuottanut
ääretöntä vaivaa nykyisen prinssin isoisän, suurherttua Ulrichin
arkkitehdille, joka sai toimekseen näiden toisiinsa sopeutumattomien
rakennusten yhdistämisen. Hän on suoriutunut siitä pystyttämällä yhden
kylkirakennuksen vasemmalle, sivutornin oikealle ja kohottaen keskelle
jonkinlaisen hallin, jossa on jotakin sekä Orsayn asemasta että
Versailles'n kappelista. Myönnän että probleemi oli mutkikas, mutta
miksi pitääkin juuri Saksassa aina ilmetä tällaisia tapauksia, jotka
käyvät yli arkkitehtien voimien?

Sellaisenaan tätä ihmerakennusta käytetään neuvostoja juhlasalina.
Minun on sanottava, että se, ollen yhteydessä palatsin gallerian ja
linnan kunniasalin kanssa, hyvin täyttää tämän tehtävänsä.

Palatsi liittyy linnaan keskikohdaltaan, joten rakennusryhmän
pohjapiirros on T:n muotoinen. Koko rakennusyhtymä sijaitsee mäellä,
josta on näköala kaupungin yli ja joka on hyvin jyrkkä linnan juurella
mutta loivasti viettävä palatsin takana. Melna-joki, virrattuaan
Lautenburgin halki, kiertää linnan noin sata metriä syvässä rotkossa,
sitten se etääntyy ja muodostaa aidan ranskalaistyyliselle puutarhalle,
joka leviää palatsin takana.

Kaupungin puolelta johtaa herttuan palatsiin suunnattoman suuri
puistokuja yhä vielä Versailles'n mallia. Se on myös paraatikenttä ja
siellä pidetään sotaväen tarkastukset. Kullattu ristikkoaita alkaa
palatsin vasemmasta kyljestä ja päättyy, sisälleen kolmikulmaisen pihan
jättäen, linnan oikeaan kylkeen, jonka päätoimi jää ulkopuolelle.

Juuri tässä tornissa, joka on ainoa jäännös Lautenburgin vanhojen
linnakreivien goottilaisesta asumuksesta, liehuu mustavalkoinen
juhlalippu, jonka keskellä on kultainen leopardi ja Lautenburgin
tunnuslause: _Summum decus, flectere_.[9] Tämä torni on
luonnollisesti pilattu, kuten muukin osa linnasta, ylenpalttisilla
koristeaiheilla Augsburgin tapaan. Kun linnantornin yläreunassa
on rautapeltipäällysteiset aukot, on ihmeteltävillä käsipuilla
varustettujen ulkoportaiden yläpuolella korinttilainen päälliskoriste.

Melna-joelle päin oleva puoli on vähemmän turmeltu. Rotko on sitä
suojellut, ajattelen minä, ja taiteilijat piirustusvehkeineen ovat
epäilemättä katsoneet kaksikin kertaa, ennenkuin ovat lähteneet
pistämään sinne kaunistuksiaan. Köynnös on korvannut ne ja samaa ovat
tehneet joen rannalta työntyvät suuret pyökit, jotka huojuttelevat
tummia lehvistöjään suurten, soikeitten ikkunoiden alla.

Minun ei tarvitse kuvata teille palatsia. Se on kutistunut Versailles,
Versailles, jossa on 15 julkisivun ikkunaa 89:n asemesta, mutta
kuitenkin erittäin hyvin jäljitelty Versailles, sanalla sanoen
majesteetin yhä vielä majesteetillinen jäljennös.

Ranskalainen puisto hannoverilaisen taivaan alla vaikuttaa kaikesta
huolimatta. Paikan omistajat ovat siihen ilmeisesti keskittäneet mitä
suurinta huolta. Saksalainen järjestys on tehnyt ihmeitä. Kaikki on
suoraviivaista ja sileätä. Moitteeton nurmimatto vie Persephonen
suihkukaivolle. Se on erittäin hyvä teos, Ernout'n tekemä, joka itse
oli Coysevox'in hyvä oppilas. Tämän puiston ylhäisen asun ymmärtää jo,
kun tietää, että puutarhan suunnitelman teki La Quintinie, joka sitä
suorittamaan lähetti parhaimman työmiehensä.

Ranskan kuninkaalta eläkkeen saanut suurherttua Yrjö-Wilhelm oli suuri
Ludwig XIV:n ihailija, ja hänen pojanpoikansa Fredrik on valistuneen
itsevaltiuden kauneimpia edustajia. Hän otti vastaan Voltairen tämän
läpikulkumatkalla ja tutustui Rousseauhon Grimm'in luona. Hän se antoi
laittaa ne englantilaiset puutarhat, jotka ympäröivät hänen isoisänsä
teettämää ranskalaista puistoa ja laskeutuvat maalauksellisina
pengerminä Melnaa kohden. Kirkkaan ja kuohuilevan joen yli vie
puusilta, jolla on sama nimi kuin Meilleraien sillalla ja joka on niin
leveä, että sitä myöten pääsevät hyvin ajamaan ylitse ratsastusseurueet
metsästämään linnan uhkeaan metsään, Heerenwald'iin, jonka kumpuja ja
lehtoja näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa.



§ 2. — Huoneistoni.


Kaksi suurta paneloitua huonetta ensimmäisessä kerroksessa linnan
pohjoisosassa, siis siinä, joka on päinvastaisella puolella kuin piha.

Toinen näistä huoneista, se, jossa teen työtä, on terassille päin.
Avonaisesta ikkunasta näen puiden tumman meren kelmeän taivaan alla.
Kaikkialla vallitsee tavaton rauhallisuus.

Toisessa, iloisemmassa, on kaksi ikkunaa rotkoon päin, jossa Melna
kohisee. Kauempaa näkyy Kuninkaantori, 182:sen jalkaväkirykmentin
kasarmi, ja räikeästi maalattu tuomiokirkko. Valkoinen pilvenhattara
liikkuu kahta rinnakkaista mustaa viivaa pitkin: Hannoverin juna, joka
toi minut tänne.

Siunaan määräystä, jonka nojalla minut on sijoitettu tähän rakennuksen
osaan. Jättiläismäinen uuni omituisine rautakoristeineen, kaikki
tämä polveutuu ajoilta, jolloin saksalainen maku ei ollut vielä
parantumattomasti pilalla.

Olen aivan linnan päässä, juuri asesalin yläpuolella. Tämä erinomaisen
mielenkiintoinen sali on nykyjään melkein hylätty ja autio. Sieltä on
otettu pois suurten, nimeltään mainittujen linnakreivien varukset,
niin Götz von Vertheidigen-Lautenburgin, hänen, joka oli Albert Karhun
oikea käsi, niin Miltiades Bussmannin, joka haavoitti Henrik Leijonaa,
niin Hugon mainitseman Cadwallan, jonka kypärissä näkyy vieläkin jälki
jättimäisen Wilhelm von Barrenin kauhean sotanuijan iskusta.



§ 3. —Heidän Korkeutensa.


Suurherttua Fredrik-Augustin huoneet ovat palatsin ensimmäisessä
kerroksessa. Hänen huoneensa, kuten Ludvig XIV:n oli, sijaitsevat
päärakennuksen keskiosassa. Työhuone on oikealla, puistoon päin.

Tänne Kessel vei minut tuloni jälkeisenä päivänä kello kymmenen aamulla.

Suurherttua teki työtä hyvin yksinkertaisen Ludvig XV:n tyylisen
kirjoituspöydän ääressä.

Hän nousi ja ojensi minulle kätensä.

— Herra Vignerte, minun ei tarvitse sanoa teille, kuinka paljon
hyvää herra de Marçais'n kirje teistä kertoi. Tiedän, että teidät on
Ranskan ulkoasian ministeri valistuneen harkintansa mukaan valinnut.
Tekisin väärin, ellen lausuisi olevani täysin tyytyväinen sellaisiin
suosituksiin. Toivon yksinkertaisesti, että saisitte Lautenburgissa
tuntea hiukan sitä iloa, jota me tunnemme ottaessamme teidät vastaan.

Suurherttua on kookasvartaloinen ja vain vuotta nuorempi vanhempaa
veljeänsä, suurherttua Rudolf-vainajaa. Syntyneenä 1868 hän on
siis nyt 45 vuoden ikäinen. Hänellä on vaalea, hiukan kalju pää,
puhtaaksiajellut kasvot ja siniset silmät, jotka ensin koko painollaan
iskeytyvät teihin ja sitten käyvät harhaileviksi. Juhlatilaisuuksia
lukuunottamatta en ole koskaan nähnyt häntä puettuna toisin kuin
divisionakenraalin tummansiniseen, punakauluksiseen, tähdittömään
arkiunivormuun.

Hänen kätensä ovat kauniit. Hän katselee niitä mielihyvällä.

— Herra von Kessel, jatkaa hän, on ehkä jo teille ilmoittanut, mikä
tehtävänne tulee olemaan. On tarpeetonta sanoa teille, herra Vignerte,
että aion tässä suhteessa suoda teille mahdollisimman suuren vapauden.
Tiedätte että poikani on kirjoitettu Kielin yliopistoon. Haluan että
hän ottaa siellä oppiarvonsa. Teidän on siten pakko noudattaa määrättyä
ohjelmaa. Kuitenkin saatte itse valita opetusmenetelmänne. Teille
kuuluu erikoisesti historian ja kirjallisuuden opetus. En tunne teidän
valtiollisia mielipiteitänne, herrani, lisäsi hän hymyillen. Kuvittelen
ne hiukan vapaamielisiksi. Älkää luulko että teitä pakotetaan
muuttamaan kantaanne. Vapaamielisyys ei ole pelättävää muille kuin
kansanvalloille. Viisas valtion päämies on aina osannut käyttää sitä
hyödykseen.

Hän soitti.

— Ilmoittakaa Joachim-herttualle että odotan häntä työhuoneessani.

Oppilaani oli kookas, vaalea nuorukainen, hiukan uneliaan näköinen.
Ymmärsin ettei minun koskaan tarvitsisi hillitä hänen mielensä
vilkkautta.

— Joachim, sanoi suurherttua ei aivan niin rakastettavalla äänellä kuin
minulle puhuessaan, tässä on herra Vignerte, teidän uusi kirjallisuuden
opettajanne. Toivon että hänen johdollansa edistytte nopeammin
kuin herra Ulricht'in aikana. Kuinka monta ääntä hän sai, Kessel,
viimeisessä taktiikan kuulustelussa?

— Kahdeksan kahdestakymmenestä, teidän korkeutenne, vastasi Kessel.

— Se ei ole kylliksi. Tahdon että seuraavalla kerralla saatte enemmän
ääniä. Voitte mennä.

Nuori mies poistui huonosti salaten iloansa.

— Te näette, herra, sanoi suurherttua palaten meidän luoksemme, että
voitte ehdottomasti luottaa minun arvovaltaani. Arvostelkaa poikaani
tarkasti vieläpä ankarastikin. Tulette aina saamaan minun hyväksymiseni.

Hän teki hyvästelevän liikkeen.

— Ah, niin, sanoi hän minun puoleeni kääntyen. Marçais on kait
teille ilmoittanut, että te ehkä joskus saatte tilaisuuden näytellä
lausujanlahjojanne suurherttuattarelle? Oh, lisäsi hän, tästä
mainitseminen on minun puoleltani ehkä liiallista huolenpitoa. Voi
hyvin käydä niinkin, ettei puolisoni käytä hyväkseen teitä. Hän
on tällä hetkellä taas kokonaan hevosintohimonsa vallassa. Mutta
kaikkihan on edeltäkäsin otettava huomioon, ja voitte olla rauhallinen,
lopetti hän hienosti hymyillen, pidän huolta siitä, ettei vapauttanne
ylenmäärin rajoiteta.

— Olen onnellinen saadessani asettautua täysin suurherttuattaren
käytettäväksi milloin hän vain haluaa.

— Kiitos, sanoi hän ryhtyen työhönsä.

Käytävässä Kessel sanoi minulle:

— Jos suurherttuatar saisi halun nähdä teitä, täytyisi minun voida
ilmoittaa teille siitä heti. Jätän silloin sanan kamaripalvelijallenne.
Käykää usein katsastamassa huoneistoanne, jotta tarvittaessa heti
saisitte sanan.

Tapahtui niin että linnaan tuloni jälkeisestä päivästä Lautenburgin
husaarien juhlaan saakka, jossa näin hänet ensimmäisen kerran, menin
päivittäin viisi tai kuusi kertaa huoneistooni kiusaantuneempana
enemmän kuin mitä tahdoin itselleni tunnustaa siitä, etten
koskaan tavannut minua odottamassa kutsua, jolla suurherttuatar
Aurore-Anna-Eleonora olisi osoittanut minulle hyvänsuopaisuuttaan.



§ 4. — Hovi.


Onko oikein käyttää hovi-sanaa puhuttaessa Lautenburgin herttuoiden
läheisimmästä seurapiiristä? Tämä sana on hiukan liian suurellinen.
Mutta en löydä toista, ja se soveltuu kyllä siihen ankaraan etikettiin,
jota linnassa noudatettiin.

Olen jo puhunut teille komendantti kreivi Albert von Kesselistä,
II:nnen preussiläisen tykistörykmentin päälliköstä Königsbergin
linnaväessä.

Berliinin sota-akatemian käyneenä Kessel on epäilemättä Saksan armeijan
parhaita upseereja. Hän on upseeri koko sydämeltään ja sielultaan.
Mutta yksinomaan vain ammattiinsa kiintyneenä hän ei osoita enempää
kuin on välttämätöntä tuota preussilaisten sietämätöntä kopeutta. Hän
on minulle ollut aina moitteettoman kohtelias, enkä ole milloinkaan
voinut muuta kuin ylistää neuvoja, joita hän on minulle antanut, ja
sitä vaikutusta, joka hänellä on perintöherttuaan.

Paksu eversti von Wendel, Hanaun kyrassierejä, hoitaa samalla kertaa
sekä palatsin kuvernöörin että suurherttuan sotaväen päällikkyyttä.
Tässä viimeksimainitussa ominaisuudessaan hänellä on alaisinaan
kapteeni Müller Württembergin jääkäreitä, ulaaniluutnantit Bernhardt ja
de Choisly, suurherttuan esikuntaupseereja.

Hän on kunnon mies, joka viettää aikansa huutamalla, kun suurherttua
ei ole paikalla, ja vapisemalla kuin haavanlehti, milloin suurherttua
saapuu. Luulen että Kessel tuntee häntä kohtaan syvää halveksumista.
Hän itse kunnioittaa rajattomasti Kesseliä, joka on esikunnan
päällikkö. Koskaan ei hänen päähänsä pälkähtäisi, että hän molempien
virkojensa nojalla, voisi antaa määräyksiä tälle vaiteliaalle
tykistömiehelle.

Korvaukseksi on hänellä vihamiehenä pikku luutnantti von Hagen,
Lautenburgin husaareja, suurherttuattaren käskyläisupseeri. Useita
kertoja on ollut yhteenottoja everstin ja luutnantin välillä. Mutta
tätä viimeistä suojelee suurherttuatar, joka ei voi laskea häntä
luotaan. Suurherttua taas ei mistään hinnasta tahdo juttujen syntymistä
tältä taholta. Wendelin on täytynyt taipua. Jo ensimmäisinä päivinä
tuloni jälkeen tunsin näiden kahden miehen välillä vallitsevan
vihamielisyyden. Menemättä yksityiskohtaisuuksiin linnan kuvernööri
on lausunut pari kolme katkeraa sanaa toimensa vaikeuksista. Tiedän
että jos yllyttäisin häntä... Mutta olen luvannut pysyväni vain omalla
alallani, milloinkaan sekaantumatta muiden asioihin.

Kuitenkin tuo pikku Hagen on minusta hirveän vastenmielinen
monokkeleineen, tuijottamistapoineen ja horjuttamattoman miehen
itsekylläisyyksineen. Suurherttuatar kiinnitti hänet palvelukseensa
kaksi vuotta sitten. Näytti siltä että sillä hetkellä, jolloin
suurherttuatar valitsi hänet Lautenburgin husaarien joukosta, hän oli
taittamaisillaan niskansa jonkin pelijutun takia.

Muut ovat yleensä rakastettavia. He ovat tulleet vieläkin
ystävällisemmiksi kuultuaan että olin reserviupseeri. Sinä päivänä
eversti von Wendel kutsui minut päivällisille. Rouva von Wendel,
hellämielinen nelikymmenvuotias venakko, puhutteli minua koko ajan
herra luutnantiksi. Jälkiruoan aikana, sillä aikaa kuin vääpeli teki
ilmoitustaan, hän kysyi minulta liikutetulla äänellä, olinko lukenut
»Messinan morsiamen».

Lopultakin minusta on parempi viettää päiväni näin kuin istua
Sorbonnessa herra Seignobosin luennoilla.



§ 5. — Kirjasto ja kirjastonhoitaja.


Ensimmäisellä on niin huomattava sija tässä kertomuksessa, etten voi
mitenkään olla kuvailematta sitä hiukan tarkemmin.

Jälkimmäisestä, Kielin yliopiston professorista Cyrus Beckistä, on
kohtuullista lausua lyhyt valittelu, koskapa olen tahtomattani tullut
hänen kuolemansa aiheuttajaksi.

Kirjasto sijaitsee nykyhetkellä linnan autiossa kappelissa. Palatsiin
on rakennettu uusi hiukan jesuiittamaistyylinen kappeli. Ihmeellinen,
pitkulainen sali, joka suorassa kulmassa leikkaa kunnia- ja asesalit,
on jäänyt vapaaksi. Vasemmalla oleva ovi vie asesaliin. Kirjastoon
päästään kunniasalin perällä olevasta ovesta.

Kolme tai neljä kertaa suurempana se muistuttaa Bredessä
sijaitsevan Montesqieun linnan kirjastoa, sillä erotuksella, mikäli
muistan, että Bredessä kattokaaret ovat romaanilaista tyyliä.
Tätä rakennustaiteellista seikkaa lukuunottamatta on kirjasto
sisustukseltaankin aivan samanlainen kuin Montesqieun linnassa
oleva. Keskellä on suunnaton lasikaappi mitä mielenkiintoisimpine
rahakokoelmineen. Siellä on eräs Konradinin kultamitali, joka on
kerrassaan mestariteos.

Viisi tai kuusi pulpettia on muodostettu pyörillä liikkuviksi
pöydiksi, jotka ovat hyvin käytännöllisiä työskentelyä varten. Kirkas
sähkövalaistus tekee tutkimisen ja kirjojen etsiskelyn erittäin
mukavaksi. Sali on tosiaan niin synkkä, että ilman tätä valaistusneuvoa
olisi mahdotonta lukea tai kirjoittaa.

Älkää odottako saavanne pienintäkään selostusta niistä rikkauksista,
jotka ovat tänne kerääntyneet Gutenbergin ajoista alkaen. Uskon ettei
voitaisi kirjoittaa ainoatakaan teosta Saksanmaasta turvautumatta
Lautenburgin kirjastoon. Nimikirjassa, johon tänne työskentelemään
tulleiden pyydetään hyväntahtoisesti merkitsemään nimensä, on mitä
kuuluisimpia nimiä; olen löytänyt sieltä Leibnitzin, Humboldtin,
Ottfried Müllerin, Curtiuksen, Schleiermacherin ja Renanin nimet.

Vieläkin kalliimpia aarteita on sakastissa. Siellä, puulaatikoissa,
joissa ennen säilytettiin kasukoita ja ehtoollismaljoja, ovat nyt
koossa arvaamattoman tärkeät käsikirjoitukset, jotka on kerätty sinne
Lautenburgin herttuoiden julkisista ja yksityisistä arkistoista tai
näihin asioihin innostuneiden herttuoiden toimesta muualta hankittu.
Nykyisen suurherttuan veljen suurherttua Rudolfin ansioksi on
luettava muutamat kaikkein tärkeimmät asiakirjat. Hra Cyrus Beck,
kirjastonhoitaja, joka pitää huolta järjestämisestä, on sulkenut ne
lukon taakse ja vartioitsee niitä tarkoin.

Käsikirjoitusten järjestäjäksi suositteli suurherttua Rudolfille
noin kymmenen vuotta sitten rehtori Etlicher tätä Kielin yliopiston
professoria.

Nykyinen suurherttua on pysyttänyt hänet tässä virassa pyytäen häntä
varaamaan neljä tuntia viikossa herttua Joachimin tutustuttamiseksi
eksaktisiin tieteisiin.

Vanha professori viettää puolet vapaasta ajastaan sakastissa
käsikirjoitusten parissa ja toisen puolen laboratoriossaan keskellä
sulatusuunejaan ja tislausastioitaan. Tämä laboratorio sijaitsee
kolmikulmiossa, jonka muodostaa asesali, kappeli ja linnan muuri.
Siitä on kuten minunkin huoneestani näköala Melnan putoukselle tai
pikemminkin puihin, jotka peittävät melkein koko näköalan.

Ensi kertaa tunkeutuessani tähän laboratorioon Kesselin johdolla,
joka tahtoi esittää minut virkaveljellemme, sain melkein samanlaisen
vastaanoton kuin Gulliver Laputan akateemikkojen hämähäkinverkkojen
keskellä.

Kirkuva ääni kaikui vastaamme kiihkeästi vaatien heti sulkemaan oven,
koska veto muka oli sammuttamaisillaan sulatusuunit. Sitten pieni
ukkeli kohosi äkäisenä eteemme paksun savun keskeltä. Tohtori Cyrus
Beckillä oli kalju pää, niin siloisen kiiltävä kuin olisi se ollut
sorvattu mitä hienoimmalla terällä. Pitkä, kellahtava, kemiallisten
pilkkujen tahraama kaapu verhosi häntä päästä jalkoihin. Kapistuksiensa
keskellä hän tosiaan näytti sangen romanttiselta.

Kesselin näkeminen rauhoitti häntä. Hän pyysi anteeksi ja selitti
meille toimittavansa parhaillaan ratkaisevaa koetta erään tieteellisen
tutkimuksensa (nimen olen unohtanut) tuloksista. Hän lauhtui melkein
rakastettavaksi, kun seuralaiseni ilmoitti hänelle, että minäkin aioin
tehdä eräitä tutkimuksia käsikirjoitusosastossa. Hän kumarsi, kun
komendantti lisäsi, että suurherttua pyysi häntä antamaan minulle tässä
asiassa kaikkea mahdollista apua, mutta näin hyvin, ettei hän oikein
pitänyt tästä aiheestani.

— Pyh, ajattelin huolettomasti, tällä vanhalla ukonkääkällä on tietysti
omat tapansa ja tottumuksensa. Ajan pitkään löydän kyllä kohdan, josta
pääsen häneen kiinni.

Minulla ei ollut mitään kiirettä. Päätin kuluttaa ensin kaksi viikkoa
levossa ja rauhassa ennenkuin ryhtyisin tekemään professori Thierryn ja
mahdollisesti omiakin töitäni.



§ 6. — Lautenburg-Detmoldin valtio.


Lautenburg-Detmoldin suurherttuakunta, yksi Saksan 27:stä
liittovaltiosta, ulottuu pohjoisesta etelään noin sadan kilometrin
pituudelta. Sen leveys idästä länteen vaihtelee kahden- ja
neljänkymmenen kilometrin välillä. Siinä on 280.000 asukasta.

Schwarzhügel, viimeinen Harzin sivuhaara, on ainoa vuoriseutu, joka
katkaisee hannoverilaisen tasangon yksitoikkoisuutta.

Vesistöihin nähden suurherttuakuntaa rajoittaa Weser-joki, ja sen halki
virtaa Aller. Melna on tärkein joki pituuteensa katsoen, virratessaan
Lautenburgin alueen läpi.

Kuusi- ja pyökkimetsä, Heerenwald, joka alkaa Lautenburgin
pohjoisosassa, peittää runsaan kolmanneksen Lautenburgin alueesta.
Jäännös on hiekkamaata, epäkiitollista maanviljelykselle, mutta
erittäin soveliasta kalkinpoltolle, mikä on maan pääelinkeino.

Kaksi kaupunkia: Sandau, yksinomaan tehdaskaupunki tasangolla,
pohjoisessa, 22,000 asukasta. Lautenburg, suurherttuakunnan
pääkaupunki, 40.000 asukasta, arkkipiispanistuin, korkein oikeus;
yksi prikaati ratsuväkeä, muodostettu 11:nnestä rakuuna- ja 7:nnestä
husaarirykmentistä; yksi rykmentti jalkaväkeä, 182:nen; puoli
rykmenttiä tykistöä, yksi insinööriosasto.

Hallitusmuoto on monarkkinen; Lautenburg-Detmoldin suurherttuat
seuraavat toisiaan valtaistuimella erikoisoikeuden mukaan, ollen
naisilla myös tämä oikeus. XVIII:n vuosisadan lopulla suurherttuatar
Charlotte-Augusta harjoitti yksin hallitsijan valtaa. Nykyjään
suurherttua Fredrik-August pitää valtikkaa mentyään naimisiin
kruununperijättären kanssa.

Lautenburgin suurherttua on Württembergin kuninkaan välitön vasalli ja
Saksan keisarin välillinen vasalli.

Lautenburgin valtio lähettää kolme edustajaa valtiopäiville.
Kaksi näistä edustajista on agraareja, kolmas, Sandaun, on
sosialisti. Kaikilla kolmella on oikeus ottaa osaa herttuakunnan
valtiopäiviin, jotka kokoontuvat kaksi kertaa vuodassa Lautenburgin
linnassa. Sama oikeus on Lautenburgin valtuuston presidentillä
ja kahdella virkaveljiensä valitsemalla valtuuston jäsenellä.
Muut valtiopäivämiehet valitsee rajoitetulla äänioikeudella
suurherttuakunnan väestö. Suurherttua on näiden valtiopäivien
puheenjohtaja. Kuusi jäsentä käsittävä pysyvä valiokunta hoitaa
istuntojen ulkopuolella kaikki juoksevat asiat.



§ 7. — Lyhyt kertaus: Lautenburgin elämä.


Neljä kertaa viikossa annan opetustunteja nuorelle suurherttualle:
kaksi tuntia historiaa, yhden tunnin filosofiaa ja yhden kirjallisuuden
historiaa. Menen tällöin hänen huoneistoonsa, joka on palatsin oikealla
sivustalla. Keskiosa, kuten jo on mainittu, kuuluu hänen isälleen, ja
vasen puoli on kokonaan erotettu suurherttuatar Aurorelle.

Joachim-herttuan työhuoneen seinät on verhottu parhaimmilla Kiepertin
tekemillä saksalaisilla kartoilla. Lisäksi kaksi muotokuvaa,
suurherttuan ja hänen ensimmäisen vaimonsa, joka oli omaa sukua
kreivitär von Tepwitz, kelpo baijerilaisnainen, kuollut kolme vuotta
sitten.

Ei ole taipuisampaa oppilasta kuin tämä nuori saksalainen herttua. Hän
tietää jo paljon asioita. Valitettavasti kaikki on kuitenkin yhden
suunnitelman varassa. Jos suurherttua Fredrik Augustin kuollessa
Lautenburgin valtiosta tulisi keisarikunnan alue, en suuria hämmästyisi.

Henkilöt, joilta ei koskaan ole puuttunut mitään, voivat paheksua
väitettä, että mukava ja huoleton elämä riittää joka suhteessa
onnellisena olemiseen. Minä olen onnellinen. Minun ei tarvitse ajatella
muuta kuin luentojani. Kaksi tai kolme käsikirjaa, joita ei täällä
ollenkaan tunneta, antavat minulle aineiston.

Olen onnellinen, sanon teille. Jonakin päivänä tulen aterioimaan
suurherttuan luona. Odottaessani olen syönyt kolme kertaa päivällistä
eversti von Wendelin luona. Hänen vaimonsa on ottanut minut oikein
tosiystäväkseen. Olen antanut hänelle muutamia niistä kirjoista, jotka
toin mukanani suurherttuatarta varten. Hän on rakastettava nainen, ja
on edullista olla everstin kanssa hyvissä väleissä.

Aamiaisen syön tavallisesti Cyrus Beckin, Kesselin ja esikunnan kanssa.
Pikku Hagen tulee silloin tällöin. Toiset nauravat salavihkaa hänet
nähdessään ja sanovat sellaisena päivänä suurherttuattaren antaneen
hänelle lomaa. Illalla kaikki pujahtavat tiehensä: herroilla on
suhteita kaupungilla. Minä jään yksin professorin kanssa, ja joskus,
ei aina, vaiteliaan Kesselin seuraan. Keskustelu sisältää silloin
pääasiallisesti Cyrus Beckin valituksia. Hänen oppilaansa ei muka
edisty tarpeeksi. Ja sitten tämä opetus ei ole hänen ammattiinsa
kuuluvaa. Ah, kuinka suurherttua Rudolf-vainaja osasikaan paremmin
ymmärtää professoria. Hän oli oppinut. Näytti siltä, ettei hänellä
maantieteessä ollut vertaistaan.

Juoden kahvinsa loppuun Kessel vastasi rauhallisesti:

— Maantieteilijä, joka ei tuntenut 77 mm kanuunan käsittelyä!

Cyrus kysyi harmistuneena:

— Pidätte siis nykyistä suurherttuaa etevämpänä?

— En ole tuntenut hänen korkeuttansa suurherttua Rudolfia, vastasi
tyynesti Kessel. Tiedän vain että suurherttuan tehtävänä on
olla suurherttua, tuntea tykistö niin raskas kuin kevyt, jotta
maantieteilijät saisivat rauhassa työskennellä.

Kummallista, professori latelee valituksiaan Kesselille, jota hän
ilmeisesti pelkää, eikä minulle, joka olen ranskalainen. Sanon teille,
että näiden ihmisten uskollisuus on jotakin käsittämätöntä.

Päivällä tuottaa Lautenburgissa käveleminen minulle mitä suurinta
nautintoa. Kauniit saksalaiset univormut viehättävät minua, mutta
tämä tavaton kuri ja järjestys tekee minut hiukan levottomaksi.
Sotilassoittokunta soittaa kahdesti viikossa Kuninkaantorilla teatterin
edessä. Minua huvittaa sivuuttamieni nuorten tyttöryhmien viehättävä
kömpelyys. Muistan ja myönnän oikeaksi mitä vanha ratsuväen kenraali
von Dewitz sanoi ajutantilleen:

»Nämä nuoret tytöt ovat puhdasta rotua, ystäväni, ja on tosiaan ilo
katsella heitä! He eivät ole puoli-naisia, teeskenneltyjä, he ovat
äitejä! Vastaan heistä kokonaisille sukupolville. Katsokaahan tuota
vaaleatukkaista, joka astelee tuolla taaempana! Mitkä purppuraiset
posket, mikä ryhti! Metrin pituiset askeleet! Minunlaiselleni vanhalle
soturille se on nautinto; iloitsen katsellessani heitä.» [10]

Minä myöskin tunnen nautintoa ja iloitsen, ja nähdessäni tämän
ehdottoman tottelevaisuuden, tämän täydellisen päämääränsä
huomioonottamisen, muistelen, mitä Sedanin ranskalaiset upseerit
sanoivat palatessaan vankeudesta:

»Pyytäkää saksatarta istumaan ja hän paneutuu pitkälleen!»

Ilta lähenee punertavana ja kelmeänä, valot syttyvät ravintoloihin.
Kukkaistyttö käy ohitseni. Syön tänä iltana everstin luona. Mitähän jos
toisin vihkosen lemmikkejä rouva von Wendelille?...




III.


Eräänä joulukuun aamuna olin valmistamassa iltapäivän luentoani ja
istuin mukavasti suuren takkavalkean ääressä. Oli kylmä ja kirkas ilma.
Talven kellertävä, kalpea aurinko valaisi ikkunoita, joissa huurre
kimalteli pieninä opaalipisaroina.

Ovelle koputettiin.

— Sisään!

Kynnyksellä seisoi Otto, sisäpalveluksen päällikkö, vanha aliupseeri,
jonka paikka oli palatsin virkailijoiden ja palvelusväen välillä. Hän
piti palatsin työmiehiä ja palvelijoita sotilaallisessa kurissa ja
nuhteessa.

Hänen valkea takinetumuksensa ja leveät punaiset kasvonsa erottautuivat
räikeästi käytävän hämäryydestä. Hänen takanaan näkyi kaksi miestä,
jotka kantoivat kummallisia laitteita.

— Pyydän herra professorilta anteeksi. Häiritsen ehkä herra professoria.

— Ette ollenkaan, Otto. Mistä on kysymys?

Hän astui sisälle kahden miehen seuraamana. Näillä oli kädet täynnä
lipputankoja.

— Huomenna on Lautenburgin 7:nnen husaarirykmentin juhla, herra
professori. Se on suuri ilonpäivä kaupungille. Palatsi on kokonaan
liputettu, ja minä tulin asettamaan liput teidänkin huoneenne kolmeen
ikkunaan.

Vilkaisin ulos. Kuninkaantorilla näkyi miehiä pystyttämässä innokkaasti
koristelulaitteita: paaluja, tankoja, juhlalippuja.

— Laittakaa vain sitten.

Miehet ryhtyivät kiinnittämään kolmea mahtavaa lipputankoa, joista
keskimmäisessä liehui Saksan valtakunnan lippu, toisissa Württembergin
valkopunainen ja Lautenburg-Detmoldin mustanvalkea, kultaista Leopardia
kantava kansallislippu. Kaikki kolme lippua yhdisti viereisiin
ikkunoihin vihreästä kankaasta tehty jättiläisköynnös, jonka kuviot
jäljittelivät palkintoseppeleitä.

Työtä valvoessaan Otto antoi minulle lähempiä tietoja seuraavan päivän
juhlamenoista.

— Se on meillä aina hyvin suuri juhla, herra professori. Jo tänä iltana
on palatsissa juhlavalaistus ja sitten on soihtukulkue, kun hänen
majesteettinsa Württembergin kuningas ja hänen ylhäisyytensä kenraali
Eichhorn, joka edustaa hänen majesteettiaan keisaria, ovat saapuneet.

— Onko tapana, että keisari lähettää edustajan kaikkiin rykmenttien
juhliin?

— Ei kaikkiin, herra professori. Mutta 7:s husaarirykmentti ei ole
samanlainen kuin muut. Sen sotalippu on kunniamerkillä koristettu.
Prinssi Eitel on sen kapteeni. Ja sitten etenkin sentähden, että sen
everstinä on hänen Ruhtinatar korkeutensa meidän suurherttuattaremme,
keisarin serkku. Ymmärrätte silloin...

— Ymmärrän, että siitä tulee hyvin kaunista ja että saatte paljon
puuhaa.

— Herra professori voi niin sanoa. Kas niin, nyt onkin täällä jo kaikki
kunnossa. Kiitämme herra professoria hänen ystävällisyydestään.

Olin sitäkin enemmän iloinen uutisesta, joka tarjosi minulle
tilaisuuden saada nähdä komean saksalaisen paraatin, kun kellon
yhtätoista käydessä eräs lakeija toi minulle sanan komendantti von
Kesseliltä.

Prinssin kasvattaja ilmoitti minulle, että hänen oppilaansa täytyi
iltapäivällä mennä suurherttuan kanssa linnaväen valmistavaan
katselmukseen. Hän pyysi minua sentähden hyväntahtoisesti siirtämään
opetustuntini juhlan jälkeiseen päivään.

       *       *       *       *       *

Aamiaiselle tuli tri Cyrus Beck myöhästyneenä, enemmän
hoffmanilaisempana kuin koskaan ennen ja hyvin kiihtyneen näköisenä.

Tiedustelin häneltä syytä tähän.

— Kysymys on tietysti tästä, vastasi hän kiukkuisena. Oletteko lukenut
tämän häväistyskirjasen, herraseni?

Hän ojensi minulle _La Peau de Chagrin'in_ [Taikatalja]. [11]

— Häväistyskirja, toistin minä ylen hämmästyneenä.

— Niin, häväistyskirja, rivo kirja. Täytyy omata ranskalaisen koko
kevytmielisyys käsitelläkseen eräitä asioita moisella vapaudella. Itse
tiede on tehty naurunalaiseksi tässä kirjassa, herraseni. Kas näin:
henkilö käyttää koko elämänsä kahden tai kolmen kysymyksen tutkimiseen,
särkee tislauspulloja, polttaa kasvonsa sulatuspannussa, joutuu tuhat
kertaa vaaraan lentää ilmaan laboratorioineen päivineen, ja tekee
kaiken tämän vain jotta joku romaanikirjailija parilla halveksuvalla
sanalla, jotka uskoo ratkaiseviksi, sanoo teille teidän tekonne,
saattaa teidät naurunalaiseksi yleisön silmissä.

— En tiedä tarkkaan, mikä kohta _Peau de Chagrin'issa_ on herättänyt
teissä mielikarvautta, sanoin, ja en sitä paitsi ole tarpeeksi kykenevä
puolustamaan Balzacia tässä asiassa. Sallikaa minun kuitenkin sanoa
teille, että hän yleensä oli hyvin vahva todisteluissaan. Hänen
teostensa historiallinen puoli on hyvin luotettavaa. Olen toisaalta
kuullut erään etevän asianajajan sanovan, että Cesar Birotteaun
konkurssi, Roguin'in kauppakirjojen siirto ovat juriidiselta kannalta
katsoen mestarillisesti tehtyjä. Ja lisäksi...

— Herraseni, sanoi professori kiihtyen yhä enemmän ja enemmän. Ei
oikeus eikä historia ole koskaan pyytäneet olla tarkkoja tieteitä. Joku
tuollainen väärämielinen kirjailija, niinkuin teidän Balzac'inne, voi
niissä loistaa. Mutta tiede, herraseni...

— Hyvä herra Beck, sanoin hänelle ärsyttävästi, jos _La peau de
Chagrin_ on tehnyt teihin tämän vaikutuksen, mitä sanoisittekaan
sitten, kun olette lukenut La Recherche de l'Absolu'n.[12] Siinä meillä
on eräs Balthazar Claês, joka valmistelee, hänkin, suurta työtä yhtä
laajoihin kokeisiin nojautuen kuin te; ja kuitenkin voi olla niin, että
löydätte hänen tutkimuksistaan ehkäpä hyvinkin tärkeitä tietoja.

Hän ei oikein ollut selvillä, teinkö pilkkaa vai puhuinko vakavasti.
Mutta viisaasti kyllä hän kirjoitti teoksen nimen. Sitten hän syventyi
lusikoimaan huulilleen yhtämittaisesti lientä saksalaiseen tapaan.

— Menettekö huomenna paraatiin? kysyin häneltä.

Odotin uutta kieltoa. Hämmästykseni oli suuri, kun hän vastasi minulle,
ettei hänellä ollut mitään syytä laiminlyödä tätä juhlatilaisuutta.

— Meille on varattu paikat kunniaparvekkeella, sanoi hän ylpeästi,
diplomaattikunnan viereen.

Tämä oppinut tupajussi, joka lapsellisesti iloitsi siitä, että
hänelle oli varattu julkinen paikka sotilasparaatissa, huvitti minua
tavattomasti. Kuinka erilainen tämä kelpomies onkaan verrattuna meidän
sotalaitosta vastustaviin maailmanparantajiimme! ajattelin, tietämättä
kumminkaan täysin, kumpi näistä kahdesta tyypistä oli hyvä.

Koko palatsi oli joutunut yleisen mylläkän alaiseksi. Upseerit olivat
jo paraatipuvuissa ja koettivat panna parastaan joka taholla. Sivuutin
Kesselin, joka oli hyvin touhuissaan: »Kuningas saapuu kello yhdeksän»,
sanoi hän minulle; menkää asemalle. Teille on siellä mielenkiintoista
nähtävää. Sitä ennen voitte, jos haluatte, olla läsnä sotaväen
katselmuksessa, jonka suurherttua pitää kello kolme esplanaadilla.»

Kiitin häntä, mutta kun en tahtonut riistää uutuuden viehätystä
seuraavan päivän näytelmältä ja kun huomasin itseni tosiaan liian
syrjäiseksi ja naurettavaksi yksinäni noiden monivärisiin univormuihin
puettujen miesten joukossa, sulkeuduin kirjastoon. Siellä ryhdyin
tekemään muistiinpanoja seuraavaa luentoani varten, joka käsitteli
aleksandrialaisen filosofian historiaa.

Kun poistuin sieltä, oli jo yö käsissä. Päätin tehdä pienen kierroksen
kaupungille. Se oli juhlallisesti valaistu. Kun olin päässyt keskelle
paraatipaikkaa, käännyin takaisin, ja linna kokonaisuudessaan kohosi
edessäni aivan kuin liekkien vallassa. Lapsellinen ihastus, jonka
väritulet ja kirjavat lyhdyt synnyttivät, esti minua huomaamasta, ettei
tämä ilotulitus ehkä sentään loukannut ylenpalttisuudellaan hyvää
makua. Mutta Saksassa on aina liiaksi kaikkea lukuunottamatta tätä.

Keskustassa näkyi keltaisista sähkölampuista muodostettu mahtava
keisarillinen kotka, joka oli ainakin kymmenen metrin korkuinen.
Vasemmalla oli punaisista lampuista tehty Württembergin leijona;
oikealla vihreistä lampuista Lautenburgin leopardi. Näiden eläimien
kuvaaminen sähkölampuilla oli vaikea tehtävä, joka varmaankin oli
pannut ilotulitusmestarin kovalle koetukselle. Ne olivat joka
tapauksessa sangen hyvin onnistuneet.

Tummista joukoista ympärilläni kuului ihailun ja ihmettelyn sorinaa.
Paraatipaikan perälle oli jo kunniakoroke tehty seuraavan päivän
paraatia varten.

Hannover-katu, joka on Lautenburgin kaunein, oli tulvillaan väkeä.
Tämä joukko tuli ja meni pitkin jalkakäytäviä aivankuin vedettynä
ihmeellisesti järjestetyissä vetolaatikoissa. Jonkin korttelin kohdalla
sekoittui vilinään äkkiä, univormujen koko komeus. Lautenburgin
husaarien punaiset kauhtanat vilahtelivat Detmoldin rakuunoiden
sinisten viittojen ja jalkasoturien tummien päällystakkien rinnalla.
Erikoisesti juhlaa varten kaupunkiin tulleet ylioppilaat näyttelivät
lakkejaan ja naarmujaan pöyhkeydellä, joka hävisi äkisti, kun he
sivuuttivat jonkun upseerin.

Joulun läheisyys oli täyttänyt myymälöiden valaistut ikkunat
odottamattomalla paljoudella esineitä, jotka aivan liikuttivat
katselijaa. Ruokatavarakaupat oli ahdettu täyteen hanhia sievästi
koristettuina Saksan kahdenkymmenenseitsemän valtion väreillä.
Vartaassa riippuivat vierekkäin Rudolfstadtin sininen ja Württembergin
punainen hanhi. Leikkelyliikkeet olivat tehneet makkaroista
laitelmia, jotka kuvasivat keisarikunnan kuuluisimpia rakennuksia:
valtiopäivätaloa, Berliinin asemaa, Kölnin tuomiokirkkoa. Enimmän
suosiota saavutti sianihrasta tehty riemukaari, jonka korkokuvat olivat
punaista gelatiinia ja kattoholvi hanhenmaksaa.

Nuoria tyttöjä kulki toisiansa käsistä pitäen ryhmittäin ohitse luoden
kainosti alas silmänsä upseerien hallitsevan katseen edessä.

Söin päivällistä Lohengrinin ravintolassa, joka on Lautenburgin suurin
ja komein. Muistatteko lapsuutemme puuhevosia? Tuollainen paikka,
johon on sijoitettu musiikki ja vanha kultauksista hohtava hevoskulu,
muistuttaa suuresti varakasta saksalaista ravintolaa. Luullakseni vain
tupakoitsijat voivat istua siellä tuntematta vaivautumista. Katossa
leijailevat tupakkapilvet saattavat ajattelemaan pantagruelilaista
Walhallaa.

Kello löi kahdeksan, kun kadulta voimakkaasti kuuluvat hoch! hoch!
-huudot saivat ravintolan kaikki vieraat syöksymään ovelle. Välkkyvin
sapelein ratsasti katua pitkin rakuunajoukko asemalle tekemään kunniaa
Württembergin kuninkaalle ja kenraali von Eichhornille.

Väkeä oli niin tavattomasti aseman ympärillä, ettei kannattanut
ruveta hakemaan itselleen paikkaa. Vasta Roon-kadun kulmassa sain
vilahdukselta nähdä rakuunoiden ympäröimän automobiilin, jossa
suurherttua Fredrik-August ja Württembergin kuningas istuivat
vastapäätä oppilastani ja kenraali von Eichhornia.

Huudot olivat huumanneet korvani. Kahvilasta, jonne menin, täytyi
minun paeta aivan tukahtumaisillani. Ylioppilaat pöytien päälle
nousseina puhuivat, lauloivat, lausuivat värssyjään tyhjennellen
suunnattomia tinakannujaan. Kaduilla, häikäisevien sähkölamppujen alla,
tytöt, puettuina 1900-vuoden malliin, päähineissä, jotka kohosivat
vinosti korkeuteen, ruualla itsensä täyteen pakanneina keskeyttivät
tuontuostakin loruilunsa kirkaistakseen tuon iänikuisen suursaksalaisen
hoch-huudon.

Palatessani linnaan kiertäen Kuninkaantorin ympäri kuljin upseerien
pitopaikan ohitse. Sekunnin ajan näin valaistujen lasien läpi
juominkien hurjan menon. Heitä oli siellä kolmisenkymmentä henkeä
sakean pilven ympäröiminä, ja pöydällä loikoa retkotti kukkien ja
viinipullojen keskellä kaksi alastonta naista.

       *       *       *       *       *

Pastori Silbermann Voitonkadun temppelissä ja arkkipiispa Kreppel
tuomiokirkossa viettivät kello kahdeksan aikana heille kuuluvia
julkisia juhlamenoja, jumalanpalveluksia, joita kuulemaan katoliset ja
reformeeratut sotilaat, vietiin osastoittain. Kello kymmenen oli sitten
sotaväen katselmus.

Ilma suosi Lautenburgin husaareja. Aurinko säteili kirkkaana ja
kylmänä. Torilta näki, miten heikko länsituuli irroitti linnan puista
tummia lehtiä, jotka hitaasti putoilivat Melna-jokeen.

Olen jo maininnut, etten nähnyt huoneestani paraatitoria, jossa
sotaväen tarkastus oli tapahtuva. Mutta aikaiseen nousseena olin nähnyt
182:sen preussilaisen jalkaväkirykmentin, josta kaksi komppaniaa
oli erotettu pitämään järjestystä, marssivan Kuninkaantorin poikki
sijoittuakseen paikalleen. Väen lukuisa kerääntyminen sai sydämeni
tuntemaan niiden mieluisaa iloa, jotka tietävät, että heille on paikka
varattu.

Kello seitsemän olin valmis, mutta päätin kumminkin saapua paikalle
paljon myöhemmin, vasta sitten kun koroke olisi jo ainakin puoleksi
väkeä täynnä. Otin käteeni kirjan ja koetin syventyä siihen
välittämättä vaivautua tutkimaan syytä hermostumiseen, joka yhä enemmän
valtasi minut.

Kello yhdeksän, kun valtava melu tunki ulkoa huoneeseeni, uskoin
voivani itseäni naurettavaksi tekemättä lähteä vaeltamaan torille.

Kuinka pieneksi tunsin itseni astuessani tuon suunnattoman torin
poikki, jonka kaikilta tahoilta paikalle virtaava, sotilasrivien
halkoma väkijoukko teki vieläkin avarammaksi.

Koroke oli jo melkein täynnä saapuessani paikalle. Olisin sangen
työläästi keksinyt minulle varatun paikan, ellen olisi nähnyt erään
käden heiluttavan lakkia ja viittovan minulle. Se oli herra de Marçais.

— Paikkani on aivan teidän vieressänne, sanoi minulle tämä rakastettava
diplomaatti. Mainiota. Keskustelemme odottaessamme.

Ylpeänä saadessaan häikäistä minua hän mainitsi minulle meitä lähellä
istuvien arvohenkilöiden nimet. Itävalta-Unkarin lähettiläs, kreivi
Bela, tyyten kadonneena avariin turkkeihin, päässä hopeatöyhtöinen
astrakaanilakki, Nechljudoff, Venäjän lähettiläs hyvin yksinkertaisessa
puvussa, arkkipiispa Kreppel, paksu kultaristi violetin värisen
kauhtanan päällä, Kielin yliopiston rehtori Etlicher.

Äkkiä tartuin hänen käsivarteensa.

— Kuka tuo on? mutisin.

— Mitä, sanoi hän ihastuneena. Te ette tunne suurherttuatar Auroren
hovinaista ja erottamatonta uskottua neiti Melusine von Graffenfriediä?
Mihinkä te sitten olette käyttänyt aikanne siitä lähtien kun tänne
tulitte?

— Kuinka kaunis hän on! sanoin minä.

— Niin, hyvin kaunis. Ette ole ensimmäinen, joka sen huomaa. Mutta
tiedättehän, ystäväiseni, lisäsi hän luoden minuun merkillisen
ivallisen katseen, siinä ei voi tehdä mitään. Muutoin ette näe häntä
tämän jälkeen enää muulloin kuin suurherttuattaren läsnäollessa.
Odottaessamme tämä ei maksa mitään, eikö totta...

Ja tehden samassa liikkeen hän kosketti kevyesti kauniin naapurimme
olkaa.

— Neiti von Graffenfried, on virkoja, jotka ovat hyvin huonosti
hoidettuja linnassa. Kas tässä yksi linnan asukkaista, jota ei
ole teille vielä esitetty ja joka hartaasti toivoo sitä kunniaa.
Maanmieheni, herra Raoul Vignerte, hänen korkeutensa kruununperillisen
herttuan opettaja.

