Erämaan profeetta : Historiallinen elämäkerrallinen romaani

By Oravala

The Project Gutenberg eBook of Erämaan profeetta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Erämaan profeetta
        Historiallinen elämäkerrallinen romaani

Author: Aukusti Oravala

Release date: April 18, 2025 [eBook #75903]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN PROFEETTA ***

language Finnish




ERÄMAAN PROFEETTA

Historiallinen ja elämänkerrallinen romaani


Kirj.

AUKUSTI ORAVALA





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1916.




I.


Aamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut
petäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien
pirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten
puolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt
vanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen
lähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen
mättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä.

Oli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja
jouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos
ei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo
hän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi
yksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin
istua ja vastata talonväen kysymyksiin.

Hän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä,
joka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi
olevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä
ajajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän,
milloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain
tunsi milloinkin parhaiten sopivan.

Niin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta
iltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille
ajatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä
vapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan
päässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo
oli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana
Martikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon
paino tullut yhä raskaammaksi?

Mutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se
maassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita
jumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän
tielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein
askelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet
niin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset
karanneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa.

Ei ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin
pakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä
oli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki
kohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää
kiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen.

Oli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana
neuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi
ilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan
vastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen
äärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut,
kun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan
aina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina
oli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa.

Miksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla
erilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia
nuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja
kysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään.

Eivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä
tätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli
lähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille
asioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä
aina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan.
Sedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän
ollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein
tuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja
sielunsa tila.

Hän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää,
vihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan
surulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja
painuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista
kuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja
Savojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie
helppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin
sen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei
ollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut.

Hän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin
yhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka,
ja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä.

Minne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta
saa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja
kiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen
aikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi
hänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen,
yksinäinen. Nyt hän saa kuulla "Löyhkä-Paavon" nimeä kotona ja kylässä.
Pienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan.

Häneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko
kerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki
muukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin
Juhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä
suurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat
oikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja
niillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät
horroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä
kaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana.

Kuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin,
josta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut
löytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla,
kivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden
raskas hengitys kuului kauas tielle.

Täälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean
opetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka,
missä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi
päiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja
odotuksensa huvennut siihen paikkaan!

Hän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi
selkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut,
sitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka
tuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut
mitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi
selin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja
kaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä
paikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja
uudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa
paljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta.

"Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?" hän alkoi
hetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. "Hyvilläkö
asioilla on liikuttu vai huonoilla?"

"Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle", vastasi Paavo arkana ja ujona
omaa ääntään säikähtäen. "Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei
likempää löytynyt rauhaa."

"Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin
täälläkin?"

"On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä
osalliseksi."

"Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä
etsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien
puoliheränneiden tuntomerkki."

Ja seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni.
Sitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään,
väliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä.

"Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole
oikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan
tien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon."

Niin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan
vielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään
tuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että
hän oli valahtaa alas konttinsa päälle.

Seppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja
asettelevan rautoja ahjon kupeelle.

"Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen", hän sanoi hetken päästä ja asteli
konttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin.

"Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule
tervehtimään, Reetta, vierasta!" puheli seppä kuin hyvillä mielin,
pyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. "Tämä on näin
pieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi
lukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi."

Hän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti
leperrellen.

"Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!" kehoitteli hän
tytärtään.

Ja kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa:

    "Vaikk' on korkea
    Ja myös vaivalloinen,
    Niin mä kulkea
    Läpi ahdingoiden
    Aion perille
    Tälle vuorelle.

    Väsyä ei saa,
    Joka mielii käydä
    Elon poluilla.
    Pitää vaivaa nähdä,
    Valvoa sydänyöss' —
    Muuten turha on työs'."

"Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut
lauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää
karttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut
valmiina, kun niitä tarvitaan", puheli seppä seisottaen lasta polviensa
välissä.

"Miksei vieras syö?" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan.
"Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?"

Istuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista.
Sepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama,
lapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen
puhuessa.

"Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja
monta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin,
joka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla
lapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja
kuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus
heräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo
itse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon."

Sinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy
kuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema
tuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain
välillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut
silmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan
lähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa.

Ja Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa
pimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia
pelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta
aina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja
kuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei
kummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan,
mutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman
pelkoon.

Hän tunsi keventyvänsä ja rohkaistavansa yhä enemmän ja pääsevänsä
jostain suljetusta ja pimeästä. Ja hän kertoi kaikki, mitä oli kokenut
ja tuntenut — senkin, mitä oli tiellä tullessaan ajatellut ja miten
oli kauheita kiusauksiaan vastaan taistellen jo monesti kuusen oksaan
kurkistanut.

Seppä istui rauhallisena pää käsien varassa, tuijottaen samaan
paikkaan, joskus kohoten ja katsellen hellin, säälivin katsein
vierastaan.

"Piti lähteä — mistä lie tullut pakko sellainen, että täytyi? Kun on
mieli raskas ja tunto rauhaton, niin lähtee sinne, mistä luulee jotain
helpoitusta löytävänsä."

Ja Paavon tapasi liikutus, yhtäkkinen puistatus. Hän aikoi vielä jotain
sanoa, mutta ei jaksanut — sanat tuntuivat patoontuvan suussa. Ja hän
painautui alas polviensa varaan taistellen tunteitaan vastaan.

Seppä näkyi nousevan ja tekevän asiaa toiselle puolen pirttiä ja
palaavan taasen entiselle paikalleen.

"Nämä ovat Herran töitä, vaikka näitä on harjaantumattoman vaikea
Herran töiksi tuntea", alkoi seppä, kun Paavo oli rauhoittunut. "Olet
saanut kutsun Herralta ja armon herätykseksi, vaan sinulta puuttuu
Kristuksen oikea, sisällinen tunteminen. Kun se puuttuu, puuttuu muukin
kaikki — rauha ja valkeus ja Hengen todistus. Tiedät tiedollasi, kuka
on auttaja, vaan et ole vielä saanut sielussasi tuntea hänen apuaan.
Sinua on riisuttu näissä kivuissa ja omat tavarasi kaikki poisotettu,
että olisit mahdollinen Herran tavaroita vastaanottamaan."

"Mutta miten ne saan — miten pääsen siihen, mihin pitäisi — Kristuksen
tuntemiseen?" kysyi Paavo lapsen avuttomalla äänellä.

"Sinä et itse pääse omin voimin — eikä ole tarviskaan. Asetu hiljaa
kaikkitietävän eteen ja puhu siinä huonot asiasi Herralle! Siihen asti
pääset — et edemmä."

"Niin — mutta kun minä olen rukoillut ja polvillani huutanut Herralle
hätääni —."

Paavo murtui taasen ja hänen pitkä ruumiinsa vavahteli liikutuksesta.

"Olet — olet. Sinä olet rukoillut, vaan olet suoraa päätä hyökännyt
Herran tavaroille itse omin käsin ottaaksesi. Kun et sitten ole saanut,
niin olet palannut takaisin entiseen toivottomuuteesi. Itse olet
pilannut asiasi omalla työlläsi ja taitamattoman rukouksella."

Niin — niin hän oli tehnytkin. Hän oli rynnistänyt kaikin voimin,
pannut pakkoja Herralle, kiduttanut, väsyttänyt itseään, epäillyt
sitten taas ja melkein jo uhmaillut Herran edessä. Ja kun ei ollut
saanut siinä paikassa, mitä oli rukoillut, niin oli jäänyt tuijottamaan
omaan entiseen tilaansa, omiin synteihinsä ja avuttomuuteensa.

"Herännyt ihminen on hullu ja hätäinen", sanoi seppä naurahtaen, "Repii
ja riuhtoo kaikin voimin itseänsä irti siitä, mitä inhoo ja pahana
pitää, vaan ei pääse siihen uuteenkaan, johon pyrkii. Siitä syntyy
sitten epätoivo ja raskas olo sielussa. Minä olen sen itse saanut kokea
samoin kuin sinäkin." Ja seppä alkoi kertoa omasta herätyksestään ja
omista raskaista taisteluistaan Jumalan tuomioiden alla ja siitä, miten
päivä sitten valkeni ja kointähti koitti. Hän käveli pöydän taakse,
etsi nurkkalaudalta pienen, mustan kirjan, antoi sen tyttärelleen
avattuna ja sanoi hyväilevällä äänellä: "Lue, lapsi, tästä, niin saa
vieraskin kuulla!"

"Olisin jäänyt osattomaksi Herran armosta ja valkeudesta, uupunut
epätoivoon tai entiseen suruttomuuteeni, jollei tämä olisi puhkaissut
tietä Kristuksen luo", jatkoi seppä, kun Reetta oli lopettanut
lukemisen. "Tämän kirjan nimi on 'Hunajan pisarat'. Sain tämän vanhalta
heränneeltä mieheltä Iissä ollessani. Niin — niin se on, kuin tässä
kuultiin, että pienin ja heikoinkin katse Kristukseen tekee sielun
terveeksi."

Hän luki vielä itsekin paikkoja sieltä ja täältä, lakkasi taasen
lukemasta ja lisäili väliin omia selityksiään.

"Tämä on sellainen asia", jatkoi hän yhä ja asetteli kirjaa
paikoilleen, "sellainen, etteivät tässä ihmiskeinot auta, ei paraskaan
parannuksen teko eikä omain voimain ponnistus. Eikä tässä auta
rukouskaan, kun siihen pannaan pakkoja ja määriä, vaan tässä on
Kristus yksin auttajana syntisellä. Hänellä on sinua varten kaikki,
mitä tarvitset, Sinun ei siinä tarvitse epäillä eikä orjailla — ottaa
vain se, mitä annetaan, ja kun ei anneta, niin sielun ikävällä odottaa
Herran aikaa ja Herran armokatsetta."

Paavo imi jokaisen sanan, sai jokaisesta sanasta uutta elämää. Hän
tunsi, miten hänen sieluunsa virtasi uutta valoa ja miten hänen
olentonsa läpi kävi outo, ihmeellinen tunne. Hän kertoi ja kyseli ja
keskeytti vähän väliä sepän puheen hyvästä mielestä levottomana, haki
kirjan nurkkalaudalta, luki siitä kappaleen, pani taasen kiinni ja
kysyi jotain.

Hän oli kuin vaikeasta taudista parantunut, jolle elämä alkaa
uudestaan, kuin pahasta unesta herännyt, jonka mielessä on enää
rippeitä jäljellä yöllisestä kauhusta. Ja hänestä tuntui, niinkuin
siitä olisi niin pitkä aika jo kulunut, kun hän saapui tänne sepän luo
ja niinkuin ne olisivat jossain kaukana hänen vaivansa ja taistelunsa.
Hän olisi tahtonut nousta ylös siitä paikasta, tarttua seppää kaulaan
kiinni, siinä kiikkua ja ilosta itkeä. Ja hänen teki mielensä lähteä
heti takaisin kotiinsa, juosta oikopäätä tielle, päästä sanomaan niille
sinne, mitä oli kokenut ja tuntenut.

Mistä tämä kaikki oli lähtöisin? Miten hän oli päässyt tähän uuteen,
outoon tilaansa? Mitä oli seppä hänelle oikein sanonut? Hän muisteli
jotain, kertasi mielessään sepän sanoja ja puheita, hokien, valikoiden,
selittäen itselleen, mitä oli kuullut ja mitä oli luettu. Ei tämä ollut
sellaista kuin niillä siellä Savojärvellä, ei sitä rajua, jossa piti
huutaa ja hyppiä. Tämä oli kuin päivän nousua vaaran takaa syksyisenä
aamuna, jolloin usvat leijailevat ja sumupilvet kohoavat korkeuteen
auringon hiljalleen yletessä.

"Muista, nuori mies, että asiasi on joka päivä uusittava elämän
Herran edessä!" puheli seppä. "Sinulle tulee vielä pimeitä aikoja,
jolloin kaikki taasen otetaan pois eikä jätetä muuta mitään jäljelle
kuin synnit ja puutokset. Mutta älä säiky äläkä epäile — sielusi
on silloinkin Herran käsissä, kun sen saasta inhoittaa ja pimeys
peloittaa!"

"Kun sen muistaisin! — Minun pitää saada tämä kirja, että muistan ja
osaan. Mikä siinä on, etten tätä ole raamatusta saanut, minkä nyt
täällä teiltä?"

"Raamatussa tämä on kaikki, mutta tämä on ollut salattua", vastasi
seppä. "Sinä olet lukenut raamattuasi samalla lailla kuin minäkin
herätykseni aikana — tuomion ja Herran vihan alaisena. Hypit yli
sen, missä puhuttiin armosta ja anteeksiannosta, ja ajattelit: ei
tämä minulle kuulu — mutta siihen pysähdyit, missä Herra julisti
jumalattomalle tuomiotansa."

"Niin — niin olen tehnyt, vaan en enää tee", sanoi Paavo päättävästi.

"Teet vielä monesti", huomautti seppä hymähtäen itsekseen ja katsahti
isällisesti Paavoon. "Herännyt ihminen tuntee itsensä aina syylliseksi
ja siksi se säikkyy yhä uudestaan Herran nuhteiden ja uhkauksien
edessä. Vaan ei siitä tule enää epäuskoa sille, joka on oppinut
sisällisesti Kristusta tuntemaan. Sinulla on lapsenoikeus ja sinä saat
aina siirtyä tuomioistuimen edestä armoistuimen eteen. Se on suuri
oikeus Jumalan lasten oikeus —, jonka olet saanut."

"Etten enää tarvitse vaikeroida enkä valittaa enkä syntejäni omana
kuormanani kantaa", sanoi Paavo.

"Et epäuskoisena etkä toivottomana, vaan tuhlaajapoikana, joka on
kotiin tullut — vapaasti, epäilemättä, uskossa, rakkaudessa."

He puhelivat puoliyöhön. Paavo kyseli yhä, ja sepällä oli aina vastaus
valmiina. Reetta oli vielä laulanut ennen maata menoaan. "Se on soma
lapsi — niinkuin olisi jo jotain kokenut", oli Paavo sanonut ja seppä
silittänyt taasen lapsen päätä hellästi.

Paavo ei tahtonut saada unta silmiinsä sinä yönä. Korvissa kaikui aina
vain sepän puhe, ja mieli oli niin kevyt kuin lapsena ennen joskus,
kun oli jotain hyvää saanut. Kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista,
mitä seppä oli puhunut, niin selvä tie, jota hänen tuli käydä, valoisaa
ja ihanaa elämä, jota hän sai tästä lähtien ruveta elämään. Olit
millainen tahansa, tunsit itsesi kuinka kurjaksi hyvänsä, syytti ja
soimasi tuntosi, miten syyttikään — aina vain saat asettua armahtajasi
eteen ja siihen jättää kuormasi. Jos hän antaa tuntea lepoansa ja
rauhaansa, saat iloita ja kiittää, jos ei anna, et tarvitse pelästyä
etkä ruveta hautomaan synkkiä ajatuksiasi, muistat vain olevasi Herran
hoidossa. Jos menee päiväsi pilveen, niin ei mene Herran päivä eikä
aurinko. Tulee vain valvoa asiaansa, huoltaa sieluansa Herran eteen —
ei epäillen eikä hätäillen, vaan hiljaa, vaieten, nöyrästi ikävöiden
ja etsien. Siinä se on tie syntisen ja Herran välillä, yksinkertainen,
selväksi viitoitettu.

Tämä pitäisi niidenkin saada tietää, joiden seuraa hän on ennen
etsinyt, jotka ovat heränneet, mutta jotka harhailevat eksyksissä,
toiset hurmioissaan kaatuen, toiset iloissaan hyppien, toiset raskasten
kuormain alla kulkien, toiset väärässä ilossa ja autuuden tunnossa
remuten. Hän muisteli Savojärvenmatkojaan, setää ja heränneitä. Jos
hän vain osaisi ja uskaltaisi, niin hän puhuisi heti kotiin päästyään
siitä tiestä, joka on oikea ja joka vie elämään. Tämä se on se tie —
hän tuntee sen nyt, hänellä on siitä nyt vakaumus sellainen sielussa,
pettämätön, horjumaton.

Aamulla hän läksi. Tuskin hän malttoi syödä ja hyvästiänsä heittää
sepälle, joka kuului takovan pajassaan. "Panivatko evästä konttiisi?"
oli seppä kysynyt ja isällisen, rauhallisen näköisenä jäänyt
katselemaan pajan ovelta. "On evästä — on ruumiille ja sielulle", oli
hän vastannut tieltä mennessään päätään kääntämättä.

Hän jaksaisi nyt minne asti tahansa, vaikka halki maan yhtä painoa. Hän
tunsi voiman virtaavan jäsenissä ja rauhan sielussa, suuren, hiljaisen
rauhan. Tätäkö se oli se rauha, josta hän oli lukenut, mutta ei ennen
milloinkaan saanut kokea? Miten oli sentään kaikki muuttunut — hän
itse, eilen vielä raskaan painon alla kulkenut, monet pitkät vuodet
kitunut ja kärsinyt sielunsa kivuissa — tie, jota hän oli vasta tullut,
ja metsä, joka seisoi kahden puolen ystävällisen, hymyilevän näköisenä
kuin ymmärtäisi hänen onneansa — ihmiset kaikki, jotka tulivat vastaan
ja joiden silmissä tuntui kuvastuvan hyvyyttä ja lempeyttä! Piti
panna juoksuksi pitkillä oikosilla ja seista taasen vaarojen laella,
katsella ja kuunnella metsän hiljaista huminaa ja nauttia oman ilonsa
yltäkylläisyyttä.

Hän oli kuin jostain nostettu, jostain kauheasta vaarasta viime
hetkellä pelastettu ja henkiin herätetty. Ja niinhän hän olikin. Jos
hän olisi yhä joutunut elämään samaa synkkää elämäänsä saman vaivan
alla, hän olisi tehnyt sen, mitä kiusaaja jo oli teettää koittanut,
mutta mistä Herra oli varjellut. Häntä pudistutti ja pöyristytti
entinen kolkko, synkkä elämä ja sen kaameat ajatukset. Ettei vain
karkaisi tämä käsistä, mitä hän nyt tunsi, ettei hän vain luisuisi
siihen takaisin, mistä oli nostettu ja pelastettu! Vaan ei se karkaa,
ja jos karkaa — hän tietää tien uuteen iloon ja rauhaan. Hänellä oli
Kristus suojana, Kristuksen vanhurskaus kilpenä vihollista vastaan. Hän
muistelee sitä, mitä seppä sanoi, hän hankkii sepän kirjan ja lukee
sitä.

Eivät tienneet kotona, missä mies vaelsi ja mitä oli saanut matkaltaan,
että oli saanut aarteen suuremman kuin minkään maallisen, että oli mies
uusi ja iloinen kotiin tullessaan. Ei istu enää joutilaana penkillä
kenkiään kopistaen ja omia murheitaan hautoen, vaan raataa, tekee työtä
aamusta iltaan isän kanssa. Miten hän tunsikaan halua kaikkeen — intoa,
voimaa, iloa siitä, mitä nyt oli ja mitä vasta tuli olemaan!

Mutta miten hän saisi sanotuksi tämän niille siellä Savojärvellä ja
Ollikkalassa? Olisi pitänyt pyytää seppä mukaan sanojaksi, vaan ei
olisi jaksanut vanha mies enää. Jos olisi kaikilla tällaista kuin oli
hänellä — kaikilla heränneillä —, jos olisi Herra niille yhtä likinen,
jos olisi niillä sama rauha, sama sisällinen lepo, niin hän istuisi
niiden kanssa illat, avaisi sydämensä ja puhuisi ja kiittäisi Herraa
yhteisestä onnesta. Vaan ei niillä ollut, eivät ne tunteneet tätä,
niinkuin hän tunsi, eivät ne ymmärtäneet, miten tämä saatiin ja miten
oli pienellä paikalla syntisen pelastus ja sielun rauha.

Siinä oli talo vaaran korkeimmalla kohdalla, pirtit molemmissa päissä,
pienet ikkunat punoittaen syksyistä ruskoa vasten. Hän kulki kuin
huomaamattaan, kuin jonkun voiman vetämänä pientä polkua pihaan ja
pihasta pirttiin, tervehti iloisesti, reippaasti, niinkuin olisi
tuttuun taloon tullut.

"Minulla on ollut matka sellainen", vastasi hän vanhan isännän
kysymykseen, "että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa
sielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti
lähteä pitkälle matkalle."

Nuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina.

"Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt", sanoi vanha isäntä. "Minulta
on vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan
ei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?"

Niinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja
tuntenut.

"Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin,
etsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin
väsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä
kököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani.
Herran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja
kuoleman pelolla itseäni vaivasin."

"Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?" kysyi
vanha isäntä.

"Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran
työ näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää
itselleen eikä muille."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän
puheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret
miehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet
ristissä vierasta.

Miten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten
sen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku
ilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja
mistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista
koskaan kuulleet eivätkä nähneet.

"Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee
kerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa
edessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä,
vaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on
päivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran
tietä."

"Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?" sanoi
vanha isäntä kysyvänä, hätäisenä.

"Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan
se valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo
hirttonuora valmiina, mutta valkenipa", vastasi Paavo.

Hän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä
lupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti
neuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa?
Jos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa
ja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion
eteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin,
muutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä
oli sanonut ja mitä oli luettu "Hunajan pisaroista" ja miten asia oli
hänelle itselleen auennut.

Hän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa.
Vanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen
sanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen.

"Olit oikea Herran lähettiläs", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo
hyvästeli. "Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä
mailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä
lapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!"

"Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt
omanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli
iloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille
sitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja
oikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!"

Ja Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle.

Oliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä
tänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli
Herra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua
kaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat
pimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten
pääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä
uudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi
pyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti
niiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa
tietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka
tietään oikeana pitivät.

Mitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina
suojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen
jumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin
pahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja
pilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää
muistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla
hänen sydämessään katkeruutta enää.

Hän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä
ja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien
varassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain
luvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan
vihaisin katsein.

"Tulipa takaisin", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle.

"Kun tulikin", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä.

"Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä
on sinua etsitty... Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä.
Savojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että
tulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa", puheli äiti iloisena.

"On ollut ja on vastakin", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa
penkille.

"Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin.
Mikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä
lienet taaskin liikkunut?" kuului isä sanovan.

"Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan
sydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun
sinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!" puheli äiti
leperrellen kuin pienelle lapselle. "Mikä lie aina mieleen kantanut,
että palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin
elävänä edessä!"

Ja äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja,
siirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään.

"Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä
jonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni
tullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te
tienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli.
Ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti.

"Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole
mitään pelastusta", keskeytti äiti itkun vallassa.

"Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko,
niinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia
kauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua."

"Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet,
jotka siellä ovat juosseet", sanoi isä töykeästi.

"Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun
sielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta
jonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt
on kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi."

Paavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä.

Äidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja
millä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki
ja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien.

"Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En
olisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa
ja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?"

"Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä
perästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen
ruoka."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja
perillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin
olevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa
merkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä
pitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä
huuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä
usvaansa pimenevään iltaan.




II


Oli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja
jonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta
vapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa —
ja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli
kuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut
ovat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista
päämääristään tietoisina.

Hän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista,
ettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea
vain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne
nyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista
hän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen
syntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden
painoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen
vieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati
ollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta.

Hän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa
ja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän
kanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli
kaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin
jostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta,
jonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä
ja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta
eikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen.
Ja niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä,
niinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä
sai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki
raamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja
Paavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat
hänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä,
kaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja
tutuiksi tekeytyen.

Hän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien
Tekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan
rakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti
samalla aina seppää ja sepän puheita.

Vaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi
ja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti,
kulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut
ketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä,
kyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui
joku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin
rohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille
Savojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa!
Hän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen
omaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä,
kokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei
saanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut
matkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli
Jeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle,
kun Herra kutsui.

Hän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki
joutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa
raamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai
rauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi
satutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle
olisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan.

Miten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti
kuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut
hänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita
ja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut
synti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta
rantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja
uusien päätöksien ja aikomusten.

"Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?" kysyi setä kerran, kun
Paavo oli palannut metsästä.

Ei — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään.

"Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on
soittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni",
sanoi setä melkein ivallisesti.

Paavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä.

"Se vie ne sittenkin helvettiin", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä.
"Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen."

Miksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty?
Vaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän
koetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden
asia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että
kukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli
pitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä.

"Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan —
nuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa", jatkoi
setä.

Niinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä
itsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen
sanottava.

"Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat —
helvetissä lakkaavat, jos ei ennen", sanoi Paavo välinpitämättömällä
äänellä.

Vaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi
jotain tehdä — koettaa ainakin. "Joka syntisen pelastaa tiensä
eksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta." Tämä raamatunpaikka
tuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä
heränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy
eikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin
se oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja
tietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut
oikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja
kirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä
Savojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan.

"Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli
lisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin
ensimäiset", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. "Kun voisi ja
osaisi jotain!"

Hänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän
ollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain
yhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin
puheen alta pakoon.

"Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?" kysyi hän
yhtäkkiä sedältä.

"Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko", vastasi setä.

"Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus.
Täällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde."

"Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!" sanoi setä arvellen.

"Papit ovat osattomia Herran hengestä."

"Entä sinä itse?" kysyi setä terävästi.

Paavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi
päättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja
mieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän
sittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto?
Herran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että
hän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko
tämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan?

Ei hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui
yksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli,
oli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin
pelkoon ja epävarmuuteen.

Hän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille,
jotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto,
niin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin
häntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä,
todellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin
lihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain,
jotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät
ole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään.

Vaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa
uudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua:

"Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman
etkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään
jumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton
synnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi.
Vaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta
tieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi
palastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee
vääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen
kuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä
kuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta,
mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä
varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee
syntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta
vaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut".

Eikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle?
Eikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana
ollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi
antanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan
käytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei
saanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään.
Ei hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet
muutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo
olevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka,
oman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan
kädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman
ystävänsä.

       *       *       *       *       *

Sumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki
yksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran
Jyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi
päätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä
heränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei
sedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti
lentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon.

Niinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin
olisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät
välähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja
nokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön
laulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan
läpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili
itselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden,
jolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä
eikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja
keitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä.

Sitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka
päivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut,
jollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä.
Jos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo
taasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei
hän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko
pilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli
alkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja
Lustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat
siellä alla.

Tie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa
kulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt
toista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä,
pimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea
ulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman
pelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa
Jumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan
kanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa
odotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi!
Ja niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta
muista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten
turvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut.

Hän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan
muitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä,
kimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana,
raakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia
seisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi
hetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä
äänekkäämmäksi.

Tällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän
muisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana
Martikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä
huokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan
kun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja
epävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti
silmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin
vieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta,
vilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista
uutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului
supatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi
oven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä
meni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret
sille sitten ovensuussa nauramaan.

Ei — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan
henkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman
rauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain
riistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen,
mitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti.

Lustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä
ja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun
yljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa
oli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa
ja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko
ruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin.

Paavo taisteli kaiken aikaa itsensä kanssa. Pitikö hänen sittenkin
puhua jotain? Mahtuiko tänne mitään muuta sanaa enää kuin tämä
Lustigin, ja oliko täällä ketään, joka häntä ymmärtäisi? Hänestä
ne tuntuivat olevan suruttomia kaikki, nekin entiset Savojärven
esikoiset, suuren herätysvuoden aikuiset, jotka Herra oli kerran
maahan painanut ja Paavalin kutsumuksella kutsunut. Nyt ne istuivat
siinä välinpitämättöminä, ajattelemattomina, osaamatta eroittaa oikeaa
vasemmasta. Vaan hänen täytyi, häntä kauhistutti tämä kaikki, Lustigin
puhe ja entisten ystäväin tylsä tila.

Kun virsi oli loppunut, alkoi Paavo puhella hiljaisella, aralla äänellä:

"Tätä tietäkö te aiotte jatkaa, jolle tuo mies on teitä opastamassa?
Tämäköhän se on se, jota elämän Herra on edellä mennyt ja apostolit
ja kaikki vanhat pyhät perässä tulleet? Etteikö siinä sitten muuta
tarvitakaan taivaan tiellä kuin leuto, lihallinen mieli, joka joskus
käy näissä menoissa herkuttelemassa?"

Hän pysähtyi siihen, tutki ja tarkkasi seuratupaa, jossa nyt vallitsi
hiljaisuus ja outo, ihmettelevä odotus.

"Ette tiedä ettekä ymmärrä, sokeat raukat, sitä tietä, jolla sielut
pelastuvat", jatkoi hän sitten. "Ei ole kukaan teille ilmoittanut eikä
ilmoittamatta löydy Herra tietä. Se on salattu tie ja salattua on
kulkukin sillä tiellä. Vaan ei ole syy teidän, jotka kerran heräsitte
suurena herätysvuotena, kun Herra painoi kansaa maahan ja pyhällä
kutsumuksellaan kutsui syntisiä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa.
Syy on sen, joka on teitä väärään valkeuteen johtanut, tämän Lustigin,
joka tässä on tänäkin iltana puheitaan pitänyt. Ette näy tuntevan, mikä
on Herran hengestä, mikä muusta, ja mikä on oikean paimenen ääntä, kun
olette suden paimeneksenne ottaneet. Ette menneet kuormanne kanssa, te
vanhat heränneet, elämän Herran eteen, ette ruvenneet siinä ikävöimään
ja odottamaan sen päivän nousua, jonka Herra antaa aikanansa koittaa.
Vaan miten te paremmin kuin minäkään, jonka asia oli ennen yhtä pimeä
ja huono, pimeämpi vielä kuin on teidän ollut. Mutta vielä on aika,
vielä on Herra odottamassa, jos on vaivatuita ja särkyneitä sydämiä ja
pimeässä, eksyksissä haparoivia."

Hän jätti siihen. Sanat katosivat hänen suustaan ja hän painoi päänsä
alas. Se oli nyt sanottu, mitä sanoa pitikin, minkä täytyi tulla
sanotuksi kerran. Saivat tehdä mitä tahtoivat, ottaa vastaan, hyljätä
tai hyväksyä.

Hän kuuli levotonta supatusta, ivallisia, katkeria ääniä ympärillä
miesten puolelta. Ja kun hän kohotti päänsä ylös, näkyi Lustig istuvan
tulipunaisena paikallaan.

"Et saa olla suupaltti täällä — täällä on muita vanhempia. Luulet
osaavasi vanhoja opettaa ja ojentaa, vaikka on oma läksysi vielä
oppimatta", sanoi Lustig käheällä, vapisevalla äänellä.

"Meitäkö se on tullut korjaamaan ja oikomaan? — Sitäkö viisautta se
sieltä etelästä on tuonut? — Kun lie parempi, niin Pysyköön parempain
seurassa!" kuului miesjoukosta pöydän puolelta.

"Jos tunnette tunnossanne oikeassa olevanne ja tanssien taivaaseen
pääsevänne, niin jatkakaa tietänne, kulkekaa kiireesti! Se on aika
lyhyt, mutta iankaikkisuus pitkä", sanoi Paavo vakavasti ja läksi ulos.

Ne nousivat kaikki paikoiltaan kuin yhteisestä päätöksestä, puhuivat
kiihkeinä toistensa suihin, naurahtelivat ylönkatseellisesti ja
kulkivat meluten ulos ovesta.

Voi sentään sitä pimeyttä, minne Lustig vei, voi ihmisraukkoja, entisiä
ystäviä, kalliisti kutsuttuja, voi surutonta markkinamenoa!

Hän kulki kiireesti kotia — juoksujalassa — kuin pakenisi jotain,
niinkuin joku häntä tavoittelisi takaapäin. Miksi hän sittenkin läksi,
mitä hän niille enää puheillaan, joilta oli tunto viety ja taito
sokaistu, mitä niille muutkaan, paitsi Herra?

Ei — ei hän ollut oikein saanut sanotuksi sitä, mitä oli mielessään
hautonut, ei ollut löytänyt sanoja. Hän oli hämmentynyt keskellä
puhettaan ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi painanut
kädellään hiljaa hänen suutaan vasten. Miksei hän saanut puhutuksi
niinkuin aikoi? Hän tunsi jotain outoa itsessään, jotain levotonta,
rauhatonta, jota ei ollut ennen tuntenut, lyödyn hiljaista jälkikipua,
tappiolle joutuneen masentunutta mieltä. Ei tullut kukaan hänen
luokseen pihalle, ei kukaan hänen entisistä ystävistään. Na pakoilivat
vain, kiersivät kaukaa, katselivat syrjittäin kiihtynein katsein.
Nuoret vain seisoivat totisina ovensuussa.

Oliko hän sittenkin ollut omin lupinsa liikkeellä, ilman Herraa ja
Herran henkeä? Jos olisi Herra ollut mukana, itse pannut sanat hänen
suuhunsa, niin niiden olisi täytynyt tulla hänen luoksensa itkien ja
kysellen ja uutta tietä etsien. Kiitos sinulle, Paavo, että tulit,
että autoit meitä, että palautit meidät väärältä tieltä valkeuden ja
elämän tielle! Ja jos hän olisi osannut oikein puhua, jos olisivat
sanat olleet valmiina, niin se olisi ollut merkki siitä, että Herra oli
mukana, että hänen asiansa oli Herrankin asia. Vai oliko se sittenkin
vain koettelemusta Herran puolelta hänen itsensä tähden, olisiko Herra
tahtonut painaa häntä alas, ettei ylpistyisi eikä kasvaisi kiinni
itserakkaaseen mieleen? Ei — ei hän tietänyt — ei hän tietänyt mitään,
ei hän osannut selittää itselleen tätä, niinkuin ei sitäkään silloin,
kun oli pimeä, raskas aika, kun sielua poltti helvetin tuli, ja Herran
salattu viisaus oli vielä tuntematon.

Hän luki kotonaan niinkuin ennenkin, tutki pyhää kirjaa, istui illat
pöydän päässä raamattunsa ääressä, joka siinä makasi jaloillaan
kuin odottaen ja ikävöiden Paavon työstä tuloa. Vaan ei oliot enää
samanlaista kuin oli ollut, ei sellaista tyyntä lepoa eikä tasaista
taivalta eikä sielun hiljaista, salaista, lakkaamatonta iloa. Niinkuin
olisi jotain kadonnut, jota hän etsi, mutta josta ei oikein tiennyt,
mitä se oli, niinkuin olisi siellä sisimmässä jotain särkynyttä, jota
ei itse saanut korjatuksi ja jota ei osannut Herrallakaan korjauttaa.

Hän oli hajamielinen, pysähtyi pitkäksi ajaksi omiin aatoksiinsa,
havahtui siitä, kulki jonnekin, teki jotain kuin väkisten, kuin omia
ajatuksiaan karkoittaakseen. Mikä se oli? Mikä häntä oikein vaivasi
ja mistä se oli kaikki tullut? Nytkö se teki tuloaan se pimeys, josta
seppä oli puhunut, mutta jota ei vielä ollut tullut? Ja hänestä tuntui
päivä päivältä yhä enemmän siltä, kuin luistaisi käsistä se hyvä olo ja
onnen tuntu, jota hän oli tähän saakka saanut tuntea.

Kerran oli siitä ollut puhetta sedän kanssa, vaan ei setä ollut
tietänyt siihen mitään. Ja mitenpä setä ja mitenpä siihen muutkaan,
jotka eivät olleet sitä kokeneet ja tunteneet niinkuin hän itse! Setä
oli vain sanonut: itse tiedät, itse osaat paremmin ja ymmärrät asiasi,
ja kehoittanut lukemaan raamattua. Ymmärsi hän, tiesi hän, että tie oli
armoistuimelle joka päivä kuljettava, ettei saanut antaa minkään asian
eikä minkään synnin vanhettua, vaan tuli sopia aina Herran kanssa ja
pitää välinsä selvinä, ja senkin, että selvyys oli tuleva, että valo
oli koittava ja päivä kirkastuva, niinkuin oli kirkastunutkin, mutta ei
hän tätä ymmärtänyt.

Joku vanha herännyt oli käynyt hänen luonaan puhumassa sielunsa tilasta
ja kertomassa omista kokemuksistaan. Hän oli siitä ihastunut ja saanut
kehoitusta, jota oli tuntenut tarvitsevansa. Niitä kuului olevan siellä
muitakin samanlaisia, epäileviä, horjuvia, joita ei Lustig ollut vielä
saanut jalattomiksi köyttää. Ne olivat alkaneet ajatella asiaansa
ja tunnustella tietään sinä iltana, jona Paavo oli ollut puhumassa
Savojärvellä, olivat kulkeneet toistensa luona, puhuneet toisilleen
pelkonsa ja epäilyksensä, salaa, Lustigin tietämättä, lukittujen ovien
takana. Ja olivat ne jo olleet aikomuksissa tulla tänne Sutelaan,
Paavon luo, vaan eivät vielä uskaltaneet.

Niin se oli, ettei siitä kukaan muu saanut selvää kuin seppä, siitä,
mitä piti tehdä, pitikö nostaa julkisota Lustigia vastaan ja vanhoja
Savojärven ystäviä, joita perkele oli petoksella pyydystämässä, vai
jättääkö kaikki ennalleen. Ja niin oli myöskin, ettei hän saisi ennen
lepoa eikä rauhaa, kuin tästä olisi päässyt selvyyteen. Hänellä oli
tämä sittenkin vaivana, salaisena kaivauksena yötä ja päivää. Tämä se
oli, joka häntä painoi, joka seurasi kaikkialle ja joka ennen pitkää
oli uuvuttava hänen oman kilvoituksensa Herran tiellä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kevätkesästä, kun touko oli tehty, läksi hän samalle
pitkälle taipalelle, jota kerran oli raskain mielin taivaltanut. Ei
ollut enää ketään kieltämässä eikä tarvinnut salaa lähteä, niinkuin
silloin oli täytynyt. Ei ollut enää tunto sairas eikä kuoleman pelko
perästä ajamassa. Oli kevyttä ja iloista, niinkuin olisi kotiinsa
kulkemassa, vanhan isän luo vierailta mailta.

Millaista ihmeellistä olikaan hänen elämänsä ollut lapsuudesta saakka!
Ei hänellä ollut oikeastaan ollut lapsuuden iloja eikä riemuja
milloinkaan. Hän oli aina ajatellut sielunsa pelastusta siitä saakka,
kun muisti jotain ajattelemaan ruvenneensa. Kadotusta hän oli aina
pelännyt ja kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Hän muisti hämärästi, miten
isä oli vienyt hänet kirkkoon eräänä pitkänäperjantaina, miten pappi
oli saarnannut ja miten hän oli hätäisenä kysynyt kirkon penkissä
isältään: "Kuka on tapettu?" Se oli ollut vanha pappi, valkohapsinen,
joka oli itsekin itkenyt saarnatessaan. Ja sitten hän muisti
rippikouluaikaansa, miten hän aina oli seisoskellut yksinään kirkon
seinän vieressä papin tuloa odottaen, kun toiset telmivät ja tappelivat
tiellä, ja miten hänen mielensä oli ollut raskas ja alakuloinen ja
miten pappi oli kysynyt häneltä, kun eivät muut ketkään osanneet
vastata. Äiti oli aina ollut hyvä ja hellä. Äiti oli lohdutellut ja
lepytellyt ja laulanut vanhain sotamiesten lauluja Kustaan sodan
ajoilta. Yhtä hän muisti vähän alusta:

    Kuninkahan, Kustavuksen malja juodaan,
    Parahimman kuin Pohjan piiriss' löytyy.
             Riidat taittoi,
             Meille laittoi
             Hyvän tyvenen.

Siinä oli ollut marssin tahti sellainen, ja äiti oli hypitellyt häntä
polvillaan. Ei ollut äidillä parempia lauluja eikä ollut äiti vieläkään
päässyt paremmasta osalliseksi. Äiti itki ja vetisteli, kun hän joskus
puhui, vaan jäi sittenkin vanhaan menoonsa. Sedällä oli aina jotain
ollut, jotain vanhaa jumalisuutta ja hartautta, sellaista ulkonaista,
johon hän sitten näkyi tyytyvän.

Miten oli ihanaa ja lämmintä ja kesäistä luonnossa, ei kuumaa eikä
helteistä, niinkuin keskikesän aikana, vaan leppoista, viileää,
heräävää, maan ja metsän tuoksua ja kaukaisten vaarojen äänetöntä
tervehtimistä, toisen toisensa takaa, toisen jonnekin kadotessa, toisen
yletessä ja päätään ylpeästi nostaessa! Hän painoi eteenpäin tietään
päivät pääksytysten väsymystä tuntematta juosten väliin pitkillä
taipalilla.

Siinä oli sepän talo samalla paikalla järven rannalla, paja alempana
tien toisella puolen, ja siinä kivi metsän reunassa, suuri kivi, jonka
viereen hän oli silloin polvistunut Herraa kiittämään.

Seppä oli vanhentunut, niin ettei hän ollut tuntea eikä seppäkään
häntä, siristeli vain silmillään ja katseli kauan aikaa kätensä alta
kuin mieleensä jotain palauttaen.

"Niin — niin se on, että kun vanhenee, niin näkökin pettää ja muisti
huononee. Vaan sinä olit silloin nuori ja hento pienempi", sanoi seppä.

"Ja seppä suorempi", lisäsi Paavo naurahtaen.

"Se on seppäin tauti sellainen, että käyvät koukkuun ennen aikaansa.
Maakin vetää jo puoleensa vanhaa miestä. Oli toki hyvä, että tulit.
Minä olen sinua monesti muistanut."

"Ja minä teitä. Tuskin on sitä päivää kulunut, etten olisi ollut
ajatuksissani täällä. Ette te oikein tiennyt, minkä lahjan mennessäni
vein, kun vein valon ja viisauden, jota ei maailma tunne."

"Molemmat toisiaan. Sehän se on suuri armo, että ystävät saavat tavata
toisensa — Herran ystävät. Täällä on aina vain kuollutta ja kylmää."

Nuori, punakka tyttö oli tullut sisälle pitkä palmikko hartioilla
heiluen.

"Tämäkö on Reetta?" kysyi Paavo tervehtien.

"Tämähän se on", vastasi seppä katsellen hellästi tytärtään.

"Ja laulaa vielä —?"

"Eivät ole vielä laulut loppuneet. Miten käynee sitten, kun isä on
kuollut?" vastasi seppä surullisella äänellä. "Maailma on paha ja
nuoruus kiusauksia täynnä."

"Jaa — niin — vaan eihän tällä, joka on pienestä lapsesta kasvanut
Herraan kiinni", sanoi Paavo kuin lohduttaen.

"Älä sano! Heittäytyy vain huolimattomaksi hetkeksi, vaikka vain
muutamaksi päiväksi, niin jo alkaa sydän hyväillä maailmaa. Tässä saa
vanhakin olla joka päivä sodassa. Meissä ei ole minkään tallentajaa,
jollemme valvo."

Seppä vilkastui, vapautui, innostui vähitellen puhuessaan, nousi
paikaltaan, pyöriskeli ketteränä ja istui taasen.

"Kun on yksin saanut elää ja hautoa omia asioitansa ja oman kylmyytensä
käsissä painiskella, niin jo on usein ennättänyt kaivata ystävää, joka
ymmärtää. Ei niitä täällä ole — ei ole ketään, kenelle sydämensä avaa.
Vaan mitä sinä tänne — tällaiselle matkalle?"

Seppä kysyi sen niin äkkiä, että Paavo tuntui hätääntyvän ja hakevan
vaivoin vastausta.

"Sitä minä tänne, että täältä pitää taasen saada valoa, jota ei
likempää löydy."

Ja hän alkoi kertoa, mikä häntä oli vaivannut, miten heränneet olivat
eksyneet väärään oppiin, Lustigin oppiin, miten hän oli niitä jo kerran
koettanut palauttaa, vaan ei ollut saanut palautetuksi, ja miten niiden
meno oli käynyt yhä kevyemmäksi.

"Ja sinä niitä arkailet ja orjailet?" sanoi seppä, kun Paavo oli
lopettanut.

"Kun tuntuu siltä, että menee rauha ja lepo, ja kun ei tunnu olevan
valoa muuta kuin omaa itseä varten ja kun ei osaa oikein selittää
sitä, mikä on ero oikean ja väärän kristillisyyden välillä, vaikka sen
tuntee."

"Anna mennä oman rauhasi, kun on toisten väärä, petollinen rauha
kukistettava!" sanoi seppä varmalla, vakuuttavalla äänellä.

"Väärät ja vilpilliset kristityt eivät palaa enää kerjäläisen läksyyn",
jatkoi hän sitten, "vaan kulkevat tietänsä kuin yhdeksän parattua
pitalista itseään ihaillen ja oman jumalisuutensa kuvastimessa
kurkistellen. Tutki sinä sitä, tarkkaa sitä, missä on köyhä syntinen,
joka lähtee joka päivä alusta ja palaa armahtajansa luo!"

Niin — niin se on — niin on hänkin tuntenut sen olevan. Hänellä vain
on ollut hiljainen epäilys siitä, ettei sitä sittenkään osaa oikein
eroittaa aina, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän on sen vain tuntenut
hengessään — aavistanut. Ja tämähän on sitä samaa, mistä seppä
silloinkin puhui, sitä yksinkertaista: Lähde alusta joka päivä, painu
jumalattomana Jumalan eteen, pidä auki tiesi armoistuimelle!

"Minusta tuntuu siltä kuin en saisi lupaa sinne mennäkseni ja niille
puhuakseni, niinkuin en olisi siihen kutsuttu", sanoi Paavo.

"Älä kysy itseltäsi lupaa siinä, mikä on Herran asia! Se on heränneen
sydän huono neuvonantaja — tuomitsee, painaa alas, tekee kelvottomaksi.
Jo minä sen metkut olen kokenut. Vaan usko Herraa, sääli raukkoja,
suden suuhun joutuneita! Sinulle tuntuu Herra antaneen lahjojansa."

He puhelivat kaiken päivää, istuivat, lukivat "Hunajan pisaroita",
avasivat toisilleen sydämensä. Reetta lauloi väliin, palveli, hoiti
ja istahti taasen kuuntelemaan keskustelua kädet esiliinan alle
kätkettyinä.

"Tämä on pimeää maata täällä. Ei ole ketään ystävää hoitamassa eikä
lohduttamassa, itse pitää saada lohdutus sanasta. Vaan pianhan
tämä loppuukin — pääsen perille. Se on vain se ahtain portti vielä
kulkematta, mutta auttanee Herra, joka on tähänkin asti auttanut."

Paavon teki mieli sanoa jotain sepälle, jotain rohkaisun sanaa, jotain
oman ystävyytensä osoitukseksi, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

"Mikä siinä on, että minulta on kuoleman pelko kokonaan loppunut?"
kysyi hän hetken päästä.

"Mitä sinä sillä tekisit? Jumalattomat sitä kantakoot, vaan ei
Jumalan ystävät. Sitäkin Herra vielä antaa tarpeen mukaan kuriksi ja
kasvatukseksi niinkuin muutakin vaivaa. Se vain tulee vanhalle usein
mieleen, mitkä kiusat sielu rukka saanee, ennenkuin henki pääsee
vapauteensa."

"Eikä ole vielä tullut niitä pitkiä pimeitäkään, joista te silloin
puhuitte", jatkoi Paavo.

"Ei vielä — ei ole vielä ennättänyt — et ole vielä vahvistunut
niitä vastaanottamaan eikä ole ollut vielä elämän huolia nuorella,
yksinäisellä miehellä. Kunhan vartut ja vanhenet ja hartiasi alkavat
kestää, niin lasketaan kuormia kannettaviksi. Tämä on sellaista tämä
Herran kuljetus, että ovat miestä myöten eväät ja kantamiset. Vaan
mitä tuleekin ja mitä annetaan, se pitää uskossa ja nöyryydessä
vastaanottaa, ei hätäillen, ei katsellen eikä kuuhaillen, mistä pakoon
pääsisi, pois ristin ja vaivan alta, vaan hiljaa odottaen ja yhä alemma
Kristuksen jalkoihin painuen."

Kun he taasen hyvästelivät toisiaan, tunsi Paavo viimeisen kerran
näkevänsä vanhaa ystäväänsä. Seppä seisoi siinä pienenä, kumarana,
avuttomana hänen edessään, vetiset silmät räpyttäen ja jäi tyttärineen
seisomaan pihalle varhaisena kesäaamuna. Reetta oli laulanut heidän
aamiaista syödessään ja seppä vielä lukenut jotain "Hunajan pisaroista"
melkein ulkomuistista, niinkuin Paavosta oli näyttänyt.

Ei ollut sitä iloa ja riemua Paavon sielussa, mitä oli viime kerralla
ollut paluumatkalla, oli tyyntä ja tasaista, vahvistetun vakaantuneen
mielen hiljaista rauhaa. Hänellä oli nyt vakuutus ja tieto siitä, mitä
piti tehdä, melkein kuin valtakirja taskussa. Hänen ei tarvinnut enää
arkailla, ei kysyä lupaa omalta itseltään eikä muiltakaan keltään.
Rauha sai mennä, jos mennäkseen, kun oli kerran Herran asia ajettava ja
heränneet sielut autettavat. Sotaa se oli koko tämä elämä ja taistelua
sille, joka oli Herran puolella. Ei saanut katsoa omaa mukavuutta eikä
muidenkaan, piti rauha rikkoa, väärä rauha, synnin rauha, Lustigin
ystäväin ja kaikkein.

Hän poikkesi tuttuun taloon Suonenjoella. Vanha isäntä oli kuollut ja
kuollessaan lähettänyt terveisiä. "Sanokaa terveisiä sille Sutelan
nuorelle miehelle! Sen Herra lähetti luokseni, etten hukkuisi." Nuoret
miehet olivat vakavia ja ystävällisiä. Eivät olisi pois päästäneet,
viivyttelivät vain ja puhuttivat hänellä ja puhelivat isästään. Isä
oli ollut kuin uusi mies siitä lähtein, hiljainen, nöyrä, puhunut joka
päivä kotonaan kuolemastaan rauhallisesti. Sitten oli Mikkeliä vasten
yöllä kuollut kirkkain katsein ja Herran tuloa odottaen. "En näe, en
tunne mitään, uskossa odotan, toivossa katson Lunastajaani."

Paavo sai siitä vahvistusta ja kehoitusta itselleen. Ei hän saanut
salata sitä, mitä Herra oli hänelle antanut, vaan levittää valoa ja
viisautta, salattua viisautta. Ei hän saanut katsoa, oliko sitä vähä
vai paljo, vaan muistaa, mitä Herra teki viidellä leivällä korvessa,
ja miten siunasi hänenkin sanansa Suonenjoella. Jos hän sentään saisi
ne palautetuiksi, saisi niiden kanssa istua ja puhua niinkuin sepän
ja yhdessä sitten levittää ja sytyttää herätyksen tulta. Ja jos ei
sitäkään, jos ei senkään enempää kuin pienen joukon, jonka kanssa
yhdessä taivaltaisi taivaan tietä, niin olisi hänen rukouksensa
Herra kuullut. Hänelläkin olisi silloin ystäviä, jotka tukisivat ja
kehoittaisivat, kun ne kerran tulisivat ne pitkät pimeät ajat, ristit
ja vaivat.

Ja hän läksi taasen niinkuin ennenkin kerran Lustigin seuroihin, ei
hätäillen eikä kiirehtien, vaan hiljaa rukoillen ja anoen voimaa
Herralta. Ei hän saanut rynnistellä eikä ryykäämällä kulkea Herran
asioilla, ei ärsyttää eikä kiihoittaa eikä ruoska kädessä hosua
ympärilleen. Herran asia oli tuomita ja kadottaa, vaan ei hänen.
Hänessä oli silloin ollut luonnon kiivautta ja taitamattomuutta. Kun
ei se vain olisi ollut ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja omien lahjojen ja
voimien ihastelua! Vaan ei hänellä saanut olla nyt, hänen piti Herralta
pyytää sanansa. Siinä ne, olivat taas kaikki, siinä hänen ympärillään,
hämärässä pirtissä. Koivun ja haavan lehtiä oli siroitettu lattialle,
joiden tuoksu tunkeutui väkevänä pirttiin. Lustig istui pöydän takana,
niinkuin silloinkin, punaisia, pyöreitä kasvoja näkyi epämääräisesti,
häämöittäen joka puolelta. Kaikki näkyivät katselevan häntä, jotkut
kiipeevän pankolle ja kohoutuvan varpailleen uunin kuvetta vastaan.

Hän antoi Lustigin puhua ja alkoi vasta lopussa, loppuvirren perästä
painaen päänsä somasti taaksepäin ja suoristaen pitkän vartalonsa.

"Teitä on täällä monta vanhaa ystävää, ensi herätyksen aikuista. Minä
olin silloin vielä nuori, kun Herra herätti kansaa Savojärven kylässä
ja painoi sitä synnin vaivaan ja kuoleman pelkoon heinäniityllä kuumana
kesäpäivänä. Vaan yhdessä oltiin ja itkettiin ja kuunneltiin Juhana
Martikaisen julistusta Jumalan pyhistä ja vanhurskaista tuomioista.
Siitä ovat tiet sitten eronneet eivätkä ole vielä yhteen tulleet,
vaikka yksi vain on taivaan tie ja yksi ovi elämään sisälle. Se on
kaita tie, niinkuin elämän Herra on siitä puhunut ja niinkuin on hänen
apostolinsakin todistanut, että monen vaivan kautta pitää Jumalan
valtakuntaan sisälle mentämän. Jos se on kaita kerran, niin ei saa
syntinen sillä hekumoida, ei oleilla eikä ilojansa pitää, jotka eivät
ole hengen oikeita iloja, vaan pitää kieltää itsensä ja lainata
Herralta voimaa sitä vaeltamaan ja loppuun asti kärsivällisesti
kilvoittelemaan. Sitä minä vain aion sanoa, että Herra on teille
herätyksen aikana armonsa antanut, vaan teidän pitää uskollisesti
seurata hänen pyhää kutsumistaan ja etsiä sitä valoa ilmoitetusta
sanasta, jonka hän kunakin päivänä armossaan antaa."

Hän tunsi, miten hän lämpeni ja kävi yhä rohkeammaksi, miten sanat
tulivat kuin itsestään tuotuina ja upposivat jonnekin täyteen ahdetussa
pirtissä. Seuraväki joutui suuren liikutuksen valtaan, toiset kaatuivat
lattialle, toiset itkivät ääneensä.

"Viekää niitä pois — kantakaa pois!" sanoi Paavo ja jatkoi puhettaan.

"Tielle olette tulleet, kaikki herätetyt ja kutsutut sielut, vaan
sitten olette kulkeneet ohi oikean järjestyksen. Olette omaa
jumalisuuttanne katselleet ja siinä jääneet huolimattoman elämän
mukavasti makaamaan. Vaan kun ette ole saaneet oikeaa iloa ja rauhaa
Herralta, niin olette sitä ottaneet omilla käsillänne ja jaloillanne.
Siitä on kasvanut lihallinen mieli, synnin tunto lakannut eikä ole
ollut jokapäiväistä asiaa armoistuimelle. Vaan nyt alkakaa uudestaan,
asettukaa alastomina syntisinä Kristuksen kasvojen eteen ikävöiden
uutta armokatsetta! Ei ole vielä hänen kätensä lyhetty eikä hänen
laupeutensa loppunut."

Lustig istui kalpeana paikallaan, lyötynä, kukistettuna, maahan asti
masennettuna. Näytti hetken siltä kuin hän aikoisi jotain puhua, vaan
kun hän näki, miten miehet painuivat alas ja miten niiden hartiat
järähtivät ja kuuli, kuinka naiset itkivät ja hourailivat ja puhuivat
oudolla äänellä, lähti hän hoippuen ulos, kulki vaaran rinnettä alas
kuin pahanteosta palanneena ja katosi ahon laidassa metsään. Mutta
Paavo jäi pirttiin, istui ja puheli ja hoiti uusia ystäviään elämän
tielle, neuvoi, opasti ja korjasi kuin äiti itkeviä lapsiaan. Ja hän
tunsi jotain outoa ja uutta itsessään, jota ei ollut ennen milloinkaan
tuntenut.




III.


Niinkuin heitä olisi lakkaamatta vainottu ja ajettu paikasta toiseen,
niinkuin heillä ei enää olisi, missä elää ja olla ja minne kotinsa
pysyvästi pystyttää ja niinkuin heidän aina täytyisi kärsiä ja nähdä
nälkää ja puutetta.

He olivat lähteneet vanhasta Sutelasta, Paavo vaimoineen, rakentaneet
uuden asumuksen itselleen kauas korpeen ja paenneet sieltä taasen
Koskiniemeen, Riitan entiseen kotiin, joen rannalle, alavammalle
maalle. Vaan aina tuli puutos vastaan, aina oli nälkä vaanimassa
oven takana, aina korjasi halla kätten työt ja raskasten päivätöiden
ponnistukset. Muilla säilyi, heiltä otti, muita säästi, heitä
lakkaamatta vihasi ja vainosi.

Tällaistako nyt oli Herran kuletus? Tässäkö nyt olivat ne vaivat,
joista seppä oli puhunut ja joita Paavo oli hiljaisuudessa odottanut
tuleviksi. Vaan hän kestää, hän ottaa nöyrästi ja nurisematta kaikki
Herralta, hän tekee työtä ja raataa uusilla voimilla. Ja kun voimat
loppuvat, jättää hän joukkonsa Herran hoitoon: Tässä ovat, pidä huoli
omistasi!

Ei hän ymmärtänyt itsekään, mistä hänellä oli tämä usko ja rohkea
luottamus, hän tunsi vain, että oli ja että hän kesti. Hän oli aina
iloinen, tuli iloisena työstään, lähti reippaana takaisin, nauroi,
laski leikkiä, niinkuin ei mikään olisi vaivannut eikä mikään puute
ollut painamassa.

Ne olivat nyt kaikki hänen ystäviään Savojärvellä ja Ollikkalassa.
Siellä oli nyt uusi meno, uusi kansa kokonaan. Vanhat olivat virinneet
uuteen elämään ja nuoria heräsi lakkaamatta. Kuka olisi uskonut, että
näin sittenkin kävi, että piti valjeta tällaiseksi Herran päivän, että
niiden piti palata takaisin ja lähteä uudestaan oikealle elämän tielle!
Hänestä tämä oli kuin unta, ihmeellistä unta, jota ei oikein tohtinut
todeksi uskoa. Ei hän ollut pyrkinyt johtajaksi Lustigin sijalle, vaan
ne olivat pakoittaneet, olivat itse tulleet ja pyytäneet seuroihinsa ja
hänen oli sitten täytynyt lukea ja puhua kehoituksen sanoja. Mieluummin
hän olisi istunut jossain näkymättömässä paikassa muiden joukossa,
siellä veisannut ja itsekseen iloinnut ja kuunnellut jonkun toisen
puhetta. Hän tunsi aina jotain vaivaa ja salaista rauhattomuutta siitä,
että piti puhua niille ja niitä opettaa.

Vaan tämä se oli sittenkin se, joka häntä rohkaisi ja ylläpiti
maallisten puutosten alla. Jos oli Herra kurittamassa ja painamassa
siellä kotona, niin oli täällä taasen nostamassa ja kohottamassa. Jos
pitikin niin olla, jos se olikin Herran tahto ja kuletus sellaista,
että minkä toisella kädellä ottaa, sen toisella antaa — huonomman
ottaa ja paremman antaa! Mitä siitä, jos on köyhä ja jos täytyy kitua
maallisten puutosten alla, kun on sielu Herrassa ravittu ja kun ovat
taivaan tavarat joka päivä kannettavina! Ja mitä siitäkään, jos vaikka
täytyisi nälkään nääntyä, kun on sielu pelastettu ja syntinen päästetty
synnin kuormasta Jumalan lasten vapauteen! Hänestä se tuntui niin
suurelta aina seuroista palatessaan, että jalkoja nostatti kivisellä
polulla ja päätä huimasi. Ne olivatkin ihanimmat ne paluumatkat. Sielu
oli täynnä Herran hyvyyttä ja uutta innostusta uusista herätyksistä,
joita oli taasen tapahtunut. Kaukaa jostain kuului aina poistuvien
veisuuta, kun ne vaaran rinnettä laskien ja nousten päästivät ilonsa
ilmoille ja kaihonsa kuuluville.

Se häntä vain salaa vaivasi, että Riitta oli osaton siitä armosta,
mikä hänellä oli itsellään ja mikä oli niillä muillakin, ja sekin,
että Riitta oli alkanut nurkua ja nureksia hänen matkojaan. Hän
oli odottanut ja toivonut, että Riitta heräisi, että heistä tulisi
samanmieliset, kun kerran piti samaa, yhteistä elämääkin elää ja
yhdessä lapsia Herralle kasvattaa. Miten niitä Herralle, jos toisella
on toinen mieli kuin toisella ja jos toinen hajoittaa sen, minkä
toinen on rakentanut? Ja miten jaksetaan ja kestetään puutoksissa
ja köyhyydessä, jos ei ole yhteistä tukea, yhteistä kannatusta ja
lohdutusta kummallakin? Hänestä tuntui joskus synkältä ja raskaalta,
kun hän sitä ajatteli ja kun hän palasi kotiin seuramatkoiltaan ja näki
Riitan kärsimättömänä liikkuvan pirtissä.

Kerran syksyllä oli Paavo päättänyt suojella halmeensa hallalta. Hän
oli koonnut risukasoja painanteen puolelle suurta, vetistä suota vasten
ja poltellut niitä pitkin yötä. Ensimäisenä yönä oli yritys onnistunut,
vaan toisena jo oli halla huokunut henkeään yli tulien.

"Se menee, minkä Herra ottaa. Siinä eivät auta ihmiskeinot", sanoi hän
Riitalle aamulla ja asetti pari paleltunutta tähkää pirtin pöydälle.

Riitta ei puhunut mitään, kumartui vain kärsivän näköisenä nuorimman
lapsen yli, joka hiljaisella, sairaan äänellä kuului valittavan
kopassaan.

"Lienen itse yrittänyt omin voimin. En ole ollut oikea rukoilija — et
ole ollut sinäkään", sanoi Paavo raskain mielin.

"Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? Illalla panin viimeisen suuruksen
surveeseen. Sitä pitää olla siteeksi, että saa ehyenä leivän uunista",
puheli Riitta kärsimättömänä.

Paavo ei vastannut mitään, vaan käveli pöydän luo, otti kopasta
virsikirjan, seisahtui siihen ja alkoi veisata. Hänen ruuhiinsa huojui,
pitkä solakka ruumis, ja hänen kätensä tuntuivat vapisevan.

"Kun se sitten sillä paranisi", jatkoi Riitta, kun Paavo oli lopettanut.

"Paranee se ja paranemme mekin. Kun Herra parantaa, niin täytyy
parantua. Meidän sydämmemme täytyy parantua ja uskomme. Vielä on
vähällä päästy."

Ei Riitta tiennyt, miten Paavon oli vaikeaa olo, miten mieli oli raskas
ja sydän hätäili. Oltiin vasta pääsemässä selvään leipään, niin meni
kaikki, yhtenä yönä meni, niin ettei siementä jäänyt. Ja hän tunsi ensi
kerran, miten usko horjui ja jotain hämärää laskeutui hänen sieluunsa.
Ei saa epäillä, ei saa päästää maallisten huolten Herran tielle,
ajatteli hän ja koki hätäilevin huokauksin tehdä väkivaltaa omalle
salaiselle epäilykselleen.

