Herrana ja heittiönä : Pommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta

By Pekkola

The Project Gutenberg eBook of Herrana ja heittiönä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Herrana ja heittiönä
        Pommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta

Author: Sulo-Weikko Pekkola

Release date: April 12, 2025 [eBook #75843]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1958

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERRANA JA HEITTIÖNÄ ***

language: Finnish




HERRANA JA HEITTIÖNÄ

Pommarin ja värvärin muistelmia sotavuosilta


Kirj.

SULO-WEIKKO PEKKOLA





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1927.



SISÄLLYS:

Lukijalle.
Isäntä vaihtuu.
Ensimmäiset edesottamiset leirillä.
Pitennetty loma.
Alokkaita ja lomallaolijoita Tukholmassa.
Sotaopintoja jatketaan.
Värvärinä.
Kolmensadan takaa-ajo.
Ystävämme kasakkakapteeni.
Aseita etapille.
Poroilla halki Lapin.
Kibergin kalastajana.
Mitä Venäjältä kuuluu.
Hylkeitä ja turskia.
Kilpisjärven pamaus.
Elokuvia Tukholmasta.
Kolmoset matkalla.
Korpea ja kangasta.
Oikin maratooni.
Koskenlaskijoina.
Haaparantalaisia.
Hoitokomitea.
Pommarikurssilla Berliinissä.




LUKIJALLE.


Tarkoitukseni näillä muistelmilla ei suinkaan ole esittää joitakin,
diplomaattisen tärkeitä tapahtumia tai pöyristyttävän rohkeita
sankaritekoja, — niistähän on jo runsaassa jääkärikirjallisuudessamme
kerrottu enemmänkin kuin tarpeeksi. Tahdon vain kuvata muutaman
etapille komennetun jääkärin matkojen vaiheita samoinkuin joitakin
mielialoja ja sattumia harjoitusleirillä, siten kuin ne kylmästi
katsoen mieleeni muistuvat. Olen niinmuodoin jättänyt tuon pyhän
ja salaperäisen — ja usein myös harhaanjohtavan glorian pois, ja
esiintyvät kuvaamani henkilöt tässä arkivaatteissaan kuten muutkin
kuolevaiset.

_Tekijä_.




ISÄNTÄ VAIHTUU.


    Antakaa keisarille, mikä keisarin on.
    Ja ottakaa pois, mikä hänelle ei kuulu.

Valju helmikuun aurinko oli jo noussut, kauniisti purppuroiden
vaarojen valkopeitteiset rinteet ja lumitaakkaiset petäjien latvat,
kun kuusimiehisenä joukkona aloitimme päivän työmme Ohtavaaran
juurella. Oli pakkasta siinä 35º C, puut paukahtelivat metsässä, ja
huurremetsotkin olivat kesyjä kuin kotilinnut, pää hartiain välissä
vain istuskelivat mäntyjen latvoissa, silloin tällöin raapaisten
tukollisen havuja nokkaansa.

Olin silloin — vuonna 1915 — määrätty hoitamaan Jongunjoen
hoitoalueen metsänhoitajanvirkaa ja toimitin nyt siinä ominaisuudessa
tukkipuuleimausta hoitoalueeni etäisimmässä kolkassa Venäjän rajan
kupeella.

Lunta oli lähes puolitoista metriä, ja se oli lisäksi pehmeätä,
joten leimaustyö ei oikein ollut mieleemme. Mutta kun siinä aikamme
hiihtelimme harjua ylös ponnistellen, toista taas alas sujauttaen, sai
vähitellen oikea metsämiehen tuntu vallan miehissä, ja kohta työntyi
korvia suojaava naapukka takaraivolle antaakseen kuivan talvi-ilman
jäähdytellä höyryäviä ohimoita.

Näinpä hangessa rämpien saavuimme aukean ja laajan suon laitaan. — Kun
äkkiä synkästä metsästä sukeltaudut aavalle, pysähdyt vaistomaisesti
tähyämään kuin villieläin, joka milloin saalista katseellaan
tavoittaen, milloin vaaraa vainuten pälyilee ympärilleen suojelevan
puun varjossa, valmiina tarvittaessa painumaan takaisin metsän
pimentoihin.

Niin meiltäkin suon laidassa työ keskeytyi kuin yhteisestä
sopimuksesta. Istuuduimme suksillemme ja panimme tupakaksi
antaen katseemme liitää yli auringossa kimaltelevan hangen, joka
väriloistossaan olisi saattanut minkä hyvänsä kultasepän näyteakkunan
varjoon.

Tällaiset tupakkatunnit työn lomassa ovat kuin keitaita erämaassa,
vaikkakin jätkän keksimiskyky tällöin pannaan useinkin koetteelle.
— Niin kauan kuin vosmestarin piipusta pölähtelee paksuja, sinisiä
sauhuja, ei ole hätää, mutta kun se rupeaa kurisemaan ilmaisten pesän
tyhjyyden, silloin täytyy keksiä keinoja, millä tätä nautintorikasta
hetkeä voisi pidentää. Järkeillään, kerrotaan soakkunoita eli kaskuja,
tarjotaan vosmestarille tupakkaa piipun täytteeksi, ja kaikenlaista
pientä hommaa riittää housunnapista kaulahuiviin asti. Ja useinkin
täten tienataan lyhyt viisiminuuttinen tupakkaloman jatkoksi.

Kivivaaran Matti paraikaa kertoi suurista ansioista rajan takana
Muurmannin radalla ja olisi kenties kertonut vaikka iltaan asti, jollei
suon toiselle laidalle, metsästä kapeana urana aukeavalle tukkitielle
olisi ilmestynyt musta, liikkuva piste.

Se läheni meitä kohti, ja hetken kuluttua voitiin tulija havaita
hevosmieheksi.

Ken ei kuukausikaupalla ole asustanut penikulmien takaisilla saloilla,
ei myöskään voi käsittää, mitä sieluntiloja tällainen ilmestys
sikäläisessä asukkaassa — vaikkapa vain satunnaisestikin sielläeläjässä
— herättää.

Katsellaan ja arvaillaan, tunnetaankin jo. Kuka tuntee hevosesta, kuka
luokista, kuka ajajan hattureuhkanasta. Kuka arveli tulijan Kohtavaaran
isännäksi, kuka Melavaaran torppariksi. Joku luuli jo tuntevansa
lupasalmelaiset valjaat, kunnes havaittiin, että "hollirekihän sillä
onkin."

Kaikkien katseet piristyivät heti, sillä arvattiin, että ajaja ei
kulkenut, tavallisilla asioilla. Eihän näillä saloilla toki kunnon
kulkija käyttänyt kuin tukkirekeä. "Kuka kumma saattoi — — —?"

Reki läheni, tie lyheni. Istuessamme suon laidassa harvahkon hongikon
alla olimme selvästi havaittavissa parinsadan metrin päässä kulkevalle
tielle.

Mies pysähdyttikin hevosensa, veti sukset reestään ja lähti hiihtämään
meitä kohti.

Yltä päältä valkoisena kuurasta, parta jääpuikkoina roikkuen läheni
mies, ja kohta tunsin hänet Uramon Antiksi, Uramon vartiopiirin
vankaksi ja uskolliseksi metsänvartijaksi.

Antti hiihteli viereeni totisena kuin itse kohtalo ja tervehti
poikkeuksellisen tärkeänä aukoillen turkkinsa nappeja.

En heti kiinnittänyt huomiota hänen tavallisuudesta poikkeavaan
esiintymiseensä, kyselin vain, vieläkö ne kolme sutta siellä Ruunaan
järvellä ovat syöneet koiria ja lupasin heti leimauksen päätyttyä
saapua sinne jahdille.

Antti ei vastannut sanaakaan, kaivelihan vain äänettömänä vaatteitaan
ja päästyään kaikkein pyhimpään, s.o. sisätakkinsa povitaskuun, ojensi
minulle paperin:

"Sähkösanoma herra vosmestarille!"

Vai sähkösanoma tänne salolle, ryssän rajalle! — Jopa täytyy olla
tärkeä asia, kun sähkösanomaan turvaudutaan, sillä enhän muistanut
koko virkamiesajallani saaneeni yhtään sentapaista tiedonantoa
tai määräystä. — Vaikka eihän tämä "viran puolesta" voinut
ollakaan. Muistin erään vanhemman kolleegani esitelmän siitä, miten
Metsähallituksen määräyksissä esiintyvät käsitteet ovat ymmärrettävät:

"Ensi tilassa", merkitsee kolme kuukautta, "viipymättä" on yhtäkuin
yksi kuukausi, ja "aivan heti" on noin kaksi viikkoa.

Saattoiko tiedonanto koskea siis "sitä" asiaa, josta jo syksyllä
valmistavasti keskusteltiin Helsingissä, ja josta olin viime kuun
aikana saanut pari apokryyfistä kirjettä?

"Mistä sait tämän?" kysyin Antilta.

"Ylivosmestari Bränder käski tuomaan."

Avasin paperin, — lähtöpaikka Helsinki — ja luin:

"Saavu heti, Wili."

— On omituista, kuinka ajatus- ja huomiokyky teroittuu tällaisen
äkkisysäyksen tultua, — kuten sillä entisellä nuohoojalla, joka
aamiaisaikaan sattui putoamaan kuusikerroksisen talon katolta
keittiöakkunain ohi. Kun hän ihmeellisen sattuman kautta säilyi
kutakuinkin hengissä, saattoi hän heti tapahtuman jälkeen kertoa
tarkalleen kirurgissa, mitä ruokalajeja kussakin keittiössä oli
valmistettu.

Niinpä minunkin mielessäni vilahti parissa tuokiossa sekä menneisyys,
nykyisyys että tulevaisuus Ajatuksissani myllersivät käsitteet
sellaiset kuin virka, toimi, velat, vekselit, vuosikertomukset,
sukulaiset, ystävät ja morsiamet yhtenä sekamelskana. Vaikka ratkaisu
oli mielessäni jo aikoja sitten tehty, olivat virkamieskäsitteet
sentään sikäli piintyneet ajatuksiini, että valmiin virkauran
jättäminen vallan tuntemattoman varaan jonkunverran askarrutti
aivojani. — Helppoahan oli Helsingissä helmeilevien lasien ääressä
tehdä isänmaallisia päätöksiä seurassa, jossa pidettiin uhkuvia puheita
ja jossa toisten läsnäolo antoi heikommankin päätökselle pontta.

Mutta täällä minä olin aivan yksin rauhallisissa hommissani kaukana
kavalasta maailmasta; vain miesteni äänettömät, kysyvät katseet
tarkkailivat kasvonilmeitäni. —

Ei sillä, että olisin hätkähtänyt rikkoa ryssän keisarille antamaani
virkamiesvalaa. Hänhän oli omansa rikkonut jo aikoja sitten. Enkä
muutenkaan ollut viimeaikoina elellyt oikein sovussa hänen kanssaan.
Muuten vain tuntui niin oudolta.—

"Minkäs teet, niin tee pikemmin", muistui mieleeni ja komensin miehet
kortteeriimme torppaan. Oudoksuen miehet määräystäni tottelivat ja
vielä oudommaksi ottivat, kun torpassa ryhdyin tilinmaksuun.

"Eihän tällä nyt kiirettä, keritäänhän nämä sittenkin, kun vosmestari
palajaa", sanoivat.

"Maksetaanhan pois; jos viikon viipynenkin, tottapahan palajan. Parempi
sentään, että on selvät tilit."

Iltahämyssä istuin rekeen matkani päämääränä Lieksa. Miehet olivat
kaikki pihalla hyvästelemässä, ja taisinpa puristaa heidän karkeita
käsiään tavallista lujemmin. Mitä lienevät miettineet, tavallista
vakavammin vain kuului huuliltaan tuo tavaksi tullut: "Leikit anteeksi".

Pakkanen kiristyi ja vedin turkinkauluksen ylemmäksi. — Nythän sitä
jouti ajattelemaan asioita rauhallisemmin. Ensimmäinen tunne oli
sydäntä hytkähdyttävä, vapauttava. Olinhan hengessäni astunut Rubiconin
yli, ja arpa oli heitetty.

Yötä myöten ajellessani järjestelin vielä mielessäni hoitoalueeni
käytännöllisiä asioita: Hakkuut, luovutukset, käsikaupat y.m. oli
saatava kulkemaan entistä latuaan, ja olihan näin poikamiehellä jokunen
yksityisasiakin selvitettävänä.

Kun aamuyössä syttyvien valojen vilkkuessa saavuimme asuntoni edustalle
Lieksaan, olivat "käytännölliset" toimenpiteet jo teoreettisesti
selvillä ja odottelin vain teelasin ääressä klo 7 aikaan saapuvan
aamujunan tuloa, jotta voisin sähköttää Helsinkiin ja tiedustella
tilannetta.

Jo ennen kello kymmentä saapuikin vastaus, ei tosin niin lakoonisena
kuin edellinen, vaan yhtä oraakkelimaisena. Paikoitellen lyhennettynä
kuului se näin:

"Saavu heti. Hei sun —. Eläköön Sulo. — Wili, Oikki, Wäiski, Keppari,
Arvo."

Täysi tosi oli siis tekeillä. — Kun nimipäivänikin sattui kohdalleen,
13:lle helmikuuta, pääsivät onnittelut samaan lystiin.

Kun asia oli selvä, matkustin seuraavana aamuna Joensuuhun
pyytääkseni esimieheltäni, ylimetsänhoitaja Branderilta viikon loman
"yksityisasioiden järjestelyä varten", kuten tavanomainen sanamuoto
kuului.

Joensuun komea kaupungintalo oli vastikään valmistunut, ja sinne
oli samaiseksi illaksi järjestetty juhlalliset naamiaiset tapauksen
kunniaksi.

Minä henkilökohtaisesti syvästi halveksin naamiaisia, koska niissä
peitetään ihmisen synnynnäiset kasvonpiirteet. Enkä nytkään aikonut
peitellä julkipuoltani, mutta naamiaisten lopputunneilla oli naisten
puute jo niin huutava, että minun täytyi tansseissa esiintyä
poliisimestarin "daamina", joskaan maskeeraukseni ei käsittänyt muuta
kuin taskuuni unohtuneen nenäliinan. Hymy kuitenkin naamion takana oli
yhtä hurmaava kuin parhaimmallakaan läsnäolleella dominolla.

Turistin "tantalle", joka hoiteli naamiaisten tarjoilupuolen,
lausun myös tämän ohessa tunnustukseni "daamille" tarjotuista
kaviaarivoileivistä, jotka olivat moitteettomia.

Vesiharmaana ja likaisena ryssän sinellin värisenä esiintyi Helsinki,
astuessani seuraavana aamuna asemalta torille. Yhtä synkiltä näyttivät
ihmisetkin. — Poissa oli ylioppilasaikainen seura, unohtuneet olivat
entiset tavat. — Sulje akkunasi tiiviisti pimeän tullen, painu
kämppääsi ennen kello kahtatoista yöllä. Taikka saat virkaintoisen
poliisin niskaasi ja kuulet uhkauksen: "Minulla on oikeus ampua teidät
vaikka tähän paikkaan".

Heti Helsinkiin saavuttuani kuulin, että Suvi oli jo jättänyt entisen
isänmaansa ja taisipa olla vaikka korpraali Saksassa. Toisia oli
kuulemma alati lähdössä eikä aikaa saanut hukata. Olisin mielelläni
matkustanut takaisin Joensuuhun, josta ryhmänverran ainakin olisin
saanut miehiä matkaan, mutta kiirettä näyttiin pitävän, ja lopulta
minäkin innostuin niin tähän hoppuun, että joka kadunnurkassa olin
näkevinäni ruumiita ja joka hevosen jätteessä haistoin ihmisen verta.

Sain kuitenkin käsiini Wäiskin ja Oikin, joiden kanssa kutakuinkin
rauhallisesti saattoi keskustella asioista. Päästyämme "periaatteessa"
yhteisymmärrykseen ryhdyimme järjestelemään asian "käytännöllistä"
puolta. — Olihan minulla vielä provinsseista saapuneena — tuliaisetkin
pitämättä — — —.

Tämä seikka kaipaa parisen sanaa selvitykseksi:

Tapana oli näet, että saapuessamme rajaseudulta toimme tullessamme
jonkinlaisia paikallisia oloja kuvaavia tuliaisia. Ne olivat
tosin sangen vähäpätöisiä, mutta kuitenkin olivat ne uutuuksia
pääkaupunkilaisille. Niinpä toimme milloin karjalaistytön tekemän
tupakkamassin, milloin teepurkin tai pontikkapullon taikka vain kolme
kiharaa. Kaikella oli oma viehätyksensä.

Nyt olin tuonut paketin "dunajevan" palturitupakkaa ja kaksi arkkia
sätkäpaperia.

Kutsuin asuntooni Centrum-hotelliin joukon entisiä osakuntatovereitani
tarjoten heille heikon whiskygrogin ohella kunnon jätkän tupakkaa.

Ilta kului hauskasti, vaikkakin minä jo seuraavana aamuna kotirauhan
vuoksi muutin asuntoni Ullanlinnaan, Oikin luokse. — Jäljestäpäin
kuulin, että hotelli oli vielä viikkoa myöhemmin tuoksunut
"tunaskille", ja minun huoneeni lähes kuukauden.

Ostrobotniassa, maisteri Kokon luona sain matkarahat ja matkan varrella
tarvittavat osoitteet. Ulkomaan passin olin jo hankkinut syystalvella.

Jotta kuitenkaan minua ei olisi pidetty vallan karkulaisena, päätin
pyytää Metsähallituksesta virallisen eron. Oikki, joka oli kotiystävä
Metsähallituksen sihteerin, maisteri Hakosalon kanssa, meni eräänä
iltana maisterin asuntoon valmistamaan asiaa, samalla myös vihjaisten
matkani päämäärästä.

Seuraavana päivänä ilmestyin varsin virallisena Metsähallitukseen
"Heikki-Maisterin" puheille esittäen asiani. Sihteeri oli myös
virallinen kuin ainakin keisarin ritari — hänet oli muistaakseni
edellisenä kesänä lyöty jonkun, taisi olla Wladimirin ritarikunnan
jäseneksi. Hän kehoitti minua kohteliaisuussyistä käymään myös
ylitirehtöörin pakeilla, jonne heti sainkin audienssin.

Asiasta oli nähtävästi jo valmistavasti keskusteltu, koska
ylitirehtööri Hannikainen heti huoneeseen astuttuani sanoi:

"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja aikoo matkustaa Afrikkaan?"

"Juu, aikomukseni on mennä ensin Englantiin pariksi kuukaudeksi ja
sieltä sitten Sudaniin, jossa veljenikin on."

"Jaha, hm, hm, metsänhoitaja haluaisi kai saada eron jo tänään?"

"Juu, kyllä ottaisin sen niin pian kuin mahdollista."

"Jaha, hm, hm, tulkaa nyt puolen tunnin kuluttua takaisin, kyllä
paperit ovat silloin selvät. Käykää sihteeriltä kuulemassa. — Onnea
vain matkalle ja viekää toisillekin terveisiä."

Harvoille lienee eropassi valmistettu Metsähallituksessa niin nopeasti
kuin minulle silloin, sillä tosiaankin puolen tunnin kuluttua olin
vapaa kruunusta ja keisarista. Vielä oli kuitenkin finanssipuoli
järjestettävä, sillä hoitoalueessani olin valtion kassaa käytellyt
leimauksiin, hakkuihin ynnä muihin tarvittaviin töihin.

Heikki-Maisteri pani kuitenkin sähkösanomat kulkemaan, ja jo ennen
iltaa oli sekin puoli asiasta selvitetty.

Näistä samaisista raha-asioista jouduin vuotta myöhemmin tekemään
yksityisesti tiliä eräälle kurssitoverilleni Kajaanissa, tavatessani
hänet komennusmatkallani. — Hiljaisena ja luottavaisena menin hänen
asuntoonsa, jossa kauan aikaa kertoilin sotamiehen elämästä Saksassa.
Mies kuitenkin oli tavallista harvasanaisempi, mutta lopulta hän avasi
sydämensä minulle näin sanoen:

"Kuulehan, kun kertovat täällä ruokottomia juttuja sinusta. Olkoon asia
miten tahansa, mutta hyvänä toverina minun täytyy puhua siitä kanssasi."

"No, annahan kuulua; en minä ainakaan tiedä mitään erikoisemman pahaa
tehneeni."

"Katsos, kertovat, — sitä on nyt niin vaikea sanoa, — että sinä olisit
vienyt hoitoalueen kassan, noin 35,000 mk. mukanasi, ja sinua nyt
haetaan poliisivoimalla."

"Sen kyllä uskon, että minua haetaan santarmivoimallakin, mutta
hoitoalueen kassan suhteen minä pesen käteni. Voithan muuten
tiedustella asiata Heikki-Maisterilta. Hän kyllä tuntee ja tietää,
missä kunnossa kassa oli lähtiessäni."

"Ta mej fan, sitähän minäkin olen aina sanonut enkä ole koskaan
uskonutkaan noihin juoruilun."

Nyt kulki juttelukin jo vapaasti, ja kyräävät katseet muuttuivat
hienoksi kunnioitukseksi.

Mutta palatkaamme takaisin Helsinkiin, jossa siteet entisyyden kanssa
olin katkaissut ja odottelin vain hetkeä, jolloin Oikin kanssa
pääsisimme lähtemään. Hänellä kuitenkin oli erinäisiä perhesuhteita,
jotka viivästyttivät matkaamme, ja näiden suhteiden selvenemistä
odotellessani kuljin kaduilla, perheissä ja hotelleissa rinnassani
tunto siitä, että olin sangen tärkeä tekijä parhaillaan käytävässä
maailmansodassa. Monasti, tavatessani tuttavan kadulla, teki mieleni
nostaa oikea käteni kauniisti kaartuen etuviistoon — kuten Mussoliini
nyt myöhemmin on tehnyt —, ja huutaa korkealla äänellä: "Morituri te
salutant", mutta onnekseni muistin aina, että vaikeneminen on kultaa.

Väiski — tohtori V. Linden — oli ottanut suorittaakseen erinäisiä
värväykseen kuuluvia tehtäviä, joten hän ei voinut lähteä matkalle.
(Hän muuten pysyi viimeiseen saakka paikallaan, kunnes santarmit
laahasivat hänet Shpalernajaan.)

Syvästi tuntien, että poissaoloni kestää kauemmin kuin Metsähallituksen
määräykset, halusimme viettää pienen hetken läksiäisiksi vaatimattoman
viinilasin ääressä.

Koska kuitenkin valtakuntamme oli silloin jo siksi raitistunut, ettei
lasillista viiniä tarjottu käypää rahaa vastaan hotelleissa, vaan jos
sellaisen halusit, olit pakotettu ostamaan 25 litran annoksen, otimme
ajurin ja sälytimme kalliin taakkamme Ullanlinnaan, Oikin asuntoon.

Kolmisen päivää siellä vietimme varsin herttaisia läksiäisiä usean
tuttavan avustuksella. Kuulin minäkin siinä kunniani. Eräs entisistä
osakuntatovereistani, jolle asiamme oli uskottu, otti minut kerran
silmä silmää vasten ja puhui kuin isä pojalleen:

"Että sinäkin, valtion virkamies, jolla on varma tulo ja tulevaisuus,
ajattelet tuollaisia hullutuksia. Mitäs luulet tekeväsi velkojesi
kanssa, jos koko asia menee myttyyn, etkä enää voi palata Suomeen?"

"Virasta olen jo saanut eron, tulevaisuudesta en tiedä mitään, ja
kansalaisluottamusta riittää toivoakseni Karunkiin saakka", vastasin
hänelle. Tulinpa aivan kuin ennustuksellisesti lisänneeksi: "Eiköhän
sinunkin olisi viisainta lähteä matkaan?"

Kävi näet niin, että samainen mies muutamaa kuukautta myöhemmin,
nähtävästi kyllästyneenä rauhantoimiin, eräässä Pohjois-Uudenmaan
kievarissa takkatulen ääressä ampui 12-kaliiperisella lintupyssyllä
suuhunsa.

Surku miestä; olisihan hänkin tilejä selviteltäessä kerinnyt tehdä
selvää ryssistä, jos olisi kiukkuiselle päälle ruvennut. Nyt meni ilman
aikojaan.

Vaan minähän tein matkaa. Oikin "perhesuhteet" eivät olleet vielä
selvinneet, ja niin päätin matkustaa yksinäni.

Sumuisena helmikuun 25:nä sitten istuin Pohjanmaan junan kolmannen
luokan tupakoitsemattomien osastoon aloittaakseni uuden oppikurssin
elämässäni, kurssin, jonka merkitystä ja kantavuutta en vielä silloin
kyennyt arvostelemaan. Saattajia ei asemalla ollut, sillä kerrottiin
jonkun savolaiseen osakuntaan kuuluvan ylioppilaan liikuskelevan
santarmien parissa, ja hänellä oli jonkun verran tietoa hommistamme,
joten sieti olla varovainen.

Riihimäen-Toijalan välillä poikkesin vaunusillalle vetämään savukkeen.
Heti jäljessäni saapui siihen myös toinenkin mies ja katseli minua
varsin tungettelevasti.

Hän alkoi keskustelun, joka ensin liikkui jokapäiväisissä asioissa.
Sitten tuli se välttämätön kysymys: "Minne olette matkalla?" Kun
minulla kuitenkin oli reilu passi taskussani, vastasin mutkattomasti,
että "Hernösandiinhan sitä mennään opintomatkalle sahauskouluun."

"No, sittenhän meillä onkin sama matka", tuli vastaukseksi.

Tunsin kuitenkin nuoremman metsänhoitajapolven siksi tarkoin, että
tiesin puhuttelijan olevan kaukana koko virkakunnasta. Jatkoin silti
keskustelua, kysyen, milloin hänellä oli publiikki.

"Enhän minä itse asiassa mikään metsänhoitaja ole, vaan sittenkin
luulen, että meillä on sama matka, joskin vähän pitemmälle kuin
Hernösandiin."

Nyt haistoin jo provokatsionia. Sauhujen lomassa heittelin häränsilmiä
mieheen ja mietin keinoa, miten helpoimmin pääsisin hänestä eroon.
Kysyin sentään vielä:

"Kuinka voitte sellaista otaksua?"

"Kokko sanoi teidän matkustavan tällä junalla ja antoi siksi selvät
tuntomerkit, etten voinut erehtyä. Minun nimeni on Sihvo."

Nyt haihtuivat epäilykseni.

Siirryimme vaunuun, jossa kumppalini esitteli minulle matkatoverinsa,
lyhyen, vantteran, tarmokaspiirteisen miehen, veljensä Jussi Sihvon.
Hän oli ammatiltaan merimies, joka nuoruudestaan huolimatta oli jo
kerinnyt purjehtia kolme kertaa maapallon ympäri.

Saatoimme keskustella aivan huolettomasti, sillä paitsi meitä ei
vaununosastossamme ollut muita kuin yksi pari: rusoposkinen nuorukainen
ja ajan hampaan kuluttama neitonen, näöltään tarjoilijatar.

Tampereelta lähdettyämme liittyivät he seuraamme. Pitkäksihän
kävisikin yö kolmannen luokan vaunussa ilman makuupaikkaa ellei
olisi juttutovereita. Keskustelussa selvisi, että tämä rusoposkinen
nuorukainen oli matkalla Upsalaan täydentämään opintojaan, jotavastoin
immyt matkasi Amerikkaan dollareita keräämään.

Ennen Seinäjokea olimme jo selvillä kavaljeerista. Hän oli Jussi
Heiskanen, matkalla Saksaan, kuten mekin.

Varovaisuuden vuoksi päätimme Tornioon tullessamme lakata tuntemasta
toisiamme. Heiskanen hoidelkoon naikkosta, me toiset selviydymme
passeinemme.

En malta vaitiololla sivuuttaa pientä tapahtumaa Torniossa. Tapasin
siellä erään lapsuudentuttavani, jota kehoitin lähtemään mukaan. Hän
myönsi asiamme olevan oikean ja kaikin puolin kannattavansa sitä, mutta
niin pian kuin keskustelumme koski häntä henkilökohtaisesti, muuttui
mielipide melko neutraaliseksi. "Kyllä te sieltä vielä häntä koipien
välissä palaatte", lausui hän loppupontenaan.

Mies oli nähtävästi ylen hermostunut, sillä hän kertoi kamalia juttuja
passintarkastuksen yhteydessä toimitettavista ruumiintarkastuksista
Karungissa ja sai minun luovuttamaan puolitoistakorttelisen Kauhavan
puukkoni ynnä Matkailijayhdistyksen automobiilikartan hallustani.

Siihen aikaan oli rajalle matkustaminen vielä vaaratonta. Mekin
saavuimme Karunkiin huomaamattomasti, eikä tullikaan kopeloinut
tavaroitamme kuin nimeksi. Passit jätettiin santarmien tarkastettaviksi.

Tottapa sittenkin lienee santarmeilla ollut jonkunlainen haju
käymistilassa olevasta vierteestä, koska kaikki toiset matkustajat
saivat heti jatkaa matkaansa Ruotsin puolelle. Meidän neljän passeja ei
vain virastosta palautettu.

Asemahuoneessa sattui pieni välikohtaus, joka painoi vaa'an raskaasti
meidän eduksemme. Muuan naishenkilö joutui riitaan santarmien kanssa
passiasiasta, eikä kielitaidon puutteessa jutusta näyttänyt tulevan
selvää. Silloin aina avulias Aarne Sihvo astui näyttämölle tulkiksi.
Sihvon molotettua muolaalaista ryssäänsä santarmin kanssa, joka
puolestaan teki pulinansa ohella tunnettuja plastillisia liikkeitä,
selvisi asia, ja nainen pääsi jatkamaan matkaansa. Ainakin puoli
tuntia olimme värjöttäneet asemahuoneessa, kunnes lopulta odotukseen
kyllästyneinä kysyimme jonkinlaiselta ispravnikalta passitoimistoa. Hän
johdatti meidät sivuraiteelle työnnettyyn kaksiosaiseen vaunuun, jonka
atmosfääri jo ilmaisi asukkaittensa kansallisuuden. Toisesta osastosta
kuului mahtava sinfonia, josta ei käsittääkseni puuttunut muuta kuin
rummut ja tykit.

Melko töykeästi esitettyämme asiamme vahtisotilaalle saattoi hän
sanamme "virastoon". Sieltä saapuikin monin helyin koristettu santarmi
— taisi olla vaikka upseeri —; punakka oli naamaltaan ja melko hyvällä
tuulella. Passimme saimme heti molemminpuolisin kohteliain elein ja
liikkein, ja sen jälkeen seurasi pitkä keskustelu, johon minäkin otin
kiivaasti osaa, mutta koko keskustelusta en ymmärtänyt muuta kuin
innokkaat onnentoivotukset kahden puolen.

Rantatörmällä seisovien vahtisotilaitten ohi porhalsimme hevosilla
joelle. Ohimennen kuulimme vielä ryssäksi: "Onnea matkalle", johon
toivotukseen äänekkäästi yhdyimme.

       *       *       *       *       *

Tukholman junan lähtöaika oli miltei lyönyt saapuessamme Ruotsin
Karungin asemalle, ja kiipesimme pakkasessa höyryävään vaunuun.
Tunsimme elävämme jo turvallisemmalla maaperällä, ja keskustelummekin
sai vapaamman sävyn.

Valtaamassamme vaununosastossa matkusti myös viisi ruotsiapuhuvaa
nuorukaista, mutta kun käyttämänsä kieli ei korviimme kajahtanut
riikinruotsalaiselta, arvasimme heidänkin matkaavan samoilla asioilla
ja lyöttäydyimme seuraan. Kohta olimme kuin vanhoja tuttavia, vaikkakin
myöhemmin matkamme varrella sain uusien ystäviemme muutamista
lauseista sen käsityksen, ettei meitä suomalaisia siellä Lockstedtin
kenraalikursseilla oikeastaan tarvittu; saimmehan nyt sentään tulla
mukaan koekaniineiksi.

Professori Alma Söderhjelmin huoneustossa Tukholmassa saimme
saksalaiset passit. Kaikkien nimet vaihdettiin toisiin ja lupaa
kysymättä minullekin annettiin niin ruma nimi kuin Pecker, — ja
etunimeksi vielä Sigurd. Eihän sellainen nimi merkitse oikeastaan
mitään. Vastaväitteistäni huolimatta annettiin passi kouraan, ja toinen
mies astui ristittäväksi.

Tällaisesta uudestisyntymisestä pahastunut mielialani asettui sentään
kohta kuultuani toisille annettavan paljon naurettavammat nimet.
Heiskasesta tehtiin Heissmann ja Tiaisesta oli tehty kerrassaan Tiene.
Omat mielipiteet eivät näyttäneet vaikuttavan edes parin kirjaimen
vertaa. Eräskin, kuullessaan Sihvolle annettavan nimeksi Sicher, pyysi
omaksi vaatimattomaksi nimekseen Unsicher, mutta ehdotus hylättiin jo
poliittisistakin syistä.

Kuten olin arvannut, ei saksalainen päällystö koskaan oppinut
lausumaan nimeäni oikein, vaikka se oli selvästi kirjoitettu "Pecker".
Aina niinhyvin rivissä kuin vapaammassakin seurustelussa sanottiin
Pecka; harmikseni lisäsivät he siihen vielä sukupuoltani osoittavan
attribuutin, (kieliopin tekijät sanovat sitä artikkeliksi) joten ennen
niin kunnioitettua olemustani sittemmin kutsuttiin yksinomaan nimellä
"Der Pecka".

Heti sodan päätyttyä otin takaisin oman perityn nimeni.




ENSIMMÄISET EDESOTTAMISET LEIRILLÄ.


Talviasussaankin viehättää Berliini vastikään Karjalan saloilta sinne
saapunutta. Ikänsä sintua juoneelle metsämiehelle maistuivat sekä
"helles" että "dunkles" jo ennen kuultujen puheittenkin perusteella;
kielot ja ruusut Potzdamerplatzilla saivat yhden ostajan lisää
samoinkuin sen varrella sijaitsevat Probierstubet yhden kundin.

Mutta sotia käymäänhän sitä oikeastaan olikin lähdetty eikä Berliniin
hupailemaan. Parin päivän kuluttua miehet pantiin matkalle, ja
silloin oli jo matkaajalla tunne, ettei hän ollut kirjoitettua
arabialaista numeroa suurempi. Eihän Berliinissä oltu päästetty edes
kurkistamaankaan "konttoriin", tuskin oli hyvää päivää nyökäytetty,
vaikka kuinka nöyrästi kumarsi.

Lokaisena maaliskuun ensimmäisen iltana saavuimme tusinansuuruisena
joukkona Lockstedtin asemalle. Vastassamme oli kuskinnäköinen mies, ja
luulin, että meitä oli tultu vaunuilla noutamaan. Myöhemmin kyllä tulin
tuntemaan vastaanottajamme saksalaiseksi aliupseeriksi.

Kun ei kyytiä annettu, oli pakko käyttää jalkojaan, ja kuin nautakarja
marssimme kasarmille.

Siellä meidät asetettiin jonkinlaiseen riviin, nähtävästi pituuden
mukaan, ja niin jouduin minä ensimmäiseen komppaniaan, seuraava
toiseen, Sihvo taas ensimmäiseen j.n.e.

Paljon rautatiellä matkustaneena tiesin hyvin, mikä ero on
ensimmäisellä ja toisella luokalla, ja arvaten täälläkin olevan
samanlaatuisen järjestelmän, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni.
Surkuttelin vain mielessäni niitä, jotka myöhästyneinä joutuisivat
esimerkiksi neljänteen taikka viidenteen komppaniaan. Siellähän olisi
jo kuin tavaravaunussa.

Ja enkös arvannutkin oikein! Viimeksitulleet sullottiin
kasarmin pihalla oleviin, neljäkymmentäviisi vuotta vanhoihin
rautapeltiastioihin, joita kauniimmalla nimellä kutsuttiin parakeiksi.
Talvikylmällä muistutti oleskelu siellä hyvinkin, ellei nyt juuri
avovaunussa, niin joka tapauksessa tavaravaunussa matkustamista.

Ensimmäisen kerran sotaleirille saapuneen mieliala ei alkupäivinä ole
varsin korkealla. Jo ensimmäisenä päivänä kiskotaan omilla rahoilla
ostetut vaatteet päältä, ja koppava aliupseeri viskelee vasten naamaa
toisia vaatekappaleita, joita ei vielä kertaakaan teon aikana oltu
käyty koettamassa, kuten yleensä kaikkien parempien kraatarien on
tapana tehdä. Jos olisi edes saanut hyvinprässätyn entisen pukunsa
ripustaa henkariin tai asettaa sen kauniisti vaatekaappiin; vaan ei, se
kieraistiin myttyyn ja heitettiin varastohuoneen nurkkaan. Eikä siinä
saanut katsoa, miten housujen laskokset järjestyivät, kiireesti piti
toimia.

Näytti aluksi vähän oudolta, kun partasuut miehet kulkivat
pfadfinder-puvuissa piiput ja sikaarit hampaissa, silloin tällöin
klasiakin kalistellen. Tällainen yhtymä ei mielestämme soveltunut
partioliikkeen aatteisiin, mutta kaikkeenhan sitä tottuu. Majuri
tosin koetti taistella pahoja taipumuksiamme vastaan ja piti meille
pitkiä esitelmiä nikotiinin ja muitten narkoottisten aineitten
sopimattomuudesta; tulokset olivat sentään niukat. Määräämisvallallaan
hän alkuaikoina kielsi meiltä ravitsevan oluen juomisen, ja kun häneltä
sitä tiukkasimme, saimme kuulla taas opettavaisen luennon:

"Yksi sigaretti ei vahingoita ketään, mutta se ei myöskään hyödytä
ketään; senvuoksi me emme tupakoi. Lasi olutta ei vahingoita ketään,
mutta se ei myöskään hyödytä ketään; senvuoksi emme juo olutta."

Esitelmä oli muuten asiallinen ja opettavainen, mutta — ajattelimme
— eihän sotamieheltäkään saa sentään kaikkia nautintoja riistää, ja
jatkoimme tupakoimistamme. Viikon kuluttua saimme taas uuden saarnan:

"Rakkaat ystäväni! Kävin äsken kanttiinissa ottamassa selkoa, paljonko
tupakkaa on eilispäivänä siellä myyty. Ja arvaatteko, kaksituhatta
sigarettia olette te eilispäivän kuluessa polttaneet. Eikö se ole
vallan kuulumatonta?"

"Herra majuri, eihän siitä tule kuin vajaat seitsemän savuketta
miestä kohti. Kolme menee aterioitten jälkeen, kaksi harjoituksissa
p-pausseilla ja loput lukutuvassa."

"Hm, — eihän sitä tosiaan voi paljoksi sanoa."

        *       *       *       *       *

Äkäinen piikkilankaverkko ympäröi joka puolelta kasarmia. Päivisin
pysyttelimme siitä kaukana, iltasin sitä halasimme, kun "suuntanamme"
oli Lohmühlen yksinäinen vieraskoti. Majuri tosin oli ankarasti
kieltänyt poistumasta kasarmialueelta, mutta vapaudentunne — sen
pakotuksestahan olimme tulleet taistelemaankin — oli meissä niin
voimakas, että huolimatta tupavanhimpamme Savoniuksen kamalista
uhkauksista, uskalsimme sentään pari kertaa viikossa poistua ennen
iltahuutoa, jolloin vielä esteettömästi pääsi kasarminportista
kylälle. Savo sammutti lamput Stubessamme jo ennen päivystävän
aliupseerin saapumista, joten poissaoloamme ei huomattu, ja muutenkin
hän oli ystävällinen esimies; vaan varjele itseäsi, ellet Lohmühlestä
palatessasi hamuillut Savon sängylle ja lykännyt bieripulloa kouraansa.
Seuraavana päivänä olisit saanut varoa silmäkulmiasi.

Palaamisemme Lohmühlestä tapahtui tavallisimmin kentälle johtavan
sementtisen kloakkiputken vieritse. Siinä oli noin koiran kuljettava
reikä, mutta hyvin siitä sovimme kulkemaan, — nimittäin paluumatkalla.
Päivisin harjoituksissa se olisi ollut mahdotonta.

Myöhemmin kesällä, arvoasteitten kohotessa, siirtyi Savo Stube 16:n
viereiseen vääpelinasuntoon. Siellä ei ollut istumista varten kuin
kaksi tuolia, joista toinen sattuneesta syystä särkyi. Harjoituksissa
ollessamme vaihtoi hän sen Stubemme inventaarioon merkittyyn ehjään
tuoliin jättäen tilalle raajarikon. Tupavanhimpamme Sihvo ei tähän
suostunut ja vaihtoi Savon poissaollessa tuolimme takaisin. Savo
taas vaihtoi takaisin, ja tätä jatkui yhä kiivaammassa tempossa,
kunnes molemmat tuolit olivat sekä käyttö- että korjauskelvottomia.
Tohtorikin, joka sattumoisin vieraili tuvassamme, innostui niin
asiaan, että potkasi Savon sulkeman oven keskipeilit porstuaan ja
ryömi avaamastaan aukosta läpi. — Pataljoonan nikkari sai taas hänkin
puolestaan työtä.

Komppaniamme vääpeli Piper oli erinomainen mies kaikissa suhteissa.
Hän oli sotilas sielultaan ja mieleltään. Vanhana vääpelinä kykeni
hän grammalleen arvioimaan miehen kapasiteetin, kulkipa kyseessäoleva
henkilö sitten frakissa tai rääsyissä.

Kerrankin parikymmenmiehisen alokasjoukon saapuessa kasarmille mitä
monikuosisimmissa puvuissa, seisoi hän kasarmimme portailla, hykerteli
käsiään ja sanoi:

"Jos meillä olisi yksi divisiona tuollaista raaka-ainetta, niin
olisimme jo voittaneet tämän sodan."

Röyhistin rintaani ja sanoin, että meillä on sellaisia joka kylä täynnä.

Piper piti tarkkaa huolta komppaniastaan. Niinkauan kuin Hauptmann
ei ollut vielä saapunut aamuharjoituksiin, kulki hän pitkin rivejä
jutellen kanssamme. Yksi mies seisoi kasarmin nurkalla tarkaten,
milloin Hauptmann saapuisi. Kun hän sitten puoliääneen varoitti: "Der
Hauptmann kommt", asettui Piper portaille pari korttelia oviaukosta.
Hän oli huomannut, että akustiikka oli paras siinä kohdalla. Ja
komialta kajahtikin äänensä kasarmin kiviholveissa.

Sairaat noukittiin aamuisin ennen harjoituksiin lähtöä pois joukosta.
Sitten vääpeli luettelostaan huusi jokaisen miehen nimen, johon
vastattiin kaikuvalla äänellä: "Hier"!

Musketööri Meurman sairasti — omien puheittensa mukaan — kroonillista
vatsatautia ja sen nojalla jäi useinkin, eritoten maanantaiaamuina
ja sadesäällä pois harjoituksista. Tautinsa loppupuolella hän ei
enää jaksanut nousta sängystään ilmoittautumaan reviiriinkään eli
sairastupaan, makaili vaan ja naureskeli toisten kiiruhtaessa
"antreteniin".

Kerran sattui Hauptmann kasarmin pihalle jo ennen nimenhuutoa. Kun
vääpeli huusi Meurmanin nimen, kuului alakerroksen avatusta akkunasta
"hier". Hän oli taas jäänyt sänkyynsä ja ilmoittautui sieltäkäsin
läsnäolevaksi. Tavallista nopeammin oli Hauptmann Stubessa, josta
hetken kuluttua kuului toisenkinlaisia huutoja; se oli aamusaarnaa
Meurmannille. — Kroonillinen vatsatauti parani tämän tapauksen jälkeen.

Myös kauneudenhoidosta koetimme huolehtia käytettävissä olevin keinoin.
Komppaniaamme kuuluva Gruppenfuhrer Kari käytti mielestämme liian
pitkää tukkaa eikä monista kehoituksistamme huolimatta suostunut
sitä leikkuuttamaan. Vaikkakin alakerrassa asuen, sattui hän, en
muista mistä syystä, kerran nukahtamaan ettonettaan Stubessa n:o
16. Me, Stuben vakinaiset asukkaat pidimme hiljaisen kokouksen ja
päätimme, että Karin tukka on nyt lyhennettävä. Tupavanhin Sihvo otti
toimittaakseen operatsionin; pataljoonan parturilta, Villamolta käytiin
lainaamassa sakset, ja tärkeä toimitus alkoi. Kari oli kuitenkin
nukkunut vain koiran unta, ja kun Sihvo äkkinykäyksellä leikkasi
ensimmäisen tukon, nousi Kari kuin ärsytetty jalopeura. Seurasi
kilpajuoksu sänkyjen ympäri paikotellen muuttuen estejuoksuksikin. Pari
kilometriä juostuaan pääsi Karilta nauru, jonka jälkeen asia sovittiin.
— Seuraavana päivänä hän meni parturiin, otsatukassa paistava lovikin
jo siihen kehoitti.

Majurilla oli tietysti omat pätevät syynsä, joiden perusteella
hän alkuaikoina aitasi meidät piikkilangan sisään. Jo vajavainen
kielitaitommekin olisi paljastanut salaisen joukkomme.

Yliopistosivistys ei näyttänyt antaneen edes tavalliseen
kasarmikeskusteluun tarvittavaa kielitaitoa. Jokainen uusi tulokas
koetti komppanianpäällikölleen esiintyä mahdollisimman kielitaitoisena,
muutamat sentään vaatimattomastikin. Niinpä eräs komppanianpäällikön
kysymykseen, puhutteko saksaa, vastasi: "Eines kleines", kun taas
toinen vielä vaatimattomammin ilmoitti: "Éin pisschen." —

Äkkinäisten oli myös vaikeata tottua saksalaisten ääntämistapaan,
joten väärinkäsityksiäkin sattui. — Hauptmann Knaaths tapasi kerran
komppaniamme eteisessä Forsmanin ja kysyi: "Oletteko nähneet Hauptmann
Bade'a täällä?" jolloin Forsman kantapäänsä yhteen lyöden kuuluvalla
äänellä vastasi: "Heute Abend kein baden." — Luuli kait Knaathsin
olevan saunamatkalla.

        *       *       *       *       *

Sotatieteellisten opintojemme ohella halusi majuri Bayer tutustuttaa
meitä myös Saksanmaahan. Siinä tarkoituksessa järjesti hän päivän
kestävän retkeilyn Hampuriin.

Ensi työksemme kuljimme siellä läpi hampurilaisten ylpeyden,
raatihuoneen sataiset salit, joiden erikoisuus oli siinä, että
kaikissa huoneissa oli erilaiset ja eri puulajeista tehdyt laipiot.
Sitten söimme raa'aksi paistettua pihviä Rathauskellerissa, jonka
jälkeen vajavaisin vatsoin laskeuduimme Elben tunneliin. Kun tästä
pelottavasta luolasta hissi meidät lopulta nosti taas maanpinnalle,
tutkimme valtamerihöyry Vaterlandin perinpohjin. Opas kertoi
parhaiden hyttipaikkojen hinnan Amerikan matkalta olleen 1,200 Rmk.
rauhanaikaista rahaa. — Tämän hän luultavasti kertoi kiusatakseen
meitä, sillä palkkammehan oli vain 1 markka päivältä. — Vaan olivatkin
nämä hytit hintansa veroisia. Kuhunkin kuului suuri kylpyhuone, jossa
paitsi ammetta näimme eriskummallisia porsliiniastioita. Olisin
maksanut 50 penniä rauhanaikaista rahaa, jos olisin saanut viettää
hetkisen yksinäni tällaisessa kylpyhuoneessa.

Erikoista huomiotani herätti mahtava, Bismarckia muistuttava patsas
ynnä sen esittely. Patsaan juurella seisoi aamusta iltaan mies,
luultavasti vuosipalkalla, ja jokaiselle tätä kiviruhoa töllistelevälle
hän piti pitkän esitelmän patsaan suuruussuhteista. Siinä sai kuulla
millimetrin tarkkuudelle patsaan korkeuden kiireestä kantapäähän, sai
kuulla, että miekka on 9 metriä 20 sm pitkä, vatsan ympärys suunnilleen
sama ja pään läpimitta kolme metriä. Kysyin, kuinka paljon aivoja
sellaisessa pääkopassa mahtoi olla, mutta kun Hauptmann loi minuun
julmistuneen katseen, poistuin vastausta odottamatta jälkijoukkoon,
siellä kun sotatieteitten mukaan on turvallisinta oleskella.
Sen jälkeen en enää tehnyt välikysymyksiä Hauptmannin useista
kehoituksista: "Onko kellään mitään kysymistä", huolimatta, vaikka
mieltäni painoikin epätietoisuus siitä, minkä numeroiset ne Bismarckin
hanskat olivat.

Illalla meidät vietiin oopperaan katsomaan "Lentävää hollantilaista".
Se olikin minulle tervetullut uutuus, sillä siihen ikääni asti en
ollut nähnyt muita kuin saksalaisia lentäjiä, lukuunottamatta erästä
tanskalaista, joka vuonna 1912 lensi hyvin vaivaloisesti Töölönlahden
jäällä. Varani eivät kuitenkaan sallineet minun tutustua tähän
lentäjään läheisemmin.

Hauptmannin johdolla istuutui komppania sotilaallisesti sitä varten
varatuille permantopaikoille. Vänä Strömberg ja minä, jotka saavuimme
jälkivarmistuksena, saimme hyttipaikat ensimmäisen rivin oikealla
sivustalla. Ne olivat luultavasti alunperin varatut Hauptmanneille.
Siellä istui jo saapuessamme kolme nuorta naishenkilöä.

Meitä oli ankarasti kielletty puhelemasta kaupungin asukkaiden kanssa,
jottei diplomaattisesti tärkeä salaisuutemme paljastuisi, emmekä
päivän mittaan olleetkaan puhuneet muuta kuin harjoittelemamme sanat
"dunkles" ja "helles". Vilkasluontoisten seuralaistemme takia jouduimme
kuitenkin pahaan välikäteen. Jo aitioon astuessamme he loistavin silmin
osoittivat monisanaisesti ihastustaan, johon me vain kumarruksin
vastasimme. Useista yrityksistään huolimatta he eivät saaneet meitä
houkutelluiksi keskusteluun kanssaan, kunnes mykkänä esiintyminen alkoi
minua kiukuttaa. Kun vielä sain teatterikiikarin — sen linssit olivat
akkunalasia — heiltä pyytämättäni lainaksi, palasi puhekykymme, ja
aikakin kului hupaisammin.

Majurin lellipoika ja sihteeri oli kiiluvin silmin seurannut
viatonta seurusteluamme ja leirille palattuamme ilmoitti asian
kunniatuomioistuimeen, jolta sittemmin saimme muistutuksen
sopimattomasta käyttäytymisestä oopperassa ja kotimatkalla. Yöllä,
marssiessamme Wrististä kasarmille, olimme näet ankarasti moittineet
koko lentonäytöstä.

Kuulemani mukaan jätti samainen sihteeri myöhemmin pataljoonan kunnian
oman onnensa nojaan. Epäilen, tokko kunniatuomioistuin on hänelle
antanut muistutusta.

Vielä nytkin, muistellessani tätä muistutusta, kiukuttaa se minua, enkä
voi olla vertaamatta tapausta tunnettuun sananparteen, joka sanoo, että
"pienet roistot vangitaan, suuret antavat toistensa käydä vapaina."

Kun olimme tyydyttävästi oppineet kivääriotteet ja avoimen järjestyksen
sekä jotenkuten laulamaan, arveli majuri Bayer meidän tarvitsevan
muutakin urheilua.

Ampumaratojen lähistölle sitten järjestettiinkin päivän kestävät
urheilukilpailut. Ohjelmaan kuului ampumista, juoksua, köydenvetoa,
kaikennäköisten kuulien työntöä, käsikranaatinheittoa ja ehkä vielä
muutakin.

Omasta puolestani en käsitä paljon urheilusta. Ampumiseen otin sentään
innokkaasti osaa; jostain käsittämättömästä syystä en kuitenkaan saanut
parasta tulosta. Köydenvetokilpailussa toimin ensimmäisen komppanian
n.s. ankkurina eli viimeisenä miehenä, johon kaikki luottivat, vaan
kun pojat olivat aamiaisekseen syöneet runsaasti komissilimppua, en
terveydellisistä syistä voinut pysyä paikallani, ja me hävisimme
ottelun.

Sitten seurasi käsikranaatin heittoa. Hauptmann Knaaths kulki
komppaniassamme miehestä mieheen kysyen: "Heitättekö te?"

En ollut eläissäni vielä nähnytkään käsikranaattia; kuulopuheista
tiesin niiden sentään olevan verrattomia hyökkäysvälineitä. Siksipä
Hauptmannin kysymykseen vastasin empimättä; "Jawohl, ich werfe." —
Nythän oli mielestäni hyvä tilaisuus kostaa toiselle komppanialle
äskeinen häviömme ja tehdä nuuskaa heistä kaikista.

Käsitykseni nimittäin oli, että molemmat komppaniat asettuisivat
asemiin vissin välimatkan päähän, jonka jälkeen heittelisimme toisiamme
jonkun aikaa kranaateilla. Se komppania, jolla oli enemmän kuolleita,
olisi tietysti hävinnyt.

Nyt kuitenkin työnnettiin sylini täyteen puupalikoita, joihin ei oltu
uhrattu edes nalliakaan. Hauptmannin ulvoessa vieressäni nakkelin
ne mahdollisimman nopeasti luotani ja poistuin areenalta metsään. —
Tässäkään urheilulajissa en saanut palkintoa.

       *       *       *       *       *

Eräs sotaministeriön everstikin tuli kerran katsomaan tätä
muukalaislegioonaa. Pidimme taisteluharjoituksen, jota eversti, majuri
ja kaikki hauptmannit olivat seuraamassa; luulen, että burschitkin
olivat katselijoina.

Hyökkäsimme moitteettomassa ketjussa läpi metsän ja aukean laidassa
avasimme kiivaan tulen ordonnanssejamme vastaan, jotka pitkän matkan
päässä meistä makailivat sinne tänne kentälle siroteltuina eivätkä
uskaltaneet tulla lähemmäksi. Kun luulimme heidän kaikkien jo kuolleen,
lopetimme ampumisen, vaan silloinkos nämä nousivat kuin kumipallot ja
läksivät hyökkäämään kohti. Komennettiin kiivaampaa tulta, ja minäkin
ammuin, jotta piippu höyrysi.

Vierusmieheni Meurmanin esiintyminen oli hiljaista, ja luulin hänen
jo saaneen kuolettavan kuulan, joten käännyin katsomaan. — Elossa oli
vielä mies, tiheässä pensaikossa näkyi vain kaivelevan kynsiään yhtään
piittaamatta vihamiehistä.

Kun everstikin oli aivan lähellä, arvelin tällaisen käyttäytymisen
koituvan joukollemme häpeäksi ja karjasin.

"Ammu sinä peevelin Meurmanni."

"Älä viitti Pekka olla verenhimoinen. Eihän niillä ole pyssyjäkään",
vastasi kyynillinen Meurman jatkaen alkamaansa hommaa.

Meurmanin "pyssy" oli muuten aina epäkunnossa, ainakin lukkolaitteisiin
nähden; sen varmistus petti miltei säännöllisesti. Avoimessa
järjestyksessä liikkuen ei tästä tosin ollut kenellekään hengenvaaraa,
vaan suljetussa, — Meurman kun oli minun takamieheni, sain alituiseen
varoa kinttujani. Tavallisissa harjoituksissa käytetyn puukuulan vielä
saattoi sietää, kenttäammunnan nikkelikuula sentään arvelutti.

Olimme taas kenttäammunnassa ja kiväärit ladattuina kuljimme kohti
kamalaa vihollista. Silloin, "pang", Meurmanin "pyssy" laukesi, ja
kuula meni haarojeni välitse hiekkaan. Kysyin tiukasti Meurmanilta,
oliko hän mustasukkainen minulle, vai mistä nämä paukut johtuvat, mutta
hän vain hymyili ja siirsi uuden panoksen piippuun.

Ilmoitin asian vääpeli Piperille pyytäen, että Meurmanille annettaisiin
toinen kivääri, sillä en suotta halunnut tarpeettomia reikiä
ruumiiseeni. — Samana päivänä kivääri vaihdettiinkin.




PITENNETTY LOMA.


Puolitoista kuukautta olimme jo Lockstedtin kentillä hinleeganneet
suuntanamme Wasserturmi, mutta kasarmin lukusalin seinällä oleva
sotakartta ei millään lipulla osoittanut rintaman vielä siirtyneen
lähemmäksi kotimaatamme.

Alunperin lienevät korkeat herrat ajatelleet saksalaisten joukkojen
maihinlaskun Suomen rannikolle tapahtuvaksi keväällä 1915. Niin ainakin
oli meille Helsingissä selitetty. Majuri Bayerilla oli kuitenkin omat
mielipiteensä asioista. Hän ei millään tavoin tahtonut kiirehtiä
historian kulkua, sanoihan vaan lyhyesti:

"Sotamiehen täytyy aina odottaa."

