Toinen rakkaus

By Paul Bourget

The Project Gutenberg eBook of Toinen rakkaus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Toinen rakkaus

Author: Paul Bourget

Translator: Timo Tuura

Release date: September 9, 2025 [eBook #76848]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1909

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOINEN RAKKAUS ***

language: Finnish




TOINEN RAKKAUS


Kirj.

Paul Bourget


Ranskankielestä suomentanut

Timo Tuura


Kirjallisia pikkuhelmiä XXI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.




PAUL BOURGET


Paul Bourget syntyi Amiensissa 1852. Aloitettuaan opintonsa
maaseudulla, päätti hän ne Pariisissa, lueskellen yliopistossa
muunmuassa klassillisia kieliä. Hänen ensimäiset teoksensa olivat
runokokoelmat _Vie inquète_ (1874) ja _Edel_ (1878). Näissä
teoksissaan Bourget osottautuu pessimistiseksi, "maailmantuskaiseksi"
runoilijaksi, Baudelairen hengenheimolaiseksi. Vaikutuksia hän
näkyy saaneen englantilaisilta Shelleyltä ja Keatsilta — hän olikin
etenkin nuorempana erittäin viehättynyt englantilaiseen kulttuuriin.
— Bourget itsenäistyi pian. Oikean alansa hän löysi sivistys- ja
kirjallisuuskritikkona sekä kertomakirjailijana. Laajalti tunnettu on
hänen nykyajan Ranskan sielullista peruspohjaa erittelevä teoksensa
_Essais de psychologie contemporaine_ (1884—85). Näissä tutkielmissaan
Bourget analysoi sellaisten Ranskan sivistyksellisten merkkimiesten
kuin Renanin, Stendhalin, Tainen, Baudelairen y.m. sielullista
olemusta. Hänen tarkoituksensa on kaikinpuolin määritellä sitä henkistä
ja siveellistä ilmapiiriä, missä hän sekä hänen sukupolvensa olivat
kasvaneet ja kehitysvaikutelmansa saaneet. Yksityisluontoisempia
nykyajan ilmiöitä, meidän ajallemme ominaisia siveellisiä ristiriitoja
Bourget erittelee sarjassa romaaneja. Nykyajan voimattomuus rakkauteen
on erittelyesineenä kertoelmassa _Crime d'amour_, nykyaikainen
Hamlet-kohtalo on aiheena romaanissa _André Cornélis_, kasvatuksellisia
vaikeuksia käsittelee Bourget teoksessaan _Le disciple_, kysymystä
lapsen oikeudesta isäänsä hän pohtii kertomuksessa _La terre
promise_, aikamme maailmankansalaisuutta hän kuvailee romaanissa
_Cosmopolis_ j.n.e. — siis aina mitä aktualisimpia ja vaikeimpia
probleemeja. Edellämainittujen teosten lisäksi on vielä mainittava
romaanit _Mensonges_ ja _Une idylle tragique_ sekä novellikokoelmat
_L'irreparable, Pastels_ ja _Nouveaux pastels_.

Bourget ei välitä ulkonaisesta toiminnasta, sielulliset seikat,
sisäiset elämykset ovat pääasiana hänen teoksissaan — häntä sanovatkin
ihailijat "sielutieteellisen romaanin luojaksi". Tiedemiehen
tunnollisuudella ja tarkkuudella hän selvittelee sankariensa ja
sankarittariensa sekavia, monivivahduksellisia tuntemuksia, heidän
siveellisiä ristikohtiaan — hän tahtoo riisua ihmisen alastomaksi. Tämä
"tieteellinen" menettely johtaa usein puutteelliseen tulokseen — eihän
kirjallisessa luomistyössä järki voi täysin korvata vaistoa. Hänen
henkilönsä tuntuvat usein elottomilta, ne muistuttavat kovin paljon
tieteen tuloksien kansantajuisen esityksen helpottamiseksi tekaistuja
havainnollisia esimerkkejä. Mutta tästä huolimatta Bourget on nykyajan
huomattavimpia kirjailijoita: hänen psykologinen tarkkanäkösyytensä on
harvinainen ja esitystapa hänen parhaimmissa teoksissaan erinomainen.

Aiheensa valitsee Bourget vallassäädyn piiristä — hänen päähenkilönsä
kuuluvat kolmannen tasavallan ylhäisöön. Tämän yhteiskuntakerroksen,
jonka jäsenillä on kaikilla mainehikas peritty nimi tai muutaman
sadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja jotka voivat esteettömästi
elää sisäiset taistelunsa ja ristiriitansa yhteiskunnallisten
arkiseikkojen häiritsemättä kehityskulun vaiheita ja loppua — tämän
yhteiskuntakerroksen naiset on Bourget kuvannut kehitysijässään,
vaimoina — petettyinä ja petollisena —, rakastajattarina, äiteinä. Ja
nämä samat naiset ovat Bourgetin ihailijain kantajoukkona.

Viime vuosina Bourgetista on tullut Ranskan ylhäisön kirjailija
toisessakin merkinnössä: hän on ruvennut mainitun yhteiskuntakerroksen
yhteiskunnallisten ja siveellisten aatteitten kaunokirjalliseksi
tulkiksi. Natsionalismi, kansalliskiihko ja klerikalismi,
kirkollismielisyys ovat saaneet hänestä innokkaan puoltajan. Nykyistä
menoaan mennen Ranska joutuu perikatoon, kansanvaltaisuus ja
epäkirkollisuus tuhoavat sen. Pelastus on löydettävissä vain siten,
että palataan oloihin ennen suurta vallankumousta; parhaimmiston
on hallittava valtiota, kirkon henkistä ja siveellistä elämää. —
Ikävintä on että Bourget aatteitaan kaunokirjallisessa muodossa
ajaessaan on alentunut tekemään väkivaltaa taiteellisuudelle ja
agitatorisia tarkoitusperiään tavoitellessaan on useinkin unhoittanut
ne oikeudellisuuden vaatimukset, jotka voidaan asettaa yhteiskuntaoloja
käsittelevälle kirjailijalle.




TOINEN RAKKAUS.


Heinäkuun keskivaiheilla 188... tapahtui, että Elie Laurence, toinen
lähetystön kirjuri eräässä pohjoismaiden hovissa, riitaantui erään
aatelismiehen kanssa. Sananvaihto syntyi whistipöydän ääressä, mutta
peli oli tekosyynä, joka huonosti peitti kilpailua rakkausasioissa.
Vaikkei nuori ranskalainen kolmeen vuoteen ollut pidellyt
florettia, haavoitti hän kuitenkin vaarallisesti vastustajaansa.
Tämä itserakkauden voitto oli turmiollinen hänen menestykselleen
virkauralla. Haavoitettu aatelismies oli pääministerin vanhin poika
ja lisäksi oli Laurence ryhtynyt kaksintaisteluun neuvottelematta
päällikkönsä kanssa. Liian taidokas valtiomies, joka valtiollisten
mielipiteittensä vuoksi ei muutenkaan ollut ministeristön suosiossa,
sai käskyn palata takaisin — satunnainen onnettomuus, jonka johdosta
hänen ystävänsä onnittelivat häntä, koska se soi hänelle tilaisuuden
palata Pariisiin. Hän itsekin kiitti onneaan, sillä syyn romanttisuus
korvasi hänelle seurauksen ikävyydet. Yhtäkaikki toi tämä vähäpätöinen
vastoinkäyminen mukanaan todellisen vaaran. Laurence oli joutunut
toimettomaksi henkisen elämänsä vaikeana ajanjaksona. Hänessä oli
tapahtumassa käänne, jonka ulkonainen toiminta, niin vähäinen kuin se
olikin ollut siinä toimessa, jonka hän jätti, oli salannut häneltä
muutaman kuukauden ajan. Kun tämä toiminta oli lakannut, ilmenivät
nuoren miehen sielunsairauden tuntomerkit heti.

Elie Laurence oli silloin kolmekymmentäkolme-vuotias. Hänen
ruumiinrakenteensa oli sopusuhtainen, mutta hänen olennossaan oli
jotakin sanomattoman hentoa, joka teki hänet ulkomuodoltaan ikäänsä
nuoremmaksi. Hänen ruumiinsa rakenteessa ja liikkeissä ilmenevää
tavatonta nuorekkuutta kohotti hänen vielä miltei lapsellisten
kasvonpiirteidensä hienous. Mutta syvät rypyt, jotka hymyillessä
ilmestyivät silmäluomenkulmiin, ihonvärin sameus, joka ilmaisi veren
heikkoutta, jonkunlainen väsynyt raukeus, joka uinui hänen hyvin
sinisten silmiensä pohjalla, useat muut tuntomerkit ilmaisivat
tarkemmin katsoessa liian aikaista ja salaista kulumusta tässä
nuoressa miehessä, jonka ulkonäkö oli viehättävän nuorukaisen.
Tällaiset luonteet herättävät mielikuvan liian nuoresta ja puoleksi
surkastuneesta olennosta. Näytti siltä kuin olisivat intohimot hänet
turmelleet häntä kypsyttämättä ja elämään väsyneen lapsen ulkonäkö oli
ainoastaan näkyväinen todistus siitä näkymättömästä kehityskulusta,
jonka olosuhteet olivat saaneet aikaan tässä luonnostaan liian
hienossa ja hennossa olennossa. Jäätyään viisitoistavuotiaana
orvoksi ja tultuaan kahdeksantoistavuotiaana pienen omaisuuden
haltijaksi, oli Elie Laurence antanut elämänsä vieriä ohjaamatta sen
kulkua. Koska hänessä oli sitä herkkätuntoisuutta, joka suuritta
omantunnonvaivoitta salli leikkiä rakkauden komediaa pienimpiäkin
oikkuja noudattaakseen — koska hänen kaunis profiilinsa, jota hienot
ruskeat viikset tuskin tekivät miehekkäämmäksi, sopi miellyttävästi
hänen käytöksensä hiukan naismaiseen sulavuuteen — koska sitäpaitsi
hänen ainoana ajanvietteenään noina vuosina, jotka hän palveli
ylimääräisenä Orsaykadun varrella, oli ollut mielistellä kaikkia
naisia ja ottaa osaa kaikkiin seuraelämän huvituksiin, oli hän ollut
tilaisuudessa joutua moniin seikkailuihin, ja hän oli heittäytynyt
niihin ajattelematta, että ihminen satunnaisissa huvituksissa kuluttaa
parhaimpansa. Helppous millä hän valikoimatta solmi nämät suhteet
yhtyneenä seuraelämän aiheuttamaan jokapäiväiseen huumaustilaan
oli ehkäissyt sen tunnevoiman täydellistä kehkeytymistä, mikä oli
mahdollista hänen pikemmin nautinhimoiselle kuin intohimoiselle
sydämelleen. Laurence oli siten elänyt ensi nuoruutensa rakastamatta
niin, kuin olisi voinut, vaikkakin hän hyvällä syyllä saattoi pitää
itseään naisten suosikkina. Hänellä oli koko joukko muistoja — mutta
hän ei ikävöinyt mitään. Tämän kohtalon kummallisen luonnottomuuden
täytyi johtaa kolmannenkymmenennen ikävuoden lopulla tuskaiseen
henkiseen väsymykseen. Hämärää huomiota sydämensä sairaudesta seurasi
tässä nuoressa miehessä jonkunlainen ruumiillinen raskasmielisyys, joka
on katkera hinta nautintojen väärinkäytöstä. Sen tuntevat liiankin
hyvin kaikki ne, jotka vain kerrankin ovat tyhjentäneet elinvoimansa.
Ja Laurencella, joka oli pariisilaisten vanhempien lapsi, ei ollut
asetettavana hurjistelujensa palvelukseen tuollaista kovaa ja sitkeää
tempperamenttia, johon on keräytynyt maalaisperinnön tyhjentymätön
kultakaivos. Hän oli kuluttanut elämäänsä — hän ei ollut elänyt. Kun
hän kaksi vuotta sitten oli jättänyt Pariisin, olivat ne henkiset
harrastukset, jotka syventyminen virkansa yksityiskohtiin oli hänessä
herättänyt, estäneet häntä liian paljon ajattelemasta tätä surullista
tosiasiaa, joka ei voinut jäädä huomaamatta niin pian kuin pakollinen
toimettomuus antoi tilaisuutta pitkiin mietiskelyihin. Kun hän
marraskuussa — jolloin toinen kuukausi, hänen vastoinkäymisestään oli
kulumassa — oli asettunut asumaan entiseen pieneen huoneustoonsa, jonka
hän oli pidättänyt itselleen Barbet-de-Jouy-kadun varrella, talossa,
jossa omistajat harvoin asuivat, kun hän oli lähettänyt luunväriset
nimikorttinsa perheisiin, joissa hän ennen oli seurustellut,
uudistanut osan huonekalustoaan, käynyt katsomassa muodissa olevia
näytelmäkappaleita, kotiutunut klubissa ja järjestänyt kaiken
voidakseen juhlallisesti aloittaa moitteettomien huvitusten sarjan,
alkoi hän tuntea perinpohjaista ja voittamatonta ikävää. Aistien
tulen ensi savun hälvennettyä ja tuon harhaluulojen usvan haihduttua,
joka saa kaiken näyttämään silmissämme kauniilta, kun olemme nuoria,
näki hän elämänsä mauttoman ja tyhjän keskinkertaisuuden. Nousta
kello yhdeksältä, kirjoittaa kirjeitä, lukea sanomalehtiä, syödä
aamiaista kotona, pukeutua, käydä vierailulla, pukeutua vielä kerran,
syödä päivällistä ja lopettaa päivänsä vierailulla, teaatterissa
tai klubissa, kaikki tämä muodosti sietämättömimmän yksitoikkoisen
elämänjärjestyksen, mitä ajatella saattoi. Hän tutkisteli itseään ja
näki säälimättömän selvästi, että hänestä oli tullut, ei egoisti —
sillä hän ei suuresti rakastanut itseään — vaan ihminen joka on hyvin
välinpitämätön toisten suhteen ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen,
että oli ollut sellainen aina. Hänellä oli ollut miellyttäviä ystäviä,
mutta ne olivat joko poissa Pariisista tai naimisissa. Muuten,
ennätettyämme kolmenkymmenluvulle eivät ystävämme enää meitä tyydytä
emmekä me heitä. He elävät omaa elämäänsä, me omaamme. Hän tapasi
entisiä rakastajattariaan tuntematta liikutusta, hänet esitettiin
uusille kaunottarille ilman että hän tunsi uteliaisuutta. Koskei hän
harjoittanut mitään erikoisopinnoita, tunsi hän kaikki kirjastonsa
kirjat, eikä avannut niitä muuten kuin sattumalta hajamielisyydessä.
Hänen asuntonsa neljää huonetta hoiti moitteettomasti hänen
vanhempiensa kamaripalvelija, joka oli hänen palveluksessaan, ja
siten kuluivat hänen päivänsä ilman taloushuolia, jotka ovat useiden
poikamiesten kärsimyksenä ja ajanvietteenä. Ja hänen oli ikävä... Hänen
setänsä, jolle hän kaunistelematta uskoi omituisen tautinsa, neuvoi
häntä menemään naimisiin. Kaksi nuorta tyttöä, joiden pöytänaapurina
hän oli päivällisillä, eivät miellyttäneet häntä, kun hän tahtomattaan
tuli vertailleeksi heitä entisiin ystävättäriinsä. Hänen luonteelleen
kun oli tunnusmerkillistä antaa ulkonaisten vaikutusten määrätä teot,
ei hän taistellut vastaan, vaan odotti... mitä? Hän ei tiennyt itsekään
— ja tämä johti yksinkertaisesti siihen, että totisen rakkauden
mahdollisuudet, jotka siihen asti olivat levännet käyttämättöminä
ja hyödyttöminä hänen itsetiedottoman olemuksensa syvyyksissä,
saivat ravintoa. Henkinen olemuksemme noudattaa samoja lakeja kuin
ruumiillinen. Jokaisesta käyttämättömästä kyvystä tulee taudin
alkuaihe. Mutta tuo tauti ilmenee usein liian myöhään, ilmenee vasta
silloin kun olemme ainaiseksi menettäneet tilaisuuden elää oikeata
elämäämme.

