Historiallisia kuvauksia hätäajoilta ja vainovuosilta

By Petrus Nordmann

The Project Gutenberg eBook of Historiallisia kuvauksia hätäajoilta ja vainovuosilta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Historiallisia kuvauksia hätäajoilta ja vainovuosilta

Author: Peter Nordman

Translator: P. J. Hannikainen

Release date: August 17, 2025 [eBook #76697]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1899

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HISTORIALLISIA KUVAUKSIA HÄTÄAJOILTA JA VAINOVUOSILTA ***

language: Finnish




HISTORIALLISIA KUVAUKSIA HÄTÄAJOILTA JA VAINOVUOSILTA

Kirj.

P. Nordman


Suomentanut

P. J. Hannikainen





Jyväskylässä,
K. J. Gummeruksen kustantama,
1890.




SISÄLLYS.

   I. Vanha virsikirja.
  II. Takkavalkean ääressä Antero Viininlaskijan luona.
 III. Miksi ei laiva tule.
  IV. Gideon Gabriel jättää Alma mater'in.
   V. Venäläiset hyökkäävät Porvooseen.
  VI. Hirmurutto.
 VII. Pieni päivänpilkahdus.
VIII. Kuninkaan käsky.
  IX. Hautaus Röysön suolla.
   X. Suuri tappelu.
  XI. Kuulumisia vitsauksen maasta.
 XII. Toverukset Torbasov & Ljukin.
XIII. Stefan Löfvingin päiväkirjasta.
 XIV. Karhun pesä.
  XV. Kotiinpäin.
 XVI. Elokuun 30:s päivä.




I. VANHA VIRSIKIRJA.

(Johdanto).


Rakas vanha virsikirja! Kuinkahan monta kertaa oletkaan levännyt
käsissäni! Kuinka usein lienenkään katsellut sinun kuluneita mustia
nahkakansiasi, pitkulaista 12-taitteista muotoasi, «långligt
Duodez-format» niinkuin sanat kuuluvat «Kunink. Majesteetin kaikkein
armollisimmasti ulosannetun Privilegion extraktissa» 31 p:ltä
Toukokuuta v. 1593.

Mitähän iloista ja surullista, mitä eriskummallista taitaisitkaan
kertoa sinä, joka, syntyneenä v. 1694, yli 200 vuotta olet kulkenut
perintönä isältä pojalle viidenteen polveen saakka ja ollut mukana
sodassa ja rauhassa, onnenhetkinä ja suruvuosina.

Ovatko nuo pilkut kellastuneilla lehdilläsi kyyneliä vai verta? Onko
tuo syvä arpi toisessa kannessasi sapelin iskun jälki? Kukas tiesi!
Surun niin kuin unhotuksenkin väri on musta, ja mustat ovat nuo
selkämykseesi painetut auringonruusut ja muistokukat.

Niin niin, ajat pakenevat, ja suku sukunsa perästä vaeltaa menojansa!

Mitä välittää vaeltaja, joka ihastelee vanhan koivun keväistä
vihreyttä, niistä lehdistä, jotka viime vuonna varisivat maahan! Ne
makaavat kuivina ja kellastuneina hänen jaloissansa. Entäs lehdet
aikaisemmilta vuosilta? Tuulen ajamina eri ilmansuuntiin ovat ne
kaukana emäpuun luota maatuneet mullaksi taas.

Ja me, jotka nyt elämme, pidännnekö lukua vanhoista vainajista? Ei
meillä ole siihen aikaa; maailma on meidän maailmamme, elämä on meidän
elämäämme. Ani harvoin vaan hiipii muisto takaisin isien aikaan,
ja vastenmielisesti siirtyy ajatus sitä hetkeä kohden, jolloin me
tulevalle suvulle perinnöksi jätämme tavaramme ja työalamme. Me
synnymme, syömme, teemme työtä, rakastamme, vihaamme, kidutamme,
kidumme ja kuolemme, ikäänkuin tämä elämänohjelma olisi vaan yksin
meitä varten.

Mitä menneet sukupolvet meitä liikuttavat? Me tyydymme vaan siihen,
että historian lehdiltä luemme muutamista sadoista miehistä ja
joistakuista kymmenistä naisista, jotka ovat tehneet tavallista enemmän
pahaa tai hyvää ja joiden ilkityöt tai urosteot sen vuoksi ovat
säilyneet jälkimaailmalle.

Mutta ne toiset, ne tuhannen tuhannet muurahaiset kulttuurin
jättiläiskeossa, kaikki ne, joita me lyhyesti nimitämme esi-isiksemme,
eivät meidän mielenkiintoamme saavuta.

Että tekijä kumminkin tässä rohkenee esittää muutamia piirteitä
vähäpätöisistä ihmiselämistä, siihen on tuo vanha virsikirja syynä.

Virsikirjan ensimmäinen omistaja, isoisäni isoisä on nimilehden
edelliselle tyhjälle lehdelle omakätisesti kirjoittanut seuraavat
tiedot elämänvaiheistansa:

 1697 januarius 6, astuin Kunink. Majesteetin palvelukseen ja sain
 tämän kirjan äitiltäni.

 1700 junij 19 lähti puolet Wiipurin jalkaväkirykmenttiä sotaan Wiroon.

 — julij 8 ensimmäinen partioretki vihollista vastaan.

 — novembris 20 taistelin 750-miehisessä rykmentin osastossa Kunink.
 Majesteetin omalla johdolla Narvan luona.

 — decembris 2 Riigan linnoitukseen.

 1706 aug. 10 sain Luutnantin toimen.

 1710 raivosi ankara Rutto.

 — februarius 15 rupesi moskovalainen piirittämään.

 — junij 20 teki eversti Strömberg ulosryntäyksen, tulin pahasti
 ammutuksi ja raadelluksi.

 — julij 11 lähti vielä elossa oleva varustusväki ulos linnoituksesta,
 vaan vietiin vastoin sopimusta ja lupausta vankeuteen.

 1711, raahattiin sinne ja tänne kovasta vankeudesta Novasoliin, paljo
 nälkää nähnyt ja itkenyt ja rukoillut, ah, mitä hirmuvaltaa! Zach.
 Buller vietiin Kalunaan ja Erik Borgman Tobolskiin.

 1721 rauhan sanotaan vihdoin tulleen.

 1722 aloin viimein matkustaa kotiin Suomeen takaisin.

 1723 saavuin Haminaan, pääsin porvariksi ja elätin itseäni pienellä
 kaupalla.

 1725 Ei mitään tilaa enää, jää hyvästi Poikani!

Näin kertoelee vanhan virsikirjan ensimmäinen lehti eräästä
ihmiselämästä; toisilla 445:lla on myöskin kerrottavansa. Syvät
nurkkataitteet näkyvät niillä sivuilla, joilla on «Sotilaan rukous« ja
«Rukous Ruton ajalla.« Jälkimäiseen on kirjoitettu alle sanat:

 «Ole meille armollinen, Herra, sillä me olemme heikkoja: paranna
 meidät, sillä meidän luumme ovat kauhistuneet. Ah, Herra, kuinka
 kauvan? Tule avuksi sieluillemme. Auta meitä lupaustesi tähden. Sinä
 olet meidän isämme ja vapahtajamme.«

Vanha virsikirja on kiinnittänyt minun mieltäni, ja minä tahdon nyt
kirjoittaa pienen kirjasen siitä mitä vähäinen väki maassamme on
kärsinyt ja kokenut hätäaikoina ja sotavuosina.

Sinähän tiedät, lukijani, että suurten kirjailijain teokset ovat
kaunotaiteen tuloksia; pienten kynäilijäin ovat taideteollisuuden
tuotteita. Esillä olevat kuvaukset, kirjoitetut joutilaina syysiltoina,
ovat yksinkertaisia kotiteollisuus-esineitä. Niitä voidaan verrata
koruttomaan kudokseen, johon historia on antanut pitkät lujat rihmat,
loimet, ja mielikuvitus punonut ristinrastin kulkevat heikommat langat,
kuteet.




II. TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ANTERO VIININLASKIJAN LUONA.


Uudenvuoden aikaan 1695. Hämärtää alkoi. Raatimies Heikki Jabelin
talosta Pitkänkadun varrella Helsingissä ei vielä kumminkaan
pilkuttanut mitään valoa lyijypuitteisten lasiruutujen lävitse. Isäntä
oli kuitenkin kotona ja täydessä työssä kirjoituspöydän ääressä.
Kankealla kädellä piirteli 68-vuotias ukko rivin toisensa perästä
vaaleansiniselle paperiarkille, samalla kuin hän vaivaloisesti koki
nähdä ja tuontuostakin kohensi sarvisankasia silmälasiansa.

Hitaasti edistyi työ. Pyrylumi tarttui ruutujen kehyksiin, ja yhä
mustempana kuvastui sängyn korkean karmin varjo harmaiksi kuluneille
lattiapalkeille. Nurkkakaappia punakukkaisille kaksoisovineen ja
siniseksi maalattua vetokirstua tuskin enää saattoi silmä selittää!

— Ei, totta tosiaan enää pääse pitemmälle, puhkui raatimies ja
pyyhkäsi takinhihalla hikeä otsaltansa. — Maaherra saa kun saakin
odottaa huomiseen kirjoitustani. Eipä se taida juuri kovin tervetullut
ollakkaan, vaan eihän pahaa kukaan liian kauvan odota.

— Ettekö, isä rakas, tahtoisi että toisin tänne kynttilän? Meillä on
vielä kolme kokonaista talikynttilää ja yksi vahakääryn pätkä, sanoi
samassa Jabelin 21-vuotias tytär, joka kammariin tullessaan oli kuullut
isänsä sanat.

— Kaikkia vielä, lapseni, kynttilää ei minun talossani turhan vuoksi
sytytetä; senhän tietänet vanhastaan. Kun meidän Herramme suopi tähän
aikaan vuotta niin paljon pimeätä ja herrat Tukholmassa antavat
kuninkaalliselle raatimiehelle vaan 75 taaleria vuosipalkkaa, mutta ei
mitään kynttilärahoja, niin saapi virkatyöni täksi päivää päättyä.

Varovalla kädellä otti raatimies sitten mustaksi silatusta
dantsigilaisesta lippaasta ruskean hietarasian ja päästi aimo
hietasateen paperille. Muste imeytyi ahnaasti kuiviin jyväsiin ja
viimeiset rivit muodostuivat korkeaksi mustaksi kohokirjoitukseksi.
Sittenkuin kaikki paperit oli asian omaisesti lykätty pöytälaatikkoon,
sulkakynä pyyhitty kainalokuoppaan ja lipas suljettu, kääntyi raatimies
tyttärensä puoleen kysymyksellä:

— No, mitäpä uutta kuuluu teidän taloon, Elisabet? En ole tavannut
miestäsi sittenkuin eilisiltana, kun pikimmältään käväsin hänen
luonansa. Oluen kauppa viinilässä — viinittömässä — käy kaiketi
niukanlaisesti?

— Totta sanotte, isä! Minä pyysin Anterolta tänään kahta taaleria
kuuteen kyynärään kangasta uutta kamlottihametta varten, mutta hän
sanoi siihen nyrpeästi «ei«, vaikka olemme vasta puoli vuotta olleet
naimisissa!

Raatimies nyökäytti päätänsä, ja tytär jatkoi:

— Näittekö, isä, että raatimies Torsten Burgman'in vaimolla kirkossa
viime pyhänä oli uusi sininen sarssihame mustine agramaanineen ja
päässä ruskea samettimyssy värjättyine näädänhäntineen?

— Turhuutta, tyttöseni, turhuutta kaikki; ei ole ajateltava semmoisia
ylellisyyksiä, kun puoli maata näkee nälkää. Sinun kunnianarvoinen
miehesi tulee vielä vallan hyvin toimeen — kas niin, elä keskeytä
minua, sitä en kärsi —, mutta niin kauvan kuin hän veisteli kuvia, ei
ollut kehumisen varaa. Luulenpa, että tuo meidän nykyisen armollisen
kuninkaamme kipsikuva tuolla kaapin päällä taisi jäädä hänen
viimeiseksi mestariteokseksensa.

— Elä sano niin, isä. Minun on ollut aina suuri huvi nähdä kuinka hänen
ketterät kätensä vatkasivat harmaata savea ja muodostelivat ihmisen
kuvia. Mutta sen taitoammattinsa on hän nyt — Jumala paratkoon — saanut
heittää, sittenkuin ovela Mikkeli Mangolt on päässyt kaupunkimme
porvariksi ja alkanut tyrkytellä sinikirjavia naamakuviansa, lisäsi hän
huoaten. Minä toivoisin — — —

Hän pysähtyi kesken puhettaan, sillä ulkoa porstuasta kuului kovaa
jalan töminää ja tuota pikaa astui sisään vanha tuttava, nuori reipas
raatimies Jaakko Reimers.

— Jumalan rauhaa tänne — lausui vieras nyökäten ja pieksäen lumista
lammasnahkalakkiansa saappaanvarsiinsa. Poikkesin tänne teille, Jabel,
kysymään eikö pyryilma ole herättänyt teissä halua juomaan haarikan
kuohuvaa olutta vävypoikanne Klinck'in luona.

— Kiitos vaan ja paina puuta, virkkoi isäntä ystävällisesti ja antoi
nuorelle virkaveljellensä aimo kädenlyönnin. Mitä uutta kuuluu
kaupunginlahden puolelta?

Reimers istahti vetokirstulle nurkkaan ja nojausi vasten sileäksi
piiluttua hirsiseinää.

— Huonot ajat, isä raatimies, huonot ajat eivät tuo hyviä sanomia, sen
tiedätte itse. Meidän kaupunki on sitäpaitsi niin pieni, että ontuvakin
voi juosta, sen ympäri neljännestunnissa. Mitäs kaupunginlahden
puolella voisi tapahtua, joka ei viidessä minuutissa olisi tietona
Suolla, ja jos joku niistää nenäänsä Laivasillan tienoilla, niin kaikuu
se Espoontullilla. Niin, sellaista se on meidän kaupungissa! — Reimers
sylkäsi lattiaa pitkin.

Toimellinen vanha raatimies rypisti otsaansa, ja vielä syvemmäksi
kävivät rypyt, kun Elisabet pirtistä toi talikynttilän ja asetti
tinajalan ja kynttiläniistimen pöydälle isänsä lähettyville.

Kynttilän valossa saattoi nyt nähdä miten yksinkertaista pienen kamarin
sisustus oli. Huonekalustona oli pöytä, kokoonsysättävä sänky, kaappi,
nahkatyynyinen keinutuoli ja kaksi korkeata puujakkaraa. Toisella
lyhemmällä seinällä riippui lasittomassa kehyksessä pieni Kaarlo
XI:n ja hänen puolisonsa, vuonna 1693 kuolleen Ulriikka Eleonooran
kuva. Pienoisella laudakkeella sen alla seisoi vanha lasilyhti kahden
tinapikarin välillä, sekä vähäinen tammilipas ilman lukkoa. Ei
mitään uutimia, mattoja tai pöytäliinoja ollut nähtävänä. Kankaasta
valmistettua ei näkynyt muuta kuin sänkyä peittävän lammasnahkavällyn
harmaa sarkapäällinen.

— Huonot ajat, toisti Jabel konemaisesti ja veti syvästä takintaskusta
nuuskarasian, jonka hän ojensi Reimersille.

— Olkoon menneeksi, virkkoi tämä hymyillen. Raatimies Jabelpa se onkin
ainoa, jolla vielä on lahtonen tätä siunattua nuuska-tupakkaa, josta
minä nyt sanon hälle suuret kiitokset.

Hän painoi hyppysensä syvälle rasiaan ja veti sitten täyden annoksen
pörhistettyihin sieramiinsa. Kun temppu oli tehty ja yrittelevä
aivastus oli rauennut siksensä, lausui Reimers huolettomasti:

— Eilen sain kirjeen lankomieheltäni Hämeenlinnasta. Hän kirjoittaa,
että se vähäinen tilkku on tulvillaan nälkäisiä kerjäläisiä ja
maankulkijoita, jotka kaikki pyrkivät rannikkoa kohti. Soisin heidän
kaatuvan matkalle; eihän täällä kuitenkaan kukaan voi auttaa niin
suuria laumoja. Kaupungin viranomaiset saavat vaan vaivaa niiden
hautaansaattamisesta, ja haudankaivaja vaatii lisäpalkkiota niin
suurista haudoista.

— Te puhutte kehnosti, Reimers, keskeytti häntä vanhus silminnähtävästi
suuttuneena. Minä voin Jumalan ja sieluni autuuden nimessä vakuuttaa
etteivät kaikki Helsingin porvarit vielä ole niin rutiköyhiä, joskohta
monella saattaakin olla niukalti leipää. Torsten Burgman'illa
kuuluu vielä olevan varastoaitassaan 16 tynnöriä ruista ja puoli
kolmannestynnöriä ohraa.

— Niinpä niin, kaupungin kirjoissa olevista 775 hengestä on tähän
saakka vasta 8 kuollut nälkään, sen minäkin tiedän, mutta muista
on vähintään 200 jotakuinkin laihaa. Itse söin kyllä vadillisen
ohrajauhovelliä päivälliseksi, vaan lieneepä tällä paikkakunnalla
kaiketi sellaisiakin, joilla ei ollut muuta kuin vetää nälkävyötä
tiukemmalle.

— Hätä kyllä voi meidätkin saavuttaa!

— Mahdollista, mutta minut se tapaa parantumattomana vanhanapoikana ja
teidät, Jabel, yksinäisenä leskimiehenä. Ei jää kumpaiseltakaan vaimoa
suremaan. — Reimers nauroi ja katsoi Elisabetiin, joka punastuen loi
silmänsä alas hyljätyn kosijan edessä. — Hän lisäsi: Antero Klinck voi
kyllä pitää huolen soreasta vaimostaan, ja ellei voi, niin kuka käski
hänen naimaan niin väleen:

Jabel teki väistävän liikkeen kädellään, kun hänen tyttärensä puhkesi
sanomaan:

— Arkenholtz kertoi eilen että eräs hyvinuskottu kaupungin raatimies
oli nähty tähystäjän tavoin vaeltamassa pitkin Merikatua, ja se
harvinais-kapine, jota hän tähysteli, oli Martta Gyntherfors,
tiemmäkin. Hohhoo!

— Se veijari! huudahti Reimers, hypähtäen seisoalleen. Juhanan virkana
on pitää pöytäkirjaa raastuvassa, mutta hän näkyy pitävän pöytäkirjaa
myöskin kaupungin naisväen juorutuvassa. Kyllä minä hänet opetan. Mutta
lähtekäämme, Jabel, minä en tahdo vaihtaa sen enempää sanoja tyttäresi
kanssa, ja Arkenholtzin täytyy huomenna purra poikki parjaajakielensä.

Nähtävästi varsin hyvillään alkavan riidan pikaisesta loppumisesta
kiiruhti Jabel vetämään jalkaansa pitkävartisia rasvanahkasaappaitaan
ja pukemaan päällensä lyhyen sudennahkavuorisen takin. Sitten sammutti
hän varovasti niistimellä kynttilän, ja pilkkosen pimeässä hapuilivat
molemmat raatimiehet ulos pihalle. Heidän piti nyt kääntää kulkunsa
Antero Klinck'in kapakkaa kohden. Elisabet rouva jäi vielä auttamaan
isänsä palvelijaa pienen rällikankaan laittamisessa kuntoon.

Ulkona ei vielä ollut kovin pimeä, sillä maa oli valkoinen. Isoja
märkiä lumenhiutaleita putoili runsaasti maahan molempien vaeltajien
tallustaessa Pitkääkatua eli, niinkuin sitä myös sanottiin,
Kuninkaankatua myöten. Sitten poikkesivat he oikeaan torille päin.

Aikamoisia kinoksia, joita ei lumireki pitkiin aikoihin ollut
häirinnyt, oli ahtautunut kirkon ja hautausmaan aitausta vasten.
Virkkamatta sanaakaan toisilleen kulkivat miehet kaupungintalon ohitse
ja tulivat kierolle Hämeenkadulle, joka kääntyi pohjoiseen päin, siihen
suuntaan niissä nykyinen Estnääsinkatu sijaitsee.

Vähäiset puurakennukset pääty kadulle päin näyttivät aivankuin
lyyhistyvän turvekatoille kasaantuneen lumen painosta. Kiiniruuvatut
ikkunanluukut ja autiot kujaset tekivät vanhaan Jabeliin synkän
vaikutuksen. Syntyneenä ja kasvaneena Helsingissä oli hän kyllä monet
kerrat astunut näitä umpeentuiskunneita polkuja, vaan nyt tuntui mieli
apealta. Hän ajatteli ettei elävitten ja kuolleitten kaupungilla,
jotka olivat näin vierettäin, enää ollut mitään näkyviä rajoja. Sama
kamala äänettömyys vallitsi molemmilla puolilla kirkkomaan veräjää.
Lumi putoili yhtä tasaisena ja yhtä raskaana hautakumpujen ja
asuntorakennusten päälle.

Kuljettuaan vielä parisen minuuttia, poikkesivat miehet ahtaalle
solalle ja olivat nyt Suolla, nykyisessä Kruununhaassa.

— Tänne vievä polku näkyy olevan hyväksi tallattu, mutisi Reimers.
Tänne on monet jalat kulkeneet ennen meitä, Jabel, tänne lankonne
luokse. Vanhus ei vastannut, mennä köpitti hän vaan porstuan läpi
kapakkahuoneeseen. Niinkohta kuin loimottava koivupuinen takkavalkea
oli valaissut tulijain kasvoja, tervehti kapakkaväki miehiä
iloisesti soristen. Antero Klinck'in luona olivat pormestari ja
raati vakituisvieraita. Ei mitään esittelyjä tullut kysymykseen.
Nuorin kaupungin neljästä raatimiehestä, Antero Gyntherfors, kiiruhti
tarjoamaan vanhimmalle, Jabelille, paikkaansa suuren neliskulmaisen
laskupöydän ääressä, ja Reimersin viittauksesta kantoi Antero Klinck
esille kaksi savihaarikkaa kuohuvaa olutta.

— Kun me tulimme tänne oli ilma joltinenkin, virkkoi Gyntherfors ja
aukasi yhden tinanapin verkanutustansa, mutta te tuotte meille pyryn.

— Siitä saakka kun söin päivällistä, kello 11 — Jabel joi haarikkansa
puoliväliin — on pyrynnyt ja myrynnyt, vaan te olette tainneet istua
täällä kohtalaisen kauvan. Raatimies heitti silmäyksen pöytänaapuriensa
punalta hohtaviin poskiin.

— Paahtava takkavalkea tekee kuolleetkin punakoiksi, huomautti
pitkäveteisesti muuan köyhästi puettu 30-vuotias mies, joka kalpeana ja
laihana istui pää käsivarren nojassa.

— Oikein, pääsälli, puollusta vaan vieraitani! Jabel isä on aina ajan
puutteessa. Ja Antero Klinck täytti hänen haarikkansa kolmannekselleen.
— Paljo on aikaa kulunut, vaan paljo on vielä kulumattakin.

— Tuomiopäiväänkö?

— Ei, vaan kello 9:ään, jolloin kaupungin hyvinymmärtäväisten
viranomaisten määräyksen mukaan kaikki oluttuvat ja anniskelut ovat
suljettavat.

— Kuka tahtoo tarjota Kustaa Adolf Junnelinille, ent. civis
academicus Aboensikselle [Turkulaiselle ylioppilaalle], ent.
pääsällille viburgensikselle ja nyk. herra tyhjäntoimittajalle
Helsingforsiensikselle, piipullisen tupakkaa, virkkoi äsköinen laiha ja
loi kysyvän silmäyksen pöytäseuraan.

Jabel, joka hiljakseen puheli Reimersin kanssa, ei pannut mitään
huomiota viimeiseen lausuntoon, mutta suutarivanhin Hannu Plåman
ojensi mestarisällille tupakkakukkaronsa. Tämä täytti rikkinäisen
savipiippunsa tupakalla, otti pesästä tulisen hiilen ja alkoi, niinkuin
siihen aikaan sanottiin, juoda savua. Tuskin oli hän kuitenkaan paria
kertaa täyttänyt keuhkonsa, ennenkuin hän antoi hehkun sammua ja
unohtui istumaan silmät tuijottaen nokisiin laipiohirsiin.

— Nyt on runoilija lentänyt korkeampiin ilmakerroksiin, lausui muuan
lihava porvari, jolla oli ruskea, kuluneella samettivuorilla sisustettu
verkakauhtana yllä, — mutta uskokaa pois, hän ropsahtaa sieltä kyllä
kohta alas kuin lammasnahkainen tupakkakukkaro.

— No no, antaa hänen olla, virkkoi sinisilmäinen naamailija Mikkeli
Mangolt kärsimättömästi. Sen joutavan opillaan-ylvästelystä olen jo
saanut kyllikseni. Kurja mikä onkin, on hän kumminkin niin kopea
Apollostaan, että minua oikein harmittaa. — Me keskustelimme, raatimies
Jabel, juuri kun te astuitte sisään, maasta ja kansasta, nälästä ja
hädästä, huolesta ja kuolosta.

— Mangolt — lisäsi Antero Klinck — koetti osoittaa, että Jumala
rankaisee maata hallituksen tähden. Mitä te tuon saksalaisen mokomista
puheista arvelette?

— Äh, se on vaan _hänen_ ajatuksensa; hän on kuullut historian vanhasta
Kustaa kuninkaasta, joka heitti saksalaiset niskoiltamme, vaikka
muutamia niiden viivähtyneitä jälkeläisiä on jäänyt tänne, meille
synnynnäisille suomalaisille porvareille suureksi haitaksi ja varsin
vähäiseksi iloksi, sanoi Hannu Plåman.

— Sanotko niin, — puuttui Reimers kiivaasti puheeseen, — no tiedä
sitten, että minullakin on saksalaista verta suonissani, enkä minä sitä
paitsi tunne olevani hidas, jos siksi tulee, näyttämään suurisuiselle
suomalaiselle ammattivanhimmalle, mistä on viisi hirttä poikki.

— Varovasti, varovasti, hyvät ystävät, varoitteli Antero Klinck ja
taputteli Reimersiä tyynnyttävästi olkapäälle. Joka hieroo riitaa
lähimäisensä kanssa, ei saa enää olutta!

— Se tulee sinulle _vahingoksi_, Antero, ja minun vatsalleni
terveydeksi, kuului ärtyinen vastaus. Sinun samakka ohrajuomasi ei
ensinkään ole mitään rehellistä suomalaista olutta. Oikea laji on
semmoista että siitä osa valuu mahaan, toinen lentää päähän ja kolmas
jää uimaan pöydälle, että kärpäsetkin saavat kunniallisen humalan.

— Mutta Junnelin, joka on kirjanoppinut ja akadeemikus — virkkoi
kapakanisäntä vastineeksi — on usein kaveerannut, että se on juuri
justiin samaa laatua olutta, jota kuningas Juhana vainaja Suomesta
tilasi Tukholman linnaan. Ja se kelpasi, tiemmäkin!

— Sinä juotat pääsällin täyteen ja hän valehtelee sinut täyteen! Se
menee vastakkain, Antero!

— Minun ajatukseni on — sanoi Jabel, välittämättä toisten kinastelusta,
että ellei meidän armollinen hallituksemme ensi avovedellä lähetä tänne
sataa laivanlastia viljaa, menee Suomi perikatoon. Tuhansia tiloja on
jo autiona — — —

Voimakas tärähdys saattoi raatimiehen äkkiä vaikenemaan. Pääsälli oli
paiskannut olutkannunsa pöytään ja noussut seisoalleen. Nyt puhui hän
ikkunaan päin katsellen.

— Te olette paatuneita, te yksinkertaiset raatimiehet ja porvarit
tässä kelpo kaupungissa. Te ajattelette vaan tätä kuluvaa hetkeä, joka
paraillaan on käsillä ja sitä epätietoista, joka ehkä tuleva on. Viisas
katsoo taaksepäin; ainoastaan historian lehdiltä voipi saada valistusta
ja oikeata tietoa.

Tahdotteko kuulla, te pikkuraakalaiset, minun eleegistä riemuhymniäni
Kustaa Aadolf suuresta? — Emme, emme, kuului useita ääniä vastaan. No,
olkaa kuulematta sitte, ei olekkaan sanottu, että jokainen joka kuulee,
myöskin ymmärtää hengen sisällystä, mutta sen minä sanon teille, te
Bakkus-veikot ja triumfeeraajat, _hän_ oli kuningas verraton. Hän
kävi sotaa niin että keisari ja paavi ällistyivät, ja hän teki sillä
oivaa hyötyä. Kaksikymmentä tuhatta soturia lähetti hän kunniakkaissa
taisteluissa ijankaikkisuuteen. Huomatkaa sanani! Ne lähetettiin sinne
lihavina ja punaposkisina, suurina ja väkevinä. Sitä minä sanon onneksi!

Oi, mikä ihana loppu elämälle, kuolla vatsa täynnä, täynnä paistia ja
valkoista leipää ja viiniä. Mitä nyt tapahtuu Suomessa? Joo, ihmiset
kuolevat niin hävyttömän laihoina, että madot haudassa itkevät ja
näkevät nälkää ja kuluttavat torahampaansa pilalle kovia luunikamia
halutessaan. Luuletteko että yksikään ainoa heistä tahtoisi aterioida
minua? — Hän nauroi hurjasti ja repi auki rikkinäisen paitansa, jonka
sisäpuolelta kylkiluut kaarina paistoivat.

Hyi sellaista surkeutta! Hyi minua itseäni! — Nyt tuntuu kuin olisin
minäkin laiha, jäätynyt hauki, mutta kumminkin voin huutaa: eläköön
sota, joka siivolla tavalla tekee lopun ihmisistä ja elukoista! Eläköön
Kustaa Aadolf ja eläköön sisarenpoika Kaarle Kustaa myös! Hän oli
tosin musta kuin tattarilainen, mutta hän kuoli lihavana; hän antoi
isällenikin viran, vaan mitä on hänen seuraajansa, yhdestoista Kaarle,
tehnyt minun civis akadeemikuksen hyväksi — — —

Pääsälli vaipui taas kokoon paikalleen, ja toiset, huolimatta vastata
hänelle, jatkoivat puheluansa.

— Minä lähetän huomenna — jatkoi Jabel — kirjeen maaherralle Tukholmaan
ja pyydän häntä kertomaan vielä kerran Hänen Majesteetilleen meidän
ja maan kamalasta kurjuudesta. Minä pyydän häntä vaikuttamaan siihen
suuntaan että koko Ruotsissa ja saksalaisissa maakunnissa kolmen
sunnuntain kolehti annettaisiin meille avuksi ensi hätään sekä
sitten joudutettaisiin viljalähetystä. Muuta keinoa ei minulla ollut
käytettävänä. Maa tarvitsee paljon, mutta kansa etupäässä elatusta.

— Minkätähden minulle ei tarjota koskaan ruokaa, mutta juomaa vaan,
mutisi pääsälli itsekseen.

Reimers, joka maltittomana oli kuunnellut muiden puhetta ja antanut
Klinck'in pari kertaa täyttää tyhjän haarikkansa, puhkesi nyt sanomaan:

— Miksi teillä nyt taas on tuo surullinen puheen aine, hyvät herrat ja
Ruotsin miehet; joka päivällä on vaivansa, ja huomispäivän suru kyllä
tulee huomenna! Nyt istumme kauniisti yhdessä Klinck'in takkavalkean
lämpimässä — valoa tuo kitupiikki ei raski meille antaa — minkä
vuoksi lopettaisimme päivän niinkuin olemme sen alkaneet? Maistraatin
kokouksessa tänä aamuna kello 8 puhuttiin loppumattomiin nälästä ja
hädästä, ja nyt te veisaatte samaa valitusvirttä myöhään iltaan.
Kaikkien iloisten porvarien malja, vivant! [Eläkööt!]

— Ja kuolleiden malja myös, huudahti pääsälli, ja viuhtasi toisella
kädellään ilmaan, samalla kuin toisella matkasi olutkannun pöytään niin
että se meni halki.

Jabel nousi hätäisesti pystyyn, kuiskasi vävypojalleen muutaman sanan
ruuasta Junnelinille, tarttui lakkiinsa ja lähti kiireenvilkkaan kotiin.

Arvossa pidetyn vanhuksen lähdettyä syntyi hetkisen nolous, mutta
sitten pääsi olut ja kielenkäynti vallalle ja puhelu sai taas vauhtia.
Mangolt alkoi ladella mielellään kuultuja juttujansa vaellusvuosiltaan
Saksassa. Siinä maassa oli hänen kertomuksensa mukaan pelkkiä
kauniita tyttöjä, ja olut, niin, se oli yli kaiken kiitoksen. Hän
lopetti kirjavan kuvailunsa asettamalla Plåman'ille seuraavat
ymmärryskysymykset:

— Uskooko oltermanni, että minä olen nähnyt 10,000 ihmistä elävän
viinissä?

— En hiisi vie uskokkaan!

— No, eikö oltermanni ehkä usko, että minä olen maalannut keisarin
kuvan viinissä ja saanut kymmenen tukaattia vaivoistani?

Hannu Plåman nousi vihastuneena ja lähestyi nyrkki ojona.

— Jos Mangolt tekee minusta pilaa, niin niinä maalaan hänet, en
viinillä enkä ölfarbella, [ölfarbe = öljyväri; öl saksaksi öljy, vaan
ruotsiksi olut. Tästä syntyvä ruots. sanaleikin ei sukeudu suomeksi],
niinkuin saksalainen sanoo, vaan voiteella, joka tekee hänet siniseksi
ja punaseksi.

Reimers ja Klinck ehättivät väliin, ja pitemmän sovittelun jälkeen oli
ammattivanhin päässyt käsitykseen, että todellisia ihmisiä, vieläpä
itse Saksan keisari eli Wien'issä [Wien lausutaan Viin] — niinkuin
Mangolt oli sanonut.

— Hei, pääsälli, nouseppa ylös ja laula veisu latinaksi tahi pidä
ponteva puhe rakuunasta, kummistasi, joka kaatui kuningastaistelussa
Lundin luona, tai sama se minkä aineen valitset, kunhan saadaan
hauskaa, huusi Reimers ja puisteli puhuttelemaansa miestä käsivarresta.
Antero Klinck, työnnä enemmän puuta pesään, ja täytä pieni saviruukku
viluiselle runoilijalle; kyllä minä maksan. Täällähän on niin pimeä,
että tuskin voi eroittaa istuuko pöydässä ihmisiä vai elukoita!

Pääsälli sai taas mitan olutta, joi, yski, nousi jaloilleen, heitti
pilkallisen silmäyksen kokoontuneihin ja alotti puheen.