Taikka kun lukusalissa kartan ääressä häneltä tiedustelimme, eikö sitä
suurta rynnistystä Suomeen kohta aloiteta, saimme hymyilevän vastauksen:

"Mailmanhistorian kulku on hidas. Sitä me yksilöt emme voi jouduttaa.
Ja sitäpaitsihan on aivan samantekevää, tuleeko Suomi itsenäiseksi
vuonna 1915 tai 1920."

Tällainen puhe ei ollut varsin lohduttavaa meille, joista monetkin
olimme lähteneet vain kolmen kuukauden kurssille ja panneet siis
tulevaisuutemme ikäänkuin kolmen kortin varaan. Meillä oli kotona
asioita, jotka eivät sietäneet viivyttelemistä. Pankinjohtajille ei
ollut ollenkaan samantekevää, maksoitko vekselisi kolmen kuukauden
kuluttua vai vuonna 1920.

Keskusteltuani siis Oikin ja Suven kanssa näistä juoksevista asioista,
päätimme pyytää majurilta lomaa Ruotsissa käydäksemme. Anomuksemme
kuultuaan hän nähtävästi arveli, että aikomuksemme oli livistää pois
koko tappeluksen humusta, jonka vuoksi vähän ivallisesti kysäsi:

"Habt ihr denn kein Mut mehr?" jonka lauseen käsitimme siten, että
"onkos sisu jo painunut housuihin."

"Kyllähän meillä sisua vielä riittää", vastasimme, "vaan kun tämä
kasarmielämä näkyy muuttuvan aivan ammatiksi, niin sietäisi järjestää
kotipuolenkin asiat kuntoon."

"Enhän minä teidän matkaanne suinkaan halua estää. Menkää vain, ja
tervetuloa takaisin."

Seuraavana päivänä saimmekin kasarmin vintistä siviilivaatteemme,
kansliasta pilettimme ja passimme sekä kasarmin pihalle jääviltä
musketööreiltä kaihoavat katseet jälkeemme.

Berliinin kaupunki on ventovieraalle aivan kuin erämaa. Vaatii pitemmän
ajan, jotta kerkiäisi tutustua siihen syvemmin. Nyt päätimme viettää
siellä edes kolmisen päivää ja käyttää aikamme tarkoin maan- ja
kansatieteellisiin tutkimuksiin.

Arvonimukainen esiintyminen vaati tavallista hienompaa pukua, joten
ostin Jägerstrassen varrelta, röyhkeältä preussilaisjuutalaiselta
käytetyn saketin neljälläkymmenellä markalla. Sen verhoamana
liikuin Berliinissä viettämäni päivät ja senjälkeen monta
kuukautta Tukholmassa, ja oli se kaikissa seurapiireissä yleisen
ihailun esineenä. Nykyisin on se vaatekonttorissani myytävänä
kahdellakymmenellä markalla.

Ilman opasta ei kuitenkaan berliiniläisessä maisemassa voi
turvallisesti liikuskella. Oikki ja minä hankimme sen vuoksi itsellemme
oppaat jo Hampurin-Berliinin pikajunassa. Suven ei onnistunut hankkia
minkäänlaatuista opasta, hän seurasi kuin viidentenä vaununpyöränä
mukanamme. Joskus vain murahteli meille, että "kyllähän teidän nyt on
hyvä pröystäillä flaksillanne, vaan odottakaa, kyllä minä vielä näytän,
minkälainen se oikea morsian on!"

Suvi nimittäin syvästi halveksi kaikkia valkoihoisia. Hänen mielessään
kangastelivat vain Guinean, Samoan ja Borneon kaunottaret.

        *       *       *       *       *

En ole perehtynyt amerikkalaisten miljoonapohattojen elämäntapoihin
turistimatkoillaan. Meitä kuitenkin pidettiin Berliinissä täysiverisinä
amerikkalaisina, — silloin eivät jenkit vielä olleet sodassa
saksalaisten kanssa, — ja tätä uskoa tukeaksemme vaihdoimme silloin
tällöin jonkun vaivoin opitun englanninkielisen sananparren, kuten
"thank you", "knock out", "never mind" ja muita sellaisia, joilla
näytti olevan valtava reklaamivoima. Myös puhuimme Chicagosta ja
"Friskosta" yhtä tuttavallisesti kuin berliiniläinen juttelee Zoosta,
Charlottenburgista tai Wannsee'stä.

Tämä amerikkalaistumisemme oli kuitenkin vähällä tulla minulle
rahallisesti kohtalokkaaksi, — jos nimittäin mukanani olisi ollut
valtakunnanpankin shekkikirja. — Ohimennen sanottuna ei sellaista ole
vielä koskaan uskottu haltuuni.

Kerran näet, istuessamme hotelli Skandinaviassa Friedrichsstrassen
varrella, tarttui eräs seuralaisistamme käsikynkkääni, johti minut
viereiseen huoneeseen ja mitä hurmaavimmin ilmein lausui:

"Geben Sie mir eine Million, dann bin ich glücklich."

Valituin sanoin ilmoitin hänelle aina pitäneeni johtotähtenäni
periaatetta, joka lupaa antajalle suuremman autuuden kuin ottajalle
ja olisin sen perusteella mielelläni täyttänyt hänen vaatimattoman
toivomuksensa; vaan koska nyt matkakassani ei enää riittänyt Tukholman
pilettiinkään, englantilaiset viranomaiset kun pidättivät kaikki
Amerikasta Saksaan saapuneet rahalähetykset, en ikäväkseni voinut
täyttää tätä pyyntöä.

Molemminpuolinen pettymys oli ilmeinen.

Rauhan tultua lupasin kyllä muistaa häntä ja — tässähän olen nyt
lupaukseni täyttänyt.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun yhdeksäntenätoista lyötiin sitten Sassnitzissa leimat
passeihimme, ja olimme siis esteettömiä matkustamaan. Mutta vaikka
laivan lähtöaika oli käsissä, pyysi satamakomendantti meitä asuntoonsa
Rügenin hotelliin, vihjaisten, ettei lautta lähde ilman hänen
määräystään.

Hotellissa kertoi hän, että pari tuntia sitten oli englantilainen
vedenalainen upottanut erään rahtilaivan sataman suulla. Nyt odotettiin
torpeedoveneitä lautan saattueeksi, ja arveli hän niiden saapuvan
kolmen tunnin kuluttua. Heikkohermoisten matkustajien takia oli tapaus
kuitenkin pidettävä salassa, ja oli hänenkin, satamakomendantin,
uteliaiden kyselyjä välttääkseen, pysyteltävä poissa laiturilta.

Iltapäivällä lautta sitten lähtikin kahden torpeedoveneen saattamana
eivätkä vihamieliset vedenalaiset enää häirinneet matkaamme
Trelleborgiin.

Viikon kuluttua olivat kiireellisimmät asiamme kotimaamme kanssa
järjestetyt, joten saatoimme ilmoittaa etapin päällikölle, tohtori
Gummerukselle, että nyt pojat taas lähtevät sotaan. Hänelle oli
kuitenkin saapunut viesti, joka tiedotti Willekeisarin määränneen
koko kurssimme lakkautettavaksi. Jonkun korkean sotaministeriön
virkailijan vastuulla sitä kuitenkin keisarin tietämättä jatkettaisiin
toistaiseksi, vaan raja oli ulkopuolellaolijoille tyystin tukossa.
Gummerus kehoitti meitä kuitenkin odottelemaan, sillä toiveita oli,
että kurssia piankin laajennettaisiin ja oppiaikaa jatkettaisiin.

Mielellämmekin olisimme Tukholmassa odotelleet vaikka pitemmälti, vaan
elämä vaati siellä paksumpaa povitaskua kuin minkä me omistimme, joten
tohtorin tiedonanto saattoi meidät sangen murheellisiksi mieleltämme.

Muistimme silloin, että meillä oli varsin huomattavia tuttavuuksia
Kristianiassa. Olihan siellä Nansen, kuuluisan retkeilijän veljenpoika,
oli tuomari Leif Rode sekä hotelli Nobelin nuorempi omistaja
Jens Skjerve, joihin pari vuotta aikaisemmin olimme tutustuneet
soutukilpailuissa Helsingissä.

Arvelimme tällaisten herrain voivan hommata meille jotain työtä ja
päätimme siis Suven kanssa matkustaa Kristianiaan. Oikki oli ennen
rajan sulkeutumista kerinnyt livahtaa Saksaan. Minulla alkoi jo
häämöittää mielessäni kiiltävät napit ja kultaiset kaluunat toimiessani
jossain Kristianian hotellissa ulosheittäjänä. Suvi taas arveli
paremmin soveltuvansa konttoripäälliköksi sellaiseen konttoriin, missä
on paljon konekirjoittajia.

En tiedä, oliko syy räntäsateisen sään vaiko mieleni apeuden, ettei
Norjan pääkaupunki ensinäkemältä vaikuttanut puoleensavetävästi.
Vuorienväliseen vuononpohjukkaan puristautuneena olivat rautatieaseman
läheiset kadut harmaine rakennuksineen varsin pikkukaupunkimaisia, ja
siellä kuulemani kieli oli kuin savonmurteella haastettua ruotsinkieltä.

Vasta kun muutamia päiviä olin nälkäisenä vaeltanut sen laidat kuin
keskustankin, havaitsin sen hyvinkin soveltuvan pääkaupungiksi.
Uudemmassa kaupunginosassa ovat kadut leveitä ja siisteys miltei sama
kuin Helsingissä. Katuyleisöllä on melkoisen kehittynyt nyrkkeilytaito.

Erikoisen kiintoisa oli kaupungin viisikilometrinen satama, jossa
näimme kymmenittäin suuria valtamerenjättiläisiä. Niistä purettiin
laitureille äärettömiä tavaramääriä, ja tätä katsellessamme saimme
mekin oikein siirtomaatunnun. Rantakrouveissa olutlasin ääressä
kertoivat vastapalanneet ahavoituneet merimiehet mielenkiintoisia
juttuja polyneesialaisista kaunottarista, ja me maakravut osoitimme
niin suurta mielenkiintoa kertomuksiin, että useinkaan emme muistaneet
maksaa olutlasiamme, vaan jäi se kertojan tehtäväksi.

Näihin rantakrouveihin jouduimme poikkeamaan useinkin, sillä
Kristianian ilmasto on niin oikullista, että kirkkaimmankin aamun
jälkeen voit neljä ja viisikin kertaa päivässä saada roimasateen
niskaasi. Kun meillä ei ollut sateenvarjoa, olimme pakotetut
turvautumaan erinimisten kylttien suojaan.

Karl Johansgadella havaitsin siellä täällä tauluja, joissa
varoitettiin: "Älä sylje katukäytävälle."

En aluksi käsittänyt tällaisen kiellon tarkoituksenmukaisuutta,
katukäytävät kun olivat kauttaaltaan likaisen lumisohjun peitossa,
joten mielestäni sinne olisi voinut haitatta syleksiäkin. Vasta
myöhemmin käsitin, mistä tällainen ankara määräys oli aiheutunut.
Norjalainen rahvas näet pureksii vuosittain muutamia tonneja tupakkaa
tai käyttää sitä nuuskan muodossa joko ylä- tai alahuulessaan.

Tupakanpolttajan huomattavana ulkonaisena tunnusmerkkinä on kauniisti
kiemurteleva, sininen sauhu, jotavastoin pureksija jättää jälkeensä
voimakkaasti ruskeallevivahtavan, pitkänomaisen syljen.

Jos nyt siis jostain mielihalusta tai muusta syystä Karl Johania
mitellessäsi kertyisi suuhusi enemmälti vettä, jota et halua
sieltä nielemällä poistaa, niin kavahda itsesi, poistu käytävältä
keskikadulle, ja roiskauta sinne tarpeesi, — ettei tarvitsisi tehdä
sen kajaanilaisen kraatarin tavoin, kun hän kundilleen teki housut ja
housuihin tarpeet.

Tutkittuamme viikon päivät Kristianian liikennettä ja satamaoloja,
havaitsimme eräänä aamuna asunnossamme hotelli Europassa, ettei
matkakassamme sillensä sietänyt enempiä tutkimuksia. Se osoitti 65
äyrin neton eikä epävarmoja saataviakaan ollut sanottavasti tiedossamme
ja lohdutuksenamme.

Alakuloisina kävelimme automaattiin, jossa omaisuudestamme uhrasimme
virkistävään olutlasiin ja antiikinnäköiseen voileipään viisikymmentä
äyriä. Senverran jäi sentään äyrejä taskuun, että saimme kulkea
koirilta rauhassa.

Matkamme päämääränä oli elämää uhkuva satama, mutta huomasimme
kadunnurkassa jo aikaisemmin mainitsemani Nansenin erään naisihmisen
seurassa. Kuin varjot vaelsimme kilometrittäin katuja heidän järjissään
toivoen Nansenin jäävän yksin, jolloin tietysti iskisimme häneen
kuin sudet saaliiseensa. Iloksemme he sitten yliopiston kulmassa
hyvästelivät, ja Nansen kääntyi kotiinsa Drammensvej'lle.

Jälleentapaamisemme oli aluksi sangen sydämellinen, sillä vanhat
muistotkin jo velvoittivat. Mutta kun Suvi käänsi puheen siihen asiaan,
joka meidät oli saanut matkalle, muuttui duuri molliksi.

"Kuinka sinä uskallat kertoa minulle tällaista, vaikka tiedät
englantilaisen syntyperäni?" kysyi hän.

"Katsotko sinä siis, että englantilainen ja ryssä on sama meidän
silmissämme? Mehän tappelemme ryssää vastaan vapautemme puolesta,
emmekä suinkaan kanna vihan kaunaakaan sinun englantilaista äitiäsi
kohtaan."

"Minä täydellisesti kannatan teidän vapauspyrkimyksiänne kuten kaikki
englantilaisetkin, mutta nythän te joka tapauksessa taistelette
saksalaisten riveissä, enkä minä niinollen voi ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin hyväksenne."

"Onko Englanti suurista puheistaan huolimatta koskaan vielä pannut edes
tikkua ristiin Suomen vapauden puolesta? Olisi kait sen mielellään
tehnytkin, jos meidän maakamaramme sisältäisivät Klondyken kultasuonia
tai Kapmaan timanttiaarteita: silloin kyllä kuulisi Suomen saloilla
engelskaa muittenkin kuin turistionkijain piipunraosta. — No, ei sitten
muuta, fare well."

"Muistakaa, että ystävyytemme tähden ei tämä juttu kulje minua
etemmäksi. — Tarvitsetteko rahaa?"

"Kiitos, emme; sitä on meillä kylliksi." (15 äyriä.)

Käännyimme jo palataksemme kaupunkiin, kun hän huusi jälkeemme:

"Kun sentään lähemmin ajattelen asiaanne, on se varsin
mielenkiintoinen. Voisimmeko tavata iltapäivällä Grandissa puhuaksemme
siitä?"

"Sopii meille mainiosti." Taas tulivat ne 15 äyriä mieleeni; — ei
niitten varaan voi Grandin kohtauksia järjestää, siellä maksoi jo
pjolteri 75 äyriä. Luottavaisina päätimme sentään taivaltaa pitkin
kohtalon osoittamaa, vaikka viitoittamatonta tietä.

Kun ensimmäisen kohtauksemme tulokset entisten ystävien kanssa olivat
niukanlaiset, päätimme hetimiten tehdä uuden kokeen. Vapisevin sydämin
ja tyhjin vatsoin nousimme hotelli Nobeliin — olin niin hermostunut,
etten muista enää kerrostakaan — ja pyysimme tavata nuorempaa herra
Skjerveä. Hienostoon tottuneeseen palveluskuntaan teki minun sakettini
sekä hotelli Europassa sängynpatjojen välissä prässätyt housunlahkeeni
huomattavan vaikutuksen, jonka huomasimme lakeijain vähemmän
kohteliaista kumarruksista.

Heti saapui lukusaliin, jossa odotimme, hotellin isäntä ja ryhtyi
keskusteluun kanssamme. Pian oli hänellä selvillä kansallisuutemme
ynnä tuttavuussuhteemme poikansa kanssa, ja siinä tuokiossa oli hän
myös saattanut meidät ruokasaliin aamiaispöytään, jonne samalla saapui
Skjerve junior.

Ellei ole kysymys jostain kuuluisasta tutkimusmatkailijasta tai
lähetyssaarnaajasta valmistetusta ateriasta, jonka vääräsääriset
mustanahat ovat syöneet, ei juuri kannattaisi puhua tällaisen
tavallisen kuolevaisen aamiaisesta. Kun sentään tämä aamiaisemme —
samoinkuin niin monet muut siellä nauttimamme — oli siksi herkullinen,
etten senjälkeen ole omilla varoillani kyennyt sellaista itselleni
hankkimaan, vaatii luontoni mainitsemaan, että jokapäiväisen leivän
lisäksi siellä nautittiin vadillisittain tuoreita hummereita,
ostereita sekä pikkusormen mittaisia kravuntapaisia nilviäisiä monine,
kuhunkin laatuun soveltuvine viineineen. Moniaita päiviä vierähti
taas, ja auliin isäntämme järjestämissä tilaisuuksissa tutustuimme
yhä lähemmin Kristianiaan ja sen ympäristöön. Teimme hiihtomatkoja
Holmen- ja Voksenkollenilla, kävimme tarkastamassa ylioppilaskunnan
soutuklubin in- ja utriggarit ja paahtavina huhtikuun päivinä
soutelimme puolialastomina utriggarilla Kristianian vuonoa pitkin,
poikin. Yliopistolla kävimme kuuntelemassa erään intialaisen tohtorin
esitelmiä, ja eräänä iltana saimme kutsun ylioppilastanssiaisiin.
Tanssiaisten loppupuolella eksyin jotenkuten Suvesta ja menin
tavalliseen aikaan siivosti hotelliimme.

Aamulla herätessäni havaitsin Suven seisovan suuren peilin ääressä, ja
kuulin myös vakaumuksella lausutut sanat:

"Ei meittiä nyt juuri voisi kutsua kuin huononpuoleisen epäjumalan
kuvaksi."

Hartaasta pyynnöstäni kertoi hän käsittämättömästä syystä joutuneensa
eripuraisuuteen jonkun aivan ventovieraan kanssa Café Boulevardin
edustalla. Asia oli tietysti ratkaistava ritarillisesti nyrkeillä, vaan
kun riitakumppanilla nähtävästi oli muitakin kiireellisiä hommia, ei
Suvi kerinnyt edes kunnolla käärimään takinhihojaan, kun hän jo suuteli
katua, ja erotuomari olisi saanut laskea kymmeneen. — Luulen muuten
Suven siinä sanoneen sen entisen nyrkkeilijän tapaan — maatessaan
matolla ja erotuomarin lukiessa sekunteja, että "saat lukea vaikka
tuhanteen, vaan minä en nouse tästä, ennenkuin tuo hampuusi lähtee pois
näitten nuorien sisäpuolelta."

Kahdeksan kolausta hän muistaakseni laski saaneensa yläpäähänsä.

Viihdyimme erinomaisesti kristianialaisten ystäviemme vieraina, mutta
tarkoituksemmehan oli alunpitäin ollut päästä omille jaloillemme.
Ulosheittäjän virkaa, joka minulle olisi niin hyvin soveltunut, siinä
hommassa kun jo pienellä irvistyksellä voi säästää tarpeettomia
liikkeitä, en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut hankkimaan.

Tuomari Rodelta saimme kuulla, että viitisen kilometrin päässä
kaupungista asui metsänhoitaja Kildal, joka aikaisemmin oli toiminut
Suomessakin, muistaakseni Kemiyhtiössä. Nyt hoiteli hän parooni
Løvenskjoeldin metsiä Kristianian lähistöllä.

Toukokuisena aamuna kävelimme sitten hänen luokseen työnhakuun.

Esitin itseni, ammattini ja asiani.

"Ikävä kyllä, en voi nyt järjestää minkäänlaista työtä
teidänlaisellenne miehelle", oli vastaus esitykseeni.

"Eikö ole halonhakkuuta?" kysyin.

"Mitä, tekö halonhakkureiksi?"

"Kyllä vainen, jos Norjassa vielä halkoja poltetaan."

"No siinä tapauksessa painukaa kiireen vilkkaa Hakedaliin työnjohtajani
Øienin luo. Hän kyllä järjestää teille töitä. Tai odottakaapas; minä
lähden itse mukaan. — Milloin voitte lähteä?"

"Vaikka heti."

"Lähdemme siis huomenaamuna Bergenin junalla. Tapaamme asemalla."

        *       *       *       *       *

Muistellessani nyt myöhemmin Hakedalin viihtyisää tunturilaaksoa,
vertaan sitä aina mielessäni "Kristiina Lauritsantyttären" maisemiin,
vaikkakin seutua halkova Bergenin rautatie rikkoo tunturimatkailijan
tunnelmaa.

Meille oli sentään kiemurteleva, vuoria kiipeilevä ja vähän väliä
tunneleitapuhkova rata varsin tervetullut, saapuessamme Hakedaliin
kirvein ja sahoin varustettuina. Laaksossa vihersivät koivut jo
hiirenkorvalla, mutta jokiuomaa sivuavan Varingskollenin rinteitä
peitti vielä metrinpaksuinen hanki, ja senvuoksi olimme varanneet
suksetkin matkaamme.

Ensimmäisinä päivinä luovutimme tukkeja englantilaisille. Niitä
kuljetettiin Ranskan rintamalle juoksuhautoihin, ja piirusta, josta
puoli vuotta sitten saatiin 75 äyriä, maksoivat engelsmannit nyt 5
kruunua. Kelpasi silloin olla metsänomistajana Norjassa.

Luovutuksen päätyttyä ryhdyimme halonhakkuuseen, vaikkei siitä paljon
jälkeä syntynyt. Suven saha oli aina epäkunnossa, ja viikon kuudesta
työpäivästä käytti hän kolme sahansa viilaamiseen. Työ ei oikein
lyönyt leiville, ja kun metsänvartija Øien kysyi, haluaisimmeko lähteä
tukinvieritykseen, oli tarjottu "ylöspanijan" virka minulle tervetullut.

Suvelle olisi halonhakkuu ollut mieluisampaa työtä, koska murahteli
kuin itsekseen:

"Mitäs se tällainen komento on, kun määrätään työstä toiseen?
Kunnolleen ei ole saanut vielä sahaansa kuntoon, ja nyt pitää lähteä
vesihommiin."

Sanoin, että hän puolestaan sai viilata sahansa vaikka hampaattomaksi,
minä kuitenkin lähden uittoon. Jotakin kuulin vielä "määräämisvallasta"
ja "luulee olevansa jotain." Rauhassa sitten sentään keräsimme
kamppeemme ja siirryimme ylemmälle jokivarrelle.

Asunnoksemme saimme jokitörmälle laudoista rakennetun siistin majan.
Kolmantena huonekumppanina asui siellä eräs työnjohtaja, vanhapoika.
Vaikkakin jo oli keski-ikäinen, jaksoi hän yökaudet tanssia
Folketshusilla, ja vasta kun kylänkauppiaan kukko kiekaisi ensimmäisen
herätyshuutonsa, saapui hän kämpällemme. Jo kilometrin päästä kuului
kimeä laulunsa:

"It's a long way to Tippariiriii — — ——", ja jatkui sitä koko
riisuutumisen ajan, kunnes unen valta voitti.

Mies ei tupakoinut, ei käyttänyt nuuskaa huulessa, ei myöskään
kallistanut lasia. Siitä huolimatta viihtyi hän kaikissa seuroissa,
tanssitti iltamissa kaikki tytöt ja kotiin tullessaan taas herätti
meidät: "— — — long way to Tippariiriii — — ——".

Vakavasti sanoin hänelle, ettei sinne niinkään pitkälti ole, jos
tällaista menoa jatkat yökaudet, vaan ei hän ottanut sanoistani vaarin.
— Miten lienee miesparan käynyt! — —

Tukinuitto alkoi täydellä voimalla, ja aamusta iltaan jylisivät jyrkät
ahteet tukkien vieriessä vuolaaseen virtaan. Lämpimän toukokuunauringon
paahtaessa sulivat tunturien valkovaipat ja ylämaiden järvien rantajäät
valuttaen kohisten talvelliset kahleensa Hakedalin 15 metrin korkuiseen
äkkijyrkkään putoukseen.

Vaikka norjalainen onkin kuin luotu merimieheksi, en heidän joukossaan
sentään tavannut suomalaisen veroista pölkyllätanssijaa. Kapeat ja
vuolaat joet eivät anna siihen tarvittavaa tottumusta. Minäkin, joka
harjoitustöissämme Parkanossa upposin keskimäärin 15 kertaa päivässä,
löin laudalta uittosakimme miehet.

Toukokuun loppupuolella saapui kaksi valtionmetsien edustajaa katsomaan
vastavalmistunutta tukkiränniä ylimmillä tuntureilla. Metsänhoitaja
Kildal kehoitti meitäkin mukaan retkelle, se kun varmasti tarjoisi
kiintoisia nähtävyyksiä.

Kahdella autolla tulimme jokivartta seuraavaa maantietä pitkin
Harestuen-nimiselle järvelle, josta alkoi jalkapolku aina yhä ylöspäin.
Järven rannalla poikkesimme huvilanmalliseen metsänvartijan asuntoon.
Minulta kysyttiin, minkälaisia Suomen valtionmetsien metsänvartijani
asunnot ovat, ja täytyi häpeäkseni tunnustaa, etteivät ne juuri näin
hienoja ole. Niissä on pirtti ja kamari; edellisessä hallitsevat
russakat, jälkimmäisessä luteet.

"Eihän meilläkään toki kaikkialla tällaista ole", sanoi kysyjä ja
kertoi jutun eräästä englantilaisesta, joka oli tullut ampumaan metsoja
soitimelta. (Norjassa on metsojen ampuminen keväällä sallittu). Kun hän
palasi matkaltaan ja kysyttiin, montako hän oli ampunut, vastasi hän:

"Minä olen vanginnut —— ——" sitten selattiin sanakirjaa, "—— — viisi
kirppua."

Sitten he halusivat tietää, kuinka suuria viljelyslohkoja yleensä
kuuluu Suomen valtionmetsänhoitajien virkataloihin, mutta minä näin
jotain mielenkiintoista pihamaalla ja poistuin sinne. Enhän ilennyt
tunnustaa, että valtio, jonka metsät antavat noin 80 % koko maan
viennistä, ei jaksa rakentaa kaikille metsiensä hoitajille edes
virkataloja, vaan saavat useimmat asua kuin renkipojat, ja monasti on
sellainenkin asunto tiukassa; tiesinhän sen omasta kokemuksestani. —
Mitäs tämän jälkeen voidaan enää puhua viljelyspalstoista.

Nousimme siitä tunturille. Matkalla oli ensin parin kilometrin nousu,
sitten järvi, taas nousu ja järvi ja ylimpänä vielä järvi. Ylimmällä
järvellä vallitsi arktinen ilmasto, ja puolimetrisellä jäällä ajettiin
hevosilla tukkeja koskenniskaan, tukkirännin alkupäähän, jossa
vedenpinta jo pyöräytteli silmiään.

Valtava oli katsella tämä 850 metrin pituinen tukkiränni. Paikoin kulki
se puittenlatvojen tasalla, paikoin hipoi taas maata aina rotkojen ja
nousujen mukaan. Huikean kyydin siinä tukit saivat, ja sydäntä kutkutti
tunne kehoittaen hyppäämään pölkyn selkään ja laskemaan sileän mäen.
Möljän selkä oli sentään turvallisempi.

Metsänhoitaja Kildal oli nähtävästi puhunut puolestani vieraillemme,
metsähallituksen herroille, koskapa toinen heistä illalla yläverannalla
kahvia juodessamme ilman valmistavia keskusteluja ilmoitti, että
saisin paikan valtion metsissä, Trondjemin läänissä toimitettavissa
metsänarvioimistöissä. Onneksi vaiko onnettomuudeksi olimme kuitenkin
aamulla saaneet Tukholmasta kirjeen, jossa Gummerus kertoi pääsyn
leirille olevan taas vapaan, joten voisimme palata milloin vain. Ellei
sitä kirjettä olisi saapunut, hoitelisin kenties vieläkin Norjan
kruununmetsiä.

Kovasti piru kuiskutteli korvaani, että "jää tänne, jää tänne", vaan
minähän taas en jäänytkään. Kiitin tarjouksesta ja minua kohtaan
osoitetusta huomaavaisuudesta maanpakolaisena, mutta koska tehtävämme
vaativat meitä toisaanne, en ikäväkseni voinut ottaa tarjottua paikkaa
vastaan, kun viikon lopulla jo oli aikomuksemme matkustaa.

Vaikka emme sanallakaan olleet kosketelleet matkamme tarkoitusta ja
päämäärää, vaistosivat he nähtävästi jotain sinnepäin, sillä keskustelu
liikkui pääasiallisesti Saksan asioissa. Erikoisesti huolestutti heitä
saksalaisen metsänhoitajakunnan kohtalo, josta jo siihen — toukokuuhun
1915 — mennessä oli rintamalla kaatunut noin 45 %. Saksassa olivat
kaikki metsänhoitajat jääkäriupseereita joutuen siis uhatuimmille
rintamaosille, ja siitä johtuivat nämä suuret tappiot. — Meillä täällä
Suomessa ovat asiat vähän toisin. Jokainen, joka on käynyt esimerkiksi
Räävelissä, pitää itseään jääkäriupseerina, ja metsänhoitajat ovat dipl
—. No, olkoon sanomatta.

Puoliyön korvissa kehoittivat harjoitustöitään suorittavat
metsänhoidonkandidaatit Jakobsen ja Meyer lähtemään mukaansa tunturille
metson soitimelle. Kävelimme keskijärvelle saakka, mutta kun minulla
ei ollut puukkoa pitempää tappoasetta, en viitsinyt lähteä tuntureita
rämpimään, vaan jäin nukkumaan kosken lähellä olevaan latoon, jonka
oven edustalla roihusi tukkilaisten nuotio.

Lienenkö nukkunut tunnin verran, kun jo heräsin kovaan hälinään.
Senverran sain puoliunissani selville, että läheiseen koskeen on
syntynyt suuri ruuhka, joka voidaan purkaa vain räjäyttämällä. Siihen
tarvittava dynamiitti oli säilytettynä ladossa, vaan nyt ei sitä
löydetty mistään.

Olin nähnyt tarpeekseni tukkiruuhkia, joten käänsin kylkeä ja nukuin
uudelleen, kunnes joku alkoi nykiä pehmeätä päänalustani huutaen:

"Täällähän se on. Tämä peijakas on ottanut dynamiitin tyynykseen."

En viitsinyt ilman tyynyäkään nukkua ja läksin katsomaan pamausta. Kun
Jakobsen ja Meyer samalla saapuivat tuloksettomalta metsästykseltään,
laskeuduimme Harestuenin metsänvartija-asunnolle pehmeämmille vuoteille.

Kolme päivää sen jälkeen olimme Suven kanssa matkalla Tukholmaan.
Hakedalin kaunis laakso ja siellä kohtaamamme ihmiset eivät sentään
noin vain jääneet mielestämme. Vielä unissanikin junavaunussa olin
kuulevinani huonetoverimme kimeän:

"It's a long wejjjj to Tipparii-riii — — —"




ALOKKAITA JA LOMALLAOLIJOITA TUKHOLMASSA.


Tukholmaan saavuttuamme kuulimme, etteivät asiat vielä olleetkaan
lopullisesti selvinneet, vaan saisimme yhä jatkaa odotustamme.
Ratkaisevan päätöksen piti kuitenkin tulla aivan lähipäivinä.

Sinne oli silloin jo kerääntynyt melkoinen joukko meikäläisiä,
niinhyvin lomalle saapuneita kuin alokkaiksi pyrkijöitä. Useita
tapaamiani lomallaolijoita en myöhemmin enää koskaan tavannut leirillä.
Heiltä oli nähtävästi sisu loppunut tykkänään, ja aikansa Tukholmassa
rähjättyään painuivat kuka minnekin. Jo pikaisestikin muistellen
vilahtaa mielessäni kymmenkunnan entistä pfadfinderiä, jotka livistivät
tiehensä ja jättivät kesken alkamansa työn. Itsepähän häpeänsä
tuntenevat.

Siellä tapasin myös erään jo gruppenführeriksi ylennetyn tupatoverini,
L:n, jolla nähdäkseni olisi ollut suuretkin edellytykset sotilasuralla.
Hän oli jostain syystä suutahtanut koko pfadfinderijoukkoon, jonka
vuoksi pyysi lomaa Tukholmassa käydäkseen. Sieltä suoristaan painui
Englantiin ja otti pestin armeijaan. Kolmisen viikkoa äkseerattuaan
karkasi espanjalaisella laivalla Välimerelle ja sieltä Sweitsiin.
Miehen myöhäisempiä vaiheita en tunne. — Tehköön koira kunniansa hänen
kohdallaan.

Huokeitten hintojensa takia valitsimme Tukholmassa asunnoksemme
kaatumaisillaan olevan hotelli Frankfurtin Skeppsbrolla. Toivon, että
se nyttemmin on jo kaatunut. Eihän siellä juuri muut hirvinneet asua
kuin meikäläiset, mutta kun kahdenhengen huoneen sai puolellatoista
kruunulla vuorokaudessa ja alakerran usvaisen pimeässä ruokasalissa
melkoisen aterian 75 äyrillä, kelpasi se meille hyvin kortteeriksi.

Kokonainen ryhmä meitä sinne kertyikin, puolet pfadfindereitä, toinen
puoli alokkaita. Päivisin annoimme alokkaille opastusta jalossa
sotataidossa.

Vaikka kohtelu hotelliväen puolelta oli kutakuinkin moitteetonta,
sattui kuitenkin kerran isännän ja erään lomallaolijan välillä
vallan vähäpätöisestä asiasta riita. Se ei päättynyt suureen ja
äänekkääseen sanatulvaan, kuten berliiniläisten ajurien jokapäiväiset
ja katuelämälle niin kauniin leiman antavat riidat, vaan tässä isäntä
rohkein ottein kävi miehemme takinrinnuksiin aikoen ilmeisellä
mielihalulla heittää hänet ulos.

Teko oli kuitenkin liian uskallettu, ja seuraavassa hetkessä tunsi
isäntä periskoopeissaan kivääriotteissa kovettuneiden nyrkkien
ominaisuuksia vaipuen nopeammin kuin tavallinen henkilöhissi neljännen
kerroksen portaita alas.

Alokas Hakkila, joka aikaisemmin oli Suomessa toiminut
rikosasiainkomissaariona, nuhteli vakavasti asianomaista pfadfinderiä
ja sanoi, että tästähän tulee nyt aivan mahdottomia, vaan sai
näyttämötaiteellisella kädenhuiskauksella annetun ylimielisen
vastauksen:

"Ol' vait', kyll' minä ain' näiss' hotelliloiss' klareeraan. Jos ei muu
auta, niin tyrkkään koko tään rötöksen nurin."

Kumma kyllä, ei isäntä turvautunut esivallan apuun. Saapui
iltahämärissä huoneeseemme lauhkeana kuin kotieläin ja kysyi, millä
tavoin voisi poistaa silmiinsä ilmestyneet mustat renkaat.

Muuan pfadfinderi, joka ei tiennyt aamullisesta tapauksesta mitään,
kysyi puolestaan, onko isännällä tapana valvoa myöhään iltaisin
ja selitti yövalvomisen vahingollisuutta varsinkin pimeämmissä
kaupunginosissa.

Itse pääsyyllinen, joka asiantuntemuksestaan päättäen oli itsekin
kokenut mustia renkaita, selvitti auliisti, että "huomenna muuttuu
väri kredliiniseksi, ylihuomenna viheriävän vivahteiseksi ja torstaina
tiilenpunaiseksi. Kun senjälkeen ilmestynyt keltainen pohjaväri alkaa
haihtua, tulee terveen ihon loiste — mikäli sitä isännällä on — esille.
Sunnuntaina voi isäntä kyllä huoletta mennä kirkkoon." Talon puolesta
tarjotun olutlasin ääressä asia sitten painettiin villakoriin. Emme
kuitenkaan malttaneet olla lausumatta halveksumistamme osoitetun
töykeän kohtelun johdosta ja ilmoitimme muuttavamme toiseen hotelliin,
ellei kohtelu parane. Isäntä lupasi korvata erehdyksensä ja alentaa
vuokria 25 äyrillä huonetta kohti. Kotvan keskusteltuamme hyväksyimme
yksimielisesti tehdyn ehdotuksen, ja senjälkeen minäkin, Hasselströmin
kanssa yhdessä asuen, maksoin toisen kerroksen parhaimmasta huoneesta
vain kruunun ja neljänneksen vuorokaudessa.

Sattuihan sitä yhtä jos toistakin sotaintoisten miesten kesken.
Kerrankin aamuyöllä Gustaf Adolfin torilla yllytimme Mäkisen ja
Hakkilan ilmitappelukseen, jossa Hakkila nyrjäytti jalkansa, ja
saimme kantaa hänet hotelliimme. Vuoroon nilkkaa sitten hieroimme
ja vähistä rahoistamme saimme uhrata monet äyrit suonisalvoihin ja
kaikenlaatuisiin tippoihin.

Kerran taas Bernsin ravintolassa jouduimme samaan pöytään neljän
ruotsalaisen kanssa. Yksi heistä oli luutnantti ja kolme alipäällystöön
kuuluvaa, kaikki tosin reservissä ja siviilipuvuissa. Koko yön
juttelimme sotaisista tapahtumista, ja kun kesäaamun ensimmäinen
säde osui kuistin lasiruutuun, ja tarjoilijat sangen vastahakoisesti
toimittivat tilauksemme, vaati tilanne mielestämme jonkunlaisen
sotaharjoituksen.

Birgerjarlinkadun alkupäässä oli katukäytävälle kaadettuna sylen verran
koivuhalkoja kulkijain haitaksi.

Pidettyäni lyhyen kansantaloudellisen esitelmän, jossa erikoisesti
painostin sitä seikkaa, ettei näin kesäkuumalla kannata polttaa
koivuhalkoja, vaan on viisainta käyttää ne maanpuolustuksen
hyväksi, otimme kukin halon olallemme, ja luutnantin, nuoremman
kreivi Hamiltonin toimiessa komentajana marssimme keskikatua pitkin
hänen asunnolleen. Vastasaatuja aseitamme emme suinkaan jättäneet
porttiholviin tai porraskäytävään, kuten keskiaikaiset ritarit tekivät,
vaan aselajillemme uskollisina kannoimme ne kreivin salonkiin.

Suuren, isänmaallisen ja osittain sotaisen tunteen vallitessa
lauloimme ensin seisoalta pianon säestyksellä kaikkien kolmen maan
kansallishymnit. Senjälkeen etsimme kreivin piironginlaatikosta monta
hockeykilpailuissa voitettua pokaalia, ja ohjelmassa seurasivat
"Porilaisten marssi", "Här är gudagott" y.m. kunnes alemman kerroksen
asukas puhelimitse varsin äreässä äänilajissa pyysi, että herra kreivi
pitäisi hiukan pienempää ääntä.

"Mutta enhän minä ole avannut suutani koko aikana, tahtia olen vain
lyönyt hiljalleen", vastasi isäntämme.

"No lyökää niitä toisia sitten 'på käften'", kuului ääni, ja puhelin
lyötiin lukkoon.

Meistä olisi miltei jokainen halunnut keskustella puhelimessa, vaan
kun siellä ei kukaan enää vastannut jyrkimpiinkään kysymyksiimme,
poistuimme syvästi loukkaantuneina koko lokaalista. Halot otimme
tietysti mukaamme, järjestäydyimme sotilaallisesti ja luutnantti
komensi: "Framåt mars, vänster om, suuntana Mälar." Mälarin
rantakallioilla vietimme sitten ihanan aamupäivän.

Kaupungin poliisi suhtautui hymyillen sotaharjoitukseemme. Kreivi oli
nähtävästi tuttu viranomaisille.

Muulloinkin osoitti tukholmalainen poliisi sellaista suopeutta ja
ystävällisyyttä, että sen perusteella saattoi päätellä hänen omaavan
suhteellisesti suuremman määrän ihmistuntemusta kuin helsinkiläinen
kolleegansa.

Lomallelaskettujen joukossa oli muiden muassa musketööri H:m, joka
oli päättänyt ikuisiksi ajoiksi luopua saksalaisesta hegemoniasta.
Silloin emme vielä olleet selvillä hänen mielipiteistään, liikuimme
vain seurassaan kuten toistenkin ihmisten. Vasta kun raja avautui ja
pääsimme matkustamaan, jäi hän petollisesti pois joukostamme. Eräänä
iltapäivänä, luullessaan vapautuneensa koko hommasta, hän humalapäisenä
kovaäänisesti selitti kadulla passikonstaapelille, millä matkoilla
oli ollut, moittien samalla saksalaista sotakomentoa kiirastulta
kehnommaksi. Iltapäiväyleisöä kertyi keskustelua kuuntelemaan, mutta
vaimentaakseen asiaa johti konstaapeli miehen autolla ilmoittamaansa
hotelliin.

Ajatelkaas! Kadulla julkisesti rähjäävän miehen, joka kaiken lisäksi
puhuu vallan mahdottomia juttuja, vie poliisi hotelliin nukkumaan eikä
suinkaan omiin suojiinsa. Tällaista tapausta ei voisi Helsingissä
odottaa. Siellähän siihen aikaan poliisi, mainetta tavoitellen,
kuljetti avaimenreikää etsivän miehen asuntonsa ovelta puolisen
kilometrin päässä sijaitsevaan putkaan sensijaan, että olisi auttanut
hänet pari kerrosta ylöspäin sänkyynsä.

H:m sai kyllä nukkua yönsä rauhassa, mutta aamulla toi
kaupunginpalvelija hänelle päivän ensimmäiset, häntä koskevat uutiset,
joissa häntä kehoitettiin hiljaisuudessa poistumaan maasta (huomatkaa,
koko valtakunnasta) kahden vuorokauden kuluessa.

Ei ollut miehellä paljon valittavaa. Saksaan ei uskaltanut lähteä,
Suomessa vaanivat santarmit, ja jäljellä oli siis joko Köpenhamina tai
Kristiania. Lisäksi olivat miehen ansiomahdollisuudet mitättömät.

Tanskanmaalle hän sitten kiiruusti painuikin.

Tapasin miehen viime vuonna Helsingissä: Hän oikaisi Mikonkadun poikki
luokseni ja imelästi hymyillen kysyi: "Kommer du ihåg — — —?" Tarkoitti
niitä Tukholman aikoja. Teki mieleni sanoa hänelle jotain rumaa, vaan
kun ajatukseni juoksu on aina ollut vähän hidas, sanoin vain: "En minä
muista yhtikäs mitään", ja poistuin.

       *       *       *       *       *

Kotimaahan jääneiden omaisten alotteesta syntyi joskus kiusallisia
tilanteita. — Tukholmaan oli saapunut alokas M., joka muiden mukana
odotteli rajan avautumista. Hänen äkkinäinen poistumisensa isiensä
majasta oli herättänyt siellä erikoista huomiota, jonka johdosta hänen
veljensä matkusti Tukholmaan ristiretkentapaiselle käännytysmatkalle.

Aamulla varhain, M: n vielä nukkuessa hotelli d'Angleterrin dubletissa
huonetoverinsa kanssa, saapui huoneeseen M:n veli ja sanan puhumatta
ryösti tuolinselkämykselle asetetun takin taskusta lompakon, joka
sisällään piti koko matkakassan ynnä edellisenä päivänä valmistetun
saksalaisen passin. M. kyllä heräsi kolinaan, mutta myöhäistä oli enää
tavoittaa ovenraossa ilkkuvaa veljeä.

Hetkistä myöhemmin tulin hotelliin. Miehet olivat vielä aamupukeissaan,
mielet hirveästi kiihdyksissä. Olihan toki anteeksiantamatonta
sotamieheksi aikovalle hävittää haltuunsa uskottu väärä passi jo
seuraavana päivänä. Rahoista viis, niiden suhteen kyllä selvittäisiin,
mutta uutta passia ei liennyt mennä pyytämään, jotapaitsi mies olisi
asianomaisessa paikassa heti leimattu poliittisesti epäluotettavaksi.

Pohtiessamme näitä seikkoja soi puhelin, ja siellä veli varsin
ivallisessa äänikerrassa — hän oli nimittäin kanttori ja siinä
ominaisuudessa hallitsi monenlaisia äänikertoja — ilmoitti, että "jos
heti palaat mukanani Suomeen, saat passisi ja lompakkosi takaisin."

Tuntien uhkauksen voiman vastasi M:

"Jos heti palautat lompakkoni, voit vielä tavata minua, sillä
iltapäivällä matkustan Saksaan. Passin voit pitää itselläsi, niitä
meillä on tusinoittain."

Keskustelulla oli odottamamme vaikutus. Vajaan puolen tunnin kuluessa
oli lompakko sisältöineen oikealla omistajallaan, ja veljen ylväs
käytös oli muuttunut alistuvaiseksi kunnioitukseksi.

Lausuimme hänelle muutamia epäkohteliaita ja halveksumista ilmaisevia
lauseita, jonka ohessa kehoitimme häntä ensi tilassa palaamaan Suomeen
soittamaan uruilla surumarssia ryssille.

       *       *       *       *       *

Avustus, jonka elantoamme varten Tukholmassa saimme tohtori
Hellbergiltä, — alias Gummerus — riitti vain vajavaisesti
ruumiimme vaatimuksiin. Niistä tarpeista, jotka Luteerus luettelee
katkismuksessaan jokapäiväiseen leipään kuuluviksi, voimme saamallamme
avustuksella vaivoin täyttää vain kolme ensimmäistä. Sellaisia kuin
pelto ja lehmäkarja emme toistaiseksi tarvinneet, ja ne kolme viimeistä
olimme jo aikoja sitten jättäneet mielestämme.

Kun sentään ihmisen mielessä aina elää palava halu
eteenpäinpyrkimiseen, kävelin kerran nälissäni Åttkantenin
tavara-asemalla sopivaa tilaisuutta vaanien. Saketissani kulkien
kyselin noin vaan kuin muina miehinä työmahdollisuuksia ynnä
suuremmanpuoleiselle miehelle maksettavien päiväpalkkojen määriä.

Läheisessä asema vajassa touhusi eräs lihavanläntä, moitteettomasti
puettu mies jutellen itsekseen pitkiä asioita. Vajan nurkalla ujona
seisten sain tästä yksinpuhelusta senverran selvää, että ymmärsin
"fan"-sanaa käytettävän varsin tiheään. Kun minä siihen aikaan käytin
nimeä Fahnström, menin luonnollisesti vajaan ja kysyin:

"Minuako täällä niin kaivataan, vai mikä on hätänä?"

"Sinua juuri; tule hyvä mies auttamaan, kun tämä mahdoton
puolukkatynnyri valuu hukkaan."

Kolmesatakiloisen tynnyrin kyljestä pursuikin kesäkuumassa makealta
maistuvia puolukoita lattialle, ja mielihyvällä söin niitä kapan
verran. Kun hetkisen olimme sen ääressä hääräilleet, oli vuoto tukittu,
ja tynnyri seisoi päällään satojen muiden vajassa säilytettävien
joukossa.

Koko tämä valtava määrä oli suomalaista puolukkaa matkalla Saksaan.
Joko ostajan maksukyvyttömyyden tai muiden syiden takia oli se
kuitenkin pysähtynyt Tukholmaan, ja nyt kesän helteessä ratkeilivat ja
ravistuivat astiat toinen toisensa jälkeen.

Viikon ajaksi sain siinä työmaan, kun vuotavista astioista tavara
siirrettiin toisiin, ehjempiin. Työni tein uskollisesti, mutta
siitä huolimatta sain viisi vuotta sitten haasteen Helsingin
raastuvanoikeuteen, — tosin vain todistajaksi. Minulta vaadittiin
tietoa siitä, kuinka monta tynnyriä oli vuotavaa ja montako ehjää.
Kun en tuntenut koko partian suuruuttakaan, ja kun muistinikin on
vähän hatara, todistin voimieni mukaan ja sanoin, että vaja oli kuin
lahtihuone.




SOTAOPINTOJA JATKETAAN.


Ankarasti näin ahertaen kului aikamme Tukholmassa ohi Juhannuksen,
kunnes vihdoin tuli vapauttava viesti: Saatte lähteä Lockstedtiin.

Pieni huraus vielä Tukholmassa, ja parin päivän kuluttua nautimme jo
Berliinissä tuoreita luumuja ja kirsikoita.

Leirille sentään veti mieli — tai paremminkin tyhjä lompakko, kenellä
sellainen vielä oli. Pikimältä tapasin Kekonin ja Tuompon, jotka
kertoivat matkaavansa Suomeen värväämään. Tästä päättäen oli asiamme
siis hyvällä kannalla.

Niin sumuisena ja pimeänä kuin leiri oli meidät ottanutkin vastaan
ensikerran sinne saapuessamme, yhtä hurmaava ja sieraimia repäisevänä
tervehti se meitä tänä paluuiltanamme.

Sää oli tyven, ilma kostean helteinen, miltei tropiikkimainen.
Poppelien ja kastanjien levittämä eroottinen tuoksu yhtyi kasinon
orkesterin sävelten kanssa ihanaksi fanfariksi taas alkamallamme
sotilasuralla ja nosti rintamme ainakin puoli korttelia status quo'ta
korkeammalle.

Viettäessäni ensimmäisen illan paluuni jälkeen Stube 16:ssa
kerroin kotimaamme uutisia, ja useat tarinat sain innokkaitten
"da capo"-huutojen jälkeen toistaa noin parikymmentä kertaa. Kun
luonnollisesti en ollut opetellut näitä kertomuksia ulkoläksyinä,
muuttivat ne joka kerta muotoaan, vaikka sisällys visusti pysytteli
tosiseikoissa, ja siitä kenties johtui niiden yleisömenekki.

Samassa Stubessa asui muuten erinomainen uniennäkijä ja vielä parempi
niiden kertoja. Kun aamusella puoli kuuden ajoissa aliupseeri oli
mahdollisimman kiukkuisella äänellä ovesta, hihkaissut "aufstehen", ja
muut alkoivat kääntää kylkeään vielä edes minuutiksi, seisoi Pelle jo
sängyssään paitasillaan ja alkoi:

"Vet ni pojkar, va ja drömde nyss?"

Sitten seurasi moniosainen kertomus viimeöiden unista, tietysti
vahvasti mielikuvituksen höystämänä — minä en muuten usko, että sellaisia
unia voi katsellakaan, — kunnes koko Stube nauruun pakahtumaisillaan
sai suoritetuksi aamupesunsa, ja joku "dienstfähig" läksi noutamaan
pesukannulla kahvia.

Vastikään olimme kurssillemme saaneet pari raskasta konekivääriä,
ja minä tunnettuna konemiehenä, — omistinhan parisen vuotta sitten
Fordinkin, — pääsin k.k. osastoon.

Muuttoni, niin raskas kuin se tupatovereilleni olikin, ei tapahtunut
kommelluksitta. Kantimissa vietimme erojaisia entisen Stubeni kanssa
ja k.k. miesten kanssa samalla kertaa tuliaisia. Perin innostunutta
keskusteluamme jatkaakseni menin kantiinin suljettua Stube 16:iin vielä
kerran lausuakseni jäähyväiset rakkaille tovereilleni. Virkaatekevä
tuparenki, Pikku-Musta otti kuitenkin vaatimattoman jäähyväispuheeni
yrmeästi vastaan ja virkainnoissaan kolautti nyrkillä päähäni.
Entiseltä tupatoveriltani odotin sentään säädyllisempää esiintymistä
ja meninkin sitä pyytämään, jonka johdosta syntyi kilpajuoksu sänkyjen
ympäri.

Tohtori Salminen, vähäväkisten ystävä, arvasi pienemmän olevan
vaarassa, ja juuri kun kaappi n:o 22 kohdalla olin saavuttamaisillani
Pikku-Mustan, ehätti hän väliin. Kiivaudessaan lähetti hän nyrkkinsä
pääkuortani kohti, vaan liian korkealla tähtäimellä, joten peukalo
sattui puiseen kaapinreunaan kääntyen tavanmukaisesta asennostaan
jyrkästi viistoon.

Sovinnossa sitten peukaloa koetettiin kiskoa paikoilleen ja voidella
sitä kiväärirasvalla; sitä luullakseni pakotti hirveästi. Poistuin
sitten k.k. kämppään mielessäni päätellen, etten enää koskaan avaa
Stube 16:n ovea, siellä kun ei saa pitää edes jäähyväispuhetta.

       *       *       *       *       *

Konekiväärijoukkue oli muuten pataljoonamme valituinta ainesta, sen
kermaa. En puhu yksinomaan itsestäni, olihan siellä paljon muitakin,
joilta voi asiata tiedustella, jos nimittäin joku epäilisi lausuntoni
todenpitäväisyyttä.

Stubessa saimme ensimmäiset alkeet konekiväärin tekniikassa.
Taktillisia harjoituksia johti eräs Off. Stellvertr. sangen
humaanisesti. Harjoituskentällä, puolisen kilometriä kasarmeista, oli
pari hehtaarin suuruista istutettua kuusimetsikköä. Sinne aina aamuisin
teimme uhkarohkeita hyökkäyksiä, ammuimme äänettömästi ja kovalla
huudolla valtasimme jommankumman näistä metsäsaarekkeista.

Tuulensuojaiselle sivulle, josta samalla oli hyvä tähystysmahdollisuus
kasarmilta ruutikellareille johtavalle tielle, valitsimme hyvin
suojatut asemat. Wasserturmin puolelle asetimme kuitenkin aina
ohjesäännönmukaisen kuulovartion — Hauptmannin varalle.

Istuuduimme kaikki piiriin konekivääritonttumme ympärille, panimme
tupakaksi, ja oppitunti alkoi siten, että jokainen luki ulkoa
konekiväärinosista oppimansa läksyn:

"Das Maschinengewehr ist eine Waffe, die durch j.n.e."

Myöhemmin sai tämä lause toisen muodon, kuuluen:

"Das M. G. ist ein Af f e, der j.n.e."

Kaikella kunnioituksella konekivääriä kohtaan mainitsen, etten
ollenkaan hyväksynyt tämänlaatuista leikinlaskua harjoituksissa.

Kun kaikki olivat edelläkerrotun ulkoläksynsä tavanneet, alkoi
komppanianpäällikkö sanoilla: "Hören sie mal", ja sen jälkeen saimme
kuulla kaskuja ja kertomuksia Hampurista, joita uskokoon, ken haluaa.

Usein keskeytyivät nämä hauskoiksi muodostuneet harjoituksemme
kuulovartion huutoon: "Der Hauptmann kommt", ja silloin pöllysi taas
nummen santa, kun mielettömästi hyökkäilimme Wasserturmia kohti.

Aamuharjoitukset loppuivat täsmälleen kello 11. Joskus sentään ei
minuutteja tullut aivan tarkkaan lasketuksi, ja kerran tavoitti
Hauptmann meidät aikaisella kotimatkallamme juuri kasarmikellon
kohdalla.

"Kuinka on mahdollista, että te tulette harjoituksista, vaikka keho
on vasta viittä vaille yksitoista?" Komppanianpäällikkömme hätääntyi
aluksi, sitten vilkaisi kelloon ja keksi selityksen:

"Kyllä kello nyt varmasti on jo 11; vaan katsokaas herra Hauptmann:
tämän kasarmikellon viisarit ovat niin jumalattoman painavat, että
ne joka lopputunnilla jäävät viisi minuuttia normaaliajasta jälkeen.
Kunhan tuo minuuttiviisari taas ehtii kahdentoista ohi, niin kyllä se
ottaa ajan takaisin."

"Gut, das glaube ich", sanoi Hauptmann ja ratsasti kasinolle.

       *       *       *       *       *

Kun kuukauden päivät olimme miesvoimin pehmeässä hiekassa kiskoneet
ryssiltä anastettuja konekiväärejämme, uskottiin meille jo
saksalaismallisetkin käytettäväksi. Samalla saimme myös kahdeksan
hevosta ja tarpeellisen määrän ajoneuvoja ja satuloita.

Nyt alkoikin k.k. komppanialle vaihtelurikas aika ja
jalkaväkikomppanioitten kunnioitus meitä kohtaan kohosi monta
prosenttia. Tunteehan isäntänsä hevosta ajava renkipoikakin itsensä
knallipäistä jalankulkijaa paljon etevämmäksi. Hevosten hoito toi myös
viehätystä. Niitä harjattiin ja hangattiin noin viisi tuntia päivässä.
Kavioita raaputeltiin, korvat, silmät ja nenä tarkastettiin, ja
päivisin saimme joutilailla hevosilla harjoittaa ratsastusta.

Joka yö piti komppaniastamme olla kaksi miestä tallivahteina. Vaikka
konekiväärimiehet yleensä olivatkin reilua väkeä, — paria Streberiä
lukuunottamatta, — en voi käsittää, että niin monet heistä mieluummin
viettivät yönsä käytetyn komissilimpun höyryjen kyllästämässä
kasarmituvassa kuin tallin pehmeällä heinävuoteella.

Päiväpalveluksen päätyttyä pidettiinkin siis komppaniassamme
huutokauppa, jolloin tallivahtivuorot myytiin vähimmän tarjoavalle.
Vänä Strömbergin kanssa ne tavallisesti saimme, markka mieheen yöstä.