Tämä lyhyt elämäkerta — jossa moni nuori pariisilainen
epäilemättä tuntee omien tunteittensa historian, sillä syyt
Laurencen elämänväsymykseen eivät olleet poikkeuksellisia tekee
ymmärrettävämmäksi merkityksen, jonka aivan satunnainen ja
jokapäiväinen kohtaaminen sai tässä sielussa, joka laimeutensa vuoksi
oli erittäin altis aavistamattomille yllätyksille. Tapahtumain
vaikuttavaisuus tunne-elämäämme on samantapaisten lakien alainen kuin
taulun värien keskinäiset suhteet: me päätämme taulun arvon siitä
tavasta, millä se on kokoonpantu, ja kun elämän pohja on harmaa,
tuntuu pieninkin vaikutelma värikkäältä. Eräänä iltana talvella,
tuona kuolettavan ikävänä vuodenaikana, jolloin tunnit vierivät
niin hitaasti, näki Elie rantakadulla, joka on yhdensuuntainen
Invalides-esplanaadin kanssa, erään ministeristötoverinsa, joka kuusi
vuotta sitten oli ollut huomiotaherättäneen seikkailun sankari.
Aivan äkkiä, ilman että oli tapahtunut mitään, mikä teki moisen
häväistysjutun ymmärrettäväksi, tiesivät salonkien juorupuheet kertoa,
että Gérard Lairesse — se oli tuon nuoren miehen nimi — oli kadonnut,
sekä myöhemmin rouva Claire Audry, kaksikymmentäkahdeksan vuotias
nuori nainen, jonka käytös siihen asti oli ollut vapaa kaikista
epäluuloista, ja melkein heti, sillä nykyinen maailmankansalaisuus
tekee Euroopan tavallaan pikkukaupungiksi, kertoivat luotettavat
henkilöt, että Gérard Lairesse ja Claire Audry elivät yhdessä
Englannissa. Kaikki koettivat silloin paenneen naisen entisyydestä
löytää jotakin, millä tahrata hänen luultua innoittavaa tekopyhyyttään
ja ihmiset kostivat hirveillä panetteluilla aviorikoksen etäisen,
kadehtitun onnen. Tästä ilkeydestä sai pian osansa aviomieskin,
joka oli kylliksi kyynillinen ottaakseen onnettomuutensa tyynesti.
Tämä oli nelikymmenvuotias, punakka ja harmaantunut mies, joka oli
kuuluisa herkkusuisuudestaan ja jolla tiedettiin olevan ensiluokan
keinottelukyky. Hän oli johtokunnan puheenjohtaja eräässä suuressa
pankissa, joka koko omaisuudestaan sai kiittää hänen erinomasta
liikeälyään. Oliko Audryn ja hänen vaimonsa välillä suoritettu joku
tuollainen salattu perhenäytelmä, joka oikeuttaa vaimon kohtelemaan
miestä niin musertavalla ylenkatseella, ettei hänen tarvitse
välttää miestä häpäisevää oikeusjuttuakaan? Monet päättivät sen
miehen vaitiolosta ja siitä taipuvaisuudesta, jolla hän mukaantui
loppusuoritukseen poissaolevan ja itsensä välillä. Toiset selittivät
tämän menettelyn johtuvan hänen käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan,
koska asia ei tuottanut hänelle mitään aineellista tappiota, ja koska
se soi hänelle vapauden vielä lähemmin liittyä erääseen kevytjalkaiseen
näyttelijättäreen Léona d'Astiin, joka useamman vuoden oli ollut hänen
suojattinsa. Turhaan ihmiset tyhjensivät arvaamiskykynsä koettaessaan
päästä selville tämän tosiromaanin henkilöiden tunteista, sitten joutui
tämä samalla kertaa kuvaava ja selittämätön tapaus unhotuksiin. Lause:
"Tiedättehän, silloin kun pikku rouva Audry..." kuultiin vielä silloin
tällöin keskusteluissa. Jotkut haaveksivat naiset ihailivat salaa
vapautunutta naista. Jotkut järkevät miehet säälivät salaa Gérardia.
Tämä salaperäinen pako tuli uudelleen puheeksi oikeudenkäynnin
yhteydessä, josta Audry selviytyi niin hyvin kuin voi omaisuus eheänä,
mutta kunniattomana miehenä — ja siinä kaikki. "Heillä ei ollut
lapsia..." sanoivat silloin tällöin ne, jotka vielä mainitsivat tätä
tapausta antaakseen tukea teorioilleen, kun tuli puhe erilaatuisista
aviorikoksista.

Elie Laurence tunsi vielä paremmin tämän tositarinan kun häntä oli
nuoruudessaan kiinnittänyt Gérardiin tuollainen puoliystävyys, joka
syntyy luonteiden sopusoinnusta ja tapojen yhtäläisyydestä. He
olivat samassa virastossa ja seurustelivat samoissa piireissä. Mutta
senjälkeen kuin Lairesse oli paennut rouva Audryn kanssa, ei hän
ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään Orsay-kadun aikuiselle
virkaveljelleen, eikä Laurence ollut ajatellutkaan kotiin palattuaan
ottaa selvää kadonneesta toveristaan. Hän hämmästyikin aikalailla
nähdessään Pariisin käytävällä entisen toverinsa tulevan vastaansa käsi
ojossa, ystävällinen hymy huulilla ja silmissä tuo jälleennäkemisen
ilo, joka silmänräpäyksessä tekee tyhjäksi vuosikausien vieraantumisen.
Hänen hämmästyksensä ilmeni niin selvästi, että Gérard hymyili
vielä enemmän: "Minä olin kaiketi viimeinen henkilö, jota odotitte
tapaavanne", sanoi hän ja jatkoi kuin kaikkia kysymyksiä torjuakseen:
"Niin, rakas ystävä, on toista vuotta siitä kun palasimme... Mitä
arvelette? Pariisi on toki messun arvoinen, sanotaan; ja minä
tahtoisin sanoa: Pariisi kannattaa toki miekaniskun... Mutta olkaa
levollinen, en ole saanut enkä antanut miekaniskua... Entä te?..." Ja
hän tarttui sydämellisesti Elien käsivarteen, kääntyi ja seurasi häntä
ja jälleennäkemisen ilo virkisti Laurencea. Nuoret miehet kulkivat
tahdissa aivan kuin olisivat edellisenä päivänä nähneet toisensa ja
vaihtoivat puheenaihetta siirtyen nopeasti ajatusyhtymästä toiseen
kuten kaksi ystävää, jotka ajattelevat kaikki ääneen. Keskustelun
liikkuessa yhteisissä muistoissa, tarkasteli Elie entistä toveriaan,
joka hänen mielestään ei ollut lainkaan muuttunut entisestä.
Gérard oli kookas, kasvot avoimet, silmät ruskeat rehellisine ja
rohkeine katseineen, hänen kyömynenässään, suippoparrassaan ja hänen
piirteidensä sotilaallisessa kauneudessa oli jotakin mikä muistutti
Henrik Neljännen kuuluisaa ulkonäköä. Hänen hartiakkaisuutensa ja
hänen liikkeittensä joustavuus ilmaisi tarmoa miehen, joka on kuin
luotu taistelua varten. Synkkänä tammikuun iltana, jolloin Elie
oli tavallista enemmän kärsinyt henkisestä lamaantumisestaan, vei
Gérardin kohtaaminen hänet väkisinkin surullisiin vertailuihin: "Hän
elää edes", ajatteli hän. "Oi jospa olisin hänen sijassaan!..." ja
hänen tahtomattaan herätti hänen entisen ystävänsä läsnäolo hänen
muistissaan Claire Audryn kuvan, sellaisena kuin hän oli nähnyt
hänet eräänä iltana suurilla päivällisillä, jolloin hän oli istunut
hänen vieressään... Hän oli hieno ja pitkä ja hänellä oli tapana
hitaasti kääntää päätään, mikä herätti ajatuksen hyvin tyynestä
olennosta. Hänen kastanjanruskean, tuhkanharmaalle vivahtavan
tukkansa jakoi jakaus sivulta yksinkertaisesti kahden puolen hänen
jalo-otsaista päätään. Hänen hyvin mustien ja hyvin hellien, hiukan
kosteiden silmiensä katseessa kajasti ajatus, joka oli vakava aina
totisuuteen saakka; mutta kun hän samalla punastui tavattoman
helposti ja kun hänen muutamien liikkeittensä viehättävä epävarmuus
lievensi katseen vakavuutta, tuli ajatelleeksi jotakin antiloopia
muistuttavaa lempeän arkaa olentoa. Hänen suunsa aukeni kuin kukka
ja näytti säännöttömät, mutta suloisen valkeat hampaat ja kun hän
hajamielisenä leikitteli paksuilla rannerenkaillaan, tuli näkyviin
voimakas käsi hiukan leveine sormineen — tahdon tunnusmerkkejä, sanovat
ihmistuntijat. Hänellä oli sinä iltana päällään musta pitsipuku, joka
jätti paljaaksi hänen vankan, mutta sirotekoisen kaulansa. Hänen
ainoina koristeinaan olivat muutamat eriväriset jalokivet hiuksissa
ja puvussa. Ja tämä kuva tuli yhä yksityiskohtaisemmaksi. Elie näki
avaran ruokasalin, jossa oli kuvakudoksia seinillä, palvelijoita
lyhyissä polvihousuissa, säihkyviä kristalliastioita hedelmillä ja
kukilla koristetulla pöydällä, naisia avokaulaisissa puvuissa ja miehiä
hännystakeissa. Tämä loisto ja komeus oli vertauskuva seuraelämän
kuningatararvosta, josta rouva Audry oli luopunut seuratakseen
Gérardia. Mitä tavattomia tunteiden myrskyjä tuo ylpeä olento olikaan
saanut kestää mukaantuakseen sellaiseen uhraukseen? Muistelma herätti
toisen ja Elie tunsi vielä kerran surullista hämmästystä, joka
oli ahdistanut hänen sydäntään, kun hän oli kuullut nuoren naisen
paosta. Vaikka hän oli tuntenut hyvin vähän rouva Audrya, muisti
hän kärsineensä äkillisestä mielipiteitten vaihdoksesta, joka oli
tapahtunut ihmisissä tämän paon johdosta, vaihdoksesta, joka oli
tapahtunut hänessä itsessäänkin. Joka tapauksessa tunsi hän alati
tavatonta mielenkiintoa elävään arvoitukseen, joka piili tuon naisen
luonteessa... — Kaikki nämät kuvat liikkuivat ajatuksen nopeudella
Elien aivoissa samalla kun hän parhaansa mukaan vastaili Gérardille,
joka nyt kyseli heidän virkatovereinsa edistymistä. He tulivat
Varennes-kadun ja Barbet-de-Jouy-kadun kulmaan. "Te olette uskollinen
vanhalle asunnollenne", sanoi Gérard. "Minäkin olen etsinyt asuntoa
tästä kaupunginosasta. Mutta löysin sopivan Balzac-kadun varrelta...
Tulkaapa sinne meitä tervehtimään!" lisäsi hän ja otti salkustaan
nimikortin, jonka ojensi Elielle. "Rouva de Velde tulee olemaan
iloinen, kun saa teitä tavata, olen varma siitä, ja minä olen teidän
ystävänne kuten ennenkin, eikö totta?"... Hän puristi Elien kättä
tuolla lujalla tavallaan, jonka Elie niin hyvin tunsi entisestä.
Laurence vastasi myöntävästi yhtä vilpittömästi ja sydämellisesti,
kuin kysymyskin oli lausuttu. He erkanivat... "Rouva de Velde?..."
mietti Elie pukeutuessaan neljännestuntia myöhemmin iltapäivävierailua
varten... "Se lienee hänen tyttönimensä — Claire de Velde. Gérard
kutsui tosissaan minua käymään heidän luonaan... Mutta kuinka saattaa
hän päästää vieraan heidän onnensa yksinäisyyteen? Miten mahtaa tuo
nainen ottaa minut vastaan? Miksi lähestyi Gérard minua kuten ystävä,
joka on iloinen voidessaan solmia uudelleen entisen suhteen, kun tuon
entisyyden pitäisi olla kuollut hänelle?... Miten saattoivat he palata
Pariisiin siitä huolimatta, että tulisivat kohtaamaan niin paljon
entisten tuttavien katseita? Vai olisiko tuo nainen, jonka olen nähnyt
niin kainona ja arvokkaana, menettänyt kaiken hienoutensa?... Ovatko he
onnelliset..."

Kaikki nämä kysymykset liikkuivat nuoren miehen mielessä kuten
sielunprobleemin hämärät tehtävät, jotka hän pikemmin tunsi kuin
selvästi tajusi. Hän tuumi: "Tietysti he ovat onnelliset, sillä he
elävät... He elävät. Mutta miten?..." Ja tämä "miten" vaivasi häntä
siinä perheessä, missä hän söi päivällistä, niin itsepintaisesti, ettei
hän voinut karkoittaa sitä koko iltana huolimatta läsnäolevien naisten
olkapäistä ja erään tunnetun luennoitsijan sukkelista jutuista. Hän oli
niin monta kertaa ollut samallaisessa seurassa ja niin monta kertaa
kuullut samantapaisia keskusteluja. Seura ikävystytti häntä, kuten
rautatievaunuun kytkettyä matkustajaa ikävystyttää kehno sanomalehti,
jonka hän on moneen kertaan lukenut, otsakkeesta ilmoituksiin.
"Totta tosiaan", ajatteli hän palatessaan puolenyön "ajoissa kotiin
aina inhoon asti kyllästyneenä keskustelun yksitoikkoisuuteen,
jos rouva Audry on jättänyt kaiken, päästäkseen ainaiseksi eroon
noista ihmisistä, niin moittikoon häntä ken haluaa. Minä häntä
kadehdin..." Ja hän hymyili kummalliselle mielijohteelleen ja alkoi
pohtia eri otaksumia joita hän oli muodostanut Clairen ja Gérardin
selittämättömästä rakkaussuhteesta.

Sielutieteilijät ovat usein huomauttaneet, syytä ilmaisematta,
että kaikista intohimoista uteliaisuus kuolee viimeiseksi. Vieläpä
se näyttää kasvavan sitä mukaa kuin muut surkastuvat, sillä ketkä
ovatkaan sille uskollisimmat? Vanhukset ja tyhjäsieluiset ihmiset.
Niillä, joiden persoonallinen elämä on hyvin rikas, ei ole aikaa
pitää silmällä jonkun heille aivan välinpitämättömän henkilön tekoja.
Ellei Elie Laurencen sydän olisi ollut niin köyhä, ei hän olisi
niin lakkaamatta sillä viikolla, joka seurasi hänen kohtaustaan
Gérardin kanssa, ajatellut rouva de Veldea. Joka tapauksessa —
todistukseksi siitä kuinka nuorena tämä mies oli elämästään huolimatta
pysynyt — ei ainoatakaan alhaista ajatusta, ei mitään epäselvää
toivoa rakkausseikkailusta sekaantunut hänen ajatuksiinsa. Hänen
uteliaisuuteensa, jonka herätti se nainen, jonka hän oli tuntenut
rouva Audryna, ei liittynyt tuota alhaista ajatusta: "miksi en se
ollut minä?..." — useimpien miesten salainen napina, kun he lähestyvät
naista, jonka varmasti tietävät astuneen harha-askeleen. Ja yhtäkaikki
— sillä herkkätunteisessa sielussa tapaa sellaisia vastakohtaisuuksia —
ellei Laurence olisi muistanut Clairen kauniita mustia silmiä, suloista
hymyilyä ja viehättävää, ylpeätä esiintymistä, ei hän olisi niin pian
soittanut sen talon ovikelloa, missä hänen ystävänsä asui Balzac
kadulla. Lairesse oli sanonut: "Tapaatte minut aina aamulla kotona..."
Kello ei ollut vielä yhtätoista.

Elie oli tullut jalan pitkin Champs-Elysées-lehtikujaa ja hän
tunsi olevansa halukas ottamaan vaarin pienimmänkin seikan, joka
saattoi selvittää sitä arvoitusta, mikä kiinnitti hänen mieltään.
Gérardin valitseman kadun omituinen ulkonäkö antoi ensiksi aihetta
arveluihin. Balzac-katu, jonka entinen nimi on Moulin-Beaujon —
entisen Folies-Beaujonin puutarhan mukaan, jonka halki se vuonna 1825
avattiin — ja joka sitten erään kadun varrella asuvan talonomistajan
vaimon etunimen mukaan muutettiin Fortunée-lehtikuja-nimiseksi, on
saanut nykyisen nimensä sen johdosta, että Père Goriotin tekijä
kuoli sen varrella heinäkuussa 1850. Maaperän epätasaisuus tekee sen
vaikeakulkuiseksi Charnps-Elyséesin puolelta. Tässä kaupunginosassa on
paljon kalustettuja huoneita, joita kuten ilmotustauluista saa tietää,
pitävät englantilaiset majatalonomistajat etupäässä englantilaisia
perheitä varten. Toisin sanoen: asukkaat ovat poissa kaiken päivää,
sillä englantilainen, joka tulee Pariisiin, lähtee asunnostaan kello
kahdeksan aamulla ja palaa vasta yöllä. Mäenkö jyrkkyys vai nuo autiot
matkustajakoditko lienevät syynä hiljaisuuteen sillä katuosalla,
joka päättyy synkkiin Lord-Byron- ja Chateaubriand-katuihin.
Joka tapauksessa ovat kävelijät siellä harvinaisia kuin jossain
pikkukaupungissa maaseudulla. Elie oli siinä, että ystävänsä oli
valinnut tämän rauhaisan kolkan keskellä loistavaa Pariisia, näkevinään
samalla kertaa osoituksen yksinäisyyden tarpeesta ja halusta ottaa osaa
suuren maailman elämään.

Itse talo oli keskellä mäkeä ja sen eroitti kadusta pihamaa. Kun Elie
tarttui ulkoportin kädenripaan, soi kello ja portinvartijatar tuli
asuntonsa kynnykselle. Tämä asunto käsitti toisen puolen pihamaata,
toisessa oli talli. Tallirenki alkoi juuri harjata hevosta, jonka
vaahtoisuus ilmaisi, että se oli tullut pitkältä ratsastusretkeltä.
"Onko Gérard käynyt ulkona tänä aamuna? Ja yksin?..." mietti Elie, joka
tarkasteli taloa hyvin uteliaana. Se oli kaksikerroksinen rakennus,
jonka etusivulla oli rakennuksen pituinen kuisti. Ulkokaihdin, joka oli
pitkä ja suora kuten kuistikin, teki siitä jonkunlaisen kävelypaikan.
Kuistin kummassakin päässä oli kaksi ovea: oikeanpuoleinen, joka oli
auki ja josta näkyi kahden kerroksen korkeudelta matolla peitetyt
portaat ja vasemmanpuoleinen, joka vei aivan erillään olevaan
pohjakerrokseen. Tänne johdatti Elien kamaripalvelija, joka oli ensin
vienyt Gérardille hänen korttinsa. Talon asukkaat asuivat nähtävästi
erossa ja tämä huomio sai vieraan vielä suuremmalla mielenkiinnolla
tarkastelemaan huonetta, johon hän nyt hämärästä eteisestä astui... Se
oli Gérardin makuuhuone.

"Suottehan anteeksi", sanoi Gérard, "että otan teidät vastaan näin...
Olen juuri noussut kylvystä... Tiedättehän, ratsastuksen jälkeen kylmä
vesi... Se on minun terveyssääntöni... Luulen että kuolisin ilman
voimakasta ruumiinliikettä... Kuinka hauskaa, että tulitte!..." Ja näin
puhuessaan hän pukeutui juovikkaaseen villaiseen aamupukuun.

Elie oli jo istunut takkavalkean ääreen ja katseli häntä, kun hän
seisoi siinä voimakkaana ja notkeana, iho hohtaen raittiin ilman
ja kylvyn vaikutuksesta. Kookkaan vartalon jokainen liike ilmaisi
tarmokasta miestä, joka oli yhtä varmasti luotu toimintaa varten kuin
hän, Elie, hentojäseninen ja hermostunut kun oli, oli luotu uneksimista
ja intohimoa varten. "Ja kuitenkin luullaan, että ihmisen kohtalon
voi päättää hänen luonteestaan", ajatteli hän itsekseen tarkastellen
huonetta.

"Sallitteko että pukeudun teidän läsnäollessanne?..." kysyi Lairesse
hetken kuluttua... Palvelija kulki edestakaisin ja Laurence teki
itsekseen johtopäätöksiä tekemistään huomioista samalla kun hän
puhalteli savuja ystävänsä tarjoamasta venäläisestä paperossista.