— Sanottu on: älkäät heittäkö päärlyjä sikojen eteen, ja sentähden
en puhu jalolla latinankielellä, kun kuuntelijana on profanum vulgus
[raakaa rahvasta] — — —

— Fanum [fanum vivahtaa ruots. sanaan fan = piru], pisti ruskeatakkinen
porvari väliin, se kuuluu vähän tutulta — — —

— Vaan puhun ainoastaan teidän omalla kielellänne. Kuulkaasta nyt! Kun
niinä opiskelin akatemiassa, opin minä kaunopuheisuutta, ja kun minä
alennuin hansikkamaakarin ammattiin, opin minä kuinka hihnoja nahkasta
leikataan. Kas, tämä on exordium [johdanto], niinkuin Cicero vainaja
aikoinaan tapasi sanoa senaatissa; nyt seuraa conclusiones [päätelmät].

— Sinulle, Plåman, en sano mitään, sillä sinä et ymmärrä mitään muuta,
kuin auttavasti suutariammattiasi ja tappelemista, vaan siihen ei
minulla nyt ole halua. Sinun riitaveljesi Mangolt on vaan mitätön
naamakuvain tekijä, mutta hänellä on yksi ansiopuoli, joka muutoin
ei ole hänen, ja se on se, että hänellä on lihava isänmaa, Germania
antiqua et hodierna [muinoinen ja nykyinen Germania (Saksa)], Niin, ja
sinä Mangolt, sinä harjoitat kaunotaiteita, mutta et ymmärrä, mitä on
Aristotelis metaphysica [Aristoteleen metafysiikka (= perusolo-oppi)].
Kumarra, mies, kun sen nimen kuulet. Sinä et olisi ollut otollinen
maalaamaan sen mestarin saappaitakaan, et edes Ateenan kehnoimman
paikkasuutarin puolipohjaamiakaan, kaikkein vähimmin hänen jalkaansa
tahi kättänsä.

— Mästersven ist Meisterschwein [mestarisälli on mestarisika], huudahti
saksalainen ilkeästi nauraa kihnittäen.

— Sinä, Antero Klinck, kuvanveistelijä ja viininlaskija viraltasi, olet
täyttänyt minulle monta mittaa olutta, siitä sinua kiitän. Mutta Apollo
ja Fidias potkisivat rikki sinun savi-ukkosi ja istuisivat Kartagon
raunioille itkemään verimatoja, jos näkisivät niiden vielä nousevan
pystyyn. Vaan mennään eteenpäin tekstissä! Gyntherfors, sinä hiljainen
raatimies, mitä sinulla on oikeastaan tekemistä täällä juorujen
kaupungissa? Ota kaunis tyttäresi ja matkusta Egyptinmaalle. Asetu
siellä sfinksiksi pyramiidien juurelle, rupea filosoofiksi ja vaivu
ikuiseen mietiskelyyn. Sinä eperoit, sillä Reimers irvikoi sinulle.
No hyvä, sinua, Reimers, tahdon minä verrata suureen Katiliinaan, ja
nyt minä kumarran — ei kukaan voi olla liian kohtelias, sanoi akka kun
nyykisti polviaan sikansa edessä — — —

Tuskin oli pääsälli lausunut nuo solvaavat sanat, kun pari seurueesta
ryntäsi ylös paikoiltaan tukkimaan mokoman julkion suuta. Silloin
keikahti penkki, jolla he olivat istuneet, ja kolmas mies penkin
toisessa päässä kellahti lattialle. Siitäkös kirkunaa ja naurua,
hälinää ja melua.

Klinckin koettaessa varjella savihaarikoita, työnsi Plåman aimo kimpun
katajanoksia tuleen ja korkealle leimusivat liekit pesässä. Reimers
koki kiskoa rinnustelevaa pääsälliä pöydälle, ja kuvanveistelijä käytti
tilaisuutta paiskatakseen kilpailijaansa Mikkeli Mangoltia tyhjällä
haarikalla selkään. Olipa nyt totta tosiaan iloa ja melua ahtaassa
kapakkahuoneessa!

Viimein sai Gyntherfors suun vuoron ja huusi voimallisella äänellä:

— Kello on yhdeksän; nyt lähtevät kaikki kunnialliset porvarit kotiin!

— Minäkin julistan rauhan tälle sikopahnalle, mutisi pääsälli
hieroskellen oluesta läpimärkää hihaansa.

Rouva Elisabet, joka samaan liittoon ilmestyi ovelle, kiiruhti valituin
sanoin vierasten lähtömarssia; ainoastaan Junnelinia kehoitettiin
jäämään, saadakseen Jabelin lausuman toivomuksen mukaan vähän ruokaa.

Pikkukaupungin ilot ja itkut eivät sentään vielä siksi päivää siihen
päättyneet kaikilta Antero Klinckin iltaseuralaisilta. Kun raatimies
Reimers kotimatkalla kulki torin poikki, näki hän kaupunginsihteerin
Juhana Arkenholtzin tulevan ulos kauppias Torsten Burgman'in pihasta.
Ja huutaen «tässä tulee terveisiä Märtta Gyntherforsilta« ryntäsi hän
esiin ja antoi virkaveljellensä aimo läimäyksen vasten naamaa. Hyökätty
ei ollut myöhäinen vastaamaan; taistelijat kuppuroitsivat hyvän aikaa
luminietoksessa ja kiskoivat tukkanuottaa parhaimpansa mukaan. Sitten
suostuivat he, raivoisina ja märkinä, kohtaamaan toisiansa oikeuden
edessä, joka myöskin tapahtui.

Hetkinen tämän kohtauksen jälkeen astui raatimies Jabel ulos
pihallensa. Kaikki oli hiljaista. Huolestuneena käveli vanhus
edestakaisin. Äkkiä pysähtyi hän kuuntelemaan palovartijan tuttua
tunnuslaulua; Kello on — jo kymmenen lyönyt, jo kymmenen lyönyt!
Laupias Jumala suojelkoon, tulenvaarasta kaupungin varjelkoon!

Jabel katsoi ylös. Lumentulo oli tauonnut. Pilvet alkoivat hajaantua.
Pohjoisella taivaanrannalla näkyi jo leveä sininen juova ja tähtien
tuiketta.

Vanhus huoahti:

— Jumala varjelkoon kaupunkiamme! Nälän polte on vaikeampi sammuttaa
kuin tuli. Jo huomenna voivat nälkiintyneet kerjäläislaumat olla
täällä. Jumala auttakoon silloin meitä köyhiä porvareita!

Ja viivästelevin askelin meni hän takaisin porstuaansa sulkien
ajattelevaisena oven jälkeensä.




III. MIKSI EI LAIVA TULE?

(1697).


Toukokuun aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta Helsingin taivaanrannan
yläpuolelle, kun vanha raatimies Jabel jo oli noussut vuoteeltaan
ja lähtenyt kävelylle Johannesvuorelle (nykyisille Punavuorille)
päin kaupungin ulkopuolella. Sama kävely samaa päämäärää kohti oli
uudistunut joka päivä toukokuun 3:sta päivästä saakka eli siitä
päivästä, jolloin Suomenlahden aallot surun vuonna 1697 ensi kerran
vapaina lainehtivat Susisaaren rantakallioita vasten. Vanhus odotti,
niinkuin kaikki vanhat ja nuoret, apua saapuvaksi mereltäpäin? Ja
apua kaivattiin hartaasti, sillä kaupunkilaiset ja vierasseutuiset,
muinoiset rikkaat ja ainaiset köyhät, nääntyivät nälkään toinen
toisensa perästä; elatusvarat olivat melkein lopen tyhjentyneet.

Kun Jabel oli vaeltanut hakamaan läpi, jossa ei ollut lehmiä eikä
laidunta, ja oli ehtinyt alastoman kraniittiselänteen korkeimmalle
huipulle, otti hän, — pitkänäköinen kun oli — kiireesti lasit
nenältään, sillä nyt piti koettaa nähdä tavallista etäämmälle
harmaansamean merenpinnan yli. Hän oikaisi ruumistaan ja antoi
katseensa kulkea pitkin eteläistä merenreunaa, vilkaisi sivumennen
eteläpuolisten saarien salmiin, mutta pysähtyi sitten tähystelemään
lounaita kohti, sillä sieltäpäin piti laivan tulla.

Niin, laivaa, ensimäistä laivaa, jonka piti tuoda luvattu ruislasti
Tukholmasta — sitä oli väestö odottanut niin kiihkeästi, ettei
ainoastaan kärsivällisyys, vaan itse elämäkin oli katkeamaisillaan.
Että laiva nyt oli matkalla, sen Jabelkin tiesi, mutta missä se viipyi?

Ei kuulunut niin hiiskahdusta nukkuvasta kaupungista, ei yhtä viestiä
autiolta mereltä. Hiljaisuuden, tyhjyyden henki lepäsi sen laajalla
pinnalla.

Vanha raatimies huokasi syvään ja hänen päänsä vaipui rintaa kohden.
Epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan, kun hän notkisti polvensa
kalliolle, liitti kätensä yhteen ja vaipui rukoukseen. Sydämensä
syvimmästä hän puhui hartaita sanoja Kaikkivaltiaalle, rukoillen pyhää
kostajaa lieventämään rangaistuksen raskaita ruoskaniskuja, hän kerjäsi
kaiken laupeuden Isältä laupeutta ja leipää, leipää nälkäisille.

Rukouksestansa vahvistuneena vanha raatimies nousi ylös ja alkoi
vaeltaa kotiapäin. Ei ketään ihmistä näkynyt. Vasta kun hän Espoon
tulliportin kautta oli ehtinyt tullikirjuri Jaakko Kycklingin talon luo
Kluuvirannalle, astui _direktor cantus_ Barthold Härtz huolestuneen
näköisenä häntä vastaan.

«Jumalan rauhaa, isä raatimies, sanokaahan joko vihdoinkin olette
nähneet laivan?»

«En, hyvä tirehtööri, en vielä, mutta aavistan että se pian lähenee.»

«Kaikki te taidatte juuri hyvin toimittaa, ja lohdutus on suloinen
niille, jotka sen uskoa voivat, mutta leipä nälkäisille on vielä
parempi», vastasi puhuteltu katkerasti. «Eilen on monta kuollut: kauan
ei kestä ennenkuin minun vuoroni tulee. Te saatatte itse nähdä kuinka
minun muotoni tästä tavattomasta ruuasta muuttunut on.»

«Tulkaa kanssani kotia, niin saatte puoli tuoppia ohrajauhoja»,
keskeytti Jabel lyhyeen.

«Jumala siunatkoon teitä, isä raatimies, te olette minun ja kaikkien
muiden köyhäin tuki ja auttaja! Jospa oikein voisin kiittää — —»

«Kas niin, säästäkää vaan kiitoksianne ja ääntänne. Toivon pian päivän
tulevan, jolloin taitava tirehtöörimme saa veisata kiitosvirsiä, jotka
kauniisti kaikuvat; nyt kuuluu ääni sangen vieraalle.»

«Niinpä niin, ruuan ja juoman ylenpalttisuus tekee äänen sekaiseksi,
mutta kun Jumalan lahjoja on ollut liian niukalti, niin on helisevä
vaski muuttunut rämiseväksi kulkuseksi.»

Hän koetti nauraa, mutta se ei käynyt. Hänen äänensä sointui niin
kaamealle että se hirvitti häntä itseänsäkin.

Miehet jatkoivat äänettöminä vaellustansa, siksi kunnes Uudenkadun
kulmassa kerjäläislauma sulki, heiltä tien.

«Antakaa tietä, hyvät ystävät», kehoitti raatimies Jabel. «Minulla on
kiire eikä minulla nyt ole mitään teille antamista.»

«Jos isä raatimies niin sanoo, niin silloin on totisesti meillä loppu
käsissä», vaikeroi eräs ryysyinen eukko. «Hän ei ole tähän saakka
jättänyt ketään onnetonta auttamatta.»

«Kuka meitä auttaa?» kuului ääni joukosta.

«Ei kukaan muu kuin paholaiset vatsassani», tokaisi muuan repaleretku.

«Onko armollinen hallitus kerrassaan unohtanut Suomen kansan?»

«Onko hallitus, se kirottu, syönyt sanansa? Apuahan sieltä luvattiin»,
ulvoi äskeinen mies. Hautausapu tässä kohta on ennen tarpeen kuin
ruuanapu!»

«Hiljaa siellä!» huusi raatimies ja uhkasi kepillään. «Uskollinen
alamainen ei suurimmassakaan hädässään soimaa esivaltaansa.»

«En minä soimaakkaan, vaan nälkäpaholaisten ylimmäinen se huutaa kuin
pasuuna», antoi mies vastaukseksi. «Kuulkaapas, raatimies. Kuningas
Maunu Eerikinpoika — olkoon hänen sielulleen Jumala armollinen — on
kyllä lakkauttanut orjuuden valtakunnassa, mutta jos raatimies Jabel
ottaa minun orjakseen yhdestä ruokaverosta päivässä, niin hän saa minut
luineen nahkoineen ja sieluni kaupan päälle!»

«Suu kiinni, onneton!» huudahti Jabel, «sinä olet mieletön. —
Lähtekääämme, Barthold Härtz!»

«Toki mieletön josp' edes oisin, nälän vatsasta voisikin hiis; mut nyt,
paha kyll' olen viisas, — ann', lukkari, leipää siis!»

Hän rähähti nauramaan ja huitoi toisella kädellä ilmaan, ojentaen
samalla toista kättään säikähtynyttä kanttoria kohti. Tämä lausui
hiljakseen:

«Tulkaa pois, isä raatimies, nyt on pääsälli aivan päästään pilalla,
kun laskettelee runoja keskellä katua.»

Jabel totteli kehoitusta, mutta vielä kauan kuuli hän takanaan
pääsaliin kirouksien ja vaimojen itkun seasta kysymyksen: «Miks' ei
laiva tule, miksi, miks'ei — —»

Jotenkin samaan aikaan kuin tämä tapahtui kaupungissa, laski pieni
purjevene Estniemen itärannalle. Sen pieni väestö. Porkkalan kalastaja
Kustaa Örn ja hänen vaimonsa, nousi maihin ja varustautui lähtemään
kaupunkiin. Mies veti esiin pari nippua haukia ja ahvenia, jotka
oli huolellisesti kääritty vanhan purjeen palaseen, ja nosti nyytin
hartioilleen kepakon varaan.

Mutta monta askelta eivät he olleet ehtineet nousta mäkirinnettä, kun
Anna Sofia hätäisesti tarttui miestänsä käsivarteen ja säikäyksissään
osoitti sormellaan vanhan vaimon ruumista. Avonaisina tuijottavat
silmät ja kädet, jotka suonenvedontapaisesti olivat tarranneet kiinni
sammaleeseen kuusen juurella, kertoivat että kuolonkamppailu oli ollut
kova.

Mies nyykäytti päätänsä; ei sanaakaan vaihdettu. He arvasivat tässä
näkevänsä yhden monilukuisista nälänhädän uhreista, joista huhu oli
ehtinyt heidänkin saarelleen. Kalastaja ja hänen vaimonsa muistivat
kiitollisin mielin ettei, mikäli he tiesivät, heidän paikkakunnallaan
kukaan ollut kuollut nälkään. Leipää he kyllä eivät olleet moneen
aikaan nähneet, mutta kalaa ja hylkeenlihaa oli heillä, Jumalan kiitos,
ollut riittämään asti.

Kalpein poskin ja katse alas luotuna he jatkoivat vaellustaan
joutuisasti. Eivät solakat petäjät — mainioita mastopuita — joiden
kuoressa ja havuissa auringon valo kimalteli, eivätkä tuuheat kuuset
tällä kertaa voineet heidän ihailuansa herättää. Kun he kulkivat
kapean niemen länsipuolista rinnettä alas, oli kaupunki heidän
edessään. Läheisimmistä pirteistä nouseva savu osoitti ihmisten jo
olevan valveilla, vaikka kello tuskin saattoi olla viittä enemmän.
Tullisaarelta näkyi pari miestä olevan kulussa laivasillalle päin.

Tuskin oli kalastaja ehtinyt Merikadulle, kiirehtiäkseen sitä pitkin
päämääräänsä, pormestari Juhana Laurentz'in taloon, kun joukko
nälistyneitä kerjäläisiä asettui matkamiesten tielle.

«Auttakaa meitä!» huusi yksi. «Antakaa Jumalan laupeuden tähden, hyvä
mies, minulle jotakin syötävää!» vaikeroi toinen.

«Hyvät ystävät», vastasi kalastaja neuvottomana, «olemme itse köyhiä
eikä meillä ole mitään muille annettavaksi.»

«Antakaa edes pieni pala leipää lapselleni!» pyyteli hellyttävästi
muuan nuorenpuoleinen vaimo. «Emme ole kahteen päivään syöneet mitään.»

«Mutta minä en ole kolmeen päivään syönyt mitään muuta kuin vähän
petäjäistä velliä. Suokaa, hyvä mies, minulle hiukka!»

«Ei minulla ole, minä — —»

«Kuulkaa kuinka hän laskettelee isoja valeita», huusi läpilaihtunut
raajarikko, joka kainalosauvojen nojassa oli lähestynyt väkijoukkoa.
«Tiedämmehän että Jumala on siunannut meren annin ja nyytissä on
hänellä hyvät eväät!»

Joukko ahdisti ja monta kättä kurottautui kalastajan nyyttiä kohden.

«Taivallan Herra, aivanhan he tekevät lopun meistä!» huudahti Anna
Sofia ja vetäytyi miehensä taakse. «Näetkö kuinka kamalan näköisiä he
ovat — mustia kasvoista kuin kuivuneet ruumiit. Eikö anneta heille
vähän kalaa?»

«Kuulkaa», huusi kimeä ääni, «vaimo kielittelee, miehellä on kaloja
suuressa nyytissään, mutta meille hän ei suo yhtä pyrstöäkään, vaikka
hänellä on koko meri eikä hänen suoliansa nälkä kurni.»

«Jollet auta meitä», huusi raajarikko, «niin Jumala heittää sinun
armottoman viimeisenä päivänä kuumimpaan piinan paikkaan.»

Säikähtyneenä ja hämillään antoi kalastaja nyyttinsä pudota maahan
ja hänen vaimonsa tempasi yhden nurkan auki. Oikealle ja vasemmalle
hän jakeli kaloja, yhdelle ahvenen, toiselle pienen hauen, mutta yhä
kurotettiin uusia käsiä esiin. Vaimon jaellessa lahjoja pidätteli mies
niin hyvin kuin saattoi joukkoa vähän loitompana. Hän huomasi silloin
kauhukseen, miten eräs poika purasi aika palasen äsken saadun ahvenen
selästä ja miten eräs toinen osattomaksi jäänyt tempasi pyrstön hänen
suustaan ja pureksi sitä niin että vesi valui suupielistä.

«Kuulkaahan hyvät ystävät», huusi Örn, «Älkää olko niin ahmatteja, apua
tulee kohta! Porkkalan luona on viljalla lastattu laiva ja iltapäivällä
sen pitäisi ehtiä tänne.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi tämän, kun riemun remahdus, jota ei voi
sanoin kuvata, esti hänen äänensä kuulumasta. — «Laiva tulee, laiva
tulee!» huusivat kaikki viuhtoen käsillään, ja kerjäläiset kaikkosivat
joka haaralle levittämään iloista uutista.

Sitten vasta pääsi kalastaja vaimoineen jatkamaan matkaa Laurentz'in
taloon jättääkseen sinne ne kaksi haukea', jotka olivat jakelusta
jälellä.

He tekivät sen ja kertoivat tietysti sielläkin uutisen laivasta. — —

Aikaisin saman päivän ikäpuolella oli parisataa miestä ja naista tai
suurin osa Helsingin täysikasvuista väestöä kokoontunut rannalle
Vartiavuoren alle. He olivat tulleet ottamaan vastaan laivaa, joka oli
noin tunnin ajan ollut näkyvissä. Mutta se läheni hyvin hitaasti, sillä
heikko lounaistuuli oli tyyntymäisillään.

Tunti tunnin perästä kului, ja odottava joukko tuli yhä
kärsimättömämmäksi. Kaupungin pormestari ja neuvosmiehet,
jotka toimevina kävelivät edestakaisin, olivat tyhjentäneet
lohdutuspuheittensa koko varaston.

Kun aurinko kirkkaalla radallaan oli suoraan Drumsön kohdalla lännessä,
oli laiva vihdoinkin n.s. Tukholmanväylää myöten ehtinyt Isolle
Susisaarelle saakka, mutta silloin tyyntyi tuuli kokonaan kaikkien
epätoivoksi ja katkeruudeksi. Vieläkö — niin kysyttiin — oli yksi
nälkäyö kestettävä niiden monien lisäksi, jotka sanomattomalla tuskalla
oli jaksettu elää?

Raatimies Jabel ehdotti silloin että kiireimmän kautta hankittaisiin
vene ja muutamia kunnollisia soutajia hinaamaan laivaa lähemmäksi
rantaa. Sanasta työhön. Toimitettiin käsky kuljetusmiesten vanhimmalle,
Heikki Salmelle, että hänen heti oli tultava saapuville tarpeellisen
miehistön kanssa, — Niin kului puoli tuntia. — Salmi saapui, mutta paha
kyllä yksin. Hän selitti, että niistä neljästä merenkuljetusmiehestä,
jotka viime purjehduskautena olivat olleet kaupungin kirjoissa, kaksi
oli kuollut nälkään, yksi oli tietämättömiin kadonnut ulkosaaristoon
päin ja neljäs makasi sairaalassa.

Pitkän miettimisen jälkeen päätettiin että Porkkalan kalastajan, joka
oli ilosanoman tuonut, piti rientää hakemaan venettänsä niemeltä ja
sitten ottaa soutajia rannalla seisovasta väestä. Örn liikkui kivakasti
ja toimitti pian tehtävänsä, mutta kun valitut kuusi miestä olivat
astumaisillaan veneeseen, niin huomattiin että airoja oli vain yksi
pari.

Taasen uusia käskyjä ja juoksua sinne tänne. Nälkäiset ihmiset itkivät
kärsimättömyydestä ja pitivät melua.

Vihdoin oli kaikki lähtökunnossa. Kalastaja asettui perään ja kuusi
soutajaa tarttui kukin airoonsa. Joukon hurratessa kulki vene hyvää
vauhtia muutaman kymmenkunta syltä eteenpäin. Mutta sitten vauhti äkkiä
hiljeni: yksi soutajista oli kaatunut selälleen ja mennyt tainnoksiin.
Kalastaja otti silloin hoitaakseen hänen aironsa, mutta sitten menehtyi
vielä toinenkin, ja jälelle jääneet selittivät etteivät he parhaalla
tahdollaankaan voineet voittaa voimattomuuttaan. He tahtoivat, mutta
eivät kyenneet.

Vene kääntyi hitaasti rantaa kohden. Kerjäläisjoukko otti sen vastaan
kiivailla soimauksilla. Heikkovoimaiset soutajat työnnettiin maihin
ja uusia tarjoutui heidän sijaansa. Kaikki tunsivat itsensä niin
voimakkaiksi. Mutta silloin ryhtyi kalastaja, joka muuten oli niin ujo,
komentoon koko joukon yli.

«Pois tieltä», huusi hän, «kukaan ei saa astua veneeseen minun
luvattani. Pormestari on vankka ja hyvinvoipa, näen mä, hän saa tulla
ja vaimoni, muita ei.» Vaijeten toteltiin häntä.

Toistamiseen lähti vene liikkeelle ja kymmenessä minuutissa oli se
ehtinyt laivalle saakka.

Se oli jo laskenut ankkuriin ja muutamat miehistöstä olivat lähdössä
laivaveneellä soutamaan maihin. Kun väki rannalla näki että pormestari
antoi kantaa veneeseen kymmenkunnan pulleamahaista jauhosäkkiä, kuului
taas ensi kerran pitkistä ajoista ilon huudahduksia, ja kun vene
kalliine lastilleen läheni rantaa, puhkesi riemu täyteen voimaan.
Muutamat huusivat ja nauroivat, toiset juoksivat ulos rantakiville
käsiään kurottaen tai lakkejaan heilutellen.

Kun vene karahti maihin, oli puolisataa ihmistä valmiina ahmattien
susien lailla syöksymään saaliin kimppuun. Mutta silloin nousi
kalastaja, heilutti airoansa ja huusi niin että kajahti petäjistössä
kallionrinteellä:

«Pois tieltä, sen vietävät; ensimmäisen, joka ilman pormestarin lupaa
koskee säkkiin, lyön maahan kuin varkaan. Varokaa itseänne siellä!»

Sitten hän juoksi maihin ja piirsi aseellaan laajan kehän veneen kokan
eteen; silloin saattoivat merimiehet huoleti kantaa jauhosäkit rannalle.

Kun kaikki kymmenen säkkiä seisoivat vieri vieressään, otti vanha
raatimies Jabel lakin päästään ja huusi:

«Nähkää, Jumala on kuitenkin lopuksi ottanut huomioonsa meidän hätämme.
Hänelle, rakkaat lapset, olkoon kunnia niin aluksi kuin lopuksi!»

Ja vanhus laskihe polvilleen jauhosäkin viereen, joka sai olla
alttarina, ja pormestari sekä porvarit, merimiehet ja kerjäläiset
seurasivat hänen esimerkkiään. Kalastaja Kustaa Örn oli laskenut maahan
aseensa, sillä nyt kansa kiitti Jumalaa.




IV. GIDEON GABRIEL JÄTTÄÄ ALMA MATERIN.

[Alma mater = armas äiti, yliopiston hyväilynäni.]


Korkeasti kunnioitettu ja korkeasti oppinut herra Tohtori Pietari
Halin, fysiikan professori Turun akatemian kuuluisassa filosoofisessa
tiedekunnassa, istui eräänä lämpöisenä lokakuun aamupäivänä kuistinsa
penkillä Aningaistenkadun varrella ja paistatti päivää. Vaikka hän
oli vaan pari vuotta yli viidenkymmenen, oli kiusallinen luuvalo
täyttä totta käynyt hänen laihojen sääriensä kimppuun, ja nyt tarjosi
hän noille kulkuneuvoillensa lämmintä varsin tarpeelliseksi ja
mieluisaksi nautinnoksi. Antauneena tuossa nyt päivän paistettavaksi,
professori mietiskeli filosoofillisesti mestari Diogeneen tunnettua
pyyntöä Aleksanteri Suurelle ja hieroskeli tyytyväisenä vasenta
polveansa, sittenkuin hänen ajatuksensa oli muodostanut sen loogillisen
johtopäätöksen että: jos vaan ihminen A. tietäisi väistyä B:n ja
ihminen C. D:n tieltä, niin onni, jota haetaan ja joka siis sopivasti
voidaan merkitä X:llä, löytyisi ilman matemaattisia tai filosoofisia
kaavoja.

Nyt ajoi pihaan reki, jossa istui vankkarakenteinen mies aimo turkki
päällä.

— Jumalan rauhaa, Pietari Hahn, huusi tullut, minä olen, niinkuin kyllä
mahtanet nähdä, sinun entinen oppitoverisi Simo Starck. Tulen kysymään
sinulta neuvoa herra poikaani koskevassa asiassa. Kas, kas, mitä sinä
niin tuimasti tirkistelet minua? Ihminenhän minäkin olen, vaikka tulen
noilta Suomen sydänmailta. Lähdeppäs nyt kammariin katsomaan onko
aamiaisesi jo valmiina. Sano samalla ruuanlaittajallesi että tänne on
tullut yksi syöjä lisää ja että hän sekä osaa että tahtoo syödä kuin
härkä. Minä tulen kohta perässä.

Professori, joka oli noussut seisalleen tuon odottamattoman puhuttelun
aikana, vaan empinyt laskeutua lumiselle pihamaalle, vastasi hymyillen
muutamilla sanoilla toisen tervehdykseen ja meni sisään. Turkissa
oleva mies ajoi sillävälin asuinrakennuksen eteen, sitoi hevosen
marhaminnasta tikapuuhun, ja antoi lämpöiseksi ajetulle juoksijalle
sylyyksen heiniä. Sitten nosti hän reestä pienenlaisen rautakorvaisen
puukirstun ja meni sisään talon isäntää kohtaamaan.

Hetken perästä tämä avasi porstuan oven, kun kopsetta ja kolinaa kuului
ulkoa eikä vierasta alkanut ilmestyä näkyviin. Näky, mikä silloin
kohtasi professorin katsetta, saattoi hänet ensin hämmästyksestä
huudahtamaan ja sitten nauruun remahtamaan.

Roteva kappalainen seisoi köyryssä kuin luokki ja koetti vetää pitkää
valkoista paitaa päänsä yli. Hän kiskoi ja puhkui niin että professori
katsoi olevan syytä mennä hänelle avuksi vapauttamaan häntä tuosta
sitkeästä pukimesta.

— Kuuleppas Simo, täällä Turussa on meillä tapana pitää paitaa lähinnä
ihoa.

— Vai niin, nyt sinä olet tuhma, professori Pietari, lausui toinen,
kun katsot koiraa karvoihin. Minun vanhasta koiraturkistani lähtee
karva niin vietävästi, että minun täytyy erityisellä panssaripaidalla
suojella papinkauhtanaa. Joko käsität?

— Mutta mitä ihmettä sinä olet pukeutunut matkalle papin kauhtanaan ja
kaulukseen?

— Vieläpä kappaankin, lisäsi kappalainen, ja antoi tuon papillisen
puvun takalisäkkeen päästä vapaaksi vatsavyön virasta ja ruveta
riippuvaan oloonsa. Niin, minä tulen tänäpäivänä kunniatervehdykselle
sinun ja tuomiorovastin luokse. Papinpukua muutoin en ottanut ylleni
Kurikassa, vaan vasta kestikievarissa peninkulma täältä. Kas niin, nyt
astukaamme sisään sinun saliisi!

Professori ja hänen vieraansa kävivät edellisen työhuoneeseen ja
asettuivat istumaan nahkapäällyksiselle sohvalle.

— Sinulla on liian monta kirjaa, virkkoi kappalainen luodessaan
katseensa täyteen kirjahyllyyn päin sekä kirjoituspöydällä olevaan
kirjatelineeeseen.

— Kuinka niin, kirjathan ovat oppineen työkalut ja aseet.

— No niin, minä en tarkoita muuta kuin että minulla on vaan neljä
oktaavinidosta ja kolme folianttia. Niillä minä, olen tullut toimeen 20
vuotta.

— Apulaisena, lisäsi professori hymyillen,

— Kas, kas, miten se oppi-olut paisuu; sinä olet kirjanoppinut etkä
tiedä, että korkea-arvoinen tuomiokapituli ja piispa vuonna 1701
nimitti minut kappalaiseksi. Eikö sitä ole painettuna missään noissa
kirjoissasi?

— Ei, mehän kirjoitamme vasta anno mundi 1702. Mutta annappas
kuullakseni elämänvaiheistasi siellä sydänmaassa.

— Niistä ei ole mitään erinäisempää sanottavaa, ja sekin vähä minkä
tiedän käy minulta kankeasti ruotsiksi, kun en ole puhunut sitä 20
vuoteen tuskin sanaakaan. Minä saarnaan, syön usein pettua, kastan,
vihin, otan kirkkoon ja hautaan vanhaan tapaan ja, milloin tarvis
vaatii, puristan talonpoikia ja loisia.

— Mitä veli sillä tarkoittaa?

— Enkö kenties käyttänyt oikeata sanaa? no niin, minä tarkoitan että
kun minun on luettava lakia ja oikeutta jollenkin tappelupukarille tai
juoppolallille, otan minä miehen kiinni ja asetan hänet jotakin tukevaa
honkaa vasten. Sitten minä tartun häneen sylin — kappalainen syleili
professoria — ja sitten minä puristan häntä näinikään, niin että
kylkiluut rusahtelevat.

— Herra varjelkoon, Simo, sinähän rutistat minut kuoliaaksi, hellitä
jo, hellitä jo — — —

— Eikös tämä ole puristamista?

— Kyllä, kyllä, aivan niin, eli kuoliaaksi musertamista, ähkyi
professori nojaten sohvan selkämykseen. Mutta minkätähden sinä olet
valinnut juuri tämän omituisen rangaistustavan?

— Simo Starck ei ole ainoastaan väkevä vaan myöskin viisas, vastasi
kappalainen, hän tietää että laki rankaisee sitä joka lyö ja mätkii
lähimäistänsä, mutta puristamisesta ei ole mitään sanottu. — Niinpä
niin, muistatkos Pietari sitä vanhaa kunnon aikaa 80-luvulla, kun me,
liberi studiosi [vapaat ylioppilaat] juoksentelimme ympäri täällä
Turussa miekka kädessä ja metelöitsimme pitkin katuja? Silloin et sinä
ollut ylhäinen akadeemikus enkä minä hengellinen?

— Kyllä muistan, silloin edistyttiin niukanlaisesti in studiis
[opinnoissa]; me oleskelimme valitettavasti useammin kapakassa kuin
akatemiassa.

— Sanotko valitettavasti? No niinpä se kyllä oli, täytynee kai niin
sanoa, sittenkuin on ruvennut toisiin elämän tapoihin.

— Muistatko, Simo, että Vermelandit antoivat sinulle nimen Simo
hiiden-väkevä, silloin kuin sinä ja Israel Gök annoitte kelpo
selkäsaunan krouvari Taneli Ersonille.

Hyvin muistan, mies tahtoi päästä meistä pöyhkeillä sanoilla,
sentähden me vielä löimme häneltä rikki pari ikkunaa. Asia vedettiin
konsistoorion eteen, ja silloin sain puhdistaa itseni vannomalla että
— niinkuin asia olikin — se ei ollut tapahtunut aikomuksesta. Vaan
muistatko, professori, helmenompelija Enevaldin kaunista sisarentytärtä?

Kappalainen siirtäysi lähemmäksi, ja sitten ladeltiin toinen toisensa
jälkeen noita vanhoja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia vuorotteli
ehtimiseen, ja aina väliin nauruun remahdettiin. Äkkiä pysähtyi
kappalainen kesken iloista kertomusta ja kysyi levottomasti:

— Mahtoikohan veli ehkä unohtaa ruuan?

— En, odota vaan hiukkanen; sinulle keitetään suuri vadillinen
nauriita. — Puhellaankos nyt pojastasi?

— Niinpä kyllä, juuri hänen tähtensähän minun on ollut pakko
matkustaa tämä pitkä matka tänne, — viiden vuorokauden matka omalla
hevosella. Poika ei ole oikein hyvillä jälillä, näen sen kasvoistasi.
Sinä kirjoitit minulle, että hän muutamien veikkojensa kanssa on
konsistooriossa syytteen alaisena hummauksesta ja vallattomasta
elämästä.