Olisin varakas ja huomattava mies, jos kaikki tallimarkkani olisin
pannut säästöpankkiin. Ikävä kyllä, ne minulle tultuaan häipyivät
kantiinin kassalaatikkoon.

Tallimiehen elämä oli muuten paljon vapaampaa kuin tavallisen
tupamiehen. Ei sinne iltaisin tullut kukaan aliupseeri rääkäisemään:
"Alle zu hause", ja aamusiivouksensa sai tallimies tehdä milloin
halusi, kunhan vain hevoset olivat valjaissa kello kuudeksi.

Saksalaisten konekiväärien mukana olimme myös saaneet uuden
komppanianpäällikön, yliluutnantti Lemke'n. Hän oli vastikään palannut
sairaalasta parantamasta päätautiaan, länsirintamalla kun vihamieliset
ranskalaiset olivat ampuneet häntä päähän. Kuula oli sentään vain
kulkenut tangentin suunnassa ja jättänyt muistoksi muistamattomuuden.
Niinpä Lemke yhden aamuharjoituksen aikana saattoi kysyä jonkun miehen
nimeä viisikin kertaa, iltapäivällä sitä kuitenkaan enää muistamatta.

Burschinsa ansioksi lienee katsottava se erinomainen täsmällisyys,
jota hän osoitti harjoituksiin saapuessaan. Niiden päättyessä en häntä
nähnyt koskaan; silloin ratsasti hän jo kuin mielipuoli penikulman
päässä harjoituskentältä. En kertaakaan nähnyt hänen kulkevan jalan,
paitsi vajaan viisikymmentä metriä tallista kasinoon, jätettyään
vaahtoavan ratsunsa huostaamme.

Eräänä elokuisena yönä istuin taas Vänän kanssa tallissa heinäkasalla
tienaamassa markkaani. Edellisenä päivänä oli ollut raskas harjoitus
Hungriger Wolff'in luona, ja iltapimeään olimme saaneet sukia hevosia
kuiviksi. Tapansa mukaan oli komppanianpäällikkömme kesken harjoitusta
hävinnyt Jennyn, länsirintamalta saadun sotasaalisratsun selässä kuin
pilveen.

Tietäen ja tuntien päällikkömme tavat, emme uskaltaneet nukkua,
sillä vaikkakin hän ratsastusmatkoillaan usein viipyi aamuun saakka,
arvasimme hänen nyt palaavan aikaisemmin, kun seuraavaksi päiväksi
oli ilmoitettu suurempi tarkastus. Ennen kello viittä odotimme häntä
siis saapuvaksi, ja varjele taivas, jolleivät tallinovet silloin
olleet selällään ja Meldungiin tarvittavat sanat huulillasi valmiina
karjahutettaviksi, niin että heinätukot tallin takanurkassa pölähtivät.

Odottavan aika on tavallisesti ikävä ja pitkä, vaikkakaan en silti
tahtoisi yhtyä runoilijan sanoihin: "surutonta hetkeä en muistakaan".
Vänän kanssa yhteisesti olimme kylältä ostaneet pullollisen huonoa
saksalaista konjakkia ja sitä hyvin varovaisesti nauttien hoidimme
hevosia ja keskustelimme isänmaallisista asioista hiljaisella äänellä
uskoen toisillemme monta salaista asiaa. Odotuksen pitkistyessä
keskustelun sävy kuitenkin kiihtyi, joten hevosetkin jo päätään
kääntämättä saattoivat sitä kuunnella.

Luonteillemme ominaisen, tunteellisen keskustelun katkaisi
kasarmikellon neljättä näyttäessä säkenöivä kavionkopse kasarmin
kivetyllä kadulla, ja heti senjälkeen terävä hihkaisu: "Tür aufmachen!"

Sekunnissa saimme tallin neliosaisen oven auki, ja sen edustalla seisoi
komppanianpäällikkömme vaahtoavan Jennyn kera.

"Laittakaa niin, että Jenny on kuiva ja harjattu kello 6:ksi, tulen
silloin tarkastamaan!"

"Käskystä herra yliluutnantti!"

Hevonen oli tosiaan sikamaisesti pidelty; yltä päältä vaahdossa, toisen
etujalan kenkä poissa.

Annoimme sille vettä vähin erin ja hieroimme kauranpehuilla. Tunnin
kuluttua saatoimme jo ryhtyä harjaamaan.

Täsmälleen kello 6, viimeistellessämme puhdistustyötä, lyötiin
jumalattomasti tallinovelle.

"Machen Sie die Tür auf!" kuului komppanianpäällikkömme tuttu ääni.

Puomi nostettiin, ja vinkuen lensivät taas ovenpuoliskot auki.

"Wo haben Sie das Pferd?"

Vänä talutti Jennyä pihalle, minä kolusin lyhtyä nipottaen jälessä.

Koeteltiin siinä kupeet ja lautaset, niin myös kaula ja korvalliset,
kunnes kuulimme tuomiomme:

"Gut! Katsokaa, että hevonen saa uuden kengän ja kahden päivän levon. —
Tässä on teille."

Suureen kouraani lykkäsi pullon konjakkia ja poistui.

Oli määrätty, että tallivahti valvomansa yön jälkeen sai seuraavan
päivän käyttää lepoon tai muuten "gemütlich". Vänän kanssa vietimme
seuraavan auringonkierron viimeksimainitulla tavalla.

       *       *       *       *       *

Vaikka kuinkakin uskollisesti harjoittelimme leirillä, ei sota silti
ottanut loppuakseen. Olin mielessäni havitellut, että voitonhumusta
selvittyämme voisin uljaana ritarina, kilisevä kukkaro taskussani
matkustaa turistina piippu hampaissa ja Times kourassa huvimatkalle
Bahiaan tai Rio'on.

Kuukausien kuluessa kuitenkin huomasimme, että ruoka-annoksemme
tuntuvasti vähenivät. Vesipitoisuus niissä kyllä oli riittävä, joka
seikka oli ihmeteltävää auliutta meitä kohtaan muonamestareilta, mutta
kalorioja puuttui päivällisannoksistamme tuntuvasti. Suomalaisen maha
vaatii sentään vahvan ruuan, ja kun ei valtio sitä antanut, keksi
jääkärin vilkas järki muita keinoja sen hankkimiseksi.

Hevosille syötettiin vielä silloin päivittäin runsas kourallinen
ruskeata farinasokeria kauroihin sekotettuna, jonkavuoksi meidän
tallimiesten ei tarvinnut kärsiä senlaatuisen makean puutetta. Myös
maissinjyviä niille tarjottiin enemmän kuin koko komppanialle herneitä.
Otimme usein hevosen seimestä kourallisen maissia taskuumme ja
pureksimme niitä tallinkynnyksellä lekotellessamme.

Kerran taas, kun komppanianpäällikkömme tuli tarkastamaan talliamme,
seisoi tallivahti Sairio (vapaussodassa kaatunut) tallinovella suu
täynnä maissia.

Hän otti asennon ja ohjesäännönmukaisesti ilmoitti tallin ynnä sen
sisällön, mutta ei suusta lähtenyt kuin epäselviä mölähdyksiä.
Lemke tiukkasi kunnollista ilmoitusta, mutta Sairion puhe ei siitä
parantunut. Mölinän mukana pulpahti vain suusta jokunen maissinjyvä
permannolle. Lemke pisti sormensa miehen suuhun ja kaivoi sieltä melko
määrän maissia.

"Onko teillä niin nälkä, että täytyy syödä hevosenruokaa?"

"Nälkä, kovin nälkä on, herra yliluutnantti."

Lemke meni suoraa päätä muonamestarin luo ja määräsi, että Sairiolle on
annettava kaksinkertaiset päivällisannokset.

Tämän kuultuamme me toiset seisoimme useana päivänä tallinovella suu
huomattavan täynnä maissia, mutta vaikka päivän mittaan siitä kulki
useita upseereja ohi, ei kukaan tullut poskiamme kaivelemaan. Nälkäisin
vatsoin kalusimme vain kovia jyviä Sillä aikaa, kun Sairio pehkuilla
huokui kaksinkertaisten ruoka-annostensa voimaa.

Kun kerran tuli puhe Sairiosta, niin kerron samalla hänen
myöhäisemmistäkin edesottamisistaan. Hän näet oli luonteeltaan verraton
humoristi ja järjesteli mielensä mukaan erilaisia tilanteita toisille
hauskuudeksi.

Kerran rintamalla huomasi Sairio, että eräs komppaniamme luutnantti
sai vieraakseen kämppäänsä pari viereisen rintamaosan saksalaista
upseeria. Hyvin käsittäen, ettei trahteeraus rajoittunut yksinomaan
laihan rintamakahvin juontiin, astui hän huoneeseen ja tiukasti
tehtyyn kysymykseen käynnin tarkoituksesta ilmoitti hiljaisella
äänellä vatsaansa kovin pakottavan, joten nyt pyytäisi pienen ryypyn.
Luutnantti, arvaten, että Sairiolla taas oli joku koiruus mielessään,
otti asian leikillisesti. "Jos voimistelet vähän aikaa, saat
ryypyn." Sairio otti päälleen komentajanmuodon, jonka nähtyään moni
suojeluskuntaupseeri olisi kalvennut, asettui rintama upseereita kohti
ja komensi äänellä, joka varmasti kuului Vorgeschobeneen asti:

    "Jetzt beginnen wir mit Turnén!"
    "Hände hoch! Fersen hebt! Rumpfrollen!"

Komensi ja käänteli olemustaan hirveissä mutkissa kaikkiin
ilmansuuntiin, samalla eräässä suhteessa suuresti muistuttaen
haisunäätää.

Saksalaiset upseerit nauroivat esitykselle katketakseen, ja
luutnanttimme iloitsi keksinnöstään, kunnes äkkiä kaikki muuttuivat
totisiksi ja alkoivat pidellä nenäänsä. Sairiota lukuunottamatta luuli
seurue joutuneensa kaasuhyökkäyksen uhriksi.

"Lopeta, lopeta", huusi luutnantti ja ojensi lasinsa Sairiolle. "Ota,
ota, mene, mene; ulos!"

"Hyvää tavaraa niillä tuntui olevankin", sanoi Sairio ulostultuaan.

Kämpässä toimitettiin hänen poistuttuaan perinpohjainen tuuletus.
Desinfisioimista ei tarvittu.

       *       *       *       *       *

Kerran ryssien kranaatti miltei hipaisi Sairiota, ja ilmanpainosta
hän hetken haukkoilikin tuoreempaa happea, säilyen kuitenkin eheänä.
Jollain tavalla oli täräys sentään vaikuttanut hänen hermostoonsa,
koska mies parisen kuukautta käveli umpimielisenä, ja kämpässä turhaan
odoteltiin hänen remakoita kokkapuheitaan. Pian sentään raikas
talvi-ilma selvitti hämääntyneen huumorin, ja Libaussa oli mies
entisellään.

Kerronpa tapauksen siltäkin ajalta.

Kesällä 17 jaettiin konekiväärikomppaniamme kahtia, ja toisen
komppanian päälliköksi määrättiin luutnantti Rütz.

En tunne hänen siviilissä saamaansa oppimäärää, mutta tavoiltaan
hän oli tyypillinen nousukas. Missään tapauksessa ei esiintymisensä
komppanian edessä saavuttanut miesten suosiota, saati sitten ihailua.
Äkkinäinen kohoaminen komppanianpäälliköksi oli kai noussut päähän.

Kun komppanianpäällikkö aamuisin tervehti miehistöään, kuului
tavanmukainen tervehdys:

"Guten morgen Kompanie!"

Me kun kuitenkin olimme vihittyjä jääkäreiksi, joiden sotilaallinen
taso ja kehitys arvioitiin niin saksalaisessa armeijassa kuin
naismaailmassakin siksi korkealle, että tavallinen rivi jääkäri
hyvinkin vastasi vähintään jalkaväen korpraalia, käyttivät upseerit
aamuisin vastaanottaessaan komppaniansa tervehdystä:

"Guten Morgen Jäger", johon myös saivat kasarmin pihaa tärisyttävän
vastatervehdyksen: "Guten Morgen Herr — — —", ja titteli tietysti arvon
mukaan.

Eräänä sunnuntaiaamuna pukutarkastukseen tullessaan oli Rütz nähtävästi
pahalla tuulella tai päätaudissa, koska ei halunnut tervehtiä jääkärejä
heidän arvonsa mukaisesti, vaan karjasi tikkusuorana seisovalle
komppanialle:

"Guten Morgen Leute."

Koko komppania vavahti. Olihan hävitöntä, että kuninkaallisia
jääkäreitä kutsutaan miehiksi, yleisöksi, tai miksi nyt kukin Leute
sanan ottaa.

Oli hetkisen kuolon hiljaisuus; kukaan ei vastannut tervehdykseen.
Sitten kuului Sairion rämähtävä ääni:

"Guten Morgen Gorilla."

En tullut kysyneeksi, minkä kuvan Sairio komppanianpäälliköstämme
oli mielessään luonut; itse puolestani, vaikken muutenkaan peiliin
katsoessani pidä itseäni minään Adoniksena, en olisi vaihtanut
fasaadiani Rützin naamaan, — enkä turvallisuussyistä muutakaan
ruumistani.

Sairion tervehdyksen kuultuaan nousi Rütz ratsultaan kasvoillaan ilme
ja väri, joka irvistelevän komppanian silmissä muistutti iltaruskon
punertamaa ukkospilveä. Saksalaisessa sotilaskielessä oli tälle värille
varattu erikoinen termi, joka kuului yksinkertaisesti "blau". Minä
olisin kutsunut sitä kredliiniksi.

Tarkastus alkoi ja Rütz komensi:

"Eturivi kolme askelta eteenpäin."

Kaikkien puvut olivat Rützin mielestä kunnossa, paitsi takarivissä
seisovan Sairion. Vyö oli vinossa, yksi nappi liian löyhästi ommeltu,
saappaat huonosti kiilloitetut; toisin sanoen, mies siinä kunnossa,
ettei kannattanut lähteä kaupungille pataljoonan mainetta häpäisemään.

Rützin saarna Sairiolle kesti noin puolen tuntia, eli niin kauvan kuin
nykyisin ex tempore pidetty sotilaallinen luento kestää. Tätäkään
luentoa ei kyllä oltu valmisteltu. Se tuli suoraan sydämen kyllyydestä.
Heikko muistini ei enää jaksa toistaa saarnan erilaisia vaikeasti
lausuttavia ja moninaisia vivahduksia. Mainitsen vain, että siinä
esiintyi koko joukko tavallisimpia ja muutamia harvinaisempiakin
kotieläimiämme, mikäli Rütz niitä tunsi, sitten seurasi luettelossa
tavallisimmat syöpäläisemme ja sen jälkeen monta ruokalajia.

Sairio kuunteli luentoa ohjesäännönmukaisessa asennossa, ja kun Rütz,
tarpeekseen saarnattuaan, siirtyi seuraavan miehen kohdalle, kääntyi
hän vierusmiehensä puoleen ja röhönaurun päästäen kysyi häneltä
suomeksi:

"Mitäs se sanoi?"

       *       *       *       *       *

Kuten tunnettua, sopeutuu saksankieli erinomaisesti runouteen
ja erikoisesti loppusoinnullisiin sananparsiin. Tämän huomaamme
seuraavastakin:

Konekiväärikomppanian kivääriryhmien miehiä kutsuttiin tavallisesti
tehtäviensä mukaan nimityksillä Schütze 1, Schütze 2, j.n.e. ja
senvuoksi konekiväärikomppanian päällikkö joskus tervehti miehiään
sanoilla: "Guten Morgen Schützen".

Eräänä aamuna toisen komppanian päällikkö, nähtävästi huonolla tuulella
ollen halusi käyttää lyhempää tervehtimistapaa ja lausui vain:

"Morgen Schütz(en)."

"Morgen Rütz", karjasi Sairio vastaan sellaisella äänellä, että minulta
putosi sylistäni marmelaatipytty, jota paraikaa kannoin komppaniaan
miesten aamiaiseksi. — Olin nimittäin siihen aikaan k.k. komppanian
muonitusmestarina.

       *       *       *       *       *

Mutta palatkaamme takaisin Lockstedtiin.

Syyskuussa 1915 meistä sitten tehtiin oikein kuninkaallisia jääkäreitä,
joka titteli mielestämme sopi meille erinomaisesti niin arvoon kuin
tietopuoliseenkin kehitykseen nähden.

Harjoitukset leirillä alkoivat kuitenkin maistua puulta, ja kun Serbian
rintamalta saapuneet upseerikokelaat kertoivat ihmeellisiä juttuja
sikäläisistä oloista, jouduimme aivan haltioihimme. He kertoivat
ihanista vuoristomaisemista, joissa sota oli pääasiassa sissisotaa,
kertoivat monenlaisia juttuja seikkailuistaan siellä. Lisäksi kuulimme,
että komissileivän neljänneksellä saa siellä rakkautta vaikka kuinka
paljon.

Niinpä me, yksi joukkue konekiväärikomppaniasta, lähetimme anomuksen
majuri Bayerille, jossa pyysimme päästä Serbian rintamalle.
Hän keskusteli kauan kanssamme kysellen anomuksemme syitä ja
perusteita. Me sanoimme haluavamme rintamatottumusta, kun tässä
tallivahtipalveluksessa ei pääse ylenemään.

Majuri kuitenkin epäsi anomuksemme ja sanoi, että tallivahdeistakin on
tullut kenraaleja. Me emme uskoneet tällaisia puheita ja sanoimme, että
tuleehan hampuusistakin gentlemanni, kun pukee ylleen hyvinprässätyt
housut ja on röyhkeä kanssaihmisiään kohtaan, mutta vastaväitteet eivät
auttaneet. Leirille saimme jäädä.

Muistaen majurin puheen olen sittemmin noin kaksi kertaa vuodessa
lähettänyt virka-ansioluetteloni erilaisiin virastoihin, mutta
kenraalia ei minusta ole vielä tehty, niin uskollisesti kuin sen
tallivahdin toimen sentään hoitelinkin; — kapteenina taidan kuoliakin,
elleivät sitäkin titteliä ota pois.

Kun joukkomme oli päätetty lisätä pataljoonan suuruiseksi, odottelimme
lisää alokkaita. Tulihan niitä tosin joka päivä, tuli joskus ryhmänkin
suuruinen annos, mutta majuri halusi yhä suurempia lähetyksiä.

Näytti siltä, ettei ilman pataljoonasta käsin hoidettua Suomessa
tapahtuvaa henkilökohtaista värväystä päivittäinen annos suurestikaan
paranisi. Majuri määräsikin, että sopivia miehiä on lähetettävä Suomeen
värväystarkoituksessa.

Asiaa pohdittuaan päättivät majuri ja Jernström, että rumimmat miehet
pataljoonasta pannaan reisuun. Näissä tarkoituksissa tulikin sitten
Jernström luokseni kysyen, haluaisinko lähteä värväysmatkalle. Kaksi
miestä oli aikomus lähettää ensi tilassa. Kun kuitenkin Suvi edellisenä
iltana oli minulle vihjaissut, että Oikki ja hän mielellään lähtisivät,
vaan koska minut on pantu vaalissa ensi sijalle, ja lausunnostani
riippui nyt, kuka jäisi pois, sanoin Jernströmille, että anna poikien
vaan matkustaa.

Kului kuukausi, toistakin, alokkaiden tulo oli yhtä niukkaa.
Jonkunverranhan heitä oli tosin saapunut, niin että muutamat
pfadfinderit saivat oman ryhmänsä kouluutettavakseen. Ankarasti he
uusia tulokkaita tuntuivat kohtelevan. Kun suomalaista sotilassanastoa
ei vielä ollut, täytyi käyttää selventäviä lauseparsia käsityskyvyn
kirkastamiseksi. Niinpä M., opettaessaan miehille "asento"-käsitettä,
karjaisi: "Hiljanen seisoo pärkkele", kun taas kentän toiselta laidalta
kuului: "Vaikka minä olen komentanut 'halt', niin te sittenkin vielä
haittaatte."

Kerran tuli Hauptmann Bade tarkastamaan Gadolinin ryhmän harjoitusta.
Haluten päästä selville miesten kylmäverisyydestä, antoi hän
Gadolinille määräyksen aivan erikoislaatuista komennusta varten.

Gadolin käveli ryhmänsä eteen, otti asennon ja taivasta osoittaen
karjaisi:

"Lentokone tuolla ylhäällä ja pudottaa juuri pommeja."

Miehet kääntelivät hitaasti niskojaan ja töllistelivät taivaalle.
Sitten kuului rivistä ääretöntä halveksumista osoittava: "Haista p—a."

Suomenkieltä taitamattomana kysyi Hauptmann Gadolinilta, mitä mieltä
miehet olivat asiasta. Vastauksen kuultuaan käänsi hän ratsunsa ja
laukkasi kentän toiseen laitaan. — Vastaisuudessa ei hän enää yritellyt
pelotella miehiämme.

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan oli Lockstedtin leirillä upseerikokelaskurssit, joihin
otti osaa yli 2000 saksalaista, suurin osa aliupseereja. He olivat
saapuneet sinne eri rintamilta, omasivat rintamakokemuksen ja olivat
kaikki rohkeita, joukko-osastoistaan erikoisesti valikoituja miehiä.
Meillä oli yhteinen kantiini heidän kanssaan, ja monta hauskaa
iltahetkeä vietimme siellä näiden aspiranttien seurassa.

Ken ei vuosikaupalla ole joutunut äkseeraamaan, hän ei myöskään
voi käsittää, mikä keidas kantiini on sotamiehille kasarmielämän
yksitoikkoisuudessa. Se on päivisin harjoituksista tultaessa
ensimmäinen virkistyspaikka, ja iltaisin vastaa se täydellisesti
klubikäsitettä. Siellä istuu mies kun mies, ja arvoasteet ovat
melkoisesti tasoittuneet.

Sattuipa majuri Bayerkin kerran taas kantiiniin, ei tosin mitään
siellä nauttiakseen, vaan tarkastukselle. Päivällä oli Suomesta
saapunut vankkatekoinen alokas kulkien vielä siviilipuvussa ja
aloitti sotilaallisen uransa nakkelemalla kantiinissa viiden pennin
viinaryyppyjä nahkaansa. Hän seisoi tiskin vieressä, ja kun oli
lasillisen ryypännyt, lykkäsi taas kuparilantin ja sanoi:

"Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetkisen katseli majuri tätä toimitusta, sitten tarttui hän alokkaan
lasia tavoittavaan käteen ja sanoi lempeimmällä äänellään:

"Rakas ystäväni, älkää ottako niin monta snapsua."

Alokas vilkaisi sivulleen ja tuntematta, kenen kanssa oli tekemisissä,
asetti lautasenkokoisen kämmenensä majurin rinnalle ja puolikaaressa
työnsi hänet hitaasti mutta vastustamattomasti käden ulottuvilta.
Tarttui sitten paksuilla sormillaan lasiin tyhjentäen sen janoavaan
nieluunsa. Ja sitten: "Annappa vielä vinkerporillinen."

Hetken katseli majuri tyrmistyneenä ympärilleen; sitten poistui yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin.




VÄRVÄRINÄ.


Lokakuu oli puolessaan, kun muuanna iltana harjoitukselta saavuttuamme
kuulin, että majuri halusi puhutella minua. Henki kurkussa laukkasin
pataljoonan toimistoon matkalla muistellen, olisinko tehnyt mitään
pahoja viime aikoina. — Paljon sitä lyhyessä ajassa ehtiikin muistella:
Olihan tosiaan tullut tehtyä vähän luvatontakin; viime sunnuntaina oli
Katajakin kanssa tullut Itzehoesta käsin lähdetyksi pitkänpuoleiselle
tutkimusmatkalle eteläiseen ilmansuuntaan, jolloin olimme eksyneet
ja viipyneet matkalla puolen vuorokautta yli loma-ajan. Niin, ja
sitten tiistaina oli Vänän kanssa tullut lähdetyksi kesken palveluksen
Mühlenbarbeckiin, kun se talon isäntä siellä niin mielellään kuunteli
Porilaisten marssia pianolla. Keskiviikko oli taas lauluilta, ja
silloin oli Piperin kanssa tullut lauletuksi koko yö kasarmin portailla
istuen, eikä majuri sellaisesta oikein pitänyt.

Kerkisin toimistoon ja löin kantapääni yhteen, että kipeätä teki.

"Uskaltaisitteko te lähteä Suomeen värväämään?" kysyi majuri.

"Kyllä uskallan, herra majuri."

"Vaan minä tarkoitan S-u-o-m-e-e-n."

"Minä tarkoitan myös S-u-o-m-e-e-n, herra majuri."

"Katsokaas, minä olen nyt lähettänyt sinne miehen toisensa jälkeen,
vaan harvat ovat uskaltautuneet rajan yli, useimpien matka on
pysähtynyt joko Haaparantaan tai jo Tukholmaan. Tällä tavalla emme saa
miehiä lisää. Teidän täytyy mennä maanmiestenne luo ja selittää heille
asia henkilökohtaisesti. Meidän täytyy, kuulkaa, meidän t-ä-y-t-y-y
saada tänne miehiä, jotta yrityksemme onnistuisi."

"Ymmärrän, herra majuri."

"Ja sitten, älkää lähettäkö tänne yksinomaan ylioppilaita ja
sivistyneistöä. Meidän täytyy saada tänne miehiä kaikista
kansankerroksista. Silloin vasta Saksan korkein sotilasjohto uskoo,
että koko Suomen kansa on yrityksemme takana. — Osaatteko puhua
työmiesten kanssa?"

"Olen sitä tehnyt aivan väsymykseen saakka, herra majuri."

"Hyvä. Te matkustatte siis jonkun päivän kuluttua. Hauptmann Heldt
saapuu myös Tukholmaan, ja hänelle annan tarpeelliset määräykset. Minä
matkustan aamulla Berliiniin sotaministeriöön, joten emme tapaa ennen
palaamistanne. Wiedérsehen."

Löimme kättä ja minä poistuin.

Parin päivän kuluttua oli minulla Hauptmann Heldtin kanssa toimistossa
suunnilleen samasanainen keskustelu kuin edelläkerrottu. Ero oli vain
siinä, että Heldt puhuessaan kanssani istui, jotavastoin majuri oli
puhunut seisaaltaan. Annoin sen kuitenkin anteeksi, sillä tiesinhän,
että ihmistä on arvosteltava monen muunkin seikan eikä vain tittelin
perusteella. Kolmen junalla huristimme Kuhme'en, alias Kuulan,
kanssa Hampuriin. Vietimme illan Rathauskellerissä, sillä Sassnitzin
juna lähti vasta aamulla kello 7. Illan kuluessa eksyimme kuitenkin
toisistamme, ja kun aamulla tulin asemalle, oli juna juuri lähtenyt.
Kuulaa en nähnyt missään, josta päättelin hänen jo matkustaneen.
Tiedusteltuani paksumahaiselta virkailijalta seuraavan junan
lähtöaikaa, osoitti hän minut vaunuun, ja pian olimmekin liikkeellä.
Olin väsynyt ja nukahdin.

Sitten minut herätettiin ja sanottiin, että juna ei kulje tästä
pitemmälle. Olimme Rostockin kaupungissa, ja seuraava juna lähtisi
kuulemma vasta illalla. Tyydyin kohtalooni, vaikka syyttäni olinkin
sattunut väärään junaan ja tutkistelin tämän vanhanaikaisen
kaupungin arkkitehtuuria koko päivän sekä ulko- että sisäpuolisesta
Sassnitzissa tapasin jo Kuulan. Taaskin oli siellä sattunut vahinko.
Eräs saksalainen torpeedovene oli ahtaassa väylässä puskenut
keulansa rahtilaivan kylkeen, ja rahtilaiva oli silmänräpäyksessä
uponnut. Miehistöstä pelastui ainoastaan toinen lämmittäjä, kaikki
muut hukkuivat. Lämmittäjä kertoi olleensa konehuoneessa tapahtuman
sattuessa eikä hän osannut ollenkaan selittää, miten oli sieltä tullut
pinnalle, torpeedoveneen puhkaisemasta reijästä vaiko ilmakuplien
mukana kiertoportaita pitkin. Minä ainakin uskoin jälkimmäiseen
vaihtoehtoon, sillä mies oli hyvin korkkiruuvin näköinen.

Haaparannan seuduilla oli jo meri jäässä sinne saapuessamme. Su
virinne ja Willamokin olivat taas tulleet "kuivalle" ja vetäneet
moottoriveneensä talviteloilleen. He olivat syyskuusta saakka
kuljettaneet uusia tulokkaita Kemistä Seittenkarille moottoriveneellä.
Asukkaiden epäilyksiä välttääkseen ryhtyivät he halkotöihin
Seittenkarin itäisimmällä rannalla, asuen metsäkämpällä. Monen jääkärin
matka on senkin kämpän kautta kulkenut.

Matkojen väliaikoina tekivät miehet halkoja. Joskus käytiin sahallakin,
ja Oikki osti kauppiaalta leikkeleitä, viipaleita ja karamellejä
muitten eväitten ohella. Tämä tuhlaus oli vastoin Suven periaatteita,
jonka vuoksi hän eräänä iltana alkoi jutella kuin itsekseen:

"Ei tämä ole mikään konditoria tai sarkuuteria, että makkaraa syödään
metrikaupalla ja karamellia niin, että hampaat mätänevät. Sitten
poltetaan sikaareja ja pröystäillään niinkuin Helsingissä. Konkurssi
tässä tulee, jos ei tavat parane. Kyllä nyt pannaan eväät tasan, ja
sitten saat syödä vaikka hummeria ja kaviaaria."

Eväät tasattiinkin, ja nyt oli kummallakin oma huusholli.

Heilalassa oli Jonne Sundell vastassa, kun pimeänä marraskuun iltana
Kuulan kanssa menimme rajan yli. Varmemmaksi vakuudeksi lähetti hän
erään nuorukaisen saattamaan meitä Tornion asemalle asti.

Kuula matkusti saman tien Viipuriin, minä jäin Kemiin insinööri
Pietilän luo odottamaan maisteri Hällforsia ja Suvirinnettä, jotka pari
päivää aikaisemmin olivat lähteneet noutamaan vanhoja Grafton-aikuisia
asevarastoja. Pian he niitä toivatkin suuren laatikollisen:
Mauserpistooleja ja patruunoita. Aseet olivat vuosikausia olleet maahan
haudattuina ja olivat jonkunverran ruostuneita, mutta käyttökelpoisia
niistä vielä tuli. Hällforsin asunto muistutti niihin aikoihin
arsenaalia. Kylläpä olisivat santarmit saaneet mieluisensa saaliin, jos
arvasivat silloin tulla kotitarkastukselle.

Rovaniemeltä käsin aloitimme Suven kanssa värväyksen. Siellä oli
värväystä hoitamaan ja rahoittamaan määrätty Alpi Pasma. Hän pelkäsi
meitä ensin hirveästi, ja vasta kun Hällfors pyynnöstämme saapui
Rovaniemelle toteamaan henkilöllisyytemme, pääsimme yhteistoimintaan.

Pasma oli kuitenkin siksi varovainen värväyksessään, ettei aivan
vesiselvänä puhunut kenellekään mitään koko asiasta. Vasta apteekin
tippojen vaikutuksesta sai hän oikean hengen päälleen ja värväsi
silloin kaikki talojen emännät ja tyttäret, yllyttäen heitä lähtemään
Saksaan. Mikäli tunnen, olivat tulokset kuitenkin niukat, jotavastoin
tällainen värväys muodostui meille toisillekin vaaralliseksi. Ja
niin keksi Hällfors kepposen: hän lähetti erään Saksaan menijän
Rovaniemelle, jossa tämä käväisi Pasman luona. "Tulen suoraan
Helsingistä, ja siellä käskivät sanomaan, ettei hetkeäkään saa
viivytellä", sanoi hän, ja ennenkuin Pasma kerkisi kysymään, mitä ei
saa viivytellä, oli mies jo kadonnut. Pasma arvasi heti, että santarmit
olivat jäljillään, ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin kiiruimman
kaupalla päästä rajan yli. Niin kiire oli miehellä, ettei muistanut
ottaa mukaansa minkäänlaista matkatavaraa. Muurolassa Jussi Salmela
antoi hänelle toisen sukkaparin taskuun pitkälle hiihtomatkalle.

Haaparantaan saavuttuaan kuuli Pasma asian oikean laidan ja vannoi
meille kostoa, mutta kun eräänä iltana oli hotellissa tullut julkisesti
haukutuksi muuatta ryssien kätyriä, ei ollut hyvä enää palata Suomeen.
Kun myöhemmin leirillä tapasimme, oli vihansa jo siksi lauhtunut, että
pisti nauruksi koko jutun. Kyllä asia sentään mieltä vähän kaiveli,
koska hän vuosia jälkeenpäin silloin tällöin kesken muita puheita
tokasi: "Kyllä te pojat sentään teitte minulle aika juksun siellä
Rovaniemellä."

Värväyksen yksityiskohdista on jo niin paljon kirjoitettu asiallista,
etten puutu siihen enemmälti. Liikuimme metsissä tukkityömailla,
värväsimme kylissä ja kaupungeissa. Kaksi viikkoa Pasman lähdön jälkeen
tuli meillekin kuumat oltavat Rovaniemellä, ja minä päätin siirtyä
Kajaanin radan varteen. Helsinkiläisistä ravintoloista oli Päivölä
meikäläiselle turvallisin. Kaikki siellä kävijät olivat tuttuja miehiä,
ja jokainen tunsi toisensa poliittiset mielipiteet. Helsingissä
käydessäni vietin kaiken joutoaikani siellä ja myöhemmin, olojen
kiristyttyä, kun en enää voinut mennä hotelleihin asumaan, sain siellä
nukkua yönikin. Vahtimestari ja disponentti Alitalo oli ylen innostunut
asiaamme, ja pitkät tovit sain kertoa hänelle juttuja sotahommista.

Istuin kerran taas tohtori Väinö Salmisen ja Eino Leinon kanssa
pienessä klubihuoneessa viettämässä myöhäistä yöhetkeä. Kun aikamme
olimme tarinoineet, sanoi Leino:

"Näytäs nyt sitten meitillekin niitä sotatemppuja."

Alitalo toi pitkävartisen harjan, ja minä näyttelin kaikki
kivääriotteet, paraatimarssit, tein syöksyjä ja ammuin, — rumputulta
vain en uskaltanut esittää.

"Kyllä minussakin vielä notkeutta on", sanoi Salminen ja potkasi
jalkansa yläpuolelle päätään.

"Äläs, kyllä minäkin tuon tempun teen", innostui Eino Leino, nousi
keskilattialle ja potkasi. Alkuvauhti taisi olla liian kova, sillä hän
lensi istualleen niin, että huone jysähti.

"Ette toista kertaa enää saa minua houkutelluksi näyttämään
notkeuttani", sanoi hän, kun pyysimme uudelleen saada nähdä saman
esityksen.

Moninaisin vaihein kiertelin kuukauden ajan Savon radan varrella
ja Itäsuomessa, kunnes katsoin viisaimmaksi poistua joksikin aikaa
Ruotsiin. Alituisessa jännityksessä eläminen kävi jo hermoillekin, ja
öisin vilahteli santarmeja unikuvissa. Liian myöhään en lähtenytkään,
sillä Bruunin vangitsemisen jälkeen olivat kaikki nuuskijat liikkeellä.
Miesten lähettäminen pysäytettiin toistaiseksi; ainoastaan "omalla
riskillä" kulkijoita saapui Haaparantaan seuraavien parin viikon
aikana, kunnes liike taasen alkoi entisestään laajentuneena.

Kuusilahdessa, Haaparannan eteläpuolella odottelimme öisin pienessä
tuvassa tulijoita. Hiihtomatka pehmeässä lumessa Kemistä Haaparantaan
ei ollut tottumattomalle mikään leikin asia, ja tavallisesti olivat
miehet perille päästyään lopen uupuneita. Lämmintä kahvia, teetä
tai maitoa tarjottiin tulijoille ensimmäiseksi, ja lattialle oli
levitettynä vällyjä ja olkia, joilla he voivat levähtää kello kolmeen
saakka aamulla, jolloin oli lähdettävä junalle. Sukset ja passit jäivät
Haaparantaan, jossa niitä kumpiakin tarvittiin.

Seisoin eräänä yönä taas pienellä kummulla tuvan lähistöllä
tähystämässä merelle, eikö tulijoita jo kuuluisi. Luokseni asteli
hitaasti ruotsalainen rajavartiosotilas ja ryhtyi keskusteluun
kanssani. Hän tiedusteli, mitä me oikein hommasimme, kuljetimmeko ehkä
spriitavaroita Suomeen.

"Ei, me emme vie tältä puolen mitään sinne."

"Siinä tapauksessa te sitten tuotte sieltä jotain tänne."

"Niin tuommekin, — tuolta näette, mitä me tuomme." Jäältä sukeltausi
näkyviin pitkä jono hiihtomiehiä, lähes kolmekymmentä miestä, vaikka
pimeässä siinä näytti olevan toista vertaa enemmän.

Sotamies oli ihmeissään. "Mitä miehiä ne ovat?"

"Pakolaisia", selitin lyhyesti. "Menevät Amerikkaan ryssien kutsuntaa
pakoon."

"Ahaa, nyt ymmärrän, mitä varten niitä liikkuu täällä joka yö", sanoi
sotilas erotessamme.

Kun uusien tulokkaiden joukossa oli paljon kielitaidottomia, jotka
lisäksi eivät ymmärtäneet matkustamisen alkeitakaan, piti heidät
hoivata Trelleborgin lautalle. Sassnitzissa taas asui vakinainen
etappimies, joka ohjasi miehet siitä edelleen, samaten Hampurissa.

J. W. Snellman otti kerran Berliiniin matkustaessaan opastaakseen
kymmenmiehisen joukon pohjolan jätkiä Sassnitziin saakka. Ensimmäisenä
päivänä ruokailuasemilla syötäessä maksoi jokainen mies osuutensa, vaan
kun seuraavana aamuna juotiin kahvia Malmössä, hoiteli yksi miehistä
koko maksupuolen. Snellman sanoikin hänelle:

"Vai niin, te olette valinneet itsellenne rahastonhoitajan. No sitenhän
maksaminen käykin yksinkertaisemmin."

"Niin, tuli tuolla vaunussa yön kuluksi pelatuksi venttiä, ja mitenkä
sitten siinä pelin aikana kaikki rahat järjestyivät minulle", vastasi
mies. Nyt hän leikitteli miljonääriä ja tarjosi aamukahvit ja voileivät
koko sakille. Toisilla ei ollut niin äyrin pyörylää taskussaan.




KOLMENSADAN TAKAA-AJO.


Sotamies saa aina olla valmistautunut kokemaan yllätyksiä, olipa hän
sitten leirillä, rintamalla tai komennuksella. Juuri kun on mielessään
suunnitellut muutaman päivän viihtyisän levon, saapi taas käskyn: ota
vuoteesi ja ala kävellä.

Olin vastikään palannut värväysmatkaltani ja söin päivällistä
Reisenissä Suven kanssa, kun puhelimitse saimme Heldtiltä määräyksen
saapua viipymättä hänen luokseen.

"Olisihan hän yhtähyvin voinut tulla tänne meitä tapaamaan", arvelimme,
sillä pienoinen Benediktiini neljännes oli juuri avattu.

Menimme kärsimättömänä odottavan Heldtin konttoriin ja saimme kuulla
tehtävämme.

"Viimekuluneina päivinä on Suomesta saapunut Ruotsiin noin kolmesataa
nuorta miestä matkan päämääränä Amerikka. Laiva, jolla he matkustavat,
poikkeaa huomisaamuna Göteborgiin, ja teidän tehtävänne on matkustaa
heti sinne ja värvätä heidät kaikki leirille. Verstanden, nich?"

Paljon sälytettiin taas miesten niskoille. Ylivoimaiseksi arvostelimme
tehtävän suorittamisen ainakin niin lyhyenä aikana, jonka laiva
pysähtyisi Göteborgissa. Kun niin suuri joukko on saanut päähänsä
matkustaa kultaa kuopimaan Amerikkaan ja ehtinyt jo Göteborgiin
saakka, on se sellaisen joukkosuggestion vallassa, että saisi olla
itse apostoli kääntääkseen heidän tiensä sotakentille. Jos saisi
kahdenkesken puhua jokaisen kanssa, olisi asia toinen; nyt piti meidän
mennä siirtolaissalonkiin, pitää siellä selkää karmiva isänmaallinen
puhe, esittää asia ja sanoa, että selvä on, tulkaa perässäni.

Lausuimme mielipiteemme Heldtille, vaan hän määräsi: "Te matkustatte
iltajunalla, tässä on matkarahat. Värvätkää nyt sitten kaikki."

"Kun kerran miehestä väkisinkin tehdään turisti, niin mikäs siinä
auttaa, matkustetaan sitten", arvelimme, vaikka emme sitä sanoiksi
saaneet, kun Heldt poistui yksityissalonkiinsa ja sulki oven.

Seuraavana aamupäivänä ehdimme Göteborgiin. Painuimme suoraan
satamakonttoriin tiedustelemaan, milloin laiva saapuisi.

"Laiva lähti kaksi tuntia sitten", oli vastaus, "mutta poikkeaa
Kristianiassa huomen aamuna."

Sähkötimme Heldtille ja kysyimme neuvoa.

"Seuratkaa", sähkötti hän vastaan.

Junan lähtöä odotellessamme vietimme iltapäivän parin ruotsalaisen
upseerin seurassa eräässä hotellissa. Keskustelumme, kuten hyvin
saattaa ymmärtää, liikkui pääasiallisesti sotatapahtumissa. Kysyin,
aikoiko Ruotsi ehkä ruveta aktiivisesti puoltamaan germaanilaista
heimoveljeään. Toinen upseereista, kakkulasäärinen luutnantti, vastasi
asiantuntemuksella:

"Vi svenskar, vi ä' käcka, vi ä' int' fega, men vi börja aldrig me'
kriget."

Siinä sen sitten kuulit, että tapella ei. Mutta silloin, kun toinen
on hädässä, sopii kyllä tehdä pieni laivastomanööveri aseettomaan
Ahvenanmaahan ja sitten vaatia koko saariryhmää itselleen, jos ei nyt
suorastaan korvauksena, niin ainakin pienenä sympatianosoituksena.

Meillä kuitenkin Suven kanssa oli vahva aikomus käydä sotaa, ja koko
yön istuimme taas junassa matkalla Kristianiaan apuväkeä hakemaan.
Työ oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Laivakonttorissa
ilmoitettiin, että laiva on lähtenyt kaksi tuntia sitten ensimmäisenä
pysähdyspaikkanaan Bergen.

Sähkötimme Heldtille ja pyysimme ohjeita.

"Seuratkaa", kuului vastaus.

Joku aavistuksentapainen tunne oli mielessäni, ettemme saalista enää
tavoita. Kun käsky oli kuitenkin käynyt ulos Heldtiltä, oli lähdettävä.
Yö kului taaskin junan penkillä, kavutessamme tunturilta toiselle.

Aamupuoleen yötä, kun jo olimme radan korkeimman kohdan sivuuttaneet,
ja matka kulki miltei yhtämittaista alamaata kohti valtamerta,
kerrottiin jollain asemalla, että Bergen palaa. Unet karisivat kaikkien
silmistä, kaikki lausuivat mielipiteitään tapahtumasta, ja äsken
toisilleen vielä ventovieraat ihmiset olivat nyt kuin vanhoja tuttavia.
Vaunussa oli myös pari Bergenin asukasta, ja he olivat luonnollisesti
levottomia. He sanoivat, että kun Bergenissä tällaisen myrskyn
vallitessa tuli pääsee valloilleen, ei koko kaupungista jää mitään
jäljelle. Ulkona olikin oikea hirmumyrsky. Se vinkui ja tohisi vaunujen
nurkissa ja tuulettajien torvissa voittaen joskus vaununpyörien
aiheuttaman jyrinänkin.

Oikein olivat bergeniläiset matkustajat arvanneet Koko kaupunki näytti
olevan tulimerenä; liekkien kohina kuului kaamealta, myrsky yhä vain
yltyi. Tuulen alla oleva kaupunginosa oli mennyttä, sammuttamista ei
kannattanut yrittääkään. Ihmiset juoksivat kuin päättömät, kukaan ei
tiennyt mistään mitään. Kysyin missä on laivakonttori. Palanut. Missä
on satama? Palanut. Missä on se Ameriikkaan menevä höyrylaiva, jossa
ovat ne kolmesataa suom —? — Palanut. Missä on Atlantin valtameri?
Palanut. Kaikki palaa täällä. Minullekaan ei jäänyt kuin nämä vaatteeni.

Oli toivotonta yrittääkään, mitään. Tulelta säästyneessä
kaupunginosassa vilisivät kadut mustanaan väkeä, hotellit olivat
tupaten täynnä, mistään ei saanut edes voileipää nälkäiseen suuhunsa.
Odottamaamme laivaa ei ollut satamassa eikä sitä sinne saapunut koko
päivänä, vaikkakin sen laskelmien mukaan piti ehtiä jo varhain aamulla.

Kun minkäänlaisia tietoja emme siitä saaneet, palasimme Kristianiaan.

Jonkinlaiseksi lohdutukseksi sekä itsellemme että Tukholmassa
odottelevalle päämiehellemme saimme sieltä värvätyksi neljä suomalaista
merimiestä, jotka olivat jääneet kuivalle. Satojen ennen heitä
laivakonttorissa ilmoittautuneiden takia katsoivat he pestin saannin
mahdottomaksi. Tapasimme vielä useampiakin maamiehiämme ja koetimme
heitäkin värvätä, vaan tuloksetta. Aivan sama jos olisi puhunut
tunturille.

Palasimme Tukholmaan, jossa Heldtille selitimme koko laivahistorian
perin pohjin, samalla tietenkin huomauttaen, että jo ennen lähtöämme
olimme katsoneet matkaa turhaksi (paitsi turistimatkana, ajattelimme
hiljaa itseksemme).

"Mutta kuinka te olette näin kauan viipyneet matkalla?"

"Kun laivajuttu meni aivan hukkaan, päätimme värvätä Kristianiassa
oleskelevia suomalaisia merimiehiä, ja sen takia olemme viipyneet."

"No, onnistuitteko?"

"Onnistuimme, miehet ovat jo luultavasti leirillä."

"Hyvä, saitteko paljonkin värvätyksi. Saitteko sata?"

"Emme aivan niin paljoa."

"No kuinka paljon sitten, sanokaa."

"Neljä."

"Neljä?"

"Neljä."

"Donnervetter."

Luulin seuraavassa hetkessä saavani Heldtin silmämunat sisääni, niin
tiukasti hän katseli meidän lempeitä muotojamme. Sitten hän lauhtui
ja sanoi katkerasti: "Niin, rahat ovat kaikki menneet eikä tuloksia
mitään; eikö se ole teidänkin mielestänne surullista?"

"Surullistahan se on, vaan kun junaliput ovat kalliita, hotellit ovat
kalliita, ruokaakin täytyy aina joskus saada, ja sitten menee vielä
edustukseenkin rahaa, ja kun se raha on niin hupaa kulumaan, niin ei
tällaistakaan matkaa aivan ilmaiseksi voi tehdä."

"No niin, — olkaa täällä Tukholmassa nyt toistaiseksi, tarvitsen teitä
taas muutaman päivän kuluttua. Ilmoittakaa minulle vielä tänään, missä
asutte."

Me menimme hotelli Reiseniin jatkamaan viikko sitten keskeytynyttä
päivällistämme.




YSTÄVÄMME KASAKKAKAPTEENI.


Tukholman-Haaparannan välisessä pikajunassa matkustava yleisö oli
näihin aikoihin kansallisuudeltaan mitä kirjavinta. Siellä näki
tummapintaista, näki vaaleanahkaista, siellä kuuli kaikkia maailman
kieliä yhtenä sekasotkuna. Siellä, istui englantilainen diplomaatti
kaikessa rauhassa saksalaisen agentin kanssa, venäläinen upseeri vasta
Muurmannilta paenneen saksalaisen sotavangin kanssa. Kaikki olivat
samanarvoisia matkustajia.

Tällaiseen seurakuntaan jouduimme mekin, Seilori, Suvi ja minä, eräänä
talvisena iltana. Tilanahtauden takia emme saaneet omaa vaununosastoa,
saati sitten makuupaikkoja. Eräässä osastossa löysimme vielä tyhjän
sohvan, ja sen valtasimme tätä puolentoista vuorokauden matkaa varten.

Ennestään oli siellä kaksi matkustajaa, joiden kansallisuuden jo
pikainen silmäys kavalsi. Toinen oli tyypillinen mooseksenuskolainen,
nokkaeläin, niinkuin Suvi heti sanoi, toinen, komea, tummapintainen
slaavi, oli serbialaisen upseerin puvussa, joskin vähän vaillinaisessa.
Toinen olkalappu roikkui irtonaisena, toinen oli vallan poissa,
säärikääreet löystyneet ja valuivat nilkkoihin. Edessään pöydällä oli
puoliksi tyhjennetty whiskypullo, ja sen tyhjempi puoli oli nähtävästi
hellittänyt miehen kielen kantimet, sillä puhetta tuli aivan satamalla.

Ensi töikseen hän esittäytyi meille, kertoi olevansa kasakkakapteeni,
ollut vuoden ajan järjestelyupseerina Serbiassa, nyt saanut lomaa ja
palasi Italian-Ranskan-Hollannin-Ruotsin tietä Pietariin, jossa kaunis
nuori rouvansa ja hyvä viinikellarinsa häntä odottivat.

"Vaan mitä kieltä herrat mieluimmin puhuvat", kysyi hän sitten. Tähän
asti oli hän yksinpuhelussaan käyttänyt ryssää.

Ilmoitimme venäjänkielentaitomme olevan vaatimattoman, vaan ehkä
tulemme toimeen englanninkielellä.

"Oh yes, but I speak very badly. Aber gewiss sprechen Sie deutsch?"

Hyväksyimme ehdotuksen. Sitten esitti hän seuralaisensa suunnilleen
seuraavasti: "Tämä kaveri tässä, saanko esittää", — silloin me kaikki
kumarsimme ja mukisimme nimemme (minä en kiireessä keksinyt muuta
nimeä kuin Sevastopol) — "on juutalainen ja kulkee ranskalaisella
diplomaattipassilla. Tapasin hänet Parisissa, ja kun meillä molemmilla
on matka Pietariin, olemme matkustaneet yhdessä. — Minä en muuten
tykkää juutalaisista ollenkaan", lisäsi hän esittelynsä lopuksi.

Koko esittelyn ajan oli juutalainen tehnyt epätoivoisia eleitä
käsillään ja silmillään lopettaakseen puheen, vaan sitä tuli niin
äänekkäästi, että se kuului muihinkin vaununosastoihin suljettujen
ovien läpi.

"Ehkä saan tarjota herroille lasin whiskyä; minulla on sitä viisi
pulloa, kyllä ne Pietariin asti riittävät", sanoi kapteeni osoittaen
hyllyllä olevaa pakettia. Muuta matkatavaraa ei hänellä ollutkaan. —
Mies näytti tuntevan "mukavastimatkustamisen" taidon. Yön kuluessa
muuttui seurustelu yhä vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Seilori
"pumppasi" kapteenilta tietoja, ja kapteeni kertoi auliisti minkä
kerkisi, kunnes juutalainen kuiskutti jotain hänen korvaansa.

"Höö", pääsi häneltä; "tämä juutalainen sanoo, että te olette
saksalaisia spioneja, vaan minä sanon, että te olette niitä kaikkein
reiluimpia miehiä. Prosit. Ei välitetä tuosta juutalaisesta mitään." Ja
hän kajautti kasakkalaulun, että akkunat tärisivät.

Pari kertaa oli junailija jo käynyt häntä rauhoittamassa, vaan yhä hän
lauleli ryssäläisiä laulujaan, kunnes aamuyöstä lyykähti nukkumaan.

Seuraava päivä alkoi ja jatkui samoissa merkeissä iltaan saakka.
Sillä aikaa kun seuralaisemme olivat ravintolavaunussa, merkitsi
Seilori paperille saamansa tiedot, ja heidän palattuaan jatkui
kuulustelu edelleen. Juutalainen yhä katseli meitä epäluuloisesti eikä
sanottavasti ottanut osaa keskusteluun. Hänellä oli asiakirjasalkku
kainalossa. Salkkuaan varjeli hän kuin silmäteräänsä laskematta sitä
käsistään edes hetkeksi. Arvaten salkun sisältävän hyvinkin tärkeitä
papereita, päätimme koettaa saada sen haltuumme. Edellisenä yönä oli
hän istunut sen päällä nukkuessaan, eikähän vaatisi suurtakaan taitoa
siepata se sieltä ja sitten hypätä junasta. Minä päätin koettaa.

Juutalainen oli kait kuitenkin havainnut meidän himokkaat katseemme,
sillä illalla vaati hän konduktööriltä yksityisosastoa ja pitkien
puheitten jälkeen sen saikin. En siis saanut yrittää ryöväystä.
Kapteenin vei hän mukanaan yksityisosastoon.

Haaparannan tullissa tapasimme aamulla taas kapteenimme. Hän oli aina
yhtä iloisella tuulella ja heti meidät nähtyään pärähti laulamaan.

Whiskyt olivat loppuneet ja se vähän suretti, "vaan onhan minulla
Pietarissa hyvä viinikellari", lohdutteli hän. "Tulkaa sinne minun
vieraikseni nyt kanssani, hyvänä pidän, minulla on kaunis rouva."

Lupasimme tulla jonkun toisen kerran. Matkalaukussamme oli pari pulloa
geneveriä, joista toisen annoimme hänelle evääksi.

"Ah, genever, tästä minä pidän", sanoi hän pulloa taputellen, nousi
sitten ajuriin ja vielä kaukaa joen jäältä huiskutti kädellään
hyvästiksi.

Siltä mieheltä ei ainakaan puuttunut elämänhalua.




ASEITA ETAPILLE.


Suomessa toimivat etappimiehet olivat pyytäneet saada "kättä pitempää",
aseita, joilla hädän tullen voisi selvitä parista santarmista
kerrallaan. Ruotsissa oli senlaatuinen tavara kuitenkin jo miltei
loppuunmyyty, Kristianiassa niitä vielä jonkun määrän saimme kerätyksi
eri kaupoista, saimme sekä pitkiä että lyhyitä, ja Suven kanssa
päätimme kuljettaa ne rajan yli Suomeen.

Haaparannassa tapasimme vanhat tuttavamme kemiläiset luotsit, Allu
Jokisalon, Konstu Aspegrenin ja Winterin. He olivat vastikään, jokainen
luonnollisesti eri päivinä, tuoneet kalliit lähetyksensä Ruotsin
puolelle, vaan sanomat, jotka heiltä kuulimme eivät olleet ilahuttavia:
"Reitti", se on "pitkäreitti" eli junamatka Etelä-Suomesta Kemiin, oli
miltei kokonaan tukossa; ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka tunsivat
matkustamisen taidon sikäläisissä olosuhteissa ja osasivat suhtautua
tilanteisiin, saattoivat ja uskalsivat lähteä taipaleelle Kemin
reitille. Niille taas, jotka vähemmän olivat liikkuneet maailmalla,
tuntui matka kotiseudultaan pohjoiseen siksi uskalletulta urotyöltä,
että he tällä hetkellä jäivät kotinurkkiinsa odottamaan suotuisampaa
hetkeä.

Tähän kaikkeen oli vaikuttanut ryssien ja heitä hännystävien Suomen
alamaisten toiminta, joka tosiaankin oli jo muodostunut meikäläisille
varsin tungettelevaksi. Maisteri Hällforsin luona Kemissä, jossa
santarmit viime värväysmatkalta palatessani jo olivat käyneet, oli
Aspegrenin kertomuksen mukaan uudelleen toimitettu kotitarkastus.
Koska tiesimme minkälaisia tavaroita hänen talonsa sisälsi, pelkäsimme
pahinta. Kuulimme kuitenkin, että "Pastori" oli ajoissa — eikä suinkaan
liian myöhään — muuttanut persoonallisen asuinmajansa turvallisempaan
paikkaan, — josta muuten meidänkään kesken ei edes kuiskaamallakaan
mainittu.

Eräänä lopputammikuun ehtoopäivänä istuin Suven kanssa hotellissa
päivällistä syömässä. Siellä kohtasimme taas kuuluisat luotsit. Tänä
iltana aikoivat he palata Kemiin ja kehoittivat seuraamaan mukanaan.
Kun matkareppumme jo olivat kunnossa, suksemme tervatut, pieksumme
rasvatut, päätimme lähteä.

Sovimme niin, että seitsemän aikaan illalla yksitellen ja eri teitä
kulkien kokoonnumme asemantakaiseen metsän reunaan. Jäljessämme oli
näet liikkunut pari torniolaista häntyriä, ja toinen heistä istui
paraikaa ravintolahuoneessa koettaen varkain saada korviinsa edes
jonkun sanan keskustelustamme. Halkopinojen takana metsän reunassa
sitten tapasimmekin toisemme ja hävisimme puitten varjoon. Ei siinä
turhia rupateltu, kukin lykkäsi vain lylyään pehmeässä lumessa. Parisen
kilometriä pysyteltiin metsässä, sitten uskallettiin jo aukeammallekin,
ja nyt kulki matka pitkin Ruotsin rantaa kohti etelää. Pimeässä
en tuntenut seutuja, enkä niitä tarkastellutkaan, sillä hiihtihän
kokenut Jokisalo edellä. Silloin tällöin pysähdyimme kuuntelemaan,
vaan hiljaista oli kaikkialla: edessä pimeä lakeus, takana taivaalla
vähitellen häipyvät Tornion ja Haaparannan valoheijastukset.