Hetken päästä näkyi Paavo valjastavan hevostaan pihalla ja asettelevan
tyhjiä säkkejä rattaille.

"Lähden Syvärille. Jonsan Sutisella on jyviä, kun on vain halua. Kuuluu
vihaavan heränneitä ja aikovan kannella piispalle. Suruttoman sydän on
armoton, vaan Herra voi sen pehmittää", kuului hän puhuvan Riitalle
ovessa.

Hän ajoi hiljalleen uutta tietä ja antoi ajatustensa kulkea omassa
vapaudessaan.

Hän ei ollut vielä milloinkaan liikkunut tällaisilla asioilla. Herran
edessä oli kerjäten joka päivä maannut, vaan ei rikasten ovilla.
Vaan jos tämä onkin hänelle tarpeellista, että nöyrtyy ihmisten
edessä, niinkuin on täytynyt nöyrtyä Herran edessä — suruttomain,
jumalattomain ihmisten, omien vihamiestensä! Hän ajatteli seppää ja
sepän puheita ja lepuutti niissä levottomia, raskaita ajatuksiaan.
Ilman sepän kehoitusta olisi hän pysynyt erillään heränneistä. Vaan
mitä iloa hänellä olisi yksinäisyydessä tällaisina aikoina? Mistä hän
saisi nyt lohdutusta ja tukea, kun Jumalan sanakin tuntui toisinaan
voimattomalta? Hänellä on siellä ystäväinsä seurassa sellainen
lepopaikka, turvan ja rauhan sija, jonne pääsee pakoon, kun maalliset
raskauttavat ja uskon voimat tuntuvat raukeavan.

Hän ei olisi koskaan uskonut, että jokapäiväisen elämän huolet voivat
pimittää sielun valoa ja estää yksinkertaista uskon harjotusta.
Ei ollut seppäkään siitä puhunut. Nyt on hän sitäkin jo ollut
kokemassa. Miten ne jäytävät ja kalvavat, salaa kaluavat uskon juuria
ja sisällisen elämän voimia, niin ettei niitä sitten olekaan kun
tarvitaan! Hän yritti jo tulla kokonaan neuvottomaksi ja horjua aamulla
halmeelta palattuaan. Niinkuin olisi sielu jo nostanut kapinan Herraa
vastaan ja niinkuin ei olisi enää muuta turvaa kuin maallinen ja näkyvä.

Vaan hänen täytyy joka päivä valvoa ja pitää välinsä Herran kanssa
selvinä, että olisi muille antamista, kun muut tarvitsevat lohdutusta
ja turvaa ja ettei puhuisi yli uskonsa ja oman koettelemisensa. Kun
on vain Herra joka päivä silmäin edessä ja Herran tie kulettavana
ja Herran armo omana armona, niin ei muu mitään, eivät ulkonaiset
puutokset eivätkä kärsimykset. Jos sen Riittakin sentään käsittäisi,
jos ymmärtäisi, mikä on aarre, kun on Herra likellä, askelen
ulottuvilla, niin ettei muuta kuin mennä ja laskea kuormansa hänen
eteensä, siinä odottaa ja siitä ottaa sitten, mitä annetaan. Ja hänen
oli taasen niin turvallista olo ja elämä, niinkuin oli ollut monesti
ennenkin, kun sai tämän itselleen selvitetyksi.

Hän saapui niissä ajatuksissaan pihaan, ajoi kujan eteen ja heitti
heinätukon hevoselleen. Isäntä tuli samassa ulos pirtistä — lyhyt,
lihavahko, tuimannäköinen, seisoi äänetönnä, ivallisen näköisenä
rappusilla ja katseli Paavoa, joka liikkui vikkelänä hevosensa
ympärillä, huusi sitten jotain jollekin pihan yli kuin käskien ja
komentaen.

"Mitä sinä täällä, Ruotsalainen?" kysyi isäntä puoleksi leikin,
puoleksi ivan sekaisella äänellä.

"Tulin katsomaan, miten rikas parannusta tekee", vastasi Paavo ja
ojensi kätensä tervehtiäkseen. "Kehnosti näkyy köyhältä käyvän", lisäsi
hän, kun oli tervehtinyt.

Isäntä katseli yli pihan ja huuteli taasen jotain ikäänkuin estääkseen
Paavoa jatkamasta.

"Köyhä kun tulee rikkaan luo, niin sillä on silloin hätä. Hätähän se
minutkin liikkeelle ajoi — nälän hätä, kuoleman pelko. Sinulla on
antaa, kun antanet — on aittaa, eloa, kalua."

Sutinen näkyi tarkastelevan Paavoa pitkään välinpitämättömän näköisenä,
kääntyi vihdoin poispäin ja ärjäsi pirttiin mennessään: "Ei kappaakaan
kerettiläiselle. Saat mennä omien uskolaistesi luo pyytämään — saavat
auttaa jumaliset. Kuulut kulkevan kyliä uskon vimmassa ja muilla
itseäsi elättävän. Kummako sitten, jos joukko nälkää näkee!"

Koski niin kipeää Paavoon kuin olisi puukolla pistetty.

"Minä sen jo arvasin", sanoi hän porstuassa isännälle kiihtyneesti,
"että sen on Sutisen sydämen saatana lukinnut. Ja lujassa onkin, minkä
se lukkoon panee. Sitä ei aukaise köyhän valitus eikä vaivaisen huuto.
Näyt kuulleen ja uskoneen kaiken maailman puheet, kun senkin, että minä
kulen muilla itseäni elättämässä. On tehty työtä, on raadettu aamusta
iltaan ja iltojakin vielä pitkältä. Sen ovat näköiset nämä kädet."

Ja Paavo puristi käsiänsä nyrkkiin ja aukoi niitä isännän edessä.

"Vaan kun tässä täytyy kuolla", jatkoi hän, "kun Jonsan Sutinen antaa
köyhän kuolla kotiinsa, niin panen tänne aittasi ovelle pitkälleni.
Pitää olla rikkaallakin jotain harmia — saa korjata köyhän ruumiin
tieltään."

Hän kulki kiirein askelin hevostaan kohti, mutta pysähtyi samassa
keskelle pihaa.

Ei — ei hän saa näin mennä, ei hän saa Herratta lähteä, kun on Herran
kanssa tullut. Ei hän ole ollut oikea pyytäjä, nöyrä ihmisten edessä,
niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin oli aikonut.

Hän pysähtyi äkkiä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi, miten sisässä riehui
ja aaltoili ja miten väkevät voimat taistelivat siellä vastakkain.

"Sinä loukkaannuit, Sutinen", sanoi Paavo takaisin palattuaan, "sinä
panit pahaksesi. Puhuin turmeluksestani. En ollut oikea pyytäjä, ei
ollut mieleni oikea."

He seisoivat hetken äänettöminä kumpikin, Paavo pihalla, Sutinen ovessa.

"Käyhän sisään — tulehan pirttiin!" sanoi Sutinen vihdoin, ja hänen
äänensä oli muuttunut ystävälliseksi. "Jätä säkkisi siihen, saavat
siitä ottaa ja mennä antamaan!"

Kun Paavo palasi illalla kotiinsa, oli hän täynnä hyvää tuulta, laski
leikkiään, lähenteli lapsia ja puheli Riitalle pitkin iltaa iloisena,
tyytyväisenä.

"Se on niin, että Herra antaa, että Herralla on jakamatonta tavaraa,
kun on meissä ottajaa ja oikeaa rukoilijaa. Mutta syntisen sydän on
häälyvä ja hätäilevä. Se milloin uskoo ja luottaa, milloin taasen
epäilee ja pelkää", puheli Paavo illalla maata mennessään.

Hän ihmetteli itsekin usein, miten hän jaksoi tehdä työtä aamusta
iltaan ja sitten kulkea pitkät matkat sunnuntaisin Savojärvelle ja
sieltä taasen öisin palata. Niinkuin olisivat voimat vain kasvaneet
ja työinto kohonnut, vaikka oli aina pettu syötävänä ja sammalsurve,
ja niinkuin olisi usko vain vahvistunut vastoinkäymisissä. Sieltä —
sieltä hän sen sittenkin sai kaiken — Jumalan sanasta ja heränneiden
ystävien seuroista. "Jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman".
Niin se on. Hän on sen itse kokenut ja tietää sen sanoa muille omasta
kokemuksestaan. Miten on sentään kovaa ja raskasta niiden muiden elämä,
joilla ei ole tässä elämässä muuta mitään kuin maallista, jokapäiväistä
puutetta ja kärsimistä köyhinä vuosina, ei mitään toivoa eikä iloa
Jumalassa, ei uskoa eikä voimaa, millä kestää ja kantaa kaiken!

Ei ollut Riitallakaan. Ei jaksanut raukka päivääkään harjoittaa
kärsivällisyyttä. Mikä se on oikein, joka tekee ihmisen kärsimättömäksi
ja ärtyisäksi ja kasvattaa kiukkua? Ahneus se on ja parempien päivien
tavotteleminen ja takaa-ajaminen. Kun hän tarkkasi oman epäuskonsa ja
kestämättömän mielensä syvimpiä juuria, niin paljastui sieltä alta
ahneus, se vanha, joka on kaiken pahuuden alku, joka maailman lapsia
hallitsee, vaan jota hänen täytyi kuolettaa. Se se oli Riitan synti.
Siitä olivat lähtöisin kiivaat, kiukkuiset puheet ja pitkällinen
murjotus ja äänettömyys. Vaan se oli kuritusta ja rangaistusta hänelle.
Hän oli omin lupinsa ottanut vaimon, Herralta kysymättä, kananealaisten
tyttäristä eikä Herran kansasta. Hänen täytyi kantaa tämä omana
ristinään, jonka oli itse hankkinut.

Hän oli taasen ollut monta päivää Savojärvellä ja Ollikkalassa,
valvonut öitään nuorten, vasta heränneiden kanssa ja palannut väsyneenä
kotiin. Kun hän astui pirttiin, huomasi hän vieraan istumassa pöydän
päässä ja lukemassa raamattua. Se oli Karjalan miehiä, Kuosmanen
nimeltään, Nurmeksen Keyritystä.

"Onko se sinne Karjalaankin jo Herra tulossa?" kysyi Paavo. "Se on
täällä Savossa liikkunut maassa jaloin vuosikausia ja täällä vielä
temmeltää. Vaan sen on ollut tie länteen päin."

"Ka — mitä tehnee ja minne lähtenee?" hoki Kuosmanen hämillään
tietämättä, mitä oikein vastaa ja miten kertoa asiansa. "Puhuhan
asiasi! Sitä on sillä asiaa, jonka on täytynyt lähteä yön selkään
taipalelle", kehoitti Paavo.

Ja Kuosmanen alkoi kertoa, mikä häntä vaivasi ja mikä oli ahdistanut
liikkeelle. Hän oli nähnyt ihmeellisen näyn kalastusmatkalla ollessaan
helatorstaina. Mustiin puettu mies oli ilmestynyt nuotiolle, puhutellut
häntä ja polttanut lastuja hänen kämmenellään.

"Vaan jos lienet nukkunut ja unta nähnyt?" keskeytti Paavo. Ei ollut
Kuosmanen nukkunut eikä unta nähnyt. Oli istunut aamuyöstä nuotiolla
ja miettinyt, mitä lie miettinyt, kun se tuli ja nuhteli häntä ja pani
lastuja hänen kämmenelleen.

"Kun on ollut suruton ja jumalaton ihmisrukka, niin ettei ole osannut
juhlaakaan oikein viettää eikä pyhää aresta eroittaa, niin on Herran
täytynyt tulla alas omin käsin ohjaamaan ja tielle taluttamaan. Sinun
pitää ottaa siitä neuvokista vaari!"

"Pitäisihän sitä, kun sillä pääsisi ja kun osaisi ruveta oikein
elämään. Kyllä on liian paljo ihmisiä helvettiin kulkemassa. Tulin
saamaan teiltä neuvoja, kun kuulutte niitä antavan."

"Tulit hyvänkin mestarin luo, kun minun. Tässä olen itsekin ollut
neuvon tarpeessa kaiken matkaa, mistä taasen saada leipää nälkäiselle
joukolle — ja muustakin", sanoi Paavo hymähtäen ja tarkastellen väliin
Riittaa, väliin vierastaan.

"Näyt olleen sinäkin niitä kaiken maailman suruttomia, joilta on tie
hukassa ja taito turmeltu", jatkoi hän hetken päästä. "Vaan sinun on
tästä helppo alkuun päästä olkoonpa ollut näkysi mikä tahansa. Siinä
on Herra edessäsi, tietäsi sulkemassa, etkä sinä siitä sivu pääse
muuten kuin pakkaumalla. Pysy sinä siinä, puhu asiasi puolustelematta
Herralle, jumalattomana, sairaana! Jos takaisin palaat, soentaa saatana
yhä sokeammaksi."

Kaiken iltaa puhuivat Paavo ja Kuosmanen parannuksen asiasta. Kuosmasen
oli niin hyvä olla, että hän kertoi milloin mistäkin, hyppi asiasta
toiseen, kyseli ja keskeytti Paavoa.

"Sitä samaako lie Lieksan puolella?" sanoi Kuosmanen kuultuaan
Savojärven herätyksistä ja heränneistä. "Kuuluvat menevän horroksiin,
lyövän kämmeniinsä, haastelevan kiireesti ja kummallisella äänellä."

"Sitä — mitäpäs muuta!" sanoi Paavo puoleksi ihmeissään ja kysyvänä,
puoleksi varmana, kuin olisi asia itsestään selvä.

Hän istui pitkän ajan ääneti ajatuksissaan, ja hänen silmissään
kuvastui outo ihmettely.

"Pitääkö vielä nähdä uusia ihmeitä?" kysyi hän hetken perästä hiljaa
kuin itseltään. "Vai liikkuu sielläkin! Liekö sitten oikeaa vai väärää?
Vaan miksei ole oikeaa, jos on kerran Herran alkamaa."

Ei Kuosmanen tiennyt, mitä oli ja mistä oli. Sen vain tiesi, mitä oli
muilta kuullut, että oli joku lahko semmoinen syntynyt Lieksassa ja
että ne siellä kokoontuivat samoin menojaan pitämään.

"Vaan kuka niille puhuu ja niitä hoitaa?" kysyi Paavo uteliaana.

"Jostain Venäjän rajalta kuuluu olevan — joku Härkönen sieltä päin."

Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän palasi
siihen tuontuostakin, kyseli ja kuulosti kaikki, mitä Kuosmanen oli
kuullut.

"Herran tiet ovat tutkimattomat ja salatut. Sitä ei tiedä kukaan,
mistä alkaa ja mihin loppuu ja mistä ottaa milloinkin aseet käteensä.
Sodalla sortaa ja nälällä näännyttää kansaa, pimeää, surutonta kansaa,
näkyjä näyttää ja unia uneksittaa sellaisia, että heräävät ja pyrkivät
helvetin partaalta pakoon", puheli hän Kuosmaselle.

Mitä lie Paavo miettinyt. Hän näkyi liikkuvan rauhattomana pirtissä,
istuvan ja taasen nousevan jonnekin mennäkseen.

"Samalla lailla se alkoi täälläkin Savossa", sanoi hän taas ja istui
Kuosmasen viereen. "Keskellä kirkasta päivää painoi Herra heinäväen
maahan Savojärvellä. Siitä ne tulivat sellaisiksi, että puhuivat vain
helvetin tulesta ja Herran tuomiosta, toiset itkien selvillä päin,
toiset horroksissaan oudolla äänellä. Vaan ne ovat siitä jo selvinneet.
Ne kulkevat nyt tasaista tietä, Herran tietä, kaitaa, levollisina,
rauhallisina. Se on siinä vaara suurin, missä syntinen on herkin ja
avuttomin, missä sokean silmät ovat avautuneet, ja Herran kirkas päivä
on silmiä huikaisemassa. Siinä niitä sielläpäin jo eksytettiin."

"Vaan jos olisi lähteä sinne", sanoi Kuosmanen ja tarkkasi Paavoa
kysyvästi.

"Karjalaan —?"

"Karjalaan — Lieksaan — niiden menoihin sinne. Mikä matka tämä on?"
sanoi Kuosmanen. "Päivän astut, toisen soudat, niin jo olet kolmantena
perille päässyt. Ei mikään matka nuorille miehille."

"Menkää, kulkekaa, painukaa niin pitkälle kuin saloa riittää — vaikka
Venäjälle asti!" kuului Riitta sanovan kiukkuisasti toiselta puolen
pirttiä.

Paavo ei ollut kuulevinaan, istui vain ja mietti, mitä lie miettinyt,
Riitan kiukkuako ja kärsimättömän mielen purkausta vai Kuosmasen
puhetta ja Karjalan matkaa.

"Lähden, kun lähtenet kumppaniksi", sanoi hän vihdoin reippaasti,
päättävästi kuin uhmaten.

"Lähdet, vaan pidäkin joukostasi parempaa huolta! Juokset lakkaamatta
— kumma kun jaksatkin — kulet saarnaamassa ja muita vielä mukaasi
houkuttelet pitkille matkoille. Et näy välittävän, vaikka kuolisi joka
nokka nälkään", jatkoi Riitta samassa sävyssä.

"Ei kuole, ei tapa petäjäinen teitä nyt enemmän kuin ennenkään", sanoi
Paavo vakavasti, sävyisästi. "Vaan turmelus tappaa sielun ja kiukku ja
kärsimättömyys. Kun älyäisit, että tässä on sielun vaara suurempi kuin
ruumiin."

Riitta käveli kiivaasti pihalle ja paiskasi oven kiinni perässään, niin
että seinä tärähti.

"Semmoinen on minulla vaiva, vaan sekin pitää Herran vaivana kantaa",
jatkoi Paavo Riitan mentyä. "Osaan muita opettaa ja neuvoa, vaan en
omaa akkaani."

Hetken päästä palasi Riitta sisälle puusylyksen kanssa, jonka sitten
pudotti raskaasti pirtin nurkkaan. Hän näkyi olevan tyynempi,
rauhallisempi, kulki edestakaisin kuin itseään lepyttäen ja muilta
äänettömästi anteeksipyytäen.

"Jos on Herran työtä siellä, niin niitä pitää mennä kehoittamaan ja
rohkaisemaan. Se on Herran ystäväin etu ja onni sellainen, että tukevat
toisiaan, että ovat yhtä, missä ovatkin, ja yhdessä vaeltavat taivaan
tietä käsi kädessä, kantaen ja nostaen ja ojentaen. Missä olisivat jo
Savojärven heränneetkin, jollei niitä olisi hoidettu ja niille Herran
eteen tietä auottu? Toiset surmillaan, mielipuolina, toiset maailmaan
uupuneina, toiset väärään kristillisyyteen eksyneinä", puheli Paavo
Riitalle yhtä hyvin kuin Kuosmasellekin.

Mitä kaikkea hän olikaan jo ennättänyt ajatella! Sitäkin, että siitä
syttyy ja leviää vielä palo semmoinen, jota ei ole ennen nähty, että
ne kulkevat sieltä tänne ja nämä täältä sinne, että erämaa tässä
välillä vielä kaikuu Karjalan ja Savon ystäväin yhteisestä laulusta. Ja
muutakin. Vaan ei hän uskaltanut sitä ajatella loppuun. Ei hän ollut
mikään, ei hän pyrkinyt miksikään. Jos se on hurmaa ja eksymyksen
henkeä, niin hän korjaa ja oikoo, minkä osaa ja ymmärtää, vaan jättää
sitten toisten hoidettaviksi, jos on hoitajia.

Aamulla aikaisin he läksivät. He kulkivat poikki suurien salojen, yli
soiden ja korkeiden vaarojen. Paavo oli iloinen, toisenlainen täällä
kuin kotona, astui edellä kengät kainalossa. Ne olivat komeita vaaroja
Karjalan vaarat ja niiltä avautui yhtä komeita, laajoja näköaloja minne
asti tahansa, jonnekin Venäjän rajalle. Hän pysähtyi ihmetyksissään
korkeimmille kukkuloille tähystellen äänetönnä suurta, rannatonta
saloa, joka rauhallisena, äärettömänä, ikuisena uinui alla ja häipyi
kauas etäisyyteen. Niinkuin siellä sen takana jossain olisi luvattu
maa, joku ihmeellinen, salaperäinen, joka odotti ja houkutteli luokseen.

"Se on tällaista syntisen tie taivaaseen, kuin on tämä meidänkin
kulkumme Karjalaan", puheli Paavo Kuosmaselle. "Nouset notkosta
vaaralle, silmäät, tähystelet hetken kauas ja näet uusia vaaroja,
niin jo samassa saat painua korpeen ja suolle ja rämpiä rämeitä. Ja
aina on suota pitemmältä ja pehmeää maata. Kauan kulin siinä korvessa
kuivalle pääsemättä, ponnistelin yksinäni odottamatta, toivomatta,
näännyksiin asti. Vaan nyt on jo helpompaa, nyt on sellaista, että
tietää ja saa uskoa, että tulee kuivakin vielä vastaan ja kangasmaa
— on tullut jo monesti, tulee vastakin. Ei saa hätäillä syntinen, ei
panna määriä mitään, vaan odottaa — uskossa odottaa. Se on elämän tietä
vaivan ja ristin alla oleminen, niinkuin on tietä tämäkin polku huonoja
pitkospuita myöten suolla."

Hän kulki sitten taas pitkät ajat äänetönnä ajatellen omia asioitaan,
Riitaa ja Riitan kärsimätöntä mieltä ja surutonta elämää. Mitä siitä
vielä tuleekaan? Pahenee vain vuosi vuodelta, lisää omaa kuormaansa
ja hänen, tekee molemmille elämän yhä raskaammaksi. Kun on kiukkuinen
vaimo kotona ja puute jokapäiväisenä vieraana, niin ei muuta iloa eikä
huvitusta kuin Jumalan sana, ja kun ei siitäkään sitten enää tunne
mitään saavansa, niin täytyy taas lähteä ystäviin, vaikka ruumis on
väsynyt ja työstä kipeä. Vaan se voi olla Herran johtoa sekin. Ei
tulisi muutoin kuletuksi eikä mennyksi eikä puhutuksi niille niin usein
eikä katkaistuksi pitkää taivalta Sutelasta Savojärvelle, ellei olisi
pakko semmoinen. Ja hänestä tuntui silta, että hän on löytänyt taasen
uuden selityksen omalle elämälleen ja että nyt on helpompaa sekin, mikä
äsken oli ollut niin raskasta.

Aivan kuin hän saisi tätä samaa taivalta vielä monesti taivaltaa, saisi
mennä ja tulla yhtä iloisena, kulettaa tulta toisesta paikasta toiseen,
vuorotellen Savosta Karjalaan ja Karjalasta Savoon. Miten se siltä
tuntuikin — miten ne olivatkin kuin tuttuja jo nämä vaarat täällä ja
vedet vaarojen välissä ja tummat, totiset talot vaaroilla! Ja miten oli
tuntu täällä luonnossa ja ilmassa samanlainen kuin Savojärvelläkin,
ikävöivä, kaihoava, salaa etsivä, jonnekin pyrkivä, ja salon eläjillä
kaikilla sama katse ja surunvoittoinen puhe!

He pyrkivät vanhaa taloa kohti vaaran laelle. Pitkä, kaunis Pielinen
avautui yhtäkkiä eteen pohjoiseen kaveten, etelään leveten, ja kaukana
vesien takana, suurten selkien toisella puolen, kohosi uusia vaaroja,
yhä jylhempiä ja juhlallisempia.

"Tämä Nälkömäki tässä on vanha paikka", puheli Kuosmanen vaivalloisesti
vaaran rinnettä astuen. "Tässä on sama suku elänyt monta polvea. Lie
ollut nälkää entisaikaan jolloinkin, koska on nimi sellainen, vaan nyt
ovat eläjät vankat, paikkakunnan parhaat. Vaara tässä henkii lämpöään,
Pielinen tuolla alhaalla sumujaan ja huurujaan."

Paavo kääntyili ja katseli riiputtaen raskaasti konttiaan ja
tepastellen kivistä polkua myöten. Hänestä tuntui niin somalta, että
hän nyt oli täällä, että hän oli menossa sinne niiden seuroihin, uusia
ystäviä hakemaan ja tekemään ja että täällä oli tällaisia suuria
taloja, joissa oli pirtit kahden pään ja että Pielinen oli tässä,
suuri, pitkä, leveä, jonka yli saavat huomenna soutaa.

He kylpivät vielä illalla. Isäntä kertoi heille herätyksistä ja
heränneistä, joita oli Lieksan puolella, Härkösestä ja Pyyköstä, jotka
niitä hoitivat ja niiden kanssa seuroja pitivät.

"En tiedä, mitä lie — en ole ollut niiden menoissa, eivät ole olleet
muutkaan täältä päin", puheli isäntä. "Papit ovat niistä varoittaneet
ihmisiä, kun ovat kuulleet niiden melusta ja metelistä. Jotain outoa
lahkoa se vain on. Kuuluvat kaatuvan maahan ja pitävän vierasta ääntä
varsinkin silloin, kun se Pyykkö niille saarnaa. Se kuuluu olevan
ankara mies. Vaan Härkösestä sanovat, että on toisenlainen, hiljainen
ja lempeä, sellainen, joka ei ääntä nostata. Olisi sitäkin kerran
kuultava ja nähtävä."

Paavo muisti ensimäisiä herätyksiä Savojärvellä ja oman nuoruutensa
aikoja, miten hän aina seisoi peläten ja vapisten oven pielessä, kun
Juhana Martikainen julisti tuomioitaan ja ihmiset kaatuivat kauhuissaan
lattialle.

"Sitä se oli sielläkin — sitä samaa huutoa ja helvetin pelkoa — ennen
Savojärvellä, kun pimeä, syntinen kansa heräsi. Antaa niiden aikansa
huutaa ja menoansa pitää. Siitä ne herkiävät, siitä niille vielä
koittavat rauhan ja virvoituksen ajat Herran kasvoista ja tuntemisesta.
Hukkuva on hullu ja hätäinen. Ei tunne pelastajaansa, ei osaa eikä
ymmärrä pysytellä paikallaan ja odottaa, että tulisi hiljaisuudessa
autetuksi."

He kulkivat poikki Pielisen varhaisena kesäaamuna, isäntä soutaen,
Kuosmanen keskellä istuen, Paavo perässä. Miten tämä olikaan kaikki
kaunista, sellaista jylhän kaunista, jota ei Paavo ollut ennen nähnyt
milloinkaan! Kaukana kultasi aurinko Paalasmaan kupeita ja kukkuloita
ja valoi kirkkauttaan alas vesiin näköpiirin rajalla. Korkeat vaarat
kohosivat kahden puolen autereisina toinen toistaan ylemmä kuin
keskenään kilpaillen ja omaa mahtavuuttaan ihastellen.

"Jo on Herra tuhlannut teille kauneuksiaan! Kun tätä vain kestäisi ja
täällä saisi aina elää ja olla, niin ei parempaa taivasta syntisellä",
sanoi Paavo kuin jostain alkuun päästäkseen ja tarkkasi isäntää terävin
katsein.

"Onhan tämä — onhan sitä Luojalla tätä lajia. Vaan kun ei tällä elä —
ei elä henki eikä ruumis", kuului isäntä vastaavan Paavolle.

"Silläkö sinäkin sieluasi raskautat, mitä syödä ja juoda ja millä
ruumiinsa verhota — sillä ne sielläpäinkin. Niinkuin siinä olisi onni
ja autuus, missä on selvää leipää ja aitat kaikki eloa täynnä ja
niinkuin se auttaisi kuolemassa. Vaan ei auta, ei päästä perille sillä
ruualla."

Ja Paavo alkoi sitten puhua isännälle oikeasta onnesta ja rauhasta,
jonka sielu saa Herralta evääksi ja elämän leiväksi, jonka hän oli
saanut itse ja muut — Kuosmanen tässä ja Savojärven ystävät.

"Sen on tuli alkanut palaa pienellä paikalla, kun on tämän Kuosmasen
kämmenellä, vaan siitä se vielä levenee ja laajenee niinkuin kuivassa
kankaassa. Joka tottelisi aikanaan ja antaisi Herran kutsumukselle
kunnian, niin pääsisi vähemmällä. Ei tarvitsisi huutaa, ei hätäillä
eikä helvetin polttoa povessaan kantaa. Vaan ei ymmärrä ihmisrukka
aikanaan, mikä on hiljainen, salainen, outo ääni sielussa, joka kutsuu
ja kuiskii kuin kaukaa jostain erämaan kulkijaa kotiin huhuillen.
Eikä ymmärrä sitäkään, mitä on pelko sellainen ja avuttomuuden tunne
yksinäisinä hetkinä ja mitä sielun rauhattomuus ja salattu, sanaton
huokaus — että on Herran kutsumusta ja eksyneen ihmisen tuntematonta
etsimistä maailman rantaa kulkeissaan. Ja kun ei ymmärrä, kun ei osaa
ottaa vähemmästä vaaria, niin täytyy Herran tulla alas ja alkaa paahtaa
ja polttaa helvetin tulella, maahan painaa ja pakottaa. Siitä se sitten
se hätä ja huuto ja parku."

Isäntä pysäytti vähäväliä soutamisen, lepuutti airojaan ylhäällä ja
istui ajatuksiinsa vaipuneena vetäisten taasen venheen pituudelta
matkaa. Ei hän ollut ennen sellaista kuullut, niin likistä ja lämmintä
ja ottavaa, ei ollut ymmärtänyt eilen, mikä ja millainen vieras oli
Kuosmasen kanssa taloon tullut. Eikä hän ymmärtänyt vieläkään, kuunteli
vain ja katseli kiireestä kantapäähän Paavoa ja ihmetteli. Ja hänestä
tuntui siltä kuin olisi joutunut johonkin, josta ei enää pääse pois,
niinkuin tämä vieras tässä pitäisi kiinni, veisi jonnekin, kulettaisi
tuntemattomaan maahan, kauas kotoa.

Hän oli hänkin ollut suruton ja huolimaton sielunsa pelastuksesta,
oli aamusta iltaan ollut kynsin hampain kiinni katoavassa tavarassa
muistamatta sitä, mikä on katoomatonta siellä jossain kaukana, rajan
toisella puolen. Oli joskus tuntenut hätää sielussaan ja kuoleman
pelkoa, yksinäisinä hetkinä salolla liikkuessaan ja pimenevässä
pirtissä istuessaan illoin, kun muut jo nukkuivat oljillaan ja hän
yksin valvoi. Vaan siihen oli sitten pelko taas haihtunut, unohtunut
pitkiksi ajoiksi ja sulautunut maailman puuhiin ja elatuksen huoliin.
Ei hän ollut milloinkaan päässyt alkuun eikä ollut osannut eikä
ymmärtänytkään alkaa. Miten hän ja miten ne muutkaan, jotka olivat
samanlaisia kuin hänkin oli?

He astuivat taasen kaiken päivää, nousivat ylös vaaroille, laskeusivat
alas lepikkoahoille ja vetelille soille, silmänkantamattomalle.
Otettiin jostain opas mukaan taipaleelle, joka tuntui loppumattomalta.
Siinä kohosi vaara edessä, aivan käden ulottuvilla. Se oli tulevinaan
vastaan, sen kylki näytti viettävän suon laitaan asti, vaan siitä se
pakeni taasen, painoi hartioitaan alas, leveni, loittoni, piiloutui
jonnekin kauas pitkän, synkän korven taakse kuusikon varjoon. Kun
he iltasella vihdoin saapuivat viimeiselle vaaralle, korkealle
Hangasvaaralle, Härkösen taloon, olivat he niin väsyneet, että
painautuivat pitkälleen pirtin lattialle ja siihen heti nukkuivat.

Paavo kuului puhelevan pirtissä aamulla aikaisin Härkösen kanssa,
kun toiset vielä makasivat. Istuivat kuin vanhat tutut pöydän päässä
rinnakkain, vastapäätä vanhaa raamattua, joka siinä lepäsi jaloillaan
heidän edessään, Paavo pitkänä, pystynä, Härkönen pienenä, kumarana.

"Vai ei ole täälläkään tietty, miten alkoi!" kuului Paavo sanovan.
"Se on nyt kuin ilmassa, niin ettei tiedä kukaan, missä iskee alas ja
kutka sen käsiin ensiksi joutuvat. Toiset näkevät näkyjä ja ja kuulevat
ääniä, toiset alkavat huutaa hädissään keskellä kirkasta päivää, mikä
kotona, mikä työssä ollessaan. Niitä herää siellä joka viikko."

"Niin tekee täälläkin. Näkyy tarttuvan toisista, kulkevan kuin
kulovalkea. Siellä niitä on rannempana Pielisen puolella kohta joka
talossa", sanoi Härkönen.

"Niinkuin tämä Kuosmanenkin. Mies pimeä ja suruton lähtee kalalle
suurena juhlana, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Siitä piti
sitten painaa Sutelaan saakka läpi yön", puheli Paavo katsellen
Kuosmasta, joka istui oljilla nousua tehden.

"Ka — kun ei likempänä löytynyt lohdutusta", sanoi Kuosmanen.

"Ei löytynyt, kun ei löytynyt Herraa itseään eikä Herran tietä. Se on
lohdutus siellä, missä Herrakin — Herran mukana. Lustig niitä siellä
lohdutti Savojärvellä, muudan kuleksiva mies jostain Pohjanmaalta, ja
sammutti Herran työtä. Olisi vienyt heränneet, mihin olisi vienytkään,
ellei olisi hätään päästy. Kun saivat lohdutuksen, mutta Herra jäi
saamatta ja Herran tie tuntematta, niin oli rauha _väärää,_ rauhaa. Sen
alla kasvoi sitten lihallinen mieli, joka alkoi hypittää."

Ja Paavo kertoi heränneiden tilasta ja eksymyksestä ja taisteluistaan
Lustigia vastaan ja siitä valosta, minkä oli sepältä saanut.

"Eksyvät helpoimmin, jotka suurinta ääntä pitävät. Etsivät rauhaa
ja lohdutusta ja tuttavaa armoa, vaan eivät tahtoisi Herran tielle
taipua, ei leipää syödä, vaikka voin leivän päältä nuolevat. Sitäkö ne
täälläkin?"

"Sitä samaa", sanoi Härkönen naurahtaen. "Pyykkö niitä peloittaa,
lailla uhkaa ja tuomitsee, niin juoksevat tänne hätänsä kanssa.
Juoksisivat enemmän, ellei olisi niitä soita siellä välillä. Vaan ei
minusta kenenkään neuvojaksi."

"Niitä pitää jonkun olla neuvomassa ja niille tietä aukomassa. Sitä
minäkin pitkät ajat — sitä, ettei minusta mihinkään. Ja sitä samaa
sanoo sydän vieläkin. Jos sitä kuulin, niin olisivat hukassa heränneet.
Herran työtä pitää tehdä sen, jolla on valoa, vaikka vähänkin olisi.
Nyt on sellainen aika, että täytyy. Ei ole papeista ainakaan apua.
Pauhaavat joka pyhä uutta villitystä vastaan ja usuttavat surutonta
maailmaa niiden kimppuun, jotka sielustansa huolta pitävät."

"Niin tekevät — niin kuuluvat jo tekevän Nurmeksessakin", sanoi
Härkönen.

"Joka paikassa, missä Herran henki liikkuu ja Herra itse maassa jaloin."

"Vaan miten sinä, vieras, niitä oikein neuvot ja opetat, jotka ovat
neuvon tarpeessa?" kysyi Härkönen.

Paavo istui hetken aikaa eteensä tuijottaen.

"Minun on oppini ja neuvoni pienellä paikalla. Työnnän niitä Herran
eteen ja sanon: Pysy siinä, puhu siinä asiasi Herralle, sano syntisi,
huuda jumalattomuuttasi ja julista itse tuomio ylitsesi, niinkuin sen
Herrakin julistaa, vaan älä lähde pois, älä karkaa Herran käsistä!
Odota siinä, milloin asiasi toimittaa ja tuomiosi muuttaa armoksi!
Minulla on sama neuvo, mikä sepälläkin."

Härkönen tuntui kuuntelevan henkeään pidätellen Paavon puhetta.

Miten se oli selvää ja yksinkertaista! Jotain samaa oli hänenkin
mielessään ja ajatuksissaan liikkunut, vaikkei ollut osannut sitä
muille tulkita. Sinnepäin hänkin oli koittanut niitä neuvoa — poispäin
itsestään, Herran käden alle ja kuletettavaksi ja Herran itsensä
lohdutettavaksi.

"Niiden pitää tulla Herran opettamiksi, että pääsevät omille
jaloilleen", jatkoi Paavo. "Ei ole täällä, näillä taipaleilla neuvokkia
joka hätään eikä ole sielläkään. Jumalan sanasta itsestä pitää saada,
mitä sielu tarvitsee."

He puhelivat, lukivat raamattua, avasivat yhä enemmän sydäntään
toisilleen. Ja heistä tuntui niinkuin he olisivat vanhoja ystäviä,
jotka olivat pitkän ajan perästä taasen toisensa tavanneet, ja niinkuin
heitä kumpaakin tarvittaisiin ja heillä olisi kummallakin samanlainen
tehtävä ja kutsumus, Paavolla Savossa, Härkösellä täällä Karjalassa.

"Mennään, kuletaan, tutkitaan kaikki turmeluksen varustukset kahden
puolen Pielistä!" sanoi Paavo iloisesti, kun he aamulla lähtivät,
Härkönen mukana.

Oli yhtä seuramenoa monta päivää, kulkemista ja astumista ja istumista
pitkissä mustissa pirteissä, joiden katto kaartui lakeista kohti ja
joiden savu-mustat seinät kuulsivat kesäisen illan ruskosta. Oli
itkua ja iloa, oli särkyneiden sydänten hiljaista nyyhkytystä ja
lohdutuksensa saaneiden riemun yltäkylläisyyttä.

"Ette saa jäädä siihen, missä olette ja missä armo makeimmalta
maistuu, niinkuin ei siihenkään, missä vihan tuli sielua polttaa.
Siitä pitää lähteä jokapäiväiseen kilvoitukseen, sotaan syntiä
vastaan, isensäkieltämiseen ja muuhun hengelliseen harjoitukseen. Ei
saa liikkua laajalla syntinen, vaan pysyä yksinkertaisena ja nöyränä
joka päivä Herran edessä. Ei saa itseänsä ihailla, jos on kuka päässyt
Herran kihloja kantamaan, ei epätoivoonkaan langeta eikä sielun
pimeään hukkua, vaan muistaa valvoa asiaansa hyvänä niinkuin pahanakin
päivänä. Sielun vaara on siinä, missä ei syntinen luulekaan olevan,
on armon kukkuloilla yhtähyvin kun epäilyksen alavilla ja kiusausten
pimennoissa. Vaan nämä vaarat vältetään jokapäiväisen valvomisen alla.
Kulkekaa sitä tietä, jota Herra kulettaa ja kun tienne nousee pystyyn,
niin seisokaa siinä alallanne sielun ikävässä ja odotuksessa, siksi
kun umpi taasen aukaistaan ja Herra on asianne toimittanut! Ja jos ei
sittenkään selviä, jos on aina vain pimeää ja polttavaa sielussa pahana
päivänä, niin menkää ja kysykää muilta — tältä Hangasvaaran Härköseltä,
jolle Herra on salatun viisautensa uskonut teitä varten!"

Kuului kaunista laulua pankon puolelta, kun Paavo oli lopettanut —
haikeaa, ikävöivää, etsivää. Ei kukaan liikkunut, ei kääntänyt päätään,
ei liikuttanut jalkaansa, istuivat vain samassa asennossa, niinkuin
olisivat siihen jähmettyneet ja jääneet hiljaisuudessa miettimään, mitä
olivat kuulleet, ja sitä sitten sieluunsa kalliina aarteena kätkemään.

"Ketä ne nämä tytöt ovat, jotka laulavat?" kysyi Paavo Härköseltä.

"Ovat Ilomantsin tyttöjä — nuoria tyttöjä sieltä — pokost puolelta.
Kutovat kankaita ja kulettavat Kuopioon myötäviks", kuului Härkönen
vastaavan.

Paavosta tuntui niin hyvältä olo, ettei ollut ennen milloinkaan
tuntunut sellaiselta seuroissa.

"Hoida sinä näitä, Härkönen, pidä omina lapsinasi, kuleta, kanna
väsyneitä, ojenna eksyneitä uudestaan Herran tielle! Nyt on kaski
kaadettava — nyt on aika. Nyt on päivä, jolloin pitää työtä tehdä —
Herran päivä, valkeuden päivä."

"On täällä tämä Pyykkökin", sanoi Härkönen hämillään.

"On Pyykkö, vaan kun peloittaa ja arkiuttaa, niin tule sinä Kristuksen
rakkaudella kesyttämään!"

Ja Paavo alkoi taasen neuvoa Härköstä, miten pitää heränneitä hoitaa,
etteivät eksy eivätkä pyri takaisin maailmaan.

"Ei halon kanssa, ei hosumalla eikä lyömällä. Säikähtävät, pakoilevat
ja juoksevat omille teilleen. Syötä niitä hunajalla, juota maidolla,
niin kestävät sitten väkevää ruokaa, kun ovat ensin kesyyntyneet."

Nälkömäen isäntä istui hiljaisena, harvapuheisena, katsellen syrjästä
Paavoa ja kuunnellen. Niinkuin olisi ollut hänelle puhuttua se, mitä
Paavo oli puhunut pitkin matkaa, niinkuin se olisi häntä tarkoittanut
ja häneen joskus salaa, oudosti katsellut. Ja niinkuin hänessä
itsessään olisi jotain särkynyt, niinkuin ei hän enää olisi se sama,
mikä oli ollut lähtiessä.

"Sait olla kylvyssä sinäkin", sanoi Paavo isännälle, kun he nousivat
Nälkömäkeen.

"Missä lienen ollut, vaan minusta tuntuu siltä, etten enää pääse teistä
erilleni. Eikö pitäne tulla perässänne Savoon saakka!"

Paavo hymyili ja katseli hellästi isäntää ja jäi sitten pitkäksi aikaa
tähystelemään taakseen taivallettua matkaa ja Pielistä ja korkeita
vaaroja Pielisen takana.

"Se on nousu aina vaikeampaa, nousit mistä tahansa, joko notkosta
vaaralle tai synnin suosta kuivalle, kovalle maalle. Miten se sepän
tyttö lauloikaan:

    "Vaikka korkea
    Ja myös vaivalloinen,
    Kuitenkin kulkea
    Aijon perille
    Läpi ahdingoitten
    Tälle vuorelle.

"Vaan kun on päästy vaaralle, kun on sielu saanut tuta tuttavaa armoa,
niin aukeavat laajat maat alla ja elämän vedet ja virrat ja Herran
kaupunki. Niin on minulle käynyt, niin käy teillekin."




IV.


"Vai on sillä siellä joukkonsa, vai selittää se siellä raamattua!
Se lie Lustigin raamattu sotkoksissa, koska sitä pitää aina olla
selittämässä", puheli Paavo Juhana Poikoselle, nuorelle miehelle, joka
oli pääsiäisen pyhinä tullut Iisalmelta Paavon luo. "Mikä sinut on
liikkeelle ajanut, oma asiasiko vai muiden?"

"Oma ja muiden", vastasi Poikonen, "oma — kun ei saa rauhaa eikä lepoa,
kun on aina helvetti edessä, jos minne kääntyy, muiden — kun ei sovita
yhteen siellä, kun on aina pientä riitaa Lustigin kanssa ja Niskasen ja
muiden."

"Hyvä, että on omaakin asiaa eikä muiden. Niitä kulkee joka päivä
täällä muiden asioilla. Vaan mikä sinulle puhkasi tien parannukseen —
nuorelle miehelle?"

"Sehän se synnin paino ja kuoleman pelko. Kun on mies vaeltanut
tietämättömyydessä ja pimeydessä synnin poluilla, niin on kasaantunut
törkyä tunnolle. Pilkkaaja minä olin ennen ja vainomielinen. Kirosin,
vannoin, kun kuulin heränneistä puhuttavan, etten rupea jumaliseksi,
etteivät saa minua siihen lahkoon. Tässä talvella menin sitten
muutamana aamuna metsään, niin alkoi kuolema peloittaa, ja minusta
tuntui kuin kaatuisivat puut päälleni ja siihen rusentaisivat. Ja
kaatuahan nuo olisivat saaneetkin, vaan vielä on säästetty."

"Ja sinä sieltä sitten —?" kysyi Paavo uteliaana.

"Minä sieltä Lustigin luo puhumaan, vaan en saanut rauhaa enkä päässyt
painon alta. Kävin sen seuroissa ja koetin kuunnella. Ei se minulle
sopinut, mitä kuulin, en ylettynyt, liian oli korkealla Jumalan armo.
Niitä on siellä muitakin samanlaisia — Tikkasen veljekset ja Heikki
Martikainen."

"Siinähän niitä onkin aluksi ja siihen tuo Herra lisää. Missä kaksi tai
kolme on koolla oikeassa mielessä ja hengessä, siellä on Herra itse.
Niin on ollut täällä, niin on muuallakin. Vaan pysykää te velallisina!
Se Lustigin oppi ottaa velan pois ja tuo sitten lihallisen mielen
tilalle. Vieläkö se pelaa?"

"Mitä tehnee — en ole ollut enää kuulemassa. Sillä on hyviä ystäviä,
Lauri Niskanen ja muut, jotka ovat kirjamiehiä. Saa aina niiden kanssa
väitellä eikä minusta ole väittelijäksi eikä miksikään. Minun ovat omat
asiani sotkuksissa."

"Niinkuin Lustigin raamattu", sanoi Paavo nauraen ja jatkoi hetken
päästä:

"Ne pitää selvittää ja korjata — pitää saada selko tilastaan ja
tiestään ja päästä valoon. Ilman sitä saat olla sokkosilla kaiken
ikäsi. Ei se velka sinulta sen vuoksi lopu, niinkuin on loppunut
Lustigilta ja niiltä muilta, olet sitä joka päivä tekemässä. Vaan
epäusko loppuu ja pimeys."

"Tulin sitä varten tänne, että te lähtisitte sinne riitä neuvomaan ja
oikomaan eksymyksiä. Siellä ne kuuhailevat ja katselevat, ketä seurata
ja minne mennä, kun on kaksi joukkoa. Ei ole Niskanenkaan mielessään
luja, vaikka joku vaimo täältäpäin jostain kuuluu sitä varoittaneen
teistä Kuopion markkinoilla."

"Vai jo varoitti! Joko ovat alkaneet akat Kuopiota myöten?" sanoi Paavo
nauraen.

Hän läksi Poikosen kanssa pääsiäislauantaina Iisalmelle. Käytiin ensin
Savojärvellä ja tultiin toisena pääsiäispäivänä perille.

Oli samaa ihmettä tämäkin matka kuin sekin sinne Karjalaan. Niinkuin
olisi outo voima ollut vetämässä ja kulettamassa, jota ei voinut
vastustaa, ja niinkuin Poikonen olisi ollut joku Herran lähettämä,
joka oli tullut sanomaan: Tule ja auta meitä. Ja Paavo istui omissa
mietteissään reessä pitkillä taipaleilla ja pirteissä seurain
päätyttyä, kun ystävät olivat hajaantuneet ja taas oli veisattu se
sama, vanha, tuttu lähtövirsi.

Näinkö tässä sittenkin kävi? Näinkö hänen piti kulkea idät ja lännet,
lähteä itään, kun idässä paloi ja länteen, kun lännessä paloi Herran
tuli? Se oli ollut vain uteliaisuutta sellaista, joka hänet Karjalaan
kuletti, omaa halua nähdä niitä, Härköstä ja Pyykköä ja muita. Vaan
siellä perillä sitten piti puhua, ja kun puhui, oli kuin olisivat sanat
tulvineet suusta, niinkuin niitä olisi ollut suuri, purkamaton varasto
jossain sielun kätköissä, ja niinkuin olisivat kuulijat aina uutta
odottaneet.

Ja hän istui taasen pöydän takana suuressa pirtissä, jossa ei muuta
näkynyt kuin päitä ja hartijoita ja pitkiä tukkia ja ruudukkaita
päähineitä ja kurkottavia, odottavia kasvoja kaukaa perältä.

"On nähty sitä, mitä ei ennen täälläpäin, että Herra herättää
syntistä, jumalatonta kansaa, kulkee Karjalat ja Savot ja kutsuu
pimeydestä valkeuteen eksyneitä ihmisraukkoja. Ja kun on herättänyt
ja kutsunut, niin alkaa tielle taluttaa ja uuteen elämään johdattaa.
Vaan siinä ensimäisessä parannuksessa joutuu moni sielu vahinkoon ja
vaaraan. Kun on omatunto levoton ja helvetin lieska polttaa povessa,
ollaan vaivaisia syntisiä, rukoillaan, ahkeroidaan, juostaan ja
pyritään parannuksen tielle, niinkuin pitääkin, vaan kun on tultu
vanhurskauttamisen paikoille ja saatu synnit anteeksi, katkeaa
ikävöiminen ja syntinen seisahtuu siihen, ikäänkuin olisi jo perille
päässyt ja kaiken kilvoituksensa kilvoitellut. Ja kun se siinä
seisoskelee ja ihastelee omaa oloansa, loppuu lasten leipä ja elävän
armon esimaku. Silloin lähtevät toiset omin lupinsa liikkeelle ja
alkavat summakaupassa uskoa ja parannusta tehdä. Siinä syntyy sitten
tekojumalisuus ja kiiltokristillisyys ja siitä kasvaa vähitellen,
niin ettei syntinen itsekään huomaa. Luulee armon varassa liikkuvansa
ja oikeaa elämäntietä kulkevansa, vaikka onkin oma miehuus tukena.
Vaan oikeat, totiset kristityt eivät yksin kule eivätkä tietämätöntä
tavoittele. Kun niiltä loppuu lasten leipä, niin ne asettuvat
kaikkinäkevän eteen sielunsa ikävällä, siinä sairastavat ja sanovat:
Missä olet, missä viivyt auttajani? Ja siitä ne lähtevät eteenpäin
oman heikkoutensa tunnossa, vaan Herran varassa. Ja vaikka niiltä
ovat oman tuntemisen puolesta aseet riisuttu, niin niillä on Herra
väkevyytenä ja lujana linnana. Ne ovat nämä vaarapaikat vältettävät ja
opittava elämään oikeassa uskossa, jota elämän Herra salatun tuntemisen
kautta tarjoo, niinkuin on siitä kirjoitettu: vanhurskaan pitää elämän
uskosta."

Niskanen istui peräpenkillä tarkkaavana painuen väliin kyynäisilleen,
väliin oikaisten itseänsä ja katsellen avosuin Paavoa. Hän ei voinut
ymmärtää, mikä häneen enimmän vaikutti, helppousko, jolla Paavo puhui,
äänen omituinen sävykö vai sanat ja asia.

Niinkö se olikin? Niinkö olikin pienellä paikalla asia? Lustig oli aina
nostanut sen korkealle, vaan tämä laski alas maahan asti. Oli ennen
aina ollut sellainen ristiriita sielussa sen välillä, mitä oli ja mitä
luulotteli olevansa.

Kun seurat olivat päättyneet, meni hän kamariin, tervehti Paavoa ja
pyysi seuraavaksi päiväksi kotiinsa Koljonvirralle. "No se — sehän
se on vanha sotapaikka, jossa on ennenkin isketty. Joko siltä on
Niskaseltakin susi turkit repinyt?"

"Joko lie? Mitä sitten — mitä vieras sillä tarkoittaa? kysyi Niskanen.

"Sitä, että joko on reikä tullut entiseen jumalisuuteen? Kuulut olleen
sinäkin jumalinen."

"Lienen ollut jumalinen jos jumalatoinkin, vaan nyt olisi mieli taivaan
tielle."

"Sille pitää päästä sen, jolla on mieli, kun on vain totinen ja oikea.
Kuulut olevan kirjamiehiä ja isotietoisia. Se on sellaiselle portti
ahtaampi kuin muille."

Ja Paavo kertoi, miten hän itsekin oli lukenut raamattunsa kolmeen
kertaan, vaan pysynyt pimeässä ja haparoinut, kunnes seppä aukaisi
ymmärryksen ja valaisi tien.

"Kun sitten rupesin raamattua lukemaan, oli kaikki kuin uutta painosta.
En ole sen perästä kysellyt neuvoja, vaan muita olen neuvonut ja muille
tietä osoittanut."

"Sinun pitää päästä oikeaan järjestykseen, pitää palata takaisin, tulla
lapseksi ja opetella uudestaan kävelemään", jatkoi Paavo.

"Vaan miten minä? Miten osaan oikein aloittaa?" kysyi Niskanen.

"Siten, että asetut kaikkinäkevän eteen ja siinä pyydät parannuksen
armoa ikävöiden ja odottaen. Se on mieli, joka siinä on pääasia. Anna
omantuntosi tuomion langeta ylitsesi äläkä riitele!"

Ja Paavo alkoi selittää, mikä on Herran tietä ja miten sillä kuletaan
ja miten pitää syntisen joka päivä uusia asiansa ja välinsä Herran
kanssa, ettei eksy pois yksinkertaisesta järjestyksestä.

Se tuntui Niskasesta niin selvältä ja oikealta, niinkuin kaikki, mitä
Paavo oli puhunut. Hän oli ennen harjoittanut jumalisuuttaan omin
voimin, pitänyt sitä yllä ja pönkittänyt omin käsin ilman jokapäiväistä
ikävöimistä ja elävää yhteyttä Herran kanssa. Ja samalla oli Paavon
puhe niin varmaa ja vakuuttavaa, niin läheistä, niin yksinkertaista
kuin olisivat asiat jokapäiväisiä asioita, kuin puhuttaisiin talon
töistä ja askareista.

Kun Paavo seuraavana päivänä tuli Virran taloon, aukaisi Niskanen
hänelle sydämensä ja kertoi tilastaan ja taisteluistaan. Hän oli jo
monta vuotta etsinyt ja ollut levoton, lukenut kirjoja, mitä vain oli
käsiinsä saanut, ja kantanut tunnollaan kuormaa. Nyt oli hän viimeksi
kulkenut Lustigin seuroissa ja luullut niissä joskus jotain saaneensa
helpoitukseksi. Vaan sitten oli taasen kaikki kadonnut ja haihtunut,
usko ja lohdutus ja hyvä mieli. Ja vihdoin oli hän alkanut epäillä ja
perääntyä, vaikka olikin Poikosen kanssa väitellyt.

"Järki kehrää ja kunnia on korkea, vaikka tunteekin tunnossaan oman
huonoutensa. Minä olen aina omassa mielessäni pyrkinyt ylöspäin ja
omissa tiedoissani, hengellisissä niinkuin maallisissakin. Kun nyt
pääsisin alaspäin."

"Pääset, kun pysyt velallisena ja kun Herra panee painoja. Niitä on
pitänyt minunkin kantaa, muutoin olisin noussut ja kohonnut korkealle
omissa luuloissani."

He puhelivat kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä, kun muut jo nukkuivat.

Paavo vertaili mielessään Härköstä ja Niskasta toisiinsa. Karjalassa
oli Hangasvaaran Härkönen ensimäinen, joka oli oikein ymmärtänyt
parannuksen asian ja saanut osan salatusta viisaudesta, tämä Niskanen
tässä oli toinen. Vaan tämän oli tieto suurempi.

Kun Paavo seuraavana päivänä läksi kotiinsa, tuli Niskanen mukaan
saattelemaan. Oli huono, keväinen keli. Astuttiin pitkät taipaleet.
Kumpikin oli hyvillä mielin, Niskanen siitä, että oli saanut valoa
pimeäänsä, Paavo siitä, että oli taasen löytänyt itselleen ystävän,
joka häntä ymmärsi.

"Ne ovat minulla omat vaivani ja kotiristini, ei niitä sovi kaikille
kertoa", puheli Paavo. "Hyvää on kristillisyys kylässä ja suurta
usko, vaan rikki tahtoo mennä kotona, katketa ja loppua. Kotona se
on syntisen oikea sotapaikka. Pysyt hetken vahvana, niin jo taasen
lankeat ja loukkaat itsesi ja haavoitat tuntoasi. Ja siitä saat sitten
uudelleen nousta ja hivuttaa itseäsi haavoitettuna Herran eteen, siinä
valittaa ja vaikeroida ja odottaa taasen uutta armokatsetta Herralta.
Vaan pitää kärsiä itseään ja omaa huonouttaan syntisen, ei saa suuttua
eikä väsyä eikä epäillä."

Paavo puhui kaikesta, mikä hänellä oli painona ja mikä hänen elämäänsä
rasitti, kiukkuisesta vaimostaan, joka yhä vastusti Herran työtä
itsessään ja muissa, köyhyydestä ja puutteesta, joka aina kulki
kantapäillä meni minne tahansa, suruttomasta ympäristöstä, jossa ei
vielä ollut elämän merkkiä näkyvissä.

"Nämäkin kuormat olisivat helpommat kantaa, jos olisi itse syytön, jos
saattaisi syyttömänä astua kaikkinäkevän eteen. Vaan kun ovat omat viat
pitkin päivää näkyvissä, kärsimättömyys ja kapinallinen mieli ja kopea
sydän, niin tulevat kaikki kuormat raskaammiksi. Vaan nämä ne ovat
syntisen tavaroita matkalla, näitä pitää täällä kantaa, uskossa kantaa,
ei uupua eikä väsyä."

Paavon puhe päättyi aina siihen, ettei saa väsyä, ei työlästyä eikä
epäillä, vaan kantaa vaivansa uskossa ja kärsiä omaa huonouttaan.

Kun hän palasi kotiin, oli Riitta synkän ja surullisen näköinen, ja
lapset istuivat arkoina ja pelokkaina pankolla. Hän huomasi heti, että
oli jotain tapahtunut, vaan ei kysynyt mitään.

"Ne rupeavat nyt kuolemaan, eivät kestä enää", kuului Riitta sanovan
sairaan äänellä:

"Kutka? Mitä?" kysyi Paavo hätäisenä.

"Ihmiset — köyhät eläjät. Kuuluvat kaatuvan työmaalla metsässä ja
teillä, mikä missäkin."

Paavo silmäsi samassa lapsia, jotka olivat työntyneet likemmä toisiaan.
Hän tunsi olennossaan oudon, kaamean tunteen, ja hänen äskeinen
turvallinen, rauhallinen olonsa oli kuin poispyyhkäisty.

"Tässä käy meille vielä samoin", jatkoi Riitta syyttävällä äänellä.
"Lapset ovat jo alkaneet sairastella. En saa terveitäkään enää ulos
ollenkaan, istuvat vain tuossa ja värjöttävät kaiken päivää. Minä niitä
saan täällä yksin pelätä."

Ja Riitalta pääsi itku, väkivaltainen, raju, ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. Mutta Paavo läksi ulos, pistäytyi pitkissä ajatuksissaan ensin
kujaan ja käveli sitten metsään päin pitkin ajotietä.

Niinkuin olisi tullut seinä eteen, minne menikin, niinkuin joku ajaisi
takaa ja ahdistaisi ja lähenisi hetki hetkeltä. Oli hän jo kaikkea
kokenut, oli kulkenut pitkältä pimeässä, josta seppä oli ennustanut
ja puhunut, vaan ei ollut vielä tällaista tuntenut. Jos on niin,
että pitää sittenkin nääntyä, jos ei enää auta sekään, joka on ennen
auttanut.

Oliko tämä kaikki rangaistusta hänelle siitä, että oli ollut joku
olevinaan, että oli kulkenut Karjalat, Savojärvet ja Iisalmet seuroja
pitämässä ja muita opettamassa? Vai oliko tämä yhteistä köyhyyttä, sitä
samaa, jota oli muillakin, joka ahdisti muitakin ja tappoi nälkään
ja näännytti metsäteille? Vaan miksi oli aina hänellä? Miksi hänen
elämänsä tuntui aina käyvän yhä raskaammaksi, kun muiden huojentui
ja helpoitti joskus — jumalattomain ihmisten, jotka olivat Herralle
vieraita? Ja hän tunsi, miten sielussa raivosivat kaameat ajatukset,
kapina ja uhma Herraa itseään vastaan ja synkkä epäilys.

Nyt hän sen oikein näki, millaista jälkeä pettu ja sammalsurve oli
jättänyt jälkeensä. Lapset olivat kuihtuneet ja niiden kasvot saaneet
kalpean, sinertävän värin. Eivät ne ole olleetkaan oikeita lapsia,
eivät iloinneet milloinkaan, niinkuin lapset iloitsevat, eivät juosseet
eivätkä leikkineet, vaan istuskelleet pitkin päivää pirtissä ja
puhelleet toisilleen vanhan ihmisen äänellä. Hänen tuli niitä yhtäkkiä
sellainen sääli ja surko, että oli maahan vaipua, että piti pidellä
jostain kiinni ja ääneensä valittaa.

Hänen mieleensä muistuivat talvelliset puheet Puolasta, kauniista,
rikkaasta, kaukaisesta maasta, jossain etelässä olevasta, jossa
annetaan asumukset ilmaiseksi. Hän oli niille nauranut ja niistä
ystäviään varoittanut. Vaan nyt ne tulivat siihen, niinkuin joku
olisi tuonut, niinkuin joku olisi siinä vieressä seisonut, korvaan
kuiskuttanut ja kuvaillut kaiken kauniiksi ja onnelliseksi oudossa,
tuntemattomassa maassa. Miksei hän voisi lähteä, niinkuin muutkin,
jotka olivat aikoneet ja joilla oli hätä ja puute pienempi kuin
hänellä? Hän lähtee, hän ottaa Herran mukaansa, hän palaa taasen
takaisin parempina aikoina. Hän valvoo vieraalla maalla ja vaeltaa
Herran kasvojen edessä. Hänen täytyy lähteä, täytyy päästä jonnekin,
joukko kuolee täällä nälkään, lapset kuolevat.

Hän muisti Aaprahamia, joka sai kerran kutsun ja läksi kauas Kaanaan
maalle, ja Jooseppia ja muita Jumalan pyhiä, jotka olivat vaeltaneet
vieraille maille ja taasen tulleet takaisin ja saaneet siunauksen.
Ne tulivat kaikki siihen, liikkuivat siinä elävinä hänen edessään,
pystyttivät siihen majansa ja läksivät siitä taasen jonnekin tuttuina,
ystävinä, ikäänkuin käsin viittoen ja mennessään kutsuen.

"Herra hoitaa heränneitä ilman häntäkin. Tänne jäävät Härkönen ja
Niskanen, joilla on salattu viisaus, tänne jää harjaantunut kansa ja
Herran sana. Ei hän ollut mikään eikä tahtonut ollakaan. Jos on Herran
tahto, että kansa elää ja kasvaa siinä armossa, jonka on kerran saanut,
niin se elää ja säilyy ja pääsee perille sinne, minne on menossakin.
Ja jos on Herran tahtoa vastaan hänen matkansa kauas vieraille maille,
niin tulkoon itse eteen, tukkikoon tien, pankoon poikkitelaista
polulle."

Kaiken kevättä oli Paavon elämä ollut yhtä ja samaa taistelua oman
itsensä, oman horjuvan mielensä kanssa. Toisinaan oli pitänyt
öitänsäkin valvoa ja miettiä ja rukoilla.

Jos on sittenkin siellä suuremmat vaivat vieraalla maalla kuin täällä,
jos tämä on Herran käsistä pakenemista, hätääntyneen hulluutta
ja epäuskoisen mielen uhmaa. Vaan ne tekivät lähtöään muutkin,
pelkäämättä, rohkeasti, möivät kotinsa ja kontunsa tai jättivät siihen
hallaiset paikkansa. Niin — niin se sittenkin on, että sinne pitää
mennä ja sieltä tulla taasen takaisin, jos ei kerran valkene eikä
kirkastu eikä parane tämä kurja elämä.