— Niin on todella asian laita, ja olisi sentähden kai parasta, jos
hänet otettaisiin pariksi lukukaudeksi pois akatemiasta maalle vähän
tasaantumaan.

— Ovatko professorit nyt ankarampia kuin ennen, kysyi Simo Starck,
vetäen varovasti taskustaan esiin pari paperia?

— Eikö mitä! Sinun pojallasi on hyvä sydän, vaan hän pitää liian paljon
tappelusta. On myöskin valitettu, että hän usein on taannut velkoja
eikä ole voinut sitten niitä maksaa.

— Se tulee tietysti siitä hyvästä sydämmestä. Kuuleppas nyt, mitä poika
on minulle kirjoittanut. Minä pyysin näet vuosi takaperin, että hän
panisi paperille lyhykäisen selonteon nykyisestä luonnontieteellisestä
järjestelmästä, että saisin nähdä, onko maailma mennyt eteenpäin ja
poikani saanut joitakin tietoja. Hän kirjoittaa näinikään:

Vaikka kyllä ahkerat opinnot — kuulehan mokomata — ja kirjahuolet
anastavat minulta päivät, tahdon kumminkin noudattaa rakkaan isän
toivomusta ja lyhimmittäin kirjoittaa mieleni ja aivoitukseni
luonnontieteestä. Pro primo. Maa, primum inter paria [ensimmäinen
laatuaan] pyöreiden esineiden joukossa, on maailman keskus ja ympäröi
sitä kiertäen aurinko, kuu ja tähdet. Vaikka muutamat täälläkin
akatemiassa väittävät asian laidan olevan päinvastoin, on tämä
yhtäpitävää sekä raamatun että järjen kanssa. Meillä ei ole mitään
syytä epäillä meidän omia aistimiamme. Jos se liikkuisi, romahtaisivat
kirkot ja talot kumoon ja me itse lentäisimme pyörryksiin. Minusta
siis Kopernikus on väärässä, sillä Ptolemaeuksella ja hänen jälkeensä
monella muulla vanhemmalla oppineella on ollut toinen mielipide,
ja tuon ensinmainitun ajatus tuntuu minusta, joka olen vast'alkaja
tähtitieteessä, oudolta. Minä tiedän myöskin että rakas isä mielellään
kuulee minun sanovan: yksi ainoa pyhän hengen todistuksista on tuhannen
vertaa arvokkaampi kuin kaikki ihmisjärjen luulottelema viisaus. —
Aurinko ja kuu on luotu ihmisen tähden. Kuinka järjetöntä ja arvotonta
olisikaan siis olettaminen, että tämä majesteetillinen maa — princeps
et totius mundi epitome [koko maailmanrakennuksen arvokkain ja etevin
kappale] — halpana palkollisvaimona kiitäisi ympäri tähtien mielen
johteiden mukaan!

Nuo sanat on poika siepannut Forsmanin väitöskirjasta vuodelta 1678,
mutta hän ei tiedä, että tuon kaltaisen tekijän mietteet kumosi
täydellisesti julkisessa väitöstilaisuudessa professori Flachsenius.

Kappalainen jatkoi lukemistansa:

Pro secundo. Vesi on kylmin ja märjin kaikista elementeistä. Sitä ja
muita nesteitä (paitsi olutta) vallitsee kuu, yön ihana ruhtinatar
ja taivaan riemu, luonnon soreaksi kaunistukseksi luotu. Vesi virtaa
länteen ja pohjoiseen pohjoisnapaa kohti ja syöksyy sieltä suuren
kuilun kautta maapallon lävitse etelänapaan. Maapallolla on monta
vuorenselännettä ja ne pitävät sitä koossa niinkuin vanteet tynnyriä.

Professori nauroi ja kappalainen hymyili hämillään.

Pro tertio. Lumi ja jää muodostuu vedestä; kaikki väri syntyy rikistä,
vesi ei sisällä rikkiä, siis lumi ei ole valkoista vaan väritöntä, joka
oli todistettava.

Pro ultimo, sillä minulla ei ole lainkaan halua jatkaa. Planeetit
Jupiter ja Venus ovat hyviä, ystävällisiä tähtiä, vaan Saturnus ja
Mars niiden täydellisiä, vastakohtia. Kaikkiin planeetteihin vaikuttaa
tähtisikermät, joiden edessä ne sijaitsevat, ja kohtisuorat tähdet
vaikuttavat voimakkaammin kuin vaakasuorat. Kun minä olen syntynyt
Oinaan ja Kalojen välillä, tunnen toisinaan itseni koko lailla
janoiseksi ja puskuhaluiseksi. Jos nyt rakas isä tahtoisi lähettää
minulle 3 taale — — —

— Niin, tällä tapaa kirjoittaa minun korkeasti oppinut poikani —
huudahti kappalainen — ja mitä sinä, professori, siitä arvelet?

— Poikasi, ystäväni, vaeltaa kaukana diligentian [ahkeruuden]
vaivaloiselta tieltä. Mitä hän kirjeessä latelee tieteen
järjestelmästä, on jo jokseenkin yli-ikäistä. Ainoastaan
tietämättömimmät akatemiassa ovat Kopernikusta vastaan. Kuulehan, Simo,
anna Gideon Gabrielisi lopettaa alkamattomat opintonsa; anna hänen
tarttua miekkaan ja mennä sotapalvelukseen!

— Se on juuri hänen omakin halunsa ja pyyntönsä, lisäsi toinen. Viime
kirjeessään anoo hän minulta lupaa mennä Turun läänin ratsurykmenttiin.
— Kappalainen pysähtyi ja kuunteli, ikkunaan päin tähystäen. Mitäs nyt
tuomiokirkon kellot tähän aikaan soivat?

— Kuolinsoittoa Fredrik herttualle.

— Mikäs pökö se sitten oli, uskallan kysyä?

— Hoo, sinä et tiedä että herttua Fredrik, kunink. Majesteetin lanko,
kaatui Klissovin taistelussa, ja nyt pitää hänelle koko lokakuun ajan
soittaa kelloja Suomen kaikissa kirkoissa.

— Ei ainakaan minun kirkossani, tokaisi kappalainen päättävästi,
heittäytyen sohvalle selkäkenoon.

— Miksikä ei? Tuomiokapitulin kiertokirje...

— Siksi ettei minulla ole mitään kelloja. Ymmärtääköhän professori nyt?
Mutta kuinka olikaan ruuan laita?

— Arvelin juuri ehdottaa että tekisimme ensin kävelyretken kirkolle.

— Ei, sata kertaa ei! Sodan aikaan lait vaikenevat, vaan vatsa
puhuu. Sodankin aikaan täytyy saada syödä. Punktum! Ja silloin nousi
kappalainen seisalleen, meni enemmittä käskyittä saliin ja istui
pöytään. Ja siinä viipyi hän kauvan. — Sen jälkeen asettui hän
professorin nahkasohvalle ja nukahti tuossa tuokiossa uneen. —

Tunnin perästä herätti hänet lempeästi poikansa Gideon Gabriel laskien
kätensä hänen olkapäällensä. Isä katsahti ylös ja hieroi silmiänsä;
ja sitten seurasi syleily, niin voimakas että tomu pöllysi kuluneesta
papinkauhtanasta ja pojan harmaansinisestä takista.

— Sinä rakas poikani, sanoi kappalainen, puistaen Gideon Gabrielin
vankkaa kouraa ja silmäillen hänen kookasta, kolmen kyynärän ja
kämmenen mittaista vartaloansa. Ja uskollisesti katsoivat he toinen
toistansa silmästä silmään, jossa kyynel kimmelsi. Mitä aikaisemmin oli
tapahtunut, unohtui ja annettiin anteeksi tänä hetkenä.

Sitten istuutuivat he toinen toisensa viereen. Gideon Gabriel tunnusti
suoraan ettei hänellä ollut halua lukuihin, jota vastoin hän toivoi
hartaasti pääsevänsä sotaan onneansa koettelemaan. Sopiva tilaisuus
pikaiseen lähtöön tarjousikin juuri parahiksi, sillä kornetti Turun
läänin ratsurykmentissä, Johan Procopaeus, oli viime viikot oleskellut
paikkakunnalla keräämässä parisenkymmentä ratsumiestä täytemiehistöksi
niiden sijaan, jotka olivat kaatuneet Riigan ja Embachin tappelussa.
Kornetti oli rustitilallisten asettaman ratsujoukon sekä parin värvätyn
miehen kanssa eilen lähtenyt Turusta ja oli parastaikaa Sauvossa. Jos
nyt hän, Gideon Gabriel, voisi hankkia itselleen hevosen, ehtisi hän
huomis-iltaan valmiiksi matkaan, ja pääsisi niiden toisten seurassa
lähtemään Liivinmaalle, missä rykmentti majaili; ja se olisi hänen
hartain halunsa.

Näitä ehdotuksia vastaan teki kappalainen alussa useita vastaväitteitä,
vaan viimein hän ei ainoastaan suostunut poikansa eroon akatemiasta,
vaan vieläpä lahjoitti hänelle viisivuotiaan harmaan ruunansa «Harmon»,
josta kaikesta oli seurauksena uusi syleily, mikäli mahdollista,
voimakkaampi kuin ensimäinen.

Gideon Gabrielin kysymykseen, kuinka isä kotimatkallaan suoriutuisi
rekineen ilman hevosta, vastasi tämä, että hän tulomatkalla peninkulman
päässä kaupungista oli poikennut erääseen talonpoikaistaloon, jonka
omistaja oli halukas kohtuulliseen hintaan myymään hänelle kelpo
hevosen. Jos nyt kappalainen jättäisi veran oston uutta kauhtanaa,
varten toistaiseksi, — vaikka hän kyllä kotona oli ajatellut
tarvitsevansa sen hankkia, kun se, joka hänellä nyt oli yllänsä,
kiilsi kuin mikähän viherjänruskea silkki — jäisi hänelle kylliksi
rahaa hevosen ostoon. Nyt oli pojan vuoro panna vastaan, mutta se ei
auttanut. Harmon oli lähteminen sotaan, ja Gideon Gabriel lupasi usein
kirjoittaa kuinka hevonen ja mies siellä tulivat toimeen.

He erosivat, kappalainen lähti kunniatervehdykselle tuomiorovastin
luokse, ja poika meni järjestämään asioitansa kuntoon.

Seuraavana päivänä kohtasivat he taas toisensa päivällispöydässä
professorin luona ja siellä juotiin Lyypekin mummaa monet maljat
tulevaisten urostöiden onneksi. Viiden aikaan tehtiin lähtö. Simo
Starck antoi pojallensa 6 taaleria kuparia ynnä isällisen siunauksensa,
ja professori toivotti nuorukaiselle kaikkea menestystä.

Tuntia myöhemmin saapui Gideon Gabriel ratsastaen Harmolla itäiselle
tulliportille, mutta sielläpä pidätti hänet tusinallinen ylioppilaita,
jotka olivat kokoontuneet jättämään lähtevälle toverille viimeisiä
jäähyväisiä. Sittenkuin kukin vuorostaan iloista leikkiä laskien oli
antanut neuvonsa ja lausunut onnentoivotuksensa, komensi senior [senior
= vanhempi, vanhempien ylioppilaiden arvonimi] Abel Granbom: «asentoon!»

Gideon Gabriel keikahti ratsunsa selkään; ylioppilaat asettuivat riviin
ja merkin annettua viritti joukko lähtijän kunniaksi seuraavan laulun.

    Nyt Gideon Gabriel ompi vapaa,
    Kapakat, akateemiat jättää hän saa.
         Sic tempora dura mutantur.

    Mut Venus se itkee ja Mars ilakoi,
    Tään urhon kun nyt sotatorvi se soi.
         De gustibus non disputamus.

    Hän syöksyvi tuimast' taistelemaan
    Suurmoskovalaista nyt vastahan vaan.
         Pro patria dulce est mori.

    Isän Harmo se ratsuns' on moitteheton,
    Sylen mittainen säilä se vyölläns' on.
         Per fas et nefas in bello.

    Kun Gideon viuhtoo tuomarimiekkaa,
    Niin päät vihollisten ne sinkovi hiekkaan.
         De mortuis nil nisi bene.

    Kyll' Saksenin Aukust' nyt oppia saa
    Miten tallukat taivaalle keikahtaa.
         Sic transitqve gloria mundi.

    Ja Ruotsit ne Puolan poikia piinaa
    Pahemmin kuin teinejä lingva latina.
         Infandum, regina, jubesqve....

    Sä kuningas Kaarlolle terveiset vie,
    Ja armotta ryssää kuonohon lyö!
         Finlandia herosqve vivant!

Ylioppilaat hurrasivat, ja Gideon Gabriel istui ylpeänä harmaan
konkarinsa selässä tehden kunniaa miekallansa.

— Kiitos kunniasta, jota minulle ansiottani olette osoittaneet, huusi
hän, ja voikaa hyvin, kunnon toverit! Teidän tähtenne tahdon tapella
kuin aika mies, murskata kalloja ja valloittaa kaupungit ja kastrat
(linnat).

— Sic itur ad astra, [ Niin tähtihin noustaan (= saavutetaan kuolematon
maine).] huusi senior heiluttaen hattuansa, Harmon lähtiessä täyttä
neliä kiitämään itää kohti viepää tietä. —

Tuntia myöhemmin oli jo pimeä, ja tulliportilla oli taas hiljaista.
Silloin tuli kaupungista päin kookas mies vetäen tyhjää rekeä. Se oli
kappalainen Simo Starck, joka nyt asiat Turussa hyvin toimitettuaan
oli kotimatkalla. Hän oli itsepäisesti hylännyt ystävänsä professorin
ehdotuksen vuokrata hevonen; eihän muka ollut kysymyksessä muuta kuin
parin tunnin jalkamatka talonpoikaistaloon, missä aiottu hevosen osto
oli tehtävä.

Simolla oli paljo tuumailemista, eikä hän sen vuoksi huomannut, kuinka
hetkistä myöhemmin muutamia hiipiviä olentoja häämötti hänen takanansa.
Äkkiä kuului voimallinen hurraahuuto. Kuusi väkevää käsivartta
kahinasi kiini kappalaiseen, väänsi hänet siinä tuokiossa rekeen
ja tarttui aisoihin. Vielä useampia oli työntämässä, ja niin sitä
mentiin aimo vonkaa iloisessa juoksumarssissa. Mutta ne eivät olleet
mitään tavallisia taivaltajia ja maankulkureita, vaan Gideon Gabrielin
tovereita, jotka, kun eivät olleet tavanneet vanhaa kunnian-arvoista
kappalaista professorin talossa, olivat kiiruhtaneet jälkeen ja
hyökänneet hänen kimppuunsa kotimatkalla. Se oli Simo Starckin ainoa
riemuretki maailmassa ja sitä peninkulmaa ei hän unohtanut milloinkaan.




V. VENÄLÄISET HYÖKKÄÄVÄT PORVOOSEEN.

(1708).


Kun kaupunkilaiset pikku Porvoossa sunnuntaina 11 p. toukokuuta k:lo
11 aamupäivällä jumalanpalveluksen loputtua tulivat ulos kirkosta,
saapui sana eteläisistä rantakylistä: venäläisiä oli äkkiä ilmaantunut
Pellinkiin.

Kaupungin pormestari ja raatimiehet pysähtyivät kirkon seiniviereen
pitämään pientä neuvottelua ja päättivät kutsua viipymättä porvariston
aseisiin. Tiedustelemaan kuinka pitkälle viholliset olivat jo ehtineet,
määrättiin luutnantti Gran ja kolme sotamiestä lähtemään veneellä jokea
myöten suupuolelle päin.

Niin kului muutamia tuntia levottomassa odotuksessa. Taloista ja
taloihin juoksenteli vaimoja ja lapsia, ja vilkasta liikettä havaittiin
niiden 80:nen täysissä varuksissa olevien porvarien joukossa, jotka
olivat asettuneet raatihuoneen edustalle. Vasta neljän aikaan
iltapäivällä tuli muuan renki juoksujalassa metsän läpi Haikosta ja
kertoi läähättäen, että 14 venäläistä laivaa oli ankkuroinut selälle ja
että osa miehistöä oli jo ryöstänyt Peipotin kartanon. Hän tiesi sitä
paitsi kertoa että ne lähetetyt tiedustelijat olivat joutuneet vangiksi
ja että kaksi heistä oli ammuttu.

Nyt lähtivät aseelliset porvarit vääpeli Fogelbergin sekä raatimiesten
Juhana Schumacherin ja Iisakki Stigell'in johdolla yli sillan ja
miehittivät honkametsäisen Nääsinmäen läntisellä jokivarrella.
Ennenkuin he kumminkaan olivat ehtineet luoda esivarustuksia, tuli
vihollinen 300 miehen suuruisena joukkona marssien yli Nääsinpellon.
Sellaista paljoutta vastaan ei luultu voitavan mitään. Porvarit
sentähden peräytyivät sillalle repiäkseen sen hajalleen ja asettuakseen
ranta-aittojen väliin jokikadun varrelle.

Ainoastaan pari siltapalkkia ja muutamia hirsiä ennätettiin repiä
irti, ennenkuin vihollinen nähtiin kolmelta taholta retkivän sillalle
johtavaa tulliporttia kohti. Vääpeli komensi koko käännöksen ja joukko
vetäytyi taaksepäin melkoisessa hämmennystilassa. Muutamat kuulat,
joita venäläiset pitkän matkan päästä ampuivat heidän jälkeensä,
vinkuivat niin ilkeästi ja rapisivat niin pelästyttävästi seiniin
ja katukiviin, että ei vähempää kuin noin viisikymmentä porvaria
katsoi parhaaksi juosta suin päin tiehensä pelastamaan kodistaan
irtaimistoansa. Kun itse johtaja, vääpeli, oli vetäytynyt virran
mukana, otti nyt neuvokas Iisakki Stigell päällikkyyden.

— Pitäkää vaari, veljet ja asetoverit, huusi hän, että tähtäätte
suoraan eteenpäin, jokainen miestänsä, ettemme laske useampia luoteja
samaan ruumiiseen. Ensimäisen laukauksen päästämme kaikki yhtäaikaa,
vaan sitten ainoastaan puolet kivääreistä kerrassaan. Toiset laitetaan
sillaikaa panokseen.

Pari silmänräpäystä kului ankarassa jännityksessä. Silloin alkoivat
ryssien rivit suurella huudolla tunkeutua alas sillalle.

— Ampukaa, komensi Stigell. Kiväärit leimahtivat ja sillankaiteiden
välillä kieri kymmenkunta ryssää verissään, niiden joukossa myöskin
se upseeri, joka oli juossut joukon etunenässä. Toinen laukaus
saattoi vihollisen möllästymään ja pysähtymään; kolmannet hyvin
suunnatut kuulat vaikuttivat koko käännöksen ja hyökkääjät peräytyivät
epäjärjestyksessä takaisin Nääsinmäelle. Nyt eivät suomalaiset
siekailleet vaan rynnistivät jälestä miekat lyömäasennossa. Kapeassa
tulliportissa syntyi hurja käsikahakka. Porvari Juhana Illberg hakkasi
korvan eräältä ryssältä, vaan kaatui samalla kuoliaana maahan,
sydän kuulan lävistämänä. Hänen nuori sukulaisensa Eerikki Holm sai
miekanpiston silmäänsä ja padanvalaja Matti Nyberg hervahti kuolleena
jokeen. Sinne työnnettiin myöskin monta sekä elävätä että kuollutta
ryssää. Pari edellisistä hukkui, mutta useimmat uivat maihin ja
yhtyivät pääjoukkoon kauvempana mäkirinteellä.

Harvalukuiset porvarit eivät kuitenkaan uskaltaneet jatkaa takaa-ajoa,
vaan vetäytyivät uupuneena entisille asemilleen ranta-aittojen luokse.
Kun pitempi aika kului ilman että vihollista enää alkoi näkyä,
lähetettiin korpraali Riesenkampf neljän porvarin kanssa tiedustelemaan
minne se oli joutunut.

Miehet palasivat pian kertomaan sen epämiellyttävän uutisen, että
vihollinen oli menossa veneillä yli joen ja varustautui nousemaan
maalle kaupungin puolelle jokiniemen alle. Uhattuun kohtaan kiiruhtivat
nyt kaikki, jotka vielä voivat aseita kantaa. Kun kaupunki nyt alkoi
olla vaarassa joutua vihollisen valtaan, ehätti useita perheitä pakoon,
samalla kuin viranomaiset lähettivät pikasanansaattajan Jakkarilaan
pyynnöllä että översti Ramsay väkineen rientäisi avuksi. Jouduttamaan
Ramsayn lähtöä maatilaltansa kiiruhti kohta sen jälkeen vielä kaksi
miestä ratsain matkaan.

Sitten tuli pitkä yö, tuomatta mukanaan lepoa kellenkään. Venäläiset
olivat ensimäisen maallenousun mentyä myttyyn leiriytyneet
vastapäiselle jokirannalle ja lähettivät sieltä tuon tuostakin
terveisiksi vallikranaatteja ja pyssynluoteja.

Varhain maanantaiaamuna palasi ensimäinen sanansaattaja. Hän
toi sen tiedon ettei eversti Ramsay voinut saada ruotuihin ja
rustitiloille hajaantunutta miehistöänsä kokoon. Ainoastaan 20 miestä
everstiluutnantti Rohr'in pataljoonasta tuli lisäväeksi. Se ei todella
ollut paljoa, mutta niiden avulla estettiin vihollisen maallenousua
kello 10:een edellä puolenpäivän. Laukausten vaihto vilkastui taas
hetkeksi, vaan taukosi sitten puollustajain puolelta. Kauppapuotinsa
portailla makasi Olavi Häck pitkänä pituuttaan ja Heikki Gammelberg,
Juhana Degerman ja Hindik Konradinpoika oli ruumiina kannettu
kellariin. Haavoitetut saivat tulla aikoin kuinka parhaiten taisivat.
Pihoilla ja kaduilla juoksi ihmisiä raahaten tahi kantaen vaatemyttyjä,
huonekaluja, tyynynpäällisiä ja säkkejä täynnä tinatuoppeja, lautasia,
lippaita, turkkeja ja ruokatavaroita. Pakolaisten päävirta kulki
pappilan ohitse maaseudun metsiin.

Kun venäläiset 11:n aikaan tulivat marssien tulliportista sisään,
kohtasi heitä vaan yksinäiset laukaukset. Raatimies Stigell, porvari
Lauri Helsing, köydenpunoja Vastens'in renki ja Aksel lasimestari,
ne ne suojelivat viimeisten pakolaisten peräytymistä. Mutta kuula,
joka osui ensimainittua olkapäähän, teki hänet kykenemättömäksi enää
taistelemaan. Toisten avulla saatiin kuitenkin hänetkin talteen.

Ja nyt oli Porvoo autio ja hyljätty, avoin ottamaan vastaan vihollista.
Sen ainoat asukkaat olivat pari kiireessä jäänyttä pahoin haavoitettua
ja hupsu Nääsin ukko, hän joka kuukausmääriä oli kuljeksinut pitkin
joen rantaa, valitellut ja vaikerrellut ja ennustanut kaupungin
häviötä. Nyt istui hän kuin ruovonpäristäjä erämaassa ja tarhapöllö
hävitetyssä kaupungissa majansa katolla kankurikujan varrella ja odotti
mitä tuleman piti.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa.

Venäläinen päällikkö antoi joukollensa käskyn pistää kaupunki
tuleen, ja nyt rynnisti hurjia joukkoja talosta taloon ryöstämään ja
polttamaan. Ikkunat lyötiin säpäleiksi, suljetut ovet paiskattiin
rikki, pistimillä ja miekoilla lävistettiin sänkyjä ja kaappeja. Kuvia
ja tauluja heitettiin maahan, ja kaupungin puollustajain ruumiilta
riistettiin vaatteet päältä.

Jopa leimusi pieni liekki raatihuoneen katossa — kaupungin arkistoa
käytettiin sytykkeinä — ja Rihkamakadun ja Kirkkokadun varrella lensi
se punahelttainen kukko talosta taloon. Vuorikadun vähäisiä hökkeleitä
ei vielä vihollinen ollut sytyttänyt palamaan ennenkuin suomalainen
puukirkko roihusi jo täysissä liekeissä ja sen viereisestä palavasta
kellotapulista lensi kipunoita tuomiokirkon paanukattoon. Ja liekit
kipusivat kuin mitkä punalakkiset kääpiöt tervatuita tikapuita ja
kattoliisteiden tasaisia rivejä myöten ylös itäisen päädyn ristiin.
Pian ahmivat ne ikivanhoja vuoliaisia; orsi ortensa jälkeen romahti
alas, musertaen osia kattokaarikosta ja levittäen paloa kirkon
penkkeihin ja koristeihin.

Tunnin sisään oli kaupunki yhtenä pauhaavana ja räyskävänä tulimerenä.
Tosiaan, niin hurjasti kiitivät liekit pitkin kapeita katuja ja
mutkaisia kujia, että voittajien oli pakko paeta pappilaan, joka
yksinään oli jätetty vahingoittamatta. Näköala sieltä oli laaja ja
hyvä, ja katselijat nauttivat nähdessään liekkien kiemurtelevan
korkealle ilmaan ja kuullessaan sihinää ja vonkumista, kun puoliksi
palaneita seiniä ja tulikuumia tiiliskiviä syöksyi alas jokeen. Eijaa!

Silloin kuului äkkiä voimakas jymäys! Yksi kirkonkelloista oli
paiskautunut kellotapulin korkeudesta maahan. Sitten seurasi toinen ja
sitten kolme viimeistä yhdellä haavaa. Kun ne kolme jykevää malmikieltä
huusivat yksiäänisen «voi teitä murhapolttajat», kouristuivat sydämet
ja muutamat sotamiehistä ristivät silmänsä hartaina, ennenkuin lähtivät
polttamaan kyliä ja kartanoita kaupungin ympäristössä. Sela!

Mutta kun hänen tsaarillinen majesteettinsa sai tiedon urhoollisten
joukkojensa sankarityöstä Porvoossa, lyötti hän iloissaan mitalin
amiraali Feodor Matveievitsch Apraxin'in kunniaksi. Eijaa!




VI. HIRMURUTTO.

(1710)


Sill'aikaa kuin Euroopan valtiaat kahdeksannentoista vuosisadan
ensi kymmenluvulla Espanjan perintösodassa ja isossa Pohjansodassa
parhaimpansa mukaan hävittivät toistensa maita ja kansoja, tuli
Aasiasta uusi vihollinen, joka ei välittänyt miekoista eikä
musketeista. Se vihollinen anasti nopeasti Pultavan voittajalta
Etelävenäjän, nutisti hiljaa ja helposti Unkarin, Puolan ja Itäsaksan
jalkojensa juureen ja valtasi alulla vuotta 1710 kaikki huomattavammat
rantaseudut Kuurin- ja Liivinmaalla sekä Virossa.

Silloinpa mahtava tsaarikin vapisi, sillä hän havaitsi että rutto
oli vaarallisempi vihollinen kuin ruotsalainen. Hän kiiruhti
joukollansa sulkemaan Inkerinmaan länsirajan ja kielsi hengen uhalla
kaiken yhteyden saastutettujen maakuntain kanssa. Ja tsaari Pietarin
onnistuikin suojella uusi hallituspaikkansa Nevan varrella, mutta sitä
hurjemmin raivosi suljettu vihollinen niiden venäläisten joukkojen
seassa, jotka piirittivät Riigaa ja Tallinnaa. Edellisistä tempasi
kulkutauti 900 miestä ja siihen lisäksi kolmannen osan kaupungin
väestöstä. Elokuulla kukistettiin Tallinna, ja nyt asettui kamala
vihollinen vaanimaan tilaisuutta päästäkseen Suomen puolelle.

Sellainen tilaisuus tarjoutuikin pian. Maalais- ja kaupunkiväestöä
riensi ruotsalaisesta maakunnasta pakoon sekä ryssää että ruttoa.
Muutamat kiiruhtivat Itämeren yli, toiset Suomenlahden poikki.
Jälkimäisten joukossa, niin kertoo vanha tuomiokirja, oli myöskin
komisaari Möller ja neljä nimittämätöntä miestä perheineen. He ottivat
kotieläimensä ja irtaimistonsa mukaansa laivaan ja purjehtivat
pohjoiseen. Heidät ja heidän mukanaan kuoleman vei tuuli maihin
Pellingin saaristoon Porvoon pitäjässä.

Sundön rantaan kasattiin sänkyjä ja patjoja, turkkeja ja vuotia,
mattoja ja palttinapakkoja, elintarpeita ja tupakkaa. Möller
seuralaisineen «anasti väkisin» asunnokseen Antti Hannunpojan pirtin,
vaan ainoastaan pari päivää kesti kun jo kaikki viisi makasivat
kuolleina. Ruumiit jätettiin viikkokausiksi makaamaan hautaamatta
riihimäelle, sillä useimmat saaristolaisista olivat sairastuneet ja ne
harvat, jotka jäivät terveiksi, eivät uskaltaneet heihin kajota.

Mutta tullimies Kaarle Kustaa Nilssonin tuli sääli Tallinnalaisten
oivallista jälkeen jäänyttä omaisuutta ja hän kuljetti sen pohjoiseen
päin Grennääsiin. Sillä matkalla pääsivät ruttohenget leviämään yli
koko rannikkoseudun, lentäen kuin raatolinnut itään ja länteen saalista
hakemaan. Syyskuun 9 päivänä tulivat ne Helsinkiin.

Vaara kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Papit saarnasivat ja
kuuluuttelivat viranomaisten varokeinonmääräyksiä. Lääkärit, ne harvat
joita oli olemassa, määräilivät, mikäli tilaisuus ja olot myönsivät,
estekeinoja ja lääkkeitä. Terveiden piti muka pestä itseään etikalla ja
sitruunahapolla, ja sairaiden nieleksiä alunaa, kanvärttiä, salpietaria
ja tulikivijauhoa. Kylissä otettiin vanhat kotilääkkeet käytäntöön
ja uusia koeteltiin. Kuumetta koetettiin ehkäistä keinotekoisella
hiostamisella ja veren vuotoa nenästä semmoisilla keinoilla kuin
«vetämällä nenäänsä kuumennetulle tiiliskivelle pantua sianlantaa.»
Mutta vaan aniharvoja onnettomia pelastui.

Päivä päivältä ilmaantui yhä uusia taudinkohtauksia. Voi sitä
kuumesairasta, joka sai kouristuksia ja kainaloita mustanpuhuvia
paiseita kaulaan ja rintaan! Useimmissa tapauksissa joutui hän parin
vuorokauden perästä johonkin joukkohautaan. Ei ollut enää aikaa
hommata arkkua ja hautaa jokaiselle erikseen. Tusinoittain mätettiin
ruumiita suunnattomiin kuoppiin ahtaiden kirkkomaan aitauksien sisä-
ja ulkopuolelle. Mutta ei edes niinkään kunniallista hautausta suotu
kaikille ruton uhreille.

Muutamissa seuduin vaikutti hirmuinen rutto sen, että ihmiset
kovasydämmisyydestä tai mielettömästä pelosta kerrassaan unohtivat
luonnollisimmat velvollisuutensa. Siitä on todisteena muun muassa
kuuluutus, jonka kenraali Nieroht 20 p:nä marraskuuta 1710 julisti
Turun kaupungin asukkaille. Kenraali sanoo että se yleinen ruttosääntö,
jonka hän on painosta julkaissut ja yli koko maan noudatettavaksi
levittänyt, on jätetty varteen ottamatta. Hän oli surulla kuullut «että
osa pahantapaisia ja kristillisen velvollisuutensa unohtaneita ihmisiä
on ryhtynyt sellaiseen hulluuteen että ovat öisin työntäneet kaduille
kuolleita ruumiita, vieläpä joukossa semmoisiakin, joissa vielä oli
henkeä ja joita olisi voitu auttaa, menettely, joka todella on sekä
häpeällistä että kristillisyyttä vastaan sotivaa.» Sen kauhistavan
menettelyn estämiseksi, «että ihmisiä niinkuin metsänpetoja ja
järjettömiä luontokappaleita heitetään kadulle ja kuraan» säädettiin,
että joka semmoiseen tekoon havaitaan syypääksi «vedetään kaakinpuuhun
ja toisille varoitukseksi ja pelotukseksi ankarasti ruoskitaan ja
suomitaan elikkä myös sakotetaan sata taaleria hopeaa.» — —

Kuinka paljo joutui ruton uhriksi silloin Suomessa? Kysymys ei
liene vastattavissa, sillä varmoja tietoja asian tutkijalle on vaan
muutamista paikkakunnista.

Puhukoot ne tunnetut numerot yksinkertaista kieltänsä!

V. 1710 asui Helsingissä 713 manttaalin kirjoitettua henkilöä;
seuraavana vuonna oli luku alentunut 387:ään. Marraskuun 22 päivänä
haudattiin yhtaikaa 30 kaupungin porvaria. Kun rutto joulukuussa
vihdoin lakkasi, oli se temmannut kaupungista 1,185 henkeä,
vierasseutuiset siihen luettuna. Summa ei kyllä itsessään ole suuren
suuri, mutta kasvaa vertaillessa lukuun 1,800, jota kaikkien luulojen
mukaan voidaan pitää kaupungin väkilukuna alulla vuotta 1710.

Syyskuun lopulla joutui rutto Turkuun. Se sai aikaan täydellisen
häiriön yhteiskunnan kaikissa oloissa. Kauppa seisahtui, kaikki
maalaistuotteet jäivät tulematta; hovioikeus ja akatemiat lakkauttivat
työnsä. Useita kymmenkuntia perheitä kuoli sukupuuttoon. Etevin
ruttolääkäri, tohtori Kylburger laskettiin paareille. Marraskuussa ei
enää ehditty tavallisella tavalla haudata ruumiita, vaikka erityinen
joukko «ruumiinvetäjiä» oli palkattu kunnan palvelukseen. Hämeentullin
ulkopuolella virui viikkokausia hiekkarinteellä kasoittain ruumiita.
Kaupungin noin 6,700:sta asukkaasta oli sillä ajalla likipitäin joka
kolmas kaatunut kuoleman saaliiksi. Tauti levisi sitten kaikkiin
kaupunkeihin Pohjanlahden rannalla. Pikkuruisessa Uudessakaupungissa
kuoli 77, Vanhassa Kaarlebyyssä 100. Miten paljon yksityiset
maalaiskunnat 1710 saivat luovuttaa hautoihin, ei sanottavasti tunneta.
Hauhossa, Pälkäneellä, Kruunun kylässä, Mäntyharjussa ja Elimäellä
kuoli paljo. Itäiseltä Uudeltamaalta, jossa osa Suomen sotajoukkoja
seisoi Kymin varrella, tuli sanoma, että sotilailta puuttui sekä
lääkäreitä että lääkkeitä, sekä pappeja että ehtoollisviiniä, jonka
vuoksi «miehet kauheasti tuskiansa valittaen makasivat ja kuolivat kuin
pakanat.»