Metsässä oli lumi pehmeää, hiihtäjä pujotteli siinä äänettömästi
kuin kettu puiden välistä. Jäällä sitävastoin oli tuuli piessyt
lumen karkeaksi hangeksi, ja hiljaisessa yössä kuului suksen kahina
kilometrinkin päähän. — Ruotsin ranta häipyi pimeyteen, kun Jokisalon
vainun mukaan koetimme seurata valtakuntien rajaviivaa, voidaksemme
mahdollisen yllätyksen sattuessa päästä puolueettomien turviin.
Lähestyimme kohtaa, jossa aioimme poiketa kotoisille vesille. —
Hiihtelin Allun sivulla, ja hän selitti, että erään pienen saaren
luona on ryssien vartio. Jos pääsemme näiden vartioiden välitse
sisäsaaristoon, säästymme ainakin puolentoista penikulman hiihdolta.
Päätimme yrittää, olihan varusteinamme neljä kivääriä; vaikkakin
ainainen voimassaoleva kirjoittamaton laki sanoi, että "etappitiellä ei
saa ampua ketään muuten kuin äärimmäisessä hädässä."

Yhä useammin pysähdyimme kuuntelemaan, ja kohta häämöitti pimeästä
eteläisempi vartiopaikka satakunta metriä rajasta. — Kaikkialla
oli rauhallista. Latasimme kiväärit valmiiksi ja Jokisalo johdossa
lähestyimme harvassa jonossa salmea. — Lieneekö vahti ollut saaren
toisella puolen vai lieneekö nukkunut, häiritsemättä vain pääsimme läpi
ja nyt luulimme olevamme turvassa. Sivuutimme Puuluodon, (muistaakseni
pohjoispuolitse), ja taivaalla heijastuivat jo Kemin tulet. Edessämme
aukeni aava jääkenttä, jolla suksi juoksi liukkaasti. — Noin puolen
kilometrin päässä reitistämme näkyi eräällä saarella tulia. Siellä oli
ryssien ratsastava osasto. Vahtisotilas lie kuullut suksiemme kahinan
hangella, sillä äkkiä alkoi saarelta kuulua kovaäänistä huutoa, jonka
jälkeen kavioiden kapse jäällä ilmaisi, että ratsut olivat liikkeellä.
Äänet lähenivät, ne tuntuivat kiertelevän edestakaisin ja etsivän kuin
setteri peltopyitä. Makasimme jäällä Iitteinä kuin imupaperi, kiväärit
valmiina. — Tuntui jo verenhaju nenässä, oli kuin olisi odottanut
karhua haaskalle; ero vain siinä, että itse olimme sekä haaskana että
"kyttänä". Tällä kertaa ei karhu löytänyt haaskaa, sillä vahtisotilas
oli kai erehtynyt äänen suunnasta. Kerran kyllä olivat ryssät niin
lähellä, että saatoimme erottaa kuusi sivusuunnassa nopeasti liikkuvaa
varjoa, vaan sitten äänet loittonivat ja häipyivät vahtikojulle.

Päätimme odottaa paikoillamme hetkisen, kunnes ryssät rauhoittuisivat.
Eikä lepo muutenkaan haitannut. Olkapäätä pakotti raskas taakka, ja
kurkkua kuivasi hiihdon jälkeen. — Puukolla hakkasimme ohuen pintajään
puhki, jonka alta saimme suolatonta vettä.

Levättyämme nousimme taas suksille, ja luoto luodolta edistyi matkamme.
Eikähän tämä matka ollut mitään hiihtoennätyksiä tavoitteleva, vaan sen
sanon suoraan, että kun Karihaaran sahan tulet pilkahtivat näkyviin,
tunsin itseni perinpohjin "hakatuksi". Puolustukseksi mainittakoon,
että lähes kaksi viikkoa olimme istuneet junassa miltei yhtä mittaa.

Lähestyttiin Karihaaraa, ja luotsien arvelujen mukaan saattoi sielläkin
nykyjään olla ryssiä. Lautatarhan sivuitse nousimme maihin, emmekä
tavanneet mitään elonmerkkejä. Winter oli, väsymystä syyttäen, jäänyt
jäälle lepäämään, kehoittaen meitä toisia jatkamaan matkaa, mutta kun
olimme onnellisesti sivuuttaneet lautatarhat, saavutti hän meidät
sangen reippaana ja oikaisi rautatien ylikäytävältä suoraan kotiinsa.
Me toiset taakkoinemme ohjasimme tiemme Jokisalon Allun asuntoon, joka
sijaitsi kaupungin itäpuolella Tervaharjulla. Matkaa oli jäljellä ehkä
kilometrin verran, mutta se taival oli raskain. Ensin nousu aukealle
peltotöyräälle, siitä 300 metrin lasku Allun talon tuikkivia tulia
kohti. Puolimatkassa oli aita ja siinä veräjä, josta oli vapaa pääsy,
mutta siksi heikoilta tuntuivat pohelihakset, että otin alamäessäkin
pienen paussin ja huilasin veräjällä hetkisen, jotten vallan kontaten
tarvinnut mennä sisälle. Kello oli silloin kaksi yöllä ja kello
seitsemän olimme lähteneet Haaparannasta.

Jokisalon emäntä kertoi jo useampana yönä odotelleensa matkamiehiä
palaaviksi, ja nytkin oli hänellä kahvi ja ruoka lämpimänä. Lattialle
laitettu vuode houkutteli puoleensa emmekä hommissamme enää turhia
siekailleet. Kun yöpuulle ruvetessani vaihdoin hikimärän paitani
kuivaan, huomasin, että repunviilekkeet olivat hanganneet olkapääni
verilihalle.

Väsyneitä kun olimme, nukuimme aamusta puolipäiviin. Sitten aloimme
järjestellä lähetyksiämme. Pistoolit järjestimme riviin, patruunat
kaadoimme repuistamme lattialle, ja järjestely alkoi:

"Tuo pistooli viedään sille miehelle ja noin monta patruunaa, tuo
sille, tuo sille; tuo pitkällekantava annetaan sille miehelle, siellä
on oikea mies sen käyttäjäksi; tuo huono rämä annetaan taas sinne,
ei hän paremmallakaan mitään tee." Pistooleja oli monenlaisia ja
-kaliiperisia, samoin myös patruunoita. Lattialla olevasta kasasta
niitä noukimme ja lajittelimme, kun huoneeseen hyökkäsi eräs
meikäläisiä useasti kyydinnyt ajuri. Hän kertoi olleensa asemalla junaa
vastassa. Siinä odotellessaan tuli santarmi hänen luokseen kysyen,
missä on Tervaharju ja Allu Jokisalon asunto. Käski ajurin odottamaan,
kunnes hän olisi syönyt.

Santarmin poistuttua asemahuoneeseen sanoi ajuri tunteneensa jotain
erikoista olevan tekeillä. Kyllä hän sen tiesi, ettei Allun luota
tavallisissa olosuhteissa mitään löydettäisi, mutta nyt tuntui siltä,
että joku vaara uhkaa meikäläisiä. Ja niin hän nykäisi ohjista ajaen
täyttä laukkaa Allun luo.

"Enkös minä arvannut, että ne perkeleet haistoivat teidät", sanoi hän,
nähdessään asevarastomme kamarin lattialla.

Kiiruusti sullottiin tavarat takaisin reppuihin. Jokisalo tarkasti
varmuuden vuoksi piironkinsakin, jottei sinne jäisi mitään vaarallista,
ja kohta painuimme hämärtävään metsään. Ajuri kiirehti takaisin
asemalle tuodakseen santarmin tyhjään taloon. Hämärtävässä metsässä ja
pehmeässä lumessa ei hiihtäminen ollut niinkään helppoa. Allu toimi
johtomiehenä, me Suven kanssa rähmäsimme taakkoinemme jäljessä. —
Kun ristiin yli rinnan roikkuu kaksi kivääriä, ja selässä viipottaa
kolmikymmenkiloinen patruunasäkki, saa huoletta jättää hiihtoennätykset
mielestään. Allu kohensikin Suven taakkaa, ottamalla hartioilleen
molemmat kiväärit; minä manailin ja kannoin ristini.

Aikomuksemme oli oikaista metsän halki maantielle Kemijoen sillan
yläpuolelle. Miten lie Allu kuitenkin hämääntynyt pimeässä metsässä,
kun muuatta mäkeä laskiessamme töksähdimme ryssien kasarmin aitaan
juuri sillan kohdalla.

Teimme äkkikäännöksen, mutta eihän se haaroihin asti ulottuvassa,
pehmeässä lumessa niinkään nopeasti käynyt, ja pihamaalla seisoskeleva
vahtisotilas huomasi meidät.

"Stoi, stoi, kto tam, tsort vasmi!" kuului jälkeemme, kun kiirehdimme
suojelevan metsän helmaan. Joukko ryssiä lähti nähtävästi jälkeemme,
sillä neljännestunnin kuulimme heidän ulvovan metsässä kuin sudet
haaskalla.

Kun äänet häipyivät, hiljensimme kulkuamme, kiersimme maantielle,
hiihtelimme sitä myöten Paakkolaan asti ja poikkesimme majataloon
kahville. Yö olikin jo vierähtänyt aikaiseksi aamuksi, ja tulia syttyi
siellä täällä taloihin. Majatalon vanha kello näytti alun viidettä
tuntia.

Majatalon isäntä oli jo valveilla. Hän arvasi, ettemme aivan ilman
aikojaan olleet lähteneet yölliselle matkalle, sillä vielähän näinä
aikoina saattoi päivälläkin kulkea, kutsui meidät kamariin, tarjosi
kuumat kupit ja kysyi, mikä Kehno teitä nyt oikein riivaa, kun
tuollaisella hopulla kuljette. Kuultuaan matkamme vaiheet, arveli hän
viisaammaksi saattaa meidät viipymättä Rovaniemelle, koska hänen —
merkityn miehen — taloon ryssät voisivat saapua minä hetkenä tahansa.

Talosta saimme kahdet komeat turkit, reslareen ja pikkumiehen
kyytipojaksi. Reen perässä istuimme turkeissamme kuin tukkipomot, ja
turkin sisässä oli toisessa kädessämme passi, toisessa varmistamaton
pistooli. Kiväärimme hautasimme reen pohjalle heinien alle,
samoin muutkin tavarat. Ensimmäinen ja kuuleman mukaan vaikein
passin tarkastuspaikka Tervola sivuutettiin pimeässä huomaamatta,
passintarkastajat nähtävästi nukkuivat. Vasta kun olimme parisataa
metriä tarkastuspaikan ohi, kuulimme huutoja jälestämme, vaan poika
kiristi vauhtia — ja taas oli yksi passintarkastaja saanut pitennettyä
elinikää.

Loppumatka kului rauhallisesti Rovaniemelle saakka, jossa vasta pienen
passeja koskevan riidan jälkeen majatalon isännän kanssa saatoimme
ruveta toimimaan.

Sieltäkäsin lähetimme etappimiehille mukanamme tuomat aseet ynnä muut
tuliaiset ja parin päivän kuluttua suuntasimme reittimme yhä itäänpäin.




POROILLA HALKI LAPIN.


Tarina kertoo, että kun Suonien ja Venäjän välinen rajalinja aikoinaan
— taisi olla Uudenkaupungin rauhan jälkeen — ajettiin, tehtiin työ
"tuurittain" siten, että joka toinen päivä määräsivät suomalaiset
insinöörit rajan suunnan ja joka toinen päivä ryssät. Se oli ollut vain
sellainen hiljainen sopimus rajanaukaisijain kesken, sillä saivathan
insinöörit näinollen pitää rokulia puolet työajastaan. Mutta raja tuli
myös rokulipäivien mukainen. Kun suomalaiset olivat ohjissa, iskettiin
rajan suunta mahdollisimman itäiseksi, ja kun ryssät seuraavana päivänä
jatkoivat työtä, kääntyi suunta länteen.

Katsellessaan vähänkin suurempaan mittakaavaan, esim. 1:400,000
piirrettyä rajakarttaa, uskoo tarinan mielellään todeksi. Eihän toki
täysijärkinen ihminen kykene sellaista rajaa ajamaan muuta kuin toisen
kiusaksi. Varsinkin Suojärven kohdalla oleva mutka tuopi mieleen
harmaapartaisten raja-asukkaiden perintätiedot. Siellä näet, menivät
ryssäläiset insinöörit uskonveljiensä luo Annantehtaalle, jossa muutama
päivä kului viinan humussa. Sillävälin käänsivät suomalaiset rajan
suunnan suoraan Aunukseen. Kun ryssät lopulta selvisivät humalastaan ja
aikoivat taas ryhtyä tositöihin, eivät he löytäneet koko työsakkia. Se
oli silloin jo Hyrsylässä, ja rajan suunta vahvasti etelään viettävä.
Vasta avattua linjaa pitkin kulkien työsakki kuitenkin löytyi, ja
ryssät ottivat nyt johdon käsiinsä. Pitkällisen lystinpidon jälkeen
oli sekä silmä että käsi epävakainen, joten raja lähimpinä päivinä
vedettiin pääasiassa jokien uomia pitkin, kuten kartta lähemmin
osoittaa. Tulihan siihen tosin pieni mutka, mutta soromnoo, olihan
Annantehtaalla sensijaan pidetty hauskaa.

Suojärveltä lähdettyä oli krouveja harvemmassa, ja rajakin sai
suoremman suunnan. Tapahtui ryssille sittenkin vielä pieni vahinko:
Kansakoulua käyneet lukijat muistanevat siellä opetetun, että
Suomen raja kulkee Talkkunaoaivista Jonkerinkiveen, Jonkerinkivestä
Kolmikantaan j.n.e. — Näin lienee myös mainittu rauhansopimuksessa,
vaan todellisuudessa kääntyy raja itäänpäin jo aikaisemmin, 12 km.
Jonkerinkivestä sijaitsevasta Otralammen saaresta, jossa kulmapyykkinä
on suurehko kivi.

Jos joku kuitenkin epäilee juttuni todenpitäväisyyttä, soudattakoon
itsensä Lieksan-Kuhmoniemen maantietä sivuavan Jonkerinjärven saareen.
Siellä, sammaloituneen seinäsileän kiven kyljessä häämöittää kolme
taltalla hakattua kruununkuvaista — Kalmarin unionin merkki — (myös
yleisesti tavattu ruotsalaisessa 5 äyrin kuparilantissa.) Kolmetoista
vuotta sitten hankasin sammaleen pois kruunujen kohdalta, ja jollei
aika ole syönyt kiveä samassa määrin kuin minua, luulisin kruunujen
vieläkin olevan näkyvissä.

Tämä oli se Jonkerinkivi, johon raja rauhanehtojen mukaisesti piti
vedettämän, mutta lienee mainittu Otralammen kivi ollut ryssille
yhtä mieluisa. Nämä jututhan ovat tosin seikkoja, jotka eivät kuulu
kertomukseni puitteisiin, mutta kun Ala-Kurttia lähestyessäni istahdin
levähtämään rajaviivalle, valtasivat vanhat muistot mieleni. —
Ihmeelliseltä tuntui tosiaan, että samaan heimoon kuuluvien, samaa
kieltä haastavien ihmisten välille on vedetty juopa, jota ei saada
poistetuksi muulla kuin raudalla ja verellä. Huonosti on Ruotsi
aikanaan valvonut etujaan Karjalan suhteen. Luuli kait, ettei sieltä
montakaan veroäyriä tipahda.

       *       *       *       *       *

Ei tule niin tyventä säätä, ettei Kaitatunturilla lumi pöllyisi.
Nytkin oli metsässä, tunturin juurella tyyni kuin ketunpesässä.
Mutta nousitpas tunturin laelle. Vihlova tuuli puri kolminkertaisen
villapaitakerroksen läpi kuin poltinrauta saattaen piankin hionneen
pinnan kananlihalle.

Tunturin rinnettä kipusi hevosjono. Siinä oli kaakkia ja luuskaa, oli
vetreätäkin voimaa, tuomassa aseita ryssille Kantalahdesta. Siinä
hikoili Suomen mies hevosineen patruunakuorman vieressä käsittämättä,
että päänsä pantiksi niitä kuljetti. Raskas oli kuorma vetää ylös
jyrkkää tunturinrinnettä, hevoset vaahtosivat, miehet kiroilivat.
Oli kuin markkinoilla ikään. Ja markkinoitahan tässä oikeastaan
elettiinkin, suuria, koko maailman messuja, jossa lihaa ja verta
tarjottiin halvalla.

Kun sivakoillani painalsin myötämäkeen alas jängälle, olin jo
mielessäni tehnyt varman päätöksen: "Tälle ryssien aseiden
kuljetukselle me panemme vielä jyrkän topin."

Iltamyöhäisellä saavuin Sallan kievariin, jossa aikaisemman
sopimuksemme mukaisesti tapasin Suven. Teimme vielä kiertokäynnin
kylällä todetaksemme, että kaikki olivat aikanaan nukkumassa. Kun
nimismiehenkin asunto oli pimeänä, palasimme rauhallisina kievariin.

Aamusella heräsin varsin äänekkääseen ryssänkieliseen keskusteluun.
Nykyisenä, radion aikakautena se ei hämmästyttäisi ketään Magna vox'iin
tottunutta kuulijaa, koska ryssänkielisiä esitelmiä saa kuunnella
vaikka kuinka rauhallisessa kodissa. Meihin tämä kuitenkin vaikutti
kuin sähköisku, ja tuokiossa olivat pistoolimme valmiina ottamaan
vastaan melkein mitä tahansa. Kun öljylamppu oli sytytetty, havaitsimme
saaneemme seuraksemme vain kaksi pitkävillaisiin lammasnahkaturkkeihin
puettua siviiliryssää. Toinen, kooltaan varsin valtava, näytti olevan
määrääjänä, toinen taas, hintelämpitekoinen, oli luonteeltaan hiukan
sentimentaalinen, kuten tulin myöhemmin kokemaan.

Majatalon isäntä kertoi heidän saapuneen järjestämään ja rahoittamaan
Kantalahden-Rovaniemen välillä toimitettavaa sotatarvikkeiden
kuljetusta, ja tämän kuultuamme me rauhoituimme.

Kahvit juotuaan poistui se tukevampi mies kylälle, hintelämmän jäädessä
meille seuraksi majatalon ainoaan vierashuoneeseen.

Sängynlaidalla istuen suunnittelimme Suven kanssa hiljaisella
äänellä tulevia matkojamme. Huonetoverillamme ryssällä oli
nähtävästi sulkutauti, sillä hän lapikoi huovikkaissaan lattian
poikki nurkasta toiseen. Venäläisen tavan mukaan oli hän myös
sentimentaalis-musikaalinen, sillä koko pitkän edestakaisinmarssinsa
ajan hän vihelsi Mandshurian kukkuloilla-nimistä valssia.

Arvattavasti olivat musikaaliset opintonsa kuitenkin jääneet kesken,
sillä kahta tahtijaksoa pitemmälle hän ei päässyt. Sitten täytyi
aloittaa taas uudestaan.

Hyvät ystävät! Jaksaisitteko te kuunnella vihellettävän Mandshurian
kukkuloitten kahta ensimäistä tahtijaksoa noin kolmen tunnin ajan?
Minä ainakin tunsin itseni kiusatuksi. Koetin antaa miehelle uusia
aiheita viheltäen "Kukkuu, kukkuu" ja "Voi minua poika raukkaa", vaan
yritykseni oli toivotonta. Hän laukkasi kuin mielipuoli seinästä
seinään yhä viheltäen: Tyt tyt tyt tyyt tyt tyy — — —

Minua himoitti suuresti antaa hänelle nyrkilläni muutamia muistoja
Mandshuriasta, mutta rauhaarakastavana ihmisenä jätin hänet
viheltämään. Suven kanssa poistuin kylälle porojen ostoon.

Määräyksemme mukaan piti meidän nimittäin matkustaa Jäämerelle
ottamaan selkoa siellä liikuskelevista englantilaisista ja
venäläisistä merivoimista, samoinkuin sotatarpeita välittävästä
liikenteestä. Iltapäivään mennessä olimmekin jo onnistuneet ostamaan
vankkarakenteiset, ajokelpoiset härät, joilla huoletta saattoi
uskaltautua tuolle 550 km, pituiselle taipaleelle.

Olin päättänyt matkata Lapin halki suksilla. Kun käyttämäni
haapaveteläiset eivät mielestäni soveltuneet tarkoitukseen, kuljin
talosta taloon kysellen mieleisiäni. Kauppaa hierottiin yhtä kauan
kuin puolen manttaalin talosta, mutta sitten sainkin sellaiset,
että Lampisenkin kultamitaliset olisivat niiden rinnalla kalvenneet
kuin jäniksenkarva syksyllä. Ne olivat lähes kaksi syltä pitkät, ja
valmistetut Sallatunturin niveräisestä, kitukasvuisesta, tuulten
vääntämästä ja pieksämästä koivusta. Toisessa suksessa laskin 35,
toisessa 22 oksaa. Niistä ei ainakaan ensimmäisillä penikulmilla pinta
kulu.

Kun näinkin pitkälle talottomalle taipaleelle lähtee, on parasta jo
ajoissa ajatella, mitä matkalla tarvitsee. Palattuamme siis majataloon,
josta viheltelevä ryssä oli jo omaksi onnekseen poistunut, tarkastimme
visusti nahkaiset, mustalla sydämenkuvalla koristetut jätkänlaukkumme,
puuttuisiko sieltä ehkä jotakin jokapäiväisen leipämme tarpeista.
Toimittamamme inventaario osoitti varastomme sangen monipuoliseksi,
etenkin, mikäli asia koskee Suven reppua. Mainitakseni vain pari
varkain tekemääni pistokoetta — Suven reppu oli näet pyhä paikka,
jonne vieraitten kynsiä ei päästetty kopeloimaan — tapasin siellä
muun muassa 15 punttia pikanellia, "parasta Tanskan punttirullaa",
kuten Jukolan Juhani sanoisi. Kysyin Suvelta, aikoiko hän tykkänään
muuttaa ruokajärjestystään, mutta hän sanoi, että kun meitin kerran
täytyy esiintyä jätkinä, niin vaatii olla mukana purutupakkaakin. Minun
mielestäni tällainen purutupakan paljous oli sentään jo liikanaista ja
muistutti mieleen pikemminkin tukkukauppiaan kuin Pohjolan lentojätkän.
Suvi kuitenkin väitti maksaneensa niistä tyyriit rahat Haaparannassa —
15 äyriä puntilta — eikä suinkaan aikonut jättää päärlyjään kievarin
sioille, joten katsoin houkutteluni turhiksi.

Sitten osui Suven repusta kouraani lähes kaksi kiloa painava paketti
sisältäen kuusituumaisia traakspiikin rautanauloja. Kysymykseeni,
aikoiko hän ruveta timpermanniksi Lapissa, sain järkevän selityksen:

"Kutes olet huomannut, ei taloissa ole minkäänlaisia nauloja, mihin
voisi yöpyessään ripustaa takkinsa ja lakkinsa. On se sentään komiaa,
kun taloon tultuaan ottaa naulan taskustaan ja lyö sen seinään. Siinä
on sitten miehellä oma omituinen naulansa, jossa voi kuivattaa niin
pompan kuin kallokkaatkin."

Omasta puolestani oli yhdentekevää, vaikka Suvi olisi kuljettanut
tonnin verran erilaisia rautanauloja repussaan, sillä kokemuksestani
tiesin, että minkäänlaiset poistot eivät voineet tulla kysymykseen.
Vaatimattomasti sentään kysäsin vielä, miksei hän ollut ottanut
matkaansa edes yhtä riisiä toalettipaperia, koska sitä muun muassa voi
käyttää voileipien kääreeksi, — kuten Lockstedtissa olin havainnut
erään entisen espiskeikarin tekevän. Suvi kuitenkin otti pahaksi
puheeni ja murahteli vain, että "olen minä ennenkin ollut Lapissa, eikä
tarvitte tulla neuvomaan."

Varustettuina siis kutakuinkin monipuolisesti porhalsimme
aamunkoitteessa Sallajoen jäälle. Suksilla seisten, vetohihna
vyötäisten ympärillä, ajohihna ranteessa ja vauhko porohärkä edessä,
sai mies hyvinkin "balanseerata" alkutaipaleella, jottei varsin pahoja
kuperkeikkoja tekisi, varsinkin kun hartioilla keikkui parileiviskäinen
reppu. Pianhan kuitenkin jalat vakaantuivat tähänkin kulkuun ja
Tenniöjoelle saavuttuamme kävi ajo kuin vanhalta poromieheltä.

Nousun kylässä poikkesimme muutamaan taloon paistattamaan pari
poronkoipea eväiksemme. Suvi oli jo saanut kylläkseen suksista ja osti
pulkan, "se kun oli paremmin lappalaisiin maisemiin soveltuva".

Kuoskussa poikkesimme taas taloon ja luulimme tulleemme häähuoneeseen,
sillä kansaa oli pirtissä viljalti ja juhlamieli tuntui leijailevan
kaikkien yllä. Heti tupaan tultuamme astui luoksemme mieshenkilö, jonka
puheestaan päättelin karjalaiseksi:

"Tulgoa miehet, tulgoa, juogoa koohvia, minä maksan."

Otimme kiitollisuudella kutsun vastaan samalla tiedustellen, mikä
mahtoi olla syynä tällaiseen jupileeraukseen. Mies levitti kätensä ja
autuasta hymyä tavoitteleva irvistys naamallaan sanoi:

"Ah, katshos veli, kun ei vielä viety Golgatalle." Olihan tuossa jo
toki juhlimisen aihetta, vaikkakaan en voinut käsittää, kenellä olisi
ollut syytä ja halua viedä häntä sanotulle mäelle. Hetken kuluttua
sain eräältä vieraalta yksityiskohtaisemman selityksen. Mies oli näet
Venäjän alamainen ja ikäluokkansa mukana kutsuttu rintamalle. Jostain
syystä oli hän kuitenkin saanut peruutuksen tai jonkunlaisen lykkäyksen
ja siitä iloissaan tarjosi nyt kahvit koko kylälle. Vertauksensa oli
varsin sattuva, sillä rintama: sehän oli ryssän Golgata.

Aamusella taipaleelle painuessamme sattui Suvelle kommellus, joka oli
koitua kohtalokkaaksi hänen poromiesmaineelleen. Valjastimme paraikaa
ajokkaitamme, kun Suven härkä sattui töykkäisemään häntä selkään, jotta
toinen sarvi heltisi.

Toissarvinen ajokas ei ole juuri minkään näköinen. Tämän oivalsi
Suvikin ja hienosti kiroillen kiirehti lähtöään päästäkseen pois
ihmisten ilmoilta. Kiireessä kuitenkin sekaantuivat länget, vetohihnat
ja ajonuorat. En huomannut ollenkaan tätä vahinkoa. Poroni äksyili ja
tempoili, ja niin päästin hihnat löysälle. Tuulispäänä kimpausimme
pirtinnurkkaa kiertävälle tielle, ja vähältä piti, etten heittänyt
volttia nurkalla.

Vasta kun satakunta metriä olin hoippuroinut suksillani,
uskalsin katsahtaa jälkeeni, nähdäkseni, miten Suven oli käynyt.
Toissarvisellaan hän juuri hurautti nurkan takaa ja silloin sattui
se kommellus, josta vielä viikkoja myöhemmin sain kantaa syytä.
Äkkimutkassa, iljanteeksi ajetulla tiellä liukui pulkka sivulle,
pyörähti sitten kolmisen kertaa ympäri ja siellähän sekamelskassa
makasivat niin Suvi ja poronpaistit kuin tikkurieskat, rautanaulat,
pikanellit ynnä muut.

Poro laukkasi valtoimenaan jäljissäni. Pulkan sivulla laahaavaan
ajohihnaan tarrauduin kiinni ja kohta sain elukan asettumaan. Suvi
tulla jähmäsi perästä tavaroineen.

Sain kuulla melko pitkän — tosin minulle tarkoitetun yksinpuhelun:

"Että viitsiikin tehdä tuollaista ja lähteä ennenkuin toinen on saanut
pulkkansa kuntoon, vaikka hyvin tietää, minkälainen hullu tämä poro on.
Tahtoi tietysti näyttää ihmisille olevansa muka tekijä poromieheksi."

Näin hän murahteli itsekseen, sulloi omaisuutensa pulkkaan ja kohta
hävisimme matalakasvuisen männikön suojaan, jossa päivän mittaan
unohtuivat niin kunniat kuin häpeätkin.

Lapin-matkailijan on viisainta olla liiaksi luottamatta Suomen
Yleiskartan yksityiskohtiin, jos haluaa säästyä sivuhyppäyksiltä. Sen
tulin kokemaan tällä matkallani. On aina viisainta ottaa alkuasukkailta
selko talojen välisien taipaleiden pituuksista ja kulkea heidän pirtin
nurkalta sormellaan osoittamaansa suuntaan taivaan merkit oppainaan,
sillä malmiperäinen maakamara panee kompassinkin tanssimaan jazzia
täällä muuten niin yksitoikkoisilla maisemilla.

Käyttämääni karttalehteen merkitsin matkani varrella useita
huomattaviakin korjauksia ja olisin sen mielelläni antanut Suomen
Matkailijayhdistyksen käytettäväksi, vaan Suomeen lähtiessäni v.
1917 jätin koko irtaimen omaisuuteni Berliiniin hyvien ihmisten
haltuun, ja siellä ovat vieläkin kartat, silkkiset paidat ja kravatit
ynnä monet muut tarpeelliset tavarat aina postimerkkikokoelmaani
myöten. — Nykyisin olen jo menettänyt kaiken toivoni tavaroitteni
takaisinsaamisesta, joskus sentään tulee mieleeni haikea toivomus, että
"kunhan vaan hoitelisivat niitä hyvin."

       *       *       *       *       *

Tanhuan taloon loppui tie tykkänään. Siitä ei ollut sitten Loppiaisen
kulkenut yhtään raitoa eikä muutakaan kulkijaa, ja viikon päästähän
oli jo käsissä Matti, jonka "toinen silmä vettä vuotaa". Lunta oli
tupruttanut vahvasti, jängät paistoivat sileinä kuin merenselkä eikä
tien haamuakaan erottanut missään. Lohdutukseksemme kuulimme kuitenkin,
että kyllähän tuollaiset kulkijat tienpohjan löytävät, onhan siellä
jängällä aina joku paalukin osviittana.

Umpikelissä siis lähdimme tarpomaan pohjoista kohti. Aamupimeässä
pihalla käydessäni tuntui vielä pakkasen hiven nenässäni, päivän
valjetessa vaihtui ilma nuoskeaksi, ja kun parituntisen metsätaipaleen
jälkeen aava aukeni eteemme, vihmoi harmaa taivas hienoa usvaa
kasvoillemme.

Vesikelillä ei kulkenut suksi enemmän kuin pulkkakaan metrin
paksuisessa lumessa. Joskin metsässä vielä poro jotenkuten saattoi
seurata aikaisemmin avattua latua, kävi sen kulku jängällä vallan
vaikeaksi. Jo pari kertaa oli ajokkaani kääntynyt ympäri ja vihaisesti
mulkoillen käynyt päälleni, mutta kun poronnahkaisella kintaillani
olin sitä vedellyt muutaman kerran korville, jatkoi se taas kulkuaan
virstanverran. Kohta sain suksillani ruveta aukomaan tietä vetäen poroa
perässäni. Suvi seurasi keikkuvalla pulkallaan kykynsä mukaan.

Hiestä ja vihmasta läpimärkinä katkaisimme lohduttomalta näyttävän
jängän, hurautimme mäntykankaan poikki, ja taasen aukeni aapa
eteemme. Paljon ei turhia puhuttu, eivät sanansutkauksetkaan kieleltä
kirvonneet. Suvi siellä jälkipäässä vaan pureskeli pikanellia ja
päästeli muutamia ärräpäitä, kun harha-askeleen otettuaan vajosi
kainaloita myöten pehmeään lumeen.

Päivä painui illaksi, ja illan tullen seestyi taivas. Vanha kuukin
oli jo korkealla naavaisen jängänlaitakuusikon yläpuolella, mutta
tavoittamaamme taloa ei näkynyt. Taivaalla syttyivät revontulet, ja
parissa tunnissa muuttui ilma paukahtelevaksi pakkaseksi. Läpimärät
vaatteemme saivat valkoisen, kahahtelevan pinnan, silmäripsistä riippui
kirkas jäähelmi, ja huurteista, pikanellin värjäämää parransänkeämme
katselivat poromme ilmeisellä mielihalulla iltaruuakseen.

Jäkäläiselle kankaalle yövyimme. Siinä oli ruokaa poroille, oli myös
keloja nuotiota varten. Porot sidoimme liekaan ja ryhdyimme rakovalkean
tekoon.

Olin jo nakutellut vähäisen pystykuivan kelon lähes puoleenväliin
poikki, kun kirveenterä heltisi varrestaan upoten pehmeään lumeen.
Eihän tämä ollut itse asiassa mikään mainittava tapaus, vaan kun hetken
olin kirveenterää kohminut hangesta tuloksetta, selvisi tilanteen
kaameus mielessäni. Hiestyneinä ja läpimärkinä ollen kaipasimme
pikaista lämmönlähdettä, mutta ainoa välikappaleemme, kirves, oli
kadonnut.

Kopeloimme lunta puun ympäriltä, sukelsimme siihen kuin porot jäkälää
etsiessään, kiteitä, jauhomaista lunta vain oli kaikkialla.

Mukanamme oli kauha, sellainen "vesikuuppa", jolla tapasimme keittää
teetä nuotiolla yöpyessämme. Nyt päätin aloittaa systemaattisen
kirveenetsinnän ja tyhjentää koko puun ympäristön lumesta.

Suvi sanoi, ettei kannata yrittääkään, arvellen paremmaksi hautautua
eskimon tavoin hankeen, ja hetkisen yritettyäni jo miltei uskoin häntä.
Lunta oli näet paljon, pinnalta hiukan kohmettunutta, alta pehmeää. Se
oli kuin kristallisokeria tai jauhomaista, vellovaa, valuvaa ainetta,
jota ei voinut palloksi puristaa. Mikäli sitä nosteli kuopasta pois,
sikäli sitä polven korkeudelta valui tilalle. Kolmesataa kauhallista
olin jo laskenut ammentaneeni, kun lopetin laskemisen ja nyt syydin
sitä mielettömästi puoleen ja toiseen, sillä olin päättänyt puhdistaa
puunjuuren lumesta, vaikka kesä tulisi.

Kelon ympäristö paistoi jo metrin säteellä paljaana jäkälää myöten, ja
etsintä näytti yhtä tuloksettomalta kuin kaivosta onkiminen. Oli siinä
käden ulottuvilla paljastunut, ajan hampaan halkaisema kivenkylkikin,
jonka musta onkalo erottautui jyrkästi sinertävästä lumiseinästä. Ja
sieltä halkeamasta paistoi revontulten kelmeässä loisteessa kirveen
kirkas terä. Olipa tosiaan löytänyt kolon itselleen.

Kohta loimusi kirkas rakovalkea Suven rakentamien lumivallien välissä.
Vaikka vinha koillinen puhalsikin, istuimme aivan kuin katoksen alla,
sillä tulen sulattamassa holvissa saatoimme hetken kuluttua riisuutua
ilkosen alasti ja kuivata vaatteemme. Pakkanen natisi siinä 30 C.
korvissa, mutta komeroissamme, kiehuvan teekauhan ääressä oli lämmin
kuin pirtissä.

Huumorikin sai taas vallan, ja Suvi teki omasta päästään laulun
ja lauluun nuotin. Nuottia en muista, kun ei ollut nuottipaperia
matkassani. Ensimmäinen värssy alkoi näin:

    "Poijasta nousee höyry, Nousee höyry ja nousee höyry; Ja koskas se
    saadaan se löyly Sumfati rallallei."

Löylyä tosin jo kaipasimme, vaan toistaiseksi täytyi tyytyä
tikkurieska-poronpaisti-saajuheinäillalliseen.

Saajua juodessamme kahdeksatta kuppia, tuli päiväjärjestykseen muuan
kysymys, joka jo pitemmän ajan oli painajaisena häirinnyt muuten niin
välitöntä toveruussuhdettamme.

Nuotioilla öitä viettäessämme olin useasti huomannut, kuinka Suvi,
lepattavan rakovalkean yli katseli karsain silmin, kun teemukia
kohti lohkasin puukollani topankyljestä noin kyyhkysenmunan kokoisen
sokerinokareen. Suvi taas puolestaan käytti samaista teevesimäärää
nauttiessaan noin kynnenmustuaisen verran tätä makeata ainetta. Kun
kulunut päivä oli ollut varsin raskas erikoisesti minulle, joka koko
matkan olin aukonut tietä, lohkaisin topan kyljestä — muistaen sokerin
suuren ravintoarvon — suunnilleen sorsanmunan kokoisen nokareen.
Tämä oli jo sentään Suven mielestä haaskausta, ja hän jutteli kuin
itsekseen, mutta kuitenkin siksi äänekkäästi, ettei välillämme
loimottavan nuotion humina sekoittanut sanojen kaunista kaikua:

"Ei tuota sokeriakaan sentään tarvittisi syödä kuin tikkurieskaa; se on
siksi tyyristä tavaraa ja vielä yhteisillä rahoilla ostettua."

Tosiasiana mainittakoon, että tuon vajaan viisikiloisen sokeritopan
olimme ostaneet yhteisesti Sallan kauppiaalta å 2 markkaa kilo, ja
olin minä kuljettanut sitä selkärepussani tähän asti. Nyt vaati Suvi
jyrkästi, että moisen tuhlauksen välttämiseksi tavara jaettaisiin
kristillisesti tasan, jonka jälkeen kumpikin hoitaisi oman osuutensa,
kuten poronkoivetkin oli hoidettu.

Suostuin vaatimukseen arvelematta, sillä parinkin kilon vähennys
repussa tuntui huojennukselta tuolla monipäiväisellä taipaleella.

Nuotion välkkeessä, alushousuisillamme seisten, löimme kirveenhamaralla
sokeritopan poikki, sitten halki ja taasen poikki, kunnes voimme
päätellä, että kumpikin oli saanut grammalleen yhtä paljon. Mennäkseni
tapauksien edelle ja etten unohtaisi asiaa, kerron, että Inarin
Tsjuolisvuonon autiokämpässä yöpyessämme huomasin oman sokeriosuuteni
loppuunkuluneeksi, jotavastoin Suven varasto oli miltei koskematon.
Pyysin silloin saada ostaa häneltä kilon verran tätä keripukkia
vastustavaa ainetta, ja Suvi auliisti mittasikin käsiarviolla pyytämäni
määrän. Tavarasta maksoin kaksi markkaa kilolta eli siis saman määrän,
mihin Sallan kauppias oli tavaran noteerannut. Kolmisensataa kilometriä
oli Suvi kuljettanut sitä ilmaiseksi ja vain tarkastaakseen, etten minä
elänyt tuhlaavasti.

       *       *       *       *       *

Kun vinhaa vauhtia laskettelee Raututunturin pohjoisrinnettä alas,
luulisi kulkevansa aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan, sillä niin
erilainen on luonto tämän tunturin vastakkaisilla puolilla. Etelässä
penikulmittain jänkiä, ja jänkien laidoilla kitukasvuisia kuusimetsiä,
pohjoisessa, Ivalojoen varsilla taasen kauniita mäntymetsiköltä, jotka
hyvinkin vetävät vertoja monille Etelä-Suomen metsille. Golfvirran
vaikutus tuntuu jo täällä, ja usein huomaa, että etelätuuli on
pohjoistuulta kylmempi.

Kyrönkylässä yöpyessämme kutsui majapaikkamme isäntä minut nurkan
taakse ja kysyi, oliko meillä "liikettä", pyytäen toimittamaan
hänellekin muutamia vaatimattomia kolleja. En aluksi käsittänyt, mitä
hän "liikkeellä" tarkoitti, vasta myöhemmin sain kuulla, että "liike"
oli yhtäkuin salakuljetus. Kun en ollut tähän ammattiin lähemmin
perehtynyt, jäi isännän pyyntö ainakin sillä kertaa täyttämättä.

Ennen Tiiaisniemeä poikkesimme muutamaan lappalaismökkiin, jossa
isäntä oli kuuromykkä. Rihvelitaulun avulla keskustelu sentään kävi
aika sujuvasti. Kun loppumatkan varalle halusimme säästää eväitämme,
kysyimme, saisiko talosta ruokaa. Isäntä kirjoitti taululle:

"Ei ole muuta kuin lohta, jos se kelpaa?"

"Kyllä vain", nyökäytimme päätämme, ja niin lähti ukko toimittamaan
ateriaa.

Seurasin häntä pihamaalle nähdäkseni, minkälainen kalavarastonsa oli,
sillä pirttiä lukuunottamatta en ollut lähistöllä ha vainut mitään
vajaa tai muutakaan varastohuonetta. Eikä niitä näytty tarvittavankaan.
Valtaisesta luminietoksesta pirtin seinustalla kopeloi ukko ilmoille
kolme noin kilon painoista lohta iltaiseksemme.

Kauhistuin hengessäni tätä ruokamäärää, josta minut nyt pantaisiin
edesvastuuseen. Monin osviitoin ja merkein yllytin miestä panemaan
kaksi kalaa takaisin jääkellariinsa. Hän taasen valituin elein ja
hirveästi irvistellen koetti tehdä ymmärrettäväkseni omia mielialojaan,
vaikka en niistä rasittavimmallakaan aivojeni ponnistuksella saanut
tolkkua.

Näin riitelimme äänettömästi kalpeassa kuutamossa melko tovin, ja olisi
hyvinkin sietänyt olla filminpyörittäjä ikuistamassa kohtaustamme.
Luulen muuten, että meillä molemmilla olisi melkoiset edellytykset
sanattomalla areenalla, sillä minä ainakin käyttelin käsiäni, silmiäni,
huuliani ja muitakin ruumiinosiani niin havainnollisesti, että itsekin
ihmettelin taitoani.

Lopulta keksi isäntä osoittaa sormellaan omaa suutaan, ja siitä
käsitin, että ne kaksi kalaa olivat aiotut hänelle ynnä vähäläntäiselle
eukolleen. Selitys tyydytti minua, mutta samalla kuitenkin mielessäni
ihmettelin, minkälaisesta autokumista heidän mahalaukkunsa olivat
valmistetut, kun he aikoivat ahtaa sinne kilon painoisen lohen. Niin
myös välähtivät mielessäni ne viisituhatta vaatimatonta filistealaista,
jotka tyytyivät kolmeen leipään ja kahteen kalaan, — jotka vielä
saattoivat olla turskia taikka särkiä. Kirjathan, niin paljon kuin
niissä kalastuksesta puhutaankin, visusti vaikenevat saatujen kalojen
laadusta. Laatukysymys on taas minulle — ammattikalastajalle — varsin
tärkeä seikka noteerauksessa torilla.

Lappalainen ei turhia nuukaile kalaruokaa valmistaessaan. Jäätyneet
lohet vedettiin sahalla kappaleiksi. Suolineen, munaskuineen kaikki
sitten perunapataan, suolaa mausteeksi, ja kohta oli höyryävä ateria
valmis.

Hyvinkin pistelimme Suven kanssa sen yhden lohen maaruihimme, kun taas
ukko ja akka tekivät selvän lopuskoista.

Ja niin painuimme kaikki poronnahkojen väliin perhesänkyyn.

       *       *       *       *       *

Inarin itärannalla — taisi olla Vuopioniemessä — eleli silloin kruunun
uutisasukkaana muuan, aikoinaan etelästä muuttanut mies, jonka luokse
poikkesimme. Pirttinsä oli vasta rakennettu, valoisa ja siisti.

Isäntä runsaasti minun mittaiseni — kolmen kyynärän pituinen ja
kämmenen levyinen —, emäntä leikillinen lappalainen, varreltaan noin
kolme jalkaa. Erakkoina elelivät he niemessään kaukana muusta kansasta.
Kulkupuhe tiesi kertoa, että he olivat sangen varakkaitakin. Isäntä oli
näet omin käsin rakentanut kruunun maalle neljä tai viisi uutistorppaa
ja kuntoon saatuaan myynyt ne melkoisella voitolla.

Meidät otettiin perin ystävällisesti vastaan. Ensi työksemme
saimme tehdä selkoa sotatapahtumista, sillä sanomalehti ei näille
nurkkakunnille juorujaan levittänyt. Siirryimme sitten liikeasioihin.
Isäntä kertoi ostaneensa Norjasta suurehkon määrän jauhoja ja
tiedusteli meiltä, vieläkö sota kauankin kestää, ja kannattaisiko
varastoja lisätä tänä halpana aikana. Vakavana mielipiteenämme
ilmoitimme sodan vielä kestävän hirveän monta vuotta, kehoittaen
isäntäämme kiinnittämään kaikki liikenevät varansa elintarpeisiin.

Tällä kertaa osui ennustuksemme kutakuinkin oikeaan.

"Niin, niin, huokasi isäntä, kunhan nyt vain meidän keisarimme
voittaisi."

"Sitähän minäkin, myöntelin puolestani; kunhan vain _meidän_ keisarimme
voittaisi."

       *       *       *       *       *

Aikomuksemme oli ennättää päivässä Vuopioniemestä Järvenpäähän, Inarin
pohjoisimpaan kolkkaan, mutta kun keli taas muuttui nuoskeaksi,
väsyivät porot taipaleella, ja olimme pakoitetut yöpymään Ganjal eli
Kyynelvuonon autiokämppään. Tällaisia autiotupia on poroteiden varsille
rakennettu useampiakin väsyneen matkamiehen lepopaikoiksi, ja ovat ne,
kuten nytkin meille, varsin tervetulleita. Tuvassa on kirves, pata,
tulitikkuja, poronnahkoja ja pieni tuikkulamppu kulkijan käytettäväksi,
ja pidettäisiin raskaana rikoksena, jos ken sieltä poistuessaan veisi
jotain mukanaan. Vaistomaisesti kääntyy matkaaja lähtiessään vielä
ovelta takaisin todetakseen, että tulitikkuja jäi riittävästi selvästi
havaittavalle paikalle, ja että sylyksellinen pilkottuja kelopuita oli
lieden juurella.

Tässä autiotuvassa oli oikein muurattu liesikin, ja kun olimme vieneet
porot jäkäläkankaalle, viritimme roihuavan tulen takkaan. Pian
lämpisi tupa, kohta porisi teevesi liedellä, ja olomme tuntui sangen
kodikkaalta. Tuntui kuin olisi tuo tupa rakennettu vartavasten meille,
henkipatoille maailmankiertäjille kodiksi, jossa saa rauhassa kavalalta
maailmalta levähtää.

Mutta eihän koti ilman kotieläimiä ole oikea koti, sen saimme
piankin havaita. Matkamme varrella olimme monenakin yönä nukkuneet
kunnioitettavan vanhojen ja monenlaisia matkamiehiä lämmittäneiden
porontaljojen turvissa, ja siellä oli ystävä löytänyt isäntänsä.

Niinpä nyt, istuessamme yhä lämpenevässä autiotuvassa tuijotellen
räiskyviin liekkeihin, alkoivat eri tahoilta keräämämme kotieläimet
monilla ilveillä osoittaa, että heilläkin oli viihtyisä olo. Sen
tunsimme aluksi puolittain miellyttävänä kutituksena rinnanpuolella,
siitä siirtyi se selkäpuolelle samalla muuttuen yhä tunteellisemmaksi,
kunnes kohta koko ruumis kihisi kuin keltiäispesässä.

Perinpohjaisemmin tutkiaksemme asian alkusyitä riisuuduimme. Ihoamme
lähinnä ollut vaatekerta antoikin tarkastuksessa runsaan sadon.
Näky oli rauhan majoissa asustaneen ihmisen silmissä kamala, mutta
metsästäjälle varsin mielenkiintoinen. Sieltä löytyi suurta ja pientä,
löytyi pitkulaista ja litteätä. Joku yliopistollinen tiedemies olisi
monestakin eksemplaarista maksanut ainakin markan kappaleelta, mutta
koska ne meille vallitsevissa olosuhteissa olivat melko arvottomia,
nakkasimme kyseessäolevat vaatekappaleet hangelle, jossa lukuisat
ystävämme saattoivat ihailla kauniita revontulia, mutta saivat myös
kiristyvässä pakkasessa tuta tämän katoavan elämän kovuutta.

Yön kohmettamaa vuononpintaa pitkin hurautimme seuraavana päivänä
Järvenpään, Suomen pohjoisimman majatalon pihalle. Ystävällinen isäntä
tuli jo kujalle vastaamme, nouti jäkälää poroillemme ja johti meidät
huoneeseen.

Talo oli hyvin rakettu, asumukset poikkeuksellisen siistit ja kohtelu
hyvä. Se olkoon vilpitön tunnustukseni tästä majatalosta.

Tarjoilusta huolehtivat isännän kolme reipasta tytärtä. Suvi heti
rakastui nuorimpaan ja kotvan perästä uskoi minulle kahdenkesken, että
"kun minä rikastun, tulen naimaan täältä." Hän tosin jo Muteniassa
oli antanut samankaltaisen lupauksen eräälle lappalaistytölle, mutta
arvatenkin olivat tunteensa Inarin jäällä muuttuneet, enkä siis
lausunut epäilyksen sanaakaan hänen aikomuksensa vakavuuden suhteen.
Myöntelin vain, että kyllähän tällaisesta talosta passaa vinhasti naida.

Kahden päivän matka oli vielä edessämme Jäämeren rannalle Reisivuonoon.
Matkaseuraksemme saimme majatalon isännän, hän kun 15 poroa
käsittävällä raidollaan lähti tavaranhakuun Norjaan. Yhden yön vietimme
vielä autiotuvassa, ja ennenkuin seuraava puolipäivä oli käsissä, jäi
vaivaiskoivumetsään hakattu valtakuntien rajaviiva jälkeemme.

Valtava on Jäämeri, kun sitä ensi kertaa katselet korkealta tunturilta.
Olet päiväkausia vaeltanut tuiskujen tuivertamilla ylängöillä,
edessäsi, takanasi, kaikkialla yhtä yksitoikkoiset maisemat. Tunturi
toisensa jäljestä, vaivaiskoivuja, riekkoja. Yhtä samaa aamusta iltaan,
joka päivä. Kun tällaisten maisemien katselemiseen kyllästyneenä
hoputat poroasi yhä kiivaampaan vauhtiin luullen tuntureita riittävän
iäisesti, ja sitten äkkiä, varoituksetta, tie kääntyykin paaden
syrjästä jyrkästi alaspäin, ja syvällä allasi näet tumman, huokuvan
meren, pysähdyt vaistomaisesti katselemaan tätä oudon valtaisaa näkyä.
Tuntureilla et löytänyt silmällesi mitään kiinnekohtaa, et mitään
esinettä, josta olisit voinut arvostella etäisyys- ja korkeussuhteita.
Matkathan mitattiin siellä vain päiväkaupalla. Elämä oli tunturilla
kuollutta, talvinen viima tappavan purevaa. Ja nyt näetkin allasi
laaksossa — kuin käden ulottuvilla — täydessä touhussa hääräävän
elämän; olet saapunut sulan veden ääreen, jossa raha ja tavara
vaihtavat omistajaansa.

Mutta kuinka pieneltä kaikki näyttääkään täältä tunturilta katsoen.
Talot rannalla ovat kuin tulitikkulaatikkoja. Jäämeren myrskyjä uhmaava
matkustajahöyry on kuin pieni hinaaja, ja jäällä liikuskelevat ihmiset
noin sittiäisen kokoisia.

Tätä katsellessasi luulet kaikkea näköhäiriöksi, harhakuvaksi, joka
kohta taas vaihtuu tunturien kylmään yksitoikkoisuuteen Mutta silmäsi
eivät ole vielä tottuneet Jäämeren tarjoamiin maisemiin. Siellä ovat
avaruussuureet vallan toiset kuin mihin metsärajan eteläpuolelta
saapuneen silmä on tottunut.

Järvenpään isäntä hankki meille vuonon rannalla olevasta kylästä
kortteerin, jossa pitkästä aikaa saimme maitoruokaakin, muun muassa
mannaryynivelliä.

Jos kuitenkin joku lukijoista joutuisi joskus tekemään edelläkertomaani
muistuttavan retken, kehoittaisin häntä matkansa päätyttyä, yörauhansa
vuoksi suhtautumaan varsin varovaisesti maitoruokiin. Sillä kun parikin
viikkoa on elänyt yksinomaan tikkurieskan, poronpaistin ja teen
varassa, sietää varotellen syödä mannaryynivelliä.

Minä ainakin sain ahneuksissani latkimastani vellistä taudin, jonka
nimeä en viitsi tässä mainita. Opastukseksi toisille kerron kuitenkin,
että syönnin jälkeisen yön vietin pääasiassa kuuta katselemalla. Ja
näkyipä Suvenkin haamu vilahtelevan silloin tällöin nurkan takana.

Aamusella oli ensi työmme vaihtaa kaikki Jäämeren oloissa tarpeeton
irtaimistomme rahaksi. Möimme siis porot, sukset, pulkan ja kallokkaat,
ja Norjan kruunuja kertyi taskuumme siksi paljon, että saatoimme
hyttipaikassa matkustaa Vesisaareen. Koko matkakassamme oli näet
ruplia, ja niitä taas ei otettu maksuvälineinä vastaan muualla kuin
Vesisaaren ja Vuoreijan pankeissa.

Minä en paljoakaan käsitä pankkiasioista enkä noteerauksista.
Elämäni taipaleella olen niihin kyllä koettanut perehtyä vekselien
ja kassakreditiivien kautta, mutta aina olen saanut maksaa tyyriit
oppirahat.

Tällä matkallani kuitenkin havaitsin, että vallitsevat olosuhteet
olisivat saattaneet tehdä minusta hyvinkin loistavan ja edustuskykyisen
pankkitirehtöörin. Asian kulku oli näet seuraava:

Haaparannasta lähtiessäni vaihdoin koko matkakassani, noin 5000 kruunua
Suomen rahaksi, joka silloin oli halpaa Ruotsissa. Vienan Kemissä
vaihdoin rahani rupliin, sillä markka kulki siellä korkeassa arvossa,
ja kun Vesisaaren pankissa möin jäljellä olevat kolmisentuhatta
ruplaani Norjan kruunuihin, sain niistä sellaisen hinnan, että
luulin erehdyksen tapahtuneen. Poistuinkin pankista nopeasti ja
huomaamattomasti, vilkaisinpa vielä kadunnurkassa taakseni.

Ne pari päivää, jotka vietimme Vesisaaressa, käytimme tarkoin
perehtyäksemme Jäämeren kalastukseen. Varanginvuono on nimittäin yksi
niitä harvoja paikkoja, josta saadaan "lotaa" eli villakuoretta,
turskanpyynnissä välttämätöntä syöttikalaa.

Vuono Vesisaaren kohdalla on varsin matala. Kevättalvella ajautuu
villakuore sinne uskomattoman suurina parvina. Pari venettä käsittävä
pyyntijoukkue kiertää pohjasta pintaan ulottuvalla tiheäsilmäisellä
nuotalla vissin vesialueen, joka vähitellen kiristetään yhä
ahtaammaksi, kunnes kierroksen halkaisija saattaa olla noin 50 metriä.
Silloin on lotaa nuotassa aivan kiehumalla. Pitkävartisilla haaveilla
ammennetaan kalaa veneisiin, rannassa pakataan se kuumeisella kiireellä
laatikoihin, ja jo seuraavana päivänä syötetään Hammerfestissa
turskaliinoja Vesisaaren kuoreilla.

Matkamme päämäärä oli kuitenkin Wardö eli Wuoreija, josta paremmin kuin
Vesisaaresta saatoimme seurata meriliikennettä. Paikallisliikennettä
välittävän laivan turskalle ja hylkeenrasvalle tuoksuvassa
peräsalongissa saimme ensimmäisen tunnun tulevien kuukausien elämästä.
Vinkuva lounaismyrsky syyti vetelää lunta taivaan täydeltä. Raskaat,
laivankorkuiset laineet pitelivät laivaa leikkikalunaan, jotta
matkustajien vatsalaukut nousivat milloin ylös kurkkuun, milloin
taas laskeutuivat alas niin pitkälle kuin ruokatorvi salli. Aina
ylösnoustessaan tyhjensi mahalaukku matkustajien nauttiman vähäisen
kahviannoksen hytin permannolle, ja näin syntyi vähäisiä läikkiä sinne
tänne korkkimatolle.