Kun hän kulki metsissä yksin tai kalasteli aamuvarhaisin järvellä,
alkoi hänen päätöksensä horjua ja hän tunsi raskasta ja ahdistavaa
ajatellessaan lähtöä. Se oli sittenkin hänen kotinsa tämä köyhä koti,
hänen synnyinseutunsa tämä alakuloinen, tumma, totinen seutu, missä
vaara kohosi toisella puolen ja synkkä korpi toisella, järvi, soukka
järvi, vain välissä. Vaan kun hän tuli sisälle pirttiin näki Riitan
kärsivät, kuihtuneet kasvot ja lasten surullisen, hiljaisen olon ja
ilottomat liikkeet lattialla, niin vahvistui taasen horjunut mieli
hetkeksi.

Kun sen oikein tietäisi, kun tietäsi edes jotain ennakolta, vaan ei
tiedä syntisraukka mitään, ei tiedä, mikä on Herran tahto milloinkin,
ennenkuin näkee ja kokee, ei tiedä, mitä on elämä, ennenkun on elämänsä
elänyt.

Hän kulki kuin unissaan monta päivää ennen lähtöä, rauhattomana,
synkkänä, laahaavin askelin kuin raskasta taakkaa kantaen. Ei hän
jaksanut lähteä Savojärvelle eikä muualle ystäviin, kokoili vain
kapineitaan äänettömänä ja valmisteli lähtöä kuin salaa, niinkuin ei
itsekään tahtoisi tietää, mitä tekee ja minne menee.

Ei maistanut miltään Jumalan sana eikä ollut halua sitä lukeakaan.
Niinkuin olisi puuttunut rohkeutta ja uskallusta, niinkuin olisi
pitänyt kiertää raamattuansa, niinkuin sieltä olisi tullut kielto häntä
vastaan, jos sen aukaisi.

Eivät ne sopineet sittenkään hänelle miksikään esikuviksi, vanhat
patriarkat ja Jumalan miehet, ei hänen sopinut itseään niihin verrata.
Niillä oli oma, erityinen olonsa ja kulkunsa ja niiden elämällä
suurempi merkitys kuin hänen. Mikä hän oikeastaan oli? Ei mikään.
Jumala saattoi hänet nujertaa ja tappaa nälkään joukkoineen niinkuin
kenen tahansa jumalattoman.

Hiljaa, kenenkään näkemättä he läksivät aamulla varhain. Paavo poikkesi
ennen lähtöä vaaran alle lepikkoon, polvistui siellä ja rukoili pitkät
ajat. Se oli kipeän, revityn, raastetun sydämen valitusta. Kun hän
palasi pihalle, seisoivat lapset jo siinä matkavalmiina, ja Riitta
talutteli pientä mustaa piha-aidan takaa. Ei puhuttu mitään toisilleen,
ei jaksettu puhua, liikuttiin kuin muiden liikuttamina. Eikä katsottu
taakse, kun oli lähdetty, ei uskallettu katsoa, astuttiin vain kärrin
perästä kiinni pitäen törmän yli oikosen päähän.

Mitä tämä on — mitä tämä oikein on — ja minne häntä viedään? Miksi
hän sittenkin läksi? Miksei jäänyt tänne nääntymään, jos on kerran
kuitenkin näännyttävä? Ja miksei hän palaa takaisin, miksei käännä
hevostaan ja joukkoaan, vaikka on joka askel väkisten astuttua ja
jokainen syöttöväli kuin omaa kadotustaan ja onnettomuuttaan kohti
kulkemista?

Hän asteli pitkät matkat kaukana jälessä lyödyn, nöyryytetyn
lannistuneella mielellä ja oman heikkoutensa ja tyhmän tekonsa tunnossa.

Heikkoutta tämä oli, uskon heikkoutta, oikean, totisen, järkkymättömän
uskon puutetta. Jos olisi usko ollut oikeaa ja elävää, olisi jääty
omalle maalle ja jätetty elämä siellä Jumalan vastattavaksi. Ja jos
olisi rukoiltu ja valvottu ja oltu oikeita kristityitä, olisi Jumala
antanut siunauksensa siellä kotona. Vaan nyt on karattu Jumalan käsistä
omille teille ja otettu oma järki oppaaksi.

Kulettiin päivät pääksytysten mitään muuta puhumatta kuin sitä, mikä
oli välttämätöntä. Riitta istui rattailla, kalpeana, raukeana, nuorin
lapsi sylissä, väliin itkeskellen, toiset vanhemmat lapset juosten
jälessä ja edellä, omalta itseltään iloa etsien. Saivat vain pettusekaa
suuhunsa, niin olivat yhtä tyytyväisiä täällä kuin siellä kotonakin,
samoja lapsia, kaikista eläjän huolista ja vaivoista tietämättömiä.

"Tämä on Joonaan matkaa. Herra käski kerran profeetan lähteä itään,
niin läksikin länteen. Kun olisi seppä ollut likempänä, olisi jäänyt
tämäkin matka tekemättä. Leivän puute toi uskon puutteen meille.
Minusta tuntui heti kotoa Koskiniemeltä lähtiessä, että nyt ovat
asiat otettu omiin käsiin, ruvettu itse omaa elämää ja tulevaisuutta
järjestämään", puheli Paavo kerran kun oli taasen lähdetty
syöttöpaikasta taipalelle.

Riitta ei vastannut mitään, kääri vain vaateriepuja nuorimpansa
ympärille.

"Saamme siitä nyt itse vastata. Se oli vielä koetusta vain, se kova
hätä kotona. Se jos olisi kestetty ja kerran vielä kylvetty touko, niin
olisi kirkastunut uusi päivä. Vaan ei kestetty, kun ei eletty Jumalan
sanasta, ei ollut uskoa, kun ei ollut leipää. Mitä kristillisyyttä se
on sellainen, joka on leipään sidottu, joka leivän kanssa tulee ja
leivän kanssa menee?"

"Eihän meillä ole leipää ollut moniin vuosiin. Mitä leipää se on tämä
tämmöinen?"

Ja Riitta otti mustan, paksun leivän kappaleen nuorimman lapsensa
kädestä sitä pyöritellen ja Paavoon päin ojennellen.

"On samanlaista kun on ollut muillakin — rikkaammillakin", vastasi
Paavo.

"On — kun on evääksi saatu suuteita sekaan, vaan ei ole ollut ennen",
kuului Riitan kärsimätön ääni rattailta.

Ei se siitä parane, että siitä puhuu Riitan kanssa. Parempi kuin ei
puhu mitään, kun vain menee eteenpäin jonnekin, muiden perässä ja kun
ei ajattele mitään, ei elämäänsä, ei kuolemaansa, ei Jumalaansakaan
enää.

Vaan ajatteli hän, ajatteli ainakin sitä, mitä oli siellä takanapäin,
entistä oloaan ja elämäänsä, Herran kuletusta ja työtä, yhteisiä
seuroja ja pitkiä seuramatkoja, joille kaikille nyt tuli yhtäkkiä
tällainen loppu.

Hänestä tuntui sittenkin siltä kuin ei tämä kaikki olisi totta,
niinkuin näkisi vain pahaa unta, josta vielä herää ja pääsee taasen
takaisin entiseen oloonsa, niinkuin tulisi Herra vielä vastaan jossain
ja käännyttäisi jollain lailla takaisin.

Luulin jo jotain osaavani omin päin ja tietäväni tien, vaan sokea olen
ollut ja sokeana vieläkin kulen. Luulin kestäväni kaikki, jaksavani
kantaa kaikki Herran voimalla, luulin, ettei masenna mikään mahti sitä,
jolla on avattu tie armoistuimelle ja oikea, elävä usko. Vaan ei ole
ollut oikeaa, ei ole ollut Herran voimaa tämä tämmöinen, ei ole ollut
pahan päivän varaa sielussa. Miksi en jäänyt sinne, mistä läksin, miksi
en sanonut Herralle: Tapa tähän, jos tappaa aijot!

Miksi nyt piti näin käydä — nyt juuri? Sain itselleni vasta uusia
ystäviä Savossa ja Karjalassa, sain nähdä tulen palavan Karjalan
vaaroilla ja siitä iloita, niin tuli tämä. Niinkuin ottaisi heti pois,
minkä antoi. Niinkuin näyttäisi jotain, antaisi jotain lapsen käteen
ja heti jo samassa ottaisi pois. Niinkuin se olisi kiusantekoa Herran
puolelta tämä — antaa ensin, täyttää ensin mieli ilolla ja riemulla ja
samassa jo ottaa kaikki ja painaa keskelle hätää ja vaivaa.

Hän tunsi jotain kaameaa sielussaan siinä astuessaan hevosensa perässä,
joka vaivaloisesti kulkien laahasi nälkäistä joukkoa pitkin ylämäkeä.
Lapset olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, istuskelivat rattailla
päiväkaudet kalpeina, nuorin jo sairasteli ja valitteli äitinsä sylissä.

Kerran kulin samassa pimeässä, samanlaisia tuntemattomia matkoja.
Mieli oli musta ja sielu sairas, niinkuin on nytkin. Vaan se oli
tietämättömän tietä ja löytämättömän syntisen etsimistä ja ikävää ja
Herran valoon pyrkimystä. Tämä on toista. Tämä on sellaista, jossa on
itse pimittämässä omaa tietään ja pahentamassa omaa elämätään ehdoin
tahdoin herännyt mies ja valoon päässyt — valosta pimeään kulkemassa ja
päivästä yöhön, joka askel itse lujittamassa silmukkaa oman kaulansa
ympärille.

Oli tähän Riitankin syytä. Jos olisi Riitta ollut toisenlainen,
toisenmielinen, kärsivällisempi ja kestävämpi, jos olisi Riitta
joskuskaan rohkaissut, kun kaikki näytti synkältä ja toivottomalta
kotona, niin ei oltaisi tällä matkalla. Se oli kuin salaista uhmaa
ja kostoa hänen puoleltaan koko lähtö, hänen oman pahan sydämensä
purkausta, vanhan ihmisen vihaa ja ilkeyttä. Riitta esteli aina
seuramatkoista, vihoitteli ja paiskoi kiinni oveja, kun kotiin tultiin,
niin piti näyttää sille, että tekee mitä voi, että uhraa kaikki joukon
eteen, että menee minne tahansa, kun niiksi tulee.

Siinäpä se on — siinä se onkin uskon heikkous ja Herran voiman puute.
Siinä se on. Kovissa koetuksissa vasta oppii syntinen tuntemaan oman
itsensä, miten nousee syvältä sielusta aavistamatonta ilkeyttä,
miten on parempina päivinä, valossa ja ilossa ja armon nautinnossa,
kaikki paha painunut pohjalle eikä pahana päivänä ole sitten muuta
enää jälellä kuin alaston sielurukka, josta armo on juossut kuiviin,
niin että vain pohja näkyy, haiseva, mätänevä pohja, vanha ilkeä
sisu. Mikä hän nyt oli? Missä oli nyt Herran mies, seurapuhuja ja
muitten opettaja? Saisivat olla näkemässä ja sormellaan osoittamassa
opettajaansa.

Hän kulki kuin unissaan laahaten raskaita jalkojaan. Jokainen päivä
oli samanlainen, yhtä synkkä ja toivoton. Jo olivat vanhemmatkin
lapset alkaneet sairastella. Jo oli täytynyt pysähtyä taloihin, mihin
päiväksi, mihin pariksi ja sitten taas lähteä taipalelle, kulkea kuin
silmät sidottuina kuorman päällä istuvia, itkeviä ja valittavia lapsia
hoitaen.

Kärsiköön kerran liha, saakoon oman ansionsa tyhmä mieli ja työ,
pelatkoon, vaviskoon Herran vihan edessä taas syntinen! Ei ole vielä
otettu Herralta nöyrin mielin kaikkea, ei ole maattu maassa eikä
yhdessä apua huudettu lapsen suulla taivaallisen isän kurin alla.

Miten tuntuikaan siltä kuin helpoittaisi sielua tämä alistuminen,
niinkuin olisi kevyempää silloin aina, kun sai jäädä siihen, että
on ansainnut kaiken tämän, mitä nyt kärsitään, että kärsitään oman
tyhmyyden tähden, että ollaan kantamassa omaa ansiota ja palkkaa, itse
hankkimaa! Jostain kaukaa vilkkui taasen valo ja sielun sisimmästä
kuului hiljainen, outo ääni, joka rohkaisi ja kevensi.

"Niin se oli — niin se sittenkin oli, että Herra tuli vastaan, että
Herra nosti myrskyn ja katkaisi tien", sanoi Paavo kuin painajaisesta
irti päästen kuultuaan, ettei lasketa rajan yli eteenpäin.

Hän sairastui itsekin ja makasi monta päivää kuumeissaan. Vaan hänen
oli mielensä kepeä ja iloinen, niinkuin olisivat nyt jo loppuneet
kaikki vaivat ja niinkuin olisi taasen päästy siihen entiseen.

"Kaikki portit ovat läpikäytävät, minkä nämäkin. Vaan nosti toki myrskyn
Herra ja pysäytti tiellä Pileamin, joka kulki väärillä asioilla. Siitä
tiedän taas, että on Herra likellä. Kun lie Herralla kärsivällisyyttä,
niin täytyy oppia syntisenkin omaa tyhmyyttään kärsimään. Herran tie
tulee aina uudestaan etsittäväksi sen, joka on itsensä omalta tieltään
löytänyt. Palataan, päästään kotiin, otetaan Herra oppaaksi ja Herran
tie tieksi. Vielä veisataan yhdessä Herran kiitosta ystäväin kanssa,
heränneiden ystäväin."

Kun he saapuivat Savoon, oli jo puoli kesää kulunut. Se oli ollut kuin
unta, pahaa unta, heidän matkansa, jota joskus muisteltiin, vaan josta
harvemmin puhuttiin.

"Paistuu täällä petäjärieska", sanoi Paavo Pienen Soukan torpassa,
vanhassa, rähjäisessä mökissä Nilsiän Aholansaaressa, jonne oli tultu
ja jossa taasen aloitettiin uutta elämää.




V.


Se on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna
raatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra
vielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran
noustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä.

Paavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät
asiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin.

"Kuosmaset kuuluvat uhkailleen", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. "Ovat jo
kauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten
ostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun
ei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja
hengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä."

"Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin
kotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta
heikolla vaimolla", sanoi Riitta valittavalla äänellä.

"Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina
samassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä,
minne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran
oltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön."

Paavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän
aikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä.

"Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli
Tanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä
käsi ja paljon palvelijoita."

Kun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto,
mikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa
kaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä
ja seuramenonsa.

"Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on
taloon päässyt."

Hänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin,
kiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin.

Paavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista,
hyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita.
Mutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan.

Kulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin
tutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja.

"Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien
Karjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä
suurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla",
puheli Paavo Niskaselle.

"Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen
vähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin
tulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman
ystävyyden", sanoi Niskanen.

"Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni,
jotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai
henki?" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen
kalastusmatkastansa helatorstaina.

Paavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja
huvittanut sillä ystäviään.

"Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit
osalliseksi oikeasta viisaudesta", jatkoi Paavo vakavana. "Alku olkoon
mikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet
joka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä
muillekin muistuttaa."

Paavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi
jokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista
Niskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa
ampuen arkaan paikkaan.

"Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja
Pyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät
usein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät
yksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt
samoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta
tavaamaan."

"Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen
hengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin
välttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat
kaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä
hyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä
liikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa."

"Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti", jatkoi Paavo ja osoitti kahta
nuorta tyttöä. "Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt
ja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita,
kulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa.
Kuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta
sitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat."

Oli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin
käsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut
itsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo
ei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan
Karjalan ystäville.

Oli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista,
jonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen,
joka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia
kertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo
keskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut?

"Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten
milloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän
sitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä
komentaa — Herraa."

"Kuuluu olevan ahkera", jatkoi Ryynänen, "viikot kulkee pitäjällä,
luettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille.
Siellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat
nousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset
vastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia.
Pimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina."

Paavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina.

"Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty
ja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle
laumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja
kuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli
pappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita
kuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä
sillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin
se lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami,
kuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein
ilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja
Kuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta
sitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se
oikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!"

Paavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut
kaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli
niitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään
Liperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään
aikomuksistaan, ei Niskasellekaan.

"Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan", jatkoi hän hetken perästä.
"Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos
on hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa.
Vielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo
Liperin pappi tulossa."

Ja sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään
ensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He
sovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten
kotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja
jälkiään Savoon.

Lauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut
pitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan,
sitten työstään ja herätyksistä.

"Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt,
polvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun
jaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle."

Paavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti.

"Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä
on täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä,
jos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään
valittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja
pelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa
notkistaa."

Hän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät
vieraat jatkaneet.

"Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan
rukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt
uskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona,
kylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja
oudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo
totuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus."

Niskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan,
kääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti
levottomalta.

"Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien
notkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty
siitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa
Kuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi
vähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen
mukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin
ainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin."

Ja Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja
kulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut,
sen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä
hänen sieluunsa.

"On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa,
Agreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa
syntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla
yksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa.
Sillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa
makaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon,
Bergh-rukka."

Hän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja
kärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä
tärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean
kristillisyyden tuntomerkki.

Paavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi
välinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi
Renqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä
tuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi
paikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi.

Pappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo
seisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku
tervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle
päin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi
maassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä.
Paavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta.
Sitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli
puuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä
puhetta.

"Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun
aina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää", kuului Niskanen
sanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle.

"Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee", tokaisi Paavo
kiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata.

"Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla
eikä väsyä", sanoi Renqvist yhtä kiireesti.

Hänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän
tyyntyi samassa ja jatkoi:

"Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista
harjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka
Herralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin
orja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja
kortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on
ulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy
kuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee."

"Tulee siitäkin", sanoi Paavo, "tulee, kun on ilman henkeä ja elämää
rukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja
ahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan
Herraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus.
Siinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En
minä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen
komennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun
eivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa."

"Mennään mekin joukkoon!" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin
puolelta. "Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen,
ja tutkitaan itsekin!"

Hän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa
kiihtymystä.

"Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu
kaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään", sanoi
Renqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana.

Se oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista,
samojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja
vierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken
esivallan puolesta.

Paavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän
ollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan.
Ajatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen
milloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja
siirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin.

Seurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää.
Tuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä
kautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat
isä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä
Paavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas
järven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan.

Heillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä
on alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten
tehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin —
harjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen
sisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät
puoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy
saada sille sanotuksi.

Samassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä
piha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen
ohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista
kuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta.
Renqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille
kirjasia.

"Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!" kuului Renqvist sanovan. "Tämä
suku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa
päivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä."

Kun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset
hyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana
maahan.

"Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?"
sanoi Paavo heille sivu kulkeissaan.

"Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään,
niin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin", jatkoi hän edempänä
miesjoukon kohdalla päätään kääntämättä.

Miehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi.

Paavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä
suun vuoroa.

"Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?" kysyi hän hätäisenä.
"Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole
löytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset
aikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät
nämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet
pannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin
jokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä
ja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla
luonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja
tekopyhyyttä."

"Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon
profeetan tuomio Herran töistä täällä!" sanoi Renqvist kiivaana,
mieltään purkaen. "Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista
ja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja
horroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä
se vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus
täälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä
siellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan
lasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä
turhaksi tekemään!"

Paavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti?
Oliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö
tämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli
tapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist.
Ei hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa
eikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä.
Ja hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään
sanomaan.

Oltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia,
väliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden
mieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli
Renqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin
katuen äskeistä kiivauttaan.

"On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin
hengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin
rukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia
vaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja
ajattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin
muitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei
syntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran
edessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan
omaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein
korkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin
tietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin."

Ja Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti
kesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja
taivuttanut päänsä taaksepäin.

"Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka,
mutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta
Herraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea
Kristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja
siinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin.
Sinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan
niiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt
rupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä
rukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on
minunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan
katuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen
panna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä
tulta pitää sulin käsin hoitaa."

He puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja
paikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän
likelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät
ja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet
taasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa
kierroksessa.

"Meillä on eri henki", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. "Hengessä
on ero."

"Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla
syntisen rukouksen."

Ja Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa,
valittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa
nuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa
hiljaiseksi, melkein kuiskivaksi.

Kun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan,
ikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan
kuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo,
Niskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut
tulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä
asioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut.

"Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin", sanoi Paavo, kun he
olivat oikaisseet itsensä oljille, "Sinä, Aatami, saat olla siellä
rajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle."

"Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön?
Oma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle."

"Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi,
vaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain
kaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat
tavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani
Herran takana, Herran omalla ajalla annettavissa."

He puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet.
Paavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja
väärästä kristillisyydestä ja rukouksesta.

He olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat
salolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä.
Ja heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja
lämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin.

"Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä
vaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin", sanoi Paavo Nälkömäessä
hyvästellessään Karjalan ystäviä.

"Ja tämä Paavo se on paras Paavoista", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen
Paavon kättä lujasti ja pitkään.




VI.


Eräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta.
Hän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen
mukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi,
joka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta
kerralta yhä likisemmäksi hänelle.

Paavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä
uudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin
tietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran
asialleen voittavat.

"Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu
se pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase
asialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät
arkiinnu", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla.

Hän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa
vaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä
ja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle
kupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä
yli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa
vasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja
muistojensa varaan.

Hänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli
ollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut,
kärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli
ajettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja
hätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö
sen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt
jättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt
uudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta
sielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti,
toisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti
lähtemään.

Jää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä
vaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven
hattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa.

Hänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää
ja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa
mielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta.

Mitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies
pitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin
herätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli
kantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin.
Toiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään
asti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että
hän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja
täälläpäin.

Siinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki
talon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan.
Häntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas,
epäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä
itsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista
syytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa
poissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä,
että oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan?

Mutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta
kotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku
oli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne
tiesivät odottaa?

Joku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä
kiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta.

Paavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen.
Tultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo
ja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut,
niinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli
kintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti
turkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle.

"Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?" kysyi Paavo ja
käveli perällepäin.

"Ei ole odotettukaan", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja
tyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. "Muutoin
vain on valvottu."

"Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka
viivyttää."

Ja hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä
seuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän
ei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut
matkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta
Riitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin
kirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi.

Vaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta
kertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He
olivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet
siihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa.
Siihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja
Eeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi
tilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt
ulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi
aina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat "ruoti-Penna",
"ruoti-Penna". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut
tulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä.
Oli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä
seuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt.

"Jopa on saatana saanut liian suuren vallan", sanoi Paavo, "Se on
sääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan
tulta sielussaan yötä ja päivää."

Ja hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten
pitkät ajat äänetönnä kädet pään alla.

"Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä
kuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa
ja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja
hänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän
vainomiesten hankkeet."

"Sitä minäkin", lisäsi Riitta heti. "Jos hyvinkin yrittävät uudelleen,
jollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä,
että Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi.
Se nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin."

Riitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin
kohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin
tehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe
taasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni
kävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui
vain joku sana joukosta.

Paavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli
nukkunut.

Näkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä
yrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy
taivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja
mielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja
pantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin
jo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut
huokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa
jalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan.

Mitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään
suunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he
kulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua
viisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää
saada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon
muutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain
ahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi.

Paavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä
raamattuaan ja "Hunajan pisaroita". Melkein joka päivä saapui vieraita
Savosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän
löysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi
siihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki
huolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien
ja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan
veisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän
läskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja
höystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan!

Jonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa
Paavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan.
Sutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja
heränneistä.

"Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa", sanoi Sutinen. "Täytyyhän sen,
jolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta
Syvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi
tyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?"

"On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia
tavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan.
Älä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton.
Jumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni", puheli Sutinen.

"Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua?
Miten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen
ovat rikkaan passit joka päivä selvät."

"Taitaa olla", myönnytteli Sutinen.

"Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu
takertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti
repiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?" kysyi
Paavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä.

"Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken
rikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut,
köyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä
päästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan."

"Tietää — tietää", myönsi Paavo.

"Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja
korot anteeksi, joilta on ennen ottanut."

"Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen
tukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia!
Se on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä.
Kun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo.
Liperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla
töillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät
ummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä
ja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin —
ahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon
ja anteeksiantoon."

"Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan", sanoi
Sutinen. "Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää
suruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy
isännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä
ennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se
on sitten yltynyt."

"Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa
olla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee,
ihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin."

Sutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin.

"Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä
puhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä
kuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita.
Pappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian
samanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi."

"Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään.
Tietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin
vääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa
sen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin
tylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla
vastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan.
Ei ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka
papilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin,
Kristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet."

Paavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo
kauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina
olivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta
kirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa
perästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja
levollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat
supattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi
pauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä.

"Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee!
Kun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet
papin vihatkin", puhui Paavo ovessa Sutiselle.

Hän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo
siltä varalta puhunut ystävilleen.

"Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja
kristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee
siitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin
kynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto
saaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä,
vaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta."

Hän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen
saarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti
ja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä
puhua suunsa puhtaaksi.

Pitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea
paikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan
sanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää
nyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää
kotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä
herjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän
aikaan.

Rovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja
näykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa.
Jaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta
asiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha
sisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin.

Hän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa
ja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran
ristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin.

Joulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia,
jota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut
hevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki
puolijuoksussa pirttiin.

"Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on
sellainen?" kyseli Paavo kummissaan.

"Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat
asiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty."

"On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle", sanoi Paavo
nauraen, "täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä
kaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu,
huonot selvitetty."

"Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa." Niskanen
sanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja
asiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä
vastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu
sakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla
ilmiannoilla ja käräjänkäynneillä.

"Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa
niitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä,
siellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä
piti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane."

Koski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen,
seisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä
silmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja
sakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet
kokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään
iloinneet.

"Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien
tuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen,
kiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken
maailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni
haistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät
säikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin,
tämän papin puolelta."

Paavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen,
palasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan.

"Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon,
niin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta
iloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla
alallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta,
se pysyy pystyssä ja pitää paikkansa."

"Pysyy kyllä", sanoi Niskanen, "mutta jotain täytyy meidänkin tehdä,
jos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa,
niinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään
säikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja
kuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on
kauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen
kävit puhaltamassa."

He olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin
takaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät
keinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen,
aina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat
olevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita,
jotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan
sortuvat samoille jälille.

"Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat
vastakkain ja herrat aina voittavat", sanoi Paavo. "Ei meitä kukaan
puolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait
ja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä
selkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos
se ihmisiin perustuu."

"Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta,
neuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion
uusi pappi", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. "Tuli
mieleeni — mistä lie tullut."

"Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin", sanoi
Paavo hyvillään, nousten istumaan. "Miksen minä tullut tuota heti
ajatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita
tässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää
mihinkään päästä."

Ja he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin
puheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta
ja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian
toisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia
siinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä.
Ja heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi
mitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä
kaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen,
suunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään.

"Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että
olisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei
ole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa
tarvitaan", sanoi Paavo illalla maata mennessään.

       *       *       *       *       *

Mutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin
kamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia,
toisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin
ohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut.

"Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä."

"Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan", keskeytti Paavo
kiireesti.

"Luetaan, tulkitaan, sovitetaan", jatkoi Bergh. "Se on sekin laki
syntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu
Herran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka
aikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota."

"Ovat saaneet, kun ovat ottaneet", sanoi Paavo. "Vaan sano sinä, miksi
ne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt
ja pesältään ajanut!"

"Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran
surmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat
kaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus,
taivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus."

"Niin — niin — niinhän se on", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi
kysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää
kysymättäkin.

"Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään
mahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät
enää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie
esivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta,
parempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa", puuttui Niskanen
puheeseen.

"Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä
eivät suuret mitään tiedä", sanoi Paavo. "Tässä pitäisi päästä suurten
puheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset
papin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä
pyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa
mies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin."

"Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa
on ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä
suosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen
pappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen
levittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin
papille."

"Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin —
oikein isoissa ja ylhäisissä", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan
Berghiä.

"Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä."

Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä
miettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin
herätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista.

Olisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan
niilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja
ylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet
korkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se
olisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat
kirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo.

Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja
puhui totisena:

"Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on,
Paavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä
paikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa
heittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme —
seuroja sinä tarvitset, Paavo."

"Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa
joku tulkiksi mukaanne!" kiihoitti Bergh innostuneena. "On tämä asia
sellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä."

"On", sanoi Niskanen väliin.

"Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää",
jatkoi Bergh samaan jaksoon.

"Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat", lisäsi Niskanen.

Mutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen
näköisenä eteensä tuijottaen.

"Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn
nousi tieni, pystyyn nousee nytkin", sanoi hän vihdoin. "Jos on
puuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä
tässä olen ajatellut."

"Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa
vastaan", sanoi Niskanen. "Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa
vastaan, meidän Herran puolesta."

"Se on ero", toisti Bergh Niskasen sanoja.

Oltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi,
harhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle.
Paavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt.

Sitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa
lähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että
siellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on
tällainen aika.

"Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin
taipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa,
taito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa.
Jos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen
takaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi."

"Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!" sanoi Bergh.

"Siinä mielessä", vakuutti Niskanen.




VII.


Oli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli
yövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin
kyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu
paljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy
perille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä
kysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä
muistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset,
olivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain
laitimmaiset ja likinnä olevat.

Kaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt
vastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä
lakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta.
Hän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo,
joku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty
sairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu
kuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut
koskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja
yhdellekään ennen paljastanut.

Mutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä
Pietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen
olonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut
lämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet
puhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet
piispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja
Karjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja
uutta intoa taasen asiansa puolesta.

"Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa
Herralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei
ole täällä, niin ei saa olla sielläkään", oli piispa sanonut ja puhunut
pitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat
heränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä
rukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä
niiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa.

"Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on
omaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin
kaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää
vihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät.
Ylempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän", puheli Paavo ystävilleen.

Pidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja
Kiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita
samoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään
pirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat
matkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille,
mitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä
sanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan.

"On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa", sanoi joku joukosta.

"Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille", lisäsi
toinen.

"Vaikka keisarista asti", jatkoi kolmas samaa arvostelua.

Riitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se
lisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa,
joka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja
suuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei
vaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin
jo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja
tunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä
tahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi
kirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina
tiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti
venheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot
tulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi
omansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan
siteistä.

"Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin", sanoi Bergh
Paavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa.

"Niinkuin käskettiin", vastasi Paavo. "Tiet tasattiin, ovet avattiin,
sakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet.
Niiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat
herruutensa ilmankin."

Berghiä nauratti "Niin — niin — onhan se niinkin."

"On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä
pysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille
täällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi.
Onko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet
synnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan
kansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?"

"Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja
aatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän
vankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin
koteihinsa", selitteli Bergh.

"Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?"

"Ja papit?" jatkoi Bergh naurussa suin.

"Saako papeistakin puhua papin kuullen?" kysyi Paavo leikkisästi.

"Kun et vain pahaa puhu", vastasi Bergh samaan sävyyn.

"Kuule, Paavo!" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. "Miten sinä saisit
sovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja
siitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja
ystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään
sieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran
miehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten
rukoilee, kun vain rukoilee."

"Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt.
Pitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä
lakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et
saa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne
tänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät."

"Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet
liikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran
tuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee."

"Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen
hukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää
rukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on
laannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan."

"Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä", sanoi
Bergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri.

"On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on,
jotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä
auki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei
niihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna.
Siitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!"

"Minä vain rauhan vuoksi", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut
lopettaa ja mennä muihin asioihin.

"Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy
vanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi", sanoi
Paavo.

Bergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja
siirteli kirjojaan ja papereitaan.

Hän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi
Paavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet.
Ne olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut
sielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti
vaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö,
joka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta
ja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille
erämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun
sisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan.

Seuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa
joitakuita nuoria herroja.

"Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä", esitteli
Bergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, "ja tämä on
Pietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana."

"Näitäkö sinä syksyllä kesyttelit ja näille tuolejasi kannoit?" kysyi
Paavo nauraen.

"Näille. Näistä on Herra antanut uusia ystäviä. Nuorista näkyy
alkavan", vastasi Bergh.

"Apteekkareista ei raamatussa puhuta mitään, vaan kultasepistä on
kirjoitettu. Mikä se olikaan sen nimi, joka teki epäjumalia Efesossa?
Kultaseppiä sekin oli."

"Oli, mutta ei tämä seppä niitä tee", sanoi Bergh nauraen ja ikäänkuin
anteeksi pyytäen Paavon rohkeutta.

Nuoret miehet istuivat hämillään, katselivat väliin toisiaan, väliin
Berghiä, väliin taasen avatun oven läpi liikkuvaa seuraväkeä saliin.

"Teillä, nuoret miehet, on tie lyhempi kuin minulla. Minun piti
pitkältä kulkea, Sutelasta Jyväskylään asti, ennenkun sai sielu rauhan.
Ei ollut lepoa likempänä. Te täällä pääsette papin luo omassa kylässä,
oman papin, jonka Herra on hengellään voidellut. Vaan tie on itse
kulettava, elämän tie, ristin tie", puheli Paavo.

"Nämä ovat jo ennen etsineet ja löytäneet ja tielle tulleet, nämä
herrat", sanoi Bergh.

"Vai jo ennen. Ei se entinen enää kelpaa, ei sillä sielu elä", jatkoi
Paavo. "Pitää saada uudet eväät, alkaa uudestaan alusta, pitää tulla
uudestaan jumalattomaksi Jumalan edessä."

"Paavo tarkoittaa jokapäiväistä katumusta ja parannusta, sielun
sisällistä ikävää, jokapäiväistä kilvoitusta turmeluksen käsissä",
sanoi Bergh kuin selitykseksi ja kääntyi vieraisiinsa päin.

"Sitä — jos Herra on nämä kerran herättänyt ja tielle tuonut, eivätkä
ole itse tulleet ja käskemättä ottaneet — sitä, ettei saa jäädä
löytönsä päälle lepäämään. Joka siihen jää joutilaana, se ensin
penseytyy ja sitten eksyy elävästä uskosta kuolleeseen. Vaan ne jo
veisaavat. Mennään, puhutaan siellä siitä asiasta, puhu sinä, joka olet
paimeneksi pantu!"

"Paavo myöskin", sanoi Bergh ja nousi lähteäkseen.

"Minä, salon mies, puhun savupirteissä salon eläjille, minkä sinä
salissasi näille", lisäsi Paavo, kulki vikkelästi salin perälle ja
istahti ovensuuhun.

Vaan puhui hän taas, niin kuin oli ennenkin puhunut. Hän alkoi
alhaalta, vaatimattomasti ja harvakseen, kohosi siitä, paisutti,
kasvatti puhettaan ja lopetti sitten siihen, missä mielet alkoivat
liikkua ja kuulijain huomio oli korkeimmillaan.

"Sinä, Paavo, sen aina parhaiten selität, miten syntinen tulee
vanhurskaaksi Jumalan edessä", sanoi Bergh seurain perästä kamarissa.
"Missä sinä sen olet oppinut?"

"Akatemiassa — petäjävapriikissa", tokaisi Paavo kuin olisi vastaus jo
edeltäpäin ollut valmiina. "Ei ole sillä hyvä, että olen sen kerran
oppinut, vaan minun täytyy sitä joka päivä uudestaan opetella."

Nuoret miehet katselivat toisiinsa kysyvinä ja kummastellen.

"Salolla tukkii tuisku tiet talvella joka päivä. Niitä täytyy siellä
itse ajamalla aukaista", jatkoi Paavo. "Itse on pitänyt minun puhkoa
ummet suossa, polkea pohjat, kiertää kivet ja ajaa retuuttaa rekeni
rikki. Ovat särkyneet savirikot ja rahkeet rikkoontuneet, vaan aina on
perille päästy ja uudestaan aukaistu se, minkä talven sää on tukkinut.
Siinä täytyy oppia kärsivällisesti ja hätäilemättä kulkemaan."

He istuivat ääneti, ajattelivat ja tutkivat mielessään ja arvailivat
sitä, mitä Paavo oli puhunut ja mitä puheellaan tarkoittanut.

"Missä kulkenen, niin synnin säässä on aina kulkeminen enkä ole
milloinkaan saanut pitkältä säätä pitää", jatkoi Paavo puhettaan.
"Siinä tapaa helposti kärsimättömyys ja nurja mieli, mutta en ole enää
lähtenyt epäuskoiselta sydämeltäni neuvoa kysymään, saanko ja tohdinko
Kristusta puhutella huonossa, hätäisessä tilassani."

Paavo puhui yhä itsestään, omasta elämästään ja uskostaan ja kaikesta,
niinkuin hän tahtoisi paljastaa sisimpänsä, panna kaikkensa näkyville
siihen heidän eteensä, hyvänsä, huononsa, uskonsa, uskottomuutensa,
voittonsa ja tappionsa, ja niinkuin hän tahtoisi hävittää heidän hyvät
luulonsa ja suuret ajatuksensa omasta itsestään. Mitä hän sanoi ja
puhui, se oli erilaista kuin muiden sanat ja puheet. Siinä ei ollut
mitään tehtyä eikä tavoiteltua, ei hurskasta väriä eikä korkeaa
juhlallisuutta. Se oli niin vapaata ja luonnollista, niin avomielistä
ja lapsellisen nöyrää, että he kuuntelivat ahmien ja mielessään
ihastellen ja istuivat totisina tuoleillaan.

"Katuja olette saaneet vielä kulkea, nuoret miehet, vaan korpeen
kuletetaan teitäkin. Se on korven tietä, kristityn tie. Hyvä, että
tulitte, että vastakin tulette, tulee niitä vielä teidän mukaanne
muitakin. Tämä on sellaista tautia, joka tarttuu", puheli Paavo lopuksi.

Kun nuoret miehet tekivät lähtöään, sanoi hän jokaiselle vielä jotain
kehoitukseksi ja ohjeeksi ja pani omia sukkeluuksiaan höystöksi.

"Sinulla ovat siellä ruumiin rohdot ja voiteet hyllylläsi, mutta sielun
lääke on Herran takana. Sitä et sieltä itse ota, se annetaan sille,
joka anoo ja uskossa odottaa. Tekopyhät ottavat itse, mutta Jumalan
lapsille annetaan", sanoi hän Malmgrenille, joka oli istunut likinnä ja
näyttänyt olevan toisia tarkkaavampi.

"Tässä olet muita ohjannut, Paavo, ja muille antanut hyviä neuvoja,
mutta minut jättänyt ilman", sanoi Bergh Paavolle, kun vieraat olivat
menneet.

"Sinulle sitä, että karta Renqvistin tekopyhyyttä ja rukoile sen verran
kuin uskosi kestää!"

"Mutta kun olen taas tänä iltana tuntenut sellaista köyhyyttä ja
tyhjyyttä, että itseäni kauhistaa. Minä aina väliin joudun ahtaalle
oman huonouteni käsissä täällä niinkuin Perkjärvelläkin. Muille
saarnaan ja muita opetan ja itse tunnen olevani osaton."

Paavo puristi silmänsä umpeen ja istui hetken vielä ääneti, kun Bergh
jo oli lopettanut.

"On niitä rikkaita pappeja, saa olla joku köyhäkin joukossa", sanoi
Paavo. "Köyhän on puhe nöyrempää. Ja köyhänähän se elämän Herrakin
tuli köyhille saarnaamaan. Mieti sinä sitä! Rikasten puhe on rikkaita
varten, köyhän köyhiä."

"Niin — mutta vaikea vain on tuntea oma tyhjyytensä ja köyhyytensä ja
kykenemättömyytensä."

"On, vaan siinä pätsissä sinusta tulee saarnamies. Siinä se on oikea
akatemia. Siinä et puhu omiasi, vaan Herran puheita. Kun käyt köyhänä
puhumaan, köyhyyden hengessä, niin panee Herra salaa sanoihisi
voimaa, ja syntiset alkavat herätä saarnatuolisi ympärillä. Siinä
se on salaisuus. Älä vain tee omasta köyhyydestäsi ja sisällisestä
murheestasi itsellesi epäuskoa! Luonto pyrkii rikkauteen, niin
hengelliseen kuin maalliseenkin, vaan Herran työ ja vaikutus on luontoa
vastaan."

He puhuivat puoliyöhön kahden kamarissa nyt niinkuin ennenkin. Kun
Paavo oli mennyt, jäi Bergh vielä istumaan ja miettimään sitä, mitä oli
kuullut.

Niin se asia sittenkin on, kuin Paavo sen opettaa. Minä aina välillä
horjun, mutta selviän ja vakaannun taasen, kun se tulee ja puhuu ja
kirkastaa kristityn tien. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä
enemmän siihen kiintyy. Sekin, mitä se puhui köyhyydestä ja köyhyyden
hengestä, tuntui niin ihmeelliseltä ja samalla kuitenkin ihanalta. "Kun
käyt köyhänä köyhyyden hengessä puhumaan, panee Herra salaa sanoihisi
voimaa." Niin — niin se on. Herra on sille avannut armonsa salaisuudet
ja antanut viisautensa hengen. Kun eivät vain tukkisi sen suuta eivätkä
estäisi sitä liikkumasta. Sillä on monta vihamiestä papeissa niinkuin
maallikoissakin, ajatteli Bergh myöhään maata mennessään.

Niin niitä olikin. Niitä oli omassa pitäjässä ja ulompana, herroissa
ja talonpojissa. Ei saanut Paavo kauan sitä hyväänsä pitää, mistä
oli yhdessä Niskasen ja muiden ystäväinsä kanssa iloinnut. Eivät
loppuneet ahdistelut eivätkä uhkaukset. Ei oltu maksettu Martikaisen
sakkoja, vaikka oli luvattu eikä ollut Sirelius lopettanut vihamielisiä
mielenpurkauksiaan, vaan käynyt yhä kiukkuisemmaksi. Ja nyt oli piispa
itse lähtenyt liikkeelle Porvoosta, oli pitänyt tutkimuksiaan ja
tarkastuksiaan Iisalmessa ja oli jo tulossa Nilsiään.

"Hukkaan meni sekin matka — ei ollut Herrasta", sanoi Paavo Niskaselle
kotonaan Tahkomäessä. "Ei saa paeta ristiä eikä karttaa kärsimyksiä,
jolla on kerran oikea asia. Minä sitä jo alunpitäen aavistin, minusta
tuntui aina siltä, ettei Herra lähde sille tielle. Nyt ollaan samassa
suossa, saman mutkan takana. Vaan seisotaan siinä ja odotetaan ja
otetaan Herralta, mitä Herra antaa. — Mitä se sanoi siellä, piispa?"

"Sanoi sitä, mitä papit ovat ennen sanoneet. Pappeja myöten ne ovat
piispan puheet semmoisissa paikoissa. Minkä ne syöttävät piispalle, sen
piispa takaisin seurakunnalle."

"Vaan meillä on toki toisenlainen rovasti", sanoi Paavo. "On käynyt
joskus seuroissakin."

"Toisenlainen, vaan saa nähdä, kestääkö sekään ystävyys koetuksissa.
Heikko on ollut hillitsemään kappalaisensa kiukkua."

"On se koittanut, on se kovistanut sitä siitä ruoti-Juhanan
rääkkäämisestäkin, mutta minkä se pakanalle mahtaa. Pakanaakin on
parempi hillitä."

"Siitä pitää puhua piispalle täällä, niinkuin muustakin, millä se on
heränneitä vaivannut", sanoi Niskanen äkkiä ihastuneena.

"Älä — älä! Anna ristin olla ristinä, anna ruoti-Juhanan kantaa
ristinsä, kannetaan mekin omamme! Herra ne asiat saa selvittää.
Ihmispuuhilla väsytämme vain itsemme emmekä niillä kumminkaan mitään
mahda. Odotetaan Herran aikaa."

"Saa sitä odottaa, vaikka sanookin sen, mikä on oikeaa ja totta.
Sanottiin mekin, pantiin paperille ja jätettiin paperi piispalle
pappilassa."

"Minnekäs risti?" kysyi Paavo, tarkkasi Niskasta ja jatkoi hetken
päästä: "Miten sinä sen selität, että elämän Herra vaikeni ja oli
ääneti niinkuin karitsa keritsijänsä edessä, ei syyttänyt ketään
eikä puolustanut itseään eikä pannut mitään paperille eikä käynyt
piispoissa."

Niskanen näytti miettivän, nousi ylös, kulki poikki lattian ja palasi
taasen takaisin.

"Siten minä sen selitän, että minkä Herra silloin jätti tekemättä
omasta puolestaan, se pitää meidän nyt tehdä Herran puolesta", sanoi
Niskanen vihdoin. "Tämä on Herran asia eikä meidän omamme. Sanokaa se,
mikä on tarpeellista sanoa ja minkä kaikki todeksi tietävät! Tehköön
piispa, mitä tahtoo, jääköön päätös piispan asiaksi. Minkä tekee ja
määrää ja päättää, se otetaan sitten Herralta."

"Hyvä on sinulla, Lauri, suun käynti ja selvä järjen juoksu. Kun et
vain olisi omalla asiallasi täällä niinkuin sielläkin, vaikka olet
Herran asiaa ajavinasi. Järki ja luonto sekoittavat ne asiat toisiinsa.
Jos ovat vainot Herrasta, niin niiden pitää vainota, mutta meidän olla
alallamme ja kärsiä."

"Eivät ole Herrasta", väitti Niskanen, "saatanasta ovat ja saatanan
töitä täytyy vastustaa minkä jaksaa. Tee mitä tahdot ja minkä parhaaksi
näet ja minkä luulet tulevan heränneelle kansalle hyväksi! Sitä minä
vain, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Paavo istui rauennein, välinpitämättömin katsein paikallaan ja antoi
Niskasen puhua ja lopettaa ja taasen alkaa. Ja Niskanen lopetti ja
alkoi, selitti syyt ja vastasyyt, toi esille todistuksensa, mitä löysi
raamatusta, valaisi, kirkasti kantaansa, kiersi väitteillään Paavon ja
vangitsi vähitellen hänen mielensä.

"Kirjoita sitten sinä, joka osaat ja olet ennenkin kirjoittanut!" sanoi
Paavo hetken päästä. "Sinusta ei sen vähemmällä näy pääsevän. Minä
tässä olen istunut ja ihmetellyt sinun tietoasi ja taitoasi. Mistä
sinulla, Lauri, on viisautesi?"

"Sieltä, mistä mieskin. Vanhaa sukuperää se on Niskasten viisaus",
vastasi Niskanen nauraen ja liikkui hyvillä mielin lattialla.

Seuraavana aamuna oli valituskirja jo valmis. Niskanen oli kirjoittanut
sitä kaiken yötä ja luki sen noustuaan Paavolle.

"Olisit saanut jättää sen ruoti-Juhanan jutun pois", sanoi Paavo.
"Puhukoon Juhana omasta puolestaan."

"Antaa sen olla. Ei ole Juhanasta puhujaksi eikä puolustajaksi.
Heikkoin ja huonoin ja sorrettujen asia on Herran asia. Tässä tämä
on", sanoi Niskanen ja ojensi paperin Paavolle. "Siihen pitää saada
Kalliolahden Heikin nimi vielä alle ja parin muun ystävän, kenen
tahansa."

Kun he sunnuntai-aamuna saapuivat kirkolle, oli kirkko jo kansaa
täynnä. Heränneet istuivat omissa penkeissään itäisessä ristissä aran
näköisinä ja odottavina, jotkut vilkaisten tuontuostakin oveen päin ja
puhellen hiljaa toisilleen. Mutta kun Paavo ja Niskanen tulivat sisälle
ja kävelivät käytävää pitkin paikoilleen, liikahtivat kaikki kuin
helpotuksesta ja kaikkien kasvoista kuvastui turvallisen olon ja hyvän
mielen ilme.

Papit istuivat kuorissa totisina, juhlallisina, piispa keskellä,
kookas, komea mies, rinnalla risti, joka liikahti jokaisesta
liikkeestä, kimalteli ja välähteli valoa vastaan. Oli siellä Berghkin,
lyhyenläntä, tanakkahartiainen pappi. Näkyi tähystelevän lasiensa takaa
kirkkoon ja hakevan silmillään jotain joukosta. Takimmaisissa penkeissä
nousi aina joku tuontuostakin seisalleen, katseli kuoriin suu auki,
silmät ihmetyksissä ja istahti taasen varoen ja arastellen paikalleen.

Jumalanpalveluksen perästä astui piispa alttarille. Koko kirkko
kuhahti, perällä syntyi ensin liikettä, sitten hiljaisuutta, ja
jännitys laukesi pian piispan ensimäisiin sanoihin. Se oli hiljaista,
vaivaloista, ruotsinvoittoista puhetta, joka tuskin kuului kauemma
perälle. Papit näkyivät istuvan tarkkaavina tuoleillaan, mutta muiden
mielet ja ajatukset olivat ryöstäytyneet omille teilleen. Vasta kun
piispa pääsi omaan asiaansa ja alkoi puhua häiriöistä, joita oli
syntynyt muutamissa Savon seurakunnissa, kasvoi jännitys uudelleen
entiseksi hiljaisuudeksi.

"Minä olen tullut luoksenne niiden eriseuraisuuksien tähden, joita
viime aikoina on ilmaantunut tässäkin seurakunnassa ja joista minulle
ja korkealle esivallalle on annettu tieto. Niinkuin minä itsekin olen
näillä matkoilla tullut huomaamaan, ovat muutamat eksyneet siitä
järjestyksestä, joka meidän kirkollamme on olemassa ja jonka mukaan
papit ovat kansan opettajia ja kirkot sen jumalanpalveluspaikkoja.
Tietämättömyydessään ja toisten viisaampain vietteleminä ovat he
alkaneet pitää omia kokouksiaan ja niissä tuomita muita, jotka eivät
heidän oppiaan seuraa, vaan kuuntelevat laillisia, esivallan säätämiä
opettajiaan. Ja tästä järjestyksen hengestä on sitten syntynyt
intoilemista ja liiallisia kristillisyyden harjoituksia, joidenka
seurauksina ovat eripuraisuus kotona ja kylässä, joutilaana olo ja työn
hukka ja ympäri kyliä ja pitäjiä juokseminen. Näitä tällaisia häiriöitä
vastaan täytyy kirkon ja esivallan asettua, että kansa saisi levossa ja
rauhassa asua ja seurakunnan opettajat häiritsemättä ja rauhallisesti
virkaansa hoitaa."

Jotkut heränneistä olivat lähteneet ulos, mutta Paavo ja Niskanen
istuivat paikoillaan loppuun asti, Paavo pää pystyssä, etukumarassa,
silmissä säälivä, surullinen katse.

"Menkää te Tahkomäkeen, minä jään tänne!" sanoi Paavo Niskaselle
vakavana ja käskevästi kirkkopihalla, "Käyn syömässä ja sitten
pappilaan", lisäsi hän hetken päästä kuin uhmaten ja kiirehti
kortteeriinsa.

Pappilassa oli jo syöty päivällinen, kun Paavo tuli. Kansliassa liikkui
nuoria pappeja, ryhmittyen, poltellen ja vilkkaasti keskustellen. Paavo
kulki suoraan pääovesta sisälle, ja hänen pitkä, solakka ruumiinsa
täytti samassa jo kamarin oven. Rovasti meni vastaan, tervehti
ystävällisesti, toi tuolin viereen ja pyysi istumaan, mutta Iisalmen
papit katselivat ivallisesti toisiinsa ja hymähtivät. Joku nuorista
papeista kuului kiireesti, hätäisesti kuiskivan toisille jotain, ja
samassa työntyi lauma pappeja ovelle pitkät piiput roikkuen hampaissa.

"Yksinkö Paavo —? kysyi rovasti.

"Yksin. Toiset menivät Tahkomäkeen. Piti lähteä piispan puheille.
Piispoissa pitää nyt kulkea Pietaria myöten."

"Vaan piispa mahtoi mennä ruokalevolle", sanoi rovasti ja kulki saliin.
"Tulee heti. Paavo on hyvä ja istuu!" lisäsi hän samassa salista
palattuaan.

Sirelius näytti käyneen levottomaksi ja käveli yksin edestakaisin
kanslian puolella.

"Piispa on täällä ja odottaa", huomautti rovasti Paavoa.

Papit seisoivat ja istuivat äänettöminä ja seurasivat hämmästynein
katsein Paavon menoa.

"Sirelius siellä nyt saa salissa, mitä äsken körttiläiset kirkossa",
kuului joku sanovan kamarin ovella.

Paavo kumarsi syvään, kaivoi paperin taskustaan ja ojensi sen sitten
piispalle.

"Emme tahtoneet häiritä herra piispaa emmekä juhlamenoja kirkossa, vaan
kirjoitimme tämän niistä asioista, joita varten herra piispa kuuluu
tänne tulleen."

Piispa näkyi kuuntelevan vain puoleksi Paavon puhetta ja luki paperia.

"Tekö se olette se Ruotsalainen?"

"Minä", vastasi Paavo ja suoristi pitkän vartalonsa.

"Tämä näkyy olevan samanlainen kuin niillä siellä Iisalmessakin."

"Mitä lie niillä ollut, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että tämä on
totta ja oikeaa", sanoi Paavo.

"Te kuulutte kulkeneen Pietarissa asti. Mitä te siellä teitte?" kysyi
piispa ja tarkkasi terävästi Paavoa.

"Kuultiin, että on Herran henki ruvennut Pietarissa työtään tekemään,
niin lähdettiin. Ja kun ovat ruvenneet vainoamaan täällä herännyttä
kansaa ja sakottamaan —"

"Porvoo on likempänä kuin Pietari", sanoi piispa kärsimättömästi ja
keskeytti Paavon. "Mitä te sitten tahdotte, mikä teillä on oikein
asiana?"

"Sitä, että saamme rauhassa viljellä Jumalan sanaa, ettei meitä
ahdisteta eikä vainota eikä sakoteta sen harjoittamisesta, mihin Herra
on meitä käskenyt ja mitä herännyt tunto vaatii. Sitä minä — sitä me
kaikki tahdomme."

"Mutta kun se on lakia vastaan, kun laki ja esivalta kieltävät
semmoiset kokoukset", sanoi piispa jo rauhallisempana.

"Sen olemme nyt saaneet kuulla, että on olemassa sellainen laki, vaan
jos onkin, niin liekö se meitä varten laadittu vanha laki."

"On — on se — teitä varten se on laadittu, kaikkia varten, jotka
hartauskokouksia pitävät — sellaisia kokouksia, joissa ei ole pappi
mukana. Niitä varten se on."

"Sitten ei sille mitään mahda, jos sitä kerran tahdotaan meihin
sovittaa", sanoi Paavo hiljempaa, surullisesti. "Emme me pappeja
halveksi emmekä esivaltaa. Ei siinä ole mitään perää, että olisi oltu
laiskoja ja jätetty työt tekemättä, eikä siinäkään, että olisi toisia
tuomittu. Suruttomuus ja synti ja tekopyhyys on tuomittu."

"Onko kappalainen Sirelius siellä saapuvilla?" sanoi piispa samassa ja
tarkkasi ovelle päin.

Kuului ääniä ja liikettä kamarista, ja Sirelius tuli kiireesti ja
hätäisenä saliin.

"Teitä syyttävät siitä, että olette saarnoissanne ja kinkeripuheissanne
parjanneet näitä ja pahoinpidelleet erästä ruotivaivaista — mikä se nyt
olikaan? — Juhana Martikaista. Mitä te siitä sanotte?"

"Herra piispa! Minä olen sanonut ja saarnannut sitä, mikä on totta.
Mutta näille ei saa totuutta puhua, kun luulevat itse totuuden
tietävänsä."

"Tiedetään kyllä totuus ja osataan eroittaa vääryydestä ja
parjauksesta", sanoi Paavo väliin. "Vaan jos pappi tekee parannuksen
puheistaan ja antaa meidän istua rauhassa kirkossa niinkuin muidenkin,
niin peruutetaan syytökset. Ei ole tahdottu vainota eikä sortaa eikä
viran päälle käydä."

"Sopikaa — tehkää sovinto ja rauha, niin on parempi ja pääsee
konsistori helpommalla!"

Sirelius näkyi vielä odottavan jotain, seisoi ja mietti ja taisteli
itsensä kanssa, mutta tarttui vihdoin Paavon ojennettuun käteen.

"Papin vihoista näkyy pääsevän, vaan pirun vihoista ei ennenkuin
kuolemassa", kuului Paavo mennessään sanovan rovastille, joka saatteli
häntä portaille saakka ja hymyili hyvää tuulta mennen tullen.

Tahkomäessä olivat seurat paraillaan, kun Paavo palasi, Hän kuuli jo
kaukaa veisuuta, seisahtui, kulki taasen kappaleen ja taasen seisahtui.
Hän eroitti jo sanat selvästi:

    "Niin vihdoin nostaa hänen
    Jumala tomusta
    Ja tekee suuren ihmeen,
    Korottaa loasta.
    Näin moni köyhä mies,
    Mi vaivasta vain ties',
    Joutuupi kunniahan,
    Ylhäisten ystäväks'."

Hän seisahtui vielä kerran ja kuunteli, laskeutui sitten polvilleen
näkymättömään paikkaan ja rukoili kauan, kiitti ja rukoili. Kiitti
siitä, että Herra oli aina auttanut läpi vaivojen ja ahtauksien ja
antanut hänelle ystäviä, rukoili sitä, että saisi Herran tiellä
vaeltaa, vaikka ristin alla, ja pääsisi kerran perille. Kun hän tuli
sisälle, kävi hän suoraan paikalleen pöydän päähän ja alkoi veisuun
tauottua puhua.

Hän puhui kristityn rististä ja ristin armosta, siitä, miten on ihanaa
sen osa, joka täällä saa Herran ristiä kantaa. Hänen puheessaan oli
jotain erityistä ja ihmeellistä ja salattua voimaa, niin että ystävät
ensin katselivat kummastellen, mutta murtuivat sitten ja painoivat
päänsä alas.

Kun Paavo oli lopettanut, kuului joku puhuvan kielillä. Se oli Kaisa
Kajanus, herännyt vaimo, joka oli joskus ennenkin saanut samanlaisia
kohtauksia.

"Mitä se puhuu?" kysyi Paavo naisilta, jotka istuivat Kaisan ympärillä.

"Puhuu siitä, miten ovat väkevät Paavon viholliset, mutta miten on
voimallinen suojelija Paavolla", sanoi joku joukosta.

"Sanoiko se taas jotain?" kysyi Paavo uudelleen uteliaana, kun kuuli
Kaisan jatkavan.

"Sanoi sitä, että enkeli on Paavoa varjelemassa, väkevä sankari, jolla
on miekka ojossa, joka odottaa Herran käskyä."

Koko pirtti kävi hiljaiseksi, mutta Paavo heltyi ja itki.

"Voi toki — en minä ole mahdollinen. Minä olen tänäkin päivänä tehnyt
syntiä, niinkuin kaikkina muinakin päivinä", sanoi Paavo ja painoi
päänsä käsiensä kätköön.

"Vaan se sanoo, että Herra on armollinen ja laupias, että Herra on
antanut kaikki anteeksi Kristuksen tähden", kuului Kaisa sanovan
selvästi ja kuuluvasti.




VIII.


Iltasella oli Juhana pannut jyväkuorman valmiiksi lähteäkseen
aikaisin aamulla Palonurmen myllylle, ja äiti valmistanut eväät.
Paavo oli päättänyt lyöttäytyä samaan kyytiin, kulkea poikansa kanssa
Palonurmelle ja sieltä sitten jatkaa matkaansa Karjalaan saakka.

Siitä oli jo kulunut pitkä aika, kun hän viimeksi kulki Pielisen
rannoilla. Eikä hän ollut liikkunut muuallakaan, ei siitä saakka,
kun se kielto oli luettu kirkoissa, ettei saa pitää seuroja eikä
kokouksia. Muitakin kaikkia hän oli kieltänyt kokouksista, oli
kirjoittanut Niskaselle ja Härköselle, että aika on vaarallinen, että
heränneitä tulee hillitä ja estää seurojen pidosta, että Herra voi
hiljaisuudessakin auttaa ja yksinäisyydessä työtänsä tehdä, ettei saa
syöksyä hengellisessä röyhkeydessä kiusauksiin.

Mutta nyt oli hän saanut vastustamattoman halun lähteä. Yksinäisinä
hetkinä, harmaan, yksitoikkoisen jokapäiväisen elämänsä keskellä
oli hän yhä useammin muistellut Karjalan ystäviä ja nuoruutensa
matkoja poikki vaarojen ja vesien. Joku sisällinen pakko oli ollut
pakoittamassa, joku outo voima vetämässä, joku outo ääni kuiskimassa
ja kiihoittamassa hänen sielussaan. Ja hän unohti kaikki kiellot ja
kuulutukset, omat päätöksensä ja muille antamansa käskyt ja kehoitukset.

Oli raikas, kirkas maaliskuun aamu, kun he ajoivat Palonurmelle päin,
Juhana istuen keulalla jalat riipuksissa, Paavo maaten säkkien päällä
puoleksi suullaan, puoleksi kyljellään ja toisella kädellään kontin
viilekkeestä pidellen.

Juhana oli aina ollut hiljainen ja ujo, varsinkin isänsä seurassa.
Ei ollut Paavo saanut milloinkaan selkoa siitä, mitä se mietti ja
millainen sen sielun tila oikeastaan oli. Oliko sillä Herrasta osa
vai oliko käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi kotona, missä joutui
aina olemaan ja ainoana työmiehenä raatamaan aamusta iltaan? Hän tunsi
tunnon nuhteita siitä, eitti sittenkään ollut useammin ottanut Juhanaa
mukaansa seuramatkoille. Ovat kasvaneet äidin käsissä, kuulleet äidin
kiukkuja, imeneet äidin mieltä itseensä, Juhana niinkuin tytötkin. Ja
hänestä tuntui siltä, että hänen täytyi Juhanalle jotain puhua.

Noustiin jyrkkää mäkeä, käveltiin, astuttiin pitkälti hevosen perässä
ja istuttiin taasen samoille sijoille.

"Millainen lie, lapsirukka, sinun sielusi tila?" kysyi Paavo, kun oli
päästy pitkän mäen alle tasaiselle tielle.

"Miksi isä sitä kysyy?" sanoi Juhana taakseen katsomatta, arkana ja
hiljaa.

"Siksi, että sitä pitää sinulta kysyä, mitä on muiltakin kysytty. Minä
olen sinun asiaasi murehtinut ja heikkoudessani Herralle kantanut. Et
saisi olla suruton, kun olet niin paljon kuullut."

Juhana ei puhunut mitään, hoputti vain hevostaan.

"Tien tiedät, osaat eroittaa oikean väärästä, vaan tie on itsesi
kulettava ja elämä oikein elettävä, ettei katumoiksi kävisi.
Heränneiden lapset paatuvat paljosta kuulosta, elleivät parannusta tee
ja valvo. Sitä minä olen siitä asti pelännyt, kun sinä olet isommaksi
tullut."