Kaksi akkunaa, joiden välissä vuode oli, antoi puutarhaan, jonka
lehdettömät puut kuvastuivat ruutuja vasten. Kirkas talviaamun aurinko
paistoi iloisesti akkunoista ja täytti valollaan makuuhuoneen, jonka
asukas oli nähtävästi rikas nuori mies. — Pienimmätkin yksityiskohdat
ilmaisivat puuttuvaa naisen järjestävää kättä. Kaikki oli tässä
huoneessa miehekästä, miltei jäykkää — huonekalujen jykevyys ja
tummanvihreille seinille ripustetut aseryhmät, kaikki — saattoi yhdellä
silmäyksellä nähdä, että tämän poikamiesasunnon isäntä oleskeli paljon
huoneessaan. Siinä ei vallinnut tuota jäykkää järjestystä, jota tapaa
asunnoissa, jotka ovat ainoastaan nuoren miehen elämän valheakkunana,
ja joiden säädyllisen ulkonäön tarkoitus on kätkeä kaksinaista
elämää. Keskellä sijaitseva, aivan matala ja kapea vuode ainoine
korvatyynyinen oli auki. Yöpöydällä oleva aukileikattu kirja näytti
siltä, että sitä oli luettu ennen nukkumista, samoinkuin sinne tänne
heiteltyjä sanomalehtiä ja avattuja kirjeitä oli silmäilty herättyä.
Pienellä pöydällä oli aamiainen — yksi ainoa kuppi hopeisen teekannun
vieressä. Kaikissa muissa esineissä, jotka ovat välttämättömiä
mukavuuteen tottuneelle hienolle nuorelle miehelle, oli tuo ulkonäkö,
joka tulee käyttämisestä, ja jota on mahdoton jäljitellä. Koko
sisustus ilmaisi selvästi tuota ei-tahallista yhtenäisyyttä, jota on
mahdoton määritellä. Sillä lyöhän olemuksemme leimansa esineihin,
joiden keskellä elämme ja toimimme, miltei valokuvauksen vertaisella
tarkkuudella.

Gérard, joka huomasi vieraansa harhailevat katseet, vastasi sanattomaan
kysymykseen, jonka luuli niissä lukevansa: "Suottehan anteeksi.
Huonetta ei ole vielä siistitty. Mutta kamaripalvelijani on saanut
käydä asioillani. Erästä tyhmää pelivelkaa suorittamassa. Tappasin
eilen eräässä pelihuoneessa kaksisataa louisdoria. Minun ijälläni!...
Nähkääs, en asu niinkään epämukavasti... Minulla on vielä työhuone
ja tarpeentullen pieni ruokasali. Minulla ei ole kovin paljon tilaa,
mutta on ilmaa ja aurinkoa..." Ja hän hengitti täysin keuhkoin.
"Kesken kaikkea", lisäsi hän, kun palvelija oli poistunut, "jäättehän
aamiaiselle?..." Silmäys, joka seurasi tätä kysymystä ilmaisi
levottomuutta, jonka Elien myöntävä vastaus heti hälvensi. "Kirjoitan
pari sanaa rouva de Veldelle", sanoi Gérard; "olen puhunut hänelle
teistä ja hän on iloinen saadessaan tavata teitä." Gérard vei ystävänsä
työhuoneeseen, joka oli jotakuinkin pieni, ja jonka kirjat ja paperit
todistivat, että siellä oleskeltiin usein. Sillä välin kuin Gérard
repäsi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti kirjelipun, jonka palvelija
vei saamatta muita ohjeita, teki Elien mieli katsella Clairen valokuvaa
suurella työpöydällä. Hän jätti sen kuitenkin tekemättä ja tyytyi
mielessään pohtimaan sitä merkitystä, mikä huoneella ja Gérardin
tavoilla saattoi oikeastaan olla. Oliko se harkittua ja teeskentelyä?
Gérardissa ei mikään osoittanut onnellista rakastajaa, joka elää
rakastajattaren kanssa, jonka hän valloittanut rohkeasti uhmaamalla
kaikkia maailman ennakkoluuloja. Hänen yksinäinen ratsastusretkensä
aamulla, hänen pelaamisensa edellisenä iltana ilmaisivat tuollaista
hiljaista eroa, jonka tapahduttua suhde kuitenkin pysyy ulkonaisesti
muuttumattomana. Samoinkuin sinä iltana, jolloin he olivat tavanneet
Invalides-esplanaadilla, liikkui keskustelu miltei yksinomaan entisissä
ministeristötovereissa. Gérard puhui heistä niinkuin eronsaanut
upseeri puhuu armeijasta. Hän oli selvillä kaikista muutoksista ja
virkaylennyksistä. Hänen silmänsä loistivat... Ne synkistyivät sitä
mukaa kuin aika vieri ja ne olivat miltei raukeat, kun tuli aika mennä
ensimäiseen kerrokseen. Oven aukaisi livrépukuinen palvelija, jonka
napeissa oli kirjaimet C ja V.

Jos Elien uteliaisuus oli taloon tullessa ollut suuri, olivat nyt hänen
vaarinottamansa lukemattomat pikkuseikat kiihdyttäneet sen kaksin
verroin suuremmaksi. Mutta luotuaan silmäyksen nuoreen naiseen, saattoi
hän töintuskin enää jatkaa huomioidentekoa, niin valtasi hänet suloinen
liikutuksentunne, jonka laatua hän ei kyennyt määrittelemään.

Hän tunsi tämän heti. Rouva de Velde luki takkavalkean ääressä pienessä
vaaleansinisessä vierashuoneessa, puettuna valkeaan aamupukuun, joka
oli koristettu runsaasti pitseillä. Hänen kastanjanruskeassa tukassaan
oli vielä tuo entinen hieno värivivahdus ja kuten ennenkin oli se
kammattu yksinkertaisesti sivulta jakaukselle. Syvä totisuus, joka
ennen oli luonut hänen kasvoilleen sielukkaan kauneuden, asui vieläkin
hänen lempeissä mustissa silmissään ja hänen poskiensa ja otsansa
viivoissa. Mutta tuo totisuus näytti kasvaneen. Se lähenteli nyt
synkkämielisyyttä, joka väkisinkin teki tuskallisen vaikutuksen siihen,
joka tunsi hänen tarinansa. Sillä olihan hänen asemansa elämässä
sellainen, ettei tullut kysymykseen mikään väliaste korkeimman onnen ja
syvimmän kurjuuden välillä. Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmällä
kuopissaan, viehättävän suun ympärillä, joka tahtomatta toi katsojan
mieleen kukan, oli tuskaisa piirre.

Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä todisti hairahduksen
onnea. Mutta se karkotti ajatuksenkin hairahduksesta. Ellei Elie
olisi ollut niin hyvin selvillä tosiasioista ja hänelle olisi
näytetty Claire de Veldea ja kerrottu, että tämä oli erään Pariisin
seurapiirein kuuluisimman häväistysjutun sankaritar, olisi hän
rohkeasti väittänyt sitä panetteluksi — niin paljon levollista
ylpeyttä, todellista ylevyyttä, altistunutta tyyneyttä henki tuosta
kolmekymmentä-neljävuotiaasta naisesta, joka kumarsi kuten ruhtinatar
kun Gérard esitti vieraan. Kädenliikkeessä, jolla hän viittasi Elieta
istumaan, ilmeni tuo siveä sulo, josta kokenut mies tuntee kunniallisen
naisen _noli me tangere_, tuon ehdottoman, synnynnäisen, ikäänkuin
ruumiillisen kainouden, joka lannistaa aremmankin himon.

— "Ystävänne", sanoi hän, "on siksi usein puhunut teistä, että olen
iloinen saadessani tavata teitä."

Tämä yksinkertainen lause, joka kuitenkin asetti Gérardin hänen ja
Elien väliin, lausuttiin hiukan matalalla ja verhotulla äänellä,
mutta ilman että äänensävy tai kasvojenilme ilmaisi sitä hämmennystä,
jota odottaisi maanpakolaiselta ja yhteiskunta-asemansa menettäneeltä
maailmannaiselta kun hän kohtaa miehen, joka on hänet tuntenut
arvossapidettynä ja kunnioitettuna. Se oli vielä vähemmän röyhkeyttä,
jolla langennut olento käy kohti mahdollista loukkausta. Ei, se
muistutti eniten sellaisen henkilön rohkeata varmuutta, joka on käynyt
käräjiä omantuntonsa kanssa ja puhdistunut syytöksistä, eikä salli,
että siitä väitellään. — Eikä hänen esiintymistapansa muuttunut
keskustelun aikana, joka tapahtui ennen aamiaista, yhtä vähän kuin
aamiaispöydässä istuttaessa. — "Mutta onko se sitten harkittua?" kysyi
Elie itseltään kerran toisensa perästä.

Hän istui neliskulmaisen pöydän ääressä Clairen oikealla puolella,
vastapäätä Gérardia. Kaksi renessanssikaappia koristi ruokasalia.
Laudoitetulla seinällä riippui yksi ainoa taulu, kuvaten höyrylaivaa
sumussa.

Keskustelu kävi kankeasti. Hämilläolo, jota he turhaan koettivat
peittää sydämellisyydellä, oli vallannut kaikki kolme. Elie, joka
yhä vielä selvitteli itselleen pienimpiäkin yksityisseikkoja, oli
huomaavinansa tämän hämilläolon Gérardin äänensoinnusta, hänen
epävarmoista eleistään, hänen pakoitetusta katseestaan. Hän pani
merkille, että ystävänsä, jonka aamullinen ruumiinliikunto oli
luultavasti tehnyt nälkäiseksi, söi ja joi hyvällä ruokahalulla, kun
sensijaan rouva de Velde maistettuaan lautasellaan olevaa palasta,
laski veitsensä ja kahvelinsa jäännökselle, kuten pikkutytöt, jotka
tahtovat välttää nuhteita. Jo se tapakin, millä nuo kaksi ihmistä
istuivat pöydässä, ilmaisi fysiologian ja verenkierron erilaisuutta. Ja
hämilläolon tunne kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, siitäkin
syystä, että Claire nyt tuntui ikäänkuin olevan poissa huoneesta,
liikkumattomine kasvoineen, lyhyine vastauksineen, ajattelevan ja
välinpitämättömän näköisenä samalla kertaa.

Elie luuli löytäneensä keskusteluun aiheen taulusta, joka riippui
häntä vastapäätä seinällä ja hän huomasi heti, että hän oli antanut
isäntäväelleen tilaisuuden osoittaa sielunlahjojensa erilaisuutta,
josta tapojen ja luonnonlaadun erilaisuus oli seurauksena.

— "Se on englantilaisen Turnerin maalaama" sanoi rouva de Velde,
"pidättekö siitä?..." Ja Elien vastattua myöntävästi, kääntyi hän
hymyillen Gérardin puoleen. "Näettehän", virkkoi hän, "en ole ainoa,
joka pitää siitä."

— "Mutta olenhan aina uskonut teidän olevan oikeassa", sanoi Gérard,
"kaunotaiteet ja minä, me olimme vieraat toisillemme jo Orsay-kadun
aikoina. Muistatteko sitä, Laurence?"

Elie muisti aivan oikein halveksumisen, jota Gérard, käytännöllinen
toimen ja tarmon mies, osoitti tuohon aikaan kaikkea sitä kohtaan, mitä
hän ylenkatseellisesti kutsui elämän kirjalliseksi puoleksi, ja hän
kuunteli kun nuori nainen puhui englantilaisesta maalaustaiteesta sillä
tunteen hienolla arvostelukyvyllä, joka ilmeni kaikessa sattuvasti ja
luonnollisesti, keikailematta älyllään, kuten henkilö, joka on paljon
miettinyt ja vertaillut. Hän oli varmaan monta vuotta elänyt kirjojen
ja ajatusten parissa.

Hetkisen kuluttua oli keskustelun aihe vaihtunut. Gérard puhui
vuorostaan Englannista ja Englannin kansasta, mutta hän oli johtanut
keskustelun politiikan alalle. Hän arvosteli viimeisiä toimenpiteitä
Irlannissa. Hän vertasi englantilaisia ja ranskalaisia siirtomaita.
Claire vaikeni ja silitti sormuksettomalla kädellään hiuksiaan ja
tuo liike vei Elien monta vuotta taaksepäin ajassa. Hän kuunteli
kuitenkin Gérardia eikä voinut olla ihailematta hänen lausuntojensa
täsmällisyyttä; hän veti sen johtopäätöksen, että ystävänsä ja tämän
rakastajattaren olivat heidän erikoisominaisuutensa eroittaneet.
Claire tuntui yhtä vähän antavan arvoa sille, mitä Gérard sanoi, kuin
Gérard oli aikaisemmin ymmärtänyt Clairen puheen viehätystä. Elien
valtasi raskasmielisyys, joka kasvoi kun hän, heidän palattuaan pieneen
vierashuoneeseen kahvia juomaan, näki Gérardin suutelevan Clairea
kädelle vastaukseksi tämän leikkipuheeseen.

Talviauringon säteet hiipivät sisään alaslaskettujen kaihtimien läpi,
joiden väri oli vaaleamman sininen kuin seinäpaperien, ja joissa kulki
vanhanaikuinen välipitsi.

Vieraasta tuo nuori nainen tuon nuoren miehen rinnalla — molemmat
vapaat rakastamaan toisiaan, molemmat yhtyneet uhrattuaan rohkeasti
tulevaisuutensa, molemmat rikkaat ja hienostuneen loiston ympäröimät —
olisi ollut kuin onnen vertauskuva. Mutta miksi oli hämilläolontunne
painostanut aamiaispöydässä tapahtunutta keskustelua, jossa kuitenkin
oli huolellisesti vältetty kaikkea kosketusta suuren maailman
elämään? Miksi oli pakotettu ilme luettavana rakastajan kasvoissa
ja rakastajattaren silmissä silloinkin kun suudelma annettiin ja
otettiin vastaan — ilme, joka kertoi toivottamasta kieltäytymisestä?
Vai olisiko Elie erehtynyt ja kaikki salaisen ja auttamattoman
eron tuntomerkit olleet olemassa vain hänen mielikuvituksessaan,
vain hänen toivomuksenaan, kukaties? Oliko hän varma, ettei hänen
äkillinen, kasvava surumielisyytensä johtunut äkillisestä ja kätketystä
mustasukkaisuudesta?

Huolimatta ensimäisen päivän ikävyydestä — tai ehkä juuri sen vuoksi —
kävi Laurence ennen pitkää toisen kerran Balzac-kadun varrella olevassa
talossa, sitten kolmannen ja neljännen kerran ja vaikka hänen halunsa
oppia tuntemaan, minkälaatuinen oli Gérardin ja rouva de Velden suhde,
oli vielä yhtä voimakas, liittyi siihen nyt sitä arkaa hellyyttä,
joka ilmaisee syvempien tunteiden syntyä. Nämät tunteet ilmenivät
pian siksi selvästi, että jos Elie olisi tutkinut sydäntään, ei hän
olisi voinut olla niitä huomaamatta. Mutta myöhemmin elämässä, kun
ihminen ei enää sommittele intohimoilleen ohjelmia, joita hän sitten
uskollisesti seuraa, tapahtuu joskus, että hän erehtyy tunteistaan
päinvastaiseen suuntaan. Samoin kuin me nuorina luulemme hetkellisiä
tunteita ikuisiksi, samoin kuvittelemme me, jätettyämme jälkeemme
nuoruuden, rakkautemme merkitsevän meille vähemmän kuin se itse asiassa
merkitsee. Elie oli sitäpaitsi ystävyydessä siksi omantunnonarka,
ettei hän luullut voivansa rakastaa ystävänsä rakastajatarta, ystävän,
joka oli kutsunut hänet kotiinsa ja osoittanut häntä kohtaan rajatonta
luottamusta. Valitettavasti on kalteva pinta, joka sympatiasta
kaunista naissielua kohtaan vie intohimoon, joka käsittää koko hänen
olemuksensa, niin huomaamaton ja niin hienojen onnen kukkasien
peittämä, että vasta myöhemmin, vasta liian myöhään huomaamme, että
alkava tuttavallisuutemme hänen kanssaan, jota emme milloinkaan olisi
uskaltaneet rakastaa, oli alkuna rikolliseen hurmaukseemme.

Kahdeksan viikon kuluttua, jolloin Elie oli ottanut tavaksi joka päivä
käydä rouva de Velden luona, ei hän vielä ollut selvillä siitä mikä
sija tuolla naisella oli hänen siihen asti niin tyhjässä sydämessään.
Hän tiesi hyvin, ettei hänen enää ollut ikävä ja hän tiesi myöskin,
että sensijaan, että hän olisi huomioidentekijänä tutkinut Clairen ja
Gérardin suhdetta, hän otti vastaan kaikki sen tarjoamat niin hyvät
kuin huonot puoletkin. Mutta mistäpä väsyneen sielunsa lymypaikasta hän
olisikaan saanut voimia vastustamaan sitä lumousvoimaa, joka virtaili
noista huomaamattomista atoomeista, noista hienonhienoista atoomeista,
jotka leijailivat Clairen ympärillä kuten naisen ruumiillinen
ja sielullinen tuoksu ja vaivuttivat hänet, uneksijan suloiseen
horrostilaan.