Ihana tyttö kääntyi ja verhoten minut enkelimäiseen katseeseensa, joka,
en tiedä miksi, saattoi minut omituiseen sekaannukseen, virkkoi:

— Kiitän teitä, rakas kreivi, tehdessänne herra Vignerten minulle
tunnetuksi muullakin tavoin kuin maineensa kautta. Ja te, herra,
sallikaa minun toivoa, että saamme jälleen nähdä toisemme tarvitsematta
siihen näin juhlallisia tilaisuuksia. Mutta näytätte tekeviin työtä
uutterasti.

Ei ollut ensimmäinen kerta saadessani näin todeta, miten paljon
taitavammin hienostuneet tyhmyrit osaavat sovittaa sanansa kuin
tunnetusti älykkäät ihmiset. Herra de Marçais antoi siitä minulle,
uuden todistuksen vastatessaan minun puolestani:

— Ehkä sentähden, rakas neiti, sanon sen teitä loukkaamatta, että on
helpompi tunkeutua linnan kirjastoon kuin teidän ystävyyteenne.

Melusinen silmäripset liikahtivat huomaamattomasti.

— Sanoissanne ei ole mitään loukkaavaa, päinvastoin, sanoi hän
hymyillen, ja herra Vignerte, joka on todellinen oppinut, sanoo
teille, että arvokkaimmat kirjastot ovat ne, joihin vaikeimmin
pääsee, eikö niin, herra Beck, sanoi hän kääntyen naapurimme vanhan
tiedemiehen puoleen, joka oli vastikään tullut paikalle ja tarkasteli
hämmästyneellä mielenkiinnolla torin sivuille keskittyviä joukkoja.

Ihmettelin millä tavattomalla taidolla tämä tyttö osasi väistää
keskustelun, joka uhkasi käydä sopimattomaksi.

— Olette ehdottomasti oikeassa, neiti, kiiruhti vanha virkaveljeni
vastaamaan oppineille ominaisella naivisuudella, herra Vignerte tietää
muutoin, että koko kirjasto on hänen käytettävänään käsikirjoituksia
myöten.

— Hst! sanoi neiti von Graffenfried kääntyen, tuolla on kuningas.

Ratsujoukko oli juuri tullut näkyviimme torin toiselta puolelta. Lyhyet
komentohuudot kajahtivat samassa.

Ratsumiehet ja jalkaväki ojentuivat huomioasentoon. Painetit rasahtivat
kivääreihin. Kolmetuhatta sapelia lensi huotrastaan, kolme tuhatta
salamaa välähti.

Trumpetit ja pikkuhuilut puhalsivat hidasta marssia, jonkinlaista
sotasoittoa, jykevää ja tuimaa, joka hyvin sopi tähän synkkään
joulukuun aamupäivään.

Kun se lakkasi, kajahti väkijoukosta huuto, kumea, järeä ja pitkä kuin
aalto, joka vyöryy katkeamattomana.

Pieni ratsujoukko lähestyi käyntiä ajaen tyhjälle keskitorille.
Württembergin kuningas, sotamarsalkan univormussa, ratsasti
ensimmäisenä mustan hevosen selässä. Hänen oikealla puolellaan oli
suurherttua Fredrik-August yksinkertaisessa kenraalin univormussa.
Kuninkaan vasemmalla puolella kenraali von Eichhorn toi nähtäväksi
koko rykmentin esikunnan loiston. Hänen vierellään ratsasti nuori
perintöherttua hyvin soman näköisenä Detmoldin rakuunien sinisessä
asetakissa.

Heidän takanaan välkkyivät saksalaisen armeijan loistavimmat univormut,
jättiläismäinen valkoisten husaarien upseeri, kaartintykistöupseeri
mustaan ja kultaan puettuna, amarantinvärisin rinnusliepein; harmaita
husaareja; keltainen ulaani.

— Entä suurherttuatar? mutisin minä Marçais'lle.

— Mitä? Ja te olette reserviupseeri, ystäväiseni! Missä on, kysyn
teiltä, everstin paikka sotaväen tarkastuksessa? Hänen rykmenttinsä
edessä. Tuolla, katsokaa, 182:sen rykmentin eversti von Mudra.
Tarkastus alkaa hänen rykmentistään. Tuolla noin hän ratsastaa
esikunnan etupäässä. Hän siirtyy takaisin riviin sitte kun hänen
joukkonsa on tarkastettu.

Kuninkaallinen joukkue ratsasti aika vauhtia äkkiä hajaantuneiden
rykmentin komppanioiden keskitse. Mustareunaiset valkoliput
kallistuivat eteenpäin vieraiden ohikulkiessa. Sitten uusi komennus.
Rykmentti puristui kokoon. Oli Detmoldin rakuunain vuoro.

Solakkana ja suorana, ylvään näköisenä valkovöisessä sinisessä
puvussaan, hieno pää mustan, hopeakotkaa kantavan kypärin verhoamana
eversti von Becker ratsasti kuninkaan eteen tervehtien häntä,
kunnioittavasti sapelillaan ja esittäen oivallisen rykmenttinsä, joka
ylpeästi istui suurten, väkevien ratsujen selässä.

Tämä liikkumaton joukko vaikutti niin mahtavalta ja voimakkaalta, että
puristin tuskallisena Marçais'n kättä.

— Hm, mutisi hän, meidän kyrassierimme ja spahimme saavat työtä, jos se
milloinkaan tapahtuu.

Käsky, jonka toistivat komentavat majurit, kapteenit, joukkueiden
luutnantit, ja maa vapisi 11:nnen Detmoldin rakuunarykmentin
ratsastaessa oikealle 182:sen jalkaväkirykmentin taakse sijoittuakseen
paikalleen katselmuksen ajaksi.

Oli Marçais'n vuoro puristaa minua käsivarresta.

— Katsokaa, sanoi hän.

Edessämme ensimmäisellä penkillä neiti Melusine von Graffenfried nojasi
käsipuuhun ja hymyili.

Torilla lähestyi kaksi ratsastajaa kuningasta.

Toinen oli pikku Hagen. Juhlallisen kankeana, hiukan kalpeana hän
ohjasi hevostaan kahdeksan tai kymmenen askeleen päässä Lautenburgin
husaarien everstin takana.

En voinut totta puhuen erottaa selvästi suurherttuatar Auroren kasvoja.
En nähnyt vielä muuta kuin hänen hoikat ääriviivansa. Hän ajoi käyden
pienellä upeasti satuloidulla hevosella. Naisen ratsupuvun päällä
hänellä oli Detmoldin husaarien punainen, Brandenburgin keltaisilla
narsisseilla kirjailtu viitta. Musta, keltaisella narsissilla
kaunistettu töyhtö liehui hänen päänsä päällä.

Hänkin tervehti sapelilla Württembergin kuningasta. Tämä ratsasti
eteenpäin ja, kumartuen suurherttuattaren puoleen, suuteli hänen
kättänsä.

Voimakas huuto kajahti väkijoukosta. Eläköön suurherttuatar! Eläköön
kuningas! Eläköön keisari!

Marçais kosketti sormellaan kevyesti Melusinen turkiskaulusta.

— Suurherttuatar näyttää minusta tänään hyvin tyyneltä hevosellaan,
sanoi hän.

— Niinkö, vastasi nuori tyttö kohottaen hartioitaan päätään
kääntämättä. Suurherttuatar antoi kaataa kaksi pulloa _extra-dry'tä_
Tarass-Bulban kauroihin. Siinä selitys.

— Tarass Bulba, onko se hänen hevosensa? kysyin minä.

— On, vietävän pikku berberiläinen, niinkuin näette, karvainen kuin
sänkymatto. Suurherttuatar on tuonut sen Volgan soilta. Ruma, vauhko,
itsepäinen elukka. Aina käy niin, ettei ole muita kuin suurherttuatar,
joka voi nousta sen selkään. Se ottaa kurssin pois tallirengeiltä.
Suurherttuatar yksin tekee sille mitä tahtoo.

— Olkaa vaiti, sanoi Melusine, katsokaa!

Husaarit ratsastivat täyttä neliä asemapaikalleen rakuunain taakse,
jotka itse taas olivat jalkaväen takana.

Meihin selin Württembergin kuningas ja kenraali von Eichhorn
istuivat ratsuillaan aivan liki koroketta, kääntyneinä suurherttua
Fredrik-Augustiin ja herttua Joachimiin päin, jotka paraatikentän
toisesta päästä esittivät heille ohimarssivat joukot.

En ole mikään preussilaisten paraatiaskelten suosija. Mutta vakuutan
teille että, jos kohta niitä Ranskassa pilkataankin, ne ovat täysin
paikallaan saksalaisessa ympäristössä.

182:nen marssi ohitse kolonnarivistöissä. Olisi kuullut kärpäsen
surinan.

Kuusi 77:nnen tykistöpatteria seurasi nelistäen. Mustissa kypäreissä
kiilsivät kupariluodit.

Sitten joukkueittain, hyvässä järjestyksessä, Detmoldin rakuunat
läksivät liikkeelle, ja heitä seurasi kahdensadan metrin päässä
Lautenburgin husaarirykmentti.

Suurherttuatar ratsasti molempien rykmenttien välissä. Jäykempänä kuin
koskaan pikku Hagen näytti olevan seitsemännessä taivaassa. Synkkä viha
heräsi sydämessäni tätä luutnanttia kohtaan.

Joukkojen ohikulku oli päättynyt. Sillä aikaa kun suurherttua
Fredrik August ja herttua Joachim liittyivät Württembergin kuninkaan
ja kenraali von Eichhornin seuraan korokkeen edessä, molemmat
ratsurykmentit siirtyivät paikalle, jonka herttuat olivat jättäneet,
loppunäytöstä varten.

— Huomatkaa, sanoi Marçais minulle, nyt saatte nähdä jotakin
kasakkamaista.

Oikealla sininen rykmentti, vasemmalla punainen, pienempi. Edessä,
kahdenkymmenen askeleen päässä, kaksi ratsastajaa melkein kylki
kyljessä.

Eversti von Beckerin suuri ruunikkohepo korskui. Tarass-Bulba, tiukasti
suitsien pusertamatta, pysyi liikkumattomana.

Korokkeen aitaan nojaten Melusina von Graffenfried katsoi silmä samalla
kertaa tuijottavana ja harhailevana.

Kaksi sapelia suhahti; ja silloin, tavattomalla pauhulla, virta läksi
vyörymään.

Nyt oli yksi ainoa hevonen etummaisena, Tarass-Bulba. Kuinka kauan
tätä kesti? Ehkä kymmenen sekuntia, ja sitten kolme tuhatta hevosta ja
kolme tuhatta ratsastajaa pysähtyi äkkiä korokkeen edessä. Huutoja,
kavioitten töminää. Maa tuntui järkkyvän.

En koskaan unohda tätä näkyä. Oikealla von Becker, takakenossa
satulassaan, hevonen tuimasti jarrutettuna, tervehti, sapelillaan
prinssejä.

Vasemmalla, takajaloilleen nousseena, Tarass-Bulba.

Viiden, ehkä kuuden metrin päässä näin suurherttuattaren pystyyn
kavahtaneen hevosensa selässä. Hänen kalpeisiin kasvoihinsa ei tämä
tavaton tilanne nostanut vähintäkään punaa. Iso musta huntu peitti
täysin hänen hiuksensa. Hänen vihertävät silmänsä säikkyivät. Murat'a
[13] muistuttaen, samalla kertaa mies- ja naisolentona, hän piti
ylhäällä kohotettua sapeliaan.

Hän hymyili meille.

Kolmesta rinnasta kajahti yhtä aikaa ihailun huuto. Melusine von
Graffenfried, Marçais ja minä saimme kunnian antaa alun myrskyisälle
suosionhuudolle.

Silloin Tarass-Bulba laskeutui etujaloilleen. Silittäen toisella
kädellään hevosen pörröistä kaulaa Lautenburgin Aurore ojensi toisen
Albert-kuninkaalle, joka uudelleen suuteli suurherttuattaren kättä.

       *       *       *       *       *

Kortti, jonka Ludvig toi minulle palattuani huoneeseeni, antoi minun
tietää, että olin pyydetty aterialle, joka alkaisi kello kahdeksan
peilisalissa hänen majesteettinsa Württembergin kuninkaan ja hänen
ylhäisyytensä kenraali von Eichhornin kunniaksi. Sija 23, kolmas pöytä.

Vietin iltapäivän kamarissani, epämääräisen aarteen ääressä: availlen
kirjoja, joita en voinut lukea.

Kello seitsemän menin alas puistoon. Kaksi tuntia aikaisemmin olin
kuullut etäisiä torvenpuhalluksia, jotka kuoleutuivat Melnan rotkoon.
Kuninkaan ja suurherttuattaren johtama metsästysretki oli päättynyt.

Palatsi oli valoa tulvillaan. Leveistä ikkunoista näin suunnattoman
suuret, kukista ja kristalleista notkuvat pöydät.

Enimmät ylemmät virkailijat ja kaikki Lautenburgin upseerit
oli kutsuttu päivällisille. Kolmesataa, ruokaliinaa oli jaettu
kahdelletoista pöydälle.

Minä olin erään rakuunaupseerin ja erään hovineuvoksen rouvan välissä.
He eivät puhuneet minulle sanaakaan koko aterian aikana.

182:sen soittokunta soitti tarjoilun väliaikoina valtiopäiväsalissa.

En nähnyt suurherttuatarta, en kuningasta enkä herttuoita, sillä kukat
peittivät minulta kokonaan ensimmäisen pöydän.

Maljojen ja samppanjapullojen synnyttämän metelin aikana käytin
tilaisuutta hyväkseni ja siirryin huomaamatta valtiopäiväsaliin ja
sitten juhlasaliin. Sieltä saatoin nähdä hallitsijoitten sisääntulon.

Sointuva ääni herätti minut mietteistäni.

— Te täällä, herra Vignerte, mistä tämä eristäytyminen?

Olin yksin avarassa salissa neiti von Graffenfriedin kanssa.

— Entä te sitten, neiti?

— Oh, minä, se on toista se; suurherttuatar pyysi minua tekemään
kierroksen täällä ennenkuin muut tulevat. Palvelijat ovat niin
ymmärtämättömiä. Minun on katsottava, että kukat täällä ovat hyvässä
järjestyksessä.

Minä silmäilin ihmeteltävää kukkien paljoutta ympärilläni. Ei muita
kuin violetin värisiä iiriksiä ja keltaisia ruusuja, mutta ne
harvinaisen suuria ja kauniita.

— Ne ovat hänen kukkiaan, Volgan iiriksiä ja Daghestanin ruusuja.
Niitä tuodaan hänelle joka kuukausi kokonainen rautatievaunullinen.
Hän väittää, että kukat täällä ovat niin vähäpätöisiä ja värittömiä,
selitti Melusine.

— Eikö totta, nämä ovat kauniita? sanoi hän haistellen ruusukimppua.

— Hän itse on myös hyvin kaunis! mutisin minä tietämättä mitä sanoin.

Puhetoverini katsoi minuun hymyillen.

Neiti Melusine von Graffenfried oli puettu valkeaan atlashameeseen ja
iiriläisillä helmillä koristettuun harsopuseroon. Ainoana koristuksena
vaalealla kaulalla ruusuhelminauha.

Hän hymyili yhä; hänen tuoksuva ja hieno olemuksensa oli jonkinlaisessa
raukeuden tilassa.

— Eikö totta? mutisi hän vain.

Ja äkillisen ironian vallassa hän sanoi:

— Ja te johduitte ajattelemaan häntä keskellä näitä kukkia? Sanonpa sen
hänelle heti kohta.

— Neiti, pyydän teitä...

— Ei, ei, haluan että opitte hänet tuntemaan, että tulette meitä
katsomaan. Meille käy aika pitkäksi, tiedättehän. Ei muita kuin pikku
Hagen. Hän ei aina ole huvittava.

— Hän rakastaa suurherttuatarta tietenkin! sanoin minä lähestyen häntä.

Melusine purskahti nauramaan.

— Hän on liian ikävystyttävä siihen.

— Ja suurherttuatar?

— Herra Vignerte, sanoi Melusine yhä sydämellisemmin nauraen, te
menette äärimmäisyydestä toiseen, äärimmäisestä sulkeutuneisuudesta
äärimmäiseen avopuheisuuteen. Tiedättekö että noilla kysymyksillänne
ette missään tapauksessa ole erikoisen kohtelias minua kohtaan?

Hän taivutti itseään. Näin aivan edessäni hänen kauniin kaulansa; hänen
mustat hiuksensa hipaisivat poskeani.

— Eikö totta, sanoi hän minulle hiljaa, olin teistä paljon kauniimpi
tänä aamuna ennenkuin näitte hänet?

Hän tarttui käsivarteeni ja sanoi melkein käskevästi:

— No niin, katsokaa häntä nyt!

Sapelien ja kannusten helistessä seurue astui juhlasaliin, jossa
tuhannet sähkölamput syttyivät yhtä aikaa.

       *       *       *       *       *

Saksalaisten hovien vastaanotoille antavat verrattoman komeuden
keisarikunnan loisteliaat univormut. Häikäistyjen silmieni eteen
levisi ylenmääräinen paljous sinisiä, punaisia, mustia turkiksilla ja
kultakirjailuilla kaunistettuja levättejä ja nuttua.

Rivi Lautenburgin husaareja ojensi sapelinsa.

Etummaisena, Württembergin kuninkaan taluttamana, suurherttuatar Aurore
astui saliin.

Hänen yllään oli vihreä Metternich-samettipuku, joka jätti vasemman
hartian aivan paljaaksi viimeisintä uskallettua rajaa myöten. Hänen
takanaan näin poimuilevan, pitkän laahuksen, joka oli kirjailtu
hienoilla hopeakuvioilla. Oikeassa kädessä kimalsi platinarenkaaseen
kiinnitetty jalokivi, vasemmassa briljantteihin juutettu smaragdi.

Aamulla en ollut nähnyt hänen hiuksiaan. Nyt ne olivat nähtävissä,
koko tuo vaaleankeltainen hiuskerrostuma, pään ympäri kierrettynä
ja peittäen sen kuin kultainen kalotti; ja ylimmäisenä levitteli
puolikaartaan outo barbaarinen smaragdidiadeemi.

Hetkeksi silmämme kohtasivat toisensa. Luulin ymmärtäväni, että se,
mitä hän luki silmistäni, ei ollut hänelle vastenmielistä. Olin
luultavasti ainoa, joka tässä etiketin kahlehtimassa seurassa rohkenin
tietämättäni katsella tätä naista tällä tavalla.

Muistatteko, rakas ystävä, Gustave Moreaun taulua Fée aux griffons,[14]
Muistatteko tuota epämääräistä olentoa syvänsinisessä maisemassa, joka
ei kuitenkaan ollut niin syvä kuin Lautenburgin Auroren vihreät silmät?
Hän muistuttaa likipitäen suurherttuatarta. Sama tavoittamattomuus,
sama muotojen piinaava salaperäisyys. Melusine, niin hienostunut ja
niin eloisa, näytti melkein kömpelöltä ja paksulta tämän Titanian
rinnalla.

Mutta Moreaun taulusta puuttuu tuo lapsellinen ja samalla päättäväinen
piirre, joka huokuu tämän prinsessan koko olemuksesta. Jonkinlaisena
pohjolan kreolittarena, samalla kertaa raukeana ja tuimana hänellä on
päivän paahtaman lumen pehmeys ja kirpeä kiilto. Heikosti hahmottuvat
lantiot ovat kyllin korkeat. Huomaa että, jos hän suostuisi puristamaan
sitä, hänen vartalonsa olisi harvinaisen jaloviivainen. Mutta väljä
samettivaate salaa kaiken sen taipuisuuden, jonka lihan välitön
kosketus aiheuttaa. Mielettömästi johdutte ajattelemaan, että ilman
tätä päällystä tämä ruumis kohoaisi esiin kuin kylmä ja puhdas lilja.

Keskellä kaikkia näitä kasvoja, joihin viini on painanut alkavan
verentungoksen punoittavan leiman, tämä kalpea, puolialaston patsas
kuultaa ihmeteltävän sirona ja valkoisena.

Hänen huulensa ovat punatut, hänen silmänsä sinertävien renkaiden
ympäröimät totta puhuen, hänen kyntensä ovat hyvin ruusuiset. Mutta
miten selvästi tuntee, että hän on vain huvitettu näistä menetelmistä,
joilla toiset koettavat lisätä kauneuttansa. Hänen kauneutensa hymyilee
näille apukeinoille. Hän käyttää niitä vain paremmin tunteakseen
olevansa niistä riippumaton.

Hymy... se mikä päilyy hänen kalpeilla kasvoillaan, on täysin
sovinnainen. Etiketin vankina hän on ottanut kasvoilleen olosuhteiden
vaatiman ilmeen. Tarkasteleva katsoja aavistaa sen sitäkin paremmin,
kun hänen tehtyä vakavuuttaan horjuttaa silloin tällöin ilme,
joka synnyttyään heti taas häviää. Tämä ilme sisältää yhtä paljon
tunteita kuin prisma värejä. Jos joskus opin paremmin tuntemaan
hänen korkeuttansa, koetan ehkä analyseerata niitä. Odottaessani
olen havainnut tässä loistavassa ilmiössä kaksi kiistämätöntä
värivivahdusta, pilkallisuuden ja ikävystymisen.

Tämä pehmeä ja raukea nainen, onko hän tosiaan tuo aamullinen
huima amatsooni? Sellaisena pidin hänestä enemmän. Minua kiusaa
hänen olkapäänsä suuri alastomuus. Tahtoisin peittää sen paksulla
hermeliiniturkiila.

Heitä on tusinan verran hänen ympärillään. Oh, tiedän hyvin, että
hän on heidän valtijattarensa ja että he katsovat häneen jäykästi
kuin komentosanaa odottavat sotilaat. Mutta elleivät he uskoisi
itseään nähtävän, kuinka pikaisesti he luopuisivatkaan tästä
pidättyväisyydestään.

Ja mitä muuta sitten todistaa tuo pieni punainen husaari, joka tuolla
kauempana kukkavihkon takaa luo hänen kauniiseen olkaansa peloittavan
himokkaan katseen? ... Tiehesi, maalainen! Käänny kömpelöitten ja
säyseitten saksattariesi puoleen, joilla on pulleat käsivarret ja
diabolon muotoiset vartalot. Tämä nainen tässä ei ole sinun rotuasi.
Hän ei ole sinua varten, moukka!

Kiroan sinua ja kadehdin sinua. Kadehdin sinun tummanpunaista
viittaasi, sinun keltanarsissejasi, kiiltäviä koristeitasi, 7:nnen
husaarirykmentin luutnantin-arvoasi, joka, muun puutteessa, muodostaa
hierarkkisen siteen sinun ja piinaavan kauniin everstisi välille.
Voisin silloin lähestyä häntä ja lausua hänelle, kuten sinä nyt,
kohteliaisuuksia tämänaamuisesta näytteestä.

Kasvot melkein kokonaan kätkettyinä iiriskimppuun, jota hän lähentää
nenäänsä, suurherttuatar kiittää heikosti upseereja, jotka häntä
onnittelevat.

— Eihän. Liioittelette. Kaikki ansio on Tarass-Bulban. Minä se
ihmettelen teitä, kun saatoitte seurata mukana konkareillanne.
Tarass-Bulban rinnalla täkäläiset hevoset ovat oluenpanijain juhtia.

Ehkä kuvittelen, mutta minusta ei näytä mahdottomalta, ettei hän voisi,
jos vain tahtoisi, puhua saksaa vähemmän muukalaisesti korostaen.

Vasemmalla, köynnöksillä verhotussa nurkkauksessa 182:sen soittokunta
virittää valssin. Tanssi alkaa.

— Me olemme tässä tanssijoitten tiellä, herrat. Menkää hakemaan
kumppaninne, jotka varmaankin ovat minulle vihaisia. Viekää minut
paikalleni, kreivi, sanoi hän tarttuen kenraali von Eichhornin
käsivarteen.

He kääntyivät, nämä saksalaiset ja saksattaret, arvokkaasti ja harkitun
vakaisesti. Kannukset helähtelivät. Keisarikunnan kauniit värit
välkähtelivät sähkökruunujen alla kuin häikäisevässä kaleidoskoopissa.

— Herra Vignerte, te ette tanssi!

— Siitä syystä, neiti, etten osaa hyvin, ja sitten siitä, että
siviilipuku on niin naurettava ja köyhä keskellä kaikkia näitä
univormuja.

— Se ei ole mikään puolustus, väittää Melusine. Odottakaas, näen tuolla
kunnon rouva von Wendelin, joka soveltuu hyvin hyvästi teidän pukuunne.
Menkää pyytämään häntä.

— Jos kerran on tanssittava, tanssin mieluummin teidän kanssanne.

— Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy valvoa ja sijoitella yksinjääneitä
tyttöraukkoja ja arkoja tanssijoita. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja
seuratkaa minua.

Tämä kaunis nainen, jonka käsivarren tunnen sivullani, antaa minulle
varmuuden, joka minulta puuttui.

— Neiti von Graffenfried! Herra Vignerte!

Se oli Marçais'n ääni.

Kiireestä kantapäähän hienona hän on istuutunut suurherttuattaren
läheisyyteen. Taivas! Hän antaa minulle merkin lähestyä.

— Teitähän on aivan mahdoton tavoittaa! sanoi hän minulle nauraen.
Tulkaa, herraseni.

Hän esittää minut suurherttuattarelle.

— Olen ajatellut hiukan teitä, teidän korkeutenne, lähettäessäni tänne
herra Vignerten. Mutta teillä ei näytä olevan kiirettä käyttää lahjoja,
joita teille annetaan.

Hän vastaa huolettomasti:

— Minäkö! Enhän pyydä muuta kuin saada oppia tuntemaan herra Vignerten.
Hän näyttää erinomaiselta. Anteeksi, herraseni, jos sanon: näyttää.
En ole vielä omakohtaisesti voinut sitä todeta. Te työskentelette
ahkerasti, sanotaan?

Sama kysymys, jonka Melusine minulle teki. Alhaista! Ikuisestiko
minun on laahattava sinua mukanani, pedantin viitta? Täytyykö minun
aina käydä uutterasta lukutoukasta, joka vietän yöni uneksuen muille
tuntemattomista, ääretöntä nautintoa ja hekumaa tuottavista asioista?
Tahdon vastata. Tunnen, että tulen vastaamaan tälle halveksijalle
jotakin hyvin ratkaisevaa. Mutta hän nousee.

— Suokaa anteeksi. Minun täytynee tanssia ainakin kerran!

— Herra von Hagen, kutsuu hän.

Hän on lähellä, tuo pikkuinen punahusaari. Hän käy esiin samalla kertaa
nöyränä ja ihastuneena. Oh, tiedän, että kerran on päivä tuleva,
jolloin hän saa minulta korvilleen.

Salissa syntyy tyhjä tila. Suurherttuatar Auroren valssi on kuin
vedenpyörre. Pelätään joutumasta sen piiriin. Tanssijat jättävät tilan
vapaaksi.

He tanssivat. Aluksi hidasta saksalaista valssia, kolmijakoista. Sitten
tahti kiihtyy Se on enää vain kaksijakoista. Se ei ole enää edes
bostonia, vaan hurjaa ja notkeaa pyörimistä. Katselijat kuiskailevat
ihastuneina. Suurherttua Fredrik-August katselee kaunista pyörrettä
hymyllä, joka on melkein ylpeyden hymyä.

Se ei ole enää Hagen, niin norja ja nopea kuin hän onkin, joka johtaa
pyörimistä. Se on kookas, vihreä ja valkoinen nainen. Yhä huolettoman
ylimielisenä hän kääntyy, kääntyy, kääntyy.

Hagen jättäytyy pyörteen vietäväksi. Sanomaton ilo värittää hänen
vaaleat nuorukaiskasvonsa. Hän antautuu valtijattarellensa. Punainen,
vihreä, punainen, vihreä, sitten kaikki sekaantuu. Näkyy täyteväri. He
pyörivät, pyörivät, pyörivät...

Ranskassa olisi taputettu.

Hän istuutui jälleen paikalleen aina yhtä liljamaisena ja
ikävystyneenä. Tehdessään liikkeen korjatakseen pukunsa oikeata
olkainta hänen kaunis iirisvihkonsa, jota hän ei ole jättänyt
kädestään, putoaa maahan. Kiiruhdan, otan ja ojennan sen.

— Kiitoksia, herra, sanoo hän huolimattomasti.

Sitten, tieten tahtoen, tällä kertaa, hän antaa kukkien jälleen pudota.

— Hyvä Jumala! Ne ovat jo kuihtuneita.

       *       *       *       *       *

Olen palannut kamariini. Olen avannut ikkunan, ja nojautuneena
ikkunalautaan, silmät kylmiin tähtiin kiinnitettyinä, luulen, että olen
itkenyt.

Ymmärrän. Hän vihaa minua leppymättömästi. Mistä syystä? Mitä olen
tehnyt? En tiedä.

Ja minä sanon köyhien vaivaisten sanan: Tehkäämme työtä.

Korviini kuuluu vielä heikosti soittoa. Kuninkaantoria pitkin vyöryy
kirkkaasti valaistuja ajoneuvoja. Ne, jotka istuvat niissä, ovat
onnellisia. He näkevät hänet yhä vielä niinkuin minä näin hänet.

Tehkäämme työtä...




IV.


Kas niin, Raoul Vignerte! Mihin sinä siis pyrit? Mikä on oleva sinun
erheesi? Mitä! Muutamia viikkoja sitten sinä vielä aamuisin huolehdit
illan ravinnostasi. Sinä et ajatellut olevan olemassa suurempaa onnea
kuin sen, että sai olla varma seuraavan päivän toimeentulosta. Nyt
sinä saat olla huoleti huomisesta ja koko kuukaudesta ja aina. Sinun
ei tarvitse muuta kuin tehdä työtä. Työnteko on ainoa asia, jota
ei koskaan kadu. Etkä sinä kuitenkaan ole onnellinen. Onnellinen,
sanoin, sinähän kärsit. Kärsit enemmän kuin silloin, kun saavuit
Orsayn asemalle kopeloiden taskuistasi, olisiko sieltä löytynyt
tarpeeksi kuparia juomarahaksi matkalaukun kantajalle, jottei sinun
olisi tarvinnut ryhtyä lompakkoosi, joka kyllä ilmankin ohentuisi
nopeasti. Sinä kärsit. Mistä? Kirotusta mielikuvituksestasi. Etkö tunne
tästälähtien, että kohtalo saa turhaan tarjota sinulle Pariisin naiset
ja Iranian aarteet voimatta tyydyttää pilviin ylettyvää unelmaasi, jota
mielessäsi haudot? Hänkö, tämä nainen, suurherttuatar? Kurja hupsu!
Sanoit olevasi klassikko. Puhuit pilkallisesti nauraen romanttisesta
teatterista, ja kas nyt sinä olet valmis, hetkellä, jolloin itse
saat samanlaista kokea, pitämään luonnollisena Ruy Blas'in [15],
hänen armonsa Finlas'in markiisin palvelijan, seikkailua. Sinäkö se
valitsit itsellesi jumaliksi Le Play'n ja Auguste Comte'in? Kylläpä
olet huvittava! Unelmiesi kuningatar, hän on vähemmän sinulle kuin
tuolle pienelle punahusaarille, joka on tottunut joutilaisuuteen,
arvoasteisiin ja vaakunatieteeseen...

Ja minä olen ryhtynyt tekemään työtä, ja, vähitellen, se on totta,
kirjaston tomu on haudannut haluni, vihani ja suruni.

En astunut koskaan jalallani palatsin vasempaan sivurakennukseen. Minä
nautin ajatellessani, että hän istuu siellä ikävissään Melusinensa
kanssa. Minä en sovi elämään täällä, minä.

Oleskelustani Lautenburgissa otan kaiken sen hyödyn, minkä tarvitsen.

Kahdessa vuodessa saan kokoon viisi- tai kuusituhatta frangia, kolmen
tai neljän kirjan ainekset ja sitten palaan takaisin Pariisiin ja
menetelmäni avulla ja muistaen mitä minulta on mennyt hukkaan Pariisi
tulee olemaan minun. Ja Pariisi on parempaa kuin tämä halveksittava
muukalaisnainen.

Professori Thierry oli antanut minulle aivan erinomaisen
työsuunnitelman, tulin sen huomaamaan sitä paremmin, mitä
perinpohjaisemmin syvennyin kirjastoon. Ludvig XIV:n aikuisten
germaanilaisten ruhtinaitten historia valaisee erinomaisesti tämän
kuninkaan omaa historiaa, tuoden paremmin näkyviin sen alkuperäisen
kauneuden.

XVII:n vuosisadan saksalaisten prinssien ainoa huoli oli jäljitellä
Ranskan kuningasta. Hänen hovissaan työskennelleiden taiteilijain
tai heidän oppilaittensa palvelukseenottaminen oli keino, jota he
yleisesti käyttivät. Mutta kun jokainen ranskalainen ylimys piti
kunnia-asianaan yksinomaan yhden ainoan taiteilijan omistamista, joka
teki työtä vain suojelijansa hyväksi, on huvittavaa huomata, miten
saksalaiset muodostivat jonkinlaisia yhtiöitä hankkiakseen vähemmillä
kustannuksilla sen tai sen maalarin, kuvanveistäjän, puutarhurin.
He muistuttavat noita vaatimattomia pariisilaisia talouksia, jotka
liittyvät yhteen ostaakseen kauppahalleista säkin vihanneksia tai
lampaan.

Olen tavannut arkistossa suuren joukon luetteloita ranskalaisista
maalareista ja arkkitehdeista, jotka ovat työskennelleet ei
ainoastaan Lautenburgin ja Detmoldin herttuoiden, vaan myöskin
Lüneburg-Cellen ruhtinaiden ja Hannoverin vaaliruhtinasten laskuun.
Ernout on veistänyt enimmät puutarhojen marmoriryhmistä. Gourvil,
Quintinien oppilas, on ne piirustanut. Lesigne, Lebrunin oppilas, on
suorittanut kivityöt, Catalanilainen Giroud on huolehtinut lukkoja
rantatöistä. Zeyer, öljymaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja, on
koristanut viehättävillä aiheilla Lautenburgin palatsin ja Hannoverin
_Herrenhausen'in_ [16] ovet.

Heidän laskuistaan ovat ruhtinasten taloudenhoitajat kiukkuisesti
kiistelleet. Usein nämä ruhtinaat itse ovat alentuneet omakätisesti
kirjoittamaan taiteilijoille ja pyytämään laskun alentamista.
Olen mielenkiinnolla selaillut laajaa Giroud'n asiakirjaa, jonka
tämä taiteilija esitti Hannoverin presidiaalioikeudelle v. 1690
selvitykseksi laskusta, jonka hän oli kirjoittanut muutamista
_Herrenhausen'iin_ valmistetuista patenttilukoista. Herttua
Ernest-August, tuleva vaaliruhtinas, ei saanut laskun alennuspyyntöänsä
hyväksytyksi. Ainakin siihen aikaan näyttää Hannoverissa olleen
kelvollisia tuomareita.

Olin päättänyt kohdistaa tutkimukseni pääasiallisesti ranskalaiseen
vaikutukseen Saksan hoveissa XVII:llä vuosisadalla. Minulla oli
edessäni iso piukka asiakirjoja, jotka riittivät täydellisesti
tyydyttämään Thierryä ja antamaan minulle itselleni ainekset teokseen.
Tämä Zeyer, kiiltovärimaalari, prinsessa Sofia-Dorotean opettaja,
on syynä siihen että minun täytyy tässä laajentaa alkuperäistä
suunnitelmaani. Löysin hänen laskujensa joukosta hänen todistuksensa
sille tutkintokomitealle, joka oli tuominnut Hannoverin onnettoman
hallitsijattaren. Hän on siten vastuussa tapahtumista, jotka tässä
esitetään.

       *       *       *       *       *

Vignerte pysähtyi, mietti hetkisen, ja teki minulle sitten seuraavan
odottamattoman kysymyksen:

— Tunnetteko kreivi Philip-Kristop von Königsmarkin draamallisen
tarinan?

Vastaukseksi lausuin hänelle nämä kaksi säkeistöä:

    Comte de Koenigsmark, amoureux d'une reine,
    Puis son amant, ainsi du moins dit la rumeur,
    Dans la chambre royale ou brulaient des verveines,
    À l'heure où le jour naît, à l'heure où le jour meurt.

    Qui pourra dire toutes les folies pensées
    Qui elle se plaisait tant a dérouler pour vous,
    Celle qui mélait les jacinthes aux pensées,
    Dans la masse de ses cheveux d'or un peu roux?[17]

    [Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja
    tuli hänen rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo,
    kuninkaallisessa huoneessa, jossa yrtit hehkuivat
    päivän noususta päivän laskuun.]

    [Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset,
    joita hän lausuili teille,
    hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa,
    ja kutriensa punertavaan kultaan.]

— Näiden säkeistöjen tekijä, sanoi Vignerte, oli lukenut Blaze
de Buryn kirjan. Se on ainoa ranskalainen kirja, joka sopii tähän
draamaan. Muistatteko sitä?

— Myönnän että monta yksityiskohtaa on jo unohtunut mielestäni.

— Sittenpä minun täytyy kertoa teille tämä tarina. Se ei selitä teille
minun seikkailuani, vaan saa sen näyttämään vieläkin kummallisemmalta._

       *       *       *       *       *

— Muistatte varmaankin millainen oli Hannoverin valtion tila v. 1680.
Sen johdossa oli mies, joka oli yhtä suuri elostelija kuin valtiomies,
Ernest August, ensin Osnabrückin piispa, herttua, sitten Hannoverin
vaaliruhtinas.

Hänen veljensä, Yrjö-Wilhelm, oli Brunswick-Lüneburgin herttua.

Ernest-Augustin kunnianhimolla oli kaksi päämäärää.

Ensiksi: hänen hallitsijahuoneensa yhdistäminen veljen huoneeseen.
Siihen oli vain yksi keino: Yrjön naittaminen Sofia-Dorotealle.
Avioliitto saatiin aikaan vuonna 1682. Brunswick-Lüneburgin herttuatar
oli silloin vasta kuudentoista vuoden vanha.

Toinen Ernest-Augustin päämäärä oli korkeampi: Englannin kruunu. Onni
suosi häntä: kuolema korjasi peräkkäin kaksitoista kuningatar Annan
lasta. Vaikk'ei Ernest-August nähnytkään politiikkansa voittoa — hän
kuoli vuonna 1698 — korjasi hänen poikansa Yrjö kuitenkin sen hedelmät.
Vuonna 1714, kuningatar Annan kuollessa, hän nousi Suur-Britannian
valtaistuimelle nimellä Yrjö I. Hän nousi yksin, sillä kahdeksantoista
vuotta sitten, häpeällisten juonien johdosta, hän oli eronnut
vaimostaan, ja kun puoliso kruunattiin Englannin kuninkaaksi, päätti
onneton Sofia-Dorotea päivänsä Ahlden linnassa, joka oli pikemmin
vankila kuin palatsi.

Suokaa anteeksi, että esitän näin kuivasti nämä tapahtumat: pääasia on
selvyys.

Kertomus Sofia-Dorotean avioerosta on kertomus kreivi Philip-Christophe
von Königsmarkin murhasta.

Kuuluen erääseen Ruotsin jaloimpia sukuja, Sachsenin
vaaliruhtinas-prinssin ystävä, yhtä tumma ja kaunis kuin Sofia-Dorotea
oli vaalea ja kaunis, kreivi Philip ja Brunswick-Lüneburgin herttuatar
olivat lapsuusaikanaan tutustuneet toisiinsa Cellessä ja silloin
kaikessa viattomuudessa kihlautuneet. Elämä oli heidät erottanut.
Philip oli antautunut viettämään Jaakko II:n hovissa, Ludvig XIV:n
hovissa, Dresdenissä, Venetsiassa kauniin ruotsalaisen kondottierin
seikkailevaa elämää.

Herättikö Sofia-Dorotean naimisiinmeno eloon hänen vanhan rakkautensa,
loukkasiko se hänen turhamielisyyttään? Oli miten oli, mutta eräänä
kauniina aamuna Hannover näki kreivi Philip von Königsmarkin saapuvan.

Vaaliruhtinaan hovi oli elostelujen paikka, roskaläjä, jonka keskellä
kuihtui hitaasti kaunis liljankukka Sofia-Dorotea.

Puolisonsa pettämänä, jota hän oli aina halveksinut, pakotettuna
teeskentelemään ystävyyttä kauhealle kreivitär von Platenille,
Ernest-Augustin lemmitylle, hän eli niin hyvin kuin taisi
yksinäisyydessä, kohdistaen kaiken huolensa yksinomaan kahden lapsensa
kasvatukseen, pojan, josta piti tulla Englannin kuningas, tyttären,
josta oli tuleva Preussin kuningatar.

Mutta nyt Königsmark saapuu Hannoveriin, ja draama alkaa.

Kreivi Philip on tullut kostamaan, valloittamaan takaisin
Sofia-Dorotean sydämen. Mutta ennenkuin hän edes ehtii nähdä
herttuatarta, iskee kreivitär von Platen häneen silmänsä. Kreivi
arvelee viisaaksi olla loukkaamatta kaikkivaltiasta suosikkia. Mutta
täytyy mennä hyvin pitkälle, jottei loukkaisi tätä naista, jossa
Messalina ja lady Macbeth yhtyivät. Kreivi Philip menee niin pitkälle
kuin mahdollista: häpeäjuttuun sotkettuna kreivitär olisi hänen
vallassaan. Mutta toisin oli käyvä. Hän oli joutuva kreivittären
valtaan.

Silloin alkaa Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorotean kaunis idylli.
Synkkä Herrenhausen-palatsi on heidän lyhytaikaisen rakkautensa
todistaja. Sofia-Dorotea uskoi aluksi, että kaunis kreivi oli tullut
Hannoveriin vain nähdäkseen onnettomana ja hylättynä sen, jonka isän
tahto pakotti menemään naimisiin toisen kuin sydämen valitun kanssa.
Philipin melkein julkinen suhde kreivitär Plateniin lisäsi hänen
kärsimystänsä. Mutta eräänä aamuna mennessään seuranaisensa kanssa
_Herrenhausenin_ puiston lehtimajaan, jossa hänen oli tapana istua
joka päivä, hän näki kreivin puikahtavan sieltä tiehensä. Penkille jäi
paperikäärö, johon oli Benseraden tyyliin kirjoitettu pieni rakkausruno.

Onko Sofia-Dorotea ollut Königsmarkin rakastajatar? Luettuani heidän
kirjeenvaihtonsakin de la Gardien arkistossa, epäilen vielä. Sen
ymmärsin kuitenkin, että oli mahdotonta olla sitä epäilemättä niin
turmeltuneessa hovissa kuin Hannoverin, jossa tiedettiin, että
perintöherttuan puoliso otti joka yö huoneistossaan vastaan kauniin
ruotsalaisen seikkailijan.

Kostonhaluinen kreivitär von Platen sai viimeisenä kuulla olevansa koko
linnan naurunesineenä. Mutta tuona päivänä kreivin ja herttuattaren
turmio päätettiin.

Keskiviikkoiltana, ensimmäisenä päivänä heinäkuuta 1694, löysi
Königsmark kotiinsa palatessaan pöydältään kirjelipun, joka sisälsi
nämä yksinkertaiset lyijykynällä hätäisesti kirjoitetut rivit:

 Tänä iltana kello kymmenen jälkeen prinsessa Sofia-Dorotea odottaa
 kreivi Königsmarkia.

Tämä kirjelippu, tämä väärennys, Sofia-Dorotean käsialan jäljennös, oli
kreivitär von Platenin työtä.

Huolimattomana ja urhoollisena kuin Bussy d'Amboise Königsmark läksi
prinsessan luo. Kello kaksi aamulla hän poistui prinsessan huoneesta.
Samana päivänä aamulla Sofia-Dorotea näki parvekkeeltaan kahden miehen
levottomin liikkein harhailevan puistossa. Kreivi Philipin palvelijat
siellä etsivät herraansa. Eivät he eikä kukaan ollut häntä enää näkevä.

Siinä murhenäytelmä, ystäväni. Tässä sen ratkaisu: Sofia-Dorotean
avioero. Tämä nuori kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha nainen on
tekemisissä vihollismaailman kanssa. Hän tahtoo jättää puolisonsa,
joka kauhistuttaa häntä. Häntä vastassa on isän kirous. Vanha herttua
Yrjö-Wilhelm on naittanut tyttärensä valtion etuja silmälläpitäen.
Onneton rakkausseikkailu ei saa särkeä kauniita laskelmia, joiden
tuloksena on ehkä Englannin kruunu. Onneton rouva ei tahdo kuulla
mitään vastaväitteitä. Hän on muutenkin vaarallinen: ruotsalaisella
kreivillä oli suhteita. Lopuksi, Sofia-Dorothealle mitä nöyryyttävimmän
oikeudenkäynnin jälkeen hänet julistettiin erotetuksi miehestään.
Lapset otettiin häneltä pois. Tavalliseksi herttuattareksi tulleena
Englannin kuninkaan puoliso kuoli vuonna 1726 vankina Ahlden linnassa.
Vasta silloin isän kirous peruutui. Hänen syntymälinnansa holvi avautui
hänen ruumiilleen. Se lepää Cellen tornissa hautaholvin pimeimmässä
nurkassa, yksinkertaisessa nimikirjoitusta vailla olevassa kirstussa.
Se sisältää viimeiset jäännökset Sofia-Dorotheasta, Hannoverin
vaaliruhtinaan Yrjö-Ludvigin, sittemmin Englannin kuninkaan Yrjö I:n
puolisosta.

Olen pääpiirteittäin kertonut teille niin lyhyesti kuin mahdollista
Philip von Königsmarkin ja Sofia-Dorothean tarinan. On tarpeetonta
sanoa teille, että hyvin monta kohtaa tässä draamassa on jäänyt
hämäräksi. Kreivin murha on tapaus, jonka yksityiskohtia kaikkein
vähimmän tunnetaan. Todistajat ovat yksimielisiä siitä, että kreivitär
von Platen valmisti ansan, johon kreivi joutui saaden surmansa.
Kymmenen salamurhaajaa lävisti hänet miekoillaan. Hirveä kreivitär
antoi itse hänelle viimeisen iskun. Mutta mitä tehtiin ruumiille?
Tässä salaperäisyys alkaa. Mielipiteet ovat jakaantuneet. Haudattiinko
kreivi, kuten jotkut arvelevat, puistoon kaivettuun kuoppaan? Vai
kätkettiinkö hänet, toisen arvelun mukaan, jota minun on syytä uskoa,
kalkilla peitettynä niinsanotun ritarisalin kivilattian alle? Tai
viskattiinko hänet muitta mutkitta likaviemäriin, joka purkautui linnan
juurella virtaavaan Leine-jokeen, kuten Salaisen historian tekijä
väittää? [18]

Onko hänen ruumiinsa, kuten Horace Walpole väittää, sama, joka muutamia
vuosikymmeniä myöhemmin löydettiin _Herrenhausenin_ toilettihuoneen
lattian alta? Teen nämä kysymykset vain selittääkseni teille, vaikka
se itsellenikin vielä tuntuu selittämättömältä, miten kuumeenomaisella
kiihkeydellä ponnistelin näiden asioiden selvillesaamiseksi. On
otettava huomioon, että tämä probleemi esiintyi minulle polttavampana
kuin kenellekään toiselle, johtuen tämä ympäristöstä, jossa olin ja
joka oli niin samanlainen kuin Königsmarkin draamassa, ja niistä
arvokkaista asiakirjoista, joita oli käytettävänäni herttuallisessa
kirjastossa.

Tärkein siihen asti tunnetuista lähteistä oli Königsmarkin ja
Sofia-Dorotean kirjeenvaihto, joka on nykyjään de la Gardien kirjaston
arkistossa Löberodissa Ruotsissa. Tämän kirjeenvaihdon löysi professori
Palmblad, joka julkaisi siitä otteita v. 1851 Upsalassa. Viitatessaan
Palmbladin tutkimuksiin minulta jäähyväisiä ottaessaan Thierry
toivoi, että käsiini Lautenburgissa mahdollisesti osuisi osa tästä
kirjeenvaihdosta, joka harhaili pitkät ajat Saksassa, ennenkuin päätyi
Löberodiin. En löytänyt mitään tästä, mutta korvaukseksi tein muutoin
tärkeän löydön.

Sofia-Dorotean tytär, mainitsin jo edellä hänestä, oli joutunut
naimisiin Preussin kuninkaallisen prinssin, tulevan kuningas-korpraalin
Fredrik I:n kanssa. »Erittäin tyly ja itsevaltainen puoliso», sanoo
meille Blaze de Bury. »Hänen ensimmäinen työnsä kerta valtaistuimelle
noustuaan oli kieltää jyrkästi vaimoansa ylläpitämästä minkäänlaisia
suhteita Ahlden linnan vankiin. Vasta sitten kun Sofia-Dorotea oli
perinyt äidiltään kahdeksankymmentätuhatta ekyä, mikä oli sangen
iso summa siihen aikaan, ahne itsevaltijas osoitti vaimonsa äidille
jonkinlaista hellyyttä, joka muutoin oli sangen hyötynäkökohtaista,
sillä se perustui yksinomaan niihin oikeuksiin, joita hänen vaimollaan
saattoi tähän perintöön olla, oikeuksiin, jotka loppujen lopuksi
saatiin todennetuiksi kuuluisan lainoppineen Thomasiuksen tutkimusten
avulla.»[19]

Nöyränä vaimona, jollainen Preussin kuningatar oli, salaisesti
rippi-isänsä yllyttämänä hän oli aina moittinut itseään siitä, ettei
ollut julkisesti uskaltanut puolustaa vankina elävää äitiään, jonka
viattomuuden hän tiesi. Hän käytti hyväkseen pelätyn puolisonsa
heikkoja hetkiä ja alkoi kerätä peruutusoikeudenkäyntiä varten
tarpeellisia asiakirjoja. Mutta valitettavasti Sofia-Dorotea kuoli
vuonna 1726. Hänen kuninkaallinen tyttärensä ei kuitenkaan luopunut
yrityksestään. Hänen toimestaan ja ennenmainitun lainoppineen
Thomasiuksen valistuneella avulla pantiin kokoon suunnaton noin
tuhatkaksisataa todistusta käsittävä asiakirja. Siinä osoitettiin
selvästi Sofia-Dorotean viattomuus ja kreivitär von Platenin
halpamaisuus.