Paavo tunsi pelkoa ja levottomuutta sielussaan siitä, mitä sanoisi ja
miten sanoisi ja miten pääsisi poikansa sydämeen.

"Nuorena otti minut Herra kiinni, poikasena jo piti käsissään, vaikka
en tuntenut omaa auttajaani. Siitä lähtien olen sitä tietä koettanut
vaeltaa, joka elämään vie, usein eksynyt, vaan uudestaan taasen tien
löytänyt. Huonoa on ollut harjoitukseni, vähän hedelmiä, paljon syntiä
ja puutoksia. Vähän on tullut sinullekin puhutuksi, lapsirukka."

Juhana kääntyi syrjittäin isäänsä, painoi päänsä alas ja kääri suitsen
ohjia.

"On isä puhunut — olen minä kuullut — on ollut Herra minuakin likellä.
Oma on syyni, jos hukun, itseäni saan syyttää ja syytänkin joka päivä,
vaikka ette te siitä mitään tiedä. Minun on aina sellaista vaikeaa ja
raskasta elämäni, pimeää ja päivätöntä nuoruuteni. Kun joskus yritän,
niin yksin yritän ja raukean taasen omaan voimattomuuteeni. Jo olen
monesti aikonut tulla teiltä kysymään neuvoja, vaan en ole jaksanut, ei
ole päästetty puhumaan."

Ja Juhanan tapasi liikutus, voimakas, hillitön tunteenpurkaus, ja hän
kääntyi samassa selin ja alkoi hoputtaa hevostaan. Mutta Paavon tuntui
mieli niin hyvältä ja sydän keventyneeltä, että hän nousi istumaan,
käänteli, sijoitteli itseään säkkien päällä ja tuijotti kauan äänetönnä
etäisyyteen. Siellä kaukana Syvärin toisella puolen siinsi metsän sini
ja aamun puna, ja korkea Pisa tervehti samana, iäisenä ja äänettömänä
uutta päivää.

"Niin — lapsirukka, niin se on — siitä se valkenee päiväksi, missä oma
pimeys on synkintä. Siinä alkaa Herran armo, missä ovat omat voimat
loppuneet. Luulin sinua suruttomaksi ja Jumalan armosta osattomaksi,
vaan nyt on kiitosta kulkuni Karjalaan ja uutta päivää taasen elämäni.
Olen rukoillut, taistellut, uskonut asiasi Herralle ja se näkyy
olleenkin Herran takana. Kun en ole itse jaksanut puhua, niin on Herra
puhunut ja painanut salaa sanansa sieluusi. Pidä, lapsirukka, tallella,
mitä sait, purista käsiisi, hoida, vaali hyvänäsi ja omana onnenasi
Herran tavaroita!"

"Puhukaa te, isä, minulle useammin näistä asioista!" pyysi Juhana.

"Puhun, minkä jaksan ja minkä Herra antaa. Saatana on siellä kotona
likempänä kuin kylässä ja tukkii suun. Sitä ei itse auki saa."

"Mitä isä sillä tarkoittaa, että on kotona likempänä?" kysyi Juhana.

"Kotona ovat omat viat aina näkösällä, kiivaus ja kärsimättömyys ja
muut luonnon heikkoudet. Niitä se sitten siellä näyttelee pitkin
päivää, niillä ahdistaa ja alas painaa ja raskauttaa, niin ettei jaksa
sanoa mitään eikä puhua, vaikka henki on halullinen. Sitä minä sillä",
vastasi Paavo.

"Vaan älä sinä, lapsirukka, sitä muistele, mikä siellä kotona on
milloinkin mieltäsi loukannut ja Herran töitä häirinnyt minussa ja
muissa", jatkoi hän hetken perästä.

He erkanivat toisistaan Palonurmen tien haarassa, Juhana myllytielle
poiketen, Paavo omalleen. Juhana seisotti kauan hevostaan ja katseli
isänsä jälkeen, joka kontti selässä painautui salolle, katosi mutkan
taakse ja tuli taasen nousupaikassa näkösälle.

Isä oli Juhanasta tuntunut toisenlaiselta tänään kuin milloinkaan
ennen, likisemmältä, hellemmältä. Ennen oli aina ollut heidän välillään
pitkä matka, niin ettei hän ollut päässyt isän luo eikä isä hänen. Se
oli nyt lyhennyt, hän oli nyt saanut avatuksi sydämensä isälle ja isä
hänelle. Ei ollut nyt enää pelkoa eikä orjuutta eikä arkuutta semmoista
kuin aina ennen oli ollut. Ja hänelle alkoi samassa selvitä isän matkat
ja menot ja heränneen kansan ahdistettu tila.

Sitä samaa ajatteli Paavo myöskin, sitä, että Juhana oli muuttunut,
että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja avannut itselleen
tien Juhanan sydämeen, että he olivat nyt samanmielisiä, molemmat,
heränneitä, Herran ystäviä, Herran teillä vaeltavia. Ja hän tunsi
sellaista kevennystä ja helpotusta ja hyvää mieltä, että täytyi pistää
juoksuksi pitkillä oikosilla.

Miten ne olivat komeita nämä Karjalan vaarat, joiden lumiset rinteet
kiertelivät valkoisina vöinä ympäri näköpiiriä, tummenivat toisaalla,
toisaalla valkenivat ja valoivat kirkkauttaan synkkiin saloihin ja
pimeihin, mustiin korpiin vaarojen välissä! Hän muisteli ensimäistä
matkaansa Kuosmasen kanssa, kuinka oli kulettu innostuneina, mieli
hehkuen Herran asiasta ja saatu ensimäiset ystävät Pielisen rannalla.
Lienevätkö jaksaneet pysyä tiellä ja valvoa asiaansa näinä vainon
aikoina, jolloin ei oltu saatu kokoontua eikä seuroja pitää?

       *       *       *       *       *

Paavo saapui kuin salaa, tietämättä, odottamatta, hämmästytti ja
ihastutti ystäviään äkkinäisellä tulollaan.

"Ihan käy suruttomaksi mieli siitä ilosta", sanoi Nevalainen
Nälkömäessä. "Meillä pidetään seurat Marianpäivänä, sanokoot ja tehkööt
mitä tahansa, viekööt linnaan, kulettakoot Kuopioon."

Paavoa huvitti Nevalaisen into ja ihastus.

"Täällä tuntuu tuli palavan aina samassa liekissä, Nilsiässä on
ruvennut kytemään, vaan tulta se on sekin, mikä kytemällä palaa. Missä
ja miten te olette sitä kohentaneet?"

"Ka — missä milloinkin, saarissa ja metsissä ja vaarojen takana kaukana
ja lammasnavetoissa", vastasi Nevalainen. "On niitä seurapaikkoja, kun
on vain seurain pitäjiä, on Pielisessä saaria sadottain. Talvella ovat
lampaat antaneet asuntonsa seuratuvaksi. Saavat niitä sakoittaa, jos
tahtovat."

He kulkivat taasen yhdessä, niinkuin monesti ennenkin, kiersivät kyliä,
ajoivat keväimessä hankikelissä yli vaarojen ja selkien suuri joukko
heränneitä häntänä perässä. Minne tulivat, siellä alkoi aina uusi
harjoitus ja kaikui sama surunvoittoinen sävel. Mistä lähtivät, sieltä
lähti talonväki samaan matkaan lisäten ja jatkaen jonoa.

Ovat taas körttiläiset kulussaan, piispa edellä pappineen, lyövät,
juovat talot tyhjiksi, puhdistavat paikat, niin ettei jää jälelle kuin
jyrsityt luut. Kulkevat suurissa parvissa, kiertävät pitkin pitäjiä ja
jättävät talonsa autioiksi. Eivät niille enää kirkot kelpaa eivätkä
omat papit opettajiksi. Niiden jos annetaan vai töineen liikkua ja
menoansa pitää, niin vievät viimeisiltäkin järjen valon. Mikä se lie
se Ruotsalainenkin, niiden pääprofeetta? — viinan juoja, rasvan syöjä,
tupakkasuu.

Ja ovat kaikkein rauhaa häiritsemässä ja kaikkia tuomitsemassa,
niinkuin niillä itsellään olisi helvetin avaimet taskussaan, ettei
muuta kuin lykätä ja vääntää ja vetäistä. Yöt veisaavat, päivät
pitojaan pitävät, kermat, rasvat syövät ja ytimet ja lampaan lavat.

Mitä lie mikin sanonut ja puhunut, mutta paljon oli puhetta Paavosta ja
hänen matkoistaan ja heränneiden harjoituksista. Kujilla ja pihamailla
seisoivat suruttomat suu hymyssä, silmät ivassa, tähystelivät tielle,
katselivat körttiläisten kulkua ja työntyivät taasen takaisin pirttiin
nauraen ja ääneensä ilakoiden.

Paavo laski joukkoineen jäälle, ajoi salmen yli, nousi korskealle
vaaralle vanhaa taloa kohti, jossa olivat aitat eloa täynnä, orret
riistaa ja molemmissa päissä pirtit omaa rahvasta.

Ukko Ullgren, vanha valtiopäivämies, seisoi pihalla, viittoili
tuleville ja ajaville, tervehti, pyöriskeli paikallaan ja työnsi Paavoa
pirttiin.

"Kuuluu olevan kerjäläisten käymäpaikka tämä talo, kuuluu olevan
antamistakin", puheli Paavo. "Vaan tässä sinun uskosi tänä päivänä
koetellaan, tässä vielä tiukataan miestä, mitä on oppinut, onko tie
oikeaa ja usko elävää vai muutoinko vain on järjen viisas ja luonnon
hyvä."

Ukko vain hymyili ja hääräsi väkijoukossa ja otti leikin leikistä.

"Kuule sinä, Heikki, herrastuomari!" huusi Paavo, niin että kaikki
kuulivat ja levitteli käsiään keskellä lattiaa, "ruoki nämä, syötä nämä
nälkäiset, pane eteen mitä lie parasta talossa, hoida hevoset, kanna
kaurat, heinät kujaan! Vaan onko sinulla uskoa?"

"Mitä lie? Mistä sitä minulla on", sanoi ukko hiukan hätääntyneenä.

"Eivätkö papit olekaan antaneet sinulle uskoa?"

"Ka — kun ei niillä sitä ole itselläänkään, vaikka siitä muille
saarnaavat", sanoi ukko jo rohkaistuneena.

"Ja sinä niille kappasi kannat. Kuivia kuusen havuja minä sellaisille
papeille kapoiksi kantaisin."

Paavo nauroi ja muut nauroivat mukana arkaa, pidätettyä nauruaan.

"Anna sinä, Paavo, jolla on!" kehoitti ukko.

"Minä — mistä minä? Minä Lieksat, Nurmekset kulkenut ja pitkin tietä
tavaroitani jakanut — ei minulla mitään antamista."

"Se on toimen mies, tämä herrastuomari", puheli Paavo, "talo tämmöinen
täällä Lukanvaaralla, ettei toista Nurmeksessa, tiet yksin teettää,
salot sulaksi pelloksi perkkaa, köyhät ja nälkäiset elättää."

"On tämä sellainen, että tätä jos ei olisi, kuolisivat täällä köyhät
eläjät puutoksiinsa", vakuuttivat miehet.

"Vaan tämä vävymies sitä on heränneihin kesyttänyt, tämä Kokkonen",
jatkoi Paavo puhettaan. "Ne ne kestävät, jotka kesyttämällä tulevat
eivätkä ryykäämällä. Miten sinä, Kokkonen, pääsit tämmöisessä talossa
heräämään?"

"Pääsin, kun päästettiin. Akka aina hoki: mennään mekin seuroihin, niin
täytyi viimein lähteä, vaikka olikin vastahakoista."

"Vai akka sen alkuun pani", sanoi Paavo nauraen.

"Peloittivat, että se tarttuu, kuin mikäkin rutto, jos vain kerrankin
niiden seuroissa käy, ja tarttuvanhan tuo näkyykin. Täällä on monta,
joihin on tarttunut. Mutta oli siinä Herran voimaa teidän puheessanne,
Paavo, silloin siellä Nälkömässsä. Minä ihan kaksin käsin pitelin
kiinni pihtipielistä ja vapisin ja pelkäsin, kun ne itkivät ja
kaatuivat ja puhuivat oudolla äänellä."

"Mitä lie ollut? Ne täällä aina huutavat ja meluaan pitävät, kun
milloin ovat vähänkin liikutettuja. Saiko sinuun ammutuksi sinä iltana?"

"Sai — sai haavoitetuksi ja vei rauhan. Kesään asti kulin tunnossani.
Aina pakotti povessa, aina oli mieli raskas ja kuolema silmäin edessä.
Kesällä sitten kerran makasin heinäniityllä ja nukahdin, niin näin
ihmeellisen unen. Kulin saloja ja tiettömiä taipaleita, harhailin
eksyksissä öitä ja päiviä, niin tuli virta vastaan, leveä, tyyni
suvantopaikka, minkä toisella puolen kohosi kirkas vaara ja vaaran
laella yhä kirkkaampi kaupunki. Minä siinä huutamaan ja viittomaan
venettä, mutta kurkkua kuristi ja henkeä salpasi, niin etten ollut
ääntä saada. Tuli sieltä vihdoin vene pitkän odotuksen perästä ja
veneessä valkoinen mies ja miehellä mela kädessä. Vaan kun oli likelle
rantaa päässyt, seisautti siihen veneensä ja katsoi kauan äänetönnä ja
epäilevänä. Näin, kuinka mies kohoitti kättään sinne, missä oli vaara
ja kaupunki ja kuulin sen sanovan: Tämä on vanhurskasten maa ja tuo
tuolla autuaitten asunto. Siihen minä heräsin ja siitä saakka olen
koittanut pyrkiä parempaan elämään."

Paavo oli istunut vakavana, samoinkuin muutkin kaikki pirtissä, ja
kuunnellut Kokkosen kertomusta. Joku vaimoista aloitti virren, ja
samalla paljastuivat kaikkien päät kuin käskystä, niinkuin joku
näkymätön käsi olisi ne pyyhkäissyt alas pitkin penkkejä, ja mustat,
pitkät virsikirjat sukelsivat esille takkien taskuista ja sinisten,
ruudukkaiden huivien kätköistä.

"Sinä, Kokkonen, olet tullut hunajalla ja mesileivällä tielle otetuksi
ja tiellä vielä pitkälti pidetyksi, vaan sinulle tulee vielä terva ja
pikiöljy ruuaksesi", aloitti Paavo puheensa, kun virsi oli loppunut.
"Se on Herran tapa sellainen, että ensin syöttää ja juottaa ja panee
parasta pöytään, hoitaa ja hellii ja polvelleen ottaa ja sylissään
kantaa. Vaan siitä ne alkavat sitten vähitellen työt talossa, halon
hakkuut ja kasken kaatamiset, ja muuttuvat ruuat sitä mukaa kuin
sisukset kestävät. Syntinen jos tuleekin siinä tilassa autuaaksi, missä
se ensimäisen armon maussa kieltänsä lipoo ja huuliansa nuolee, niin ei
se sitä autuuttaan kestäisi pitkän päälle, ja sen vuoksi vaihtaa Herran
ruokia ja alkaa antaa väkevää ja karvaista makean sijasta. Se pitää
kaikki tulla murheen ja ristin alla koetelluksi, mikä meissä on elämän
Herran osallisuutta, uskoa ja rakkautta ja hengen halua. Ja siksi
otetaan meiltä pois hyvät päivät ja makeat ruuat ja armon suloiset
tuntemiset eikä jätetä jälelle muuta kuin ikävä ja kaipuu kiusauksien
ja murheitten alle, pieni reikä vain pimeään huoneeseen, että osaa
valoa kaivata ja kirkasta Jumalan päivää ikävällä odottaa. Sen on
syntisen tien Herra tukkinut orjantappuroilla ja ohdakkeilla, kun ei
se muutoin pelastuisi eikä perille pääsisi kirkastettuun vanhurskasten
maahan, vaan sortuisi hekumaan, maalliseen, kun on mieli maallinen,
hengelliseen, kun on leuto elämä armon ja autuuden maussa. Mutta ei saa
säikähtää eikä riehua pimeinä päivinä ja raskaina aikoina, vaan uskossa
vaeltaa korven tietä Kaanaaseen."

Seurain päätyttyä oli Paavo taasen sama, leikkisä, iloinen, vapaa,
vilkas, heitti sanan sinne, toisen tänne, sinkautteli sukkeluuksia,
liikkui ketteränä, kepein askelin ryhmästä toiseen ja puheli isolla
äänellä. Oli kuin olisi tahtonut pudistaa itsestään ja muista kaiken
jumalisen ja hartaan ja teennäisen, kaiken hetken synnyttämän tunnelman
ja tahallaan esiintyä sinä, minä esiintyi.

"Jäi vielä kysymättä ja kuulematta, miten sinä, Kokkonen, oikein sen
ukon kesytit, niin että nyt antaa taloonsa tulla ja hoitaa herännyttä
kansaa pirtittäin", sanoi Paavo, kun ukko Ullgren oli mennyt ulos.

"On palveltu ukko valmiiksi", vastasi Kokkonen. "On vangittu hyvyydellä
ja hellyydellä, on kierretty, kaarrettu, varpailla kulettu ja kaukaa
kesytetty. Oli se alussa äksy, kärtyili aina, kun oli seuroista tultu,
kielsi ja uhkaili ja kiukutteli. Riitta, tämä tässä, on parastaan
pannut, on itkenyt monet itkut ja Herralta rukoillut voimaa ja
kärsivällisyyden armoa. Ja siltä on saatu, enemmänkin olisi saatu, kun
olisi osattu pyytää, vaan ei ole osattu. Siitä se on sitten ukon mieli
liestynyt, niin että on jo jonkun kerran pyytänyt seuroja kotiin. Näkyy
olevan hyvillään tästäkin."

"Vai Riitta se ukon kesytti, vai on sinulla sellainen vaimo, joka on
miehen kunnia ja kiitos, vai on niitä sellaisiakin Riittoja! Lakia ja
hiljainen henki on Herralle otollinen ja kärsivällinen mieli. Kun vain
jaksanette pitkittää, ja Herra saa salata lahjansa puutoksienne alle,
niin perille viette ukon, rentonaan kannatte jumalanvaltakuntaan."

Muut lähtivät vasta sitten kun Paavo oli lähtenyt. Ukko Ullgren seisoi
pihalla, peitteli Paavoa, tukki nahkasia reslan laitaan, hymähti,
naurahti Paavon sukkeluuksille ja sanoi väliin jotain Kokkoselle,
joka seisoi sivulla suitset kädessä ja odotti. "Olet päässyt, Heikki,
sinäkin siihen säätyyn, jossa sielusi pelastat. Hiipimällä olet tullut,
itse huomaamattasi, salaa ovat varastaneet sydämesi Herralle nämä
tässä, tyttäresi ja vävysi."

"Hyviä ovat olleet vanhalle miehelle molemmat", sanoi ukko. "Kiitos
vain sinulle, Paavo, että tulit. Minä jo ikäloppu hoipun hautani
partaalla."

"Niin — niin — vaan muista jumalattomana kuolla Jumalan edessä!" sanoi
Paavo vakavana ja lähti ajamaan vaaran rinnettä alas.

Kun Paavo Marianpäivänä saapui Nälkömäkeen, oli pirtti jo väkeä täynnä.
Sitä oli tullut pitkissä resloissa kaiken päivää Nurmeksesta, Lieksasta
ja Juuasta, ajanut pitkänä, mustana jonona pitkin Pielistä, tippunut
kuorma kerrallaan kaukaa salolta, hiihtänyt, astunut jo aamusta päivin.
Kuului tiukujen kilinää kujasta, reslan rätinää ja hevosten hirnuntaa,
näkyi tummaa, totista väkeä — naisia muodottomina myttyinä, miehiä
rauhallisina, juhlallisina pirttiin pyrkimässä. Kädet työntyivät sinne
tänne hiljaiseen, sanattomaan tervehdykseen, koukistuivat uudestaan
ja ojentuivat uusia ystäviä kohti. Ne liikkuivat kaikki hiljaa ja
arastellen, vetäytyivät ensin soppeen ja näkymättömille paikoille,
niinkuin niillä kullakin olisi oma salaisuutensa kätkettynä jossain ja
niinkuin ne jokainen tahtoisivat omaa halpuuttaan paeta. Pirtti hajahti
havulta, musta lakeinen kiilsi iltapäivän hämärässä tuttua väriänsä,
suuri kiuvas seisoi nurkassa omissa aatoksissaan hehkuen lämpöään ja
tarjoten kotoista kauneuttaan.

Pirtin perällä pöydän päässä istuivat Karjalan johtomiehet, Härkönen,
vanhempi mies, Piironen ja Peti Tolvanen, nuoremmat, puhelivat hiljaa
keskenään, väliin vaieten ja odotellen ja oveen päin tähystellen.
Paavon pitkä vartalo ilmestyi samassa ovelle, katosi hetkeksi
tungokseen, siirtyi sitten soukkaa, ahdasta kujaa myöten hiljalleen
eteenpäin.

"Ka — Paavo! — Mitä Paavolle?" sanoivat miehet yhtaikaa perällä ja
tervehtivät.

"Sitä Paavolle, että kuuset ovat jo alkaneet kumarrella teiden varsilla
tämmöistä herraa", vastasi Paavo ja riisui vikkelästi turkkiaan.

"Huonompiakin ovat kumarrelleet", sanoi joku joukosta.

"Sitä minäkin. Minä tässä taas Lieksat, Nurmekset kulkenut, itseäni
isännillä, emännillä passuuttanut, parhaat palat syönyt, kyydittänyt
ja kuskauttanut ja taivaaseen toimittanut, niin jo alkaa pää kasvaa ja
arvelee itsekin herra olevansa."

"Eikö noita liene painajia, jos on nostajiakin", sanoi Härkönen.

"On yksi vähempi. Ovat kesyttäneet Lukanvaaran Heikin, herrastuomarin,
joka ennen tämän pitäjän rovastin kanssa pöytäkirjojaan kirjoitti
heränneitä vastaan. Sillä on nyt tie auki taivaanvaltakuntaan, ettei
kun menee vain vanha mies. Teillä täällä on rauha?"

"Ka — rauha, kun on itse rauhaa pidetty, metsissä piileskelty ja
Pielisen saarissa kesäsin, lammasnavetoissa talvisin", sanoi Piironen.
"Vaan sisällä sielussa on sotaa ja meteliä itsekullakin heränneellä.
Sitä pitää sinun, Paavo, tyynnyttää tänä iltana ja asettaa."

"Minun —? Mitäs teille sitten jää tehtäväksi, jotka täällä pöydän
päässä istutte? Minulla valmista teetätte, ettei muuta kuin väri
päälle", sanoi Paavo.

"Jää meille vielä, ei ole vielä Karjalan kansa hereillä. Rantamailla
on vähän räävitty, vaan salot ovat vielä koskematta. Saataisiin lupa,
kulettaisiin niinkuin on ennenkin kulettu, kierrettäisiin kyliä,
sytytettäisiin kuivat roviot palamaan", sanoi nuori Peti Tolvanen
innostuneena.

"Kuulkaa Petiä, kirjamiestä! Lukee ulkoa yhtä hyvin kuin sisältäkin,
laittaa, latelee kaikki valmiiksi, sytyttää tulet, herättää syntiset,
kaikki jumalattomat jukuripäät tielle taluttaa Juuassa ja Nurmeksessa.
Vaan sitä lupaa ei sinulle anneta eikä meille muillekaan. Piilossa
pidetään, karkuun ajetaan, kaikki omat keinot lopetetaan."

"Niin näytään tehtävän, vaan saisi tämä jo loppua. Tässä on jo
tarpeeksi piileskelty. Sakoittakoot!" sanoi Peti.

"Sakoittakoot! — maksetaan, kärsitään!" kuului vieressä useammasta
suusta.

"Korvaan on kuiskuteltu kammioissa, se pitää nyt julistettaman
katoilta", jatkoi Peti ja siirteli itseään kärsimättömänä paikallaan.

"Mitä tehtäneekin ja minne mentänee, aina tulee risti vastaan", puheli
Paavo. "Ristiä sisällä ja ulkona, Herran panemaa, maailman antamaa,
itse hankkimaa, mitä milloinkin. Se on ristin tie valtatie taivaaseen,
Teki mieleni taas tänne Karjalaan, mikä lie pakko tullut semmoinen,
että täytyi lähteä."

"Herra toi nyt, niinkuin on ennenkin tuonut. Toit hääherkkuja
tullessasi, juhlaruokia köyhille ja nälkäisille. Näetkö näitä?" sanoi
Härkönen ja nyökäytti pirttiin päin, jossa päät aaltoilivat tungoksesta
ja uusista tulijoista.

Kun ei Paavo enää puuttunut puheeseen, vaikenivat toisetkin, ja samassa
levisi hiljaisuus pirttiin lähtien perältä ja päätyen oven suuhun ja
synnyttäen mennessään jännittynyttä, juhlallista odotusta.

"Alkakaa — veisatkaa!" kuului Paavon kehoitus kuuluvana ja kantavana
yli pirtin.

Kaunis, valittava, vapiseva naisääni alkoi kuulua jostain etempää
raivaten tietä itselleen läpi sakean ilman ja tiheän tungoksen ja
muuttaen äskeistä juhlallisuutta syväksi hartaudeksi ja pyhäksi
tunnelmaksi. Vähitellen tuli toisia avuksi, miehiä ja naisia, ja
viimein hukkuivat äänet toisiinsa, paisuivat, peittivät toisiaan,
ryntäsivät vasten seiniä ja ovia, lakeista ja ikkunaluukkuja ja
pyyhkivät tieltään kaiken arkimielen, kaikki pienet kiusat, kaiken
alhaisen ja matalan ja pahan mielistä.

Paavo istui mietteissään, väliin oikaisten ruumistaan ja pyyhkien
pitkää tukkaansa korvalliselle, väliin painuen polviensa varaan pitkät
ajat pitäen silmiään umpeen puristettuina.

"Piti puhuakseni pyhien kärsimyksistä ja rististä", alkoi hän virren
loputtua, "vaan lie ollut itselläni liian vähän oikeaa ristin
osallisuutta. Mitä on ollut, omaa hankimaa on ollut, omien syntien ja
oman taitamattomuuden tuomaa, jota sitten aina olen kärsimättömänä
kantanut, eikä Herran antamaa. Ristin päivät ovat vielä edessäpäin,
vaan tiellä ovat tulossa ja joka päivä lähenemässä minua ja meitä
kaikkia, joille Herra on tavaransa avannut ja autuutensa makua antanut.
Ja siksi pitää meidän sitä ahkerammin pyhien kärsimyksiä muistella,
kuinka ovat olleet vainottuja ja pilkattuja, verille lyötyjä ja
surmille talutettuja. Vaan vaikka ovat olleet verille lyötyjä ja
surmille talutettuja, ovat iloinneet ja kiittäneet ja kärsivällisesti
ristinsä kantaneet, ristiänsä suudellen ja sitä ylimpänä ystävänään
hoidellen. Sitä pitää meidän silloin muistaa, kun risti päällemme
lankee, ettemme oudoksuisi, niinkuin jotain uutta meille tapahtuisi
emmekä pakoon lähtisi ja kalleimpia tavaroitamme kadottaisi."

Hän oli jo pääsemässä puheensa loppuun, kun yhtäkkiä syntyi liikettä
ovensuussa, puhalsi huuruista ilmaa pirtin ovesta, ja luminen,
turkkiniekkamies näkyi työntyvän perälle päin.

"Heikki? Kalliolahden Heikki? Mitä sinä? — mistä sinä tulet? — mitä on
tapahtunut?" kysyi Paavo hätääntyneen avuttomalla äänellä ja katkaisi
puheensa.

"Sitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua, minkä on Herra sallinut.
Juhana..."

"Juhana? — Sano! — Juhana kuollut? — murhattu?" sanoi Paavo kiireesti
ja nousi seisalleen, mutta vaipui samassa taasen alas penkille
katsellen tuskaisena toisiin, Härköseen ja muihin ikäänkuin apua
rukoillen.

"Niin on, murhattu on. Saatana on saanut vallan", lausui Heikki hiljaa,
tuskin kuuluvasti.

Syntyi hälinää ja hämminkiä pöydän ympärillä, kuului hiljaisia
kuiskeita ja puoleksi ääneen lausuttuja sanoja perempää oven puolelta,
sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista.

"Se on nyt siinä, se on nyt käsissä ja kannettavana ja minulle ensin
annettuna, mistä muille puhuin. Voi toki lapsiraukkaa, ainoaa poikaani!"

Ja hän oli taasen kauan aikaa äänetönnä, käänteli ja asetteli itseään
rauhattomana penkillä, käveli, tuli takaisin ja istui samalle
polttavalle paikalleen.

Ovensuussa olijat kulkivat varpaillaan, katselivat toisiaan vakavina,
säikähtynein katsein, hyvästelivät hätäisesti, äänettömästi ja hiipivät
ulos toinen toisensa perästä.

"Tulin tänne sen kanssa samaa matkaa Palonurmelle asti, näin ja
puhuin viime kerran. Se oli niin hellä ja likinen Herralle ja minulle
— isälleen, että itkin ilosta, kulin hyvästä mielestä kuin unissani
pitkät taipalet", sanoi Paavo taasen hetken päästä, kun oli hiukan
rauhaantunut.

Hän ei jaksanut kysyä enempää, ei tiedustella mitään eikä ottaa selkoa
siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Sisällä sielussa poltti, ja koko
olentoa raasti ja repi ja puistatti armottoman iskun suuri haava.

"Se on sääskiniemeläisten työtä, vaan ei sille pahasti käynyt. Minä
sitä neuvoin tiellä, ja se otti vastaan kaikki. Eväiksi otti, kun
eväitä tarvitsi."

Ja hän koetti etsiä lohdutusta, tarttua kiinni johonkin, mihin vain,
vaikka vähäksi aikaa, pitää kiinni kaksin käsin jokaisesta lohdutuksen
rippeestä, joka kohosi pinnalle hänen sielunsa myrskyissä.

"Sitä — sitä se merkitsi, siksi sen piti tulla sanotuksi sille
siellä kuorman päällä, mitä ei kotona sanottu. Vaan mitä lie Herra
tarkoittanut tällä ristillä?"

"Painot ovat sitä mukaa kuin ovat viisaritkin", sanoi vihdoin Härkönen
arastellen ja peläten kuin rikkoisi jotain, kuin koskisi johonkin,
joka on arkaa ja pyhää. "Sinut on, Paavo, pantu muille osoittajaksi ja
oppaaksi oikealle tielle, niin pitää olla raskaat painot. Sitä minä
tässä olen ajatellut. Lienenkö oikeassa vai väärässä?"

"Sitä se Herra sillä tarkoittaa", yhtyi Piironen Härkösen puheeseen.

"Sitä", säesti Tolvanen joukkoon.

"Tyhmiä me olemme Herran tarkoituksien edessä. Tässä on Joopin
kärsimystä, vaan ei Joopin hurskautta ja viattomuutta. Saatte varoa,
ettette ole Joopin taitamattomia ystäviä."

"Niin — niinhän se on. Saamme painaa kaikki kätemme suumme eteen ja
vaieta, silloin kun Herra puhuu", sanoi Härkönen. "Vaan kun sinä
kysyit."

"Kysyn lakkaamatta itseltänikin ja lakkaamatta vastaan, vaikka ette
kuule mitään."

Kun muut jo olivat menneet maata, valvoi Paavo yhä Heikin kanssa,
kyseli vähän kerrallaan, sen verran kuin kärsi ja jaksoi kuulla, Kaiken
yötä käveli hän sitten kamarin lattialla ja taisteli kärsimyksensä
käsissä lukien väliin, väliin laskeutuen polvilleen ja koettaen etsiä
kevennystä sielulleen.

Voi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut
sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi
löit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi?

Se oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin
tuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein
väsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista.

Hän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä
salaisuutta.

Hän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien
kuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja
lapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut
kärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin
keinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt
sydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea
hän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja
Jumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa
syntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen
elämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa
kuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat
suljetut ja valot sammutetut.

"Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä", sanoi hän aamulla
ystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. "Tässä on täytynyt kaiken
yötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran
mieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään
irti."

"Siellä se on takana sittenkin", sanoi Härkönen, "sieltä vielä antaa
ilmi itsensä."

"On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat
kaikki voimat lopussa."

"Herralla on voimia", sanoi Härkönen taasen.

"On ollut", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki
hartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos.

He ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa
ajatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen
kuin oman mielensä kevennykseksi.

Miten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan.
Tiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat
lakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta.
Ei ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin
harjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä
tervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan
ihmisten iloista ja suruista.

"Miten se lie oikein tapahtunut?" kysyi Paavo, kun hevonen oli
laskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan.

"Ei tietty, miten on tapahtunut", vastasi Heikki. "Se vain nähtiin
ja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että
vainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan
sidottuina, toisesta reen perään."

Hän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen
tarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo
oli tiedustellut.

"Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen
ottivat uhrikseen", puheli Paavo Syvärin jäällä. "Minua ne ovat
vihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen
etsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie
sillä tarkoittanut?"

"Mitä lie?" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa.

"Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä
näin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen
asiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli
nöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään.
Seinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot."

Paavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja
hautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä
enemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan.
Ja kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta,
voimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli
taasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta
kujaan.

Riitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi
heikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin,
kätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin.

"Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!" sanoi Paavo varmalla,
luottavalla, hellällä äänellä. "Herra on tämänkin takana — Herra vielä
ilmoittaa itsensä."

Tyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen
samassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi.

"Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän
kruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä
Herran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään,
kestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!"

Ja hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi
itse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja
tuntemisensa ja lujuutensa.

Vasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi
laudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan
kasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta,
verinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa
ruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi...




IX.


Niin oli Tahkomäki käynyt kolkoksi, ettei siinä enää tehnyt mieli
elää eikä asua. Ei ollut oikeaa työhalua kenelläkään, ei mitään iloa
eikä yhtään rauhallista päivää. Mitä teki ja minne meni, aina tulivat
vastaan surulliset muistot, ja aina painoi mieltä raskas paino ja joku
kaamea pelko ja aavistus. Kuulustelut ja pitkäveteinen käräjänkäynti
olivat repineet arpeutuvia haavoja auki, ja sääskiniemeläisten
läheisyys loi aina salaista turvattomuutta Tahkomäen elämään. Oli niin
synkkää ja surullista ja vaikeaa, että Paavon täytyi tuontuostakin
lähteä ystäviin, milloin likemmä, milloin edemmä, Kuopioon ja Iisalmeen
asti, ja etsiä itselleen uutta virkistystä. Vaan matkoilla oli hän
yhtä rauhaton kuin kotonakin ja palasi aina parin kolmen päivän päästä
takaisin.

Riitta oli käynyt sairaloiseksi, yski ja kitui ja virui puolet aikaansa
vuoteen omana. Paljon oli raukka saanut kärsiä elämässään. Oli ollut
köyhyyttä ja puutetta kymmeniä vuosia, sairautta ja itkeviä, nälkäisiä
lapsia ympärillä, pelkoa ja vavistusta, surmaa ja kuolemaa. Juhanan
murha oli vienyt viimeisenkin terveyden. Hän liikkui kuin haamu,
milloin liikkui ja katseli harhaillen, arastellen ympärilleen sairaan
surullisilla silmillä. Vaan kiukku ja katkeruus oli kadonnut ja kiivas
luonne talttunut, ja hänen olentoonsa oli tullut jotain uutta ja
miellyttävää.

"Kun lukisit, Paavo, jotain — kun laulaisitte, tytöt", sanoi hän eräänä
iltana, kun liesi oli sammutettu ja lakeinen sulettu.

Se oli niin outoa Paavosta ja tytöistä, että he katselivat varastellen
toisiinsa puolipimeässä pirtissä.

"Luetaan — lauletaan", vastasi Paavo ja nosti kirjakopan pöydälle.
"Täällä on. Ottakaa täältä, tytöt! Tässä on pikku Riitalle."

Ja Paavon oli yhtäkkiä niin hyvä ja hupainen olo, että tuskin oli
milloinkaan ollut kotona sellaista, Hän liikkui nopein askelin
lattialla, pisti päreen pihtiin ja alkoi lukea "Hunajan pisaroista", ja
hänen äänessään oli iloinen, lämmin sointu.

"Tämä on tuttu paikka. Tämän seppä luki minulle Jyväskylässä ennen.
Tästä tätä osaan sivuttain ulkoa", sanoi hän luettuaan ja puristi
kaksin käsin mustaa, savuttunutta kirjaansa.

"Tälle tulee hyvä ääni, tälle pikku Riitalle. Tämä vielä virret alkaa
seuroissa", jatkoi hän puhettaan ja pyyhki nuorimman tyttärensä
pellavaista tukkaa.

Toiset hymyilivät ja naurahtelivat ja kurkistivat kirjojensa takaa
vuoroin pikku Riittaa, vuoroin isää ja äitiä.

"Lapsi kun kulkee Herran teitä, säästyy synnin vaivalta ja kovilta
kurituksilta, joita meidän muiden täytyy kantaa. Mieli kasvaa salaa
kiinni Herran mieleen ja tottuu siinä sitten aina elämään."

"Niin — niin — kun ne lapsiraukat sen aikanaan ymmärtäisivät, vaan
kun ei ole ymmärtänyt äitikään, että olisi oikein osannut kasvattaa",
kuului Riitta sanovan surullisella äänellä. Oli pitkän aikaa aivan
hiljaista pirtissä. Oli sellaista, ettei kukaan liikahtanut eikä
katsonut toisiinsa. Se oli niin outoa ja ihmeellistä äidin puheeksi,
ettei sitä oltu osattu odottaa.

Näytti siltä kuin joku liikutuksen väre olisi pistäytynyt Paavon
kasvoille. Hän nousi ylös, teki asiaa oven suuhun, palasi taas takaisin
pöydän luo ja asetteli kirjoja koppaan.

"Teki mitä tahansa, eli ja oli miten hyvänsä, aina on katumista sillä,
joka taakseen katsoo ja saa Herralta valoa vanhaan elämäänsä", sanoi
hän ystävällisesti.

"Niin — vaan minun on syntini suurempi kuin muiden. Minä olen
kuullut ja nähnyt ja kokenut kuritusta ja kuitenkin kymmeniä vuosia
vastustanut, Kun on tällainen kiukkuinen ja kiivas luonto ja
kärsimätön mieli, niin tulee tehdyksi niin paljon syntiä, että siihen
sitten hukkuu, kun sen näkee. Ja tässä vielä, tällaisen tulen ja
valkeuden keskellä —"

Riitan puhe oli muuttunut itkunsekaiseksi, katkonaiseksi valitteluksi
ja synnyttänyt liikutusta ja nyyhkytystä lapsissa pöydän takana.

"Juhanan kuolemalla lyötiin, kauhealla kuolemalla — minun tähteni."

Hän vaipui kokoon käsiensä varaan liikutuksesta ja heikkoudesta, ja
tytöt alkoivat ääneensä itkeä.

"Lyöty on, vaan kaikkia on lyöty, kaikki siitä ovat osansa saaneet ja
ottaneet, minä niinkuin sinäkin", sanoi Paavo. "Vaan siinä se on Herra
sitomassa haavoja, missä on niitä tekemässäkin."

"Tässä vielä aloitetaan elämä uudestaan", alkoi hän hetken päästä.
"Jätetään tähän Tahkomäki, myödään pois ja ostetaan Saari sijaan."

"Hauta on likempänä kuin Saari", sanoi Riitta hiljaa ja haikeasti.

"Likempänä tai edempänä, miten Herra tahtoo ja määrän panee. Ne ovat
Herran asioita. Minä sitä, että on rauhallisempaa siellä sinulle kuin
täällä ja muille myöskin."

Riitta ei puhunut mitään, istui vain ja yski kuivaa yskäänsä ja
harhaili katseellaan pimentyvässä pirtissä.

"Se on ollut sellaista tämä meidän elämämme tähän asti", sanoi hän
vihdoin yskimisestä hengästyneenä, "että kun on milloin muutettu ja
paikkaa vaihdettu, niin on ollut ensin helpompaa, vaan sitten taas sitä
kovempaa ja raskaampaa."

"Vaan jospa jo lopettaa ja lievää, jospa jo olikin tämä isku viimeinen.
Ei ole ennen nöyrrytty, ei ole ollut sinunkaan puheesi ennen tällaista
kuin tänä iltana."

"Kun sen tietäisi, mikä on parasta", sanoi Riitta surullisesti. "Ei
tiedetä eikä ole tarvis tietääkään. Minusta vain on ruvennut tuntumaan
siltä, että tämän iskun alta löytyy vielä aarteita."

"Minä en mitään enää mistään maallisista aarteista. Aikani odotin ja
toivoin ja tuskittelin, kun ei milloinkaan päästy köyhyyden alta. Nyt
jo saavat minulta olla missä tahansa."

"Jollei maallisiakaan, niin taivaallisia", sanoi Paavo ja tunsi samassa
hiljaista katumusta siitä, mitä oli sanonut.

Vaan ei hän päässyt irti siitä mielestä, minkä oli saanut, että myö
Tahkomäen ja ostaa Aholansaaren sijaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli
ja hautoi, sitä syvemmä tunki mieliteko juuriaan. Kevättalvella
kierteli hän suksessa saarta, hiihteli pitkin Rahasmäen kuvetta,
katseli, ihaili kaunista näköalaa, suunnitteli ja rakensi mielessään
pitkää rakennusta pirtteineen ja kamarineen salmen rannalle.

"En siitä pääse, ei ole rauhaa enää tässä talossa, en saa mitään
tehdyksi. Puhuin jo Putkoselle, sille pieksämäkeläiselle, ja tarjosin
Tahkomäkeä", sanoi hän taasen eräänä päivänä Riitalle.

Riitta huokaili ja istui äänettömänä. Hän oli käynyt yhä hiljaisemmaksi
viime aikoina. Teki töitään ja liikkui ja askarteli aamupäiväsin, minkä
jaksoi, mutta makasi muulloin ja istuskeli ja jätti työt tyttöjen
varaan.

"Täällä on semmoista, että jostain täytyy saada mielen virkistystä",
jatkoi Paavo puhettaan. "Aina tulevat samat surulliset muistot vastaan,
menit minne tahansa. Ei ole heränneistäkään enää huvitusta. Kylmenevät,
kangistuvat ja läkähtyvät omaan ahneuteensa ja maalliseen mieleensä.

"Vaan jos käy meille samoin Saaressa", sanoi Riitta. "Saadaan hyviä
päiviä, niin väsytään omassa mielessä ja lakataan. Minä en kyllä niitä
päiviä enää näe enkä ikävöikään."

Oli Paavon mielestä niin sattuvaa ja outoa se, mitä Riitta sanoi. Ja
hän unohtui miettimään omia aikomuksiaan. Oli hän toivonut sitäkin,
että saataisiin vielä parempi toimeentulo, helpompi ja huolettomampi
elämä, oli tuntenut tavaran himoa ja maailman rakkautta ja tavoitellut
mielessään leudompaa ja mukavampaa elämää Aholansaaressa. Vaan hänestä
tuntui niin oudolta ja omituiselta, että siitä piti nyt Riitan häntä
huomauttaa.

"On käsketty valvoa", sanoi hän vihdoin ja havahtui omista
ajatuksistaan. "Hyvät päivät kestetään Herran kanssa niinkuin pahatkin,
vaan Herratta ei mitään. Jätetään sen varaan, joka ottaa ja antaa,
omansa hoitaa ja kantaa."

"Tee mitä tahdot. Sinä ymmärrät paremmin ne asiat kuin minä. Sinä
tarvitset vielä taloa, kun minä jo olen poissa", sanoi Riitta
alistuvasti ja nöyrästi.

Kerran keväällä ennen muuttoa kävivät he yhdessä Aholansaaressa. Riitta
oli toipunut ja virkistynyt ja käynyt iloisemmaksi. He kiertelivät
saarta, istuivat väliin ja levähtivät ja puhelivat ja heistä tuntui
elämä taasen kuin uudelta. Paavo haki pirtin paikkaa pohjoispuolelta,
asteli ja mitteli askelillaan, tähysteli salmelle päin, seisoskeli
kauan yksinään ja mietiskeli.

"Tähän näin se tehdään", huusi hän Riitalle, joka istui alempana.
"Tästä kun kasketaan alaspäin, näkyvät Syväri ja Pisa sen takaa, Salmen
puolella saa metsä kasvaa suojaksi. Aukko vain, pieni aukko tänne, niin
että saadaan Rahasmäkeä vähän näkyviin."

Riitta nousi seisomaan siellä alempana ja koetti katseillaan ja
kasvoinsa ilmeillä ottaa osaa Paavon innostukseen ja suunnitelmaan.

"Ovat panneet aidan tänne pellon taa metsän laitaan. Se pitää siirtää
ulomma tuonne, tiheimpään kuusikkoon, ettei ahdista tästä tätä näköalaa
eikä rumenna, mitä Herra on kaunistanut."

"Oikein korkean", sanoi Riitta kuin sanoakseen.

"Kalavesi kahden puolen. Selän puolella mujetta ja muuta kalaa, salmen
siikaa, matikkaa, mitä vain. Saadaan talvikalat omasta taasta."

He kiertelivät yhä, kulkivat itäpuolelle, vanhoille, tutuille
paikoille, Paavo vähän edellä pystynä, pitkänä, Riitta jälessä
kalpeana, kumarana, väliin seisatellen ja raskaasti hengittäen.

Siinä se oli Pieni Soukkakin saaren itäpuolella. Vanha, pahanen
mökkirähjä seisoi vielä paikallaan. Savutorvi oli kaatunut katolla ja
ikkunaluukut vedetty paikoiltaan. Sitä oli käytetty heinälatona ja
kerppusuojuksena, minä milloinkin.

He istuivat hetken äänettöminä ja katselivat vanhaa, tuttua tupaansa,
köyhän ja onnettoman ajan ränsistyvää muistomerkkiä, Riitta vähän
edempänä huojuttaen heikkoa ruumistaan, Paavo omissa, pitkissä
mietteissään.

"Oli tuo toki vähän parempi silloin, kun Viipurista tultiin", sanoi
Paavo vihdoin. "Vanhaksi ja surkeaksi on käynyt vanhakoti, maahan
vajonnut, lahonnut, sammaltunut. Miten lie siinäkin aikanaan eletty?"

Riitta hymähti surullisesta, niinkuin olisi sillä tahtonut tulkita
kaikki ne kärsimykset, mitä oli siinä saanut pitkinä vuosinaan kärsiä
ja niinkuin ei niistä enää jaksaisi mitään puhua.

"Sinä sen paremmin tiedät, joka olit aina kotona. Karjalassa silloin
heräsivät kylittäin. Minun piti aina olla liikkeellä, kesät talvet",
jatkoi Paavo.

"Tiedän kyllä, vaan parempi on, kun ei niistä puhu eikä niitä aikoja
enää muistele", sanoi Riitta.

"Se oli sellaista aikaa, ettei joutanut omasta joukostaan paljon
huolta pitämään, kun joka puolella syttyi ja paloi, savusi ja ratisi
Herran tuli ja aina piti olla hädässä, milloin oikeaa kohentamassa ja
viertämässä, milloin väärää sammuttamassa. Vaan vaivana se on ollut
minulle, minkä silloin laiminlöin. Nyt on usein muistunut mieleen
Juhanan kuoleman jälkeen."

"Sehän se repii ja raastaa ja ajaa aina pelkoon", sanoi Riitta ja
pyyhki huivin nurkalla silmiään. "Ennen niistä kärsimyksistäni puhuin,
vaan puhuin vihassa ja katkeruudessa ja kiukussa, niin ettet sinä
niistä silloin selkoa saanut. Nyt en enää tahtoisi puhua kenellekään.
Hyviä ne kaikki ovat olleet, vaikka paaduin niiden alla aikanaan ja
niitä pahana pidin."

Paavo käänsihe, katseli kauas järvelle päin ja harhaili silmillään kuin
jotain etsien.

"Kerrankin talvella oltiin viikko leivättä lasten kanssa. Lehmällisellä
elettiin ja vanhoilla jäkälän jätteillä, joita koetin survoa ja
maidossa vähän kastella. Lapset itkivät leipää kaiket päivät ja
makailivat nälästä sairaina. Minä niitä oikein pakoilin sydän kourassa,
tein asiaa milloin lähteelle, milloin kujaan ja navettaan, etten
tarvitsisi nähdä niiden surkeutta, vaan sitä raskaampaa oli sitten taas
pirttiin paluu. Itkin salassa pitkin päivää, vaikka koetinkin olla
tyyni ja levollinen. Nämä koivut tässä ovat kuulleet monta äänellistä
itkua."

Kevättuuli suhahti vanhoissa jättiläiskoivuissa kuin vakuudeksi siihen,
mitä Riitta oli sanonut.

"Miksen saattanut silloin nöyrtyä niiden kärsimyksien alla, niin
olisivat uudet ja kovemmat tulleet vältetyiksi?" jatkoi Riitta
puhettaan. "Vaan en — sinua syytin, enkä itseäni milloinkaan,
heränneitä vihasin, puolella korvalla kuuntelin, mitä te puhuitte
illoin pirtissä, pakoilin, piilottelin ja vedin peitteitä päälleni."

"Ne ovat siellä takana päin, ne asiat. Saavat sinne lahota ja hukkua
ja unehtua", sanoi Paavo rauhallisesti, osaaottavaisesti ja nousi
lähteäkseen.

Hän seisoi vielä, kääntyi ja katseli ympärilleen kuin olisi jotain
tekemistä tai sanomista tai odottamista. Sitten laskeutui hän
polvilleen vanhan, lahonneen kannon juurelle, pani kätensä kannon
päälle ristiin ja alkoi vapisevalla äänellä rukoilla:

"Herra, sinä tiedät ja näet, miten suuri on vaivamme, miten on risti
ollut raskas kannettavana heikoilla ja huonoilla palvelijoillasi ja
miten paljon olemme sen painon alla syntiä tehneet. Anna anteeksi
ja unohda kaikki Kristuksen tähden ja lisää meille voimia ja lainaa
viisauttasi elämän tiellä kulkeaksemme. Tässä, tällä paikalla, tahdomme
taas sinua lähestyä, joka meitä murheessa ja vaivassa uudestaan
lähestyit ja elämään ottaaksesi etseit. Suuret ovat syntimme ja
rikoksemme sinua, pyhää ja vanhurskasta, vastaan ja toinen toistammekin
vastaan, vaan sinun kädessäsi on lohdutus ja rauha ja uusi toivo. Anna
meidän vielä tuntea armosi ja läsnäolosi ilo, anna Kristuksen tähden!"

Kun hän oli noussut, makasi Riitta vielä maassa itkuunsa ja
liikutukseensa sulautuneena. Kaukaa järveltä päin tai salmen takaa
jostain kuului virren veisuuta, surullisen naisäänen etäistä kaikua,
joka kantautui tuulen mukana, kuuluen milloin hiljempaa, milloin
kovempaa.

He kulkivat äänettöminä kotiinsa, soutivat salmen yli, kiertelivät
kivisiä polkuja Rahasmäen kupeella, nousivat ylemmä, laskeutuivat
alemma, painuivat notkoihin ja viidakkoihin ja kohosivat taasen kaskien
rinteille somaa, leppäistä, lehtoista polkua pitkin. Oli kuin olisivat
kirkosta palanneet tai suurista seuroista, missä sielu oli saanut
uutta ravintoa ja virvoitusta, uutta toivoa ja elämää. Oli kuin joku
omituinen voima olisi heitä kohoittanut ja keventänyt, niinkuin sisällä
sielussa olisi tapahtunut suuri puhdistus ja ihmeellinen uudistus. Eikä
ollut mitään kaameata eikä kolkkoa kotona Tahkomäessäkään enää. Eivät
vaanineet enää vanhat muistot nurkissa eikä kujassa eikä pihapoluilla.

"Tänä iltana, tytöt, taasen luetaan ja veisataan, niinkuin on nyt joka
ilta tehty", sanoi Riitta kotiin tultua iloisena ja hilpeänä.

Ja hänestä tuntui siltä, että hän tulee vielä terveeksi, että hänen
elämänsä vielä pitenee, että hän saa alkaa uudestaan Aholansaarella ja
jatkaa ja ruveta tekemään Paavon kanssa samaa parannusta ja elämään
samaa elämää. Ei ole hänestä enää estettä. Saa mennä ja tulla Paavo
milloin tahtoo, saa avata ovet, kutsua ja kestitä ystävänsä, saavat
olla ja viipyä ja veisata yönsä, päivänsä. Kiittää hänen pitää Herraa
kaikesta ja pitää ilolla kiinni siitä armosta, minkä on käsiinsä saanut.

Miten olikaan hänen sielunsa täysi, miten siellä kuohui ja tulvaili
uusi elämä ja halu ja onni! Sydäntä hiveli ja kasvoja kuumensi ja
jalkoja nostatti maasta. Kun vain tätä tällaista kestäisi, kun sen
osaisi oikein säilyttää, voisi valvoa ja olla syntiä tekemättä. Vaan
miksei voi, kun Herra antaa aina uusia voimia ja kun siitä puhuu ja
sitä pyytää.

Kaiken kesää raatoi Paavo työssä, pellolla ja kaskella, rakensi
ja hakkasi, kolosi tervaksia, korjaili pyydyksiään väliaikoina ja
kalasteli aamuvarhaisin ja iltamyöhäisin milloin selän, milloin salmen
puolella. Tytöt olivat mukana, Sohvi ja Liisa ja Eeva ja pikku Riitta.
Se oli kuin oma valtakunta hallitsijalleen tämä hänen saarensa, Syvärin
suurin ja kaunein. Hän istui usein iltamyöhään kylvyn perästä pihalla
laakean kiven päällä, katseli ja ihaili illan valkenevia vesiä ja
häipyvää etäisyyttä vesien takana kaukana ja satoja saaria, jotka
rauhallisina näyttivät raskain kuormin jonnekin pyrkivän. Miksi tämä
kaikki oli nyt näin kaunista, miksei hän ollut tätä ennen tällaisena
nähnyt, silloin kun Viipurista palattiin ja asuttiin Soukassa, saaren
itänurkassa?

Ei ollut matkoja paljon, markkinamatkat pisimpiä, ei enää elämä
yhtämittaista seurain pitoa niinkuin oli ennen ollut. Häissä käytiin
joskus ja hautajaisissa. Ei uskallettu asiatta kokoontua eikä seuroja
enää seurain vuoksi pitää.

Poissa oli Berghkin, Kuopion pappi, joka oli tukenut ja auttanut ja
aina ovensa avannut Paavolle ja heränneille, kutka vain tulivat.
Rovasti, vanha Brofeldt, sairasteli ja talven tultua kuoli. Oli käynyt
joskus seuroissa likempänä ja vieraanaan pitänyt. Ennen kuolemaansa
oli kutsunut Paavon luokseen ja puhunut sielunsa tilasta niin
avonaisesti ja nöyrästi. "Tuossa on, Paavo, parannukseni ja uskoni ja
jumalisuuteni", oli sanonut ja ojentanut vanhan, laihan, vapisevan
kätensä vuoteestaan Paavoa kohti. Vaan poika sillä oli saman henkinen
ja mielinen apulaisena ja ahkerampi vielä seuroissa käymään. Oli usein
ajanut Aholansaarelle isän kuoleman jälkeen, istuskellut pirtissä,
kysellyt ja kuunnellut ja valittamalla puhunut omasta itsestään, miten
on köyhää ja pimeää sielussa, miten tietymätön ja tuntematon vielä
elämän Herra. Paavolla oli sellainen ilo nuoresta Brofeldtista, että
hän usein tähysteli tielle päin, odotteli ja toivoi ja ikävöi pappia
tulevaksi. Ja kun tuli, oli kuin olisi oma poika tullut. Olisi syliinsä
sulkenut ja kaulaan kapsahtanut.

Niskanen kävi silloin tällöin Iisalmesta ja kertoi omista matkoistaan,
joita oli tehnyt Kiuruvedelle ja Maaningalle, missä vain oli Herralla
joukkoa olemassa. Oli miehistynyt ja vakaantunut ja varttunut viime
aikoina, paljon lukenut ja tutkinut.

Kun ei se vain paisuisi lahjainsa ja tietonsa käsissä, ajatteli Paavo
usein. Kun ei vain kulkisi Herran ohi, vaan pysyisi perässä nöyränä ja
alamielisenä, kun ei viisastuisi eikä päätään kasvattaisi. Hän oli sitä
aina pelännyt ja siitä muistuttanut.

Pitää muistaa, mistä on lähtenyt, että on helvetin partaalla herännyt
ja mitä on saanut, että on armon saanut armosta. Pitää pelätä omia
lahjojaan ja tietojaan, omaa viisauttaan ja valkeuttaan. Niihin sotkeut
pikemmin ja pahemmin kuin synteihisi ja niistä on sitten vaikeampi irti
päästä. Kun alaspäin lankeet, pääset ylös, vaan kun ylöspäin milloin
lankeet, et nouse enää, vaan jäät sinne riippumaan taivaan ja maan
välille. Missä olisin minäkin, jos ei Herra olisi lyönyt ja vaivannut
ja pätsissään pitänyt? Se kun ei tulekaan riihivaatteissa saatana
meidän luoksemme, vaan valkoisena ja puhtaana ja paraana paratiisin
enkelinä.

Syystalvesta oli Paavo lähtenyt Toholahden markkinoille. Riitta oli
pannut eväät konttiin, peittänyt rekeen ja jäänyt pihalle seisomaan ja
katsomaan, kun Paavo läksi ja laski törmää alas jäälle. Pikku Riitta
oli seissut kannaksilla jäälle asti ja palannut törmän alta kotiin.

Oli toisenlaista kotoa lähtö nyt kuin ennen, oli sellaista, että olisi
mieluummin jäänyt kuin lähtenyt. Ei ollut Riitta enää vihoitellut, ei
oviaan paiskonut eikä kiukkuaan kulkeissaan purkanut. Oli hyräillyt
virttä kaiken aamua, peitellyt pihassa rekeen, asetellut eväskonttia
keulalle, sitä heinätukolla tuennut ja siihen sitten jäänyt seisomaan.
Herran armoa se oli kaikki tämä Paavosta, uutta armoa uudessa paikassa.
Ja hän palasi yksinäisellä taipaleella aina tähän samaan ajatuksissaan,
siihen, että Riitta oli herännyt ja saanut Herralta uuden mielen,
hyväili sillä sieluaan ja kulutti matkaansa.

"Niskanen tuli ulos, kun näki Paavon ajavan pihaan.

"Ajaa kuin ainakin ison talon isäntä. Kulkusia sinulta, Paavo, puuttuu
ja karhunnahkaa", sanoi Niskanen leikillään ja lähenteli rekeä.

Paavo otti suuren koirannahkakintaansa ja heitti sillä Niskasta,
levitti kätensä ja nauroi iloista, lapsellista naurua.

"Saisi nyt olla tolkat ja remelit ja helyt, mitä vain parasta ja
sudennahkaturkit, niinkuin suurilla herroilla — ja aisakellot."

He menivät pirttiin Niskanen Paavoa selästä työntäen, nauraen ja
leikkiä laskien, Paavo aina yhä nasevammasti vastaten siihen, mitä
Niskanen oli päässyt sanomasta.

Istuttiin ja puhuttiin pitkin iltaa siitä, mitä oli kuulumisia
kummallakin, Paavo omasta uudesta elämästään Aholansaarella, Niskanen
Kiuruvesi- ja Maaninkamatkoistaan ja Suonenjoella käynnistään.

"Se palaa siellä joka paikassa, kun vain uskaltaa sytyttää. Vaan siinä
pitää olla viisautta. Kulen tikku kädessä, tulukset ja taula toisessa
siellä, missä tuntuu olevan kuivaa ryteikköä, isken ja tuikkaan tulen
nurkkaan ja lähden sitten sitä tietäni."

"Vaan miten sinä suruttomiin uskallat?" kysyi Paavo.

"Joku on aina heränneistä johtajana, joka tuntee ja tietää missä on
halullisia, missä ottavat vastaan sen, jolla on rauhan sana mukanaan.
Nämä ovat ihmeellisiä aikoja ja mitä vielä tuleekaan, kun lupa saadaan
parempi. Minä näistä aloin eräänä päivänä kirjoittaa. Saisivat
tulevatkin polvet jotain tietää Herran töistä Savossa ja Karjalassa."

Ja Niskanen haki raamattunsa välistä likaisen, savuttuneen paperin,
joka oli kahden puolen täynnä kirjoitusta.

"Älä sinä, Lauri, koske Herran töihin! Ei niistä saa kirjoittaa
kukaan. Herran töitä peittää ihmisheikkoudet ja puutokset. Siitä tulee
järkikirja. Järjelläsi sinä niitä sellaisia kokoon panet."

"Vaan kun minä tunnen nämä asiat ja muistan", koetti Niskanen sanoa.

"Tunnet, tunnet ja muistat, vaan et osaa sanoa, mitä tunnet. Pane
pesään paperisi, nakkaa lieteen!" sanoi Paavo käskevästi.

Niskasesta tuntui niin pahalta, että hän oli kauan ääneti, kääri ja
aukoi paperiaan ja vei sen sitten sinne, mistä oli ottanutkin.

"Vieläkö sitä tekopyhyyttä on etelämpänä, sitä Renqvistin hapatusta?"
kysyi Paavo ja käänsi puheen toisaalle.

"Se nyt levenee Rautalammille. Koettavat nekin — talosta taloon ajavat
pitkine partoineen. Toholahti siinä on vielä rajana. Eivät ole vielä
yli päässeet, vaan ne yrittävät. Kangasniemeltä kuuluvat viimeksi
kulkeneen. Se Högmanin tyttö sitä sieltä jostain Joutsasta päin lietsoo
— sen sepän."

"Vai sen — vai on sepän tyttö nyt pimittämässä isänsä valkeutta. Mies
oli miehiään seppä. Mistä lie tyttö saanut tämän hengen?"

Paavo jäi istumaan pitkiin ajatuksiinsa tuijottaen eteensä surullisin,
kysyvin katsein. Vanhat, kaukaiset muistot siinä löysivät hänen
sielunsa.

       *       *       *       *       *

Pitkin päivää lisääntyi Paavon ja Niskasen matkue jatkuen yhä
jokaisessa talossa, jossa käytiin ja kiemurrellen mustana viivana
viittatiellä selällä ja salmien suussa.

"Mistä nämä ovat kaikki, mistä niitä on näin paljon, maan päältäkö vai
alta?" kysyi Paavo ja katseli törmää noustessa taakseen tummaa joukkoa.

"Taivaasta niitä nykyään tippuu", vastasi Niskanen nauraen. "Jäi
niitä vielä salollekin, enemmät puolet jäi. Kun ei vain se tekopyhyys
niitä tappaisi, jota ne siellä Rautalammilla levittävät. On niitä nyt
pitkäpartaisia täällä Toholahdella — ovat uhalla tulleet."

"Taitaa kateeksesi käydä. Liikkuvat sinun laitumillasi. Kenen saat
jalkeille, sen karsinaansa taluttavat ja panevat omat harjoituksensa
ylle."

"Sillä on kokoa ja näköä sillä jumalisuudella", sanoi Niskanen. "Panet
polvillesi ja nouset ylös, huokaat vähä lisäksi ja pää kallellaan
kulet, niin olet asiasi toimittanut, niinkuin pitikin. Niillä on
raamattu niilläkin puolellaan ja hyvää ulkonäköä lisäksi."