Niin kului kumminkin vihdoin vuosi loppuun, ja rutto alkoi useimmilla
paikoin lakata. Vaan eloonjääneiden muistosta ei vuosi 1710 voinut
koskaan haihtua. Se oli myös sama vuosi jolloin Viipuri, oltuaan neljän
vuosisadan kestäessä alinomaa itäisen naapurinsa hyökkäysten alaisena,
vihdoin viimein joutui venäläisten käsiin.




VII. PIENI PÄIVÄNPILKAHDUS.

(1711).


Oikeastaan omisti Kukkarannan muori ainoastaan puolen nuottaa, joten
saaliistakin vain puolet tuli hänen osalleen; mutta koska naapurin
isäntä eukkoineen lapsineen oli kuollut ruttoon ja talo jäänyt
autioksi eikä perillisiä ollut ilmoittaunut, niin oli Kukkarannan
muorin mielestä toisinaan koko nuotta hänen omansa. Hän olikin viime
talvena kutonut uuden kolmea syltä pitkän kappaleen ja pannut sen
«osakas-puoliskoon»; senpätähden olikin muorilla mielestään sitä
enemmän syytä puhua «meidän nuotastamme.»

Ja nyt oli se meressä, mutta oli maihin päätymäisillään tuossa
mainiossa silakka-apajassa Suomalaissaaren luona. Entisinä
hyvinä aikoina, kun saaristossa oli kyllälti väkeä, oli, paitsi
«nuottapäällysmiestä», Kukkarannan isäntää, kolme reipasta miestä
katsottu tarvittavan nuottaa hoitamaan, sillä se oli 55 syltä pitkä ja
7 kyynärää korkea. Mutta nyt ei ollut varaa panna muuta kuin yksi mies
ja kaksi vaimoa, joista tietysti Kukkarannan muori itse oli toinen.

Mies — se oli hänen nuorin poikansa, joka oli kolmannellakolmatta
ikävuodella ja jonka nimi oli Kaarle Antero. Yksin hoiti hän nyt
nuottaa toisella laidalla, kun toisella vetivät äiti ja Loviisa
Ulriikka, kalastajan tytär Sipoon Kaunissaarelta. Tyttö oli vastikään
tullut veneellä selän poikki lainaamaan vakallisen rukiisia jauhoja, ja
kun hänen kumminsa, Kukkarannan muori, oli sanonut että hän kentiesi
saisi vähän tuoreita silakoita kotiviemisiksi, jos malttaisi jäädä
vetämään yhtä apajaa, niin oli hän jäänyt, ja mielelläänpä jäikin,
sillä siitä oli viikkoja kulunut, kun hän viimeksi oli nähnyt Kaarle
Anteron. Mutta siitä hän ei virkkanut mitään.

Ja nyt oli, niinkuin sanottu, nuotta jo likellä rantaa, eikä silloin
ollut aikaa tyhjiä rupatella. Muori kiskoi kiskomistaan ja mietiskeli
itsekseen, että tokkohan hänen kaksi vanhempaa poikaansa, jotka viisi
vuotta sitten olivat lähteneet sotaan, vielä elivät ja mahtoivatkohan
koko aikana saada edes kertaakaan kunnollista suolasilakkaa syödäkseen.
Kaarle Antero, jonka jäntereisessä ruumiissa asui hyvän sävyinen mieli,
oli hyvillään runsaasta saaliista, ja samalla hän tuumaili että olipa
arvon hyvä että vaikka tänään oli lauvantai, hän oli tullut ottaneeksi
puhtaan paidan, koska Loviisa Ulriikka oli sattunut heille tulemaan.

Kun nuotan köydet oli saatu rantaan ja jonkun aikaa oli lapettu märkää
nuottaa, sanoi Kaarle Antero verkalleen:

«Tänään saamme mitata silakoita tynnyrittäin eikä kapottain.»

«Hyväpä olisi», huudahti äiti, «jos Jumala taas kerrankin siunaisi
köyhän apajan! Luuletko siinä olevan neljän tynnyrin paikoilla?»

«Niillä vaiheilla tai hiukan enemmän.»

«No, sitten suolaan runsaan tynnyrin verran osakaspuoliskon edestä. Ei
tuota tiedä, kuka sitä vielä voipi tulla perimään.»

Nyt ehti nuotan perä rantakiville, ja vesi oli oikein paksuna kaloista.

Silakanpoikaset mennä vilistivät sivuttaisin silmukoista ja katosivat
merenpohjalle päin. Mutta isot, ne eivät päässeet mihinkään, vaan
makasivat väristen ja räpistellen, niin että vesi ja suomukset
pärskyivät. Lokit lentelivät kerjäten pienissä piireissä Loviisa
Ulriikan pään päällä, ja kun Kaarle Antero näki, että hän oli heittänyt
heille suuren silakan, viskasi hän pari kolme muuta perässä. Täytyyhän
tässä olla vähän antelias linnuille, tuumi hän.

«Sill'aikaa kun käännätte verkon ja tyhjennätte kalat vasuihin, menen
sisään ja keitän oikein hyvää ruokaa. Täytyyhän sitä joku kerta
vuodessa semmoisellakin herkutella.»

Näin sanoi muori, mennessään saaren länsipuolisessa painanteessa
sijaitsevaa tupaa kohti, jossa hän poikansa kanssa asui.

Nuoret jäivät työhön, ja ripeästi se luistikin. Kaarle Antero oli juuri
rupeamaisillaan lappamaan nuottaa veneeseen, kuin hän äkkiä pysähtyi ja
kysyi:

«Miksi et ole niin pitkään aikaan ollut meillä?»

«Eihän sitä olisi puuttunut halua käydä katsomassa naapureita toisilla
saarilla. Mutta entäs sinä itse? Matka täältä Kaunissaarelle ei liene
sen pitempi kuin sieltäkään tänne.»

«Enhän ole voinut jättää äitiä yksin pyydyksineen.»

«Enkä minä isää... yksiinpä tuo menee. — Kuulehan, Kaarle Antero»,
jatkoi tyttö lyhyen vaitiolon jälkeen, «koetappas arvata erästä somaa
arvoitusta, jonka isä eilen opetti minulle. Hän oli sen nuoruudessaan
kuullut muutamalta Ahvenan merimieheltä.»

«No, anna tulla!» sanoi nuorukainen, asettuen kivelle istumaan ja
nojaten käsillään polviinsa.

«Tämmöinen se arvoitus on», jatkoi Loviisa Ulriikka hiukan hämillään:

    «Makea kuin mansikainen,
    Kaikki sitä halajais;
    Kukaan kyllästyis ei vainen,
    Vaikka millä mitoin sais.»

Kaarle Antero mietti hetkisen, mutta sitten hän napsautti
keskisormellaan peukaloa vastaan ja huudahti:

«Mitä saan, jos arvaan oikein?»

«Ehkäpä saat jonkun pienen muistin.»

«Tässä on selitys» — Ja Kaarle Antero veti tytön polvillensa ja painoi
suudelman hänen huulillensa. Loviisa Ulriikka aikoi ensin huutaa,
mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä nuorukainen suuteli häntä
vielä useita kertoja, ja kiireessä oli tyttö kietonut kätensä hänen
kaulaansa. Sitten he istuivat pitkän aikaa kuiskaillen, kuulematta
miten aallot loiskuivat rautaa vastaan tai kalalokit kirkuivat.

Mutta silloin tuli muori takaisin rantaan, ja samassa seisoivat nuoret
suorina nuotan vieressä. Eukolla oli hyvät silmät; hän näki, että
vasuissa, oli runsaasti viisi tynnyriä silakoita, ettei nuottaa vielä
oltu lapettu veneeseen ja että Kaarle Anterolla, jolla oli ollut
kaksi kalansuomusta poskella, nyt oli vain yksi, jota vastoin Loviisa
Ulriikka oli saanut suomuksen ylähuuleensa. Niin, niin!

Mutta muori ei sanonut mitään, naureskelihan vain itsemielessään.
Hänen miesvainajansa oli kerran nuorra miessä hänen tähtensä seisonut
päällään täydessä kalavasussa!

Kun kaikki olivat tulleet tupaan, sylkäsi Kaarle Antero kerran ja
yskäsi kahdesti. Sitten hän katsoi äitiä suoraan silmiin ja sanoi, että
Loviisa Ulriikka ja hän nyt olivat kihloissa ja huomenna he aikovat
lähteä kirkolle panettamaan kuulutuksiin.

Kukkarannan muori tarttui poikansa ja tytön käteen ja sanoi
odottaneensakin että niin kävisi. Sitten hän luki siunauksen heidän
ylitsensä ja toivotti heille onnea.

Kun äiti sitten meni ulos, jäi Kaarle Antero tyttöinensä istumaan
penkille ikkunan alle; täytyihän heidän tietenkin saada vähän jutella.
Auringonpaiste tulvasi ikkunasta sisään leveinä juovina, sääsket
hyppelivät pannen hienointa piipitystään, ja kimalainen röykytti
selkäänsä ikkunalasia vastaan suristen karkeata surinaansa. Koivuissa
tuvan ulkopuolella liversi pari peipposta, ja kärpässieppo viserteli
pensastossa; mutta kaikkea tätä soitantoa eivät nuoret kuulleet, siinä
kahden kesken istuessaan. — —

Iltapäivällä seurasi Kaarle Antero morsiantaan Kaunissaarelle, ja
seuraavana aamuna kolmen aikaan he taas istuivat veneessä matkalla
kirkkoon. Erkinniemellä he nousivat maihin ja kulkivat sitten jalan
puolitoista peninkulmaa. Kun kello löi 9, seisoivat he rovastin
virkahuoneessa pappilassa ja kuulivat, kuinka vanha kirkkoherra
harmaalla sulkakynällä piirsi heidän nimensä suureen mustaan kirjaan.

«Milloinka häät pidetään?»

«Viisi viikkoa ennen Mikonpäivää.»

«Vai niin, minulla ei tänään ole muita aviokuulutuksissa kuin teidät.
Ajat ovat levottomat, mutta täytyyhän ihmisten mennä naimisiin, vaikka
onkin sota maassa. Jumalan haltuun!»

Sydämmessä tuntui niin omituinen liikutus, kun nuoret kihlatut astuivat
vanhaan harmaakiviseen kirkkoon. Talvipakkanen ei ollut vielä kokonaan
haihtunut sen paksuista muureista, mutta ilman kosteus ja raakuus jäi
heiltä vallan huomaamatta. Saarna alkoi, ja harvalukuinen kirkkoväki
kuunteli hartaudella. Mutta sitten tuli tarkkaavaisuus keskeytetyksi.
Loviisa Ulriikka ja kaikki muut näkivät ihmeekseen vääpelin ja
muutamien sotamiesten astuvan sisään, niin että aseet kupeilla
kalisivat. Vääpeli harppasi pitkin askelin lukkarin penkkiin kuorissa
ja antoi kanttorille paperin, jonka tämä heti vei kirkkoherralle ylös
saarnastuoliin.

Oli siis tullut kuulutus; mitähän pahoja asioita se sisältänee,
tuumaili itsekseen moni.

Kun saarna oli loppunut ja rovasti oli lukenut rukouksen esivallan
puolesta, valtakunnan sotajoukon puolesta maalla ja merellä sekä maan
hedelmästä, oli vuoroon tullut Kaarle Anteron ja Loviisa Ulriikan
kuulutus. Heistä se sointui niin ihmeen kauniille; mutta pari heidän
tuttavistaan pani merkille, että kirkkoherran ääni värähteli.

Viimein tuli sen kuulutuksen vuoro, jonka vääpeli oli tuonut. Siinä
kenraalikuvernööri ja kaikkien Suomeen sijoitettujen ruotsalaisten
joukkojen ylipäällikkö, kreivi Karl Nieroht, lyhyesti ja pontevasti
vaati uutta sotaveroa.

Talonpojat katsoivat säikähtyneinä toisiinsa kuullessaan mikä määrä oli
kunkin manttaalin suoritettava. Luettelo kuului: «2 tynnyriä rukiita,
1 tnri ohria, 1/2, tnriä ryyniä, 3/4 tnriä kauroja, 7 leiviskää kuivaa
lihaa ja 40 leiviskää heiniä.»

Mutta ei siinä vielä kyllin. Seurasipa toinen kuulutus, joka sisälsi,
että kolmannesrykmentit olivat täydennettävät ja Sipoon pitäjän tuli
asettaa 10 miestä. Koska valitettavasti oli huomattu — niin sanottiin
kuulutuksessa — että rusthollit ja ruodut olivat niskoitelleet ja
tehneet vaikeuksia täyttäessään velvollisuuksiansa korkeata kruunua ja
isänmaata kohtaan, niin lueteltiin nimeltä 10 nuorta miestä, joiden
käskettiin neljänkolmatta tunnin kuluessa saapua pääkortteeriin
Pernajan Sarvilahdella. Jos joitakuita heistä oli kirkolla, niin
olivat he heti «otettavat talteen», luki kirkkoherra edelleen ja
mainitsi lopuksi nimet. Viimeinen, joka huudettiin, oli kalastajanpoika
Karl-Anders Blomstrand Söderkullan saarelta.

Kun Kaarle Antero kuuli nimensä mainittavan saarnastuolista, meni hän
kalman kalpeaksi. Kirkko pilareineen, alttareineen ja vaakunakilpineen
alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän tuijotti eteensä. Mitenkä nyt
kävisi heidän, mitenkä äidin ja nuotan! Hän nousi verkalleen ja käveli
ulos käsityksin Loviisa Ulriikan kanssa. Tyttö veti hänet pois kirkon
seinän luo; siihen he istuivat sireenien alle ja itkivät. Oli niin
vaikea nyt keksiä lohdutuksen sanoja.

Tunnin kuluttua tuli vääpeli ja pyysi Kaarle Anteroa kiirehtimään;
heidän piti pian lähteä. Hänen vaatteensa saatettiin lähettää jälestä
pääkortteeriin.

Jopa se nyt oli ikävää!

Loviisa Ulriikka otti tertun valkeita sireenejä ja pisti sen sulhasensa
käteen.

«Jumala olkoon kanssasi», hän kuiskasi: «kyllä minä odotan sinua vaikka
kuinka monta vuotta!»

Sitten he suutelivat ja Kaarle Antero sanoi: «Vie terveisiä äidille ja
käy häntä joskus katsomassa, kun hän on niin yksin!»



Tammikuun 6 p:nä 1719 iltapäivällä jättivät muutamat Pohjanmaan
rykmentin sotamiehet leposijansa Dufedin linnoituksessa Jemtlannissa ja
lähtivät hiihtäen etsimään tovereitansa, jotka olivat jääneet jälelle
paluumatkalla. Norjasta. Kauan he eivät olleet kulkeneet, kun tapasivat
lumeen puoleksi hautaantuneen sotamiehen. He vetäsivät lunta syrjään
muutamilla kuusen oksilla ja huomasivat, että mies, joka oli palvellut
Uudenmaan jalkaväen rykmentissä, oli paleltunut kuoliaaksi. He eivät
silloin vielä aavistaneet, että 600 heidän tovereistaan oli joutunut
yhtä onnettomaan kohtaloon. Kun tämä oli ensimäinen, niin he malttoivat
tutkia häntä vähän tarkemmin ja huomasivat, että hän jähmettyneessä
kädessään piti pientä kuivunutta kukkasta. Ja näytti siltä kuin olisi
se kerran ollut terttunen valkeita sireenejä.




VIII. KUNINKAAN KÄSKY.

(1711).


Honkametsäiselle hiekkaharjulle, joka etelään käsin ulottuu Suvantoon
Kiviniemen luona, oli eräänä iltana elokuun lopulla leiriytynyt pieni
parvi jalkarakuunoita. Ilma oli kolea, mutta salatakseen oloansa eivät
he olleet sytyttäneet lämmittävää nuotiovalkeata, vaan ainoastaan
pienen tulennoksen, jonka ääressä kaksi miehistä paistaa kärventeli
muutamia koivupuikkoihin varrastettuja jäniksiä. Lopetettuaan
toimensa, jota toiset suurimmalla huomiolla olivat seuranneet, alkoi
iltaisen syönti. Kukin piti siinä hyvästi puoliansa; voimakkaat
leuvat pureskelivat leveitä pettuleivän viipaleita ja likaiset sormet
silpoivat lihaa kalan selkäruodosta. Tuon tuostakin ryypättiin aimo
kulaus hapanta piimää parista puuleilistä.

— Kas niin, Volmari ja Saarela, nyt teidän on hyvä aika lähteä
vahtivuoron vaihdolle — lausui suomeksi pienen parven päällikkö,
kapteeni Simo Torakka. Pitäkää silmänne auki ja antakaa merkki
tavallisella tavalla, kun kuormat lähenevät siltaa. No, mitä te
siekailette, ovatko jalkanne pölkkyjä, häh! Sukkelaan tielle, niin
ennättävät ehkä vielä toisetkin saada muutaman suupalan ennen tappelua.

Ne, joille nämä sanat lausuttiin, nousivat seisalleen, tarttuivat
kivääreihinsä ja katosivat äänettöminä metsän peittoon Kiviniemen
puolelle.

Kapteeni istahti tyhjälle säkille ja muut miehet heittäytyivät
nurmikkoon ympärille. Leirikuva ei näyttänyt juuri kovin
sotilaalliselta. Ellei olisi kimallellut sinne tänne heitettyjä aseita
ja jokunen pistooli vyössä, ei kukaan olisi voinut aavistaa että tässä
oli urhoollisten värvättyjen jalkarakuunojen eli «Sissien», niinkuin
heitä kansan kesken nimitettiin, kantajoukko, vaan luullut, että ne
olivat joitakin maankulkureita. Ei edes upseereillakaan ollut mitään
ulkonaisia merkkejä arvostaan. Hetkisen vaitiolon perästä rupesi
Torakka taas puhumaan:

— Minä huomaan että potrat poikani ovat täysin levänneitä, kosk'ei
kukaan jaksa edes maata. Jutellaanpa sitten vähäsen, niin aika kuluu
ratommin. Suru majurin kiinijoutumisesta ei nyt tarvitse ijankaiken
tukkia urhoollisten miesten suita. Luukkoinen oli kyllä reippain meistä
kaikista, vaan Kuninkaallisella Majesteetilla on kyllä muitakin kelpo
upseereja Suomessa. — Katsokaas, miehet, näettekö mitä minulla on tässä
— hän veti esiin vähäisen käärön suutupakkaa —; tässä on viimeinen
jäännös hänen kreivillisen ylhäisyytensä kenraali Nierohtin lahjasta
majurille ja minulle urhoollisuudesta sodassa, ja nyt minä tahdon
jalomielisesti suoda puolen tästä mustasta mitalista sille teistä, joka
kertoo parhaan jutun.

Miehet nousivat puoliksi istualleen ja katselivat ahnain silmin
kapteenin kädessä olevaa aarretta.

— Minkälaisia juttuja ne sitte pitää olla, kysyi eräs heistä,
luutnantti Tarhanpää.

— Niin tosiaan, sinäpä, Olli, oletkin oikea mies alkamaan. Sinä, joka
ennen olet ollut ryssän palveluksessa, olet kyllä siellä rajan toisella
puolella oppinut kehumaan. Kerroppa nyt jostain urostyöstäsi, mut
valitsekkin oikein mehevä, muutoin menee tupakka sivu leukojesi.

— Olkoon menneeksi, herra kapteeni, ja lyhyesti vaan navakasti.
Jos minä nyt alan elämänvaiheitteni alusta, niin sanon että minä
olen synnyltäni karjalainen Slovankasta Inkerinmaalta, otettiin
19-vuotisena venäläiseen sotapalvelukseen, tulin vuonna 1703 hänen
tsaarillisen majesteettinsa käskystä siihen paikkaan, johon uusi
Pietari piti rakennettaman. Siellä sain käskyn pieksää ja rääkätä
suomalaisia talonpoikaistyömiehiä, kun he kantoivat kiviä sylissään
ja soraa nutunliepeissään, mutta sitten sain erään kerran itse
maistaa solmuruoskaa siitä etten kylliksi kovaa lyönyt muuatta
jo ennestään puolikuollutta raukkaa. No niin, se ei oikein mulle
maistunut, ja iltasilla pistin minä sapelini aliupseeriin — se
tapahtui leirin ulkopuolella illan kähmässä — ja pakenin kirvelevin
nahoin karjalaiselle niemelle. Tulin sitten sattumuksesta Taneli
Luukkoisen ja kuninkaan palvelukseen. Taneli oli silloin kapteeni ja
oli hänellä alaisenansa vaan yksi 42-miehinen komppania. Ensimäisellä
retkellä vihollista vastaan pistin minä hengeti neljä ja haavoitin
puoliviidettä; sen tempun jälkeen nimitti kapteeni minut korpraaliksi.

— Siinä oli palkkaa kylliksi, tarvitsemattasi vielä saada tätä
harvinaistupakkaa, sanoi Torakka kuivasti. Onko sulla vielä muuta
kertomista?

— Ei, vastasi toinen; tietäähän kapteeni kyllä, että olen sivullanne
monet kerrat tapellut ja tehnyt viholliselle vahinkoa ja haittaa.

— Jokapäiväistä työtä! Mutta jatkappas sinä, Sidensnöre, jolla on
hienoa ruotsalaista verta suonissa ja osaat lukea ja kirjoittaa
yhtä hyvin kuin meidän Berthold Antonius! Sinähän osaat liikutella
parempaakin asetta kuin kynää. Mistä teosta sinä enimmin ylpeilet?

Puhuteltu, 20-vuotias nuorukainen, pitkä ja roteva, kohottautui
toiselle kyynäspäälleen ja lausui:

— Urhoollisten jalkarakuunain joukossa, jossa joka miehen tulee
olla uljasta poikaa, on varsin vähäiseksi kiitokseksi voida sanoa
lyöneensä kuoliaaksi kymmenkunnan vihollista. Minä muistutan sen
vuoksi mieleenne, kuinka minä, kun toukokuussa majailimme Koivistolla
ja näimme nälkää että sielu oli vähällä lähteä käpälämäkeen, hiivin
kenraalin kortteeriin Liljendaalissa ja palasin kantaen puolta tynnöriä
ruista ja siankinkkua selässäni. Muistelen että te palatessani tulitte
jokseenkin iloisiksi. — —

— Niin kyllä, se oli oiva teko, sanoi eräs miehistöstä. Sidensnöre
on aina ollut vankka ja rohkea partioretkeilijä sekä hyvä toveri. Ja
rukiista ja kinkusta sietää hänen saada ylimääräinen palkinto.

— Malttakaas, malttakaas, ystävät, kehoitti kapteeni. Tuomio ei saa
langeta, ennenkuin kaikkia asianosaisia on kuultu. Suu käymään, Siuri,
sinulla kaiketi pitäisi olla yhtä ja toista kerrottavaa, sinä musta
tattaripeijakas!

— Niinkuin kapteeni käskee, vaikka kehuminen ei ole minun tapojani.
Kertoakseni kumminkin jotain uutta tovereille, tulkoon sanotuksi, että
minä viime perjantaina, kun minut lähetettiin vakoilemaan Taipaleeseen,
sain kuulla että neljä kasakkaa nukkui eräässä pirtissä. No, mitäs oli
tehtävä, minä nostin muutamia hirsiä oven pönkäksi, kokoilin halkoja,
olkia ja lastuja nurkkiin ja sytytin kokon palamaan. Silloin mahtoi
ruveta savun haju tuntumaan pahnassa, sillä ne neljä sian ryökälettä
röhki ja töykki sisällä niin vietävästi.

— Eikö ainoakaan päässyt ulos?

— Kyllä, neljä sielua lakeistorven kautta; ruumiit olivat liian paksuja
mahtuakseen mukana. No, mitäpä siitä enää puhutaan; minä otin heidän
neljä hevoistansa ja möin ne kenraali Armfeltin joukolle.

— Minkätähden sinä et ole virkkanut tapauksesta ennen?

— Enhän minä tuonut mukanani vankeja enkä tavaraa.

— Mutta sen sijaan minä toin, puhkesi majoittaja Lammasharju sanoinaan.
Minä se olin, pojat, joka sen ryssäläisen everstin reestä sieppasin
ne 80 luotia hopeata, jotka majuri sitten myötti Savonlinnassa 60:een
karoliiniin.

— Kehu mitä kehut sillä urostyöllä, sanoi Torakka, kaiketi muistanet,
ettei me siitä saaliista paljoa lihottu.

— Ehkäpä Paavo Koivistolaisella on parempi juttu kontissaan, lisäsi
Siuru.

— Eipä kehumista, vastasi Paavo, minä vaan löin ja pistin kuin vimmattu
pakana, etteivät majuri ja kapteeni Ritz joutuisi ryssien käsiin;
muistattehan sen kerran kun meidät yllätettiin puolitoista peninkulmaa
Viipurista.

— Kyllä, minä näin että sinä taistelit kuin arkkienkeli, Paavo. Minusta
näytti että sinä purit korvankin yhdeltä. Miltä maistui?

— Niinkuin kapteeni käskee, kuului vastaus. Mutta onkos kapteeni
kuullut, että moskovalaiset löivät majurin rautoihin, kun hän pahoin
haavoitettuna vietiin Pietarin puolelle. Saman ne tekivät muutoin
meidän urhoolliselle kapteenillemme Tillaiselle ja luutnantille. Minä
en enää muista hänen konstikasta nimeänsä.

— Sen ne kyllä saavat vielä maksaa, ehkä jo tänä yönä. No, Niilo
Tompura, onkos sinulla mitään lystiä kerrottavana, niin ann' tulla!

— Ei, herra kapteeni, vastasi lyhytkasvuinen keski-ikäinen,
leveänaamainen ja sinisilmäinen mies.

— Etkö sinä sitten olekkaan ollut mukana sodassa koko näinä kuutena
vuotena?

— Olenhan tuota, herra kapteeni.

— Onko vihollinen vääntänyt sinulta kielen kantimiltaan, ettet osaa
muuta kuin myötellä ja kieltää?

— Ei, herra kapteeni.

— Sinä olet tuhma ja itsepäinen kuin seitsenkertainen sonni.

— Niinkuin herra kapteeni käskee.

Miehistö nauroi kapteenin turhilla kokeilla saada harvapuheista
Tompuraa virkkamaan muuta kuin välttämättömimpiä sanoja.

— Minä tiedän, huudahti Tarhanpää, että siitä päivin, kun ryssä Nyenin
luona riisui alasti ja paistoi Tompuran isän ja äidin ja kaksi sisarta
päällepäätteeksi, hän usein, — —

— Nyt ei ole sinun vuorosi puhua, keskeytti häntä Torakka, joka
nähtävästi oli itse halunnut saada sananvuoron. Nyt kerron minäkin
teille jutun. — Hän alkoi. — Sodan alussa palvelin minä pelkkänä
ratsumiehenä Inkerinmaalla aatelislipun alaisena ja sitten ratsumestari
Roosilla renkinä, vaan aina minua käytettiin partioretkillä.
Vuonna 1710 jouduin minä Kivekkään joukkoon, ja päästettyäni yli
100 ryssää päiviltä ja tehtyäni monta vankia, pääsin luutnantiksi.
Niin, tammikuussa oli minulla 11 miestä omassa johdossani ja silloin
kirjoitti Berthold puolestani hänen kreivilliselle ylhäisyydellensä,
pyynnön saada asettaa oman komppanian. Sain luvan ja sinetillä
vahvistetun kapteeninvaltakirjan. Se on minulla täällä taskussa sekä
käsky ja määräys pitää teitä vahvassa kurissa. Totta puhuen, olenpa
iskenyt rikki satasen vihollista ja tusinan päälliseksi. No, mitäs
arvelette?

— Minusta, vastasi Koivistolainen mielistellen, kapteeni saa pitää
tupakan omina hyvinään.

— Niin minustakin, sanoi Torakka ja antoi vähäisen kääryn pujahtaa
takaisin housunlakkariin. Mutta nyt on aika tarkastaa onko musketit
kunnossa ja vänkiruuti kuivaa.

Tuskin oli kapteeni saanut sen sanotuksi, kun hän ja kaikki muut
säpsähtivät. Pitkä vihellys, jota seurasi kaksi lyhempää, kuului
pohjoisesta päin metsästä.

— Muutamia meikäläisistä on lähestymässä, mene sinä Tompura niille
vastaan, käski kapteeni.

Käsketty totteli ja kiiruhti metsän sisään, mutta ei kestänyt kauvempaa
kuin pari minuuttia, ennenkuin hän taas tuli näkyviin, mukana kaksi
miestä. Vanhempi heistä, pitkävartisissa saappaissa ja kulunut
ryssänkauhtana yllä, kantoi olallansa pitkää rakuunasapelia. Toinen,
katsastelukirjuri ja luutnantti Barthold Antonius, veti huomion
puoleensa tavattoman pulskalla tummansinisellä sarkapuvullaan. Kevyt
miekka, hopeahelainen pistooli ja mitali rinnassa osoittivat parempaa
varallisuudentilaa ja saavutettua kunniaa. Nähdessään heidän tulevan
nousivat kaikki seisalleen ja tervehtivät. Torakan puoleen kääntyen
lausui Antonius:

— Minä olen matkalla Armfeldtin leiriin viemään käskyjä ja kirjeitä.
Poikkesin tänne luoksenne saamaan jotakin juotavaa; olemme kulkeneet
kaksi peninkulmaa levähtämättä.

Eräs rakuunoista toi piimäleilin ja Antonius seuralaisineen joi siitä
pitkät siemaukset. Sitten virkkoi edellinen:

— Ensiksi kerron teille sen uutisen että me nyt olemme saaneet papin.
Sotakonsistoorio on jalkarakuunain saarnaajaksi nimittänyt Henrik
Lechlinin, joka on kauvan kärsinyt puutetta ja ollut puolikymmentä
vuotta pakolaisena virastaan Toksovassa. Sitten tuon minä mukanani
kopion kuningas Kaarlen viimeisestä kirjoituksesta kenraalille ja olen
saanut käskyn lukea sen sekä sotaväelle että rahvaalle.

— Asentoon, pojat, komensi Torakka, ja lakit päästä: kuunnelkaapa mitä
kuningas kirjoittaa.

Kaikki nousivat ja asettuivat riviin Bartholdin eteen, joka kuuluvalla
äänellä luki seuraavaa:

«Me lähetämme käskymme Suomen ja Pohjanmaan maaherroille, että he
pitävät teille varalta kaikkinaista apua ja kannatusta, mutta kun
Suomi koko sodan ajan on kärsinyt suurempaa rasitusta kuin mikään
muista lääneistä niin yhdessä kuin toisessa katsannossa ja sentähden
heidän kustannuksiansa mikäli mahdollista on helpoitettava ja
huojennettava, niin käsketään Meidän Tukholmassa oleva neuvostomme ei
ainoastaan lähettämään sinne enemmän miehistöä, mikäli tarpeelliseksi
havaitaan, vaan myöskin viljaa ja muita elatustarpeita joukkojen
ylläpidoksi. Teidän tulee, paitsi muita tarpeellisia toimenpiteitä,
joita maanpuollustaminen vaatii, totuttaa rahvasta käyttämään kivääriä
ja kehoittamalla kehoittaa heitä niinhyvin metsissä kuin muutoin
ahdistamaan vihollista ja tekemään sille vahinkoa. Asujamia ei pidä
jätettämän vihollisen saataville, vaan ne, joita ei voida käyttää
vastarintaan, ajoissa käskettämän pakenemaan tavaroineen kauvemmaksi
sisämaahan armeijan taakse ja jättämään maan tyhjäksi jälestänsä, ettei
vihollinen mitään ravinnoksensa löytää mahtaisi; kieltäen samalla
hengen menettämisen uhalla antamasta viholliselle vähintäkään muonaa
tahi maksamasta hänelle mitään pakkoveroja.» — Näin kirjoittaa meidän
armollinen kuninkaamme Benderistä 7 päivänä tammikuuta 1711.

Kun lukeminen oli päättynyt, alettiin miehestä mieheen keskustella
kuninkaan käskyn sisällyksestä ja merkityksestä.

— Ymmärrätkö nyt, Tompura, sanoi Siuri, että Kuninkaallinen Majesteetti
käskee, ettet saa antaa viholliselle mitään syötävää, vaan pitää
sinun riippua hänessä kiini kuin iilimato ja tehdä hänelle kaikkea
mahdollista vahinkoa?

Tompura nyökäytti ymmärtävänsä.

— Meidän tulee siis hävittää ja polttaa omaakin maatamme, lisäsi
kapteeni, no niin tehdäänpä vaan työtä käskettyä siinäkin!

Mutta kaikki keskustelu päättyi tähän, sillä Kiviniemen puolelta
kuului yökehrääjän kirmakka vihellys miesjoukon korviin. Se oli merkki
lähimmästä etuvartiosta. Yks kaks olivat leirimiehet keränneet aseensa
kokoon ja Torakka etunenässä lähti joukkue kiireesti liikkeelle.
Ainoastaan neljännestunnin noudattivat he maantietä, sitten hiipivät
he, jakautuneina kahteen osastoon, pitkin metsänrintaa.

Puoli, tuntia kului jännittävässä odotuksessa.

Silloin näkyi kirkkaassa kuuvalossa kaksi kuormaa, vartiokuntana
parisenkymmentä venäläistä sotamiestä, ajavan mäkeä alas kapeaa siltaa
kohden. Tuskin oli ensimäinen hevonen laskenut toisen etujalkansa
sillalle, kun Torakka kuuluvalla äänellä komensi: Laukaiskaa!

Kiväärit pamahtivat. Viisi ryssää kieritteli verissään maantiellä ja
toinen hevonen tupertui turvallensa, kaula läpiammuttuna, tehden turhia
nousemisen yrityksiä.