Tämä tyttären äidinrakkautta ilmaiseva muistomerkki ei ollut hyödyttävä
mitään. Nimetön huomautus asiakirjan kannessa ilmoittaa, että Englannin
kuninkaan Yrjö II:sen Preussin Fredrik I:selle tekemästä esityksestä
oikeudenkäyntiä Sofia-Dorotean jälleen arvoonsa asettamiseksi ei pantu
alulle. Englannin kuningas huomautti sisarelleen, hyvällä syyllä, että
kaikki se, mikä esitettäisiin heidän äitinsä vapahtamiseksi, koituisi
raskauttavaksi heidän isälleen.

Valtion etujen edessä Preussin heikko kuningatar taipui. Asiakirja,
joka tästä lähtien oli tullut hyödyttömäksi yllämainittujen
mielipiteiden muutoksen johdosta, raukesi sikseen ja joutui vuonna 1783
Lautenburgin suurherttuattaren Charlotta-Augustan haltuun.

Juuri tämä asiakirja minun oli tammikuun lopulla vuonna 1914 onni
löytää herttuan kirjastosta vielä luetteloimattomien käsikirjoitusten
joukosta.

Alkaen Sofia-Dorotean uskotun neiti von Knesebeckin
kuulustelupöytäkirjasta kreivitär Platenin [20] tunnustukseen saakka
tämä asiakirja sisälsi täydellisen kertomuksen _Herrenhausenissa_
tapahtuneesta salaperäisestä draamasta. Oppineiden tavallisella
luontevalla huolettomuudella asiakirjoihin nähden, joita ei ole
luetteloitu, kuljetin huoneeseeni nuo kuusi paperisalkkua, jotka
paljastivat yksityiskohtiaan myöten tämän synkän tarinan.

Kuinka paljon rakkautta ja ritarillisuutta, mitä rikoksia ja
lemmenleikkiä, mitä ylellisyyttä, mitä elämän ja kuoleman vimmaa
sisälsivätkään nämä kellastuneet lehdet, nämä eri kielillä kokoonpannut
asiakirjat! Yöllä, kun kaikki linnassa nukkuivat, siirsin pöytäni
miellyttävän takkavalkean ääreen ja tein työtä kuumeisella kiihkolla.
Tässä minä sain käsitellä elävää historiaa eikä toisen tai kolmannen
käden kautta kulkenutta, jota minulle oli seulottu määrättyä
ohjelmaa noudattaen Sorbonnen kirjastossa. Kuivaan oppitietoon
sekaantui minun aivoissani totta puhuen hyvä annos kummallista
romantiikkaa. Hannoverin hovi tanssi silmieni edessä haavekuvallisena
ja verisenä: Ernest-August, vaikeneva poliitikko; Yrjö-Ludwig,
irstailija ja vähälahjainen; kreivitär Platen, pelottava Messalina,
joka kaikesta huolimatta oli mahtanut olla kaunis ja tavoittelun
arvoinen; Königsmark, tumma seikkailija, kultakirjailtu takkinsa
veren tahraamana, ja ennen kaikkea Sofia-Dorotea, kalpea, solakka ja
puhdas, hopealla kirjaillussa silkkipuvussa, joka hänellä oli yllään
hääpäivänään.

Hopeapuvussa, tosiaanko? Tämä, tämä oli historiaa, kirjallista
kuvausta. Kuinka paljon kauniimmaksi ja todellisemmaksi minä kuvittelin
hänet toisessa puvussa, puvussa, jonka olin jo nähnyt, vihreässä
sametissa!

Talvi teki loppuaan. Kevät oli tulossa. Ikkunastani, joka oli puoleksi
auki, jotta uuni paremmin vetäisi, tuli sisään kosteita, lämpimiä
tuulenhenkäyksiä. Tunsin varjossa mustilta näyttävien puiden oksien
sulavan lähestyvää versomista odottaen.

Silloin, useita kertoja, ystäväni, rakas ystäväni, — kuoleman joka
puolelta vaaniessa on hyvä tunnustaa nämä mielettömyydet, jotka ovat
meidän kaltaistemme miesten elämälle palkinto ja kunnia — viehtyneenä
kauniin murhatun seikkailijan, kauniin kuolleen kuningattaren
muisteloon, vaiston johtamana, jonka erehtymättömyyden myöhemmin sain
tuta, avasin sydän jyskyttäen huoneen oven. Käytävä oli pimeä. Vanhat
portaat natisivat jalkojeni alla. Olin usein nähnyt juhlasalista
vilkkuvan vartijan uneliaan lyhdyn. Mitä olisin sanonut, kysyn teiltä,
jos minut olisi huomattu?

Puistoon päin avattu ovi jätti näkyviin tummansinisen suorakulmion,
jonka keskellä värähteli salaperäinen Kassiopeia. Minä kävelin
kuutamoisia nurmikoita pitkin pysytellen puiden varjossa. Palatsin
keskiosassa näkyi yhdestä ikkunasta valo. Miten myöhään suurherttua
Fredrik-August työskenteli!

Kaikki oli pimeää vasemmassa sivurakennuksessa. Mutta kun olin saapunut
rakennuksen päähän ja nojasin muuria vasten, tiesin pian, että koko
maailma ei sentään nukkunut.

Ei ollut vielä kevät. Mutta tunsi tosiaan, että satakielen aika
oli pian lähellä. Ruusuinen, pitkittäinen valonsäde virisi ohuena
haravoidulle hiekalle, heijastaen siihen verhojen ja uutimien katkoman
kuvan toisesta valaistusta ikkunasta.

Satakieli ei vielä laulanut tässä ranskalaisessa puistossa
Saksanmaalla, jonne kohtalo oli minut vienyt. Mutta ikkunan takana
valittava, värähtelevä, viiltävä, hidas ja vieno sävel, joka tuon
tuostakin aiheettomasti katkesi synnyttäen hermostuneessa mielessäni
mitä kummallisinta ailahtelua, tunkeutui palatsin sisältä aivan
sydämeen asti... Neiti Melusine von Graffenfried soitteli siellä
viulullaan valtijattarelleen Schumannin herkänhempeimpiä kehtolauluja.




V.


_Petermanns Mittheilungen_[21] on maailman hirvittävin maantieteellinen
kokoomateos, ja, se myönnettäköön, arvokkain. Meidän _Annales de
Geographie_[22] on siitä vain kalpea heijastus. Venäläisillä on
suurenmoinen maantieteilijä, Woikow. Meillä on Vidal de la Blache,
jonka esipuhe Lavissen Ranskan historiaan on mestariteos. Mutta
nämä tässä ovat yksinäisiä. He eivät ole voineet käsitellä kaikkea.
_Petermnns Mittheilungen_ saattaa aivan ymmälle yleismaailmallisella
tietorikkaudellaan. Opettajani Sorbonnessa — en mainitse heidän
nimiänsä, se pahoittaisi heidän mieltänsä nyt — ovat satoja kertoja
vakuuttaneet minulle, ettei mitään vakavaa maantieteellistä tutkimusta
voinut harjoittaa ilman tätä valtavaa apulähdettä.

En tahdo liioitella oppilaalleni jakamani opetuksen arvoa enkä
laajuutta uskoessani teille, etten valmistanut ainoatakaan
opetustuntiani käyttämättä hyväkseni Mittheilungen'ia. Joka kerta
kun minun oli tarkemmin selostettava jotakin kohtaa, nojauduin tähän
verrattomaan kokoelmaan.

Tällä tavalla juuri käytin sitä hyväkseni luennoidessani
perintöherttualle erikoisesti nykyhetken kysymyksestä, Kamerunista
ja saksalaisten äskeisistä valtauksista Kongossa. Oli kulunut
parhaiksi kaksi vuotta siitä, kun kuuluisa Cambon Kiderlen-Waechterin
neuvotteluista syntynyt sopimus oli antanut keisarikunnalle mainion
_bec de canard'in_ ja Togomaan seudun. Minusta oli aivan luonnollista
omistaa jonkunverran huomiota tälle seudulle, josta keisari oli
läimäyttänyt niin peloittavan nyrkiniskun diplomaattipöytään.

En koskaan unohda sitä päivää. Se oli maanantai, maaliskuun toinen
päivä. Siitä on nyt kahdeksan kuukautta.

Tutkittuani Mittheilurigenin karttoja kirjoitin muistiin kuuden
Kamerunia ja Kongoa käsittelevän artikkelin nimen ja numerot. Sitten
merkitsin muistiin Berliinin yliopiston professorin Heidschützin
kirjoittaman artikkelin, joka käsitteli kulkuteitä (luonnollisia ja
tehtyjä).

Asettaen kirjaston pöydälle niteen, jossa tämä artikkeli oli,
valmistuin tekemään siitä muistiinpanoja.

Kun aukaisin kirjan kysymyksessäolevasta kohdasta, irtautui lehtien
välistä paperi ja putosi maahan.

Se oli neljään osaan taitettu, kellastunut paperiarkki. Siihen
oli kirjoitettu isolla, paksulla, omintakeisella käsialalla. Se
oli saksaa latinalaisin kirjaimin. Ei mitään nimikirjoitusta. En
sitä tarvinnutkaan, sillä olin heti aavistanut, mistä oli kysymys
ja kuka oli kirjoittanut tämän paperin. Se sisälsi täydellisen
matkasuunnitelman erääseen Kongon autioimpaan seutuun pitkin liiankin
kuuluisaa Sangha-jokea. Matkat oli tarkoin merkitty professori
Heidschützin artikkelista saatujen tietojen mukaan. Tämä professori, en
ollut siinä erehtynyt, antoi tästä alueesta kaikkein tuoreimmat tiedot:
kuljettavat tiet, kaalamot, apuneuvot, jotka olivat tarpeen tähän
maahan lähdettäessä, ja kaiken tämän aina maihinnoususta Librevillessä
jälleen laivaan nousemiseen saakka. Jokainen pysähdyspaikka oli
mainittu. Uesso, kaksi päivää — ranskalainen vartiopaikka, vettä,
kantajia; Manna, yksi päivä, kantajia; Gléglé, N'Saghan yläpuolella,
ruuhia j.n.e.

Minut valtasi salainen ilo. Näin siis kohtalo antoi käsiini
suunnitelman, jonka oli tehnyt itse suurherttua Rudolf
tutkimusmatkastaan seutuun, jossa sairaus oli hänet tuhoava. Se ei
ollut lainkaan, tunsin sen selvästi, samaa iloa, jota historioitsija
tuntee löytäessään mielenkiintoisen todistuskappaleen saksalaisten
vehkeilyistä Kongossa, tutkijan silmissä kiistämättömän todistuksen
siitä, että Agadirin iskua oli ennakolta valmistettu. Historialliset
huoleni olivat hyvin kaukana tällä hetkellä! Kaikki työni, jotka olin
saanut valmiiksi tuon kuuluisan juhlan jälkeen, jossa suurherttuatar
oli häväissyt minua kaikkien nähden, kuten uskoin, nämä työt olin
tehnyt vain harmista!

Oikein ymmärtääksenne niiden tunteiden laadun, jotka minua ahdistivat
tutkiessani yksityiskohtia myöten tätä kallisarvoista paperia, minun
täytyy näyttää teille ne korkeat telineet, joita mielikuvitukseni
oli jatkuvasti rakentanut tuosta päivästä alkaen. Turhaan koetin
pakottaa itseni vihaamaan suurherttuatarta: minä en voinut. Tästä
yrityksestä sain vain yhä polttavamman halun lähestyä häntä, saada
hänet huomaamaan minut, saada hänet uskomaan, että korkein toivoni
oli uhrautua hänen hyväkseen. Uhrautua! Mikä sitten sai minut
ajattelemaan, että tämä häikäisevä, ylpeä nainen tarvitsi minun
vähäpätöistä palvelustani ja alttiuttani?... Tässä juuri, ystäväni,
mielikuvitukseni oli tehnyt tehtävänsä. Totta puhuen se ei pohjautunut
aivan tuulentupiin. Arvelette kai, että olin pitkinä yksinäisinä
öinäni tyyten unohtanut professori Thierryn tapaisen vakavan miehen
puheet. Päinvastoin, minkä laajuuden Olinkaan antanut niille! Tajusin
hämärästi olevani salaperäisyyden ympäröimänä. Tunsin, kuten tunnen
teidät tässä vierelläni hämärässä, että jokin murhenäytelmä oli
syynä levottomuuteen, joka minua joskus epämääräisesti ahdisti.
Tätä tuntemusta olivat tutkimukseni, Königsmarkien hämäräperäiselle
historialle omistetut yöni vain lisänneet. Sepittelyä, sanotte te.
Yksinäisen työskentelyn ja ehkä hiukan liiaksi jännittyneen tunteen
aiheuttamaa hermoston ärtymystä. Näin ajatellessanne olisitte oikeassa,
elleivät itse tapahtumat olisi aiheuttaneet tätä kiihtymystä.

Oli miten oli, ennen suurherttua Rudolfin matkasuunnitelman
löytöäni olin jo ehtinyt sepittää itselleni romaanin, joka tyydytti
mielikuvitustani. Suurherttua Fredrik-Augustia, joka oli niin
moitteeton ja hyvänsuopa minua kohtaan, minä kuvittelin vaimonsa,
tämän jumaloidun suurherttuattaren pyöveliksi. Kauneus harhautti minut
tekemään törkeää vääryyttä. Se sai minut uskomaan miehestä, jota sain
kiittää nykyisestä niin mukavasta elämästäni, kuviteltua pahaa, samalla
kun pystytin sielussani alttarin naiselle, joka oli minua julkisesti
halveksinut ja joka sitten, joka kerta kuin satuin hänet näkemään, ei
ollut koskaan huomaavinaankaan minun olemassaoloani. »Onko hän sitten
marttyyrin näköinen», sanoin itselleni kylmän harkinnan hetkinäni,
»tämä ikävystynyt olento, joka viettää yönsä soittelemalla Melusinensa
kanssa, päivänsä ratsastamalla, metsästämällä pikku punahusaarinsa
seurassa! Tämä Hagen... Eikö hänellä sitten ole silmää nähdä, että
juuri suurherttuaa täytyy surkutella ja rakastaa! Oh, minulla ei olisi
hänen kärsivällisyyttänsä.»

Turhia tyynnytyksen, unohtamisen yrityksiä! Sekuntia myöhemmin, palaten
rakkaisiin houreisiini, kuvittelin Lautenburgin Auroren koettamassa
huimasta ratsastuksesta, metsästyksestä, musiikista, kaikesta
saada lievikettä suruunsa, jota hän tunsi puolisonsa katoamisen
johdosta, tuon kauniin, urhean miehen, joka häntä rakasti ja jota hän
jumaloitsi... ja mustasukkaisuus, joka sai virikettä näistä unelmista,
teki ne minulle vain sitäkin rakkaammiksi.

Turhia olivat monet keskustelut, joilla koetettiin osoittaa minulle
kuvitelmani häilyväisyyttä. Turhaan rouva Wendel synkeässä vihassaan
suurherttuatarta kohtaan oli koettanut huoaten puhua minulle
suurherttua Rudolf-raukasta, joka oli ollut niin onneton; minä
syrjäytin päättäväisesti kaiken, mikä saattoi horjuttaa kuvitelmieni
tasapainoista rakennelmaa.

Pitäkää minua hulluna. Mutta joka tapauksessa, kun kerta olin tämän
hulluuden vallassa, ymmärrätte missä kuumeisessa tilassa minä, pantuani
ensin paikoilleen Mitiheilurigen'in niteen ja tungettuani salkkuuni
tuon kallisarvoisen paperin, nousin kamariini.

Sesam, aukene! Minulla oli nyt salaperäinen avain, jolla saatoin päästä
suurherttuattaren luo, voittaa hänen kiitollisuutensa. Nähdessään nämä
rakastetun puolison kirjoittamat rivit hän on ymmärtävä, että se,
joka ne on löytänyt, joka ne tuo hänelle, ei ansaitse saada osakseen
välinpitämättömyyttä. Ehkäpä suurherttuatar pyytää minulta anteeksi...
Silloin minulla on varalla ratkaisevat sanat pysäyttääkseni noiden
kauniiden huulien lausuman anteeksipyynnön. Hän silloin ehkä vieläkin
enemmän hämmästyy, että hän on voinut olla sellainen minua kohtaan.

Kaksi kertaa rutistin kokoon ja viskasin uuniin aloitetun kirjeen,
jonka piti seurata löytämääni asiakirjaa. Toinen ei tuntunut tarpeeksi
kuhnioittavalta, toisessa painostettiin liiaksi löydön tärkeyttä.
Loppujen lopuksi rajoituin mahdollisimman yksinkertaiseen sanontaan:

 Teidän korkeutenne.

 Sattuma on johtanut minut löytämään asiakirjan, joka ei voine olla
 liikuttamatta Teidän Korkeuttanne. Sallinette minun lähettää sen tässä
 kuoressa todistuksena kunnioituksesta ja alttiudesta, jota tuntee
 nöyrä palvelijanne.

Ajattelin parilla selittävällä sanalla ilmaista kaikki neiti von
Graffenfriedille, joka oli aina osoittanut minulle mielistelevää
ystävällisyyttä. Minua odotti vastoinkäyminen: Melusine oli hetki
sitten lähtenyt Lautenburgista; minun täytyi jättää lähetteeni
vanhalle puolihupsulle venäläiselle kamarineidille. Eukko otti kirjeen
epäluuloisesti vastaan ja katosi mutisten käsittämättömiä sanoja.

Palasin heti senjälkeen huoneeseeni. Siellä kuumeeni aleni aivan
pian. Toimenpiteeni melkein jo kadutti minua. Mitä se hyödytti? Miksi
sekaannuin tähän asiaan? Luulenpa jo toivoneeni, että tuo vanha
venakko, vieläkin hupsumpana kuin miltä näytti, hävittäisi kirjeeni.

Askeleita kuului käytävässä. Huoneeni ovelle koputettiin. Ludwig astui
sisään.

— Anteeksi, herra professori, mutta herra professoria haetaan.

Peräytyen hän päästi sisälle lakeijan. Olin lysähtää kokoon tuntiessani
suurherttuattaren sini- ja kultavärit palvelijan virkapuvussa.

— Ehkä herra professori tahtoisi seurata minua, sanoi tämä mies.

Tyrmistyneenä kirjeeni näin nopeasta vaikutuksesta seurasin häntä
huomaamatta edes pistää hattua päähäni.

Me kuljimme viistoon puiston halki. Minne minua vietiin? Me saavuimme
englantilaiseen puutarhaan ja laskeuduimme sitä pitkin Melna-joelle,
joka ilta-auringon värittämänä virtasi raitojen siimeksessä.

Kastanjatiheiköstä pamahti kiväärin laukaus. Luulin kuulevani oksissa
rapinaa aivankuin lintu olisi tupertunut alas.

— Herra professori suvaitkoon käydä eteenpäin.

Olin nyt jonkinlaisessa lehtimajassa. Suurherttuatar seisoi siellä
kivääri vielä savuavana kädessään.

— Suokaa anteeksi, herraseni, huvittelen ampumalla rastaita, sanoi hän
yksinkertaisesti.

Ja hän viittasi palvelijaa menemään.

       *       *       *       *       *

Olin yksin unelmieni kuningattaren kanssa. Tiesin, että tällainen
kohtaaminen kerran tapahtuisi, mutta en olisi koskaan voinut aavistaa,
että sen näyttämönä olisi tämä lehtimaja, johon kävelyilläni olin niin
usein pistäytynyt mitään epäilemättä.

Muutamien sekuntien ajan hän katseli minua ääneti. Sanat eivät riitä
kuvaamaan sitä hämmennystä, jonka vallassa olin. Vasta myöhemmin,
hyvin paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka suuresti tämä hämmennykseni
oli vaikuttanut edukseni. Noin vapiseva keskustelija ei voinut olla
vihamies.

Hyvin lempeällä äänellä, niin lempeällä, etten tuntenut sitä, hän puhui
vihdoin.

— Kiitän teitä, herra Vignerte, ilmoituksestanne. Olitte oikeassa
ajatellessanne, ettei mikään, mikä muistuttaa suurherttua Rudolfista,
voisi olla minua liikuttamatta.

Hän lisäsi:

— Voitteko ehkä sanoa minulle, miten tämä paperi on joutunut käsiinne?

Kerroin hänelle yksityiskohtaisesti löytöni. Tein sen varmaankin hyvin
kaunein ja ylevin sanoin, sillä tunsin, että hän oli liikutettu.

— Herraseni, sanoi hän, — ja hänen sanoissaan väreili ääretön hellyys,
— jos, kuten toivon, meidän on suotu oppia enemmän tuntemaan toisiamme,
uskon, ettette lopuksi ole minulle enää vihainen eräistä hiukan
tyhjistä elkeistä, joita olen teille osoittanut. Ei, älkää vastustako.
Nuo elkeet olivat tahallisia. Välinpitämättömyys on naisilla aina
teeskenneltyä. Tietäkää, että minua ymmärtääksenne tarvitsette
ominaisuuksia, joita ei teillä lainkaan ole.

Missä olivat nyt ne kauniit sanat, joilla olin luvannut vastata tähän
kaikesta huolimatta jo ennakolta aavistamaani lauseeseen?

— Työskentelettekö yhä edelleen yhtä uutterasti, herra Vignerte? kysyi
Aurore hymyillen hymyä, jossa olin näkevinäni lievää ironiaa.

— Teidän korkeutenne, mutisin minä typertyneenä.

— Oh, en aio riistää teitä ylhäiseltä oppilaaltanne. Mutta muistelen
kuitenkin, että suurherttuan ystävällisenä tarkoituksena tuottaessaan
teidät tänne oli lainata teitä silloin tällöin minun käytettäväkseni.
En voi syyttää muita kuin itseäni siitä, etten vielä tähän päivään asti
ole käyttänyt hyväkseni tätä huomaavaisuutta.

Epäilys, joka minut valtasi koettaessani oivaltaa, puhuiko hän
tosissaan vai ei, naulitsi minut paikkaani. Seisoin äänettömänä.

Hän kysyi minulta:

— Osaatteko pelata bridgeä?

— Jumala nähköön, melkein, sopersin minä siunaten mielessäni Kesseliä
ja vanhaa eversti Wendeliä, joita sain kiittää tästä äskenopitusta
taidosta.

— No niin, herraseni, me pelaamme bridgeä joka ilta, neiti von
Graffenfried, luutnantti von Hagen ja minä. Te tulette neljänneksi.
Tällä teette palveluksen, joka on paljon suurempi kuin mitä
kuvittelette, sanoi hän hymyillen. Tarpeetonta on lisätä, että tulette
silloin milloin vain haluatte.

Hän jatkoi:

Olen kuullut lisäksi sanottavan, että teillä on mitä
mielenkiintoisimpia ranskalaisia kirjoja; tutustuisin hyvin mielelläni
niihin, mikäli se ei tuota harmia kelpo rouva von Wendelille.

Punastuin kovasti.

— Sovittu siis, sanoi hän ollen kuin ei olisi mitään huomannut. Te
tulette milloin niin haluatte, herra Vignerte, mutta jos katsotte
kiitollisuuteni osoitteeksi sitä, että esitän teille pyynnön, niin
sallikaa minun silloin sanoa teille, että olisin onnellinen, jos
näkisin teidät tänä iltana luonani puoliyhdeksän tienoissa.

Kumarrettuani aloin perääntyä, mutta hän antoi merkin lähestyä.

— Herra Vignerte, sanoi hän hiljaa, vakavalla äänellä, on selvää, että
kaikki, mikä tätä koskee, jää meidän keskeiseksemme.

Puhuessaan hän näytti minulle kirjettä, jonka oli vetänyt esiin
isoliepeisen mustan takkinsa taskusta.

Kumarsin vielä kerran.

— Tänä iltana siis, herra Vignerte, ja jos tahdotte ylenmäärin osoittaa
rakastettavuuttanne, koettakaa poistuessanne liikkua niin varovasti
kuin mahdollista, jottette pelästyttäisi rastaita.

Palasin linnaan tehden kierroksen pitkin Melna-joen rantaa. Jäävarpunen
liihoitteli joella hipoen siivillään rusoittavaa vedenpintaa. Se
oli sen smaragdin värinen, jonka näin Lautenburg-Detmoldin Auroren
kalpeassa sormessa, hänen puhuessaan minulle.

       *       *       *       *       *

Suurherttuattaren pelipöytä oli sijoitettu ensimmäiseen kerrokseen
kummallisen pieneen Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin. Kaksi taulua
Boucher'lta, yksi Largillière'iltä ja yksi erittäin hieno Watteau'lta
olivat salongin suurin kaunistus. Ja kaikkialla kukkia, suunnattomat
määrät.

Muistaen, että Hagen myös tulisi sinne, olin asettanut kunnia-asiakseni
olla saapumatta ensimmäisenä. Kello oli tosiaan jo neljännestä vaille
kymmenen, kun koputin Aurore von Lautenburgin huoneiston ovelle.

Melusine tuli avaamaan.

— Kuinka onnellinen olen, sopersi viehättävä tyttö tarttuen käteeni.
Suurherttuatar tervehti minua hymyillen ja viitaten pöytään, jonka
ääreen hän jo oli istuutunut Hagenin kanssa.

Minusta näytti, että punahusaari oli hyvin huonolla tuulella. Tämä
toteaminen ilostutti minua suuresti, ja koko pelin ajan minä tarjosin
hänelle mitä valikoiduimpia kohteliaisuuksia.

Aurore von Lautenburgilla oli yllään eräänlainen mustasta silkistä
valmistettu tunika, jota kaulan ja kyynärpäitten kohdalta reunustivat
yltäpäältä kullalla kirjaillut, runsaasti avoimet kallisarvoiset
turkikset. Hieno, kulta rihmainen hiusverkko piti koossa hänen
tavattoman upeata keltaista tukkaansa.

Hän pelasi rohkean huolettomasti, voittaen melkein aina ja
laiminlyömättä kertaakaan vastalyöntiä. Melusine pelasi myös hyvin.
Minä tein törkeitä virheitä lyöden tyynesti valttikortteja ja
lopettaen, kuten oli kohtuullista, voittamalla.

Tunsin valtavaa iloa ajatellessani, että vain suurherttuattaren
läsnäolo esti Hagenin jo useita kertoja heittämästä kasvoihini
korttejaan.

Kun kello löi yksitoista, oli ensimmäinen erä lopussa. Suurherttuatar
nousi.

— Poikaseni, sanoi hän tuttavallisesti Hagenille, kortit turmelevat
teidät. En unohda, että teillä on huomenna tarkastajakenraali
Hildensteinin toimittama katselmus ja että teidän täytyy olla jalkeilla
kello kuusi aamulla.

Hän lisäsi:

— Teidän ei tarvitse enää pelätä jättää meitä kahta, Melusinea ja
minua, yksiksemme, koska herra Vignerte hyväntahtoisesti suostuu
pitämään meille seuraa. Menkää siis rauhassa nukkumaan.

Äidillisesti hän ojensi Hagenille tämän sapelin. Hagen kiinnitti sen
vyöhönsä luoden minuun vihaisen katseen, jota minä en ollut näkevinäni.

Melusine von Graffenfried hymyili ainaista epämääräistä hymyään.

— Menkäämme minun huoneeseeni, tahdotteko? sanoi Aurore. Herra
Vignerte, ottakaa mukaanne kirjat, jotka olette minulle tuonut.

       *       *       *       *       *

Edgar Poen _Psychologie de l'Ameublement_[23] nimisessä teoksessa
esitettyjen ohjeiden mukaisesti suurherttuattaren huone oli
pyöreäseinäinen. Iso, kattoon kiinnitetty punertava lasiamppeli levitti
sameata, varjotonta valoaan.

Seinillä oli muutamia Burne Jones'in, Constable'in ja Gustave Moreau'n
piirroksia.

Tämä huone oli täynnä kolmenlaisia esineitä, jotka minua yli muun
miellyttävät: kukkia, turkiksia ja jalokiviä.

Kukkia helotti joka taholla ja tarvitsin runsaasti viisi minuuttia
tottuakseni niiden ylenpalttisuuteen. Sitten minut vähitellen valtasi
suloinen herpautuminen ja rauha, niin että saatoin melkein laskea ne.

Siinä oli luonnollisesti ruusuja ja liljoja. Mutta tähän suuremoiseen
kukkakudelmaan oli Tshernan ja Kaukasian kasvisto kirjaillut mitä
odottamattomimpia muunnoksia ja vivahteita.

Mongolian tulikukat riiputtivat seiniltä lähes metrin pituisia
terttujaan. Kaunokkiruusut täyttivät pöydät myskinhajuisilla
kimpuillaan. Suuret passiflorat, jotka keväisin elähdyttävät Aralin
meren autioita rantoja, Erivanin tuberoosit, karmosiinipunaiset
purtojuuret, suuret, kirjavat neilikat, kannusruohot ja amarantit,
balsamiinit ja mustakumina, Kasbekin esikot, Darielin vuorisolien
suuret, punaiset päivänkukat. Kolkkiksen eternelli, jossa piilottelihe
myytillinen vihreä asfiirilintu, kaikki nuo meillä tunnetut ja
tuntemattomat kukat muodostivat tässä kosteassa huoneessa ikuisen
kevään.

Katseeni pysähtyivät etenkin iiriksiin, jotka olivat violetin, melkein
mustan värisiä ja tuoksuivat huumaavasti.

Suurherttuatar näki sen ja hymyili:

— Ne ovat mielikukkiani. Ne ovat niiden kukkien veljiä, joita poimin
lapsena Volgan rannoilla.

Istuutuen tavattoman isolle, matalalle vuoteelleen, jota peitti kaksi
jääkarhun nahkaa, hän irroitti hiusverkon, joka piti koossa hänen
hiuksiansa. Tuuhea, vaalea tukka valahti turkiskauluksen yli. Hänen
jalkojensa juuressa tiikerin taljalla, kyynärpää jättiläismäisen
petoeläimen kalloon nojaten Melusina viritteli jonkinlaista guslia,
josta hän näppäili valittavia ja sameita säveleitä.

Suurherttuatar irroitti yksitellen koristeensa asettaen ne pikku
pöydille ympärilleen. Erään piirongin päällä vihreässä onyksilippaassa,
joka oli persialaiseen tapaan maalattu, minä tunsin sen itämaisen
diadeemin, jota hän oli käyttänyt 7:nnen husaarirykmentin juhlassa.
Sen vieressä oli toinen samanlainen, vielä raskaampi ja safiireilla
koristettu.

Taljoissa, joita oli levitetty lattialle, oli kaikkialla armenialaista
alkuperää olevia punaisia ja vihreitä pikku täpliä. Suuri, helminauhan
muotoinen ambra- ja turkoosirengas riippui vuoteen pääpuolella, ja
ylhäällä pienessä, hämärässä syvennyksessä oli sinisen ja kullan
värinen pyhäinkuva, jonka edessä tuikki yölamppu.

Kaksi suurta, harvinaisen taiteellisesti siselöityä hopeamaljakkoa
oli suurherttuattaren lähellä. Toisessa oli kuihtuneita kukkalehtiä,
toisessa tavaton paljous valmistumattomia jalokiviä. Hän upotti
sinne kätensä ja nosti kourallisen kiviä antaen sitten helmien ja
korindonien, kalsedonien, beryllien, sardonyksien ja viherkivien
himmeän hohtavana sateena valua takaisin maljakkoon...

O Lautenburgin markkreivitär, minun edessäni te olitte tatarilainen
prinsessa, itämaiden haltijatar, Volgan salaperäisten aaltojen hengetär.

       *       *       *       *       *

Hän pyysi minua kertomaan tapahtumista, jotka olivat johtaneet
minut Lautenburgiin. Hän tiesi niistä jo hiukan Marçais'lta, mutta
hymyilystä, joka säesti tätä lausetta, ymmärsin, ettei hän aivan
korkealle arvostanut tämän diplomaatin terävänäköisyyttä.

Hän pyysi siis saada tietää elämäkertani. Tyydytin tämän halun
kertomalla mahdollisimman vähin sanoin tarinani. Lopuksi, tuntiessani,
että hän kävi tarkkaavaiseksi ja myötämieliseksi, en malttanut olla
kuvailematta hänelle sitä tuskaa, jonka ensimmäinen kohtauksemme oli
minulle aiheuttanut, minulle, joka heti hänet nähtyäni en halunnut
sydämessäni muuta kuin olla hänelle mieliksi.

Silmät suljettuina, puhallellen valkeasta savukkeestaan renkaita,
jotka leijailivat kattoa kohden, Melusine von Graffenfried nyökäytti
hyväksyvästi päätään.

— Unohtakaamme kaikki tämä, tahdotteko, herra Vignerte, sanoi
suurherttuatar, ja antakaa minulle kättä.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän sanoi tälle venäjäksi, aavistamatta,
että ymmärsin jonkun verran hänen äidinkieltänsä:

— Tämä ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni
_Kirchhaus'iin_.

Neiti von Graffenfried vastasi olkapäitään kohauttamalla, mikä näytti
merkitsevän: Enkö sitä sanonut teille.

— Melusine, sanoi suurherttuatar, sytytä samovaari.

Sillä aikaa kuin Melusine järjesti teekupit raskaan, porisevan
kuparitornin ympärille, Aurore oli noussut ja avannut pienen
kirjoituskaapin. Hän viittasi minua luokseen.

— Tunnetteko tätä kirjoitusta? kysyi hän ojentaen minulle kirjeen.

Tarkastin paperia. En ollut koskaan nähnyt kysymyksessä olevaa paperia.

— Se on suurherttua Rudolf-vainajan, sanoi hän.

Hämmästykseni läheni melkein tyrmistystä. Hän ei voinut pidättää
hymyään.

— Mutta silloin, teidän korkeutenne, en ymmärrä enää. Kenen on paperi,
jonka teille annoin, jota saan...

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, herra Vignerte; paperia, joka on
hankkinut teille minun kunnioitukseni ja nyt myös ystävyyteni, tätä
paperia ei ole kirjoittanut puolisoni, suurherttua-vainaja. Mutta se on
silti arvokas minulle, niin, ehkäpä erittäin arvokas.

Puhuessaan näin hän levitti paperin auki.

— Näen tässä erään nimen, sanoi hän, Sangha. Tiedättekö, mikä se on?

— Tiedän kyllä, vastasin, tästä aamusta alkaen. Se on Kamerunin
äärimmäisin kauppala, viimeinen saksalainen vartiopaikka; kymmenen
peninkulman päässä Flattersin linnoituksesta, joka on ensimmäinen
ranskalainen paikka.

— Se on se, lisäsi hän, ja sitäpä ette näy tietävän, että juuri
tuossa kyläpahasessa kuoli auringonpistokseen suurherttua Rudolf 10
p:nä toukokuuta 1911. Sinne hänet on haudattakin. Ymmärrätte, miten
liikutetuksi tulin saadessani tästä listasta, joka ilmaisi hänen
matkansa pysähdyspaikat, lukea sen paikan nimen, jonne hän pysähtyi
ainiaaksi.

— Mutta kenen kirjoittama sitten on tämä luettelo? Kuka on sen laatinut?

— Eräs ystävä, vastasi suurherttuatar. Suurherttuan uskollinen
matkatoveri. Sama, joka kaksi kertaa pelasti hänen henkensä Kongossa.
Sama, joka, vaikkei voinutkaan pelastaa häntä sairauden kynsistä,
valvoi hänen vieressään loppuun asti, piti huolta hänen hautajaisistaan.

— Hänen nimensä? kysyin minä.

— Parooni Ulrich von Boose.

— Huudahdin.

Boose, se oli hän!

Suurherttuatar oli noussut ja seisoi aivan suorana ja hiukan kalpeana.
Hänen jalkojensa juuressa Melusine oli lakannut näppäilemästä guslia,
joka oli laskettu matolle.

— Herra, sanoi Lautenburgin Aurore, mitä mielitte sanoa? Selittäkää,
pyydän.

Mutta olin jo saanut hiukan takaisin kylmäverisyyttäni, oivalsin
hämärästi tehneeni virheen. Olisin halunnut puhua muista asioista.

Suurherttuatar ei ymmärtänyt sillä tavoin:

— Tunnetteko von Boosen?

— Teidän korkeutenne, änkytin minä, suokaa minulle anteeksi. En
todellakaan tiedä, pitääkö minun, voinko...

— Mitä teidän ei pidä, mitä te ette voi?

Kirosin harmillista ja ennenaikaista huudahdustani, joka yhdessä
sekunnissa oli saattanut vaaraan kahden kuukauden uutterat
lähentymisyritykseni. Ahtaalle joutuneena ja etsien apua silmäni
kohtasivat Melusinen.

Suurherttuatar näytti ymmärtäneen väärin tämän katseen tarkoituksen.

— Herraseni, sanoi hän minulle, neiti von Graffenfried on ystäväni, ja
tietäkää, että minulla ei ole mitään salattavana niiltä, joille kerta
olen antanut tämän nimen. Voitte puhua hänen kuultensa, vieläpä pyydän
teitä niin tekemään.

Tätä pyyntöä ei käynyt vastustaminen. Soperrellen kuten ne, joilla ei
ole esitettävänä muuta kuin pelkkiä arveluita, tein hänelle jotenkuten
selvää keskustelustani professori Thierryn kanssa, jolloin ensimmäisen
kerran kuulin puhuttavan paroni von Boosesta.

Lautenburgin Auroren otsaan ilmestyi poimu.

— Ymmärrän, mutisi hän vihdoin, tai paremmin, luulen ymmärtäväni
huolimatta kertomuksenne tahallisista ankoista.

Hän mietti hetkisen ja sanoi minulle sitten jo täysin tyyntyneenä:

— Tämä todistaa, herraseni, kuinka vähän tulee luottaa liian hätäisiin
otaksumiin. En tiedä, mistä herra Thierry on saanut nuo juttunsa,
joilla hän on pannut päänne pyörälle. Jos, kuten vakuutatte, hän on
omantunnontarkka historiantutkija, luulenpa, että hän olisi menetellyt
hiukan harkitummin, jos hänellä olisi ollut käsissään tämä ja tämä.

Hän ojensi minulle äskeisen kirjeen, johon hän oli liittänyt toisen
kirjeen.

— Nämä ovat, selitti hän, kaksi viimeistä kirjettä, jotka sain Kongosta
suurherttua Rudolfilta. Ensimmäisessä hän kertoo, miten Ulrich von
Boose pelasti hänet puhvelin kynsistä, joka oli puhkaissut hänen
hevosensa toisessa, miten tämä sama Boose vapahtaa hänet viiden kuuden
alkuasukkaan käsistä, jotka lähestyivät pahoissa aikeissa.

Hän katseli minua hymyillen, sillä aikaa kuin luin hänen osoittamansa
kohdat.

Kumarsin hiukan nolostuneena.

Joimme Melusinen täyttämistä kupeista väkevää teetä, jossa uiskenteli
sitroonankuoria. Sitten suutelin suurherttuattaren ja puristin
Melusinen kättä.

— Hyvästi, ystävä, sanoi Aurore minulle, huomiseen.

Palasin omalle puolelleni puiston läpi huomattuani ulosmennessäni
varjon, joka minusta hyvin näytti luutnantti von Hagenilta.

       *       *       *       *       *

Laukaus, sitten vielä toinen, pamahti äänettömässä, kirkkaassa yössä.
Me kuuntelimme. Jatkoa ei seurannut.

Vignerte kohautti olkapäitään,

— Joku vartija huvitteleikse.

— Sytyttäkääpä sähkölamppunne, pyysi hän.

Kun olin sen tehnyt, ojensi hän minulle kaksi paperia.

— Mitäs ne ovat? kysyin.

— Tämä tässä, vastasi hän, on ensinnäkin yksi suurherttua Rudolfin
kirjeistä Lautenburgin Aurorelle. Tämä toinen on Boosen laatima
asiakirja, jonka avulla, kuten olen teille kertonut, pääsin
suurherttuattaren suosioon ja läheisyyteen. On hyvä, lisäsi hän,
nähdä nämä paperit, jottette kuvittele uneksivanne kuunnellessanne
kertomustani. Nämä tässä ovat todellisuutta. Tutustukaa niihin.

Tarkastin uteliaasti näitä kahta paperia: toisessa oli Boosen
voimakasta, tarmokasta käsialaa, toinen oli täynnä venytettyjä,
naisellisia kirjaimia, jotka ilmaisivat enemmän unelmoimiseen kuin
toimintaan taipuvaa luonnetta. Nähdessäni tämän kirjeen saksalaiselta
suurherttualta, joka tällä hetkellä lepäsi merien tuolla puolen Kongon
kalkkimaassa kuuman vyöhykkeen punaisten puiden välissä, tunsin
tavatonta liikutusta. Koskettaessani kirjettä sain uskomattoman selvän
tuntumuksen siitä henkilöstä, jolle, se oli kirjoiteltu. Lautenburgin
Aurore oli lähellämme. Minusta tuntui kuin olisin jo kauan aikaa
tuntenut hänet.

Vignerte sammutti lampun, ja palanen öistä taivasta tuli jälleen
näkyviin. Annoin hänelle takaisin paperit. Hän jatkoi:

       *       *       *       *       *

Puhuessaan _Dupuis'n ja Cotonet'n_ kirjeistä Brunetière on sanonut,
että niissä on vähemmän henkevyyttä kuin halua olla henkevä. Ja
samaa voi likipitäen sanoa kaikista muistakin Musset'n teoksista.
Toisinpäin käännettynä tämä arvostelma pitää erinomaisesti paikkansa
suurherttuattaren keskusteluista puhuttaessa. Tämä ylpeä nainen
osoittautui niissä aina kaltaiseksensa. Ja kun hän oli poikkeuksellinen
olento, oli kaikki, mitä hän sanoi, poikkeuksellista. Hän oli
ylevä arvosteluissaan, koskaan pöyhkeilemättä, koskaan kirjoihin
nojautumatta, koskaan herättämättä »putoavien kirjojen kolinan» kaikua.

Hän inhosi ylimalkaisia, tyhjiä lauselmia kuin kissa ruoholientä.

Tuntematta hänen makuansa ja tietojansa olin edellisenä iltana tuonut
hänelle kolme kirjaa: _Le Voyage du Condottlère, Les Eblouissenents,
Les Evocations_.

Seuraavana päivänä hän antoi ne minulle takaisin!

— Olen lukenut kaikki nämä, sanoi hän. Valintanne ei ollut huono. Näen,
että rakastatte runoutta.

Sohvalla oli muutamia kirjoja. Hän otti niistä yhden ja ojensi minulle.

— Se on Revue du Caucase,[24] joka ilmestyy Tiflisissä. Näissä
vähäisissä sivuissa, näissä yksinkertaisissa kertomuksissa matkoista
kuolemattomiin seutuihin, on enemmän kauneutta kuin enimmissä
nykypäivien runoilijoissamme. Se on suuri lähde, josta uuden ajan
runoilijat tulevat täyttämään leilinsä.

Hän jatkoi:

— Shakespeare on kuollut kolme vuosisataa sitten, ja nummet, joissa
hän näki Macbethin, ovat nyt paljaaksikarsitut ja täynnä tehtaita.
Kauppamatkustajat vaeltelevat nyt Espanjassa Don Quichotten asemesta.
Italiassa Carducci on jonkinlainen heikkomielinen Hugo. Teidän kauniit
maakuntanne ovat joutuneet, kuten Sveitsi, turistien tyyssijoiksi.
Kaikkien kukkuloitten liepeillä on kiertoportteja.

Suarès, jonka teoksen teiltä sain, tuntee sen, ja kun hän puhuu meidän
Dostojevskistamme, voittaa hän oman itsensä. Hänen pitäisi pistäytyä
Darielin solissa. Olen varma, että ne miellyttäisivät häntä enemmän
kuin Ebro ja Duro, joiden tapaisia näkee kaikkialla rautatien varsilla.

Rouva de Noailles on epäilemättä teidän suurin runoilijanne. Mutta
miksi hän tahtoo itsepäisesti esiintyä kreikkalaisena! Kreikkalainen
ei hän ole enempää kuin indialaisen bakkuksen Ariadne tai Circassian
Medea. Sen, mikä hänellä on parhainta, on hän saanut Armeniasta ja
Persiasta, jotka ovat meidän maitamme. Kreikkalainen! Sehän on aivan
naurettavaa. Ettekö ole sitten koskaan nähnyt häntä? Olen kerran syönyt
aamiaista hänen kanssansa Evianissa. Voin sanoa hänen miellyttäneen
minua, sillä hän on kaunis ja ilkeä. Mutta tiedän tosiaan, ettei hän
ole kreikkalainen tyyppi. Meidän maassamme elää eräs naakkalintu. Se
on villi, lentää hyvin korkealle ja käyttää taitavasti nokkaansa.
Sen sulat ovat mustia ja sinisiä. Se on solakka ja eloisa. Rouva
de Noailles on tataarilainen naakka eikä Eginan kömpelö ja lihava
kyyhkynen.

— Entä tämä? sanoin ojentaen hänelle Renée Vivien'in teoksen.

— Tämä, vastasi hän suudellen kirjaa, en osaisi hyvin puhua siitä,
sillä jumaloitsen sitä.

Tunsin hurmaavaa nautintoa kuunnellessani ympäristössä, joka tyydytti
kaikkein korkeimmatkin ylellisyyden vaatimukseni, tämän kiihkeästi
ihailemani naisen puhuvan asioista, jotka ovat rakkaimpia minulle.
Sanoin sen hänelle suoraan.

Hän näytti siitä liikutetulta, luulen. Laskien kätensä olkapäälleni hän
mutisi, en muista enää millä kielellä:

— Sinä olet soma ja minä pidän sinusta, veliseni.

Ja kääntyen Melusinen puoleen hän toisti edellisen illan venäläisen
lauseen:

— Ei, todellakaan hän ei ole vielä se, johon voimme luottaa lähtiessäni
_Kirchhaus'iin_.

Sitten hän jatkoi tavallisella vilkkaudellaan:

— Luulenpa, ystäväni, sinutelleeni teitä. Ei pidä kiinnittää siihen
huomiota. Sekoitan hiukan kaikkia murteita ja meillä sinutellaan
melkein aina kaikkia, uskollisista eläinpahasista tsaariin asti.

Seurasi pitkä hiljaisuus, jota hetkittäin katkaisivat kummalliset
sävelet Melusinen soittimesta.

Eräässä maljassa savusi hyvänhajuinen suitsukakkunen.

Luontevuuteni säilyttämiseksi selailin pikku pöydällä vieressäni olevan
avatun kirjan lehtiä lukematta niitä.

— Pidättekö siitä, kysyi Aurore minulta.

Se oli _Reisebilder_.[25]

Ja kun ilmaisin Heine-ihailuni:

— Minä, sanoi hän, vaadin ennen kaikkea runoilijalta määrättyä sielun
ylevyyttä. Sentähden rakastan Shelleytä ja Lamartinea, ja sentähden
Heine on ollut minusta aina vastenmielinen. Oh, tiedän, mitä aiotte
sanoa: _Nordsee_ ja monta muuta. Tunnen paremmin kuin kukaan, mitä
olen velkaa hänelle. Mutta hän on kuten tuo Deutz, joka myi teidän
herttuatar de Berrynne, ja minua aina haluttaa tarttua pinsetteihin
ojentaakseni niillä hänelle ihailuni.

Ottaen kirjan kädestäni hän ryhtyi sitä selailemaan.

Mitä kello mahtoi olla, en tiennyt. Verhojen takaa, avonaisesta
ikkunasta tuoksahti äkkiä sisään tuota kylmää raikkautta, joka käy
aamunsarastuksen edellä. Suitsusavu kallistihe kuin kaatumaisillaan
oleva pylväs.

Syventyneenä nyt _Reisebilder'iin_ suurherttuatar ei nähnyt minua enää.
Melusine pani hymyillen sormen huulilleen ja vei minut huoneesta hänen
valtijattarensa huomaamatta poistumistamme.

Ulkona oli kylmä. Yön tumma sini vaaleni lännessä, muuttui hitaasti
punertavaksi, sitten vihreäksi ja sitten kellertäväksi. Istahdin
penkille oven viereen suurherttuattaren ikkunan alle, tuntien
jonkinlaista murheellista, surumielistä iloa, tässä samassa paikassa,
jonne niin monena yönä olin tullut vain saadakseni olla häntä lähellä.

Silloin raukea ääni, yksitoikkoinen mutta kirkas kuin vuoripuron
jääkylmä vesi, lauloi.

Suurherttuattaren ääni Melusinen guslin säestämänä! Tässä olennossa ei
ollut mitään soraäänistä. Hänen äänensä oli sellainen, jollaiseksi sen
olin kuvitellut.

Hän lauloi Ilsen romanssia, kauneinta »Matkakuvista.» Ja kun olimme
äsken juuri puhuneet siitä yhdessä, tuntui minusta kuin olisin vielä
osittain ollut hänen huoneessaan.

    Ich bin die Prinzessin Ilse,
    Und wohne im Ilsenstein;
    Komm mit nach meinem Schlosse,
    Wir wollen selig sein.

    Dein Haupt will ich benetzen
    Mit meiner klaren Well',
    Du sollst deine Schmerzen vergessen,
    Du sorgenkranker Gesell!

    In meinen weissen Armen,
    An meiner weissen Brust,
    Da sollst du liegen und träumen
    Von alter Märchenlust.

    Ich will dich küssen und herzen,
    Wie ich geherzt und geküsst
    Den lieben Kaiser Heinrich,
    Der nun gestorben ist.

    Es bleiben tot die Toten,
    Und nur der Lebendige lebt
    Und ich bin schön und blühend,
    Mein lachendes Herze bebt.

    Komm in mein Schloss herunter,
    In mein kristallenes Schloss.
    Dort tanzen die Fräulein und Ritter,
    Es jubelt der Knappentross.