"On sen sana, vaan ei henki. Henki se on, joka eläväksi tekee. Vaan
eiväthän ne hengestä harjaantumattomat mitään, silmän ruokaa niillä
pitää olla ja sanojen paljoutta ja korvan kuuloa."

Iltasella olivat suuret seurat Suonenjoen puolella. Pirtti ja eteinen
oli täynnä kansaa kaikenlaista ja pihamaalla seisoskeli suuria
joukkoja. Kuului kokkapuheita ja naurunrähäkkää veisuun aikana. Vaan
kun Paavo koroitti äänensä ja pääsi lämpöönsä, vaikenivat äänet ja
loppui liike ja jalan astunta ulkona. Hevosten hirnunta ja markkinamelu
alhaalla tiellä vain joskus häiritsi hartautta.

Omat seuransa oli mikkeliläisilläkin Rautalammin puolella, vaan
ei väkeä läheskään yhtä paljon. Rukoiltiin ja oltiin polvillaan
pitkin yötä. Puhuttiin viinan villityksestä, tupakasta ja kaikesta
ruokottomasta ja huonosta menosta, jota jumalaton kansa harjoittaa.
Pitkäpartaisia miehiä istui pöydän takana paitahihasillaan suuret
kirjansa kullakin edessä. Ja aina väliin painuttiin alas lattialle,
valitettiin, voihkittiin ja luettiin ulkoa pitkiä rukouksia. Niskanen
oli ollut ovensuussa katsomassa ja kuulemassa ja kertoi Paavolle.

Kun Paavo aamulla läksi ulos, oli markkinameno jo ylimmillään. Kaikkia
teitä myöten kulki kansaa jalan ja hevosilla. Toiset tulivat vastaan,
toiset ajoivat ohi, seisahtivat, pysähtyivät tielle, kokoontuivat
tungokseksi ja taas hajaantuivat. Kuului huutoa ja korskumista kaukaa
jäältä. Istuttiin sylikkäin pienessä reessä, seistiin kannaksilla,
maattiin reslan laidoilla, naurettiin, huudettiin, rähäköitiin.

Alhaalla sillalla oli väkeä mustanaan molemmissa päissä. Paavo kulki
sillalle päin Niskasen kanssa, puheli isolla äänellä ja osoitteli
siltaa kohti. Joukko parrakkaita miehiä näkyi seisovan Rautalammin
puolella sillan päässä.

"Anna tänne!" sanoi Paavo suonenjokelaiselle, joka talutti tiellä
hevostaan. "Saat sen heti takaisin."

"Tässä tämä on — ota!" vastasi mies ja hellitti ohjat Paavolle, joka
samassa jo oli hevosen selässä ja karkuutti alas sillalle.

"Nyt se tulee — tuossa se on!" kuului väkijoukosta. Väki väistyi kahden
puolen kaidepuita myöten, kun Paavo ajoi sillalle.

"Mitä kokousta te tässä pidätte, maallistako vai hengellistä?" kysyi
hän hevostaan pidättäen.

"Muutoin vain on seisottu ja katsottu ja odotettu", kuului joku sanovan.

"Tässä tämän kumman näette, jotka ette ole ennen nähneet. Puhuakin
pitäisi, vaan kurkkua kuivaa. Onko teillä viinaa?"

"On viinaa", sanoivat miehet Suonenjoen puolelta ja ojentelivat
pullojaan.

Paavo otti pullon toisensa perästä, ryyppäsi kustakin ja antoi taasen
takaisin.

"Helvetin liemellä näkyy Herran mies itseänsä rohkaisevan", kuului
taampaa parrakkaiden puolelta.

"Se kohta puhuu kielillä. Kun on saanut kaikki pullot tyhjennetyksi,
niin alkaa", sanoi toinen.

"Vielä se menee horroksiinkin ja näkee näkyjä ja unia" säesti kolmas.

Paavo otti tupakkakukkaron taskustaan, kaivoi rouheita kahmalollisen ja
työnsi suuhunsa.

"Se vielä, niin on valmis."

"Vaan miten se puhuu, jolla on suu täynnä tupakkaa?"

Syntyi naurun rähäkkää ja liikettä ja tuuppimista.

Paavo ei olut kuullakseen, seisotti hetken vielä hevostaan, kääntyi
takaisin ja ajoi pois.

"On se sellainen Paavo, ettei teillä sellaista!" huusi joku
suonenjokelainen.

"Ei huolita! Ei oteta, vaikka antaisitte! Helvettiin menee itse ja vie
teidät mennessään!" kuului toisesta päästä takaisin.

"Te ette olekaan vielä helvetissä käyneet, koskei ole partannekaan
palanut. Hätääntymättä huudatte ja ulisette ja pyllyllänne peppuroitte."

"Tupakkaparannusta saarnaatte ja tekopyhyydellä sydäntänne ruokitte.
Sen parannuksen tekee syntinen omilla voimillaan."

"Tehkää — koettakaa — siivotkaa suunne ensin, sitten sielunne!"

"Suu ei siitä saastu, mitä siitä sisälle pannaan, vaan siitä, mitä
sieltä ulos tulee. Sielunne on vielä saastassa, vaikka suunne on
rukouksen höpinässä."

Miehet kuuluivat vielä huutelevan toisillensa ja nauravan taampana
tehtyä nauruaan, kulkien hiljalleen kumpikin joukko omalle puolelleen.

Vaan Paavo oli mennyt kortteeriinsa ja istui Niskasen ja
suonenjokelaisten kanssa puhelemassa. Tuntui niin raukealta olo ja
elämä, niin väkinäiseltä puhe, ettei tahtonut saada sanaa suustaan.
Sanottiin jotain, kerrottiin jotain, vaan sitten oltiin taasen pitkät
ajat äänettöminä. Paavo siirtyili rauhattomana paikasta toiseen,
pistäytyi välillä pihalle kulkien omissa ajatuksissaan. Ja niin oli
sitten seurapuhekin vaikeaa ja väkinäistä, ettei ennen milloinkaan.
Sanat olivat kuin hakusalla ja ajatukset omilla maillaan, missä
milloinkin. Ei päässyt mieli lämpenemään, eivät tuntuneet sanat
vastaavan eikä pohjaavan. Oli kuin olisi kylmille kiville löylyä lyönyt
ja sorsan selkään vettä kaatanut.

Kaukaa jäältä ja alhaalta sillalta kuului vielä myöhään markkinamenoa
ja humalaisten huutoa. Paavo veti nahkaset päänsä yli ja koitti nukkua
aamulla lähteäkseen.




X.


Kolme kertaa iski kuin suurella nuijalla. Koko kirkko tärähti, niin
että pappi pysäytti saarnansa. "Mikä lie ollut?" kertoivat miehet,
jotka olivat vasta palanneet Kalajoen markkinoilta.

"Mikä? — Pakkanen se oli, joka siellä paukutteli", nauroi Paavo.

"Ei ollut pakkanen", väittivät miehet. "Ei ollut pakkaspäiväkään, vaan
leuto kevättalven sää. Kattoja sulatti ja seinänvierustoja ja puiden
juuria avopaikoilla."

"Joku muu se oli, jota ei ymmärretty eikä osattu arvailla", sanoi
Kalliolahden Heikki.

"Olkoon sitten, vaikka piru. Piru se olikin, oikein istuntapiru, joka
siellä Nivalan kirkossa on asuntoaan pitänyt, niinkuin muissakin",
laski Paavo leikkiään ja nauroi omalle sukkeluudelleen.

"Olkoon ollut mikä hyvänsä, vaan ei se pakkanen ollut", vakuutti Heikki
yhä edelleen.

"Siellä kuuluu ennenkin paukkuneen tämän papin aikana", lisäsi joku
joukosta.

"Mitä se sitten sanoi ja saarnasi?" kysyi Paavo. "Ei sitä muista",
vastasivat miehet. "Alkukin unehtui pian, ja lopussa ei osattu eikä
yritettykään enää mieleen panna."

"Millaisia kirkkomiehiä te olette, heränneet miehet? Kulette pitkin
pitäjiä ja torkutte vieraissa kirkoissa sanan alla. Teille se
paukautti."

"Ei torkuttu, ei tehnyt mieli torkkua kenenkään, vaikkei olisi
paukauttanutkaan. Niillä on semmoinen pappi Nivalassa, ettei ole ennen
kuultu. Istuttiin ja koetettiin kuunnella, vaan ei kyetty, säryttiin
joka mies. Kalajasta kuuluu tulleen."

"Kulkevat sitä vieraista pitäjistä kuulemassa pitkiltä matkoilta."

"Ja tarkenevat talvellakin. Ei tarvitse kengän kärkiä koputtaa eikä
loppua odottaa", säesti toinen.

"Herääkö niitä siellä?" kysyi Paavo yhtäkkiä. "Hyvillä lahjoilla on
saarnattu ja akkoja itketetty, vaan ei ketään hereille saatu."

Miehet katselivat toisiaan totisina. Tuntui kuin olisi äskeinen
innostus laimentunut.

"Näyttivät ne sitä minulle Kalajassa viime kevännä markkinoilla,
kiittivät ja kehuivat, vaan minä katselin sitä muuksi mieheksi."

"Miksi Paavo sen näki?" kysyi Kalliolahden Heikki.

"Kenraaliksi — sotaherraksi", vastasi Paavo nopeasti.

"Samaa sukuahan sinäkin, Paavo, olet — sotasukua. Olisi vain toinen
takki ylläsi, herrain haarukka sellainen, niin saattaisivat arvailla
miksi hyvänsä."

"Pitkä ja pysty. Pelkäävät, kun kaukaa katsovat, vaan isänään pitävät,
jotka likelle tulevat ja tuntemaan oppivat", lisättiin jostain taampaa
penkiltä.

Paavo nauroi hyväntuulista nauruaan, vilkastui yhä ja laski leikkiä.

"Teetti sen äiti kerran, kun olin poikanen. Kuului olleen vanhaa
herrassukua, Ruotsista tullutta ja tänne Halolan ja Pihtisalmen
puolelle kulkenutta. Sen olivat veljet olleet monessa sodassa. Illoin
istutti polvillaan ja lauloi sotalaulujaan. Siitä lie tullut sotaa
minunkin veriini. Setä teki pilkkaa sortuukista ja verkapöksyistä, niin
piti ne jättää. Vaan raamatun antoi, tämän tässä."

Ja hän kohoitti suurta, paksua hakaraamattuaan pirtin pöydällä.

"Tästä olen saanut, mitä on vähän ollut muillekin antaa. Herra on
siihen tuonut lisää kärsimyksien ja vaivain kautta. Olisi äiti saanut
tahtonsa täyttää, tiesi, mikä junkkari minusta olisi tullut. Sisu
ilkeä, mieli kopea, luonto sellainen, että seinät puhkoo."

"Vaan pitäisi sinun, Paavo, käydä sitä Nivalan pappia haastattamassa.
Olisi soma kuulla, mitä se aikoo niillä lahjoillaan", sanoi taasen joku
markkinamiehistä ja koetti palauttaa puhetta siihen, mistä oli alettu.

"On niitä haastateltu monenlaisia pappeja niinkuin muitakin herroja,
vaan ei niistä ole saatu mieluisia muita kuin Bergh ja Brofeldt.
Herroilla on oma herruutensa. Syvän veden kaloja ne ovat kaikki."

"Kartasta saarnaavat ja kappansa kantavat."

"Ja pöydän alle potkivat, kun et niille lukea osaa."

"Ja vainon nostavat ja sakotuttavat seurainpidosta. Karjalassa kuuluvat
taas käräjöineen."

"Jos eivät sitäkään, niin eivät muutakaan. Rauhan antavat, niin saavat
itse oman rauhansa pitää", sanoi Paavo ja koetti hillitä miesten
kiihkoa.

Jatkui vielä puhetta Nivalan papista seurain päätyttyä. Eivät
malttaneet miehet jättää siihen, mihin se oli jäänyt, vaan kertoivat
yhä näkemiään ja kuulemiaan, ihmettelivät ja ihastelivat ja
parantelivat toistensa puheita.

"Alkoi saarnansakin eri lailla kuin muut papit. Kertoi sen ensin
lyhyesti, mitä oli lukenut kirjastaan, ja kävi sitten kansaan käsiksi.
Kuunneltiin suu auki, mitä kertoi, vaan siinä säryttiin ja hellyttiin
heti, missä alkoi kimppuun käydä ja sanaansa sovittaa."

"Yhtenä itkuna oli koko kirkko käytäviään ja eteistään myöten. Ei siinä
kukaan kestänyt, vaikka olisivat olleet millaiset varustukset. Sen
oli äänikin sellainen, että sävähtivät, säikähtivät heti, kun suunsa
aukaisi, pysähtyivät ja hiljenivät, niin ettei hengen hiiskausta."

"Ja lopetti siinä, missä asia oli likinnä ja sanat ottavimpia, katkaisi
kuin veitsellä. Mitä lie sillä tarkoittanut? Kun paraaseen makuun
pääsit, söit ja ahmeit, niin veti kupin nenäsi alta ja jätti siihen
lusikka kädessä pahimpaan nälkään."

"Niinhän Paavokin tekee", sanoi joku.

"Niin pitääkin. — Mistä se on sen viisauden oppinut?" tokaisi Paavo,
joka oli silmät ummessa kuunnellut miesten puheita. "Ruuan maku
pitää jäädä syntisen suuhun, niin tulee toisenkin kerran. Suruttomat
papit syöttävät ja juottavat kuulijansa kylläisiksi ja saarnaavat
asian valmiiksi, ettei muuta kuin olla ja aikailla ja hyvillä mielin
hoilottaa."

"Sinne pitää, Paavo, sinun mennä Niskasen kanssa. Sitä pitää tutkia ja
koetella", sanoi Kalliolahden Heikki.

"Käy vielä samalla lailla kuin Liperissäkin — nostaa niskakarvansa
pystöön", vastasi Paavo. "Papit tietävät itse tiensä, osaavat ja
ymmärtävät, kun ovat kirjansa lukeneet. Parempi, että itse tulevat,
niinkuin Brofeldtin poikakin."

Pitkin kevättä liikkui taas kertomuksia Nivalan papista. Niitä
kulettivat Niskanen ja muut Kiuruvedeltä ja Pohjanmaan rajoilta, ja
ne olivat kaikkialla vastassa, minne mentiin, tiellä, kun toisensa
tavattiin, seurapaikoissa ja pirteissä pitkinä iltoina ja heränneiden
ystäväin kamaripuheissa.

"Mitä lie? Liekö oikeaa vai väärää, Herran sytyttämää vai ihmisten
omaa tekemää?" ajatteli Paavo itsekseen. "Jos on hyvinkin Herran. Se
on aina alkanut sieltä, mistä ei ole osattu odottaakaan alkaneeksi.
Täällä on oltu velttoja ja väsyneitä ja uuvuttu maailmanrakkauden alle,
niin aloittaa uudesta paikasta. Ei ole Herralla muuta neuvonantajaa
kuin oma itsensä. Itse tietää tiensä ja työnsä ja työmaansa. Itse menee
edellä ja ovensa aukoo, muut saavat sitten tulla perässä hämmästyen ja
ihmetellen. Niin teki Karjalassa, niin saattaa tehdä muuallakin."

Paavon elämä oli ollut sellaista, ettei hän ollut paljon päässyt
liikkeelle. Riitta oli sairastellut heikkona kuukausimääriä ja huojunut
elämän ja kuoleman vaiheilla. Ja sitten oli kuolema viimeinkin
voittanut ja vienyt omansa. Hiljaa ja hellästi oli painanut kädellään
kärsivää sairasta ja jättänyt oman kammoittavan jälkensä kasvoille.
Illalla vielä oli veisattu ja luettu "Hunajan pisaroista" ja aamulla jo
oli ruumiina. Vaan ilolla oli lähtenyt ja elävässä toivossa ja puhellut
lapsilleen viimeiseen saakka.

"Näette vielä parempia päiviä, kuin mitä minä olen nähnyt", oli
sanonut. "Kuulkaa sitä, mitä isä sanoo ja hoitakaa heränneitä! Siitä
on siunaus palkkana. Minä olin ennen vastahakoinen, vaan nyt ottaisin
takaisin entiset vuoteni, korjaisin ja parantaisin kaikki ja koettaisin
elää Herran mieliksi ja heränneiden palvelukseksi. Vaan hyvä on näin —
parasta on näin ‒ parasta kun pääsen pois."

Ja sitten oli hän pyytänyt anteeksi Paavolta ja lapsilta ja kaikilta
ystäviltä, jotka olivat käyneet katsomassa.

"Muistathan sinä, Heikki, miten minä suututtelin silloin, kun te
Karjalaan läksitte ja heitin kirveellä peräänne? Sen jälki vielä näkyy
siellä ovessa. Annathan sinä sen anteeksi, niinkuin muutkin? Suruton on
suruton ja jumalaton kaikessa — mielikin menee päästä", oli hän viime
päivinään puhunut Kalliolahden Heikille.

Paavosta oli tuntunut niin suurelta ja juhlalliselta sinä aamuna, jona
Riitta kuoli. Oli niinkuin olisi ollut juhlapäivän aamu tai suurten
seurain aatto, niinkuin olisi odotettu jotain tai oltu kaikki jonnekin
menossa — pitkälle matkalle, jota ei tunnettu eikä tietty, mutta joka
ei peloittanut. Iltasella oli ystäviä kokoontunut pirtin täydeltä. Oli
luettu ja puhuttu puoliyöhön ja polvillaan rukoiltu.

"Ei ollut vainajalla niitä vaivoja ja vaaroja, mitä on ollut meillä
muilla ja vielä tulee olemaan", oli Paavo puhunut ystävilleen. "Ei
tarvinnut uupua eikä kylmetä milloinkaan eikä maailman rakkautta
kuormanaan kantaa. Lämpöiseltä pääsi sisälle hääsaliin, sai siirtyä
sinne, minne sielu jo ikävöi päästäkseen." Paavo oli viime aikoina
vanhentunut, käynyt kumaraksi ja käynniltään raskaaksi. Hiukset olivat
harmaantuneet, kasvojen väri kuihtunut ja surkastunut, ja liikkeissä
näkyi jonkunlaista avuttomuutta. Vaan sisällä sielussa paloi aina
sama tuli, sama entinen into ja palavuus. Aina tuntui parannuksen
asia olevan päällimmäisenä. Hän puhui siitä aluksi ja lopuksi,
kylässä ja kotona. Ja aina oli puhe samaa, tuoretta ja mehevää, uutta
sekin, mitä oli jo monesti ennen puhunut, likistä ja lämmintä ja
teeskentelemätöntä, niinkuin olisi vasta parannukseen lähtenyt ja
ensimäisiä päiviä kihlojaan näytellyt.

Helluntain pyhien edellä oli hän sitten lähtenyt Niskasen kanssa
Nivalaan. Pitkin talvea oli ollut vetoa ja vaatimusta, Niskanen oli
käynyt tuontuostakin muistuttamassa, vaan aina oli ollut esteitä edessä.

He olivat kulkeneet ystäväin kyydissä läpi Kiuruveden ja Pyhäjärven,
astuneet sitten lopputaipaleen jalan kontti selässä kuumina kesäpäivinä
päästäkseen lauvantaiksi perille.

Miten olikaan kaikki toisenlaista täällä kuin Savossa — maat tasaisia
ja laakeita, talot suuria, varakkaan näköisiä, peltoja pitkälti
kahden puolen jokivartta. Eivät olleet ihmisetkään samanlaisia, eivät
yhtä ystävällisiä eivätkä puheliaita. Tuskin tervehtivät, kun taloon
tultiin, päänsä vain käänsivät, murahtivat vähän jotain ja katsoivat
muualle, niinkun olisivat vihaa pitäneet ja vieraitaan epäilleet.

"Korpea tämä on, vanhaa hallanpesää", sanoi Paavo Niskaselle, kun he
lähtivät Niemeltä, Nivalan yläpäästä, "Jäätää joka talossa ja kylmää
vanhoja routiaan synnin suo. Ei ole vielä päässyt paistamaan Herran
aurinko, eivät ole vielä sydämet sulaneet eivätkä mielet pehmenneet.
Eivät ole vielä talot auki, eivät tavarat tarjolla eikä Herran rakkaus
lämmittämässä. Kehuvat sitä pappiaan ja kiittävät. Laittaisivat,
vihaisivat, parjaisivat, niin olisi oikea Herran pappi."

"Odotetaan, kuullaan!" sanoi Niskanen. "Kuuluvat olevan seurat tänä
iltana papin kotona Pirttiperässä — mikä se olikaan. Tänne jos joskus
alkaa Jumalan henki puhaltaa, niin siitä rytäkkä syntyy. Talot
toisissaan kiinni, suuret ja korkeat, peninkulmittain samaa, aukeaa
peltoa. Et tarvitsisi pitkiltä matkoilta ystäviäsi etsiä, salojen ja
vaarojen ja vesien takaa, niinkuin Savossa ja Karjalassa, likeltä
löytäisit, teiden varsilta. Omalle pihallesi kuulisit Herran ylistystä
kymmenistä taloista."

"Sitä minä tässä, että se on salon uskoa tämä meidän uskomme, salolla
syntynyttä, vaaroja kulkenutta ja vesiä soutanutta, sitä, ettei se tule
tänne tällaisen ylpeän kansan keskelle. Se kun kulkee kontti selässä
ja hurstihousuissa, niinkuin mekin. Näitkö sinä, miten ne nuoret
siellä nauroivat ja supattelivat ja osoittelivat sormellaan meidän
vaatteitamme?"

"Näin ja kuulin, vaan ei siinä koreus kestä eikä rikkaus, missä Herran
voima liikkuu. Säkkiin ajaa ja tuhkaan, niinkuin Niiniveen miehet
kerran. Nurin vääntää nurkkakivet ja maahan vajoittaa ylpeän elämän."

Niskanen puhui puolikiivaudessa, hosui ja viittoi kädellään vakuudeksi.
Häntä harmitti nuorten käytös talossa, niiden ivallinen nauru ja
salakähmäinen ilonpito heidän hurstihousujensa kustannuksella. Hän oli
sen jo unohtanut, mutta ärtyi uudestaan, kun Paavo kysyi ja muistutti.

"Sillä vanhalla miehellä tuntui olevan jotain — jotain kaipiota ja
pakotusta povessa. Ei kiittänyt eikä kehuskellut pappia, niinkuin ne
toiset, vaan tavoitteli ja osoitteli omaa itseään", sanoi Niskanen, kun
oli kotvan astuttu.

"Nuorista se alkaa silloin, kun se roihun nostaa", vastasi Paavo.
"Vanhat tulevat jumalisiksi kuoleman pelosta eikä Herran hengestä. Kun
eivät enää kykene maailmaa asumaan, niin katuvat ja uskovat ja kuolevat
koreasti ja kauniisti. Sitä lie siinäkin ollut."

Kun he kääntyivät Pirttiperään maantieltä, näkyi kansaa kulkevan
joukoissa edelläpäin ja toisia yhtyvän samaan matkaan poluilta peltojen
välistä ja aitojen takaa ja metsän rannasta. Olivat kaiken ikäisiä ja
kokoisia ja kaiken värisiä, miehet lippalakkisia, naiset punahameisia
ja keltapuseroisia, ryssän silkit päässä. Istuivat ojan reunoilla ja
panivat kenkiä jalkaansa, nauroivat ja pitivät isoa ääntä ja huutelivat
toisilleen.

Hitaasti, väsynein askelin astuivat Paavo ja Niskanen tietään, kontit
valahtaneina, riipuksissa, mieli alakuloisena ja arkana kummallakin,
niinkuin olisivat jonnekin menossa, jonne ei olisi sopinut eikä saanut
mennä — ja jonne ei kukaan odottanut tulevaksi. Niskanen jäi pihamaalla
jälelle, pysähteli ja silmäili salaa ympärilleen epäilevin katsein.
He tunsivat olevansa kokonaan erilaisia, sisällisesti ja ulkonaisesti
toisenlaisia kuin nämä täällä, aivan kuin eri maailmasta tulleita.

Mitä he täällä tekivät? Miksi he olivatkaan lähteneet pitkälle
matkalle? Ei ollut kukaan vastaanottamassa, ei kättä puristamassa
eikä leikkiänsä laskemassa, niinkuin olivat ystävät olleet Savossa ja
Karjalassa. Ei kuulunut veisuuta pirtistä eikä säteillyt kenenkään
katse ystävän iloa. Ne istuivat kivillä ja rappusilla, seisoivat
aitovierillä ja seinäin suojassa, tuijottivat tylsin, välinpitämättömin
katsein mitään sanomatta.

He jättivät konttinsa seinustalle, astuivat pirttiin, painautuivat
ovensuuhun tyhjille paikoille toisten selän taakse sieltä tarkaten ja
tähystellen tulevia. Vaan samassa tuli jo pappi sisälle, Malmberg itse,
Kalajan kuulu, työntyi pitkänä ja solakkana voimakkain askelin pöytää
kohti, seisoi hetken odottaen ja käskevästi silmäillen kahden puolen
kansaa ja istui sitten heittäytymällä penkin päähän.

"Sama mies — liikkuu samalla lailla täällä kuin markkinoillakin. Kansa
lakosi kahden puolen. Sotaherra se on", kuiskasi Paavo Niskaselle.

Malmberg aloitti itse virren, johon muut koettivat yhtyä, kutka
osasivat ja kenellä oli kirja mukana. Hänen jylhä, mahtava äänensä
kaikui ylinnä, vyöryi ulos avarasta ovesta ja vastasi kaikuna
porstuassa ja pihamaalla tyynessä, kesäisessä ilmassa. Siinä oli jotain
erityistä hänen veisuussaan, erityistä voimaa ja juhlallisuutta,
joka pani ruumiissa oudosti väräjämään ja jota jokaisen täytyi jäädä
kuuntelemaan. Useimmat veisaajista olivat laskeneet kirjansa alas
polvelle ja katselivat ihmettelevin katsein pappia pöydän päähän. Sen
korkea otsa näkyi yli päiden perältä pirttiä, ja suuret, kauniit silmät
harhailivat väliin epämääräisesti pitkin seiniä ja lakeisen rajaa.

Kun virsi oli loppunut, nousi hän ylös, astui pöydän eteen pirtin
puolelle, suoristi ryhdikkään vartalonsa ja alkoi puheensa. Heti
ensi sanoista tempautuivat kuulijat mukaan, hiljenivät, jäivät kuin
naulittuina kukin omaan asentoonsa, mitkä miettien pää alas painuneena,
mitkä ihastellen ja ihmetellen suu auki puhujaan tuijottaen. Puhe
kiihtyi, tulistui vähitellen, sanat työntyivät täyteläisinä, kierivät
kuin kerät, soluivat suusta kuin kosken kuohut kivien välitse, ääni
särähtäen särkevästi ja herättäen liikutusta kahden puolen käytävää.

"Kuule — kuule! Se lahtaa, se teurastaa tuo mies vielä kansaa",
kuiskasi Paavo Niskaselle ja istui totisena paikallaan.

Niskanen nyökkäsi hiljaa vastaukseksi joutamatta katsomaan Paavoon
päin, tarkkasi puhujaa kuin varoen, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä
kuuli, ahmi silmin, korvin sanaa ja odotti uutta, yhä voimakkaampaa ja
parempaa, uutta käännettä puheessa ja uutta syvempää iskua kuulijain
omiintuntoihin.

"Se jos puhuisi alta päin tuollaisilla lahjoilla", kuiskasi Paavo
toisen kerran.

"On vielä omaa joukossa, on vielä korkealla mies, muita ylempänä, on
vielä omaa viisautta", lisäsi hän hetken päästä.

Pystynä ja pitkin askelin kulki Malmberg seurain päätyttyä pirtistä.
Vaan porstuasta palasi hän takaisin, pysähtyi oven suuhun ja näkyi
etsivän silmillään jotain tunkeilevasta väkijoukosta.

"Savosta —? Savon miehiä —?" sanoi hän samassa kysyvästi ja ojensi
kätensä penkkien yli Paavolle ja Niskaselle, jotka yhä istuivat
paikallaan. "Te jäätte tänne yöksi. Jättäkää konttinne pirttiin!"
kuului käskevä ääni.

Hän pyörähti ympäri, kulki kiirein askelin pihan yli toiselle puolen
pari paksua kirjaa kainalossa. Hetken päästä näkyivät Paavo ja Niskanen
astuvan perässä. Nuori, kaunis rouva tuli ovessa vastaan ihmettelevin
katsein.

"Nämä ovat Savon miehiä. Jäävät tänne pyhiksi. Pyysin jäämään", sanoi
Malmberg rouvalleen, joka oudoksuvan, kysyvän näköisenä tervehti
vieraitaan.

"Ei ole luvatta tultu, eivät nämä tämmöiset kutsumatta pappia
haastattelemaan", sanoi Paavo kuin selittäen ja puoleksi anteeksi
pyytäen.

"Jotain teillä toki on asiaakin, jotka tällaisia matkoja kulette",
huomautti Malmberg.

"On sellaista, että piti lähteä kuulemaan, mitä Herra täälläpäin tekee,
kun kuuluu ruvenneen saarnauttamaan niin, etteivät enää kirkotkaan
kestä", vastasi Paavo.

"Vielä kestävät. Vielä näkyvät seinät olevan pystyssä", sanoi Malmberg
nauraen ja täytti piippuja vierailleen.

"Sitä me tänne, jos täältä löytyisi ystäviä, taivaan tien kulkijoita",
jatkoi Paavo. "Savossa on saatu salattua viisautta ja Karjalassa,
Kymmeniä vuosia on Herra kulkenut pitkin saloja pitämässä tutkintoaan
vanhoista synneistä. Sen on tuli toisinaan roihunut korkealla, siitä
taasen hiljennyt, vaan aina uudestaan virinnyt uuteen liekkiinsä. On
kuultu, että sinä täällä olet alkanut olkavoimalla uutismökkiä kylmään
korpeen. Kun ei vain voimasi loppuisi. Markkinoilla on käyty Kalajassa
maallisilla asioilla, vaan nyt ollaan hengellisillä."

"Tekö se olette se Ruotsalainen?" kysyi Malmberg, ja hänen kasvoillaan
kulki heikko ivallinen väre.

"Minä — ja tämä tässä on Niskanen, minua viisaampi, vaikka on ujompi ja
hiljaisempi."

"Millaista se sitten on se teidän uskonne siellä?" kysyi Malmberg ja
pysähtyi piippuineen keskelle kamarin lattiaa.

"Pettusekaa se on, kehnoa kitukasvua Jumalan viljaksi. Vaan sillä on
salolla eletty ja siitä on ollut muillekin antaa hengen pitimiksi
— köyhille ja nälkäisille. Sillä on jaksettu tähän asti ja pidetty
kymmeniä vuosia kanssakäymistä", vastasi Paavo nopeasti.

Malmberg ei nähtävästi ymmärtänyt Paavoa, vaan ei puhunut mitään,
kääntyili vain ja siirtyili paikasta toiseen rauhaantuen vihdoin ja
istuen ikkunapieleen.

"Niin — vaan miten te siellä olette alkuun päässeet ja siitä sitten
jatkaneet ja sen asian oikein ymmärtäneet?" kysyi Malmberg uudelleen.

"Alettu on miten milloinkin, toiset hätäillen ja huutamalla vihan tuli
tunnossa, toiset hiljaa ja hiipimällä Herraan päin kulkien ja joukkoa
jatkaen. Aina on alkuun päästy, kun Herra on auttanut ja tuntemisillaan
tukenut, vaan tiellä on oltu huonoja pysymään, kun on kasvonsa
kääntänyt. On langettu ja loukattu, eksytty ja uudelleen tietä haettu,
suota kahlattu, rimpiä ja rämeitä rämmitty, sivu menty ja seisottu
ja kuulosteltu, missä on Herra, oikea auttaja. Vaan aina on päästy
polulle, aina on löytänyt auttajansa se, joka on etsinyt. Missä lie
siellä sitten se usko, jota sinä kyselet, ja oikea ymmärrys?"

Istuttiin hetken äänetönnä, katseltiin, odotettiin, kuka jatkaisi
siitä, mihin Paavo oli jättänyt puheensa.

"Sinulla näkyy olevan täysi tosi työssäsi", alkoi Paavo uudelleen.
"Sitä pitää olla sillä, joka tahtoo olla oikea Herran pappi. Vaan
sinulla on vielä olkavoimaa, omaa akatemian oppia ja viisautta. Puhut
muille, vaan et itsellesi, opetat ja neuvot oikein, vaan itse seisot
vielä korkealla ja Herran hengeltä tien tukit suurilla lahjoillasi. Se
on oppi hyvä ja tieto ja suuret lahjat, vaan Herran henki olla pitää
papilla ja särkynyt sydän lahjain alla."

Tuntui sopimattomalta ja röyhkeältä Paavon puhe. Malmberg nousi ylös,
käveli kiireesti toisiin huoneisiin, vaan palasi samassa takaisin
ja jäi sanattomana seisomaan ikkunan eteen tähystellen jonnekin
etäisyyteen ja suoristaen solakkaa vartaloaan. Oli tapahtunut se, mitä
ei milloinkaan ennen, että talonpoika oli tullut neuvomaan pappia ja
papin puheita arvostelemaan, että oli uskaltanut outo mies ruveta
oikomaan ja korjaamaan papin puheita papin omassa huoneessa.

"Tekö sen sitten tiedätte, kuka on korkealla, kuka matalalla ja kenellä
on Herran henki?" kysyi Malmberg terävän ivallisesti.

"Minä — minä sen tiedän ja muut minun kanssani, joille on Herra sitä
viisautta uskonut", vastasi Paavo kiireesti, vaan varmasti. "Se on
salattua viisautta, saloilla saatua, köyhille, nälkäisille annettua,
kun eivät rikkaat ja mahtavat olleet mahdollisia. Asiasi on oikea
ja työsi Herran työtä. En minä sitä, ettet sinä olisi herännyt
enkä sitäkään, ettet olisi tielle tullut, vaan sitä ettet pitäisi
tavaroitasi niin korkealla, etteivät niitä vaivaiset syntiset käsiinsä
saa."

"Miten korkealla? Mitä te sillä —?" kysyi Malmberg kärsimättömänä ja
ivallisena.

Paavon puhe tuntui hänestä niin oudolta ja käsittämättömältä ja
kummalliselta, ettei tiennyt, mitä siitä oikein piti ajatella.

"Et näy tietävän, millaisia syntisiä me talonpojat olemme", jatkoi
Paavo ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. "Meitä jos ylhäältä isket
lain ankaruudella, niin arkiinnumme emmekä milloinkaan pääse elämän
tielle, vaan jos alhaalta alkanet Kristuksen rakkaudella kohoittaa ja
kannattaa ja paimenäänellä kutsua, niin olemme kuin lampaat — perässä
kulemme, minne vienetkin ja millaisia polkuja kulettanetkin. Sitä minä,
että puhu syntisenä syntisille, itke itkevien kanssa. Silloin sinusta
tulee oikea Herran pappi, ja sanat suussasi tulevat niin kosteiksi ja
pehmosiksi ja imeliksi, että niitä syö syntinen haletakseen."

"Vieraalla taitaa olla oma viisautensa, minulla omani. Kumman lie
sitten viisaus parempaa?" sanoi Malmberg samassa ivallisessa sävyssä ja
täytti piippuaan.

"On omaakin ollut, vaan oma on aina teettänyt vaivalloisia töitä.
Vei kerran Puolaan, toisen Pietariin ja minne viekään, jos vielä
valtoihinsa pääsee. Herran viisaus on ajanut köyhyyteen ja puutoksiin,
ulkonaisiin ja sisällisiin. Se kun on sellaista, jota ihmismieli
hulluutena pitää. Otti oman poikanikin kamalan kuoleman kautta, että
taipuisin, köyhtyisin ja alentuisin ja ristin alle kärsivällisenä
ja kuuliaisena niskani taivuttaisin. Vaan siitä on sitten kasvanut
vanhurskauden hedelmä: usko ja luottamus pimeinä päivinä, ettei pidä
riehua eikä liehua, oikea ymmärrys, ettei pidä omalta järjeltään neuvoa
kysellä ja murheellinen henki ja särkynyt sydän, että olisi aita
edessä, kun maailma kiusaa ja puoleensa houkuttelee. Aina on enemmän
antanut kuin ottanut."

Oli kadonnut äskeinen töykeys ja jyrkkyys Paavon puheesta, ja hänen
äänessään oli jotain surunvoittoista, jotain nöyrää ja puoleensa
vetävää.

"Niin on kuin Paavo sanoo. Se on monissa koeteltu ja monesti
raamattunsa läpi lukenut. Herran henki sitä on opettanut ja siitä
opettajan tehnyt, vaikka ei olekaan akatemiassa istunut", sanoi
Niskanen, jota tuntui harmittavan papin ylimielinen kohtelu.

"Lukenut on, vaan väärin päin lukenut. Väärin päin oli raamattu ennen
käsissäni. Seppä sen käänsi."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Högmanin luo, niinkuin oli monesti
ennenkin kertonut, siitä, miten oli sieltä tuonut uuden valon ja
viisauden ja sitä sitten Herran viisautena pitkin vuosikymmeniä itse
pitänyt ja muille opettanut.

Miten hän aina lämpenikään puhuessaan tästä elämänsä ihanimmasta
tapahtumasta uusille kuulijoille. Se oli silloin aina kuin uutta
hänelle itselleenkin. Hän tunsi siitä saavansa voimaa ja intoa ja hän
palasi siihen yhä uudestaan, kun oli milloin saatava lämpöä ja vauhtia
seurapuheeseen, kylmän, väsyneen mielen uutta sytykettä. Ja silloin
tuli aina jotain kosteaa ja kiiltävää hänen silmäänsä ja jotain hellää
ja lämmintä hänen ääneensä.

"Ei ollut pappia, kenen luo mennä. Eivät olisi älynneet eivätkä
ymmärtäneet, jos olisi mennytkin, jos uskaltanut ja rohjennut niiden
puheille silloin. Olisivat hulluina pitäneet, ärjäisseet ja ovestaan
ulos työntäneet. Herroja ne olivat siihen aikaan papit — taitavat
olla vieläkin — eivät laumalle esikuvina. Eivät yrittäneetkään tulla
ylhäältä alas katsomaan syntistä kansaa ja hoitamaan eksyneitä elämän
lähteelle, Kristuksen vanhurskauden suojiin. Vaan nyt niitä on jo
tulossa Berghejä ja Brofeldteja. On jo yksillä oljilla maattu, yhdessä
kulettu, syntisiä tielle talutettu, arkoja ja metsistyneitä. Tulossa
tunnut sinäkin olevan."

"Tulossa vai menossa — kukapa sen tietää?" sanoi Malmberg
välinpitämättömästi. "Se on vain se, joka on pääasia, että niille
saarnataan ja sanotaan totuus, ettei säälitä eikä säästetä."

"On se. Totuus on sanottava, niinkuin sen Herra sanoo Herran suulla —
vaan pidä sinä pala toisessa kädessäsi, piiska toisessa! Pane kätesi
alle, kun kaadat!"

Paavo sanoi sen hätäisesti, odottamatta Malmbergin jatkoa.

"Sanokaa sitten, mitä te vaaditte ja mitä teillä on oikeastaan
mielessä!" sähähti Malmberg ja nousi kiivaasti kävelemään. "Luuletteko
te minua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, niin että jokaisen kulkijan
täytyy käydä opettamassa ja oikomassa. On niitä suruttomia ja
jumalattomia pappeja pitkin Kalajoen vartta suusta päähän asti. Niitä
minäkin olen ennen ollut — kortinlyöjiä, viinan juojia, herrain
ystäviä, vaan en ole enää. Saatte niitä mennä oikomaan ja opettamaan."

Hän kulki kiireesti viereiseen huoneeseen ja kuului sanovan siellä
jotain rouvalleen ruotsiksi palaten samassa taasen takaisin.

"Ei täällä enää pimeydessä vaelleta, niinkuin te siellä Savossa
luulevan näytte", jatkoi hän puhettaan. "Täällä on Herran henki jo
monta vuotta ollut työtään tekemässä. En tiedä, mitä lie Savossa, liekö
parempaa ja olkoon vaan parempaa, vaan sen tiedän, mitä on täällä.
Tänne tuli Lagus, tähän naapuriin, ennen minua — herännyt pappi. Se on
täällä saarnannut elävää sanaa ja pudistellut syntisiä hartioista. Jos
on sen oppi akatemian oppia, niin on minunkin. Meillä on sama henki ja
mieli, ja me olemme aikoneet yhdessä työtä tehdä ketään kuulematta ja
keneltäkään lupaa kysymättä."

Hän sanoi sen viimeisen niin varmasti ja päättävästi kuin olisi
tahtonut siihen lopettaa ja sillä sanottavansa sanoa.

Oli hänen mielessään muutakin, jota jo aikoi sanoa, vaan jätti
kuitenkin sanomatta. Saarna oli huomiseksi vielä valmistamatta,
juhlasaarna. Häntä harmitti, että ne istuivat siinä ja viivyttelivät.
Eivät ne täällä päin istuskele iltakausia papin kamarissa. Kun
tulevat, niin asiansa toimittavat ja sitä tietään taasen menevät.
Nämä näkyvätkin olevan oikeita savolaisia, pitkänverisiä, mitä
lienevät. Ja tämäkö nyt oli todellakin se Ruotsalainen, josta hän
jo Kalajoella ollessaan oli kuullut puhuttavan, se suuri profeetta,
jonka maine liikkui pitäjästä toiseen? Miten sen puhe oli leveää ja
raakaa ja käytös kopeaa ja rohkeaa! Toisenlaiseksi kokonaan hän oli
sitä mielessään kuvitellut, sellaiseksi pitkäpartaiseksi, pieneksi
ukoksi, jonka silmät ja koko olento loistivat hurskautta ja nöyryyttä
ja hyväntahtoisuutta ja joka kuunteli enemmän kuin puhui. Ja hän tunsi
katumusta siitä, että oli pyytänyt niitä jäämään.

Oli hetken hiljaista kamarissa, sellaista jännittynyttä oloa, jossa ei
kukaan uskaltanut katkaista äänettömyyttä eikä jatkaa puhetta. Kuului
hiipiviä askeleita viereisestä huoneesta ja pihamaalta katkonaisia
ääniä. Niskasen mieleen muistuivat vanhat muistot Liperin matkalta,
keskustelut ja väittelyt ja kiihtymiset samanlaiset, Renqvistin
jyrkkyys, Paavon rohkeus, ero ja hyvästit ja pitkät polvirukoukset.
Oli kuin olisi eilen vasta oltu Liperissä, niinkuin tämä huone tässä
olisi Liperin papin huone, ja niinkuin tämä matka tulisi päättymään
samalla lailla kuin Liperin matkakin oli kerran päättynyt. Miten lie
kauan muistellut vanhoja asioita, kuvitellut ja palauttanut niitä
mieleensä, kun hän samassa näki Paavon seisovan pystynä ja pitkänä ja
leveähartiaisena keskellä lattiaa.

"Niin pitääkin! — sillä lailla! — Pitää olla mies oman asiansa
puolesta. Et vain tiedä vielä, millä voimalla meitä talonpoikia
taivaan tielle talutetaan. Sanon sen sinulle, ennenkuin lähden.
Tule talonpojaksi talonpoikain joukkoon, anna suruttomain pappien
pitää herruutensa! Sinä olet herännyt, sinusta Herra tekee työmiehen
viinimäkeensä, jos siitä alennut ja köyhdyt, missä vielä tunnut olevan."

Niskanen kävi levottomaksi Paavon rohkeudesta, nousi lähteäkseen
ja pyöritti lakkia kädessään. Toisin olisi pitänyt Paavon puhua,
viisaammin, varovammin, kesyttää ensin, sitten kiinni ottaa. Vaan
itseppä paraiten tietää, mitä tekee ja miten puhuu. "Vedä maalle, mitä
pyydät!" jatkoi Paavo puhettaan. "Pidä nuotan perä kiinni, hoida niitä,
jotka heräävät, juokse jälessä arkain ja eksyneiden, kuleta niitä
tänne kamariin, joita siellä pirtissä haavoitat, etteivät itse paranna
haavojaan eivätkä anna maailman niitä parantaa! Saat nähdä, miten ne
heräävät kaikki vanhat ja paatuneet tässä pitäjässä, kun vain pappi
tulee alas omasta korkeudestaan. Siinä se on salaisuus. Virkapapit,
suruttomat, seisovat paikallaan niinkuin virstantolpat, vaan Herran
papit juoksevat syntisten jälessä."

He kulkivat pihan yli pirtin puolelle väsynein, vaivatuin askelin,
niinkuin olisi jäänyt kummallekin mielen painoksi se, mitä sinä iltana
oli puhuttu.

"Mitä sinä, Paavo, siitä oikein ajattelet?" kysyi Niskanen vihdoin
pitkän ajan perästä, kun he jo makasivat.

"Sitä, että siitä tulee mies semmoinen, ettei ole vielä nähty eikä
kuultu. Lahjat suuret, henki väkevä, halu palava Herran asiassa,
niinkuin pitääkin", vastasi Paavo harvakseen, miettien.

"Niin vaan sinähän sitä korjailit ja oijoit. Kun ei vain olisi saatu
Liperin matkaa tästäkin."

"Ei ole saatu. Liperin pappi tiesi itse tiensä, vaan tämän on tie vielä
hakusalla. Tästä papista tulee sellainen ystävä, joka kestää. Ei saa
siitä mitään päättää, mitä se äsken kamarissaan puhui, siitä vain,
mitä rahvaalle pirtissä. Se on Herran työ syvällä — sitä pitää syvältä
hakea."

Malmberg istui myöhään pöytänsä ääressä valmistellen saarnaansa. Vaan
ei siitä tullut sinä iltana valmista — ajatukset vain pyörivät siinä,
mitä oli puhuttu ja mitä mikin oli sanonut. Kalajoella hän ennen
kiisteli rovastinsa kanssa uskon asioista ja joskus Laguksenkin kanssa
alkuvuosina Ylivieskassa.

Että se uskalsikin tulla häntä opettamaan ja oikomaan, talonpoika
pappia, ja ventovieras päälle päätteeksi. Oikeastaan olisi hänen
pitänyt osoittaa sille ovea silloin, kun se siinä seisoi keskellä
lattiaa ja viittilöi puheensa höystöksi.

Vaan sitten taas tuntui siltä kuin olisi johonkin arkaan ja kipeään
paikkaan koskettu, johonkin, josta ei oikein saanut selvää, vaan
joka oli aina salaa vaivannut. Jos se sittenkin oli oikeassa, jos se
puhuikin oikein siitä, miten pitää lähestyä kansaa alhaalta päin eikä
ylhäältä. Jos hän olikin ollut liian kaukana ja korkealla, niin että
siinä oli juopa välillä.

Oli hän sitäkin ajatellut ja sitä itseltään monesti kysynyt, miksei
niitä enemmän herännyt, vaikka kirkko oli aina täynnä ja kansa usein
itkun vallassa, niin ettei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ei oltu
näistä Laguksen kanssa milloinkaan puhuttu. Hän oli pitänyt Lagusta
esikuvanaan kaikessa siitä saakka, kun hänelle itselleen oli tie
auennut jumalanvaltakuntaan. Kun tekee ja puhuu ja opettaa niinkuin
Laguskin, niin oikein tekee ja puhuu. Ja hän koetti taas valmistaa
huomista saarnaansa ja puistaa päältään kaiken ikävän ja raskaan.

Helluntai-päivänä oli kirkko täpösen täynnä kansaa monesta pitäjästä
Kalajokea myöten. Kaikkein kasvot ilmaisivat jännitettyä ja odottavaa.
Nuorta väkeä seisoi käytävät sullottuina alttarille asti. Niinkuin
olisivat yöllisistä synneistään kiinni otettuja ja tänne tuomiotaan
kuulemaan tuotuja. Savolaisilla oli paikkansa penkin päässä risteyksen
nurkkauksessa. Paavo istui raukean ja avuttoman näköisenä pitkä vartalo
eteenpäin kumartuneena, katse yhteen ja samaan paikkaan naulittuna.

Ei ollut ennen milloinkaan tuntunut saarnaaminen niin vaikealta kuin
tänä päivänä. Miten lie siltä tuntunut? Miten olivat sanat kateissa
ja kaikki ajatukset eksyksissä! Siinä se nyt istui keskellä kirkkoa
se Ruotsalainen pää taakse päin taivutettuna ja silmät, suuret,
syvät silmät, saarnatuoliin tähystäen. Että hänen pitikin nähdä
tämä ensimäiseksi heti saarnastuoliin noustuaan! Hän koetti katsoa
muualle, saada ryhtiä ja pontta ja voimaa saarnaansa. Vaan ei hän
päässyt kiinni kuulijoihinsa ei saanut oikein ohjaksia käsiinsä, että
olisi pidellyt, pehmittänyt ja hellyttänyt herkäksi suurta joukkoa
ja painanut sitä alas synteinensä, niinkuin oli aina ennen tehnyt.
Häntä harmitti, melkein suututti, että se istui siinä arvostelemassa
ja moittimassa hänen saarnaansa. Hän ajatteli rukouksien aika muita
asioita, savolaisia vieraitaan, illallisia puheita Pirttiperässä,
sitä, miten se seisoi keskellä laattiaa ja katseli häntä tuuheiden,
tummien kulmakarvainsa alta. Kun hän tuli saarnastuolilta alas, jäi hän
pitkäksi aikaa seisomaan sakariston pöydän eteen surullisin, rauennein
katsein.

Kohta päivällisen jälkeen lähti hän Maliskylälle häihin. Oli niin
kaunista ja kesäistä, että häneltä unohtui kaikki ikävä, ja hänen
raskas, synkkä mielensä sulautui pian iltapäivän hyväilyyn.

Hän korvaa sen tänä iltana täällä perillä, minkä saarnassaan menetti.
Hän onkin onnistunut viime aikoina seurapuheissaan paremmin kuin
saarnoissaan. Miten tuntuikaan aina vieläkin peloittavalta ja
painostavalta saarnatuolilla, vaikka oli ollut jo neljä vuotta pappina!

"Huomasitko sinä niitä niiden vaatteita?" kysyi hän yhtäkkiä rouvaltaan
ja naurahti.

"Niidenkö savolaisten? Tyttö niille nauroi kaiken iltaa kyökissä, vaan
en minä niitä tutkinut. Hyvin näkyivät olleen alkuperäisiä", vastasi
rouva samassa, iloisessa sävyssä.

"Niinkuin miehet itsekin ja niiden usko. Minulta jo loppui
kärsivällisyys. Se toinen, Ruotsalainen, kulkee Savossa kuuluna
miehenä, jolla on oma lahkonsa ja omat opetuslapsensa. Näyttivät ne
minulle miestä Kalajoen markkinoilla toissa talvena niinkuin jotain
ihmettä ainakin. Vaan ei se hyvinkään hengelliseltä silloin näyttänyt.

"Miten ne saavat sitten seurojaan pitää — talonpojat?" kysyi rouva.

"Saavat, kun eivät ole papit ruvenneet estämään. Ja parempi onkin,
etteivät estä eivätkä ahdista. Mikä kerran on ihmisistä, raukeaa
itsestään. Ei näistä miehistä mahda olla vaaraa eikä vastusta. Oli
sillä toisella rohkeutta ainakin — sillä Ruotsalaisella — mitä lie
ollut muuta?"

Kun he saapuivat häätaloon, olivat seurat jo käymässä ja Paavo
puhumassa ovensuupenkillä istuen toisten takana. Hänen kaunis, pehmeä
äänensä kaikui vastaan pihalle.

"Teillä täällä on pappi omasta taasta — tokko toista tarvitaankaan?"
sanoi Malmberg puoleksi leikillä, puoleksi katkerana isännälle.

"Veisasivat jo kauan odotellessa, niin pyydettiin puhumaan, kun
kuultiin, että se on ennenkin puhunut. Mahtoikohan olla pahastikin
tehty?" vastasi isäntä hämillään, kuin anteeksi pyytäen.

He pysähtyivät oven suuhun, eteisen puolelle ja nojasivat pielustaa
vasten kurkoittaen pirttiin.

"Älkää siihen jääkö", kuului Paavon kirkas, painokas ääni, "siihen,
että kulette ja kuulette, vaan lähtekää kuulosta elämän Herran eteen
saamaan viisautta ja valoa ja oikeaa voimaa elämän tielle päästäksenne
ja sillä pysyäksenne! Teillä on nyt täällä sellainen aika, ettei
ennen milloinkaan. Teillä on tie auki ja veräjät valmiiksi purettuina
jumalanvaltakuntaan. Vaan kopeat ja korkeat eivät siitä sisälle pääse
eivätkä viisaat, jotka luulevat tien tuntevansa. Se on salattu tie,
niinkuin on salattu se viisauskin, jota sen tien kulkemiseen tarvitaan.
Niin on matalalle paikalle pantu Herran armo, etteivät sitä yllä ylpeät
mielet eivätkä omistaan eläjät, vaan ahdistetut ja vaivatut, joiden
on täytynyt ruveta kumarassa kulkemaan omien syntiensä alla. Hyvä on,
että kulette kuulossa ja että on, mitä kuulla, kun on Herra antanut
heränneen papin ja elävän sanan papin suuhun. Mitä mahtanee tehdä ja
miten tällekin kansalle armoansa osoittaa, vaan siltä näyttää ja tuntuu
vieraasta ja kulkijaimesta kuin vaalenisivat vielä vainiot näillä
lakeuksilla, joita pimeys ja synnin synkeys on peittänyt. Vielä soivat
näillä mailla samat sävelet, joita nyt Savon saloilla ja Karjalan
vaaroilla veisataan. Vielä ollaan yhtä ja samaa kansaa saman armahtajan
ympärillä."

Paavon puhe oli käynyt yhä henkevämmäksi ja voimakkaammaksi ja ääni
paisunut. Jokainen sana vastasi kaikuna luhdin seinästä pihan perillä.
Ei hän ollut puhunut sellaisella voimalla moniin aikoihin. Niskanenkin
näkyi kuuntelevan ihmetyksissään, niinkuin olisi ensi kertaa
kuulemassa, silmäillen väliin salaa ympärilleen ja tarkaten, minkä
vaikutuksen puhe oli tehnyt outoon kansaan.

Minkä lie tehnyt mihinkin? Joku naisista hyrähti itkuun, vaan muut
istuivat vielä paikoillaan hiljaa, kun Paavo oli lopettanut. Malmberg
näkyi seisovan samassa paikassa, ja koko hänen ryhtinsä, komean
upseerivartalon ryhti, tuntui rauenneelta.

"Saivat puhumaan, kun pyysivät", sanoi Paavo nöyrästi, ujona ja tuli
tervehtimään. "Vai saako sokko sotaan tulla?" kysyi hän hetken päästä
hilpeämmin.

"Minua alkoivat puhujanaan pitää heränneet ja hätääntyneet", jatkoi
hän vakavana. "On ollut raskasta ja vaikeaa puhuminen, kun on tunto
soimannut ja oma sydän tuominnut huonoista asioista Herran edessä.
Siinä se on tarkka paikka puhujalla, että puhuu sen, minkä kannattaa
ja minkä kestää. Luulevat jonkun olevan, jonkun uskonsankarin, pyhän
miehen, oikean parannuksen tekijän ja rukoilijan ja onkin konna
sellainen, että sietäisi saada eri helvetin omaksi rangaistuksekseen."

Malmbergistä tuntui siltä kuin olisi tämä kaikki hänelle puhuttua.
Häntä se taas tarkoitti ja opetti ja tahtoi nöyrryttää puheellaan.
Ja hän heittäytyi äänettömäksi vetäytyen välinpitämättömän näköisenä
tuoleineen toiselle puolen huonetta. Oli parasta olla kuulematta ja
välittämättä mistään.

"On se sitäkin", jatkoi Paavo yhä puhettaan, "ettei ole puhujan
voimassa eikä vallassa, mitä puhua, vaan täytyy puhua, niinkuin Herra
puhuttaa. Se on se puhe Herran puhetta, minkä kivulla synnytit ja
vaivan takaa sait sanotuksi. Herra kypsentää kipujen ja ahdistusten
tulella ruuan vaivatuille ihmisille vaivattujen sielussa. Vaan sitäpä
ei siinä sanota eikä heti paikalla ilmoiteta, mitä ja millaista on
puheesi milloinkin, onko omaasi vai onko Herran suulla puhuttua."

"Ilmoitettiinpa silloin rytäkkökesänä sinulle, Paavo, siellä
Karjalassa. Viikon puhuit keskellä kesän kuumuutta, niin jo herkesivät
hyppimästä hurmanhenget", huomautti Niskanen.

"Silloin siellä", sanoi Paavo surullisella äänellä. "Siitä on jo pitkä
aika. Ja toisen kerran Sääskiniemessä Juhanan murhan jälkeen. Minä
sinne kirves vyöllä aamulla aikaisin, kun olin illalla Karjalasta
palannut. Vapisivat roistot sanan edessä, niin että lusikat putosivat
käsistä pöydälle, kun olivat juuri ruualle ruvenneet."

Hän käveli Niskasen eteen, innostui, kiivastui ja unohti samassa papin
ja vieraat ja oman äskeisen puheensa.

"Vaan tämä on toista, mitä tässä on puhuttu", jatkoi hän rauhallisena
ja palasi istumaan entiselle paikalleen, "Tämä on sitä, että Herra
salaa oman työnsä ja oman henkensä vaikutukset. Jos on pappi tai muu
maallinen mies, niin ei saa ylpeillyksi siitä, mitä ja miten on puhunut
eikä sitä omakseen otetuksi."

Malmberg puheli puoliääneen isännän ja vierasten kanssa toisella
puolen, väliin taasen rouvansa kanssa ruotsia seuraten samassa
silmillään Paavoa. Ja hänen mielessään oli lakkaamatonta taistelua
siitä eilisestä ja tästä tämänpäiväisestä.

Jotain siinä on sellaista, jota ei ole muissa kenessäkään, ajatteli hän
ja tarkkasi salaa Paavoa. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän
siihen kiintyy. Jos ei se sittenkään ollut röyhkeyttä, minkä hän
illalla siksi luuli. Ja hänestä tuntui siltä, kuin ymmärtäisi hän sitä
nyt jo paremmin.

Hän jäi yhä pitemmältä tarkkaamaan Paavoa, Paavon omituista, korkeaa
otsaa, joka taipui vähän luonnottomasti taaksepäin, ulkonevia
poskipäitä ja suuria, ilmeikkäitä, sielukkaita silmiä korkeiden kulmien
alla. Mitä jos olisi pyytää sitä vielä puhumaan. Vaan ei hänen sopinut
nyt vielä ainakaan.

Kun toimitukset olivat tehdyt, kiirehti Malmberg seuratupaan.

"Jospa vieras vielä puhuu kansalle. Kuuluvat siellä veisaavan", sanoi
hän mennessään Paavolle kuin vahingossa, huomaamatta, ajattelematta.

"Minä siellä, missä ei ole pappia — paremman puutteessa", kuului Paavo
sanovan nöyrästi, vaatimattomasti, kun Malmberg oli jo ovessa.

Oli yhtä ahdasta ja vaikeaa taasen Malmbergin puhe, kuin oli ollut
aamullinen saarnakin. Oli sellaista harhailemista, alutonta ja
loputonta, sumussa kulkemista ja erämaassa eksyksissä juoksemista.
Ei hän päässyt enää siihen entiseen välittömyyteen eikä lämpimään
suhteeseen kuulijainsa kanssa, johon oli aina ennen päässyt. Hän
katseli hätäisenä ympäri huonetta. Vasta nyt puheensa lopussa hän
huomasi, että Paavo istui perällä pirttiä toisten takana rauhallisen
ja tyytyväisen näköisenä, harras ilme kasvoissa, niinkuin ei olisi
mitään moitetta mielessä. Ja hän tunsi yhtäkkiä jotain helpoitusta ja
kevennystä. Niinkuin se ei enää olisikaan sama, mikä oli ollut eilen
illalla, niinkuin hän sen nyt näkisi kokonaan toisessa valossa.

"Se on niin, että on vaikea pysyä yksinkertaisena ja ottaa Herralta,
mitä Herra antaa", sanoi Paavo Malmbergille, kun he hyvästelivät.
"Muista odottaa, kunnes annetaan, äläkä itse ryykää Herran tavaroille!
Niitä ei saada ottamalla, vaan odottamalla."

Malmberg katsahti kysyvänä Paavoon ja jatkoi hyvästelemistään hätäisenä
ja kiireissään.

Pois hänen piti päästä täältä, pois kotiin, ulos, tielle, jonnekin
rauhaantumaan ja saamaan tasapainoa mieleensä. Hänen olisi pitänyt jo
ennen lähteä, kohta toimituksen perästä, ja jättää tämä vieras niille
puhumaan.

Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa saamatta puhutuksi mitään
rouvalleen.

Miten hänen olonsa olikin niin raskasta ja vaikeaa, ettei pitkiin
aikoihin, ei sitten kuin Pietarissa ennen ylioppilaana, kun hän
neuvotonna ja avutonna sielunsa ahtaissa harhaili suuren kaupungin
katuja, ja Kalajoen pappilan vinttikamarissa viimeksi, kun hän
muutamana päivänä Ylivieskasta palattuaan itki ja katui, että oli
ollenkaan papiksi ruvennut. Oli ollut sellaista juhla-aikaa koko tämä
Nivalassa oloaika. Niinkuin olisi linnun päästänyt häkistään, niin oli
hänenkin ollut hyvä olla päästyään pois Kalajoen pappilasta, missä oli
aina saanut olla orjallisella mielellä, aina kiistellä ja väitellä.
Sitten oli ollut häämatka Ruovedelle ja uuden kodin perustaminen
Pirttiperään ja monta onnellista, ihanaa hetkeä yhdessä, yhteisiä
matkoja pitäjälle, suuria seuroja ja täydet kirkot sunnuntaisin.

Hän oli istunut Laguksen jalkain juuressa, kuunnellut Lagusta kuin
lapsi isäänsä, imenyt elämää ja voimaa Laguksen sanoista. Mitähän se
sanoisi näistä savolaisista — tästä Ruotsalaisesta? Hänen olisi pitänyt
viedä ne Ylivieskaan, Vaan ei hän itsekään ollut niistä selvillä.
Mitä oli kuullut ja nähnyt, oli illalla vielä suututtanut, vaan nyt
sitten herättänyt sitä suurempaa mielenkiintoa. Niinkuin sekin, mitä
se puhui puhujasta ja saarnamiehestä. Oli oikeastaan väärin, että hän
piti itseään herrana ja oppineena ja kaiken tietävänä niiden edessä.
Eivät olleet hänen omat asiansakaan sellaisia, että olisi kannattanut
kohdella ynseästi vanhoja miehiä.

Oli tuntunut sittenkin sellaiselta etsimiseltä ja hapuilemiselta ja
seinän takana elämiseltä tämä hänen olonsa ja elämänsä. Aina kun pääsi
puhumasta tai kun tuli alas saarnatuolilta, löi tuntoa, kolkutti ja
äänteli sielussa outo ääni: entä itse? — millaiset ovat omat asiasi,
uskosi ja parannuksen tekosi, rukouksesi ja rakkautesi? Ei ole ollut
oikeasta uskosta tänäkään päivänä kuin riekaleita jälellä. Kopeutta
vain ja kunnian himoa ja omatekoista jumalisuutta ja loukattua
pappisarvoa ja siitä suututtelemista kaiken päivää päästä päähän.

"Kuule, Amanda! Minun täytyy tavata niitä miehiä vielä tänä iltana",
sanoi hän äkkiä rouvalleen pihalla Pirttiperässä, kun he jo olivat
astuneet rattailta alas.