Mutta jos meri ottaa, niin kyllä se antaakin. Laivan kääntyessä
Varangin niemen ympäri läntiseen suuntaan, löi valtainen aalto yli koko
etukeulan, — "taittoi", kuten asiantuntijat sanoivat. Messinkiripaiset
ovenlukot aukenivat kuin potkaisulla, ja vesi hulisi yli koko
keskilaivan konehuoneeseen ja peräsalonkiin asti. Vesisaaresta ostamani
rasvanahkaiset merisaappaat kestivät kuitenkin tämän korttelinpaksuisen
vesikokeen. Siivoojalle tämä tapaus oli luullakseni mieluinen, häneltä
kun säästyi lattianpuhdistus.

Minkäänlaista pakokauhua en matkustajissa huomannut, sillä laivassa ei
ollut pelastusveneitä. Osittain märkinä saavuimme näin Vuoreijaan.




KIBERGIN KALASTAJANA.


Wardön aallonmurtajan länsipuolella sijaitsevalta laivalaiturilta
johtaa tie kaupunkiin. Se on pitkä ja huonosti valaistu. Tuiskussa
astelimme sitä myöten aivan rauhallisina, kun vastaamme tuli kolme
ryssää. Ylimielisyydessään koettivat he anastaa kainalostani
sikaarilaatikon, jonka olin ostanut laivasta ja uhrannut siihen suuren
osan ajokkaani hinnasta.

Asiasta sukeutui pieni katukohtaus, joka päättyi siihen, että
minä hetken kuluttua sain yksinäni poimia sinne tänne sinkoilleet
sikaarini rikkinäiseen laatikkoon. Totesin kuitenkin, että yksi
uusista tuttavistani makasi hangessa puoleksi lumeen peittyneenä,
mutta ohimennen saappaallani tehty "pistokoe" osoitti hänessä olevan
siksi paljon henkeä, että arvelin hänen huoletta saattavan vielä
seuraavanakin päivänä jatkaa tätä maallista vaellustaan.

Kaihoavin katsein tavoittelin Suvea näköpiiriini, mutta hän oli
poistunut siivosti kohtauspaikalta.

Nyt huomasin myöskin, etteivät molemmat okulaarini olleet täysin
kunnossa. Tappelussa olin saanut melkoisen kolauksen silmäkulmaani, ja
nyt näin vain toisella silmälläni tuiskussa haamoittavan kaupungin, kun
taas toisessa vielä kimaltelivat Otava ja Pohjantähti. Yhä sakenevassa
pyryssä kahlasin kaupunkiin.

Rakennusryhmityksensä puolesta eivät Pohjois-Norjan kaupungit tarjoa
matkaajalle mitään ylentäviä näkyjä. Niin ei myöskään Wardö kyennyt
näyttämään minun toiselle silmälleni erikoisempaa delikatessia.

"Nuuskatoosa", mutisin itsekseni, etsiessäni kahvilaa tai muuta
kortteeripaikkaa.

Eksyin siinä tupakan ja märkien vaatteiden tuoksun kyllästämään,
luolamaiseen ravintolaan.

Elämän ilo vieri siellä valtoinaan. Innokkaasti keskustelevia,
kalastajapukuisia miesryhmiä istuskeli pöytien ääressä, gramofooni
soitteli haikeasti: "Gud vet, vem kysser dej nu", ja joku
sentimentaalisempi luonne yritti jotain lauluntapaistakin.

Istuuduin tyhjään pöytään ja tilasin kahvia ja smultkringeleitä. Se oli
mielestäni sopiva tapa osoittaa luonteeni vaatimattomuutta.

Uteliaisuudesta tarkastelin syrjäsilmin, — vai sanoisinko
syrjäsilmällä, minulla kun oli vain yksi käyttökelpoinen silmä —
seuruetta. Reippaannäköisiä nuorukaisia näyttivät kaikki olevan, niin
käsivarsien kuin leukapielten liikkeet osoittivat, ettei tässä napilla
pelattu.

Tämä oli oikein kalastajien hotelli, jossa kaikki tunsivat toisensa.
Ventovieraana minut piankin havaittiin, ja kohta astui pöytäni ääreen
nahkapukuinen, hintelätekoinen mies kysyen selvällä kveenin kielellä,
tulenko Suomesta. (En silloin vielä tiennyt, että Finnmarkenissa
syntynyt norjalainen nimittää suomalaisia kainulaisiksi eli kveeneiksi
ja heidän käyttämäänsä kieltä kveeninkieleksi. Vasta myöhemmin sain
kuulla, että minäkin olen kainulainen enkä mikään suomalainen.)

Ilmoitin saapuneeni Norjaan "viskuuseen", kevätkalastus eli "viskuu"
kun oli juuri alkamassa. Lähemmin tutustuttuamme, ja kun seuralaiseni
oli kuullut mistä olin saanut niin kauniin ja luonnottoman kirjavan
silmän, huudahti hän:

"Kas siinä juuri sellainen mies, jota tarvitsemme! Miehistömme on vielä
yhtä vailla. Lähde mukaan!"

Koko seurue siirtyi pöytääni, ja läiskähtävällä kädenlyönnillä
vahvistimme sopimuksen, jonka mukaan minä sitouduin kevätkalastuksen
aikana neljännellä osalla kalastamaan kippari Alfred Halvarin
venekunnassa. Sopimuksemme sisälsi, että minä kustannan neljänneksen
pyyntivehkeistä; saadun saaliin arvosta vedetään pois yksi-neljännes
laivalle ynnä lisäksi petrooliin ja öljyyn käytetyt rahat, jonka
jälkeen me neljä osakasta tasaamme keskenämme lopuskat.

Puhuttu ja selvä. Ei siinä tarvittu mitään papereita enempää kuin
juristejakaan.

Pullon madeiraa ryyppäsimme sopimuksen päälle ja sitten läksimme
laivalle.

Ihmettelin suuresti, että vaikka Wardön satama-allas on kutakuinkin
suuri, ankkuroitiin kalastajalaivat muutamankymmenen metrin päähän
laiturista, joten laivaan piti aina kulkea jollalla. Asiaan sain
piankin selityksen: Vuoksi ja luode ovat tällä rannikolla siksi
voimakkaita, ettei ole syytä kiinnittää pienempiä aluksia laituriin;
sitäpaitsi ne eivät kalastuksen aikana vallitsevan vilkkaan liikenteen
takia sinne mahtuisikaan.

Tuleva asuntomme, laivan keulahytti oli kosteantuntuinen ja haisi
tukevasti turskalle ynnä suolasillille. En sitä sentään ottanut
pahakseni, nenässäni kun oli jo muitakin haisuja ja näkökykyni noin 50
prosenttia tavallisuutta heikompi.

Kippari veti kaapista pari pulloa Bergenin paksua ja mustaa Karhuolutta
janoomme. Sain taasen ihmettelyn aihetta, sillä kahvilassa olin
kuullut, ettei Finnmarkenin kalastajille myyty pullottain muuta
kuin viinejä. Niitä sai jokaisesta sekatavarakaupasta 75 äyrin
hallonviinistä 18 kruunun samppanjaan asti. Olutta et saanut, et
myöskään puolikasta konjakkia vatsatautiisi.

Mutta jos valtion monopolin alla huokailevasta kaupasta Tromsössä,
joka paikkakunta ei enää kuulunut Finnmarkenin amtiin, tilasit
laatikollisen tai vaikkapa laivanlastillisen whiskyä, konjakkia tai
muuta samantapaista ainetta, saapui se seuraavana päivänä vapaasti
käytettäväksesi.

Mitä järkeä tässä järjestelmässä oli, sitä olen monet kerrat
mietiskellyt. Se on jäänyt minulle yhtä ongelmalliseksi kuin omat
kieltolakiongelmamme.

        *       *       *       *       *

Ensimmäisen yön nukuin siis Jäämeren pitkillä mainingeilla tuntien
olevani kuin vanha turskanpyytäjä. Senpävuoksi, kun Suvi seuraavana
aamuna pitkän etsintänsä jälkeen löysi minut eräästä kahvilasta, oli
käytökseni häntä kohtaan verrattain ylimielistä. Ilmoitin ottaneeni
pestin kevätviskuuseen, puhelin ammattikielellä lenkoista ja juksista,
ja seuraavana päivänä alkavasta Pitsperinmatkastamme kerroin noin vain
kuin ohimennen, kuin jokapäiväisestä onkiretkestä.

Melkoisella kateudella kuunteli Suvi keskusteluamme, vaikkakaan ei
sitä erikoisemmin näyttänyt. Sanoi vaan, että asiamme vaatii hänen
matkustamaan Hammerfestiin, sillä sen ohitsehan kaikkien Jäämeren
laivojen täytyy kulkea. Muisti kait maantieteestä, että Hammerfest on
Euroopan pohjoisin kaupunki.

Tehtyämme matkaa varten tarpeelliset ostokset kaupungilla, kutsuin
Suven laivaan jäähyväisille. Kahviloissa ei nähtävästi ollut
turvallista oleskella, sillä eräs kalastaja kertoi poliisien käyneen
kyselemässä Suvea hänen yökortteerissaan, Karsikon muorilla.

Pieniä läksiäisiä pitäen kuluikin ilta lähelle puoliyötä, jolloin
Suven piti kiiruhtaa Hammerfestin laivaan. Pari laivamiehistämme
oli kuitenkin lähtenyt ainoalla jollallamme kaupungille
laskiaistanssiaisiin, — oli näet laskiaistiistai —, eikä heitä kuulunut
palaaviksi. Huikkailin ja huutelin kannella kotvan, vaan ääneni hukkui
maininkien kollinaan.

Hetken kuluttua näyttäytyi Suven pää kajuutan luukussa, ja ivalliselta
kuulostava ääni kysyi, eikö sitä lupaamaasi jollaa jo ala kuulua.
Ilmoitin hänelle, että ellei jollaa muuten saada, haen sen vaikka
uimalla. Höyryävän kajuutanaukon sulkeutuessa kuulin vielä jonkunlaista
mukinaa, josta erotti senverran, että "kyllähän sitä voi puheillaan
pröystäillä."

Tämä jo suututti minua; tottahan mies nyt tuollaisen matkan kykenee
uimaan. Riipaisin yltäni nahkatakin, "isländarin" ja muun ruumiini
verhon ja sitten — pää edellä reelingiltä mereen.

Kammottavana kuulsi kuutamossa kristallikirkkaan veden läpi vihertävä
merenpohja ja kolkosti lupsahtelivat raskaat mainingit laiturin
mustissa onkaloissa, kun halkoilin nelisenkymmentä metriä jääkylmää
suolavettä. Monien joukosta löysin lopulta oman jollamme, ja olin
siihen juuri nousemassa, kun ylhäältä laiturilta kuulin tuttuja ääniä,
joista päätin miestemme jo saapuneen.

"Soutakaa jolla laivalle", huikkasin heille ja käännyin paluumatkalle.

Monta ajatusta kerkisi välähtää mielessäni tuolla yöllisellä
uintimatkallani. Haikaloja ja kaikenlaisia merihirviöitä, joista
poikasena olin lukenut, vilisi silmissäni, mutta sittenkin olin vähän
niinkuin ylpeä matkastani, enkä suinkaan suotta.

Ernst Lampén kertoo rantasalmelaisten hakkapeliittain uineen Lechvirran
yli, lordi Byron kertoo uineensa Hellespontoon poikki, ja nyttemminhän
ovat jo muutamat neitosetkin uiden katkaisseet Kanaalin, mutta vähän
niitä on sentään sellaisia, jotka laskiaistiistaina ovat uineet
Jäämeren yli. Päästyäni laivalle olin siksi kohmettunut, etten omin
voimin kyennyt kiipeämään kannelle. Uin kajuutanakkunan kohdalle
ja ruutua koputtamalla hälyytin apuväkeä. Saunakuumassa hytissä
kuumennettua olutta juoden ruumiinlämpöni pian palasi, ja kohta oli
koko tapaus unohdettu. — Jäämerellä sattuu joka päivä suurempiakin
asioita.

Aamun sarastukseen oli vielä muutamia meripenikulmia, kun hehkutimme
kuulamoottorin jyskyttämään pohjoista kohti Pitsperin pankille.

Norjan rannikon ja Huippuvuorten välillä on kolme idästä länteen
juoksevaa merenpohjan kohoumaa eli harjannetta, pankkia, joissa meren
syvyys on vain kahdensadan sylen vaiheilla. Pohjoisinta, Huippuvuorten
lähellä olevaa harjannetta kutsuttiin Spitsbergin pankiksi, ja sinne
nyt olimme matkalla holkerinpyyntiin.

Holkeri on ainoa Jäämerellä sanottavammin tavattavista hainsukuisista
kaloista. Se liikkuu parvissa näillä pankeilla, ja kalastetaan sitä
maksansa vuoksi. Maapallon eläimistö kertoo tarkemmin sen elintavoista
ja pyydystyksestä. Meidän pyyntitapamme erosi kuitenkin suuresti siinä
kerrotusta, sillä ongimme niitä yksinomaan pohjasta, eräänlaisella
pohjaongella.

Laivan kumpaankin sivuun kiinnitettiin kaksi käsin veivattavaa
kelaa, joiden ympäri juoksi siima. Kussakin siimassa oli kaksi
puolentoistakorttelin mittaista, ketjuihin kiinnitettyä koukkua.
Syötteinä käytettiin kutakin koukkua kohti pari kiloa raakaa
hylkeenihraa. Tällainen syötti vaati tietysti joltisen painonkin, ja
se olikin vähän toisenlainen kuin särkiongessa: rautainen, viiden
kilon painoinen, keilamainen pultti. Sen ontto sisus täytettiin
moottoriöljyllä, joka pienen aukon kautta hiljalleen pursui ulos ja
merivirran kuljettamana houkutteli holkereita syötille.

Kohoja eli korkkeja ei näissä ongissa käytetty, vaikka sellainen
punaisenvihreäksi maalattu korkki olisi mielestäni suuresti lisännyt
tunnelmaa.

Kun nämä niinkutsutut juksat oli laskettu pohjaan ja sitten kelalla
veivattu muutama varvi siimaa takaisin, joten syötit olivat noin kolme
syltä merenpohjasta, alkoi odotus. Aina kymmenen minuutin kuluttua
käytiin "veivaamassa", ellei nykimistä tuntunut, jätettiin juksa
silleen.

Kun sitten kala lopulta tarttui, alkoi samanlainen väsytys kuin
lohenonkijalle. Vuoroon kiristäen ja taasen vähän löysäten kiertyi
siima hiljalleen kelalle, ja viimein nousikin lopen uupunut,
parisylinen holkeri laivan kupeelle.

Jos sää oli tyven, käännettiin kala vedessä seljälleen, vatsa avattiin
pitkävartisilla, vesurintapaisilla veitsillä, ja tiheäsilmäisillä,
pitkävartisilla haavilla ammennettiin maksa ruumassa odottaviin
tynnyreihin.

Jos taasen oli merenkäynti, vinssattiin saalis kannelle ja siellä
toimitettiin tarvittava operatsioni.

Holkerista käytettiin ainoastaan maksa; liha oli haurasta kuin laho
puu ja aivan arvotonta. Maksaa kertyi nelimetrisestä kalasta noin
hehtolitran verran, toisista aina puolentoistakin, riippuen tietysti
siitä, minkälainen kalan ruokalista oli viime aikoina ollut.

Niin raatelevaisia olivat nämä pedot, että kun joku parvesta tarttui
juksaan, ja oli kykenemätön itseään puolustamaan, repivät toiset sen
heti palasiksi. Kerran murkinoidessamme jäivät pyydyksemme tavallista
pitemmäksi aikaa kokematta. Kelattuamme siimat pinnalle, saimme yhdestä
juksasta ainoastaan holkerin pään ja toisesta tosin kokonaisen kalan,
mutta siltä oli vatsa revitty auki ja maksa hotkittu parempiin suihin.

Monasti olin epäluulolla suhtautunut Jack Londonin kertomuksiin
Etelämerien haikaloista, joitten iho muka oli niin karkeaa, että yksi
pyrstön sivallus veti miehen ihon verilihalle.

Pian sentään täällä havaitsin, ettei hain kanssa sovi tanssia shimmyä,
ei edes nahkatakissakaan. Kun ensimmäinen holkeri oli saatu kannelle
ja otettu siltä, mitä tarvitsimme, leikkasivat miehet kyljestä
kymmenkiloisen viipaleen. Se asetettiin peräkannelle ja vakavasti
uskoin saavani illalliseksi rosvonpaistia. Hetken kuluttua pelkoni
haihtui nähdessäni tätä lihavaa kyljyspalaa käytettävän tahkona
veitsien teroittamiseen. — Holkerin pinta oli tosiaan karkeaa kuin
hietapaperi. Sellaisen pyrstön voimakas sivallus saattoi kyllä ihmisen
ihon muullekin kuin kananlihalle.

Holkerin raatoa ei ilman muuta heitetty mereen. Sellaisenaan se olisi
painunut pohjaan ja vienyt koko kalaonnen. Sitä estääkseen käytettiin
erästä — tosin laissa kiellettyä — keinoa. Tyhjän olutpullon suulle
lyötiin korkki, pullo työnnettiin kalan sisuksiin, ja sitten sai
merivirta viedä raadon vaikka Novaja-Semljaan.

En koskaan ollut uskonut merivirtoihin, sillä tuntuihan mahdottomalta,
että aavalla merellä, jossa vettä on vaikka kuinka viljalti, joku
yksinäinen virta taikka joki saattaisi kulkea aivan omia teitään.
Pitsperin pankilla sain sentään vahvan uskon niihinkin hoidellessani 45
asteen kulmassa nousevaa ankkurikettinkiä, kun vaihdoimme onkipaikkaa.
Niin nopea oli virran juoksu, että mereen heitetty, kirkuvan
lintuparven ympäröimä holkerinraato hävisi näköpiiristä vajaassa
puolessa tunnissa.

Kaikin puolin mielenkiintoinen oli tämä kalastaja-aikani. Sain kokea
uusia elämyksiä, sain oppia tuntemaan Jäämeren mahtavaa luontoa, nähdä,
kuinka karujen rantojen asukkaat nostivat jokapäiväisen leipänsä
vaahtoavista aalloista. Tämä työ oli mielestäni oikeata miehen
ammattia, se oli kuin kullankaivajan hommaa. Ei siinä keploteltu
minkäänlaisilla jo ennestään käytännössä löytyvillä omaisuuksilla eikä
hankittu voittoja perityillä mailla ja metsillä. Raa'asta luonnosta,
vellovista vesistä kiskottiin täällä saalis, joka ennen ottajaansa
oli arvottomana liikkunut syvyyksissä. — Mutta ottajan työ ei ollut
lastenleikkiä.

Erinomaisen hauskaa oli myös tutustua Jäämeren eläimistöön.
Puhumattakaan linnuista, joita näin niin paljon ja monenlaisia, ettei
niistä puoletkaan mahtuisi "Maapallon eläimistöön", tein tuttavuutta
monen vesieläimen kanssa. Näin meriravun, jonka kuori muuttui
keittämättä punaiseksi, näin valaskalan, jota kohtaan kouluaikojeni
uskontotunneilta saakka tunsin suurta kunnioitusta — se kun näet
nielasi sen Joonas-vainajan-eikä paljon puuttunut, etten joutunut
merenpohjanilviäisten syötäväksi, kuten myöhemmin kuulette.

Myrskyisellä säällä olivat pyöriäiset, springarit, ainaisena seuranamme
ja huvinamme. Puolisen päivää saattoivat ne monilukuisin parvin
näytellä akrobaattimaisia temppujaan laivamme ympärillä. Vaahtoavan
aallon harjalta laivan keulapuolella tekivät ne kauniita voltteja
ilmaan, sukeltaakseen jälleen laivan alle potkuria ihmettelemään. Ne
nähtävästi nauttivat näistä hypyistään; niin, usein muistan nähneeni
niiden nauraneenkin onnistuneen hypyn jälkeen.

Uteliaat valaat saapuivat usein laivamme vierelle viipyen siinä
tuntikausia. Valas on turskanpyytäjän ystävä eikä sitä näillä vesillä
sallita vahingoitettavan. Se näet ajaa turskaparvet rannikoille, jossa
ne taas joutuvat kalastajien liinoihin.

Joku yhtiö aikoi kerran ruveta harjoittamaan valaanpyyntiä oikein
ammattimaisesti. Pitkin Norjan pohjoisrannikkoa rakennettiin suuria
traanikeittimöitä, ja liike menestyi hyvin. Myöskin Kibergin
kalastajakylän lähellä, kymmenisen kilometriä Wuoreijasta itään, oli
tunturin juurella eräs yhtiön valtavista keittimöistä.

Valaiden vähentyessä ulapalta, vähenivät myös turskat rannikolta,
ja nälkäkuolema häämötti livekalanpyytäjien silmissä. Kerran he
sitten, innostuneen mielialan villitseminä, marssivat joukolla
traanikeittimölle ja nuijivat pannut sekä padat myttyyn, kuten
aikoinaan Jukolan veljekset viinapannunsa. Asiasta ei kuulemani
mukaan syntynyt minkäänlaista oikeudenkäyntiä, niin myrtynyt oli
koko rannikkoväestön mieliala oikeusviranomaisia myöten tätä
valaanpyyntiyhtymää kohtaan.

Minun siellä ollessani käyttivät asukkaat tuota harmaata,
myrskyjen repimää ja hylyksi jätettyä laajaa traanikeittohallia
tanssisalonkinaan, johon tarkoitukseen se erinomaisesti soveltui.

       *       *       *       *       *

Täysinäisin maksatynnyrein palasimme puolentoista viikon kuluttua
Vuoreijaan. Heti satamaan saavuttuamme kertoi eräs Kibergin kalastaja
poliisimestarin käyneen moottoriveneellään siellä etsimässä minua.
Hän neuvoi minua pysyttelemään laivassa ja lupasi saattaa veneellään
Venäjän puolelle. Luuli kait minua ryssien vakoilijaksi.

Sanoin, etten tiennyt tehneeni mitään pahaa ja lupasin mennä
poliisimestarilta tiedustelemaan käyntinsä tarkoitusta.

"Älä hyvä mies mene sinne", sanoi Oskari, "hän vangitsee sinut heti."

Kaikki toisetkin varoittivat menemästä poliisikamariin, "et sieltä
kuitenkaan takaisin tule", sanoivat he.

Pysyin kuitenkin päätöksessäni. Oskari saattoi minua poliisikamarin
kadunnurkkaukseen jääden siihen odottamaan.

Ilmoitettuani nimeni etuhuoneessa istuvalle konstaapelille ohjasi hän
minut suoraa päätä poliisimestarin huoneeseen ja ilmoitti tulijan.

"Jaha, Te olette Antti Hautamäki Suomesta. Istukaa, tehkää hyvin.
Poltatteko piippua vai sikaareja", lausui hän ensi sanoikseen työntäen
tupakkalaatikon eteeni.

Tällainen vastaanotto hämmästytti minua; arastellen istuin osoitetulle
tuolille ja täytin piippuni.

"Tietänette kait, että matkatoverinne on vangittu Hammerfestissa?"

"En ole kuullut, tunti sitten saavuimme mereltä. — Ja mistä syystä tämä
vangitseminen?"

"Ilmiantojen perusteella. Nyt hän kyllä on taas vapaana. Teistäkin
tehtiin minulle ilmianto, että kuljeksitte tunturilla valokuvailemassa
ja olette valokuvannut satamassa olevan sotalaivan. Asia on nyt
kuitenkin selvinnyt. Minkätakia käytätte väärää nimeä?"

"Nimeni on passini mukainen."

"Minulla on täällä kuitenkin kirje", hän kaivoi kirjeen
pöytälaatikosta, "jossa sanotaan, että te olette metsänhoitaja Pekkola
ja olette harjoittanut Suomessa agitatsionia venäläisiä vastaan, jonka
vuoksi olitte pakoitettu poistumaan sieltä."

Tällaisten tosiseikkojen edessä en voinut muuta kuin myöntää kirjeen
todenperäisyyden. Sanoin kuitenkin:

"En minä siellä erikoisempaa agitatsionia harjoittanut, rajaseutuja
tuntien auttelin vain muutamia santarmien vainoomia nuorukaisia Ruotsin
puolelle."

"Suomesta menee nykyisin paljon nuoria miehiä ulkomaille. Niitä on
kuulemma mennyt Saksaankin."

"Olen kyllä kuullut sentapaisia huhuja, vaan en usko niiden
todenperäisyyttä."

Seurasi hetken vaitiolo, piiput vain kärisivät. Sitten sanoi
poliisimestari hymyillen:

"Te olette myös ollut Saksassa."

"Mistä poliisimestari sellaista päättelee?" kysyin.

"Kun sisään astuessanne löitte kantapäät yhteen, että kalahti,
päättelin heti teidän olleen 'joukoissa'. Suomessa ette ole voinut
saada harjoitusta, ja ainoa mahdollisuus siis oli, että tekin olette
ollut Saksassa."

"Kylläkait asia niin on."

"Jos minä olisin suomalainen, olisin tehnyt 'akkurat' samoinkuin tekin.
— Minkä arvon saitte?"

"Luutnantin."

Hän hyppäsi tuoliltaan ja käsi ojennettuna tuli luokseni.

"Minä olen myös luutnantti kuninkaallisessa Tromsön rykmentissä.
Olkaamme tovereita. Nimeni on Ole."

Keskustelimme pitkälti vallitsevista oloista. Hän kuunteli
mielenkiinnolla juttujani Saksasta. Kun kysyin, miten norjalaiset
ylimalkaan suhtautuvat sotaan, vastasi hän:

"Ikävä kyllä on meillä niin läheiset suhteet Englannin kanssa, että
suurin osa kansastamme unohtaa sen vaaran, mikä meitä Venäjältä
käsin uhkaa. Uskallan kuitenkin vakuuttaa, että kaksi kolmannesta
upseeristosta on täydellisesti teidän kannallanne."

Sitten kysyi hän: "Minkätakia olet nyt Norjassa?"

"Tapausten kehitystä odotellessani tulin tänne kalastamaan, sekä
ansaitakseni että urheillakseni, kun en voi Suomeenkaan mennä."

Selitys ei nähtävästi mennyt täydestä, koska hän sanoi:

"Arvaan kyllä asiasi enkä sitä tahdo udellakaan, sillä joka tapauksessa
valehtelisit. Kuitenkin neuvon, ettet kirjeissä ilmoita mitään
asioitasi. Täällä sensuroidaan silloin tällöin, noin pari kertaa
kuussa, kaikki kirjeet koko linjalla, ja jos saisivat käsiinsä jotain
'vaarallista', olisimme molemmat kiikissä. Mikäänhän ei estä sinua
matkustamasta Tukholmaan tietoinesi. Lupaathan sen?"

Kun repussani oli kolmenlaista salamustetta, saatoin hyvinkin luvata
olla kirjoittamatta mitään näkyvää tai silmin havaittavaa.

Erotessamme pyysi hän minua aina kaupungissa käydessäni poikkeamaan
luonaan kertomassa Saksan uutisia ja varoitti liikuskelemasta
kameran kanssa linnoituksen lähistöllä, koska silloin joutuisin
sotilasviranomaisten kanssa tekemisiin, ja hän olisi avuton auttamaan.

"Joka tapauksessa täytyy minun antaa sinulle omalle nimellesi
kirjoitettu passi; voithan silti käyttää ottamaasi nimeä ja passia
kalastajien keskuudessa, etteivät turhia epäilisi."

Oskari odotti uskollisesti kadunnurkassa. "Tulithan sieltä vielä,
luulin jo, että nyt ne veivät Antin", sanoi hän. "Nyt minä ostan pullon
viiniä tämän päälle."

Suvirinteen vangitsemisen yksityiskohdat kuulin vasta kesällä
Haaparannassa. — Vaikka poliisit jo Vuoreijassa olivat häntä epäillen
katselleet, sai hän astua rauhassa Hammerfestin laivaan. Siellä oli
hänet heti maihin päästyään vangittu.

Suven suureksi harmiksi penkoivat poliisit hävyttömästi hänen hyvin
järjestetyn reppunsa. Pikanellit, rautanaulat, poronlasso, kilo sokeria
y.m. tavarat ladottiin pöydälle kaikkien katseltaviksi. Erikoista
huomiota oli herättänyt mauserpistooli ja siihen kuuluvat satakunta
paukkua sekä cowboymallinen puukko.

Kun kuulustelut eivät näyttäneet johtavan vapauttavaan päätökseen,
sähkötti Suvi Kristiaaniaan tuomari Rodelle. Kolmantena päivänä hän
Roden lähettämän lausunnon perusteella pääsikin vapaaksi, heitti
pikanellirepun selkäänsä ja matkusti ensimmäisellä hurtigrutella pois
"noitten epäluuloisten norrbaggien maasta."

Toista yötä sellissä viettäessään oli hän keskellä yötä kuullut
omituista rapinaa korkealla sijaitsevasta akkunasta. Hämärää vastaan
näki hän, miten akkuna ulkopuolelta avattiin, musta varjo ilmestyi
aukkoon, ja ääni kehoitti häntä nousemaan ylös. Aavistaen, että häntä
koetettiin petollisesti houkutella pakenemaan, makasi Suvi liikkumatta,
ollen nukkuvinaan. Eihän Hammerfestista olisi mitenkään päässyt
pakenemaankaan, ja sitäpaitsi tyyriit tavarat olivat poliisin huostassa
eikä ilman niitä voinut lähteä matkalle. Hetken kuluttua varjo hävisi
akkunasta.

Minä sain siis rauhallisesti jatkaa kalastustani, vaikka vähällä piti,
ettei kalastushommani ja samalla muukin maallinen vaellukseni loppunut
lyhyeen, toisin sanoen holkerin suuhun.

Olimme taas pankilla, juksat ulkona. Sää tuntui keväiseltä, ei tuulen
viimaakaan, pitkät mainingit vain nykivät harvakseen ankkuritouvia.
Suuri valas uskaltautui aivan lähellemme syytäen usvasuihkuja korkealle
ilmaan; minä makasin selälläni kajuutan katolla auringonpaisteessa ja
tutkin espanjan kielioppia.

Äkkiä, ilman että tuulta tunsikaan, kävi meri levottomaksi. Ne olivat
aluksi vain pieniä laineita, mutta ne löivät laivankylkeä vastaan
tiheään ja äkäisesti. Heti jäljestä tuli ensimmäinen tuulenpuuska, ja
koillisesta lähestyi uhkaavan musta pilvi.

Kippari kiiruhti kannelle: "Hei pojat, nyt saamme sellaisen ilman, jota
ette ole nähneetkään. Juksat ylös ja äkkiä!"

Puolituntinen kului, ennenkuin juksat ja ankkuri oli saatu kannelle,
mutta silloin meri jo vaahtosi kuohupäinä. Moottori oli käynnissä,
purjeet vedettiin avuksi ja huimaa vauhtia kiidettiin kohti rannikkoa.
— Ihmeelliseltä tuntui, että näin lyhyessä ajassa voi puhjeta sellainen
hirmumyrsky. Laineet valelivat alituiseen laivaa, ja myrskyn mukana
seurannut kylmä viima hyyti joka laineen jälkeen ohuen jääkerroksen
kannelle, ettei kohta voinut kulkea keulasta perään kuin konttaamalla.

Omituisen painavalta näytti Jäämeren kylmä vesi. En koskaan ollut
nähnyt sellaisia laineita. Ne olivat laajoja, monen hehtaarin alan
käsittäviä vesivuoria, jotka nousivat ja laskivat hitaasti, ja niillä
kiehui talonkorkuisia laineita valkoisenaan. Kun sellainen suuri
laine otti aluksen harjalleen, näki sieltä äärettömän pitkälle yli
ulapan; kun taas laiva painui suuren aallon kainaloon, tuntui siltä
kuin painuisi yhtä päätä syvyyksiin: joka puolella mastonkorkuiset
vesimassat.

Ilta pimeni ja vahtivuoroni päätyttyä laskeuduin kajuuttaan kojuuni
lepäämään. Oskari puuhaili kahvipannunsa kanssa kamiinan luona. Kaikki
tavarat lentelivät edestakaisin lattialla.

Kahvia hörppiessämme kuului kannelta kova rysäys, vettä ryöpsähti
kamiinan piipusta sisään sammuttaen tulen, ja vahtimies huikkasi
ovelta: "Tuokaa kirves nopeasti!"

Sieppasin kirveen nurkasta ja syöksyin kannelle. Fokkimaston raakapuu
oli pudonnut alas ja laahasi purjeineen sivulla. "Lyö poikki", huusi
Halvari ja minä iskin kirveellä köydet poikki. Sinne meni purje ja
raakapuu sekä kompassi, jonka raakapuu oli pudotessaan murskannut.

Laine oli "taittanut" eli toisin sanoen lyönyt suoraan ylhäältä
kannelle, niin korkealle, että tapasi purjeen reväisten sen irti.
Uskomattomalta tuntui, ettemme olleet hautautuneet kuohuihin.

Ilman kompassia laskettelimme nyt umpimähkään, kunnes puoliyön
aikaan näimme vilahduksen Vardön majakkatulesta. Se häipyi heti
näköpiiristämme pitkäksi aikaa, mutta kun uudelleen nousimme
"vuorelle", tuikahti se taas silmiimme, ja sitä kohti ohjasimme.

Menin takaisin kajuuttaan ja kohta nukuin sikeästi; en edes öljy takkia
vetänyt yltäni.

Aamulla heräsin, kun kajuutan pienestä akkunasta osui kirkas
auringonsäde silmääni. Toiset näkyivät vielä nukkuvan. Kajuutan ilma
tuntui ällöttävältä: petroolin, sillin, kahvin ja märkien vaatteiden
tuoksu sekaantui sieraimissa ihanaksi vatkuliksi. Nousin kannelle
saadakseni tuoreempaa ilmaa, ja mikä näky! Kirkkaalta taivaalta helotti
häikäisevä aurinko, tuuli oli tyyntynyt, vain mainingit ulkomöljällä
heittelivät pärskeitään korkealle ilmaan muistuttaen yöllisestä
temmellyksestä.

Olimme jäälastissa; korttelin paksuinen jääkerros peitti koko kannen,
yksinpä ison purjeen raakapuunkin. Mitenkähän olisi käynyt, jos myrskyn
alkaessa olimme Pitsperin pankilla saakka? Puoli korttelia jäätä lisää,
ja holkerien eväiksi olisimme painuneet. Yöllä, vähää ennen meidän
saapumistamme, oli eräs kalastaja-alus satamaan pyrkiessään ajanut
möljään. Kukaan ei pelastunut. Päivällä näimme rantaan ajautuneen
hylyn syrjällään möljän vieressä. Kippari ja kaksi poikaansa jäivät
löytämättä.

Kesällä laivamme vedettiin telakalle puhdistettavaksi ja tervattavaksi.
Halvari meni eräänä päivänä katsomaan ja koettelemaan saumoja; paineli
peukalollaan laitoja, tutkistellen, mitä paikkoja tarvitsisi tilkitä,
kun painoikin peukalonsa ruumaan asti. Lähemmin tarkastellessaan
havaitsi hän aluksen niin lahoksi, että se ainoastaan pohjakaarien ja
tervatun ulkokuoren varassa oli pysynyt koossa. Palkoveneellä olimme
tosiaankin uhmanneet Jäämerta koko kevätkalastuksen ajan.




MITÄ VENÄJÄLTÄ KUULUU.


Venäjälle suuntautuva liikenne oli Jäämerellä tällöin vilkasta.
Joka päivä näimme suuria rahtihöyryjä matkalla Arkangeliin
sotatarvelastissa. Muurmannin rata ei vielä ollut läheskään valmis,
Aleksandrowskissa paraikaa vasta rakennettiin laituria suurempia
laivoja varten. Perustus oli jo kaksi kertaa saatu valmiiksi, mutta
meri oli sen taas sortanut. Laivojen täytyi siis toistaiseksi mennä
Arkangeliin, rautatien päätekohtaan.

Vienanmeri oli kuitenkin jäässä, ja kaikki laivat saivat jäädä
odottamaan satamaan pääsyä. Niitä kerääntyikin sinne maaliskuuhun
mennessä lähes kahdeksankymmentä. Kun ryssät huomasivat, että jotkut
kapteenit odotukseen kyllästyneinä kääntyisivät takaisin, tulivat he
laivaan ja ottivat joitain tärkeitä koneosia pois, joten laiva ei
päässyt liikkeelle. Niin ainakin kertoivat merimiehet.

Englantilaiset järjestivät Jäämeren sotalaivaston Kaksi brittiläistä
risteilijää liikkui siellä alituiseen, ja kauppalaivoista tehtiin
apuristeilijöitä varustamalla ne tykeillä. Miehistö niissä oli
venäläinen.

Myöhemmin kesällä muuttui näiden apuristeilijäin esiintyminen vallan
röyhkeäksi norjalaisia kalastaja-aluksia kohtaan, tulivatpa aina
Norjan aluevesille asti ja veivät kalastajat mukanaan Kuolaan. Pian
saapuivat kuitenkin saksalaisten vedenalaiset, ja nyt pysyi ryssien
jäämerenlaivasto kiltisti Vienanmerellä. Englantilaiset risteilijätkin
katsoivat parhaimmaksi poistua Thamesin jokisuulle, josta oli hyvä
vetäytyä kuin koira koppiinsa.

Moni rahtilaiva löysi hautansa Jäämerellä, mutta vielä useampi pääsi
perille Arkangeliin. Pitkin kesää niitä siellä "lossattiin" kovalla
kiireellä, olihan taas suuria tekeillä: Romania oli saatava sotaan. Sen
varusteet kun sentään olivat heikot, lähettivät Englanti ja. Ameriikka
tarvittavia sotavarusteita heikommalleen.

Arkangelin-Vologdan rata oli kuitenkin kapearaiteisempi kuin Venäjän
pääradat, ja sitä ryhdyttiin kiireellä levittämään, sillä tavarain
purkaus ja uudelleenlastaus Vologdassa tuotti suuria hankaluuksia.
Mutta kun töitä tehtiin niinkuin niitä yleensä Venäjällä tehdään,
valmistui työ vasta silloin, kun Romania jo oli julistanut sodan
Saksalle. Pianhan nyt kyllä olisi sotatarpeet saatu kujetetuiksi
rintamalle, mutta silloin sattui se rötöskä, se Arkangelin pamaus.
Vaarallisten aineiden varomattoman käsittelyn takia meni koko Romanian
rintamalle aiottu sotatarvevarasto ilmaan yhdellä kertaa eikä
vähitellen, niinkuin sitä kait oli haviteltu käytettäväksi ja kuten
sodassa yleensä on tapana.

Silminnäkijän kertoman mukaan oli tapaus tällainen:

Lastien purkaus kävi täydellä höyryllä, ja laiturissa oli kaksikin
laivaa rinnakkain, joista ulompana olevaa purettiin sisemmän kannelle
ja siitä laiturille. Eräässä ulommassa laivassa tapahtui räjähdys,
niin voimakas, että viereinenkin laiva räjähti. Mustanpunaiset liekit
nousivat kohta taivaalle, ja voimakas tuuli painoi ne satojen metrien
pituisiin tavarakasoihin laiturilla, joka kohta oli räiskyvänä
tulimerenä. Se ei ollut mitään tavallista juhannuskokkoa, sillä
sirpaleet lentelivät laajalti, ja ihmishenkiä tuhoutui, Ryssät eivät
koskaan ole antaneet tilastoa kuolleista, mutta jotkut arvelevat
lukumäärän nousseen satoihin. Englantilaiset lehdet kertoivat niitä
olleen tuhansia.

Samaan aikaan kun tällainen melske kävi laiturilla, tapahtui merellä
vallan kummia. Purkamistaan odotteleva ulapalle ankkuroitu laiva
räjähti aivan itsekseen ja upposi, ja hetken kuluttua toinen. Silloin
nostivat jäljelläolevat laivat ankkurinsa ja kiiruimmiten suuntasivat
kulkunsa avoimelle merelle. Jotkut menivät saman tien Englantiin
saakka, toiset palasivat takaisin satamaan.

Jonkun aikaa Arkangelin tapauksen jälkeen kuului myös Kantalahdesta
paukkuja.

Sinne oli edellisenä talvena hevosilla rahdattu suuret määrä
sotatarpeita aikomuksella kuljettaa ne edelleen Muurmannin rataa
pitkin rintamalle. Urakalla rakennettu rata, jonka vallit sisälsivät
keskimäärin 90 % lunta ja 10 % soraa, ei kestänyt kesän hellettä, ja jo
kesäkuussa oli rata kuin huononpuoleinen viertotie.

Sotatarpeet jäivät siis Kantalahteen radan varteen, kunnes rata
saataisiin kuntoon. Ja kovasti siellä touhuttiinkin. Työsakkiin
kuului aina pomo, kuusi miestä ja yksi lapio. Vuoron perään lapiota
käytettiin, ja miehet saivat palkkaa sen mukaan kuinka kauan kukin oli
lapiota heilutellut. Pomo taas nosti täyden päiväpalkan joka miehestä.

Suuret tavaravarastot radan varrella olivat kiusaksi ihmisille ja
esteenä yleiselle liikenteelle. Tämän oivalsi joku ymmärtäväisempi
ihminen ja pisti "bachsteinin" kasan rakoon. Huomautti siitä kuitenkin
lähistöllä työskentelevälle tuntemalleen suomalaiselle työmiehelle
kehoittaen poistumaan paikalta noin 15 minuutin kuluttua.

Mies taas puolestaan päätti varoittaa toisia, ja kun 15 minuuttia oli
kulunut, mölähti hän: "Hei suomalaiset, painukaa h—iin, nyt paukkuu!"
Kaikki, jotka kieltä ymmärsivät, hävisivät kasojen luota eri suuntiin.
Pakokauhu tarttui ryssiinkin, ja kohta oli salaperäinen varasto
yksinään, hyljättynä. — Mitään pamausta vaan ei kuulunut.

Sitten, hetken kuluttua alkoi kasan raosta kuulua pientä pihinää,
joka vähitellen muuttui pajan palkeiden tohinaksi. Laatikoiden
välistä syöksähti esiin parin metrin pituinen punakeltainen liekki,
kapea kuin miekan terä ja sammui ilmestyäkseen heti toisesta raosta
ja kohta taas kolmannesta. Yhä tiheämmin ne tuikahtelivat, ja
samalla alkoi kasan sisuksista kuulua rätinää kuin olisi joku siellä
pyörittänyt jänisräikkää. Rätinä muuttui kohta rumputuleksi, ja
vedellä sammuttamaton palava massa valui pitkin varastoa sytyttäen
sen roihuvaksi nuotioksi. Se oli taas sellainen "Pax tecum" ryssille,
osviitta, että "pankaa aseet pois, kun patruunat palavat täällä
tuntureilla."

Ryssillä oli kova touhu saada selville, kuka oli suomalaisia huudollaan
varoittanut. Useita vangittiin, kukaan ei tiennyt mitään. Kaikki olivat
huudon kuulleet, mutta huutajaa ei ollut missään.

"No, soromnoo, kun paloi, niin minkäs sille mahtaa, — vähemmän on
vahtimista", arvelivat ryssät, ja radan rakennusta jatkettiin entisellä
innolla.




HYLKEITÄ JA TURSKIA.


Siitä lähtien, kun Vardön poliisimestari oli käynyt minua tavoittamassa
Kibergin kalastajakylässä, katselivat kalastajat minua epäluuloisesti.
Kun kuitenkin kuljin vielä varsin vapaana ja ystävällisesti
keskustellen kävelin poliisimestarin kanssa kaduilla, tuli olemukseni
kibergiläisille arvoitukseksi. Sitä lisäsi vielä eräs kirjejuttu.
Kibergin postitoimistoon oli Suomesta saapunut kirje Bror Gottlundille.
Postinhoitaja kyseli kyläläisiltä, missä senniminen henkilö asui,
kukaan ei tiennyt. Minultakin kysyttiin, ja mieleeni välähti, etteihän
se voi olla kenellekään muulle kuin minulle. Bror = Veikko ja Gottlund
taas oli esi-isieni nimi. Pyysin nähdä kirjeen ja kuoressa tunsin
siskoni käsialan. Hän kun ei tiennyt, mitä nimeä Norjassa käytin, oli
keksinyt tällaisen osoitteen arvellen, että "eiköhän pojan järki mahda
vielä toimia niin paljon, että hoksaa nimenmuutoksen." Kibergiläiset
saivat uutta ihmettelyn aihetta.

Seurustelin alituiseen kalastajien kanssa ja keksin joukosta aina
jonkun luotettavan, jonka saatoin lähettää asioille. Vardön ja Venäjän
pohjoisten satamien välinen laivaliike olikin silloin vilkas eikä
passintarkastuskaan Venäjän satamissa ollut ylen ankara, kunhan vain
sanoi tulleensa rautatientöihin. Vardössä olin vuokrannut pienen
murjun, vinttikamarin, jossa kylläkään en koskaan asunut; se oli
ikäänkuin konttorihuone, ja siellä tapasin lähettini. Kibergissä
kalastushommissa ollessani asuin taas Oskarin kanssa kauppias Moenilta
vuokraamassamme laudoista rakennetun tavaravajan yläkerrassa.
Kauppiaalta saimme lainaksi rautakamiinan, ja aamusta iltaan poltimme
kivihiiltä saadaksemme lämpömäärän pysymään edes nollassa. Puuta
ei tällä rannikolla polteta, eihän siellä kasva edes varpuakaan.
Lapsillekin annetaan vitsaa turpeella.

Maaliskuussa saapuivat hylkeet. Ne tulivat parvissa kuin muuttolinnut,
tuhansia hylkeitä kerrallaan. En ollut uskoa silmiäni ensikerran
nähdessäni tuollaisen hyljeparven. Teki mieleni sanoa sen entisen
likan tavoin, kun hän näki krokotiilin eläintarhassa, että "tuollaista
elävää ei olekaan". Tulimme juuri mereltä kolmepäiväiseltä matkalta, ja
lähestyimme Kibergin lahtea, kun Oskari huusi:

"Ei tappanut vielä nälkään, katsokaas pojat."

Katsoin osoitettuun suuntaan. Sieltä läheni meitä nopeasti musta parvi,
jota luulin ensin lintuparveksi, vaan kohta havaitsinkin hylkeen
mulkosilmät. Niitä kihisi ja pyöri laivan ympärillä satoja, tuhansia.
Uteliaina katselivat ne outoa kummitusta ymmärtämättä sitä peljätä.
Olivat uineet suoraan jäävuoriltaan tänne, eivätkä tienneet tulleensa
vaarallisimman vihollisensa alueelle.

"Eihän tappanut vielä. Nyt tehdäänkin rahaa", sanoivat toisetkin.

Maihin päästyä alkoi kova touhu hyljeverkkojen kuntoonsaamiseksi.
Naisväki oli jo edellisenä päivänä kuullut hylkeitä nähdyn ja oli
järjestänyt lenkat valmiiksi pihalle, joten samana iltana saimme vielä
muutamia lenkkoja lasketuksi. Pyynnin paraimmillaan ollessa meidän
venekunnallamme oli niitä vähän päälle 2 kilometriä.

Lenkat, 4 syltä korkeat ja 60 syltä pitkät, suurisilmäiset verkot,
laskettiin luotojen kupeilta sekä merelle että rantaan päin kuten
verkot ikään. Suhteet olivat vain toiset kuin särkiverkon. Aamulla
sitten käytiin kokemassa; yläpaulasta vetäen kuljetettiin venettä
lenkkaa pitkin, ja ainahan sieltä joku silmukoitiin takertunut,
"ryssä" nousikin. Parhaan saaliimme muistan olleen 15 hyljettä yhtenä
päivänä. Kun hylkeestä keskimäärin saatiin 35-40 kiloa "päkkiä", ja
pakista maksettiin vähän päälle 2 kruunua kilolta, oli siinä melkoinen
päiväraha kolmemiehiselle venekunnalle.

Oskari oli muuten erinomainen toveri, aina iloinen ja peräti
rehellinen. Kippariamme hän vihasi ja sanoi minulle: "Pidä varasi, se
aikoo puljuttaa sinua näissä tilityksissä." Vardössä ollessani hoiti
näet kippari aina minun osuuteni ja tilitti sen saapuessani. Vähän
rajupäinen Oskari toisinaan oli. Kerran viivyin Vardössä pitempään
kuin olin luvannut, ja palatessani tuli kippari jo laiturilla vastaan
muodoltaan kauhistuneena. Hän sanoi, että Oskari on vallan raivoissaan;
pitkin aamupäivää on särjetystä ikkunasta lennellyt ulos kahvipannuja,
tyhjiä olut ja viinipulloja, tuoleja, pakkilaatikoita y.m. irtaimistoa,
jonka ohella hän on ottanut minun mauserpistoolini ja paukuttelee
sillä, kun kuulee vähänkin kolinaa portaissa. Varoitti minua menemästä
sinne.

Tunsinhan minä toki huonetoverini. Hyvänahkaisempaa miestä ei
ollutkaan. Kävelin asunnollemme makasiinille ja nousin portaita.
Kippari jäi noin sadan metrin päähän. Silloin tuli nikkelikuula oven
läpi, ja huoneesta kuului karjaisu. Huikkasin nimeni, ja heti hyökkäsi
Oskari sieltä porstuaan silmät ilosta loistaen.

"Tulithan Antti vielä takaisin, ja minä kun luulin, että jo jätit
minut. Minä vähän tässä vain peloittelin kipparia, kun hän yritteli
ilman lupaa käytellä meidän tavaroitamme."

Finnmarkenin kansallisuus- ja kielikysymys selveni minulle tällä
matkallani. Oskarin vanhemmat olivat molemmat norjalaisia. Oskari oli
syntynyt Norjassa ja pienen ikänsä siellä elänyt, mutta norjankieltä
ei hän taitanut muuta kuin pari ruokotonta lausepartta, ja äänsi nekin
huonosti.

"Suomalainen minä olen enkä mikään norjalainen", sanoi hän, kun
tiedustelin asiain juuria.

Kibergissä puhuivat kaikki suomea, kansakoulunopettajaa ja muutamia
etelästä importeerattuja lukuunottamatta. Siitä huolimatta opetettiin
kansakoulussa yksinomaan norjankielellä ja lapset, jotka eivät
ymmärtäneet sanaakaan norjalaisesta piplianhistoriasta, saivat
iltakaudet jankata oppiakseen ulkoa läksynsä. Vähemmälläkin luulisi
tulevan uskonnolliseksi.

Yhtään ääntä ei kuitenkaan ole vielä noussut Finnmarkenin
suomalaisten kansallisuuden ja kielen säilyttämisen puolesta. Siellä
ummikkosuomalaiset yhä jankkaavat norjankielistä aapistaan. Eikä
ihmekään, emmehän ole kummia saaneet aikaan Petsamossakaan, joka
sentään on omaa aluettamme. Ne valtion avustukset, jotka Petsamon
pääelinkeinon, kalastuksen hyväksi on myönnetty, ovat pääasiassa
menneet sinne tehtyihin opintomatkoihin ja päällysmiesten palkkoihin.

Ennenkuin jätin Jäämeren rannikot, kerkisin turskanpyyntiinkin.
Miehistöämme oli lisätty, turskaliinat laitettu kuntoon ja Tenovuonon
suulle laskimme viisikilometrisen selkäliinamme. Satamissa odotteleviin
laivoihin veimme aamuisin saaliimme, joka kalaonnen mukaan vaihteli
kolmen ja kolmentoistatuhannen kilon välillä matkalta.

Tenovuonon varrella, tunturin kupeella on autio, ravistunut asunto.
Siellä oli parikymmentä vuotta sitten tehty kamala murha. Talon isäntä
oli salakavalasti tapettu, ja pahoin ruhjottuna hänet löydettiin vasta
aikoja tapauksen jälkeen, paikka kun on perin autio, eikä sinne eksy
kuin sattumalta joku kalastaja. Kukaan ei ollut uskaltanut ruveta
paikkaa asumaan, — siellä kummitteli.

Jouduimme kerran lähelle tätä paikkaa ja yövyimme siellä, sillä
kajuuttamme oli liian ahdas koko miehistön nukkua samanaikaisesti.

Liesi oli vielä kutakuinkin kunnossa. Keitimme turskaa ja kahvia,
lojuimme lattialla tupakoiden ja kertoillen juttuja. Joku miehistä
poistui rantaan katsomaan, olimmeko vetäneet jollan tarpeeksi
korkealle, ettei nousuvesi sitä veisi.

Takaisin tultuaan hän katseli ihmeissään ympärilleen ja kysyi, minne
se vieras meni. Emme tienneet kenestäkään vieraasta mitään. Hän
kertoi, että nykäistyään jollaa muutaman askeleen ylemmäs rannalle
ja käännyttyään takaisin tuvalle, oli tietä pitkin edellään kulkenut
ruskeatakkinen mies "sydwesti" päässään ja tullut eteisen ovesta sisään
nelisenkymmentä askelta hänen edellään. Kun ei ketään ollut saapunut
tupaan, tarkastimme pienen eteisen ja yliset, vaan kaikki oli tyhjää;
autiolla rannallakaan ei näkynyt edes lintua. — Pakokauhussa keräsimme
kamppeemme ja soudimme turvalliselle aluksellemme. Kummitus se oli.

— Jokohan peijakas kummitteli ihan valoisana huhtikuun yönä? — Pois
piti minun näiltä rannikoilta. —




KILPISJÄRVEN PAMAUS.


Vapunaattona nousin Vardössä laivaan, sain hyttipaikan yläkannella ja
tunsin taas olevani kuin turisti ainakin.

Kolmekuukautinen raskas työpäivä oli enää muisto, ja uudet toimet
askarruttivat mieltäni.

Ajatuksissani kirvelivät ne monet laivanlastit, joita U.S.A. ja
Britannia lähettivät ryssille. Merivahinkojen ja muiden haaverien
kautta oli vain vähäinen osa jäänyt matkan varrelle.

Jo Kirkkoniemessä olin nähnyt yhden laivanlastin ampumatarpeita ja
lentokoneiden osia. Salmijärvellä oli samansuuruinen varasto. Vardön
satama-alueella oli niitä yksi laivalasti ja Skibottenin rantatörmällä
kaksi valtaista kasaa, arviolta kolme laivalastia, odottamassa
kuljettajiaan.

Kaikki tämä oli sotatarvetavaraa, aiottu ryssille pienten kansojen
vapauttamiseksi.

En mielessäni hyväksynyt tällaista puolueettomuutta. Monet tuhannet
tonnit sotatarpeita kulotettiin täten Norjan alueen läpi, vaan jos
minulla tavattiin taskullinenkaan dynamiittia, olin ehdottomasti
kontrabandisti ja sain istua linnassa kolme vuotta. Antaako tällaisen
määrän sotatarpeita esteettömästi saapua ryssien käsiin? Ei! Se on
hävitettävä tavalla tai toisella.

Sitävarten istuin "Polarlysenin" kajuutassa matkalla etappiin.
Suunnitelma oli mielessäni valmis, välineet vain puuttuivat.

Haaparannassa tapasin Erkki Malmbergin, jolle esitin asian. Hän
hyväksyi täydellisesti ehdotukseni, ja teimme seuraavan ohjelman:

Varustamme retkikunnan ja järjestämme sen siten, että samana päivänä ja
samalla tunnilla pannaan kaikki edellämainitut varastot tuhkaksi.

Kun kuitenkin räjähdysaine varastomme oli mitättömän pieni, käsittäen
vain viisi räjähdyspanosta, tilasi Malmberg niitä Berliinistä lisää.
Tämän takia siirtyi suunnitelmamme toteuttaminen viikon verraksi
eteenpäin.

Voidaksemme pitää asian mahdollisimman salassa, matkustin minä
Tromsöhön odottamaan asiain kehittymistä, ja oli sovittu, että retkelle
lähtevät miehet tulevat sinne saamaan minulta lähempiä ohjeita. Kaikki
ei kuitenkaan mennyt suunnitelmiemme mukaan.

H. ja R. olivat matkustaneet Suomeen värväystarkoituksessa.
Rovaniemellä kuitenkin nousi sisu kaulaan, ja miehet palasivat tyhjin
toimin Haaparannalle. Oleilivat siellä kievarissa — kuin Haapavaaran
Jyrin karhu kierroksessa — ja Malmbergille tuskailivat, että "mitäs
tässä nyt tehdään, kun ei ilkiäisi tyhjin toimin palata Saksaankaan".

Malmberg kertoi silloin suunnitelmastamme Norjassa olevien varastojen
suhteen sanoen, että he saisivat, jos halutti, lähteä mukaan retkelle.

Miehet innostuivat heti asiaan, lupasivat vielä samana päivänä lähteä
matkalle. Malmberg selitti, ettei se tullut kysymykseenkään, ennenkuin
toiset retkikunnan jäsenet olivat saapuneet Tukholmasta mukanaan
Saksasta tuodut eväät. Mutta tällaisista estelyistä miehet välittivät
viisi. He sanoivat, että elleivät he saisi mukaansa Haaparannassa
olevaa räjähdysainevarastoamme, jota oli noin viisi kiloa, he joka
tapauksessa menisivät Siilastuvalle ja vaikka sulin käsin heittelisivät
tavarat järveen. — Selitykseksi mainittakoon kuitenkin, että
tavaraa oli lähes kolme laivanlastia, ja Kilpisjärvi tällöin vielä
metrinpaksuisessa jäässä.