    Es rauschen die seidenen Schleppen,
    Es klirren die Eisensporn,
    Die Zwerge trompeten und pauken,
    Und fiedeln und blasen das Horn.

    Doch dich soll mein Arm umschlingen,
    Wie er Kaiser Heinrich umschlang; —
    Ich hielt ihm zu die Ohren,
    Wenn die Trompet erklang.[26]


    Olen prinsessa Ilse,
    Ja asun llsensteinissa;
    Tule kanssani linnaani,
    Olemme onnellisia.

    Kostutan päätäsi
    Kirkkaalla laineellani,
    Sinä unohdat tuskasi'
    Surunsairas poikani!

    Minun valkeilla käsivarsillani,
    Minun valkealla povellani,
    Olet lepäävä ja uneksiva
    Muinaisista taruista.

    Suutelen ja hyväilen sinua,
    Kuten olen hyväillyt ja suudellut
    Rakasta Henrik keisaria,
    Joka on nyt kuollut.

    Kuolleet pysyvät kuolleina,
    Ja vain elävä elää,
    Ja minä olen nuori ja kukoistava,
    Minun naurava sydämeni värisee.

    Tule alas linnaani,
    Minun kristallilinnaani.
    Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
    Aseenkantajat pitävät iloaan.

    Silkkiset laahukset kahisevat,
    Rautakannukset helisevät,
    Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
    Ja puhaltelevat torveen.

    Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
    Kuten ennen Henrik keisaria;
    Peitin käsin hänen korvansa,
    Kun pasuuna soi.

Syvä hiljaisuus. Sitten aamu sarasti.

Olin antamassa tuntia oppilaalleni vanhan ajan historiassa, kun
suurherttua astui huoneeseen.

Hän antoi meille merkin istuutua jälleen ja viittasi minua jatkamaan.

Olin tänään puhunut Joachim-herttualle Aleksanterin seuraajista,
epigonien toimeenpanemista katutaisteluista Babylonissa aina
Cyropedeonin taisteluun saakka, joka Lysimachoksen tappion johdosta
laski perustan Lagidien ja Seleucidien hallitsijasuvuille. Olin
koettanut piirtää nuorelle saksalaiselle prinssilleni Eumeneen,
argyraspidien päällikön, Polysperschonin, Antipaterin, Antigone
Gonataksen ja Demetrius Poliorceten suuret ja traagilliset hahmot. Hän
kuunteli minua tehden innokkaasti muistiinpanoja, kuuliaisuudella, jota
en olisi suonut aivan niin täydelliseksi...

Suurherttua oli istuutunut ja kuunteli hänkin. Hänen vakavien ja
älykkäiden kasvojensa vaikutuksesta en tuntenut enää puhuvani
vähälahjaiselle Joachimille, vaan Fredrik-Augustille. Hänelle
oli aiottu loppupäätelmäni koettaessani selittää miten epigonien
valtakuntien heikkous oli helpottava keskittyneen Rooman voittoa.

Epäröin hetkisen puheessani.

— Älkää ollenkaan välittäkö läsnäolostani, sanoi silloin hymyillen
Fredrik-August, jos tarkoituksenne on verrata Roomaa Preussiin.

Olin tosiaan ilmeisen haluton painostamaan hänen kuullensa itsenäisten
Saksan liittovaltioiden vasallisuhdetta Preussin kuninkaaseen.

Tein sen kuitenkin ja hän ilmaisi hyväksymisensä.

— Turvatkoon tämä vasallius, sanoi hän, kuten Rooman liittomaiden
alistuneisuus, Saksan suuruuden ja maailman rauhan.

Lopetin tuntini ilmoittamalla oppilaalleni käsitellyn aineen
lähdekirjat, ja mainitsin pääteoksen: Droysenin _Hellenismin historian_.

— Anteeksi, herra Vignerte, sanoi suurherttua, eikö ole mitään
ranskalaista teosta, jota voisi käyttää Droysenin asemesta?

En ollut koskaan tuntenut Sorbonnessa häpeää, jota nyt tunsin
vastatessani kieltävästi.

Kello löi yksitoista.

— Joachim, sanoi suurherttua, voitte mennä. Jääkää, herra Vignerte.

Olimme yksin.

— Herrani, sanoi hän kauniilla, sointuvalla, hiukan surunvoittoisella
äänellään, olette tähän asti saattanut luulla minua säästeliääksi
ylistyksiin nähden, joita epäilemättä tunnette ansaitsevanne. Mutta
minulla on paha tapa odottaa melko kauan, ennenkuin julkilausun
ajatukseni. Nyt on se hetki tullut, herra. Teidän tietämättänne
oppilaanne oli eilen tutkinnossa, jonka piti eräs Kielin yliopiston
professori. Osoittamatta vähääkään puolueellisuutta ranskalaista
opetusmetodia kohtaan tämä professori ei voinut muuta kuin kumartaen
todeta ne erinomaiset tulokset, jotka olette saavuttanut.

Hän lisäsi äänellä, jossa oli lievä katkeruuden vivahdus:

— Tiedän, että elonleikkaaja ansaitsee sitä enemmän ylistystä, mitä
epäkiitollisemmalla maaperällä hänen viljansa on kasvanut. Sallikaa
minun tällä hetkellä lausua teille kiitokseni ja toivomukseni, että
Lautenburgin vieraanvaraisuus tyydyttäisi teitä, niin että voisitte
viedä loppuun asti yrityksen, joka on niin hyvin alkanut.

— Teidän korkeutenne, vastasin minä todellakin liikutettuna, olen
ylenmäärin kiitollinen teidän korkeutenne hyväntahtoisuudesta.

— Minä, sanoi hän painokkaasti, minähän olen kiitollisuuden velassa
teille. Olen juuri saanut kuulla, herra Vignerte, että te vähennätte
sitäkin niukkaa vapaata aikaa, minkä poikani kasvatus teille jättää,
omistautumalla tehtävään, joka on minulle ehkä vieläkin rakkaampi.
Jääköön kaikki tämä ainiaaksi meidän keskeiseksemme. Tiedän, mitä
vaikeuksia vastaan olette saanut taistella, ennenkuin olette
saavuttanut suurherttuattaren luottamuksen, jonka hän teille nyt,
luullakseni, on lahjoittanut. En tuntenut teitä tarpeeksi, herrani,
ilmaistakseni teille jo heti alussa, selvemmin kuin mitä tapahtui,
toivomukseni saada nähdä teidän asettuvan hänen käytettäväkseen ja
koettavan huvittaa häntä, vapauttaa hänet synkistä ajatuksista,
jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuudesta, joka on vahingoksi hänen
ruumiilliselle hyvinvoinnilleen.

Hänen äänessään oli niin vaikuttavaa surumielisyyttä, että tunsin
voimakasta liikutusta.

— Teidän korkeutenne, sopersin, lupaan teille...

Hän ojensi kätensä.

— En tarvitse lupauksia, herra. Tunnen teidät nyt ja tiedän, että
kaikki, minkä suinkin voitte tehdä suurherttuattaren hyväksi, sen
teette. Se on paras tapa vahvistaa todeksi luottamus, jota teille
osoitan. Tehtävänne ei tule olemaan aina helppo. Naisella, etenkin
kun hän on saanut kokea rakastetun olennon kuoleman, ei ole sitä
mielentasaisuutta, josta me miehet ylpeilemme. Tehkää parhaanne, herra
Vignerte.

Me olimme hetkisen vaiti. Sitten hän lisäsi.

— Lausuisin vielä muitakin kiitoksia, jollei kaikki arvonannon osoitus
olisi tarpeetonta sen luottamuksen jälkeen, mitä olen teille osoittanut
äskeisellä puheellani. Sallinette minun kuitenkin ottaa huomioon
sen ylimääräisen uhrautumisen, jota teiltä vaaditaan. Olen antanut
määräyksen palkkionne korottamisesta viiteentoistatuhanteen.

Minä huudahdin.

— Katsokaas, sanoi hän hymyillen tuota hymyä, jonka hän osasi saada
niin viehättäväksi, pelaattehan te nyt joka ilta bridgeä viiden
pfennigin panoksilla!

       *       *       *       *       *

Tulin hiukan myöhästyneenä aamiaiselle ja tapasin professori Cyrus
Beckin kiihkeästi väittelemässä Kesselin kanssa.

Tämä viimeksimainittu näytti ilmeisesti huvikseen kiusoittelevan vanhaa
oppinutta, joka leikinlaskua ymmärtämättä oli suuttumuksesta aivan
tummanpunainen.

Minulla oli liiaksi miettimisen aiheita kyetäkseni seuraamaan heidän
keskusteluaan. Kuulin hämärästi professorin vakuuttavan, että kemialla
olisi tulevassa sodassa paljon ratkaisevampi merkitys kuin kaikilla
muilla taisteluvälineillä, ja että hän, Cyrus Beck, oli tekemäisillään
keksinnön, jolla voitaisiin vaatimattoman laboratorion ja muutamien
keitinpullojen välityksellä hävittää kokonainen armeijakunta.

Häntä kiihdytti tavattomasti pila, jota Kessel hänestä teki.

Lopuksi hän haastoi minut todistajaksi komendanttia vastaan pyytäen
minua toistamaan kohdan, jossa Renan toivoo, että ihmiskunnan kohtalot
asetettaisiin oppineista kokoonpannun komitean käsiin, jolla olisi
hallussaan niin voimakkaita räjähdysaineita, että niillä voitaisiin
räjähdyttää maa tuhansiksi sirpaleiksi, jos sen asukkaat uskaltaisivat
ruveta tekemään tyhmyyksiä.

Myönnän, että olin vain puolittain kuunnellut hänen puhettaan.

— Ilmeisesti, sanoin minä hänelle. Pyydän, sallikaa minun, herra Beck,
nyt pyytää teiltä hiukan opastusta.

— Tehkää hyvin.

— Voitteko sanoa minulle, mikä on _Kirchhaus_?

Ukko oli noussut. Suureksi hämmästyksekseni hän loi minuun kiukkuisen
katseen ja, ennenkuin olin hämmästyksestäni tointunut, poistui
huoneesta paukauttaen oven kiinni perässään.

Katsoin Kesseliin. Tämä mies, niin kylmä ja käytöksessään moitteeton,
sananmukaisesti aivan hytki naurusta.

— Mikä hänelle tuli? kysyin minä.

— Kylläpäs keksittekin! sai hän vihdoin sanotuksi. Miesparkaa! Näittekö
hänen raivokasta ilmettään? Ja hän kun luuli saavansa tukea teistä.

— Mutta miksi hän suuttui? kysyin minä, ja kummasteluni oli niin
luonnollinen, että Kessel vuorostaan hämmästyi.

— Kuinka, sanoi hän, ettekö sanonut sitä tahallanne?

— Miten?

— Ettekö piloillanne kysynyt häneltä, mikä oli _Kirchhaus_?

— Kysyin häneltä, koska en sitä tietänyt ja saadakseni tietää, sanoin
hiukan harmistuneena.

Hän katsoi minuun ja purskahti vieläkin kovempaan nauruun.

— Ah, hyvä, mainiota, sattumalta siis, enpä ole eläissäni nähnyt
parempaa. _Kirchhaus_, rakas ystävä, ettekö tiedä, mikä se on täällä
Lautenburgissa?

— No mikä sitten?

Mikäkö, saakeli, sehän on hullujenhuone.

       *       *       *       *       *

Suurherttuatar metsästi kaikkina vuodenaikoina.

Aika ajoin, ilahduttaakseen 7:nnen husaarirykmentin upseereita, hän
myöntyi ajamaan kettua tai hirveä. Mutta kaikkein enimmän hän piti
yksin metsästyksestä, sateessa ja tuulessa, ilman vartijoita, ilman
palvelijoita, ilman ajomiehiä, mukana vain koira ja suunnan määrääjänä
sattuma.

Kuinka monta kertaa näin hänen pikku salongissaan omin käsin täyttävän
patroonia. Somat sinisen, vihreän, violetin säämiskän ja trikolorin
väriset hylssyt olivat rivissä hänen edessään pöydällä, johon oli
ruuvattu kiinni puuttaja. Laskien tarkoin hylssyjen vetävyyden hän
pani jokaiseen annoksen ruutia, tulpan, lyijypalan ja pienen valkean
pahvilevyn. Panokset kiinnitettyään hän kirjoitti kuhunkin niistä
lyijyn numeron.

Hagen otti osaa kaikkiin retkiin, ja tosiaan olisi ollut vaikeata
syrjäyttää häntä, koska tämä kuului hänen palvelukseensa. Melusine
von Graffenfried, joka oli veltto ja huono liikkuja, jäi mieluummin
palatsiin pehmeille turkistaljoille polttamaan ainaisia vaaleita
savukkeitaan. Korvaukseksi herra de Marçais tuli melkein aina mukaamme.
Hän sai siten tilaisuuden näytellä huomiotaherättäviä urheilupukujaan,
joita suurherttuatar aina osasi sopivalla tavalla kehua. Hän oli
muutoin mukava toveri, hilpeä ja sukkela.

Me läksimme linnasta ratsain kahden tienoissa iltapäivällä. Oli ensiksi
kuljettava Heerenwald'in läpi. Oravat hypähtelivät kuusissa, fasaanit
kohosivat raskaasti lentoon metsäteiltä. Tiheikön sisältä kuului
lehtokurpan läpättävä siipienhavina.

Marçais olisi mielellään tahtonut pysähtyä tänne. Hänestä oli
mielusinta ampua fasaaneja suuressa metsässä, aukeamassa, sivullaan
palvelija lataamassa kivääriä ja ilmoittamassa lintujen ohikulusta:
fasaani vasemmalla, herra kreivi; kana oikealla.

Mutta suurherttuatar Aurore ei ollut tähän taipuvainen. Hän kammoi
kaikkea, mikä vivahti julkiseen metsästykseen, ja tunsi etupäässä halua
vesilintujen ampumiseen.

Pian kitukasvuiset puut harvenivat. Suuri harmaan kelmeä suo tuli
näkyviin. Taivaalla oli aurinko jo vaipunut matalalle näkyen suurena
punaisena pallona.

Kaksi palvelijaa odotti meitä pienessä yksinkertaisessa kioskissa.
He ottivat huostaansa meidän hevosemme. Marçais'lla oli koiransa
Dick, suuri sininen auvergnelainen metsäkoira, isoääninen, hiukan
liian etäältä ajava, mutta hyvin paikallaan pysyvä. Suurherttuattaren
mustansininen espanjalainen lintukoira, hyvin ruma, näytti
Tarass-Bulban koira veljeltä.

Millä nautinnolla suurherttuatar heitti ohjakset ja hyppäsi maahan.
Näen vielä liikkeen, jolla hän avasi hammarlessinsä ja työnsi siihen
kaksi säämiskänväristä patroonaa. Kuulen messingin kylmän kilahduksen,
kun se naksahtaa pyssynpiipun terästä vasten...

... Ollessani viisitoista vuotias ja asestettu vanhalla kiväärillä,
olin jo maistanut tätä tavatonta iloa, metsästämistä suurella suolla.
Myöhemmin, rykmentissä, osumiset liikkuviin kuviin tuottivat minulle
lapsellista iloa samoinkuin kauniit kaksoislaukaukset hajaantuviin
kurppiin.

Daxin pohjoispuolella on suunnaton räme, jota rajoittavat viheliäiset
Hermin ja Gourberan kauppalat. Sinne päästään erästä solaa myöten,
jonka nimi on Cible, koska keisarin metsästäjät ennen muinoin
paukuttelivat siellä.

Samanlainen suo oli täälläkin. Mikä pehmeän hiekan, upottavan maan
valittava vetistely, mikä korkea, terävä heinä, joka leikkaa kuin
sapeli varomattomasti nyhtäisevää kättä.

Tämän liejun, näiden petollisten vihreiden mättäiden, näiden
kaislareunaisten suonsilmien, tämän näöltään yksitoikkoisen suomaiseman
kaikki eroavaisuudet ja monilukuinen kasvisto olivat minulle tuttuja.

Kuten Volgan rämeiden kaunis metsästäjätär niin minäkin tunsin kaikki
näiden alastomien seutujen linnut: mustan kanan eli rantakanan, joka
hyppii lehdettömissä pensaissa; ruisrääkän, joka juoksee vinhaa
vauhtia korkeassa ruovostossa, eksyttää jäljiltä parhaimmatkin koirat,
hengästyttää metsästäjän ja saa hänet uskomaan, että jänis on lähellä,
ennenkuin se päättää nousta lentoon, tehden sen, lintuparka, hyvin
kömpelösti ja joutuen silloin helposti saaliiksi.

Siellä oli vielä monenlaisia sorsia, joihin luoti ei ota pystyäkseen,
vaan liukuu syrjään ja jotka syöksyvät huimaavaa vauhtia ilman halki
viistossa, kovaiskuisessa lennossa: sinisorsia, lusikkanokkasorsia,
kauniita punapäisiä palosorsia; helakoita tavisorsia, jotka uivat
parittain ja joilla punertavissa rinnoissaan on kolme höyhentä mustan
apilaan muotoisena kuviona...

Siellä oli kahlaajalintuja, mustan ja valkoisen kirjavia kuin harakat,
nousten nopeasti ilmaan ja sitten äkkiä paiskautuen maata kohden
väistääkseen laukausta...

Siellä oli kurmitsoja, niin kauniita keväällä, kultahepenissään...

Siellä oli lopuksi soiden kuningattaret, linnuista kauneimmat,
vaikeimmat ampua, suokurpat: pieni, tuskin leivosen kokoinen vihreä-
ja sinijuovainen lintu, jota meillä nimitetään _taivaanvuoheksi_,
tavallinen suokurppa, viiriäisen kokoinen mutta pelkkää jännettä
koko lintu, ja, harvinaisin kaikista, heinäkurppa, joka on peltopyyn
kokoinen.

Alakuloisin, rämein huudoin ne halkovat ilmaa hämmästyttävällä
nopeudella, ällistyttävin kaartein ja kääntein. Tähtäätte oikealle, ja
kun tuuli on vienyt savun, näette vasemmalla, hyvin kaukana, pienen
harmaan linnun, joka häviää.

Näiden hannoverilaisten soiden keskellä, jotka olivat erehdyttävästi
Landes'ien soitten näköisiä, Lautenburgin Aurore oli vieläkin kauniimpi
kuin palatsissa juhlapuvussaan. Pieni pyöreä lakki päässään, jaloissa
pitkävartiset, pehmeät vesisaappaat hän käveli hypähdellen keveästi
kuin paimentyttönen hyllyviä mättäitä pitkin. Tämän vetisen, kostean
ilmakehän kellertävät huurut heijastivat ruosteenvärisen hohteen hänen
kasvoilleen. Marçais ampui kylmäverisesti, tarkkaan. Pikku Hagen
hermostui ja laukaisi aina liian nopeasti kiväärinsä. Minä olin paljon
taitavampi kuin he, mutta mikä kehno ampuja olinkaan suurherttuattareen
verrattuna.

Jättäen meille rantakanat ja sorsat hän kiinnitti huomionsa vain
kurppiin. Yö kaartui alakuloisena vetisen suomaan ylitse. Taivaanranta
hohti kuparin karvaisena päivän viimeisten säteitten hehkussa.
Vesilätäköt kiilsivät vihreinä, vähitellen syventyvinä ja tummuvina.
Kivääreistä leimahti joka laukauksella kalpea liekki, joka pimeyden
lisääntyessä kävi yhä punertavammaksi.

Tämä oli suurherttuattaren hetki. Hänen espanjalainen koiransa näytti
ikäänkuin monistaneen itsensä. Joka kerta kun eläin pysähtyi, kuultiin
kurppien lentävän. Ei Marçais, ei Hagen enkä minä nähnyt niitä enää.
Mutta Aurore, hän näki ne, jokainen hänen laukauksistaan pudotti pienen
harmaan linnun.

Hetken odotus, pimeässä kuului taipuvien ruohojen kahinaa. Silmät
välkkyen, yltä päältä märkänä, kiiltävänä ja mustana espanjalainen
syöksyi esiin tuoden valtijattarelleen maahan pudonneen kurpan.

Oli yö. Matalalla taivaalla lensi kaukaisin, kirkuvin huudoin näkymätön
kurkirivi. Suurherttuatar otti linnun koiralta. Me siirryimme
lähemmäksi. Näin hänen silittävän vielä lämpöistä hentoa ruumista.
Siinä ei näkynyt mitään haavaa. Ei mitään, mistä olisi käynyt ilmi
lyijypalan tekemä näkymätön musta reikä, jota tietä hento elämä oli
liitänyt pois.

Silloin, tuolla epäjohdonmukaisuudella, jonka huomaa monissa
metsästäjissä, Lautenburgin Aurore vei huulilleen pienen, voimattoman
pään ja suuteli sitä.




VI.


Keskiviikkoiltana, 16 p:nä toukokuuta 1914, tapahtui minulle se kunnia,
että Lautenburgin suurherttuatar kertoi minulle elämäntarinansa.
Sallikaa minun selostaa teille tämä kertomus, ei eritoten siitä syystä,
että eräiden hänen elämänsä yksityiskohtien tunteminen ehdottomasti
auttaa ymmärtämään murhenäytelmää, jonka toiminta nyt alkaa kiihtyä,
vaan sen ilon tähden, jota tunnen saadessani avata tämän koristeitten
säiliön, käsitellä näitä ihania barbaarisia jalokiviä, joita se
on täynnänsä ja jotka aina, olkoon kuinka pimeä tahansa, tulevat
valaisemaan yötäni.

Hagen oli silloin poissa, hänen täytyi ottaa osaa eräisiin 7:nnen
husaarirykmentin toimeenpanemiin illallisiin. Näin suurella ilolla,
että suurherttuatar, niin luontevasti kuin hän suhtautuikin tähän
vaiteliaaseen ja itsepintaiseen rakastajaan, oli paljon vapaampi minun
seurassani kuin Hagenin.

Puoleksi makuullaan valkealla jääkarhun taljalla, joka peitti hänen
pitkää leposohvaansa, hän oli puettu tuona iltana hyvin väljään,
kevyeen, turkkilaisesta silkistä tehtyyn keltaiseen, ruosteen ja hopean
värisillä koruompeluksilla kirjailtuun tunikkaan. Silloin tällöin hän
rutisti kokoon vierellään matalalla sohvapöydällä olevan maljakon
suuria ruusuja, ja silloin kuului heteitten kevyt putoilu siniselle
matolle.

Matolle kyyristyneenä, hiukset puoli valtoimenaan Melusine nojasi
raukeata päätään valtijattarensa paljaisiin jalkoihin, joita hän
hetkittäin painoi rintaansa vasten.

Nojatuolista, jossa istuin, näin hänen valensialaisen kaulahuivinsa
raottumasta nuoren naisen hienon, raukean poven hekumallisesti
kohoilevan. Avonaisen ikkunan edestä oli verhot vedetty syrjään, ja
yötuuli, joskus niitä kohautellen, sekoitti savukkeiden, ruusujen ja
ambran huumaavaan hajuun Heerenwaldin raikkaita palsamituoksuja.

Pitämättä lainkaan väliä vaikutuksesta ja tyylistä, sekoittaen kolme
kieltä keskenään, siirtyen ranskalaisesta teitittelystä saksalaiseen
kolmannen persoonan käyttöön ja venäläiseen sinutteluun Aurore puhui.

»Sinä tiedät», alkoi hän, »etten ole juuri kohonnut mennessäni
naimisiin. Ruhtinattaresta tulin suurherttuattareksi, ei muuta. Ja
Hohenzollernien suvuksi puolisoni suku ei ole aivan niin vanha kuin
minun.

Olen Tjumenin ruhtinatar. Tiedän kyllä, että teidän länsimaiset
historianne eivät tiedä juuri mitään meistä. Mutta jos menisit
Samarkandiin, Kara-Korumiin taikkapa vain Tiflisiin, saisit lukea
vanhoista aasialaisista kronikoista asioita, jotka saattaisivat
sinut unelmoiden syventymään meidän alkuperämme vanhuuteen, ja sinä
ymmärtäisit, että teidän Broglienne, teidän Cumberlandinne ovat pelkkiä
nousukkaita meidän rinnallamme.

Eräs tjumenilainen ruhtinas mestattiin sentähden että oli tehnyt
vastarintaa Jaroslaw Suurelle, ja en mene häntä pitemmälle taaksepäin
ajassa, jotten ikävystyttäisi sinua nimillä ja karkoittaisi sinua
viettämään yötäsi muualla. Eräs toinen ruhtinas antoi Iivana Julmalle
niin kovan palan purtavaksi, että tämä piti parempana tehdä sovinnon
hänen kanssaan ja lähetti hänelle suurenmoisia lahjoja, muun muassa
suuren pöytäkellon, jonka taulu oli täynnä safiireja. Se ei kuitenkaan
estänyt tämän tjumenilaisen poikaa tuomasta neljäkymentätuhatta
ratsumiestä Krimin kaanille, kun kaani lähti piirittämään Moskovaa,
vuonna 1571, muistaakseni.

Ei pidä luulla, että me, siitä syystä että aluksi olemme taistelleet
tsaaria vastaan, olisimme villiä kansaa. Boris Godunov tarvitsi
kipeästi meitä taistelemaan tataareja, tserkessejä ja tseremissejä
vastaan. Totta on, että mielellämme taistelimme eurooppalaisia vastaan.
Tjumenin Aleksis, Pietari suuren kummipoika, johti suurta Pultavan
taistelua. Vastapalvelukseksi tämä tsaari jätti hänet uudistuksiltaan
rauhaan. Meillä on eräs teidän Mignardinne tyyliin maalattu taulu,
joka esittää häntä karvalakissaan, messukasukan tapaan kirjaillussa
turkissaan, pitkine viiksineen, jotka tsaari oli sallinut hänen pitää,
mutta leikkauttanut kaikilta muilta.

Ensimmäinen, jolta parta leikattiin, oli Wladimir, minun isoisäni
isä. Tämä Wladimir se oli tulemaisillaan ammutuksi Barclay de Tollyn
käskystä, en muista enää mistä syystä. Hän komensi Astrakanin
kasakoita, jotka taistelivat Champs-Elysées'ssä ja näyttivät tehneen
puhdasta jälkeä. Isoisäni isä oli paljon rosvonnut, mutta hän myi
kaiken saaliinsa saadakseen rahaa, jota hän kiirehti tuhlaamaan
Palais-Royalissa. Hän pani panoksensa punaiselle ja musta tuli
neljätoista kertaa.

Wladimirin isä oli aluksi ollut hyvin hyvissä väleissä Katarina II:n
kanssa. Kun keisarinna sai hänestä tarpeekseen, naitti hän Wladimirin
isän eräälle Anhaltin hovin neidolle. Minun sukuni liittoutui tällöin
ensimmäisen kerran täkäläisten kanssa. Toivon, että minuun päättyy
tämä luettelo. Melusine, en tahdo pahoittaa sinua, mutta tuo saksatar
oli typerä ja itara. Hän ei esimerkiksi voinut saada näköisekseen
ainoatakaan niistä seitsemästä lapsesta, jotka hän lahjoitti
puolisolleen. Kaikki olivat pikku kasakoita.

Isoäitini oli Erivanista. Sanotaan, että olen hänen näköisensä, mutta
hän oli kauniimpi kuin minä. Hän vaihtoi uskontoa päästäkseen naimisiin
isoisäni kanssa, johon oli hullaantunut. Ennen hän palveli tulta, mikä
onkin maailman kaunein uskonto.

Isäni, hänestä saan tilaisuuden puhua sinulle vielä tuonnempana,
on suvussani toinen, joka liittoutui saksalaisten kanssa, vieläpä
Hohenzollerien päälle päätteeksi. Mutta minun on selitettävä miten se
tapahtui. Isäni oli, kuten isoisäni Wladimir, kiihkeä pelaaja. Hän oli
vannonut voittavansa Ranskassa takaisin sen mitä toinen oli siellä
menettänyt. Hän olisi tosiaan joutunut häviöön siellä, jos koskaan voi
joutua puille, paljaille sellainen, joka omistaa maa-alueita, suuria
kuin kuusi teidän maakuntaanne, lukemattoman joukon kasakoita, ja
karjalaumoja, jotka kaksinkertaistuvat joka vuosi.

Joka tapauksessa hän vietti kymmenen kuukautta vuodesta Pariisissa —
hän otti osaa kilparatsastuksiin — Aix'ssä, Nice'issä, kaikkialla,
missä voi tavata hänen kaltaisiaan tyyppejä. — Aix'ssä hän tuli
tuntemaan äitini. Se tapahtui kesällä vuonna 1882. Hän oli eräänä
iltana Villa des Fleurs'issä yhdessä Kreikan Yrjö-kuninkaan ja
suuriruhtinas Wasilin kanssa. He olivat juoneet paljon. Silloin isäni
tuli puhuneeksi naisista kauheita asioita, väittäen, että he olivat
kaikki samanlaisia ja että hän, Tjumenin ruhtinas, jonka oli pakko
mennä naimisiin asemansa vuoksi, oli valmis ottamaan kenen tahansa.

Otapas silloin, sanoi suuriruhtinas, vaimoksesi ensimmäinen nainen,
joka tulee tänne.

— Kernaasti, siinä tapauksessa, ettei hän jo ole naimisissa, lisäsi
isäni, jolla oli uskonnollisia mielipiteitä.

— Lyön vetoa, ettet ota.

Kuinka paljon?

— Satatuhatta ruplaa.

— Suostun.

Yrjö-kuninkaalla ei näyttänyt vielä koskaan olleen niin hauskaa.
Miesparka, surin häntä kovin, kuusi kuukautta sitten, kun hänet
murhattiin. Mutta haluaisinpa, että osaisitte kuvitella, Melusine
ja sinä, nuo kolme miestä odottamassa oven avautumista ja sen
sisällekäymistä, josta oli tuleva Tjumenin prinsessa, sillä he tunsivat
hyvin isäni itsepäisyyden ja tiesivät, että hän olisi nainut vaikka
Pomarèn kuningattaren tai rouva Dieulafoy'n ennemmin kuin olisi
menettänyt vetonsa.

Minun äitini se tuli sisälle, se on, Hessen-Darmstadtin herttuatar
Eleonore, silloin kuudentoista vuotias ja englantilaisen
kasvattajattarensa seuraamana. Vapisen vielä nytkin. Jos englannitar
olisi astunut ensimmäisenä sisälle, olisi isäni varmasti ottanut hänet
puolisokseen, ja minusta olisi tullut vähemmän kaunis.

Äitini oli tosiaan kaunis kuin päivä. Vaalea Melusine. Ehkä ei
kuitenkaan niin kaunis kuin sinä, rakas Melusine. Tunsin häntä vähän,
koskapa olin vasta viiden vuoden vanha, kun hän kuoli. Hän ei koskaan
voinut oikein tottua tataarilaisuuteen. Muistan, miten hän ensimmäisinä
syksyn kuukausina vapisi kuullessaan isokuovien huutavan Volgan soilla.
Isä petti häntä usein. Hän ei osannut muuta kuin itkeä ja minusta
näyttää siltä kuin hermostuttaisi se enimmän miehiä.

Kuinka ei voinut viihtyä meidän palatsissamme, kysyn vielä nytkin
itseltäni? Pyydän, älä kuvittelekaan sitä miksikään alkuasukkaitten
hökkeliksi. Vuonna 1850 tuli eräs ranskatar luoksemme. Voit lukea hänen
kirjoittamansa kirjan: _Voyages dans les steppes de la Caspienne_.[27]
Se ilmestyi Pariisissa. Hänen nimensä oli rouva Hommaire de Hell.
Hänen miehensä oli insinööri, jonka oli tehtävä maanmittauksia. Voit
saada todennetuksi tämän asian vanhoista kirjoistasi. Isoisäni otti
insinöörin rouvan vastaan. Tämä rouva on antanut hyvin tarkan kuvauksen
palatsista.

Se oli rakennettu erääseen Volgan saareen. Esivanhempani olivat
menetelleet näin villien nomaadien takia. Tämä syy on nyt poissa, mutta
pittoreski on jäänyt jäljelle.

Kaikkein kaukaisin muistoni on erään Astrakaniin kolme kertaa viikossa
kulkevan höyrypurren torven ääni. Se oli hauskaa, sillä se toi
luoksemme vieraita, kuvernöörin, Ranskan lähettilään, joka oli yhtä
rakastettava kuin Marçais ja joka ensin toi minulle nukkia ja myöhemmin
kirjoja. Kuten oikeat ylimykset ainakin isäni oli aina hyvällä tuulella
saadessaan vastaanottaa vieraita.

Huoneeni ikkuna oli joelle päin. Näin keltaisilla laineilla
sorsaparvien viilettävän alas virtaa vakavina ja tönkkinä kuin
kiiltoöljyllä silatut vieteriset leikkilinnut, ja tämä tapahtui, voitko
kuvitella, sillä aikaa kuin neiti Jaufre, opettajattareni, pänttäsi
päähäni partisiipin sääntöjä: kun määräyssana on edessä, noudattaa
se pääsanaa; kun se on jäljessä... Minäpä nousin silloin hiljaa,
sieppasin pitkän sorsapyssyni, ja pam, pam, päin sorsia. Palvelijat
menivät veneellä noutamaan minulle sorsat. Isä ei suuttunut, paitsi jos
en ollut saanut vähintään puoli tusinaa ammutuksi. Tämän jälkeen älä
ihmettele, jos joskus teen kielivirheitä.

Pianonsoittoa opetti minulle eräs italialainen. — Tasavaltalainen. Hän
olisi tahtonut saada meidät uskomaan salamielisillä hymyilyillään,
että hän oli muka Garibaldin luonnollinen poika. En muista muuta kuin
että hänen ristimänimensä oli Teobaldo. Eräänä päivänä, olin silloin
viidentoista vuotias, hän käänsi minulle lehteä soittaessani ja suuteli
minua niskaan. Myönnän, että olin häntä hiukan kiihdyttänyt, nähdäkseni
mitä seuraisi, ymmärräthän. Aloin aivan hytkyä naurusta. Hän piti sitä
väristyksinä ja suuteli minua yhä kiihkeämmin. Minä nauroin ja nauroin.
Isä tuli sisään, ja luulin saavani nuhteita, mutta huone oli hämärä.
Hän poistui jälleen vieden mukanaan hylssyjentäyttämisvehkeensä, jonka
hän oli jättänyt pöydälle, pikku riistaa varten isä valmisti itse
panokset saadakseen ne mielensä mukaisiksi.

Seuraavana päivänä olin neiti Jaufren seurassa kävelemässä pienessä
hyvin tiheässä kuusimetsässä saaren länsirannalla. Me olimme melkein
puskea päämme suureen, hervottomaan möhkäleeseen, joka keinui
seedripuuhun ripustettuna. Se oli Teobaldo-raukka. Neiti Jaufre pakeni
päästäen suuren huudon. Minä, minä käänsin ruumista jaloista nähdäkseni
paremmin. Mutta sitten minäkin sain jalat alleni. Hänen musta,
pöhöttynyt kielensä riippua letkotti ulkona. Silmät olivat sammuneet
ja, mikä kaikista kamalinta, niissä oli sama ilme kuin silloin, kun
hän suuteli minua. Siitä lähtien miehet ovat aina olleet minulle
vastenmielisiä.

Sitten erään kerran tulin unelmoivaksi luettuani Lermontovin
_Demoonin_, Lermontovin, joka on paljon suurempi runoilija kuin teidän
Vignynne ja vieläpä Byronkin. Kalpenin. Kaksi punaista täplää ilmestyi
poskiini. Astrakanista tuli lääkäri. Meidän kesken sanottuna osasin
lahjoa hänet. Hän määräsi minulle Pjatigorskin vesiä. Juuri sinne minä
halusin, sillä siellä, kuten tiedät, kaatui Lermontov kaksintaistelussa.

Pjatigorskin vedet ovat pieniä putouksia, jotka suihkuavat mustaa
graniittia ja kiiltokiveä sisältävien kallioiden seinämistä. Se näyttää
hyvin komealta. Kahdeksan päivän perästä olin saanut tästä jo niin
tarpeekseni, että terveyteni palasi.

Uskon, etten olisi jaksanut odottaa noita viittätoista isäni määräämää
päivää, ellen olisi sattunut tapaamaan erästä vanhaa, omituisen
miellyttävää ranskalaisukkelia, joka ansaitsi leipänsä Pjatigorskissa
toimimalla muukalaisten oppaana näiden vuoristoretkillä. Hän oli
valtiollinen rikoksellinen. Luulen hänen olleen Vaillant'in ystäviä.
Lyhyesti, hänet oli karkoitettu teidän maastanne Carnot'n aikana, ja,
kuten kaikki, hän oli paennut Venäjälle.

Tämä mies oli sangen oppinut, mutta hänellä oli aivan omat erikoiset
aatteensa. Otin hänet suojelukseeni ja seuraani, varsinkin koska neiti
Jaufre nosteli käsiänsä taivasta kohden toistellen: Mitä sanoo hänen
korkeutensa! kun mies puhui minulle henkilöistä ja asioista, joista en
siihen asti ollut tiennyt mitään. Niitä olivat Saint-Simon, Enfantin,
Bazard, Karl Marx ja Lassalle ja rautainen palkkalaki. Ja mitä kaikkea
lienevät olleetkaan.

En ollut koskaan lukenut Tolstoita. Ukko antoi minulle
_Ylösnousemuksen_. Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta
maailmasta. Saadakseni neiti Jaufren oikein kimmastumaan annoin
selittää itselleni Tolstoin yhteiskunnalliset aatteet. Vanhus
riemuitsi: Ah, neiti! Jos tahtoisitte, mikä kaunis saavutus!

Seurauksena tästä oli, lähtiessäni Pjatigorskista, että toin mukanani
kotiin Barbessoul-ukon. Se oli hänen nimensä. Isä aluksi kyllä hieman
ällistyi, kun näki meidän palaavan tämän patriarkan kanssa. Mutta kun
minä näytin terveeltä ja iloiselta, ei hän sanonut mitään. Ja olihan
hän jo sitäpaitsi tottunut minun päähänpistoihini.

Hän teki enemmänkin. Sen saaren läheisyydessä, jossa palatsi oli,
oli toinen pikku saari, suuruudeltaan noin puoli neliökilometriä.
Isä lahjoitti sen minulle viisinekymmenine talonpoikineen miehiä,
vaimoja ja lapsia, perustaakseni sinne Barbessoul-ukon aatteiden
mukaisen yhdyskunnan puoleksi Saint-Simonin, puoleksi Tolstoin opin
perustalle: yksityisomaisuus poistettiin, työkalut jaettiin tarpeitten
ja kykeneväisyyden mukaan j.n.e.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Vietin joka päivä neljä tuntia tämän
yhdyskunnan keskuudessa. Barbessoul-ukko oli riemuissaan. Hänen
asemansa yhdyskunnassa oli puolittain papin, puolittain työnjohtajan.
Isä luuli minun tulleen hulluksi.

Ette hämmästy, kun sanon, että sain pian kaikesta tästä kyllikseni.
Asiat menivät muutoin aivan hunningolle: yhdyskunnan jäsenet soutelivat
öisin ryöstämään kanoja jokivarren asukkailta, tuntien itsensä
minun vaikutusvaltani nojalla turvatuiksi. Isä oli hyväntahtoisesti
vapauttanut heidät veroista ja päivätöistä: oli peloittavaa nähdä miten
suunnattomasti he joivat kvassia. Barbessoul-ukko oli ainoa, joka ei
tuntenut, miten he tuoksuivat viinalta, naisetkin. Ajattelehan, että
kahden kuukauden kuluttua eräs talonpojista oli saanut haltuunsa kaikki
maanviljelystyökalut. Toiset olivat jättäneet ne pantiksi saadakseen
kvassia. Kun he eivät siis enää voineet tehdä työtä, vetelehtivät he
aamusta iltaan ja soutelivat öisin näpistelemään rantaseutulaisia.
Eräänä yönä syttyi oikea tappelu. Kaksi talonpoikaa lyötiin kuoliaaksi.
Isä suuttui silmittömästi, piti minua mielettömänä ja tahtoi hirtättää
vanhan Barbessoulin. Minun hartaista pyynnöistäni siitä ei kuitenkaan
tullut mitään, mutta yhdyskunta hajoitettiin. Siitä lähtien ei minuun
enää mene sosialismi. Ilman isäni kasakoita olisivat nuo ihmiset aivan
varmasti ottaneet toinen toisensa hengiltä.

       *       *       *       *       *

Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1909 olin vastikään täyttänyt
kaksikymmentä vuotta, istuin veneessä eräässä Volgan sivuhaarassa
aikeissa ruveta ampumaan telkkiä, kun näin vuorella isän mielikasakan
tekemässä suuria liikkeitä. Hän oli pistänyt lakkinsa sapelin kärkeen
ja heilutti sitä vimmatusti.

Hän huusi myös, mutta en kuullut mitään. Ymmärsin, että kotona oli
jotakin tapahtunut. Mutta tahdoin näyttää välinpitämättömältä, vaikka
olinkin kovin utelias tietämään, mitä oli tapahtunut. Palasin joelta
vasta tuntia myöhemmin; miesparka oli silloin aivan kuolemanväsynyt,
niin kauan hän oli heiluttanut käsivarsiaan ja läähättänyt. Hän sanoi
minulle, että ruhtinas odotti minua työhuoneessaan. Menin sinne
mahdollisimman hitaasti, odottaen tietysti kelpo ripitystä.

Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Isä oli ihastuneen näköinen. Hän syleili
minua ja, osoittaen pöydällä olevaa suurta, punaisella lakalla
suljettua kirjettä, selitti minulle mistä oli kysymys.

Tsaari siinä kirjoitti isälle. Hän ilmoitti, että toukokuussa
saapuisi Pietariin keisari Wilhelm, että suuria juhlia pantaisiin
toimeen ja että lopuksi pidettäisiin paraati Tsarskoje Seloossa.
Tässä paraatissa tsaari toivoi näkevänsä myöskin Astrakanin ja
Aralin kasakat edustettuina ja hän pyysi Tjumenin ruhtinasta tuomaan
brigaadin kasakoita tullessaan. »Tsaaritar», lisäsi hän, »tekisi tässä
tilaisuudessa mielellään tuttavuutta pikku sisarentyttärensä kanssa.»
Unohdin sanoa teille, että olin hänen sisarentyttärensä sen johdosta,
että isäni oli mennyt naimisiin Hess-Darmstadtin suurherttuattaren
kanssa.

En koskaan, voin sen sanoa, ollut tuntenut päiviäni pitkiksi
palatsissamme Volgan saarella. Siitä huolimatta tunsin isääni
kuunnellessani tavatonta iloa ja mielessäni oli tästä hetkestä alkaen
vain yksi ainoa ajatus: hämmästyttää tsaari, tsaaritar, Saksan keisari
ja koko maailma. Katselin kaiket päivät itseäni peilissä, ja enpä
tosiaan ollut kovin pahoillani kuvasta, jonka vastassani näin.

Tähän asti oli pukuni hankittu Astrakanista Menjuzanin sisarilta,
erittäin taitavilta ranskalaisilta ompelijattarilta, jotka tekivät
joka vuosi matkan Pariisiin malleihin tutustuakseen ja keräsivät
tuloksillaan kultaa ylhäisiltä tserkessiläisnaisilta. Isä avasi minulle
rajattoman luoton, ja kaksi päivää myöhemmin läksin kaupunkiin neiti
Jaufren kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle, että minulla oli omat
suunnitelmani.

Palasin Astrakanista valittaen, ettei siellä ollut yhtään mitään. Itkin
isälleni vakuuttaen, etten tahtonut näyttäytyä hovissa pyntättynä
kuin joku alkuasukas. Oivallatte, etten aikonut niin vain päästää
käsistäni hyvää tilaisuutta saada nähdä Pariisin. Isä raapi tietysti
jonkun aikaa korvallistaan. Mutta huomasin heti, ettei hän ollut varsin
vastahakoinen tapaamaan entisiä tuttaviaan.

Maaliskuun ensimmäisinä päivinä läksimme matkalle. Saapuessamme tähän
Pariisiin, josta minulle oli niin paljon kerrottu, koetin kaikin tavoin
varoa näyttämästä hämmästyneeltä. Siitä johtui se hiukan omituinen
käytökseni, jolla urheilin.

Isä joutui tyyten lukuisien vierailujen ja välttämättömien käyntien
helteeseen. Ritzissä tuskin näin häntä enää muulloin kuin aterian
aikana.

Hän tahtoi lähettää minut Redferniin vaatteita tilaamaan. Pelkästä
vastustamisen halusta menin Doucet'hen. En ole koskaan nähnyt
mitään naurettavampaa kuin neiti Jaufren nenälasineen ja mustine
pihkakivikoristeisine satiinihameineen keskellä näitä kauniita tyttöjä,
jotka tulivat, menivät, tervehtivät minua voidakseni tehdä hyvin
valintani.

Minulta kysyttiin: Mitä hänen korkeutensa haluaa nähdä?

— Kaikki, vastasin kylmästi.

Lyhyessä ajassa olin tilannut kuusi silkkihametta, tusinan
kävelypukuja, kaksi ratsupukua ja muun vaatevaraston sen mukaisesti.

En ollut koskaan ennen tavannut itseäni niin avoimesti vaatetettuna.
Neiti Jaufre oli suunniltaan. Hän uskoi täytyvänsä huomauttaa minulle,
että nuoren tytön puvuksi pukuni oli ehkä hiukan liian rohkea. Lähetin
hänet pois näiden koettelujen ajaksi. Sitäpaitsi isäni, joka kerran oli
tullut mukaani, oli hyväksynyt valintani katsellen minua ilmein, joista
tunsin itseni ylpeäksi, sillä tiesin, että hän oli tuntija.

Tuona iltana, hiukan tunnontuskissaan siitä, että oli minua koko
ajan niin paljon laiminlyönyt, isä lupasi aterioida kanssani ja
antoi määräyksen neiti Jaufrelle tuoda minut täsmälleen kello
kahdeksan Gabrielin puistokadulle Laurentin eteen. Tarpeetonta sanoa
teille, että kahdeksan aikaan siellä ei ollut minua vastassa ketään.
Istuuduin penkille odottamaan. Ajan tappamiseksi kaiversin pienellä
kirjoteräisellä tikarilla, joka riippui vyöni silmukassa, nimeni tuohon
penkkiin. Se on kai siinä vieläkin.

Kellon tullessa kymmentä yli kahdeksan ja nähdessäni erään vanhan
herran, luovivan ympärillämme ilmeisesti osoittaen halua koetella
hiukan minun hermojani käskin neiti Jaufren mennä ostamaan minulle
laatikon Mercedes savukkeita Matignonin puistokadun varrella olevasta
tupakkakaupasta. Hän vastusteli hiukan, mutta läksi vihdoin. Vanha
herrasmies lähestyi silloin. Hänellä oli ruudulliset housut ja harmaa
knalli. Hän lausui minulle joukon hullunkurisia asioita, puhuen
jostakin Offémont-kadun varrella olevasta pienestä huoneistosta, jossa
oli Jouy-kankaalla vuorattu hissi. Käänsin päätäni, jottei hän olisi
nähnyt, miten suuri työ minulla oli pidättää nauruani, niin suuri,
että kovasti hämmästyin kuullessani tuiman korvapuustin mäjähtävän.
Kääntyessäni huomasin isäni. Vanha herrasmies poistui jäykkänä mutisten
jotakin, ettei tässä nyt enää saisi edes leikkiä laskea... Kuunvalossa
näin hänen harmaan knallinsa aivan luttuun lyödyksi.

Neiti Jaufre palasi savukkeineen. Isä kehoitti tylysti häntä menemään
syömään Ritziin ja sitten maata.

Laurentissa istutaan ulkona tuuheiden puiden alla pikku pöytien
ääressä kaihdettujen lamppujen valossa. Siellä oli väkeä tuhottomasti.
Isä oli täällä enemmän kotonaan kuin palatsissamme Volgan saarella.
Hän esitteli minulle joukon kuuluisia henkilöitä, Bunau-Varillan,
Charles Derennes'in, hra de Bonnefonin, prinsessa Lucien Murat'n,
Maurice Rostandin. Viimeksimainittu miellytti minua suuresti hurskaine
kuoripojan ilmeilleen. Me olemme yhä vielä kirjevaihdossa keskenämme,
ja hän on luvannut tulla minua tervehtimään Lautenburgiin.

Kello yksitoista isä saattoi minut takaisin Ritziin ja sanoi minulle
täytyvänsä vielä käydä lähetystössä Grenelle-kadun varrella. Mutta
arvaattehan, etten ollut nukkumistuulella. Neiti Jaufre kuorsasi
kuin vonkuva hyrrä, ja luulen, etten koskaan saisi häntä hereille.
Olisittepa nähnyt hänen typertynyttä ilmettään, kun sanoin hänelle,
että isän oli määrä tavata meidät kello kaksitoista ja että oli
noustava.

Rauhankadulla otimme auton. »Grelot'hon», sanoin ajajalle. Tämän nimen
olin kuullut Laurentissa.

Grelot on kuningasmielisten paikka. Epäilenpä, ystäväiseni,
opiskelevaksi ja vakavaksi kun sinut tiedän, oletko koskaan käynyt
siellä. Kun astuimme sisään, tulin hiukan kademieliseksi menestyksestä,
jota saavuttivat neiti Jaufren pihkakiviliivit, joku viinillä
kyllästetty pikku hummaaja kiljaisi äkkiä, että kasvattajattareni oli
rouva Falliéres. Silloin koko sali alkoi vedellä kuorossa kuuluisaa
laulua, jonka loppukerto oli:

    La Tante Julie.
    La Tante Octavie,
    La Tante Sophie,
    Le cousin Léon,
    L'oncle Théodule,
    L'oncle Thrasybule,
    Les cousins Tibulle
    Et Timoléon.[28]

Minä naaroin sydämeni pohjasta, ja välitön iloisuuteni elostutti
koko tätä joukkoa, joka meidän sisääntullessamme näytti aimolailla
ikävystyneeltä.