Jo ensi käynneillään oli hän tavannut Clairen miltei aina yksin,
eikä hän sitä ihmetellytkään. Hän tunsi häntä jo tarpeeksi
ymmärtääkseen, kuinka vaikeata olisi ollut niin ylpeän, mutta omasta
yhteiskuntaluokastaan karkotetun naisen solmia uusia tuttavuuksia.
Hän sai myöhemmin tietää, että Claire salaa aamuisin otti vastaan
muutamia entisiä ystävättäriään, jotka olivat pysyneet uskollisina
huolimatta ennakkoluuloista, joilla seurapiirien tekopyhyys kohtelee
julkisia hairahduksia. Sitäpaitsi sai hän vielä tietää, että Gérard
oli kutsunut tähän hiljaiseen kotiin pari entistä toveria. Mutta
he eivät olleet miellyttäneet Clairea jonkun tuollaisen miltei
huomaamattoman tahdittomuuden takia, joiden suhteen naiset ovat sitä
arempia, kun heidän asemansa on epäilyksenalainen. Claire oli siten
elänyt pienen kodin ylellisessä yksinäisyydessä ilman mitään seuraa,
sillä siksi voinee tuskin nimittää kolmea vanhaa ihmistä, jotka
olivat kaukaisia sukulaisia ja köyhiä — muuan leskirouva ja kaksi
vanhaa poikaa. He ilmestyivät kerran viikossa päivälliselle. — Mitä
Gérardiin tuli, ei tarvittu suurta huomiokykyä, saadakseen selville,
että hän karttoi kahdenolon yksitoikkoisuutta. Milloin minkin tekosyyn
nojalla läksi hän useimmiten iltapäivällä kaupungille. Ja Claire
vietti päivät pitkät yksinään pienessä sinisessä vierashuoneessa,
joka aivan äkkiä oli Laurencelle tullut maailman keskipisteeksi.
Naivissa itsekkäisyydessään, joka on tavallista useissa aviomiehissä
— itsekkäisyys, joka samalla ilmaisi oikeutettua luottamusta Clairen
uskollisuuteen — otti Gérard pian tavaksi käyttää hyväkseen ystävänsä
tiheitä käyntejä vapaudenhalunsa tyydyttämiseksi. "Elie pitää
teille seuraa", sanoi hän rouva de Veldelle; "te kuulutte molemmat
kissansukuun. Te voisitte elää liikkumatta jossakin huoneen nurkassa.
Minä olen kuin vinttikoirat, minun täytyy liikkua..." Claire nyökäytti
päätään vastaamatta. Elie esitti anteeksipyynnön — ja jäi.

Tämän naisen hurmaava läheisyys lamautti hänen tahtonsa. Ennen kaikkea
teki hänet vastustamattomaksi syvällinen ja lempeä viehätysvoima,
sitä lumoavampi kun ei hänen olentonsa kiehtova sulous hetkeksikään
hämmentynyt. Hänen liikkeistään ei yksikään ollut muita ripeämpi ja
tämä verkkaisuus synnytti sopusoinnunvaikutelman, joka löi leimansa
pieneen vierashuoneeseenkin. Pienet maljakot, joita oli asetettu
sinne tänne ja joissa aina oli tuoreita kukkia, kirjat matalassa
kirjakaapissa, pienet lakeeratut rasiat pieniruutuisen kaapin
hyllyillä, kaikkityyni tässä suojassa, jolle kaihtimien läpi tunkeutuva
himmeä päivänvalo antoi pehmeän valaistuksen, oli sopusoinnussa
suloisen erakon luonteen kanssa. Pianolla, joka oli poikittain seinää
vasten, oli avattuja nuottivihkoja. Uunissa paloi tasainen tuli
ja Claire istui miltei aina samalla paikalla takkavalkean ääressä
leposohvalla, joka oli päällystetty hopeakirjaillulla, vaalistuneella,
ruusunpunaisella silkillä. Hänen pitkähköt jalkansa lepäsivät patjalla.
Hänellä oli patjoja olkapäittensä takana, jotka olivat pikemmin
korkeat ja terävät kuin viettävät ja pyöreät — mutta nämät pikkuviat
antoivat hänen olennolleen tuon vähäisen kömpelyyden vivahduksen,
tuon erikoisen sulon, joka hänessä oli viehättävämpi kuin jonkun
toisen muodontäydellisyys. Hän ompeli jotakin tai luki. Mutta joko
hän kultasormustimellaan pisteli neulaa ylös ja alas ompelukehykseen
kiinnitetyssä käsityössään, tai toiletti mustaa kilpikonnanluista
veistään pitkin sivuja, aina ilmaisi sama verkkainen, lempeä rytmi
tyyntä ja uneksivaa olentoa, jota keskeymätön mietiskely tuntui
varjelevan elämän jokaiselta kovalta kosketukselta.

Ensi alussa verhosi Clairea tämä yksinäisyys kuin salaperäinen harso,
jota nuori mies ei koettanutkaan kohottaa. Claire ei kätellyt häntä
tervehdykseksi eikä jäähyväisiksi ja jos keskustelu joskus lakkasi,
ei Claire milloinkaan ensiksi katkaissut äänettömyyttä. Elie piti
siitä, että hän oli sellainen, samoinkuin hän myöhemmin piti siitä,
että hän tuli tuttavallisemmaksi. Se ei ollut yksinomaan kuvittelua
miehen, joka jokaisesta pikkuseikasta saa enemmän aihetta rakastaa
entistä enemmän naista, jota on alkanut rakastaa. Niin arkaluontoisessa
asemassa kuin Clairen, oli se todisteena sielunhienoudesta, että hän
epäili koettelematonta ystävyyttä samalla kun otti vastaan koetellun.
Todella herkkätuntoiset ihmiset, joille suuren yleisön mielipide ei
ole pääasia, ovat sellaisia. Elie, joka mustasukkaisen huolellisesti
otti vaarin pienimmistäkin seikoista, pani merkille, että Claire heidän
tuttavallisuutensa alussa otti hänet vastaan kävelypuvussa, aivankuin
olisi kaupungille menossa, silloinkin kun aikoi viettää koko päivän
kotona. Myöhemmin sitävastoin, ja vaikka Claire sanattoman sopimuksen
mukaan odotti häntä, oli hän kotipuvussa ja matalissa kengissä. Eikä
Elie tiennyt kummassako pukimessa hän oli miellyttävämpi. Lyhyessä
kävelypuvussaan, pienissä, kiiltonahkaisissa kengissään oli hänessä
sitä, mitä Elie omituisesti kyllä nimitti "kokonaisuudeksi" — tuo
viehättävä ja eloisa ulkoasu, jossa nainen on yhtä pukunsa kanssa,
ja oli hetkiä, jolloin tuon yli kolmenkymmenvuotiaan pariisittaren
ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli nuorekkuutta, joka teki hänet miltei
lomalla olevan koulutytön näköiseksi. Sitävastoin näytti hän pitkässä
kotipuvussaan, etenkin kun hän kietoi laahuksen jalkojensa ympäri,
pitemmältä kuin oli ja hänen ruumiinsa kaarevissa ääriviivoissa oli
jotakin käärmemäistä, jotakin levottomuutta herättävää ja raukeaa.
Mutta kummassakin puvussa oli hän niin yksinkertainen, siveä, että
tuntui mahdottomalta ajatella, ettei hän ollut kulkenut maailman läpi
kärpännahkaviitassa — moitteettoman valkoisena ja puhtaana. Ajatus,
että hän eli laittomassa suhteessa, kaikkosi mielestä, kun lähestyi
häntä, samoinkuin, nähdessä hänet Gérardin kanssa yhdessä, ajatus, että
rikollinen side yhdisti nuo kaksi.

Ja kuitenkin valtasi tämä ratkaisematon arvoitus kaikki Elien
ajatukset, varsinkin hänen kulkiessaan Barbet-de-Jouy-kadun ja
Balzac-kadun väliä — tie, jota hänellä oli tapana kulkea kuusikin
kertaa viikossa, aina kello viiden aikaan iltapäivällä. Se ei ollut
hänen puoleltaan mietittyä, vaikkakin Gérard Lairesse, kun hän palasi
kotiin ja tapasi siellä ystävänsä, ei milloinkaan ollut kutsumatta
häntä päivälliselle ja pyytämättä viettämään iltaa heidän kanssaan.
Ei. Mutta Elie oli runollisella vaistolla, jonka tapaa hienostuneissa
ja elämäänkyllästyneissä ihmisissä, pikemmin tuntenut kuin huomannut,
että rouva de Velde oli iltapäivän ihmisiä. Onhan jokaisella naisella
joku aika päivästä, lyhyt hetki, jolloin hänen kauneutensa on
sopusoinnussa värien ja — jos niin voi sanoa — esineiden sielun kanssa.
On nauravia ja iloisia naisia, joiden ilakoiva hilpeys on miellyttävä
aamulla. Heidän kanssaan tulee elää maaelämän yksinkertaisuudessa
tai merenrannikolla ja etenkin ratsastusretkillä auringonnoustessa
voi mies, joka heitä rakastaa, ihailla heidän raikasta suloaan. On
toisia, ruhtinaallisia ja voitonvarmoja, joille yöllisten juhlien
loisto soveltuu parhaiten ja joiden ihanuus täydellisimpänä säteilee
juhlapukujen välkkeessä, keskellä kukkia ja valoa ja jalokiviä ja
paljaita olkapäitä. Clairen hieno sulous, samalla kertaa totinen
ja hyväilevä, hurmasi vielä enemmän alkavan puolihämärän pehmeässä
valaistuksessa.

Hän nojasi otsaansa käteensä ja nojautui leposohvan tyynyjä vasten, ja
ennenkuin palvelija loi sisään puna- ja sinikupuiset lamput, puhui hän
syvällä, hillityllä, matalalla äänellään. Saattoi silloin tapahtua,
että häneltä pääsi joku kummallinen, hämärä ja surumielinen lausunto,
jonka takana kuuntelijain mielikuvitus saattoi aavistaa peitettyä
tunnustusta kärsimyksistä, joita hän ei milloinkaan valittanut...
Sellaisena, harhailevin katsein, uneksivin suin, arkana ja kaihoisana,
puolihämärään kietoutuneena, näki Laurence hänet mielikuvituksessaan
kulkiessaan eräänä kauniina iltana jalan pitkin Invalides-esplanaadia,
missä hän oli kohdannut Gérardin. Tuo kohtaaminen oli samalla kertaa
niin lähellä ja niin kaukana! Ja niinkuin rakastuneille tapahtuu,
muistutti jokainen pikkuseikka tienvarrella Clairesta. Kuinka usein
olikaan hän kulkenut tätä samaa esplanaadia siihen aikaan, kun rouva
Audry vielä oli vapaa! Mikä salaperäinen kohtalo olikaan ensin
eroittanut hänet tuosta naisesta, yhdyttääkseen sitten heidän tiensä.
Hän pysähtyi hetkiseksi sillalle ja katseli Seinen kylmiä, vihreitä
aaltoja, joilla ahkerat hinaajalaivat vahvasti savua tupruttaen vetivät
ketjuista perässään hiilillä lastattuja lotjia. Etäällä vasemmalla
kohosivat Trocaderon korkeat, terävät tornit, jotka kuvastuivat
kirkasta taivasta vasten; oikealla Tuileriain puut sulautuivat
tummempaan taustaan. Kun hän seisoi ja katseli ankaraa työtä
talvikylmässä, tunsi hän samalla kertaa sielullista ja aistillista
mielihyvää ajatellessaan pienoista ja lämmintä suojaa, jossa nuori
nainen häntä odotti... Nyt kulki hän leveää ja pitkää Frans Ensimäisen
katua, jonka rauhallisten lehtokujien puoliyksinäisyydessä hän rauhassa
saattoi kuvitella keskustelujaan rouva de Velden kanssa. Hän piti
myöskin paljon Champs-Elysées-lehtokujasta, jossa vilisi ajopelejä,
juuri siksi, että se oli vastakohtana Balzac-kadun maalaismaiselle
hiljaisuudelle.

Unelmien liittäminen kaikkeen, mikä meitä ympäröi, on salaisen ja
itsetiedottoman lemmenonnen ilmaus. Me rakastamme enin silloin kun emme
tiedä rakastavamme. Surullinen totuus, joka osoittaa mihin erehdykseen
teemme itsemme syypääksi koettaessamme saavuttaa täyttä intohimoa.
Mutta rakkauden laita on niinkuin pikkulasten. On turhaa koettaa
säilyttää niiden ensi hymyilyjen viatonta suloa. Ne kasvavat. Ne
tuottavat meille surua. Ne jättävät meidät...

Eräänä iltana kun Laurence tuli tavalliseen aikaansa Balzac-kadulle,
ei hän löytänyt ainoatakaan palvelijaa, joka olisi ilmoittanut
hänen tulonsa, vaikkakin portinvartijan kello oli soinut. Rouva de
Velden asunnon ovi oli auki. Hän kävi sisään. Hän kolkutti hiljaa
pienen vierashuoneen ovea; ei kukaan vastannut. Hän avasi oven ja
näki Clairen joka ei ollut kuullut hänen tuloaan. Claire istui
puolipimeässä takkavalkean ääressä, kädet ristissä polvilla ja hänen
asentonsa ilmaisi pohjatonta toivottomuutta. Tuossa naisessa, joka ei
enää ollut aivan nuori, kun hän istui siinä valkopukuisena kuin aave
ja tuijotti eteensä tuleen talvi-illan hämärässä aivan kuin olisi
hän siinä nähnyt rakkaan, vanhan toiveen murskautuvan — hänessä oli
jotakin julman, parantumattoman surullista ja epätoivoista. Se oli
masennetun olentoraukan pohjatonta alakuloisuutta. Ja tämä sisäinen
säröisyys oli niin syvänä vastakohtana ylpeän naissielun tavalliselle
itsensähillitsemiselle, että nuori mies tunsi tuskaista liikutusta.
Hän meni vaistomaisesti Clairen luo ja tarttui hänen käteensä:
"Kärsittekö?" sanoi hän. Claire kohotti päätään ja käänsi häneen tuskan
vääristämät kasvot. Hän tuli siitä niin liikutetuksi, että hänen
sydämensä puristui kokoon ja suuret kyyneleet kohosivat hänelle silmiin
— nuo miehekkäät kyyneleet, joita rakastava nainen ei milloinkaan
saata nähdä tuntematta halua suudella niitä pois. Claire katsoi häneen
ja voimatta enää hallita itseään, salli hän Elien nähdä sieluunsa
saakka. Sanomaton kiitollisuus valtasi hänet ja hän sanoi tyynnyttyään:
"Minulla oli vaikea hetki, mutta keliäpä ei joskus olisi sellaista.
Mutta nyt olette te täällä ja silloin on kaikki taas hyvin... Teidän
täytyy jäädä", lisäsi hän kun palvelija toi sisään lamput. "Gérard ei
tule kotiin päivälliselle ja te teette laupeudentyön kun ette jätä
minua yksin tänä iltana."

Elie lupasi jäädä, ja joko oli Elien niin ilmeisesti osoittama sääli
liikuttanut Clairea tai oli hän sinä iltana sellaisessa hermostuneessa
mielentilassa, jolloin tuska äkisti muuttui hilpeydeksi, — joka
tapauksessa oli hän aivankuin toinen ihminen nuoren miehen mielestä.
Hän muuttui äkkiä siksi iloiseksi, vallattomaksi, lapselliseksi
tytöksi, jollainen hän luultavasti oli ollut onnellisempina aikoinaan.
Hän jutteli ja hänen silmänsä loistivat. Kun hän nousi ylös ilmaisi
notkea sulo, että hänen tavallisen kylmyytensä alla piili hyväilevän
hellä olento. Kun hän katsoi Elie'ta, tuli hänen tavallisesti
välinpitämättömiin silmiinsä kostea kiilto. Ensi kerran johti hän
keskustelun tuohon ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, johon jokainen
tuttavallisempi ajatustenvaihto miehen ja naisen välillä pakostakin
päättyy — olkoonpa mies kuinka omantunnonarka ja nainen kuinka kaino
tahansa...

Päivällinen oli päättynyt. Ulkona ulvoi tuuli. He istuivat yksin,
ja puhuttuaan hetkisen niistä välttämättömistä pettymyksistä,
joita tuskainen ja pettävä rakkaus tuottaa, virkkoi Claire, että
ystävyys ainakaan ei valhettele. Hän kertoi aina haaveilleensa, että
löytäisi, ei ystävättären vaan ystävän, koska naisen luonteessa on
niin paljon horjuvaisuutta ja vaihemielisyyttä, kun taas miehen
sielussa on yhtyneenä veljen uskollisuus ja sisaren hienotuntoisuus.
Luoden katseen, joka oli täynnä liikuttavaa vilpittömyyttä ja vapaa
kaikesta keimailusta, kysyi hän, uskoiko Elie sellaisen ystävyyden
mahdollisuuteen — jos nainen oli täysin tosi ja mies vapaa tuosta
väärästä itserakkaudesta, joka muuttaa jokaisen lähenemisen miehen
ja naisen välillä valloitussodaksi. Hän lisäsi, ajatellen itseään ja
mieli täynnä surullisia kuvia, että on suuri onnettomuus, että ihmiset
tuntevat toisensa väärin lyhyenä elinaikanaan ja väärinymmärryksellään
tuottavat toisilleen niin paljon kärsimyksiä.

Viattomasti ja vilpittömästi kuin nuori tyttö, joka puhuu niinkuin
ajattelee, kysyi hän sitten Elieltä: "Tahdotteko olla ystäväni?" Ja
Elie vastasi: "Olen jo kauvan ollut ystävänne teidän tietämättänne."
Hän kertoi millaisen muiston hän oli Clairesta säilyttänyt — ja tunnit
vierivät nopeaan. He elivät nyt molemmat sen jumalaisen hetken, jolloin
kaksi olentoa, jotka ovat luodut tekemään toisensa onnelliseksi äkkiä
löytävät toisensa, eivätkä tunteensa yltäkylläisyydessä tee itselleen
tiliä seurauksista. Ei hetkeksikään tänä unelmankaltaisena iltana
juolahtanut Elien mieleen, että hänellä oli edessään nainen, joka
saattoi olla hänelle muutakin kuin sisar. Se, mikä hänen luonteessaan
oli naismaista, hiukan velttoa ja väsynyttä, teki, että hän oli
juuri oikea henkilö nauttimaan niistä himmeistä väreistä, jotka
kuuluvat molemminpuolisen rakkauden aamuruskoon — ja vasta Gérardin
kotiinpalattua hän huomasi, kuinka vaaralliselle tielle Claire ja hän
olivat astuneet.

Lairesse tuli, hänkin ilon heijastus silmissään. Hän oli syönyt
päivällistä muutamien ystävien seurassa ja viettänyt pari tuntia
teaatterissa. Hänen kertoessaan iltansa viettämisestä, katseli Elie
Clairea, jonka kasvot olivat uudelleen synkistyneet ja muuttuneet. —
Hänet itsensä oli vallannut kiihkeä tuska, jonka hän säikähtäen tunsi
rakkauden mustasukkaisuudeksi.