Asiasta näytti tulevan pannukakku toivomamme suuren pamauksen sijasta,
ja kiiruusti Malmberg sähköteitse kutsui Suvirinteen ja Villamon
Tukholmasta, jotta matkalla olisi mukana kiveliöntunteviakin miehiä.

Kun matka tuli näin hätiköimällä päätetyksi, oli pakko luopua
alkuperäisestä suunnitelmasta, varsinkin, kun käytettävissä oleva
räjähdysainemäärä oli naurettavan pieni. Solisevia kevätpuroja seuraten
miehet sitten painuivat Kilpisjärvelle.

Kuulaana toukokuun iltana nousivat miehemme Kilpisjärven jäältä
Siilastuvalle. Hiukan kyräillen ottivat suomalaiset varastonvartijat
heidät vastaan, sallivat toki sentään matkamiesten yöpyä lattialla.
Paikan komendantti, kapteeni Stenberg oli Norjan puolella Skibottenissa.

Ulkona, hiekkaisella nummella oli mahtava kasa ryssien sotatarvikkeita.
Siinä oli 5,000,000 kiväärin patruunaa, oli kranaatin kärkikappaleita,
kenttäpuhelimia y.m.

Iltahämyssä tavarakasaa katsellessa tehtiin sitten suunnitelma
seuraavaa päivää varten.

Vieraat olivat koko illan ja yön varsin sävyisiä ja sietivät
murisematta vartioiden kokkapuheita. Vaan aamulla tuli huoneen hallitus
toisiin käsiin.

Terävin ja valituin sanoin ilmoitti Villamo tuvassaolijoille,
että "herrojen terveydelle ei olisi lainkaan haitaksi, vaikka
pysytteleisitte toistaiseksi täällä tuvassa, sillä ulkona alkaa kohta
paukkua. Ja muutenkin, jos jäljestäpäin jotakin kysytään, ei ole tarvis
tietää koko asiasta mitään."

Vartijat suostuivat tehtyyn ehdotukseen täydellisesti — joskin
kasvoiltaan hiukan kalpeina — sillä näköpiirissä vilahteli tämän tästä
mauserin tunnoton piippu.

Nyt kaivettiin keskelle tavarakasaa komero, johon mukanatuodut
räjähdysaineet upotettiin. Sähisten syttyi ruutilanka, ja sitten
kipaistiin kiven taakse tunturin juurelle.

Seurasi kumea räjähdys. Kymmenittäin lenteli patruunalaatikoita
vinhasti pyörien sadan metrin korkeudessa, ja irrallisia patruunoita
vilisi kuin sääskiä juhannuksena, mutta siihen se lysti loppuikin.
Annos oli ollut liian pieni täyttä totta tehdäkseen.

Juuri silloin ilmestyi näyttämölle mies, jonka läsnäoloa ei siellä
kaivattu. Se oli kapteeni Stenberg, joka ratsain saapui tunturien
lomitse johtavaa tietä residenssiinsä. Hän näki tämän kauhistuksen,
näki myös kivien takana kyyröttelevät miehet. Hurjasti huutaen ja
välähtelevää, nikkelöityä pistooliaan heilutellen hän ratsasti
miehiämme kohti pysähtymiskehoituksista huolimatta. Vasta kun Suvi
tasajyvällä ampui vinkuvan kuulan korvan ohi, putosi pistooli mieheltä,
ja vallan säädyllisesti antoi hän saattaa itsensä huoneeseen.

Suvi korjasi kiveliöstä kauniin pistoolin sotasaaliina.

Tämä historiallinen esine sai kaikkialla suurta ihailua osakseen,
kunnes muistaakseni Kitty sen lopullisesti sai ja vei muistona
Lontooseen. Ihminen joutuu näet joskus anteliaalle päälle.

Kapteeni Stenberg oli nyt huoneessaan, josta kaikki aseet oli Villamon
käskystä viety keittiöön palvelustytön huostaan. Ulkona odotti vuoren
korkuinen tavarakasa vielä ottajaansa. Ainoa mahdollinen hävityskeino
oli nyt tuli. Kiiruusti lyötiin kirveellä laatikon syrjä auki,
tulitikku lastuvilloihin ja pian roihusi koko varasto kokkona, jota ei
sietänyt mennä sammuttelemaan.

Jonkunlainen todistuskappale piti toki saada hyvintoimitetusta työstä,
ja sitä varten marssivat Villamo ja Suvirinne kapteeni Stenbergin
huoneeseen. Villamo esiintyi komentajana, Suvi seisoi ovensuussa
asennossa, puukoteloon kiinnitetty mauser sotilaallisesti olallaan.

"Antakaa meille kirjallinen todistus siitä, paljonko ja mitä laatua
tavaraa tuolla kasassa on", sanoi Villamo.

"En minä tiedä, mitä siellä on."

"Ellette ole ennen tienneet, niin nyt ainakin kuulette."

Ulkoa kuului tosiaankin hornamaista räiskettä, puhinaa ja paukkinaa:
Put, puti put, — piuuu, put, put prrrr.

"En minä anna mitään todistetta."

"Vai ette anna?" — Mauserin hana nousi naksahtaen vireeseen.

"Kyllä minä kirjoitan", tuli hätäinen vastaus, ja kohta oli Villamolla
täysi inventaario tavaroista, jotka paraikaa muuttuivat tuhkaksi.

"Hyvästi nyt vain ja koettakaa vastedes pysytellä merellä omassa
ammatissanne. Terveytenne vuoksi kehoitan teitä pysyttelemään
huoneessanne täsmälleen tunnin. — Jos kovin kiire tulee, niin onhan
tuolla nurkassa komuuti."

Suvi teki sotilaallisen käännöksen, ovi kierrettiin ulkopuolelta
reikeliin ja matka suunnattiin etelää kohti.

Vielä järven toiselle puolen kuului räjähdyksien pauke, ja mustana
viiruna kohosi savupilvi taivaalle osoittaen ihmetteleville
lappalaisille, etteivät hekään saaneet olla rauhassa koko maailman
nielevästä kansojen kamppailusta.

       *       *       *       *       *

Kunniamerkit ovat varsin kauniit kantaa rinnassa, varsinkin kun tietää
tehneensä jotain niiden edestä. Jos sitä vastoin samanlaisesta työstä
annetaan toiselle tunnustus ja toinen jätetään unhoon, menettää annettu
tunnustus ja kunniamerkki arvonsa sivullisenkin silmissä.

Haaparantaan saavuttuaan jäivät Villamo ja Suvirinne valmistamaan
uutta matkaa Suomeen, jotavastoin toiset retkeilijät kiiruimmiten
painuivat Lockstedtiin ja esittivät matkansa tulokset majuri Bayerille.
Seuraavalla viikolla kiinnitti majuri heidän rintaansa rautaristin
"tunnustuksena uhkarohkeasta ja hyvin toimitetusta, tulosrikkaasta
komennusmatkasta."

Vaan mitäs saivat Villamo ja Suvirinne? — Ei lumppuryssän prenikkaa
annettu heille koko Kilpisjärven jupakasta, josta kuitenkaan ilman
heitä ei olisi tullut yhtään mitään.

En tiedä, miten asiain kulku oli esitetty majuri Bayerille, minä vain
ajattelen — — —.

       *       *       *       *       *

Malmbergin kanssa tehdyn suunnitelman mukaisesti odottelin minä
Tromsössä. Kolkossa hotellihuoneessani järjestelin mielessäni
yksityiskohdittain uskalletun tehtävämme eri osat, edeltäpäin jo
nauttien siitä hälinästä, minkä aikomamme täräykset aiheuttaisivat koko
Ruijan valtakunnassa.

Samana päivänä, jolloin Kilpisjärven retkikunta lähti Haaparannasta,
sain Malmbergilta sähkösanoman: "Pojat matkustavat tänään, kirje
seuraa." Tästä käsitin että "pojat" tulevat Tromsöön, kuten puhe oli
ollut, ja siellä jakaudumme sopivanvahvuisiin ryhmiin, kukin aina eri
varastopaikkaa varten. Tosin mielessäni ihmettelin, että räjähdysaineet
olivat näin nopeasti saapuneet, vaan kohtahan kuulisin asiasta lähemmin.

Odottelin siis edelleenkin aina neljänteen päivään asti. Vaan kun
ehtoosta ja aamusta tuli viides päivä, nousin laivaan, jonka päämääränä
oli Skibotten.

Tämä pieni kylä sijaitsee Lyngenfjordin rannalla viitisenkymmentä
kilometriä Suomen rajasta. Vuono on rantojaan myöten niin syvä,
että suuret valtamerihöyryt saattavat purkaa lastinsa maalle ilman
apuvälineitä. Tätä tietä olivat Siilastuvankin tavarat kuljetetut.
Kelirikon takia oli Skibotteniin jäänyt kaksi laivalastia ryssien
tavaroita, ja olivat ne ladotut ranta-aukealle taivasalle.

Tavaroiden laatu oli moninaista, ja jo edellisellä kerralla
Skibottenissa käydessäni olin havainnut, että niiden hävittämiseksi
tarvittaisiin "termiittejä", sillä kankaisiin, saappaisiin ja
kenttäpuhelimiin eivät räjähdysaineet suuriakaan tehoa. Termiitti
sitävastoin oli kevyt kuljetettava, parinnyrkin kokoinen, vaan
kehitti lämpömäärän, joka kykeni muutamassa hetkessä sulattamaan
parin senttimetrin paksuisen teräspanssarin. Se oli jonkunlaista
"juoksevaa tulta", paloi kohisten ja syöksi pitkiä pihahtelevia
liekkejä ympärilleen eikä sitä kannattanut ryhtyä vedellä sammuttamaan.
Sellaisia olimmekin Saksasta pääasiassa tilanneet tarkoitusta varten.
Skibottenissa en tavannut ketään meikäläisistä eikä heitä vielä
seuraavanakaan päivänä kuulunut tuleviksi. Jotain täytyy nyt olla
vinossa, arvelin ja päätin palata takaisin Tromsöhön.

Kuulin silloin tavarankuljetuksessa olleiden suomalaisten ajomiesten
keskustelevan, että "tämä homma ei enää kannata, lähdetään pojat
Ameriikkaan."

Kerroin heille yrityksestämme Saksassa kehoittaen iltalaivassa
lähtemään mukaani. Kymmenkunnan miestä innostuikin heti ajatukseen,
lupasivatpa hankkia toisiakin matkaan.

Iltapäivällä saapui kylään tärisyttävä viesti: Siilastuvan varastot
on räjäytetty ilmaan. Heti sen jälkeen havaitsin minua pidettävän
silmällä. Lieneekö ollut joku Efialtes uskottujeni joukossa vai oliko
esiintymiseni muuten herättänyt epäluuloja, en voinut päätellä;
rauhattomaksi tunsin oloni.

Kävelin rantaan, jossa muuan ukko puuhaili veneellään. Jälessäni saapui
sinne eräs uskotuistani, nyhkäisi minua kylkeen, sanoen:

"Poliisit aikovat vangita teidät heti kun nimismies kerkiää tänne
laivalla Birtavaarasta. Ovat soittaneet sinne."

"Milloin laiva tulee?"

"Puolen tunnin kuluttua sen pitäisi täällä olla."

Nyt olivat hyvät keinot tarpeen. — Hyvää maksua vastaan lupasi veneukko
saattaa meidät vuonon toiselle rannalle. En enää rohjennut mennä
taloon, ajomies sieltä salavihkaa vain nouti reppuni ja ilmoitti
tovereilleen aikomuksestamme. Pian olimme vesillä, ja kaksihankainen
läheni voimakkain aironvedoin turvallisempaa tunturia kohti.

Puolimatkaan päästyämme näimme höyrylaivan savuavan niemen takaa;
siellähän se tuli minun vangitsijani. Kun laiva ehti Skibottenin
laituriin, olimme mekin jo toisella rannalla ja hävisimme tunturiin.

Yötä myöten jatkoimme tunturitaivalta Lyngeniin, josta laiva
viiden aikaan aamulla vei meidät Tromsöhön. Yö oli valoisa, ilma
kevääntuoksuinen, ja valkoharjaisilla tuntureilla rusotti Lapin
ainainen aurinko. Matkan varrella kerroin miehille lähemmin
Saksanmatkasta ja oloista siellä ja ikuistin heidät kameraani.

Tromsössä ei suomalaisten maine ollut kovinkaan korkealla. Tuntui
miltei mahdottomalta saada yösijaa joukolleni. Kuullessaan vieraiden
puhuvan suomea, he heti sanoivat: "Ei, ei, ne tappelevat. Emme voi
ottaa."

Vannoin ja vakuutin, että nämä ovat hyvin siivoja miehiä, eivätkä ole
vielä koskaan tapelleet ja säädyllisellä esiintymiselläni sainkin
kaikki majoitetuksi eri paikkoihin kaupungissa.

Aamulla, lähtiessämme laivalla etelään päin, etsin turhaan kahta
miestä, mutta kun toisetkaan eivät heistä tienneet mitään, arvasin
sotahommien miehiä hirvittäneen.

Lödingenissä olisimme saaneet odottaa Narvikin laivaa kaksi
vuorokautta. Se on kuitenkin kallis paikka niin ruokaan kuin asuntoihin
nähden, joten aikaa ja rahoja säästääkseni vuokrasin moottoriveneen.
Sää oli myrskyinen ja miehet tottumattomia merellä. Kajuutassa tuoksui
ylenannettu aamiainen enkä viihtynyt siellä; viihtyisämpi oli olo
kannella, vaikkakin likomärkänä; laineet kun huuhtelivat lakkaamatta
sitä keulasta perään saakka.

Lähettämäni sähkösanoman johdosta oli Wallenius Bodenissa meitä
vastassa ja saattoi miehet edelleen Trelleborgiin. Kaksi miestä karkasi
täälläkin. Toisen nimeä en muista, toinen oli Huhtala nimeltään. Hän
myöhemmin ilmiantoi minut Seittenkarin poliisille ja sain kutsun
poliisilaitokseen tekemään selkoa hommistani. Kun ei poliisi kuitenkaan
ymmärtänyt suomenkielistä passiani, käänsin sen hänelle puuta heinää
puhuen, eikä ilmianto aiheuttanut mitään ikävyyksiä. Olin kuitenkin
siksi kiukuissani, että etsin Huhtalaa pitemmän ajan, antaakseni
hänelle yhden pääpillerin, mutta mies oli kadonnut paikkakunnalta.
Nyttemmin on aika vihani lauhduttanut, ja minun puolestani eläköön se
roisto miten kykenee.

Haaparannalla kertoi Malmberg Kilpisjärven historian alkuvaiheista.
Miehet eivät vielä olleet matkaltaan palanneet eikä hän tiennyt, miten
siellä oli käynyt. Minä puolestani kerroin matkani vaiheet; tiesin,
että räjähdys oli toimitettu, vaan miehistä en tiennyt mitään. Odotimme
siis jännityksellä heidän paluutaan.

Kolmantena päivänä he sitten saapuivat mukanaan täydet kantamukset
sotasaalista: kenttäpuhelimia, patruunoita y.m. ja kuvailivat matkansa
vaiheet, tosin paljon elävämmin kuin mitä minä tässä olen kyennyt
kertomaan.

       *       *       *       *       *

Viettäessäni neljä kuukautta Jäämerellä ja muilla matkoilla, olivat
Haaparantaan säilytettäväksi jättämäni tavarat joutuneet yleisen
käsittelynalaisiksi. Villamo herrasteli minun jo kuuluisaksi tulleessa
saketissani. Kun hän sentään oli melkein kaksi korttelia minua lyhempi,
ulottuivat liepeet aina nilkkoihin, joten hän katsoi sen hyvin
soveltuvan kevätpalttooksi. Ja kevätpalttoon näköinen se olikin, kun
taas vedin sen ylleni. Walter oli anastanut hienon, Berlinistä ostamani
hatun. Vaadin tiukasti omaisuuttani takaisin, vaan hän puolestaan sanoi
ostaneensa sen Tuompolta. Tuompo oli silloin jo matkustanut leirille,
enkä saanut häntä käsiini, joten jätin asian lepäämään.

Jossain tilaisuudessa oli Pikku-Jussi arvellut, että minun arvokas
kalabassipiippuni hyvin sopisi hänenkin hampaisiinsa. Suvi tämän
nähtyään huomautti, että "Pekka on antanut minun tehtäväkseni hoidella
tätä kalabassia, eikä kellään ole oikeutta vetää siitä sauhuakaan, se
on siksi tyyris piippu." Asia ei selvinnyt muuten kuin tappelulla,
jossa piippu meni poikki. Nyt, kun siitä ei ollut enää kummallekaan
iloa eikä kunniaa, sopivat he riidan ja pakkasivat piipun kauniisti
kapsäkkiini.




ELOKUVIA TUKHOLMASTA.


Tukholmassa tein Hauptmann Lassenille yksityiskohtaisesti selkoa
matkastani. Sitten hän kysyi, minnekkä olin pannut rahat, jotka sain
mukaani. Teki mieleni vastata erään tohtorin tavoin, että olen ne
syönyt, juonut ja niin edespäin, vaan alamaisimmin kuitenkin ilmoitin
yksinkertaisesti niiden kuluneen. Enhän voinut kulettaa mukanani
kassakirjaa ja merkitä joka oston ja menon laatua. Jos jouduin kiinni,
olivat sellaiset muistiinpanot vaarallisimpia todisteita. Muistini taas
ei riittänyt kuin suurimpiin menoihin.

"Ehdotan, että annettaisiin asia olla sellaisenaan."

"Tehkää lasku valmiiksi huomiseksi", määräsi Lassen lyhyesti.

Ja teinhän minä totisesti laskun, kaksi arkkia käsittävän tilin, jossa
m.m. oli sellaisia posteja kuin 1 kilo tikkurieskaa 85 penniä, kilo
sokeria Smk 2: —, pullo madeiraa Vardössä edustusta varten kr. I:75.
ryssän soltun lahjomiseen Kantalahdessa 5 ruplaa j.n.e. — Laskun
loppusumma osoitti noin 2,500 kruunua hyväkseni.

Lassen katseli laskua, luki ja ihmetteli: Kruunut, ruplat ja markat
menivät sekaisin hänen päässään.

Selviteltyäni lisäksi vielä erinäisiä kärsimiäni kurssihäviöitä, käveli
hän kassakaapilleen ja maksoi minulle puuttuvan summan.

"Ja nyt te veitte kassan viimeistä äyriä myöten", sanoi Lassen lopuksi.

Olin siis, kuten kuulemma Monte Carlossa tällaisessa tapauksessa
sanottaisiin, räjäyttänyt pankin.

       *       *       *       *       *

Lyhyt lepoaika pitkän matkan jälkeen ei ollut haitaksi. E. Malmberg oli
myös saapunut pääkaupunkiin ja yhdessä menimme autonohjaajakurssille
Se oli erikoisen kiintoisaa hommaa. Alkuaikana ajoimme pääasiallisesti
katulyhtyihin ja puhelinpylväisiin ja sai vanha Mercedes-raukkamme
kokea monta kovaa kolausta. Myöhemmin taitomme lisääntyessä, kun
saatoimme jo lisätä nopeuttakin, oli suurin huvimme saada aikaan
yhteentörmäyksiä muitten ajopelien kanssa. Kateellisina kuuntelivat
toiset hoitokomitean miehet, kun iltaisin keskustelimme kuluneen päivän
saavutuksista. Suvi sanoikin J. W:lle, että "kun minä rikastun, niin
menen autokurssille."

Rintamalta saapui silloin tällöin Tukholmaan asti lomalle joitain
äveriäämpiä jääkäreitä, jotka saivat kotimaasta rahoja. Useat heistä
asuivat hotelli de Postissa, joka oli Suven ja minunkin vakituinen
kortteeri Tukholmassa käydessämme. Suvi sentään usein muutteli
kortteeripaikkaa, ja kun hänet taas jonakin aamuna tapasi ja kysyi,
missä hotellissa oli ollut, vastasi hän: "Tuollapa nukuin Perseliuksen
puistossa. Mistäs minulla rahoja olisi kalliisiin hotelliraaksuihin ja
juomarahoihin."

Oli nautinto katsella, millä innolla rintamalta saapuneet kävivät
käsiksi Tennstupetin herkulliseen voileipäpöytään ja kärisevään
schnitzeliin. Rintamaelämä oli jo hienostakin espiskeikarista
karistanut pois paljon turhamaista ja puheensävynsäkin oli muodostunut
jurommaksi ja suorasukaisemmaksi.

Saapui Tukholmaan taas kerran hienosti sivistynyt, tavoiltaan ja
puheiltaan sävyisäksi tunnettu jääkäri, tapaamaan Suomesta sinne
matkustanutta morsiantaan ja tulevaa anoppiaan. Syödessään päivällistä
Rosendalissa liikkui keskustelu luonnollisesti jääkäreissä. Olihan
siellä useitakin anopille tuttuja nuorukaisia, ja kun taas tuli joku
nimi mainituksi, kysäsi hän:

"Mitä sinä tykkäät herra — — sta? Minkälainen mies hän on?" johon
jääkäri ykskantaan vastasi:

"Kyllä se mies on minun mielestäni suuri p——."

Jonka jälkeen kaikki kolme punastuivat ja katselivat hetkisen eri
suuntiin.

       *       *       *       *       *

Emme saaneet liikkua vallan häiritsemättä kaduilla. Hämäräperäiset
olennot seurasivat varsinkin meidän pommarien liikkeitä kaikkialla.
Senvuoksi ei toimistoissakaan saanut käydä kuin aivan tärkeissä
asioissa, koska niitäkin oli havaittu vartioitavan.

Muistan eräänkin tapauksen, jolloin oli pakko suorastaan konkreettisin
keinoin häätää tungettelija. Lomalle saapuneiden, Rosenbröijerin ja
Nordenswanin kanssa istuin Skansenilla Novillassa rapuja syömässä.
Huoneeseen astui punanaamainen mies, jonka tunsin jo edelliseltä
vuodelta, jolloin hän hotelli Reisenissä useampaan otteeseen oli
yrittänyt tunkeutua seuraamme. Jo silloin eräänä pimeänä iltana aioimme
Bruunin kanssa antaa hänelle hieman opetusta Skeppsbron syrjäkadulla,
jonne mies oli meitä seurannut, vaan pääsi hän onnekseen karkuun.

Nyt Novillassa astui hän röyhkeästi tuolini taa lasketellen
kompasanoja. Äänestä päättäen oli hän hienossa hiprakassa. En malttanut
olla heittämättä muutamaa sanaa vastaukseksi, ja hetken kuluttua tunsin
töykkäyksen niskassani, joka kylläkään ei ollut tarkoitettu miksikään
"massaasiksi". Mitään vastaamatta järsin näöltäni rauhallisena
ravunhäntää, ja kohta tuli toinen töykkäys. Vastapäätä istuva
Rosenbröijer huomasi naamastani, mitä ajattelin ja kuiskasi:

"Älä lyö ihan vielä."

Nyt vaati tungettelija varsin kovaäänisesti minulta selvitystä johonkin
muka aiheuttamaani solvaukseen ja töykkäsi vielä kerran. Tätä minä olin
odottanutkin ja lähetin taakseni katsomatta ravunhäntäisen vasemman
nyrkkini heittolaukauksella takaviistoon seurauksella, että miehen
silmäkulma repesi silmästä hamaan hiusrajaan saakka. — Eipä olisi
tullut saapasnahkaa siitä miehestä.

Mutta mikä mölinä siitä nousikaan. Mies huusi kuin teuraaksi vietävä
sika, sitten äkkiä poistui, saapuakseen seuraavassa tuokiossa takaisin
mukanaan kaksi poliisia.

Kohta laskeutui esivallan raskas käsi olalleni, ja virallinen ääni
ilmoitti minulle: "Ni är häktad."

"Jaha, jaha, mutta ehkä saan ensin suorittaa laskuni?"

"Kyllä, olkaa hyvä."

Kärsivällisesti katseli poliisi, kunnes olin ottanut viimeisen snapsun
ja puraissut ravunhännän sen päälle. Sitten marssimme juhlallisesti
ravintolasta — tosin ilman musiikkia.

Kun kerran tuli siellä käydyksi, niin voinhan samalla Tukholmaan
osuville maanmiehilleni neuvoa, että Skansenin poliisilaitos sijaitsee
aivan lähellä varietee Novillaa, joten sinne päästäkseen ei kävelyyn
tarvitse uhrata kallista ehtooaikaa.

Pianpa siis olimme kamarissa, ja asian käsittely alkoi. Syytteen
kuultuaan kysyi komisario, olisiko minulla jotain sanottavaa ikäänkuin
puolustuksekseni. Minä selvitin ravunsyönnin hyvin tarkkaan,
samoin muutkin edesottamiseni, mutta syyttäjä, jonka naama nyt oli
yltäänsä veressä, hän kun oli sitä lääppinyt käsillään, keskeytti
kaunopuheisen esitykseni tämän tästä haluten tietää, keitä oli mukanani
pöydässä. Koko meidän riitamme näytti muuttuvan sivuasiaksi. Olin jo
laajaperäisen kertomukseni lopussa, kun hän härän äänellä karjasi:

"Minä tahdon tietää, ketä ne toiset olivat siinä pöydässä."

"Tekö täällä kuulustelette vai komisario", sanoin hänelle ja
muistaakseni irvistin.

"Viekää mies putkaan", kuului komennus.

Jäätyämme komisarion kanssa kahden, kysyi hän:

"Ketä ne sitten oikein ovat ne teidän seuralaisenne, kun hän niin
innokkaasti tahtoi saada heistä selkoa."

Nyt selitin hänelle asian mutkattomasti, samalla mainiten, mitä tiesin
tästä uudesta ystävästäni.

"Hyvä on. Kyllä tunnen sentapaiset herrat. Jos jotain vielä asian
suhteen tarvitsisin tietää, niin soitan huomenna hotelliinne. Hyvää
yötä."

"Sitä samaa."

Lähtiessämme Novillasta olin kuiskannut Rosenbröijerille, että he
varmuuden vuoksi siirtyisivät Kristallipalatsiin. Arvellen heidän
vielä istuvan Novillassa — asiasta kun olin suoriutunut näin nopeasti
— poikkesin sinne. Äänekkäät kuiskaukset: "tuolla hän on taas",
kuuluivat ympäri salin. Siellä oli myös eräs tanskalainen nyrkkeilijä,
joka kuluneena päivänä oli voitollisesti otellut näöltään ylivoimaisen
ruotsalaisen kanssa. Hän nousi pöydästään, tuli minua kattelemaan
sanoen:

"Näin lyöntinne, se oli hyvin tehty. Saanko pyytää pöytääni. Nimeni on
— —."

"Kiitos, minun nimeni on vain Pekkola. — Kyllä minäkin tämänpäiväisissä
kilpailuissa näin Teidän antavan kunnon leukalyöntejä Kallelle."

Hetkisen keskusteltuamme poistuin Kristallipalatsiin, jossa toverini jo
levottomina minua odottivat. Iltamme päättyi siivosti.

Tukholmalaisen ystävämme Runeborgin kehoituksesta läksimme kerran
huvimatkalle Vaxholmaan. Otin kamerankin mukaani ollenkaan muistamatta,
että Vaxholm on linnoitus. Tukholman turva.

Söimme, joimme, uimme ja valokuvasimme ja vasta Tukholmaan palattuamme
huomasimme meitä seurattavan. Tarkoituksellisesti poikkesimme erääseen
valokuvaamoon, jonne jätimme niin kameran kuin filmit.

Seuraavana päivänä kuulimme valokuvaamossa kahden etsivän käyneen
siellä vaatien nähdäkseen ottamiamme kuvia. Eivät nähtävästi katsoneet
niitä Svean turvallisuudelle vaarallisiksi, koska olivat sanoneet:

"Jaså, se olikin vain huvimatka."

Halusimme kerran saada tietää, kuinka suuri Tukholmassa oleskeleva
seurakuntamme oli ja päätimme senvuoksi viettää yhteisen juhannuksen
"Höyhensaarilla". Kapula pantiin kiertämään kaikkiin hotelleihin
ja toimistoihin, ja arvelimme saavamme kokoon noin viisitoista tai
kaksikymmentä miestä. Kaikkien hämmästys oli sentään suuri, kun
pääluku illan kuluessa kasvoi yli viidenkymmenen. Kuuli siinä sitten
ihmettelyjä: Mitäs sinä täällä teet? Millä matkoilla sinä kuljet? En
luullut sinun enää elävänkään, ja muita sentapaisia. Kuka oli matkalla
pohjoiseen, kuka etelään, kuka lomalla tai muissa hommissa.

Valtasimme koko tanssisalia sivuavan lasiseinäisen ruokailuhuoneen,
josta muu yleisö vähitellen poistui. Siihen vaikutti suuresti
pitkän pöytämme kumpaankin päähän isketyt kauhavalaiset, joiden
terä oli kortteli ja tuuma, ynnä moniaat siellä täällä piipottavat
lyhyempiteräiset. Nämä olivat vain kulisseja, peloitusvälineitä
asiaan kuulumattomille, jotta olisimme saaneet rauhassa viettää
lehtimajajuhlamme. Silloin tällöin avautui kuitenkin parvekkeelle vievä
ovi, ja kynnyksestä yläpieleen saakka näkyi rakosessa kauhistuneita
naamoja.

Aamuyöstä palasimme laivalla kaupunkiin. Laivassa oli tungos, ja
erehdyksessä istui Lund erään ruotsalaisen syliin. Asiasta syntyi
monisanainen kabinettikysymys, joka päätettiin sopia Lundin ja toisen
asianomaisen välisellä tappeluksella Berzeliuksen puistossa. Minä
toimisin Lundin sekundanttina, toisella oli niitä kolme.

Puistossa etsimme sopivan aukeaman, ja Lund odotti vastustajaansa. Tämä
oli kuitenkin lähettänyt yhden sekundanteistaan hakemaan poliisia, joka
heti saapuikin ja tiukasti kysyi:

"Mitä herrat täällä tappelevat?"

Minä selitin, ettei vielä oltu päästy alkuunkaan, ja kun poliisi näki
kaiken olevan rauhallista, poistui hän Strandvägenille.

Ruotsalaiset seisoivat vähän matkan päässä meistä ja neuvottelivat.
Lund vaati äänekkäästi tappelun alkamista. Hetken kuluttua ilmoitti
vastapuoli, ettei hän tappelekaan, vaan saa asia olla sinään.
Tällaiseen ehdotukseen ei Lund millään suostunut:

"Jaa, siinä tapauksessa täytyy hänen pyytää minulta anteeksi."

Sekundanttina välitin tämän vaatimuksen toiseen leiriin, mutta se
torjuttiin siellä jyrkästi. Vastapuoli selitti, ettei hänellä ole
mitään syytä anteeksipyyntöön.

Saatoin vastauksen Lundille ja kysyin, minkätakia ruotsalaisen piti
pyytää anteeksi.

"No sentakia justiin, että minä istuin sen syliin. Sano sille, että
jos se ei tahdo tapella eikä pyytää anteeksi, niin minä lyön joka
tapauksessa."

Taas kävelin aukean yli ja vakavasti selitin tilanteen. Hetken
mietittyään sanoi vastustaja:

"Ja, i så fall har jag ingenting annat, än att komma fram med min
ursäkt", jonka jälkeen seurasi sydämellinen kättely ja anteeksipyyntö.




KOLMOSET MATKALLA.


Heinäkuussa 1916 ilmoitti kapteeni Lassen Tukholmassa
tiedonantoverkoston Etelä-Suomessa joutuneen epäkuntoon, — luultavasti
joidenkin vangitsemisien johdosta, ja kysyi, haluaisinko lähteä
ottamaan selkoa asiasta ja järjestämään toimintansa lopettaneet paikat
uudelleen.

Vaikka tiesin, että liikkuminen Suomessa oli turvallisuudelleni
arveluttavaa, suostuin ehdotukseen. Asia ei sietänyt viivyttelemistä
eikä tavallisestikaan tällaisille retkille lähtiessä suotu pitkiä
aikoja matkavalmistuksiin. Kun asia oli päätetty, sanoi siis Lassen:

"Tehkää kustannusarvio matkaanne varten ja tulkaa tunnin kuluttua
hakemaan rahat. — Mistä aiotte mennä rajan yli?"

"Mieluimmin Haaparannasta."

"Selvä; matkustatte siis tänä iltana?"

"Mahdollisimman pian."

Saatuani asiat Lassenin kanssa järjestykseen, poikkesin hoitokomiteaan,
jossa Erkki Malmberg paraikaa aukoili vastikääa Saksasta saapuneita
pommipaketteja. Ne piti ensitilassa saatettaman Suomen puolelle
— ja tietysti sieltä edelleen — ja Malmberg kysyi, haluaisinko
lähteä hänen mukanaan saattamaan niitä käsipakaasina Haaparantaan,
kaikkivoipa tulli kun ei sentapaista tavaraa sallinut kuljetettavan, ja
rahtitavaralähetykset luonnollisesti joutuivat sen armottomiin käsiin.

Kun kerran matkani piti Haaparantaan, saatoin hyvinkin kuljettaa
pommejakin mukanani. Suvi liittyi seuraamme, ja kolmisin taas toimme
raskaat matkalaukkumme junaan.

Niin tarkkoja olivat ryssien etsijät Tukholmassa, että vaikka
matkastamme hoitokomiteaa lukuunottamatta ei kenelläkään ollut tietoa,
löytyi santarmien arkistosta myöhemmin Tukholman asemalla otettu kuva,
joka esittää meidät juuri junaan astumassa.

Bodeniin saakka tiesimme matkustamisen olevan vaaratonta. Siellä sitten
nousivat tullimiehetkin pikajunaan tutkien jokaisen matkakollin,
jossa epäilivät löytävänsä kontrabandia. Jos sitävastoin matkusti
ensin Luulajaan ja sieltä paikallisjunalla takaisin Bodenin kautta
Haaparantaan, sai olla tullimiehiltä rauhassa.

Tätä reittiä käyttäen aioimmekin häivyttää viranomaiset jäljiltämme.
Suurempaa huomiota herättämättä saimme kuusi miehenkantamaa kolliamme
siirretyiksi Luulajan junaan, ja olisimme rauhallisina nauttineet
kesäpäivän helteestä, ellei seuraamme juuri junan lähtiessä olisi
liittynyt henkilö, jonka lakistaan tunsimme tullimieheksi.

Tällaisissa tapauksissa on viisainta esiintyä hyvin kohteliaasti.
Tarjosimme tullimiehelle kuin ohimennen tupakkamassimme, ja se antoi
heti aiheen tuttavalliseen keskusteluun.

Tiedustelimme uuden tuttavamme asuinpaikkaa, perhesuhteita sekä yleistä
hyvinvointia, samalla visusti tarkaten olisiko hänen mielenkiintonsa
herännyt tavaroitamme kohtaan. Auliisti kertoi hän koko elämänsä
juoksun, samoin kuin useiden sukulaistensakin. Keskustelun aikana kävi
myös ilmi, että hän ei nyt ollut virantoimituksessa, vaan paluumatkalla
kotiinsa.

Ammattiaan koskevista seikoista hän antoi aivan pöyristyttäviä tietoja.
Kertoi että nykyjään kuljetetaan suunnattomat määrät kaikenlaista
kiellettyä tavaraa. Saksalaisten agentit kuljettavat Suomeen myrkkyjä,
kaasuja ja pommeja, ja sehän on hirveä rikos, kun kerran Ruotsi on
puolueeton valtakunta. Olimme uteliaita tietämään, mitenkä tällaiset
kontrabandistit keksitään suuren matkustajatulvan joukosta ja saimme
kuulla suuren psykoloogisen totuuden:

"Heidät tuntee miltei erehtymättömästi katseestaan. Ei tarvitse kuin
vilkaista mieheen, niin näkee heti, kuljettaako hän luvatonta tavaraa."

Lausuimme suuren kunnioituksemme hänen tarkkanäköisyydelleen, ja
keskustelumme olisi kenties pitemmältikin käsitellyt eri ihmisten
sielullisia ominaisuuksia ja psykoloogista havainto-oppia, ellei
junailija olisi ilmoittanut matkatoverillemme, että "heti pysähdymme
teidän asemallenne".

Lyhyt tuttavuutemme loppui syvään yhteisymmärrykseen.

Luulajan hotellin yläterassilta on ihana näköala Pohjanlahdelle, ja
on siellä viihtyisiä istumapaikkojakin aurinkotelttojen alla. Reipas
sotilasorkesteri soitteli niitä vanhanajan kauniita kappaleita, joissa
ei vielä ollut jazzin tuntuakaan. Musiikkiin ihastuneina kutsuimme
miellyttävän kapellimestarin pöytäämme teltan alle.

Päivä oli helteisen kuuma, ja koko miespuolinen yleisö istui
paitahihasillaan. Naisetkin olisivat luultavasti tehneet samoin, mutta
heillä ei ollut hihoja ollenkaan.

Tarjosimme kapellimestarille mehuvettä eli samaa, jota itsekin nautimme
ja luonnollisesti esittäydyimme.

Mala kävi täydestä engelsmannista, minä varovaisuuden vuoksi esiinnyin
suomalaisena, ja Suvi taas sanoi olevansa tanskalainen liikemies.

Onnettomuudeksi oli kapellimestari skånelainen ja hallitsi
täydellisesti tanskankieltä, jota sanoi mielellään käyttävänsä pitkästä
aikaa.

Virinnyt tanskankielinen keskustelu muodostui meille kuuntelijoille
varsin piinalliseksi, kunnes Suvi suuttui ja sanoi selvällä
suomenkielellä:

"Puhu mitäs puhut, minä vaan en viitsi kanssas mongertaa tuollaista
kieltä."

Minä puolestani olin jo aikoja sitten päättänyt esittelyissäni karttaa
varsin vieraita kansallisuuksia. Tähän antoi vakavan sysäyksen Kekonin
kertomus Uumajasta, jossa hän valvoi etapin hommia.

Kerran näet saapui sinne pataljoonasta jääkäri komennuksella Suomeen.
Istuivat Kekonin kanssa aamiaispöydässä, ja seuraan liittyi Kekonin
jokapäiväinen pöytätoveri, sikäläisen saksalaisen tukkukaupan edustaja,
joka jonkun verran tiesi asioistamme, vaan jonka ei silti tarvinnut
tietää kaikista komennetuista. Kekoni ei kerinnyt varoittaa jääkäriä,
joka mielestään täydellisen saksankielentaidon omaten heti esittäytyi:

"Bauer, Kauffmann aus Perlin."

"Jaha, maanmiehiäni; oikein hauska tavata. Mitä kotimaahan kuuluu?"

Tällainen sanatulva oli jo liikaa jääkärille, hänen
saksankielentaitonsa kun pääasiallisesti supistui tuohon vaivoin
opettelemaansa esittelylauseeseen. Hän kääntyikin Kekonin puoleen ja
sanoi:

"Tonnerwetter, mitä h—iä minä nyt sanon?"

"Et tarvitse muuta kuin pidät suusi kiinni", vastasi Kekoni. Sitten
uskotteli hän saksalaiselle, että mies oli joku salakuljettaja, joka ei
halua tunnustaa oikeata kansallisuuttaan. Selitys tuntui tyydyttävän.
Onnellisesti saavuimme tavaroinemme Haaparantaan. Siellä kuulimme
ikävän uutisen. Pari päivää aikaisemmin oli kaksi pommaria mennyt rajan
yli Korpikylän kohdalta. Jokivartta noudattavalla tiellä tapasivat he
ryssien kulkuvartion, joka alkoi takaa-ajon. Miehet pääsivät metsään
pakoon, mutta hätäpäissään pudotti toinen pommisäkkinsä tielle, josta
ryssät sen korjasivat.

Kasarmilla reppu sitten perinpohjin tarkastettiin. Sieltä löytyi
teräksisiä tuubeja, peltipurkkeja ja kirkasta ainetta sisältäviä
umpinaisia lasiputkia, joiden kokoomus oli ryssille tuntematon.
He kuitenkin aavistivat olevansa tekemisissä hyvinkin arvokkaan
lääkevaraston kanssa ja veivät repun Tornion apteekkiin kysyen, voisiko
näitä aineita nauttia sellaiseen tautiin, jonka nimeä ei kaikkien
kuullen viitsi mainita.

Apteekkari havaitsi heti ensi näkemältä, mihin tautiin tällaiset
lääkkeet olivat aiotut ja kiireenvilkkaa lähetti ryssät pois alueeltaan.

Vahvan sotilasvartioston saattamana kuljetettiin pommisäkki sitten
Pietariin, jonne se häipyi, kuten niin paljon muutakin on häipynyt.
Eivät edes tyhjää reppua toimittaneet takaisin.

Seurauksena tästä jupakasta oli kuitenkin tiukempi rajanvartiointi.
Ei ollut nyt yrittämistäkään "soudella uistinta" aivan Tornion
lähettyvillä. Mutta Suomellahan on pitkä maaraja, pääseehän siitä
yli useammastakin paikasta. Päätimme ylittää rajan Ylitornion
pohjoispuolella olevilla asumattomilla metsäseuduilla.

Meitä oli kolme matkaajaa: Oikki, Suvi ja minä. Oikki oli odottanut
saapumistamme Haaparannalla. Edellisten päivien tapahtumien vuoksi oli
kaupunkiin ilmestynyt mulkosilmäisiä henkilöitä, jotka varjojen tavoin
seurasivat liikkeitämme siellä.

"Mutkan kautta tie suorin". — Sen älyten ja välttääksemme mielestämme
tarpeetonta Shpalernajanreittiä, varustauduimme kuin merimatkalle.

Tarkoituksemme oli käyttää Seittenkari-LuulajaBoden-Ylitornion tietä.

Kovaäänisesti puhellen Kemistä, moottoriveneistä y.m.s. nousimme
Seittenkarille menevään laivaan, varmasti tietäen, että puhelin- ja
sähkösanomat olivat jo matkalla —valmistaakseen meille juhlallisen
vastaanoton Kemissä.

Erkki Malmberg oli ennen lähtöämme käynyt Norrbottenin komendantin
luona ja toi meille sen turvallisen tiedon, että Ylitorniolle
sijoitetut sotilashenkilöt eivät keskeytä matkaamme. — Tullista
saisimme itse suoriutua.

Voidaksemme seuraavana päivänä päästä viivytyksittä junaan, yövyimme
Seittenkarissa postinhoitajattaren luona, jossa Oikki oli perheystävä.

Vastikään hankkimamme pitkät parabellumpistoolimme kaipasivat
tarkistusta, joten kuljimme viehättävässä naisseurassa saaren
itärannalle niitä koettelemaan.

Aikamme siellä paukuteltuamme palasimme tyytyväisin mielin kapeata
metsäpolkua pitkin kylään, kun takanamme räiskähti sarja laukauksia, ja
ruotsalainen patrulli "piiritti" meidät.

Minä kävelin joukon viimeisenä ja sain ensi ryöpyn niskaani: "Mitä
herrat ampuvat täällä?"

"Harjoituslaukauksia vain."

"Tuletteko Suomesta?"

"Emme suinkaan. Haaparannasta saavuimme iltalaivalla."

"No mitä te sitte täällä ammutte? Tämä on raja-aluetta. Lienette
salakuljettajia? Minkänäköisillä aseilla ammuitte?"

Vedin povestani pitkän Marine-Parabellumin ja toisesta 11 millimetrin
Coltin.

"Tällaisillahan me kokeilimme. Ne ovat jumalattoman tarkkakäyntisiä."

Aseet tekivät huomattavan vaikutuksen patrullin johtajaan.

"Onko teillä patruunoita näihin?"

"Ei ole mukana, vaan tuolla postitalossa on enemmänkin."

"No menkää nyt sitten, mutta muistakaa, että täällä rajan vieressä ei
saa ampua."

Turvallisin tuntein nukuimme yömme, sillä ystävällinen patrulli vartioi
aamuun saakka tilapäistä asuntoamme, saattoipa meidät vielä aamusella —
tosin noin 100 m. välimatkalla — laivalaiturille.

Lakkia heiluttaen erkanimme laiturista.

Plantingin kievarissa Ylitorniolla tapasimme rakkaat ja raskaat
pommisäkkimme, jotka heinäkuormassa olivat maanteitse saapuneet sinne
jo ennen meitä.

Siellä tapasin myös opintoverini, metsänhoitaja Viljo Lyytikäisen.
Hän oli edellisenä talvena hädin tuskin päässyt ryssien kahleita
pakoon, sai suurien vaikeuksien jälkeen perheensäkin Ylitornioon,
jossa nyt hoiteli värvärien ja alokkaiden rajanylikulkua. Hän oli
väsymätön ja rohkea mies hommissaan. Päivät päästään hän sauvoi
venellään joella, tutki jokaisen poukaman ja putaan löytääkseen aina
uusia ylimenopaikkoja. Samaten saattoi hän tuntikausia makailla
rantapajukossa kiikarillaan tähystellen ryssien vahdinvaihtoja
vastarannalla. Ryssätkin urkkijainsa kautta olivat saaneet tietää
Lyytikäisen hommista ja tunsivat hyvin hänen leveät hartiansa jo
matkankin päästä. Kun hän opasteli miehiä rajan yli, ei kenenkään
tarvinnut pelätä matkan epäonnistuvan. Kun Suomen puolelta
oli tulijoita, ilmestyi erään asiallemme myötämielisen talon
rannanpuoleiseen akkunanpieleen valkoinen liina. Silloin oli
Lyytikäinen aina veneellään vastassa. Monet kymmenet ja sadatkin
kerrat souteli hän rajan yli, milloin miehiä kuljettaen, milloin taas
tiedustelumatkoilla.

Kuvaavaa Lyytikäisen toiminnalle oli se, että hän peräti harvoin
turvautui toisten tietoihin. Jos joku asia Suomen puolella oli
epäselvä, souti hän joen yli ja otti itse selvän tilanteesta
luottamatta ylikulkijain puheisiin. Ryssät kyllä hänen matkansa
tunsivat, mutta monista yrityksistään huolimatta eivät koskaan
saaneet häntä "jyvälleen", vaikkakin Lyytikäinen usein sai kiittää
pelastumisestaan korkeata kaislikkoa, jonne hän hävisi ryssien käsistä
kuin sorsa metsämieheltä.

Kerran piti Lyytikäisen saattaa joen yli kiireellinen kulkija, joka
Tervolan reittiä myöten pyrki Etelä-Suomeen. Tähän asti olivat ryssät
vahtivuoroillaan kulkeneet edestakaisin jokirantatietä, ja oli
Lyytikäisen ollut verrattain helppoa kaislikon reunassa uistellessaan
heittää mies maihin silloin, kun vahtisolttu poistui loitommalle.

Viimeisten viikkojen tapahtumien johdosta oli kuitenkin vahtivuoroja
lisätty, ja vartiointia muutenkin tiukennettu. Ryssät nykyjään
makailivat rantapensaikossa tarkaten liikettä joen toisella puolella.

Matkaaja kiirehti lähtöä: "Hyvinhän tästä nyt pääsee, eihän tuolla näy
niin ristin sielua koko rannalla."

"Älähän hättäile", sanoi Lyytikäinen, "vuottelehan tuolla kamarissa.
Minusta näyttää ranta aivan liian hiljaiselta."

Hän otti kiikarinsa ja hiipi puiden suojassa pienen ulkonevan niemen
päässä olevalle pensaikolle. Siitä tarkasteli vastaista rantaa, vaan
kaikkialla oli hiljaista. Talot olivat autioita, sillä olihan kuumin
heinäaika, ja jokainen, joka kynnelle kykeni, oli painunut takamaille
heinäntekoon. Ei näkynyt ryssiäkään missään; saattoivat hyvinkin näin
helteisenä päivänä kuorsata kortteereissaan.

Mutta Lyytikäistä ei petetty — — —. Kului tunti, kohta kaksikin, yhä
vain hän tarkasteli liikkumattomana. Sitten äkkiä sattui kiikariin
outo välähdys vastarannan pensaikosta: kiväärinpiipusta heijastunut
auringonsäde.

Lyytikäinen hyppäsi esille piilostaan, pui nyrkkiään ja huusi rasva
tyynen joen yli: "Nouse pois sieltä pajukosta, kyllä minä sinun p—een
olen jo nähnyt."

Ja katso, pensaikosta ryömikin ryssä, heristi kivääriään uhkaavasti ja
käveli sitten jokitörmää ylös, häviten pohjoiseen johtavalle tielle.
Pian olivat miehemme veneessä, ja ennenkuin nolattu ryssä kerkisi
kierrokseltaan takaisin, oli matkamies jo Suomen puolella metsän
kätköissä. — Lyytikäinen vaan "svirvlaili" haukia ruohikon reunassa.




KORPEA JA KANGASTA.


Metsähän on aina ollut meidän turvamme, ja metsäisiä polkuja, kenenkään
jääkärin vielä käyttämättömiä taipaleita pitkin päätimme raskaine
taakkoinemme painaltaa Kajaaniin.

Majatalosta luvattiin meille auto, ja sitä odotellessamme pistäysimme
kahvilla Lyytikäisen maanpakolaiskodissa.

Tunti kului hauskasti jutellen, ja Lyytikäisen kertoillessa pakonsa
vaiheita. Erikoisesti tuntui hänen mieltään painavan se seikka, että
Metsähallitusta oli hänen toimintansa johdosta alettu ahdistaa, hän kun
ei ollut ehtinyt pyytää virallista eroa.

Talon ystävällinen rouva tarjoili meille kahvia kupin toisensa jälkeen
sanoen sen virkistävän pitkällä jalkamatkallamme. Lähtöä tehdessämme
pyysi hän meitä kuukauden päästä saapumaan kummeiksi "eräälle
odotettavalle", johon pyyntöön mielihyvin suostuimme, mikäli meitä ei
vielä silloin ole ripustettu silmukkaan.

Auto oli lähtövalmiina majatalon pihalla, ajajana nuorempi Planting,
asiamme täysin oivaltava mies.

Hän kertoi vastikään kahden upseerin käyneen tiedustelemassa, olimmeko
onnellisesti päässeet perille. Olivat kehoittaneet "painamaan lusikan
alas", se on, ajamaan kovinta vauhtia joen varrella sijaitsevien
tullipaikkojen kohdalla, luvaten vastata mahdollisista peräänkyselyistä.

Lyytikäinen seurasi mukanamme. Täydellä kaasulla sivuutimme erinäiset
tullipostit aina ohi Turtolan, huolimatta tienviereen kiiruhtavien
tullimiesten viittoiluista ja pysähdysmerkeistä, kunnes ennen Pelloa
Planting pysäytti auton ja kysyi, joko kohta räjähdämme atoomeiksi,
sillä hän tunsi sieraimissaan kaasua, joka ei voinut johtua mistään
muusta kuin matkatavaroistamme.

Tyhjensimme tavarat nopeasti tielle, mutta eihän niissä ollut mitään
vikaa. Kohta sentään keksimme pahaaennustavan tuoksun syyn. Ylen
helteisellä säällä oli poistoputken läheisissä puuosissa maali alkanut
kiehua, ja se oli muuten rauhallisen Plantingin nenässä ennustanut
turmiota.

Jossain Pellon ja Jarhoisten välillä olevan talon kohdalla pysähdyimme
ja pyysimme venettä lainaksi koettaaksemme kalojen ruokahalua.

Vene meille auliisti annettiinkin, vieläpä ystävällisesti neuvottiin,
että Suomen puoleinen tulliasema on vajaan puolen kilometrin päässä
joen toisella puolen.

Läksimme "uistelemaan", ja pian istuimme kotimaan rantatörmällä.
Pitkä lapikastaival oli edessä, ja näin yötä vastenhan sopi haukata
voileipääkin vahvistukseksi Ylitorniosta ostamiemme sardinien
säestyksellä.

Lyytikäistäkin pyysimme ottamaan osaa vaatimattomaan ateriaamme, vaan
havaitsimme, että matkalle varaamamme näkkileipäpaketti oli unohtunut
Ylitornion kievariin.

"Eihän miehiä leivättä laiteta matkalle", sanoi Lyytikäinen, ja
estelyistämme huolimatta souti Ruotsin puoleiseen taloon, josta kohta
toi kunnollisen annoksen oikeata reikäleipää.

Iltahämyssä katkoilimme jäniksen passilla taivalta maantielle ja
siitä vielä kolmisen kilometriä itäänpäin Olosjoen rantaan, jonne
saavuimme aamuyöstä. Joki — tai oikeammin puro — oli mielestäni sopiva
oleskelupaikka harrille, jonka vuoksi ehdotin, että ongittaisiin
jokunen kala aamiaiseksi.

Oikki ja Suvi halveksuivat ehdotustani ja laskeutuivat levolle
sytyttämänsä nuotion ääreen.

Minua harmitti tällainen ylimielisyys. Etsin lompakostani Haaparannasta
ostamani perhoset, taitoin vavan pajukosta ja tunnustelin, vieläkö kala
tarttuu metsämiehen onkeen.

"Toiset syö toiset ei" sanoi entinenkin onkija, enkä parin tunnin
odotuksella saanut kuin viisi korttelin mittaista harria.

Paistoin ne riutuvalla hiilloksella, ja ennenkuin lopetin ateriani,
punasi nouseva aurinko jo puiden latvat, ja läheisiltä luhtaniityiltä
tunkeutui valkoinen usva jokiuomaa pitkin kankaalle asti.

Järjestin ne viisi harrinselkäruotoa yksiriviseen rintamaan ja komensin
sotaäänellä:

"Aufstehen! Nouskaa pojat harria syömään."

En tahdo kuvata niitä silmäyksiä, jotka kylmäverisesti kestin lähimpinä
hetkinä, sen kuitenkin perhossiimaani keriessäni havaitsin, että
kahvelipalat ja metrimakkara tekivät hyvin kauppansa.

Seuraava päivä korvasi kyllä aikaisemmat pettymykset, sillä onnistuimme
pistooleillamme ampumaan metson ja koppelon; varsin tervetullut lisä
muonavarastoihimme.

Aluksi Kolarin — Pellon pitäjien rajaa, sitten jalkapolkuja noudatellen
saavuimme Meltaukseen. Siellä kuulimme, että ryssien ratsastavat
patrullit vartioivat Rovaniemeen johtavaa maantietä. Vesireitti oli
siis turvallisempi meille ja ostimmekin 80 markalla kievarista veneen,
jolla aloimme viilettää etelää kohti.

Jos kuka arvoisasta yleisöstä kesämatkallaan saapuu Inarista käsin
eteläänpäin, kehoittaisin häntä käyttämään samaa matkustustapaa. Sillä
ihanampia heinäkuun öitä kuin tällä matkallamme, olen harvoin kokenut.
— Virta venhettä vei, joskus airoilla auttelimme. Uistin lipui venheen
perässä ja antoi aina illaksi tuoreen paistikalan.

Tutkin tällä matkalla Ounasjoen itärannan kykyni mukaan, ja tulin
yllättäviin loppupäätelmiin. Ajattelin silloin, että jos minulla olisi
rahaa, ja jos tänne perustettaisiin yhtiö rautatien rakentamiseksi
Petsamoon, niin minä ensimmäisenä ostaisin kaikella liikkuvalla
kapitaalillani osakkeita sanottuun yritykseen. Sillä Ounasjoen rannat
ovat luonnostaan kuin valmiiksi rakennettuja rautatiepenkereitä. Ei
muuta kuin pölkyt poikittain, kiskot pitkittäin, ja sitten veturi
kiskoille. Kun kuitenkin monien kiireellisten asioiden takia en ole
lähemmin kerinnyt tutustumaan tie- ja vesirakennuksiin, en kehoittaisi
ketään ottamaan vakavalta kannalta ehdotustani. Voisi käydä samoin
kuin edellisenä keväänä Muurmannin radalla. Siellä näet ryssät tekivät
hirveällä touhulla rautatietä. Kuusimiehistä työsakkia kohti oli yksi
työnjohtaja ja yksi lapio. Arvaa sen, että näin työ tuli tarkimmin
tehdyksi.

Kankaalla työ kutakuinkin kävi laatuun, kun sorainen pohja oli vankka,
mutta karjalaiset seudut tarjoavat tientekijälle runsaasti veteliä
soita ja nevoja.

Talvi oli ankara, ja jängät vahvassa jäässä. Työnjohtaja muisteli
kai historiankirjoista, että ryssät Japanin sodan aikana rakensivat
rautatien jäätyneen Baikal-järven yli ja päätti nyt itsekin koettaa
samaa keinoa nevalla. Kapulat lyötiin poikittain, kiskot päälle, ja
niin valmistui uutta rataa kilometrittäin. Kestihän sellainen rata
keveän työveturin painon, mutta rakentajat eivät olleet ottaneet
huomioon, että Karjalan hetteinen neva ei nuku koskaan. Kun siis
koeveturi lähetettiin aapaa halkovalle, linjasuoralle radalle, niin
— hupsis — alusta petti, ja neva nielaisi koko otuksen. Hädintuskin
pelastuivat kuljettaja ja lämmittäjä, veturista jäi vain savutorvi
sammaleenpinnalle törröttämään.

Hetkisen mietittyään tarvittavien toimenpiteiden laatua arvelivat
työmiehet, että "eihän tässä napilla pelata, kun ryssän henki on
kysymyksessä"; hakkasivat savutorven poikki, löivät mutaa päälle, ja
pian oli rata taas entisessä kunnossaan.