Me joimme samppanjaa lasin toisensa jälkeen. Sitten tanssittiin. Näytin
näille ranskalaisille, mitä venäläinen ruhtinatar osaa. Siellä ei ollut
muita kuin eräs mustalainen, joka kykeni tanssimaan kanssani. Meille
osoitettiin myrskyisää suosiota.

Eräs neekerisoittaja tuli pyytämään neiti Jaufrea. Uskoittepa tai
ette, mutta neiti Jaufre suostui. Samppanjaa juotuaan hän ei enää
ollut sama nainen. Kaksi tanssijatarta oli istuutunut minun viereeni,
toinen tumma, nimeltä Zita, hopeansinisessä hameessa, toinen kokonaan
ruusunpunaisessa puvussa, Crevette, joka sanoi minua prinsessaksi,
tietämättään puhuen totta. He söivät leivoksiani ja joivat
samppanjaani. Mutta minä olin onnellinen, hyvin onnellinen ja toistelin
jo hiukan elostuneena: Kaunis, kaunis Pariisi!

Huomasin äkkiä, että useiden näiden tyttöraukkojen silkkisukat oli
parsittu kantapäistä aivan kiiltonahkakenkien yläpuolelta. Silloin
käänsin huudahtamalla kaikkien huomion puoleeni ja viskasin ilmaan
kourallisen kultarahoja. Tytöt pyrähtivät rahojen jälkeen ja saivatkin
melkein kaikki kolikot talteen lukuunottamatta viittä tai kuutta
kultarahaa, joiden päälle herrat hyvin sievästi olivat panneet jalkansa.

Luulenpa, että olisin viettänyt siellä koko yön, ellei viereisestä
salista olisi yht'äkkiä kuulunut riemukkaita huutoja:

— Lili, Lili, tuolla on Lilli Eläköön Lili!

Katsoin ja näin isäni tulevan. Häntä he sanoivat Liliksi hänen
etunimensä vuoksi, joka oli Wassili.

Hänkin oli ylen iloinen ja käsipuolessaan hänellä oli kaksi niin sievää
tyttöä, että oikein kadehdin heitä.

Hän oli liiaksi kiintynyt omiin hommiinsa huomatakseen minua. Ryhdyin
heti valmistamaan peräytymistä. Mutta neiti Jaufren poisvieminen oli
tukala työ. Hän ei tahtonut erota neekeristä. Autossa hän hyräili
avopäin:

    Caroline, Caroline,
    Mets tes p'tits soulien; vernis.[29]

Ikkunaan nojaten hän sitten äkkiä purskahti kiihkeästi nyyhkyttämään
väittäen, etten ollut häntä tarpeeksi kunnioittanut.

Isällä oli Doucet'ssa 38600 frangin lasku. Hän ei nurissut, ja minusta
näytti, että hänen tyttärensä huvittelu oli maksanut vähemmän kuin
eräiden muiden, mikä seikka minua hieman harmitti.

       *       *       *       *       *

Palatessamme Venäjälle meitä odotti palatsissa toinen kirje tsaarilta,
joka ilmoitti isälle, että keisarin tulo Pietariin oli määrätty
tapahtuvaksi 15 p:nä toukokuuta ja että isäni oli sen mukaisesti
toimittava.

En voi kuvata teille sitä komeutta, jolla hän varusti kasakkajoukkonsa.
Astrakanin kasakoilla on musta, sokeritopan muotoinen lakki kuten
armenialaisilla, punainen, turkisreunainen viitta ja keltaiset
patroonavyöt. Aralin kasakoilla on taivaansininen turkisviitta,
valkoiset patroonavyöt ja kalmukkilainen pyöreä lakki, jonka halkaisija
on 75 cm ja josta he ovat saaneet nimen »Suurpäät». Asestuksena heillä
on käyrä sapeli, johon Aralin muhamettilaiset kasakat kaivertavat
Koraanin lauseita, lyijypäiset pamput ja pitkät keihäät.

Isä laitatti kaikkien liinaisten rintamusten ja housunraitojen
sijalle samanlaiset kullasta ja hopeasta. Eräänä päivänä huhtikuun
loppupuolella, kun pikku saffranipuut puhkesivat maasta, hän piti
joukkonsa katselmuksen. Auringonvalo oli vielä niukkaa ja kelmeää,
mutta se riitti luomaan näihin komeihin ratsastajiin sellaisen hohteen,
että saattoi hyvin kuvitella, miltä he tulivat näyttämään toukokuun
kirkkaassa auringonpaisteessa Tsarskoje Selossa.

Heidän lähtöpäivänänsä Pietariin syntyi rettelöltä ja kommelluksia.
Kuvitelkaa, että nämä miehet, jotka eivät pelänneet vihollisia,
rajumyrskyjä eivätkä soita ja vettä, kammoavat rautatietä. Heidän
hevosensa samoin. Puolet niistä pillastui nähdessään pikku höyryveturin
puuskuttavan ja viheltävän keskellä aroa. Jollei pappi olisi siunannut
näitä eläimiä, ei kukaan olisi tahtonut nouda niiden selkään.

He läksivät vihdoin kahdellatoista peräkkäisellä junalla, jotka
tarvitsivat kaksitoista päivää suuren Venäjänmaan poikki kulkeakseen.
Me, jotka käytimme pikajunaa, läksimme vasta kahdeksan päivää myöhemmin.

Tsaari oli asettanut käytettäväksemme salonkivaunun, tarjosimme siellä
paikan molemmille eversteille ja kuudelle muulle upseerille. Pappi
piti seuraa neiti Jaufrelle ja Kuninille, joka oli isäni mielikasakka.
Heidän haltuunsa olin uskonut puvustoni.

Pietari on Suuri kaupunki kasarmeineen, kirkkoineen ja suunnattomine
puutarhoineen. Näkee, että mies, joka laati tämän kaupungin
suunnitelman, oli hyvin kaukonäköinen. Saimme loistavan asunnon
Talvipalatsissa, ja jo ensimmäisenä iltana soi tsaari meille yksityisen
vastaanoton. »Ah», sanoi hän, »tässähän on pikku sisarentytär», ja näin
hyvin, että hän huomasi minut kauniiksi. Tsaaritar syleili minua ja
kutsui serkkuni suuriruhtinattaret esitelläkseen minut heille. Annoin
Olgalle ja Tatjanalle kaksi kaulaketjua Kaukasian rubiineista, joiden
sisällä on aivankuin timanttikyynel, ja pikku tytöille punahelmiset
kaulakäädyt. Isä oli tuonut Tsaarevitshille upean isosta timantista
tehdyn töyhtösoljen ja pienen kasakansapelin, jonka ponsi oli pelkkää
safiiria ja säihkykiveä.

Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä kaikki pääkaupungin kellot soivat
julistaen keisarin saapumista. Tsaari, tsaaritar ja suuriruhtinaat
olivat lähteneet Kronstadtiin häntä vastaan.

Olen senjälkeen nähnyt niin monta kertaa hallitsijain saapumisia
kaupunkeihin, että ne ovat melkein kokonaan hävittäneet mielestäni
muiston tästä tapauksesta. Samantekevää, se oli joka tapauksessa hyvin
kaunista.

Parvekkeeltani näin hallitsijoiden tulon palatsiin. Suuriruhtinaiden
johtamat valkoiset kyrassierit nelistivät vaunujen sivuilla.
Preobrasenskin rykmentti muodosti kunniakujan. Koko tämän ajan isän
kasakat saivat olla kasarmissa ja heitä oli kielletty menemästä ulos.
Olin siitä aluksi kiukuissani, mutta ymmärsin pian tämän toimenpiteen
johtuneen siitä, että he olivat Venäjän komein ratsuväki ja että tsaari
piti heitä huolellisesti piilossa antaakseen heidän sitten loistaa
suuressa loppuparaatissa.

Bothnian lempeän, poutapilvisen taivaan alla rintahaarniskat ja sapelit
näyttivät sinisiltä ja keltaisilta.

Keisari ajoi yhdessä tsaarin, tsaarevitshin ja kruununprinssin kanssa
ensimmäisissä vaunuissa. Hän oli puettu venäläisen kyrassierieverstin
pukuun hopeakypärissä kultainen kotka siivet levällään. Hän tervehti
joka taholle iloisen näköisenä. Fredrik-Wilhelm oli mustien husaarien
univormussa.

Keisarinna ja tsaaritar saapuivat viimeisinä saksalaisten prinssien ja
kenraalien seurassa.

Esittelyistä ei tahtonut tulla loppua. Minä saavutin menestystä. »Kas
tässähän on pikku sisarentytär», sanoi keisari ottaen minua kädestä ja
vieden minut keisarinnan luo. Pitsien ja strutsinsulkien peittämä vanha
rouva syleili minua sanoen suuresti rakastaneensa minun äitiraukkaani.
Fredrik-Wilhelm ja Adalbert ahmivat minua koko ajan silmillään.
Adalbert on sievä poika, mutta itsepäisen ja salasisuisen näköinen.
Pidän enemmän kruununprinssistä, joka on hulivili. Sanon teille, että
Saksassa ei tule ikävä, kun hän pääsee valtaistuimelle.

Käytin koko iltapäivän valmisteluihin illan juhlaa varten. Pelkäsin,
etten tekisi tarpeeksi häikäisevää vaikutusta. Hermostuin;
pienimmästäkin äkäilin neiti Jaufrelle. Voinpa melkein sanoa, että
ennakolta aavistin kaikki ne harmit ja ikävyydet, joita olin saava
kokea tämän kirotun iltajuhlan takia.

Ei voi kuvitella itselleen sitä komeutta, mikä Pietarhovin juhlissa
vallitsee. Keisarilla oli yllään toinen univormu, vieläkin
häikäisevämpi kuin ensimmäinen. Mutta olisittepa nähnyt hänen ilmeensä,
kun hän näki isäni univormun. Puvun loisteliaisuudessa ei kukaan voi
kilpailla Tjumenin ruhtinaan kanssa. Jalokiviketjun rinnalla, joka,
hänen vasemman olkansa päällä piti kiinni punaista turkisviittaa,
keisarinnan timantit näyttivät moabitilaisen porvarisrouvan
viheliäisiltä helyiltä.

Kun minä astuin esiin, näin tsaarin tekevän pienen hämmästyneen
liikkeen. Hetkisen pelkäsin pukeutuneeni liian alastomasti. Sitten tämä
pelko haihtui huomatessani tekemäni vaikutuksen. Ajatelkaahan, että
ylläni oli Doucet'n pukimon suuri numero yksi, sininen samettihame,
hyvin yksinkertainen, mutta tiukasti vartalonmukainen tietenkin, ja
koristuksina yksinomaan safiireja. Lasten tavoin minä jo ajattelin sitä
vaikutusta, jonka tekisin seuraavana päivänä. »Kuinka heidän silmänsä
suurenevatkaan», sanoin itselleni,»kun he näkevät numero kahden,
punaisen hameeni, jossa ei ole muita kuin rubiineja!»

Tanssittiin. Nautin nähdessäni näiden hitaisiin valsseihin tottuneiden
saksalaisten sotkeutuvan meidän venäläisessä, hermostuneessa,
vilkkaassa valssissamme ja harppaavan yhdellä jalalla kaksi askelta
pysyäkseen mukana, tai tahtia tapaillen seisovan yhdellä jalalla kuin
haikarat. Tanssin kruununprinssin kanssa. Hän lausui kohteliaisuuksia
pukuni johdosta ja sanoi, että Saksan keisari ei ollut ehdoton
itsevaltias, kosk'ei hän ollut koskaan saanut hovinsa naisia estetyksi
asettamasta ainakin kuusi väriä pukuihinsa. Toivoen häntä hiukan
kiusoittelevani sanoin, ettei se ollut ihmeellistä ja että minun
pukuni oli Pariisista. Mutta hän myönsi kohta, että olin oikeassa ja
ettei ollut mitään Pariisin veroista, ja kertoi minulle verrattoman
koomillisin virnistyksin, niinkuin vain hän osasi, joukon hullunkurisia
juttuja tästä kaupungista, niin veikeitä, että kuulin, kun hän vei
minua paikalleni, vanhan rouvan ohimennessämme, suihkaavan hänelle:
»Tahdikkuutta, Fritz!»

Samalla hän antoi minulle merkin tulla istumaan hänen viereensä.

Jo aamulla olin huomannut keisarin upseerien joukossa kookkaan
Brandenburgin keltanarsisseilla kirjailtuun tummanpunaiseen univormuun
puetun husaarin. Hän oli vereväkasvoinen ja hänen rehelliset
likinäköiset, siniset silmänsä olivat lornjetin takaa seuranneet minua
hellittämättä. Minä tietysti olin koko ajan niin kuin en olisi mitään
huomannut. Olisinpa hyvin hämmästynyt tällä hetkellä, jos minulle olisi
sanottu, että tämä tummanpunainen univormu olisi eräänä päivänä minun.

— Aurore, sanoi keisarinna minulle, tässä on serkkuni Rudolf,
Lautenburg-Detmoldin suurherttua, joka pyytää kunniaa saada tanssia
kanssanne.

Hän tanssi hirveän huonosti, tämä punahusaari, sekaantuen yhtämittaa
askeleissa. Hän pyyteli anteeksi. Minä tuskin vastasin hänelle
enkä edes kiittänyt häntä kun valssi loppui. Hän palasi paikalleen
keisarinnan taakse pyyhkien tuon tuostakin lornjettiaan niin onnettoman
näköisenä, että se olisi saanut kivetkin heltymään.

Seuraavana päivänä kuulin sen ilosanoman, että kahden päivän kuluttua
pantaisiin toimeen ketunmetsästysretki. Kuinka onnittelinkaan itseäni
siitä, että olin tullut ottaneeksi mukaan Tarass-Bulban, pienen
berberiläishevoseni. Menin sitä katsomaan kasakoittemme kasarmiin. Se
oli ollut niin kärsimätön, että se oli täytynyt teljetä aivan yksin
erääseen talliin, jonka oven se oli puoleksi särkenyt pyrkiessään ulos.

Huomatessaan minut eläin hirnui ilosta ja oli tuossa tuokiossa
ahmaissut sokerin, jota olin sille tuonut.

Poikani, puhelin sille upottaen käteni sen pitkään, sotkuiseen harjaan,
meidän on oltava valmiit. Me jätämme heidät kaikki taaksemme, eikö niin?

Eläin hirnahti minulle, ystävällisesti ymmärtämyksen merkiksi, ja minä
läksin koettelemaan ratsastuspukuani.

Tullessani sisälle tapasin isäni vakavan ja ihastuneen näköisenä. Olen
aina kammonnut yllätyksiä. Ne ovat ehdottomasti vastenmielisiä.

Näin, ettei isä oikein tiennyt, miten alkaisi sanottavansa, ja se
varmensi epäilyksiäni.

— Kiiruhtakaa, sanoin hänelle, minun täytyy mennä pukeutumaan.

— Tyttäreni, sanoi hän, minulla on sinulle vakavaa sanottavaa.

— Se ei estä teitä pitämästä kiirettä.

— Tyttöseni, olisiko sinusta vastenmielistä kuningattarena olo.

— Minkä kuningattarena?

— Württembergin.

Kun on kasvanut maalla, niin tuntee ainakin sukukirjat. Siispä kysyin
isältä, oliko hänen tarkoituksenansa naittaa minut Württembergin
kuninkaalle, joka silloin oli kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen.

Hänen majesteettinsa Württembergin kuningas ei ole kunnioittanut
minua pyytämällä kättäsi, vaan hänen korkeutensa Lautenburg-Detmoldin
suurherttua.

Isällä, joka kuitenkin itse on ruhtinas, oli suu niin täynnä
majesteetteja ja korkeuksia, että jouduin aivan epätoivoon.

— Mitä! huudahdin minä. Tuoko, joka on sarfanihummerin näköinen? Ei
koskaan.

— Olkaamme vakavia, sanoi isäni.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaani. En sitäpaitsi huomaa, mitä
tekemistä tuolla punaisella lyhytsilmällä ja Württembergin kruunulla on
keskenään.

— Asianlaita on niin, sanoi isäni opettavaisesti, että
Württembergin Albert-kuninkaalla ei ole lasta, että hän on
kuusikymmentäkaksi-vuotias, kuten sanoit, sokeritautinen, ja että
Lautenburgin suurherttua on hänen perillisensä.

— En huoli hänestä, vastasin. Ennemmin otan vaikka kasakka Kuninin, ja
sitäpaitsi, en tahdo mennä naimisiin.

Isä alkoi tulistua. Hän kertoi minulle koko jutun. Lautenburgin Rudolf
oli aivan mielettömästi rakastunut. Hän oli puhunut keisarinnalle,
ristiäidilleen, tämä oli puhunut keisarille, keisari tsaarille ja
tsaari isälle. Sellaiset ehdotukset, paitsi sitä, että olivat suureksi
kunniaksi, olivat melkein käskyjä, ja...

— Ja te olette suostunut kysymättä minulta ensiksi? puuskahdin minä.

— En lainkaan, vastasi hän hämmentyneenä, mutta enhän voinut olla
kiittämättä, hyväksymättä...

— Hyväksymättä, mitä?

— Hyväksymättä jotakin, joka ei sido mihinkään, siihen että suurherttua
saa olla sinun ritarinasi ylihuomenna metsästysretkellä.

— Ellei muusta ole kysymys, voitte luottaa minuun. Kyllä minä osaan
tästä saksalaisesta karkoittaa ajatuksen etsiä perijätärtä Venäjältä.

— Lupaa käyt täytyä kauniisti, pyysi isäni hätääntyneenä. Alanpa jo
katua, että olen antanut sinun alati olla vapaudessasi. Ajattele, että
kysymyksessä on kuninkaallinen kruunu, ei enempää eikä vähempää.

Kuninkaallinen kruunu! Tyttärensä näkeminen kuningattarena! Muuta ei
hänellä päässänsä ollut, tällä vanhalla kalmukilla.

Illalla noustessani ajoneuvoista juhlaesittelyä varten oivalsin, että
isä oli sitoutunut paljon enempään kuin mitä oli uskaltanut minulle
tunnustaa.

— Täällähän meidän pikku morsiamemme on, sanoi keisari ottaen minua
kädestä.

Keisarinna, hautovan kanan näköisenä, suuteli minua otsalle. Näytti
olevan perhetapa sellainen.

Vieläpä tsaarikin katsoi täytyvänsä lisätä kalpeasti hymyillen Wilhelm
II:lle:

— Sinä et siis tyytynyt miehiini? Nyt sinä otat minulta vielä
naisalamaisenikin!

Minä hymyilin tyynen ja ylevän näköisenä, mutta silmäilin vaivihkaa
punahusaariani, joka ei tiennyt, minne olisi itsensä sijoittanut, ja
sanoin itsekseni:

— Odotahan, poikaseni! Saatpa maksaa kaiken tämän ylihuomenna.

       *       *       *       *       *

Metsästysretken päivä tuli. Minua huoletti vain yksi asia: metsästyksen
tapahtuminen liian puhdistetulla ja haravoidulla alueella. Tulin tässä
suhteessa pian rauhoitetuksi. Metsässä oli kyllä suuria puistikkoja
naisia varten, mutta niiden sivuilla hyvin tiheitä ryteikköjä, puroja
ja, siellä täällä, pieniä suomaita ja rotkoja.

Tarass-Bulba, jolle ennen lähtöä olin antanut puoli naulaa whiskyssä
kasteltua sokeria, oli hilpeä mutta rauhallinen.

Valehtelisin, jos kieltäisin, ettei hevoseni paikalletulo herättänyt
ihmettelyä ja huudahduksia. Kruununprinssi kysyi, miksi en ollut
antanut lyhentää sen karvaa.

— Antaapa heidän puhua, vanha veikko, mutisin minä hevoselleni.

Se ymmärsi ja pudisteli päätään pilkallisen näköisenä.

Suurherttua Rudolf oli ratsastanut viereeni. Olin niin ystävällinen,
että poikaraukka rohkaistuneena sanoi minulle puoliääneen:

— Teille ei siis ole vastenmielistä, armollinen neiti, että olen
ritarinanne?

— Kuinka olette voinut sellaista luulla, herraseni? vastasin. Tämä
hovielämä on tukahduttavaa. Ei voi koskaan olla rauhallinen. Täällä
metsässä sitävastoin, täällä on ilmaa, täällä on tilaa. Voimme jutella.

— Te rakastatte luontoa! sopersi hän riemastuneena. Miten onnellinen
olen!

Minäkin olin hyvin tyytyväinen, tunsin, ettei hän jättäisi minua
tuumaakaan.

Ensimmäinen kettu saatiin ajetuksi. Mitään mainittavampaa ei tällöin
tapahtunut, paitsi että Tarass-Bulba torventoitotuksista ilostuneena
otti muutamia polkanaskeleita ja asetti etujalkansa kuningas Adalbertin
juhdan lautasille, sillä seurauksella, että tämä arvon herra oli
vähällä keikahtaa nurinniskoin satulasta. Tästä hetkestä alkaen
vältettiin minun pientä berberiläistäni kuin ruttoa.

Lautenburgin suurherttua ratsasti tuollaisella Saksassa niin
tavallisella suurella tummanruskealla hevosella, jonka polvitaipeet
ovat paksut kuin kinkut ja jonka selkä on leveä kuin biljardipöytä,
Lisäksi huomasin pian, että tämä alhainen eläin oli kovasuinen ja
nelisti pää jalkojen välissä.

— Ystäväparka, ajattelin minä, saatpa pian tekemistä, kun ojat tulevat
eteemme.

Toinen, sitten kolmas kettu hakattiin hengiltä ilman vastuksia. Äkkiä
neljäs loimahti esiin minun ja suurherttuan välillä. Näin sen. Se oli
laiha, melkein hännätön eläin. Älysin, että sitä kannatti ajaa.

— Tämä on meidän! huusin Rudolfille.

Hän kannusti suurta konkariansa, joka painalsi nopeaan neliin.

Kettu oli sata metriä edellä.

Kunnon pikku eläin! Se johti meitä suoraan tiheikköä kohden.

Tuon tuostakin suurherttua kääntyi:

— Enhän aja liian nopeasti? Voitteko seurata? kysyi hän läähättäen.

— Antakaa mennä, vastasin.

Ja Tarass-Bulba pärskyi kuin sanoakseen:

— Ann' mennä, ann' mennä.

Tällä kertaa tulimme todelliseen metsään. Silloin minä kosketin
berberiläiseni kaulaa ja höllitin ohjaksia. Yhdessä minuutissa
suurherttua oli sivuutettu.

Näin silmänräpäyksen ajan hänen punertavat, huohottavat kasvonsa... Hän
oli nyt neljännesvirstan päässä takanani.

Käskystäni Tarass-Bulba hiljensi vauhtiaan.

— Te saitte minut säikähtämään, sanoi poikaparka saavuttaessaan minut.
Luulin, että hevosenne pillastui.

— Huomatkaa! huusin hänelle.

Puro ilmestyi jalkojemme juureen. Hän suoriutui joten kuten sen ylitse.
Pientä nurmikkoista mäenrinnettä pitkin kettu pyyhälsi edellämme kolme
koiraa kantapäillään.

Sitten tuli uudelleen tiheikköjä. Olin kumartunut hevosen kaulalle enkä
saanut kasvoihini ainoatakaan raapaisua oksista, jotka Tarass-Bulban
pää sinkautti syrjään ja jotka heti taas sulkeutuivat. Mutta
seuralaisparkani kasvot olivat jo verissä. Pieni tammi riipaisi maahan
hänen lornjettinsa. Tunsin, että hän täten oli tullut kykenemättömäksi
jatkamaan ajoa. Hänen suuri hevosensa puhalsi kuin säkkipilli.

— Rohkeutta, huusin minä, kettu väsyy! Ja minä kosketin kannuksella
Tarass-Bulbaa.

Pikku hevoseni ei pidä tällaisesta leikinteosta. Se otti suunnattoman
hypyn. Takana toinen koetti, vaivaloisesti seurata perässä katkeavien
oksien peloittavasti rasahdellessa.

— Alatpa jo saada tarpeeksesi, sanoin itsekseni, seuraavan esteen
jälkeen olet kuitti mies.

Seuraava este tuli pian eteen viisitoista jalkaa leveän ja yhtä syvän
vetisen ojanteen muodossa, jonka reunat olivat ruohon ja pensaitten
peitossa ja siten hyvin petolliset. Hetkisen kysyin itseltäni,
pääsisikö Tarass-Bulbakaan sillä vauhdilla, mikä nyt oli, päähän asti.
Mutta epäilykseni oli suotta. Nousten kuin pääskynen pieni urhea heponi
oli ojanteen toisella puolella.

Käännyin katsomaan taakseni, tietäen, miten seuraajalleni kävisi.

Niin oli kuin luulin. Ratsu ja ratsastaja olivat, lentäneet nurin.
Ensimmäinen ei ollut tavannut reunaa takajaloillaan ja sinkauttanut
siten toisen säälittä ojaan.

Hyppäsin maahan ja lähestyin suurherttuaa hieman peläten jatkaneeni
leikkiä liian pitkälle.

— Ettehän ole loukkautunut? huusin.

— En luule, mutisi hän heikosti. Pelkäsin niin kovin teidän puolestanne
nähdessäni teidän heittäytyvän tämän kirotun ojan ylitse.

Poika raukka! Mieleni teki pyytää häneltä anteeksi.

— Haluatteko, että autan teitä nousemaan?

— Haluan kylläkin.

Mutta turhaan koetin saada häntä pystyyn.

Silloin vasta huomasin hänen kalpeutensa.

— Olette taittanut vasemman jalkanne, huudahdin.

— Oh, ehkä ei aivan niin, sanoi hän aseettomaksi tekevällä
lempeydellään, ruhjevamma korkeintaan.

— Sanon teille, että jalkanne on sittenkin poikki, tunnen sen verran
näitä asioita.

Samalla aikaa leikkasin metsästystikarillani hänen saappaansa halki.
Hervoton, roikkuva jalka tuli esiin.

— Tämäpä on kaunista, ajattelin, vähintään kuuden virstan päässä muista.

Rudolf ei sanonut enää mitään, katsoi vain minuun hyvillä, äärettömän
lempeillä silmillään. Olisi voinut luulla, että hän tunsi itsensä
onnelliseksi.

— Kiitoksia, mutisi hän.

— Mistä hyvästä? huudahdin. Olen taittanut jalkanne ja te kiitätte
minua. Odottakaahan edes siksi, kunnes olen auttanut teidät pälkähästä.

Hän sanoi surumielisen näköisenä:

— Voitte palata toisten luo ja lähettää tänne jahtirengit.

— Vai niin, sanoin raivostuneena. Tulla toisten luo ilman kettua,
ja kun minulta kysytään, missä on suurherttua Rudolf, saan vastata;
Olen jättänyt hänet erään ojan pohjalle toinen jalka murtuneena. Ei,
herraseni!

— Kuinka tahdotte, sanoi hän heikosti. Mutta en tiedä oikein, miten,
aiotte suoriutua.

— Saatte nähdä.

Suuri konkari seisoi jonkun askeleen päässä nyhtäen tylsästi ruohoa
suuhunsa Tarass-Bulban pilkallisesti katsellessa.

— Tule tänne, rietas elukka!

Kun olin taluttanut sen paikalle, käsitin, etten koskaan jaksaisi
nostaa suurherttuaa sen selkään.

— On sekin ajatus ratsastaa hevosilla, jotka ovat korkeita kuin
rakennustelineet! paasasin kiukustuneena.

Haavoittunut katsoi minuun kasvoillaan yhä sama anteeksianova ilme,
joka lopuksi muuttui epätoivoiseksi.

— Tarass-Bulba! kutsuin minä.

Pieni berberiläinen tuli vitkastellen. Se epäili, että jotakin tulisi
sille tapahtumaan.

Lautenburgin Rudolf ei voinut estää pelon ailahdusta.

— Aiotteko hinata minut tuon eläimen selkään? sopersi hän. Mieluummin
jäisin tänne.

— Ei koskaan, toistin minä polkien jalkaa. Tarass-Bulba on sitäpaitsi
lauhkea kuin lammas. Pitäkää vain kiinni.

Hän oli painava, tämä saksalainen. Mutta nostin hänet kuitenkin ja
sijoitin hänet tukevasti satulaan suitsien avulla.

Itse nousin suuren konkarin selkään.

Luuletteko, etten palatessani pitänyt itseäni aivan pahkahulluna! Olin
onnistunut tekemään vain säälittäväksi sen, jota tahdoin vihata. Ja
sitten tuli vielä lisäksi Tarass-Bulban hämmästynyt katse, joka saattoi
minut suunniltani.

— Mitä olen tehnyt, näytti hevoseni sanovan minulle, että annat
kannettavakseni saksalaisen ja pidät parempana tuota alhaista
ruunikkoa, jolla ei ole harjaa ja jonka kaviot ovat leveät kuin
paistinpannut?

       *       *       *       *       *

Ei pidä koskaan taittaa sellaisten ihmisten jalkoja, joiden kanssa ei
halua mennä naimisiin. Minun tuskin tarvitsee kertoa teille miten kävi.
Minua eivät voi sitoa muut kuin omat tekoni, ja huimapäisyyteni sai
aikaan sitoumukseni, johon kaikki maailman keisaritkaan eivät olisi
saaneet minua suostumaan.

Herätin suurta huomiota palatessani toisten luo ruunikolla ratsastaen
ja taluttaen Tarass-Bulbaa, joka kantoi suurherttuaa hihnoilla
sidottuna selässään. Metsästys keskeytettiin. Kaikki tunkeutuivat
ympärillemme. Minun täytyi kertoa mitä oli tapahtunut ja tein sen
mahdollisimman lyhyesti, kuten kerrotaan tapahtumista, joista ei
ole syytä suurin ylpeillä. Mutta loukkautunut lisäsi värittäviä
yksityisseikkoja. Kuume teki hänet kaunopuheiseksi ja sai minut
näyttämään sankarittarelta. Minun täytyi ottaa vastaan onnitteluja koko
hovilta.

Keisari, joka näkee kaikki asiat väärin ja suurennellusti, puhkesi
lausumaan:

— Hän on ihmeteltävä, tämä lapsi, joka ensimmäisenä päivänä jo osaa
pelastaa sulhasensa elämän.

Keisarinna suuteli minua. Se on perhetapa. Isäni oli seitsemännessä
taivaassa.

— Parhaat onnitteluni teidän majesteetillenne, kuiskasi hän korvaani.

Olin raivoisa ja hymyilevä. Kiukkuni kohdistui Tarass-Bulbaan, joka
palatsiin palatessamme sai enemmän ruoskaniskuja kuin koskaan sen
jälkeen.

Minulla on eräs ominaisuus. En kärsi epäselviä tilanteita. Tietoisena
siitä, että suurimmaksi osaksi omasta, syystäni olin tästä lähtien
sidottu niin julkisesti, etten enää voinut vapauttaa itseäni ilman
tuollaista skandaalia, jota jokainen arvoaan kunnioittava ruhtinatar
kavahtaa enemmän kuin varmaa onnettomaksi tulemista, päätin vielä
samana iltana esittää ehtoni hänelle, jota hovi jo nimitti sulhasekseni.

Pyysin puheillepääsyä, minkä hän empimättä myönsi lähetettyään pois
siteidenasettajan.

Kun olimme yksin, puhuin hänelle jotensakin tähän tapaan:

— Herraseni, tuloni varmaankin hämmästyttää teitä. Mutta tapanani on
aina ollut tehdä se, minkä arvelen hyödylliseksi, ollenkaan ottamatta
huomioon, onko se sopivaa vai ei. Mielestäni on nyt erittäin tärkeätä
teidän saada kuulla seuraavaa:

Tulin Pietariin tehdäkseni isälleni seuraa, nähdäkseni kauniita juhlia,
lyhyesti huvitellakseni, mutta en suinkaan etsiäkseni itselleni
puolisoa. Kosijoita olen hylännyt, suvaitkaa uskoa minua, yhtä monta
kuin on maakuntia Venäjällä, ja viimeinen oli eräs persialainen
prinssi, joka omistaa vuoriston, josta löytää jalokiviä yhtä helposti
kuin multasieniä Perigordissa, ja suurempia kuin ne.

Minä siis tulin tänne. En tiedä mikä heihin kaikkiin on mennyt.
Minun on muitta mutkitta mentävä naimisiin. Tätä en sano teitä
pahoittaakseni. Mutta olemmehan, herraseni, tunteneet toisemme vasta
kolme päivää.

Oli miten oli, joka tapauksessa olen nyt melkeinpä velvollinen ottamaan
teidät puolisokseni. Olosuhteiden pakosta ei voida ottaa huomioon, mikä
te olette ja mikä minä olen. Meidän historiassamme on neljä keisaria
ja keisarinnaa, kruunuja ja epäilemättä myöskin tulo- ja meno arvioita
pidettävänä tasapainossa; tunnen, että isä tulisi onnettomaksi, ellen
minä pääsisi kuningattareksi, nyt kun hän on nähnyt, mahdollisuuden
siihen. Kaiken lisäksi olen taittanut jalkanne.

Hän teki liikkeen: älkäämme, puhuko siitä.

— Juuri siitä meidän on puhuttava, koskapa, sanon sen teille suoraan,
juuri tämä aiheuttamani tapaturma on saanut minut niin nopeasti
hyväksymään asian, josta en vielä eilen tahtonut kuulla puhuttavankaan.
Olen, siitä kiitollinen, sillä se antaa minulle vaikutelman, ettei
avioliittoni ole tyyten järkiavioliitto, mikä minunlaisestani naisesta
on hyvin miellyttävää.

— Tahtoisin toisenkin jalkani ja käteni poikki, sanoi hän lempeän
surumielisesti, kunhan minun vain ei tarvitsisi kuulla teidän lausuvan
tuota kauheata sanaa järkiavioliitto.

— Olen tehnyt päätökseni, sanoin tunteettomasti. Suostun tulemaan
puolisoksenne. Mutta pitänette kohtuullisena, että asetan teille pari
pientä ehtoa.

— Sanokaa, sanokaa, lausui hän kiihkeästi. Tiedättehän, että kaikki,
mitä pyydätte, myönnetään edeltäkäsin.

— No, no! sanoin hymyillen. Ehkäpä havaitsette hetikohta myöntyneenne
liian nopeasti. No niin, hyvä ystävä (korostin tätä sanaa), olen
jo lapsuudestani alkaen nauttinut mitä täydellisintä vapautta, ja
tarkoitukseni on saada nauttia sitä naimisiin mentyänikin. Tahdon,
ettei mitään elämässäni muuteta, ei mitään, ymmärrättekö?

— Kuinka voitte luulla!...

— Älkää erehtykö sanojen merkityksestä, sanoin. Otaksukaa, ettei
tässä puhu teille nuori tyttö eikä nainen ja huomatkaa ehtojeni
tarkoittavan, että liittomme minun taipumattoman tahtoni mukaan on
oleva ystävyysliitto eikä mikään muuta.

En tiedä, olisinko pitemmälti jatkanut pientä pulmallista puhettani,
jollei hänen miehinen hölmöytensä olisi antanut siihen aihetta.

— Te rakastatte jotakuta, sanoi hän käheällä äänellä.

— Olkaa säädyllinen älkääkä puhuko tyhmyyksiä, vastasin tyynesti.
Suostun sanomaan teille, etten rakasta ketään muuta paitsi — koska
tämä rakastaa-sana nyt kerran on niin ylen tärkeä — syntymämaatani,
metsästystä, isääni, kukkia, jätettäköön minut jo rauhaan, ja
paria kolmea muuta asiaa, jotka eivät tosiaan voi antaa aihetta
mustasukkaisuuteen, ominaisuuteen, jonka ilmeneminen älykkäässä
miehessä on hyvin valitettavaa. Oletteko tyytyväinen?

Hän hymyili heikosti.

— Tämä, jatkoin, on meidän pieni yksityissopimuksemme. Viranomaiset
pitävät huolen julkisesta puolesta ja kaikesta muusta. Minä en välitä
siitä vähääkään ja toivoakseni ette te myöskään. Minun ei tarvitse
lisätä, että saatte minusta toverin, joka on aina teidän arvoisenne,
olosuhteiden tasalla minkälaiset ne ovatkin, ja kykenevä, jos Jumala
niin tahtoo, kantamaan Württembergin kruunua. Tässä käteni sen
vahvistukseksi.

Hän tarttui käteeni ja suuteli sitä tulisesti. Hänen silmistänsä loisti
ilo kuumeen asemesta. En voinut olla ihmettelemättä helppoutta, jolla
olin saanut hänet paulaan. Sitten äkkiä ymmärsin hänen päätelmänsä:
»Olen hänelle niin hyvä, huomaavainen ja rakastettava, että hän jonkun
ajan kuluttua, jota aikaa en tahdo ennakolta määritellä, tulee siitä
liikutetuksi.»

Tämä miesparan ajatus oli niin yksinkertainen, etten voinut olla
tuntematta hiukan liikutusta. Me erosimme mitä parhaimpina ystävinä.

Palatessani huoneistooni kuulin tavatonta hirnumista isolta pihalta.
Se oli Tarass-Bulba. Ikävystyneenä tallissaan se oli särkenyt oven,
syössyt nurin tallirengin ja kaksi vartijaa, ja kutsui minua nyt
alhaalta korvia särkevästi hirnuen. Minulla oli paljon enemmän vaivaa
sen rauhoittamisesta kuin mitä minulla oli ollut suurherttua Rudolfista.

       *       *       *       *       *

Ensi töikseni jo syksyllä 1909, kun olin tullut Lautenburg-Detmoldin
suurherttuattareksi, lyhdyin panemaan toimeen välttämättömiä
parannuksia saadakseni itselleni edes jossain määrin mukavan asunnon.
Puutarhat olivat saaneet kasvaa omin valtoinensa, ja palatsi oli täynnä
hirveätä romua, josta ei edes neekerikuningas olisi huolinut.

Palautin ripeästi järjestyksen tähän kaikkeen.

Melusine, joka tuli keväällä v. 1910, voi sanoa sinulle, että elämäni
oli silloin suunnilleen samanlaista kuin nytkin, paitsi että siihen
aikaan, kun ikävä ahdisti, saatoin livistää Venäjälle tuulettamaan
aivojani.

Mutta kuka muuttui niin suurherttua Rudolf. Ei niin että hän
olisi koskaan lakannut osoittamasta minulle mitä liikuttavinta
huomaavaisuutta, tuo miesparka. Mutta vuoden kuluttua, kun hän oli
saanut selvästi havaita, etteivät hänen viattomat pikku laskelmansa
pitäneet paikkaansa, etteivät pitäisi koskaan, että tulisin aina
olemaan häntä kohtaan sellainen, kuin olin sanonut eikä mitään enempää,
hän kävi synkäksi ja pysytteli kotosalla. Lautenburgissa häntä
nimitettiinkin vain Rudolf vaikenijaksi.

Pahempaa kuin tämä oli hänen joutumisensa huonoihin väleihin
keisarin kanssa. Wilhelm II uskoo kuuluvansa Ludvig XIV:n kaltaisten
hallitsijoiden joukkoon. Hän äkämystyy niille saksalaisille
ruhtinaille, jotka eivät käy näyttäytymässä Berliinissä, ja syyttää
heitä separatistisista pyrkimyksistä. Rudolf ei enää astunut jalallaan
hoviin.

Lautenburgissa hän ei enää halunnut nähdä ketään. Seitsemäs
husaarirykmentti sai olla vailla everstiänsä. Puolet päivistään ja
öistään hän vietti kirjastossa selaillen mineralogisia teoksia,
mielitiedettänsä harjoittaen. Hän vietti siellä kaiken aikansa, kunnes
herra von Boose tuli tänne.

Melusine tunsi hänet, tämän Boosen, jonka nimi saa sinut vapisemaan.
Sano hänelle, Melusine, ettei ollut kurjempaa bridgen pelaajaa. Hän
osasi vain tavallista peliä eikä koskaan tahtonut asettua vastarintaan.
Mitään kilpailua ei voinut ajatellakaan. Pyysin suurherttuaa liittymään
joukkoomme neljänneksi, mutta hän oli niin taitamaton ja epäkohtelias,
että minun täytyi lähettää hänet takaisin jatkamaan rakkaita opintojaan.

Boose oli hyvin oppinut, se tunnustus täytyy hänelle antaa.
Kuvittelehan, että hän kolmenkymmenenkahden vuotiaana, tavallisena
insinööriluutnanttina oli topografian professori sota-akatemiassa.
Hänen kirjansa _Architectonique de la plaine hanovrienne_ on suuressa
arvossa kaikkialla Europassa. Eräänä päivänä Berliinissä hän löi
korvalle erästä komendanttimajuria, joka väitti, että Harz-vuoristossa
on tertsiäärikauden jälkeisiä kerrostumia. Rudolf, joka ihaili
Boosen teoksia, meni puhumaan hänen puolestaan sotaneuvostoon.
Hänen välityksellään von Boose pääsi vain kuudenkymmenen päivän
linnavankeudella. Rangaistusajan kuluttua sai mieheni aikaan, että
hänet siirrettiin kolmanteen insinööripataljoonaan Lautenburgiin.

Keväällä y. 1911 matkustin Venäjälle viettämään isäni luona
pääsiäistä. Siellä sain suurherttua Rudolfilta kirjeen, jonka olen
kai jo näyttänyt sinulle. Hän ilmoitti minulle, että keisari oli
kutsunut hänet puheilleen ja kysynyt eikö hän suostuisi asettamaan
valtakunnan palvelukseen tieteellisiä lahjojaan. Tutkimukset olivat
osoittaneet Kamerunissa löytyvän suunnattomia mineraalirikkauksia. Oli
välttämätöntä saada asiasta tarkka selko ja myöskin todeta kaikella
mahdollisella varovaisuudella rajamaitten mineraalilähteet, jotta
saataisiin selville, olisiko Saksalle niiden anastamisesta mitään
hyötyä. Nämä seudut, lapseni, minua pahoittaa sanoa se, sinulle, olivat
se Kongon osa, jonka Ranska luovutti Saksalle 1912 vuoden sopimuksella.

Rudolf läksi siis tutkimusmatkalle Boosen kanssa. Hän pyysi
anteeksi, että hänen saamiensa ohjeiden pakotuksesta, täytyi jättää
Eurooppa näkemättä sitä ennen minua, lisäten, että hän, jos hän
niin suorasukaisesti rohkenee sanoa, oli varma siitä, ettei hänen
matkallansa olisi mitään vaikutusta elämäni tavalliseen kulkuun. Missä
hän, ystävä raukka, suuresti erehtyi.

Pariisista, Bordeaux'sta, Saint-Louis'sta, Senegalista sain häneltä
kirjeitä. Sitten Kongosta pari kolme, ne, jotka olen sinulle
näyttänyt. Sitten kului hyvin pitkä aika, kunnes eräänä päivänä
lankoni Fredrik-August saapui Lautenburgiin tuoden huonoja uutisia.
Auringonpistoksen kohtaamana suurherttua oli kuollut Sanghassa, melkein
matkansa päässä. Hänen viimeinen sanansa oli ollut minun nimeni.

Melusine on sanova sinulle, että itkin Rudolfia, ja toisin kuin itkisin
Tarass-Bulbaa, jos se huomenna kuolisi. En ole koskaan tehnyt vääryyttä
tälle eläimelle. Rudolfia kohtaan olen aina ollut suora ja rehellinen
ja kuitenkin minusta tuntui kuin olisin jollain tavoin syyllinen hänen
kuolemaansa.

Hänelle, joka lepää siellä kaukana hehkuvan auringon paahteesta
halkeilevan savimaan povessa, toimitin hautajaisten asemesta
suurenmoisen sielunmessun. Keisari, keisarinna, kaikki Saksan ruhtinaat
olivat, läsnä. Lautenburgin punaiset husaarit surunauhat sapeleissaan
muodostivat kunniakujan, ja uskonnollisten menojen aikana heidän
univormunsa toivat mieleeni Pietarhovin punaisen husaariraukan, joka
tanssi niin huonosti ja oli niin hyvä.

Jokainen tämän kertomuksen lause, ystäväni, on ollut merkki siitä
luottamuksesta, jota osoitan sinulle. Saat siitä edelleen todistuksen
jokaisessa seuraavista sanoistani.

Sinä tunnet. Hagenin etkä kovin paljoa pidä tästä minun pikku
käskyläisupseeristani. En tiedä mikä hänessä on voitolla,
uhrautuvaisuusko vai rakkaus. Uhrautuvaisuus sallii meidän turvautua
kaikessa häneen, mutta rakkaus antaa hänelle meidän oman etumme
silmälläpitämiseen selvänäköisyyttä, jota meillä itsellämme ei ole.

En minä eikä Melusine kuusi kuukautta Rudolfin kuoleman jälkeen
osanneet epäillä sitä, mitä minulle oli tapahtuva. Hallitsijattaren
velvollisuuksiin kiintyneenä suoritin tehtäväni täsmällisyydellä, joka
hämmästytti itseäni. Olen ollut valtiopäivien puheenjohtajana, olen
allekirjoittanut päätöksiä, olen siirtänyt toiseen tuomioistuimeen
riita-asioita, nimittänyt virkamiehiä kaikkien tyytyväisyydeksi,
luulen. Ja Lautenburgin kaupunkia ei ole koskaan hoidettu paremmin kuin
minun esimiehyyteni aikana.

Hagen, hän epäili. Näin hänet päivä päivältä yhä synkempänä. Lopuksi,
kyllästyneenä näkemään ympärilläni kyynärän pituisia kasvoja käskin
hänen joko puhua suunsa puhtaaksi tai lähteä toipumislaitokseen. Hän
lankesi jalkoihini.

— Kuinka en olisi tällainen, nyyhkytti hän, kun te tulette kuulumaan
toiselle?

Hän ei rauhoittunut, vaikka vakuutin hänelle, etten ymmärtänyt
vähääkään hänen puheestaan.

— Onko se mahdollista, sopersi hän, mutta Berliinissä ja vieläpä
täälläkään ei puhuta muusta kuin teidän läheisestä avioliitostanne
herttua Fredrik-Augustin kanssa.

Tällä kertaa olin jo saanut liiaksi. Sellainen henkilö, jollainen
minä kerskaan olevani, voidaan taivuttaa yhden kerran avioliittoon
yllättämällä, mutta kaksi!

Kun Hagen, joka kävi useita kertoja kuukaudessa Berliinissä, oli
kertonut minulle kuulemansa, käsitin kuitenkin kalkitunkin, että asia
oli vakavaa laatua. Ymmärsin sen vieläkin paremmin seuraavana päivänä
saadessani kirjeen isältäni. Oli liiaksikin näkyvää, että hänet oli
asiaan suostutettu käymällä kiinni hänen heikkoon puoleensa, tyttären
kohottamiseen kuninkaalliselle valtaistuimelle.

Kuinka ikävää syventyä hallitsijasukujen yksityisasioihin
saadakseni sinulle ymmärrettäväksi mitä sitten tapahtui!
Tapahtukoon se mahdollisimman lyhyesti. Miksi minusta oli tullut
Lautenburgin suurherttuatar? Päästäkseni isäni toiveitten
mukaan Württembergin kuningattareksi Albert-kuninkaan kuoltua.
Lautenburgin vallanperimyksestä ei ole voimassa salilainen laki,
s.o. Rudolfin kuoltua pysyin minä yhä suurherttuattarena. Mutta
Württembergin kruununperimyksestä, siitä määrää tämä laki. Tehkäämme
itsellemme selväksi tämä: vain Lautenburgin suurherttua saattoi
tulla Württembergin kuninkaaksi. Siis päästäkseni Württembergin
kuningattareksi täytyi minun ensin tehdä herttua Fredrik-Augustista,
ottamalla hänet puolisokseni, Lautenburg-Detmoldin suurherttua.

Isän kirjeellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin taivuttaa minua tähän
liittoon.

Luulen, että vastauksessani, jonka hänelle heti kirjoitin, en muistanut
aina ottaa huomioon sitä kunnioitusta, jota tyttären tulee osoittaa
isälleen.

Mutta täytyy käsittää, että olin kiihdyksissäni. Olinko näin pakotettu
menemään naimisiin jokaisen saksalaisen kanssa? Mikä kohtalo sille,
joka ei olisi koskaan tahtonut mennä naimisiin!

Kului noin viikon verran niin sain keisarinnalta kirjeen. Hän
nimitti minua tietysti rakkaaksi lapsekseen, tuhlasi minulle mitä
imartelevimpia mairesanoja, mutta kirjeen lopussa oleva kutsu saapua
Berliiniin oli kuitenkin kaikitenkin käsky...

Kun noudatin sitä, tein sen vähemmän taipuvaisuudesta kuin halusta
päästä selville niistä juonista, joita minua vastaan hovissa punottiin.

Otin mukaani Melusinen ja Hagenin. Keisarinna otti minut vastaan
hämmentyneen näköisenä, minkä edeltäpäin arvasin, ja hänen selittelynsä
tuntuivat hätäisiltä. Tarvitseeko minun kertoa niistä?

    L'amour ne règle pas le sort d'une princesse.
    La gloire d'obéir est tout ce qu'on lui laisse.[30]

    [Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa.
    Kuuliaisuuden kunnia on ainoa mikä hänelle suodaan.]

Rakkaus! Kuuliaisuus! Mitäpä olisi hyödyttänyt sanoa hänelle, että
hänen päättelynsä oli väärä, etten ollut koskaan rakastanut ketään
ja etten missään tapauksessa ollut kuuliaisuudesta mennyt naimisiin
ensimmäisellä kerralla. Rudolf raukkaa ei ollut enää ilmaisemassa
meidän pientä yksityissopimustamme, joka vapautti minut juuri näistä
kahdesta asiasta. Ja mitäpä olisi hyödyttänyt väitellä kunnon rouvan
kanssa, joka saneli vain läksyänsä.

Kuuntelin häntä yhteenpuristetuin huulin, sanomatta sanaakaan. Kun hän
oli lopettanut sanoihinsa takertuen, lausuin:

— Saanko tietää teidän majesteetiltanne päivän, joksi avioliittoni
Fredrik-Augustin kanssa on määrätty?