Sekö siis oli tulos hänen epäitsekkäästä uteliaisuudestaan? Hän
rakasti ystävänsä rakastajatarta! — Ja Claire? Se mikä alunpitäen
oli hänen mielestään selittämätöntä rouva de Velden luonteessa, teki
hänen käytöksensä vielä vaikeammaksi ymmärtää. Lukemattomat otaksumat
vaivasivat hänen mieltään, kun hän palasi kotiin tuon kummallisen
illan jälkeen, joka oli alkanut sydämellisellä säälillä, jatkunut
avomielisyydellä ja nyt päättynyt levottomuuteen ja huoleen. Elie oli
siksi paljon turmeltunut nuoruutensa huvituksista, että hänen sielunsa
pohjaan oli keräytynyt katkeruutta ja epäluuloisuutta, joka ensimäisen
tuntuvan iskun sattuessa kohosi pinnalle. Muutamat otaksumat olivatkin
julmia. Hän kysyi itseltään, oliko hän ehkä tekemisissä syvästi
turmeltuneen ja kavalan naisen kanssa, joka valmisti itselleen uutta
suhdetta, ennenkuin rikkoi entisen. Mutta kaikki oli ristiriidassa
tuon inhoittavan epäluulon kanssa ja Elie karkoitti sen halveksien
itseään. Hän sanoi itselleen, että jos Claire oli rehellinen, niin
tunsi hän häntä kohtaan vain ystävyyttä, ja tämä ajatus tuotti hänelle
samalla kertaa helpotuksen ja tuskan tunteen, sillä jos se rauhottikin
omantunnonepäilykset, joita hänellä oli Gérardin ystävänä, murskasi
se hänen intohimonsa vaatimukset. Rakastava janoaa vastarakkautta
kuten viisi päivää nälkää nähnyt himoaa leipäpalasta. Claire ei ollut
valhetellut, mutta Elie ei tällä hetkellä kyennyt ymmärtämään sitä
omantunnon kompromissia — niin hienoa ja kuitenkin niin vilpitöntä —
jolla moni kunniallinen nainen koettaa pidättää lähellään sitä miestä,
jota rakastaa, ja jonka tietää itseään rakastavan ilman, että tämä
milloinkaan voi hänelle puhua rakkaudesta. — "Ei, hän rakastaa minua,
hän rakastaa", sanoi Elie muistaessaan Clairen kasvojen äkillisen
muutoksen, kun tämä oli nähnyt hänen itkevän hänen tuskaansa... Sen
mukaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa muuttui, teki hän erilaisia
päätöksiä. Milloin päätti hän, ettei enää milloinkaan menisi
Balzac-kadulle, milloin, että tunnustaisi asian Gérardille, milloin
päätti hän tehdä Clairelle ratkaisevan kysymyksen... Viimein teki hän
päätöksen, joka tyydytti hänen epäilyksensä vanhan toverinsa suhteen,
täytti hänen tarpeensa saada olla rouva de Velden läheisyydessä ja
ylläpiti epätietoisuutta tuon arvoituksenkaltaisen naisen tunteista.
Hän lupasi itselleen, että hän aivan täsmälleen noudattaisi sitä
ystävyydenohjelmaa, jonka hän niin innokkaasti oli hyväksynyt. Ja usean
viikon aikana hän pitikin sanansa ja tunsi sen johdosta sanomatonta
ja syvää onnea, sillä Clairen muuttunut käytös tuotti viehätystä,
joka aluksi tyydytti häntä miltei täydellisesti. Sitten tämä viehätys
vähitellen väheni ja sen sijaan tulivat vakavat huolet. Ensiksikin
kalvoi hänen sairasta mielikuvitustaan mustasukkaisuus, jonka Gérardin
pelkkä läsnäolo aiheutti. Ei silti, että tämä olisi milloinkaan
käyttänyt oikeuksiaan ilmaistakseen pienimmässäkään määrässä
tyytymättömyyttään Elien ja Clairen ystävyyden johdosta. Pikemmin hän
osoitti tässä suhteessa välinpitämättömyyttä, jonka ihmisiä vihaava
katsoja olisi selittänyt salaiseksi hyväksymiseksi. Mutta Elie Laurence
tiesi, ettei asia ollut niin. Hän oli nyt kyllin huolellisesti tutkinut
sitä kummallista suhdetta, joka yhdisti nuo kaksi olentoa, tunteakseen
ystävänsä todelliset tunteet. Gérardin suhde rouva de Veldeen
oli nyt sillä kannalla, jolloin mies, jolla on itsekunnioitusta,
velvollisuudentunnosta pysyy uskollisena sille naiselle, jonka maineen
kerran on auttamattomasti turmellut. Kun tämäntapaisissa tapauksissa
horjuvaiset ja heikot rakastajat kuten Benjamin Constantin Adolphe
kostavat rakastajattarelleen näiden uskollisuuden kiduttamalla
heitä, niin ilmeni Gérardin luonteen miehekkyys hänen ritarillisessa
käytöksessään. Hän piti kunnia-asianaan kaikin tavoin osoittaa
Clairelle kunnioitustaan, ja epäluulon Clairen uskollisuudesta olisi
hän katsonut personalliseksi loukkaukseksi.

Elie, joka ei olisi antanut Gérardille anteeksi sekaantumista
tunteisiinsa Clairea kohtaan, ei antanut hänelle anteeksi tätä
jalomielisyyttä. Rakastavaisten omituisella logiikalla hän vihasi
ystävänsä välinpitämättömyyttä, niinkuin hän olisi vihannut hänen
epäluuloisuuttaankin. Kumpaisessakin tapauksessa ei hän voinut torjua
tuskaista tietoisuutta Gérardin oikeudesta Claireen.

Mutta ennenkaikkea tuotti Clairen ihailtava sulous hänelle alituisia
tuskia. Tekemättä selvää itselleen, kuinka varomaton oli tuollainen
hellyydenosoitus ja luottaen tehtyyn sopimukseen, salli hän Elien
tarttua käteensä ja suudella sitä pitkään. Toisinaan hyväili hän
sisaren hellyydellä nuoren miehen hiuksia. Sanaakaan sanomatta hän
hymyili hellää hymyä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Hän
kiehtoi Elien, upotti hänet olentonsa tuoksuun ja kun Elie näki
hänen ojentavan tuleen päin mustan, rei’ikkään silkkisukan peittämää
jalkaansa tai taivuttavan päätään taaksepäin niin, että hänen
vartalonsa kauneus paremmin tuli näkyviin, värisytti häntä. Rakkaus,
joka oli asunut hänen sydämessään, valtasi nyt hänen koko olemuksensa,
Miehen ruumillinen ja henkinen olemus ovat niin eroittamattomasti
yhtyneet ja sekautuneet, että kaikista lujista päätöksistä huolimatta
se, joka rakastaa naista ja saa olla hänen läheisyydessään, lopulta
himoitsee häntä. Ja hurja salama leimahtaa sen silmissä, joka on
vannonnut olevansa ainoastaan ystävä ja ystävättären silmissä värisee
suruinen sääli ja pelko...

Pelko? Minkälainen? Ah, Claire pelkäsi Laurencea, itseään,
menneisyyttään, tulevaisuuttaan, kaikkea. Hänen käytöksensä oli taas
muuttunut, minkä seikan Elie, ollen epävarman rakkauden sekavien
kuvittelujen vallassa, väärin selitti johtuvan milloin sydämen
heikkoudesta, milloin Gérardin määräyksistä, milloin tukahutetusta
intohimosta. Kun onneton nuori mies tästälähin tuli Balzac-kadun
hiljaiseen taloon, oli hänen kasvoissaan sisäisten taistelujen jälkiä,
niin ilmeisiä hellälle naiselle, joka tunsi olevansa niihin syypää.
Päivä päivältä tunsivat nämä kaksi ihmistä entistä selvemmin, että
selvitys oli välttämätön heidän välillään ja kuitenkin näytti kumpikin
koettavan sitä välttää. Olisi voinut luulla, että he syystä tai
toisesta eivät olisi halunneet loppua tähän tuskaan. Monta kertaa oli
Elie aikeissa puhua: Clairen silmien mykkä rukous pidätti hänet aina.
Usein tapahtui myöskin, että Elie tuli tavalliseen aikaan ja ovi oli
suljettu. Rouva de Velde kävi nyt ulkona iltapäivisin. Mutta missä hän
kävi? Jokaisen poissaolon jälkeen näki nuori mies hänen käytöksessään
jonkunlaista synkkää ja lempeätä päättäväisyyttä, joka koski häneen
kipeästi, sillä hän tunsi, että häntä ikäänkuin pidettiin loitolla.
Silmissä ja kasvojenilmeessä hän luki ajatuksen, jossa ei hänellä ollut
sijaa.

Ajatuksen? Hän ei olisi voinut sanoa, mikä se oli. Eräänä iltana, kun
Elie oli aikaisemmin, jo kello viiden aikaan käynyt tapaamassa Clairea,
ei hän enää voinut hillitä itseään, vaan huudahti lausuttuaan muutaman
sanan: "Kuinka onnettomaksi olettekaan tehnyt minut tänään!..."

He olivat yksin samassa pienessä sinisessä vierashuoneessa, jonka
akkunat olivat raollaan. Kevätyön tähdet tuikkivat taivaalla ja
puutarhasta toi vieno tuuli huoneeseen kukkivan sireenin tuoksua.
Oli sellainen hetki, jolloin koko luonto henkii hiljaista onnea ja
ihmissielun täyttää haikeus ja kyyneleet kohoavat silmiin. Claire
seisoi akkunan ääressä, kun Laurence lausui nuo puoleksi moittivat
sanat. Hän ei vastannut. Elie loukkaantui hänen vaitiolostaan ja
jatkoi: "Ja jospa se olisi vain tänään!... Joka päivä, joka hetki
kärsin minä teidän tähtenne... Ja voisi luulla, ettei teillä ole
siitä aavistustakaan... Ettekö sitten näe etten voi kestää enää?...
Ettekö todellakaan näe sitä?..." Hän puhui katkeran tuskansa purevassa
itsekkäisyydessä, hänen äänensä oli kova ja koko hänen olemuksensa
valtasi tuo hillitsemätön viha, joka saa miehen, kun hän rakastaa
liian paljon, kiduttamaan rakastamaansa naista, jottei hänen ainakaan
tarvitsisi yksin kärsiä.

Claire katsoi häneen sanomaton murhe kasvoissaan ja sanoi kuin
itsekseen: "Tiesin, että tämä hetki oli kerran tuleva..."

— "Teette pahasti, puhuessanne minulle, aivankuin olisitte uhrini",
jatkoi Elie aivan suunniltaan, "kun minä kuitenkin niin kamalasti
kärsin. Vastatkaa, onko oikein tuomita minut tähän kidutukseen?
Tiedättehän kuitenkin, että rakastan teitä. Älkää kieltäkö, te tiedätte
sen... No niin, ellette rakasta minua niin sanokaa se edes, jotta saan
rohkeutta teitä paeta... Älkää jättäkö minua tähän tietämättömyyden
kiduttavaan tuskaan... Minkävuoksi olette sitten pidättäneet minua
luonanne, miksi olette antaneet todisteita sympatiastanne, jollen
todellakaan merkitse teille mitään?... Mikä on tarkoituksenne,
sanokaa?..."

— "Olettehan luvannut olla ystäväni", sanoi Claire koruttomasti, ja
hän kalpeni kalpenemistaan. Hän hengitti lyhyeen. Hänen silmäluomensa
värisivät ja silmäterät laajenivat luonnottoman suuriksi. Hän oli
pohjattoman epätoivoinen — ja niin kaunis! Ja Laurence jatkoi: "Niin,
lupasin kyllä, mutta minä en tuntenut sydäntäni... Ah!... Jos teissä
on hitunenkaan hellyyttä minua kohtaan, niin sanokaa se minulle... Ei,
älkää peljätkö... Olkaa oma itsenne, niinkuin minä olen tällä hetkellä,
katsokaa minuun, näettehän, että puhun koko sieluni vilpittömyydellä...
Tehkää tekin niin..." — Ja Elie veti hänet puoleensa intohimoisella
liikkeellä eikä Claire vastustellut. Hänen päänsä oli kumarruksissa
kuin liian voimakkaan mielenliikutuksen raskauttamana. Hän oli niin
lähellä, että Elie hengitti hänen vaatteidensa tuoksua. Elie tarttui
molemmin käsin hänen värisevään päähänsä ja painoi suudelman hänen
suloiselle ohimolleen, aivan tukanrajaan. Se oli huulien kevyt
kosketus, tuskin tuntuva suudelma, mutta se sai Clairen päästämään
hiljaisen huudon. Hän riistäytyi irti aivankuin olisi häneen isketty
haava ja työntäen Elien molemmin käsin luotaan, sanoi hän kauhua
ilmaisevin liikkein: "Eikö teillä ole sitten mitään tuntoa, ettekö
sitten ymmärrä mitään, kun voitte kohdella minua siten?..." Sanat
tarttuivat hänen kurkkuunsa; ja Elie saattoi lukea hänen kasvoistaan
kuten avatusta kirjasta ylpeän naisen mielenkuohun, naisen, jolle
himoitseminen on sietämätön loukkaus, ja hänen mielentilansa muuttui
äkisti. Hän tunsi nyt vain rajatonta surua tuskasta, jonka oli
hänelle tuottanut samalla kun hän näki mahdollisuuden menettää hänet
ainiaaksi... "Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi!" huudahti hän
kuin lapsi; ja hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää kuten
ainoastaan ne miehet voivat tehdä, joiden heikkohermoinen elimistö
tekee heidät äkkinäisissä ja sairaaloisissa tunteenpurkauksissaan
miltei naisten kaltaisiksi.

Claire tuli hänen luokseen ja sanoi lempeästi: "Se ei ole teidän
syynne, Elie, uneksin sellaista, mitä oli mahdoton toteuttaa..." Hän
seisoi Elien vieressä valkoisempana kuin tuon iltapukunsa pitsit,
josta Elie piti niin paljon ja katsoi häneen tummin silmin, jotka
hänen kalpeissa kasvoissaan näyttivät kammottavan mustilta. Hänen
läheisyytensä vaikutti rauhoittavasti. Hän sulki nuoren miehen kädet
omiinsa ja selittämätön hellyyden ja lempeyden magnetismi virtasi
läpi hänen olemuksensa. Elie jaksoi hymyillä hänelle... Kuinka kauvan
he olivat tuossa asennossa, joka toi mieleen vanhemman sisaren, joka
lohduttaa nuorempaa veljeään, sitä ei kumpikaan olisi voinut sanoa.
Claire rikkoi ensiksi lumouksen. Hän sanoi aivan muuttuneella äänellä:
"En voi hyvin... Olen väsynyt... Teidän täytyy jättää minut yksin,
Elie... Totelkaa minua, jos tahdotte, että pidän teistä..." Ja Elie
totteli. Hän nousi ja otti häneltä jäähyväiset niinkuin muinakin
iltoina. "Hyvästi huomiseen saakka", sanoi hän kynnykseltä. Claire
nyökähytti päätään ja teki liikkeen oikealla kädellään. — Kuinka usein
näkikään hänet Elie sittemmin sellaisena unelmissaan!

Clairen kasvojenilme sillä hetkellä, kun nuori mies kääntyi ovella
lähteäkseen, oli ollut niin kummallinen ja Elie säilytti sen niin
elävänä mielessään, että seuraavan yön ja aamun tunnit olivat miltei
suloiset. Hän rakasti ja häntä rakastettiin. Toivon äärettömällä
voimalla rakenteli hän tulevaisuudensuunnitelmia tämän varmuuden
varaan huolimatta monista levottomuudenaiheista. Hän ilmaisisi
Gérardille Clairen sydämen salaisuuden ja Gérard väistyisi syrjään
hienotunteisuudesta. Claire olisi vapaa. He matkustaisivat yhdessä
aurinkoisiin maihin. Elie näki mielikuvituksessaan maisemia kirkkaine
taivaineen, sinisine virtoineen ja viehkeine huviloineen palmujen ja
kukkien keskellä. Ja taivas olisi säteilevä kuin ikuinen onni, meri
olisi ääretön kuin jalosydämisen naisen hellyys, palmut ja kukat
ihania, tuoksuvia kuin onnellisen rakastajan ajatukset. Nuori mies
uneksi vielä kodista, jonka Claire sulostuttaisi hillityillä, hitailla
liikkeillään, hellillä hymyillään ja suurien silmiensä hyväilevillä,
kosteilla katseilla. Ei ainoakaan arvelu vaikeuksista, jotka ensin
oli voitettava, samentanut tämän kangastuksen ihanuutta ja odotuksen
huume kohosi sitä mukaa, kuin läheni aika, jolloin Elie oli päättänyt
lähteä Balzac-kadulle. Kello löi kaksi. Elie Laurence istui pöydän
ääressä ja luki kuumeista levottomuuttaan hallitakseen Clairelta
saamiaan kirjeitä, kun palvelija toi kirjeen, jonka käsiala sai Elien
sydämen kiivaammin sykkimään? "Kuka toi tämän kirjeen?" kysyi hän,
sillä hän näki, ettei suuressa kuoressa ollut postimerkkiä eikä leimaa.
"Kaupunginlähetti, joka heti poistui", vastasi palvelija. Elien kädet
vapisivat. Hän laski kirjeen, joka painosta ja paksuudesta päättäen
sisälsi useita arkkeja, pöydälle entisten viereen. Niin, se oli kyllä
Clairen varmaa, täyteläistä, säännöllisyydessään ja eräänlaisessa
rehellisyydessään hiukan miesmäistä käsialaa. Elie ymmärsi, että nuo
paperit, joita rakkaat sormet olivat pidelleet, ratkaisisivat hänen
kohtalonsa. Lakkasinetti, jossa oli pääskynen, sulki kirjeen. Hän oli
itse antanut tuon kaiverretun kiven ystävättärelleen erään keskustelun
johdosta, jonka hän yksityiskohtaisesti muisti. Lapsellisesti ja
rakastuneen taikauskoisuudella suuteli hän sinettiä ennenkuin avasi
kirjeen. Se sisälsi aivan oikein useita arkkeja — ja ylinnä ensi
sivulla oli sana, joka sai Elien vapisemaan.




TUNNUSTUS EROTTAESSA.

Kello yksitoista yöllä.