Tämän jutun kertoi minulle muuan mukanaollut, ja kertoja vielä elää,
joten se on tosi.

Sekä uteliaisuus että asioittemme järjestely vaativat meitä poikkeamaan
Rovaniemellä asiallemme varman ja uskollisen ystävän, metsänhoitaja
Gottlebenin luona.

Saimme häneltä tärkeitä tietoja aikomaamme matkaa varten. Olosuhteethan
olivat suuresti muuttuneet sitten kevättalven. Entisistä etappimiehistä
oli moni mennyt leirille, joitakuita oli vangittu, ja useat
jäljellejääneet kaipasivat edes hetkellistä jääkärin hahmossa esitettyä
moraalista yllykettä, uskaltaakseen taas jatkaa toimintaansa.

Gottleben itse oli — jo nimensäkin vuoksi — "prikattu" ryssien
kirjoissa. Saksalainen nimihän santarmien mielestä jo osoitti,
että tässä on mies, joka vähintäin aikoo ampua rakastetun tsaarin.
Osoittaakseen uskollisuuttaan tsaaria kohtaan, olisi hänen pitänyt,
silloin kun ryssät muuttivat Pietarin nimen Petrogradiksi, muuttaa
esi-isiltänsä saamansa nimen vaikka Gottegradiksi. Tämähän yksin jo
olisi osoittanut hänet poliittisesti luotettavaksi.

Gottleben arveli, että aikomamme Kitkan-Kajaanin reitti olisi varmin,
koska Kemin-Oulun rataa pidettiin tarkoin silmällä. — Rautateitse emme
missään tapauksessa voisi rantatietä kulkea. Rovaniemen radallakin jo
santarmit jokaisessa kulkijassa haistoivat "germanskij spion."

Voimiamme säästääksemme kahlehdimme haahtemme Kemijoen liikennettä
välittävään höyrylaivaan ja pääsimme parilla markalla miestä kohti aina
Pekkalan talon kohdalle, jossa yövyimme.

Täällä muuttuu Kemijoki koskirikkaaksi, eikä laiva pääse kiipeämään
pitemmälle. Yhtämittaa sauvoen nousimme veneellämme sitä pitkin
Auttijoen suuhun, ja päivän kerän loimottaessa lounaasta olimme
kuuluisan Auttikönkään alla.

Sakari Pälsi on Suomen Kuvalehdessä vuodelta 1923 niin sattuvasti
kertonut Auttikönkäästä, ettei minun kannata ruveta parantelemaan
hänen kuvaustaan tästä yksinäisyydessään riehuvasta kalliononkalosta.
Luvallaan lainaankin tähän kuvauksesta palasen:

"Kemi käymättä, mies Torniossa tappamatta ja pitäisi yöksi joutua
Auttikönkähällen kylpömähän", kerrotaan vanhan peräpohjalaisen pirun
luetelleen kiireitään, ja jatkuu kuvaus kylpypaikasta edelleen:

"Maineellaan Auttiköngäs peljättää matkan päästä, sen suuresta voimasta
ja rajusta näöstä saa jo kaukana kuulla kuvauksia. Tosiasia onkin, että
ensi kertaa putousta katsottuaan peräytyy sen ääreltä ja tavoittaa
sopivaa puuta tuekseen. Putous on yllättävimpiä luonnonnähtävyyksiä,
mitä meidän maamme voi tarjota. Se on aika korkea, sanottakoon
kaksikymmentä metriä, vaikka luvut eivät olekaan soveliaita ilmaisemaan
sen vaikuttavuutta."

Olimme siis tulleet pirun saunanlöylyille, ja kun emme halunneet häntä
häiritä, vedimme veneemme könkään yläpuolelle, josta alkoi rannoilta
veteen kaartuvien puiden varjostama tyven jokimatka Auttijärvelle.

Kalarikkaampaa järveä ei ainakaan eteläisemmissä vesistöissämme tapaa.
Tuskin oli kymmenkunta metriä uistinkelastamme solunut veteen, kun
siima vinkasi ja Oikki huikkasi, että "nyt se nappasi, se iso!"

Oikki veteli siimaa veneeseen, vaan tavallista suurempi siellä olikin,
koska siima usein luisti takaisin sormien välistä.

"Nykäise se suoraan laidan yli", sanoin Oikille, peläten sen muuten
riuhtovan itsensä irti, haavia kun meillä ei ollut.

Oikki nykäisi, kala nousi jo veneen laidalle, ja silloin katkesi
tapsi. Hetkisen haukkoi hauki vettä kuin tapausta ihmetellen sitten
painui se voimakkaalla pyörähdyksellä veden mustiin. — Heikotpa olivat
haaparantalaisen kauppiaan vetimet.

Se oli tosiaan suuri hauki; suu kuin krokotiilin, ja vaikka päätä oli
jo metrin verran veneenlaidalla, ei korvia vielä näkynyt.

Ensi aluksi ei kukaan puhunut mitään. Sitten puhuimme hyvin paljon ja
nopeasti, mutta katson tarpeettomaksi toistaa tässä puheitamme.

Rauhallisina kiinnitimme uuden uistimen siimaan ja kun puolisen tunnin
kuluttua laskimme maihin järven lounaisrannalla, oli saaliinamme kolme
kilonpainoista ahventa ja pari samankokoista haukea, pienemmistä
puhumattakaan.

Rantaa varjosti jyrkkä kallio tarjoten hyvän yöpymispaikan juurellaan.
Kohta roihusi nuotio, ja ahvenet paistuivat vartaissa. Suvi kuitenkin
oli vähän yrmeä, kun hän ei ollut vetänyt yhtään niistä suuremmista
ahvenista ja sanoi luopuvansa koko kalansyönnistä.

Tikkurieskaa ja kuivettunutta metwurstia hän sitten pureskelikin
iltaisekseen ja laskeutui levolle nuotioksemme kaadetun kelon viereen.
Oikki ja minä söimme kiloisen ahvenen mieheen, jonka jälkeen joimme
litranverran teetä.

Parisen tuntia olin tainnut nukkua, kun heräsin äänekkääseen
yksinpuheluun. Suvi siinä jutteli itsekseen ja tuntui syyttelevän meitä
murhapolttoyrityksestä ja tupakkamassinsa polttamisesta. Tuli oli näet
yön kuluessa hivutellut liekkinsä keloa pitkin Suven housuihin ja
polttanut kelolle asetetun tupakkamassin. Piippu toki säilyi.

Ehtoosta ja aamusta tuli taas helteinen päivä. Kruununmetsissä järven
itäpuolella riehui valtava metsäpalo, ja koko seutu oli kitkerän savun
peittämänä, jotta aurinkokin vain kaamean punaisena pyörylänä kumotti
sen läpi.

Jo varhain aamulla oli Auttijärvi jäänyt jälkeemme ja nyt soutelimme
kartalla varsin suoraa, mutta luonnossa verrattoman mutkikasta
Korojokea pitkin kohti Kitkan vedenjakajaa. Korojoki mutkittelee
puolella juoksullaan parinmetrin korkuisten rantaäyräiden välissä
laajojen luonnonniittylakeuksien läpi. Niin mutkikas se paikoin oli,
että usein luulimme soutavamme aivan ympyrää.

Kun joki metsänlaidassa kapeni niin, että airot jo rantoja hipoivat,
nostimme veneen suuren kuusen suojaan, jonne sen peitimme havuilla
halkeilemisen estämiseksi.

Posionperään johti kapea polku metsien halki, Kitkan laivan
"salongissa" pääsimme Raistakkaan, ja seuraavana aamuna oli
Taivalkosken maantie lapikkaan alla.

Puolisen penikulmaa ennen Taivalkosken kirkonkylää tapasimme eräällä
suolla metsänhoitaja Volasen, joka kauniin rouvansa kanssa poimi siellä
lakkoja. Hän saattoi meitä majataloon saakka ja pyysi iltapäivällä
käymään luonaan.

En tiedä, mitkä vaistot ihmisten kulkuja ohjaavat, omituiselta tuntui
minusta vain, kun iltapäivällä heti Volasen luo saavuttuani sinne tuli
myös nimismies.

Keskustelimme jokapäiväisistä asioista, Volanen esitti minut
jonkunnimisenä metsänhoitajana, joimme kahvia, ja sitten nimismies
poistui. Ennen lähtöään hän isännällemme kahdenkesken ilmoitti minua
etsittävän valokuvakuulutusten avulla ja kehoitti Volasta varoittamaan
minua uskaltautumasta liian kauas Etelä-Suomeen. En tiedä, oliko hän
tuntenut minut valokuvan perusteella, vaiko saanut jo etukäteen tiedon
tulostamme. Joka tapauksessa olin sangen kiitollinen varoituksesta.

Lähin päämäärämme, Kajaani, oli Savon radan loppukohtana tunnettu
meikäläisille kulkijoille vaaralliseksi. Kaiken lisäksi etsivät
poliisiviranomaiset paraikaa jotakin kotkalaista suurrosvoa, ja
vähäisimmästäkin syystä saattoi mies joutua kuulusteltavaksi sekä
tarkastettavaksi, ja sitähän taas eivät meidän pommisäkkimme sietäneet
enempää kuin omat persoonammekaan.

Raskaitten taakkojemme takia tilasimme majatalosta hevoset.
Kiireellisenä heinäntekoaikana ei niitä kuitenkaan sinä iltana liiennyt
kuin yksi, ja sillä minä jatkoin matkaa joutuen siten päivänmatkan
seuralaisteni edelle.

Käsittämättömältä tuntui, että Taivalkosken-Puolangan väliselle
taipaleelle on 12 kilometrin matka jätetty maantiettä. Jos halusit
kärrypelillä tai autolla matkustaa sanotun välin, sait tehdä sen
Pudasjärven-Oulun-Kajaanin kautta. En tiedä, lieneekö tie nyttemmin jo
tehty. Silloin ainakin jo tästä seikasta tunsin, ettei Ilmari Kianto
syyttä ole näiden seutujen orpoutta toitottanut.

Katkesihan se tietönkin taival, vaikka yksin astellessani sitä pahasti
manailinkin. Maantien varteen ehdittyäni sain taas kyytihevosen ja
puheliaan kyytimiehen, joten öinen matkamme Puolangalle ei tuntunut
yksitoikkoiselta.

Kyytimies kertoi kuljettaneensa paljon salaperäisiä kulkijoita
pohjoiseen päin, ja vaikka vakuuttelin, etten minä millään muotoa
kuulunut sellaisiin, kehoitti hän varomaan Puolangan nimismiestä, joka
hanakasti vahti kaikkia matkamiehiä. Talvellakin oli kantanut suuria
kiviä asuntonsa ohi johtavalle tielle akkunansa alle, jotta matkaajan
reki kaatuisi niihin, ja hän yöpuultaan kerkiäisi toimittamaan
tarkastuksen. — Aate siis suuresti vivahti nykyiseen vaijerisysteemiin.
Ihmiset näille hänen hommilleen nauroivat, sillä, lisäsi kyytimieheni,
"eihän sellainen ukonkäppyrä saisi kiinni pientä poikaakaan."

Minä kerroin saapuvani metsänhoidolliselta tarkastusmatkalta Lapista.

"No sittenhän te olette kai samaa joukkoa kuin se Kajanteri ja Lakari,
jotka tunti sitten lähtivät meiltä. Nehän tulivat myös sieltä ylämaista
ja puhuivat joistain suojametsistä?"

"Samaa sakkia, kyytihevosen puutteessa jäin vain jälkeen."

"Kyllä me heidät Puolangan kievarissa tavoitamme", arveli kyytimies.
Tämän jälkeen hän muuttui vähäsanaisemmaksi, ja vaikkakin arvasin
hänet mieleltään meikäläiseksi, en katsonut tarpeelliseksi ilmaista
liikkuvani samoilla asioilla.

Oletetut matkatoverini, professori Cajander ja tohtori Lakari,
jotka tosiaan tekivät paluuta eräältä suojametsäalueita koskevalta
tutkimusmatkaltaan Perä-Pohjolasta, olivatkin yöpyneet matkan varrella,
joten en heitä Puolangan kievarissa vielä tavannut. Vasta aamulla
kahvia tuodessaan kertoi emäntä herrojen jo saapuneen ja kysyi,
katetaanko aamiaiseni samaan pöytään kuin professorienkin.

"Tottakai me yhdessä syömme", vastasin.

Hämmästyksen sekaisin ilmein katsoivat pöytätoverini minuun
istuutuessani haikailematta — tosin kohteliaasti kumartaen — varatulle
paikalleni ruokailuhuoneessa.

Keskustelumme oli aluksi jäykänpuoleista, kunnes tohtori Lakari emännän
poistuttua rohkaisi mielensä kysyen mutkattomasti:

"Mitäs sinne alas nyt sitten oikein kuuluu?"

Selvittelin harjoitusten edistymistä ja saksalaista komentoa,
olisinpa kohta näyttänyt sotaliikkeitäkin, kun huoneeseen astui
ovelle koputtamatta pitäjän nimismies keskeyttäen esitykseni ja
tungettelevasti katsellen meitä ynnä ruoka-annoksiamme.

Puurolusikkaa pitelevää kättäni nyki vaistomaisesti takataskuun
päin, siellä kun oli tarpeellisia tilanteita varten varattuna n.s.
pääpillereitä, mutta nähtyäni vieraamme lyhyen varren, arvelin
lusikallakin selviäväni mahdollisesti koituvista kommelluksista.

Huoneeseeni jättämäni pommisäkin suhteen olin jonkunverran hermostunut,
mutta siihen aikaan oli ihmisillä vielä siksi paljon kunniantuntoa,
etteivät asianomaisen poissaollessa menneet kopeloimaan hänen
matkatavaroitaan. (Nykyjäänhän ei kotonasi saa olla edes pientä
lokeroakaan, johon kaikenlaisten nuuskijoitten haisevat hyppyset eivät
lain suojalla pääsisi ronkkimaan.)

Tutkittuaan tarkkaan matkustajaluettelon poistui nimismies pihamaalle;
vielä melkoisen ajan aamiaisemme jälkeen huomasin hänen kyräilevän
nurkkien takana, vaikkei luullakseni siellä ollut minkäänlaista
virantoimitusta.

Majatalon isäntä tuntui olleen jääkäriliikkeen ystävä. Hevosmatkallamme
Mieslahteen kertoi hänkin kyydinneensä monenlaisia kulkijoita ja sanoi,
että "ne muutamat tuntuvat olevan oikein reippaita poikia."

Kajaanissa hain ensi työkseni käsiini apteekkari Ilmari Arvelan. Minut
nähdessään hän vallan kauhistui:

"Oletko sinä aivan hullu, kun tulet tänne suoraan suden suuhun; eikö
siellä ole enää ketään muuta lähetettävänä? Veljesi on vangittu pari
viikkoa sitten, ja sinut tuntee kohta koko Pohjois-Suomi. Varmasti käy
liikkumisesi täällä mahdottomaksi."

"Älähän nyt hätäile; eiköhän tässä vielä pärjätä. Pannaan kuriirit
kiertämään."

Veljeni vangitsemisjuttu askarrutti ajatuksiani; tietysti
koirankuonolaiset ryssät minuakin nyt vaanivat kaikkialla.

"Jopa on veljessarja joutunut hajalle", arvelin mielessäni: vanhin
veljeni Englannin armeijassa jossain Port Suezin seuduilla,
keskimmäinen Shpalernajassa tyrmässä ja minä nuorin laukkaamassa
saksalaisten juoksupoikana ympäri napapiiriä.

Kun maailma oli maalattu perin mustaksi muodoltaan ja vihaiseksi meitä
kohtaan, emme uskaltaneet enää liikkua kolmisin. Kukin painuimme
omille asioillemme; erotessamme sovimme vain päivästä, jolloin taas
kohtaisimme toisemme Kajaanissa lähteäksemme yhdessä paluumatkalle.




OIKIN MARATOONI.


Matkatavaramme pommit lähetettiin eri teitä määräpaikkoihinsa. Pietarin
reitillä keksi Raivolan asemalla toimiva sähköttäjä Niemann varsin
mukavan kuljetustavan. Hänellä rautatievirkailijana oli lupa matkustaa
rajan yli miten usein halusi ilman, että epäilyksiä syntyi. Hän
otti muutamia "esineitä" kerrallaan mukanaan vaunuun ja piilotti ne
puulaatikkoon, jota ankarat tullimiehet Valkeasaarella eivät älynneet
tarkastaa. Kun matkustajat olivat Pietarissa poistuneet asemalta,
noudettiin tavarat taas kätköstään ja lähetettiin sukulaistensa luokse.

Pohjoisemman rajan yli oli kuljetus turvallisempaa, mutta lapikas siinä
kului.

Samoihin aikoihin matkustivat auliit auttajamme toimintamme
hermokohtiin järjestelytöihin, ja parin viikon kuluttua alkoivatkin
asiat selvitä. Nyt emme enää tarvinneet peljätä kirjeidenkään
pidätyksiä, kun saatoimme etappimiehille jakaa viidenlaisia
salamusteita, joiden kokoomuksesta ei ryssillä ollut aavistustakaan,
eivätkä he keinoillaan kyenneet saamaan kirjoitusta esille.

Postimerkin asento kirjekuoressa aina ilmaisi saajalle, mitä mustetta
kulloinkin oli käytetty.

Kohta lähestyi se päivä, jonka olimme määränneet kohtausajaksemme Elja
Rihtniemen luona Kajaanissa.

        *       *       *       *       *

Varovaisuuden vuoksi nousin junasta jo Murtomäen pysäkillä, josta
tepastelin metsänhoitaja Lagukselta saamani tukkimitta repustani
roikkuen. Sen piti näet osoittaa, että kuljin metsähommissa.
Kaupungissa yövyin metsänhoitaja Röngän luona. Nukuttuani edellisen
yön kuusen juurella sääskien kynsissä, nautin nyt sen sijaan pehmeästä
vuoteesta sitä enempi. Tuntui näinollen hiukan epämieluisalta, kun
Rönkä aamulla herätti minut kuin kasarmissa.

"Nyt se s—n santarmi otti Suvirinteen kiinni."

Siristelin unet silmistäni ja päästyäni tolkkuuni sanoin:

"Ei se voi olla mahdollista, sillä Suvirinnehän tulee kaupunkiin vasta
päivällä."

"Sitte se oli Villamo. Minä näin kuinka ne painoivat peräkkäin
seminaarille päin. Kaikki poliisit ovat liikkeellä. Kyllä sinun nyt
täytyy lähteä."

"Jos kerran kaikki poliisit ovat liikkeellä, niin mitäs minä siellä
enää teen. Eiköhän liene viisainta, että odottelen täällä, kunnes
kaupunki rauhoittuu."

"Kyllä ne perhanat löytävät sinut täältäkin. Eiköhän sittenkin ole
viisainta, että menet metsään piiloon."

"Mennään sitten metsään, ettei huoneelle tapahtuisi häpeätä."

Kadulle tultuani näytti tosiaan jotain erikoista olevan tekeillä, sillä
väkeä riensi Ämmälle päin kuin paraatia katsomaan.

Arvaten läsnäoloni siellä tällä kertaa hyödyttömäksi, ja kun en
halunnut joutua todistajaksi mihinkään tappelusjuttuun, ohjasin kulkuni
metsäänpäin vievälle kadulle. Kyllähän näissä oloissa mies aina saadaan
pois kajaanilaisesta vankilasta, mietin itsekseni. Olihan meillä vielä
sentään niin paljon "munitsuunia" käsillä, että saatoimme räjähdyttää
vaikka yhden kaupunginosan ilmaan.

Kävelin pitkin autiota katua harmitellen, etten ollut saanut vielä
Pokkia, tai Rihtniemeä käsiini, kun eräästä avatusta akkunasta kuului:

"Terve Pekka, johan olet palannut etelästä."

Huutaja oli kapellimestari Eino Wirnes, Helsingistä saapuvan salaisen
postimme välittäjä. Ajatuksissani kulkien en ollut edes huomannut, mitä
katua kuljin.

"Käyhän sisään, aamiainen on heti valmis."

Wirnes ei vielä tietänyt mitään sattuneesta kahinasta. Kun kerroin
hänelle siitä, sanoi hän nauraen:

"Äkkiä ne ovat tämän kaupungin poliisit ja santarmit vaarattomiksi
tehdyt. Vähältä piti etten yhtä jo eilen ampunut, kun tuli postia
nuuskimaan."

Mainitut viranomaiset olivat jo uhkailleet Wirnestä pitemmän ajan
vangitsemisella, mutta siitä huolimatta hän säännöllisesti toimitti
veturinkuljettajan tuoman postin perille. Rohkea esiintymisensä piti
poliisit hänestä loitolla avoimella kentällä. Sen he taas tiesivät,
etteivät kotitarkastuksessa löytäisi mitään.

Söimme suuruksen kuten aikanaan Sandels, joskaan ei aivan samanlaisissa
olosuhteissa, niin kuitenkin samanlaisin tuntein. (Minä kuvittelin
itseäni Sandelsiksi.) Silloin saapui adjutanttikin Elias Väyrysen
haahmossa harppoen pitkin santaista katua.

Mainitsin hänen nimensä akkunassa, ja tuokiossa oli hän huoneessa:

"Täälläkös sinä peijakas oletkin, ja me kun olemme tuntikaupalla
etsineet metsästä."

Nyt kuulimme päivän tuoreimmat uutiset. Väyrynen kertoi:

Villamo oli saapunut junalla kaupunkiin, kävellyt kenkäpuotiin, josta
osti pieksut. Astuttuaan kaupasta odottivat poliisi Pietarinen ja
santarmi ulkopuolella kehoittaen seuraamaan poliisikamariin. Villamo
seurasi kehoitusta. Poliisikamarin edustalla olevalla torilla jätti
santarmi Villamon Pietarisen huomaan lähtien itse Ämmän sillalle päin.

Poliisikamarin portille tultuaan Villamo nähtävästi muisti erään paljon
käytetyn iskulauseen, joka puhuu vapaudesta y.m. Kun jo oli parisen
katunurkkaa veljeilty Pietarisen kanssa, oli jo vapaudenkin aika, ja
iskulause sattui Pietarista päin naamaa sortaen hänet pakaroilleen
kadulle. Näin oli saavutettu melkoinen tasa-arvoisuus, — Pietarinen oli
näet puolen metriä pitempi Villamoa. Vapauttakin oli nyt tarpeeksi,
ja Villamo painalsi torin poikki seminaarille päin. Santarmi oli
nähnyt tämän parissa sekunnissa tapahtuneen välikohtauksen ja lähti
kiivaasti otattamaan Villamon jäljestä. Villamon isänmaallinen innostus
oli kuitenkin suurempi kuin santarmin, sillä hän ehätti ensimmäisenä
suvannolle, jossa oli kymmenittäin veneitä. Köysi poikki vain, ja
muutamilla voimakkailla aironvedoilla oli vene keskellä suvantoa.
Siellä Villamo tempasi povestaan mauserin, veti sen vireeseen ja
souteli rauhallisesti toiselle rannalle. Hattu ja reppu olivat jääneet
poliisikamarin portille.

Jo oli santarmikin kerinnyt hengästyneenä rannalle. Kovasti käsiään
huitoen huusi hän: "Ottaga giinni, ottaga giinni", tarkoittaen
huudoillaan herättää toisella rannalla hommailevien tukkimiesten
huomiota. He, luullen voivansa nyt toimittaa jotain suurta,
kerääntyivät puoliympyrään rannalle keksit valmiina ottamaan kiinni
olettamansa suurrosvon.

Rantaan päästyään ojensi Villamo mauserinsa:

"Puolen tietä postille", — ja jätkien rintama aukeni keskeltä
leveämmäksi kuin tarvis olisi vaatinutkaan.

Villamo hyppäsi rantatöyräälle ja kääntyi jätkiin päin: "Antakaa joku
teistä minulle lakki, ettei lakitta tarvitsisi lähteä matkalle."

Jätkät seisoivat hölmistyneinä eikä kukaan liikahtanutkaan.

Villamo hävisi metsän peittoon.

Jäljestäpäin, saatuaan tietää, mikä mies oli laatuaan, olivat he
keskenään tuumailleet:

"Olisi sille sentään pitänyt lakki antaa. — Vaan kyllä oli miehellä
hyvät aseet. Seitsemänpiippuista revelvooriakin vain heilutteli."

Toisella rannalla katseli santarmi neuvottomana tapauksen kulkua. Joku
paikalle kerääntyneestä yleisöstä kysyi, eikö hänellä ole asetta, millä
ampua.

"Kyllä on, vaan ei se kanna noin pitkälle", vastasi santarmi.

Asiain nykyisellä ollen emme voineet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.
Sen kyllä tiesimme, etteivät santarmit ja poliisit Villamoa metsästä
ota. Mutta emme mekään uskaltaneet lähteä hänen jäljilleen, kun
Kajaanin-Paltamon välinen metsä ihan vilisi etsijöitä. Santarmien
mukana otti etsintään osaa useita kaupunkilaisiakin, ja Väyrynen oli
innoissaan:

"Kyllä tämä sentään oli hyvä sattuma; nyt kerrankin näemme, keitä
santarmien palveluksessa on. Sinne meni pyssyt olalla äsken parikin
miestä, joita olen jo kauan epäillyt."

Kun kaupungin koko esivalta oli metsästysmatkalla, saatoimme huoletta
liikuskella kaduilla. Pian oli koko Kajaanin etappi koolla, ja menimme
turistihotelliin kahville. Sinne en muutamaa tuntia aikaisemmin
olisi kuolemaksenikaan poikennut, sillä heti olisin saanut jälkeeni
santarmin, ja olisi syntynyt turhanpäiväinen rähinä, jota aina koetan
välttää hotelleissa.

Nyt istuimme siellä vapaasti. Avonaisista akkunoista kuului Ämmän
mahtava kohina, emmekä malttaneet olla kajauttamatta:

"— ——— Wer will des Stromes Hüter sein——" niin että se kuului yli
hiljaisen kaupungin.

Joukkoomme oli jo kerinnyt Suvirinnekin, saapuneena seuraavalla junalla
Villamon jälkeen.

Heti asemalta oli häntä lähtenyt seuraamaan eräs henkilö, jonka
esiintymistä ja silmien välkettä Suvi ei suvainnut. Tunnustellakseen
miehen tarkoituksia, poikkesi hän muutaman vajan taakse ikäänkuin
jollekin asialle. Varjo seurasi mukana.

"Mitäs helv—ä sinä minun perässäni juokset; eikös nyt enää saa rauhassa
k—aan", kivahti Suvi.

"Kukas teitä kaikkia kulkijoita tietää, millä asioilla liikutte.
Onkohan teillä passiakaan."

"Minulla onkin sellaiset passit ja protokollat, ettet sinä ole eläissäs
nähnytkään. Ja nyt ala laputtaa vähän äkkiä, äläkä kurkistele toisen
hommia."

Mies poistui, ja Suvi saapui häiritsemättä kaupunkiin.

Siltä varalta, että Villamo sittenkin joutuisi satimeen, suunnittelimme
turistihotellissa ohjelman hänen vapauttamisekseen. Kaupungilla
kerrottiin Kuopiosta kohtapuoleen saapuvan jonkun santarmieverstin
mukanaan 16 santarmia jatkamaan Villamon etsintää. — Vähänpä tunsivat
sentään santarmit meikäläisiä ja maamme luontoa luullessaan Kajaanista
pohjoiseenpäin leviäviltä saloilta saavuttavansa sinne häipyneen
miehen. Tuntien Villamon luonteen arvasimme kuitenkin, ettei hän noin
vain ilman muuta ota jäniksenpassia; tuleehan nyt toki, ellei muuta,
niin sanomaan hyvästit kajaanilaisille kavereille.

Illan lähestyessä menimme tohtori Arvelinin autiolle huvilalle
Oulujärven eteläpuolella, joku kilometri kaupungista odotellaksemme
mahdollisia tietoja. Valtasimme siellä erään yläkerroksen ilmavan
huoneen, kannoimme korvollisen vettä virkistykseksemme enkä huomannut,
mistä siihen korvon viereen ilmestyi pullo oikeata skottilaistakin.
Vuoron perään pidimme vahtia pihamaalla.

Puolenyön tienoissa ilmoitti vahti, että äsken oli Paltaniemestä
käsin soutanut mies, jolla, mikäli hän hämärässä saattoi erottaa, ei
ollut päänpeitettä. Tunnin kuluttua hälyytti toinen, että veneellinen
huutavia ryssiä saapuu melkein suoraan huvilan rantaan.

Pihalle tultuamme totesimmekin ilmoituksen oikeaksi, sillä kova mölinä
läheni huvilaa. Peräännyimme nopeasti kaupunkiin, ja ensimmäinen siellä
kohtaamamme henkilö oli — Villamo. Hattu päässä, piippu suussa ja mies
terveenä; silloinhan on kaikki hyvin. Hatun oli hän jo kerinnyt käydä
lainaamassa joltain tuttavaltaan ja halusi nyt tavata meitä toisiakin
saamansa osoitteen mukaan.

Hän kertoi jo aikaisemmin päivällä aikoneensa tulla kaupunkiin, vaan
hatuttomin päin ei oikein iljennyt, piilottelihe vain metsässä.
Iltamyöhäisellä tuli jo kaipuu niin suureksi, että piti "lainata" vene
ja saapua kiertoteitse, Ämmän silta kun oli vartioitu.

Kaupungissa ei ollut turvallista viipyä ja Rihtniemi sanoi, että
"painukaa pojat kiiruusti pohjoista kohti", vaan se ei vielä käynyt
laatuun. Etelästä ja lännestä odotettiin lähettejä, ja kaiken uhallakin
oli jäätävä odottamaan, kysymys oli vain paikasta.

Kuutisen kilometriä Kajaanista eteläänpäin hevostien ja junatien
välisellä metsätaipaleella on pieni lampi ja lammen rannalla erämiesten
rakentama maja kivikiukaineen. Sen katsoivat kajaanilaiset sopivaksi
oleskelupaikaksemme ja lähtivät meitä sinne opastamaan. Kun sorsajahti
oli juuri alkanut, ottivat he haulikkonsa mukaan, jotta retki
näyttäisi metsästysretkeltä. Tarpeellinen tämä varokeino olikin, sillä
puolimatkassa tapasimme kaksi siviilipukuista poliisia palaamassa
etsiskelymatkaltaan. Nähdessään tutut kaupunkilaiset haulikkoineen,
he hyvää iltaa toivottaen sivuuttivat meidät, — onnekseen. Jos vain
kolmisin heidät tapasimme, olisi etsintämatkansa ratkaistu siinä
hiekkaisella harjulla.

Eino Wirneksen, Oulun lähetin saavuttua kolmantena päivänä papereineen
kämpällemme mukanaan aimo kantamus ruokatavaroita matkaamme varten,
saatoimme ajatella korpivaellukselle lähtöä. Wirnes kertoi ryssien ja
poliisien yhä etsivän Villamoa. Santarmieversti oli matkustanut aina
Suomussalmelle asti. Kuuleman mukaan oli heillä jo tiedossaan, että
meitä oli kolme samaan joukkoon kuuluvaa, "kolme musketööriä", eli
kuten Heldt Tukholmassa sanoi: "Die drei wilde Kerls da oben".

Asiamme eivät enää vaatineet viipymistämme, ja aamuyöstä päätimme
lähteä kohti Lappia.

Yö oli haudantyyni, ympäröivältä rämeeltä noussut usva peitti lammen
pinnan kuin käärinliina. Oikki pilkkoi puita avoimesta ovesta
loimottavan kiuastulen välkkeessä, Suvi keitteli majassa teevettä, ja
minä peseskelin lammen rannalla ainoata nenäliinaani. Tunnelma oli mitä
rauhallisin, ja mekin tunsimme hyvin sopeutuvamme luontoon.

Äkkiä kuulin lammen toiselta rannalta metsäkanan nauravan räkätyksen,
sellaisen, kun se päästää tullessaan yllätetyksi. Hetken kuluttua
kuului ääni uudelleen, tällä kertaa vähän edempänä.

Lopetin kiiruusti pyykinpesuni ja ilmoitin havaintoni tovereilleni
Arvostelimme tilanteen seuraavasti: Jos siellä oli joku ihminen, ei
se voinut olla metsämies, sillä pimeyden takia ei voinut enää ampua.
Kulkijalla täytyi siis olla muita harrastuksia, esimerkiksi meihin. —
Aikomus oli nähtävästi järven ympäri kiertäen tehdä saartoliike, koska
he arvelivat meidän vartioivan maantieltä kämpälle johtavaa polkua.

Kun emme kuitenkaan olleet järjestäneet minkäänlaista vartiointia,
saattoi maantieltä saapuva saartoketju jo vaania läheisessä pensaikossa
odotellen vain toisten saapumista. Päätimme, että minä riennän
järvenrantaa pitkin ottamaan selkoa, tuleeko sieltä ketään, Villamo
pilkkoo silmänlumeeksi puita edelleen, jolla aikaa Suvi kämpässä
kiiruusti ahtaa tavarat reppuihin.

Etenin kämpästä parisataa metriä rämeen laitaan. Siinä odottelin
melko tovin ja melkein jo uskoin, että kettu se vaan on metsäkanaa
peloitellut, kun korviini alkoi kuulua tuttua ääntä, sellaista litinää
ja loksotusta, joka syntyy, kun ihminen kävelee vetelässä suossa ja
nostelee saappaitaan. Tyvenessä yössä se kuuluu kauas.

Äänistä päättelin tulijoita olevan useampiakin. En jäänyt heitä
odottelemaan, vaikkakin suon laidasta, kaatuneen kelohongan takaa
olisin voinut aikaansaattaa tuhoakin pitkällä parabellumillani.
Riensin kämpälle, siellä heitimme reput selkämme ja hävisimme nopeasti
eteläisen kummun taa "kuin kuvajaiset hattarojen".

Kuten näyttelijät, jätimme mekin poistuessamme kulissit entiselleen;
pirtin oven auki, lekottavan tulen uuniin, jonka loimo paistoi kauas
yli lammen; lisäsimmepä vielä pari kannonväkkyrää pesään, jotta
tulijoillakin olisi lämmintä.

Kajaanin tiestä erkani toinen, vastavalmistunut, Nuasjärven etelärantaa
seuraava maantie Sotkamoon, ja sen katsoimme soveliaimmaksi kulkea.
Ennen tienhaaraa tapasimme kajaanilaiset etappimiehet, jotka keskellä
yötä olivat lähteneet varoittamaan meitä. Heidän tietämänsä mukaan
oli koko etsintäjoukkue liikkeellä kämpällemme. — Olimmehan tosiaan
päässeet kuin koira veräjästä.

Kaikki oli siis hyvin. Kajaanilaiset palasivat kotiinsa me käännyimme
metsätaipaleellemme. Suuremman moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi
esitimme kivääriotteita ja komensimme kaikuvasti saksankielellä.
Villamo ja Suvirinne muodostivat ryhmän, minä komensin paraatimarssia,
ja päätä kääntämättä, kättä huiskauttamatta katosimme santaisen
tienpolven taa.

Rihtniemi oli kehoittanut meitä pysähtymään Hallan Ukon luokse,
siksi kunnes eräs pommiasia oli selvitetty. Lupasi lähettää tiedot
sinne, ja tätä varmaa levähdyspaikkaa kohti lapikoimme pehmeätä tietä
myöten. Sotkamon kirkonkylän sivuutimme laulamatta, sitten taas
metsätaipaleella kajahteli: "Det gingo tre jäntor i solen". Laulu sopi
niin erinomaisesti meihin, se oli kirjoitettu kuin meidän matkastamme.

Puolentoista vuorokauden kuluttua saavuimme Hyrynsalmen kirkonkylän
majataloon. Emäntä katseli meitä tiukkaan, sanoi sitten:

"Teitä on täällä jo odotettu."

"Kuka sitten?"

"Hallan tyttö ja poika ovat jo aamusta saakka täällä istuneet. Juuri
lähtivät rantaan."

Ihmettelimme, miten tieto tulostamme oli näin nopeasti kerinnyt
perille, vaikkakin tarkoituksemme oli liikkua aivan huomaamattomasti.
Emäntä kertoi, että Rihtniemen Elja se tänne jo eilen sanan toimitti ja
käski saattaa sanan Ukolle.

Ehtoo vaihtui jo yöksi saapuessamme Hallan avaraan pirttiin. Kylpy
oli lämmitetty, vastat haudottu, ja Ukko itse heitteli löylyä, varsin
tarkoituksella korventaa meidät elävältä ja aina väliin kysyen:
"Vieläkö lyön?"

"Lyö vaan, jos itte tulet tänne tuhannen palavaan pätsiin."

Ja tulihan Ukko, rapsutteli vastallaan eikä vielä kunnolla hionnutkaan,
kun minä jo läksin vilvoittelemaan.




KOSKENLASKIJOINA.


Muutaman päivän kuluttua olimme taas polulla pohjoista kohti. Ikävä oli
erota Hallan suopeista suojista — —

Ukko saatteli meitä Löytöjoelle saakka parin virstan verran. Kohisevan
puron yli kaartuvalla sillalla pysähdyimme innokkaasti keskustellen
ja katsellen veden kuulaita kierteitä. Äkkiä Ukko kesken puhettaan
huudahti: "Katsokaas pojat, tuolla on hauki", ja osoitti sormellaan
pientä suvantopaikkaa, jossa valkoiset sakkatäplät vain hiljalleen
pyörähtelivät. Siellä, tummasammaleisen kiven kupeessa lekottelikin
hauenvonkale.

Seuraavassa hetkessä pamahtivat Villamon ja minun pistoolit kuin yksi
laukaus; pohjamuta vain kiehui kiven vieressä.

Suvi sanoi, että kyllä hänkin olisi kerinnyt ampua, vaan kun ei tähtäin
ollut tarkistettu.

"Ei tainnut osua", sanoi Ukko kiiruhtaen vesirajaan. Hetken
kopeloituaan sameavetistä kivensyrjää nosti hän sieltä noin
kilonpainoisen hauen, jonka pää riepotti vain etuevistä kiinni ja
keskiruumiissa paistoi sormen mentävä reikä.

"Jos näin aina käyttelette aseitanne, niin turvallisesti voitte kulkea
vaikka ryssän komppanian läpi", sanoi Ukko. "Tämän minä vien muistoksi
kotiini."

Virsta virstalta katkeili taas taival, enimmäkseen jalkapatikassa,
harvemmin hevoskyydillä. Laiskoja kulkijoita olivatkin sen puolen
kievarihevoset. Eräästäkin kievarista ennen Kitkalle saapumistamme
otimme kaksi kyytihevosta vahvistettua taksaa vastaan, mutta niillä ei
olisi kunniaa niittänyt olympialaisissa. Eivät edes alamäessä pistäneet
hölkäksi. Oikin kanssa käyttämämme kaakin hylkäsimme tielle jo kolme
kilometriä kuljettuamme, Suvi vain sanoi, että kun kerran on ottanut
viedäkseen, niin vieköön perille saakka.

Ero kyytimiehestämme ei ollut erikoisen hellä, hän kun vaati
kyytimaksua koko matkalta, — mutta pieniähän ne ovat sellaiset riidat.

Korojoella odotteleva veneemme jo itkeskeli, kun viikon viivyimme
matkalla. Taputtelimme sitä kuten Väinämöinen muinoin omaansa —
vaikka meidän veneemme oli mielestämme paljon parempi kuin hänen —
ja vieräytimme sen omaan elementtiinsä. Nythän se taas saisi kantaa
rakkaita isäntiään pitkän matkan. Mutta tietämättömät olivat vielä
tulevalla matkalla koettavat kolaukset.

Seurueemme oli jo lähes kaksinkertaistunut: Hallasta lähti mukanamme
muuan nuorukainen pyrkien leirille; sitäpaitsi oli Villamo antanut
pettää itseään jossain koirakaupassa, ja sen johdosta saimme
vuoronperään taluttaa karvaista piskiä, jota asiantuntijat kutsuivat
pystykorvaksi. Kyllähän sen korvat tavallisen pystyt olivatkin, mutta
Auttikönkäällä ne jo löivät luppaa. Vili oli sen nimi, ja Villamo
jo matkan varrella halaili sitä ajatellessaan henkilöä, jolle sen
Norrbottenissa lahjoittaisi. Sen tiesin, ettei Vili koskaan Saksanmaata
näkisi ja jos näkisikin, niin vain hyvin lyhyen hetken, sillä näin
hyvin lihotetusta pennusta saisi erinomaisia kotlettipaloja.

Tuttuja Korojoen kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroita taas soutelimme
Auttikönkäälle. Siinä, ennen maataivalta tapaa matkamies puraista
palan, sillä veneen veto kuivalla maalla vaatii kahden puolen
puhkumista.

Rantatörmältä katsellessamme ahnaaseen kallionrotkoon vaipuvia
mustasilmäisiä pyörteitä pisti päähämme verraton ajatus: "Mitähän,
jos hiljalleen hivuttaisimme veneen tukkiränniä pitkin alas;
säästäisimmehän paljon aikaa. Kai nyt neljä reipasta miestä kykenee
yhden veneen pidättelemään."

Sanottu ja tehty. Köysi sidottiin veneen perään, ja keula soljahti
rännin aukkoon. Muutama metri meni aivan kuin oli ajateltu, mutta
sitten tuli jyrkempi luisu. Kolme meistä hoiteli venettä laidoista,
Suven hillitessä sen kulkua pylvään ympäri kierretyllä köydellä.

"Pysyykö nyt?" kysyin Suvelta, kun meidän taas piti siirtyä muutama
askel alaspäin ja hellittää otettamme.

"Kyllä pysyy", huikkasi Suvi, ja me irroitimme kätemme.

Ja silloin se laukesi. Pyöreän, kuoritun paalun ympäri kierretty köysi
luisti kuin rasvattu, Suven kämmenet höyrysivät, ja vene kiisi vinhaa
vauhtia rännin alapäätä kohti.

Se oli komiata katsella. — Ainoa koko joukostamme, joka sai nauttia
kyydistä oli Vili, se kun keskituhtoon sidottuna ei päässyt pois
veneestä. Niin mielenkiintoisen kuin arvelin tällaisen huvimatkan
olleenkin, aiheutti se Vilille pari päivää kestävän vatsataudin, joka
myöhemmin, Kemijoen koskissa muuttui kroonilleseksi, suuresti häiriten
yleistä hyvinvointiamme.

Tukkirännin suu oli tehty kapeammaksi, jotta se paremmin heittäisi
tukit suvantoon, ja siihen nieluun veneemme juuttui kiinni kuin
naulattu.

Näytti jo siltä, että jäisimme vallan jalkamiehiksi, niin lujassa
oli vene. Metsästä noutamillamme kangilla se lopulta irtaantui, ja
reippaasti laskimme alakoskeen.

Emme sentään tunteneet Autin syntyjä syviä enempää kuin sen paasiakaan
ja ajoimme kivelle, petolliselle salakarille. Hetkisen pyöri vene
karusellia, sitte se käänsi pohjapuolensa ylöspäin, ikäänkuin
tervattavaksi. Siihen ei nyt kylläkään ollut aikaa, pääasiallisin
huolemme oli saada riittävästi happea ja muita vitamiineja
keuhkoihimme. Me irtolaiset tulimme kutakuinkin toimeen, mutta
heikommat oltavat oli Vilirukalla, joka selkäreppujemme tavoin oli yhä
kahlehdittuna veneeseen kuin kaleeriorja.

Vesi Auttikönkään alla on sentään niin kuohuista, että siinä voi
hengittää aivan umpisukkelossakin, ja kun suvannon tyvenessä rannassa
toimitimme inventaarion, emme havainneet suurempia vaillinkeja niin
hengen kuin tavarankaan suhteen. Tosin yksi airo ja istuinlauta
olivat matkanneet meitä nopeammin, vaan ne saavutimme myöhemmin
rauhallisemmilla vesillä.

"Ken on Autin laskenut, laskee Imatrankin", arvelimme, ja pieniähän
silloin ovat Kemijoen kosket meikäläisille. Ne laskimmekin järjestään
kaikki, vaikkakin useasti pohja ylöspäin.

Koulussa oli laskutaitomme kohtalainen, vaan koskenlasku on aivan
erilaista, siellä kun on sellaisia problemeja, joita ei voi ratkaista
kuin paikallistuntemuksen avulla.

Viimeisessä koskessa ennen laivareittiä piti vähältä, ettemme jääneet
uimamaistereiksi. Kuperkeikassa vene yritti väkisin ryöstäytyä
käsistämme, kun sitä laakean kiven vieressä, pohjassa seisten,
tyhjensimme vedestä. Koko veneen irtaimisto uiskenteli suvannossa, ja
sieltä tukkimiehet niitä meille keräilivät, kun lopultakin perämelan
varassa itsekin sinne kerkisimme.

Suvannon rannalla olevassa talossa saimme yösijan. Kysyimme, saisiko
talossa ruokaa, ja emäntä vastasi jokseenkin siihen tapaan, että kun ei
ole keittoa tarjottavana, ei ilkiäisi ihan pelkkää kalaakaan syöttää.
Sanoimme tyytyvämme minkälaiseen ruokaan tahansa, eikä kestänytkään
kuin tuokion, kun emäntä jo kantoi pöydälle pari kannua tuoretta
piimää, kolme tai neljä vastaleivottua reikäleipää, lautasellisen voita
ja lähes puolen metrin pituisen, riimisuolaisen, halaistun lohen. —
Vaikka tapahtumasta on jo kulunut yli kymmenen vuotta, tulee vieläkin
vesi suuhuni muistellessani tätä ehtoollista.

Koskenlaskussa kastuneet vaatteemme olimme ripustaneet kuivamaan
pihalle ja aterioimme paitasillamme. Ei emäntä meitä silti ujostellut,
jutustelihan vain kanssamme. Kuultuaan, että saavuimme vesien
yläjuoksuilta, kysyi hän, kuka meillä oli laskumiehenä.

"Tämä vosmestarihan se kosket laski", sanoi Villamo minua osoittaen.

"Taidatte sitten ollakin tuttu näillä vesillä?"

"Onhan sitä tullut viiletetyksi näitäkin koskia. Tulipa tuo
Auttiköngäskin lasketuksi."

"Sus siunatkoon", päivitteli emäntä, "ja elävinä pääsitte?"

"Niinkuin tässä ollaan."

Ei hän sentään Autin laskemista todeksi uskonut, ennenkuin selitimme,
miten se oli tapahtunut, ja pääsipä silloin emännältä helakka nauru.

Aamulla lähtiessämme kysyimme hintaa iltaisesta, yösijasta ja
aamukahvista, ja emäntä vähän arkaillen sanoi, että "olisikohan 60
penniä miehestä liikaa?"

Ajatelkaas — 60 penniä mieheen — ja me kun olimme syöneet sen
puolenmetrisen lohen aivan tarkkaan, rähjänneet talon paraan huoneen
likomärillä vaatteillamme ja muutenkin eläneet paremmin kuin Heinolan
parhaimmassa hotellissa.

Matkustimme herroiksi laivalla Rovaniemelle, jossa taas piti tavattaman
metsänhoitaja Gottleben. Veneemme oli kytkettynä laivan perään.

Lähestyessämme viimeistä laituria ennen Rovaniemeä, valtasi mielemme
outo aavistus jostain vaarasta. Mitään syytä emme siihen keksineet
aavistus vain käski irroittaa veneemme laivasta. Laiturissa sen
teimmekin, — tosin vähän häpeillen arkuuttamme, vaikkei sitä kukaan
toiselleen sanonut, — ja soutaen jatkoimme kulkua. Veneen veimme
kaislikkoon kilometrin verran Ounasjokea ylöspäin itse saapuen
jalkaisin kylään.

Ryssiä näkyi liikuskelevan tavallista tiheämmin kaduilla. Tavatessamme
Gottlebenin kehoitti hän meitä nopeasti poistumaan metsiin. Viime
viikolla oli Rovaniemi saanut 30 miestä käsittävän sotilasvartion, joka
tunnollisesti tarkasti jokaisen niin junalla kuin laivalla saapuvan
henkilön.

Kiipelissä olisimme olleet, jos Rovaniemelle asti nautimme höyrylaivan
mukavuuksista. Taaskin oli suojelusenkelimme meitä ajoissa varoittanut.
Rovaniemen-Kittilän maantielle järjestettyjen ratsupartioiden takia
kehoitti Gottleben meitä käyttämään Tervolan reittiä. Vaan kun meriväki
on aina erittäin, pysyimme suunnitelmassamme: vesiteitse Meltaukseen.
Olivathan Ounasjoen rantatörmät sentään niin korkeat, että niiden
suojassa saattoi huoletta soudella maantielläkulkijan huomaamatta.

Soutaen ja sauvoen edistyi matka Juopperiin. Kun vesitie tässä päättyi
— meihin nähden —, loppuunmöimme kolhitun veneemme kievarin isännälle
melkoisella hinnanalennuksella, eli 20 mk. ostohintaa halvemmalla.
Koko edestakaisinmatkamme Meltauksesta Korojoen latvoille oli siis
kulkuvälineiden muodossa maksanut meille 32 markkaa, josta 20 mk. tuli
veneen ja 12 mk laivapilettien osalle.

Kievarin isännältä kyselimme, missä ne ryssien ratsupatrullit ovat,
ja hän kertoi niiden tunti sitten vierailleen talossaan, kuljettaen
eteläänpäin erästä Muurmannilta paennutta itävaltalaista upseeria.
"Jos kerkisitte tänne tiimaa aikaisemmin, olisitte saaneet yhden
matkatoverin lisää", sanoi hän lopuksi.

Nahkainen pieksunpohja sai taas kyytinsä metsätaipaleella pyrkiessämme
läntiselle rajalle pitkin sotkuisia polkuja. Niitä kulki siellä ristiin
rastiin, joten tuppasi eksyttämään. Konttijärvella oli pakko kysellä
suorimpia suuntia Orajärvelle, ja kun Pellon poliisi sattumoisin oli
talossa, suostui hän oppaaksemme. Kerroimme Orajärven puolessa valtion
metsissä alkavamme suurehkoja metsänleimuita, ja poliisikin, valtion
virkamiehenä katsoi vähän kuin velvollisuudekseen antaa meille
virka-apuaan.

Kautta rantain koetimme saada tietoomme, miten olot kuluneen kuukauden
aikana olivat rajalla muuttuneet.

Komppania ryssiä kuului vetävän puhelinjohtoa jokirantatietä pitkin
Muonionniskaan. Eilen olivat Pellossa, tänään kai jo Orajärvellä.

Vai komppania ryssiä? Teki mieli muuttaa matkasuunnitelmaa, mutta kun
kerran tuli puhutuksi, niin mennään vain.

Puolimatkassa poliisi sitten osoitti meille tuskin havaittavan
polunpään sanoen sen johtavan Orajärvelle. Itse läksi hän Pelloon.
Kiitimme opastuksesta ja keventynein mielin astelimme edelleen.

Polusta eksyimme jo ensimmäisellä kilometrillä Kun kompassin mukaan
olimme kulkeneet toista tuntia, ja lehmien iltahuudon hetki oli
käsissä, aukeni eteemme kaunis järvimaisema. Parvi pyitä pyrähti
läheisiin puihin, emmekä suinkaan päästäneet tilaisuutta ohi. Kolmesta
pistoolista tuli kuulia kuin Masurilla kranaatteja, ja kaamea kaiku
kiiri yli iltatyvenen järven.

Vasta kun ammuttavia ei enää näkynyt, havaitsi joku kylän järven
toisella rannalla. Orajärvi oli siis jo edessämme, ja tällaisella
pauhinalla olimme ilmiantaneet tulomme. Jos siellä nyt majaili
komppania ryssiä, saimme varmasti lämpimän vastaanoton.

Kuljimme varovaisesti järven etelärantaa. Metsä lyheni ja muuttui
leveäoksaiseksi typpyrämänniköksi, vaihtuen alavammalla rantamaalla
leppäviidakoksi.

Olimme jo lähellä maantietä. Sieltä kuului kärryjen kolinaa ja ryssien
molotusta. Kylässä kalkahtelivat karjankellot, joku pahansisuinen
koira ärhenteli järvelle päin, ja lehmitarhassa karjapiiat lauloivat
ihastuneille ryssille:

    "Sydämestäni rakastan sua elinaikani"

Aurinko teki laskuaan, mutta ilma oli vielä paahtavan kuuma. Makasimme
pensaikossa maantien varrella odotellen liikenteen asettumista.
Kun ketään ei enää ollut näkyvissä, juoksimme nopeasti tien takana
aukeavan, parisatametrisen, kantoisen raivion yli metsään. Vilikin,
joka matkamme varrella oli haukkunut kaikki elävät käärmeitä myöten,
aavisti kaiketi hetken tärkeyden ja liputteli välissämme matalana kuin
kärppä sivuilleen vilkaisematta Ei kuulunut jälkeemme paukkuja eikä
muutakaan papatusta. Jäljelläoleva penikulmainen taival rajalle ja
soutu — tai vaikkapa uinti — yli Tornionjoen oli enää vain leikkiä.

Yö taisi olla jo puolessa, kun tukkisuman yli käyden ja kontaten
pääsimme Naamijoen suuhun raketulle tullituvalle. Siellä tiesimme
olevan useita veneitä, joista toki voisimme yhden "lainata".
Yllätyksellä kuitenkin totesimme, että kaikki veneet olivat nostetut
maalle noin kymmenisen metrin päähän vesirajasta. Airoja ei näkynyt,
ei sauvoimiakaan. Olivat nähtävästi varustautuneet tämäntapaisten
lainaamisten varalta. "Emme sentään uimaankaan lähde", arvelimme,
Tullitalo oli pimeänä, ja akkunan läpi kuului selkää karmiva kuorsaus.
Hiiviskelimme kuin murtovarkaat nurkissa ja hetken kuluttua löysimme
sauvoimia, airot kai olivat lukkojen takana.

Rantatöyräälle vedetyistä veneistä valitsimme meille sopivimman ja
käsivarassa kannoimme sen äärimmäisen äänettömästi veteen. Vain
rantahiekka narskahteli anturoitten alla.

Pian soluimme pehmeässä läpinäkymättömässä usvassa kohti turvallisempaa
rantaa. Tuli taas mieleen kuten monasti ennenkin kysymys:

Kuinka voi tällaisella kapealla vesirännillä olla niin suuri vaikutus
ihmisiin ja heidän elämänsä juoksuun? Tällä puolen ei henkemme ollut
sääskenkään veroinen, ja tuolla usvantakana, jonne olimme matkalla,
pidettiin meitä verrattain kunniallisina kansalaisina, joiden päästä
oli vaarallista mennä taittelemaan hiuskarvoja.

Keskellä jokea pääsi meidän tavallisesti niin surunvoittoinen
olemuksemme kahleistaan ja täyttä kurkkua kajahutimme "Die Wacht am
Rhein".

Riikin rannalla kannoimme muistaakseni veneen kaksi kertaa niin
pitkälle vesirajasta kuin se oli ollut toisella puolen. Nimittäin,
ettei luultaisi, että joku huolimaton ja hutilus oli sitä käyttänyt.
Suotakoon anteeksi, jos teimme tuhmasti, vaan olihan mieliimme aina
teroitettu, että täytyy olla varovainen toisen tavaran kanssa.

Jarhoisten kievari oli täyteen sullottu. Saimme sentään tilan lattialle
ilman patjaa ja peitettä, jopa ilman lakanaakin.

Katselin paraikaa ihanaa unta suurista harreista ja kimaltelevista
vesipyörylöistä, kun ovi aukeni, ja ruotsalaisen rajavartioston
aliupseeri karjaisi:

"Onko täällä ketään, joka on tullut yöllä rajan yli?"

"Nej då", vastasimme sointuvimmalla Skånen murteella.

Ovi painui jälleen kiinni. — Taaskin oli tunnettu kielitaitomme
pelastanut tilanteen.

Hetken kuluttua nousi nurkasta mies, joka yöllä saapuessamme oli jo
nukkumassa. Se kuva pysyy aina mielessäni: Naama rehevä ja silmät kuin
päivänpaiste, hattu pohjolan jätkien viimeistä kuosia, takki väljä,
ruskehtava; housujen takalisto roikkui polviniveliin asti, pieksut,
alkujaan pitkävartiset, poimuttuivat tsaarimaisesti nilkkoihin.

Siinä oli Iisu Manninen, koettu mies Pohjolassa.

Vaan oli muitakin matkustavaisia. Oli kolmattakymmentä Kuolasta
paennutta saksalaista ja itävaltalaista sotavankia, joita nyt
saatettiin ihmisten ilmoille.

Kaamea oli heidän matkansa ollut yli tuntemattomain kiveliöiden. Yhden
tovereistaan olivat sinne haudanneet käsin kaivamaansa kuoppaan,
toinen oli sairaana ja verisin jaloin jäänyt muutamaan tunturimajaan
lappalaisten hoidettavaksi, eivätkä muutkaan olleet kehuttavassa
kunnossa.

Siitä huolimatta ei miesten mieli ollut matkalla masentunut. "Takaisin
rintamalle", oli tunnuslause, "ja nyt näytetään ryssille, miltä
keripukki tuntuu". Kuudella, hevospelillä matkasimme maanteitse
Ylitorniota kohti. Jouduin Iisu Mannisen ja viiden saksalaisen kera
ensiksi saamiimme ajoneuvoihin. Ne olivat tarkoitukseen varsin sopivat.
Nelipyöräisille asetettu lavetti, jossa selkä selkää vasten istuimme.
Jalat roikkuivat joko alaspäin tai takaviistoon, riippuen vauhdista.
Iltapäivällä arvelimme saapuvamme Ylitornioon.