— Iskekää kiini, pojat, elkääkä antako yhdenkään ainoan kanaljan
päästä pakoon, huusi kapteeni ja laukasi pistoolinsa suoraan
vasten vartiokunnan päällikön naamaa. Hirmuinen mellakka syntyi.
Venäläiset, joilla ei ollut ollut aavistustakaan väijytyksestä, vaan
olivat kaikessa rauhassa aikoneet kulkea Käkisalmeen, joutuivat
mitä suurimpaan hämmästykseen; kivääriänsä eivät useimmat ehtineet
laukaista, sillä jalkarakuunat olivat heissä ihan käsin. He
puollustivat itseään kuitenkin vimmatusti. Jalkarakuuna kersantti
Kekäläinen, sai miekanpiston keuhkojensa läpi ja Siurin vasen käsivarsi
riippui puoliksi poikki hakattuna. Koivistolainen sai pajunettipiston
reiteensä, vaan jaksoi kuitenkin pyssynperällä surmata vastustajansa.
Kun Berthold kahden jalkarakuunan kanssa, jotka olivat seisoneet
reservissä, kovasti huutaen hyökkäsi esiin, alkoivat jälelle jääneet
ryssät juosta metsään.

Tompura, joka vuoti verta parista keveämmästä haavasta, pyyhki hikeä
otsaltaan; silloin havaitsi hän että eräs kuorman ajajista, joka oli
piiloutunut etumaisen nelipyöräisen vankkurin alle, tarttui johonkin
esineeseen kuormalta ja alkoi juosta sillalle. Siellä kohtasi häntä
eräs rakuuna, joka iski miestä, vaan tämä väisti, kääntyi yht'ruttoa
takaisin ja koki juosten paeta pitkin eteläistä joenrantaa.

— Ota kiini, kuului pari ääntä huutavan.

Tompura juoksemaan minkä käpälästä lähti. Pakeneva viskautui silloin
jokeen kahlatuksensa yli, mutta Tompura ei siekaillut hypätä jälkeen ja
onnistui hänen tarrata kiini miehen toiseen jalkaan, kun tämä oli jo
lähellä toista rantaa.

Tänne kinkku, karjasi Tompura ja paukautti vasemmalla nyrkillään ryssää
selkään. Tänne kinkku taikka hukutan sinut! Ryssä, joka tietysti ei
ymmärtänyt sanaakaan puheesta, vaan ymmärsi kyllä iskut, hakkasi
ympärinsä minkä ennätti ja sätki jaloillansa. Viimein onnistui hänen
paiskata lihan kappaleella vastustajaansa kasvoihin niin voimakkaasti,
että suusta ja nenästä turskusi verta.

— Pidä puoliasi, toveri, ja kisko ryssä tänne, kuului kehoittavia
huutoja rannalta.

Kehoitusta ei Tompura tarvinnut. Kun hän näki kinkun putoavan veteen
ja vajoavan, kohensihe hän pystyyn ja kahmasi käsivarsin ryssää
vyötäisiin. Tämä repi Tompuraa tukasta ja raapi hänen kasvojansa.
Sellainen pelmuutus hämmensi suomalaisen niin, että vastustaja oli
vähällä päästä irti. Mutta nyt sai Tompura taas kiini hänen jalastansa
ja veti häntä syvälle päin niin että molemmat kamppailijat katosivat
veden alle. Poreista ja veden vyörystä saattoi kuitenkin nähdä että
taistelua jatkettiin.

Suurella mielenkiinnolla olivat Torakka, Barthold ja pari muuta
katselleet kaksintaistelua, mutta kun hetken kuluttua vesi tyyntyi
eikä mitään Tompuraa tullut näkyviin, komensi kapteeni pari rakunaa
veteen. Kului kuitenkin useita minuutteja, ennenkuin he saivat käsiin
etsittävänsä. Rannalle vedettiin kaksi hengetöntä ruumista.

Tompura ei ollut päästänyt saalistansa. Käsivarret olivat jäykästi
puristuneet vastustajan jalkojen ympäri, ja leuvat pihtien tavoin
pureutuneet kiini hänen toiseen käteensä.

Tuntia myöhemmin oli jalkarakuunoilla valmis hauta luotuna, ja sinne
laskettuna kolme kaatunutta toveria. Kapteeni piti puheen, joka kesti
kolme minuuttia, yhden kullenkin, ja sen päätti hän näillä sanoilla:

— Katsokaas pojat, Tompura oli sentään urhokas partiomies ja
uskollinen alamainen. Hän noudatti kuninkaan käskyä ahdistaa
vihollista kaikin voimin, ja sentähden kunnioitan minä hänen hautaansa
kallisarvoisimmalla kalulla mitä minulla on.

Ja silloin laski hän haudalle sen pienen tupakkakääryn.

Tätä pitivät jalkarakuunat sangen kauniina tekona, mutta kaikki loivat
pitkän erokatseen siihen vähäiseen muistomerkkiin, ennenkuin taas
lähtivät liikkeelle hävittämään ja uutta saalista hakemaan.




IX. HAUTAUS KÖYSÖN SUOLLA.

(1713).


Kolme vihreää veljestä», oli lasten tapana sanoa kolmesta tasakorkeasta
tiheästä kuusesta, jotka kasvoivat syöttöha'an pohjoisreunalla pelkkien
koivunvesojen keskessä. Niiden edessä seisoi nyt ratsutilallinen Hannu
Väfvars ja näytti kovin miettiväiseltä.

Hän hyvin tiesi, ettei maill' ei halmeilla ollut ainoatakaan ihmistä
valveilla, joka olisi saattanut nähdä mitä hänellä oli tekeillä, mutta
siitä huolimatta pälyi hän ympärillensä, ennenkuin tarttui lapioon ja
rupesi kaivamaan vähäistä kuoppaa keskimäisen veljeksen juurelle.

Kun työ oli muutamassa tuokiossa suoritettu, veti ukko poveltaan
siniruutusen tuoheen käärityn mytyn. Sen sisällyksen tunsi hän niin
hyvin, ettei hän huolinut enää sitä sen enempää tarkastaa, vaan laski
sen joutuisasti kuoppaan. Sitten peitti hän haudan huolellisesti
maalla, lehdillä ja kuivilla oksilla, ja lähti kävelemään kiirein
askelin kotiin päin.

Hannu Väfvars oli parempiin varmempiin aikoihin kätkenyt koko
rahallisen omaisuutensa, ja summa ei todella ollut suuri, vaikka
kylläkin raskas: kaksi 4:n ja kolme 2:n taalerin kupariplootua, lyödyt
jo Kristiina kuningattaren hallituksen aikana, ja pari tusinaa äyrin
kappaleita yhdennentoista Kaarlen ajalta.

Ratsutilallinen oli arvellut viisaimmaksi kätkeä aarteensa niinkuin
toisetkin olivat tehneet, sillä edellisenä päivänä oli kerrottu, että
suuri venäläinen sotalaivasto oli lähestynyt Pernajan lahtea, eikä
kukaan voinut tietää, kuinka pian vihollinen olisi ovella.

Ukko oli juuri astumaisillaan tupaansa, kun hän näki kaukaa jonkun
tulevan juoksujalassa polkua myöten, joka valtamaantieltä toi taloon
yli petäjikköharjun. Tulija oli Lyyperin Janne, kirkko väärtin
16:vuotias pitkäsäärinen poika. Hengästyneenä saapui hän perille ja
huusi:

— Hyvää huomenta kanss', Väfvarin ukko, nyt teidän täytyy lähteä heti
mukaan, sillä minä tuon teille sanaa herra Jobstilta. Kappalainen
lähetti terveisiä ja käski sanomaan, että kohta paikalla toiset
hautajaiset pidetään Röysön suolla. Hän sanoi Väfvars-ukon olleen
mukana ensimäisissä ja tietävän kyllä mistä on kysymys.

— Oikein puhuttu, ja mielelläni tahdon vielä kerran tehdä seurakunnalle
palveluksen. Ehkä se onkin viimeinen. Mutta missä meidän pitää odottaa
hautajaissaattoa?

— Valtamaantien varrella; ne ovat siellä koht'ikään.

Juoksun hölkässä lähtivät ratsutilallinen ja nuorukainen menemään,
ja muutamien minuuttien perästä olivat he maantiellä, joka viepi
Degerbyystä Porvooseen. He istahtivat isolle kivelle ja alkoivat
hiljakseen puhella viime päivien tapahtumista.

Hannu kertoi kuulleensa että venäläinen sotajoukko oli kulkenut
Kymijoen yli ja hyökännyt Strömfors'iin ja että kenraali Lybecker
suomalaisten joukkojen kanssa oli Mäntsälässä tai Orimattilassa. Janne
puolestaan tiesi sanoa, että pitkä rivi venäläisiä sota-aluksia oli
purjehtinut pohjoiseen päin Terviikin ja Segersbyyn ohitse ja laskeneet
ankkuriin Gislarbölen rantaan. Kirkonkylästä oli suuri joukko perheitä
lähtenyt pakoon, niiden muassa myöskin kappalainen Veckman. Mutta
toinen, herra Jobst Totilius, ja kirkkoherra Serlachius olivat vielä
jääneet, vaan nekin näyttivät varusteleivan lähtemään.

Väfvars-ukko rupesi juuri kertomaan kuinka ruotsalaiset joukot
olivat polttaneet Helsingin, kun hän yhtäkkiä keskeytti puheensa.
Pari reenjalasta vingahti ilkeästi maantiensoraan, ja tulemassa
olevain miesten ääniä alkoi kuulua. Ukko ja hänen seurapoikansa nousi
paikoiltaan ja kiiruhti tulijoita vastaan.

— Heinäkuorma on raskas, virkkoi ratsutilallinen ja tervehti nöyrästi
pappia.

— Ja vielä raskaampi on retki, rakas Hannu, vastasi tämä. Hyväpä oli
että tälläkin kertaa tulit, sillä ei kukaan minun väestäni tunne niin
tarkkaan suota kuin sinä. Me olemme kätkeneet ruumiin heiniin ettei
ketkään asiaankuulumattomat voisi aavistaa mitä me tässä kuljetamme
näin varhaisella aamupuhteella. Niin, niin, aika on niin paha että
myöskin totuuden ja sanan palvelijan on pakko harjoittaa valhetta ja
petosta. Nyt sinun on otettava kulkueen johto huostaasi ja määrättävä
koska ja missä meidän tulee poiketa tieltä.

— Onko matka samaan paikkaan, minne viime kerralla kätkimme
kynttiläkruunut?

— Se on sinun päätettäväsi.

Hannu Väfvars nosti lakkia ja liittyi niiden kolmen vanhemman
talonpojan seuraan, jotka kävelivät kuorman perässä. Kuormaa ajoi
puukenkäinen liinatukka poika, joka huolimatta varoituksista
tuontuostakin huusi hevosille ja rapsahutti ohjaksilla. Kun hiekka
pureutui niin lujaan kiini jalaksiin, että kulku seisahtui, asetti
pari reipasta nuorta miestä kankeja reen alle kohauttaen siten rekeä
ylös ja eteenpäin. Heidän kiivautensa suututti muuatta repaleista
kierosilmäistä ukkoa, jolla oli tuuhea tukka ja lammasnahkalakki
päässä. Hän kulki lähellä kuormaa ja nojasi varovasti oikealla
kädellään heinähäkin kylkeen. Mutta hänen kanssaan, — Tuomas
kellonsoittajan, taikka Garpgårdin hupsun, niinkuin häntä myös
mainittiin, — ei kukaan puhunut, sillä hän antoi aniharvoin järjellistä
vastausta.

Vähäsen puhuttuaan kirkkoväärtin kanssa otti Hannu ohjakset käsiinsä
ja ajoi kuorman tieltä metsän reunaan, ja nyt tarvittiin kaikki
käsivarret auttamaan hevosia eteenpäin. Kiviä ja kaatuneita puunrunkoja
raivattiin, mikäli mahdollista, pois tieltä, ja muuan vesa sieltä
täältä katkaistiin.

Talonpojat tekivät työtä hiessä päin. Niin päästiin tasaiselle
niittymaalle, ja siinä märässä ruohossa luisti kuorma helposti
eteenpäin. Niitty muuttui vähitellen paksuksi sammalikoksi, ja siinä
sieti varoa, ettei kuorma kaatuisi, ja valita sellaisia kohtia, mistä
vetäjät saattoivat kulkea uppoamatta liian syvään. Kappalainen oli jo
pari kertaa ehdottanut että pysähdyttäisiin, mutta Hannu Väfvars katsoi
paikan olevan liian likellä maantietä.

Aurinko oli jo noussut korkealle puidenlatvojen yli, kun viimeinkin
päätettiin lopettaa kulku. Pappi istahti korkean kannon päähän ja
pyyhki hikeä otsaltaan. Sittenkuin muutkin olivat hetkisen levähtäneet,
otettiin heinistä rautaseiväs ja kaksi lapiota, joilla rivakimmat
joukosta tuota pikaa kaivoivat kolmea kyynärää syvän kuopan. Se
verhottiin sisältä puunoksilla, sammalilla ja heinillä. Sitten
vedettiin kuorma kuopan partaalle, ja Pernajan kirkon pienempi kello
paljastettiin heinistä esiin.

Kaikki miehet, paitsi Tuomas, tarttuivat siihen kiini, ja kumahtaen
putosi kello hautaansa.

— Niin, siellä sinä nyt makaat, lausui pappi. Saa nähdä, kuka meistä on
mukana sinua nostamassa takaisin ylös. Minun ei ole tarvis kehoittaa
teitä, rakkaat ystävät, pitämään salassa sen mitä nyt olemme tehneet.
Meidän maamme kirkot ovat jo saaneet kärsiä niin monet vahingot,
ettei ole varaa enää useampiin. Tätä aarretta ei vihollinen ainakaan
saa ryöstetyksi, yhtä vähän kuin niitä kolmea kynttiläkruunuakaan.
Täyttäkää nyt hauta, ja peittäkää niin ettei mitään jälkeä tästä meidän
toimestamme jää näkyviin.

Ratsutilallinen otti sylyyksen heiniä heittääksensä ne kuoppaan, mutta
hänet työnsi syrjään Tuomas, joka uhkamielisesti puhkesi sanomaan:

— Hei, hei, se on minun ja meidän Herramme kello; ei kukaan muut kuin
minä saa haudata sitä. Hän on minun morsiameni ja 34 vuotta on hän
ollut minulle uskollinen. Hän paleltuu, jos hänet haudataan ilman
kääriliinoja. Veisatkaa ruumisvirsi, lukkari, veisatkaa, lukekaa
rukoukset, pastori! Minä soitan kelloja piu—pau—pom, piu—pau—pom!

Kappalainen ja kirkon vartija koettivat hyvillä sanoilla ja puolittain
väkivallalla saada Tuomasta antamaan tilaa, mutta hän huusi ja reuhtoi
uhkaavasti käsillään, valmiina puollustamaan itseänsä.

Kun siinä parhaillaan neuvoteltiin mitä olisi tehtävä, astui Janne
esiin ja sanoi viekkaasti:

— Minusta Garpgårdin Tuomaan tulisi itse verhota morsiamensa
käärinliinoilla ja lukea rukoukset; me toiset, me vaan peitetään hauta
sitten kun hän tahtoo.

Tuomas katsahti ylös; hänen puoliksi suljetut harmaat silmänsä
välähtivät. Siinä tuokiossa oli hän riistänyt vanhan takkinsa yltään ja
laskeutunut kuopan reunalle, josta käsin hän sitten peitteli takillansa
vielä näkyvän osan kelloa. Hän sovitteli ja laitteli peitettä kylmän
malmin ympärille ikäänkuin se olisi ollut pieni lapsukainen.

— Kas niin, nyt on hänellä lämmin levätä, sanoi ukko tyytyväisenä ja
nousi. Sitten pani hän kädet ristiin ja mutisi muutamia rukouksia
toisten asetellessa puunrunkoja kuopan päälle ja kattaessa sitä
sammalilla ja kivillä.

Kun kaikki oli valmista, lausui pappi:

— Suuri kiitos teille, hyvät ystävät, tästä palveluksesta, jonka
olette tehneet kirkollemme. Ja hän jatkoi empien: kirkossa tulee
jonkun aikaa tästä puoleen ainoastaan rovasti silloin tällöin
saarnaamaan. Katsokaas, minun täytyy jättää teidät, viedäkseni talteen
jälellä olevat kirkon hopeat. Mutta sitä paitsi on meidän armollinen
hallituksemme hänen korkea-arvoisuutensa piispan kautta antanut maan
papeille oikeuden joksikin aikaa jättää seurakuntansa, ja koska
vihollinen milloin tahansa saattaa yllättää meidän kotimme, täytyy
minun kirkonhopeain ja oman perheeni turvallisuuden tähden paeta.
Ymmärrättekö minua, rakkaat ystävät?

— Kyllä, herra pastori, me ymmärrämme teitä, lausui Hannu terävällä
äänenpainolla. Me toivotamme teille sitä rauhaa, jota me itse piakkoin
kaipaamme. Minä olen liian vanha pakenemaan. — Lähtekäämme nyt kukin
kotiamme huomispäivää odottamaan. Rukoilla meidän täytyy, mutta valvoa
ehkä myös!

Paluumatka maantielle kävi sangen pian. Ainoastaan vastenmielisesti oli
Tuomas seurannut mukana. Hänet oli kuitenkin saatu houkutelluksi sillä
tekosyyllä että hänen olisi muka hankittava kukkasia armaansa haudalle.
Päätään nyökäyttämällä oli kellonsoittaja ilmaissut myönnytyksensä.
Nyt kulki hän käsivarret veltosti riipuksissa ja katse tylsänä,
välittämättä aamukylmästä ja tuulesta, joka häilytteli hänen repaleisen
paitansa kielekkeitä.

Maantien reunassa riisui kirkonvartia hevosensa valjaista, ja Jobst
herra kiipesi sen selkään. He olivat hiljaisuudessa sopineet siitä että
pastori saisi ratsastaa kirkonkylään, joutuakseen pikemmin kotiin ja
sitten pois Suomesta.

* *

Kun kappalainen Justinus Totilus vuonna 1722 palasi pakoretkeltään
Ruotsista, ei yhtään ainoata ollut enää elossa niistä, jotka olivat
olleet mukana hautajaisissa Röysön suolla. Paikkaa minne ne kolme
kynttiläkruunua oli kätketty, ei Jobst herra enää voinut löytää — sen
salaisuuden on suo osannut säilyttää — mutta kello kaivettiin esiin ja
riippuu tänäkin päivänä paikallaan Pernajan kirkontapulissa.




X. SUURI TAPPELU.

(1714).


Isonkyrön pappilassa, jossa ylikomisaari Juhana Henrikki Friis oli
saanut kortteerinsa, oli 15 päivänä helmikuuta sotaneuvosto koolla.
Neuvottelu alkoi lähestyä loppuansa. Armfeldt oli mielipiteellensä
pääottelun suorittamisesta sillä paikalla missä hänen joukkonsa
nyt sijaitsivat, saanut varsin vähän kannatusta, ja nyt silmäili
kenraali mietteissään ratsumestari Aksel Buren tekemää ja esiintuomaa
asemapiirrustusta.

— Hyvät herrat, lausui ylipäällikkö hitaasti silmiään nostamatta, minä
en, niinkuin sanottu, löydä mitään muuta keinoa kuin seistä siinä mihin
olemme pysähtyneet ja vimmatulla taistelulla ajaa vihollinen pakosalle.

— Yhä edelleen taas on minun ajatukseni, virkkoi kenraalimajuri De
la Barre, että meidän pitäisi peräytyä Vöyriin ja siellä odottaa
vihollista jossakin sopivassa solassa. Aukeat tasaiset kentät täällä
Isossakyrössä tuottavat sille yhä uusia etuja niiden lisäksi mitä jo
lukumäärän valtava suuremmuus sille suopi. Minä surkuttelen, mutta
ratsuväkeni hevoset ovat niin peräti lamassa ja uuvuksissa, että ne
tuskin jaksavat kantaa ratsumiehiä tuimaan ryntäykseen.

— Silloin ne eivät myöskään jaksa kantaa heitä pohjoiseen, puhkesi
Armfeldt kiivaasti sanomaan, ja hän lisäsi katkerasti, kuka meistä ei
muistaisi Lybeckerin onnetonta peräytymistä Kymistä Elimäelle! Jos
silloin olisimme pysähtyneet ja ottaneet ryssää pajuneteillä vastaan,
niin emme totta tosiaan olisi tässä nyt Pohjanmaalle ajautuneina
sotapakolaisina.

Punotus De la Barren poskilla osoitti että Armfeldtin vastaus oli
saattanut hänenkin verensä kuohuksiin, mutta hillityllä levollisuudella
kääntyi hän Friisin puoleen sanoen:

— Minä pyydän että ylikomisaari tässä pöytäkirjaan pantavaksi tahtoisi
kertoa, missä kurjassa tilassa armeija tällä haavaa on. Jos aiottu
tappelu päättyy toivon mukaisesti, ei kai kukaan kummastele että niin
heikot joukot ovat saattaneet voittaa, mutta jos käy päinvastoin —
niinkuin minä aavistan — voipi olla hyvä että tulee merkityksi, mitä
epäilyksiä muutamat päällystöstä ovat lausuneet.

Friis odotti Armfeldtin kehoitusta puhumaan tai vaikenemaan, mutta
kun tämä taas näkyi syväytyneen kartan tarkastelemiseen, lausui hän
pitkäveteisesti:

— Minkä kaikki tietävät näyttää minusta tarpeettomalta kerrata. Miehet
eivät ole viime viikkoina saaneet sanottavasti muuta ravintoa kuin
mitä vangit saavat vankilassa, vettä ja leipää. Ne ovat sitten vielä
niin repaleistuneita, että osalta kokonaan puuttuu sukkia ja kenkiä.
Sotakassassa ei ole puolta äyriäkään; hallituksen laskuun en kykene
saamaan irti rahaa ja omalla takuullani saa niin vähäisiä määriä,
etteivät ne riitä välttämättömimpiinkään päivän tarpeisiin.

Eversti Juhana Stjernschantz puuttui puheeseen:

— Niin, kyllä se on kehnoakin kehnompaa! Neljään vuoteen en ole
sotapäivärahaa kantanut tuskin sataa taaleria! Kurjuuden tähden en
tiedä muuta neuvoa kuin pyytää virkalomaa ja itse lähteä Tukholmaan.
Everstit Krusenstjerna ja Danielson, jotka ovat olleet nuorempia
palveluksessa kuin minä ja joilla on ollut vähemmän vaadittavaa, ovat
persoonallisen hakemuksen kautta saatavansa saaneet.

— Niin oivaa ja tarmokasta upseeria kuin Te olette, en voi nyt laskea
lomalle, keskeytti häntä kenraali. Pieni urhoollinen joukko voipi
hyvällä johdolla paljon aikaan saada. Ettekö eversti kenties muista,
kuinka te joulukuun 28 päivänä kaksi vuotta sitten muutamilla sadoilla
miehillä yllätitte venäläisen osaston Käkisalmen linnoituksen edustalla
ja heititte sen Vuokseen?

— Herra kenraalimajuri suvaitsee muistaa hyvin, vastasi. Stjernschantz,
ja se minua ilahduttaa, mutta ajat olivat silloin toiset. Nyt en ole
enää hyvässä terveydentilassa. Kun minulla äsken on ollut vilutaudin
kohtauksia, täytyy minun valitettavasti ilmoittaa olevani sairas.

Sotaneuvoston jäsenet silmäilivät kummastellen puhujaa ja
puheenjohtajaa, kun tämä kylmän tyynesti vastasi:

— Herran sairaudesta ei ennen ole mitään kuultu. — Eversti v. Essen,
haluatteko tekin taistelun edellä vetäytyä pois?

— Herra kenraalimajuri suvaitsee koettaa puhua piloja, vastasi v. Essen
vilkkaasti. Minun neuvoni olisi ollut ja on vieläkin, että meidän
olisi pitänyt mennä vihollista vastaan Ilmajoen metsässä, mutta tulipa
taistelu siellä tai täällä, minä seuraan teitä elämässä ja kuolemassa!

— Sen tiesin kyllä ennakolta, ja muutoin — kenraali teki kädellään
kohteliaan viittauksen — minä luotan nyt niinkuin ennenkin, vieläpä
enemmän kuin ennen, teihin kaikkiin, ystävät ja sotatoverit. Siitä
päivin kun se kirottu Pohjolaisten majuri Andersson toissa vuonna
toukokuulla meni vihollisen puolelle ja ilmaisi meidän asemamme
Korkeankosken luona, ei yksikään minun upseereistani, huolimatta siitä
sanomattomasta kurjuuden tilasta, missä olemme olleet, ole unohtanut
velvollisuuttansa. — Nyt tahdon kumminkin vielä kerran kuulla, onko
teillä jollakin esiintuotavana riittävän vankkoja syitä, jotka voisivat
kumota aikeeni ryhtyä piakkoin otteluun.

— Sallikaa minun sitä ennen kahdenkesken virkkaa muutama sana, lausui
De la Barre. Pyyntöni on yhteydessä erään kirjoituksen kanssa Vaasan
maaherralta Clerkiltä.

Armfeldt nousi vastahakoisesti, vaan antoi puhujalle merkin, seurata
mukana sivuhuoneeseen. Siellä veti De la Barre esiin nimettömän
kirjeen, jonka Clerk oli saanut käsiinsä ja lähettänyt hänelle. Se
sisälsi häpeällisimpiä syytöksiä Armfeldtiä ja upseerikuntaa vastaan
toimettomuudesta ja pelkuruudesta, ja sen ajatuksen sanottiin olevan
aivan yleisen Tukholmaan kokoontuneilla säädyilläkin. Kun Armfeldt yhä
kiihtyvässä vihassa oli kirjoituksen lukenut ja vaihtanut muutamia
kiivaita sanoja De la Barren, päällikkyydessä lähimpänsä miehen kanssa,
kiiruhti hän takaisin sotaneuvostoon. Neuvottelu jatkui sillä että
Suomen armeijan kenraaliajutantti eversti Otto Reinhold Yxkull lausui:

— Meillä on kai täällä Isossakyrössä 4,000 sotilasta nostoväkeä ja
800 miestä viisikkäitä ja rahvasta, mutta niinhyvin upseerien kuin
sotamiesten tila on siinä määrässä arveluttava, että ilman pikaista
apua Ruotsista joutuvat toiset niinkuin toisetkin perikatoon. Minun
ajatukseni on, että tuntuu vaaralliselta odottaa täällä avoimilla
kentillä vihollista.

Samaan suuntaan puhui eversti Antero Boije, mutta vastahakaan
everstiluutnantti Ernst Kustaa Villebrandt.

Kun viimemainittu oli päättänyt pitemmän puheensa nousi Armfeldt ja
lausui hitaasti:

— Teidän ajatuksenne olen nyt saanut tietää; minä valitan vaan,
etten voi olla teidän kanssanne samaa mieltä. Katsokaas, minun
täytyy ahkeroida Hänen kunink. Majesteettinsa käskyn noudattamista,
joka kuuluu, että kaikkialla, missä suinkin mahdollista, on tehtävä
viholliselle ankaraa vastarintaa. — Kokouksemme on päättynyt. — Me
ryhdymme taisteluun ja teemme parastamme. Pääosan vastuunalaisuutta
siitä miten käy, otan minä kantaakseni. Hyvästi hyvät herrat; kukin
paikalleen!

Sotaneuvosto hajaantui.

— Viivy hetkinen, Aksel, kuiskasi Armfeldt ratsumestari Burelle,
joka oli pitänyt pöytäkirjaa kokouksesta ja seisoi aikeissa lähteä.
Puhuteltu nuori mies ei sen vuoksi ollut kiireissään kokoamaan
kirjoitustarpeitansa, vaan puuhaili niiden kanssa kunnes everstit
olivat poistuneet.

— Kas niin, tuleppas tänne ja käy istumaan vierelleni, sanoi Armfeldt
ystävällisesti: Minä tunnen tarvetta saada puhua avomielisesti jonkun
ystävän kanssa. Mitä sinä arvelet kaikesta siitä, jota nyt lausuttiin
sotaneuvostossa? Puhu niinkuin omatunto! Olenko toiminut oikein vai en?

Kun Bure viivytti vastausta, jatkoi toinen:

— Nyt ei puhu kenraali ratsumestarille, vaan Kaarle setä nuorelle
ystävällensä ja uskotullensa. Sano suoraan. Minun päätöstäni jäädä
paikoillemme ja taistella, ei tietysti voida panna toimeen ilman että
moni heittää henkensä, vaan sehän on sotilaan kohtalo.

— No niin, hyvän sedän toivomusta tahdon noudattaa, vaikka minun
ajatukseni eivät olekkaan täysin sopusoinnussa teidän ajatustenne
kanssa. Kun minä en kykene selvästi näkemään koko asiain tilaa, vaan
ainoastaan muutamia erityiskohtia ja yksityisten henkilöiden suhteita,
myönnän minä niiden everstien olevan oikeassa, jotka osoittivat että
meidän vähäinen sotavoimamme vaivoin saattaa kauvan pitää puoliansa
avonaisella kentällä. Ennen on tapahtunut, että rohkeutensa menettänyt
ratsujoukko on käyttänyt kannuksiansa päästäksensä pois tappelusta. De
la Barre on urhoollinen mies, mutta hänen ja sinun välillä, setä, on
jonkinlaista kateutta olemassa; en tiedä mistä syystä.

— Hän odotti että Tukholman senaatti valitsisi hänet eikä minua
Lybeckerin jälkeläiseksi, selitti Armfeldt hymyillen.

— Niin, siinä se on, ja siksi katsoo hän voivansa olla toista mieltä
sodankäynti-asioissa. Setä, minä olen pannut merkille, että se ei tiedä
hyvää kun hän istuu ja riipoo miekkavyötänsä; sitä hän teki tänään.

Kuuluupa siltä kuin olisit taikauskoisempi kuin Pohjolainen noita-akka.
Suo anteeksi vertaus, joka niin vähän soveltuu sinun punasille
poskillesi ja sinisille silmillesi, poikani!

— Setä laskee leikkiä, vaan saammepa nähdä mitä seuraa. Mikä minulle
kumminkin enimmän saattaa levottomuutta onnettoman Pälkäneen tappelun
jälkeen, on että melkoinen osa meidän miehistöstämme on ruvennut
käymään toivottomaksi tämän pitkän taistelun loppupäätöksestä. Eihän
siinä ole kummeksimista, jos yksi ja toinen, väsyneinä puutteisiin
sekä koti-ikävän ajamana on lähtenyt kotiinpäin, mutta muistattehan,
setä, että mainitun tappelun jälkeen kaikki Savon ja Hämeen
jalkaväkirykmentit pujahtivat piiloon metsiin.

— Niin, oikeassa olet! Se oli arveluttava asia. Hämeen läänin
rykmenttiä on meillä tällä erää vaan yksi 280-miehinen pataljoona
lippujen alla. Ja minä kumminkin olen yhä ja uudestaan lähettänyt
sanoja läänin voudeille ja ratsutiloille aukkojen täyttämisestä. Ne
tottelevat kankeasti ja kuitenkaan ei minulla ole sydäntä olla yhtä
ankara kuin Nieroht vainaja.

— Niin, mitenkähän viimein käy Ruotsin ja kuninkaan?

— Valtakunnan näyttää käyvän kerrassaan hullusti, mutta moittia Hänen
Majesteettiansa, niinkuin niin useat muut, en minä tahdo. Hänellä on
kai tuumansa, vaikka me emme niitä käsitä.

— Minä luulen että Kaarle kuningas joko istuu turkkilaisen vankina
taikka on hän sitte tullut puolihulluksi.

— Vaiti, Aksel, on olemassa ajatuksia, joita ei saa ilmaista! Sotilas
ei saa aprikoida; hänen täytyy sokeasti totella.

Keskustelu keskeytyi, sillä eräs käskyläinen tuli sisään ja ilmoitti
että muuan ylioppilas Peldan pyysi päästä puheille.

— Antaa hänen tulla, kuului kenraalin käsky. Lyhytkasvuinen
vankkarakenteinen nuorukainen tuli sisään, kumarsi ja lausui:

— Jos herra kenraalimajuri haluaa ja sallii, tahdon mielelläni tehdä
jotakin hyödyttääkseni isänmaata. On kerrottu, että kohdakkoin
odotetaan suurempaa ottelua, mutta että sotapäällystöllä ei vielä ole
luotettavaa tietoa vihollisen voimasta ja liikkeistä. Antakaa minun
lähteä vakoilemaan sitä!

— Minkä vuoksi luulee hän voivansa tehdä sen täydellisemmin kuin minun
omat sotilastiedustelijani, kysyi Armfeldt ärtyisesti.

— Siitä syystä että minä olen syntynyt tällä paikkakunnalla ja olen
usein tehnyt pitkiä retkeilyjä lähipitäjiin. Minä tunnen tarkoin kaikki
tiet ja polut, mutta niitä en minä aikoisi noudatella, vaan hiihtäisin
suksilla lintuteitä läpi Ilmajoen metsän. Muutamia miehiä toivoisin
kuitenkin saada mukaani, mahdollisen kahakan varalta.

— Milloinka herra tahtoisi lähteä?

— Huomisaamuna ennen päivän koittoa.

— No hyvä, liber studiosus [vapaa ylioppilas] näyttää rehelliseltä ja
hänellä näkyy olevan matkanvaivoja kestävät jalat. Aksel, valitse 16
miestä joukostasi hänen seuralaisikseen.

Peldan kiitti hänelle uskotusta toimesta ja poistui.

Kenraali ja ratsumestari, parin muun upseerin seuraamina, käytti suuren
osan iltapäivää Napuen puoleisen Kyröjoen seutujen tarkastelemiseen.

Seuraavana aamuna — se oli tiistai — kun hämärä vielä peitti tienoot,
lähti Gabriel Peldan 16 sotamiehen ja Isonkyröntalollisen Heikki
Sippolan kanssa, kaikki suksilla, matkaan. Kun tiedustelu arvattavasti
tulisi ulotettavaksi kauvas etelään päin, oli retkikunnan johtaja
sanonut, ettei heitä tarvitsisi odottaa takaisin ennenkuin parin
vuorokauden perästä. Leirissä oli kohta kaikki miehet liikkeellä,
ja puolenpäivän aikaan marssivat kaikki joukot Armfeldtin käskystä
Isonkyrön kirkonkylästä neljänneksen verran kaakkoiseen päin ja tulivat
niille kentille, jotka ympäröivät Kyrönjokea. Se oli vankassa jäässä,
vaan lumetonna, sillä viime viikon oli vallinnut suojailma, ja talvi
oli muutoinkin ollut ylimalkain vähäluminen.

Annettiin käsky että tappelujärjestys oli heti paikalla muodostettava.

Tavallisuutta myöten asetettiin jalkaväki kahteen linjaan keskukseen.
Siinä oli 11 pataljoonaa, keskimäärin 260 miestä kussakin, kootut
seitsemästä niitä suomalaisia rykmenttejä, jotka uudestaan
muodostettiin v. 1710.