"Mistä sinä sen sait mieleesi? Mitä sinä niillä enää? Anna niiden mennä
rauhassa menojaan!" vastasi rouva hämmästyneenä.

"Minun täytyy. Minusta tuntuu siltä, että sielu hukkuu, jollen mene. Ne
lähtevät tänä iltana ja ennättänevät Isolle-Niemelle ylipäähän. Minusta
on kaiken iltapäivää, siitä saakka, kun kuulin sen puheen lopun —
tuntunut siltä, että sillä onkin viisauden ja taidon tavarat kätkettynä
karun kuoren alla, että se onkin se Ananias, jota minä raukka vielä
sokeudessani tarvitsen."

"Voi, Kustaa, rakas, tee sinä tahtosi!" sanoi rouva nöyränä ja
alistuvana.

Malmberg oli laskenut oikein. Savolaiset vieraat olivat lähteneet
samoihin aikoihin Malisperältä ja saapuneet vähää ennen
Isolle-Niemelle. Oli jo yö pian puolessa, kun hän pääsi perille.
Vieraat istuivat vielä ylhäällä isännän ja muutamien seuroista
palaavien kanssa puhellen parannuksen asiasta.

"Tulin vielä", sanoi Malmberg ja käveli suoraan Paavon luo tervehtimään.

"Tulit, kun tuotiin. Et olisi itsestäsi tullut", vastasi Paavo
iloisesti, ja hänen äänensä värähti omituisesti. "Sitä olen
odottanutkin, että tulet."

"Miten? — mistä te sitä olette osanneet odottaa?" kysyi Malmberg
hämmästyen.

"Ovat ennen tulleet, jotka ovat samalla mielellä lähteneet kuin
sinäkin."

"Vaan mistä te minun mieleni?" kysyi Malmberg yhä ihmeissään.

"Minä? — Siitä minä sinun mielesi, mistä muidenkin kaikkien, jotka ovat
Herran käsiin joutuneet, vaan eivät vielä rauhaantuneet eivätkä omia
voimiansa menettäneet. Repivät, reuhtovat, juonittelevat, suuttuvat
itsellensä ja muille, kulkevat ryykäämällä elämän tietä, loukkaavat
siinä itsensä ja tulevat sitten kärsimättömiksi. Niillä on kaikilla
sama tauti, vaan suurilahjaisilla sitä ankarampi."

Malmbergilla oli niin monta kysymystä, ettei tietänyt, mistä aloittaa
ja minkä niistä ensiksi tehdä.

"Miten se sitten paranisi, se tauti?" kysyi hän vihdoin.

"Siten, että pyydät Herralta sitä armoa, joka alentaa ja tekee
yksinkertaiseksi. Sitä tietä tulee rauha sydämeen ja voima sieluun.
Siinä on ahdas portti edessäsi. Pane pois oma tietosi ja viisautesi
ja akatemiallinen oppisi ja asetu syntisenä ja armahdettavana
kaikkinäkevän eteen! Tunnusta ja sano muillekin, millainen itse olet!
Saarnaat oman sielusi sairaaksi ja se tapahtuu tällä tavalla: opetat,
puhut pyhistä asioista, koetat lohduttaa murheellisia ja valaista
sokeita ja herättää nukkuvia, niin tunnet samassa, että onkin oma
sielusi saastaa ja törkyä täynnä. Siitä tulee sitten vaiva ja kipu
sellainen, että se jos ei saa hoitoa, niin tappaa hengellisen elämän
heränneessä papissa. Alennu ja avaa sydämesi näille talonpojille
äläkä rupea suojaamaan äläkä salaamaan rokkisi taakse mitään synnin
pesäkettä! Vaan jos pidät itseäsi parempana ja pyhempänä ja omaa
valoasi kirkkaampana kuin toisten, niin kannat aina salaista kipua
sielussasi ja tunnon nuhdetta ja siinä kasvaa sitten korvalla karvas
juuri, ulkokultaisuus ja muu väärän hengen hedelmä."

Niin se oli. Sellaista se oli. Se tuntui niin vastaavalta ja tutulta,
vaikkei sitä ollut osannut koskaan itselleen selvittää eikä olisi
uskaltanut kenellekään, vaikka olisi osannutkin. Ja Malmberg istui
pöydän päässä kuunnellen, pää käden varassa ja käsi pöydän.

Hän oli kuin sairas, joka on joutunut lääkärin pideltäväksi, kuin
lapsi, joka istuu isänsä polvella, siinä vaikeroi ja itkee, vaan
tyyntyy taasen.

Se se oli, joka hänellä oli ollut syntinä ja salaa rauhattomuutena,
että oli ollut korkealla, muita ylempänä, että oli luullut jo olevansa
muita parempi, että oli käskenyt ja komentanut ja lahjojaan näytellyt,
kun olisi pitänyt hoitaa ja kantaa syntisiä, perässä juosta, pyytää ja
kesyttää.

"Herra on antanut sinulle lahjojaan", jatkoi Paavo, "vaan lahjain
mukana tulee vaaroja ja korkeita kiusauksia. Muista aina omaa
heikkouttasi äläkä kyllästy kerjäläisen läksyyn! Et voi itse mitään,
et kykene mihinkään, ei ole sinusta itsestäsi saarnamieheksi. Kaikki
pitää saada Herralta — usko Herraan, ettet tottele järjen juonia,
rakkaus syntisiin, niin että säälit, armahdat ja kannat niitä, päätä
silittelet ja polvellasi pitelet. Varo sitä, ettet pyhäksi pyri etkä
uskonsankariksi miksikään! Anna Herran hengen hiljaisuudessa työtään
tehdä ja uskoasi sisältäpäin sielustasi kasvattaa! Ole sinä, pysy
sinä köyhänä, heikkona ja alastomana aina Herran edessä! Siinä se on
salaisuus — se salattu viisaus."

Paavo tuntui täällä kokonaan toisenlaiselta kuin eilen Pirttiperässä.
Oikein piti pitkään katsoa, oliko se sama mies, oliko siinä mitään enää
siitä eilisestä. Ei ollut äänikään enää samanlainen eikä katse eikä
käynti eikä liikunto mikään. Jos ei olisi tiennyt, olisi pitänyt eri
miehenä.

Vaan se olikin tapahtunut hänessä itsessään se muutos, hänen omassa
sielussaan ja mielessään. Hän oli ollut olevinaan Herran asialla, vaan
olikin ollut omallaan. Herra hän oli ollutkin, suuri herra, vaikka
olikin herroista luopunut. Korkealla hän oli ennen kulkenut, pää
pytyssä, omaa kunniaansa elättäen. Vaan tien pitää nyt kulkea alaspäin.
Hänen pitää nyt- lähteä syntisenä syntisten joukkoon, suurimpana
syntisistä halvimpana heränneistä.

Illan hämärä oli jo poistunut pirtistä, ja aamun puna valaisi seiniä
ja siltapalkkeja. Oli pitkän aikaa äänetöntä Paavon puheen perästä,
oli sellaista pyhää tunnelmaa, jossa itsekukin tuntee olevansa kahden
kesken Herran kanssa ja jossa sieluun virtaa salattua rauhaa ja iloa.

Malmberg nousi vihdoin lähteäkseen ja ojensi äänetönnä kätensä Paavolle.

"Ei vielä. Et saa vielä mennä", sanoi Paavo ja hänen silmissään kiilsi
outo kosteus. "Eroaisimmeko rukoilematta? Herran ystävillä on yksi
suuri etuoikeus. Saavat samassa hengessä Herraa lähestyä. Rukouksen
kautta saavat kaikki, mitä saavat, uskon ja hengen yhteyden, rauhan ja
rakkauden siteen, vaan ilman rukousta ei mitään anneta."

Ja hän lankesi polvilleen penkin varaan, pani kätensä ristiin, ja
hänen äänensä kaikui kirkkaana ja lapsellisen luottavana äänettömässä,
avarassa pirtissä:

"Kaikkivaltias Jumala, Jeesuksen Kristuksen isä Me kiitämme sinua
siitä, että suuret syntiset saavat lähestyä sinua, joka olet pyhä ja
vanhurskas. Kallista korvasi puoleemme, kun taasen tulemme tykösi ja
laskemme eteesi huonoutemme, syntimme ja suuren avuttomuutemme! Sinä
pelastit sielumme kuolemasta ja tuomiosta. Kirkasta tämä armo ja työ
meidänkin köyhille sieluillemme! Auta meitä yhdessä hengessä itseäsi
palvelemaan ja toinen toistamme rakastamaan! Muista armossa tätäkin
seurakuntaa, sen nuorta paimenta, kaikkia vaivatuita ja velanalaisia
heränneitä Savon ja Karjalan maassa! Kuule rukouksemme Jeesuksen
Kristuksen tähden!"

Kuin unissaan kulki Malmberg ulos pihalle sydän täynnä onnea ja
rauhaa. Kaukaa avaran vainion takaa nousi kevätkesän aurinko suurena,
kirkkaana, lämpöisenä. Hän antoi hevosen astua ja vaipui omaan onneensa
ja omiin ihaniin ajatuksiinsa, jotka tulivat ja menivät, vaan joilla
kaikilla oli tuotavana tullessaan valoa ja uuden elämän kirkkautta.




XI.


Oli kuin uutta elämä Aholansaaressa taas, uutta ja outoa. Paavo oli
saanut uuden emännän itselleen sen entisen tilalle, joka oli suurimman
osan elämäänsä ollut katkera ja kiukkuinen, vieras hänelle itselleen
ja hänen matkoilleen, vaan viime vuosina sitten muuttunut ja kuollut
vanhurskaan kuolemalla.

Anna Loviisa, uusi emäntä, oli kokonaan toinen luonteeltaan, hiljainen,
alistuvainen ja mukaantuva, aina valmis palvelemaan Paavoa ja ystäviä,
aina valmis auttamaan Paavoa matkoille ja lämpimällä, iloisella
mielellä vastaanottamaan ja kotona hoitamaan. Oli palvellut aikanaan
Kalliolahdessa ja muualla heränneissä, ollut ahkera sananviljelijä,
vilpitön parannuksentekijä ja hyvä veisaaja. Oli ollut aina palvelevana
henkenä heränneiden pidoissa, häissä ja hautajaisissa, oppinut
taloutta ja käsitöitä, ollut kaikkein ystävien suosikki ja kaikkialla
tervetullut. Kaikki oli Aholansaarella kuin muuttunutta, kaikkialle
ilmestynyt järjestystä ja uuden emännän huolenpitoa, siisteyttä,
puhtautta, tarkkuutta, taitavuutta. Se oli miellyttänyt ja huvittanut
Paavoa, vaan sitten oli hän ruvennut vainuamaan siinä ahneutta ja
maailman rakkautta.

"Loppuu kesken köyhyys, ensin maallinen, sitten hengellinen. Rikkaat
tulevat työläästi taivaanvaltakuntaan. Rikkaus, tämän maailman tavara
ja mammonan valtaan ovat Nilsiän heränneiltä hengen ottaneet, niin
ettei enää seurojakaan saada pidetyksi missään. Saat hyvin kaikki
kulkemaan ja menestymään, liinasi, loukutuksesi, kankaasi, karjasi,
niin on tie pian tukossa tähän taloon. Meiltä on Herra ennen salannut
tavaransa köyhyyden taakse, pettuleivällä parannusta teettänyt ja
survolla rukoilemaan opettanut."

Se oli ollut sellaista Paavon puhe, milloin oli nähnyt emäntänsä
kiireissään. Joskus kun Anna Loviisa päivät pääksytysten kutoi ja istui
kangaspuillaan, toimitti Paavo keskellä päivää seurat kotiinsa tai haki
väkensä veisaamaan. Vaan se oli ollut muistutusta ja varoitusta enemmän
kuin moitetta. Hän oli siitä sittenkin hyvillään, että Anna Loviisa oli
ahkera ja toimellinen ja että kaikki oli ruvennut menestymään.

Tytöt olivat yksi toisensa perästä karkkoontuneet kotoa, Sohvi
viimeksi. He olivat olleet saattamassa Sohvia suurella joukolla
Karjalaan, kulkeneet vanhat, vaikeat matkat taasen monista ajoista,
salot selkähevosilla Pielisen rannalle, selät suurilla venheillä,
pitkin tietä joukkoaan kasvattaen. Samat, vanhat ystävät olivat olleet
koolla Lieksassa ja Nurmeksessa, Härköset, Piiroset, Timoset, Tolvaset,
ketä ne kaikki lienevätkään olleet. Pyykkö vain oli kuollut, vanha lain
mies. Miten lie miehen käynyt — liekö päässyt perille?

Karjalassa paloi kaikkialla, kaikilla vaaroilla ja kaikkien niemien
nenissä herätyksen tuli. Sitä oli Paavo pitänyt pahana, että
johtomiehiä ja seuranpitäjiä oli ilmestynyt joka kylään, ettei ollut
oikeaa järjestystä missään, ei siinä, mitä oli puhuttu ja mitä
veisattu. Kaikki olivat tukkineet tavaroitaan esille, puhuneet,
parpattaneet, ilman aikojaan vain kuin puhuakseen ja omaansa
näytelläkseen. Se oli niiden vanhaa vikaa, joka näkyi pysyvän aina yhtä
parantumattomana.

Herrat olivat taas nostaneet vainon heränneitä vastaan Karjalassa ja
kulettaneet niitä käräjiin luvattomasta seurain pidosta. Herrain se
oli syy. Herrat olivat kaikkialla heränneiden pahimpia vainomiehiä,
joille talonpojat olivat sitten apuansa antaneet. Vaan mitenkäs kävi
Juuan Halosen, jumalattoman miehen? Läksi Nurmeksesta viskaalille
vieraitamiehiä hakemaan, niin jäi sille tielle, jäihin jäi kehnossa
kevätkelissä eikä ole sieltä sen perästä todistajiaan tuonut. Siitä
siellä oli puhuttu joka talossa, tuskin muusta mistään, siitä oli
Paavokin puhunut kaikkialla Karjalasta palattuaan.

Tokko lopettavat, tokko aukeavat silmät näkemään kenen puolella on
Herra, tokko tietävät vieläkään sitä, että heränneet ovat Herran
silmäterä, ettei niihin saa koskea eikä niitä käräjillä kiusata? Vaan
eivät ne sitä siihen jätä, mihin Halonen sen jätti. Siitä ne tointuvat
vielä ja nostavat vainon semmoisen, joka ulottuu idästä länteen niin
pitkältä kuin heränneitä riittää. Kuka ei herää tässä tulessa, mikä nyt
palaa, sen täytyy paatua ja soentua.

Paavo oli usein raskaalla, synkällä mielellä kotonaan, varsinkin
matkoilta palattuaan. Ei jaksanut paljon puhua, luki vain ja pysytteli
kamarissaan. Vaan Anna Loviisa koki silloin olla sitä puheliaampi ja
iloisempi niinkuin tahtoisi tartuttaa tuultaan Paavoonkin ja omalla
ilollaan keventää Paavon mieltä — puheli, hyräili laulujaan pirtissä
hääriessään ja kävi tuontuostakin kamarissa Paavolle asiaa tehden.

"Kuule, Anna Loviisa!" sanoi Paavo eräänä päivänä taasen, kun emäntä
tuli kamariin, "sano sinä, mikä minun oikein on! Minulla on sellainen
vaiva ja rauhattomuus sielussa. On niinkuin odottaisin jotain
onnettomuutta tulevaksi. Liekö jäänyt siitä Juhanan murhasta veriin vai
muutoinko vain on omien asioitteni tähden?"

"Minä? — Miten minä, joka en omista asioistanikaan selvää saa — miten
minä sinun asioihisi mitään?" sanoi Anna Loviisa hämillään, kysyvästi.

"Se on siinä sekin — se käräjöiminen ja heränneiden kiusaaminen.
Kuuluivat yltyneen Karjalassa sen syksyllisen käyntini jälkeen ja
siitä lähtein ruvenneen yksissä tuumin vainon tekoon. Kun eivät vielä
veritöihin ryhtyisi, jumalattomat. En tiedä, Herra sen tietää, vaan
minusta tuntuu siltä, että vielä se on tämäkin tukka verissään."

"Vaan jospa heittävät nyt, kun on Jumalan tuomio niille siellä Juuassa
julkiluettu", sanoi Anna Loviisa ja hänen äänessään oli rohkaiseva sävy.

"Ja on sekin, että on yhden miehen hartioille kaikki pantu. Saat pelätä
itseäsi, valvoa omia ja muiden asioita, heränneiden kaikkien Karjalassa
ja Savossa. Nyt pitäisi taasen lähteä Kajaaniin."

Anna Loviisa seisoi ja myönnytteli ja koki sanoa jotain, mitä vain
ennätti, osanotoksi ja sääliksi.

"Ne pitävät minua profeettana", jatkoi Paavo, "oikeana Jumalan miehenä,
jolla on tavaroita joka markkinoilla, uskoa, henkeä, voimaa ja uutta
viisautta. Eivät ne tiedä, miten ovat asiat ahtaalla ja miten on
kuollutta ja köyhää profeetan sielussa, että on taas sisällinen elämä,
usko ja parannuksenteko sellaista kuin tikkua kiskoisi lattian raosta.
Lähteä ja mennä sitten tällaisen ja olla muille opettajana!"

"Jospa jäisit kotiin — jospa Heikki menisi Niskasen kanssa — jospa ne
menisivätkin kahden. Pannaan sana Kalliolahteen, ettet sinä tulekaan",
puheli Anna Loviisa, kun oli huomaavinaan, että Paavo oli vastahakoinen
lähtemään.

"Ei panna, ei käy laatuun, minun sinne pitää sittenkin. Siellä ovat
monenlaiset tuulet puhaltamassa. Kohta on samanlaista kuin Karjalassa
kerran rytäkkökesänä — kaatuvat, hyppivät, hourailevat horroksissaan
ja mitä tekevätkään. Ja on siellä sitä Renqvistin hapatustakin jo
siemeneksi."

"Sitäkinkö taas!" pisti Anna Loviisa väliin, niinkuin olisi hänkin
siitä jo kyllänsä saanut.

"Täältä joutaa omasta pitäjästä tähän aikaan minne hyvänsä.
Sutinen suuttui hengen köyhyyteen, kun oli oppinut rikkaudessa ja
yltäkylläisyydessä elämään, ja muiden köyhempäin on käynyt samoin,
Heikki yksin on enää jälellä vanhoista heränneistä Nilsiässä. Pysyy
lämpimänä Heikkikin, kun kulkee tulen ääressä."

"Niin — on oltu, on oltu valvomattomia, on nukuttu uudestaan, on
painuttu takaisin samaan, entiseen suruttomuuteen, josta herättiin.
Sinne minäkin uupuisin, jollet sinä, Paavo puhuisi ja kulettaisi
vieraitasi, niitä pitkämatkaisia, Niskasia ja Karjalan miehiä ja muita."

"Vaan ne jäävät kotiinsa nekin nyt, kun niitä sakoitetaan. Eivät
uskalla enää. Lukisivat raamattuaan heränneet täällä, niinkuin
muuallakin, niin ei olisi tarvis olla niille keppinä ja kainalosauvana.
Raamatusta minun pitää saada, mitä saan ja mitä olen joskus muillekin
antanut."

Kun Anna Loviisa oli mennyt pirttiin, jäi Paavo yksikseen ja jatkoi
lukuaan siitä, mihin sen oli jättänyt. Hänestä tuntui niin vaikealta
olo ja elämä taasen, tyhjältä, pimeältä, ahtaalta, ettei hän jaksanut
koota ajatuksiaan siihen, mitä luki. Ja hän luki pitkät kappaleet
ajatukset muissa asioissa askaroiden, niin että piti sitten palata
takaisin ja lukea uudelleen.

On aina sellainen tilinteko täällä kotona niistä matkoista, siitä,
mitä niille on puhunut ja mitä millekin sanonut. On niinkuin täällä
kuritettaisiin kaikista vioista ja erehdyksistä ja synneistä, joita
on matkoilla tehnyt. Sellainen luonto sitten vielä, joka ei pysy
aisoissaan, vaan riuhtoo ja yrittää ja särkee valjaansa, vaikka panisit
uudet joka päivä päälle.

On monesti ollut sellaistakin, ettei ole tuntenut eikä osannut
eroittaa, onko enää mies herännyt ja Herran armosta osallinen, vai onko
jo kaikki menettänyt, sen ensimäisen armon ja kutsun ja kihlat, ja
tullut tylsäksi ja tunnottomaksi — ei sitä, onko vielä Herran tiellä
vai omaansako kulkee. Luontonsa näkee joka päivä, mutta armoansa ei.
Ja kun ne ovat viallisia ja eksyviä heränneet kaikki, joiden asioita
on ruvennut hoitamaan, niin kaatuvat toisinaan niiden kaikkien synnit
päälle niin raskaana taakkana, että hengen salpaa. "Siinä on sinun
laumasi", sanoo saatana ja osoittaa sormellaan joka haaralle. "Siinä
ne ovat pyhät ja hurskaat", sanovat suruttomat ja muuttumattomat ja
vetävät viallisia ja vaivaisia kaiken maailman tuomittaviksi.

Hänen täytyy sittenkin lähteä, vaikka on vasta kotiin tullut ja vaikka
tuntuu taas niin raukealta ja väsyneeltä sielussa. Mikkonen, se
ristijärveläinen, jota on ennen varoitettu, vie väärään, väärän hengen
valtaan heräävää kansaa, eikä ole siihen apteekkariinkaan luottamista.
Se on sellainen ystävä, joka hoitaa heränneitä ja pitää hyvänä, vaan
suosii sitä hapatustakin, sitä Liperin papin jumalisuutta ja polvillaan
oloa.

Ja hän läksi taasen, niinkuin oli monesti ennenkin lähtenyt, otti
Kalliolahden Heikin kanssaan, ajoi Iisalmelle ja sieltä sitten Niskanen
kolmantena Kajaaniin.

Niskanen oli aina ollut kumppanina. Ei olisi matka ollut ilman Niskasta
sitä, mitä oli Niskasen kanssa, ei samaa, varmaa, ryhdikästä, reipasta
kulku ystävissä. Ei olisi Paavokaan ollut sama, iloinen, leikkisä,
rohkea. Niskanen oli tukemassa ja vahvistamassa Paavoa, niinkuin
Barnabas Paavalia, niinkuin Melankton Lutheria. Yhdessä suunniteltiin
matkat ja neuvoteltiin yhteisistä asioista, tutkittiin, ratkottiin
riitoja ja erimieliä. Yhdessä puhuttiin parannuksen asioista pitkillä
taipaleilla, syvennyttiin siihen salattuun elämään, jota kumpikin eli,
keksittiin, kaivettiin esille uusia aarteita ja ajatuksia uuden elämän
salaisuuksista.

Heitä oli jo odotettu Kajaanissa. Apteekin pirtti pihan puolella
oli ollut kaiken päivää täynnä kansaa. Sitä oli tullut Paltamosta,
Ristijärveltä, Sotkamosta ja Suomussalmelta saakka. Pitkin päivää oli
veisattu, ja Paavo oli jo pari kolme kertaa puhunut yhä kasvavalla
voimalla ja lämmöllä, kun hänen viime kertaa puhuessaan jotkut
vaimoista alkoivat huutaa, jotkut toiset taasen kaatua lattialle
horroksissaan raskaasti hengittäen. Silloin nousi Paavo äkkiä ylös
pöydän takana ja huusi vartaloaan oikaisten:

"Se on saatanan henki, joka täällä on taas Herran töitä häiritsemässä
ja heränneen kansan seuramenoa sekasortoon saattamassa. Ei saa huutaa
eikä meluta. Te olette täälläpäin kuunnelleet ulkokullattujen oppeja
ja luulette siinä ylimmän autuuden olevan, missä huudetaan ja meteliä
pidetään ja maassa maataan. Vaan se onkin valheen hengen petos, sen
saman hengen, joka kerran riivasi Karjalassa herännyttä kansaa ja joka
aina yrittää Herran työtä alkuunsa tuhota. Tehkää parannus ja lakatkaa
huutamasta ja hoilaamasta, niin pääsette vielä vapaaksi ulkokullattujen
tuomiosta!"

Tuli hiljaista pirtissä ja porstuassa, ja lattialla makaavat nousivat
ylös yksi toisensa perästä.

"Se on Mikkosen työtä", puheli Paavo tultuaan toiselle puolelle —
apteekin puolelle. "Missä se on? Se pitää saada kerran vielä käsille.
Tämä on sellainen henki, joka polttaa ja kalvaa kaiken Herran työn ja
nöyryyden ja köyhyyden hengen, hävittää, nuolee niinkuin liekki."

"Tietääkö ja tunteeko Paavo sen sitten varmasti, mikä on Herran
hengestä, mikä saatanan?" kysyi Malmgren, apteekkari.

"Tiedän ja tunnen", vastasi Paavo varmana, rohkeasti ja seisoi
apteekkarin edessä.

"Vaan entä se Kaisa Kajaanus siellä Nilsiässä? Eikö siinä ole sama
henki kuin näissäkin?" kysyi apteekkari.

"Ei ole. Ei ole Kaisalla. Kaisa tietää ajan ja oikean järjestyksen.
Kaisa ei häiritse ketään, ei huuda eikä melua pidä. Kaisalla, on
Herran henki, sen oikean kielilläpuhujan, josta Paavali kirjoittaa
korinttilaisille epistolassaan. Kuule, Lauri! Mitä se siitä siellä
kirjoittaakaan? Sinä sen muistat."

"Sitä, ettei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan järjestyksen ja rauhan
Jumala", vastasi Niskanen, niinkuin olisi sen jo edeltäpäin ajatellut
valmiiksi.

"Mikkosta on kielletty puhumasta", jatkoi Paavo, "vaan se kun on
käynyt Pietarissa samoin kuin mekin, niin on sillä matkallaan päätään
kasvattanut. Sinun, apteekkari, pitää sitä kieltää seuroja pitämästä ja
heränneitä eksyttämästä."

"Entä tätä Janssonia — tätä Pekkaa?" kysyi Malmberg nauraen ja löi
leikillisesti olalle pientä miestä, joka istui ujona oven suussa.

"Tällä on lupa. Tällä on toinen henki, vaan tämä Pekka onkin käynyt
toista koulua kuin Mikkonen. Puhu sinä Pekka Paltamon syntisille siitä
viisaudesta, jonka Herralta sait ja neuvo oikeaan parannukseen ja
kääntymykseen! Mutta muista pysyä itse syrjässä!"

"Kuulkaapa, mitä Pekka on kirjoittanut kirjansa kanteen!" sanoi
Niskanen ja käänteli käsissään Janssonin laulukirjaa. "En minä epäile,
vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä
vahvistakoon minua", kuului Niskanen lukevan.

"Se on oikein. Pidä siitä kiinni niin kauan kuin peukalosi liikkuu!"
lisäsi Paavo. "Maailman pitää pauhata ja soimata ja käräjiään käydä,
muutoin ei se maailmaa olisikaan."

"Niin — niin kai se on", sanoi taasen Malmgren. "Siihen sitä pitäisi
tarttua, vaan ei näy tottuvan. Suomensin toissa päivänä teitä
odotellessani ja teille lukeakseni tämän tässä. Se on Helsingin
ruotsalaisesta lehdestä. Sen on joku täältäpäin lähettänyt — joku
tuttu. Luenko? — Haluttaako kuulla?"

Malmgren oli ottanut pöydältä muutamia paperiliuskoja ja järjesteli ja
käänteli niitä käsissään.

"Lue!" kuului molempien suista samalla kertaa, Paavon ja Niskasen.

"Tämän nimenä on 'Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla'", alkoi
apteekkari ja ryhtyi lukemaan:

"'Nämä heränneet kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia,
soitantoa, leikkiä eikä laulua, paitsi hengellistä, jossa kaikessa
mieli hakee virkistystä, ettei se huolista masentuisi. Heränneen tuntee
jo ulkomuodolta. Silmissä on outo loiste, joka eroaa terveen katseesta,
nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää
voimansa ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen sellaisen
henkilön, tulen murheelliseksi ajatellessani niitä monia harhateitä,
joille ihmiset saattavat eksyä'."

"Vai harhateitä — vai eksyä — vai nenäkin terävämmäksi!" hoki Paavo ja
häntä nauratti niin, että toisiinkin tarttui sama nauru.

"Se kirjoittaa sitten kielillä puhumisesta ja puhujista, joita sanoo
palavalla päreellä tutkineensa", jatkoi apteekkari ja luki edelleen:

"'En voi kieltää, että tavallinen poikkeus sielun toiminnasta sen
terveessä tilassa on syynä heränneiden tunnottomaan tilaan joutumiseen,
heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan.
Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat, esim. 1 Kor. 14, ovat
epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja
nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin
juurtuneena on se, se kun on tarttuvaa, levinnyt muihin'."

"Ne ovat olleet Mikkosen opetuslapsia, joita se on nähnyt ja
puhutellut", huomautti Niskanen.

"Joku 'Manamansalon herännyt vaimo', josta se puhuu ensin. En ole
kaikkea kerinnyt kääntää suomenkielelle", selitti Malmgren.

"Olkoon keitä tahansa, vaan ei se mies Herran työtä tunne eikä älyä
oikeasta kristillisyydestä enempää kuin sika perunahalmeesta. Tonkii,
rääpii, sotkee ja saastuttaa Herran asioita, Pyhiä asioita", sanoi
Paavo.

"Vaan loppuhan se vielä pitää kuulla." Ja Malmgren luki:

"'Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään läksivät
vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi lakkaamatta vuorta,
johon pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein
lankesi, takertui puiden juuriin ja loukkasi itsensä kiviin. Toinenkin
katsoi usein vuorta kohti, vaan myöskin maahan ja kulki eteenpäin
lankeamatta, loukkaamatta. Ympärillään hän näki milloin ruohoja ja
kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä ja kerran auttoi hän
matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta. Kumpikin pääsi
kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: Miksi olet niin
kurjan näköinen, miksi silmäsi tuijottavat, niinkuin et olisi moneen
yöhön nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Sinun veljesi
näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Läksittehän samasta
kodista ja sama matkahan oli kuljettavana. Silloin vastasi mies: Kyllä
me läksimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta
tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitä vastoin tähystin
lakkaamatta tätä vuorta, etten eksyisi. Mutta vuoren herra sanoi: Sinä
tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesikin, sillä niin korkea on minun
asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne vain olisit tullut, vaan
taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi'."

"Että itsekukin tulee omalla uskollaan autuaaksi, maailman lapsi,
suruton, muuttumaton, omalla luulouskollaan niinkuin herännytkin
omallaan", sanoi Paavo, kun Malmgren oli lopettanut lukemisen.

"Vaan entä jos se toinen mies olisikin jäänyt niille marjamatkoilleen,
eksynyt sinne salolle ja hukannut tiensä. Tietä myöten kulkea pitää,
kun on tie kerran olemassa", huomautti Jansson oven suusta.

"Sitä minä tässä, että kuka lie ruvennut heränneitä tällä tavalla
häpäisemään ja soimaamaan?" kysyi Paavo.

"Ei se mies kaukana ole, vieressä asuu tässä — katu vain väliä",
vastasi Malmgren.

"Vai niin on likellä. Sitä pitää sinne mennä katsomaan ja haastattamaan
ja kesyttämään. Herää vielä. Ne ovat ennenkin heränneet, jotka ovat
olleet vainomielessä kiivaimpia", sanoi Paavo. "Vaan mikä sen on nimi?"

"Lönnrot, Elias Lönnrot, tämän kaupungin tohtori", vastasi Malmgren
merkitsevästi, äänessä erityinen paino joka sanalla.

"Vai se!"

"Se."

"Kalevalan kirjoittaja, kansan runojen keräilijä, joka on sanat salasta
saanut. Jo minä sen kirjoja olen lukenut", sanoi Niskanen.

"Kaikki lorut sinäkin, Lauri, luet minkä nekin. Taitavat olla
päällimmäisenä kaapissasi, raamattu alla, kaikkein alimmaisena", nauroi
Paavo.

Puhuttiin vielä samasta asiasta, kirjoituksesta, jota oli vasta luettu,
Lönnrotista, heränneiden ahdistelusta ja soimauksesta. Paavo aikoi
käydä tapaamassa itseään tohtoria, vaan kuuli, että se oli matkoilla
Karjalassa, uusia runoja itselleen etsimässä.

"Laula jo jotain, rouva! Menevät liian laajalle mieli ja ajatukset.
Sinulla oli ennen kaunis ääni Nilsiässä tyttönä ollessasi", sanoi Paavo
rouvalle, joka oli ilmestynyt ovelle ja hetken aikaa kuunnellut siinä
miesten puheita.

"Mitä minä laulaisin?" kysyi rouva siirtyen vaatimattoman ja ujon
näköisenä soittokoneen ääreen.

"Mitä Herra laulattaa", vastasi Paavo. "Minkä ilmoittaa sielullesi."

Ja ääni vavisten, sormet koskettimia pitkin juosten alkoi rouva
kauniilla äänellään:

    Siis kaikki te ystävät Jeesuksen
    Nyt toivossa taivaltakaatte,
    Ei uskallustanne heittäen,
    Vaikka pilkkaa ja vaivoja saatte.
    Ne eivät saa
    Teitä vaarantaa
    Teillä Herran kulkiessanne.
    Ja sentähden
    Te iloiten
    Aina riippukaa Jeesuksessanne.

    Ah riennä nyt Jeesus vahvistamaan
    Ja voimalla voimista taivaan,
    Vanhurskasten teitä auta vaeltamaan,
    Täällä tyytymään ristiin ja vaivaan.
    Sulle uskomme
    Nyt sielumme,
    Sä voit sen tallella pitää.
    Sinuun toivomme,
    Kuule huutomme,
    Tule nyt ja meitä itseesi liitä!

Kun rouva oli lopettanut, olivat kaikki kauan aikaa ääneti salissa,
Paavo istui pää molempien käsien varassa, ja hänen pitkä vartalonsa
näytti vavahtelevan liikutuksesta.

"Sait Herralta sanat ja sävelen", alkoi hän hetken päästä ja suoristi
pitkää vartaloaan. "Herralta saadaan, mitä tarvitaan ja mitä köyhät
sielumme kaipaavat, uutta voimaa, että jaksamme vaeltaa näissä
vaivoissa, uutta valoa ja voidetta, että osaamme eroittaa oikean
väärästä ja seurata sitä salattua viisautta, jonka Herra on meille
uskonut, mutta maailman lapsilta kätkenyt, korkeilta ja viisailta.
Tien tukkii, päivän pimittää synnit ja kiusausten pyry, niin ettei
toivoa, ei pääsyä eteenpäin pitkällä taipalella. Vaan siitä valkenee
taas sille, joka on jaksanut kärsivällisesti säätä pitää ja odottaa,
Herran päivä ja armo. Kestäkää te ystävät täällä, minkä mekin siellä,
ja kantakaa ristinne Kristuksen ja pyhien ristinä, ei uhmaillen eikä
isotellen, niinkuin ulkokullatut tekevät, vaan hiljaa ja nöyrästi!
Ristiä pitää olla, pilkkaa ja soimausta maailman puolelta, synnin sotaa
sisällä sielussa oikealla opetuslapsella. Sitä on ollut minullakin,
kaikista huonoimmalla heränneiden joukossa, vaikka en ole osannut
sitä sinä pitää. Muuna vain olen pitänyt, oman luontoni loukkauksena,
ihmisten, kääntymättömien, ilkeytenä. Nämä ovat virvoitushetkiä Herran
ystävillä, nämä tällaiset yhdessäolot ja veisuut ja soitot. Minäkin,
vanha paatunut ja koukkuun kangistunut, sulan täällä, niinkuin nuorena
ennen sepän käsissä Jyväskylässä."

Rouva Malmgren oli istunut samalla paikalla, soittokoneen ääressä
pitkä palmikko riippuen yli mustan silkin, silmät kyynelissä, kauniit,
sielukkaat silmät.

"Soittaisit vielä, rouva. Minuun se vaikuttaa samalla lailla kuin
Sauliinkin. Kaikki pahat henget pakenevat, niin ettei jää jälelle muuta
kuin tämä yksi", sanoi Paavo hetken perästä.

"Ja mikä se on se?" kysyi Malmgren.

"Soiton henki se on", vastasi Paavo.

"Vaan onko se sitten paha?" kysyi Malmgren uudelleen.

"Kysy tuolta Pekka Janssonilta, miksi se viulunsa särki, kun Herra sen
oli herättänyt! Siinä oli ollut soiton henki ennen, niin että piti
yötkin toisinaan soittaa.

"Niin — vaan sillä on väli sillä, mitä soittaa ja millä soittaa",
huomautti Malmgren.

"Sepä se. Minusta vain on samaa, mitä ja millä soittavat, kun on vain
kaunista. Kaikki kaunis on Herrasta ja ruma saatanasta."

"Paavo kun juoksee pitkin Kuopion katuja sotamusiikin perässä. Eikö
lie viime kerrallakin kesken syöntiään lähtenyt kortteeristaan kadulle
avopäin?" puhui Niskanen nauraen.

Paavo nauroi ja kaikki nauroivat Niskasen sukkeluudelle.

"Niin — niin — sitä minä sillä, että yksi henki jää, olkoon hyvä tai
paha. Äiti lauloi ennen vanhoja sotalauluja. Sillä oli kaunis ääni,
olisi ollut vielä kauniimpi, jos olisi saanut Herran henkeä säveliinsä.
Herran henkeä niissä olla pitää, niinkuin on rouvan soitossa ja
laulussa."

Se tuli niin yhtäkkiä sanotuksi ja mainituksi, että rouva Malmgren
punastui ja joutui hämilleen.

"Mitä lie? Minusta ainakin tuntuu siltä, kuin ei olisi mitään, ei
henkeä eikä elämää koko ihmisessä. Täällä saa vain elää ja olla
puutteen ja valituksen puolella", sanoi rouva.

"Tällä on rikkautta paljon, tällä rouvalla, köyhyytensä takana. Hoitaa
heränneitä, yhdellä lailla kaikkia, tulivat mistä tahansa, auttaa
ja avustaa ja palvelee samalla rakkaudella köyhää ja rikasta. Tästä
talosta on tullut kaikkein heränneiden koti täälläpäin. Eikö ole
silloin rikkautta? Vaan ei se ole omaa, Herran se on ja salattua sen
pitää rouvalla itsellään olla", puuttui Jansson ovensuusta puhumaan.

"Kuulkaa Pekkaa! Minun piti sanoa samaa tästä rouvasta ja tämän
tavaroista, vaan Pekka ennätti edelle. Sen pitää sellaista olla tämän
rouvan elämän niinkuin muidenkin heränneiden, että Herran tavarat
pannaan lukon taa, määrän päästä annettaviksi, niin ettei pääse
kassoilla kulkemaan. Sitten vasta uutta annetaan, kun on entinen
loppunut, ja syntinen lähtenyt pyytämään ja ovelle kolkuttamaan. Vaan
sitä on vähän omasta mielestä, minkä Herra kulloinkin antaa, päiväksi
kerrallaan, työksi, tehtäväksi, palvelukseksi, minkä on määrännyt.
Ne ovat oikeita ahmattia, nämä heränneet. Niillä pitäisi olla armoa
ja hengen voimia tuhlattavaksi, suurten pyhien uskoa ja rakkautta ja
kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja kun ei ole, niin valittavat ja
vaivaavat itseään sillä, millä ei ole tarvis — omalla köyhyydellään,
joka onkin oikean kristityn tuntomerkki."

He olivat istuneet Paavon puheen aikana miettivinä, päät alaspäin
painuneina niinkuin seuroissa ja jääneet omaan hartauteensa vielä, kun
Paavo jo oli lopettanut.

"Vai mitä sinä, apteekkari, siitä sanot?" kysyi Paavo kuin
laukaistakseen jännityksen.

"Sitä minä, mitä Paavo itsekin, vaan sitä myöskin, että siinä kysytään
rukousta ja avun huutoa", vastasi apteekkari.

"Kysytään — kysytään — rukousta kysytään ja käytetään, vaan ei
ulkokullattujen eikä tekopyhien. Varo sinä sitä! Sinä täällä vielä
horjut, kun muut jo seisovat jaloillaan. Eikö se ole vielä selvinnyt
sinulle, mikä siinä Renqvistin opissa ja jumalisuudessa väärään vie,
vaikka lähtö olisikin oikea? Se siinä väärään vie se paino ja pakko ja
hoppu ja lakkaamaton polvillaan olo ja äänellinen avun pyyntö. Kohta ei
ole rukousta muu mikään, kuin se, minkä ne siksi tekevät ja sanovat. Jo
sitä on sinulle sanottu. Kysy tältä rouvaltasi neuvoa siinä asiassa!"

"Vaimo mieheltään, käskee raamattu", huomautti Niskanen leikillisesti.

"Vaan kun on vaimolle siinä asiassa annettu suurempi valo kun
miehelle", väitti Paavo. "Tämä rouva on sisällistä hengen rukousta
harjoittanut kaiken aikaa, on nuorena tyttönä jo Nilsiässä ollessaan
pitänyt kanssakäymistä Herran kanssa. Herralta tämä on tavaransa anonut
ja niitä on ollut muillekin antaa."

Puhuttiin pitkin iltaa ja myöhään yöhön vielä rukouksesta ja rukouksen
muodosta ja Renqvististä, keskusteltiin, väiteltiin sovussa ja
rakkaudessa.

"Tämä pitää tämä apteekkari saada oikaistuksi tällä matkalla ja
asetetuksi omille jaloilleen", sanoi Paavo. "Pitää olla selvät paperit
ja oikea atesti, niin ettei muuta kuin körtit päälle — nämä tämmöiset."

Paavo seisoi keskellä lattiaa kooten ja kohautellen körttinsä liepeitä
takaapäin.

"Vaan jospa asetamme ja oikaisemme ja opetamme niin, ettei sitten jää
mitään, mistä parannusta tehdä", sanoi Niskanen.

"Oppi pitää olla aina oikea. Siinä jos hapuilet ja onnut, niin ei ole
sinulla milloinkaan oikeaa vakavuutta kristillisyydessäsi, et pääse
milloinkaan oikeaan rauhaan etkä iloon, soudat, huopaat vain, kiertelet
ja etsit viittoja ja merkkejä sumussa ja pimeässä suurella ulapalla",
sanoi Paavo.

"Oppi ja elämä — molemmat", sanoi Malmgren myöntäen ja lisäten.

"Ja oikea järjestys", jatkoi Paavo. "Ne ryykäävät kaikki puoliheränneet
jumalanvaltakuntaan, niinkuin porsaat pahnaansa, omin päin ja omilla
neuvoilla ja harjoituksilla kysymättä ja lupaa saamatta. Vaan se on
sellainen portti ja lukko, joka ei omilla avaimilla aukea."

Keskustelu muuttui väliin vakavaksi, väliin leikilliseksi aina sen
mukaan kuin Paavo sitä muutti. Miten hän osasikin muuttaa! Oltiin
toisinaan kuin Jumalan tutkittavina ja nähtävinä ja tuomittavina,
toisinaan taas kun irti päästettyinä ja karsinasta laukkaamaan
laskettuina, naurettiin, laskettiin leikkiä, kiusoteltiin toisiaan
rakkauden ja ystävyyden merkiksi ja siitä taasen hiljennyttiin takaisin
hartauteen, vakavuuteen ja hiljaiseen keskusteluun. Tuontuostakin
pistäytyi rouva kamariin, kuunteli ja kyseli ja poistui taasen omille
askareilleen laulaen ja hyräillen surunvoittoisia säveliään.

"Kenen kaulaan täällä kello pannaan?" kysyi Paavo aamulla, aamuseurain
päätyttyä, kun oli tultu pihan puolelta taas kamariin, apteekkarin
omaan kamariin.

Kaikki istuivat äänettöminä ja katselivat toisiaan, useimmat Janssonia,
joka oli ujona ja arkana hiipinyt omaan ovinurkkaansa.

"Ne ovat harjaantumattomia täällä päin heränneet, niinkuin muuallakin,
missä Herran asia on alullaan, toiset arkoja ja orjallisia, toiset
vauhkoja kuin varsat, joilla pitää olla tiukat pitimet, horjuvia,
eksyviä, erehtyviä. Niitä on milloin hellävaroin pideltävä ja niiden
kanssa yhdessä iloittava ja itkettävä, milloin kovuudella käytävä,
lyötävä ja kuritettava. Eivät siihen kaikki kelpaa. Ei ole kaikilla
taitoa eikä viisautta eikä rakkautta."

"Jansson — tämä tässä — kukapa muukaan. Jansson saa olla kellon
kantaja, niinkuin on ollut tähänkin asti. Mieslahteen on tie auki
ennestään eikä mahtane enää ruohoittua. Vai miten Pekka? Ethän sinä
niitä pois aja — paltamolaisia, ristijärveläisiä ystäviäsi ja meitä
muita täältä?"

Malmgren oli kävellyt oven suuhun Janssonin eteen ja katseli hellin
katsein herännyttä ystäväänsä. Vaan ennenkuin Jansson kerkisi vastata
mitään, puuttui Paavo taasen puheeseen:

"Sitä eivät ihmiset kaulaan sido, ei Paavo eivätkä muutkaan. Se
näkyy olevan sellaista tämän heränneen kansan hoito, etteivät siihen
kelpaa ne, joilla on kokoa ja näköä ja lahjoja, eivätkä nekään, jotka
kelpaavansa luulevat ja kaulaansa kellon kantimeen kurkoittavat,
vaan Herran antamat ja panemat ja virkaan vihkimät. Ne ilmaantuvat
aikanaan sieltä, mistä ei odotettukaan — salolta kaukaa, metsämökeistä,
uutistaloista köyhistä, niinkuin tämä Pekkakin", puheli Paavo.

"Pieni oli polku ensin Pekan asumukseen, vaan siitä on tieksi levinnyt
ja tallaantunut. Vaivatut ja kiusatut ja kuormaa kantavat ovat tiestä
huolta pitäneet", virkkoi Malmgren väliin.

"Niillä on haju ja vainu sellainen, joka vetää ja löytää."

"Ja omat tuntomerkkinsä. Ei ole vielä tarvinnut vaalia saarnata eikä
äänestää."

"Minulta jäävät hoitamatta", kuului oven suusta Janssonin väräjävä
ääni. "On ollut raskasta ja vaikeaa, kun on pitänyt jotain puhua ja
pitäähän sitä silloin, kun ne tulevat hätäillen helvetin tuli tunnossa.
Miten lie, vaan kaikki vanhat synnit karkaavat aina kimppuun ja oma
kykenemättömyys ja heikkous, kun milloin avaa suunsa seuroissa. Minun
olisi paras istua taampana ja kuunnella ja pyytää kaikkein pienintä
murua Herran pöydän alta — tämmöisen syntisen, vanhan jumalattoman ja
pelin pitäjän, minkä kaiken — —."

Janssonin mieli murtui niin, että hänen täytyi lopettaa.

"Vaan sinnepä ne tulevat sinun luoksesi Mieslahteen ja sieltä hakevat,
mitä tarvitsevat", sanoi Malmgren hellästi, kuin lohduttaen.

"Huonot huonon luo", säesti Niskanen, jonka oli tapana istua ja
kuunnella ja antaa Paavon puhua.

"Niille eivät hyvät kelpaa eivätkä rikkaat. Hyvät ja rikkaat käskevät
ja komentavat, vaan huonot käyvät alle, nostavat ja kantavat syntistä
kansaa, ryöttävät itsensä, korjaavat, kustantavat niinkuin laupias
samarialainen. Pane vain vastaan, Pekka, Herra kiskoo sinut kuitenkin
esille muiden elättäjäksi, köyhäin ja nälkäisten. Pakene vain, mene
vain minne menetkin, ne hakevat sinut, ne kantavat ja kulettavat
seuroihinsa ja pöydän päähän istuttavat!" puheli Paavo.

Oli aina vaikeaa lähtö ja ero ystävistä, kun oli monta päivää oltu
yhdessä, luettu, puhuttu ja avattu sydämet toisilleen, vaan nyt tuntui
yhä vaikeammalta, miten lie tuntunut. Niinkuin olisi ainiaaksi erottu
eikä enää milloinkaan toisiansa tavattaisi. Rouvan silmät olivat pitkin
aamua itkeneen näköiset, ja apteekkari itse oli vakava, surullinen,
harvapuheinen.

"Voi — voi", valitti rouva ja pistäysi kamariin vähää ennen lähtöä,
"nytkö te sitten menette ja minulla olisi vielä niin paljon puhumista?"

"Pitää jäädä Herrallekin puhuttavaa", vastasi Paavo.

"Niin — niinhän se on — vaan on aina niin turvallista silloin, kun te
olette täällä, että tohtisi vaikka kuolla. Minä olen monesti ajatellut
sitä, että kumpa olisi Paavo täällä silloin, kun Herra kutsuu ja suuri
päivä koittaa. Se on kyllä hyvin lapsellista ja mitä liekään koko
ajatus — epäuskoa tietysti", puheli rouva ja pyyhki silmiään.

"Paavon on lähtö likempänä kuin rouvan. Tässä rinnassa ollut kuoleman
muistutus siitä saakka, kun hevonen siihen potkasi. Särkee, pakottaa
pahain säiden edellä varsinkin. Siellä on jo purkomies katolla."

"Vaan Paavon ovat asiat paremmat, usko elävämpi ja muu kaikki sitä
mukaa", sanoi rouva iloisesti ja naurahti.

"Ovat semmoiset, että ota niistä taasen selko, kun kotiin tulet. Siellä
on mestari jo odottamassa ja kappojansa maksamassa."

"Toinen kun ei tunne toisen asioita, luulee omansa huonoimmiksi.
Näin tällaisten juhlain jälkeen on kuin olisi päässyt likemmä Herraa
ja tullut Herran kanssa tutummaksi. Vaan siitä alkaa vanha ihminen
vähitellen vertyä, mieli arkiintuu ja kaikki hyvät opetukset unehtua.
Koetin panna Paavon puheita mieleeni, oikein erityisiä sanoja takoa
muistiini, että jaksaisin taas ja pysyisin ja kestäisin."

Rouva seisoi siinä niin avuttoman ja turvattoman näköisenä kuin menisi
Paavon kanssa kaikki, mikä on kalleinta ja tärkeintä.

"Apteekkari on paljon ahkerampi lukemaan kuin minä", jatkoi rouva.
"Puhuu ja muistuttaa joka päivä Martan puuhista. Muistakaa toki
meitäkin Herran edessä!"

Oli kuin olisi hän nyt lähdön päähän tahtonut puhua Paavolle kaiken
huolensa ja murheensa, ennättää tässä muutamassa hetkessä sen, mitä oli
mielestään laiminlyönyt.

"Sen pitää kaiken kadota, minkä Paavo on puhunut. Kassojen pitää
loppua, niinkuin loppui manna korvessa kansalta joka päivä, ja Herra
antoi taasen joka päivä uutta. Vaan miten tuntuukin sielusi köyhältä ja
mielesi maalliselta, älä hätäile äläkä juokse sinne tänne, vaan siinä
painu sellaisena armahtajan eteen, puhu puutoksesi, valita vaivasi! Ja
jollei vastaakaan, niin olet asiasi toimittanut ja tien armoistuimelle
auki pitänyt. Sen pitää olla aina auki, ei saa vieraantua syntinen oman
huonoutensa eikä köyhyytensä tähden Herrasta. Vaan älä herkkuja hae
Herran tieltä! Ristintietä se on, korven kulkua, kivistä, koleata salon
taivalta."

Paavo puhui sen niin isällisesti, hellästi ja lämpimästi. Silmänurkasta
tunki kyynel esille, ja äänessä oli jotain erityisen läheistä ja
sydämellistä.

"Soitahan, rouva, vielä sävel evääksi matkalle!" sanoi Paavo ja asteli
salin ovelle.

Kun soitto oli tauonnut, lähtivät Paavo ja Niskanen ajamaan.

"Pitäkää heikoista huolta, etteivät eksy!" huusi Paavo portilta
ystävilleen.

Kadun risteyksessä narahti reki käänteessä, mutta sitten oli taasen
niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin Ämmän pauhu jostain likeltä.




XII.


"Nämä ovat sinun laitumiasi. Saat itse täällä paimentaa ja hoitaa
heränneitäsi, joka olet likempänä kuin minä. Vaan sinä näyt jättäneen
veräjät auki ja aitaakin pitkältä panematta. Siitä ovat sitten siat
sisälle päässeet ja muualtakin löyhistä paikoista aitaa kärsällään
kohoittaneet, niin että nyt on sen näköistä joka paikassa, muralla
ja mustalla mullalla maa, vesat katkottu, juuret kaikki kaivettu,
poljettu, pahnottu, pitkin poikin syöty ja syödyt paikat saastutettu.
Miksi et sinä pitänyt silmällä sitä Lyytikäistä? Sinä vain sitä aina,
että oikenevat ne itsestään, itsestään herkeävät, ettei nyt niille
mikään auta, ennenkuin ovat itse huomanneet oman eksymyksensä. Kuka on
koskaan omaa eksymystään itse nähnyt, ennenkun Herra on tullut sitä
toisten valolla näyttämään? Vaan kun on kerran lähetty, niin mennään
perille. Saat jäädä Kiuruvedelle sinä aitaasi panemaan ja veräjiäsi
tukkimaan ja porsaitasi aituuksesta ajamaan. Minä menen Pyhäjärvelle
Ylivieskan pappia haastattamaan."

Oltiin menossa Kiuruvedelle, käveltiin poikki kannaksien ja niemien,
soudettiin, ajettiin hevosella. Paavo oli kaiken matkaa pahalla
tuulella ja tiuski Niskaselle taloissa ja taipaleilla.

"Tunsit miehen paremmin kuin minä, elätit aikansa Iisalmella sen
vilpillistä mieltä ja päästit sen sitten tänne Kiuruvedelle lasten
ja nuorukaisten pariin tuhojaan tekemään. Näitä on tällaisia asioita
korjattu ennenkin, vaan ei näin pahoja. Karjalassa ja Kainuussa
pysyivät vielä hengellisinä, vaan täällä ovat heittäytyneet lihansa
valtaan."

Niskanen koki puolustella, minkä osasi ja ymmärsi. Hän oli omasta
mielestään syytön. Oli käynyt tuontuostakin Kiuruvedellä, milloin
yksin, milloin serkkunsa Vilhelmi Niskasen kanssa. Oli puhuttu,
varoitettu, pyydetty, vaan kaikki oli ollut turhaa tähän asti.
Ne pitivät siellä jo salaseurojaan ja harjoittivat niissä omia
harjoituksiaan, joista kierteli kaikenlaisia kulkupuheita pitkin
pitäjiä.

"Oli se vielä vilpitön Iisalmella ollessaan, oli samanlainen kuin
muutkin heränneet. Mikä lie vienyt valon ja viisauden mieheltä,
ylpeyskö ja kunnianhimo vai lihanko veto ja muu luonnon väkevyys?"
sanoi Niskanen sävyisästi.

"Molemmat — hengellinen ylpeys ja haureus. Ne ovatkin likempänä
toisiaan kuin luulevatkaan ihmiset. Nouset ensin ylös, niin lankeet
sieltä alas, paiskaut pahimpaan liejuun, kaikkein likaisimpaan, ja viet
muita mennessäsi."

"Vaan miten ne saattavat ruveta rypemään sellaisissa synneissä,
jotka Herra on kerran herättänyt ja omalla, pyhällä kutsumuksellaan
kutsunut?" kysyi Niskanen.

He olivat istahtaneet ahon laitaan ja levähtivät siinä kivillä kahden
puolen Lapinsalon kylään menevää polkua.

"Siten, että niitä juotetaan ja päihdytetään, tunteellisilla ja
taitamattomilla puheilla kiihoitetaan. Se on täällä vanhaa vikaa, papin
alkuun panemaa aikanaan, sen Åkermanin, mikä se olikaan. Siitä on
sitten Lyytikäisen ollut hyvä lähteä ja siitä jatkaa sitä tietä hyvillä
lahjoillaan.

"Lahjoja sillä oli Iisalmella ollessaan, ja täällä kuuluvat lahjat yhä
paisuneen", sanoi Niskanen.

"Heräävää kansaa saat helposti tunteelliseksi", jatkoi Paavo. "Sitä
on sellaista kiusausta itsekullakin puhujalla, minulla niinkuin
muillakin. Vaan tunteet ovat vaarallisia. Saatana tulee ja sekoittaa
lihan mieltä ja aistin hurmausta tunteisiin. Siinä se on lankeemisen
siemen. Itkusi ja ilosi ja ihastuksesi Kristuksen rakkaudesta onkin
siinä tietämättäsi, huomaamattasi muuttunut luonnon rakkaudeksi. Kun
on mielesi liikutuksessa ja luontosi hengellisessä hekumassa, luulet
väkevä olevasi, vaan heikko olet Herran sotamieheksi."

"Ei se vielä Iisalmella ollessaan ollut viinan viljelijöitä. Täällä
se on senkin oppinut", sanoi Niskanen, kuin itseään puolustaen ja
omaa tietämättömyyttään siitä, mitä oli Kiuruvedellä viime aikoina
tapahtunut.

"Ne kuuluvat kaikki yhteen, ovat sukua toisilleen sellaiset synnit.
Kaikki ne ovat kotoisin samasta juuresta ja siemenestä", jatkoi Paavo.
"Kun alat yhtä harjoittaa, niin jo on toinen kimpussasi. Ne eivät tule
milloinkaan yksin sellaiset synnit, vaan joukoissa. Se on Lyytikäisen
tuomio jo valmis, vaan toisten raukkain, heränneiden, eksytettyjen,
vasta tekeillä. Se pitää saada tällä matkalla muuttumaan."

"Miten me sen muutamme? — Mitä sinä sille saat?" kysyi Niskanen
ihmetellen ja naurahtaen ja päätään nostaen.

"Emme me mitään — en minä etkä sinä — vaan jos tulee joukkoon se,
joka on meitä väkevämpi. Sitä pitäisi tänä iltana pyytää, ennenkun
seurapirttiin mennään. Siellä on monta vaivattua mukana, jotka yötä ja
päivää kantavat eksyneiden asiaa armoistuimelle."

"On — ja niitä on ollut viime aikoina yhä enemmän. Vilhelmi täällä
vasta kävi, ja on käyty yhdessäkin", sanoi Niskanen hyvillään ja
äskeisestä nuhteesta toipuneena.

"Tällaistako mahtaa olla loppuun saakka tämä minun elämäni, yhtä sotaa
ja taistelua, milloin sisällä seurakunnassa viekkaita veljiä ja vääriä
henkiä, milloin ulkopuolella jumalatonta maailmaa vastaan?" sanoi Paavo
valittavalla äänellä ja vaikeasti nousten kiveltä, jolla oli istunut.

Hän astui kaiken matkaa äänetönnä edellä raukein, väsynein katsein ja
kumarassa kuin raskasta taakkaa kantaen. Niskanen ei tohtinut puhua
mitään, ei sanoa eikä kysyä mitään enää, vaan jättäytyi jälelle,
asteli hiljalleen omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Miten hänestä oli
tuntunut siltä, kuin Paavo olisi yhtäkkiä muuttunut siinä kivellä,
kuin olisi joku erityinen paino ja kuorma laskettu hänen päälleen ja
kannettavakseen, ja niinkuin hänen kasvonsa olisivat saaneet oudon,
kalpean, harmajan värin! Kun Pikkaraisen talo tuli näkyviin törmän
laidasta, huomasi hän Paavon poikkeavan syrjään tieltä pientä polku
myöten oikealle.

Oli taas sellaista vaivaa ja ahdistusta Paavon sielussa kuin oli ollut
jo monesti ennenkin. Hän istui kauan kivellä, nojasi konttiansa vastaan
siinä sielussaan valittaen ja melkein jo ääneensä vaikeroiden. Ne
olivat niinkuin hänen omia asioitaan näiden heränneiden asiat täällä,
huonot niinkuin hyvätkin, hänen omia syntejään kaikkein eksyvien ja
langenneiden synnit. Täällä hän oli kulkenut jo nuoruutensa päivinä,
täällä nähnyt Herran suuria töitä ja niistä yhdessä ystäväinsä kanssa
iloinnut. Niskanen oli aina tullut Nilsiään ja kertonut uusista
herätyksistä, siitä, minne Herra oli milloinkin päässyt ja millä
keinoin lukot aukaissut syntisten sydämiin. Ja nyt olivat tällaiset
tuhot tulleet — eksymykset, lankeemiset, häpeät, häväistykset,
perkeleen naurut ja pilkat. Nyt hän sen oikein ymmärsi, miten painoi
elämän Herraa ennen kaiken maailman rikokset ja synnit.

Ja hänen pitäisi nämä asiat korjata. Vaan miten hän nämä korjaa, joilla
on omissaan korjaamista? Pitääkö lyödä, julistaa julki jumalattomain
tuomio, pitääkö puhua niin, että pirtin seinät huojuu vai kohoittaako
vain altapäin ja nostaa syntistä, langennutta kansaa? Kun saisi voimaa,
kun jaksaisi kärsiä ja kantaa ja Kristuksen rakkaudella korjata, kun
saisi oikeaa valoa ja viisautta! Hänen pitää muistaa omaa itseään,
omia syntejään, muistaa, mistä Herra on kerran auttanut ja millaisella
kärsivällisyydellä pitkin matkaa korjannut.

Hän painui alas kiven kylkeen polvilleen, painoi päänsä kiveä vasten
siinä rukoillen ja avuksi huutaen Herraa, joka ennenkin oli kaikki
vaikeat asiat selvittänyt.

Kun hän oli noussut, näkyi pari miestä kulkevan aran ja pelokkaan
näköisinä ohi.

"Mitä te täällä teette?" kysyi hän miehiltä ja läksi samassa vastausta
odottamatta kartanoa kohti.

Kuului kauas pellon laitaan kaunis, vilkas veisuu pirtistä. Täällä
Kiuruvedellä oli veisuu parempaa kuin muualla, mutta nyt se tuntui niin
elävältä ja ottavalta ja särkevältä, että hän seisahti pari kertaa
tiellä ja jäi kuuntelemaan.

Mistä ne saivat tuon hengen ja voiman virsiinsä? Ei se ollut
kuolleiden, vaan eläväin veisuuta. Niinkuin siellä olisi vain
vilpittömiä parannuksentekijöitä ja nuoria heränneitä, vasta kihlansa
saaneita. Hänestä tuntui oudolta, melkein peloittavalta seurapirttiin
mennessä, sellaiselta, ettei ennen milloinkaan. Olivat juuri
aloittaneet uuden virren, kun hän aukaisi oven ja kuuli veisattavan:

    "Tuomittu olen syntinen,
    Mun hurskas Jeesukseni,
    En uskonut sun päälles, en,
    Vaikk' kuolit edestäni.
    Hurskaaksi luulin itseni,
    Nyt vasta muuttui mieleni
    Kun syntini sain tuta.