Kun saatte tämän kirjeen, ystäväni, erottavat meitä monet penikulmat
ja ennen kaikkea tahtoni, ettemme enää milloinkaan näe toisiamme.
Antakaa minulle anteeksi, että sanon sen heti, mutta teidän on
välttämätöntä tietää se voidaksenne lukea nämä rivit, niinkuin minä
ne kirjoitan, tuntien päätökseni järkähtämättömäksi. Te jäätte
Pariisiin jatkamaan elämää, jolla huolimatta siitä, mitä ensi hetken
uskottekin, on tulevaisuus. Ja jos te vuodatattekin kyyneleitä näitä
rivejä lukiessanne, niin ne kyyneleet tuottavat huojennusta — ne
parantavat, niiden läpi pilkistää nykyhetken tuskasta huolimatta
huomispäivän toivo. Minä itse tulen kaukana tästä kaupungista, jossa
liian myöhään opin teidät tuntemaan, syrjäisessä kolkassa, väärän nimen
suojassa elämään lopun elämääni, jota ei ainakaan tule katkeroittamaan
erehdykseni hirveät seuraukset, jotka minun olisi pitänyt aavistaa,
ja omantunnonvaivat, jotka minun olisi pitänyt ennakolta tuntea. Tämä
on päätökseni, jota teitä rukoilen, jota teitä käsken noudattamaan.
Mutta miksi puhua käskyistä ja rukouksista? Kun olette lukenut nämä
lehdet, niin ymmärrätte yhtä epäämättömän selvästi kuin minäkin, että
minua ja teitä eroittamassa on minun menneisyyteni, joka kieltää minua
pyytämästä teiltä onnea. Ah! Menneisyyteni! Viimeinen naisellinen tunne
pakoittaa minua näyttämään teille elämäni sisimmän olemuksen. Samalla
kun jätän teidät ainaiseksi, täytyy minun antaa oikea kuva itsestäni,
jotta ymmärtäisitte menettelytapani oikeutetuksi — jotta hyväksyisitte
senkin, että teidät jätän.

Tiedän tehneeni teon, jota inhimillinen moraali pitää rikoksellisimpana
kaikista hairahduksista. Silloin kun sen tein oli omatuntoni täysin
rauhallinen. Nyt ajattelen tuomiota, jonka te langetatte teostani.
Kun ajattelen, että kohta olen teille vain muisto poissaolevasta,
joka ei milloinkaan palaa, vainajasta, joka on ainaiseksi kadonnut,
valtaa minut pelko. On kuin näkisitte tahroja omallatunnollani, nuo
tahrat täytyy minun pestä puhtaaksi. Olen tuntenut naisia, joiden
korkein toive on ollut saada maata juhlapuvussa ruumisarkussaan. Miksei
ystävättärennekin, joka kohta on teille kuollut, soisi itselleen tätä
iloa haudassaan — hiukkasen itsensä vuoksi, mutta ehkä paljoa enemmän
teidän vuoksenne. Viimeiset hetket tässä pienessä vierashuoneessa,
jonka niin hyvin tunnette, huonekalujen ympäröimänä, jotka niin monena
talvi-iltana olivat pitkien keskustelujemme mykkinä todistajina,
vietän ajatellen miellyttäväni teitä. Kun istun tässä ja kirjoitan
teille, olen viimeisen kerran viettävinäni hiljaisen iltahetken teidän
seurassanne, ystävän seurassa, joka minua ymmärsi ja joka piti minusta
siten kuin olin häntä pyytänyt. Ei, Elie, älkää ymmärtäkö näitä sanoja
moitteeksi. Ne ovat kidutetun sielun syytös kohtaloa vastaan, itseään
vastaan, vaan ei teitä, jonka ainoa rikos on siinä, että uskoitte
hellyydellänne voivanne tehdä minut vielä onnelliseksi. Te huomaatte,
että se oli mieletön unelma. Mutta siitä unelmasta olen teille sieluni
pohjasta kiitollinen.

Mutta enhän tarttunut kynään tätä teille sanoakseni. Tahtoni lamaantuu
kun ajattelen tuskaanne... —

Minun täytyi hetkeksi pysähtyä, en voinut jatkaa. Nyt olen taasen aivan
tyyni. Ajatukseni ovat kirkkaat. Toivoni saavuttaa kaikiksi ajoiksi
teidän kunnioituksenne on niin voimakas, etten enää vapise. Tunnen,
että minulla on voimia puhua itsestäni aivankuin puhuisin jostakin
vieraasta. Jospa tätä voimaa siirtyisi teihinkin kun tätä luette!
Kuinka usein olenkaan viime aikoina istunut tässä ajatellen, että minun
on kerrottava teille elämäni tehdäkseni eron välttämättömyyden teille
ymmärrettäväksi — tuskaisen eron, jota olen siirtänyt yhä tuonnemmaksi
kuten tunnustustakin, jonka tuli käydä eron edellä!... Nyt kun minulla
on voimaa toimia, on minulla voimaa kirjoittaakin. Mutta mistä alkaa
tunnustukseni? Kuinka saatan puhua itsestäni, kun niin mielelläni
tahtoisin puhua teistä. Tahdon koettaa...

Ystäväni, en kerro teille lapsuudestani, enkä varhaisimmasta
nuoruudestani. Tuota aikaa ei tee merkittäväksi mikään sielunliike,
joka viisitoistavuotiaalle tytölle ennustaa romanttista kohtaloa.
Lapsuuteni ja nuoruuteni olette nähneet elävänä ja totuudenmukaisena
valokuvassa, missä istun isäni jalkain juuressa katsoen häntä silmiin.
Niin, tuo tottelevainen ja lempeä lapsi olen juuri minä — muistan
olleeni sellainen vuosikausia. En muista tänä aikana kertaakaan olleeni
kapinallinen ja tyytymätön. Kuinka huomaamatta, tyynesti ja onnekkaasti
kuluikaan aika yksinkertaisesti kalustetussa kodissamme Varennes-kadun
varrella! Huonekalut olivat nimittäin vanhat, ja muistan, että minulta
meni useita vuosia ennenkuin totuin nykyaikaiseen ylellisyyteen.
Korkeat akkunat olivat puutarhaan päin, jossa kasvoi suuria puita.
Sinne oli raivattu kävelytie erästä vanhaa naista varten, joka asui
alimmassa kerroksessa. Palvelija työnsi häntä siellä edestakaisin
pyörätuolissa, kun aurinko paistoi. Muistan tällä hetkellä selvästi
— miten oikullinen onkaan muisti — kuinka seisoin nojaten otsaani
akkunaruutuun ja katselin hellällä säälillä vanhusta. Oli kevät, kirkas
iltapäivä, puut vihersivät puutarhassa. Isäni silitti palmikoitani
ja nimitti minua pikku pyhimyksekseen. Se oli liian kaunis nimi niin
pienelle tytölle. Minulla oli kuitenkin yksi hyve, jonka vuoksi en
ollut tuiki arvoton tuota hyväilynimeä kantamaan. Hyvekö? Ei, vain
vaisto, mutta todellinen ja vastustamaton. Minussa oli oikeudellisuutta
ja lempeyttä. Toimia annetun ohjeen mukaan ja miellyttää niitä, joita
rakastin, oli ainoa haluni ja se oli yhtä luonnollinen kuin leikkiminen
ja ajatteleminen. Minulla oli synnynnäinen salainen mieltymys sisäiseen
sopusointuun ja suurin onneni oli täyttää velvollisuuteni ja saattaa
tekoni sopusointuisiksi tunteitteni kanssa. Ennenkaikkea inhosin
vaistomaisesti valhetta siinä määrässä, että kärsin siitä. Monet
lapset ovat varmaan kuten minäkin tunteneet tuskansekaista kummastusta
joutuessaan ensi kerran tekemisiin seuraelämän valheellisuuksien kanssa
— kun esimerkiksi äiti käskee palvelijaa sanomaan vieraille, ettei hän
ole kotona, vaikkei todellisuudessa niin ole asian laita. Luonteeni
tuskaatuottavasta erikoisuudesta johtui, että tämän tapainen kummastus
vasta myöhään hälveni mielestäni, enkä milloinkaan ole oppinut
hyväksymään noita pikku petoksia. Kaikessa salaisuudessa loukkasivat
seuraelämän puheessa ja kirjeessä esiintyvät kohteliaisuusmuodot
rehellisyydentuntoani siinä määrin, että käytökseni tuli vaiteliaaksi
ja hiljaiseksi. Minua on pidetty ylpeänä, vaikka sieluni syvyydessä
olin arka ja ujo. Epäilemättä ilmeni jo silloin sairaaloinen
herkkätuntoisuuteni suuremmassa määrässä kuin mitä oli edullista
onnelleni, sillä äitini silmät — suuret, mustat, aivan omieni kaltaiset
silmät — seurasivat minua hiukan huolestunein katsein, aivankuin
olisi äitini pelännyt minun äkkiä kiivastuvan jostakin, mikä ei ollut
täysin vilpitöntä. Äitini oli synkkämielinen, omituinen nainen, joka
välistä päiväkaudet oleskeli yksinomaan huoneessaan. Isäni pudisti
päätään ja vastasi kysymyksiini: "Hän on aina ollut sellainen". Pidin
isästäni enemmän kuin äidistäni, ja moitin itseäni sen vuoksi, niin
arka oli jo silloin omatuntoni. Oi ystäväni, kun näin monen vuoden
vierittyä muistelen itseäni nuorena tyttönä, joka uneksi kaunista
unta synnittömästä uskollisuudesta ja kun vertaan silloista lasta
naiseen, mikä minusta on tullut liioittelemalla tuota samaa unelmaa,
niin kuinka saatankaan lohduttautua siitä, ettei minulla ollut kenelle
jakaa nuoruuteni rikkaudesta — ettei minulla ollut ystävää, sellaista
kuin te, jolle olisin voinut tuhlata nuo hukkaanmenneet aarteeni!
Liian myöhään! Liian myöhään! Nämä sanat ovat muutaman kuukauden ajan
lakkaamatta valittaen kaikuneet korvissani... Mutta olen vannonut
olevani rohkea.

Tulevaisuuteni näytti siis olevan viitottu, ja luulen että jos
vanhempani olisivat eläneet vielä silloin kun menin naimisiin, ei
minun nyt tarvitsisi kirjoittaa teille tätä surkeata ja jokapäiväistä
tarinaa pettyneistä toiveistani. He kuolivat molemmat miltei yksiin
aikoihin ennenkuin olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. En ollut
vielä lakannut käyttämästä surupukua, kun enoni, joka samalla oli
holhoojani, oli kihlannut minut sille miehelle, jonka nimeä kannoin
kun te opitte minut tuntemaan. Jotta voisitte ymmärtää minun
suostumukseni tähän, täytyy minun tunnustaa teille, ystäväni, muuan
asianhaara, josta teillä miehisen kasvatuksenne vuoksi voi tuskin olla
käsitystäkään. Minä olin siihen aikaan niin täydellisen tietämätön
kuin suinkin mahdollista avioliiton merkityksestä. Pienimpiäkin
yksityiskohtia myöten äärimmäisen säännöllinen nuorentytön-elämäni sekä
kuuliaisuus, joka oli luonteeni pääpiirre, olivat varjelleet minut
noilta viattomilta ja yhtäkaikki intohimoisilta unelmiltakin, joissa
monet naiset antautuvat rakkaudelle, ennenkuin sitä tuntevatkaan. On
lisättävä, että äitini valvoi tavattoman ankarasti luettavaani, ettei
ainoakaan nuori mies ollut käynyt kotonani ja että vanhempieni horjuva
terveys miltei tykkänään oli sulkenut meidät pois seuraelämästä.
Enoni sanoi, että minun oli mentävä naimisiin herra Audryn kanssa.
Minä vastasin, että tahdoin totella häntä — niinkuin olisin vastannut
jokaiseen muuhunkin käskyyn. Kun ajattelen millä kevytmielisyydellä
holhoojani itse asiassa minua neuvoi, milteipä käski ottamaan
askeleen, joka ratkaisi koko elämäni, kun muistan millä viattomalla
tietämättömyydellä minä itse katselin tätä liittoa ja kun toistan, että
olen ollut samallainen suurimman osan elämääni, niin joudun todella
ymmälle ja toivottomaksi. Kuinka saattavat henkilöt, jotka kaikissa
muissa suhteissa ovat omantunnonarkoja ja hienotunteisia, kevein mielin
myötävaikuttaa sellaiseen alhaisuuteen, mikä sisältyy suuren maailman
sovinnaisavioliittoon? Herra Audry oli kosinut minua, koska miljoonani
oli rasitukseton ja sijoitettu varmoihin arvopapereihin. Enoni oli
antanut suostumuksensa, koska herra Audryn tulevaisuus liikemiehenä
herätti hänen mielenkiintoaan. Sitäpaitsi luuli hän — vanhapoika kun
oli — olevansa kykenemätön pitämään huolta parinkymmenvuotiaasta
tytöstä. Ja sitten olin minä hänen mielestään pikku pyhimys. "Claire
tulee olemaan aina ja joka paikassa onnellinen", sanoi hän — ja hän
uskoi mitä puhui.

Ja minä olisinkin ollut, ellen juuri onnellinen, niin ainakin
rauhallinen ja tyytyväinen, huolimatta lemmettömän avioliiton
kurjuudesta, sillä velvollisuudentunne oli siksi voimakas sielussani,
että olisin tyynesti alistunut elämääni, elleivät odottamattomat
asianhaarat olisi jo avioliittoni toisena vuotena antaneet
unohtumatonta iskua tuolle rehellisyysintoilulleni, joka lapsena,
nuorena tyttönä ja naisena on ollut sydämeni salainen uskonto. En
kertoisi näin vapaasti tästä tapahtumasta, ellei oikeudenkäynti, johon
herra Audry kolme vuotta sitten oli sotkeutunut, olisi yleisölle
paljastanut hänen kunniantunnon puutettaan, jonka minä pitkän ajan
yksin olin tuntenut. Minun täytyy myöskin selvittää teille, minkälaiset
käsitykset minulla oli miehestäni avioliittomme alkuaikoina, jotta te
paremmin ymmärtäisitte minua kohdanneen iskun kovuuden. Herra Audryssa
on kaksi aivan erilaista ihmistä: se, jonka hän näyttää seuraelämässä
ja joka on taipuisa, ja puhelias, miltei jokapäiväinen, antelias
taipumuksesta ja myöskin harkinnasta — ja se, joka ansaitsee rahaa ja
tekee kauppoja ja joka on leppymätön, kova, tunnoton ja piittaamaton
kaikesta muusta paitsi voitosta. Minä tunsin vain ensinmainitun näistä
kahdesta ihmisestä ja herra Audry tunsi minussa vain hiljaisen ja
lempeän naisen, jota hän luuli voivansa mielensä mukaan taivuttaa.

Eräänä aamuna tuli mieheni huoneeseeni ja silmät tylyinä käskevällä
äänellä selitti minulle tyynesti, matemaattisesti, numeroiden avulla,
heti tarvitsevansa neljäsataa viisikymmentätuhatta frangia. Hän
oli kerran toisensa jälkeen kärsinyt suuria tappioita pörssissä ja
luullut korjaavansa huonon onnensa epärehellisellä keinottelulla sen
pankin nimessä, jonka johtaja hän oli. Voisin kertoa tuon keinottelun
pienimmätkin yksityiskohdat, sillä kaikki herra Audryn sinä aamuna
käyttämät ammattisanat olivat niin selvät, etten olisi voinut niitä
unohtaa. Häntä uhkasi, lyhyesti sanoen, protesti ja oikeudenkäynti ja
myötäjäisteni osalla saattoi ostaa hänen vihamiestensä vaiteliaisuuden.
Avioliittosopimuksemme sanamuoto teki kuitenkin minun allekirjoitukseni
välttämättömäksi. Kaikesta tästä tajusin ensi hetkessä vain yhden
onnettomuuden, mutta se oli musertava: tiesin olevani naimisissa
varkaan kanssa. Katselin noita kasvoja, joilta hyväsydämisyyden naamio
oli riistetty pois ja näin roiston. Kun hän seisoi siinä kasvot
sileiksi ajeltuna ja tukka lyhyenä, olin näkevinäni rangaistusvangin.
Sanat, joilla hän koetti puolustaa menettelytapaansa ja jotka
paljastivat hänen mielipiteensä rahan moraalista, hänen katseensa ja
äänensä kun hän puhui, toiveet pikaisesta korvauksesta, jolla hän
koetti viekotella minun suostumukseni — kaikki tuo osaltaan sai aikaan,
että sielussani kapinanhenget ensi kerran heräsivät. Ja hänkin älysi
kasvojeni äkillisestä muutoksesta, että hänellä oli edessään nainen,
jonka olemassaoloa hän ei ollut aavistanut. Hetken ajan häntä peloitti
kunniantuntoni äkillinen tarmonilmaus. Mutta mitäpä se oikeastaan
häntä liikutti? Minä allekirjoitin. Hän oli pelastettu; — mutta minä,
hänen vaimonsa, olin kadotettu. Jos olisin kasvanut toisenlaisessa
ympäristössä ja jo varhain aavistanut niitä omantunnonsovitteluja,
jotka ovat niin tavallisia nykyaikaisessa suuressa maailmassa,
olisin ehkä antanut anteeksi miehelleni sen, että hän oli toiminut
epäkunniallisesti. Mutta, kuten sanoin, minä en tietänyt mitään
maailmasta. Sielussani oli jotakin särkynyt ajatellessani, että olin
ainiaaksi sidottu kunniattomaan mieheen. Omatuntoni oli silloin
neitseellisen puhdas ja arka, eikä tinkinyt alhaisen kanssa. — "Minä
olen varkaan vaimo!..." — Näitä sanoja kertasin siitä hetkestä lähtien
kahdeksan vuotta sieluni katkerassa yksinäisyydessä. Kahdeksan vuotta
kannoin nimeä, jota inhosin ja jaoin kodin ja ylellisyyden miehen
kanssa, jota halveksin. Kahdeksan vuotta minä olin se rouva Audry,
jonka te näitte totisena ja hiljaisena, ja joka muistutti elävää
kuvaa mielenrauhasta. Mutta jos olisi voitu katsoa tähän näennäisesti
altistuneeseen sydämeen, kun istuin jonkun loisteliaan päivällispöydän
ääressä puhellen naapurieni kanssa parisilaismaailman tuhansista
keskusteluaineista, niin varmaankin olisi säikähdetty siellä riehuvain,
päivä päivältä karttuvien, myrskyisten, tuskallisten ja kapinallisten
ajatusten joukkoa.