Hän huudahti torjuen ja vakuutti, ettei keisarin tarkoituksena suinkaan
ollut kiirehtiä asioita ja ettei mitään päivää oltu vielä määrätty.

— Siis vasta periaatteellisesti, sanoin.

Hän ei vastannut.

Palasin hotelliin hyvin tyynenä.

Lähden tänä iltana Astrakaniin, sanoin Melusinelle ja Hagenille, jotka
levottomina odottivat minua. Pankaa matkalaukut kuntoon. Joka minua
rakastaa, seuraa minua.

Hagen ojensi minulle pikapostin, joka oli lähetetty Lautenburgista.
Viiden tai kuuden kirjeen joukossa oli yksi Venäjän postileimalla
varustettu. Tunsin isäni käsialan.

Ah, he olivat oivallisesti käyttäneet hyväkseen minun
huolimattomuuttani. Sain myöhemmin tietää, että ennen kirjettäni,
jonka olin kirjoittanut hänelle noin viisitoista päivää aikaisemmin,
oli isäni luo saapunut erikoinen keisarin lähettiläs. Hänen ei ollut
tarvinnut olla kovinkaan taitava diplomaatti saadakseen isäni asiansa
puolelle. Mainio Württembergin kruunu oli taas tehnyt tehtävänsä.
Harkituin mutta taipumattomin lausein isä saneli minulle tahtonsa:
minun oli otettava Fredrik-August, tai...

En voinut lukea pitemmälle, vaan revin kirjeen tuhansiksi palasiksi,
tuossa tuokiossa panin menemään sähkösanoman, kolmisenkymmentä
rukoilevaa, uhkaavaa, mieletöntä sanaa Tjumenin ruhtinaan osoitteella.

Muistat, Melusine, miten pelkäsimme Berliinin mustaa kabinettia. Sinä
nousit junaan ja menit lähettämään sähkösanoman Köpenickistä.

Sinun mentyäsi en kestänyt enää, vaan sulauduin kyyneliin, kiukun,
raivon kyyneliin. Näen itseni vietä tuossa kauheassa berliiniläisessä
huoneessa. Hagen nyyhkytti jalkojeni juuressa. Hän oli tarttunut
käsiini, käsivarsiinikin ja peitti ne kyynelillään ja suudelmillaan:
»Minne tahdotte, milloin tahdotte, sopersi hän, lähden, seuraan teitä.»
Kaiken kaikkiaan olen hyvin ylpeä ajatellessani, että yhdestä sanastani
preussilainen upseeri olisi ollut valmis jättämään armeijansa,
isänmaansa.

Mutta hänen viiksiensä kosketus käsivarteeni palautti minut nopeasti
todellisuuden tuntoon. Muistin Sachsenin Louisea, alhaisia mustalaisia,
jotka kiskovat rahaa kuningattaren syleilyistä saadulla maineellaan.
Työnsin viattoman Hagenin luotani ja pääsin jälleen itseni herraksi.

Kaksi päivää, jotka odotin vastausta, vietin sisällä. Lopulta se tuli,
tuo pieni sininen paperi. Sinä katsoit minuun, Melusine, ja minä avasin
hymyillen sähkösanoman. Se sisälsi vain nämä sanat:

 En ota vastaan tytärtäni, ennenkuin hän on täyttänyt velvollisuutensa.

Voi, hän oli kovasydäminen, tuo vanha kalmukki!

Luin ja kaaduin oikosenaan huoneeni matolle.

       *       *       *       *       *

Tiedän, ystäväni, että minun tässä täytyy pysähtyä selittämään sinulle
eräitä seikkoja, koska muuten tuskin kertomukseni jatkoa ymmärtäisit.
»Kuinka», kysyt sinä varmaankin itseltäsi, »kaikki on voinut järjestyä
sillä tavoin, että sellaisen lujatahtoisen naisen kuin Auroren on
täytynyt taipua? Kuinka on tämä Fredrik-August, näkymätön ja mahtava,
menetellyt saadessaan näin puolelleen keisarinnan, Rudolfin ristiäidin,
ja keisarin?»

Olet luullakseni lukenut vuoden 1909 vaiheilla riittävän tarkasti
lehtiä, tietääksesi, että tähän aikaan eräs Eulenburg-asia, eräs
Moltke-Harden-riitajuttu piti Saksan hovia suuressa pinteessä.
Henkilökohtaisesti minä vähät välitän siitä tavasta, jolla, nämä
ihmiset hauskuuttelivat toisiaan. Kohtuutonta on vain mielestäni se,
että näistä jutuista kimmahti kivi minun elämääni.

Veljensä eläessä Fredrik-August näyttäytyi harvoin Lautenburgissa.
Näin hänet kolme tai neljä kertaa, joista kerran häissäni, toisen
kerran pari kuusi kuukautta myöhemmin hänen haudatessaan vaimonsa,
yksinkertaisen naisihmisen, joka käytti kalvosimia kuin mikäkin
pöytäkaluston kiilloittaja. Sinun jalo oppilaasi tuskin on äitiänsä
älykkäämpi.

Muun ajan Fredrik-August oli Berliinissä. Tämä mies, jonka olet nähnyt
niin asiallisena ja kylmänä, vietti siellä iloista elämää. Ystävä,
älä usko koskaan ihmisiä, jotka sanovat sinulle, että elostelu on
vahingollista. Fredrik-Augustin menestys todistaa päinvastaista.

Nykyisellä suurherttualla on aivan erikoinen taito saattaa huonoon
valoon muita joutumatta itse vaaraan. Hän on käyttänyt taitoaan
hyväkseen vuonna 1909 Berliinissä. Bülowien läheisenä ystävänä,
Eitelin ja Joachimin tuttavana voi vain hän yksin kertoa niistä
pienistä kohtauksista, joissa hän oli läsnä. Mutta hän ei kerro
sinulle, ystäväni, kuten hän ei ole kertonut minullekaan, sillä et sinä
enkä minä voisi koskaan maksaa riittävästi hänen luottamuksestaan.
Yksinomaan vaikenemistaan hän saa kiittää suurherttuallisesta
kruunustaan ja ehkäpä pian Württemberginkin kruunusta. Kun keisarinna
hermostuneesti kehoitti minua alistumaan kohtalooni, puolusti hän
silloin, tuo kunnon rouva, vain kahden poikansa kunniaa.

Aivokuume, jonka isäni sähkösanoma minulle aiheutti, kesti yhden
kuukauden, minkä ajan horjuin elämän ja kuoleman välillä, ja minkä
ajan, uhrautuvaisuudella, jota en unohda, Melusine ja Hagen valvoivat
yötä päivää vuoteeni ääressä.

Vihdoin toivuin. Minulta oli leikattu hiukset. Olin laiha mutta kaunis
vielä. Eräänä päivänä katsellessani peilistä, miten hullunkuriseksi
pienet vaaleat niskakiharat kasvoni tekivät, Hagen, jonka vuoro oli
pitää vartiota, tuli ilmoittamaan minulle herttua Fredrik-Augustin
saapumisen.

Olin vielä riittävän sairas voidakseni kieltäytyä ottamasta häntä
vastaan, mutta olin jo kauan halunnut päästä mittailemaan voimiani
hänen kanssaan. Tunnustan häpeäkseni, että, tuona päivänä en päässyt
voiton makuun.

Hän astui sisään ja tervehti minua juhlallisesti ja jäykästi. Siniset
silmät hänen ajelluissa, kuivakkaissa kasvoissaan milloin himmentyivät
milloin loistivat.

— Olen onnellinen, rakas sisareni, sanoi hän, tavatessani teidät
vihdoinkin ylhäällä ja todella virkeän näköisenä.

Moinen luontevuus jäädytti minua. Hän jatkoi:

Minulla ei ole mitään syytä olla sanomatta teille hetikohta käyntini
mieluisaa tarkoitusta. Huomenna tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta
kaivatun veljeni suurherttua Rudolfin kuolemasta. Kun lain määräämä
suruaika on silloin kulunut loppuun, olisivat heidän majesteettinsa
keisari ja keisarinna hyvin onnelliset, jos hyväntahtoisesti
suvaitsisitte määrätä teille parhaiten sopivan päivän häittemme
viettämiseksi, sillä he ovat nimenomaisesti ilmaisseet tahtovansa olla
häissämme läsnä.

— Sanokaa, rakas veljeni, vastasin, heidän majesteeteillensa, että
hääpäiväni jätän heidän määrättäväkseen ja suvaitkaa lisätä, että
toivon viimeisen kerran näin vaivaamani heitä.

Hän kumarsi arvokkaasti.

— Se on, uskokaa, minunkin harras toivoni, rakas sisareni, sanoi hän.

Ja hän läksi.

Menimme naimisiin eräänä synkkänä maaliskuun päivänä vuonna 1912.
Lupauksensa mukaisesti keisari ja keisarinna olivat vihkiäismenojen
aikana läsnä ja matkustivat sitten samana iltana takaisin Berliiniin.
Kello viiden tienoissa ensin raatihuoneella, sitten linnassa
hallitusviranomaiset ja virkailijat vannoivat uskollisuuden valan
uudelle suurherttualle. Kello kahdeksalta oli juhla-ateria, joka
läheisen surun johdosta annettiin vain rajoitetulle vieraspiirille,
ylemmille upseereille ja herttuakunnan arvohenkilöille, yhteensä noin
kolmekymmentä henkeä, alakerroksen peilisalissa.

Tuskin oli päästy toiseen ruokalajiin, kun ylemmästä kerroksesta
päidemme yläpuolelta alkoi kuulua milloin kovempaa milloin pehmeämpää
jysähtelyä.

Aluksi siihen ei kiinnitetty huomiota. Mutta jysähtely jatkui aivan
vimmatulla, säännöllisyydellä.

Rypistäen keveästi kulmiaan suurherttua antoi merkin lakeijalle, joka
seisoi hänen tuolinsa takana.

— Mitä tuo melu on? kysyi hän puoliääneen. Menkää lakkauttamaan se.

Kulin neljännestunti, miestä ei kuulunut takaisin, ja jysähtely jatkui
yhä.

— Jumalan nimessä, Kessel, huudahti suurherttua puoleksi kiivastuneena
puoleksi hymyillen, rientäkää toki katsomaan, mitä on tekeillä
yläpuolellamme. Suokaa anteeksi, herrat, sanoi hän kääntyen vieraiden
puoleen.

Kessel meni. Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi hyvin punaisena.
Jyske oli tauonnut.

— No, sanoi suurherttua, mitä se oli?

Kessel oli ääneti.

— Kas niin, komendantti, jatkoi Fredrik-August alkaen tulla
kärsimättömäksi. Ette kai ole luullakseni löytänyt tuolta ylhäältä
mitään murhayrityksen valmisteluja. Kehoitan teitä rauhoittamaan
vieraitani. Mitä siellä oli?

— Muurareita, korkeutenne, sopersi Kessel.

— Muurareita? Tällä hetkellä! Tänä päivänä! Se on jo liikaa. Ja mitä
tekivät sitten nämä muurarit? Ah ei, pyydän, herra von Kessel, puhukaa!

— He ovat, sopersi upseeri väkinäisesti, muuraamassa kiinni keltaista
käytävää.

Jäätävä hiljaisuus. Keltainen käytävä yhdisti toisiinsa Lautenburgin
suurherttuan ja suurherttuattaren huoneistot.

Fredrik-August on voimakas, ystäväni. Totesin sen tuona iltana ja
ihailin sitä, kun hän, lyöden otsaansa ikäänkuin tahtoen sanoa: se on
totta, olin unohtanut, antoi käskyn hovimestarille:

-— Pitäkää huolta, ettei näiltä kunnon miehiltä, joiden on
työskenneltävä koko yö, puutu mitään.

Samantekevää, olin onnellinen, sillä tunsin hyvin, että oli myöskin
ihailua hänen ivallisessa katseessaan, jonka hän loi minuun ikäänkuin
sanoakseen minulle:

— Ja nyt olemme kahden.

Aurore vaikeni. Kului joku hetki äänettömyydessä. Sitten Melusine
ikkunan luo siirtyneenä veti äkkiä uutimet syrjään. Näimme silloin,
että oli jo päivä.

Katsoin suurherttuatarta, joka kyynärpää polvea vasten nojasi leukaansa
käteensä ja uneksui. Ei mitään velttoutta piirteissä, ei mitään
uurteita ihossa tämän alusta loppuun valvotun yön johdosta.

Raikas aamu näki Auroren vieläkin kauniimpana kuin kuuma ilta oli hänet
nähnyt.




VII.


Sattui joskus iltana tai parina viikossa, että suurherttuatar oli
mieluummin yksinään. Käytin silloin ikävissäni nämä illat työskentelyyn.

Königsmark-tutkielmani oli pian jäänyt sikseen. Minua tuskin halutti
enää penkoa tätä tomua sitten kuin sattuma oli suonut minun ottaa osaa
toiseen romaaniin, jonka päähenkilöt elivät ympärilläni, puhuivat
minulle joka päivä.

Tänä heinäkuun iltana, jonka Auroren oikusta sain viettää yksikseni,
puhkesi kova rajuilma. Mustalle taivaalle avatusta ikkunastani kuulin
yöllä miten puut rapisivat rankkasateessa. Työskentelin äärimmäisen
veltosti mieli enemmän kiintyneenä maisemiin ja seutuihin, jonne
Tjumenin ruhtinattaren kertomus minut oli vienyt, kuin Herrenhausenin
murhenäytelmään, ja oli varmasti mitä odottamattomin sattuma, että sain
käsiini ratkaisevan pääasiakirjan, josta heti aion teille puhua.

Olen aikaisemmin selostanut teille yksityiskohdittain, jotka
teistä silloin varmaankin tuntuivat kerrassaan kuivilta, Preussin
kuningattaren äitinsä Sofia-Dorotean puhdistamiseksi kokoaman
asiakirjapinkan. Tänä iltana, tutkittuani ensin kaksi toisarvoista
todistuskappaletta, sain käsiini asiakirjan, johon oli merkitty S. 2 —
N:o 87.

Se sisälsi kaksi suurta sivua hyvin tiheää saksalaista kirjoitusta.
Jo ensimmäisistä riveistä välinpitämättömyyteni hävisi. Kävin
tarkkaavaiseksi. Ymmärsin saaneeni käsiini jotakin, jolla saattoi olla
ratkaiseva merkitys.

Tämä asiakirja esitti erään Bauer-nimisen miehen tunnustuksen.
Mainittu mies oli kuollut Rudolfstadtin suurherttuan metsävahtina ja
oli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin palvellut _Herrenhausenissa_.
Viimeisellä hetkellään tämä mies, katolilainen, kutsutti papin luokseen
kuulemaan rippiä. Kirkonmies, joka oli kuullut puhuttavan Preussin
kuningattaren toimeenpanemista tutkimuksista, laati synninpäästön
yhteydessä pöytäkirjan niistä tapahtumista, joihin Bauer oli
ottanut osaa. Juuri tätä, kuolevan, rippi-isän ja kahden todistajan
nimikirjoituksillaan vahvistamaa tunnustusta olin nyt ryhtymässä
tutkimaan.

On selvää, että omistin näin alkuperäisluontoiselle todistukselle heti
mitä tarkinta huomiota.

Bauer oli niiden kymmenen miehen joukossa, jotka tarjoutuivat kreivitär
von Platenille tuona traagillisena yönä heinäkuun ensimmäistä päivää
vasten v. 1694 murhaamaan kreivi Königsmarkin.

Hänen tunnustuksestansa kävi ilmi, että sillä aikaa kuin odotettiin
kreivin lähtemistä prinsessan tyköä, kreivitär von Platen tarjosi
miehilleen punssia.

Hän kielsi olleensa niiden joukossa, jotka tikarin- ja miekanpistoin
tappoivat kreivin, mutta tunnusti pidelleensä häntä kiinni maassa,
sillä aikaa kuin kreivitär von Platen, toinen jalka kreivin otsalla,
koetti saada tätä tunnustamaan olleensa Sofia-Dorotean rakastaja.

Tunsin useimmat näistä yksityisseikoista. Ne on esitetty Blaze de
Burynkin teoksessa. Mutta tunnustuksen seuraava kohta ratkaisi
täydelleen kuuluisan riitakysymyksen, minne kreivin ruumis oli joutunut.

 Kun kreivi Königsmarkista oli henki lopen lähtenyt, lausui Bauer,
 käski armollinen rouva von Platen kantaa ruumiin saliin uunin
 eteen, jonka takana on kuusi jalkaa pitkä pronssilaatta. Armollinen
 rouva painoi erästä vieteriä. Laatta siirtyi syrjään päästäen
 näkyviin pienen komeron. Huomasin epäselvästi, sillä olin hyvin
 hämmennyksissäni, kasan valkeata jauhoa, joka näytti silmääni
 kalkilta. Sinne panimme ruumiin. Armollinen rouva päästi meidät
 sitten menemään kehoitettuaan meitä pesemään pois veritahrat, joita
 joillakuilla meistä oli vaatteissaan. Hän jäi yksin ritarisaliin
 Festmann-nimisen kamaripalvelijansa kanssa...

Huomaatte, että minulla oli syyni, kun sanoin teille sivumennen, että
Königsmarkin ruumis kätkettiin _Herrenhausenin_ ritarisaliin uunin
metallilaatan taakse. Bauerin todistuksella ei ollut minun silmissäni
muuta arvoa kuin että se varmensi kiistämättömästi tämän paikan. Näin
siinä lisäksi todistuksen joko Ernest-Augustin tai hänen poikansa
kanssarikollisuudesta. Ottakaa huomioon, että kreivitär von Platen
painoi jotakin salavieteriä. XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaiset
ruhtinaat olivat hyvin arkoja salalukoistaan. Kun tällainen salaisuus
oli ilmaistu kreivitär von Platenille, oli se tapahtunut jostakin
tärkeästä syystä.

Olin työhön ryhtyessäni valmistanut itselleni kahvia, jota olin
ryypiskellyt kolme suurta kuppia. Väkevä juoma alkoi vaikuttaa,
ensimmäisestä löydöstä elpyneenä järkeni oli tällä hetkellä
kirkkaimmillaan. Tällä seikalla on merkityksensä, pyydän huomauttaa.

Jonkun asian keksiminen ei ole vielä mitään, sen varmentaminen
on kaikki. Kuinka oikeastaan saatoin mennä Hannoveriin pyytämään
lupaa saada käydä _Herrenhausenissa_, viipyä ritarisalissa yksinäni
tarpeeksi kauan, sillä myönnätte kai, ettei minulla ollut lainkaan
halua päästää joku palatsin vartijoista löytämilleni jäljille? Juuri
tällöin juolahti päähäni ajatus, jonka esitän teille todistuksena
kahvin hyvästä vaikutuksesta johtopäätöksiä tehtäessä. Olin, kuten
muistanette, tutkiessani XVII:n ja XVIII:n vuosisadan saksalaisten
ruhtinaiden palveluksessa olleiden ranskalaisten käsityöläisten
historiaa huomannut, että Hannoverin vaaliruhtinas Ernest-August
oli uskonut lukkojen valmistamisen eräälle Giroud-nirniselle
katalonialaiselle käsityöläiselle, joka samalla tavoin oli tehnyt
töitä Lautenburgin suurherttualle. Samaisella Giroud'illa oli vielä
ollut laskuihin nähden vaikeuksia Ernest-Augustin kanssa. Tähän aikaan
olin vain hätäisesti silmäillyt tätä asiaa koskevia papereita. Ne oli
tutkittava seikkaperäisesti. Ehkäpä löytäisin niistä jotakin tietoa
_Herrenhauseniin_ tehdyistä lukoista. Päätin ottaa heti asiasta selvän.

Kello oli hiukan yli kahdentoista. Pistin taskuuni sähkölampun ja
hiivin hiljaa ulos. Luulin tällä hetkellä kuulevani pientä narinaa
autiossa käytävässä. »Joutavia, ajattelin, antaisinko nyt vanhojen
paperien säikyttää itseäni!...»

Astuessani kirjastoon löysin sen ikäväkseni valaistuna. Professori
Cyrus Beck siellä työskenteli piirrellen mustalle taululle kaavojaan
ja keskeyttäen työnsä vain tarkastaakseen viittä tai kuutta edessään
olevaa avattua kirjaa.

Tuloni oli varsin luonnollista, usein sattui, että tulin myöhään yöllä
kirjastoon valmistamaan jotakin seuraavan päivän opetusohjelman osaa.
Siitä huolimatta hän kuitenkin katseli minua tuollaisella oppineiden
epäluuloisuudella, ikäänkuin peläten jotakin häneltä ryöstettävän.

Pari kolme ystävällistä sanaa lepytti hänet pian. Hän uskoi minulle
päässeensä kokeissaan ratkaisevalle asteelle ja että varmasti
huomenna, ellei jo tänä iltana... Puoliavoimesta ovesta kuului hänen
sulatusuuniensa kohina kuin iso liekki olisi hulmunnut.

Arvelin hyödyttömäksi sanoa hänelle, että minäkin olin pääsemässä
ratkaisuun eräässä tärkeässä kysymyksessä.

Jonkun ajan kuluttua muutoin hän pani kirjansa pois, kääri kokoon
paperinsa, pyyhki kaavansa taululta ja poistui toivottaen minulle hyvää
yötä.

Odotin hänen lähtöään kärsimättömästi, sillä olin jo löytänyt mitä
etsin.

Tutkimisvarmuudella, joka jo alusta alkaen oli minua hämmästyttänyt,
olin saanut käteeni pääasiakirjan, Giroud'n Emest-Augustille osoittaman
faktuuran vuodelta 1682.

Pitkästä luettelosta olin löytänyt heti seuraavan ilmoituksen:

 Ritarisalin uunia varten tehty kuusi salalukkoa, sataviisikymmentä
 markkaa lukko, — summa... 900 livreä.

Ei tarvinnut olla mikään salalukkojen tuntija ymmärtääkseen mistä oli
kysymys. Kassakaapeissa ja muissa säiliöissä käytetään yhä vielä samaa
järjestelmää. _Herrenhausenin_ ritarisalin uuninlaatassa oli kuusi
numeroitua lukkoa. Laatta saatiin aukeamaan siten, että kierrettiin
peräkkäin kutakin lukkoa siinä järjestyksessä kuin keksijän, Giroud'in,
nimessä olevat kirjaimet olivat.

Jos muistatte, että tämä Giroud oli ollut Lautenburgin suurherttuan
lukkoseppänä, arvaatte ilman muuta, että ensimmäinen ajatukseni oli
koetella, pitivätkö Lautenburgin linnan asesalin uunin metallilaattaan
nähden paikkansa päätelmät, jotka olin tehnyt Hannoverin linnan
ritarisalin uunista, ja silloin ymmärrätte, miten kärsimättömästi
odotin Cyrus Beckin poistumista.

Kun hän vihdoinkin meni, odotin vielä neljännestunnin ajan. Sitten
sammutin sähköt, avasin kirjastosta oikealle vievän oven ja löin
sen kolahtaen kiinni ikäänkuin olisin lähtenyt omalle puolelleni
huoneistooni. Sitten, välttäen pienintäkin kolinaa, sivuuttaen
hapuilemalla kirjoituspöydät ja rahakokoelmat palasin takaisin ja
avasin hiljaa vasemman oven, joka vei asesaliin.

Suuria kuutamon läikkiä heijastui pimeälle lattialle korkeiden,
suippokaaristen ikkunoiden hahmoisina. Menin suoraan uunin luo.
Tunsin jännittyneenä käsieni koskettavan raskasta rautalevyä. Vasta
sitten kuin sormeni olivat kohdanneet ylhäällä vasemmalla eräänlaisen
rautakohokkeen, sytytin sähkölamppuni.

Minulle ei ollut vähintäkään vaivaa tämän kohokkeen selvillesaamisesta;
se kääntyi saranoillaan jättäen näkyviin jonkinlaisen taulun. Koko
laite muistutti suuresti meidän kaasumittareitamme.

Tein harmistuneen liikkeen. Odotin näkeväni kirjaimia, mutta taulu
olikin numeroitu. Se oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen osastoon.

Sammuttaen lamppuni istahdin tukevalle tammijakkaralle, joka oli uunin
vieressä.

Mietiskelyni ei kestänyt kauvoja. Numero 25. Olinko hölmö!

Otin taskustani lyijykynän ja palan paperia, ja polvillani jakkaran
edessä sytytettyäni jälleen lamppuni kirjoitin nopeasti aapisen
kaksikymmentäviisi kirjainta ja niiden alle vastaavat numerot.
Kirjoitettuani sitten Giroud'n nimen sain seuraavan numeroyhdistelmän:
7. 9. 18. 15. 21. 4.

791815214. Kosolti päiviä saa kulua, ennenkuin tämä luku häviää
muististani.

Käänsin kapean valosäteen suorakulmaista laattaa kohden. Suunnaton
pettymys valtasi minut. Kuuden kohokkeen asemesta, joiden levyssä piti
olla, näin vain kaksi.

Kun sentapaisessa päättelyssä, jonka äsken olin suorittanut, yksi ainoa
kohta ei käy yhteen, on se merkki siitä, että koko päättely on väärä.
Olin luullut asiaa liian yksinkertaiseksi...

Yksinomaan omantuntoni rauhoittamiseksi aukaisin ensimmäisen kohokkeen
ja väännettyäni taulun keskellä olevaa viisaria asetin sen numeroon 7:
g.

Siirryin laatan oikealle puolelle ja tein samoin toiselle kohokkeelle
asettaen viisarin numeroon 9. i.

Silloin kuulin sydämeni jyskyttävän. Musta, pystysuora rako ilmestyi
laatan keskikohdalle. Tämä rako suureni suurenemistaan. Kaksi seinää
siirtyi, toinen oikealle toinen vasemmalle, niin että keskelle jäi 80
cm levyinen aukko.

Olin löytänyt: _Herrenhausenin_ salaisuus oli vihdoinkin tulossa ilmi.

Olin tullut rauhalliseksi, aivan tavattoman rauhalliseksi. Muistan
hokeneeni itsekseni: »Mikä ihmeellinen tapa tutkia historiaa! Mitä
ajattelisi tästä herra Seignobos?»

Ottaen mukaani jakkaran, jota olin käyttänyt pöytänä, tunkeuduin
aukosta sisään. Syrjäänsiirtyneissä rautalevyissä oli sisäpuolella
kaksi kädenripaa. Hyvin hiljaa mutta helposti vedin levyt jälleen
yhteen, ei kuitenkaan aivan kiinni, peläten mahdollista, turmiollista
sulkukoneistoa.

Muistatteko, ystäväni, elokuun 24:ttä päivää, Belgiassa, Beaumontin
kylässä, kun tunkeuduimme holviin, jonne viisi ulaania kerrottiin
kätkeytyneen? Te seurasitte perässäni syyttäen minua varomattomaksi.
Mutta minä hymyilin ajatellessani, että nämä viisi pakolaista olivat
lapsenleikkiä verrattuna siihen pimeyteen, johon minä tunkeuduin tuona
yönä Lautenburgissa.

Vedettyäni laatan puoliskot melkein kiinni huomasin olevani pienessä
komerossa, jonka leveys oli kuusi jalkaa ja korkeus samoin kuusi.
Oikealla ja vasemmalla oli kiviseinä, mutta perällä metallilaatta,
jonka, kummallakin sivulla oli taas kaksi kohoketta. Tiesin sen muuten
jo ennakolta.

Asetin ensimmäisen taulun viisarin numeroon 18.

Tuskin olin saanut toisen taulun viisarin siirretyksi numeroon 15,
kun murtuvan puun ratina, kamalasti kaikuen tässä hiljaisuudessa,
jähmetytti minut päästä, jalkoihin. Suunnattoman levyn koko alaosa,
metrin verran maasta lukien, oli kääntyessään murskannut säpäleiksi
tammijakkaran, jonka sisälletullessani olin asettanut levyä vasten.

Ilman äkillistä hypähtämistä taaksepäin olisivat jalkani musertuneet.

— Oivallista, mutisin minä. Heidän salaovissaan on myöskin ketunrautoja.

Kyykistyen kömmin toiseen huoneeseen, joka oli yhtä suuri kuin
ensimmäinenkin.

Uskotte, että tällä kertaa asettaessani viidennen taulun viisarin
numeroon 21 ja kuudennen numeroon 4 olin hyvin varovainen. Turhaa
vaivaa. Levy jakautui kahtaanne kuten ensimmäinenkin ja liukui hitaasti
näkymättömillä saranoillaan.

Silloin tulin kolmanteen ja viimeiseen huoneeseen.

Se oli yhtä korkea mutta suunnilleen kaksi kertaa niin leveä ja pitkä
kuin edelliset.

Kapea sädekimppu sähkölampustani valaisi selvästi mutta vähäisen alan
kerrallaan.

En aluksi nähnyt maassa muuta kuin valkeata soraa.

Mutta äkkiä, ystäväni, sydämeni jähmettyi. Minut valtasi pelko, pelko.
Nurkassa vasemmalla osui silmiini merkillinen valkea kasa.

Lähestyin sitä vastustamattoman voiman vetämänä ja lähestyessäni
teki mieleni paeta. Kalisevien hampaitteni välistä mutisin: »Se
on harhanäky, minä uneksun, tiedän hyvin, että uneksun. En ole
Hannoverissa. Olen Lautenburgissa. Palatsissa. Aivan lähelläni on Cyrus
Beck, joka tekee työtä. On vartijat. On Ludwig, kamaripalvelijani. On
komendantti Kessel, joka on niin hyvä, niin kunnollinen...»

Valkea kalkkikasa oli nyt edessäni, jalkojeni juuressa. Pikemmin
lankesin kuin polvistuin sen eteen.

Kummallisia, muodottomia, vaalenneita, kauheita jäännöksiä törrötti
tuossa kasassa. En ymmärrä, miten siinä hirveässä tilassa missä olin,
rohkenin tarttua yhteen niistä, koetella sitä, katsella sitä...

Joka tapauksessa tein niin. Käsissäni oli luu, oikean jalan sääriluu,
minä katsoin sitä, tunnustelin...

Ja silloin minulta pääsi äänekäs huuto: keskellä tätä luuta tunsin
vanhan taittuman jäljen, renkaanmuotoisen ruston.

       *       *       *       *       *

Kuinka saatoin seuraavana aamuna antaa historian tunnin herttua
Joachimille, on minulle vieläkin käsittämätöntä. Vältin katsomasta
peileihin peläten näkeväni kasvoni liian hämmentyneinä.

Yhdentoista aikana olin suurherttuattaren pienessä vastaanottohuoneessa.

Melusine, jota vanha venäläinen kamarineitsyt oli mennyt hakemaan, tuli
pian. Huomasin siitä iloisesta hämmästyksestä, jota hän osoitti, miten
oudolta tuloni tähän aikaan hänestä tuntui.

— Tapaamaan suurherttuatarta, herraseni? Tepä ette haikaile koskaan.
Mutta koska juuri te haluatte, niin... Ajattelenpa, että teillä näin
harvinaiseen aikaan tullessanne on varmaankin...

Puhuessaan hän veti uutimet syrjään. Auringon valo sattui suoraan
kasvoihini. Hän huomasi silloin, missä tilassa olin, ja saattoi tuskin
pidättää huudahdusta.

— Menen hakemaan häntä, sanoi hän heti.

Olin tullut tänne kuin unissakävijä yön tapausten väkisin vetämänä.
Yksinjäätyäni tuntui yritykseni mielettömältä. Ja enkö ollut
mielipuolen näköinen hetkisen jo epäiltyäni, että tosiaan olin järkeni
kadottanut. Hän, Aurore, miten hän ottaisi vastaan kertomuksen
kummallisesta seikkailustani? »Vapauttaa hänet synkistä ajatuksista,
jonkinlaisesta moraalisesta rauhattomuuden tilasta, joka on
vahingollista hänen ruumiilliselle terveydelleen.» Tämä lause tuli
mieleeni. Suurherttua Fredrik-Augusthan oli pyytänyt minua koettamaan
tässä suhteessa parastani. Suoritinpa tätä tehtävääni tosiaan
omituisella tavalla. Minua halutti lähteä karkuun.

Mutta suurherttuatar astui jo sisälle.

Hän oli tänä aamuna niin iloinen, etten luullut voivani koskaan häiritä
häntä.

— No, ystäväiseni, sanoi hän? Mikä suo minulle ilon nähdä teidät?
Oletteko kumonnut, tuntijärjestyksenne? Ja aiotteko tästälähtien
omistaa aamupäivänne minulle?

Muuttuneet kasvoni vaikuttivat, häneen samalla, tavoin kuin Melusineen.

Hän tarttui käsivarteeni ja asetti, minut istumaan viereensä sohvalle.

— Vältitte kaatumisen istuutumalla, sanoi hän totisena. Melusine, anna
minulle sininen rasia.

Se oli pieni turkoosikivinen rasia. Mitähän barbaarista lääkettä se
mahtoi sisältää? Kun Aurore antoi minun haistella sitä, vavahdin kuin
sähköiskun saaneena.

— Kas niin, sanoi hän, nyt hän voi jo paremmin.

Ja hän lisäsi:

— Heti kun tunnette jaksavanne, puhukaa! Me kuuntelemme.

Kerroin hänelle sitten kaiken, minkä te jo tiedätte, alkaen
ensimmäisistä Königsmarkin historian tutkimuksistani aina viimeiseen
näytökseen saakka: laskeutumiseeni asesalin holviin ja surulliseen
löytöön, minkä siellä tein.

Ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta
loppuun asti, vaihtaen ainoastaan silloin tällöin Melusinen kanssa
katseen, jossa kuvastui enemmän hämmästystä kuin liikutusta.

Kun olin lopettanut, oli hän hetkisen vaiti ja sanoi minulle sitten
tyynesti:

— Kertomuksenne on hyvin mieltä kiihdyttävä. Mutta hämmästyttäisinkö
teitä, jos sanoisin, etten tunne itseäni erikoisemmin liikutetuksi.
Yksi ainoa asia vain on siinä hiukan masentava, ja se on se, että
olette löytänyt Lautenburgissa luurangon tarkalleen samassa paikassa,
jossa sen piti olla Hannoverissa. Mutta mitäpä se muuta todistaa, jos
otaksumme, että kysymyksessä ei ole luonnollinen kuolema, kuin että
Lautenburgin vanhat herttuat eivät osoittaneet ihmiselämää kohtaan
suurempaa kunnioitusta kuin heidän hannoverilaiset naapurinsakaan?
Epäilin tätä samaa enkä ole siitä mitenkään järkytetty.

Luurangon löytäminen sinänsä ei minua niin suuresti järkyttänyt, rouva,
vastasin minä.

— Mikäs sitten? kysyi hän tuolla halveksuvalla ilmeellään, jonka
hänen kasvonsa saivat, niin pian kuin hän kuvitteli, että jotakin
suurenneltiin hänelle.

— Se, sanoin yksinkertaisesti, mutta korostaen sanojani, että osuin
saamaan käteeni oikean jalan sääriluun tuosta holviin kätketystä
ruumiista ja että tämän sääriluun ulkopinnalla, keskellä, on vanhan
murtuman yhteenkasvettuma.

Aurore oli käännähtänyt. Hän puristi käsillään otsaansa, johon
kuolonkalpeus oli äkkiä levinnyt. Hänen tuijottavat, silmänsä
suurenivat peloittavasti. Hän huusi:

— Olette hullu! Olette hullu! Melusine, sano hänelle, että hän on hullu.

Neiti von Graffenfried oli kiiruhtanut suurherttuattaren luo, joka
oli horjahtanut pitkälleen sohvalla aivan jäykistyneenä. Hänen
silmäluomensa avautuivat puoleksi. Sanomaton tyrmistys näkyi hänen
katseessaan.

— Hullu! hullu! huusi hän vielä. Hän on Sanghassa, minulla on kirjeet,
Sanghassa.

Ja hän toisti huutaen peloittavasti:

— Sanghassa! Sanghassa!

— Tein minkä luulin velvollisuudekseni, sopersin Melusinelle,
auttaessani häntä, kun hän koetti saada valtijattarensa hengittämään
sinisen rasian tuoksua.

Hän loi minuun syvän silmäyksen ja sanoi — tuo ihana tyttö:

— Teidän ei tarvitse pyytää anteeksi, tiedän sen.

— Älkää pelätkö, lisäsi hän puoliääneen. Aivokuume, jota hän kerran
sairasti, on jättänyt hänet tavattoman herkäksi vaikutuksille. Ja tällä
kertaa hänellä todella oli syytäkin. Mutta katsokaa, hän tointuu jo.

Aurore raotti hämmästyneitä silmiään. Hän näki meidät kumartuneina
ylitsensä ja hänen muistinsa palasi. Katseessani näkyi varmaankin
suunnaton levottomuus. Hän hymyili ojentaen minulle kätensä, jonka
peitin suudelmilla.

— Anteeksi, lapseni, kun niin pelästytin teidät, mutisi hän. Hyvä
Melusine, aina paikallaan kun tarvitaan, ja te, ystävä, kiitos.

— Ettehän pahastu minuun, rukoilin.

Hän kohotti päätään hymyillen ja vastasi minulle venäläisellä
lauseparrella:

_»Voivatko varikset pahastua auringolle, joka panee kiiltämään
kiväärinpiipun.»_

Hän lisäsi:

— Melusine, järjestä niin, että hän syö aamiaista kanssamme.

Oli harvinainen suosionosoitus saada istuutua Auroren pöytään.
Vain Melusine yksin oli tähän saakka katsottu siihen arvolliseksi.
Myöhemmin sain omassa nahassani tuntea, kuinka suuri tämä kunnia oli.
Odottaessani näin siinä vain uuden todistuksen löytöni tärkeydestä.

Ajattelette ehkä, että tätä aamiaista painosti äsken sattunut
tapahtuma. Ei vähintäkään, ja Auroren hilpeys, olkoonkin että oli
keinotekoista, elähdytti siitä huolimatta seuraamme loppuun asti. Koko
ajan hän puhui muista asioista. Ihailin hänen itsehillitsemiskykyänsä
sitäkin enemmän, kun hallussani oli salaisuus, tarpeeksi järkyttävä
saattamaan hänet pois tasapainosta. Tällä hetkellä, jolloin
tunsin, että olimme mitä vakavimpien tapausten kynnyksellä, nautin
ajatellessani, kuinka olin osannut laittaa itseni tarpeelliseksi
ylhäiselle ruhtinattarelle, joka viisi kuukautta oli ollut sen näköinen
kuin ei olisi tiennyt minua olevan olemassakaan.

Ryhtyessämme kahvia juomaan Melusine nousi.

— Minne sinä menet? kysyi suurherttuatar.

— Sanomaan, ettette aio tehdä iltapäivävierailujanne.

— Erehdyt, sanoi Aurore hymyillen. Olen tätä voimakkaampi. Ilmoita
päinvastoin, että ei kello viisi vaan kello neljä on automobiilin
oltava valmiina.

— Kello neljä?

— Niin, sillä tahdon olla rauhassa jonkun tunnin, ennenkuin te tulette
keskiyön aikana minua hakemaan, sanoi hän minulle.

Melusine ja minä vaihdoimme katseen.

— Tämä hämmästyttää teitä, jatkoi hän. Onko se, minkä tulitte minulle
ilmoittamaan mielestänne tärkeä vai ei? Minä ajattelen näin: yksi
ihminen on voinut kokea näköhäiriön; kahdelle ihmiselle sellainen ei
enää ole yhtä mahdollista. Kello kaksitoista, ystäväni, koputan teidän
ovellenne. Ja sitten saan koetella teidän salalukkojen tuntemustanne.
Sovittu, eikö niin? Ja nyt, Melusine, mene käskemään auto kello
neljäksi, sillä kaksi kertaa olen jo peruuttanut vierailun, joka minun
on tehtävä Lautenburgin kunnon pormestarinrouvan luo. En syö kolmatta
kertaa sanaani.

Tämä määräys annettiin niin käskevästi, että Melusine läksi luotuaan
kumminkin sitä ennen minuun pitkän, pyytävän katseen.

— Ystävätärraukka, tuolla katseellaan hän uskoo minut teidän
suojelukseenne. Oli miten oli, kello kaksitoista, päätetty, eikö niin?

— Madame, sanoin päättävästi, teen mitä teidän korkeutenne tahtoo.
Minä sekä ymmärrän että hyväksyn aiheenne. Sallikaa minun ainoastaan
huomauttaa teille kahdesta seikasta: ensiksikin, että olisi
paljon otollisempaa, jos minä tulisin hakemaan teitä kuin että te
antautuisitte vaaraan kohdata jonkun linnan käytävissä: toiseksi,
että kello kaksitoista on vahdin kierto, niin että voimme kohdata
hänet, ja että on parempi poistaa kaikki häiriömahdollisuudet, kun on
kysymyksessä näin arka yritys.

— Olkoon, sanoi hän. Milloin sitten?

— Luvallanne olen täällä kello puoli yksitoista. Yksi tunti riittää
meille hyvin. Ja neiti von Graffenfried, joka jää huoneistoonne,
ottakoon pitääkseen huolen mahdollisista sattumuksista.

Hän hymyili:

— Jos tarkoitatte Hagenia, tuota pitkävihaista poikaparkaa, ilmoitan
teille, että hän viettää tämän illan seurapiirinsä keskuudessa,
tuollaisissa toverikunnissa, joita kukaan oikea saksalainen ei lyö
laimin, vaikkapa itse Lorelei häntä houkuttelisi.

— Hagen tai joku muu, vastasin hiukan kiusautuneena, on parasta ottaa
kaikki huomioon.

— Olet oikeassa, pikku veli, sanoi hän vakavasti. Kello puoli
yksitoista odotan siis sinua.

       *       *       *       *       *

Kun päivällisen jälkeen palasin huoneeseeni, tuntui minusta kuin
hetki, jolloin minun oli mentävä hakemaan suurherttuatarta, ei koskaan
koittaisi.

Kello tuli vihdoin kymmenen ja sitten neljänneksen yli. Laskeuduin
hiljaa ja avasin kirjaston oven. Mikä onni! Se ei ollut valaistu. Jos
Cyrus Beck olisi saanut valitettavan päähänpiston työskennellä tänä
yönä, olisi kaikki täytynyt aloittaa jälleen alusta.

Kello löi puoli yksitoista. Tarvitsin tuskin kahta minuuttia puutarhan
poikki kulkemiseen. En tulisi myöhästymään.

Avasin puistoon vievän oven. Raikkaan ilman tuulahdus teki minulle
hyvää.

Sulkiessani oven säpsähdin: käsi oli laskeutunut olkapäälleni.

Samassa ääni sanoi:

— Herra professori Vignerte. Kuinka, iloitsenkaan tavatessani teidät!

Se oli luutnantti von Hagen.

Yö oli pimeä emmekä voineet nähdä toisiamme. Kuitenkin minusta tuntui
kuin olisi käsi, jonka hän asetti olalleni, hiukan vapissut. Yhdellä
iskulla sain jälleen takaisin koko varmuuteni.

— Luulin teidän olevan iltajuhlassanne, sanoin hänelle.

— Minun piti mennä sinne, mutta joskus tulee muuttaneeksi mieltään. Kai
tekin ajattelitte viettää yön huoneessanne työskennellen. Ja kumminkin
olette nyt täällä.

— Oli niin painostavaa tänä iltana. Sain halun hengittää hiukan
raitista ilmaa puutarhassa.

— Enpä näin ollen siis huomaa mitään sopimatonta siinä, että teen
teille seuraa kävelyretkellänne.

Tällä kertaa huomasin hänen äänessään niin peittelemätöntä ivaa, että
olin lyömäisilläni korttini pöytään.

Kiitän hyvästä ja kauniista tarkoituksestanne, herra luutnantti, mutta
en tahdo salata teiltä, että kävelen kernaammin yksinäni.

Hän naurahti pilkallisesti.

— Aivan yksin, tosiaanko?

Kolmen neljänneksen lyönti sai minut raivoihini. Tekisikö tämä
pölkkypää koko suunnitelmamme tyhjäksi?

— Mitä tarkoitatte? kysyin kiihtyen.

Ymmärsin, että hänen tarkoituksensa oli saattaa minut suunniltani.

— Herra professori, sanoi hän, meillä Saksassa on eräs asia pyhä.
Kunniasanamme. Haluan uskoa, että Ranskassakin on niin laita. Jätän
teidät rauhaan. Voitteko kuitenkin sitä ennen vakuuttaa minulle
kunniasanallanne, ettei teillä tänä iltana ole kohtausta suurherttuatar
Auroren kanssa?

Minua värisytti. Kuinka paljon tuo mies mahtoi tietää siitä, mitä oli
tapahtumassa? Kuitenkin vielä tälläkin kertaa hillitsin itseni.

— Herra von Hagen, eräs teidän romaaninkirjoittajistanne, Beyerlein
nimeltään, on kirjoittanut hyvin huonon romaanin _Perääntyminen_.
No niin, me kaksi olemme aikeissa ruveta näyttelemään tuon romaanin
kaikkein naurettavinta kohtausta, sillä erotuksella vain, että
kysymyksessä ei ole ratsuväen lippumiehen tytär, vaan teidän
hallitsijattarenne, Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Ja minua
hämmästyttää...

— Tiedän, sanoi hän käheällä äänellä. Ja juuri sentähden tahdon...

— Mitä tahdotte? Sanokaa. Lopettakaamme!

— Surmata teidät, herra professori.

— Ja miksi, jos saan kysyä?

— Koska te rakastatte häntä ja koska...

Hän puhkesi nyyhkytykseen, tämä punahusaari. Mutta tuolla toisella
puolella suurherttuatar odotti minua.

— Olen, herraseni, käytettävissänne, jo huomenna, milloin vain
tahdotte, sanoin.

— Huomenna, sanoi hän katkerasti. Ajattelette siis, että antaisin
teidän mennä häntä tapaamaan? Sillä hän odottaa teitä: ette vastannut
minulle äsken. Ei, herraseni, ei. Heti kohta.

Se oli liikaa. Tavattomalla voimalla kiskaisin käsivarteni irti hänen
otteestaan ja työnsin hänet menemään. Hän horjahti ja törmäsi muuria
vasten.

Hän vetäisi sapelinsa.

Tunsin itseni kyllin voimakkaaksi riistämään häneltä sapelin ja
kääntämään sen häntä itseään vastaan. Mutta saatoin siinä yrityksessä
haavoittua. Syntyisi melua, skandaali. Ei käynyt päinsä.

— Herra von Hagen, sanoin matalalla äänellä. Kuunnelkaa minua.
Puhuessanne tuolla tavoin, etsiessänne riitaa täytyy teidän, tiedän
sen, itse rakastaa suurherttuatarta.

— Herra, tiuskaisi hän vihastuen, kiellän teitä...

— Kuulkaa minua siis, sanoin kärsimättömällä ja käskevällä äänellä,
joka vaikutti häneen. Toistan, että rakastatte häntä. No niin, nyt
vetoan yhtä paljon rakkauteenne kuin sotilaan uskollisuuteenne.
Suurherttuatar Aurorea, tätä jumaloitua naista, uhkaa tänä yönä suuri
vaara. Jokainen minuutti, jokainen sekunti, jonka te minulta tässä
riistätte, lisää tätä vaaraa, ymmärrättekö, ja siitä voin antaa teille
heti paikalla kunniasanani.

Huomasin koskettaneeni oikeaan paikkaan.

— Mitä tarkoitatte, herra? mutisi hän pelästyneenä. Suuri vaarako?

— Niin, herra von Hagen. Menkää heti kotiinne; älkää panko maata.
Lautenburgin Aurore voi ehkä tänä yönä tarvita teidän palveluksianne.

Hän epäröi, muita mukaantui sitten.

— Olkoon niin, herraseni, minä menen. Mutta muistakaakin, jos olette
pettänyt minua...

— Älkää siitä olko huolissanne, vastasin, sillä sanon teille, että
pikku kohtauksemme, jota ehdotitte äsken, suoritamme jos tahdotte
huomenaamulla. Haluan sitä yhtä hartaasti kuin tekin.

— Huomiseen siis, sanoi hän kumartaen. Mihin aikaan?

— Kello kuusi. Meilleraien sillan luona. Se on rauhallinen paikka ja
Melna on aivan vieressä.

— Ja aseet?

— Pitäkää te siitä huoli. Jätän tämän asian kokonaan teidän
ratkaistavaksenne.

Molemmat lisäsimme yht'aikaa;

— Eikä ketään todistajia tietenkään.

Hän suoristui, tervehti minua sotilaallisesti ja etääntyi pimeään.

Vihdoinkin, mutisin minä, helpotuksesta huoahtaen.

Kello löi yksitoista astuessani suurherttuattaren huoneistoon.

       *       *       *       *       *

Hän odotti minua yksin pienessä salissa, suorana mutta hiukan kalpeana.

Kun tulin sisään, luki hän kasvoistani, että oli tapahtunut jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, sillä hän ei kysynyt viipymiseni syytä.

— Ei kai mitään vakavaa? kysyi hän vain.

— Ei mitään, rouva. Mutta lähtekäämme heti, aika on täpärällä.

Kun olimme käytävän ovella, aukeni Melusinen huoneen ovi ja neiti von
Graffenfried tuli näkyviin.

— Mitä, sanoi hän, nytkö jo?

— Se on totta, sanoi Aurore. En muistanut sanoa sinulle, että siirsimme
lähtömme tuntia aikaisemmaksi. Älä pelkää mitään, rakkaani. Jää tänne
äläkä laske ketään sisälle, Palaamme ennen kahtatoista.

Hän suuteli Melusinea otsalle.

Tuskallisena, kyyneleet kauniissa tummissa silmissään neiti von
Graffenfried tarttui minun käsiini.

— Luvatkaa, ettei hänelle tapahdu mitään, rukoili hän. Uskon hänet
teidän haltuunne.

— Pian matkaan, sanoi Aurore, sammuta käytävän valo.

Me astuimme pimeyteen. Kun olimme päässeet portaitten keskiväliin,
tunsin suurherttuattaren käden tarttuvan käsivarteeni. Se ei vapissut,
vakuutan teille.