Oikea sivusta sisälsi 6 eskadroonaa eli ratsuparvea Uudenmaan ja 4
Turunläänin hevosväkeä ynnä 2 eskadroonaa suomalaisia rakuunoita;
koko lukumäärä nousi 800 mieheen. Vasen kylki, joka niinkuin
vastapäinenkin tukesi asemansa metsää vasten, oli 100 miestä heikompi.
Se oli kokoonpantu 10:stä eskadroonasta, jotka kuuluivat osittain jo
mainittuihin joukkoihin, osittain Viipurin läänin rykmenttiin.

Sotajoukon rintaman edustalla oli kunnaalla Napuen kylä.

Se vallitettiin miten kuten hirsillä, joita saatiin puretuista
asuinrakennuksista ja ladoista, ja varustettiin kahdella pienellä
tykillä eli koko sillä tykistöllä, joka oli jäännöksenä paremmilta
päiviltä. Patterin varusteeksi asetettiin 300 ratsumiestä ja 200
jalkamiestä.

Kohta jalkaväen taakse keskukseen oli joku määrä porvarirenkejä
Vaasasta ja noin 1500 sotaan vähemmin tottuneita viisikkäitä saanut
paikkansa. Ne olivat äskettäin kutsutut sotajalalle Isostakyröstä,
Laihialta, Mustasaaresta, Maalahdelta ja Vöyristä. Parin päivän perästä
odotettiin Uuden Kaarlepyyn ja Oravaisten miehiä tuleviksi.

Sillä tavoin järjesti Armfeldt pienen sotajoukkonsa, ja nyt seurasi
pitkiä raskaita odotuksen hetkiä.

Tiistai 16 päivä helmikuuta kului loppuun ja keskiviikko 17 päivä
niinikään, ilman että mitään vihollista näkyi. Väki ei kuitenkaan
saanut liikahtaa paikaltansa, vaan täytyi sen, sikäli kuin kävi
päinsä, kivääri kourassa pitää kenttä-oloa jäisellä maalla ilman
kattoa tahi telttaa. Mutta kun toimevan ylikomisaari Friisin onnistui
hankkia kylliksi leipää eikä pakkanen ollut kova, saattoi mieliala
toki jotakuinkin pysyä virkeänä. Moni kyllä sentään valitti jäsentensä
kankeutta ja suurta väsymystä.

Torstaina palasivat vihdoin ne lähetetyt vakoojat. Ainoastaan yksi,
talokas Sippola oli kadonnut teille tietymättömille, ja Peldan sanoi
suuresti epäilevänsä ettei hän ollut eksynyt metsään, vaan uskottavasti
paennut vihollisen puolelle. Venäläiset olivat matkalla nyt tiheissä
kolonneissa kaksipeninkulmaisen metsän läpi Ilmajoelta Isoonkyröön.
Tämä tieto ilmoitettiin kohta joukoille ja näytti herättävän rauenneen
pontevuuden uudestaan eloon.

Paria tuntia myöhemmin ilmaantui metsämailtaan kasakkapatrulli,
muutamia satoja kyynäriä Napuen esivarustuksista. Patterin
tykkiväki valmistautui joutuisasti taisteluun, ja kohta pamahti
ensimäinen laukaus. Tykki oli kumminkin tähdätty niin huonosti ettei
luoti vahingoittanut ketään vihollista, mutta sen sijaan kaatui
hevonen piispa Gezeliuksen aatelisratsumiehen alta, joka toimitti
etuvartijapalvelusta.

Kasakat peräytyivät metsään, ja niin kului vielä se päivä ilman
taistelua.

Vasta 20 tuntia myöhemmin, aamupäivällä 19 päivänä helmikuuta, alkoivat
vihollisten sotajoukot lähestyä. Ratsujoukkoa ja jalkaväkeä enemmän
kuin 12,000 miestä vyöryi hitaasti esiin metsänrannasta, leveten
molemmille puolille ja kauvempana kaareutuen suomalaisten aseman
ympärille. Etunenässä kuljetti eversti Bills upeata krenatöörien
rykmenttiä, joilla oli punaset tamineet sinisine kauhtanoilleen;
heti kintereillä tulivat Arkangelgorodin ratsumiehet valkoisissa
takeissa. Niiden jälissä nelisti Siperian rykmentti, jonka päällikkö,
urhea eversti Mannstein punasessa univormussa ja valkoisella
hevosella ratsastaen jo pitkän matkan päästä herätti huomiota.
Kauvimpana häämöttivät Rjäsanin jalkamiehet sinisissään, Asovin ja
Nishnijnovgorodin vihreissään, ja joukko seurasi joukkoa.

Kun vihdoin venäläinen ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin,
kenraalien Buturlinin, Zernikoffin, Zekinin ja Dupré'n ympäröimänä tuli
näkyviin, silloin leimahti Napue liekkiin, se näet Armfeldtin käskystä
oli sytytetty palamaan, ja venäläiset vastasivat sillä että tuohustivat
tuleen Turpalan talon rakennukset Laurolan kylässä.

Itätuuli ajoi valtavia savupilviä suomalaisten rivejä vastaan.

Kello oli nyt 1 päivällä.

Kenraali Armfeldt, joka itse komensi armeijansa keskustaa, ratsasti
joukkojen edustalla ja tervehti heitä lyhyellä pontevalla puheella sekä
jakoi tunnuslauseeksi sodassa usein käytetyt huomiosanat: «Jumalan
avulla.»

Saavuttuansa vasempaan sivustaan, jossa De la Barre piti päällikkyyttä,
lausui hän hiljakkaasti:

— Minä toivon kenraalimajurin unohtaneen että Te vastustitte tappeluun
ryhtymistä, ja tekevän parastanne.

— Tehdään, kuului vastaus, mutta ruuti on märkää; miehet ovat
viluissaan ja kehnossa tilassa. Moneen tuntiin eivät ole saaneet vettä
vaikka joki on niin lähellä.

— Jos miehet ovat viluissaan, niin antakaa heidän tapella itsensä
lämpöisiksi! Hyvästi!

Armfeldt tervehti miekallansa, huusi suomalaisille rakuunoille,
jotka seisoivat häntä lähinnä, muutamia sanoja ja ratsasti takaisin
paikoilleen.

Vihollisen hyökkäys ei tapahtunutkaan sillä lailla kuin Armfeldt oli
arvellut. Venäläisen jalkaväen pääjoukko lähti kulkemaan pitkin 80
sylen levyistä joen jäätä, kun samalla hevosväki hyvin kaukaa tunkeutui
esiin Valtalan kylän puolelta. Kun tykit Napuen kunnaalla rupesivat
päästämään tulta kidastaan, vetäytyi venäläinen jalkaväki Mustanojan
luona pohjoista 6 kyynärän korkuista rantaäyrästä myöten ylös ja kiersi
laajassa kaaressa suomalaisten läntisen sivustan; saman liikkeen
tekivät kasakat vielä laajemmassa kaaressa metsän kautta. Venäläisen
ratsuväen päävoima asettui poikki joen Laurolan kylästä eteenpäin.

Armfeldt, joka hevosen selästä näki tämän manööverin, antoi nyt
oman tappelujärjestyksensä tehdä puolikäännöksen vasempaan, joten
jalkaväen oikea kylki tuli nojautumaan Napuen kunnasta vasten. Sitä
paitsi lähetettiin neljä eskadroonaa Viipurin ratsuväkeä yli oikealle
sivustalle, joka näytti saavan pääosan vihollista ratsuväkeä vastaansa.

Kello 1/2 2 alkoi taistelu sillä että venäläiset tekivät kiivaan
ryntäyksen niitä sataa ratsumiestä vastaan, jotka seisoivat
suomalaisten vasemmassa sivustassa. De la Barre huusi muutamia
kehoittavia sanoja läheisyydessään oleville rakuunoille ja iski
kannuksensa hevosen kylkiin. Silloin lähti johtaja ja hänen joukkonsa
hurjaan neliseen. Ensimäiset venäläiset jalkamiehet väistyivät
sivulle, toiset sortuivat hevoisten jalkoihin. Hyökkäys onnistui;
muutamissa silmänräpäyksissä oli suomalainen ratsuväki raivannut tiensä
vihollisrivin läpi.

Kun De la Barre samassa katsoi taaksensa ja huomasi, kuinka Valtava
venäläinen armeija yhteen ainoaan tukahduttavaan syleilykseen näytti
sulkevan koko pienoisen suomalaisen sotavoiman, katsoi hän kaikki
olevan hukassa. Odottamatta mitään käskyä Armfeldtiltä, käänsi hän
taistelutantereelle selkänsä ja alkoi kovassa ravissa ratsastaa pitkin
tietä Vähäänkyröön päin. Joukko seurasi päällikköänsä. He eivät
kumminkaan olleet ehtineet edes virstan vertaa eteenpäin, ennenkuin
takana kuului ankara kavion töminä ja hurjia huutoja, — ohjakset
löysällään kiiti sieltä Viipurin ja Uudenmaan läänin hevosväki yhtenä
sekasotkuna ja heidän perässänsä muut oikean sivustan ratsumiehet.
Selittämättömästä syystä joutuneina mielettömän kauhun valtaan
syöksivät he tiehensä, ja De la Barren heikot yritykset saada heitä
hillityksi menivät myttyyn.

Kentällä oli jälellä suomalaisesta ratsuväestä ainoastaan kolme
eskadroonaa turkulaisia, ja ne taistelivat aluksi urhoollisesti.
Ratsumestari Bure ajaa karahutti Armfeldtin luokse ja pyysi määräyksiä.
«Pitäkää väki koossa ja tapelkaa viimeiseen mieheen», kuului lyhyt
vastaus. Bure nelisti takaisin.

— Eespäin pojat, huusi nyt majuri Freudenfelt, eespäin Jumalan avulla!
Nyt on näytettävä mihin me kelpaamme! Hän kannusti hevostansa, mutta
ainoastaan muutama silmänräpäys nähtiin hänen sapelinsa heilahtavan.
Kuolettavasti haavoitettuna retkahti majuri hevosen selästä, ja niin
hurjasti riehui taistelu, että hänen urhoolliset rakuunansa eivät
ehtineet korjata pois ruumista. Pistooleja ja karbiineja leimahteli.
Sapeleja ja pistimiä iski vastakkain. Pajunetit lävistivät rintoja ja
pyssynperät antoivat kuoloniskuja. Ei kukaan huomannut ruudinsavulta ja
lumirännältä, kuinka pitkä majuri Bleckert sortui hevosten jalkoihin
tai majoitusmestari Calentin väkivoiman alle joutuneena katosi
venäläisten riveihin. Ratsumestari Kuhlefelt sai luodin sydämmensä läpi
ja majuri Vattrang vuoti verta monesta haavasta.

Vielä istui Aksel Bure satulassa ja hakkasi vimmatusti ympärillensä.
Mutta samassa hetkessä kuin hänen harvennut joukkonsa oli
rynnistämäisillään läpi, osui häneen luoti ja hän vaipui kuoliaana
maahan.

Armfeldt ei ollut vielä huomannut että hänen molemmat kylkijoukkonsa
ratsuväen paettua oli jäänyt ilman suojaa. Sankka lumipyry, jota vinha
itätuuli ajoi vasten suomalaisten silmiä, kuin myöskin savu palavista
kylistä teki mahdottomaksi nähdä eteensä enempää kuin jonkun askelen.
Jalkaväki pitkin koko rintamaa oli sillävälin täydessä käsikahakassa,
ja mieshukka oli hirmuinen. Yhden tunnin sisään oli kuusi suomalaisista
pataljoonista kerrassaan hajalle revitty, tehtyään kyllä vihollisten
puolelle suurta hävitystä. Everstit Tethovitsch ja Grekoff vetäytyivät
uupuneina sivulle, sillä heidän rykmenteistään oli jälellä vaan muutama
kymmenkunta miestä. Kenraali Zernikoff, prikaatin päällikkö, oli
kuolettavasti haavoitettuna saatettu pois tappelutantereelta.

Siellä hakattiin ja pistettiin, ja veri liotteli peltosarkoja.

Kello kolmen aikaan saivat suomalaiset toisen kerran seisautetuksi
vihollisten jalkaväen, ja Armfeldtin pikku joukon onnistui hetkiseksi
anastaa 6 tykkiä. Vaan niistä ei ollut mitään hyötyä, sillä vihollinen
oli ennättänyt naulata sytytysreiät umpeen. Kun Galitsin nyt näki
väkensä peräytyvän, antoi hän neljän rykmentin rakuunain hypätä
ratsailta ja hyökätä suomalaisten päälle takaapäin. Nyt riensivät
myöskin kasakat esiin ja kävivät jalkaväen kimppuun vasemmalta
sivulta. Niitä vastaan lähetti Armfeldt reservinsä, viisikkäät ja
Vaasan porvarirengit, ja ne suoriutuivat niin hyvin, että kasakat
näkivät parhaaksi peräytyä ja sen sijaan hävittää kuormastoa ja
talonpoikaisrekiä kauvempana.

Mutta yhä uusia venäläisiä pataljoonia sukelsi esiin lyötyjen sijaan.

Turkulaisista äärimpänä oikealla sivustalla oli 80 jo kaatunut,
vaan jälellä olevat 300 puollustivat itseään sankarien tavalla.
Päällikkyyttä hoitivat kapteenit Sising ja Miltopaeus. Kun
viimemainittu näki että hänen joukkonsa alkoi joutua saarrokseen,
antoi hän käskyn miehistölle rynnätä läpi hyökkäävien venäläisten
ratsumiesten suunnattoman joukon. Se onnistui heille useita kertoja,
mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kun he kiihkeästi ampuen ja
iskien vetäytyivät pitkin jäätä, ympäröi heitä kaikilta puolilta yhä
uudet vihollisjoukot. Neljännestunnin kuluttua oli parvesta jälellä
vaan 20 miestä ja molemmat upseerit. Heille tarjottiin armoa, mutta
Sising vastasi ylpeästi: «ei vielä!»

Samassa putosi hän hevosen selästä ja tuli pahoin runnelluksi. Kun
Miltopeeus, joka oli saanut keihäänpiston kaulaansa, näki tämän,
käski hän vielä elossa olevain 10 miehen laskea kiväärinsä. Heitä ei
kumminkaan olisi säästetty ellei sattumalta kenraali Buturlin olisi
tullut paikalle ja antanut käskyn miehillensä viedä vangit pois.

Armfeldtin joukko oli taas kaikilta puolilta joutunut mitä tuimimpaan
käsikahakkaan.

Satoja ja yhä satoja kaatuu. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Upseerit
kaatuvat ja harvenneiden rivien johtoon käy alemmanarvoisia sotureita.
Tuossa kaatuu Vattrang, viimeinen majuri, ja muutamia silmänräpäyksiä
myöhemmin komentaa aliupseeri kolmen rykmentin rippeitä. Taistelu alkaa
olla lopuillaan, kun nuo hajanaiset parvet miekkaillen peräytyvät.

Kenraali Armfeldt on itse keskellä käsirysyä. Hänen avullaan pelastuu
eversti Yxkull, mutta sillä välin saa Savon jalkaväen johtaja Pietari
von Gerdten kuoloniskun, joka oli aiottu Armfeldtille. Gerdtenin
ruumiin ylitse kannustaa kenraali hevosensa. Vielä pari silmänräpäystä
seuraa häntä eversti Lauterbach; sitten kaatuu hänkin samassa tuokiossa
kuin Armfeldt pienen parven ympäröimänä raivaa itselleen tien Laihialle
päin. Viimeinen, jonka kenraali näki kaatuvan, oli hänen ystävänsä
Porin jalkaväen eversti Odert Reinhold v. Essen; hänen ruumiissaan
tavattiin sittemmin «32 haavaa.»

Niin päättyi kello neljän aikaan iltapäivällä tuo suuri tappelu Napuen
kylän luona. Suomalaisista joukoista oli kaatunut 92 upseeria ja 2,000
sotamiestä sekä 300 joutunut vangiksi. Jälelle jääneille urhoollisille
sotureille oli varsin vähän lohdutusta siitä että noin 4,000 vihollista
makasi hengetönnä tappotantereella.

Minkätähden De la Barre oli paennut, ei koskaan saatu oikein selville.




XI. KUULUMISIA VITSAUKSEN MAASTA.

(1714).


Hänen korkia-arvoisuudellensa Herra Piispa Johan Gezeliukselle.

Koska tänäpänä tarjoutuu tilaisuus saada tämä kirje yli Ruotsiin
ja Herra Piispa pakonsa jälkeen Roslageniin ei ole koko vuonna
saanut minulta mitään tietoja, tahdon minä nyt lähettää yhden sangen
surullisen kertomuksen siitä mitä tämän murheen vuoden 1714 ajalla
minun rakkaassa isänmaassani tapahtunut on.

Sittenkuin kenraali Armfeldt 19 päivänä helmikuuta menetti tappelun
Napuen kylän tykönä, vetäytyi hän pohjoiseen päin ja viipyi tällä
paikkakunnalla, Vanhan Kaarlepyyn eteläpuolella, kokoamassa
hajaantuneita joukkojansa. Rahvaan rohkiata yritystä ottaa osaa
taisteluun seurasi moskovalaisen hirviä kosto. Monet suuret pitäjät
hävitettiin perinpohjin.

Mitä rasitusta vihollisen on tapana kukistetuille matkaan saattaa,
on kaikille tunnettua, mutta senkaltaisessa mikä johonkin määrin
siedettävää on, en tahdo viipyä, vaan ainoastaan sellaista esiin
tuoda, joka kaiken inhimillisen mahdollisuuden ylitse käypi. Teidän
korkia-arvoisuutenne suvaitkoon mieleensä painaa, että tälle ankaralle
viholliselle on suuri huvi ja ajanviete käyttää kaikenkaltaista
tyranniutta, niinkuin kidutusta, piiskaamista, polttamista,
paistamista, hirttämistä ja murhaamista, joista julmia esimerkkejä
kertoa taidettaisiin. Kansaa kuljettaa hän pois suurissa määrin, sekä
miehiä että vaimoja, renkejä ja piikoja, nuoria ja vielä kapalossa
makaavia lapsukaisia. Huoneita ja yksityisiä taloja, vieläpä kokonaisia
kyliä hän polttaa, semminkin jos hän havaitsee todistetuksi, että on
osoitettu uskollisuutta lähetettyjä ruotsalaisia parvikuntia kohtaan.
Työnteolla ja orjuudella rasittaa hän enemmän kuin ihmisvoimat kestää
taitavat.

Jumala lahjoitti kyllä tänä vuonna ihanan kasvun, vaan sadon on
vihollinen korjannut itsellensä, jonka vuoksi asukkaat kärsivät hätää
ja täytyy heidän nääntyä nälkään. Kaikki elukat, joita maanmies
välttämättä tarvitsee, kuin on hevoset, sarvikarja ja lampaat, on hän
osittain karkoittanut osittain anastanut itselleen. Siihen hätään, jota
vihollinen saattaa aikaan hävityksellä ja ryöstämisellä, liittyy vielä
sekin hankaluus, ettei maakansalla ole vapautta toimittaa töitänsä ja
kauppa-asioitansa, joista on seurauksena ääretön suolan puute. Kaikesta
väkivaltaisuudesta se kumminkin on kauheinta, etteivät vainajain
ruumiit saa rauhassa maata maan povessa, vaan raastetaan sieltä ylös
ilvehdittäviksi, riisutaan alastomiksi ja pahoin pidellään.

Hengellistä hätää saatetaan kansalle kirkkojen häväisemisellä
ja ryöstämisellä, pappein, erittäinkin niiden, jotka tahtovat
Kuninkaalliselle Majesteetille uskolliset olla, karkoittamisella
ja poiskuljettamisella, sekä jumalanpalveluksen pilkkaamisella ja
häiritsemisellä. Vaikka vihollinen tosin siellä täällä salliikin
sanaa saarnata, ei se tapahdu Jumalan kunnioittamisen eikä sielujen
autuuden tähden, vaan yksinomaan hänen julistustensa ja plakaatteinsa
kuuluttamiseksi. Niin, heti kohta kun venäläinen upseeri tulee kirkkoon
jotakin kuulututtamaan, täytyy saarna typistää ja lyhentää loppumaan,
vaikka se juuri on alkuunsa päässyt.

Hengen virkaa häväistään ja väärin käytetään silläkin tavoin,
että sanan palvelijoita pakoitetaan olemaan hänen vouteinansa ja
ylöskantomiehinänsä, joita, elleivät he nääntyneeltä ja raastetulta
kansalta enää mitään kiristetyksi saa, mitä julmimmin kohdellaan.
Karjalohjan kirkkoherra Joosef Melartopaeus pakoitettiin viettämään
jouluyönsä 1713 alastomana istuen lumessa, ja samallaisen onnettomuuden
alaiseksi, sen mukaan kuin etelästä kerrotaan, ovat joutuneet
pastorit Kristian Sevonius Rymättylässä ja Staffan Svanstrupe
Jämsässä. Nousiaisten kappalaisen Gabriel Saloviuksen ovat kirotut
kasakat sitoneet pää polvien väliin ja Maksamaan kappalaisen Andreas
Ruuthin ovat he kerrassaan kuoliaaksi piesseet. Tyrvään provasti
Joh. Wegelius myöskin pahoin lyötiin, vaan pääsi pakoon Ruotsiin.
Kalliita sakramentteja, varsinkaan alttarin, ei kansa saa nautita,
sillä vihollinen on kohta tultuaan juonut viinin. Se paholaisen keino,
mikä vihollisella on saada jollakin juomalla vangittujen äidinkieli
ja kristinopintieto sekoitetuksi, saattaa meikäläistemme autuuden
suurimpaan vaaraan ja vahinkoon, mutta kävisi liian pitkäksi tässä
mainita kaikkia heidän paheitansa ja kauhistavia syntejänsä. Koska ne
nyt Ruotsin maissa tehdään, niin ei niitä voi muutoin kuin Ruotsin
synteinä pidettää. Niistä syistä on vihollisten valtaan jääneiden
ja monien pakosalla olevien mitä välttämättömin tarvis huutaa apua
Jeesuksen nimessä ja hänen kalliin ansionsa tähden.

Monien puolesta totisesti voin minä nyt puhua. Eilen ja tänäpänä on
taas suuri köyhien pakolaisten joukko kulkenut Vanhan Kaarlepyyn kautta
ja tahdon minä tässä kertoa mitä minä omin silmin nähnyt ja omin korvin
kuullut olen.

Ensimäisessä reessä tuli, sen mukaan kuin minä kuulin, Turun läänin
ratsuväenrykmentin ratsumestarin Delamoth'in rouva, Elsa Galle, ynnä
hänen kaksi neitsytytärtänsä sangen suuressa puutteessa; hänen miehensä
on venäläisen vankina. Heidän mukanansa oli myöskin neitsy Anna Greetta
Straussenfeldt, majurin tytär Narvasta; hän on alaikäisenä päässyt
pakoon Venäjältä ja sittemmin palvellut rahvaan luona ainoastaan
ruokansa edestä, on nyt hyvin köyhä, sangen kehnot vaateräsyt yllänsä.

Sitten seurasi kapteeni Gripenberg vainajan leski tyttärensä kanssa,
laagmanni De la Vahl vainajan leskirouva ja hänen pieni poikansa,
kaikki puutetta kärsivässä tilassa. Heille sangen suureksi avuksi
pakoretkellänsä oli ollut Magisteri Nikolaus Mathesius huonekuntansa
kanssa, jota oli 12 henkeä, vähän paremmassa tilassa.

Eräässä reessä istuivat porvari Anders Göransson Vaasasta, joka oli
ollut mukana Kyrön tappelussa ja toisen silmänsä menettänyt, ynnä
hänen vaimonsa, kälynsä ja kaksi lastansa. Niinikään seurasi Maalahden
kappalainen Jacobus Brunell vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän
sanoi vihollisen riisuneen hänet alastomaksi ja pahoin pidelleen.
Samaan kohtaloon olivat joutuneet sacellanus Porvoosta, herra Johan
Hornborg ynnä hänen vaimonsa ja viisi lastansa. He olivat kadottaneet
talonsa ja tavaransa sekä sitten pakoretkellänsä joutuneet vihollisten
käsiin, jotka heiltä olivat riistäneet ei ainoastaan hänen pientä
omaisuuttansa vaan vielä vaatteet päältä, niin hyvin häneltä itseltään
kuin myös hänen vaimoltaan ja lapsiltaan. Siitä suuresta joukosta,
joka jalkasin seurasi kerjäten tätä surkeata matkuetta, mainitsen
vaan rykmentin pastori Keeonin lesken Kristina Stahlin Turusta, erään
sokean miehen Eerik Simoninpojan Kristiinan pitäjästä ynnä hänen
vaimonsa ja poikansa, vääpeli Kaarle Cedercronan lesken, talollisen
Mikael Antinpojan Närpiöstä, Martti Bergin ynnä hänen ramman vaimonsa,
henkikirjuri Hannu Barckin Uudeltamaalta ynnä hänen kuusi lastansa,
Fabian Malmin, sokean ja kurjan, ja monta muuta heidän veljeänsä ja
sisartansa onnettomuudessa.

Teidän Korkia-arvoisuutenne, jolla ehkä on paremmat olot ja ajoissa
pääsitte pakoon, ei voi käsittää kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta,
mikä täällä vallitsee. Avuttomat eivät voi parhaimmalla tahdollaankaan
auttaa toinen toistansa. Itse olen minä myös joutunut sangen suureen
köyhyyteen, mutta Jumalan kiitos olen vielä terve, vaikka olenkin
ajoittain saanut syödä tavatonta ja kelpaamatonta ruokaa.

Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa olen alamaisuudessa
kirjoittanut ja kertonut maan tilasta. Täällä kulkee huhu, että hän nyt
vihdoinkin on kotiutunut ja saa nähdä mihin kurjuuteen hänen sotansa
on saattanut tämän onnettoman valtakunnan. Tänne hän tuskin tulee, ja
Jumala tietää, tokko Hänen Majesteettinsa ehtii ajatella Suomiraukan
kohtaloa. Minä niinkuin muutkin mietin kyllä paljon, mitä en voi enkä
tahdo paperille panna.

Me olemme suurimman hädän alaisina näinä viimekuluneina vuosina
odottaneet apua niinkuin vangit vapautusta, mutta turhaan. Jos
apu vielä kauvemmin viipyy, jota emme usko, emme voi emmekä tahdo
pysyä asuinsijoillamme ja maan hoidossa; vaan jätämme maan autioksi
ja vaellamme pois kuolemaan tahi viettämään elämäämme hirmuisessa
surkeudessa.

Toivottaen Hänen Korkia-arvoisuudellensa kaikkea ajallista ja
hengellistä hyvinvointia, olen alati Teidän nöyrin palvelijanne
Jacobus Falander.

Past. et praep. Vanhassa Kaarlepyyssä.




XII. TOVERUKSET TORBASOV & LJUKIN.

(1715).


Ja viidennen kerran nyökkäsi Siperialaisen rykmentin majoitusmestari
Andrei Ivanovitsch Ljukin ystävällensä korpraali Feodor Jakovlevitsch
Torbasoville ja sanoi, virnistäen mustapartaista suutansa ystävälliseen
hymyyn:

— Eikös niin, veli pyhä, enkös ollut ajattelevainen kuin sinun oma
rakas äitisi, kun toimitin sen tsuhnalaisen akan panemaan meille tätä
oivaa olutta! Se on väkevää, hyvää ja huokeata.

— Ah, mamushka, rakas emoni, huoahti toinen, antaen aatoksensa liitää
kotipuoleen, mitähän sinä tällä hetkellä miettinet? Ehkäpä muistelet
omaa pitkää poikaasi, joka istuu kaukana kylmässä susien maassa ja
ikävöi kotiin.

— «Joka paikass' on hyvä, mut siell' emme ole,» lohdutti häntä
Ljukin. Vaan anna sinä ämmän olla omin neuvoinsa ja pidä vaan huolta
oluthaarikasta niinkauvan kuin minä tarjoon. Ei praasnikkaa ole joka
päivä, ja onni se luistaa kuin virta. Tiedäppäs, minä näin viime yönä
pahan näyn — Ljukin teki ristinmerkin rintaansa — uneksin, että toverit
hyökkäsivät meidän pulleamahaisen tynnyrimme kimppuun ja varrastivat
sen keihäillänsä kuin syötetyn hanhen. Se varmaankin merkitsee että me
kohta saamme nähdä heidän palaavan takaisin, ja silloin he tietysti
tahtovat jakaa aarteemme.

— Sinä olet ihan oikeassa, kelpo Andrei Ivanovitsch; vähässä ei ole
jakamista, eipä olekkaan, ei ainakaan useamman kesken kuin kahden
hyvän veljeksen. Oli se, jumalan kiitos, minulle koko onni että sinun
jalo sydämmesi silläkin siunatulla hetkellä valitsi minut, arvottoman,
sinun aseveljeksesi. «Ilman olutta ei ole totuutta.» — Kas niin,
eläpäs keskeytä minua! — Kotikylässäni Samaaran kuvernementissä on
minulla oikea veli, sinun vertaisesi anteliaisuudessa vaan sinua
mahtavampi rikkaudessa. Näkisitpä hänen avarat kaalimaansa elokuussa
tai hänen täydet mehiläiskekonsa syyskuussa! Ah, minä muistan
viimeisen ihanan illan jonka istuimme siellä kotona! Armas emoni oli
leiponut lihapiirakan suuren kuin limpun, ja Timotei tarjosi minulle,
hemmoitellulle veljyellensä kurkkuja hunajan kanssa sekä olutta niin
runsaasti että viisivuotias lapsi olisi hyvästi voinut uida siinä. Usko
pois, siinä juhlittiin kuin pajari maslinitsana. Niin, niin, totta on
sananparsi joka sanoo: «Oma maa mansikka, muu maa mustikka.»

Torbasov pyyhkäsi kämmenselällä ruskeakiiltoisia silmiään ja huoahti
suloisesti.

Ljukin ystävä valmistautui sielunsa syvimmästä lausumaan muutamia
voimallisia lohdutussanoja, kun korina uuninnurkasta sai hänet
vikkelästi nousemaan ja virkkamaan:

— Niin, siellä se koira parka nyt makaa ja vinkuu saatuaan selkäänsä,
mutta kuka käski hänen ruveta tappelemaan omien maamiestensä kanssa!

— Minä luulin jonkun meikäläisen häntä pistäneen. — Eikö mitä, tulkki
kertoi, että tämä talonpoika, meidän armahaisen oluenpanijamme nuorin
poika, oli äskettäin ollut häissä ja siellä joutunut riitaan morsiamen
veljen kanssa. Hän veti ensimäisenä puukkonsa, vaan toinen oli
sukkelampi ja pisti veitsensä hänen kylkiluittensa lomaan. Tiedäppäs,
täällä Härmässä ja näillä seuduin yltyleensä on niin kummallinen tapa,
että nuoret miehet häämenoissa aina nostavat riidan ja puukottelevat
toisiansa. Se kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikkina suurina
ilojuhlina ainakin yksi uhri on laskettava heidän jumalansa eteen.
No niin, tavat ovat monenlaiset, mutta minun mielestäni voisi edes
tulisimman sodan ajaksi lakkauttaa mokoman tavan. Ahkeruus on ilomme,
ja kyllähän mekin kohdaltamme koetamme, mikäli kykenemme, vähentää tätä
koiraheimoa.

— Mutta mistäs pennut tulisivat ellei häitä sodankin aikana
vietettäisi? Panenko talonpojalta suun tukkoon?

— Elä huoli, veikkoseni, minä tunnen itsessäni tarpeen antaa tuolle
kanaljalle kulauksen olutta.

— Tee tahtosi, Andrei Ivanovitsch, sinulla on sydän hyvä kuin minun
omalla äidilläni.

Andrei otti nyt varovasti oluthaarikan ja meni vähän epävakaisilla
askelilla vuoteen viereen, missä nuori talonpoika väänteli itseään
haavakuumeessa.

— Katsoppas tänne, toveri, nostahan nokkaasi hieman ja juo kuin
vasikka, huusi Ljukin, heiluttaen joutilasta käsivarttansa. Sinä
et tietysti ansaitsisi että suuren tsaarin urhoollisimmat miehet
lähestyvät sinun leposijaasi ja tarjoovat sinulle virvoittavaa juomaa,
mutta siihen katsoen että tämä on sinun pirttisi, jossa me nyt olemme
ja elämme, ja se on sinun äitisi, ruma suomalaisakka vaan suloinen
oluenpanija, joka on valmistanut meille tämän verrattoman juoman,
tarjoon minä nyt sinulle yhden kulauksen, kuule, _yhden ainoan_ vaan,
mutta sen saat ottaa niin pitkän kuin minun pyssyni latasimen, ja vielä
pitemmänkin. «Juopihan kanakin!»

— Kas niin, elä sinä röhi ja irvistele niin hirveästi — äänensä
muuttui melkein helläksi — minä kyllä arvaan sinun ajattelevan että
olet suuri lurjus ja tulet vielä suuremmaksi, jos saat elää ja pistää
puukkoasi omiin maamiehiisi, vaan siitä en minä nyt välitä. Andrei
Ivanovitsch'illä on hyvä sydän ja nyt hän tahtoo sinun tosiparastasi.
Sinä et tarvitse olla milläsikään, tällaista tilaisuutta ei sinulle
tule toista enää kertaakaan syntisessä elämässäsi!

Sairas puisteli kieltävästi päätänsä ja örähteli: vettä, vettä!

Silloin puuttui Torbasov riemuiten puheseen ja sanoi:

— Hän ei tahdo olutta eikä hän ymmärrä sanaakaan kauniista puheestasi,
mutta minä ymmärrän mitä hän sanoo. Hänen ihmeellisellä kielellänsä on
«vettä» sama kuin meidän «voda» ja sitä minä lähden hänelle noutamaan,
niin saan minäkin kerran tehdä hyvän työn tässä maassa.

Korpraali kiiruhti ulos ja palasi tuokion perästä kaivolta, tuoden
pienen kuparikattilansa täyden raikasta vettä. Ljukinin auttaessa
talonpoikaa istuvaan asentoon, piti hänen toverinsa astiaa haavoitetun
huulien edessä, jotka ahnaasti särpivät virkistävää juomaa. Sitten
kohensivat he vähän hänen vuodettansa ja päättivät huolenpitonsa
sovittamalla märän rievun hänen paukuttaville ohimoillensa.

— Näetkös hänen silmiänsä, Andrei, nyt ne kiittävät meitä. No, ei
maks', veliseni; ei siinä suurta vaivaa ollut. Nuku nyt, niin juomme
terveydeksesi, jota sinä nyt enimmän tarvitset.