Kokemukseni perusteella ymmärrän nyt, minkä silloin vaistomaisesti
tunsin: vaarallisin onnettomuus, joka voi kohdata nuorta ihmistä,
joka intohimoisesti rakastaa oikeutta, on joutua kärsimään vääryyttä.
Kenellä itsellään on tapana tehdä vääryyttä, hän alistuu tähän
kuin välttämättömään kostoon, mutta nuorta sielua, joka pelkää
pahantekoa, koskee vääryys kovasti sen sisimpään olemukseen. Ja jos
koko yhteiskunta on kanssarikollisena vaikuttanut herkkää sielua
kohdanneeseen vääryyteen, on se pelottava koetus, jolla voi olla
seurauksia koko elämän menettelytapaan nähden. Tällainen on lyhyesti
kerrottuna sieluni kehityskulku — salainen murhenäytelmä, jonka lopun
ainoastaan maailma tuntee ja on tuominnut.

Tämä omituinen sieluntila alkoi päivää myöhemmin kuin olin saanut
tietää herra Audryn häpeällisen salaisuuden. Olimme tavalliseen tapaan
syöneet yhdessä aamiaista ja mieheni meni kevein mielin, onnellisena
ja voitonriemuisena hoitamaan liikeasioitaan. En tiedä miksi tulin
katselleeksi häntä kun hän nousi vaunuihinsa — seisoin vierashuoneeni
akkunassa, joka oli pihamaalle päin. Hevonen vikuroitsi ja vaunut
vierivät pois. Tulin ajatelleeksi, että tuon miehen koko ulkonainen
elämä oli valhe, johon maailma uskoi, ja minä sanoin itselleni, että
minunkin elämäni oli ja tulisi aina olemaan valhe. Sillä minun oli
elettävä hänen rinnallaan, jaettava hänen väärä kunniansa ja näyteltävä
tuon näennäisesti kunniallisen miehen vaimoa, ilman että mikään, mikä
kuului tämän vihatun velvollisuuden suorittamiseen, vastasi toiveitani
ja unelmiani. Ja niin tulisi aina olemaan! Enkä minä ollut sitä
ansainnut! Yhä uudelleen ja uudelleen palasin tähän hirveään ajatukseen
ja näin olevani ennakolta ja ilman armoa tuomittu näyttelemään
yhteiskunnallisten velvollisuuksieni ilvenäytelmää. Äkillinen
tietoisuus auttamattomasta orjuudestani päättyi aluksi täydelliseen
itsekieltäymiseen, mikä varmaan olikin järkevintä. Päätin alistua
kohtalooni ja vaeltaa maailman läpi kuten nunna kulkee luostarinsa
pihan poikki: itseeni sulkeutuneena, pyytämättä mitään siitä, mikä
minua ympäröi ja odottamatta mitään tulevaisuudelta. Ja uneksimalla,
lukemalla, harjoittamalla armeliaisuutta minun onnistuikin pitkät
ajat toteuttaa tämä omituinen itsekieltäymisihanne. Minä pukeuduin
tarkkaamatta pukuani. Minä puhuin ilmaisematta ajatuksiani. Minä
hymyilin, ilman että ainoakaan piirto kasvoissani kertoi sisäisestä
tuskasta. Olin huntupäinen nunna keskellä loistoa ja juhlia.

Mutta luonto, joka on antanut meille palavan ja levottoman sielun,
sallii meidän yhtävähän lamaannuttaa mielenliikutuksiamme kuin
ruumistamme. Niin tarmokkaasti kuin koetinkin hallita itseäni, oli
kuitenkin sieluni pohjassa onnen kaipaus, jota en voinut kokonaan
tukahuttaa. Se puhkesi toisinaan sietämättömäksi epätoivoksi, kun näin
nuoruuteni ajan vierivän, katoavan tuomatta mitään tullessaan. Olin
menehtyä tukahutettuihin tunteisiin kuten kaikki suljetut luonteet, ja
kätketty myrsky riehui rinnassani sitä rajummin, kun sillä ei ollut
mitään ulospääsyä. Olin vähitellen oppinut paremmin arvostelemaan
asioita ja tiesin paljon salaisuuksia, jotka osaksi olin arvannut
ja jotka osaksi oli minulle uskottu. Kuinka usein illan kuluessa
keksinkään puhellessani jonkun ikäiseni naisen kanssa hänen silmissään
ja hymyilyssään salaisen onnen jälkiä, jotka niin hyvin tunsin! Hän
on tänään nähnyt sen, jota rakastaa, ajattelin silloin. Tai vielä
useammin aavistin synkän surumielisyyden ja tuskaisen kalpeuden takana,
josta syytettiin teeskenneltyä päänsärkyä, noita salaisia taisteluita,
joista täytyy vaijeta ja joista luulee kuolevansa — ne ovat rikollisen
autuuden katkera hinta. Minussa oli jotakin, joka tuomitsi noiden
naisten teeskentelyn. En voinut ymmärtää, ettei heidän sydämensä
vuotanut verta, kun he näkivät rakastajansa puolisonsa rinnalla,
kun heidän täytyi sietää, että tuo puoliso heitä sinutteli, kun se,
jonka omia he koko sielullaan olivat, puhutteli heitä sanalla _te_.
Mutta vaikka surkuttelinkin heidän häpeäänsä, kävi kuitenkin välistä
kateekseni: kadehdin sitä, että he elivät, saivat tuhlata sydämensä
rikkautta, — kadehdin heidän onnettomuuttaankin. Ajatuksissani vertasin
sensijaan itseäni muotiompelijan pukemaan nukkeen. Näiden puuskien
jälkeen valtasi minut pohjaton ja parantumaton synkkämielisyys.
Seurapiiri, johon kuuluin, oli mielestäni järjestelmällisen
epäsiveellisyyden pesäpaikka. Tuomitsihan se muodossa tai toisessa
kaikki nuo olennot marttyyriuteen, jonka uhri minäkin olin. Se pakoitti
heidät petoksen hinnalla ostamaan onnensa tai luopumaan kaikista
toiveista. Tätä kirjoittaessani muistan hämärähetkiä, kun lepäsin
yksin huoneeni leposohvalla ja esineiden ääriviivat hitaasti häipyivät
pimeään. Nuo hetket ovat aina olleet katkerimmat hetkeni. Vuodatin
hiljaisia kyyneleitä itseäni säälien kuten äitinikin oli itkenyt
syvässä tuskassaan. Muistan toisia hetkiä valtameren rannalla ihanina
heinäkuunaamuina. Meri oli sininen, purjeet valkoiset, meri ja taivas
juhli. Huvilani akkunoista Trouvillessa katselin taivaanrantaa — ja
olin yksinäisempi kuin leski.

Alatteko aavistaa, ystäväni, mitä kummallisia päätöksiä saattoi
syntyä tässä samalla teeskentelemättömässä ja haaveilevassa sielussa,
jonka sisimpään olen koettanut teitä viedä? Tällä asteella oli
sielunsairauteni, kun opin tuntemaan Gérardin. Antakaa anteeksi se
tuska, jonka teille nyt tuotan, hyvä ja jalo Elie ystäväni. Minä
kosketan tätä haavaa, jonka menneisyyteni synnyttämä lemmenkateus on
teihin lyönyt ja tunnen kuinka sydänraukkanne vuotaa verta. Mutta
miksi ollenkaan kirjottaisin tätä tunnustusta, johon panen kaiken
hellyyteni, mitä en saanut teille antaa, ellen juuri tahtoisi puhdistua
siitä, mikä on saattanut tehdä teidät mustasukkaiseksi. Sallikaa minun
sanoa teille, minkävuoksi silloin olin heikko ja minkävuoksi nyt olen
voimakas. Gérard rakasti minua ja hän sanoi sen minulle annettuaan
monta kuukautta lukemattomia todisteita kunnioituksestaan, joka
meihin naisiin vaikuttaa kaunopuheisemmin kuin valat ja vakuutukset.
Sillä osoittaahan se meille, ettei meidän tarvitse pelätä sen miehen,
joka tällaista kunnioitusta tuntee, käyttävän valtaansa väärin, jos
kerran tekisimme hänet kohtalomme herraksi. Alituisen kiihtynyt ja
kapinallinen kun mielentilani oli, olin minä hyvin herkkä Gérardin
intohimolle juuri siitä syystä, että hänen luonteensa päähyve oli
se, jota minä kiihkoisesti ihailin. Te tunnette hänet yhtähyvin kuin
minä ja tiedätte, että hän on rehellinen ja että tuo rehellisyys
ilmenee hänen elämänsä pienimmässäkin piirteessä. Hänen kasvojensa
ilme muuttui heti kun hänen oli pakko keskustella mieheni kanssa,
vaikkei meidän välillämme ollut muuta yhdyssidettä kuin hänen
rakkautensa minuun ja vaikka olinkin jyrkän kieltävästi vastannut
hänen tunnustukseensa. Niin ihmeelliseltä kuin kertomus tunteistani
mahtaakin teistä tuntua, olen kuitenkin päättänyt kertoa kaikki. Syvä
myötätuntoni tätä miestä kohtaan, jolla on ollut niin tärkeä osa
elämässäni, sai alkunsa sinä iltana, jolloin näin hänen kasvoissaan
tuskallisen ilmeen hänen kätellessään herra Audrya. Tämä salainen
yhtäläisyys sisimpien tunteitteni kanssa teki Gérardin silmissäni
poikkeusihmiseksi, ainoaksi, jota mielihyvällä ajattelin. Pidin häntä
ainoana totuuttarakastavana henkilönä, jonka olin kohdannut tuossa
valheellisessa seurapiirissä. Totuin puhumaan hänelle tekeytymättä
toiseksi kuin olin. Hänestä tuli paras ystäväni, uskottuni, se, jolle
annoin kaiken sydämeni hellyyden, sydämeni, joka oli maailmalta saanut
osakseen vain kärsimyksiä. Hän tuli minulle yhtä välttämättömäksi, kuin
kaikki muut miehet olivat vastenmielisiä. Ensimäisen kerran astuin
ulos siitä henkisestä erämaasta, jossa niin kauvan olin nääntynyt.
Minä rakastin häntä tai luulin rakastavani ja rakkauteni sai minut
uneksimaan uutta elämää. Oi, jos säälitte hiukankaan! nuoren olennon
ponnistuksia ja kyyneleitä — nuoren olennon, joka ei tahdo kuolla — ei
teillä ole sydäntä tuomita kuolontuskassa kamppailevan sielun viimeistä
yritystä saavuttaa rakkautta ja onnea.

Mietittyäni perinpohjin asiaa, kysyin viimein itseltäni, mikä esti
minua koettamasta tehdä toisenlaiseksi synkkä ja salaperäinen
kohtaloni? Sanoin itselleni, että olin mieletön, ellen käyttänyt
hyväkseni tarjoutunutta tilaisuutta alottaa uutta elämää todellisessa
rakkaudessa ennenkuin nuoruudenkukoistukseni oli kuihtunut. Muutamia
vuosia vielä ja se olisi myöhäistä. Mitä esteitä olikaan minun ja
Gérardin välillä, jotka estivät minua menemästä hänen luokseen?
Kaikki ennakkoluulot tietenkin; mutta sydämeni ja omatuntoni eivät
tunnustaneet ainoatakaan velvollisuutta, — ellei velvollisuutta olla
valhettelematta. Mutta minä en myöntänyt, että puolisollani oli
mitään todellisia oikeuksia minuun — hänellä, joka oli ottanut minut
vaimokseen — ymmärsin sen nyt — jotta myötäjäismiljoonani olisi tarpeen
tullen hänen käytettävänään, hänellä, jota maailma kunnioitti, mutta
en minä. En vielä tänäpäivänäkään myönnä hänellä mitään sellaisia
oikeuksia olleen. En tunnustanut itselläni olevan velvollisuuksia muita
kuin Jumalaa ja itseäni kohtaan ja varhaisempi uskonnollisuuteni oli
kadonnut sielullisissa kärsimyksissä. Sanoin itselleni, ettei ollut
mahdollista että oikeutta noudattava Jumala oli pannut minuun halun
rakastaa ja tulla rakastetuksi, onnellistuttaa ja olla onnellinen
ainoastaan antaakseen minun sitä julmemmin tuntea parhaimman itseni
silpomisen. Mitä oli minun siis otettava huomioon? Itsekunnioituksen
tarpeeni — se yksin. Se mitä olen kertonut teille kummallisesta ja
kiihoittuneesta mielentilastani käy teille selväksi kun lisään, ettei
maailman tuomio yhtävähän kuin kunnioitus avioliittolupausta kohtaan
hetkeäkään painanut vaa'assa. Olinpa sitten oikeassa tai väärässä,
mitään muuta tuomaria kuin omantuntoni en hyväksynyt. Ja omatuntoni
kielsi minua valehtelemasta, se kielsi minua pitämästä sitoumusta,
jonka olin tehnyt ymmärtämättä mitä se merkitsi, sitoumusta, miehen
kanssa, jonka oikeata ihmistä en tuntenut. Ah! ennemmin kuin olisin
pettänyt sitä miestä, jonka nimeä kannoin, ennemmin kuin olisin
näytellyt salaisen avioliitonrikkojan surullista osaa ja kärsinyt
kaiken kurjuuden, inhoittavat petokset ja vastenmielisen jakamisen,
mikä siitä seuraisi, ennemmin olisin kuollut. Mutta entä jos ei minun
tarvinnutkaan kärsiä teeskentelyä, petoksia ja jakamista? Mutta entä
jos Gérardilla ja minulla oli uskallusta rikkoa välimme tuon tekopyhän
seurapiirin kanssa, julkisesti kuulua toisillemme, yhdistää vapaat
tahtomme ja kohtalomme, valmiina kärsimään kaikki tämän teon seuraukset
— mikä oli silloin rikoksemme?... Minä en nähnyt siinä mitään rikosta,
ja minä itse tein Gérardille tämän ehdotuksen ja tarjosin koko elämäni
korvaukseksi hänen elämästään. Se tapahtui tuollaisen sieluntaistelun
jälkeen, joka tekee ihmisen kykeneväksi alkamaan uutta elämää,
sillä ihminen tunkeutuu silloin olemuksensa pohjimmaiseen pohjaan,
sielunsa sieluun... Minun on oltava Gérardille siksi oikeudellinen,
että tunnustan hänen hyväksyneen ehdotukseni ihastuksella, joka
lämmitti sydäntäni. Mikä olisikaan tullut kohtalokseni, jos sellaisen
askeleen jälkeen olisin nähnyt hänen silmissään epäröimistä, joka
osoittaa naiselle, että hän on pettynyt herättämästään tunteesta? Ja
kuitenkin! Olisi ehkä ollut parempi sekä hänelle että minulle, jos
hän olisi ollut noiden seikkailijaan kaltainen, jotka maailmanmiehen
rakkaudella rakastavat maailmannaista, ja jos minä olisin ollut
noita uskaliaita naisia, jotka sydämensä tilikirjassa pitävät
kaksinkertaista kirjanpitoa! Mutta en ole kuitenkaan suruissani siksi,
että olen uhmannut vallitsevaa käsitystapaa — kuolemansurullinen olen
muistaissani tuota taistelua, joka muutamissa suhteissa oli yhtä
sankarillinen, kuin se toisissa suhteissa oli mieletön... Mutta sitä,
mikä kerran on tapahtunut, ei voi enää muuttaa.

Muuan vähäpätöinen pikkuseikka osoittaa paremmin kuin kaikki sanat,
miten korkealle sielunvoimani olivat kohonneet. Kun päätöksemme oli
tehty, pyysin minä Gérardia matkustamaan ensin ja odottamaan minua
Englannissa. Ja tiedättekö, mitä minulla oli mielessäni? Minusta
oli vastenmielistä salaa lähteä kodistani kuin rikoksentekijä.
Halusin ennen lähtöäni keskustella mieheni kanssa ja ilmoittaa
hänelle avoimesti päätökseni. Luulin, että jos olisin kertonut
hänelle tuskastani, ylenkatseestani ja toiveistani, olisi se
huojentanut mieltäni. Ikävä kyllä, täytyi minun hyljätä tämä tuuma,
kun siviililaista sain selville minun ja herra Audryn keskeiset
oikeussuhteet. Kuinka täynnä katkeraa vihaa olikaan sieluni kun
istuin tuon pienen kirjan ääressä, josta sain tietää — sillä olinhan
tietämätön kuin lapsi — että mieheni saattoi väkisin pakoittaa minut
elämään kattonsa alla — ettei minulla ollut oikeutta pyytää avioeroa,
kosk'en voinut häntä vastaan esittää ainoatakaan laissa mainituista
pätevistä syytöksistä. Eihän hän ollut minua pahoinpidellyt. Häntä ei
oltu tuomittu mihinkään häpeälliseen rangaistukseen. Ja vaikka hänellä
olikin vuosikaudet ollut rakastajatar, ei hän ollut meidän yhteisessä
kodissamme minua pettänyt. Saarrettu eläin ei voi sydämessään
tuntea rajumpaa vihaa kuin mitä minä tunsin, keksiessäni tuossa
epäoikeudenmukaisessa laissa miesten leppymättömän itsekkäisyyden
jäljet, miesten, jotka ovat meidät naiset rautakahlein sitoneet.
Lapsellinen harmini vaikutti ainakin sen, että yhteiskunnallisten
ennakkoluulojen viimeisetkin jätteet hävisivät sielustani. Minä
poistuin herra Audryn talosta vavisten, mutta ylpeänä, salaa, mutta
tietoisena siitä, että menettelin niin, koska toisin en voinut
menetellä. Ja kun postilaiva, joka vei minut Doveriin, kynti aaltoja,
kun Englannin ranta alkoi kohota merestä, kun näin laivojen purjeet,
lentävät selkälokit, avaran taivaan ja aavan ulapan, joka levisi
edessäni äärettömänä kuin tuntematon tulevaisuuteni, niin ei ainoakaan
omantunnonnuhde turmellut rajatonta riemukasta toivoa, joka valtasi
minut. Olin kuin vanki, joka ihmeen kautta on päässyt vapauteen.