— Oletko asestettu? kysyi hän.

— En.

— Lapsi, mutisi hän, ja samalla tunsin hänen pistävän kätensä minun
taskuuni ja panevan sinne jotakin.

— Se on browninki ja hyvä onkin. Käytä huoleti sitä heti ensimmäisessä
tilaisuudessa ja ketä vastaan tahansa. Annan itse sinulle esimerkin.

Olimme tulleet porraskäytävän päähän. Hän kävi edellä, ja hän itse
avasi oven.

— No? kysyin.

Hän ei mennyt eteenpäin vaan sulki oven. Käheä huudahdus pääsi hänen
huuliltaan.

— Ah, sanoinhan sen sinulle! Hän on voimakas, hyvin voimakas.

— Mikä nyt? kysyin levottomana.

Voimakas punertava valo kajasti oikealta puolelta, valaisten taivaan.
Linnan toinen puoli oli tulessa.

Liekkien hohteessa puutarhan marjakuuset näyttivät varjokeiloilta.
Persephonen suihkukaivon vesi kimalsi mustan- ja ruusunpunaisena.

— Mutta, jatkoi suurherttuatar, kuka on voinut sanoa hänelle, että
tulisimme tänä iltana! Meitä oli vain kolme, jotka sen tiesimme: minä,
sinä ja... hän.

Tarkastelimme hetkisen valtavaa näytelmää. Hälyä ja kiirettä alkoi
syntyä palatsissa, joka tuli häirityksi ensiunessaan.

— Menkäämme, sanoi Aurore, meidän on katsottava.

Lähestyessämme törmäsimme yhteen Hagenin kanssa. Hän syöksyi kuin hullu
alas palatsin oikeanpuoleisia portaita.

— Te, te! hoki hän ilosta huudahtaen tuntiessaan suurherttuattaren. Voi
kuinka pelkään! Kuinka olen onnellinen!

Ja hän suuteli silmittömästi Auroren käsiä.

— Anteeksi, sopersi hän kääntyen minun puoleeni.

— Jääkää hänen luoksensa, huusin Hagenille. Ja minä käännyn ja syöksyin
sisälle juhlasaliin tuimaa vauhtia.

— Minne hän menee? huusi Aurore. Pidättäkää häntä!

Minä olin jo kaukana. Juosten juhlasalin läpi tunkeuduin linnan
oikeanpuoleiseen osaan. Vasen puoli oli liekeissä, kirjasto ja asesali
tietenkin.

Mitä aioin tehdä? Tuskinpa olin siitä itsekään selvillä. Jokin
voittamaton voima työnsi minua. Olen myöhemmin koettanut selittää
itselleni tätä yritystäni. Huoneessani olivat rahani, paperini,
muutamia kirjeitä äidiltäni, koko minun elämäni, ja sittenkään, olen
varma siitä, en hetkeäkään tuntenut juuri tämän takia syöksyväni tulen
läpi huonettani kohden.

Ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonka päässä oli huoneistooni vievä
ovi, tunkeutui valtava savupyörre, josta sinkoili punaisia säkeniä.

Sivuutin Kesselin, joka oli alas tulossa.

Kuulin hänen huutavan:

— Minne menette? Käytävä syttyy tuota pikaa!

Olin jo kaukana. Riisuin takkini ja kiedoin sen pääni ympäri.
Kuinka pääsin huoneeni ovelle, en tiedä. Muistan vain, että lukkoon
tarttuessani poltin sormeni.

Turhaan koetin avata ovea. Avain kiertyi lukossa aivan niinkuin
ennenkin, mutta ovi pysyi kiinni.

Silloin vasta huomasin paksun rautatangon, joka oli ruuvattu kiinni
puoleksi oveen puoleksi seinään.

— Ah, huudahdin minä, ja ikkunani on Melnan putoukselle päin!

En vapissut. Ymmärsin. Olin saanut tietää mitä halusin.

— Niinkö, armollinen herraseni, ajattelitte siis, että olisin vielä
ollut huoneessani!

Takaisintulo käytävää alas ei kestänyt minuuttiakaan, kun asetin
jalkani käytävän viimeiselle portaalle, kuului takanani tavaton
jysähdys. Portaitten yläosa ja koko käytävä oli luhistunut.

Kun hurjan näköisenä, hiukset kärventyneinä saavutin jälleen
suurherttuattaren, oli puistoon keräytynyt paljon väkeä.
Suurherttuattaren ja Hagenin vieressä seisoi kookas mies. Se oli
suurherttua.

— Herra Vignerte, huudahti hän iloisesti huomatessaan minut. Minkä
painon te kirvoitatte sydämeltäni! Tulette kaukaa!

— Kaukaa tosiaan, teidän korkeutenne, vastasin horjuen.

Tukekaa häntä, huudahti Aurore Hagenille.

Ja pieni punahusaari totteli.

Varokaa! huusi suurherttua äkkiä. Tätä juuri pelkäsin.

Temmaten puolisonsa mukaansa hän oli syöksynyt taaksepäin noin
kaksitoista metriä. Kaikki muut tekivät tyrmistyneinä samoin.

Suunnaton punaisenkellertävä tulipatsas leiskahti punertavaa taivasta
kohden. Seurasi hirvittävä räjähdys. Linnan seinien nähtiin aukeilevan,
horjuvan ja sitten sortuvan rytisten raunioiksi.

Ympärillämme satoi kaikenlaisia sirpaleita, kipsipaloja, säkeniä,
tiiliä, murtuneiden hirsien säpäleitä.

Meidän lähellämme osui kapteeni Mülleriin, joka oli lähestynyt tulta
hiukkasen, yksi sirpale.

Näimme hänen verissä päin lyyhistyvän maahan.

Professori Cyrus Beckin laboratorio oli räjähtänyt ilmaan.

Palosotamiehet, jotka tuota pikaa, olivat saapuneet paikalle,
ponnistelivat voimiensa takaa saadakseen tulen leviämisen estetyksi.
Takaa, isosta pihasta kuuluu kumea, tahdikas poljento linnaväen
joukkojen rientäessä pikamarssissa tulipalopaikalle.

Tunnin kuluttua päästiin tulen herroiksi. Puolentoista tunnin kuluttua
voitiin ruveta vetämään raunioista esiin ensimmäisiä ruumiita.

Kello kahden tienoissa taivaalle levisi vaalean kellertävä hohde. Aamu
vaikeni hiljaisesti.

Tällä hetkellä sivuutti meidät neljä sotilasta, jotka kantoivat
paareja, ja me saatoimme tuntea professorin hirveästi runnellun ruumiin.

Suurherttua kumartui, katsoi kuollutta ja, vedettyään liinan jälleen
kauheiden jäännösten ylitse, mutisi:

— Moisen vanhan hullun kanssa saman katon alla saattoi juuri,
odottaakin tällaisen onnettomuuden kerran tapahtuvan.

Sellaisen kuolinpuheen sai Kielin yliopiston professori Cyrus Beck.

       *       *       *       *       *

Me käännyimme nyt kulkemaan palatsin vasenta kylkirakennusta kohden,
suurherttuatar, Melusine ja minä. Kello oli kuuden maissa. Päivä
näytti tulevan hyvin lämmin. Rusoittava auringonhehku valaisi tätä
mullistuksen ja hävityksen paikkaa.

Melusine oli yhtynyt meihin jo tulipalon alussa. Tähän asti hän
oli auttanut suurherttuatarta pitämään huolta palokuntalaisista ja
haavoittuneista sotilaista, joita oli kannettu juhlasaliin.

Aurore kulki sanaa sanomatta, ja mekin ajatuksillemme pysyimme
äänettöminä.

Äkkiä hän nosti päänsä ja hymyillen osoitti minulle jotakin kirkkaalla,
lämmön vaalentamalla taivaalla.

Se oli lintu, joka lännestä saapuen lensi ylitsemme. Sen lento oli
räpyttelevää; nousten ja laskien kuten ainakin linnut, joiden siivet
ovat liian lyhyet, se katosi vasemmalle englantilaiseen puistoon Melnan
puolelle.

Toinen, sitten vielä toinen tuli ja katosi samalle suunnalle. Sitten
niitä tuli peräkkäin noin kaksikymmentä.

— Ensimmäiset rastaat, sanoi Aurore. Ne lentävät Melnan pihlajiin.

Olimme saapuneet rakennuksen eteen.

— Melusine-raukkani, sanoi suurherttuatar oudon näköisenä, sinä et
jaksa enää. Mene hiukan lepäämään. Minä menen sillä aikaa lehtimajaan
ja koetan virkistää itseäni noilla linnuilla.

— Voinhan tulla mukaan, sanoi Melusine.

— Ei, ei, vastasi suurherttuatar. Raoul Vignerte tekee minulle seuraa.
Minulla on puhuttavaa hänelle. Mutta sinut määrään lepäämään. Lähetä
minulle vain kiväärini ja patroonia. Lainaa omasi Vignertelle, jonka
pyssy on tuolla alhaalla linnan soraläjien alla.

Nuori tyttö tahtoi yhä tulla mukaamme.

— Mene! sanoi Aurore hänelle tylysti.

Melusine jätti meidät. Hän näytti tosiaan loppuun uupuneelta
väsymyksestä ja mielenliikutuksesta.

Me menimme kiertotietä päästäksemme rastaita peloittamatta lehtimajaan,
jossa minulla oli ollut ensimmäinen kohtaukseni Lautenburgin
suurherttuattaren kanssa. Pihlajista nähtiin tuon tuostakin jonkun
rastaan pyrähtävän lentoon ikäänkuin tähyilläkseen ja sitten
rauhoittuneena, laskeutuvan jälleen oksalle.

Kun pääsimme lehtimajaan, ajattelin, että oli tehtävä jonkinlaisia
ampuma-aukkoja, sillä puut kasvoivat tavattoman tiheässä, ja
lehtiverkko ympäröi meitä raikkaana, läpinäkymättömänä seinänä.

Suurherttuatar ei näyttänyt siitä välittävän.

Hän oli ollut koko matkan aivan ääneti. Tyly päättäväisyys kuvastui
hänen kasvoillaan. Minäkään en puhunut. Mitäpä, olisin hänelle sanonut?
Eivätkö ajatuksemme tällä traagillisella hetkellä olleet samat? Mitä
olisi hyödyttänyt vaihtaa niitä?

Äkkiä hänen kasvojensa kiinteä ilme lientyi hieman. Hän alkoi puhua
matalalla äänellä. Olin tosiaan hämmästynyt tästä kummallisesta
kohtauksesta ja tästä yhtä kummallisesta päähänpistosta lähteä
tällaisella hetkellä ampumaan lintuja, joiden tapoja, hän ryhtyi
minulle kuvailemaan.

Ladattu kivääri polviensa päällä hän alkoi puhua minulle oudosti
hymyillen, niin että pelkäsin tällä hetkellä kaamean yön vaikuttaneen
vahingollisesti hänen järkeensä.

— Rastaat. Sinä kai tunnet ne, nuo suuret rastaat. Mutta ne lentävät
nopeasti. Vastoin luuloa niitä on hyvin vaikea ampua, sillä ne ovat
pohjaltaan sangen petollisia. Tietää niiden olevan läheisyydessä,
kuten me tiedämme tällä hetkellä. Niitä ei näe. Vain aavistaa missä
ne ovat. Täytyy ampua arviolta. Minä olen tottunut, siihen. Kun siis
sanon sinulle: ammu, ja osoitan suunnan, ammut sinä vaikk'et maalia
näkisikään. Menet katsomaan ja siellä on rastas maassa.

Hän alensi äänensä. Se kävi teräväksi. Käsi ojennettuna hän osoitti
minulle erästä kohtaa, tuskin huomaamatonta lehtien kahinaa tiheässä
puistikossa.

— Ammu, käski hän. Ammu, ammu!

— Mutta, sanoin minä arastellen, en näe oikein...

— Taitamaton, mutisi hän. Siis minun on se tehtävä. Hän kohotti ja
laukaisi kiväärinsä.

Paukaus, tavaton, hirveä huuto. Minä vapisin kuten vapisivat vielä
oksat, joita lyijykuula oli hipaissut.

Nojaten savuavaan kivääriinsä suurherttuatar sanoi minulle kalpeasti
hymyten:

— Mene katsomaan...

Minä tottelin ja tunkeuduin horjuvin askelin tiheikön läpi.

Sen takana, verilätäkössä, jota maa joi, kasvot sananmukaisesti
lyijykuulan silpomana, jonka hän oli saanut melkein suoraan vasten
kasvojaan, Melusine von Graffenfried vääntelehti kuolinkamppailun
kouristuksissa.

— Mikä hirveä onnettomuus! huusin minä värittömällä äänellä.

Suurherttuatar oli tullut tiheikön lävitse. Melusinen toinen silmä oli
puhki, toinen tuijotti Auroreen mielettömällä kauhun ja kärsimyksen
ilmeellä.

Aurore katseli häntä kylmästi ja mutisi Hamletin lauseen Poloniuksen
murhan jälkeen:

— _Olisinpa tahtonut, että se olisi ollut joku arvokkaampi._ Kamalasti
korahdellen Melusine heitti henkensä.

Hetkisen suurherttuatar pysyi liikkumattomana. Hänen piirteissään
kuvastui leppymätön kovuus, joka peloitti minua. Värisemättä hän kesti
kuolevan lasimaisen silmän tuijotuksen.

— Lähtekäämme, sanoi hän vihdoin. Täytyy ilmoittaa palatsiin tästä
uudesta onnettomuudesta.

Hän otti minun vapisevista käsistäni sirotekoisen, kirjoteräksisen
pyssyn, joka oli ollut neiti von Graffenfriedin, ja asetti sen ruumiin
viereen.

Sitten hän poistui nopein askelin, annettuaan minulle merkin jäädä.

Seistessäni yksin kuolleen vieressä en aluksi uskaltanut katsoa siihen.
Missä olivat nyt, Jumala paratkoon, tuo kaunis, kalvakka iho, nuo
soikeat kasvot, raukeat ihanat silmät: kamala verinen sotku, sekaisin
hiekkaa ja hiuksia.

Inhoittavat, keltaiset hyönteiset surisivat jo näiden surkeiden
jäännösten ympärillä. Taitoin pähkinäpuusta lehdekkään oksan ja aloin
sillä hätistellä niitä pois melkein samalla tavalla kuin meillä vanhat
sokerileivoskauppiaat huiskivat paperiviuhkalla kärpäsiä koreistaan.

Suurherttuatar palasi pian. Rouva von Wendel, pari kolme hovineitiä
ja Melusinen kamaripalvelijatar tulivat hänen mukanaan itkien ja
valittaen, Suurherttuatar, aina hermojensa herrana, antoi käskyjä.
Melusinen ruumis; nostettiin paareille ja kannettiin palatsiin.

Lähestyessämme palatsia näimme suurherttuan saapuvan surullisen saaton
eteen. Hän oli lähdössä tarkastamaan yöllä haavoittuneita, kun sai
tiedon uudesta onnettomuudesta, joka oli kohdannut Lautenburgin hovia.

Hän kiiruhti luoksemme ilmeisesti liikutettuna.

— Ah, rouva, sanoi hän puristaen Auroren kättä, mikä valitettava
onnettomuus!

— Sattumalla on sallimuksensa, herra, vastasi suurherttuatar
ihmeteltävän vakavasti.

— Mutta miten saattoi näin käydä?

— Tiedänkö minä sen? vastasi Aurore. En totta puhuen tiedä siitä sen
enempää kuin te tämän yön tulipalon syistä.

Isku oli suora: suurherttua ei painanut alas päätään.

— Olette oikeassa, mitäpä hyödyttää syiden etsiminen, kun surullinen
tulos on liiankin todellinen. Sallikaa minun liittyä, seuraanne
valittamaan sitä suunnatonta vahinkoa, jonka neiti von Graffenfriedin
menetys teille on tuottanut.

— Suunnatonta todellakin, herra, vastasi Aurore ja juuri siksi en
vitkastele kiittää teitä, koskapa juuri te olette laittanut niin,
ettei tämä vainaja ole aivan tyyten korvaamaton. Olikohan teillä jokin
onneton aavistus siitä, mitä nyt on tapahtunut, sinä päivänä, jolloin
päätitte herra Vignerten persoonassa antaa minulle toisen uskotun?

Fredrik-August puri huultaan. Mutta hänen vastauksensa oli hirveä.

— Tiedän, rouva, että pidätte hyvin suuressa arvossa herra Vignerten
palveluksia, ja näette minun olevan siitä hyvilläni. Kun kumminkin
neiti von Graffenfriedin kauhea loppu liikuttaa niin suuresti minua
erittäin teitä ajatellessani, johtuu se siitä, että tiedän olevan
asioita, joissa nainen on korvaamaton.

Tällainen myrkytettyjen osanotonilmausten vaihto näiden kahden henkilön
välillä vaikutti minuun jollain tavoin kaamealta. Kessel, rouva von
Wendel, kaikki muut olivat läsnä ja kuulivat voimatta aavistaa kaikkea
sitä traagillisuutta, mikä tässä piili. Tunsin samalla kertaa ylpeyttä
ja kauhua suurherttuattaren uskottuna olemisestani. Muistin äkkiä herra
Thierryn. Olin luvannut hänelle, etten koskaan sekaantuisi Lautenburgin
hallitsijoiden sisäisiin asioihin!...

En tiedä mitä minun enemmän piti ihmetellä, suurherttuan hirveää
kohteliaisuutta vaiko suurherttuattaren kylmää ylevyyttä. Pelkäsin
hetkisen, että suurherttuan alhaiset pistopuheet olisivat saaneet
hänet horjumaan, menettämään tyyneytensä. Niin ei käynyt, ja hänen
vasta-iskunsa oli hyökkäystä etevämpi.

— Korvaamaton, herraseni, sanoitte. Enhän ajattelekaan, että hän voisi
korvata Melusinen, pyytäessäni teitä nyt jättämään herra Vignerten
kokonaan minun käytettäväkseni. Luotan päinvastoin hänen alttiuteensa
auttamaan minua säilyttämään mahdollisimman elävänä muiston meidän
rakkaasta kuolleestamme ja tämän surullisen päivän tapauksista.

Ja hän lisäsi:

Herra Vignerte on tällä hetkellä ilman asuntoa, tulipalon johdosta.
Hyväksynette, että hän tästä päivästä alkaen saa nauttia minun
vieraanvaraisuuttani.

Suurherttua kumarsi.

— Toivomuksenne mukaan, rouva. Kunpa hänen seuransa toisi teille edes
hiukan rauhaa, joka on moraaliselle terveydellenne niin tarpeellista
näiden vaikeiden koettelemusten jälkeen, jotka Kaikkivaltias on nähnyt
hyväksi kannettavaksemme, antaa.

Senjälkeen hän lausui hyvästit ja poistui.

Suurherttuattaren ruumiskappeliksi muutetussa, huoneessa ruumiskirstu
katosi Sirkassian ruusujen ja iiristen kukkiin, joiden välistä kohosi
suitsusavumaljoja.

Aurore oli tahtonut jäädä yksin minun kanssani valvomaan kuollutta
ystävätärtään.

Puettuna mustaan armenialaiseen tunikaan hän mutisi puoliääneen
kauniita ortodoksisia rukouksiaan.

En ollut kahteen päivään sulkenut silmiäni. Keskiyön aikana vaivuin
äärimmäisen väsyneenä unenhorteeseen nojatuolissani.

Kun aukaisin silmäni, seisoi suurherttuatar edessäni. Suurten
kynttilöiden valo loi hänen kasvoihinsa häilähteleviä, vienoja varjoja.

Käsi otsallani hän surumielisesti hymyillen mutisi:

— Sinä menehdyt väsymyksestä. Mene nukkumaan, ystävä, ystäväraukka,
jota olen voinut epäillä.

Mikä ihmisvoimien heikkous. Uni riisti minulta tämän yön, jonka olisin
voinut viettää hänen luonaan keskellä kuolinkukkien kirpeää tuoksua,
tässä ruumisalttarin ilmakehässä, jossa voi odottaa kaikkea.

Asetuin levolle neiti von Graffenfriedin huoneeseen. Vanha hupsu
palvelijatar tuli nuristen vaihtamaan kuolinliinat uusiin lakanoihin.

       *       *       *       *       *

Tiistaina 28 päivänä tapahtuivat Melusinen hautajaiset. Suurherttua,
suurherttuatar ja perintöherttua seurasivat jalkaisin ruumisvaunuja,
joiden valkoista käärinliinaa peittivät Daghestanin palsamintuoksuiset
kukat.

Olin upseerien, palatsin virkailijoiden ja Lautenburgin arvohenkilöiden
joukossa. Eskadroona 7:nnestä husaarirykmentistä oli suurherttuattaren
käskystä kunniavartiostona. Suurherttuan käskystä katedraalin
sielukellot löivät kumein ja verkkaisin lyönnein surusaatolle tahtia.

Kookas vanhus ankaran askeettisin Moltke-kasvoin ja puettuna ylväästi
poimuilevaan vanhanaikaiseen lievenuttuun, kävi edellä, rinnallaan
juron näköinen, ynseä luutnantti Brunswickin husaarien sinisessä
univormussa. Nämä olivat Richard ja Albrecht von Graffenfried, vainajan
isä ja veli.

Kun arkku kannettiin Siegstrassen kappeliin, värisytti jäätävä kylmyys
jäseniäni. Ajattelin eräänlaisella kauhulla, että hän, Melusine, jonka
aistillisen ihana ruumis olisi välttämättä tarvinnut katolilaisten
hautajaismenojen harrasta, hiljaista loistoa, kuului reformeerattuun
kirkkokuntaan.

En ollut koskaan ennen käynyt missään protestanttisessa kirkossa.
Sellainen on kauhea paikka. Eivät siellä kyyneleetkään uskalla kohota
silmiin, pelosta että tuossa paikassa jäätyvät.

Laiha ruumiinsa kohoten esiin jonkinlaisesta pyörökateederista,
vapaamuurarien esimiehen vaatteusta muistuttavassa kummannäköisessä
puvussaan pastori Silbermann puhui. En tiedä mistä syystä hän oli
valinnut aiheekseen raamatun kertomuksen Jeftan tyttärestä. Ei mikään
sopinut niin huonosti voimattoman, raukean vainajan muistolle kuin
tämän kolkon, tylyn juutalaisnaisen mieliinpalauttaminen.

Koko sillä kiihkeydellä, jolla joku matematiikan professori innostuisi
todistamaan kolmikulmioiden kolmea yhdensuuruisuustapausta, pastori
puhui.

Kun hän tuli kuuluisaan lauseeseen: Lyö tätä rintaa, joka sinulle
aukenee, siirtyivät silmäni suurherttuattareen. Näin että hän itki.

Automobiilit veivät meidät kirkosta asemalle. Arkku nostettiin vaunuun
kukkineen, jotka jo olivat kaikki käpristyneitä.

Palatsiin palatessani kohtasin peilisalissa, joka viiden aikana
iltapäivällä oli yhtä autio kuin keskiyölläkin, äkkiä luutnantti
Hagenin. Hän oli kalpea ja näytti odotelleen minua.

— Herraseni, sanoi hän matalalla äänellä, odotin teitä kaksi tuntia
toissapäivänä Meilleraien sillalla.

Olin, sanon sen, täydelleen unohtanut meidän pikku kohtauksemme.
Tunnustin sen hänelle aivan avomielisesti.

— Voinko toivoa, että tämän jälkeen teille, ei enää satu näin
harmillisia unohduksia? mutisi hän matalalla äänellä.

Puhuessaan hän pyyhkäisi poskeani hansikkaalla, joka hänellä oli
oikeassa kädessään.

Olin vastaamaisillani tuimalla korvapuustilla. Mutta hänen teeskennelty
tyyneytensä sai minut hillitsemään itseni.

— Herra, sanoin hänelle, olen huomenaamulla kello kuusi
käytettävissänne.

— Määrätkäämme, pyydän, heti ehdot, sanoi hän. Ei todistajia, ketään,
luonnollisesti. Mutta te olette loukattu puoli. Minkä aseen valitsette?

Jos olisin ollut vähemmän liikutettu, olisi tämä kysymys saattanut
minut kovasti hämille. Nyt en sitävastoin epäröinyt lainkaan.

— Tämän, vastasin vetäen taskustani suurherttuattaren browningin.

Hän teki pienen hämmästyneen liikkeen.

— Se ei ehkä ole aivan sääntöjen mukaista, sanoi hän. Mutta
yhdentekevää, suostun. Seitsemän laukausta mielen mukaan merkinannosta
lukien. Ja välimatka?

Kymmenen askelta, vastasin vähääkään ylittämättä siitä mitä sanoin.

Hän hymyili heikosti.

Siis kuolemaan saakka. Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra.

Ja hän poistui.

Tapasin suurherttuattaren huoneessaan. En ollut, käynyt siellä sitten
murhenäytelmän jälkeen. Hän viittasi minua istumaan ja pysyi vaiti.
Vähitellen hämärä ympäröi meidät. Yölamppu, joka paloi jumalankuvan
edessä, himmeni punertavaksi. Melusinen gusli oli vielä matolla.
Ajatuksemme olivat samat. Ne kohdistuivat tuohon toiseen kauniiseen
aistillisuuden soittimeen, joka sekään, tällä hetkellä jo salaperäisten
maatumisilmiöitten saaliina, ei enää koskaan väräjäisi.

       *       *       *       *       *

Mitkä tunnit Aurore nukkui? Melusine yksin sen oli tietänyt. Kuulimme
lintujen heräävän aamun sarastaessa. Peipposten ja varpusten piipitystä
seurasi satakielen surunvoittoinen laulu. Te linnut, kuulisinko teidän
seuraavan huomenlaulunne?

Huomasin että oli aika. Poiketen seurustelusäännöistä sanoin Aurorelle:

Sallikaa minun poistua. Olen väsynyt.

Hän katsoi minuun moittivan näköisenä. Minusta tuntui kuin hän olisi
ajatellut: Melusine, hän ei ollut koskaan väsynyt.

Ah, jospa hän tietäisi, sanoin itselleni. Ja hetkisen tunsin kiusausta
kertoa hänelle kaikki.

Palasin huoneeseeni poistuen sieltä hetken kuluttua ja kiertäen
varovaisuuden vuoksi kunniasalin kautta, jottei suurherttuatar
ikkunastaan voisi minua nähdä.

Kello oli juuri lyönyt viisi, kun saavuin Meilleraien sillalle. Tämä
pieni odotusaika tuntui minusta kokonaiselta onnen iäisyydeltä.
Koskaan ei luonto ollut näyttänyt silmiini niin ihanalta, koskaan en
ollut rakastanut elämää niin kiihkeästi kuin tällä hetkellä, jolloin
ajattelin, että minun ehkä täytyi se jättää.

Tiesin, että Hagen oli linnaväen parhaita miekkailijoita. Hän oli
myös etevä pistoolinkäyttäjä, sitävastoin kuin minun kehitykseni
ja harjaantumiseni oli rajoittunut siihen, että reserviupseerin
harjoituskursseillani olin ampunut pari tusinaa revolverin patrooneja.

Käsipuuhun nojaten katselin, miten Melna kohisi allani kallioiden
välissä. Pieniä hopeataimenia hypähteli kuohujen keskellä. Muistin
niitä lohia, joita kymmenen vuotta aikaisemmin oli pyydystänyt Ossaussa
Laruns'in ja Pont-de-Béonin välillä.

Minne tämä joki virtasi? Alleriin, joka laskee Weseriin, ja se
taas Pohjanmereen, joka on yhteydessä Kanaalin kanssa. Kanaali on
Atlantin meren haarautuma, johon purkautuu Adour. Adouriin purkautuu
Peyrehoraden sinisen linnan likellä. Paun vuoripuro, vahventuneena sitä
ennen Ossaun vuoripurosta.

— Pyydän anteeksi, herra professori, että olen antanut odottaa. Mutta
kello ei ole vielä, aivan kuusi.

Hagen. En ollut nähnyt hänen tulevan. Tuskinpa olin häntä ajatellutkaan.

Tervehdimme toisiamme.

— Minulla on mukanani kaikki mitä tarvitaan voidaksemme taistella
todistajitta.

Hän oli vetänyt taskustaan täytekynän ja paperin.

— Kun aseeksi oli sovittu browninki, otin omani mukaan. Voimme vetää
aseista arpaa, jos niin haluatte. Mutta luulen, että se on tarpeetonta,
malli on sama. Ehkä odottaessamme tahtonette hyväntahtoisesti
allekirjoittaa tämän.

Hän oli kirjoittanut minun ja omassa nimessään asiakirjan, jossa
molemmat ennakolta tunnustimme, että kaikki oli tapahtunut laillisesti.

— Jos onnettomuus sattuisi, poistaa tämä eloonjääneeltä kaikki
ikävyydet, katsoi hän hyväksi selittää minulle.

Virallisemmin ei olisi voitu menetellä.

Olin kumminkin utelias tietämään, miten merkinanto tapahtuisi. En
voinut olla sanomatta sitä hänelle.

Hän hymyili itsekylläisesti.

— Olen pitänyt siitäkin huolen, vastasi hän.

Näin sanoessaan hän kääri, auki paketin, josta tuli esille herätyskello.

— Sointiviisari on asetettu kello kymmentä yli kuuden kohdalle, sanoi
hän. Voitte todeta. Kun kello läpsähtää soimaan, saamme ampua, ollen
meillä vapaus vaihtaa paikkaa. Se on muutoin mainittu asiakirjassa.

En tosiaan tiennyt sanoa tästä menettelystä, oliko se traagillista vai
naurettavaa.

Hagen luki askeleet.

— Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. Herra professori, olette hiukan
pitempi kuin minä. Mitatkaa te vuorostanne jos tahdotte, otamme sitten
keskipituuden.

Tarpeetonta, sanoin, tämä etäisyys on sopiva.

Hän kumarsi ja veti browningin taskustaan.

— Seitsemän yli kuuden, sanoi hän. Voimme asettua paikoillemme.

Asetin jalkani viivalle, jonka hän oli vetänyt ensimmäiseen paikkaan.
Me seisoimme nyt vastatusten.

Herätyskello oli asetettu sillan käsinojan päälle niin, että kellotaulu
oli meidän kummankin näkyvissä. Terävä nakutus kuului selvästi virran
kumean kohinan halki.

Katsoin vastustajaani. Hänen silmänsä, maahan luotuina kuin nuoren
tytön, tarkastelivat jalkojani.

Yhdeksän yli kuuden.

— Hän odottaa soimista ja minä seuraan viisaria, ajattelin. Jospa
herätyskello rupeaakin soimaan aikaisemmin kuin viisari näyttää?

Äkkiä näin Hagenin kohottavan päänsä; hänen uljas tyyneytensä oli
kadonnut. Kauhistunut ilme levisi hänen kasvoilleen.

Käännyin, ajattelematta että tämä liike saattoi maksaa elämäni. Samassa
kello alkoi soida räikeästi kilisten ja jatkoi sitten soimistaan.

Suurherttuatar Aurore seisoi takanani.

Silloin ymmärsin, miksi luutnantti ei ollut ampunut.

Aurore oli nyt meidän molempien välillä.

— Jompikumpi teistä, herrat, voi selittää syyn tähän outoon
näyttämölleasetukseen, sanoi hän kylmästi.

Hän ei saanut vastausta.

Hagenin tekemä asiakirja oli herätyskellon alla. Hän otti sen.

— Ymmärrän, sanoi hän luettuaan. Browningeilla. Herra Vignerte,
käytätte hyvin huonosti esineitä, joita haltuunne uskotaan. Ja te,
luutnantti von Hagen, onnittelen. Olette hämmästyttävän kekseliäs.

Hänen tähän asti pilkallinen äänensä tuli hyvin ankaraksi.

— Jos teillä, herrat, on tällainen tapa osoittaa minulle
uskollisuuttanne, jota olette korviini toitottaneet, saatte tietää,
ettei se ole varsin suuresti minun mieleeni. Herra Vignerte, te olette
muukalainen ja niinmuodoin ette tunne täällä voimassaolevia asetuksia
kaksintaistelusta. Mutta te, luutnantti, te tunnette ne.

Hagen painoi päänsä alas.

— Te tiedätte hyvin, että 7:nnen husaarirykmentin upseeri ei saa
taistella saamatta ensin everstin hyväksymistä. Luutnantti Techner
rangaistiin tämän määräyksen rikkomisesta, siitä ei ole vielä
vuottakaan, kolmenkymmenen päivän linna-arestilla. Oletteko unohtanut
hänet?

Hagen ei vastannut.

— Te menette panemaan univormun yllenne, herra von Hagen,
sitten menette kasarmiin ja olette siellä majuri von Haugwitzin
käytettävänä siihen asti, kunnes teille, raporttitietä, on ilmoitettu
viidentoista päivän aresti, mihin, ottaen huomioon ansionne, rajoitan
rangaistuksenne. Voitte mennä, herraseni. Ottakaa herätyskello mukaanne.

Luutnantti Hagen teki puolikäännöksen, tervehti everstiään ja läksi.




VIII.


Suojapaikkamme harmaassa oviaukossa, josta nyt kylmä aamuilma tunki
sisälle, näyttäytyi musta hahmo.

— Herra luutnantti, herra luutnantti, kello on viisi.

Se oli vartijajoukkueen sotilas, jonka olin kaiken varalla käskenyt
herättää meidät tähän aikaan.

Puolen tunnin kuluttua, hyökkäys, sanoi Vignerte. Lähtekäämme,
täydennän ulkona kertomukseni. Se on muutoin jo hyvin lähellä loppuaan.

Kaikki tähdet olivat sammuneet. Yksi ainoa kimalteli vielä hyvin
matalalla, idän puolella, paikassa, josta nouseva päivä sen pian
karkailtaisi.

Olimme sijoittuneet tukkivarusteen päälle rotkon reunalle; siitä meillä
oli vapaa näköala komppaniamme miehittämän linjan ylitse. Saatoimme
sieltä erinomaisesti seurata pian alkavan äkillisen hyökkäyksen kaikkia
käänteitä.

Sivullamme oli suorakulmion muotoon koottu risuläjä. Se oli sotilaan
vaatimaton hauta. Saatoin pienestä, valkeasta puurististä lukea
seuraavat veden jo liuottamat sanat:

»Mohammed Beggi ben Smail, II.-sta siirtomaarykmentistä, kaatui Ranskan
puolesta 23 p:nä syyskuuta 1914. Rukoilkaa hänen puolestansa.»

Olen harvoin nähnyt mitään niin liikuttavaa kuin tämä pieni risti, joka
lapsen hartaudella pyysi kristillistä rukousta musulmanisotilasparan
tomulle.

Vignerte tuijotti edessämme olevaa maisemaa odottaen hetkeä, jolloin
häipyvä pimeys sallisi hänen tarkastaa seutua. Mutta se ei tullut
vielä vähiin aikoihin. Töin tuskin erotti taivaanrannalla vihollisen
miehittämien kukkuloiden mustat ääriviivat.

       *       *       *       *       *

Hurtebisen ja Craonnen ylitse, sanoi hän, Laonin, Sains-Richanmontin
ja Guisen poikki, Capellen ja tuon Nouvionin metsän kautta, jossa
hyökkäsimme valkeita, kyrassiereja vastaan, ajatukseni usein liitää
Hannoverin hiekkaisille tasankomaille, Lautenburgiin, jonne olen
jättänyt Auroren. Miten hänen käy huoneessaan turkiksiensa ja
jalokiviensä keskellä? Jumalani, mitä he ovat, mahtaneet hänelle tehdä?

Kun Meilleraien sillan kohtauksen jälkeen palasimme palatsiin, ei hän
puhunut minulle sanaakaan. Aterioitsimme yhdessä. Sitten hän ryhtyi
panemaan maljakkoihin suuria mustia iiriksiä ja valkeita kuminankukkia.

Kellon kymmenettä käydessä hän kutsui kamarineitsyen.

— Onko neiti Marthe jo tullut? kysyi hän.

Saatuaan myöntävän vastauksen hän sanoi:

— Päästäkää hänet sisälle.

Neiti Marthe saapui joka vuosi tähän aikaan näyttämään
suurherttuattarelle Pariisin huvikauden tuhansia viehättäviä
korukapineita. Hiukkasen Madelainen puistokadun tuoksua tuli tämän
hienon ja sievän tytön mukana huoneeseen.

— Teillä on kai ollut onnellinen matka, lapseni? kysyi Aurore.

— Tulin eilen illalla, armollinen rouva, vastasi nuori tyttö. Pyydän
anteeksi, että näin heti tulin häiritsemään teidän korkeuttanne, mutta
minun täytyy lähteä paluumatkalle tänä iltana.

— Mitä kauniita kapineita tuotte minulle tänä vuonna?

Neiti Marthe otti pahviaskeistaan esille pieniä pariisilaisia koruja,
tylliviuhkoja, samettisia ja läikesilkkisiä käsilaukkuja, pieniä
maali-, puuderi ja kasvolaastarirasisioita, kaikenlaisia tuollaisia
ylellisyystavaroita, jotka muutamille käyttäjilleen antavat nousukkaan
leiman.

— Jättäkää minulle kaikki nämä, sanoi Aurore. Sanotte Duvelleroylle,
että asia järjestetään. Tarvitsen marraskuussa Watteau- tai
Lancret-mallisen viuhkan; sen pitää olla valmis, kun tulen Pariisiin.

— Teidän korkeutenne saa sen, vastasi nuori tyttö varmasti.

— Hyvä. Te lähdette tänä iltana kello viiden junassa. Jäätte aterialle
luokseni. Saatte kertoa minulle hiukan siitä, mitä Rauhankadulla ensi
talvena tapahtuu.

Koko aterian ajan ihmettelin sitä miellyttävää yksinkertaisuutta, jolla
tämä pikku pariisitar vastasi suurherttuattaren kysymyksiin. Olin ylpeä
kauniista kotimaalaisestani nähdessäni Auroren, joka oli niin kopea
Lautenburgin naisia kohtaan, kohtelevan tätä tyttöä kuin vertaistaan.
Matta millä ihmetyksellä pallinkaan merkille, miten tavaton
itsensähallitsemiskyky oli tällä prinsessalla, joka kolmen päivän ja
kolmen yön järkytyksistä huolimatta vielä pystyi keskustelemaan keveän
huolettomasti tuhansista Pariisin muotien pienistä yksityisseikoista.

Suositatte siis minulle yhä Carlier'ta?

— Kyllä, armollinen rouva. Se on sittenkin hatuista paras.

— Laurence ei ole enää Pyramiidi-kadun varrella. Se on muutettu suureen
myymälään Auber-kadulla. Ehkäpä käyn siellä.

— Teidän korkeutenne tehköön niin. Laurence harjoittaa etenkin suurta
vientiliikettä. Enimmät sen kaupoista tapahtuvat ulkomaalaisten
välityskauppiaiden kautta.

Olin onnellinen tästä lörpöttelystä, tästä hilpeästä väliajasta
keskellä traagillisia tapauksia, jotka se sai minut melkein unohtamaan.

Kolmen tienoissa suurherttuatar antoi Marthelle käärön.

— Tässä matkaanne varten, lapsukaiseni. En tahdo myöhästyttää teitä
junasta. Auto vie teidät hotelliinne ja sieltä asemalle. Olen
käyntiinne hyvin tyytyväinen. Muistakaa viuhkaani. Näkemiin sitten.
Marraskuussa tulen teitä tervehtimään.

Kun pikku auringonsäde oli poissa, vaipui suurherttuatar hetkiseksi
ajatuksiinsa, kosketellen pitkin huonetta siroteltuja korukapineita.
Sitten hän sanoi minulle:

— Herra Vignerte, minulla, on teille tärkeä uutinen ilmaistavana.

Vastasin kiihkeän kysyvällä katseella.

— Saan ilmoittaa teille, jatkoi hän, että olen saanut erään kirjeen,
kirjeen herra von Booselta.

Minä hämmästyin.

— Luuletteko, sanoi hän, että tämä ystävällinen Marthe-neiti on
tehnyt matkan Pariisista tänne vain tuodakseen minulle Duvelleroyn
korukapineita — sangen somia muutoin?

       *       *       *       *       *

Perjantai. Kello kahdeksan illalla.

Olimme juuri nousseet aterialta. Kamaripalvelija tuli sisälle tuoden
iltapostin — kymmenkunta kirjettä — jotka hän antoi suurherttuattarelle.

— Sallithan, ystäväiseni? sanoi hän minulle.

Hän tarkasti kirjeiden sinetit toisen toisensa jälkeen. Sitten hän
avasi yhden.

— Se on tämä, sanoi hän luettuaan.

Hän ojensi minulle kirjeen.

Se oli avustuspyyntö eräältä hampurilaiselta
hyväntekeväisyysyhdistykseltä. Siinä ilmoitettiin kansanjuhlasta, joka
seuraavana maanantaina pantaisiin toimeen työläisten lastenseimien
hyväksi.

— Me menemme sinne, sanoi Aurore lyhyesti. Se on Boosen kanssa sovittu
merkki.

Pari päivää sitten olin saanut tietää kaikki. Suurherttuatar oli
minulle kertonut, miten hän, heti kun olin antanut hänelle Petermanns
Mittheilungenista löytämäni asiakirjan, oli kirjoittanut parooni
von Booselle Kongoon. Mitä todisteita hän oli voinut esittää tälle
miehelle, en ole koskaan saanut tietooni. Tosiasia oli, että Marthen
tuoma kirje ilmoitti suurherttuattarelle, että von Boose oli lähtenyt
Afrikasta. Nyt hän oli saapunut Hampuriin. Hänellä oli epäilemättä
tehtävänä tärkeitä paljastuksia.

— Olen luvannut siitä palkinnon, mutisi Aurore kelmeästi hymyten.

— Lähdemme huomenna, jatkoi hän.

Hän silmäili minua, mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Ystäväiseni, alan epäröidä vaikkakin myöhään; en tahdo hyväkseni
käyttää uhrautuvaisuuttasi. Tiedätkö, että olet sotkeutunut hyvin
peloittavaan juttuun?

— Entä te? sanoin minä.

— Minuun nähden on toisin. Minä taistelen vapauteni puolesta, joka
on minulle elämääni kalliimpi. Ja sitten vielä minä olen kaikesta
huolimatta Lautenburgin suurherttuatar ja ennen kaikkea Tjumenin
ruhtinatar. Minun takanani on tsaari, koko suuri Venäjä. Se täytyy
ottaa huomioon. Mutta sinä, ystävä, ajattele Cyrus Beckiä, ajattele
Melusinea. Miksi, mistä hyvästä sinä uhrautuisit?

Katseessani, jonka häneen loin, kuvastui sellainen moite, että hän,
korkea, halveksuva ruhtinatar, painoi päänsä alas.

— Anteeksi, mutisi hän.

Sitten hän sanoi:

— Olkoon niin sitten. Lähdemme huomenna. Soita. Annan määräyksiä matkaa
varten.

Painoin sähkönappulaa. Askeleita kuului. Ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi Aurore.

Ovi avautui.

— Ah, huudahti suurherttuatar.

Luutnantti Hagen seisoi kynnyksellä.

Hän oli hiukan kalpea ja seisoi jäykässä kunnia-asennossa oikea käsi
kypärin tasalla, jonka metallinen leukahihna oli käännetty hänen
rypistyneen leukansa alle.

— Luutnantti von Hagen, tosiaan! sanoi Aurore, joka oli jälleen päässyt
tasapainoon, mistä lähtien arestissa istuvat upseerit eivät enää
suvaitse oleskella linnoituksessa?

Hagen vaikeni liikkumattomana ja kylmänä.

— Suonette minulle selityksen, herraseni... Arestinne ei ole loppunut,
mikäli tiedän?

— Se on loppunut, teidän korkeutenne, mutisi Hagen.

— Loppunut? huudahti suurherttuatar. Oletteko menettänyt järkenne,
herra von Hagen!

— En, teidän korkeutenne, sanoi pikku luutnantti matalalla ja
itsepintaisella äänellä. Arestini on loppunut tänä iltana.

— Loppunut! huusi Aurore aivan suunniltaan joutuen. Tiedättekö,
luutnantti, mihin asetatte itsenne alttiiksi jatkaessanne tätä pilaa?
Tiedättekö, että on vain yksi tapaus, yksi ainoa tapaus, jonka
sattuessa voidaan keskeyttää minun määräämäni arestirangaistus?

— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Hagen.

— Ja että tämä tapaus on...

— Sota, täydensi luutnantti.

Tämä näyttää teistä ehkä epätodennäköiseltä: keskellä niitä
draamallisia kohtauksia, joiden näyttämönä Lautenburgin hovi sattui
olemaan, olivat heinäkuun viimeisen viikon suuret tapaukset menneet
melkein huomaamatta ohitsemme. Olimmehan kyllä omistaneet hiukan
huomiota Serbian nootille, mutta asesalin yön jälkeen ei meille ollut
olemassa enää mitään muuta kuin ne tapahtumat, joista olen teille
kertonut, ei Itävallan ultimatumia, ei Saksan _Kriegszustandia_, ei
mitään, sanon minä. Ja nyt tämä, niin yksinkertainen sana: sota!

Silmäilin tyrmistyneenä Hagenia. Hän oli vaihtanut punaisen viittansa
vihreän harmaaseen kenttäpukuun.

Tukahduttaen hämmästyksensä pysyäkseen mahdollisimman kylmänä Aurore
kysyi:

— Sotako, herra von Hagen, ja ketä vastaan?

— Tänä iltana Venäjää vastaan luultavasti, teidän korkeutenne, sanoi
pikku luutnantti, ja huomenna epäilemättä Ranskaa vastaan. Suurherttua
saapui tunti sitten Berliinistä tuoden mukanaan armeijakunnan
liikekannallepano-käskyn.

Aurore meni ikkunan ääreen ja avasi sen selko selälleen. Vallitsi
painostava kuumuus.

— Ja suurherttua, luutnantti, on varmasti antanut teidän tehtäväksenne
ilmoittaa minulle, tämän suuren uutisen... En siinä tapauksessa huomaa,
mitä hyötyä teillä on noista neljästä husaarista, jotka näen tuolla
alhaalla oven luona.

Hagen karahti punaiseksi ja tuli sitten kalpeaksi.

— Teidän korkeutenne! sopersi hän.

— Mitä? sanoi suurherttuatar ylpeästi.

— Minulla on toinen tehtävä. Suokaa minulle anteeksi...

— Asiaan, asiaan, luutnantti, älkää vapisko noin. Ellette edes
kykene ilmaisemaan mistä on kysymys, ette koskaan saa voimaa sen
suorittamiseen. Sanokaa suoraan siis, minä olen kai vankina palatsissa,
eikö niin?

— Oh, teidän korkeutenne, huudahti Hagen, kuinka olette voinut ajatella
että... Minäkö hyväksyisin...

— Mistä on sitten kysymys?

Luutnantti käänsi sanaakaan sanomatta silmänsä minuun.

— Rouva, sanoin minä astuen esiin, älkää kiusatko itseänne kauempaa.
Herra von Hagen, miksi ette voi yksinkertaisesti sanoa saaneenne,
tehtäväksenne vangita minut.

Seurasi hiljaisuus.

— Onko se totta, herraseni? kysyi suurherttuatar.

Hagen painoi päänsä alas.

— Voitteko sanoa, mistä syystä tämä vangitseminen tapahtuu?

— Teidän korkeutenne, sanoi Hagen, joka sai hiukan varmuutta, olen
vain sotilas ja tottelen saamiani käskyjä arvelematta. Mutta on helppo
käsittää: herra Vignerte on ranskalainen ja lisäksi upseeri. Ranska
asettaa väkeänsä liikekannalle meitä vastaan. Ranskalaisia lentäjiä on
kuuleman mukaan jo pommitettu...

— Te olette sotilas, herraseni, ja tottelette saamianne käskyjä,
keskeytti suurherttuatar. Se on aivan paikallaan, mutta voitteko
valtuuttaa minulle, ettette ole itse ollut tätä käskyä aikaansaamassa?

Hagen ei vastannut, mutta vihainen katse, jonka hän loi minuun, oli
riittävän kaunopuheinen.

Suurherttuatar sanoi minulle lyhyesti:

— Pankaa päällenne.

Hän itsekin pani hartioilleen väljän, tumman viitan. Sitten hän meni
laatikolleen. Näin hänen penkova sitä, ottavan eri esineitä, jotka hän
sujautti viittansa avariin taskuihin.

— Herra von Hagen, sanoi hän palatessaan luoksemme, linnoitukseenhan
teidän on vietävä herra Vignerte? Mihin aikaan?

— Hänen on oltava siellä kello kymmenen, teidän korkeutenne.

Silloin rajattoman halveksuvasti hymyillen hän asetti kätensä von
Hagenin olkapäälle.

— Olet siis, sanoi hän, hetkiseksi voinut kuvitella itsellesi, että
jättäisin hänet sinun käsiisi?

Musertava majesteetillisuus oli hänen katseessaan, hänen ryhdissään,
hänen sanoissaan. Näin luutnantin painavan päänsä alas ja vapisevan
koko ruumiiltaan.

— Ludwig von Hagen! jatkoi hän. Eräänä päivänä, siitä on nyt neljä
vuotta, sain kuulla että eräs VII:n husaarirykmentin upseeri
oli pelannut, oli harjoittanut vilppiä. Se merkitsi hänelle
häpeää ja kuolemaa. Seuraavana päivänä tuon upseerin velat oli
maksettu, asia haudattu hiljaisuuteen, ja hän itse, päässen minun
käskyläisupseerikseni, hämmästytti koko linnaväkeä ihmeellisellä
ja nopealla menestyksellään. Siitä on syntynyt puheita, joita olen
halveksinut. Itse parhaiten tiedät, että tähän toimenpiteeseen johti
minut halu pelastaa häpeästä kunnon nuori mies, joka oli hyvää sukua ja
jota luulin rehelliseksi ja uskolliseksi.