    Nyt olen suuress' surussa,
    Kun huomaan olevani
    Syntisten suurten luvussa,
    Kaukana Herrastani.
    Synneistä minut irroita,
    Verelläs tuntoni priiskoita,
    Armahda Herra Jeesus!"
    — — — — —

Hän painoi samassa oven kiinni ja kulki porstuan pohjakamariin. Siellä
liikkui jotain nurkassa ja sieltä kuului nyyhkytystä ja pidätettyä
itkua. Kun hän asetti takkiaan naulaan, huomasi hän nuoren tytön
nurkassa polvilleen vaipuneena. Vaan samassa hän jo kääntyi ja kulki
pirttiin pyrkien pöytää kohti ahdasta, kapeaa käytävää myöten keskellä
lattiaa. Hän pysähtyi pöydän päähän, kääntyi ja katseli hetken aikaa
pitkin penkkirivejä vakavan, surullisen, kärsineen näköisenä, kun
yhtäkkiä veisuu katkesi kesken ja muuttui samanlaiseksi itkuksi ja
nyyhkytykseksi kuin tytön kamarissa. Silloin suoristi hän vartalonsa,
ojensi kätensä eteenpäin ja alkoi:

"Täällä täytyy tänä iltana puhua sitä, mitä puhutetaan, mitä Herra
käskee. Minä olen tänne tullessani jo monta kertaa kuumentanut teille
helvetin valmiiksi, ettei muuta mitään kuin heittää sinne sielu ja
ruumis. Vaan Herran on ollut mieli toinen ja on vieläkin kuin syntisen
ja armottoman, on sellainen, että pitää lohduttaa ja suloisesti puhua
ja sitoa haavoja, joita on synti sieluunne iskenyt. Niin on Herra
käskenyt profeettansakin muinen lohduttamaan kansaansa, puhumaan
hellästi ja suloisesti Jeerusalemille ja julistamaan sille julki, että
on sotimisen aika päättynyt, että ovat pahat teot kaikki sovitetut
ja kansa, syntinen, ruoja kansa, saanut kaksinkertaisesti Herran
kädestä. Herra on teitä kaikkia herättänyt ja poikansa Kristuksen
tähden armahtanut ja uudelle tielle, elämän tielle, taluttanut ja uutta
viisautta, jota ei suruton maailma tunne, teille ja teidän lapsillenne
antanut. Ja vaikka te olette olleet täällä niskuri-kansa, joka on omaa
hekumaansa etsinyt ja siinä eksynyt eikä mielisuosin ristin tielle
taipunut, niin on vielä aikonut uudistaa liittonsa ja alkaa asiansa
alusta, unohtaa, anteeksi antaa syntinne, pois pestä verenviat ja
rikokset. Se on niin, että syntinen joutuu häpeemään omaa huonouttaan
ja ihmettelemään armoa, joka tällaiselle kuolleelle koiralle vielä
annetaan. Metsäteitä olette tekin kulkeneet ettekä Herran itsensä
viitoittamaa taivaanvaltakunnan valtatietä. Vaan sille olette nyt
taasen pääsemässä katumuksen ja oikean parannuksen kautta. Siitä
pitäisi tänä iltana kiittää Herraa, niinkuin siitäkin, ettei ole laumaa
vielä hajalle lyöty, vaan on päästy yhteen, toiset ehein nahoin, toiset
susien ja muiden petojen repiminä ja raatelemina."

Hän jatkoi vielä, lämpeni, tempautui mukaan koko olennollaan, paisutti
puhettaan loppuun asti. Miten hän olikaan kaunis seistessään siinä
mustaa, nokista seinää vasten hämärässä pirtissä, pitkät harmaat
hiukset olkapäille valuen!

Koko seuraväki oli painunut alas, lakoontunut kuin vilja, toiset
polvilleen permannolle ja soppeihin, toiset kumarruksiin käsiensä
varaan toisten selkämyksiä vasten. Ei kuulunut huutoa eikä parkua eikä
mielettömiä ääniä, niinkuin oli monesti ennen kuulunut, nyyhkytystä
vain, hiljaista itkun alkua ja loppua pitkin penkkejä. Paavo seisoi
vielä hetken paikallaan ääneti ja katseli kansaa. Vasta kun virsi oli
alettu, istui hän pöydän taakse penkille ja poistui kohta, kun oli
loppuun päästy.

"Nyt ette saa enää sen mielen alla hekumoida, minkä Herra on teille
uudestaan antanut. Pitää säilyttää särjetty sydän ja nöyrä, köyhä
henki, etteivät kantapäät kohoa", sanoi Paavo kamarissa isännälle ja
muille, jotka olivat jääneet jälelle.

Ei ollut kenelläkään mitään sanomista eikä puhumista eikä kysymistä
tällä kertaa, niinkuin oli aina ennen ollut. Kaikki istuivat totisina,
miettivinä paikoillaan pitkin seiniä äskeisen tunnelman vallassa.

"Sinun pitää, Lauri, jäädä tänne ja jatkaa siitä eteenpäin, mihin minä
lopetin. Tuki kaikki reijät ja veräjät ja nosta aita pystyyn, etteivät
pääse halmeeseen porsaat — omaan halmeeseesi ulkoapäin!"

"Vaan jos en osaa enkä ymmärrä — jos ei ole minulla niitä voimia
matkassani", sanoi Niskanen.

"Sinä? — kaikki kirjat lukenut, hyvät ja huonot. Pyörität taivaat
ja maat. Tämä Lauri kun väittää, että maa pyörii ja aurinko pysyy
paikallaan. Vaan siinä se on mennyt ohi oikean järjestyksen", puheli
Paavo nauraen.

"Mitä lie tehnyt siinä, mutta muussa on kulkenut omia teitään ja elänyt
omassa järjestyksessään", säesti Niskanen sekaan ja nauroi samaa naurua.

"Omassa elänyt, vaan siitä taasen havahtunut ja pyrkinyt Herraa kohti,
langennut ja taasen noussut. Niinhän sinäkin, Lauri, aina sanot, että
sinä lankesit, vaan et milloinkaan sitä, että nousit."

Se oli Niskaselle sanottu, vaan muille tarkoitettu.

Paavo oli jo menossa konttineen, kun hän kääntyi ja sanoi ovesta kiinni
pitäen:

"Pitää taas lähteä vaalia saarnaamaan. Se Ylivieskan pappi kuuluu
olevan tietomiehiä ja tarkkanenäisiä."

Pitkin kevättä ja kesää oli Paavo saanut kehoituksia Malmbergilta
tulla Pohjanmaalle Lagusta tapaamaan. "Se epäilee teitä savolaisia ja
sanoo aina, ettei niihin ole luottamista", kirjoitti Malmberg viime
kirjeessään. Nyt oli Lagus lähtenyt Pyhäjärvelle, ja heidän piti siellä
tavata toisensa, Laguksen kuulla ja tutkia Paavoa, Paavon Lagusta.
"Että päästäisiin sulamaan samaan henkeen, että saisi Savo ja Pohjanmaa
ojentaa toisilleen kättä tässä kaikkein kalleimmassa asiassa", niinkuin
oli ollut kirjeessä.

Paavo oli omasta puolestaankin jo kauan toivonut tapaavansa Lagusta,
Nivalan papin oppi-isää, Vieskan kuulua, hyvälahjaista, josta oli jo
kauan puhuttu Pyhäjärvellä ja Kiuruvedellä. Jos on siinä oikeaa henkeä
ja Herran työtä, käy niinkuin kävi Nivalan papinkin, perään juoksee,
yhteen juottuu henkeen ja mieleen ja ystävyyteen. — Hänestä se oli
sentään niin ihmeellistä, se Nivalan papin paluu ja yhdessä polvillaan
olo Niemen pirtissä toisena helluntaipäivänä, että hän jäi sitä taasen,
nyt niinkuin monesti ennenkin, pitkäksi ajaksi miettimään.

Kun hän lauvantai-iltana saapui Pyhäjärvelle Pikkaraisen isännän
kanssa, olivat heränneet jo häntä odottamassa. Niillä oli oma pieni
seuratupansa kirkon vieressä. Ne olivat sen siihen rakentaneet
kirkkokortteerikseen ja seuratuvaksi ensimäisen palavuuden ja
innostuksen aikana.

"Kerran ovat köyhätkin olleet rikkaita", sanoi Paavo seuraväelle ennen
seurain alkamista ja katseli pitkin pirtin seiniä. "Mistä teillä ovat
nämä tavarat?"

"Niinkuin ne, joilla ei mitään ole, vaan joiden kuitenkin kaikki omat
ovat", kuului joku sanovan joukosta.

"On ollut tavaroita siitä lähtien, kun sinä, Paavo, täällä kävit Herran
tulta sytyttämässä", sanoi toinen.

"Ei yöllä tietty, mistä aamulla saadaan, vaan siitä se kohosi lyhyessä
ajassa. Tuli hirttä, sammalta, pärettä, miestä, naista työhön — joilla
oli, ne antoivat rahaa. Niin se on, että kun mies kerran herää, niin
heräävät hevosetkin", kuului yhä joukosta.

"Vähän meitä vielä on täällä sellaisia, jotka yhteisillä elämme.
Nivalassa niitä on suuret pirtit täynnä. Suuremman saavat siellä
laittaa seurapirtin", sanoi joku oven suussa istuja.

"Tuntui niin hyvältä Paavosta, että hän jäi ajattelemaan Nivalan
pappia ja heränneitä ja niiden suurta seurapirttiä kuulematta enää,
mitä miehet puhuivat harvakseen, totisina omista kokemuksistaan
pirttipuuhassa.

"Kaulaansa venyttivät suruttomat, kun ohi kulkivat, ja katolle
kurkistivat ihmeissään ja kiukuissaan ja kiroilivat."

"Tähän viereen ovat tanssinsa toimittaneet sunnuntai-illoin
ilkeydessään, että saisivat häiritä sananharjoitusta, kostaa ja kiusaa
tehdä."

"Niin pitääkin — niiden pitääkin potkia tutkainta vastaan — pikemmin
heräävät", sanoi Paavo ja havahtui omista ajatuksistaan.

Alettiin seurat vasta kun papit olivat tulleet, Lagus ja Lescelius.
Veisattiin virsi, toinen ja kolmaskin ja odotettiin pappeja puhumaan.
Vihdoin nousi Paavo ylös, kumarsi kohteliaasti Lagukseen päin ja istui
taasen paikoilleen. Hänen olennossaan tuntui olevan jotain hienoa ja
rauhallista ja vaatimatonta, jotain erityistä, joka herätti huomiota
ja miellytti. Kun oli vielä veisattu virsi, tuli Paavo pappien luo ja
pyysi pappeja puhumaan.

"Vieras puhukoon tänä iltana, me puhumme huomenna", sanoi Lagus
ystävällisesti ja nyökytti päätään.

"Paavo puhuu vain, kun ovat kerran odottaneet", säesti Lescelius,
Pyhäjärven pappi, tutunomaisesti.

"Niin — jos sen niin tahdotte", kuului Paavo sanovan ja pyrki penkkien
välitse paikalleen oven puoleen, missä oli istunut.

Veisattiin vielä Paavon oma virsi:

    Sinuhun, Herra turvaudun,
    Mua alta häpeän säästä.
    Kallista korvas puoleen mun,
    Pahasta auta, päästä.
    Vanhurskauttas
    Suo Pojassas'
    Lupaamaas' tuta täällä.
    Oot linnani,
    Jossa turvani
    Mä löydän myrskysäällä.
    — — — — —

Syntyi vakavuutta, jännitystä ja hiljaista liikutusta seuraväessä
virren aikana nyt niinkuin tavallisesti.

Kuin yhtenä korvana istui Lagus pöydän takana ja kuunteli, mitä Paavo
puhui ja kuinka puhui. Se oli hänestä niin uutta ja tuoretta ja
likistä, niin selvää ja yksinkertaista, niin nöyrää ja vaatimatonta,
ettei hän ollut milloinkaan sellaista kuullut. Kuinka se selittikään
kaikki vaarapaikat ja osoitti haarat ja harhaukset elämän tiellä!
Kuinka se painoi syntisen alas tomuun ja tuhkaan pyhän ja vanhurskaan
Jumalan edessä, mutta kirkasti sille sinne armon ja syntein
anteeksisaamisen lahjan! Kuinka se haavoitti ja sitoi, laski alas ja
nosti ylös, repi kaatoi alta kaikki ihmiskannattimet ja tuet ja jätti
Herran itsensä kannattajaksi ja hänen vanhurskautensa suojaksi tuomiota
vastaan!

Tätäkö hän oli epäillyt ja tästä jo edeltäpäin aina Malmbergille pahaa
puhunut? Ja hän tunsi samassa, miten se kaikki, mitä hän oli itse
saarnannut ja puhunut, oli mitätöntä ja epäselvää ja hämärää tämän
rinnalla. Se oli sittenkin totta, mitä Malmberg oli sanonut. Herroja
he olivat olleet. He olivat pitäneet evankeliumia niin korkealla,
etteivät siihen syntiset ylettyneet. Tätä tällaista hänen sielunsa oli
aina janonnut, tätä hän oli aina kaivannut omista saarnoistaan, vaan ei
milloinkaan löytänyt eikä osannut muille antaa. Nyt hän ymmärsi, miksi
Malmberg siihen oli ihastunut ja Nivalan heränneet.

Koko pirtti räjähti veisaamaan kuin yhdestä suusta Paavon puheen
perästä. Niinkuin olisi huone liikkunut, niinkuin olisi itse kutakin
nostettu maasta, kohoitettu ylös jonnekin voimakkain käsin. Ja Lagus
ja Lescelius innostuivat veisaamaan mukana täysin rinnoin, väliin
katsahtaen toisiinsa ja sitten taas pyyhkien kyyneleitä pois poskelta.

Veisuun tauottua tuli Paavo uudelleen pappien luo ja uudisti pyyntönsä.

"Missä te puhutte, Paavo, siellä on minun sopimatonta jatkaa ja
esiintyä. Minä olen teitä epäillyt. — Se on ollut suuri synti. —
Antakaa se anteeksi!"

Ja Lagus tarttui Paavon käteen, puristi sitä pitkään ja katsoi
nöyrästi, alistuvasti Paavoa silmiin.

Jäi vielä muutamia heränneitä pirttiin Paavon ja pappien kanssa, kun
seurat olivat loppuneet.

"Meitä oli kaksikin kotoa lähtiessä, vaan Niskanen jäi Kiuruvedelle —
vanha ystävä, joka on aina ennen ollut mukana", puheli Paavo istuen
paitahihasillaan ja avojaloin penkillä pöydän vieressä.

"Sitä minäkin, että missä Niskanen, että on kuin joku olisi poissa",
sanoi Lescelius hyväntahtoisella äänellä.

"Ovat alkaneet hyppiä aidan yli Kiuruvedellä vanhat heränneet,
toiset törkeihin synteihin, toiset väärään hengellisyyteen ja
humukristillisyyteen, niin jätin Niskasen sinne aidan panoon, oikein
pisto-aidan. Ne ovat Niskasen maita sielläpäin." Papit naurahtivat
ja katsoivat merkitsevästi toisiinsa. "Miten Nivalan pappi jaksaa —
kävitkö tullessasi?" kysyi Paavo ja kääntyi Lagukseen päin.

"Mikäpäs miehen jaksaessa. Saarnaa, puhuu, kulkee pitäjällä, herättää
Herran voimalla ja hengellä nukkuvia. Sillä on nuori rouvansa mukana
joka paikassa. Sekin on nyt samassa mielessä", vastasi Lagus.

"Vai niin — vai on jo herännyt sekin! Näkyi olleen niitä Ruoveden
komeita. Vaan siinä se sodan nosti, ennenkuin sai sulkansa nykityksi."

"On se muuttunut, niin ettei enää tuntisi. Ovat pitäneet rippikoulua
Pirttiperässä yhdessä — rouva tavauttaa huonompia. Illoin kuuluu aina
kantavan haarakynttilän pirtin pöydälle ja siellä yhdessä veisaavan
lasten kanssa. Malmberg tulee toisinaan mukaan lukemaan ja puhumaan."

"Ja niitä herää siellä —?" kysyi Paavo.

"Herää — nuoria varsinkin herää laumottain. Ei siellä enää kestä
tavalliset varustukset. Pitää olla oikein erityistä unijuomaa sillä,
joka jaksaa Nivalassa nukkua. Minä sitä olen oikein ihmetellyt, mistä
se nyt on sen voiman saanut", vastasi Lagus.

Paavo naurahti itsekseen ja katsoi ympärilleen kuin jotain etsien.

"Kansasta se on se voima. Minkä kansalle antaa, sen saa kansalta
takaisin — suurempana saa ja runsaampana. Vaan kansaa pitää käydä
likelle, pitää tulla alas oman herruutensa kukkulalta ja mennä sinne
sekaan sakeimpaan suruttomuuteen ja siellä alkaa säälivällä ja
särkevällä äänellä puhua Kristuksen rakkaudesta."

"Niin kai se on", myönnytteli Lagus, "niin ettei lammas, eksynyt ja
metsistynyt, hae paimenta, vaan paimenen pitää lähteä lampaan jälille."

"Ja kantaa sitä, kun se on väsynyt", jatkoi Lescelius kuin jotain
sanoakseen eikä vain siinä istuakseen.

"Ja siitä ilonsa löytää, kun on itsensä uuvuttanut ja rokkinsa toisen
ravasta ryöttänyt", lisäsi Paavo lopuksi.

Puhuttiin vielä, palattiin takaisin siihen, mikä oli kullekin kipeintä
ja likisintä, Lagus kyseli yhtä ja toista, selitti itse väliin ja
ilmoitti oman ymmärryksensä ja käsityksensä. Oli jo pimeä, kun papit
läksivät.

"En tätä iltaa milloinkaan unohda", sanoi Lagus hyvästellessään ja piti
pitkään Paavon kättä omassaan. "Minulle valmistatte, Paavo, suuren ilon
silloin, kun tulette Ylivieskaan."

"Vaan minne Paavo huomenna?" kysyi Lescelius mennessään, "Käyn
Niemellä, Isolla-Niemellä, Nivalan yläpäässä. — Käyn katsomassa, joko
se Niemen ukko on oppinut rouheita piippuun antamaan", vastasi Paavo.

"Niin — sitä. Oppia siihenkin pitää, että osaa toiselle antaa", kuului
Lesceliuksen ääni pihalta portaan päästä.

Paavo jäi seurapirttiin yöksi toisten, heränneiden, pitkämatkaisten
kanssa. Vaan ei sinä yönä paljon nukuttu. Aina oli joku jotain
kysymässä, joku vaivattu, jolla oli vaikeita asioita, kotimurheita ja
kiusauksia, joku vaimo, jota oli miehensä lyönyt, joku tytär, jonka
isä oli aikonut ajaa pois kotoa. Oli itkua ja valitusta väliin, väliin
taas iloa ja ihastusta siitä, ettei oltukaan enää helvetin tiellä, että
oli saatu taasen kuorma kaadetuksi ja sielun pimeä valaistuksi, että
oli Paavo täällä, Herran mies, joka aukoi lukot ja selvitti kaikki
sekaannukset.

Kun muut jo nukkuivat, valvoi Paavo vielä ja mietti sitä, mitä oli
tapahtunut.

Näkyy olevan sellaista, että minkä Herra toisaalla ottaa, sen toisaalla
taasen antaa. Tämä on ollut juhlamatkaa tähän asti, yhtä voittoa ja
menestystä. Epäuskossa läksin, vaan saan hävetä omaa itseäni ja pahan
sydämeni juonia. Pitkin matkaa on Herra taasen puhkaissut umpia,
tasoittanut teitä ja antanut uusia ystäviä, minkä tämänkin Ylivieskan
papin. Mitä täällä vielä tapahtuukaan, kun ovat työssä tällaiset papit?
Hänen ajatuksensa harppasivat kauas eteenpäin. Kerran on kansa täällä
herännyttä kansaa — Herran kansaa. Hän saa sen ajan vielä nähdä,
ennenkuin kuolee. Papit ovat vielä mukana, istuvat samoilla penkeillä
sanankuulijainsa kanssa, samoissa seuroissa, samanlaisina syntisinä.

Hän läksi kirkosta päästyä ajamaan ja saapui samana iltana vielä
Isolle-Niemelle.

"Kuule Matti!" huusi Paavo pihalta portaille, missä isäntä näkyi
seisovan ja levollisena katselevan vierasten tuloa. "Tule tänne,
taluta hevonen talliin, pane eteen parasta, mitä on pellosta saatu!
Sinä et ennen rouheita piippuun antanut vieraillesi, jotka kulkivat
hengellisissä asioissa. Vaan nyt on toista. Nyt on herännyt tämä
talo. Nyt pidetään seuroja ja harjoitetaan sanaa ja eletään pappien
ystävyydessä. Mikä teillä, pohjalaisilla, on paha tapa semmoinen —
seistä jurrottaa seinän vieressä ja katsella, pääseekö vieras veräjästä
taloon? Vai mitä sinä, Matti, siitä ajattelet? — Käännynkö tästä?"

Ja Paavo tapaili suitsiperiä kyytimiehen kädestä, kun Matti juoksi ja
joudutti vastaanottamaan ja hevosta riisumaan.

"Sitä pitää sitäkin parannusta saarnata, niinkuin muutakin. Tulisit
sinne Savoon kerran. Siellä on meillä aina kaikkea valmiina vierasta
varten: kukot, piirakat ja pannurieskat ja uunipaistit rasvaiset,
tuohiset tupakkaa täynnä ja kylpy joka ilta, lämmin, hyvä kylpy
hyvillä, uusilla vastoilla ja hyvää puhetta ja palvelusta pitkin
päivää", leikitteli Paavo pihalla ja käveli kepein askelin isännän
perässä.

"Keritään tässä vielä — älä hätäile! — vastahan sinä pihaan ajoit ja
sinulla pitäisi jo saunakin olla — sunnuntaipäivänä —", kuului Matti
sanovan yhteen leikkiin.

Olivat tuttuja jo kaikki talossa, niin että Paavo uskalsi leikkiään
laskea. Oli oltu ystäviä siitä saakka, kun yhdessä valvottiin
helluntaiyö ja yhdessä polvistuttiin rukoukseen papin kanssa silloin.

"Täällä vain heräävät syntiset", sanoi Paavo ja istui väsyneesti
tuolille peräkamarissa.

"Heräävät. Nyt ne vasta heräävätkin. Ovat joukoissa heränneet viime
aikoina — talottain. Vaan ahkera on niillä herättäjäkin. Saat itse
kuulla kohta, kun tulee tänne. Eivät osaa sitä muut sinulle sillä
lailla kertoa."

"Vaan mitä maailma siitä sanoo? Antaako herätä ja jättää vanhat
laitumensa vanhojen synnintekijäin vai vastaanko panee?" kysyi Paavo.

"Vastaan — vastaan panee, vaan minkä paremmallensa mahtaa. Ei muuta kun
katso päältä ja kuuntele ja kiukuttele omassa suruttomuutesi rauhassa."

"Ja se kulkee aina vain pitkin pitäjää?" uteli Paavo yhä.

"Pitkin ja poikin rouvansa kanssa, suuri koppa kirjoja kärryin perässä.
Tässä niitä on niitä uusia kirjoja, joita on siltä ostettu."

Isäntä latoi pärekopasta pöydälle ison pinkan kirjoja. Siinä oli
Arndtin "Totinen kristillisyys", "Huutavan ääni", "Salattu elämä",
"Ystävällinen varoitus", "Parannuksen neuvo".

"Näitä on täällä pian joka talossa — suruttomatkin ovat ruvenneet
ostamaan", jatkoi isäntä puhettaan.

"Vai ruvenneet — vai ostavat — vai kulkee rouvineen!" hoki Paavo
hyvillään ja ihmeissään.

"Minkä näköistä lie tämä pitäjä vuoden, parin päästä, jos tätä menoa
jatkuu", kuului joku talon nuorista miehistä sanovan, "Semmoista, että
ovat loppuneet tappelut ja tanssit ja juomingit suurina juhlapäivinä ja
kaikki muutkin synnin harjoitukset", vastasi isäntä.

"Ja alkaneet uudet harjoitukset entisten sijasta — korttipelin ja
muiden", säesti joku.

"Ei se koko pitäjä herää — pitää olla maailmaakin mukana. Kuka
vainoaisi ja pilkkaisi ja pahaa puhuisi vanhurskaista ihmisistä? Rauhan
saisivat heränneet, niin nukkuisivat uudelleen", sanoi Paavo.

"Siltä vain näyttää, että heräävät kaikki. Synti ja jumalattomuus on
kuin siivilleen lyötyä. Tuossa naapurissakin on ruvettu veisaamaan ja
laulamaan pitkin päivää", puheli isäntä vakuuttavasti.

"Se on vain se vaara siinä, missä ne sillä tavalla heräävät —
joukottain, talottain, että hyppivät takaisin maailman puolelle,
kun ovat hyvät tuntemiset loppuneet. Eivät ne kaikki tielle tule
eivätkä ahtaasta portista sisälle, jotka nyt hätäilevät ja seuroissa
juoksevat", sanoi Paavo.

"Vaan se on semmoinen pappi, joka ei päästä, joka pitää kiinni, etsii,
puhuttelee ja uudestaan kesyttää niitä, jotka ovat arkiintuneet.
Mitenkä teki tässä likellä muutamassa talossa? Talon poika, nuori mies,
heräsi keväällä, vaan jättäysi syksyllä joukosta pois eikä tullut
enää seuroihin. Sinne olisi poikarukka jäänyt omassa avuttomuudessaan
kuolemaa tekemään, jos ei olisi ollut oikeaa pappia ja paimenta, joka
tuli auttamaan", puheli isäntä.

"Kertokaapa se, miten se auttoi!" kehoitti joku pojista innoissaan
isäänsä.

"Auttoi sillä lailla", jatkoi isäntä, "että ajoi muutamana päivänä
taloon ja teki asiaa jotain, mitä lie tehnyt. Poika siitä pakoilemaan,
kun näki papin taloon ajavan, vaan pappi huutamaan, että tule Mikko
hevoselle heiniä antamaan. Ja kussa poika vain talliin heiniä hakemaan,
silloin pappi kaksin käsin tallin oven pielistä kiinni pitämään ja
tietä sulkemaan. Ja siinä riitti sitten puhetta, ei ankaraa lain
pauhinaa eikä vihan eikä tuomion tulta, vaan rakkauden ja säälin ja
kehoituksen helliä sanoja."

"Kuule — kuule!" hoki Paavo. "Vai läksi väsyneen jälkeen ja olalleen
nosti."

"Läksi ja nosti ja kotiin kantoi. Se on se nuori mies nyt elävimpiä
joukossa. Vaan ei se ole ainoa sen töiksi, niitä on muita samanlaisia."

Puhuttiin vielä Malmbergista ja heränneistä ja herätyksistä ja uudesta
elämästä, jota nyt oli alettu Nivalan pitäjässä elää. Kullakin oli
kertomuksensa ja tapahtumansa, joka oli omasta mielestä muita parempi.
Pirtin ovi oli ollut käynnissä pitkin iltaa. Oli tullut seuraväkeä
likempää ja edempää, joukoissa ja yksitellen, ja asettunut penkeille
hämärtyvässä pirtissä, Tuontuostakin pistäytyi vanha isäntä pihalle,
katseli tielle päin, kuulosti ääniä ja palasi taas Paavon luo kamariin.

"Niitä on jo niin paljon, etteivät enää pirttiin mahdu, ja uusia aina
tulee — heränneitä ja suruttomia", sanoi isäntä ja katseli kamarin
ovelta väkijoukkoon.

Vaan samassa näkyi kansa halkeavan oven suussa ja halkeamaa myöten
astuvan pitkä, komea herrasmies voimakkain askelin kamaria kohti.

"Tervetuloa, Paavo! Tässä talossa kerran erottiin ja tässä taasen
yhteen yhytään", sanoi Malmberg syvällä, kumajavalla rinta-äänellään ja
asetteli palttoota kamarin naulaan.

"Minun on elämäni ollut vuosikymmeniä yhtä yhtymistä ja eroamista.
Liperissä kerran erottiin Renqvistin kanssa eikä ole sen perästä
yhytty. Vaan oli se erilaista silloin täällä."

He puristivat pitkään toistensa kättä, Malmberg taputellen Paavoa
hartioille.

"Kerran yhytään eikä koskaan erota, kaikki Herran ystävät Savossa ja
Pohjanmaalla", jatkoi Paavo vakavana.

"Niin — niitä on nyt täällä suuret tuvat täynnä ja uusia ilmestyy.
Minkä verran lie sitten siellä? Pääsevätkö kaikki perille?"

"Jotka loppuun asti vahvoina pysyvät. Tien päässä tippuu toisia,
tiellä, matkan varrella, toisia, toisia toisessa päässä, viime portille
tullessa. Monta on kutsuttu, harvat valitut. Moni on, joka pyrkii, vaan
ei pääse."

Se oli niin vakavaa, mitä Paavo sanoi, että kaikki kävivät aran ja
pelokkaan näköisiksi.

"Sanokaa, Paavo, noille tuolla tämä sama, minkä tässä nyt meille!"
kehoitti Malmberg ja nousi tuolilta pirttiin mennäkseen.

"Pappi ensin", esteli Paavo.

"Paavo ensin. Paavo on parempi kuin papit", sanoi Malmberg hellästi ja
piti Paavoa olkapäistä kiinni.

Kiisteltiin hetken, leikiteltiin, työnnettiin toisiaan pirttiin päin ja
mentiin vihdoin sisälle, Malmberg Paavoa käsivarresta taluttaen.

"Kun on tällaista vasta heräävää kansaa koolla, niin on eri voima
puhua", sanoi Paavo seurain perästä, kun oli taasen tultu kamariin
hikisinä ja kuumina.

"Niin on ollut minunkin", yhtyi Malmberg puheeseen. "Sanat aina
valmiina paikallaan, hakematta, siihen tuotuina, valmiiksi pantuina,
niin ettei muuta kuin suusi avaat."

"Ja veisuu jo toisenlaista täälläkin päin. Vaan Kiuruvedellä se on
kaikkein parasta. Tunnet taivaassa olevasi, kun seuratuvassa istut",
sanoi Paavo.

"Niillä on nyt sellainen veisuuinto, että kirjat pitää olla työmaalla
mukana. Tässä naapurissakin veisaavat nuoret aamusta iltaan", selitteli
isäntä.

"Työmaalla, pellolla, metsissä, joka paikassa nyt pitää kirja olla
mukana", lisäsi joku nuorista miehistä innostuneena.

"Kaikki kuin valjaat päällä yötä päivää, puhujat, kuulijat, vanhat,
nuoret", sanoi Malmberg kävellen edestakaisin kamarin lattialla.
"Pankaa täältä joku veisuun oppiin Kiuruvedelle — joku, jolla ovat ne
lahjat!" kehoitti Paavo.

"Ojan Liisa sinne joutaa ja sieltä pian kantamuksensa niitä tuo —
uusia virsiä ja lauluja — Savon säveliä", oli isäntä heti valmiina
ehdoittamaan.

"Ja körtin mallin — tämmöisen. Te olette täällä vielä liian
hekumallisia", sanoi Paavo puoleksi leikillään.

Kaikki istuivat äänettöminä, väkinäisesti naurahtaen ja toisiinsa
katsahtaen.

"Liekö täällä se Reisjärven mies, joka kävi illalla Pirttiperässä?"
kysyi Malmberg kuin itseltään ja katseli kamarin ovelta pirttiin, mistä
väki näkyi vähitellen poistuvan.

"Niitä on siellä ollut taas tänä iltana joka paikasta, Haapajärveltä,
Reisjärveltä, Sievistä, Nivalasta", selitti isäntä.

"Se on vanhoja leikkikumppaneita lapsuuden ajoilta", alkoi Malmberg
uudelleen. "Isäpuoleni oli aikanaan pappina Reisjärvellä. Siinä
oli pappilan vieressä vanha mylly, minne kylän lapset kokoontuivat
leikkimään. Kerran nousin myllyn tuuttiin ja aloin saarnata ja pauhata
pojille niiden pahuudesta ja vallattomuudesta, vaikka itse taisin
olla pahin pukari joukossa. Tämä silloin, tämä sama mies, jota tässä
katselin löytääkseni, tuli ja veti papin alas saarnatuolista, niin että
veri juoksi nenästä noronaan. Muistin sen illalla heti, kun mies tuli
Pirttiperään ja alkoi kertoa herätyksestään. Kuului saarnani koskeneen
niin kovasti jonain pyhänä täällä Nivalan kirkossa, ettei unta silmiin
viikkokausiin. Minä miehelle, että mikset vetänyt alas saarnatuolista,
niinkuin silloinkin sieltä myllyntuutista Reisjärvellä. Puhuttiin
pitkin iltaa vanhoista asioista, lapsuuden muistoista. Nyt on mies
siellä, missä minäkin — tiellä taivaaseen, pakomatkalla Paapelista,
Oltiin taas sellaisia ystäviä, että oikein piti syliksi ottaa erotessa."

Paavo hymähti hiljaa, ja toiset pyyhkivät vesiä salaa silmistään,

"Ei mahda miehellä enää olla sitä mieltä, että sieltä alas kiskoisi —
saarnatuolista. Taitaisi istua ja kuunnella viikkokaupalla", arveli
isäntä.

"On niitä sellaisiakin, jotka sen tekisivät, jos uskaltaisivat",
huomautti joku.

"Pitää ollakin", tokasi Paavo väliin.

"Herrat ainakin. Herroilla on viha semmoinen, että elävältä söisivät,
kun saisivat", sanoi Malmberg.

"Vaan mistä ne herrat teitä vihaavat, joka ette niille ole mitään
tehnyt?" kysyi isäntä.

"Kun en niiden kanssa korttia pelaa enkä totia juo, niinkuin ovat ennen
papit tehneet, enkä pitoja enkä kalaasia pidä enkä tanssikemuja",
selitti Malmberg kuin kiivastuen.

"Herrat kun ovat pahimpia, ensimäisiä kaikessa jumalattomassa menossa,
niin kovimmin suuttuvat sille, joka on tullut jumalattomuutta
kukistamaan. Herroja ne olivat nekin, jotka elämän Herran tappoivat."

"Se on niin — se on oikein, mitä Paavo sanoo", kuului joukosta.

"Entäpä heräävät herratkin vähitellen. On sitä nähty jo ennenkin.
Kuopiossa niitä on sellaisia ja Kajaanissa, jotka talonpoikain kanssa
istuvat samalla seurapenkillä. Siinä on aina tutkain mukana ja piikki
sisäänpäin pistämässä, missä on vihaa ja vainoa", jatkoi Paavo.

"Herää pappeja ainakin — nuoria pappeja — Lagus niitä herättelee
Herran voimalla. Se on semmoinen mies, etteivät sen käsissä kestä muut
paremmin kuin minäkään. Kalajoen rovastin uudet apulaiset ovat jo aivan
pilalla, Laguksen ja Malmbergin villitsemiä. Durchman, vanha pelimanni,
kuuluu särkeneen viulunsa ja iloinen, sukkela Laurin, muuttuneen
niin, ettei leikkisanaakaan enää kärsi. Ja Hemming, Laguksen oma
apulainen, huojuu siellä Vieskan pappilan vinttikamarissa juurillaan.
Mahtaa se rovasteja harmittaa ja suututtaa. Pian kai tästä saadaan
piispankäräjät."

Malmberg seisoi keskellä lattiaa ja puheli innoissaan ja pyörähteli.

"Ja Sievin pappi myöskin — Heikki Schwartzberg ja Antti Holmström.
Niitä on jo oikealla ja vasemmalla", jatkoi hän hyvillä mielin. "Mitä
tästä tuleekaan vielä?"

"Maailman loppu — jumalattoman maailman, ja taivaan alku täällä maan
päällä", sanoi Paavo.

"Kuulkaa, Paavo! Mitä se Lagus siellä sanoi teille — Pyhäjärvellä?
Toimitettiin Paavoa tapaamaan vartavasten", kysyi Malmberg yhtäkkiä
kuin jostain havahtuneena.

"Sanoi sitä, mitä pitikin. Siitä tulee ystävä samanlainen kuin
sinustakin on tullut, ja vähemmällä vaivalla. Sinä potkeit ja
päristelit, vaan Vieskan pappi tuli rentonaan.

"Minä olen kaiken aikaa elänyt toivon ja pelon välillä. Se kun aina
epäili savolaisia, teitä ja Niskasta, ja on kovin tarkka opista. Nyt on
sitten kaikki voitettu, kun on Lagus voitettu."

"Ei vielä kaikkia. Se Kalajoen rovasti on vielä voittamatta, joka niitä
apulaisiaan kiusaa", sanoi Paavo.

"Ja tämä Haapajärven pappi tässä vieressä", lisäsi isäntä. "Vaan sen
rouva on toista mieltä ja rouvan sisar, se Laura-neiti. Kokoovat
heränneitä kotiinsa, kun milloin uskaltavat ja milloin pappi itse on
pitäjällä", huomautti joku pojista.

"Jääkööt vanhat rovastit kaikki jyväaittainsa vartijoiksi — niitä ei
enää Herrakaan hereille saa, jotka ovat kerran ahneudella sydämensä
sokaisseet! Eikä niitä tarvitakaan. Nuorista Herra nyt alkaa, nuorista
papeista ja ylioppilaista, joita kuuluu Vieskassa kulkevan, nuorista
miehistä ja naisista, näistä tällaisista —."

Ja Malmberg löi kädellään talon nuorinta poikaa olkapäälle ovensuussa.

"Näitä — näitä se nyt viertää ja näistä roihun sytyttää, joka vielä
näkyy pitkille matkoille", lisäsi Paavo.

Kun Paavo ja Malmberg myöhään illalla erosivat toisistaan, tunsi
kumpikin suurta iloa sielussaan. Niinkuin heidän elämäänsä valaisisi
uusi, kirkkaampi, voimakkaampi valo kuin ennen.

"Minä vanha mies nuorrun näiden ihmeiden keskellä", sanoi Paavo.

"Paavon pitääkin — Paavon pitää elää vielä viisikymmentä vuotta. Nyt
vasta Paavoa tarvitaan."

Ja he tarttuivat sylin toisiinsa, pitelivät kiinni toisistaan, niinkuin
eivät olisi tahtoneet milloinkaan erota.




XIII.


Hän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja
katsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten
kirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi,
että se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli
Herran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti
yhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui
sekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen
terveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä,
huonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla.
Ja hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa
varomattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo
nauroi vain ja löi leikiksi. "Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra
siitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia."

Vaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka
kesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika,
tammikuun parasten pakkasten.

"Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana,
keväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?" kysyi
Anna Loviisa valitellen.

"En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa.
Tottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka
postissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä",
selitteli Paavo.

"Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat
taudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!"

"Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa
rovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on
koko maata villinnyt!" keskeytti Paavo.

Hän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi:

"Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra
määrää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän
pitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka
pyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä
katsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä
lampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän
maailmaan."

He olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona
Aholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat
nuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo
poissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut
juhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo
oli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli
jäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein
niin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista
pirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan
pöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina
ennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja
puhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta.
Niinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja
suuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi.

Anna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo
oli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle.

Kulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa,
yövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas
lähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli
monet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka
oli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot,
taipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla.
Loppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja
jatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen
laella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain
tie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja
ja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja
lumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä
etelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen,
körtteineen ja koirankoipikintaineen.

Ei oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista
taipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet
ymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet
ja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta,
markkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu
mistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty.

"Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!" puhkesi
Paavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta
liikkeelle.

"Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle,
jotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta
täällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella."

"Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen
hetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun,
päätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu", sanoi Paavo päivitellen,
kuin moittien itseään.

"Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin
liestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa."

"Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja
asiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —"

Paavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on
äkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa.

Oli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan
Nurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin
istua.

"Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen
näköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla
ja Kallaveden", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen
tuolia.

"Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu
tänne, Niskanen!"

Ja Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen
lepertelemiseltä.

"Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä
tekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin
kotonanne!"

"Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä
istumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä
pakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä
onkin tämä meidän uskomme", leikitteli Paavo.

"Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa", sanoi Bergh nauraen ja
kyökkiin päin kulkien. —

Oli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken
iltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä
vaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä
oli eletty.

"Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin
niitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain
sait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen
tottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut
herätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä
hyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa."

"Sanalla pitää hallita saarnamiehen", sanoi Paavo väliin.

"On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen
laittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi
ja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan.
Kokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan.
Täällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna."

"Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?" kysyi
Paavo. "Älä vain suruttomia pane Herran töihin!"

"Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa
ihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin
kaikenlaisiin", sanoi Bergh.

"Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut
kaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa
parannus jäädä ja oikea Jumalan sana", laski Paavo taas leikkiään
Niskasen luvuista.

"Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä
olen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen
rinnalla", puolusti Niskanen itseään.

"Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä", nauroi
Paavo.

"On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin
Pälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata
mikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin
Renqvistinkin opetuslapsia."

Bergh tarkkasi arastellen Paavoa.

"Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun
pitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda
joka ojasta", varoitti Paavo.

"Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten
kun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä.
Siellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä
kuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset —
oikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus."

Se huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja
käveli toiselle puolen kamaria.

"Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin.
Ei siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin
miesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä
rautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon
työntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin."

"Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä
parissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se,
mikä on vakavaa", sanoi Bergh itseään puolustaen.

"Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin
apteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat,
kun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää."

"Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni.
Minun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja
sovussa."

"On — kun on vain rauha oikeaa", sanoi Paavo.

He viipyivät useampia päiviä, pitivät seuroja pappilassa ja pitäjällä,
istuivat ja puhuivat Herran töistä, Bergh siitä, mitä on Helsingissä
nähnyt ja kuullut, Paavo siitä, mitä Pohjanmaalla, Savossa ja
Karjalassa ja Kainuun puolella.

Oli hupaista ja hilpeää matka yhdessä Helsinkiin. Naurettiin
sukkeluuksille, joilla Paavo höysteli omia puheitaan ja Berghin
kertomuksia nuorista ylioppilaista ja maistereista. Niitä olikin
kaikenlaisia liikkeellä ja niitä oli muodosteltu ja muokattu eri
piireissä erilaisiksi.

"Vai niin — vai panivat pulloja pöydälle ja kortit viereen ja siinä
sitten odottivat!" sanoi Paavo ja nauroi leveää nauruaan.

"Raamatun ja muut kirjansa työnsivät laatikkoon ja olivat hääräävinään
pullojen ja korttien kanssa", kertoi Bergh uudelleen saman asian.

"Ja sanoi: Täällähän onkin oikeita luteerilaisia eikä mitään
kerettiläisiä —?"

"Sanoi — poliisi, joka oli vahtiin pantu nähdessään herrat peli- ja
juomapöydän ääressä", selitteli Bergh.

"Jo osasivat konstinsa, jo saivat kerran pirun petetyksi — mahtoi
kerrankin hävetä omaa tyhmyyttään", nauroi Paavo.

"Ne kun nykyään ovat kerettiläisiä siellä kaikki, jotka vähänkin
ahkerammin kirkossa käyvät, mitä sitten nuoret, heränneet maisterit,
jotka lukevat ja veisaavat."

"Ja oikeita luteerilaisia ne, jotka juovat ja korttia pelaavat,
niinkuin on herrain tapa maalla ja kaupungeissa", lisäsi Niskanen.

Mitä likemmä tultiin kaupunkia sitä hiljaisemmiksi kävivät vieraat.
Bergh vain yksin jutteli, väliin "viittoen kädellään ja osoitellen
jotain merkillistä. Vaan sisällä kaupungissa tunsivat Paavo ja
Niskanen itsensä yhtäkkiä kuin toisenlaisiksi, pieniksi ja vieraiksi
ja oudoiksi. Heidän vaatteensakin, turkkinsa" karvakenkänsä ja
koirannahkalakkinsa erosivat kokonaan muiden pukimista, noiden
kaikkien, jotka näkyivät kiirehtien kuin juoksujalassa kulkevan kahden
puolen katua.

"Tässä on kamreerin talo — tässä ne asuvat", sanoi Bergh ja ajoi
kamreeri Holmbergin portista sisään pihalle.

Stenbäck ja Essen hyökkäsivät samassa ovesta ulos ja tulivat
puolijuoksussa tervehtimään Berghiä ja pitkämatkaisia, outoja, uusia
ystäviään.

"Täällä ne nyt ovat molemmat, joista on puhuttu ja joita on odotettu.
Tämä tässä on Paavo ja tämä lyhempi Niskanen", esitteli Bergh
vieraitaan nuorille ystävilleen.

"On kuultu, vaikkei ole nähty", sanoi Stenbäck ja toivotti vieraitaan
tervetulleiksi.

Sisältä huoneista kuului puhetta, ja sakea tupakansavuilma tuoksahti
vastaan, kun Stenbäck ja Essen vieraineen astuivat sisään. Toiset
näkyivät seisovan keskellä lattiaa pitkävartiset piiput käsissä ja
juttelevan isolla äänellä, toiset istuvan yhdessä ryhmässä ja lukevan
jotain. Ovensuussa istui joukko sarkapukuisia talonpoikia, vanhahkoja
miehiä, pitkäpartaisia, oudoksuvan ja ujon näköisinä.

Syntyi äänettömyyttä, ensin toisessa, sitten toisessa huoneessa heti,
kun Paavo, Bergh ja Niskanen olivat astuneet sisään. Tervehdittiin,
käteltiin, nuoret herrat kumarsivat syvään Paavolle, katselivat,
tarkastelivat ja alkoivat jossain edempänä puhella hiljaa, kuiskien
toisilleen. Toiset tulivat tuttuina vastaan, naurussa suin, Niilo
Bergh, Suonenjoen pappi, ja jotkut muut. Vaan vähitellen oltiin taasen
keskellä samaa, äskeistä sohinaa ja puheen pitoa.

"Alkakoot nämä — puhukoot nämä ensin oman ymmärryksensä! Miksei se
tullut itse — Renqvist — näiden päämies?" kuului Paavo sanovan hetken
päästä kuuluvasti ja osoittavan oven suuhun, missä pitkäpartaiset
miehet istuivat jäykkinä kuin kuvapatsaat.

"Niin — sanokaa te ensin oma ajatuksenne, Mikkelin miehet! Parasta lie
alkaa alusta, ensimäisestä parannuksesta, niin kuullaan, missä tulee
tienhaara", kehoitti Nurmijärven Bergh lempeästi.

Salomon Häkkänen, mäntyharjulainen, alkoi saarnaavalla,
surunvoittoisella äänellä tehdä selkoa armonjärjestyksestä.

Istuttiin, kuunneltiin, katseltiin väliin Paavoa, väliin Nurmijärven
Berghiä, väliin taasen Häkkästä, keski-ikäistä punakkaa miestä, joka
arkana, värähtelevällä äänellä koki selittää, miten oli ymmärtänyt
ensimäisen parannuksen ja vanhurskauttamisen.

"Ei kelpaa oman jumalisuuden oppi täällä — ei sillä sielu elä", sanoi
Paavo ja keskeytti Häkkäsen puheen. "Pitää olla toisen tekemät passit
elämän tiellä, Herran itsensä antamat omassa asiassaan. Se on tasaista
ja kaunista kaikki tämä, mitä tämä on puhunut ja tämän oppi-isä itse,
vaan väärää on ja väärään vie."

Ja Paavo alkoi itse selittää Herran työtä, miten se alkaa syntisessä ja
jatkuu, miten ei ole voimaa kenelläkään rukoilla oikeaa rukousta, jos
ei Herralta saada rukouksen henkeä, eikä syntiä vastaan sotia, jos ei
joka päivä oman voimattomuuden tunnon alla elämän Herraa lähestytä.

"Minkä itse teet, uskot, rukoilet, taistelet, luet ja veisaat, se on
omaa työtäsi ja siitä kasvaa kiiltoa ja kaunista ulkomuotoa, vaan ei
Herra tunne sitä. Herra tuntee vain oman työnsä. Tämä pitää jokaisen
heränneen oppia ymmärtämään — tämä mikä on omaa työtä ja itsensä
pettämistä, mikä Herran. Harjaantunut mieli löytää tässä rajan, vaan
harjaantumaton ja puoliherännyt eksyy."

"Se on oikea oppi — tämä Paavon — raamatun oppi", sanoi Niilo Bergh,
Suonenjoen pappi, innostuneesti.

"Antaa sen puhua vielä!" kehoitti Essen. "Mitä se puhumisesta paranee,
kun on kerran hengessä ja mielessä ero? Jo on kuultu, mikä on oikea,
raamatullinen oppi ja Herran oma tarkoitus", sanoi Julius Bergh, nuori,
vilkas maisteri, ja käveli kiivaasti lattialla.

Häkkänen aloitti taasen yhtä ujona ja arkana kuultuaan Essenin
kehoituksen, puhui synnin voittamisesta, siitä, miten tulee kristityn
Kristuksen veren voimalla kukistaa hallitsevat syntinsä ja päästä
niiden vallasta vapaaksi.

"Pitää — pitää. Se on luettu ja tiedetään", keskeytti Paavo hetken
aikaa kuunneltuaan. "Pitää voittaa, pitää päästä irti, pitää olla
herrana halujensa keskellä kristityn, vaan ei siihen kerralla päästä,
ei päästä päivässä eikä kahdessakaan. Monesti loukkaat ja lankeet ja
saat vaivatulla tunnolla pyrkiä armahtajasi pariin. Siitä kasvat ja
miehistyt vähitellen sisällisen ihmisen puolesta, kun jaksat asiasi
Herralle kantaa. Tämä luulee sillä tultavan väkeväksi, että ollaan
polvillaan aamut ja illat."

"Niin on oma kohtani — niinkuin Paavo on kuvannut ja niin on ollut
opetuslasten ja pyhien kaikkien. Elän ja kuolen siinä opissa", sanoi
Niilo Bergh yhä kiivaammin.

Häkkänen yritti vielä kerran, vaan silloin alkoivat kaikki panna
vastaan, Paavo ensimäisenä ja nuoremmat Berghin veljekset. Syntyi ääntä
ja hälinää, noustiin ylös, liikuttiin, seistiin toisiaan vastapäätä
kädet toistensa olalla ja puhuttiin kiihkeästi aivan kuin olisi
keskenään väitelty.

"Siinä se on ero pienellä paikalla."

"Siinä — vaan sitä eivät sokeat näe."

"Eivät näe näkevätkään, jollei näytetä."

"Tuli niin selväksi raja ihmistyön ja Herran työn välillä, kun ukko sen
selitti, ettei luulisi enää sotkeutuvan."

"Se on tämä, mikä tässä asiassa on muistettava — tämä että —"

Ja nuoret miehet olivat innostuneita, niinkuin olisivat saaneet jonkun
uuden asian ajettavakseen, josta sitten puhuttiin ja neuvoteltiin,
tai löytäneet uuden, suuren totuuden, jota ihastellen ja ilomielin
toisilleen kerrattiin.

Mikkeliläisten poistuttua alkoivat mielet vähitellen rauhoittua ja
tyyntyä. Veisattiin ja luettiin, Paavo ja Nurmijärven Bergh puhuivat.

Miten ne veisasivatkaan voimakkaasti, täysin rinnoin, kirkkain,
täyteläisin äänin, toiset säestäen toisia! Ja samoja virsiä, joita
Savon ja Karjalan savupirteissä heränneet veisasivat ja samoilla,
surunvoittoisilla sävelillä.

Paavoon se vaikutti niin, että hän puhui yhä uudestaan virsien lomassa
siitä armosta, jota Herra oli nyt osoittamassa kansalle, kun oli
herättänyt herroja, akatemian ylioppilaita, joista sitten tekee oikeita
pappeja ja paimenia kansalle.

Ei muistettu kotiin lähteä sinä iltana, istuttiin, sytytettiin
piiput, keräännyttiin Paavon ympärille, kuunneltiin, puhuttiin omista
kokemuksista, miten oli herätty ja mistä oli asia milläkin saanut
alkunsa.

"Tätä jos jatkuu, heräävät kaikki ennen vuoden loppua yliopistossa",
sanoi Julius Bergh.

"Ainakin kaikki pohjalaiset", lisäsi Essen ja katsoi Berghiä
veitikkamaisesti.

"Sitten ei enää tarvita Snellmanin sääntöjä pohjalaisia varten",
sanottiin joukosta.

"Eikä Nervanderin sensooreja", lisäsi joku toinen.

Kuului naurua toisesta huoneesta, missä Niskanen kertoi kaskuja
Paavosta nuorille ylioppilaille.

"Mitä te täällä?" kysyi Essen, vilkas, iloinen, seisten kynnyksellä.

"Niskanen kertoo, miten Paavo opetti jumalista miestä, joka
hurskaudessaan oli heittänyt maallisen työnsä", kuului joki sanovan.

"No miten?"

"Paavo oli ollut kerran kyntämässä, niin oli mies tullut puhumaan
sielunsa asioista. Paavo vain kyntänyt, hoputtanut hevostaan, väliin
vastaillen miehen kysymyksiin ja taas hoputtaen. Miesrukan oli siinä
vieressä pitänyt harpata hiki hatussa väsyksiin saakka."

Ja sitten kuului taas naurua kamarista Niskasen ympäriltä.

"Paavosta puhuvat ja Paavolle nauravat", sanoi Essen.

"Paavosta ne nyt puhuvat joka paikassa, Paavoa nostavat ja kohoittavat
korkealle, taivaaseen asti, vaan pian sieltä taasen helvettiin
heittävät. Toiset nostavat, toiset laskevat", jatkoi Paavo.

"Vanha kristitty kestää kumpaakin — nostamista ja laskemista",
huomautti Nurmijärven Bergh.

"Laskemista paremmin kuin nostamista. Mikä luulee olevansa rakuuna, kun
on täällä hetken aikaa herroja — Helsingin herroja — haastattanut."

Lauri Stenbäck näytti muita vakavammalta ja jäi vähäväliä istumaan
yksikseen ja miettimään. Niinkuin olisi väkisten nauranut, kun nauroi,
ja niinkuin kärsisi salaa toisten ilosta ja vapaasta seurustelusta.

"Kuule, Lauri! Sinä kannat aina sitä suruasi yhtä raskaana", sanoi
Julius Bergh ja löi Stenbäckiä olkapäälle.

"Minkäpä sille. Sitä ei panna pois niinkuin takkia päältä. Minulle
antoi Herra Östringin ystäväksi, joka oli kaikkia aarteita kallein,
ottaakseen sen sitten pois ja sillä murheella valmistaakseen ja
kypsyttääkseen iäisyyttä varten. Kaunis on tämä maa, kun ollaan nuoria,
mutta kaunein, ihanin on Jumalan puhdistettu, kirkastettu maa kerran
ylhäällä oleva. Minusta tuntuu siltä, että Herra on minua syventänyt
näiden vuosien kärsimyksillä."

"Sen huomaa kirjoituksistasi. Mitä mahtaa Runeberg vastata — vai
jättääkö sinulle viime sanan?"

"Ei jätä. Siinä riidassa on kaksi eri maailmaa vastakkain: tämä maailma
häikäisevän kaunis, runoilijan kaunistama, vaan synnin pilaama, ja
toinen, Jumalan maailma, kirkastettu, Pyhä, jonne ei saa tulla mitään
saastaista. Tämä maailma täällä on väkevämpi ja mahtavampi — sillä
pitää olla viimeinen sana."

"Vaan ei ole vielä kuulunut mitään."

"Ei ole kerinnyt."

Siihen oli kerääntynyt toisiakin Stenbäckin ja Julius Berghin
ympärille, ja pian oli käynnissä puhelu "Vanhan puutarhurin kirjeistä",
jotka Runeberg oli pari kuukautta sitten julkaissut ja joihin Stenbäck
oli vastikään lähettänyt vastauksensa.

"Miten lie, vaan minusta tuntuu siltä, että te olisitte saane kumpikin
korjata kirjoitustanne hiukan", sanoi Essen. "Sinä Lauri, olet
sittenkin liian ankara ja Runeberg liian maailmallinen — miten sen
oikein sanoisin."

"Kuulkaa, Kalle Esseniä!" kuului joukosta. "Ei muista mies enää
Maalahden häitä."

"Jotain ennättää jo viidessä vuodessa unhoittaa", vastasi Essen.

"Minulle tämä asia on joko — tahi, ja minä luulen olevani siinä
Paavalin kanssa samaa mieltä. 'Minä olen maailmalle mahdoton ja maailma
minulle', kuuluu jossain hänen sanansa. Runoilijan kuvaama maailma on
vaarallinen. Siellä on synnin ja saastan yli vedetty kaunis väri —
ruusunhohteinen."

"Niin — ja Laurilla on oikeus — Lauri on uhrannut kalleimpansa —
kanteleensa, maailman kunnian ja ylistyksen, runoilijan oman nautinnon
omista tuotteistaan, tulevaisuuden ihailun ja muun kaiken sellaisen",
sanoi Julius Bergh.

"Herra vaatii paljon. Herralle ei kelpaa jaettu sydän eikä puolinainen
mikään. Emme me saa juottaa yhteen sitä, mikä ei yhteen kuulu. Runous
on luonnollisen ihmisen tuote, ei uuden, uudestasyntyneen. Minä olisin
kerran hukkunut, ellen särkenyt kantelettani. Kun on ratkaiseva
hetki käsissä, silloin on uhrattava kaikki. Herra piti huolta siitä,
että jaksoin silloin sen, mitä ei ihmisvoimilla jakseta — otti pois
Östringin, parhaan ystävän."

"Herran asia ja työ täytyy tulla puolustetuksi, ahdistakoon sitä kuka
hyvänsä ja missä tahansa", kiivaili Julius Bergh.

"Kysytäänpä Paavolta, millaisen sen pitää olla rajan jumalanvaltakunnan
ja maailman välillä", sanoi joku nuoremmista.

"Paavo! — Tulkaa te sanomaan meille, millaisen pitää rajan olla
jumalanvaltakunnan ja maailman välillä. Tämä Stenbäck siitä on vasta
ollut väittelyssä — on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin", sanoi Essen
ja siirtyi Paavon viereen.

"Niskanen sen tietää, joka on Kiuruvedellä rajoja käynyt ja muualla,
missä ovat entiset umpeen menneet", sanoi Paavo nauraen.

"Kumpi vain. Sanokaa, selittäkää molemmat!" kehoitettiin oikealta ja
vasemmalta.

"Herrain on maailma toisenlainen kuin meidän talonpoikain. Meidän
maailmastamme on huokea päästä sen, joka pyrkii, vaan teidän on
maailmanne parempi ja kauniimpi ja kiiltävämpi ja makeampi. Pistät
körtin päällesi siellä salolla, niin jo olet rajan toisella puolen. —
Vaan pitää siinä olla vuorikin — särjetty sydän ja nöyrä henki", puheli
Paavo puoleksi leikillä.

"Entä meidän — missä meidän — mitä meidän pitää tehdä?" kuului taasen
joukosta.

"Teidän sitä, että alatte omaa korkeuttanne ja koreuttanne Herralle
valittaa ja ihmisviisauttanne tyhmyytenä pitää. Muut ne rajan tekevät
ja eron ottavat siitä, joka sielunsa pelastusta etsii, kun vain
todella etsii. Käyt, kulet Herran mielen mukaisessa murheessa, istut,
puhut, pidät kanssakäymistä missä tahansa, niin kauas karkkoontuvat.
Maailmalla on tarkka nenä. Sitä minä, ettei teidän sitä rajaa ole
tarvis aukomassa olla, muut sen aukovat ja aidan panevat."

"Niin — niin — se syntyy itsestään ja näkyy muille selvemmin kuin
meille itsellemme", sanoi Julius Bergh.

Ja nuoret miehet alkoivat kehittää uutta ajatusta, jonka olivat
löytäneet Paavon puheesta, sitä, että se onkin maailma, suruton
maailma, joka pitää rajasta huolen, kun on vain kristitty vilpitön ja
vaeltaa Herran kanssa kaikkialla. Mitä itse tekee, on omaa työtä, ja
sielu rupeaa sitten elämään oman työn orjuudessa.

"Jo se on täällä nähty ja koeteltu, mikä muuallakin, että kun Herra
milloin tekee tuntemisestaan osalliseksi syntisiä, niin hylkää maailma
ne itsestään omaan joukkoonsa ja niille selkänsä kääntää."

"Ja vainon nostaa ja paraansa liikkeelle panee — pappinsa ja
rovastinsa", tokaisi Paavo.

"Ja poliisinsa. — Meitä täällä vahtivat ja vartioivat kuin pahimpia
pahantekijöitä — tyrmällä uhkaavat ja Siperialla. Täällä on jo saatu
käydä monesti selittämässä suurille herroille ja muille pienemmille",
puheli Julius Bergh katkerana.

"Ei uskallettu yhteen aikaan enää veisatakaan ollenkaan. Pelkäsivät,
että muurit hajoovat västinkiä myöten", sanoi joku.

"Sen pitää niin olla, niiden pitää teitä vihata, vainota ja vartioida
ja teistä pahaa puhua. Maailman pitää olla maailmaa täällä niinkuin
sielläkin. Minne me ristittä ja kärsimyksittä —? Suin päin takaisin
maailmaan. Risti siinä on rajana — maailman ja Jumalan ystäväin
välillä. Jos on maailman ystävyys viha Jumalaa vastaan, niin on sen
viha Jumalan ystävyyttä. Miettikää sitä silloin, kun vaino päällenne
lankeaa!" puheli Paavo.

Oli äänetöntä ja hiljaista, niin ettei hiiskausta kuulunut eikä jalan
siirtoa, milloin Paavo puhui. Nuoret herrat kuuntelivat kurotetuin
kauloin, suu, silmät ihmetyksissä ja samassa asennossa, johon jäivät,
kun Paavo oli alkanut.

"Mikä siinä on sen puheessa sellainen vaikutus, että sitä pitää korvana
kuunnella?" kysyi Reinhold Hedberg, nuori pohjalainen, toisilta.

"Mikä lie? Harjaantuminen Herran töissä ja teissä, henki ja elämä."

"Ja kieli — Savon sattuvat sanat — oikea, puhdas suomen kieli", sanoi
Antero Ingman. "Kuulette, miten se puhuu, miten sillä ovat sanat
valmiina, kuvaukset, vertaukset, ja missä tuntuu sana puuttuvan, siinä
tekee itse uuden ja hyvän tekee.

"Minä sitä tässä kaiken iltaa, että eiköhän Anterolla ole tänä iltana
yhtä paljon kielen opettelemista kuin mielenkin", nauroi Essen.

"Jos on mieli Jumalan totuutta oikein julistaa, niin että kansa
sen ymmärtää, ja siihen julistukseen panna sisällystä ja mehua,
niin pitää oppia oikeaa suomen kieltä. — Kyllä pappien saarnat ovat
kauheita kuulla sen, jolla on jotain vaatimuksia muotoon ja kieleen
nähden. Huonoja ruotsinvoittoisia käännöksiä Hagbergista ja muista —
sekasotkua, joka ei kelpaa kerrassaan mihinkään. Savoon meidän pitää
mennä kesäksi joka miehen, ennenkuin saarnaamaan rupeemme. Vahinko,
ettei ole Niklas Keckman täällä ukkoa kuulemassa."

Puhuttiin Laguksesta ja Malmbergista toisessa huoneessa, missä Paavo
istui suuren ryhmän keskellä. Essen kertoi olostaan Ylivieskan
pappilassa höystellen, maustaen puhettaan tapansa mukaan ja viittoen
käsillään. Kuului yksityisiä hymähdyksiä ja naurun pätkiä, väliin
taasen yhteistä, hillittyä ilonpitoa.

"Se pitää kaikki tulla koetelluksi ja kaikesta selvä otetuksi.
Et uskonut Lagusta, ennenkuin itse pääsit kokemaan. Ei saakaan
summakaupassa uskoa", kuului Paavo sanovan.

Essen oli kertonut siitä, miten hänelle oli ollut käsittämätöntä
puhe ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta. Ainakin yhden päivän
voi ihminen elää hurskaasti ja ajatella alinomaa Jumalaa. Ja hän oli
vetäytynyt Ylivieskan pappilan vinttikamariin, lukenut, rukoillut ja
säestänyt viulullaan hengellisiä lauluja. Vaan ei ollut viipynyt kauan,
ennenkuin paha oli tarttunut jouseen ja laulut olivat muuttuneet muuksi
musiikiksi jollei aivan renkutuksiksi.