Gérard ja minä asetuimme asumaan erääseen Wight-saaren pieneen
rannikkokylään, viheriöitsevään kosteikkoon, jossa jokainen matkustaja
on varmaan unelmoinut ikuisesta autuudesta. Talomme, jonka nimi oli
_Poplar Cottage_ — puutarhan hoikkien poppelien mukaan — sijaitsi
satasen metriä merestä, rotkon päässä, jota asukkaat nimittivät
_chine_, ja jossa valtameren läheisyydestä huolimatta kasvoi ruohoa
paljaalla kalliolla. En voi kertoa teille vapaaehtoisen maanpakomme
kahdesta ensimäisestä vuodesta. Kaikissa tämänlaatuisissa suhteissa
ilmenevät luonteiden erikoisuudet selvästi vasta silloin kun kaksi
ihmistä, jotka — kuten englantilaiset sanoivat — ovat yhdistetyt
myötä- ja vastoinkäymisessä, alkavat tarkata toisiaan. Kun intohimo
herää, etenkin kun se on saanut alkunsa romanttisissa olosuhteissa,
on sydän ikäänkuin lumottu. Vasta sitten kun lumous hälvenee,
ruvetaan ajattelemaan tulevaisuutta. Tällöin arvostellaan toisiaan.
Opitaan tuntemaan toisensa. Luonteiden kulmikkaisuudet, jotka ensi
hurmaus kätki, näyttäytyvät nyt selvästi. Ja saattaa tapahtua,
että, kuten Gérard ja minä, herätään ihanimmistakin unelmista sillä
surullisella tietoisuudella, että on tehty erehdys, joka tällä kertaa
on korjaamaton. Niin, ystäväni, ilman mitään ulkonaista iskua, ilman
ainoatakaan tuollaista rumaa kohtausta, jossa unohtumattomin sanoin
ja katsein tahrataan kaikki entiset haaveet, ilman että jokapäiväinen
elämämme oli vähääkään muuttunut, olimme kolmannen vuoden alussa
tulleet siihen turmiolliseen vakaumukseen, joka sisältyy näihin
koruttomiin, mutta tuskaisiin sanoihin: me olimme pettyneet. Me emme
olleet kylliksi toisillemme — se oli tosiasia, joka meille kummallekin
oli selvä kuin päivä. Gérard oli ja on vieläkin — siksipä tiedänkin,
että hän tulee lohduttautumaan minun lähtöni suhteen — mies, jonka
luonto on määrännyt hyödylliseen toimintaan ja tosityöhön. Hänellä
oli toiminnanmiehen pääominaisuudet: rehellisyyttä ja tahdonvoimaa,
selvänäköisyyttä ja sitkeyttä. Vaikka hän koettikin minulta salata
salaiset tunteensa, olin minä puolestani siksi innokas lukemaan hänen
sydämestään mikä tulisi olemaan suhteemme tulevaisuus, etten voinut
olla huomaamatta hänen alakuloisuuttaan ja lamaantumistaan. Ei ollut
vaikeata keksiä, syytä siihen: Gérardin oli aivan yksinkertaisesti
ikävä. Päätös, jonka hän oli tehnyt katkaistessaan minun tähteni
uransa Ranskassa, oli rajoittanut hänen toimintaansa. Tie kunniaan
ja taisteluun oli häneltä suljettu. Hän tiesi sen, mutta hän ei ehkä
tunnustanut sitä itselleenkään, sillä se tunnustus on minun hänelle
annettava, etten minä milloinkaan hänen kasvoissaan keksinyt noita
sisäisten taistelujen jälkiä, jotka niin tuskallisen selvänä herättävät
naisessa ajatuksen: "Hän on ajatellut minua ilman rakkautta. Mitä
on hän ajatellut?..." Ei, se oli hänessä alakuloisuutta, joka oli
parantumatonta sen vuoksi, että se oli itsetiedotonta!

Pahinta oli, että minussakin oli tapahtunut vastaava käänne. Rakkaus ei
enää tyydyttänyt tunteitani siten kuin sydämeni kaihosi. Niin paljon
hyviä puolia kuin Gérardissa olikin, vaikka hän oli vilpitön ja jalo
ja hyvä, puuttui häneltä mielikuvitus ja runollisuus. Sitävastoin oli
nuoruuteni tavaton yksinäisyys sairaaloisuuteen saakka kehittynyt minun
taipumustani romantiikkaan ja unelmoimiseen. Kaipasin hellyyttä, joka
lyö leimansa yhteiselämän pienimpiinkin piirteisiin. Olemukseni värisi
pienimmästäkin kylmyydestä, ja kylmyyttä oli minusta kaikki, mikä ei
ollut alituista huomaavaisuutta, väsymätöntä vaalintaa, sydämellisintä
hyväilyä. Olemukseni saattoi puhjeta kukkaan vain alati värähtelevän
hellyyden ilmakehässä. Kuten kaikille, jotka ovat eläneet paljon
itsekseen, tiesi äänettömyys minulle joko onnea tai onnettomuutta ja
minun täytyi pian Gérardin äänettömyydestä huomata se kamala tosiasia,
että hän rakasti minua vain velvollisuuden tunnosta.

Te, Elie, tunnette kotielämämme ja olette nähnyt viimeisen tuloksen
monivuotisista kärsimyksistä, joita en voi kuvata. Jos jokainen
tuollainen salaperäinen kohtaus, joka vie kaksi olentoa lähemmäksi
toisiaan, tuottaa ääretöntä onnea, tuottaa ääretöntä tuskaa jokainen
kohtaus, joka eroittaa heitä toisistaan. Me elimme lähellä toisiamme ja
kävimme päivä päivältä yhä vieraammiksi toisillemme. Gérard tukahutti
luonteensa mukaisesti ja vaistomaisesti toiminnanhalunsa kaikenlaisilla
rajuilla huvituksilla, joista minä en häntä moittinut, mutta jotka
osoittivat minulle selvään kuinka vähän minä hänelle merkitsin. Hän
oli alkanut ratsastaa, vaikken minä voinut tehdä hänelle seuraa.
Hän harrasti innolla purjehdusta ja hänestä tuli erään Wight-saaren
purjehdusklubin jäsen. Hän metsästeli ja oli poissa useita päiviä
perätysten. Hän tahtoi matkustaa ja minä suostuin siihen. Huolimatta
yhä uudistuvista sisäisen väsymyksen osoituksista, oli Gérard niin hyvä
minua kohtaan, niin huolissaan epäluuloistani, jotka hän aavisti, niin
luja päätöksessään loppuun asti täyttää velvollisuutensa, etten minä
uskaltanut koettaa aikaansaada selvittelyä, jonka jälkeen minulla olisi
ollut edessäni — niin, mikä. Minua peloitti. Sielussani ei ollut enää
tunnetta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen minut toimimaan.
Minua pidätti hänen luonaan ajatus toivottomasta yksinäisyydestäni,
joka hänet jätettyäni olisi tullut osakseni, minua pidätti myös ajatus
omantunnonvaivoista, joita hänelle tuottaisin. Vaikkei hän enää
rakastanutkaan minua niin paljon, että oli onnellinen minun kauttani,
rakasti hän minua kuitenkin siksi paljon, että minun kadottamiseni
olisi tuottanut hänelle suurta surua. Aika, joka hävittää kaikki, on
hävittänyt tämänkin esteen.

Oi niitä kuoloa katkerampia hetkiä, jotka elin poppelien varjostamassa
talossa, jonne myrskyllä kuului meren kohina kaukaisena loputtomana
nyyhkytyksenä! Kun Gérard oli illalla kotona lukien tulen ääressä ja
kun minä ompelin ja molemmat vaikenimme, katselin häntä salavihkaa.
Näin hänen kasvoillaan pakotetun ilmeen, joka oli helppo havaita, sillä
olihan hymyily luonnollista hänen jalolle sydämelleen. Tavallisesti
silmäili hän englantilaisia ja ranskalaisia sanomalehtiä etsien
kirjoituksista ja uutisista tietoja valtiollisesta elämästä, joka
oli hänen salaisten haaveittensa esine. Jos uusi virkanimitys oli
tapahtunut hänen entisessä virastossaan, mainitsi hän sen minulle
aivankuin vasten tahtoaan, ja minä näin hänen otsansa ja silmiensä
synkistyvän. Minä voin muutamalla sanalla kertoa teille kaikki
kärsimykseni kun sanon, että minä ensiksi ehdotin, että palaisimme
Pariisiin. Minun raha-asioitani järjestettäessä oli herra Audry, joka
tässä suhteessa osottautui gentlemanniksi — siinä määrin järkevä ja
itsekäs ihminen välistä voi tekeytyä jalomieliseksi — ilmoittanut
minulle, että minä olin hänelle kuollut ja että jos minua halutti
palata. Ranskaan joko yksin tai jonkun seurassa, ei minun tarvinnut
pelätä hänen kostoaan. Niin ylpeälle naiselle kuin minä, tiesivät
sellaiset sanat peruuttamatonta maanpakoa. Mutta mitä merkitsi nyt
minulle enää entinen ylpeyteni? Pariisiin palaamalla antauduin
alttiiksi vaaralle kohdata niitä, jotka olivat minut ennen tunteneet.
Ah, mitä välitin minä mahdollisista loukkauksista! Oli minun vuoroni
uhrata jotakin Gérardin vuoksi. Ranskaan palattuaan saattoi hän ainakin
koettaa jatkaa katkennutta virkauraansa. Ilon välähdys, joka leimahti
hänen katseessaan sillä hetkellä, kun astuimme Boulognen satamasillalle
— tuolle Ranskan satamasillalle, jonka olin jättänyt niin täynnä
mieletöntä, riemukasta toivoa — oli julma palkka uhristani. Sydämeni
valtasi samalla kertaa surumielisyys ja voitonriemu. Ja uudelleen
tunkihe mieleeni huolestunut kysymys: Millaiseksi muodostunee elämämme
Pariisissa?

Minulla ei ole surullisesta kohtalostani enää kerrottavana mitään,
mitä te, Elie, ette tuntisi yhtä hyvin kuin minä. Gérard toi teidät
kotiimme Balzac-kadulle, ja minä rakastin teitä. Miksi en nyt sanoisi
sitä teille viimeisten jäähyväisten vilpittömyydellä? Olipa sitten
syynä vastakohta teidän suloisen lapsellisen ja viehättävän luonteenne
ja erään toisen luonteen välillä, jonka vaikutuksen alla niin kauvan
olin ollut tai se, että onnettomuuteni oli tehnyt minut niin herkäksi
eräänlaisille myötätunnonosoituksille — varmaa on, että rakkauteni
ei vähitellen ja tietoisesti kehittynyt. Ette kai muista, että
kolmannella käynnillänne loitte minuun niin hienotunteisen, säälivän
katseen, että se tunkeutui sieluni sisimpään. Tuskin olin jäänyt
yksin, kun puhkesin itkuun. Kaikki se, mikä oli tuskallista väärässä
asemassani, näyttäytyi uudessa muodossa. Se tiivistyi täksi ainoaksi
ajatukseksi: on mahdotonta, että hän kunnioittaa minua. Lannistettu
ylpeyteni heräsi uudelleen voimakkaana eloon ja teidän kunnioituksenne
saavuttaminen tuli ajatusteni päämaaliksi. Siksi uneksin, että olisin
ystävänne — ainoastaan ystävänne. Vaikka tämä toivomus olikin itsekäs
ja vaikka pidättämällä teidät läheisyydessäni tuotinkin teille enemmän
tuskaa, niin antakaa minulle anteeksi, Elie. Olen kärsinyt paljon
järjettömyyteni vuoksi! Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin huomasin,
ettei ystävyys välillämme tulisi pysyväiseksi. Te rakastitte minua,
tekin, koko nuoren sydämenne hehkulla, sydämen, joka siihen asti oli
vain uneksinut, milloinkaan antautumatta. Minä käsitin sen liiankin
pian. Mutta millä sanoilla kuvaisinkaan sitä riemun ja tuskan sekaista
tunnetta, jonka tämä huomio minussa herätti? Kuinka tulkitsisin sitä
loppumatonta kiitollisuutta, jolla ajattelen rakkauttanne? Tuo rakkaus,
joka kaikesta huolimatta piti minua kunniallisena naisena, oli minusta
kuin elävä olento, jota hellin kuin jumaloitua lasta. Kokeakseni vielä
yhden päivän, yhden tunnin tuon tunteen taivaallista ihanuutta siirsin
aamu aamulta päätöstäni tuonnemmaksi. Tämäniltaisen keskustelumme
jälkeen en sitä enää voi. Niin, tämä ilta oli viimeinen. Me emme saa
enää nähdä toisiamme. _Emme saa_.

Oi rakastettuni, — sallikaa minun sanoa teitä siksi tällä hetkellä,
jolloin tuotan teille niin paljon tuskaa — minä lähden enkä milloinkaan
palaa. Jos tietäisitte, mitä omituisia ajatuksia hautoen minä siitä
alkaen, kuin aloin teitä rakastaa, vietin ne hetket, jolloin ette ollut
luonani, ymmärtäisitte paremmin kuin näistä kiireessä kirjoitetuista
riveistä syyn loputtomaan maanpakooni. Olen kuvitellut, että eläisin
kanssanne ja koettaisin vielä kerran alkaa uutta elämää ja aina olen
ollut näkevinäni silmänne ja niissä ajatuksen, jota milloinkaan
ette olisi lausunut julki, mutta jonka minä olisin lukenut — ah,
kuinka julmaa! Ensimäisen rakkauteni muisto olisi aina kirveltänyt
sydämessänne ja yhdessä sen kera tuo parantumaton mustasukkaisuus
entisyyttä kohtaan, jota ei voi muuttaa. Ja tuo mustasukkaisuus on niin
oikeutettua epäoikeudellisuudessaan. Te olisitte antanut anteeksi, että
minulla on ollut ennen teitä mies, koska minut oli voitu pakoittaa
tähän avioliittoon. Sallikaa minun nyt tällä viime hetkellä puhua
teille sieluni sisimmästä. Te ette olisi milloinkaan täydellisesti
antanut minulle anteeksi, että minulla on ollut rakastettu, koska
minä itse olen valinnut hänet. Ja minä tunnen niin selvästi, että te
olisitte ollut oikeassa. Kun nainen kerran on erehtynyt ensimäisessä
vaalissaan, ei hän enää saata toivoa siltä, joka tietää hänen vapaasta
tahdosta kuuluneen toiselle, saavansa osakseen sitä hellyyttä, joka
yksin tekee ylpeän sielun onnelliseksi. Yhtä vähän voi hän toisen
kerran antautuessaan toivoa voivansa säilyttää itsekunnioituksen,
jota ilman minunlaiseni luonne e; voi elää. En tiedä lieneekö tämä
luonnonvastäinen ennakkoluulo — mutta minä tunnen sen voittamattomana
vaistona itsessäni.

Oi ystäväni, — on julmaa sanoa sitä teille — vaikka te olisittekin
onnellinen kanssani yhdyselämässä, jota ehkä ette ole uskaltanut,
uneksiakaan, en minä, joka teitä rakastan, olisi onnellinen. Olisin
ainiaaksi kadottanut tietoisuuden siitä, että olen menetellyt oikein,
mikä tietoisuus koko elämäni ajan on ollut minulle välttämätön. Minä
pakenen teitä nyt säilyttääkseni teidän sydämessänne sijan, joka
minulla kerran siellä on ollut. Tuon kauniin unelman, jota niin moni
nainen on uneksinut: kuolla, jotta saisi osakseen ylevämmän rakkauden,
ikuisen rakkauden, — vien minä mukanani; älkää riistäkö sitä minulta,
ystävä. Turmiolle menneen elämäni kurjuudessa on se ainoa onni, joka
minulle on suotu. Sallikaa minun se pitää, jos minua rakastatte.
Pakoani varten tarvittavat valmistelut olen sitäpaitsi suorittanut
niin huolellisesti, että on turhaa koettaa minua löytää. Ne myöskin
selittävät kävelyretkeni, jotka valitettavasti riistivät minulta niin
monta viimeisistä yhdessäolo-hetkistämme. Mutta minä tahdon, ettette
koetakaan löytää minua. Antakaa minun päättää päiväni tässä ainoassa
suloisessa, hurmaavassa luulossa.

Te olette usein valittanut, että sydämenne oli kuollut. Jos on totta,
että minä olen saanut tuon sydämen jälleen sykkimään, niin täyttäkää
kiitollisena tästä uudesta elämästä minun sieluni sisin toive. On
koittava päivä jolloin te kiitätte ystävätärtä, joka eroamalla teistä
jätti teille perinnöksi niin puhtaan ja kauniin tunteen, jumalaisen
kukan, jota ei kukaan voi kuihduttaa. — Ja nyt, hyvästi rakas.
Aamunkoitto alkaa himmeästi valaista tätä huonetta. Minun on vielä
kirjoitettava kirje, jonka on lievitettävä surua, joka ei käyne niin
kovin syväksi. Jättäessäni teidät ainaiseksi en löydä sanoja, joilla
tulkita mitä tunnen. Tunnen tällä hetkellä teitä kohtaan jotakin
selittämätöntä. Hyvästi, Elie, ajatelkaa kadonnutta kuin henkilöä, joka
ei ole milloinkaan valehdellut, kuin onnetonta, joka ennenkuin oppi
teitä tuntemaan sai katkerasti kärsiä erehdyksestään ja joka liian
myöhään kohtasi teidät, mutta joka ei olisi lähtenyt sinne, minne
lähtee ellei hän olisi niin sanomattomasti teitä rakastanut.

_Claire_.

Kun Elie Laurence oli lukenut tämän kirjeen, lähti hän viipymättä
Clairen kotiin. Vaunuissa luki hän vielä kerran nuo sivut. Kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä. Mutta hän näki samalla hirvittävän selvästi,
että Claire oli ollut oikeassa ja että tämä toinen rakkaus ei voinut
olla muuta kuin ero ja unelma. Hän astui vaunusta tuossa tutussa Frans
ensimäisen ja Champs-Elysées-katujen kulmauksessa ja palasi, käymättä
Balzac-kadulla, kotiin jalan tuota tuttua tietä, jota hän vielä eilen
oli niin toivehikkaana kulkenut. Hän palasi vaistomaisesti totellen
Clairen tahtoa ja samalla kun kohtalonsa katkeruus täytti hänen
sydämensä, ymmärsi hän keskellä tuskaansa, että hän ensi kerran oli
astunut _suuren rakkauden_ ihmemaailmoihin.

Pariisissa, loka-, marraskuulla 1883.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOINEN RAKKAUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.