Tämä tässä sitävastoin, sanoi hän viitaten minuun, ei ainoastaan ole
minulle mitään velkaa vaan on vielä aiheettomien epäluulojen johdosta
saanut puoleltani osakseen välinpitämättömyyttä ja halveksumista. Hän
ei siitä masentunut. Hiljaisuudessa hän on työskennellyt hyväkseni.
Hän ei ehkä itse vielä tunne tekonsa koko merkitystä. Joka tapauksessa
hän tiesi panevansa alttiiksi elämänsä. — Ja nyt se mies, joka saa
kiittää minua kaikesta, tulee vangitsemaan sitä, jota minä saan kiittää
kaikesta.

Kyyneleitä näkyi pikku husaarin poskilla.

— Mitä tahdotte minun tekevän? sopersi hän värisevällä ja sortuneella
äänellä.

— Että maksat velkasi minulle, vastasi Aurore. Se päivä on nyt tullut,
enkä voi kuitenkaan surkutella sinua siitä, että olet itse saattanut
itsesi tähän suoritustilaan.

— Käskekää, sanoi hän, tottelen.

— Mene alas ja aloita lähettämällä pois sotilaat. Keksi jokin syy, joka
ei sitten tuota sinulle ikävyyttä.

— Nyt, sanoi hän, kun luutnantti oli palannut, menet autovajaan. Siellä
on vielä joku ohjaajista. Käsket vetää ulos suuren harmaan Benz-auton
kaikkine varusteineen, sammutetuin lyhdyin, ja ohjaat sen itse tuonne
alas. Kello on kahtakymmentä vaille yhdeksän; ole valmis viimeistään
kello kymmenen.

Levitettyhän pöydälle matkakartan Aurore kumartui sitä tarkastamaan.
»Selvästi paljon lyhyempi Aix-de-Chapellen ja Belgian kautta», mutisi
hän, »mutta tunnen paremmin Wiesbadenin ja Thionvillen tien.»

— Oletko valmis? kysyi hän minulta.

— Mitä aiotte tehdä? kysyin.

— Viedä sinut Ranskaan tietenkin.

Hän lisäsi:

— Olen pannut palttoosi taskuun rahaa ja revolverin: niillä läpäisee
kaikkialla.

Ystäväni, Aurore oli hyvin kaunis silloin. Jos olisitte nähnyt hänet
noin, ymmärtäisitte mielenliikutuksen, joka tällä hetkellä sortaa
ääneni.

Kumea kohu kuului ikkunan alta. Benz oli siellä.

— Tule, sanoi Aurore.

Samassa Hagen astui sisään.

Kuinka kaukana olikaan nyt hänen ynseä itsepäisyytensä. Hän lankesi
polvilleen suurherttuattaren eteen.

— Te lähdette, lähdette hänen kanssansa ainiaaksi, sopersi hän
nyyhkyttäen.

Suurherttuatar katsoi häneen hiukan lempeämmin.

— Luullessanne niin, herra von Hagen, on tottelevaisuutenne teille sitä
suuremmaksi ansioksi. Tietäkää siis, etten lähde pois. Olen sidottu
tähän paikkaan, jota inhoan täällä, jäljelläolevan tehtäväni vuoksi.
Mutta tällä hetkellä olen velvollinen pelastamaan sen, joka on uhrannut
kaikki minun puolestani.

— Ah, kiitos, kiitos, sanoi nuori mies.

— Odottakaahan vielä, ennenkuin kiitätte minua, sanoi Aurore. Herra von
Hagen, teillä on kai mukananne, otaksun niin, henkilötodistuksenne ja
liikekannallepanomääräyksenne?

Hagen nousi horjuen.

— Liikekannallepanomääräykseni? toisti hän hyvin kalpeana.

— Niin, sanoi suurherttuatar tyynesti, ehkä tahdotte jättää ne herra
Vignertelle. Meidät voidaan pysähdyttää matkallamme täältä rintamalle.
Tiedän kyllä, että minun tuskin tarvitsee muuta kuin ilmoittaa nimeni
selviytyäksemme mistä hyvänsä. Mutta voimme joutua tekemisiin typerien
vahtisotilaiden kanssa. Ei saa hukata aikaa. Luutnantti Hagen pääsee
menemään esteettömästi kaikkialla. — Nopeasti siis.

Upseeri oli kalman kalpea. Hirveä taistelu riehui hänen sielussaan.

— Te otatte siinä minun kunniani, rouva, sanoi hän vihdoin.

— En ota koskaan enempää kuin mitä olen teille antanut, herra von
Hagen, vastasi Aurore säälimättömästi. Mutta ei pidä mitään liioitella.
Ette joudu vaaraan, ellette itse tahdo. Pyydän teiltä vain kahta asiaa:
ilmoittakaa lähtömme vasta kello kymmenen jälkeen ja järjestäkää niin
että luullaan meidän lähteneen Aix-la-Chapellen tietä. Jos suurherttua
on kyllin julkea käyttääkseen puhelinta tai sähköttämistä, ei suuntamme
saa olla hänelle tunnettu. — Siispä näkemiin: huomenna tähän aikaan
olen takaisin.

Hän ojensi kätensä, jonka Hagen kostutti kyyneleillään.

— Voinhan luottaa sinuun, ystäväni? sanoi Aurore.

Kykenemättä liikutukseltaan puhumaan Hagen teki myöntävän merkin.

Itsekin syvästi liikutettuna lähestyin häntä ja ojensin käteni tälle
miehelle, joka pani tällä hetkellä kaikki alttiiksi minun tähteni.
Mutta hän perääntyi ja vastasi minulle sanoin kuvaamattoman vihaisella
katseella:

— Herra, rukoilen Jumalaa, että hän antaisi meidän pian kohdata
toisemme toisaalla.

Aurore kohautti olkapäitään; kuulin hänen mutisevan jotakin miesten
typeryydestä. Mutta hän meni jo portailla. Seurasin häntä luotuani
viimeisen silmäyksen turkisten, jalokivien ja kauniiden, kalpeiden
kukkien kamariin...

— Nouse autoon, sanoi Aurore matalalla äänellä.

Asetuin istumaan hirvittävään Benz-autoon. Läksimme liikkeelle. Kun
ajoimme Meilleraien sillan yli löi Lautenburgin ja linnan tornin vanha
kello yhdeksän.

       *       *       *       *       *

Loppumattomiin jatkuva valkea tie hohti harmahtavana kuunvalossa. Auto
kiiti sitä pitkin meluttomasti, huimaavaa vauhtia. Käänteissä sain
tuntea, miten uskomattoman varma ohjaajattareni käsi oli.

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että ennenkuin pääsin oikein
tajuihini, olimme jo tehneet matkaa yli sata kilometriä. Silloin
Auroren lause: »Huomenna tähän aikaan olen takaisin», palasi muistiini
ja ajattelin, että muutamien tuntien kuluttua minun oli erottava,
suurherttuattaresta.

En noussut kapinaan. Hurja vauhti, jolla kiisimme eteenpäin, vaikutti
minussa turruttavaa uupumusta ja tunsin melkeinpä nautintoa. Mustat
metsiköt, hopeanhohtoisten jokien ylitse vievät sillat pakenivat ja
jäivät taaksemme. Sivuutimme heinäkuorman: viisikymmentä senttimetriä
vasemmalle vielä ja olisimme olleet kuoleman omat. Kuolema, toistin
tämän sanan, katsoin Auroren tiukkoja kasvoja; hänen ohjausratasta
puristavissa käsissään näkyi hienojen hansikkaiden läpi valkeita
viiruja.

Ja sitten äkkiä ajattelin sotaa. Se oli siis totta? Onnistuisiko minun
päästä isänmaahani? Mutta, tunnustan sen häpeäkseni, tämä ajatus
ei voinut herättää huomiotani, nopeus huimasi minua, riisti minut
itseltäni. Tällä hetkellä olin täysin välinpitämätön siitä mitä minulle
vielä saattaisi tapahtua.

Neliskulmainen kaihdin ohjasi erään sähkölampun valon tiekartalle,
mutta Aurore tuskin vilkaisi siihen. Hän tunsi erinomaisen hyvin tämän
tien. Muistin, että hän oli sanonut minulle tehneensä, tämän matkan
lukemattomia, kertoja mennessään kylpylaitoksiin.

Hän osasi milloin tahansa arvelematta sanoa kaupungit, joiden punertava
kajastus läheni ja suureni, näkyi oikealta tai vasemmalta puolelta,
sitten jäi taaksemme ja katosi. Pari kolme kertaa hän sanoi minulle:
Kassel, Giessen, Wetzlar...

Kassel, Giessen, Wetzlar! mitä se minua liikutti?

Lyhdyn alla mittarin vieressä kiilsi kello. Mutta en nähnyt viisareita.
En ajatellutkaan enää mitään...

Hiljentämättä vauhtia ajoimme mäkisen kaupungin halki, jossa talot
olivat tummien puistikoiden kätkössä.

— Wiesbaden, mutisi Aurore; minun huvilani, sanoi hän sivuuttaessamme
yhden taloista. Kello ei ole vielä yhtä. Olemme ajaneet kelpo tavalla.

Hän käänsi oikealle eräälle sivukadulle. Etäällä vasemmalla näkyi
taivaalla jonkin suuren kaupungin valoheijastus.

— Se on Mayence, sanoi hän, ja tuolla on Rhein.

Tuota pikaa ajoimme siltaa pitkin pyhän virran yli.

Se vyöryi kohisten alhaalla. Hetkittäin näki taivaan selvitessä sen
vihertävän vaahdon.

Sillan yli päästyämme kuulimme kauempaa komennon, järeän _werda_ ja
sitten terävän kiväärinpamahduksen.

— He ampuivat, sanoi Aurore, lähestymme rintamaa. Täytyy olla
varovainen.

Silmäsin kompassia. Etenimme suoraan länttä kohden. Nopeusmittari
näytti 105. Ensimmäisen kerran minut valtasi ällistys.

Aurore näki sen ja hymyili:

— Wetzlarin ja Wiesbadenin välillä, oli vauhtimme 145, sanoi hän
yksinkertaisesti.

Pian tuli uusi punainen kajastus näkyviin lännestä, käsin.

— Thionville, sanoi Aurore. Se taitaa olla kokonaan joukkojen jaloissa.

Suureksi hämmästyksekseni näin, ettei hän valinnut kiertotietä
välttääkseen kaupunkia, kuten hän oli tehnyt tähän asti. Suoraa tietä
pitkin, kaikki lyhdyt sytytettyinä, me ajoimme linnoitusta kohden,
jonka muurit kohosivat vähitellen eteemme.

Auto hiljensi. Taloja, etukaupungin osia. Sitten käskevä _werda_! Me
pysäytimme.

Parikymmentä sotilasta ympäröi meidät. Kaikilla oli vihreän harmaa
univormu ja kaapuun verhottu kypäri.

— Paperinne! kuului aliupseerin karkea ääni.

— Näytän ne luutnantillenne, vastasi Aurore, pyydän hakemaan hänet
tänne.

Tämä tuli juuri parhaiksi paikalle. Vaalea jättiläinen kiukustuneena
häiriytyneestä unestaan. Kun hän huomasi siviiliväkeä, kävi hän
tuimasti kuulustelemaan.

— Herra, sanoi suurherttuatar kuivasti, pyydän teitä ensiksi kieltämään
sotilaitanne kolhimasta pyssynperillä autoani. Ja sitten suvaitkaa
katsoa tätä.

Samalla hän käänsi sähkölamppua niin että se valaisi oveen maalattua
Lautenburgin vaakunaa.

Upseeri hätkähti.

— Hänen korkeudellensa Lautenburg-Detmoldin suurherttuattarelleko minun
on kunnia...? sopersi hän ojentuen kunniantekoasentoon.

— Hänelle juuri, herra luutnantti, vastasi Aurore.

— Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, sanoi upseeri
typertyneenä. Takaisin! kiljaisi hän samassa sotilaille, sysäten
lähimpänä seisovat rajusti, taemmas. Miten voin palvella teidän
korkeuttanne?

— Aivan yksinkertaisesti, sanoi suurherttuatar. Kenraali von Offenburg
on kai yhä vielä Thionvillen komendanttina? En usko, että hänen
ylhäisyytensä tällaisena yönä on levolla. Saattakaa minut hänen
Luoksensa. Antakaa yhden miehistänne nousta autooni ja näyttää meille
tietä.

Upseeri teki heti mitä pyydettiin, kumartaen hyvin syvään ja
pahoitellen, että palveluksensa esti häntä lähtemästä itse oppaaksi.

Linnanpäällikkö ei ollut kasarmissa. Löysimme hänet lopuksi
esikuntineen asemalta. Asemasilta oli mustanaan väkeä, jonka liikkeitä
hän valvoi. Suunnaton määrä tykkejä oli tuotu paikalle ja yön
pimeydessä näyttivät niiden mustat hahmot vedenpaisumuksenedellisen
ajan jättiläiseläimiltä. Tämä näky, josta sai raa'an voiman ja
väkevyyden tuntumuksen, värisytti minua.

Kun eräs käskyläisupseeri oli ilmoittanut hänelle suurherttuattaren
läsnäolon, kiiruhti kenraali von Offenburg luoksemme. Hyvin komeana
pitkässä, harmaassa turkisviitassaan hän kumarsi Aurorelle muistuttaen,
hänelle saaneensa kerran kunnian tanssia hänen kanssaan Berliinissä.
Mutta kuinka hän koettikin puhua, hän salasi huonosti hämmästyksen,
jota hänelle tuotti meidän läsnäolomme tällä hetkellä ja tässä paikassa.

— Älkäähän liikoja kummeksiko, kenraali, sanoi Aurore hymyillen. Niin
pian kuin kuulin suurista tapahtumista, joita täällä valmistellaan, en
voinut, enää pysyä Lautenburgissa. Tahdoin nähdä joukkojamme rintamalla
ja niin lähdin liikkeelle käskyläisupseerini kanssa. Luutnantti von
Hagen, 7:nnestä husaarirykmentistä, sanoi hän esitellen minut.

Tervehdin niin jäykästi kuin osasin.

— Teidän korkeutenne, paasasi von Offenburg, miksi olette silloin
tullut, tänne! Täällä ei ole mitään nähtävää, XVI osasto on kuin
kallio, se ei hievahda paikaltaan. Miksi ette mennyt Aachenin suunnalle?

— Todella, sanoi suurherttuatar, minulle kyllä, mainittiin siitä.
Aix-la-Chapellen tietä pitkin...?

— Tiedättehän, että koko armeija keskittyy sinne, supatti kenraali
meille.

— Se on totta, sanoi Aurore. Mutta Belgian rintama ei herätä
mielenkiintoani; päinvastoin en olisi koskaan antanut anteeksi
itselleni, jos olisin jättänyt näkemättä sodan aamuna Ranskan rintaman.

— Tervehdin teissä 7:nnen husaarirykmentin urheata, everstiä, sanoi
von Offenburg kohteliaasti suudellen suurherttuattaren kättä. Voinko
olla teille hyödyksi?

— Luonnollisesti, sanoi Aurore. Tiedättekö, että etuvartijanne
pysähdyttivät minut äskettäin aivan häikäilemättömästi. Toivoisin
teiltä oikeastaan saattoväkeä, mutta Benz-autoni saisi silloin kovasti
hillitä itseään mukautuakseen teidän rakuunoittenne tahtiin. Mutta
he saavat saattaa minut vain etuvartiolinjalle saakka ja te annatte
minulle jonkinlaisen lupakirjan, joka paluumatkalla säästää minut
ikävyyksiltä. Kiiruhtakaamme, aamu jo sarastaa ja tahdon nähdä nousevan
auringon valossa rintaman rajapaalut.

Kenraali haetutti passin.

— Kas noin, sanoi hän piirtäen siihen nimensä. Teillä on vielä aikaa.
Villeruptiin, joka on Ranskan puolella kahdet kilometrin päässä
rajalta, on tuskin kahtakymmentäkilometriä. Ehditte sinne puolessa
tunnissa. Mutta älkää luulko saavanne nähdä ranskalaisia sotilaita.
Heidän hallituksensa on antanut heille määräyksen, perääntyä kaksi
peninkulmaa rintaman taakse, jottei millään muotoa voitaisi syyttää
heitä vihollisuuksien alkamisesta, täydensi hän leveästi nauraen.

Puoli plutoonaa rakuunoita saattoväkenämme läksimme muhkeasti
Thionvillestä. Kun olimme ajaneet pari kilometriä Audun-le-Roman'in
tietä, kuiskasi, suurherttuatar korvaan:

— He ovat sangen kohteliaita mutta käyvät, ajan pitkitän rasittaviksi.

Ja hän pani auton täyteen vauhtiin.

Takanamme, nousevan päivän sarastuksessa, rakuunat hajaantuneina
häipyivät minuutin kuluttua näkyvistämme.

Kylmä aamutuuli puhalsi ohimoihini. Tavaton liikutus valtasi minut nyt
ja en tosiaankaan tällä hetkellä ajatellut tätä naista, jonka puolesta
olisin uhrannut kaikki, ja joka minun nyt oli jätettävä ainiaaksi.
Katselin edessäni olevia kumpua, jotka toinen toisensa jälkeen
kohosivat näkyviin. Tämä verraton paluumatkani haihtui mielestäni ja
antoi tilaa viiltävämmälle, voimakkaammalle tunteelle.

Se oli voimakkaimmillaan kun auto äkkiä pysähtyi niin että olin lentää
nurin ja suurherttuatar osoitti minulle vaieten tien oikealla puolella
kymmenen askeleen päässä meistä seisovaa rajapylvästä.

Kahden metrin korkuisena, oikealta puoleltaan mustana ja valkoisena
vasemmalta sinisenä, valkeana ja punaisena se vaikutti tällä hetkellä
äärettömän hämmentävältä ja häiritsevältä.

Katsoin suurherttuattareen ja huomasin onnen tuntein liikutuksen
merkkejä näissä suljetuissa, lujapiirteisissä kasvoissa.

Ei ollut vielä aivan valoisaa. Auto oli tuntuvasti pienentänyt
vauhtiaan. Näytti siltä kuin Aurore olisi tahtonut antaa minun katsella
ohimennessä pieniä yökukkia, joita tuuli nuokutteli laaksojen rinteillä.

— Äkkiä tartuin seuralaiseni käsivarteen. Auto pysähtyi. Eräällä
ylängöllä, josta näki yli tien ja joka hämärässä kuvastui ainakin
kahdensadan metrin korkuisena, tuli liikkumaton ratsastaja näkyviin.

Se oli ranskalainen rakuuna. Eroitti kypärin keltaisen töyhdön ja
keihään punavalkean viirin. Sitten tuli paikalle toinen, pian oli
heitä kymmenen, sitten kaksi kymmentä ja he läksivät hiljaista ravia
etenemään meitä vastaan.

— Tällä kertaa, sanoi Aurore hymyillen, on sinun vuorosi puhua heille.

Upseeri ratsasti edellä. Hän oli kookas nuori mies, tummatukkainen
ja kalpeakasvoinen. Tervehdittyään sapelillaan hän kysyi meidän
lupalippujamme.

— Herra, vastasi suurherttuatar, pidän parempana tunnustaa teille
suoraan, ettei minulla ole mitään sellaista, sillä epäilen ettette ole
tyytyväinen tähän, jonka minulle on antanut Thionvillen saksalainen
kenraali, sanoi hän vetäen esiin von Offenburgin kirjoittaman
lupatodistuksen.

Nuori luutnantti teki liikkeen, joka saattoi merkitä, että olosuhteet
eivät hänen mielestään sopineet leikinlaskuun.

— Herra, jatkoi Aurore huomattuaan yhdellä katseella minun täydellisen
kykenemättömyyteni selityksien antoon tällä hetkellä, on asioita,
joita on liian pitkällistä kertoa tiellä autossa. Lyhyesti ilmoitan,
että olen Lautenburg-Detmoldin suurherttuatar. Seuralaiseni herra
Vignerte on ranskalainen upseeri, luutnantti kuten tekin. En tiedä
onko Ranskassa jo ryhdytty varovaisuussyistä vangitsemaan saksalaisia.
Joka tapauksessa on Saksassa eilisestä alkaen tätä menetelmää ruvettu
noudattamaan ranskalaisiin nähden. Seuralaiseni tahdottiin vangita;
tuon hänet teille. Siinä kaikki.

Ja huomattuaan hämmästyksen, mikä kuvastui upseerin kasvoilla, hän
lisäsi:

— Minun on ehkä lisättävä, herra, että olen syntyjäni venäläinen, niin
ettei teidän tarvitse pelätä minua ja lahjaani, jonka olen teille
tuonut.

Upseeri oli noussut ratsailta. Hän kumarsi kunnioittavasti Aurorelle,
joka oli laskeutunut minun kanssani autosta tielle.

— Luutnantti de Coigny 11:nnestä rakuunarykmentistä, Longwystä, sanoi
hän.

Esitin itseni. Puristimme toistemme kättä.

— Tulette kaukaa, toverini. Mitä meidän on tehtävä teille?

— Voitte kai antaa hänelle hevosen, sanoi suurherttuatar. Ja sitten,
jos saan antaa teille neuvon, viekää hänet viipymättä siviili- tai
sotilasviranomaistenne luo. Hän tulee Saksasta, hän tietää paljon
asioita, jotka voivat olla hyödyksi tälle maalle, missä kukat ovat
kauniita, mutta missä varustautuminen näyttää sangen laiminlyödyltä.

Hän katseli näin puhuessaan villiä metsäruusupensasta, joka kasvoi
kallion reunalla. Herra de Coigny veti luokseen rehevimmät oksat, teki
ruusuvihkon ja ojensi sen suurherttuattarelle.

— Kiitoksia, herraseni, sanoi Aurore viehkeästi hymyillen nuorelle
miehelle, jota hänen tavaton kauneutensa piti lumottuna. Tahtoisitteko
hyväntahtoisesti väistyä taemmas hevosinenne? Tie on kapea ja minun
täytyy kääntää auto.

Silloin minä puhkesin nyyhkytykseen.

Koko yöllinen välinpitämättömyyteni, äkillinen liikutus, joka valtasi
minut ajaessamme Ranskan rajojen sisälle, hävisi, haihtui olemattomiin.
Ajattelin enää vain sitä, että neljännestunnin kuluttua olin kadottava
Auroren ainiaaksi.

Herra de Coigny oli komentanut miehensä taemmas. Kuulin
suurherttuattaren sanovan hänelle vienolla äänellä:

— Suokaa hänelle anteeksi, herra, hän on saanut kestää
hermotäristyksiä, jollaisia sota ei ole hänelle koskaan tuova.

Tunsin sitten hänen kätensä otsallani.

— Rohkeutta, ystävä, sanoi hän matalalla mutta lujalla äänellä. Sinä
pääset nyt kotiisi, isänmaahasi, joka on kaunis ja jota rakastan.
Se tarvitsee sinua, sillä sota tulee olemaan ankara, ankarampi kuin
luulet. Mutta sinä saat nähdä kauniita asioita, hevosten tulisen laukan
elokuun auringonsäteissä, saat kokea yleviä innostuksen hetkiä, jolloin
järkeily vaikenee, kaikkea sitä, mikä minun kaltaiseni naisen saa
pahoilleen siitä, ettei ole syntynyt mieheksi.

Kohtalosi ei ole valitettava. Ja jos luulet toista, niin ajattele sen
kohtaloa, joka palaa yksinään, ilman sinua Lautenburgiin.

— Voi, sopersin minä kyynelteni lomitse, jääkää, älkää palatko Saksaan.
Ajatelkaa mitä teille voi siellä tapahtua.

Kuulin hänen äänensä terävöityvän.

— Ystäväiseni, luulinpa minun seurani saaneen sinut käsittämään mitä
on viha. Boose on paluumatkalla. Oletko siis unohtanut asesalin uunin,
Kongon kirjeet ja koko luon salaperäisen ristiriidan, ja ajatteletko,
että minä hetkellä, jolloin rikos paljastui, jättäisin rikoksentekijän
sikseen?

Kyyneleeni vuotivat yhä runsaammin, ja äkkiä ääretön tuska riipaisi
sydäntäni samalla kun tunsin otsallani lyhyen suudelman...

Käännähdin rajusti päästäen huudon ja aloin kuin hullu juosta tietä
pitkin, siksi kunnes kompastuin ja kaaduin pitkin pituuttani ojaan.

Kun villin näköisenä, murtuneena kömmin pystyyn, ei autosta ollut enää
jäljellä muuta kuin pieni harmaa pilkku kaukana idässä.

       *       *       *       *       *

Audun-le-Roman'issa, jonne tulin seitsemän tienoissa rakuunahevosella,
jonka Coigny oli antanut käytettäväkseni, hankittiin minulle viipymättä
auto, joka läksi kiidättämään minua Nancya kohden.

Luulin Ranskassa liikekannallepanon olevan jo täydessä käynnissä.
Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Silloin muisto niistä hirveistä
valmistuksista, joita olin nähnyt tänä yönä ja joiden tarkoitusta ei
käynyt epäileminen, tuli painostavimmaksi ajatuksekseni.

Minut vietiin heti maaherran luo. Annoin hänelle niin tarkan
kertomuksen kuin mahdollista kaikesta, mitä olin nähnyt ja kuullut.
Hän kuunteli minua kiihkeän tarkkaavaisesti tehden muistiinpanoja.
Kun jätin hänet, läksi hän puhelimitse ilmoittamaan saamansa tiedot
Pariisiin.

Harhailin Nancyn kaduilla. Junani läksi kello kaksitoista.

Liian hermostuneena asettuakseni levolle astuin erääseen
Stanislas-torin varrella olevaan kahvilaan. Kaiveltuani taskuani
maksaakseni vedin sieltä esiin laukun, jonka Aurore oli sinne pannut.
En ollut vielä koskaan ollut niin rikas kuin tällä hetkellä, jolloin
rahalla, jota ennen olin niin himoinnut, tuskin oli enää mitään arvoa
minulle.

Kuljin pitkin suurta katua ja pysähdyin tietämättäni erään myymälän
eteen. Menin sisään ja ostin sieltä itselleni puvun, jonka näette
vieläkin ylläni, huomaamatta edes — niin suuri oli turtumakseni — että
sinisen puseron sijalla oli kenttäpukuun kuuluva musta, punakauluksinen
viitta.

Kello kaksitoista läksi juna viemään minua Pariisia kohden. Ensimmäistä
kertaa näin silloin nuo seudut, jotka perääntymisemme on tehnyt meille
unohtumattomiksi: Dormans'in, jonka silloin ylitse marssimme toisena
päivänä syyskuuta sydämissä murhe, murhe, jonka Sedanin vuosipäivä
teki vieläkin kauheammaksi; Jaulgonnen kauniin tien, jota pitkin
ahdistimme vihollista; Château-Thierry'n Marne-virran rannalla korkeine
linnanraunioineen, missä viimeisen kerran saimme nukkua vuoteissa.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli viiden, kun juna pysähtyi
Château-Thierryn asemalle. Siellä sain kuulla uutisen yleisestä
liikekannallepanosta. Nyt se oli pystytetty, tuo tuli- ja
rautamuuri, joka erotti minut suuresti rakastamastani Lautenburgin
hallitsijattaresta.

Vallitsi painostava myrskyn ilmakehä, joka ei kuitenkaan häirinnyt
suuren Pariisin rauhaa, noustessani junasta itäisellä asemalla. Oi
Pariisi, olin ennen niin pelännyt puolestasi, kun tämä hirvittävä hetki
koittaisi, pelännyt kiihtymystäsi, intohimoasi, sitä levottomuutta,
minkä innostus aiheuttaa. Ja nyt oli tämä hetki läsnä eikä edes
murhakaan ollut saanut sinua pois tasapainostasi, sen murha, joka
väitti voivansa mielensä mukaan joko ehkäistä tai päästää valloilleen
vallankumouksen.

Minun liikekannallepanomääräykseni oli hävinnyt Lautenburgin linnan
tulipalossa, mutta se ei minua huolestuttanut, sillä tunsin ulkoa sen
sisällön ja olin päättänyt jo seuraavan päivän aamuna lähteä Pau'hon
liittyäkseni jalkaväkirykmenttiin.

Pukeuduin eräässä matkailijakodissa univormuuni ja lähdin
Lafayette-katua pitkin kulkemaan keskikaupungille päin.

Ihmiset olivat pikemmin kuumeisia kuin häliseviä. Kaikkialla sotilaita,
upseereja kuten minä, mutta kaikilla käsikoukussaan äiti, vaimo, jotka
katselivat poikaansa, miestänsä sanomattomin ylpeyden ja liikutuksen
tuntein. Minä vain olin yksin, yksin tänä traagillisena iltana,
vieläkin yksinäisempänä tässä kaupungissa kuin tuona iltana jolloin
olin sen jättänyt.

En tiennyt vielä minne olin menossa. Mutta pääsin siitä jo parempaan
selvyyteen tullessani Royale-kadulle, jonka valaistut parvekkeet olivat
väkeä täynnä. Weberin edustalla tuli Clotilde mieleeni. Oli elokuu,
hänellä ei siis ollut enää valkoista ketunnahkaa. Varmaankin hänellä
oli heleäsilkkinen pusero... Sitten tämän tytön muisteleminen kammotti
minua.

Elyseen-Kenttien vihreys alkoi jo tummentua syksyisen taivaan alla.
Poikkesin oikealle ja läksin kulkemaan pientä puistokatua pitkin, joka
suurine puineen ja kahviloineen muistuttaa kylpykaupunkia. Autoja
pysähtyi valaistujen ravintoloiden eteen. Ohjaajat avasivat ovet.

Olin tullut Gabrielin puistokadulle, joka lehvien varjostamana oli
synkkä kuin tunneli. Hitain askelin kävelin sitä eteenpäin. Ääretön
ahdistus kalvoi koko olemustani. Pian näin lasien välkkyvän.

Erään ravintolan ovessa luin sanan Laurent.

Silloin istuuduin sitä vastapäätä penkille, jonka tiesin siinä olevan.
Hapuillen sormeni tunnustelivat penkin kulunutta, rosoista pintaa,
töksähtäen siellä täällä suuriin kuhmuihin ja koloihin.

Äkkiä ne pysähtyivät. Ne olivat löytäneet mitä etsivät. Kumarruin
ja saatoin helposti, vaikka oli jo täysi yö, erottaa penkissä kolme
merkkiä, kolme kirjainta A.A.E., jotka Tjumenin pikku ruhtinatar oli
ennen muinoin kaivertanut siihen.»




EPILOGI.


— Kertomukseni on lopussa, sanoi Vignerte.

Hän vaikeni ja minä kunnioitin hänen äänettömyyttänsä. Sitten
vähitellen tunsimme ajatuksemme irtautuvan murhenäytelmästä, jonka
Vignerte oli loitsinut esiin, ja kiintyvän siihen, mikä nyt oli
leviämässä eteemme.

Kello oli neljännestä vailla kuusi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta
se tuntui tuota pikaa nousevan. Takanamme hiljaisuudessa neljä
yhteyssotilasta oli liittynyt meihin, yksi kustakin komppanian
neljänneksestä.

Kello oli kuusi!... Äkkihyökkäyksen hetki...

Kului pitkä minuutti. Sitten heikko vihellys saapui korviimme itäinen
jätti juoksuhautansa.

Oli noin kolmesataa metriä näiden juoksuhautojen ja sen puuvarustuksen
välillä, jonka puhdistamisen ystävämme olivat saaneet tehtäväkseen.
Kolmensadan metrin kulkeminen ryömimällä vatsallaan suurimman osan
aikaa kesti runsaasti neljännestunnin.

Yö oli kylmä, mutta ohuet, idässä jo punertavat pilvet ennustivat
kaunista päivää.

Traagillisia hetkiä nämä, jotka kuluvat tällaisessa odotuksessa.
Kuitenkaan ei ainoakaan niistä, jotka ovat ehjin nahoin tällaisesta
hirveästä tilanteesta päässeet, ole koskaan katunut kokemiaan.

Äkkiä kuului terävä pamahdus laakson pohjalta. Sitten kaksi, kolme...
Pieni saksalainen vartiosto oli nostanut hälyytyksen, mutta, kuluneesta
ajasta päättäen, liian myöhään; meikäläiset olivat jo heidän kimpussaan.

Silloin, oikealla puolellamme, aivan kuin metallikangasta olisi
revitty, kiväärit alkoivat rätistä. Seuraten saamiansa ohjeita 23:s
komppania oli avannut tulen vetääkseen vastassa olevien saksalaisten
huomion puoleensa ja estääkseen heitä antamasta apua ahdistetuille
tovereilleen.

Nyt koko vihollislinja vastasi hyvää ennustavalla hermostuneisuudella.
Heidän huonosti tähdätyt luotinsa lensivät korkealta ylitsemme. Aika
ajoin vain jokunen katkennut oksa putosi viereemme leijaten aivan
kuin lehmuksen siivitetty lehti. Ne jotka ovat taistelleet metsissä,
tuntevat tämän ilmiön.

Tätä meteliä oli kestänyt viisi minuuttia, kun suunnaton tulipatsas
nousi taivaalle oikealla puolellamme peittäen savupilveen vastapäiset
kukkulat ja sammuen sitten puunsiru-, kivi- ja multasateeseen. Samalla
hetkellä kuului tavattoman kumea, mahtava jymähdys.

— Hyökkäys onnistui, mutisin Vignertelle. Sinne oli kaivettu miina. He
ovat räjähdyttäneet sen.

Meidän puolellamme kiväärituli jatkui yhä. Äkkiä kaikki hiljeni.
Raketti suhahti taivaalle meidän linjoiltamme.

Tämä ilmoitti tykistölle, että 22:nen oli esteettömästi päässyt
takaisin juoksuhautoihinsa ja että tykistön vuoro oli nyt toimia.
Sulkutuli alkoikin heti.

Takaapäin kuultiin niiden nyt viuhuvan, noiden näkymättömien
hirviöiden, jotka kiisivät ylitsemme tuhoa tuottavissa kaarissa.
Viuhuminen kasvoi ja siirtyi eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut
käsittää, miksi ei näkynyt noita lintuja, jotka pitävät niin suurta
ääntä.

Kun ne saapuivat vihollisjuoksuhautojen yläpuolelle, näkyi sininen
ja punainen liekki, savua ja sirpaleita, jotka sinkosivat korkeuteen
keltaisena patsaana, ja sitten vapisutti ilmaa tavaton räjähdys.

Vignerte ja minä seurasimme kiikarilla ammunnan tuloksia.

Äkkiä kuulin itseäni huudettavan.

Se oli eräs sotilaistamme, jonka välityksellä olimme yhteydessä
pataljoonan päällikön kanssa. Hän saapui juoksusta hengästyneenä.

— Herra luutnantti! Herra luutnantti!

— Mitä nyt?

— Pataljoonan päällikkö! Hän pyytää teitä tulemaan heti
komennuspaikalle.

— Menen sinne, sanoin Vignertelle. Mitä uutta tuolta alhaalta päin?
Tiedätkö, onnistuiko 22:sen hyökkäys?

— Erinomaisesti, luutnanttini, vain kaksi miestä kaatui. He
räjähdyttivät miinan, hävittivät juoksuhaudan ja toivat mukanaan
nelisenkymmentä vankia. Hyvin suoritettu. Mutta menkää pian, päällikkö
kiirehti kovin.

Läksin; hyvin mukava polku vei komennuspaikalle, joka sijaitsi
muutamien satojen metrien päässä takanapäin. Vain yksi ainoa
kohta polulla oli vihollistulelle alttiina. Kuljin tällä kohdalla
kyyristymättä, sillä tällä haavaa saksalaisten rintama, meidän
tulestamme vaienneena, ei tuottanut mitään vaaraa.

Päällikkö odotti minua majansa kynnyksellä.

— Ah, siinähän te olette. Anteeksi että kiirehdin teitä. 22:sen
menestys on siihen syynä.

— Miten voin palvella, päällikköni?

— Tehän olette suorittanut tutkinnon saksankielessä, jotavastoin
minä, siitä lähtien kun pääsin Saint-Cyr'istä, en ole lainkaan tullut
puhuneeksi tätä kirottua kieltä. Meillä on täällä eräs merkittävä
vanki. Olen turhaan koettanut kuulustella häntä. Häneltä ei saa
sanaakaan. Kuitenkin hän voisi antaa meille hyödyllisiä tietoja. Hän
on insinööri-pataljoonan päällikkö. Hän se järjesti tuon miinan, joka
räjähti niin kauniisti. Caste, joka otti hänet vangiksi, ylennetään
varmasti kapteeniksi.

— Ylempi upseeri, eikä osaa ranskaa, sehän kummallista! sanoin.
Tiedättehän, että monet tekeytyvät osaamattomiksi.

— Tiedän sen ja siksi juuri olen kutsunut teidät. Katsokaamme,
kieltääkö hän ymmärtävänsä sitä virheetöntä saksankieltä, jolla te
häntä puhuttelette. Kas täällä miehemme.

Astuin sisälle pataljoonan päällikön majaan, jossa saksalaista upseeria
säilytettiin kahden sotilaan vartioimana, samojen, jotka olivat
saattaneet häntä vihollisten juoksuhaudasta lähtien. He olivat tämän
johdosta niin ylpeitä, etteivät malttaneet olla kiinnittämättä minun
huomiotani tähän seikkaan.

— Revolverinlaukauksella hän tappoi Labourdette-raukan. Mutta
luutnantti Caste'n kanssa hyökkäsimme häneen käsiksi.

Vanki oli noin nelikymmenvuotias, silmät siniset ja kylmät,
kasvonpiirteet kovat ja älykkäät. Hän tuskin vastasi tervehdykseen
astuessani sisälle.

Tein hänelle muutamia kysymyksiä, mutta tuloksetta.

— Herra, sanoi hän lopuksi mitä puhtaimmalla ranskankielellä, kuten
olin odottanutkin, mitä hyödyttää tämä kuulustelu? En voisi sanoa
teille muuta kuin vähäpätöisiä asioita kuten nimeni, josta te ette
välitä. Mitä sotilaallisiin tiedonantoihin tulee, niin olen upseeri
kuten tekin. Jos olisitte minun asemassani, ette sanoisi mitään, eikö
totta? Sallikaa minun menetellä samoin.

Ja hän sulkeutui mitä halveksuvimpaan äänettömyyteen.

— Emme saa häneltä tietää mitään, sanoin päällikölleni. Oliko hänellä
edes mitään papereita, kun hänet vangittiin?

— Ei mitään, vastasi harmittelevasti päällikköni.

— Ette löytäneet mitään? kysyin sotilailta.

— Ei mitään, luutnanttini, paitsi tämän, vastasi toinen heistä vetäen
hihastaan rutistuneen paperin. Muita se on aivan rikki revitty eikä
sisällä montakaan sanaa.

— Antakaahan kuitenkin tänne, sanoin.

Lyijykynällä kirjoitettu, puoleksi sotkeutunut paperilappu, jonka
sotamies ojensi minulle, oli reväisty jostakin kirjeestä. Heti kun
olin saanut sen silmieni eteen, puistatti minua kuin olisin saanut
sähköiskun.

Vanki katseli minua pilkallisen näköisenä.

Lähestyin häntä kiukkuisena.

— Tiedän nyt nimenne, herraseni, sanoin hänelle.

— Se hämmästyttää minua suuresti, vastasi hän röyhkeästi, sillä paperi,
joka on hallussanne, ei ole allekirjoitettu, ettekä te ole mikään noita.

— Te kurja, sanoin hänelle suutahtaen, nimenne on Ulrich von Boose, ja
olette Lautenburg-Detmoldin suurherttuan Rudolfin murhaaja.

Kuolettava kalpeus oli levinnyt upseerin kasvoille. Hänen kätensä
jäykistyivät. Kuitenkin jaksoi hän sanoa värisevällä äänellä:

— Herra komendantti, panen vastalauseeni tästä kohtelusta. Suvaitkaa
kieltää luutnanttianne herjaamasta vangittua vihollista. Se on
kerrassaan sopimatonta.

— Jättäkää minut rauhaan! kiljaisi päällikköni. Mutta tulimmaista,
luutnantti, mitä tämä juttu oikein merkitsee? Mitä paperi sisältää?

Sain vaivoin hillityksi liikutukseni.

— Anteeksi, päällikköni, mutisin. En tunne voivani selittää teille...
Mutta tahdotteko hyväntahtoisesti heti lähettää hakemaan tänne
luutnantti Vignerten? Hän tietää, kuka tämä mies on, ja selittää teille
kaikki.

— Olkoon menneeksi, murisi pataljoonan päällikkö. On tämäkin nyt koko
juttu, tämä.

Ja hän antoi käskyn.

Vignerten nimestä saksalainen kävi vieläkin kalpeammaksi. Hän loi
minuun raivokkaita katseita. Elleivät nuo kaksi sotilasta olisi
tukevasti pidelleet häntä, olisi hän syöksynyt kimppuuni riistääkseen
minulta paperin, jota nyt ryhdyin hiukan tyynemmin tutkimaan.

 Viimeisen kerran, sanottiin siinä, toistan teille tämän: tunnen liian
 hyvin tapanne suoriutua muista voidakseni olla arvaamatta, mitä
 aikeita teillä minuun nähden on. Olen suostunut lähtemään sotaan.
 Mutta se pitkittyy; olen joka päivä vaarassa menettää henkeni. Se
 olisi epäilemättä teille mieluista: suurherttuan ja suurherttuattaren
 jälkeen minä, eikö niin? Ja sitten te olisitte rauhallinen... En ole
 niin typerä. Jollei minua viidentoista päivän kuluessa tästä lukien
 ole kutsuttu pois rintamalta, esikuntaan, ja ylennetty arvossa, mitä
 ylennystä katson palveluksistani voivani vaatia, ilmoitan teille
 tämän: yksityiskohtainen kertomus asiasta tullaan ystävieni toimesta
 julkaisemaan puolueettomien tai vihollismaiden lehdissä osoitettuna
 kaikille niille henkilöille, joita teillä asian ilmitullessa on syytä
 pelätä. Ja voin vakuuttaa teille, että tätä kertomusta tullaan sitäkin
 enemmän uskomaan, kun todistuksiin liitetään näyte käsialasta, jonka
 te tunnette hyvin.

Tämä viimeinen lause oli kirjoitettu käsialalla, joka tyyten erosi
muusta kirjeen kirjoituksesta. Toinen oli hienoa ja sujuvaa, toinen
tarmokasta ja isokokoista. Molempia olin kuluneena yönä saanut
tarkastaa. Toinen oli niiden kirjeiden käsialaa, jotka suurherttua
Rudolf oli lähettänyt Kamerunista, toinen taas Mittheilungenista
löydetyn matkasuunnitelman.

Kaikki oli nyt selvää, hirvittävän selvää.

— Vignerte saa vihdoinkin tietää, ajattelin ilostuen.

Mutta äkkiä kylmä hiki kihosi ohimoilleni: mitä saisi hän maksaa tästä
tiedosta? Suurherttuatar! Minua onnetonta, joka en ollut ajatellut,
että hänkin...

— Se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, mutisin minä...

Liian myöhään.

— Tuolla luutnantti tulee, sanoi päällikkömme, joka majan kynnykseltä
oli pitänyt seutua silmällä.

Se oli tapahtunut. Mitään ei voinut enää tehdä.

Aurinko nousi valaisten taistelukenttää. Luotien raastamassa pensaassa
visersi peipponen.

Alhaalla rinteellä huomasin minäkin nyt Vignerten. Hän nousi
rauhallisesti polkua ylös. Näin hänen kookkaan, joustavan ruumiinsa,
sitten vähitellen erotin hänen hienon tumman päänsä.

— Hyvä Jumala! huudahdin.

— Mitä ihmettä, herraseni, sanoi päällikkö minulle, oletteko tullut
aivan pähkähulluksi?

Nyt Vignerte oli meistä enää vain sadan metrin päässä. Näin hänen
pidentävän askeleitaan kulkeakseen suojattoman paikan yli, joka hänet
vielä erotti päällikön suojatusta paikasta.

Silloin rusottavalta taivaanrannalta kuului kauhea viuhina, joka
kasvoi kasvamistaan. Näkymätön esine lähestyi vaalenevalla taivaalla
pannen ilman tärisemään. Vonkuminen kasvoi yhä ja me ymmärsimme, että
pirullinen kaari päättyisi meidän kohdallamme.

Kuin pikku sammakoitten nähtiin sotilaiden siellä täällä loikkaavan
koloihinsa.

Yllätettynä juuri suojattoman paikan keskellä Vignerte oli pysähtynyt.
Eteenpäin vaiko taaksepäin: tunsimme hänen turmiollisen epäröimisensä.

Esine paukahti nyt ukkosen jylinällä.

— Vignerte, huusin epätoivoisesti. Pitkällenne, Jumalan tähden,
pitkällenne!

Sekunnin ajan näin hänet vielä. Hän ei liikahtanut enää paikaltaan.
Aivan suorana, kasvot myrskyä vastaan, hän vienosti hymyten tyytyväistä
ja haltioitunutta hymyä katsoi auringonnousua kohden.

Silloin räjähti.

Kiviä ja rautakappaleita satoi suojapaikan päälle, minne päällikkö oli
minut äkillisellä tempauksella mukanaan vetäissyt. Kun kaamea sade oli
lakannut, katsoimme kauhun suurentamin silmin ulos.

Rinteellä oli tavattoman syvä, musta kuoppa, jonka vasemmalla reunalla
nähtiin punaisia ja sinisiä vaateriekaleita.

Niin kuoli 31 p:nä lokakuuta 1914 luutnantti Vignerte rakastettuaan
Lautenburg-Detmoldin suurherttuatarta Aurorea.




Viitteet:


[1] L'Ecole normale supérieure, Pariisin hienoin korkeakoulu.

[2] Järjestyksessä toinen Ranskan yliopistoissa jaettavista kolmesta
oppiarvosta ennen tohtorinarvoa.

[3] Agrégé = agrégatio-tutkinnon suorittanut. Lisensiaattitutkinnon
jälkeen seuraava oppiarvo.

[4] Vanha frankil. laki, joka sulkee naiset pois perimyksestä.

[5] Ranskal. runoilija, 1793—1843.

[6] Les limbes = Taivaan esikartanot.

[7] He lentävät, mutta heidän siipeinsä havinaa ei kuulla.

[8] Hannoverin ja Preussin kuningashuoneiden kantaäiti.

[9] Kaikkein kauneinta on taipua.

[10] W. Meyer-Forster: Paroni von Heidenstam. Ensimmäinen osa, I.

[11] Shagriininahka. Balzacin kuuluja romaaneja. Suom. [Taikatalja,
1934]

[12] Absoluuttisen etsiminen.

[13] Napoleonin kuuluisa ratsuväen päällikkö.

[14] Keijukainen kotkain kynsissä.

[15] Victor Hugon samannimisen näytelmiin sankari.

[16] Herraintalo valtiopäivillä.

[17] Kreivi Königsmark rakasti kuningatarta ja tuli hänen
rakastajakseen, niin ainakin huhu kertoo, kuninkaallisessa huoneessa,
jossa yrtit hehkuivat päivän noususta päivän laskuun.

Kuka voi kuvailla kaikki ne mielettömät ajatukset, joita hän lausuili
teille, hän, joka siroitti hyasintteja ajatuksiinsa, ja kutriensa
punertavaan kultaan.

[18] _Histoire secrète de la Duchesse de Hanovre_ julkaistu Lontoossa
1732 ilman tekijän mainintaa, joksi luullaan paroni von Blelefeldiä,
Preussin hovin lähettilästä Hannoverissa. Nojaten tähän kirjalliseen
todistuskappaleeseen ja seuraaviin olen täydentänyt Vignerten
kertomusta Blaze de Buryn artikkeleilla, jotka ilmestyivät Revue de
deux Mondes'lssa ja koottiin vuonna 1855 kirjaksi nimeltä: Episode de
l'histoire du Hanovre, Les Königsinark.

[19] Blazc de Bury. Episode de l'histoire du Hanovre. Huomautuksia ja
oikaisuja, s. 378.

[20] Tämän Oraison funèbre de la comtesse C.E. de Platen -nimisen
tunnustuksen kaksoiskappale säilytetään käsikirjoituksena Wienin
arkistossa.

[21] Petermannin Tiedonantoja.

[22] Maantieteen Vuosikirja.

[23] Kalustamisen psykologia.

[24] Kaukasian aikakauskirja.

[25] Matkakuvia. Eräs Heinen teos.

[26]

    Olen prinsessa Ilse,
    Ja asun llsensteinissa;
    Tule kanssani linnaani,
    Olemme onnellisia.

    Kostutan päätäsi
    Kirkkaalla laineellani,
    Sinä unohdat tuskasi'
    Surunsairas poikani!

    Minun valkeilla käsivarsillani,
    Minun valkealla povellani,
    Olet lepäävä ja uneksiva
    Muinaisista taruista.

    Suutelen ja hyväilen sinua,
    Kuten olen hyväillyt ja suudellut
    Rakasta Henrik keisaria,
    Joka on nyt kuollut.

    Kuolleet pysyvät kuolleina,
    Ja vain elävä elää,
    Ja minä olen nuori ja kukoistava,
    Minun naurava sydämeni värisee.

    Tule alas linnaani,
    Minun kristallilinnaani.
    Neidot ja ritarit siellä tanssivat,
    Aseenkantajat pitävät iloaan.

    Silkkiset laahukset kahisevat,
    Rautakannukset helisevät,
    Kääpiöt lyövät vaskirumpua,
    Ja puhaltelevat torveen.

    Mutta Sinua käsivarteni syleilee,
    Kuten ennen Henrik keisaria;
    Peitin käsin hänen korvansa,
    Kun pasuuna soi.

[27] Matkustuksia Kaspian aroilla.

[28] Täti Julia, Täti Oktavia, Täti Sophia, Serkku Leon, Setä Teodulos,
Setä Trasybulos, Serkut Tibullus ja Timoleon.

[29] Karolina, Karolina pane pikku kiiltokenkäsi jalkaan.

[30] Rakkaus ei määrää prinsessan kohtaloa. Kuuliaisuuden kunnia on
ainoa mikä hänelle suodaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATAR AURORE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.