Malja jäi kuitenkin juomatta, sillä kun samassa kuului kavion töminää
ja ääniä pihalta, kiiruhtivat toverukset korjaamaan talteen kaikki mikä
ei ollut tarkoitettu joutumaan toisten käsiin tai vuotamaan toisten
kurkuista alas.

— Mitäs minä sanoin, virkkoi Ljukin murheellisena. Nyt ovat
ryöstölinnut täällä. Saa nähdä, voimmeko pitää aarrettamme salassa
sängyn alla. Istu nyt pöydälle, niin pyyhkiytyy läikähtynyt olut siitä
pois.

Torbasov keikahti ylös niinkuin olisi ollut tarkoitus hypätä satulaan
ja lausui vakuuttavasti:

— Viattoman ei pidä saaman kärsiä! Hänen jäädessään hyvällä
omallatunnolla vaan juomingeista hieman sekapäisenä pöydälle istumaan,
tempasi Ljukin lakkinsa ja riensi ulos. Hän tapasi siellä, niinkuin oli
odottanutkin, kymmenkunnan tovereitansa Siperialaisesta rykmentistä.
Heidät oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille; suuri heinähäkki
kukkurallaan osoitti retken onnistuneen toivon mukaan. Sotamiesten
tervehtiessä Ljukinia ja meluten ja huutaen päästellessä satuloita
irti, huomasi hän heidän tuoneen mukanansa vangin, joka uupuneena
riippui kahden hevosen välissä.

Parin miehen päästellessä häntä irti siteistä ja toisten hankkiutuessa
eväsmyttyineen — nekin olivat täyteläisemmät kuin lähtiessä — menemään
pirttiin, puhaltui vastapäiseltä puolelta pieni ratsujoukko pihaan.

Näyttämö muuttui samassa. Olipa ikäänkuin näkymätön käsi olisi
pyyhkäissyt koko meluavan joukon syrjään ja tukkinut kaikkien suut.
Rintama-asennossa tervehtivät miehet pelättyä ja samalla pidettyä
rykmenttipäällikköänsä, eversti Kaarle Mannsteinia. Hän ratsasti
samalla valkoisella hevosella kuin Napuen tappelussa.

— Mitä hyvää kuuluu, lapset? Onnistuiko tehtävänne.

— Jumala varjelkoon teidän jalosukuisuuttanne! kajahti vastaukseksi
kuin yhdestä suusta.

— Mutta mitäs tuo on, mitä te sinne kätkette? Everstin silmä sumeni,
kun hän katsahti vankiin, jota pari sotamiestä koetti peitellä
taaksensa. Tehkää selko, suoraan ja sukkelaan, mitä mies on rikkonut?

Muuan aliupseeri astui esiin ja änkyttäen antoi raportin. Kun se oli
tehty, ratsasti eversti Mannstein vangin eteen ja puhutteli häntä
ystävällisesti saksaksi. Mies kertoi olevansa henkikirjuri ja että
muutamia tuntia sitten oli hyökätty hänen syrjäiseen kotiinsa ja siellä
häntä pahoin pidelty, kun hän ei ollut voinut tyydyttää sotamiesten
vaatimuksia muulla kuin parilla kuparitaalerilla ja muutamilla
vaatekappaleilla.

Asentoon, komensi eversti kääntyen miestensä puoleen, ja pieni joukko
järjestyi silmänräpäyksessä kahteen riviin.

— Kenen käskystä on tämä mies tässä sidottu ja piesty?

Aliupseeri astui kalveten esiin.

— Kuka otti hänen rahansa?

Harmaapartainen sotamies astui rivistä.

— Kuka otti hänen vaatteensa?

Nuorempi sotilas asettui vanhemman sivulle.

— Te olette ennen kuulleet käskyni ja tunnette tahtoni, pojat. Minä
olen ankarasti kieltänyt teitä käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa.
Tsaarin mieli ei ole, että hänen miehensä hävittävät sitä maata, joka
nyt on hänen, tai että he kiduttavat hänen uusia alamaisiansa.

— Onko täällä ketään, joka ei tiedä sitä?

— Ei, teidän jalosukuisuutenne, kajahti vastaus.

— No niin, sinä uppiniskainen ja omavaltainen Fomin, — hän katsoi
aliupseeria — saat pitää hyvänäsi 30 paria raippoja — Ljukin,
joka seisoi syrjässä portailla, risti silmiään kahdesti — toiset
saavat 20 kukin. Luutnantti Androsoff, — eversti kääntyi yhden
ajutanttinsa puoleen — katsokaa että selkäsauna heti paikalla pannaan
täytäntöön. Kun se on toimitettu, istuu koko joukko, joka oli mukana
hävitysretkellä, satulaan ilman syömättä sitä ennen, ja saattaa vangin
varovasti kotiinsa. Siellä jätetään hänelle takaisin hänen rahansa ja
vaatteensa, ja joku naapuri kutsutaan häntä hoitamaan. Viimeistään
kuuden tunnin kuluttua odotan minä raporttia kuinka käskyni on
täytetty. Hyvästi!

Eversti käänsi hevosensa ja ratsasti Uuteenkaarlepyyhyn menevää tietä
pois.

Jälelle jääneet loivat noloja ja pelästyneitä silmäyksiä toisiinsa,
mutta ei mitään tarpeettomia sanoja lausuttu. Luutnantti antoi
määräyksensä ja kaikki toimitettiin everstin käskyn mukaan. Kun
raipparangaistus alkoi, hiipi Ljukin pirttiin ja tapasi toverinsa
puolitorkuksissa pöydällä. — Onni oli tällä kertaa meille suopea,
virkkoi majoitusmestari ja herätti toverin tajuunsa voimakkaalla
läimäyksellä selkään.

Eversti on ankara mies, mutta oikeudentuntoinen kuin itse Isä Jumala.
— Ja sitten kertoi Andrei, mitä oli tapahtunut siellä ulkona, ja
Feodor valpastui yhä enemmän ja kiintyi kertomukseen. Mutta kun se
oli lopussa, ei keskustelu ottanut luistaakseen, sillä solmupiiskan
sivallukset toverien selkään kuuluivat epämiellyttäviltä.

Kun toimitus oli päättynyt ja pihamaa taas jäänyt tyhjäksi, katsoivat
molemmat soturit toisiaan silmästä silmään, ja sitten he hymyilivät
niin sisimmän ymmärtämisen tunteella toinen toisellensa ja marssivat
säännöllisessä tahdissa sängyn luokse.

Sairas nukkui, vaan Ljukin ja Torbasov polvistuivat hartaasti vuoteen
viereen ja painoivat päänsä permantoon. Mutta eivät he rukoilleet,
vaan vetivät sängyn alta esiin pienen pullean oluttynnyrinsä ja hänen
miniänsä, oluthaarikan.

— Lienevätköhän rotat käyttäneet tilaisuutta meidän levätessämme,
virkkoi Ljukin kuiskaten.

Silloin hymyili Torbasov, sillä hän ei keksinyt mitään vastaukseksi.
Vaan sen sijaan täytti hän mitan ääriään myöten ja tarjosi sen
Andreille sanoen:

— Juo, toveri, «juoppo nukkuu päänsä selväksi, vaan tyhmyri ei selkene
milloinkaan.»

Kun ilta tuli, istuivat ystävykset ja pitivät pientä kinaa siitä, kuka
heistä oli urhoollisempi sodassa, mutta kun valoisa kesäyö levisi
maille, silloin itkivät he niin että kyyneleet vierivät partaan ja
he suutelivat toisiaan kuin ystävät, jotka eivät ole nähneet toinen
toistansa vuosikausiin.

Ja sitten itkivät he taas, sillä koti Volgan rannoilla oli kaukana, ja
verraton olut oli lopussa, lopussa ainiaksi.




XIII. STEFAN LÖFVINGIN PÄIVÄKIRJASTA.

(1715).


«1689, joulukuun 24 päivänä synnyin minä Narvassa. Yhdeksän vuotta
myöhemmin komennettiin isäni, konstaappeli Martti Löfving, Käkisalmen
linnoitukseen ja minä seurasin rakkaita vanhempiani mainittuun
kaupunkiin.

1703 sijoittivat vanhempani minut erään Viipurin kauppiaan J. Frees'en
[runoilija Jaakko Freesen isä] luokse, mutta kun Mars'in [Mars =
sotajumala] seura säihkyi minulla myötäänsä silmien edessä, käytin
minä kerran tilaisuutta mukiloida isäntääni niin perusteellisesti että
hänen täytyi pysytteleidä 3 viikkoa huoneen lämpimässä, josta teosta
olisin vähällä menettänyt oikean käteni, ellen olisi oppinut pitämään
jokapäiväistä kirjaa isäntäni kaupasta.

1710 jouduin ensi kerran erään venäläisen partiojoukon vangiksi ja
sain monta aimo sivallusta kun en ilmaissut Savon herraskartanon
omaisuutta ja hevosia. Jäin kuitiksi pienestä rahakukkarostani ja
vaatteistani, minut sidottiin köydellä käsistä ja sain juosta hevosten
välissä Kiteen pappilaan neljänneksen peninkulmaa. Siellä riisuttiin
minulta paita ja housut, en nähnyt edessäni muuta kuin kuoleman, sillä
siellä valmistettiin suuria rovioita, mutta säilyin kuitenkin Jumalan
sallimuksesta ja sain vanhan paidan päälleni. Yöllä karkasin ja tulin
juostessani isolle suolle.

Muutamia tuntia sen jälkeen läksin maantielle ja tapasin siellä erään
kasakan. Hän pyysi minua pitämään hevoistaan, laskeutuaksensa maahan.
Mutta kun hänellä oli suuria myttyjä ja monta kattilaa satulansa
takana ja täytyi hänen sen vuoksi kumartua syvään, voidakseen heittää
toisen säärensä yli toiselle puolelle, tartuin minä häntä niskaan ja
omalla miekallaan pistin hänet hengeti. Niin sain häneltä 100 taaleria
kopeekoita, joukon hopeasormuksia ja solkia ynnä viherjän kauhtanan.
Juoksin sitten metsään ja pääsin monet peninkulmat juostuani ystävien
luokse.

1711 tulin katsastelukirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin ja
lähetti kreivi Nieroht vainaja minut usein partioretkille vihollista
vastaan; samaten vuonna 1712.

1713 komensi kenraali majuri Armfeldt minut polttamaan Porvoon
siltaa vihollisten edestä. Kun olin sillan päässä, ampui vihollinen
muutamilla sadoilla musketeilla niin että maa savusi allani, vaan
minuun ei osunut kumminkaan mitään. Sitten tuli muuan minua vastaan
juosten sillalle ja tähtäsi minua. Minä osuin häntä rintaan ja hän
minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen sillan pää
poroksi. Kun minä palasin takaisin, kohtasi minut majuri Gyllenström
ja surkutteli sanoen: «Miksikäs nyt Löfvingiä on kutsuttava, kun on
korvansa, menettänyt?» Minä vastasin: «Korvani olen menettänyt, vaan
moni menettää henkensäkin.» Nykäsin sitten äkkiä korvanlehden pois,
joka riippua repsotti sivulla.

Nyt nousi majuri korkealle kivelle, ja silloin suuntasi ryssä kanuunan
pappilanmäeltä ja ampui häneltä vatsan puhki. Majuri putosi polvilleen
ja hänen viimeiset sanansa olivat: «Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!»
[«Ah, hyvä herra Pastori, herra Pastori!»] Sitten asetettiin hänet
karhuntaljalle ja kannettiin 4:n muun kanssa pois. Hänen suunsa kävi
pitkän aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.

Toisena päivänä marssimme Porvoosta Hämeenlinnaan ja jäi viholliselle
avoin tie Helsinkiin ja Turkuun, ja kun meidän suomalainen
armeijamme oli lyöty ja hajoitettu, ja pieni osa veneillä vetäytynyt
Ahvenanmaalle, jätettiin minut parooni ja maaherra Stiernstedtin
määräyksestä Juho Ahokkaan kanssa kahden vakoilemaan ryssän vastaisia
toimenpiteitä. Turusta menin minä jalkaisin Sauvoon ja pysyin hiljaa
asunnossani Halilassa 4 päivää. Sain sitten käskyn lähteä Hiittisiin
polttamaan siellä olevaa makasiinia ryssiltä. Kun minä tulin
Hannukosken kylään, menin siellä erääseen taloon. Siellä istui muutamia
talonpoikia viinalekkerien ääressä ja pyysivät minun painamaan puuta.
Talonpojat pitivät minua herrana, sillä minun liivinkaulukseni kapea
kultakaluuna pisti näkyviin. Isäntä sanoikin heti:

— Tulkaa lyömään vetoa 100 riikintaaleria, ettei Ruotsi koskaan enää
omista Suomea.

Minä vastasin ettei minulla ollut niin paljoa rahaa. Hän käski minun
mennä toisten Suomen herrojen perässä helvettiin. Sain sitten suuresta
maksusta vähän ruokaa, ja minun syödessäni tuli vanha ukko istumaan
pöydän päähän. Mutta isäntä meni ulos ja palasi takaisin keihäs
kädessä ja aikoi pistää minut läpi vasten seinää. Kun minä silloin
kyyristyin pöydän alle ja tartuin muskettiini oikealla kädelläni,
tarrasi ukko minun kaulaani ja aikoi pitää kiini, mutta minä sysäsin
häntä musketinperällä leukaan, vedin hanan ylös ja ajoin talonpojan
muutamilla miekan sivalluksilla ulos. Silloin tuli emäntä korennon
kanssa ja aikoi panna päähäni verisen hatun, vaan minä löin korennon
hänen käsistään ja voitelin miekan lappeella hänen peräpakaroitansa,
sillä kun korento putosi, koetti hän ottaa keihästä. Sitten juoksin
minä ulos toverini luokse, joka seisoi hevosten tykönä. Ajoin sitten
Hiittisiin ja toimitin makasiinin puti-puhtaaksi.

Vihollinen antoi sanomakartulla kuuluttaa koko Turun läänissä,
että jos kuka majoittaa tai suojelee ruotsalaista sotaväkeä tai
säätyläis-pakolaisia, niin heidän talonsa poltetaan ja heidät
vaimoineen lapsineen viedään Siperiaan. Sen vuoksi täytyi minun
kaksiöistä jäätä kulkea yli Paimioon ja Paraisiin, ja menetin kuorman
plootuja mereen, ennenkuin pääsin ylitse. Annoin sitten maaherralle
raportin kaikesta mitä oli tapahtunut ja että vihollinen majaili
Turussa 24,000:n miehisenä joukkona. —

Eräänä sunnuntaina 1714 tulin joidenkuiden miesten kanssa Korppoon sekä
olin saapuvilla jumalanpalveluksessa ja kuulin herra Muntinin saarnan.
Tultuamme ulos Herran huoneesta, alkoivat talonpojat haukkua meitä
täyttä kurkkua mitä rumimmalla tavalla, kiihoittaen koko seurakunnan
meitä vastaan. Meidän täytyi silloin turvautua kranaatteihin.
Heitettiinpä siis yksi maahan, ja niin pian kuin se räjähti, livistivät
talonpojat yksi sinne toinen tänne.

Toisena päivänä kutsuin minä kaikki talonpojat koolle, muistutin heitä
velvollisuuksistaan, mitä olivat vannoneet entiselle kuninkaallensa.

Tavattiin ryssälle kootuksi 363 plootua paloveroa, ne otin minä pois ja
annoin nuhteita. Silloin antautui koko seurakunta ja vakuutti minulle
olevansa uskollinen, mutta sitä vastoin lupasin minä olla viettelemättä
ketään ryssää heidän pitäjäänsä. Sen ajan jälkeen ei kukaan uskaltanut
asettua minua vastaan.

Keväällä tulin toverieni, vapaehtoisen Ahokkaan kanssa Iniöön. Siellä
huseerasi eräs venäläinen vänrikki 11:n sotamiehen kanssa pahoin. Minä
tuhosin vänrikin ja 4 sotamiestä; muut pakenivat. Sain siten 5 hevosta
ja 8 hevoskuormaa saalista, sillä minä ajoin pakenevia takaa, kunnes
jättivät kaikki reet tielle ja pelastivat nahkansa pelkillä hevosilla.
Siitä pelästyivät talonpojat sangen suuresti eivätkä uskaltaneet
ynähtääkkään, tulinpa minä mihin kylään hyvänsä. Sitten täytyi minun
siirtyä pois Kumlingesta. Tapahtuipa eräänä yönä, että minä näin
taivaan kannella kirkkaasti loistavan tähden ynnä sen ympärillä
kaksinkertaisen C:n, josta minä ennustin että minua kerran kohtaa armo
saada hänen kunink. majesteettinsa kanssa suullisesti puhua, joka
myöskin tapahtui 1717.

Kesäkuun 24 p:nä hätyytin minä 7:n miehen kanssa erästä venäläistä
luutnanttia, joka 58:n miehen kanssa seurasi erään välskärin ja
rykmentinkassan suojelusväkenä. Ryssä ampui 3 laukausta meitä kohden,
mutta ainoastaan kersantti Holmgren sai nilkkaansa vähäisen naarmun.
Meidän muskotit olivat ladatut 14:llä pienellä luodilla. Luutnantti
ynnä aliupseeri ja 50 miestä jäi tanterelle. Kappalainen Oxsenius,
joka saapui paikalle, sanoi tahtovansa huomaamatta saarnatuolissa
tehdä kiitoksen Jumalalle, joka niin vähillä miehillä niin ihanan
voiton antanut oli. Sitten päästimme me Somerossa, Vihdissä ja viimein
Lohjalla muutamia rakuunoita pois päiviltä, ja sitten tulin minä
amiraali Vattrangin luokse, joka oleili Hankoniemen edustalla ja
elokuussa saavuin onnellisesti Tukholmaan. Läksin kumminkin jo viikon
perästä takaisin Ahvenanmaalle partioretkille.

Monien seikkailujen jälkeen, joista tässä tulisi liian pitkäksi
kertoa, saavuin helmikuun lopulla 1715 Signilsaarelta Ekkerööhön.
Siellä kohtasin talonpoikia ja papin, jotka olivat pakomatkalla
Ruotsin puolelle. Minä sain Herran pyhän ehtoollisen jäällä Gabriel
Gronoviukselta.

Kun me tulimme jäätä myöten Boxööhön, oli 40 venäläistä kasakkaa ja
rakuunaa meidän kimpussamme. Minä käskin toverini seistä kentällä
heitä vastassa, sillä muutamia oli rannalla ja osa kaukana jäällä:
ensimäisten oli siis odottaminen viimeisiä. Sillä välin pistäysin minä
tupaan ja sain yhden leivän ja pienen juuston. Siellä oli suuri joukko
talonpoikia, jotka olivat sinne paenneet. Sitten marssin minä toverini
kanssa pihasta ja kohta tuli vihollinen hätyyttämään talonpoikia
ampuen ja hakaten. Me olimme saarella pimeään yöhön saakka; sitten
käänsin kenkäni takaperin ja marssin koko yön. Kun tulimme Skagöön
pohjoispäähän, kohtasi meitä kokonainen venäläinen partiokunta.
Siellä pistettiin vierustoverini kuoliaaksi ja minä juoksin korkealta
vuorelta alas meren rantaan. Ryssät eivät voineet päästä luokseni
eivätkä myöskään ampua minua. Minä istuin vuorenhalkeamassa, riisuin
kengät jalastani, sillä ne jäätyivät kokoon ja puristivat jalkojani
pakkasen tähden. Jälkeen puolenpäivän tuli taas muuan partiokunta
samaa tietä ja alkoi ampua minuun kuin pilkkaan, mutta heidän luotinsa
menivät turhaan, sillä meri oli huuhdellut vuorta vastaan suuren sulan
aukeaman. Luodit kimposivat ensin veteen, sitten vuoreen. Minä istuin
Korkeimman suojeluksessa enkä pelännyt ensinkään niitä tuhatmääriä
vihollisia, jotka pyrkivät luokseni. Yöllä kiipesin korkealle vuorelle,
taittelin muutamia kuusen oksia alleni ja päälleni, makasin puolen
yötä ja värisin vilusta niin että sieluakin vapisutti. Nousin ylös ja
kuljin Geetan vuorelle 2 runsasta peninkulmaa ilman kengittä ei muuta
kuin pari Tukholmasta saamiani hienoja lankasukkia jalassani. Jää jota
kävelin, oli ahtojäätä; kun se teki kipeää jaloilleni täytyi minun
käsin ja päin varoa itseäni kaatumasta; joka askel tuli merkityksi
verellä koko sen kahden peninkulman matkan.

Päivän sarastaessa saavuin maihin Geetan juurelle, istuuduin kivelle
enkä nähnyt edessäni muuta kuin kovan kuoleman viluun ja nälkään,
ajattelin myöskin niitä hulluja talonpoikia, jotka eivät ole
piiloutuneet niin tiheään metsään ja kaukaiseen seutuun. Astuin sitten
taas muutamia askelia metsään ja jouduin pienille ja suurille jälille,
jotka olivat kulkeneet vihollisen edellä. Minä juoksin kuin lintukoira
sinne tänne, kunnes osuin muutamalle havumajalle; sieltä löysin tyhjän
ja vanhan karkean säkin, leivän ja pienen rasian puolillaan voita.
Muistui mieleeni heti Danielin sanat jalopeurain luolassa: «Herra,
vieläkö ajattelet minua?»

Kävelin sitten Dyngööhön, jonne muutamia ihmisiä oli palannut kotiin;
istuttuani muutamia tuntia huoneenlämpimässä, menivät jalkani aivan
pilalle, niin että kaksi miestä, kannattaen kummastakin kainalosta
saattoi minua kylien väliä, kunnes pääsin Finnströmiin erään lesken
luokse.

Minä ryömin polvillani, hakkasin halkoja, muurailin uunia, korjailin
ikkunaa, ovea ja permantoa; eukko kun näki minusta olevan itselleen
apua, lupasi ruokaa sekä parannusta jaloilleni, jos tahtoisin jäädä
hänen luoksensa, sillä hän pelkäsi maamiestensä ryöstöilemistä, niillä
kun ei ollut vähänvähääkään millä tulla toimeen. Mutta hän oli kätkenyt
lumihankeen tynnörin jauhoja, tynnörin herneitä navettaan, sekä
leiviskän voita ja 2 leiviskää juustoja.

Jumalan armosta ja eukon avulla pääsin minä, heinänsiemenistä ja
jäätyneestä hevosenlannasta keitetyllä puurolla, jolla haudottiin
jalkojani niin kuumalta kuin suinkin kärsin, muutamissa viikoissa taas
tervejalkaiseksi ja maksoin elatuksestani yhden karoliinin viikolta.

Kesäkuussa läksin Turkuun, kerjäten siellä ympäri ja olin ruhtinas
Galitsinin luona, joka pudotti 10 kopeekkaa lakkiini. Sitten hiivin
sisään hänen kyökkiinsä, jossa hänen kokkinsa tutkisteli minua, mistä
minä olin; minä vastasin olevani Rymättylästä. Hän kysyi, pyydettiinkö
siellä kalaa; minä sanoin, että kyllä siellä silakkaa tulee. Hän
valmistautui seuraamaan minua kahden nihtinsä kanssa, otti mukaan
pullon paloviinaa, 2 ryssänlimppua ja 50 ruplaa kopeekoissa, jotka
joutuivat sitten minun halttuuni. Minä kannoin maston ja purjeen
veneeseen, ja kun olimme päässeet kaikkien kaljaasien sivuitse ja
tulleet Rymättylään, otin minä esille pistoolini ynnä avasin toisen
silmäni, jota minä olin koko ajan pitänyt kiini; kokki huomasi sen,
nousi ylös ja aikoi ehättää kimppuuni kuin myöskin soutumiehet;
mutta minä ojensin kahta pistoolia ja pyysin heitä istumaan koreasti
paikoillaan, muuten ampuisin heidät. Niin seurasivat kaikki 3 minun
kanssani Ahvenanmaalle; siellä tapasi minut komentööri Vrangel, jonka
fregatissa seurasin mukana Kappelluodolle, lahjoitin komentöörille
niiltä miehiltä ottamani veneen, matkustin eräällä laivaveneellä
Tukholmaan 19 päivänä kesäkuuta ja jätin huostastani vangit sekä
raportin Hänen ylhäisyydellensä ylimaaherra Kustaa Aadam Taubelle.»



«Ison vihan» partioretkeilijöistä oli vääpeli Löfving rohkeudestaan
kuuluisin. Hänen omakätiset päiväkirja-muistiinpanonsa, jotka
ulottuvat vuoteen 1720 ja ovat tätä nykyä säilytettyinä Porvoon lyseon
kirjastossa, kertovat hänen monista seikkailuistansa tässä vihollisten
täyttämässä maassa. Vaikka hän sodan jälkeen näyttää antautuneen
vähemmän kunnioittaviin vehkeihin, sai hän palkinnoksi aikaisemmista
palveluksistaan noin 1734 Hommanääsin (oik. Hofmansnäs) tilan Porvoon
pitäjässä ynnä 1747 majurintittelin sekä vuonna 1752 vuotuisen
eläkkeen. Porvoon ehtoolliskirjasta näkyy, että Löfving oli ollut
kolmasti naimisissa, nimittäin ensin Kristiina Magdaleena Alceniuksen
kanssa, sitten Heleena Ugglan kanssa (k. 25 p. helmik. 1751) ja vihdoin
Maria Beata Frontinin kanssa (joka kuoli 1760-luvulla). Löfving kuoli
lapsetonna 22 p. lokakuuta 1777 Hommanääsissä.




XIV. KARHUNPESÄ.

(1716).


Lunta oli satanut yötä päivää monet vuorokaudet perättäin, suuria
pehmeitä hiutaleita tyynellä ja suojailmalla, ja pieniä teräviä kypeniä
tuiskulla ja pakkasella. Sitä oli kasaantunut kerros toisensa päälle,
nietos nietoksen viereen, ja sadan peninkulman laajuisen valkean
peitteen alla makasi Suomi kätkössä ja unhotuksessa.

Melskeisten taistelujen ja huutavan hädän perästä oli nyt tullut niin
hiljaista ja tyhjää; ei mitään tykinjyräyksiä ja musketinpamauksia,
ei mitään kirveeniskun kajahuksia metsässä, ei mitään puheen tai
laulun ääniä taloissa, ei niin jälkeäkään elossaolevien töistä eikä
kaatuneiden verestä.

Pitkillä hoippuvilla askelilla nähtiin yksinäisen vaeltajan kahlustavan
paksujen lumihankien läpi Nuasjärven jään yli. Se ei ollut mikään
merkillinen mies, olipahan vaan Jukko Urpala, joka pyrki itäänpäin,
entistä kotiansa kohden Sotkamoon.

Kun Armfeldt harvenneine joukkoineen oli vetäytynyt Länsipohjaan,
oli Jukko eräänä iltana sanomatta jäähyväisiä kellenkään heittänyt
muskotin olallensa ja lähtenyt omille teillensä. Niin oli hän jonkun
aikaa käynyt sotaa omin päinsä, vaan pitemmän päälle ei tahtonut oikein
kannattaa tuo joidenkuiden kuljeksivien kasakkain väijyskeleminen.
Eloon jääneet kostivat kyläläisille, ja sitä paitsi oli Jukon painetti
taittunut viime ottelussa. Se tarvitsi teroittamista ja sitä varten oli
hän lähtenyt kulkemaan Kajaanin linnaan. Mutta sinne oli hän tullut
päivänä sen jälkeen kuin majuri Fieandtin oli täytynyt harvalukuisen
joukkonsa kanssa luopua kauan sankarillisesti puollustamastaan pikku
linnoituksesta. Jukko viivähti jonkun aikaa seudulla, vaan kun hän
eräänä päivänä oli saanut nähdä ja kuulla, kuinka ryssät räjähyttivät
linnan ilmaan, ja hän itse hädin tuskin oli pelastunut joutumasta
vangiksi, oli hän lähtenyt tiehensä seutuihin, missä toivoi löytävänsä
kunnollisen tahkon ja vanhoja ystäviä.

Nyt tallusti Jukko, niinkuin sanottu, vaivaloista matkaansa raskain
askelin. Muskotti, joka nahkaviilekkeessä riippui hänen olallansa,
painoi enemmän kuin tavallisesti, mutta vatsa oli sitä keveämpi, sillä
36:teen tuntuu ei sinne ollut eksynyt yhtä suupalaakaan. Muutamin
paikoin oli lunta ajautunut nietoksiksi, jotka kohosivat kulkijan
vyötäisiin saakka, ja siinäpä oli aikamoinen työ päästä eteenpäin.
Suunnan oli hän kumminkin pitänyt aivan suoraan; hän tunsi hyvin
seudun, eikä siinä vaikea ollutkaan osata, sillä kaakossa kohosi
Vuokatin jyrkkä lumen painama selkä sekä Pöllyvaara ja Keimavaara,
ja koilliseen Nuasjärvestä samoinikään korkea honkametsäinen
Naapurinvaara. Nyt oli vaan kuljettava vaarojen välisen laaksomaan
kautta tullakseen suoraa päätä Sotkamon taloihin.

Jukko pyyhki huolestuneen näköisenä hikeä otsaltaan, sillä hän tunsi
voimainsa vähenevän.

— Kunpa vaan jaksaisin rantajyrkännettä ylös, mutisi Jukko, niin
kömpisin Pöllyvaaran juurella olevaan karhunpesään nukkumaan muutamaksi
rupeamaksi» Mahassa kuuluu kurinaa ja jalat puolestaan sanovat,
etteivät muka tahdo enää polkea puolta peninkulmaa enempää, vaan eihän
tästä pitäisi enää lähimpään taloon pitemmältä ollakkaan. Kas niin,
Jukko, mars eteenpäin!

Hän haukkasi vähän lunta suuhunsa ja alotti työlästä kiipeämistänsä.
Jukon lähimpänä päämääränä oli se kohta, missä Sotkamon kirkolle menevä
tie sivusi Vuokatin juurta. Ettei sitä ollut päiviin ehkäpä viikkoihin
kukaan kulkenut, aavisti hän kyllä, mutta, yhtähyvin piti siinä toki
olla jonkun verran tien pohjaa tuntuvissa tai ainakaan ei siinä ollut
lumitaakkaisia kuusenoksia tietä sulkemassa.

Tuskin oli Jukko monen vaivan perästä hengästyksissään vihdoin saapunut
tielle ja istahtanut muutamalle kohopaikalle vähän huokaamaan, kun
hän tunsi vankan käden painahtavan vasemmalle olallensa ja kuuli
tervehdykseksi sanat:

— Jukko Urpala, mistä kummalta sinä nyt tulet? Minä kun luulin jo
olevani ainoa elävä olento koko läänissä!

— Kas vaan, totta tosiaan on siinä nuori Rosenfelt, no mistäpä te
sitten tulette, kysyi Urpala vastaan, puistellen tanakasti toisen
ojennettua kättä.

Puhuteltu, noin kolmikymmenvuotias mies, lyhyessä lammasnahkaturkissa
ja pitkävartiset saappaat jalassa sekä karpiinilla, miekalla ja
pistoolilla varustettuna, istuutui Jukon vierelle.

— Minä olen nyt jo neljä vuotta, aina siitä asti kuin yhdessä oltiin
sarkasotaa alkamassa, oleskellut täällä Karjalassa. Monta partioretkeä
vihollista vastaan olen tehnyt, monta kelpo ruplaa ottanut, vaan vaikka
minä olen jokseenkin hyvissä rahoissa, niin olen köyhä kuin peijakas
kaikesta syötävästä. Sinulla kai on, Jukko, jotakin suuhun pantavaa?

— Ei niin leivänpalaa, ei edes kynnen hienoista viipaletta, kuului
vastaus. Sitte eilisaamun en ole syönyt muuta jumalanviljaa kuin vähän
lunta, mutta tuolla taloissa — hän viittasi kourallaan itään päin —
toivon saavani jotain nälkäni sammukkeeksi. Nuori Rosenfelt ei suinkaan
liene syönyt kaikkea minulta? Ja Jukko virnisti ystävällisesti suutansa.

— Elä naura, Urpala, ruokavarojen laita on huonompi kuin voit
aavistaakkaan! Kahden peninkulman matkalla itäänpäin ei ole ainoatakaan
taloa, enää jälellä!

— Häh, mitäpä hän pakisee?

— Totta se on; vihollinen on polttanut kaikki, mikä palaa voi, ja
kaikki ihmiset ovat pakosalla, vankina tai kuolleina.

— Voi, voi! Sitäpä en olisi uskonut. Nyt meidän täytyy kuolla nälkään!

Tuokion perästä jatkoi Jukko:

— Minnekkäs Rosenfelt nyt menee?

— Minä aion Ruotsiin. Sota on täällä lopuillaan; täällä ei ole enää
kunniaa eikä rahaa ansaittavana. Tuhma minä olin, kun en jo ennen
lähtenyt. Ensiksi poikkean kumminkin Kajaaninlinnaan levähtämään
viikkokaudeksi kaikista rasituksistani.

— Ei maksa vaivaa sinne mennä.

— Mitä sillä tarkoitat, kyllä minä jaksan maksaa sekä kortteerista että
ruuasta!

— Kai kai, mutta minä sanon vaan, että linna on valloitettu ja
lennätetty ilmaan.

— Jos totta puhut, niin paholainen vieköön sekä vihollisen että meidät!

— Ei pidä vannoa ja heilutella noin käsivarsiaan! Kyllä kaikki ilmankin
menee tarpeeksi nurinpäin!

Tuskin oli Jukon suusta päässyt varoitus, kun hän sekä Rosenfelt
kummastuksissaan hypähtivät jaloilleen. Kivi, jolla he luulivat
istuvansa oli liikahtanut vaaksan verran syrjään.

— Mitä tämä tietää? mutisi Jukko ja pyyhkäsi kämmenellään päällimmäistä
lunta pois, tutkiakseen syytä heidän istuinpaikkansa liikahtamiseen.
Eikö kivet enää kestä istua?

Seuraavana hetkenä huudahti hän:

— Voi, voi, toveri! Me olemme istuneet ruumiin päällä; nyt se on
käännähtänyt selälleen. Mies se näkyy olevan; kas täällä pistää esiin
käsivarsi ja tukkaa. Niin, niin, sillä lailla se käy, kun suotta vannoo!

— Jopas nyt peijakas, huudahti Rosenfelt ja astahti vielä pari askelta
taaksepäin. Tule, lähtään pois, mitä sinä kopeloit?

— Ei, maltetaanpas, meidän pitää ensin katsoa mikä hän on miehiänsä.