Kokeellisemmat uutiset kerrottuamme aloimme laulaa. Eihän sotamies,
ja varsinkaan saksalainen, voi olla laulamatta missään tilaisuudessa.
Minä kuulin kerran Berliinissä, enkä suinkaan ainoata kertaa,
kvartettilaulua sellaisesta paikasta, missä meikäläinen tavallisesti
vain vaatimattomasti ähkyilee.

Pitkällä matkalla ehdimme laulaa koko saksalaisen sotilaslaulukirjan
kannesta kanteen ulkomuistista. Sitten Iisu esitti yksinlaulua, ja kun
en Klemetin kansanlaulukokoelmissa ole esittämäänsä laulua havainnut,
panen tähän siitä pari värssyä:

    Helpäsinkin kaupungissa, senpä lahten rannalla, Siellä se ompi
    pojilla se koti komia. Sum prallai prallai prallalalei, sum prallai
    praalialalei, Siellä se ompi pojilla, se koti komia.

    Korkiat kivimuurit kivestä tehty on, Ei sovi poikain sanua, että olen
    koditon. Sum prallai — — —

    — Ja pojat iloissansa he arpaa nostavat, Vaan ilo heiltä haihtuu pois,
    kun kiväärin he saa. Sum prallai — — —

Saksalainen laulu "Ich hatt' einen Kameraden", oli mielestämme saatava
suomalaiseen asuun. Kun meillä oli suuret runolliset taipumukset, emme
malttaneet jättää asiaa lepäämään, vaan aloimme käännöstyön heti.
Laulun alku- ja keskiosa tuntuivat suomennettuina vähän ontuvilta,
loppuosan sensijaan hyväksyimme Suomen armeijaa varten. Kaikkihan sen
tuntenevatkin:

    Hampuri on kaunis kaupunki, niinkus näät Helsinki on vielä kauniimpi,
    niinkus näät, j.n.e.

Puhelimitse olimme tiedoittaneet tulostamme Ylitornion majataloon, ja
saapuessamme odottikin siellä jo valmiiksi katettu päivällispöytä.
Saksalaiset iskivät hanakasti lihapulliin, eiväthän he ainakaan yhteen
vuoteen olleet sellaista ateriaa nähneetkään. Ruokailemaan ruvetessamme
oli isäntä vihjaissut minulle, että "tuolla kaapissa on sitten
palanpainettakin. Ottakaa sieltä, jos niille kelpaa". Ja näyttipä
kelpaavan.

Tapasin majatalossa myös muutamia Itäisen ja Läntisen etapin miehiä
matkalla hommiinsa Suomeen. Varoitimme heitä kulkemasta liian suurissa
joukoissa, koska se olosuhteiden herkistämissä ihmisissä herättäisi
epäluuloja. Näissä pohjoisissa harvaan asutuissa seuduissa kulkee
huhu usein nopeammin kuin valtion posti ja kulkiessaan kasvaa,
joten alkujaan viisimiehisen joukon suuruus on huhun mukaan lopulta
viisikymmentä.

Simon kahakka oli sittemmin yksi seuraus tällaisen isomman joukon
liikehtimisestä.

Tieto saksalaisten sotavankien saapumisesta oli ehtinyt edellämme
Karunkiin. Uteliaisuudesta, enemmän ehkä sentään osanotosta, oli väkeä,
pääasiassa naisia, kerääntynyt asemalle. Kahvia, suklaata, voileipiä
ja savukkeita tarjottiin ilmaiseksi. Meitä etappimiehiäkin luultiin
kai sotavangeiksi, koska saimme samanlaisen trahtamentin kuin toiset.
Ulkomuotomme saattoi ehkä antaa tukea tälle luulolle. Muuankin rouva
tarjosi minulle savukelaatikkoa, jolloin tokaisin:

"En minä ole mikään sotavanki — ainakaan toistaiseksi."

"Älkää viitsikö, kyllä minä näen, ottakaa pois vain."

Otin kiitollisuudella almun vastaan, sillä Suomesta tuomamme
tupakkavarasto oli matkallamme jaettu ja kulutettu.

Karungissa tiet erkanivat, saksalaisten kotimaahansa, meidän
Haaparantaan, jossa hoitokomitea jo odotteli meitä ja matkamme tuloksia.




HAAPARANTALAISIA.


Maantieteellisen asemansa vuoksi tuli Haaparannasta sangen tärkeä
etappipaikka. Kaikki pohjoisen reitin käyttäjät poikkesivat sinne, kuka
pitemmäksi kuka lyhyemmäksi ajaksi.

Siellä asui myös miltei vakinaisesti sekä jääkäreitä että ei-jääkäreitä
toimien saman päämäärän tavoittamiseksi. Värväys-, tiedustelu-,
pommari- y.m. hommat vaativat omat, vakituiset yhdysmiehensä.

Jo heinäkuussa saapuivat sinne Lockstedtista Kekoni ja Tuompo. Heitä
seurasi elokuussa Thomas Wolff, vaikka hänen hermonsa eivät kestäneet
pitkäaikaista oleskelua näin lähellä rajaa. Ei paljon puuttunut,
ettei Kekoni kerran saanut kuulaa rintaansa hänen pistoolistaan,
saapuessaan illalla yhteiseen asuntoonsa kaupungin lähistöllä olevassa
huvilassa. Kekonin avatessa ovea ojentui pistoolin piippu rintaansa
vasten, ja oven takana seisoi Wolff kalpeana, silmät päässä pyöreinä
kuin hyypiöllä, ja vapiseva sormi liipasimella, kunnes hän tulijan
tunnettuaan rauhoittui. Pian hän sitten matkustikin takaisin leirille.

Kekoni ja Tuompo vuokrasivat syksyllä kaupungissa asunnon, ja se oli
myöhemmin minun ja monen muun läpikulkijan väliaikaisena kortteerina.
Monta salaista karttaa ja kirjettä ovat sen seinät nähneet, kun
Suomesta tullutta postia siellä selviteltiin.

Siihen aikaan olivat ryssien asiamiehet Haaparannalla vielä siksi
röyhkeitä, että tunkeutuivat eräänäkin yönä, Kekonin ollessa yksin
kotonaan, huoneeseen aikomuksella viedä hänet väkivalloin pihalla
odottavaan rekeensä ja sitten Suomen puolelle, — ansaitakseen
ryssiltä 10,000 markkaa. Yhdeksänmillisellä mauserilla on kuitenkin
suuri moraalinen vaikutus, ja kun Kekoni unenpöpperössä — tajuamatta
vielä kunnolleen, mitä asiaa yöllinen visiitti koski — tempasi
sen päänaluiseltaan ja heilautteli kädessään, hävisivät yörauhan
häiritsijät niin nopeasti, että kortteerin emäntä luuli vinttikamarin
portaiden sortuneen. Kekoni sanoi heidän kulkeneen "mars, mars".

Villamoa ja Suvirinnettä, jotka samoihin aikoihin toimivat
Seittenkarissa, seuraili myös muuan nuuskija. Jossain tilaisuudessa
muuttui hänen käytöksensä suorastaan tungettelevaksi, ja hän yllytti
sahan työmiehiä käymään käsiksi miehiimme. Villamon rystyset kuitenkin
lopettivat nuuskijan yllytykset lyhyeen, ja hän katsoi parhaimmaksi
poistua koko saarelta. En muista enää miehen nimeä, — enkä sitä
rakkaudella muistelisikaan.

Myöhemmin, meikäläisten joukon yhä kasvaessa Haaparannalla, eivät
he enää yrittäneet väkivaltaisia tekoja, tyytyivät vain kaivelemaan
päällysvaatteittemme taskuja hotellin eteisessä. Sen tietäen jätimme
taskuihimme sopivalla tekstillä varustettuja kirjelappusia ja muuta
opettavaista, mitä kulloinkin keksimme.

Kun he eivät ruumiillisesti uskaltaneet meitä vahingoittaa, koettivat
he henkisiä kykyjään. Laativat meistä laulun, jota kutsuivat "Värvärin
lauluksi", ja renkuttelivat sitä iltahämyssä kadunnurkissa. Se alkoi:

    Minä kuljen niitä teitä,
    joita kulkee värväreitä,
    Ja Saksan agenttei,
    Ja Saksan agenttei.

Toinen värssy jääköön pois. Kolmas taas kuului:

    Kun yö on maattuna putkass',
    Ja hantaakit väännetty mutkaks',
    Niin sitten Tokholmiin,
    Ja sitten Tokholmiin.

Kolmas värssy oli kovin luoteltu. Hantaakinvääntämisjuttu oli itsessään
vähäpätöinen tapaus, vaikka siitä tehtiin härkänen.

Saapui näet kerran Haaparannalle taas mies komennuksella ja tovereineen
vuokrasi huoneen majatalossa. Illalla tuli hotellissa viivähdetyksi
myöhään, sitten piti käydä herättämässä Kekoni ja Tuompo ja keskustella
hetkinen heidänkin kanssaan, ja sitten kiireen vilkkaa kotiin
nukkumaan. Majatalon käytävässä vasta tuli pulmallinen kysymys mieleen:

"Missäs numerossa minä asunkaan?"

Muistia koetettiin terästää, vaan kun ei muista, niin ei muista. S
"Kyllä maar minä sen sentään löydän, kun kysyn joka ovelta. — Niin,
ei auta, alla måste frågas, sanoi se ryssän luutnanttikin Helsingin
kadulla."

Varovasti oville koputellen pyysi hän hiljaisella äänellä: "Kaveri,
avaa ovi." Kulki ensin alakerran, sitten yläkerran, sitten taas
alakerran. Oikeata ovea ei löytynyt.

"Olenkohan minä käynytkään joka ovella. Panenpa merkin joka oveen, muut
es menee riitingit sekaisin."

Etsintä aloitettiin uudelleen ja kun ei muitakaan merkkejä ollut
matkassa, väänsi hän ensimmäisen oven metallisen rivan suoraksi, samoin
toisen ja niin edespäin, kunnes viimeinen alakerran ovi aukeni. Sen
ripa jäi kääntämättä, joten majatalon isännän oli aamulla varsin helppo
todeta, kuka oli vetänyt sormikoukkua yöllä.

Keskusteltuaan hetkisen kiivaasti isännän kanssa, meni mies
rakennusainekauppaan ja osti uudet "hantaakit" koko alakertaan, ostipa
vielä omaankin oveensa, "ettei se olisi silmätikkuna matkustajille",
kuten hän sanoi.

Eräs saksalainen toimi Heldtin värväyshomman asiamiehenä Haaparannassa.
Kun eivät asiat koskeneet virkatoimia, oli hän kutakuinkin mukiinmenevä
mies, täydellinen saksalaisen perikuva. Mielellään käytti hän toisten
heikkouksia edukseen ja sekaantui asioihin, jotka eivät hänen
ammattiinsa kuuluneet.

Vaikkakin kuuluin vallan toiseen ammattikuntaan, jouduin usein
seurustelemaan hänen kanssaan. Erikoisen ystävällistä oli seurustelumme
saavuttuani komennusmatkalta. Keskustellessa livahti aina joku
uutinenkin kieleltäni, ja heti sähkötti hän päämiehelleen Tukholmaan:

"Järjestämäni tiedustelun kautta olen saanut selville j.n.e." tai

"Suomeen lähettämäni kuriirit ilmoittavat — —."

Jokapäiväiset ilmoituksensa olivat kuitenkin Lund'in kertoman mukaan
seuraavanlaisia:

"Tilanne Suomessa ennallaan."

"Suomessa havaittavissa nousevaa innostusta."

"Etapilla vallitsee toivorikas mieliala", y.m., ja vaihdettiin näitä
ilmoituksia aina tarpeen mukaan, ettei "tilanne" olisi muodostunut
liian yksitoikkoiseksi.

Useasti kehoitin häntä seuraamaan mukanani Suomeen ottaakseen oikein
paikan päällä selkoa tilanteesta, mutta aina oli hänellä niin "paljon
työtä", ettei mitenkään päässyt lähtemään.

       *       *       *       *       *

Viron vapautusta myös valmisteltiin, ja propagandatyötä varten asusteli
Haaparannassa muuan virolainen, salanimellä Walter. Hoitokomitea
risti hänet "Eesti rahva konsuliksi". Hän lähetteli kirjallisuutta ja
lentolehtisiä Viroon, jotta kansa sielläkin heräisi vapaustaisteluun.
Kun tämä työ ei kuitenkaan tyystin vienyt hänen aikaansa, piti hän
pääkirjaa siitä, kuinka monta puolikasta kukin suomalainen oli
ryypännyt sinä ja sinä iltana. — Hän itse puolestaan ei koskaan
sylkenyt lasiin, kunhan vain ei tarvinnut ottaa osaa tilitykseen.

Melko harvoin oli Walterilla lähetettävänä poliittisia tiedonantoja
päämiehelleen, joten nämä ryyppyilmoitukset hänen mielestään hyvin
täyttivät vajauksen. Niiden lähettäminen loppui kuitenkin lyhyeen kuin
kanan laulu, kun Tukholmasta kirjoitettiin, että "emme me halua tietää,
kuinka paljon suomalaiset siellä juovat, ilmoittakaa mieluummin, mitä
Viroon lähetetyt miehet hommaavat."

Näitten ilmoitustensa johdosta häntä usein härnäsimme:

"Sinä kuljeksit ja nuuskit täällä jäljessämme ja sitten raportteeraat
Tukholmaan, että nyt pojat taas ovat olleet päissään."

"Ei minä mitä raaportteera, minä ilmoitta vaan politiikka."

"Ilmoita mitäs ilmoitat, vaan älä sekaannu meidän asioihimme. Painu
Viroon raaportteeraamaan, äläkä täällä muni minkään tekemättä."

"Minä ei ole raaporteerannu mitään." Keskustelu loppui tavallisesti
siihen, että Walter kiukustuneena tiuskaisi: "Kaikki suomalainen
ylioppilainen juoppo."

"Ja kaikki eesti santarmi", jatkoi Lund, ja silloin Walter poistui
seurasta.

Kaikilla on omat heikkoutensa eikä Walterkaan ollut niitä ilman. Hän
näet ihaili naisia rajattomasti. Iltaisin teki hän pitkiä kävelymatkoja
heidän kanssaan asemalle päin ja kertoi seuraavana päivänä uusista
valloituksistaan. Kerran, ollessamme kahden kävelyllä, uskoi hän
minulle salaisuuden:

"Senvuoksihan Lunti ja Seilori minua vihaavat, kun tytöt rakastavat
minua enemmän kuin heitä."

"Eihän sinua kukaan vihaa", sanoin. "Eiväthän ne pojat välitä tytöistä
pennin edestä."

"Kyllä ne vaan välittäisi, mutta kun minä vien niiltä kaikki tytöt. Ne
pitävät minua jonkunlaisena Ton Juhanina."

Ikävä kyllä, olin vähän löyhäsuinen, ja keskustelumme tuli pian Lundin
tiedoksi, joten hän sai uutta ivan aihetta. Kun hän tästälähin kohtasi
Walterin kadulla, oli tavallinen tervehdys:

"No mitäs sille Ton Juhanille kuuluu?"

"Älä sinä puhu mitä, sinä ole kans yks Ton Kiihotti."

Yksitoikkoinen paikallaanolo kävi kuitenkin rasittavaksi, ja
talvemmalla Walter rupesi urheilemaan. Näistä harrastuksistaan
kirjoittaa hän Uumajaan Kekonille, mainiten muun muassa:

"— ——— Olen ostanut itselleni sukset. Olen käynyt neitosten kanssa
hiihtelemässä ja olenpa saanut suutelmiakin."

       *       *       *       *       *

Mainitsemisen arvoinen on myös Lantto, joka toimi Norrbottenin läänin
tulliylivalvojana. Nimi kajahtaa suomalaiselta, vaan mies oli kotoisin
Skånesta.

Hän oli sangen joviaalinen herra, suhtautui suopeasti yritykseemme eikä
piitannut pomminkuljetuksistamme. Pyynnöstään annoimme kunniasanamme,
ettemme tuo Saksasta emmekä vie Suomeen aspiriinia, salvarsania tai
muita sellaisia lääkeaineita, joista ryssillä oli kova puute, ja
joiden kaupalla Ruotsi siis ansaitsi hyvin. Hän taas puolestaan lupasi
ummistaa silmänsä muille hommillemme. Pienistä tullareista saimme
suoriutua, miten taisimme, sillä jos jouduimme kiinni, ei hänen nimensä
saanut tulla kaikkitietävien sanomalehtien palstoille.

Lantolla oli taskussaan kuninkaallinen valtakirja, jonka nojalla hän
saattoi muitta mutkitta karkoittaa Norrbottenin läänistä valtakunnan
turvallisuudelle vaaralliseksi katsomansa ulkomaalaisen. Kolmisen
kertaa sovellutti hän meikäläisiinkin kulkijoihin tätä oikeuttaan.

Asuimme majatalossa vierekkäisissä huoneissa, ja jouduimme usein
viettämään iltahetkiä yhdessä. Aamulla hän sitten puolipukeissaan tuli
minua herättämään ovelta jo kysyen: "Har du en trammare?" Olihan sitä
toki tilkkanen vielä jäljellä. Sängynlaidalla istuen rupattelimme,
kunnes Dahlen kovalla kiireellä syöksyi huoneeseen, riipaisi
päällystakin yltään ja hävisi taas käytävään. Olimme tähän jo niin
tottuneet, että se tuntui meistä aivan luonnolliselta. — Hän asui parin
kadunnurkkauksen päässä majatalosta ilman nykyaikaisia mukavuuksia, ja
siitä tällainen joka-aamuinen hoppu.

       *       *       *       *       *

Ikuisessa muistossani pysyy myös Savukosken matkustajakodin topakka
Anna. Tässäkin hotellissa asui useita pommareita, ja eräs heistä
rakastui silmittömästi Annaan, ilmaisi hänelle tunteensa ja sanoi:

"Kun minä rikastun, niin tulen Sinut naimaan."

Anna ei kuitenkaan suvainnut mitään tunteenpuuskia eikä antanut toivon
hiventäkään. Vaan miehen rakkaus oli uskollista ja kärsivällistä
laatua, ja monta yötä nukkui hän lattialla suljetun oven edessä
vartioiden rakastettuaan.

Joskus, kun mies yritteli liiaksi lähennellä Annaa, koppasi tämä hänet
syliinsä, kantoi sänkyyn ja komensi: "Pysy siinä nyt", ja mies totteli
kiltisti. Pari kunnollista korvatillikkaa oli vielä tuoreessa muistossa.




HOITOKOMITEA.


Hoitokomitea eli firma oli aivan omaperäinen yhtymä, jonka tehtävät
vain välillisesti sivusivat jääkäriliikkeen toimintaa, mutta joka
siitä huolimatta oli sille välttämätön ja omalla alallaan varsin
tuntuvasti vaikutti sotatoimiin. Se oli suoranaisessa yhteydessä Saksan
korkeimpien sotilasvirastojen kanssa samalla itsenäisesti suunnitellen
ja järjestellen työnsä, joka oli mahdollisimman monipuolista ja liikkui
kaikkia sota-asioita koskevilla aloilla. Niinkutsuttu Liisankadun
toimisto Helsingissä oli sen ensimmäinen päämaja, mutta kun santarmit
joulukuussa 1915 penkoivat täydellisesti toimiston, jatkoi se
toimintaansa Ruotsista käsin.

Tukholmassa Birger Jarlin kadun varrella sijaitsi hoitokomitean
pääkonttori, ja sitä hoiteli J. W. Snellman. Se ei ollut mitään
rauhallista hommaa ainakaan rahastuksen suhteen, sillä usein sai hän
keskellä yötä nousta vuoteestaan avaamaan oven jollekin "satunnaisesti"
rahapulaan joutuneelle pommarille. Tavallisesti oli tulijalla paljon
muitakin asioita haastettavana ja huolia kerrottavana, kunnes J. W.
kiukustui ja ajoi miehen ulos. Lopulta hän ei avannut enää oveakaan,
työnsi vain oven postiluukusta viisikruunuisen ulkopuolella odottavan
kouraan.

Pommari S. ei komennuksilta saavuttuaan suostunut odottamaan
Haaparannassa uusia määräyksiä, matkustelihan edestakaisin Tukholman
ja Haaparannan väliä, käyden aina tiukkaamassa rahoja J. W:ltä, joka
silloin sai kuulla seuraavanlaisen saarnan:

"Tänne Tukkisaareen meidät komennetaan, vaan heiniä ei anneta. Tässä
laihtuu kohta niin, ettei enää pysty lähtemään komennukselle."

Jolloin J. W. taas heltyi ja antoi "heiniä".

Haaparannan konttorissa pitivät isännyyttä E. Malmberg (Lund) ja R.
Heikel. Edellinen heistä oli salamusteiden erikoistuntija, jotavarten
konttorissa oli kemiallista laboratoriota muistuttava osasto;
jälkimmäinen taasen oli innostunut meriasioihin ja tunsi kaikkien
suurvaltojen sotalaivat noin kolmen meripenikulman päästä nimeltään ja
kaliiperiltaan. Ilmankos häntä kutsutuinkin Seiloriksi.

Me toiset hoitokomitean miehet olimme sitten juoksupoikia, jotka
teimme, mitä kulloinkin määrättiin, — tai minkä milloinkin havaitsimme
hyväksi.

Hoitokomitean toiminta ulottui laajalle, Moskovaa ja Jäämerta myöten.
Järjestelyn täsmällisyydestä mainittakoon esimerkkinä, että kun joku
sotalaiva lähti Helsingin satamasta, sai Saksan Admiralstabi siitä
tiedon kaksi tuntia myöhemmin sekä välittömästi sen jälkeen Saksan
Itämerenlaivasto ja lentojoukot.

Paljon hoitokomitean suorittamista töistä on jäänyt salaisuudeksi — ja
jäänee ainiaaksi. Yleisesti tunnettuja ovat kuitenkin sellaiset kuin
Pietarin asetehtaiden räjäytykset, Arkangelin pamaus, Kilpisjärven
varastojen hävitys, Kantalahden räjäytykset, Slavan pommitus,
räjähdykset venäläisissä laivoissa Helsingissä y.m.




POMMARIKURSSILLA BERLIINISSÄ.


Tutustuaksemme uusimpiin keksintöihin "pommarialalla", matkustimme
Berliiniin, jossa Admiralstabi järjesti kurssin tarkoitusta varten.

Se olikin monipuolinen ja opettavainen kurssi. Berlinin ulkopuolella
sijaitsevilla hiekkakentillä harjoittelimme räjäyttämistä mitä
erilaatuisimmilla aineilla. Sokerista saimme itse valmistaa voimakasta
räjähdysainetta ja kokeilla sillä. Seurasimme saksalaisten harjoituksia
tulensyöksijöillä ja kaasuilla. Tutustuimme ilmalaivojen rakenteeseen
ja kiintopalloihin. Saimme opetusta veturinkuljetuksessa ja neuvoja,
miten sellainen vehe helpoimmin tehtiin käyttökelvottomaksi.

Ahkerasti myös harjoittelimme pilkkaanammuntaa karbiinilla ja
pistoolilla. Itse Admiralstabin yliesikuntalääkäri, joka on
jo korkea herra, piti meille luentoja sairashoidosta ja johti
sidontaharjoituksia. Niinikään sukeltausimme myrkkytieteen
salaisuuksiin ja pian tiesimme jyvälleen, kuinka suuri annos kutakin
ainetta pystyi oikaisemaan miehen koivet. Moni keskiaikainen myrkyttäjä
olisi kadehtinut saavuttamaamme taitoa. Strengbergin hylsyistä
valmistimme Fennia savukkeita, joissa tupakkasekoitus oli maultaan sama
kuin oikeassa Fenniassa, vaan vaikutus hieman voimakkaampi. Yksi savuke
näet saattoi miehen muutaman tunnin sikeään uneen.

Admiralstabin labyrinttimaisissa käytävissä, jonne harvoilla
ulkomaalaisilla oli oikeus astua, liikuimme me kuin kotonamme.
Kaupungilla kulkiessamme suojasi meitä Admiralstabin antama
henkilötodistus, joka kuului:

Suomalainen Pecker on Admiralstabin palveluksessa ja kehoitetaan
kaikkia viranomaisia tarvittaessa antamaan hänelle virka-apua.

Tuollaisella paperilla oli valtava vaikutus berliiniläiseen. Asuin
parisen viikkoa eräässä täysihoitolassa, ja epäluuloinen emäntäni
antoi minut ilmi poliisille. Eräänä aamuna saapui siviilipukuinen mies
luokseni, vaatien seuraamaan mukanaan lähimmälle poliisiasemalle.
Olisin päässyt miehestä eroon näyttämällä passiani, vaan määräyksen
mukaan sai sen esittää vasta hätätilassa, ja seurasin siis kehoitusta.
Poliisiasemalla varsin töykeä herra alkoi kuulustella minua, mutta
kun oli turva taskussani, vastasin yhtä töykeästi. Keskustelu kulki
jo tiukassa äänilajissa, kunnes katsoin viisaimmaksi ojentaa paperini
poliisipäällikölle. Hän hämmästeli hetkisen, pyyteli sitten anteeksi
puhuen jostain väärinkäsityksestä.

Poistuessani kiirehti eräs konstaapeli avaamaan minulle ovea ja
tavoistaan poiketen kumarsi syvään.

Kerran taas istuin parin toverini kanssa Winzerstubessa
Leipzigerstrassen varrella. Keskustelimme tietysti suomenkielellä,
ja sen kuuli läheinen pöytäseurue, neljä nuorenpuoleista miestä.
Hetken kuluttua alkoivat he heitellä meihin vihaisia silmäyksiä
ja lausuivat kuultavaksemme tarkoitettuja kompasanoja "verdammte
Ausländereistä", kirotuista ulkomaalaisista. Tilanne näytti jo
uhkaavalta, ja kun emme halunneet tyhjentää koko viinitupaa, kutsuimme
yli viinurin, jolle esitin tärkeän paperini pyynnöllä, että viereinen
pöytä tyhjennettäisiin. Viinuri luki, teki alamaisen kumarruksen, ja
seuraavassa hetkessä hävisivät solvaajat koko lokaalista.

Tässä Winzerstubessa vietimme muuten monta viihtyisää iltaa. —
Kirjassaan "Berliini" antaa Jules Huret siitä sattuvan kuvan
rauhanajalta. Tavat tuntuivat olevan samanlaiset vielä kolmantena
sotavuotena. Luulen, että jos vielä kerran joudun Berliiniin, johtavat
askeleeni varmaankin tähän viinitupaan.

Tulimme täällä pian suosituiksi. Tavallisuuttaan vähän runsaammat
juomarahat edeskäyville ja pullo viiniä orkesterille silloin tällöin
vaikuttivat eduksemme. Saapuessamme illalla huoneustoon keskeytti
kapellimestari esittämänsä kappaleen ja aloitti heti 30-vuotisen-
tai Porilaisten marssin. Monasti toi hän minullekin tahtipuikon
käteeni näitä kappaleita soitettaessa, kun itse istui pöydässämme
seurustelemassa, ja silloin sain hoidella kapellimestarin virkaa, eikä
yleisöllä ollut valittamisen aihetta.

       *       *       *       *       *

Berliiniläinen poliisi ymmärtää huumoria. Hän sallii lauluakin kadulla,
tarkoitan nimittäin yksinlaulua yöaikaan. Vaan auta armias, jos muuten
rikot yleisiä järjestysohjeita vastaan. Silloin on leikki kaukana eikä
kohtelu suopeata.

Kerronpa tapauksen: Winzerstube oli suljettu yöksi, ja poistunut yleisö
odotteli viimeisiä raitiovaunuja kotiin päästäkseen. Katukäytävän
vieressä yleisön jaloissa oli irrallisia raitiotiekiskoja, ja pari
viinin innostamaa berliiniläistä kantoi kiskon poikittain kadulle,
ei tosin missään pahassa tarkoituksessa, vaan jotain toimittaakseen
odotellessaan. Kohta läheni vaunu eikä ilakoiva ihmisjoukko älynnyt
vaaraa, odotteli vain, että "minkähän täräyksen tuo nyt antaa?"
Minä olin syrjästäkatsojana seurannut tapauksen kulkua. Mitkään
filantropistiset tunteet eivät saattaneet minua liikkeelle; luulen,
että voimankoetus vain oli mielessäni, kun viime hetkessä nostin kiskon
vaunun tieltä, pyöräytin sitä kerran ympäri, jotta yleisö hajaantuisi,
ja sitten asetin sen katuvierelle.

Kaksi konstaapelia saapui samalla väkijoukkoon etsien tapahtuman
aiheuttajia. Toinen heistä pääsi karkuun, toverinsa sai taas erilaisen
lähdön. Tyrkkien, lyöden ja potkien ajoivat poliisit miestä edellään, —
sääliksi kävi miesparkaa, sillä kuin lankavyyhti oli hän noiden kahden
tukevan poliisin kourissa. Siinä ei miestä talutettu, kulku muistutti
pikajuoksua, ja nopeasti katosivat he kadunnurkan taakse.

       *       *       *       *       *

Kun harjoituksemme vaativat vain aamupuolen päivistämme, riitti
aikaa runsaasti muihinkin harrastuksiin. Sen käytimme pääasiassa
tutustuaksemme tähän rakennusten erämaahan, ja sitävarten kiertelimme
kaikilla käytettävissäolevilla liikennevälineillä ympäri kaupunkia.

Olimme taas kerran Iisu Mannisen kanssa tällaisella tutkimusmatkalla
auringonlaskun jälkeen. Ihailimme taloja ja niiden fasaadipuolia,
tarkastelimme kylttejä ja satunnaisilta ohikulkijoilta kyselimme
kohteliaasti, olisiko ehkä joitain erikoisen huomattavia nähtävyyksiä
näillä main.

Siinä kävellessämme loppui katu aivan tykkänään päättyen korkeaan
kiviseinään. Suuresti pahastuimme tällaisesta rakennusryhmityksestä,
joka aiheuttaa turhia jalkavaivoja vieraalle kulkijalle. Palatessamme
vapaammille kulkuteille huomasimme katunurkkauksessa kyltin, jossa
luettiin: Kein Durchgang, ja tarkoitti ilmoitus nähtävästi tätä
umpisuolta. Suomenkielistä tekstiä ei siinä ollut ollenkaan, jotapaitsi
kyltti oli mielestämme asetettu aivan liian kauas keskikadulta,
jota yleensä käytimme. Arvelimme sellaisen rautateiden varsilla
usein tavattavan poikittaisen puomin, joita meillä nykyisin yleisen
turvallisuuden vuoksi käytetään metsäteilläkin, paljon paremmin
vastaavan tarkoitusta. Kiipesimme siis rautaputkista kylttitankoa
pitkin ylös, ja nöyrästi se taipuikin haluamaamme asentoon. Tehtyämme
näin huomattavan palveluksen berliiniläisille, poistuimme tyytyväisin
mielin asuntoomme.

Seuraavana aamuna jo ennen heräämistämme saapui kaupunginpalvelija
asuntoomme, vaatien meitä poliisilaitokselle. Närkästyimme tällaisesta
tungettelevaisuudesta, mutta hän pysyi vaatimuksessaan ilmoittaen meitä
syytettävän valtakunnan pääkaupungin särkemisestä Me kyllä uhkasimme
syyttää häntä yö- ja kotirauhan häiritsemisestä, mutta lähemmin asiaa
harkittuamme katsoimme viisaimmaksi seurata mukana tällä kertaa. —
Sivumennen sanottakoon, että sydämeni, joka muuten jyskyttää hyvin
tasaisesti, tanssi matkallamme polskaa.

Perillä kuulimme yksityiskohtaisen selostuksen edellisen illan
tapauksesta. Eräs toimiamme vavisten seurannut nurkkakrouvari oli
sen kertonut. Myös meille ilmoitettiin, että tavallinen ihminen
tällaisesta hommasta istuu pari vuotta aivan yksinäisessä paikassa,
vaan nyt asia kyllä järjestyisi, jos suostuisimme korvaamaan kaupungin
uudestaanrakentamiskulut.

Tämä oli mielestämme kohtuullinen vaatimus, emmekä tehneetkään
vastaväitteitä. Poistuimme sitten rakennuspaikalle.

Siellä oli jo yksi mies kaivautunut maan alle etsiessään pylvään
juuria, ja surkuttelimme hänen kohtaloaan. Osoitimme hänelle sitten
paikan, johon uusi kyltti tulee pystytettäväksi ja ilmoitimme, että me
kustannamme työn.

Parin päivän kuluttua poikkesimme taas tarkastamaan töiden edistymistä.
Kyltti oli silloin jo pystyssä — tosin entisellä paikallaan, ja pian
saimme poliisilaitokseltakin laskun:

An, Berliinin korjaus ...... Rmk. 50:—

Maksoimme laskun käteisellä.

       *       *       *       *       *

Vaikka asuimme täysihoitoloissa — kerkisimme niitä kokeilla useampiakin
— oli hoito mielestämme vain puolinaista. Vatsamme eivät tyytyneet
yksinomaan perunapulliin ja senkin seitsemänlaisesti valmistettuun
kaaliruokaan. Lisäannoksia täytyi hankkia ravintoloista.

Nautakarjan- ja sianliha oli tiukasti korteilla. Villieläinten lihaa
sai sitävastoin vapaasti lihattominakin päivinä, joita oli viikossa
kaksi, tiistai ja perjantai. Haukea tarjoiltiin joka ravintolassa,
— tosin kalliiseen hintaan. Rmk. 4: 50 annos, "Falscher Hase" eli
suomeksi kissanliha-annos runsaan kaalilautasen höystämänä noteerattiin
vain puoleentoista markkaan, variksenkoipia sai 75 pfennigillä parin ja
vadillinen jokisimpukoita, joita syötiin kuin ostereita, maksoi vain
50 pf. Kun vielä mainitsen simpukoista, makaronista ja leivänmurenista
peltimuotissa paistetun 60 pf. maksavan "ragu'n", käsittää jokainen,
ettei ruokalajeista ollut puutetta.

Kurssiemme aikana opimme kutakuinkin tuntemaan Keski-Berliinin
ravintolat Ayschingereista Kempinskiin ja Rheingoldiin saakka.
Tiesimme, mistä ja keneltä oli annos tilattava, saadakseen sen
edullisimmin.

Huokeitten hintojensa takia olivat sentään sellaiset paikat kuin Mutin
kahvila, Oravakissa ja Tornio suosituimmat. Nimet tuntuvat paikallisiin
oloihin katsoen kenties oudoilta, kunnes selvitän niiden synnyn:

Mutin kahvilan omisti keski-ikäinen rouvasihminen, jonka mies oli
rintamalla. Hän hoivaili jääkäreitä kuin poikiaan, ja siksi kutsuttiin
häntä yleisesti Mutiksi. Oravakissan kahvilassa oli taas kissa,
jolla oli oravan häntä, — tai ainakin suuresti sitä muistuttava, ja
viimeksimainitun ristimme vain kotoisen tunnelman saavuttamiseksi
Torinosta Tornioksi.

Mutin kahvila sijaitsi jääkäritoimiston alakerrassa, ja sinne
luonnollisesti poikkesivat kaikki lomalletulijat korkeimpia herroja
lukuunottamatta. Siellä tapasimme heitä joka päivä tarragonalasin
ääressä, taisipa jokunen nukahtaa yönsäkin Mutin hoivissa.

Muuan kurssilaisistamme järjesti asunto- ja ruokaolonsa hyvin
käytännöllisesti: hän rupesi krouvariksi. Ihmettelin, millä keinoin
hän oli päässyt meistä toisista niin paljon edelle, mutta Suvi selitti
asian lyhyesti: mikäs konsti on päästä omistajaksi tuollaiseen
krouviin, jossa on vain kolme yksinäistä likkalasta, kun miehellä on
kolme synnynnäistä ominaisuutta: i) naisia nauratteleva käytös, 2)
piippu ja 3) röyhkeys kavereita kohtaan. Viimeinen momentti johtui
nähtävästi siitä, ettei krouvari ollut kutsunut ketään meistä hoitamaan
baaria eli lasikauppaa.

Moneen päivään emme olleet tavanneet häntä kuin palveluksessa,
sitten hävisi mies taas piilopirttiinsä. Mutta Berliinissäkin on
vaikeata eksyttää jääkäriä. Kun eräänä iltana olimme tavanmukaisella
tutkimusmatkallamme, löysimme hänet. Olimme käyneet sellaisissa
paikoissa kuin Bierstube, Probierstube, Bauerschenke, Cafe, Weinstube,
Ayschinger ja lisäksi monessa muussa, kunnes erehdyimme muutamaan
nurkkakrouviin. Ja siellähän etsimämme mies, Grobschnitt'illä täytetty
piippu hampaissaan tarjoili vieraille olutta.

Viittauksestaan hävisi saapuessamme eräs naisihminen takahuoneeseen.
Vilkkaasti aloittamamme keskustelun keskeytti isäntä virallisin ilmein:
"Täällä ei saa rähistä."

Hiljaisella äänellä tilasimme sitten lasin huonoa olutta ja poistuimme.

Kadulla purki Suvi kiukkunsa ilmoille: "Hätäkös miehen on lihoa
tuollaisessa paikassa, kun käytettävänään on 4 leipäkorttia, 4
lihakorttia, yhtämonta sokerikorttia ja kaikkien rasvakortit. Ja
viittii vielä olla noin koppava."

Niin hyvin osasi asianomainen kätkeytyä tänne piiloonsa, että
palattuamme pataljoonaan sai Admiralstabin etsivä viikon verran koluta
Berliiniä löytääkseen hänet.

Eräs toinen kurssilaisistamme asettui vakituisesti asumaan jonkun
lesken luo. Tämän mies, aktiivivääpeli, oli sodan alkukuukausina
kaatunut itärintamalla. Siellä, valmiissa kodissa miehemme lepäsi
laakereillaan keinutuolissa istuen ja B. Z. iltalehteä lukien. Yllään
oli vainajan yömekko, hampaissaan saksalainen piippu ja ympärillään
neljä tai viisi kirkuvaa lasta. Kelpasi siinä toki elellä.

Mutin kahvilassa vietti kerran muuan berliiniläinen nuoripari häitään.
Meidätkin, "stamkundit" kutsuttiin sinne, jotapaitsi joukko lomalla
oleviakin sattui mukaan.

Kesken tanssin melskeen putosi seinältä metallinen Pappenheimin
korkokuva rämisten lattialle. Joku jääkäri nosti sen kaikkien
nähtäväksi ja yleisen historian perusteella kertoi innostuneena
30-vuotissodan tapahtumista, kiinnittäen erikoista huomiota siihen,
että Pappenheim sai suomalaisilta siihen määrin selkäänsä, että
hänet täytyi haudata. — Nähtävästi ei puhuja ollut tyytyväinen maan
asujainten puolelta saamaansa kohteluun, koska lisäsi: "Ja kyllä me
vielä näille nappisaksoille näytämme, ettemme sentään ole mitään
trenkipoikia heille. Eikös niin pojat?"

Kaikuva eläköön kuului jääkärien pöydästä, ja saksalaisetkin yhtyivät
siihen taputtaen innokkaasti käsiään. — Puheen suomenkielistä sisältöä
he eivät olleet käsittäneet, mutta kun ihminen oikein innostuu, niin
taputtaahan sitä käsiään vaikka omissa hautajaisissaan.

Ettei kuitenkaan vääryyttä tapahtuisi, on mainittava, että saksalainen
siviiliväestö miltei poikkeuksetta suhtautui meihin suopeasti, jopa
joskus ystävällisemmin kuin omiin maanmiehiinsä. Ainoastaan muutamat —
tai useatkin armeijan aliupseerit ja jotkut nousukasupseerit kohtelivat
meitä kuin alempaan rotuun kuuluvia, vaivoin siedettäviä olentoja.
Heidän syykseen ja niskoilleen lasken, että moni jääkäri tunsi katkeraa
vihaa koko saksalaista kansakuntaa kohtaan. Tästä syystä myös aiheutui
edelläkerrottu hääpuhe.

Lopultakin päättyi pommikurssimme ja saimme määräyksen valmistautua
matkaan. Ensi tehtävämme koskisi Muurmannin radan eteläosaa.

H. Renforsin kanssa piti minun etukäteen matkustaa Haaparannalle,
hankkia porot ja muut tarpeelliset matkavarusteet; toiset, kuusi miestä
seurasivat jäljestä mukanaan räjähdysaineet.

Aikaisemmin olimme jo kaksikin kertaa olleet lähtövalmiina, vaan
kummallakin kerralla oli lähtö peruutettu. Tämä kerta näytti
tekevän totta, kun saimme passimme leimatuiksi ja taskuun melkoisen
matkakassan. — Olihan suuria tekeillä.

Kiitäessämme pikajunalla kohti Tanskan rajaa kangasti jo mielessämme
ihana poromatka poikki Pohjois-Suomen. Yksityiskohdittain
suunnittelimme matkamme vaiheet varaten kullekin päivälle omat
tehtävänsä. Päivän pysähdys Kööpenhaminassa kuului ohjelmaan.

Myöhään illalla saapui juna rajalle. Vaunusta astuessamme tuli muuan
vääpeli luoksemme, tuoden tiedon että Admiralstabista saapuneen
sähkösanoman mukaan emme voikaan matkustaa. Syytä hän ei tiennyt,
ilmoituksessa oli vain lakooninen kielto. No tämäpä nyt oli.
Keskeytetään näin kiintoisa matka alkuunsa. Mikähän lie tullut herrojen
päähän! Vääpeli kutsui meidät väliaikaiseen, laudoista kyhättyyn
asuntoonsa asemapihalla. Hehkuvan kamiinan ääressä tarjosi hän meille
komissileipää ja rajan takaa hankkimaansa tanskalaista juustoa. Sitten
läksimme tarkastamaan rajavartioita.

Itä- ja Pohjanmeren välisellä kannaksella on aina kosteata. Nytkin,
vaikka yö oli kuutamoinen ja lämpömäärä muutamia asteita alle nollan,
tunki raaka usva läpi vaatteiden. Lohduttoman aukealta näytti
holsteinilainen maisema, elon merkkiä ei missään. Siellä täällä
seisovat, kaapuihinsa kääriytyneet vahtisotilaatkin olivat kuin
muumioita.

Olin kuullut, että tämänkin rajan yli on monta desertööriä livistänyt
Tanskaan, jota seikkaa ihmettelin seudun aukeuden ja verrattain hyvän
vartioinnin takia. Vaan vääpeli selitti:

"Eihän niitä viitsi ampuakaan. Ja mitä luulette sellaisilla miehillä
tehtävän rintamalla; parempi, kun ovat poissa syömästä vähiä
eväitämme. — Sitäpaitsi, olisittepa täällä syysyönä myrskyssä; saisi
marssia vaikka koko komppania vahtipostien läpi. Hyvä, jos saa nämä
donnerwetterin rajavahdit pysymään paikoillaan."

Loppuyön vietimme lautakojussa puulavitsoilla. Pakkanen pyrki
väkisinkin seinien sisäpuolelle, joten kamiinaan täytyi alituiseen
lisätä puita. Eikä nukkumisesta muutenkaan olisi tullut mitään, kun
vääpeli oli puhelias mies, ja jutun aihetta riitti loppumattomiin.
Aikaisella aamujunalla matkasimme takaisinpäin. Keskeytyneen matkamme
johdosta oli mieliala vaunussa alakuloinen, ja Hampuriin saavuttuamme
päätimme sitä kohottaa. Poikkesimme siis hetkeksi kaupungille, ja —
Sant Paulin kaupunginosa nieli meidät.

Kolmantena päivänä palasimme Berliiniin, mutta olihan vaelluksemme kuin
Jukolan Simeonin ja Eeron, kun he Hämeenlinnasta palasivat Impivaaraan.
— Admiralstabi tiukkasi meiltä tilitystä käyttämistämme varoista; sitä
emme aivan täsmälleen voineet antaa, matkalla kun oli yhtä ja toista
jäänyt unhoon.

Parisen päivää hikoiltuamme saimme sentään kokoon laskun, jonka saldo
osoitti suunnilleen niitä ropoja, jotka olivat unohtuneet taskuumme.
Laskussa oli m.m. mainittu se krokotiilinnahkainen sikaarikoteloni,
joka kiireessä jäi junaan.

Fregattenkapitän Reichard, jolle laskumme esitimme, ei sitä suuremmin
hämmästellyt, lausuihan vain: "Ja, ja, der Pecker, der Pecker, er kann
schreiben."

Kohta saimme kuulla matkamme keskeytyksen syyn. Lyytikäinen ja Manns
olivat Ylitornion lähettyvillä tehneet tavanmukaisen partioretken
Suomen puolelle, jolloin Manns itsepuolustuksekseen sattui ampumaan
erään ryssän.

Tämän kuultuaan Heldt säikähtyneenä sähkötti kaikille etapeille, ja
koko liikenne rajalle pysäytettiin väliaikaisesti.

       *       *       *       *       *

Meni taas moniaita päiviä ilman, että matkastamme hiiskuttiin
sanaakaan. Vaikka selitimme, ettei yhden ryssän ampuminen estäisi
meitä kulkemasta rajan yli, pudisteli Reichard vain päätään ja oli
murheellinen.

Viivästymisen syynkin saimme tietää. Ruotsiin oli niinä päivinä
lähetetty suurehko annos varsin myrkyllisiä aineita tarkoituksiin,
joista on paras vaieta. Niiden edelleenkuljetuksesta Suomeen huolehti
ruotsinmaalainen von Rosen. Lähetys joutui kuitenkin matkalla
viranomaisten käsiin, ja asiasta oli syntyä kansainvälinen juttu.

Nyt olivat viranomaiset kahta valppaampia eikä meidänkään tavaroittemme
kuljetusta läpi Ruotsin voitu ajatella. Siellä tuntui mielipide
painuneen vahvasti ententen puolelle.

Ettei toivoa vielä oltu menetetty, sen huomasimme saadessamme kutsun
saapua Admiralstabiin kiireellistä rokotusta varten. En tiedä,
minkälaisia tauteja vastaan meitä seerumeilla peitottiin, yksitoista
pistosta sain ainakin minä ruumiiseeni kolmen päivän aikana.

Rintalihakseni olivat tuskin toipuneet tästä hevoskuurista, kun
taas sain määräyksen olla matkavalmiina eli toisin sanoen pysytellä
välittömässä kosketuksessa päällikköni kanssa, jotta hän milloin
tahansa voisi antaa määräyksiään.

Kristianiassa toimi siihen aikaan Saksan edustajana — tosin vain
epävirallisena ja erikoistehtäviä varten — suomalainen "parooni
Rautenfels". Apulaisina oli hänellä viisi suomalaista sijoitettuina eri
kaupunkeihin Norjan rannikolla. Koska ei ole tiedossani, minkä verran
Norjan tuomioistuimien tutkimuksissa kävi selville näitten miesten
hommista, en halua niitä tässäkään lähemmin selostaa, etten puhuisi
liikoja. Norjan sanomalehdet kertoivat, että monta Englantiin matkalla
olevaa laivaa räjähti ilmaan päästyään muutaman penikulman päähän
niistä satamapaikoista, joissa miehemme asuivat.

Odotellessani ylläkerrottuina päivinä määräyksiä, tapasin kadulla
Rautenfelsin, joka kehoitti lähtemään automatkalle Spandauhun.
Matkan teimmekin tuoden palatessamme useita laatikollisia pommeja,
helvetinkoneita y.m. Yleisesikunnassa laatikot lukittiin ja sinetöitiin
kuriiritavaraksi.

Suuren kollimäärän takia pyysi Rautenfels minua matkustamaan kanssaan
Kristianiaan, ja sen olisin tehnytkin, vaan en saanut sinä päivänä enää
passiani Admiralstabista.

Kun sitten parin päivän kuluttua tein lähtöä, tuli kutsu saapua
kiireesti erääseen salaiseen huoneustoon Admiralstabin lähistöllä.
Sitä käytimme vakoojien välttämiseksi tärkeämpiä keskusteluja varten.
Aavistin pahaa rientäessäni kohtauspaikalle. Kun joku asia rupeaa
kivestämään, ei se sitten enää selviä millään keinoin. Niin oli nytkin.

Päällikköni oli jo huoneessa, ja donnerwettereitä sateli tiheään.

Hän kertoi norjalaisten viranomaisten avanneen kuriirilaatikot
Kristianiassa ja sisällön nähtyään vanginneen Rautenfelsin sekä sen
jälkeen eri satamakaupungeissa toimineet viisi suomalaista. Näiden
viimeksimainittujen avuksi ei voitu tehdä mitään, he kun kaikki
liikkuivat Suomesta saamillaan passeilla. Rautenfels sitävastoin oli
Saksan valtuutettu, ja hänet oli saatava pois. Saksan lähettiläs
Kristianiassa pyysi ensin ystävällisessä äänilajissa hänen
vapauttamistaan, vaan Norjan viranomaiset jyrkästi kieltäytyivät.
Silloin yleisesikunta lähetti sähkösanoman, lyhyen mutta pontevan:
Ellei Rautenfels ole vapaa 12 tunnin kuluessa, ottaa Saksa hänet
väkivallalla, (mit Gewalt, kuten sanamuoto kuului.) Jonkun tunnin
kuluttua saapui Rautenfelsiltä sähkösanoma, jossa hän ilmoitti olevansa
matkalla Berliiniin.

Pari päivää myöhemmin tapasin hänet Berliinin kadulla. Muotonsa oli
vallan murheellinen, eikä onnitteluni vapautumisensa johdosta näyttänyt
häntä erikoisemmin ilahuttavan.

"Hätäkös sinulla on, kun pääset kohta taas matkoille; minulla ei ole
enää asiaa Skandinaaviaan ja saan kai jäädä koko sodan ajaksi tänne
kuivaan Berliiniin."

Toiset pidätetyt saivat selviytyä omin neuvoin. Heitä syytettiin Norjan
puolueettomuuden loukkaamisesta, ja oikeus tuomitsi heidät 3-5 vuoden
vankeuteen. — Unelmaksi jäi niille pojille vapaussotamme.

Tälläkin kertaa oli suojelusenkelini estänyt matkani. Jos saavuin
Rautenfelsin kanssa Kristianiaan, olin varmasti samassa kliisterissä
kuin toisetkin. Ansioluetteloni norjalaisen poliisin kirjoissa oli jo
siksi kirjava, että tällainen lisäys olisi saattanut minut 10 vuodeksi
telkien taakse.

Tukholmasta ilmoitettiin, että järjestön oli antanut ilmi Pusa-niminen
suomalainen, joka liikkui suomalaisten keskuudessa aktivistina,
mutta seurusteli tiheään — kuten jälestäpäin kävi selville — Ranskan
lähetystössä. Heti tapauksen jälkeen hän aavistamaansa kostoa peläten
hävisi Kööpenhaminaan.

Rautenfelsin juttu oli antanut uutta toimintaintoa
ententeystävällisille aineksille Ruotsissakin. Saksalaisten toiminta
alkoi näyttää heidän silmissään vaaralliselta puolueettomuudelleen,
ja niin sai eräs tärkeissä tehtävissä toiminut saksalainen Hauptmann
käskyn saapua Tukholman poliisilaitokseen, jossa ilmoitettiin, että
hänen on vangitsemisen uhalla poistuttava maasta varsin lyhyen
ajan kuluessa. Miehen tarpeelliset tuntomerkit ikuistutettiin
poliisilaitoksen rekisteriin.

Suomalaiset toimistot, joita siihen aikaan oli Tukholmassa useitakin
— kun jokainen, kellä oli varoja ja suhteita, eikä halunnut viettää
aikaansa sotaisemmissa hommissa, perusti toimiston — päättivät pitää
pienen illanvieton poistuvalle tunnolliselle uskonveljelle.

Jäähyväisissä nousee tunnelma tavallisesti korkeaan potenssiin, ja
tällöinkin myöhäisemmillä tunneilla nousivat vesikarpalot herra
Hauptmannin silmiin, jota seikkaa yleisesti pidetään tunnelman
korkeimpana asteena. Kiitospuheessaan hän kaunein sanoin kuvasi
mennyttä aikaa Tukholmassa, lausui kuitenkin samalla ilmi tuntemansa
halveksumisen koko Sveanmaata ja eritoten sen poliisilaitosta kohtaan,
lopettaen sanoilla:

"—— — und die Schweinehunde haben sogar meine Ohren gemessen."

Poliisilaitos oli "erikoisia tuntomerkkejä" varten ottanut tarkan mitan
Hauptmannin korvien ulottuvaisuuksista.

Vallitsevissa oloissa ei voitu ajatellakaan suunnitelmamme mukaisen
suuremman pommivaraston kuljettamasta Ruotsiin, siellä kun jo korviakin
mitattiin. Ensi kerralla saattoi sattua, että mies siellä punnittiin ja
havaittiin varsin köykäiseksi. Lähtömme lykkääntyi taas epämääräiseen
tulevaisuuteen.

Odotellessa muuttui elämä Berliinissä perin yksitoikkoiseksi.
Vaihtelua saadaksemme pyysimme päästä pataljoonaan siksi, kunnes asiat
selviäisivät, ja pyyntöömme suostuttiinkin.

Tähän loppui monikuukautinen pommarikurssimme Admiralstabissa.

Kaikki kurssilaiset eivät sentään olleet halukkaita niin vain
luopumaan Berliinin riemuista. He ilmoittivat, etteivät aio matkustaa
pataljoonaan, koska heidät kerran on muihin hommiin määrätty ja
tyyriillä varoilla opetettu. Freg. kapteeni R. ei ryhtynyt asiasta
kiistelemään, sanoi vain, että kyllä se heidänkin matkansa järjestyy.

Ja se järjestyikin nopeasti. Seuraavana aamuna ilmestyi sivilipukuinen
herrasmies asuntoomme ja ilmoitti, että näiden kahden herran passit
ovat nyt kunnossa, ja pitäisi lähteä matkalle. Kiiruusti sulloivat
miehet tavaransa matkalaukkuihin, ja sitten Lehrter Bahnhofille.
Tiedustellessamme matkan päämäärää, saimme vain salaperäisen hymyn
vastaukseksi. Heidän poistuttuaan huokasimme kaihoisasti, sillä
arvasimme miesten olevan matkalla Tukholmaan.

Vasta viikkoja myöhemmin kuulimme herrojen matkustaneen —
vankileirille. — Kapteeni R. oli siis täyttänyt heidän vaatimuksensa
eikä lähettänyt heitä pataljoonaan.

Miehet joutuivat aluksi englantilaisten ja ranskalaisten sotavankien
kanssa maatöihin, kunnes toinen heistä kimpaantui, heitti lapion
maahan sanoen: "Minä en rupia tällaisia töitä tekemään." Ystävälliset
viranomaiset ottivat taaskin vaatimuksen korviinsa, ja siirsivät heidät
"kirjavien" leiriin. Talikko annettiin käteen ja miehet pantiin luomaan
sontaa. — Tämä työ nähtävästi jo miellytti, sillä kuuleman mukaan ei
uusia vaatimuksia enää tehty.

Oleskelu leirillä muodostui miehille kielitieteellisesti sangen
opettavaiseksi, sillä sieltä palattuaan he kutakuinkin tyydyttävästi
saattoivat tervehtiä toisiaan esim. seuraavasti:

"Salem aleikum!"

"Eskot pas!"

Vastatervehdys ei ollut tosin aivan kohtelias, sillä vajavainen
arabiankielentaitoni ilmoittaa, että se merkitsee melkein samaa
kuin sitä hyvin muistuttava suomalainen sananparsi niistä Eskon
puheista. Tällaisilla ynnä monilla muilla korvalle selittämättömillä
lauseparsilla he myöhemmin, sodan päätyttyä kasinolla löivät
hämmästyksellä kaikki nuoremmat upseerit.

Libausta käsin ryhtyi Hauptzugführer Jernström heti toimenpiteisiin
miesten vapauttamiseksi. Vaan niin kävi kuin Talpakan Nikolainkin, että
heidän "kauniimman kesän tuolla linnassa olla piti."

Pataljoonassa pidettiin asia visusti salassa. Se ei päässyt edes
kaikkien Zugführerienkään tietoon koska Hägglund elokuussa, jolloin
miehet juuri saapuivat "leiriltään", tavatessaan toisen heistä
Berliinissä, viattomasti kysyi:

"Missä sinä olet ollut, kun ei moniin aikoihin ole näkynyt?"

"Olenpahan tässä matkustellut firman hommissa", kuului totuudenmukainen
vastaus.

Meitä toisia komennettuja ei lähetetty suoraan pataljoonaan, vaan
saimme jäädä Münster-leirille, josta Admiralstabi milloin tahansa sai
meidät käsiinsä ja saattoi lähettää matkalle.

Odottamattomat tapaukset Venäjällä tekivät matkamme kuitenkin
tarpeettomaksi — siinä mielessä kuin sitä oli ajateltu — ja tähän
päättyivät juoksumme värvärinä, pommarina ja muun koiruuden tekijänä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERRANA JA HEITTIÖNÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.