Jukko paljasti nyt parhaimman mukaan tuon jäätyneen ruumiin lumesta ja
tutki sitä tarkoin.

— En tunne miestä; näyttää olevan viidenkymmenen maissa. Vaatteista
päättäen näyttää olevan rajamaan asukkaita, suomalainenko vai Venäjän
karjalainen, en osaa sanoa. Ei näy mitään haavoja, hän on kai
paleltunut kuoliaaksi. Malttakaas, niin, viisi päivää sitten oli oikea
tulipalopakkanen. Niinhän se on, toiset saavat kuolla kylmään, toiset
nälkään; luulen kumminkin, että se ensimäinen kuolema on parempi.

— Katsohan, mitä miehellä on povessa nutun alla, kehoitti Rosenfelt,
ehkäpä hänen eväänsä.

Jukko avasi varovasti vainajan sarkanutun ja veti iloisena esiin leivän.

— No, siin' on mies mokoma, rupeappas kuolemaan, pistämättä ensin
poskeensa oivaa evästään! Niinpä niin, toisen surma, toisen ruoka,
saattaa nyt tosiaankin sanoa.

— Aiotko ottaa sen — ruumiilta? kysyi Rosenfelt inholla.

— Nuori Rosenfelt ei mahda olla kovin nälissään, kun voi puhua noin
syntisesti! Mutta jos hän pitääkin halpana kuolleen lahjaa, niin en
ainakaan minä, sillä minulla on kovin nälkä.

— Ei, Jukko, anna tännekin palanen; polttelee kuin tulella tyhjässä
vatsassani. Tunnen itseni niin ruuanhaluiseksi, että luulisin voivani
syödä kymmenen leipää. Tahdotko myydä minulle oman puoliskosi viiteen
hopearuplaan, kuule, viiteen!

— Huono tarjous; elämä on suuremman arvoinen kuin muutamat ruplat.

— Kas niin, — Rosenfelt polki jalkaa, — sukkelaan, tai — — —

— Mitä tai? Jukko katsahti häneen kummastuneena, pisti leivän tyynesti
turkkinsa poveen ja vieritti sitten ruumiin alas suureen lumikinokseen.
Tämän tehtyään otti hän lakin päästänsä, pani kätensä ristiin ja luki
siunauksen.

Toinen katseli malttamattomana ja kummastellen hänen tointansa, vaan ei
ilmaissut ajatustansa. Kun Jukko oli rukouksensa lopettanut, pani hän
lakin päähänsä ja sanoi miettiväisesti:

— Kuulkaahan nyt, minä olen arvellut omalla tavallani ja luulen että
meidän on paras tehdä näin. Leipä on kohtalaisen iso, mutta kuitenkin
liian pieni kahden jaettavaksi. Se ei riitä pitämään täysikasvuista
miestä voimissaan kauvempaa kuin yhden vuorokauden, ja ennen kahden
päivän valkenemista ette te enkä minä tapaa ihmisiä. Minä näet otaksun,
että menemme eri haaralle kumpikin. Minun täytyy hakea tahkoa, eikä
sitä ole Kajaanin puolella.

— Mikä on aiheesi Jukko? Aiotko todella viedä yksin koko leivän?
Parempaa luulin vanhasta sotatoverista!

— Se on turhaa puhetta, ja nyt ei ole aika laskea joutavia, vaan pitää
ensin ajatella ja sitten toimia. Ellette olisi ennen-maailmassa sotinut
rinnallani, niin voisimme muitta mutkitta ratkaista asian, kumpiko on
saapa koko aarteen, taistelemalla siitä, puukolla tai pistoolilla, sama
se. Mutta nyt me jätämme sen keinon koettelematta ja valitsemme toisen,
joka viepi meidät tai oikeammin toisen meistä pikemmin perille.

Urpala päätti harvinaisen pitkän puheensa taittamalla lähimmästä
petäjästä kuivan oksan ja paloittamalla siitä kaksi eri pituista
kappaletta. Ne kätki hän toiseen käteensä, ojensi sen Rosenfelfiä
kohti ja sanoi: — Kas niin, vetäkää nyt elämä tai kuolema! Joka vetää
pitemmän puikon, se saa leivän ja jääpi eloon.

Vapisevalla kädellä tarttui Rosenfelt toisen puikon päähän ja veti.
Se oli pitempi. Hänen iloisesti huudahtaessa veti Jukko, kasvojaan
värähdyttämättä, povestansa leivän, käänteli ja punnitsi sitä varovasti
ja sanoi:

— Nuorella Rosenfelt'illä oli parempi onni kuin minulla. Kas tässä!
Ottakaa omanne ja lähtekää matkaanne! Aika on kiiruhtaa, sillä päivä
kuluu.

Empien otti toinen leivän, vaan samassa kun hän oli saanut sen
käteensä, kiiruhti hän taittamaan polveansa vasten siitä kannikan.

— Ota edes tämä pieni palanen!

— En ota, leipä on liian pieni kahden jaettavaksi, johan sen sanoin,
mutta malttakaas, — ristiriitaisia tunteita näytti liikkuvan tuon
muuten niin jörömäisen suomalaisen povessa — antakaa minun vaan vielä
kerran katsella sitä jumalanviljaa! Aikoja on kulunut siitä, kun
viimeksi näin selvää ruisleipää.

Jukko otti nyt leivän käteensä ja tarkasteli sitä sekä murrospaikasta
että syrjiltä ja lappeilta.

— Täällä näyttää olevan vähän jauhoja alapuolella; hän viivähti joka
sanalla. No, jauho nyt ei oikeastaan olekaan itse leipää. Mitähän jos
ma ottaisin sen?

Jukko katsahti toveriin vähän hämillään.

Rosenfelt nyökkäsi hymyillen, ja silloin antoi Jukko leveän kielensä
hitaasti kulkea yli jauhoisen kohdan ja maiskautti suutansa.

— Niin, kyllä se tuntuu olevan selvää ruisjauhoa! — Mutta nyt on meidän
aika erota. Suunnatkaa ensin kulkunne Naapurinvaaraa kohti ja sieltä
sitten luoteeseen päin Rupukkavaaralle, niin pitäisi teidän 10 tuntia
kulettuanne päästä parille metsäpirtille, jonne vihollinen ei vielä ole
löytänyt. Jumala olkoon kanssanne, ja pitäkää evästänne säästin mukaan!
Terveisiä kotiin!

Molemmat miehet kouristivat lujasti toistensa kämmeniä ja erosivat.
Kyynel kimmelsi Rosenfeltin silmässä, kun hän näki vakavan toverinsa
pitkillä askelilla kiipeävän ylös Vuokatin rinnettä ja katoavan
kuusikkoon.

Jukko ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut suurelle lumipeittoiselle
louhikolle. Siellä löysi hän helposti mitä oli hakenutkin, nimittäin
kahden kallionlohkareen yli kaatuneen hongan. Toisen lohkareen
kielekkeen alla oli pieni luolan tapainen ontelo, ja siihen oli pari
vuotta sitten majoittunut muuan naaraskarhu. Sen oli Jukko kiertänyt
ja tappanut karhukeihäällään, ja samaisella metsästysretkellä oli hän
pannut huomioonsa, että olipa mesikämmen siinä osannut valita kelpo
makuupaikan itsellensä.

Hetkisen huoattuansa vaivaloisesta kiipeämisestään Jukko taitteli
muutamia tuuheita kuusenlehviä ja puhdisti, niin hyvin kuin voi,
karhunpesän lumesta. Sitten levitteli hän havut luolan pohjalle ja
puuhaili, hommaili, kunnes oli saanut siihen itselleen kuivan ja
mukavan vuoteen.

— Isoisethan ne saavat havuilla verhotun haudan, mutisi hän, ja
senhän minäkin voin toimittaa itselleni. Tässä nukkuu Urpalan Jukko
tuomiopäivään asti, eikä vaan kukaan hänen lepoaan häiritse.

Sitten ryömi hän havujen väliin ja vetäytyi pitkälleen. Mutta ennenkuin
hän sulki silmänsä, luki hän sanat: «Maasta olet sinä tullut« j.n.e.
ynnä kaikki hautarukoukset. Vaan sitten alkoi Jukko miettiä, tokko
Herramme mahtaisi hyväksyä sitä, että hän oli yhtaikaa pappina,
lukkarina ja haudattavana. Lopuksi ajatteli hän hetkisen vanhaa
äitiänsä ja vihdoin viimein sitä leipää ja niitä ruisjauhoja.

Korkeat kuuset humisivat niin omituisesti hänen korviinsa, hän koetti
kuulla, huusiko ken hänen nimeänsä — — —

Ilta tuli raskaine pilvineen. Sää muuttui suojaiseksi, ja lumihiutaleet
vaipuivat kerros kerroksen päälle yli seudun. Ja kului yö ja kului
päivä, ja kaikki oli vaan yhtä autiota ja hiljaista. Mutta kun seuraava
yö oli joutunut puoliväliin, alkoi lumikinos karhunpesän päällä
liikahdella ja esiin konttasi Jukko Urpala hymyilevänä ja entistään
ehompana.

Hän katseli kummastellen ympärilleen, haukotteli ja oikoi käsivarsiaan,
lausuen viimein:

— Vai niin, Jukko, sinä et ole näkynyt jaksavan kuolla; no, sinun
täytyy kai elää sitten.

Ja nyt kiskaisi hän nälkävyönsä kireämmälle, heitti musketin olallensa
ja laskeutui rivakoin askelin Vuokatin rinnettä alas.




XV. KOTIINPÄIN!

(1718).


Joulukuun 4 päivänä iltapäivällä sai nimismies Jan Nilsson
Nordmalingissa pikasanoman etelästä, että Kaarle kuningas viisi päivää
aikaisemmin oli kaatunut Norjan sotaretkellä.

Rivakoin askelin ja mahtipontisen näköisenä astui innokas
pienikasvuinen virkamies ystävänsä kirkkoherran luokse ja kertoi
kiireisesti tuon suuren surullisen uutisen. Tuskin oli hän sanonut
jäähyväiset Jan Nilssonille, kun hän jo riensi menemään naapurinsa
lukkarin luokse, ja hetkistä myöhemmin nähtiin tämän kirkonpalveljian
juoksujalassa kiiruhtavan talosta taloon ilmoittamaan mitä erinomaista
oli tapahtunut. Ja niin joutui ukkoja ja eukkoja, vilkasjalkaisia
poikia ja pitkäsäärisiä tyttöhepakoita liikkeeseen, ja sanoma kulki
kylästä kylään saapuen illan suussa ensimäiseen pirttiin Årejoen suun
kalastuspaikkaan.

Eerik Anderssonin talossa, joka sijaitsi uloimpana lumisella
maankielekkeellä, työskenteli muutamia miehiä takkavalkean loisteessa.
Kaksi veisti ja kolmas katseli työn kulkua. Pirtin isäntä sattui
olemaan poissa; hän oli aamiaisten aikaan pannut kelkkaansa vasun
tuoreita matikoita, ja lähtenyt Grundsundaan, mutta hänen veljensä,
miehekäs ja muutamien mielestä vähän kehuskeleva Anders Andersson
piti isännän virkaa ja johti puhetta. Hän se siinä katseli kuinka
luotsivanhus ja Bergöön-Matti [Bergö, saari pari penink. Vaasasta
lounaaseen] veistelivät.

— No, Bergöön-Matti, alotti Andersson puheen, syntyykö kauppaa vai
ei? Minä tarjoon viimeisen kerran 22 taaleria veneestäsi, puolet
hyvissä hopeataalereissa ja toiset puolet Gjörtzenin kuparirahassa!
Kättä päälle vaan, niin saat kaupanpäällisiksi tämän pienen pullon
lääkeviinaa. Katso itse: tässä on kirjoitettuna, jos osaat lukea, Uoma
Vendela Hammarsköld vainajan voimavettä, ranskalaisesta paloviinasta
tislattua ja vihriällä vihtrillillä, meripihkalla, kirsikalla,
karhunsapella ja majavanhajukkeella höystettyä. Sitä kelpaisi nauttia
ja sen pitäisi tekemän hyvää, sillä minä olen maksanut puoli taaleria
tästä pikku pullosta.

Tähän sanatulvaan vastasi veneenomistaja, nuori varteva mies, jolla oli
reipas silmänluonti ja päivänpuremat terävät kasvonpiirteet:

— Ei myy seppä vasaraansa eikä sotilas kivääriänsä, eikä kalastaja
luovu vapatahtoisesti veneestään. Ja kuinkas minä matkustaisin kotiin
ilman venettä?

Mies laski kirveen, jolla hän juuri oli veistänyt airopuusta suuren
lastun, hetkiseksi lepäämään.

— No, te kun olette niin osava veneenrakentaja, jatkoi Andersson
mielistellen, voitte kyllä tehdä itsellenne uuden veneen, tai lähteä
naapuripitäjän suomalaisten kanssa yhteen matkaan.

— Kas vaan, kun ei ole muistavinaan, että vallesmanni toisella viikolla
otti pois heidän veneensä, kun he tahtoivat lähteä Suomeen. — Mutta
minä en todentotta ymmärrä mitä pahaa siinä on että ihmiset haluavat
lähteä kotiin!

— Niin, menkää vaan minusta nähden vaikka maailman toiseen laitaan,
niin pääsemme teistä, suomalaiskerjäläisistä.

— Suu kiini, Andersson, en minä eikä perheeni ole kerjännyt päivääkään
siitä saakka kuin laskimme maihin tänne, ja siitä on jo neljä vuotta.
Kunniallisella työllä olemme elättäneet itseämme. Sitä paitsi Andersson
kyllä tietää, että me, niinkuin muinoin juutalaiset Babylonin virtain
äärellä, olemme kerran toisenkin ikävöineet ja halanneet päästä kotiin.

— No, no, vähemmällä, vähemmällä, vastasi ruotsalainen hymyillen.
Enhän minä nyt tarkoittanut sinua enkä luotsivanhusta, mutta niinkuin
itse olet sanonut, on Ruotsi aina Tukholmasta asti kauas Länsipohjaan
saakka täynnä suomalaisia pakolaisia. Miksi ette paremmin puolustaneet
maatanne, niin ei teidän olisi tarvinnut tulla tänne?

— Elä vastaa hänelle, Matti, virkkoi harmaapartainen luotsivanhus,
Matin, lanko, veistele sinä vaan airoasi. Ehkä tarvitsemme sen ennen
kuin luuletkaan. Tunnin perästä on minulla puomi valmiina, ja jos
kiiruhdamme eikä meri jäädy, pitäisi meidän saada parin päivän perästä
vene vesille ja sitten jääkää hyvästi vaan!

— Mutta kun korkea esivalta on kieltänyt teitä lähtemästä niin — — —

— Lähdemme kuitenkin, lisäsi Bergöön-Matti päättävästi. Täällä käy aika
pitkäksi, ja vaimoni ja minä tahdomme vihdoin päästä takaisin kotiin.
Jos Andersson toimittaa vallesmannin meitä estämään, niin sopiihan
koettaa mitä se auttaa. Kyllähän on ihmisiä vähin kussakin, jotka ovat
valmiit rahan edestä tekemään mitä tahansa. Mutta minun venettäni ei
Andersson sinä ilmoisna ikänä saa, ei rahalla eikä viinalla.

Samassa nykäistiin ovi auki, ja muuan naapuri astui sisään, huutaen:

— Jumala meitä auttakoon, hyvät ystävät, nyt on kuningas ammuttu
kuoliaaksi!

— Mitä, mitä sanot?

— Minä en tiedä muuta kuin että onnettomuus on tapahtunut Norjassa.
Hänen majesteettinsa sai luodin päänsä läpi ja kuoli ennättämättä sanoa
hyvästiäkään.

— Kuinkas nyt valtakunnan käypi ja vieläköhän sotaa jatketaan? kysyi
Bergöön-Matti huolestuneena.

— En tiedä, kysy lukkarilta! — Kas niin, hyvästi siksi aikaa, minun
täytyy rientää muuanne. Mies meni, ja Matti jatkoi:

— Nytpä ei taida Ruotsissa kuningasta ollakkaan. Eiköhän nyt voisi
saada lupaa lähteä kotiin? Vai mitä arvelet, lanko, joka olet vanha ja
viisas?

— Maltahan kun vähän mietin, mutta elä anna sill'aikana kirveen jäätyä
kiini kouriisi!

— Tällaisena surun päivänä pitäisi antaa kaiken työn seisattua, sanoi
Andersson ja pani kätensä ristiin. Kaarle kuningas oli hyvä kristitty
ja kelpo sankari.

— Tahtoisinpa tietää, — sanoi Matti, — mitä hyötyä valtakunnalla on
ollut hänen monista ja pitkistä sodistansa. Maa on lopen köyhtynyt ja
autio; pirtit ovat tyhjät ja haudat täydet.

— Urhoollisen alamaisen tulee rakastaa ja kunnioittaa esivaltaansa.

— Kyllä minäkin tavallani olen rakastanut Kaarle kuningasta, lisäsi
luotsivanhus miettiväisenä. Minä vaan odotin, että hän rientäisi kotiin
turkkilaisen maasta ja tulisi Suomeen, jossa hätä oli suurin. Me
pohjolaiset emme ole mitään suuria sotaherroja ja karoliineja, jotka
elävät kunniasta ja komeudesta, me olemme vaan halpaa kansaa, joka elää
silakasta ja leivästä. Jos sekä ruokaa että vaatteita puuttuu ja siihen
lisäksi on karkoitettu kodistaan, niin tahtoo ilo käydä vähänlaiseksi.
Mutta saattaisippa kyllä olo muuttua taas paremmaksikin, kunhan
päästäisiin kotiin.

Anderssonia rupesi haukottamaan ja hän kiipesi vuoteellensa ja käänsi
selkänsä molemmille Bergöön miehille, jotka äänettöminä ja ahkerasti
jatkoivat työtänsä. Kun puomi ja airo pari tuntia myöhemmin oli
valmiina, menivät langokset rantaan, jossa vene oli. He pitivät pitkän
neuvottelun ja päätökseksi tuli että he huomis-aamuna aikoivat lähteä
matkalle.

Ilta yhä pimeni, mutta siitä huolimatta tekivät he vielä työtä hyvän
aikaa. Vene tyhjennettiin vedestä ja muutamia telapuita noudettiin.
Tuhdot, airot ja purje kasattiin veneeseen. Lukitusta kala-aitasta
kantoi Matti pari siniseksi maalattua arkkua ja pari turkkia. Ne
peitettiin irtonaisilla laudoilla ja suojapeitteellä. Sitten lähtivät
he pirttiin, jossa Matin vaimo ja lapset asuivat. Se oli sangen ahdas,
ja sen vuoksi olivat he olleet veistämässä Anderssonin luona. Matin
ilmoitettua muutamin sanoin vaimollensa päätöksestä että muutamien
tuntien perästä oli kotimatka edessä, rupesivat he kaikki levolle.

Aamulla varhain, kun Matti hiljaa astui Anderssonin pirttiin,
noutaaksensa unohdettua höyläänsä, näki hän kummakseen vuoteen olevan
tyhjän. Joku tärkeä asia oli mahtanut olla syynä siihen että tuo
riidanhaluinen veneen ostelija niin varhain oli jättänyt leposijansa.
Matti kiiruhti sen vuoksi joutuisasti perheensä luoksi kehoittamaan
lähtöön.

Eikä viipynytkään monta minuuttia, ennenkuin Matin vaimo oli pukenut
Maija Liisan, Juho Erkin ja nelivuotisen iloisen Priita Maijan.

Lapset kiiruhtivat edellä rantaan, isä ja äiti tulivat perässä, kantaen
suuria vaatemyttyjä.

— Kas niin, lapset, virkkoi Matti iloisen näköisenä, sittenkuin kaikki
tavarat olivat sijoitetut veneeseen, nyt lähdetään Jumalan avulla
menemään kotiin Bergööhön. Tarttukaas kiini nyt kaikki, sekä pienet
että suuret; vene vesille!

Raskas pursi alkoi hitaasti liikkua, vierien teloillaan. Mutta
sitten pysähtyi se, ja molemmat miehet loivat huolestuneita katseita
toisiinsa; se oli raskaampi kuin olivat luulleetkaan.

Pitäisikkö heidän nyt lykätä lähtönsä muutamaa tuntia myöhemmäksi
ehtiäkseen hankkia pari luotettavaa apumiestä kalastuspaikalta. Mutta
se viivytyshän saattaisi tehdä tyhjäksi koko lähdön. Luotsivanhus sanoi
nimittäin luulevansa että Andersson oli arvannut heidän aikeensa ja
lähtenyt kielittelemään nimismiehelle. Hän huudahti siis:

— Nyt ei saa kukaan säästää voimiansa. Tarttukaa kiini, joka kynsi!

Mutta vene ei hievahtanutkaan, ennenkuin Matti tunsi kuinka pikku
Priita Maija nykäisi häntä polventaipeesta ja kertoi sanat: Tarttukaa
kiini, joka kynsi! Silloin kasvoi Matin voima. Hän kohotti ylös veneen
perän ja veti sitä samalla eteenpäin. Nyt se alkoi mennä, ja muutaman
minuutin kuluttua saavuttiin rantajäälle; nyt alkoi kova työ jään
särkemisessä.

Kun ohutta jääpeitettä oli enää vaan muuan syli särkemättä ja kaikki jo
olivat veneessä paikoillaan, nähtiin pari miestä juoksevan rantaa kohti
ja tiukka ääni kuului huutavan:

— Pysähtykää, pysähtykää! Maaherran nimessä kiellän teitä menemästä
kauvemmaksi!

— Ja kenenkäs nimessä maaherra käskee? huusi luotsivanhus vastineeksi
ja nousi seisalleen, ylpeänä katsoen pientä nimismiestä, joka varovasti
soluttelihe jäälle.

— Kuninkaan nimessä, tietysti!

— Kuningas Kaarle on kuollut, emmekä me tiedä kestään muusta.

— Minun asiani on vaan täyttää käskyjä, vastasi nimismies, joka
oppaansa Anderssonin seuraamana oli pysähtynyt muutamien sylien päähän
heistä. Kielto on annettu, ettei yksikään suomalaisvene saa lähteä yli,
ettei joutuisi vihollisen käsiin ja helpottaisi hänen hyökkäystänsä
Ruotsin kimppuun.

— Veneestäni minä kyllä tiedän pitää huolen, ettei se joudu vääriin
käsiin, huudahti Matti, ja lisäsi ivallisesti: vai kuinka, Andersson,
eikös tämä ole oiva vene, joka kulkee sekä maalla että merellä, mutta
korjaa nyt luusi, muutoin — — —

Kun se, jolle nämä sanat lausuttiin, näki Matin kyyristyvän alas,
ehkäpä aikeessa tarttua hylepyssyynsä, lähti hän juoksemaan, mutta
pysähtyi sitten nolona, kun koko hyökkäys typistyi siihen, että Juho
Erkki heitti hänen jälkeensä suolatun silakan.

Nyt oli vene joutunut sulan reunaan, ja muutamassa tuokiossa olivat
purjeet ylhäällä ja kunnossaan. Lounaistuuli täytti purjeet ja hyvällä
vauhdilla alkoi alus kulkea avointa ulappaa kohti.

— Jumala varjelkoon herra vallesmannia ja Ruotsia myös, huusi Matti
ja heilutti koirannahkalakkiansa jäähyväisiksi. Me emme karkaa
valtakunnasta, me matkustamme vaan kotiin.

Ja silloin hurrasivat kaikki veneessä olijat, ja itse vallesmannikin
unohti ankaran käskynsä ja viittaili rohkealle miehelle ystävälliset
jäähyväisensä.

Vene kulki aika vauhtia. Se kohoili ja vaipui vaahtoisissa aalloissa
ja tyrsky loi sisään ylälaidan puolelta kun keula sukelsi laineeseen.
Mutta siitä ei kukaan välittänyt. Sade oli lakannut, ja kaakossa rupesi
joulukuun aurinko kohottamaan vaaleankeltaista kehräänsä näköpiirin
yläpuolelle.

Veneen pohjalla olivat lapset ryömineet tyynyjen ja myttyjen väliin,
ja siellä heillä oli oikein lämmin ja hyvä olla. Äiti antoi heille
kullekin leipäpalasen ja Priita Maija sai kupposen maitoa, mutta
ennenkuin oli kunnolla saanut iltaistaan lopetetuksikaan, nukkui hän jo
uneen. Isän vene oli hyvä kehto.

Suunta pidettiin suoraan kaakkoa kohti, ja eteenpäin sitä mentiin aimo
kyytiä.

Iltasella myöhään näkyi Isosaari kirkkaassa tähtivalossa pistävän
ylös taivaanrannalta, ja paljaiden kallioiden näkeminen herätti
sydämmellistä iloa tuossa pikku matkueessa. Tuntia myöhemmin jäi
Koukkusaari alatuulen puolelle, ja kun vene oli onnellisesti
sivuuttanut Pohjoiskivet, alkoivat matalan Bergöön heikot piirteet
häämöittää näkyviin. Matkalla olivat molemmat langokset vuorotellen
peränpidossa, mutta kun vene läheni kotirantaa, pyysi luotsivanhus
päästä peränpitäjäksi, vaikka toisen vuoro ei vielä ollut lopussa.
Täysin purjein kiiti vene Joutsensaarten ja Ytterbådan välitse suoraan
Bredhällin lahteen.

Meri oikein mylleröitsi. Karit kuohuivat ja vaahto räiskyi korkealle
rantoja vastaan. Olipa kuin vene olisi kiiruhtanut kulkuansa
saapuaksensa niinpian kuin mahdollista vanhaan valkamaansa.
Luotsivanhus käänsi peräsimenvartta vähän vasemmalle ja niin pyyhki
vene iloista vihakkaa kivikoiden välitse suoraan maalle.

Semmoinen oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut Bergööläisten rohkea
maihinmenotapa.

Kaikki hyppäsivät venheestä maalle ja kun Maija Liisa valitti
jalkojensa kankeutta, otti luotsivanhus häntä kädestä ja lähti
juoksemaan rantaa ylös. Mutta Matti otti vaimonsa syliinsä ja suuteli
häntä, ja sitä ei Juho Erkki muistanut koskaan ennen nähneensä, ja
sitten otti hän Priita Maijan käsivarrellensa ja oikein tanssi. Ja se
huvitti tytöntypykkää niin paljon, että hän nauroi sydämmensä pohjasta
ja veti isää parrasta.

— Kas niin, Matti, jouduppas nyt, niin peitetään kirstut purjeilla ja
lähdetään kylään — jos sitä vielä on olemassa, lausui luotsivanhus
miettiväisenä ja tähysteli tutkivasti itäänpäin.

Matti noudatti kehoitusta ja hetkisen perästä olivat pakolaiset tiellä.

Kello oli viisi aamulla, kun he saapuivat kylään. Kaikki näytti
olevan entisellään. Pirtti seisoi vanhalla paikallaan. Vihollinen ei,
jumalankiitos, ollut niitä polttanut poroksi. Äiti sytytti suuren
roihun takkaan, isä haki kala-aitasta vanhan pukinnahkaturkkinsa ja
luotsivanhus meni tarkastelemaan kalanpyydyksiä.

Niin alkoi vanha työ taas uudestaan.




XVI. ELOKUUN 30:S PÄIVÄ.

(1721).


Samalla aikaa kuin Viipurin linnan päällikkö piti upeita
kaksipäiväisiä kemuja tsaarin käskyläiselle ja tahallaan viivytti
hänen lähtöänsä Uuteenkaupunkiin, pidettiin siinä pienessä kaupungissa
rauhanneuvottelua. Ruotsin valtuutetut asiamiehet, valtakunnanneuvos
kreivi Lillienstedt ja Kopparbergin läänin maaherra vapaaherra
Strömfelt olivat parhaimpansa mukaan koettaneet tinkiä venäläisten
asiamiesten runsaista vaatimuksista.

Keskustelut olivat kestäneet jo toukokuun lopusta saakka, ja nyt,
30:s päivä elokuuta, oltiin päästy niin pitkälle, että riidanalainen
rauhansopimus oli viimeistä kertaa luettavana ja tarkastettavana.

Kenraali, kreivi Bruce, toinen tsaarin valtuutetuista, alkoi hitaasti
ja juhlallisesti lukemisen:

«Tästä päivästä aikain on ainainen, ikuinen, todellinen ja
rikkomaton rauha maalla ja merellä sekä vilpitön sopu ja ijäti
pysyvä ystävyydenliitto oleva Ruotsin Kunink. Majesteetin ja Venäjän
tsaarillisen Majesteetin välillä.» — — —

Hymyn vivahdus värähti parooni Östermanin jyrkillä kasvoilla, ja
Lillienstedt, joka neuvottelupöydässä istui häntä vastapäätä,
tahtomattaan kiinitti ajatuksensa rauhansopimuksiin kuluneelta
vuosisadalta. Niissäkin oli sisältynyt «ikuisen rauhan» määräykset.
Mutta silloin oli Ruotsi ollut ottavana puolena. Nyt oli laita
päinvastainen. Nyt oli kukistetun, nöyryytetyn valtakunnan asia antaa,
antaa yhdellä haavaa pää-osa suuruudenajan ylpeistä valloituksista.

Alakuloisena kuunteli rehellinen Lillienstedt kohta kohdalta sen
sopimuksen esittelyä, jonka laadinnassa hänen oli ollut pakko olla
mukana. Kyllä oli hän taistellut ja vaan tuuma tuumalta antanut myöten.

Bruce oli nyt joutunut neljänteen pykälään, ja vastoin hänen tahtoaan
kuvastui hänen äänessään tyytyväisyys mitä hän tunsi, vaan koki peittää.

«Ruotsin Kunink. Majesteetti luovuttaa täten •omasta ja jälkeläistensä
puolesta Hänen Tsaarilliselle Majesteetillensa ja hänen
jälkeläisillensä ikuiseen huostaan ja täydellisesti omiksi, jota
luovutusta ei koskaan peruuteta, Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa
aseilla Ruotsin valtiolta valloitetun Liivin-, Viron- ja Inkerinmaan
ynnä osan Karjalaa — — kaupungit ja linnoitukset Riigan, Dünamünden,
Pernon, Tallinnan, Tarton, Narvan, Viipurin, Käkisalmen ja kaikki muut
— — —

— Pysähtykää, hetkinen, keskeytti Lillienstedt säihkyvin silmin. Minä
vetoon vielä viimeisen kerran Teidän Ylhäisyyteenne. Sallikaa jalon
sydämenne puhua ja antakaa rajan kulkea itäpuolitse Viipurin. Se paikka
on portti Ruotsin valtakuntaan. Siitähän ei konsanaan voi olla eri
mieliä, kenen omaisuutta portti on, isännänkö vai naapurin.

— Herra kreivi on jo ennen monissa kokouksissa puhunut lämpimästi
Viipurin puolesta, vastasi Österman kohteliaasti, ja kun minä tiedän
että Te pidätte Suomea isänmaananne, annan minä tunnustukseni teidän
tunteillenne, mutta tässä kohdassa kieltävät määräykseni minua kaikista
myönnytyksistä.

— Mutta mitä sanovat kansalaiseni, mitä sanoo Ruotsin kansa — — —

— Nykyaika ja jälkimaailma on kernaasti myöntävä, että Herra kreivi
on täyttänyt raskaan velvollisuutensa miehen tavalla. Venäjän joukot
ovat voittaneet, heikomman puolen tulee antaa myöten. Miksi ei Kaarle,
XII valinnut rauhaa silloin kuin hän olisi voinut lopettaa sodan
kunniakkaasti. Muistakaa, ettei meillä ole tässä vahvistettavana
loppupäätöstä viimeisten yhdentoista vuoden sotaretkistä tässä köyhässä
Suomenmaassa, vaan nyt on tullut hetki Venäjälle tehdä loppusuoritus
kokonaisesta aikajaksosta aina vuodesta 1617. Parooni Österman oli
korottunut ääntänsä.

— Erehdyksiä ja vääryyksiä on tapahtunut, vastasi Lillienstedt
arvokkaasti, mutta niitä ei tasoiteta uusilla. Mennään eteenpäin.

Kenraali Bruce jatkoi pitkän asiakirjan monien pykälien lukemista eikä
kukaan läsnäolevista häntä enää keskeyttänyt.

Kun hän oli lopettanut, ojensi hän kynän Lillienstedtille. Tämä
sipaisi joutuisasti nimensä ja hänen jälkeensä kirjoitti Otto Reinhold
Strömfelt huolellisesti nimensä. Niiden oikealle puolelle kirjoittivat
Johan David Bruce ja Heinrich Joh. Friedrich Österman.

Tuokion perästä oli myöskin toinen kappale sopimuskirjaa saanut
allekirjoitukset ja Uudenkaupungin rauha oli peruuttamattomasti
vahvistettu.

Kokouksen päätyttyä tekivät Ruotsin valtuutetut pitkän kävelymatkan
ulos kaupungista. Vilkkaassa puhelussa ollen kiinnittivät he vaan
ohimennen huomiotansa siihen että eräs kuriiri idästäpäin täyttä
nelistä ratsasti heidän sivuitsensa. Vasta viikkoa myöhemmin tuli
heidän korviinsa se sanoma, että käskyläinen, jonka he olivat
kohdanneet, oli ollut tsaarin kuriiri, joka, viivytettynä Viipurissa,
oli tuonut Östermanille sen käskyn, että jos Ruotsin herrat
itsepäisesti pitävät kiini siitä ettei Viipuria olisi luovutettava, hän
siinä tapauksessa saisi antaa myöten.

Lillienstedt ja Stömfeldt jatkoivat kauvan keskusteluansa päivän
suuresta tapauksesta. Kun he olivat juuri eroamaisillaan, lausui
viimemainittu:

— Jos sovintokirjan määräys täytetään, pitäisi 6:n tai 8:n viikon
kuluttaa tätä maata koskeva Venäjän valloitustoimi olla loppuun
suoritettu. Mitä luovutettuihin maakuntiin tulee, niin olemmehan
koettaneet niiden asukkaille laittaa asiat niin hyvin kuin mahdollista.
Minä tarkoitan 9:ttä kohtaa.

— Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, rakas veli, virkkoi Lillienstedt
lämpimästi, ja suo minun lohdutukseksemme vielä kerran kertoa se.

«Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa lupaa maakuntien kaikkien asujanten
oikeudet, perintötavat ja etuudet, mitä he Ruotsin vallan alaisina ovat
omistaneet, pysyväisinä ja järkähtämättöminä säilyttää, voimassa pitää
ja suojella.»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HISTORIALLISIA KUVAUKSIA HÄTÄAJOILTA JA VAINOVUOSILTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.