"Ei ole käynyt paremmin senkään perästä — huonomminkin on käynyt —
minulle ainakin, joka olen tällainen hulivili. Itsestään on kullakin
suuri vastus. Tänä iltanakin taas — aivan tuin olisi päästetty
vallaton varsa vapaaksi. Minulle käy aina niin, että kun ihastun
ja iloitsen jostain hyvästä, Herran työstä, heränneiden ystäväin
läsnäolosta ja yhteisestä armosta, jota on saatu, niin siihen sekaantuu
poikamaista vallattomuutta, niinkuin on nytkin taasen tehnyt", puheli
Essen.

Ja sitten syntyi siitä vakava keskustelu, miten on pilalla syntisen
sydän, miten siihenkin, mikä on kaikkein pyhintä ja kalleinta,
sekaantuu saastaa ja pahaa ja miten Herran tavarat likaantuvat syntisen
kosketuksista. Sydämet aukenivat vuorotellen, mielet sulivat, tultiin
yhä likisemmiksi toisilleen. Paavo itse puhui enimmän, hoiti, sitoi ja
korjasi, ojensi, opetti, näytti vaarat, poisti verhot ja peitteet ja
sielun hämärät hellästi niinkuin isä joukkonsa keskellä.

"Veisatkaapa se virsi 'O Jesu elämän Herra!'" kuului Paavo sanovan
hetken päästä, kun keskustelu tuntui väsähtäneen.

Toisessa huoneessa alkoi joku virren kauniilla, vahvalla äänellä, johon
muut yhtyivät veisaten ulkomuistista. Kun virsi oli loppunut, laskeutui
Paavo polvilleen tuolinsa viereen, ja äänettöminä, vakavina seurasivat
muut mukana. Kuului tuolien kolinaa ja hiljaista, rauhallista
asettumista, mutta sitten syntyi syvä äänettömyys.

Paavo kiitti ja rukoili kauan, kiitti siitä, että Herra oli alkanut
armotyönsä akatemiassa ja näiden nuorten miesten kautta aikoi levittää
tuntemistaan ja salattua viisauttaan ja valoaan syntisen kansan
keskelle, rukoili sitä, että Herra armossaan varjelisi näitä ja
ylläpitäisi elävää uskoa ristin alla. Se oli kaikki niin yksinkertaista
ja välitöntä, niinkuin puhuisi jollekin ystävälleen jokapäiväisistä
asioista, se, mitä Paavo rukoili. Jotkut näkyivät pyyhkivän
liikutuksesta kostuneita silmiään, toiset painuvan alemma kuin pyrkien
likemmä Herraa.

"Viekää terveisiä Savoon! — Sanokaa siellä heränneille, että me olemme
yhtä heidän kanssaan!" sanoi Essen, kun vieraat hyvästelivät ja tekivät
lähtöään.

"Että me tahdomme oppia kansaa tuntemaan ja tulla yhdeksi kansan
kanssa, saada kansalta sitä, mitä sillä on antaa ja antaa taasen, mitä
meillä on itsellämme", lisäsi joku.

"Yhteisiä ilot ja surut Herrassa", jatkettiin yhä.

"Ja yksi, yhteinen kieli, niinkuin on yhteinen mielikin", kuului Ingman
täydentävän toisten terveisiä.

"Viedään — sanotaan — kannetaan kontillinen kotia näitä herkkuja. —"




XIV.


"Kaikki niille kelpaakin, kun tällainen vanha, hautaan kaatuva,
Sakoittaisivat teitä nuorempia ja kiusaisivat ja pidoissaan pitäisivät,
vaan antaisivat vanhan miehen olla rauhassa. Sitäkö lie Nilsiän
nimismies jälessä juossut ja kuulostellut ja pitkin pitäjää kysellyt?
Minä olen taas ollut matkoilla, ettei kun käymältä kotona — kulkenut
Karjalat, Kainuut — virkamatkoilla niinkuin piispat ainakin. Ja nyt
on tällainen edessä. Vaan mistä ne meitä syyttävät — siitä samastako,
mistä Karjalassakin kerran takavuosina?" kysyi Paavo hetken päästä
kuultuaan Malmbergilta, mitä oli tekeillä.

He olivat tavanneet toisensa Nivalan pappilassa, minne Malmberg oli
saapunut etelästä ennen Paavon tuloa ja mistä hän aikoi jonkun päivän
päästä jatkaa matkaansa Kalajoen käräjille. Paavo oli ollut omilla,
tavallisilla seuramatkoillaan, viipynyt viikon, pari Kiuruvedellä ja
Pyhäjärvellä ja saapunut tietämättään Nivalaan samaan aikaan kuin
Malmbergkin.

Oli ollut iloinen yllätys Paavolle Malmbergin tapaaminen, jota ei
ollut nähnyt pitkiin aikoihin, vaan josta oli kuullut ja jonka työtä
oli seurannut Savosta päin. Oli pitänyt oikein syliksi tarttua
sydänystävään. Vaan sitten oli hän kuullut tämän onnettoman sanoman
käräjistä ja vainoista, jonka herrat olivat nostaneet, ja raivosta,
jolla olivat ajaneet asiaansa pappeja ja sanankuulijoita vastaan —
suuresta vainosta, josta hänkin nyt oli pääsevä osalliseksi. Ja häneen
oli tämä sanoma koskenut niin, että hän istui pitkän ajan äänetönnä,
raskain mielin kannattaen käsillään polvien varassa vanhaa, kumaraa
ruumistaan.

"Siitä samasta ne vainoovat täällä, mistä ovat sielläkin yrittäneet,
vaan tämä on yhteinen rynnäkkö, suureksi suunniteltu, kaikella väellä
ja voimalla alettu ja ajettu. Ja siihen on tullut sitten lisää muitakin
syitä kuin se seurain pito. Täällä oli Nivalassa minulla aikanani
puulaatikko porstuassa, minne saivat seurakuntalaiset panna roponsa
pakanain valistamiseksi. Samanlaisia on ollut muillakin — Laguksella
ja Kalajoen apulaisilla", selitti Malmberg tyynesti ja rauhallisesti,
aivan kuin ei asia häntä koskisikaan.

"Ja sekö sitten oli niillä silmätikkuna — herroilla?"

"Se. Ei saa kerätä mitään eikä koota mitään ilman lupaa."

"Ettäkö pitää niiltä kysyä lupa senkin tekemiseen, mikä on hyvää ja
oikeaa — Herran käskyn täyttämiseen?"

"Niin — siltä tuntuu. Meillä ei ole tehty mitään pakanain
valistamiseksi ja auttamiseksi, mikä on kristityn kansan kallis,
välttämätön velvollisuus. Nyt on Herra antanut hyvyyttään pitkin
vuosia, herättänyt, virvoittanut, lahjoittanut uuden elämän ja toivon
heränneelle kansalle. Siitä ovat sydämet lämmenneet auttamiseen ja
pakanaraukkojen rakkauteen", puheli Malmberg.

"Vaan ne ovat tekosyitä nämä kaikki, seurat ja laatikot ja keräykset.
Toinen on syy syvempi herroilla ja herrain ystävillä — Kristusviha,
heille itselleenkin tuntematon. Ovat itse pimeydessä, niin vihaavat
valkeutta, valkeuden ja päivän lapsia", jatkoi hän edelleen.

"Niin — se on niin — sehän pitäisi tietää minun ja muiden, ottaa se
Herralta ristinä — oikeana ristinä, josta on puhuttu, vaan jota ei ole
vielä kärsivällisesti eikä kiitoksella kannettu. Ollaan heränneitä,
Herran miehiä, puhutaan, saarnataan, kuletetaan pitkin poikin
Suomennientä — minkä minäkin — pyhinä miehinä, oikeina uskovaisina,
ja sitten kun Herra antaa ristin osallisuutta ja sillä painaa oman
merkkinsä miehiin, saarnamiehiin, niin vastaan pannaan, riidellään
Herran kanssa, päivitellään, tuskitellaan, käräjöidään ja puoliaan
pidetään."

Malmberg myönnytteli ja nyökytteli päällään levollisen, rauhallisen
näköisenä.

"Minä muille puhun ja muita rohkaisen, vaan itse olen sitten yhtä arka,
kun sille paikalle tullaan", jatkoi Paavo.

Ajettiin yhdessä Ylivieskaan Laguksen luo, missä taasen alkoivat samat
puheet. Istuttiin iltamyöhään, luettiin, tutkittiin asiakirjoja,
haettiin pykäliä vanhoista lakikirjoista, vaan kaikki pykälät tuntuivat
olevan toistensa kanssa ristiriidassa. Yhdessä sanottiin niin, toisessa
näin, tämä vapautti, tuo toinen taas uhkasi ja tuomitsi. Mikä niistä
selvän otti kaikista kuninkaallisista kirjeistä ja plakaateista
ja julkaisuista ja osasi niitä sitten sovittaa oikeaan paikkaan?
Mitä enemmän niiden kanssa työtä tehtiin sitä sotkuisemmaksi ja
monimutkaisemmaksi tuntui asia käyvän. Yksinkertaisen, selvän asian
sotkivat vain pykälät ja plakaatit.

"Pankaa pois!" sanoi Paavo vihdoin. "Ottakaa toinen, parempi kirja ja
tutkikaa sitä, mitä siellä sanotaan!"

"Sanotaan, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ettei saa
niitä peljätä, jotka ruumiin tappavat eivätkä sielulle mitään voi.
Sielunasia ja sielun pelastus pitää meille olla kaikkena kaikessa,
jonka rinnalla ei muu mitään maksa."

Malmberg sanoi sen vakavalla, varmalla äänellä jokaista sanaa erikseen
painostaen ja keskellä lattiaa seisten.

"Näitä pykäliä jos yhä tutkimme ja vanhoja homehtuneita plakaatteja,
niin vaivaamme itseämme, omaa sieluamme rääkkäämme luvattomalla
murheella. Meidän ei tarvitse eikä meillä ole lupakaan omaa oikeuttamme
etsiä, jos on kerran elävä Jumala, vanhurskas ja oikea, jonka asialla
on oltu vilpittömästä mielestä köyhien sielujen pelastukseksi", puhui
Malmberg yhä samalla painolla kuin havahtuen jostain erehdyksestä,
jossa oli oltu ja johon ei enää saatu eksyä.

"On se niinkin, vaan on toisinkin", puuttui Lagus puheeseen. "Minä olen
asiaa monelta puolen punninnut, vaivannut sieluani ja taasen heittänyt
kaikki Herran asiaksi ja Herran vastattavaksi. Se toinen puoli on tämä:
saavat meidät sakoitetuiksi ja viralta poispannuiksi ja tuomituiksi,
niin on kääntymättömäin ihmisten mielestä samalla koko usko ja oppi
ja liike tuomittu. Kun puolustamme itseämme, on samalla Herran asia
myöskin puolustettavana. Ja siinä on vielä yksi kohta, tarkka paikka,
joka Paavon ainakin pitäisi huomata, vanhan kristityn, nimittäin tämä;
myönnät kaikki, seisot uhmaten maailmaa vastaan, sanot: antaa tulla
vain, me olemme marttyyreja, Kristuksen asia on meidän. Minä luulen,
ystävät, että perkele pujahtaa peliin ja sekoittaa sorretun tyyneen
alistuvaisuuteen tekonöyryyttä ja uhmaan ylpeyttä. Ei — ollaan me
ihmisiä, syntisiä, erehtyviä, pidetään kiinni omasta oikeudesta niin
kauan kun se on Herran oikeutta myöskin, ja laki on sitä tukemassa." Se
tuntui niin oikealta ja vakuuttavalta, mitä Lagus oli puhunut, ettei
kukaan puhunut mitään pitkään aikaan.

"Siinä sitä ollaan. Sinä ajat meitä aina lakikirjoihin ja pykäliin ja
plakaatteihin", sanoi Malmberg nauraen.

"Niissä täytyy elää ja olla niin kauan, kun kuulutaan kirkkoon ja
yhteiskuntaan ja muuhun järjestettyyn, maalliseen elämään. Ne ovat
hyviä kaikki omalla paikallaan, kun on vain niillä oikea käyttäjä eikä
väärä, jumalaton, joka niitä käyttää Jumalan työn tukahuttamiseksi."

"Kuule, Hemming! Mitä sinä siellä aiot sanoa?" kysyi Malmberg yhtäkkiä
Laguksen apulaiselta.

"En mitään", vastasi Hemming. "Minä seison veli Laguksen selän takana,
kuuntelen, kumarran ja käyn sitten ulos, kun käsketään."

"Ja annat meidän muiden seisoa tulessa ja hoitaa asian", nauroi
Malmberg.

"Täällä on kirje Hedbergiltä", sanoi Lagus kurkoittaen pöydän yli.
"Sain sen joku päivä sitten. Se mies sotii etelässä, minkä me täällä
pohjassa. Muistathan Hedbergiä?"

"Muistan, muistan", vastasi Malmberg päätään nyökäyttäen. Ja Lagus
alkoi lukea Hedbergin pitkää kirjettä väliin pysähtyen ja katsahtaen
merkitsevästi Malmbergiin ja kääntäen tärkeimmät paikat Paavolle.

"Kaipaa, ikävöi, etsii varmuutta uskossaan ja asiassaan, niinkuin
silloinkin täällä käydessään. Niinkuin olisi vielä ulkona, oven takana,
eikä sisällä Herran talossa, vaikka on jo vanha parannuksentekijä",
sanoi Lagus pidellen kirjettä kädessään.

"Suuttuu huonoon ruokaan. Aina vain herkkuja mahamäärältä, piirakoita
ja pannurieskaa", kuului Paavo sanovan.

"Niinkuin sillä olisi ollut joku salainen epäilys silloinkin, viimeksi
tavattaessa. Niinkuin ei se olisikaan uskoa eikä siinä olisikaan
varmuutta, missä syntinen makaa joka päivä avuttomana Heran edessä.
Siihen se aina loppui sen puhe, että pitää olla rauhat ja riemut ja
vahva pohja jalkain alla", jatkoi Lagus.

"Sitä ne harjaantumattomat", sanoi Paavo kiireesti. "Herran tavaroille
vain suin päin, kaulaa myöten, sylikaupalla vain kaikkea hyvää joka
päivä. Vaan kun on lahjat saatu, niin ei antajasta enää mitään."

"Anna Paavon vastata kirjeeseen, niin saa kuulla, mikä ja millainen on
tie taivaaseen syntisellä!" kehoitti Malmberg.

"Aivan niin. Paavo saa sanoa — minä kirjoitan", sanoi Lagus ihastuneena.

"Vaan jos sotken ja panen pilalle, niinkuin ennenkin", nauroi Paavo.

"No, Paavo, alahan!" kuului Lagus kehoittavan istuen kynä kädessä
pöytää vasten kumartuneena.

"Kaikki vanhurskaiksi tehdyt sielut", alkoi Paavo harvakseen, silmät
kiinni puristettuina, "ovat totisen kääntymyksen kautta elämän tielle
tulleet. Vaan kun ovat joutuneet vanhurskauttamisen paikoille ja
ensimäisen kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin siinä tulee tien
haara eteen. Toiset lähtevät silloin toista tietä, toiset toista.
Petolliset kristityt lähtevät elämän vanhurskauden tielle. Kun on
lasten leipä loppunut ja ensimäiset kihlauksen päivät päättyneet,
niin ne omistavat uskon itselleen väärällä tavalla ja siinä väärin
ymmärtävät pyhän raamatun, joka puhuu siitä, miten on syntisen uskosta
eläminen. Nämä ovat sitten heidän tuntomerkkinsä: harjoittavat
kiivaasti jumalisuutta niinkuin kihlauksen päivinäkin, vaan ilman
Kristusta, ilman kilvoitusta ja Kristuksen sisällistä tuntemista, ja
tekevät itsellensä Kristuksen jälellä olevista armon liikutuksista.
Vaan oikeat kristityt eivät lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kun
on niiltä lasten leipä pois otettu; niin ne kaipaavat, murehtivat
ja ikävöivät: missä olet johdattajani — eivätkä uskalla askeltakaan
pyhityksen tietä kulkea, ennenkun Herra katsoo armossa heidän
puoleensa. Tulkoon sitten suurempi tai pienempi tunto heidän osakseen
Herran katseesta, niin he ovat tyytyväisiä ja alistuvat Herran pyhän
tahdon alle pitäen itseään mahdottomina kaitaa tietä kulkemaan.
Eivät ne siinä ole epäuskoisia silloinkaan, kun Herra viipyy, vaan
kärsivällisinä odottavat, kunnes taasen armahtajansa löytävät.
Vanhurskaaksi tekemisessä tulevat toiset läksyt syntiselle. Kaikki armo
pannaan siinä kilvoituksen alla saatavaksi, ei ansaittavaksi mitään,
vaan vapaan, järjellisen ihmisen velvollisuudeksi, jos hän muutoin
tahtoo uskossa kasvaa eikä tietämättömän perässä juosta."

"Se on niinkuin Paavo sen sanoo ja niinkuin on koetettu itsekin sanoa
ja opettaa", sanoi Malmberg nousten kävelemään.

"Niinkuin olisi naula upotettu joka sanaan", lisäsi Lagus päätään
kääntämättä ja omasta puolestaan viedä jatkaen kirjettä.

Tultiin päivää ennen käräjäin alkua Kalajoelle neuvottelemaan
yhteisestä asiasta ja puolustuksesta. Durchman oli jo tervahovissa
Roosin luona, kun Paavo ja papit saapuivat.

"Tämä piti taasen tehdä — tämmöinen matka keskellä pahinta pakkasta",
sanoi Malmberg tervehtiessään Roosia, vanhaa ystävää — ensiherätyksen
ystävää Kalajoen ajoilta.

"Tämä piti. Hyvä, että piti. Teitä ei täällä muutoin näkisikään."

"Vaan Paavo ei olisi tullut, ellen minä olisi haastanut tulemaan —
vaikka eihän se mahtanut aivan virallisesti tapahtua. Ukko kun ei
tiennyt mitään koko asiasta."

"Parempi on tulla papin haasteella kuin lautamiesten ja vallesmannien",
nauroi Paavo.

"Laurin jää tulematta tällä kertaa — on lähettänyt valtakirjansa tänne
minulle Torniosta", ilmoitti Roos. Malmbergia tuntui harmittavan
Laurinin poisjääminen, "Laurinin täällä olla pitäisi", sanoi hän
päivitellen ja kävellen edestakaisin lattialla. "Me muut olemme
tuppisuita. Se mies raskii jotain sanoa ja tarttua aina väliin
lujin käsin ahdistajiinsa, niin etteivät saa nahkaa ilmaiseksi
parkittavakseen."

"Siinä taisi olla kiivautta liiaksikin. Ärsytti suotta", sanoi Lagus.

"Niin — vaan se tuntui niin hyvältä syntisestä, pahasta, ilkeästä
sydämestä. Saakoot vain samalla mitalla, millä itsekin mittaavat!"

"Ei, hyvä veli, — ei meidän sovi käyttää lihan käsivartta aseenamme.
Parasta on pysyä tyynenä kristityn ja Kristuksen opetuslapsen
kaikkialla. Ja sitten on vielä muistettava elämän Herran omia sanoja:
'Kun he teitä vetävät tuomioistuimen eteen, niin älkää huolehtiko
siitä, mitä teidän sanoman pitää, sillä pyhä henki puhuu teidän
puolestanne'."

"Kyllä minulta ainakin tahtoi tyyneys loppua ja palasiksi pirstoutua
kaunis kristillisyyteni silloin, kun ne valehtelivat ja vääristelivät
sanojani, se Karjalan Lauri ja muut", puhui Durchman. "Lienen sanonut
joskus jotain Lohtajan rovastista — eikähän se mikään salaisuus
olekaan, että ukko Elfving kiroilee — samoin kuin Alavieskan
vaalipapeistakin. Nehän olivat toiset suruttomia, Österblad yksin
herännyt mies, ja totta kai sen tohtii sanoa, mikä on oikeaa ja totta.
Vaan mitä lienen sanonut ja puhunut, sen olen puhunut yksityisesti."

"Se se enimmän harmittaakin, että ne vetävät esille juoruja,
kulkupuheita, asiaan kuulumattomia, jotka ovat ulkopuolella syytöstä,
ja niitä varten sitten kokoovat todistajia kaiken karvaisia, renkejä
talleista, juomareita krouveista, lukutaidottomia, ruunankummeja —
arvostelemaan omia opettajiaan", jatkoi Malmberg kiihkeänä.

"Jätetään nämä — näistä saadaan puhua huomenna aivan liian paljon
— puhutaan paremmista asioista! Puhukaa, kertokaa te, Malmberg ja
Durchman, mitä te siellä etelässä teette! Herääkö siellä ketään vai
kuorsataanko puukkojunkkarien maassa vanhaa vuosisatojen unta?"
keskeytti Lagus puhelun päivänkysymyksestä.

"Herää — niitä herää nyt joka paikassa. Nyt on sellainen aika, ettei
auta mikään — niiden täytyy herätä. Palaavat kirkosta, niin ääneensä
itkevät. Kiroilevat ja vannovat ja tasajalkaa hyppivät kiukuissaan
aikansa, niin jo tulevat muutaman päivän päästä Kauppilan seuratupaan
ja istuvat sanan alla lakioina kuin lampaat. Durchman kytkee pahimpia
puukkojunkkaria Ylihärmässä, minä Lapuan häjyjä, minkä jaksan."

"Se on toisenlainen Suu-Pohjan mies kuin nämä täällä — rehellinen
synnissä ja kaikessa pahassa ja sitten taas yhtä rehellinen
hyvässäkin", puuttui Durchman puheeseen. "Sen ovat puukonhaavat aina
edessä eivätkä milloinkaan takana. Tekee, mitä tekee, peittelemättä,
lyö, puukoittaa ja jättää siihen sidottavaksi juoksematta ja
pakenematta. Pitää olla miehen mies kaikessa, vastata omista teoistaan
itse, ja kantaa kahleensa miehen mielellä. Kun se sellainen sitten
herää, ja Herra voittaa sen puolelleen, niin se on heti molemmilla
jaloillaan elämän tiellä, ei kuuhaile eikä katsele oikealle eikä
vasemmalle. Ja saat panna sen koetuksiin ja kiusauksiin mihin tahansa,
niin kestää, pitää mielensä ja paikkansa heilahtamatta."

"Näistä kun on molemmista jo ennättänyt tulla sellaisia eteläisiä,
etteivät muut enää mitään niiden mielestä kuin ne siellä. Niiden ovat
kaikki pahat teotkin hyviä töitä näiden mielestä", nauroi Paavo. "Jo
minä niiden eteläisten ylistystä olen kuullut."

"Jaa — jaa — niin — niin. — Siinä on perää. — Sellaisia ne olivat
vöyriläisetkin ennen, suoria ja rehellisiä kaikessa. Nämä täällä
vahtivat nurkan takana ja lyövät takaa päin", jatkoi Lagus, jota oli
huvittanut etelä-pohjalaisten ylistäminen.

"Sieltä vain eivät sellaisia todistajia saisi vallesmannit pappeja
vastaan, kuin ovat täältä saaneet", vakuutti Durchman.

Iltapäivällä alkoi kansaa virrata tervahoviin, körttipukuista,
koirannahkalakkista. Ennen pitkää oli pirtti täynnä väkeä, syytettyjä
talonpoikia Nivalaa myöten ja niiden ystäviä. Ajoivat rauhallisina,
käänsivät, asettelivat hevosiaan, tervehtivät toisiaan vakavina,
äänettöminä, niinkuin olisivat tulleet omaan juhlaansa ainakin ja
niinkuin niille olisi tämä ilta seuroineen ja puheineen ollut pääasia.

"Ovat tulleet oikein joukolla — olisi vain pitänyt olla suurempi pirtti
tänä iltana", sanoi Roos, talon isäntä, ja tarkkasi ikkunasta pihalle.

"Käy käskemässä tuomari mukaan ja Lohtajan rovasti — pannaan puhumaan —
ja viskaali ja nimismies!" kehoitti Durchman leikillään isäntää.

"Nimismies tulee pian käskemättäkin. Kuuluu uhanneen hajoittaa
kokouksen, jos uskalletaan vielä, niinkuin viimeksi uskallettiin",
vastasi Roos.

"Olisi tainnut olla parempi jättää nämä seurat sentään pitämättä",
sanoi Lagus vakavana.

"Ei mitenkään — ei vaikka Siperiaan vievät. Vainon aikana tarvitsee
kansa kehoitusta, ja kun on Paavokin täällä", kiivaili Roos.

"Niin — ja jos tulee ja hajoittaa kokouksen, niin on sekin nähty — saa
sekin teko jäädä historiaan — kristillisen kirkon historiaan", lisäsi
Durchman ivallisesti.

"Siihen pitää sittenkin päästä, että tekee aina sen, minkä tietää
tunnossaan oikeaksi. Meidän täytyy tänä iltana näiden seurojen ja
sananharjoituksen kautta panna vastalause vääriä pykäliä ja plakaatteja
vastaan. Olkoon tämä nyt vastalauseena! Veisatkoot nyt niin, että
kuuluu yli Kalajan kirkonkylän tuomariin ja pappilaan asti."

Ja Malmberg käveli ja seisahteli ja pyörähteli lattialla.

Kuului voimakasta veisuuta pihan yli pirtistä, jonka ovi näkyi
avautuvan ja taas sulkeutuvan uusista menijöistä. Niinkuin olisivat
kuulleet Malmbergin puheen ja kehoituksen tai olleet itse samaa mieltä
ja samasta mielestä veisanneet. Niinkuin kokoaisivat yhteisesti
voimia ja rohkeutta ja kärsivällisyyttä huomista päivää varten ja
puristaisivat mielestään kaiken pelon virsiinsä.

Silloin ajoi joku pihalle. Aisakello kilahti vielä jonkun kerran,
hevonen heitteli höyryissään kaulaansa, ja reestä vierähti eteisen
eteen herrasmies paperikäärö kädessä.

"Se on Sandman — se on nyt täällä — nimismies — siinä, missä siitä
vasta puhuttiin", sanoi Roos hätäisenä ja kiiruhti vastaanottamaan
eteiseen.

"Tulin virka-asioissa", kuului nimismies puhuvan vapisevin äänin
eteisessä. "Te ette saa pitää kokouksianne täällä käräjäin aikana eikä
muulloinkaan. Tahdon ilmoittaa esivallan nimessä, että on lainvastaista
tämä tällainen — että kansan pitää poistua ja hajota. Ja on sitäpaitsi
röyhkeää tehdä sitä — harjoittaa sitä, mistä on huomenna syytteessä."

Sanoi ja poistui ja ajoi täyttä karkua kylälle päin turkkeihinsa
uponneena, paperikäärö samalla lailla kädessä.

"Teki kuin tekikin, mitä aikoi. — En olisi uskonut, että teki, että
uskalsi", sanoi Roos hämillään palattuaan kamariin.

"Teki — vaan pitääkö sitä totella? — Kumpaa pitää totella, Jumalaako
vai vallesmannia? Mennä nyt käskemään kansaa pois pirtistä Jumalan
sanan ympäriltä!" kiivaili Durchman.

"Paavo, sanokaa te, mitä nyt tehdään, mikä tässä on oikeaa, mikä
väärää!" kehoitti Malmberg.

"Lagus sanokoon!" vastasi Paavo,

"Paavo sanoo vain!" kuului Laguksen hiljainen, surullinen ääni.

"Kielsivät aikanaan seurain pidon Savossa, niin toteltiin, pysyttiin
alallaan ja odotettiin parempia aikoja. Karjalassa tottelivat samalla
lailla eikä siitä ole sielläpäin vahinkoa tullut. Vaan tehkää, minkä
itse paraiten hyväksi näette!"

"Minä olen samaa mieltä kuin Paavokin. Minä pelkään, että jos me nyt
vastustamme ja jatkamme, niin muuttuu kuuliaisuus Herraa kohtaan
röyhkeydeksi esivallan edessä, jolla on miekkansa väkevämmältä. Ja on
sekin, että pitää opetella nöyrtymään ihmisten edessä, niin osaa sitten
olla nöyrä Herran edessä."

"Saat sinä mennä pirttiin ilmoittamaan kansalle vallesmannin käskyn",
sanoi Durchman katkerana Lagukselle.

"Menen kyllä", vastasi Lagus ja käveli kiivaasti pirttiin päin.

"Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa!" huusi Roos perään porstuasta.

Hetken perästä alkoi seuraväkeä solua ulos oven täydeltä. Ei kuulunut
mitään syytöksiä eikä uhkauksia joukosta eikä isoäänistä puhetta. Ei
näkynyt mitään kiihkoa kenenkään kasvoissa eikä riuhtovaa uhmailua
liikkeissä. Ne kävelivät, astelivat hiljalleen hevostensa luo,
sytyttelivät piippujaan pihamaalla, tarinoivat muista asioista,
tunnustelivat ilmaa yöksi ja huomiseksi päiväksi. Oli kuin olisivat
saaneet työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä sisällä pirtissä ilman
pappien apua, niinkuin seurat olisivat jo pidetyt ja rukouksella
päätetyt.

"Näettekö tuota kansaa, miten se on rauhallista, aivan kuin ei asia
sitä liikuttaisi ollenkaan?" kysyi Malmberg toisilta silmäillen ulos
ikkunasta.

"Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää. Meidän on siitä
oppiminen", sanoi Lagus, jonka mieli tuntui liikutetulta. "Ajattelin
pirttiin astuessani, kun kuulin niiden väkevää veisuuta, että noiden
virsien kaiku kantau läpi aikojen."

Käräjäpäivän aamuna näkyi kansaa liikkeellä teillä ja kujilla ja
pihamailla. Sitä kuohui käräjätalon ympärillä mustanaan, heränneitä ja
suruttomia, enimmän heränneitä, jotka seisoskelivat totisina omissa
ryhmissään, aran näköisinä ja puoliääneen puhellen. Joku herrasmies
kulki pihan poikki, milloin pyrkien sisälle käräjätaloon, milloin
talosta poispäin, ivallinen, säälivä hymy huulilla.

"Siellä ovat nyt molemmat körtit", kuului jostain joukosta taampana
pilkallisella äänellä.

"Kerettiläisten tuomiopäivä tuntuu olevan likempänä kuin muiden", sanoi
toinen.

"Niiden on pääprofeettakin täällä Savosta asti. Kuuluvat sitä
palvelevan ja jumalanansa kumartavan. Vaan huonosti oli käynyt eilen
illalla palvelemisen tervahovilla. Oli täytynyt kesken lopettaa —
vallesmanni oli pannut pakon semmoisen, että oli täytynyt", tiesi joku
kertoa.

"Eivät ne olleet vielä alkuunkaan päässeet, kun oli Vieskan pappi
tullut ovelle ja siitä käskenyt kansaa hajoamaan. Täällä ovatkin
körttipapit hallintoaan pitäneet, vaan nyt on vallesmannein vuoro",
täydensi taasen joku kolmas toisten tietoja.

Herroja ajoi pihalle useampia hevoskuormia kenossa selin,
turkinkaulukset pystyssä, tuomari itse ja Erik Berg, maaviskaali,
ensimäisessä, nimismies Sandman ja käräjäkirjuri toisessa ja Lohtajan
rovasti yksin kolmannessa reessä. Syntyi hälinää ja puheen sohinaa ja
liikettä pihalla, mentiin hevosten ja kuskien luo ja tarkasteltiin
rekiä, valjaita ja karhunnahkoja. Heränneet seisoivat edempänä
samoissa, koskemattomissa joukoissaan äänettöminä, kääntyivät joskus
jotain katsomaan ja sytyttelivät piippujaan kontettuneilla käsillään.
Vaan samassa tulivat verkalleen astuen Paavo ja papit ja Roos,
tervahovin hoitaja, nousivat törmää ylös ja kulkivat suoraan sakeinta
joukkoa kohti. Kävi kuhaus läpi vakavan joukon ja lyhytaikainen
aaltoileminen päiden päällä, ja kuului kirpeitä narahduksia jalkain
liikkeistä lumella. Sitten oli taasen hiljaista ja odottavaa kuin
kirkossa ennen saarnan alkua.

"Minne menemmekin, on Herra mukana ja miten käynee, on Herran tahto
tapahtumassa", lausui Lagus sointuvalla, kauniilla äänellään, niin että
kaikki kuulivat, joille se oli tarkoitettukin.

Niinkuin olisi sanonut sen omille lapsilleen, niinkuin olisi niitä
ollut saattelemassa pitkälle matkalle, jolta, tiesi milloin, palaavat.

"Asialliset sisään!" kuului käräjätalon rappusilta jonkun ääni,
soinnuton, käheä, virallinen.

Alettiin kulkea ovea kohti, astua hiljalleen eteenpäin kuin
hautajaissaatossa, Paavo ja papit edellä, työnnyttiin ovesta sisään,
hajaannuttiin, siirryttiin oviseinälle, asetuttiin asentoihin,
hiljennyttiin ja seisottiin jännittyneinä koirannahkalakit leukaa
vastassa.

Pöydän takana perällä istui tuomari, nuori mies, viiksiään väännellen,
ja pöydän päässä pöhöttynyt, unisen näköinen kirjuri, joka käänteli
papereitaan, mulkoili silmiään ja katseli vihaisesti ovelle päin, mistä
aina vain näkyi tulevan uusia körttejä ja uusia koirannahkalakkeja
sisään. Vaan kamarin ovella seisoivat Erik Berg, maaviskaali, ja
nimismies Niilo Sandman, paperikäärö kummallakin kädessä, ja tuolilla
niiden takana istui Lohtajan rovasti Elfving, korkean konsistoorin
asiamies.

Oli vihdoin hiljaista sisällä käräjätuvassa, juhlallista, jännitettyä.
Papit seisoivat vasemmalla, kamarin puolella, kansan edessä,
Malmberg kuin upseeri suorana, Lagus hartaan, lempeän näköisenä kuin
aikoisi ruveta seurapuhetta pitämään, Paavo siinä vieressä pitkänä,
kumarahartiaisena, harmaat hapset valuen olkapäille, ja Jaakko Hemming
Laguksen takana, nuori, ujo apulainen.

"Ovatko asialliset kaikki paikalla?" kuului tuomari kysyvän hetken
päästä.

Kun ei kuulunut mitään vastausta, uudisti hän hetken päästä
kysymyksensä sitä täydentäen:

"Ovatko syytteen alaiset papit saapuvilla?"

"Pastori Laurin on estetty saapumasta paikalle, vaan tässä on
valtakirja, jonka hän on minulle lähettänyt", sanoi Roos ja asetti
paperin pöydälle tuomarin eteen.

"Entä Paavo Ruotsalainen, talollinen Nilsiän pitäjästä — onko hän
paikalla?"

Paavo kumarsi kankeasti merkiksi läsnäolostaan ja sanoi jotain
puoliääneen.

"Näkyy olevan", huomautti nimismies, kun tuomari jäi hetkeksi katsomaan
Paavoa ja väkijoukkoa.

"Täällä on papinkirja", lisäsi nimismies samassa ja ojensi tuomarille.

Kirjoitettiin, järjestettiin papereita pöydällä, merkittiin
pöytäkirjaan, haettiin taasen jotain paperia, joka tuntui olevan
kateissa, puhuttiin kuiskuttamalla ruotsiksi ja alettiin uudelleen
siirrellä papereita ja asiakirjoja. Sitten alkoi tuomari lukea viime
istunnon pöytäkirjaa, väliin silmäillen pappeja, milloin olivat pappeja
koskevat kohdat luettavina, ja lukien selvemmin ja harvemmin, mutta
muulloin supattamalla ja kiirehtien.

"Mitä on yleisellä syyttäjällä asiassa esiintuotavana?" kysyi tuomari
Bergiltä, kun lukeminen oli loppunut, ja heittäytyi puoleksi pitkälleen
selkänojaa vastaan.

Syntyi jännitystä, ja kaikkein katseet kääntyivät kamarin ovelle, missä
Berg näkyi hätäisenä haeskelevan papereitaan.

"Paitsi sitä, että pyydän uudistaa kaiken sen, mitä jo aikaisemmin
olen asiassa esiintuonut syytettyjä pappeja vastaan lainvastaisten
hartauskokousten pitämisestä ja laittomasta, vahingollisesta varojen
keräämisestä erinäisiä tarkoituksia varten sekä syytteeseen pantuja
talonpoikia vastaan laittomiin hartauskokouksiin osaaottamisesta,
saan minä tässä istunnossa saman, tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn,
kuninkaallisen plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn,
kuninkaallisen kirjeen nojalla vaatia edesvastuuta talolliselle Paavo
Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä Kuopion lääniä, koska mainittu
Ruotsalainen on useita eri kertoja ja eri paikoissa ottanut osaa näihin
lainvastaisiin kokouksiin, niissä lukenut ja laulanut, vieläpä niitä
joskus johtanut ja niissä puheita pitänyt. Pidätän muutoin istunnon
aikana ja asian käsittelyn ohella itselleni oikeuden erinäisten
muistutusten ja huomautuksien tekemiseen sekä tämän syytöksen
seikkaperäiseen täydentämiseen."

"Mitä kokouksia yleinen syyttäjä tarkoittaa? Tahtooko yleinen syyttäjä
ilmoittaa paikasta ja ajasta, missä ja milloin syytetty Ruotsalainen on
ollut mukana johtamassa ja puhumassa?" kysyi tuomari.

"Eri paikoissa ja eri pitäjissä eri aikoina, vaan viimeksi Niemellä
Nivalan yläpäässä, Matti Niemen talossa — joulun pyhinä. Itse tietänee
ja todistajain lausunnoista selvinnee tarkemmin päivän määrä", vastasi
Berg.

"Mitä on talollisella Ruotsalaisella tähän sanottavana?" kysyi tuomari,
ja hänen äänensä muuttui töykeäksi, kopean viralliseksi.

"On sitä, että siellä on oltu Niemellä, niinkuin muuallakin — on luettu
ja laulettu ja puhuttu. Tämä isäntä on jakanut maallisia hyvyyksiään
minulle, niin on minun pitänyt antaa hengellisiä", vastasi Paavo
suoristaen kumaraa, rauennutta vartaloaan.

"Pyytäisin, että syytetyltä kysytään, onko hän näitä kokouksia varten
ollut täälläpäin kulkemassa vai muutoinko vain niitä on pidetty muitten
asiain ohella", sanoi Berg.

"Näitä kokouksia vartenko talollinen Ruotsalainen on ollut liikkeellä
täälläpäin — Niemellä Nivalassa ja muualla?" kysyi tuomari.

"Näitä — vaan näitä on pidetty yhdessä pappein kanssa, jotka ovat
kansalle paimeniksi pantu — laumaa ruokkimaan eikä vain keritsemään ja
kappoja kantamaan. Malmbergin kanssa, Lapuan papin, on oltu vanhoja
tuttavia, niin on ollut yhteisiä asioita, joita ei sitten voi vieraille
ihmisille kertoa eikä selvittää."

"Entä — mitä on syytetyillä pappismiehillä Jonas Laguksella, Frans
Oskar Durchmanilla, Niilo Kustaa Malmbergilla, Lauri Herman Laurinilla
ja Jaakko Hemmingillä sanottavana?" kysyi tuomari.

"Pyytäisin päämieheni puolesta jättää tämän kirjallisen selityksen
korkea-arvoisalle kihlakunnanoikeudelle", sanoi Roos ja käveli
papereineen pöydän luo.

"Jassoo — jaa — niin — hän ei olekaan itse täällä — tämä kai olisi
luettava", puheli tuomari ja alkoi mumisten lukea asiakirjaa. — — —

"Yhtä järjetöntä ja vastoin voimassa olevia asetuksia kuin on
se, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi
kielletty kutsumasta luoksensa ystäviä juomaan kupin kahvia eli
teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä
seuraavan sunnuntain tekstiin tai että muutamat ystävät saman sakon
uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta pyhän ehtoollisen oikeaa
nauttimista varten viettämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä
veisaamalla samaan aikaan kuin suuret ihmisjoukot ilman mitään
muistutusta pitävät omia seurojaan ja kokouksiaan Venuksen ja Bakkuksen
kunniaksi ravintoloissa ja yksityisten kodeissa laulaen ja laseja
tyhjentäen — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke oikeuteen
haastaa seurakunnissa toimivia pappeja vastaamaan luvattomista
kokouksista hartausharjoituksien yhteydessä ja koettaa heihin
sovelluttaa rangaistusmääräyksiä, jotka selvästi tarkoittavat muiden
henkilöiden estämistä opettajantoimeen sekaantumasta."

Tuomari oli toisinaan punastunut ja purrut huuliaan asiakirjaa
lukiessaan, ja Berg tuijottanut äkäisenä Roosiin ja pappeihin.

"Onko muilla syytetyistä herroista jotain sanomista?" kysyttiin
kuivasti, kylmän virallisesti, puoleksi halveksivasti.

"Niinkuin edellisten istuntojen pöytäkirjoista selviää, on maaviskaali
Berg syyttänyt minua väärästä opista tahtomatta todistaa syytöksensä
todenperäisyyttä. Pyydän, että syyttäjä tällä kertaa hankkii
todisteet, joita luulee itsellään olevan. Muutoin yhdyn minä omasta
puolestani siihen lausuntoon, jonka pastori Laurin on jättänyt
kihlakunnanoikeudelle", sanoi Malmberg.

"Minä pyydän myöskin yhtyä pastori Laurinin lausuntoon", huomautti
Lagus.

"Samoin minä", kuului Durchmanin kaunis, sointuva ääni.

"Ja minä", lisäsi Hemming Laguksen selän takaa.

"Sen johdosta, mitä pastori Malmberg on täällä esiintuonut", alkoi
Berg, "saan minä puolestani ilmoittaa, että pastori on pitänyt
luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten ja niissä
saarnaamisella ja lukemisella koettanut houkutella ihmisiä väärään
ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin
eksyttäviin luuloihin uskonnosta, ja pidätän minä itselleni jutun
lopussa oikeuden saada tässä suhteessa esiin tuoda kanteet, joihin
tutkimus on antanut aihetta. Samalla pyydän näyttää toteen, että
pastori Durchman on ottanut vastaan — pakanain valistamiseksi, niinkuin
herrat ovat suvainneet ilmoittaa — holhouksen alaisen, alaikäisen tytön
tavaroita, silkkihuiveja ja muita, ja anoa, että nämä tavarat aikanaan
takavarikoidaan. Lisäksi on minulla tilaisuus toteennäyttää, miten
perheissä pitkin Kalajoen vartta on syntynyt tämän kiihkoisan opin
aikana eripuraisuuksia ja riitoja."

"Kutsutaan sisälle todistajat!" kuului tuomarin ääni. Sisälle alkoi
virrata väkeä kaikenlaista, nuorta ja vanhaa. Tulivat tuuppien,
töyttien toisiaan ja toivat uutta, raikasta ilmaa tullessaan kuumaksi
käyneeseen käräjätupaan.

"Tänne näin — likemmä pöytää — kaksi sormea kirjan päälle — pankaa
kaksi sormea!" hoki tuomari.

Kuului ensin joukko nimejä eri äänillä lausuttuina, korvia vihlovaa
yhteisääntä, mistä joskus eroittautui tuomarin ylönkatseellinen ääni
hänen valankaavaa lukiessaan.

Toinen toisensa perästä astui esille todistamaan, mitä tiesi ja mitä
arveli uudesta uskosta ja opista, poistuen taasen hikisenä, punaisena
porstuaan.

"Lukkari E. Rivander Sievistä — mitä te tähän asiaan tiedätte?" kysyi
tuomari viimeksi tulleelta taas saman kysymyksen samalla, väsyneellä
äänenpainolla.

"Minä en muuta", alkoi Rivander, "kuin sitä, että ne juoksevat
vieraissa kirkoissa ja kehuvat tätä Ruotsalaista ja niitä omia
pappejaan, jotka ovat heidän mielestään oikeita hengellisiä pappeja,
kun muut ovat muka kuolleita pölkkyjä."

"Ehkä todistaja tietää jotain siitä niiden perhe-elämästä, miten ovat
riitaantuneet keskenään miehet ja vaimot."

"Siitä myöskin", jatkoi Rivander todistustaan kuin tilauksesta.
"On sellainen hälinä ja sota nyt kylissä ja pitäjissä, ettei ennen
milloinkaan, toiset kun ovat vanhan kirkon ja Luteeruksen oppia, toiset
tätä uutta, jossa pitää olla uudet vaatteet ja uudet laulut ja uudet
opettajat ja papit."

"Pyydän huomauttaa lukkari Rivanderin todistuksen johdosta, että
tällaista sotaa on aina ollut ja aina tulee olemaan siellä, minne
elävä kristillisyys pääsee tunkeutumaan. Tässä merkityksessä juuri
sanoo Kristus tulleensa miekkaa tuomaan maan päälle eikä rauhaa.
Jumalan armo ei anna syntisen elää entiseen jumalattomaan tapaan, vaan
syntisen täytyy ruveta varomaan syntitilaisuuksia. Tästä suuttuvat
ne, joihin sana ei ole päässyt koskemaan, ja luulevat heränneiden
heitä halveksivan, vaikka tätä halveksumista ei ole muualla kuin
kääntymättömien omissa luuloissa ja mielikuvituksissa", puolusti
Malmberg itseään ja muita.

Väitettiin vielä ja syytettiin ja puolustettiin ja selitettiin,
takerruttiin vähäpätöisiin juttuihin, juorupuheisiin, joita oli ollut
liikkeellä, ja etsittiin heikkoja kohtia toistensa puheissa.

"Onko konsistoorin asiamiehellä tällä kertaa mitään sanottavaa?" kysyi
tuomari kohteliaasti rovasti Elfvingiltä, joka oli kaiken aikaa istunut
kamarin puolella oven kohdalla.

"Ei muuta mitään kuin sitä, mitä olen jo edellisten istuntojen aikana
lausunut. Pyydän sen uudistaa ja jättää asian muuten korkea-arvoisan
kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi", sanoi Elfving seisten käräjätuvan
puolella kynnystä.

Kun Paavo kuuli, että yleinen syyttäjä pyysi lykkäystä lisätodistuksien
hankkimista varten, tuli hän levottoman näköiseksi.

"Minä, vanha mies", sanoi hän ja kumarsi tuomariin päin, "saanen muiden
kautta toimittaa asiani, jos sen toimittamista ja tutkimista vielä
tarvitaan. Minulla on pitkä matka —"

"Tämä on rikosasia — tässä eivät asiamiehet kelpaa", keskeytti Berg
töykeästi ja vetäytyi samassa kamariin.

"Aina vain yhtä ja samaa — samaa näytelmää ja kometiiaa
iankaikkisesti", puheli Durchman harmissaan, kun tultiin käräjätuvasta.
"Lykkäystä ja lisätodistuksia — venytystä ja viivytystä ja kiusantekoa
— uusia juoruja kyliltä ja kujilta. Milloin tämä sitten loppuu?"

"Annetaan niiden vastedes vangita. Paavo! — Kuule! — pääset ruunun
kyydillä, jos tahdot — tulevalla kerralla", leikitteli Malmberg ja
taputti Paavoa olkapäille.

"Tässä onkin jo vankipuku valmiina, ettei muuta kuin vanteet päälle
— mustat viivat selkään ja raudat jalkoihin", sanoi Paavo nauraen ja
aukoi takkiaan, lyhyttä körttiröijyä.

Istuttiin Roosin luona illalla, muisteltiin, mitä oli kuultu ja
todistettu ja sanottu käräjätuvassa, mitä Berg, maaviskaali, ja
Rivander, Sievin lukkari ja muut.

"Olivat rauhallisempia nyt kuin ennen — Elfving ainakin", sanoi
Durchman.

"Olivat — kun ei ollut Laurinia täällä niitä ärsyttämässä", huomautti
Lagus.

"Minulta vain tahtoi rauha ja kärsivällisyys kesken loppua", puuttui
Malmberg puheeseen. "Mies syyttää väärästä opista — uudistaa
syytöksensä röyhkeästi eikä aiokaan toteennäyttää.

"Ja oikeus sitten — —. Täällä on pitkin aikaa — käräjäaikaa — nyt ja
ennen saatu nähdä pelkkää puolueellisuutta."

"Se on vain hyvä, että lykkäävät ja jatkavat ja venyttävät. Teitä
täällä Kalajoella ei enää muuten näkisikään — vanhoja ystäviä. Kunhan
saavat edes nähdä entisiä opettajiaan, jos ei kuulla. — Tässä ovat
lasit — täyttäkää — pankaa sekaan!" puheli Roos ja pyöri pöydän edessä,
mille palvelija juuri oli asettanut tarjottimen laseineen ja kannuineen.

"Ja unhoittakaa kaikki ikävät ja mieliharmit ja katkeruudet! Kun on
kahtia kerran kansa — toiset Herran puolella, toiset Herraa vastassa,
niin näissä pitää oltaman ja näitä kärsittämän", jatkoi Durchman.

"Vaan jospa jätetäänkin koskematta ja kajoomatta sinun kannuusi ja
laseihisi tänä iltana."

"Mitä sinä, Lagus — millä tekopyhyydellä sinä aijot sydäntäsi
vahvistaa?" sanoi Paavo lasiansa sekoittaen.

"Sydän vahvistuu armolla, ei ruualla eikä juomalla. Eikö niin, Paavo?"
sanoi Lagus vakavana.

"Minun täytyy — minulla on raihnainen ruumis ja pitkä pitäjä — Savosta
Karjalaan, Karjalasta Kainuuseen, Kainuusta tänne Kalajaan."

"Vielä tästä sivukin — Lapualle asti", jatkoi Malmberg.

"Ja Härmään", lisäsi Durchman.

"Niin — kun on kahden hiippakunnan piispa, vaan pahanaan näkyvät
piispaansa pitävän", sanoi Paavo.

"Hyvänä pitävät, jotka tarvitsevat — tavaransa avaavat, silmän päästään
kaivavat."

"Ja heräävät vielä nekin, jotka pahana pitävät. Meitä on nyt vähän,
vaan meidän on tulevaisuus, meidän — vainottujen."




XV.


Tuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan
käytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia,
mustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia,
punakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä
tavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja
kesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet
joka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen,
salojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti!

Hän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää,
kulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla,
puhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli
niin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa,
veisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin
reipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja
miten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen
valmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit
mitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan
nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen
henkeä eikä heränneen mielen rakkautta.

"Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä,
näet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut",
sanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja
pidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä.

"Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana."

"Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne
ovatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat", jatkoi Malmberg. "Vaan
ritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan
ja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät."

Ja Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on
veri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat "häjyt" lyöttäytyneet
yhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä
nöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat,
miten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen
ja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut
paraimpia ystäviä.

"Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden,
jos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun
sanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies
seisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan
paraiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo
olen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten
ne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä
osaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!"

"Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin
voima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa
et saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään", sanoi Paavo
ihastuneena.

"Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin", jatkoi Malmberg.
"Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea."

Hän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen:

"Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden
henki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset
pidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti
virsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä
ankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton
vihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten
tallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin
kaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä
erityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle
nuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan
tulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa
selkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja
karski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden
testamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi
kirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa,
miten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä
uhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies.
Istuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain
näkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin
kamariin, vaan tulee se."

"Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein",
sanoi Paavo.

"Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja
minut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan", nauroi Malmberg,
niin että hartiat hyppivät.

"Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana
käyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen
heittävät."

"Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja
madaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli,
kunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja
kirvoittavat."

"Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi
— pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat,
kaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?"

"Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta
talosta."

Ja Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin,
joka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse.

"Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän
muutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut
lensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin,
väliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli
valmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti
ollut."

"Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!"
sanoi Paavo. "Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus,
niin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin
saat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä.
Minä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja
kosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat
ja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa —
heikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen
kuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun
kylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja
siinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat,
niin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä
sinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa
tehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä
kilvoituksessa."

"Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä
toisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja
menestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot
seuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä
tavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet."

Ajettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain
lakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa,
kaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin.
Tulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat
emännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten
edeltäpäin valmistaneet.

"Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt", sanoi Malmberg,
kun olivat perille päässeet.

"Mitä pelännyt?" kysyi Durchman.

"Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä
täällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään",
sanoi Malmberg nauraen.

"Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi
taivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja
maan päällä?" leikitteli Durchman.

"Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä", jatkoi
Malmberg yhä nauraen.

"Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu
liiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään."

"Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi
pellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen
alle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat
ja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille
vievät", sanoi Durchman.

"Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet
joukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa
väärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka
hetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat
takaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja
vievät muita, vilpittömiä, mennessään."

"En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista
lähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että
heräävät, kun vain vähänkin kosket", jatkoi Durchman.

"Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt
Kalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua
sen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle."

"Pitää", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet.
"Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta.
Istuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen
kokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain
karitsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne:
kuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin.
Piti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään."

"Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee?
Sitä vain saa pelätä, että kesken loppuu", todisti Malmberg. "Äsken
kävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat
sanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä
alkavat itkeä."

"Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa
käynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon,
niin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet
rukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet
ja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi
ja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan
tekijöinä."

Papit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet
paikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan
ja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa
höystöksi.

"Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja
aidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!"
sanoi Durchman innoissaan.

"Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren
Vähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne
Stenbäck Vöyrissä", luetteli Malmberg. "Niitä ilmestyy joka puolelle, —
nuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja
meren puolella, me täällä keskellä."

"Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa", lisäsi Paavo, johon
tuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. "Siksipä sillä on
perkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä
vai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät,
lykkäävät ja taasen kiinni iskevät."

"Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja
minä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä
ovat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa", sanoi Durchman.

"Ja mitä useampia syyttävät", lisäsi Malmberg, "sitä heikommaksi käy
vaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet
Uuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa
vain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin."

"Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat
suuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta
tultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet",
nauroi Durchman.

"Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain
pidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä,
Paavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa",
sanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle.

"Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä
ne ovat Savossakin", lisäsi Durchman.

"Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat,
lain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa
helvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat
ja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan
järjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää
mitään tilaa parannukselle."

Kulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja
puhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan,
ja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa
hiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin
Karjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa
parannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita
ja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä.

Niinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja
Karjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien
välitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista
nauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka
odottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa
kanssa.

"Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus
loppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!"
huusi Malmberg kamarista tupaan.

"Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän
kylestä verta imee", kuului Paavon ääni tuvasta.

"Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia",
jatkoi hän kamarin puolella. "Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä
jo suurten pyhäin rakkauttakin."

"Siitä me muutkin saamme", sanoi Durchman. "Rikkaiksi vain heti, pyhien
aarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta
kävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?"

"Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on
pelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua,
vaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta
kuin puutoksien puutetta?"

Ja hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää
sielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi.

"Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku
sellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se
on vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri
salaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät
kristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään
vielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava
kansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin
ettei itsekään pitävänsä ymmärrä."

"Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme,
valitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu,
että on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin",
huomautti Durchman.

"Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä
pitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää
köyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva
mukana — pitää olla."

"Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki
pahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan
rikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja
kaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu,
sitä et nosta enää etkä seisalleen saa."

Istuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla,
lavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas
puhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä
elävämmiksi kävivät Paavon puheet.

Malmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin
olisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä
koota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten.
Ja kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi
liikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin
kaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille
ja sanankuulijoille.

"Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden,
ilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi
muuttuneekaan Kalajoella?" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja
hyvästeltiin.

"Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu
ja uutta armoa ihailtu", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään
hyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi.

"Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen",
lisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä
vartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta.

"Tulkaa, Paavo, pian takaisin!" kuului väkijoukosta.

"Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin
eteen, niin en pääse."

"Se aukaistaan — sen täytyy aueta", kuului monesta suusta.

"Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?" huomautti
Malmberg.

"Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin
aukaistavissa — nämä pohjalaiset."

Kun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka
edessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja
harmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja
tietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia,
puhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän
kalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet,
koetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän
pyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla
näkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat
Herran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain
välikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on
valoa, mikä pimeää.

"Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen", sanoi
Durchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta.

"Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan
kristityn kantaa", sanoi Paavo.

"Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu",
lisäsi Malmberg.

"Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi
täällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi,
varmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten
jälestäpäin."

"Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa", sanoi
Malmberg Durchmanille. "Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme,
saarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa
vastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa,
syntiä, jos minkälaista."

"Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja
saastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein.
Täällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten
saan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi —
voi ihmisparkaa — pappiparkaa!"

"Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli
sisälle ja sisäpuoli päälle", sanoi Paavo nauraen.

"Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta", yhtyi
Durchman samaan leikkiin.

"On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että
kulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja
tietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa
talonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa
ja itkemässä?"

"En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia
vikoja varottu, salattu ja poveen peitetty", vastasi Durchman.

Siellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset,
Hemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi
iloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni
toisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin.

"Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?"

"Piispa pappeinensa."

"Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä
matkalla."

"Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!" nauroi Paavo ja asetteli
konttiansa oven taakse eteiseen.

"Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?" kysyi
Durchman totisena.

"Kysy Laurinilta!" vastasi Lagus hymyillen.

"Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen
puhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja
yksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää,
vakuuttaa", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla.

"Ei puhu, vaan lukee tästä näin", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan
paperin. "Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu."

"Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?" kysyi Malmberg nauraen.

"Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?"
yhtyi Durchman huomauttamaan.

"On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan", vastasi
Lagus. "Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin
— että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina
arvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa."

"Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?" kysyi joku joukosta.

"Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään
herrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät."

"On siellä paperi Paavonkin puolesta", sanoi Laurin.

"Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies
kyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen."

"Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?" kysyi Durchman.

"Mitä lienen tehnyt", vastasi Laurin nauraen. "Talonpojathan ne lopulta
herrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on
tarpeen tuomarille kohmeloonsa."

"Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella", sanoi Malmberg ja
taputteli Laurinia.

Oltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina,
kaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin
elokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi
tullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta,
missä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa,
kuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin
tai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin
ovella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain
näyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina,
oman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä.

"Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?"
kysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. "Jollei ole, saavat
todistajat astua sisälle ja tehdä valansa."

Tulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan
pappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja
Heikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat.

"Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja
kuullut!" kysyi tuomari.

"Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin", huomautti Bergh
auttaakseen todistajaa alkuun.

"Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja
perheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään.
Täällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista,
kun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä
peloittamaan."

"Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?" kysyi tuomari
hätäillen, kiirehtien.

"Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain,
että tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja
tuhlaa niille omaisuuttaan", puhui todistaja.

"Jaa — niin" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä.

"Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?" kysyi tuomari.

"Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista,
kun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat
laittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra
itse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina,
ja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa
ja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet
suuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta."

"Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen
antaman todistuksen erityiseen huomioonsa", huomautti Berg.

"Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte", kehoitti
tuomari edelleen.

Syntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni,
mustanverinen mies, astui esille.

"Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä
mailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta
mukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat,
huonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin
eripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt
totuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka
kirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina
taasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko
nyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa.
Pastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja
kuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta
uskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin
todistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut
antelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin
joukkoon tahansa."

Rovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen.

"Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!" sanoi tuomari ystävällisesti.

"Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee
vapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon
kautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan."

Teki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen
puolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen
hyvästä mielestä.

"Annan sille kaikki entiset anteeksi", kuiskasi Laurin Durchmanille.

"Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!" kuului tuomarin
kehoitus pöydän takaa.

"Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström
jo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan
vaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn
kansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että
kansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat
isiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden."

"Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?" kysyi tuomari
Bergiltä.

"En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin
tarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt
papit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin
rikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen
nojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle,
Malmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka
pappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean
konsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa
toimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat
syypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin
sovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla:
'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään,
eikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä
nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa
ellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin
talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on
toimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle
Roosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja
pidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta
niille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori
Laurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja
kirjallisista lausunnoista."

"Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?"

"Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen
loppulausunnon", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo.

"Teillä myöskin?" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli
pöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään.

Alkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön
lukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa
yli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan
supatukseen.

"Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä", kuiskasi
Laurin taasen Durchmanille.

"Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee", sanoi Durchman.
"Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?"

"Minun pitää pyytää sille istumalupaa", sanoi Laurin hätäisenä.

"Se jo loppuu", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä.

— — — "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt
selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja
toivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan
jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin
tahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä

    "Se sana seisoo vahvana,
    He ei voi sitä kestää:
    Kun kanssamme on Jumala,
    Ken meiltä voiton estää.
    He vaikka ottavat
    Hengen ja tavarat,
    Jää meille kuitenkin
    Jumalan valtakunta."

"Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki", kuului tuomari sanovan.
"Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä."

Ulkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion
oikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita
ja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo
ja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta
perempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan
lutin vierestä oikealta.

"Körttiläiset ovat kinkereillään", sanottiin jossain likellä.

"Ovat monta kertaa vuodessa."

"Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko."

"Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät
hyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet."

"Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat."

Heränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan,
rauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat,
mitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat
puhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti
hiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle.

Silloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä,
joka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät
heränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla,
kantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat
päistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta
ja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui
ikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen
vakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli
loppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut
seuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana.
Paavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan
vahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili:

"Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä,
jotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme
Sinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta
kärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun
ja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä
ristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan
asti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja
auta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna
tulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin
voimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja
totuutesi todistamiseksi — amen!"

Kun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä
katselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa
näkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi.

"Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot", sanoi
Durchman rohkaistuneena.

"Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä
säikytä sydäntä", jatkoi Laurin.

"Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas
pakenee sinne ja tulee varjelluksi", lisäsi Lagus tyyneesti,
vakuuttavasti.

"Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla
mielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme",
puhui Laurin yhä samasta asiasta.

Ja heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja
väljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen
tulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia
ikkunasta.

Kun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt.

"Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat",
sanoi Durchman. "Talonpoikia minä säälin."

"Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme
koonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja
sanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy
linnaan lähteä", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin
lattialla.

"Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna
sitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan
yhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat."

"Samaa minä, mitä Paavo", sanoi Lagus. "Yhteinen risti täällä —
yhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja
Herran ystäväin yhdessäoloa."




XVI.


Seistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien
vierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen
uloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina,
herrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja
päivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen
paljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta
kuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael
Franzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi.
Nuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat
taakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia
ja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta,
asiaankuulumatonta, uteliasta väkeä.

Mikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä
puheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä
nuoruuden uhku ja verevyys!

Heinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi
keskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat
puistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu
kantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta
elämästä.

Pölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla
tiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi
kohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito
joukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja
rivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti
taasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon
tapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku
muu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas
— joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista,
suurista, taitekattoisista kartanoista.

"Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja
kunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän
ainoan karitsan ottivat", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen.

"Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain
— nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa
kodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta
on päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan
ylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut", sanoi toveri.

Jatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa
vakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin
väliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita
istuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin.

"Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat
teidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä
näette paremmin", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain
edempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja
tuntematta niiden jännitettyä odotusta.

Katseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten
korvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen,
asteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa.

Näkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului
tervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa.

"Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista —
mitä lienee?"

"Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan
ei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin."

"Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan", sanoi joku
joukosta.

"Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa,
me muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy,
näkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja
näkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta
kieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä
välitä eikä ymmärrä välittääkään", puuttui joku toinen heränneistä
ylioppilaista puheeseen.

Vaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen
kiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse,
niinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut.

"Nyt tulee", kuului useampia ääniä etupäästä.

Lippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi
jälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi
tungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja
rauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui
lakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä.

"Kuka se on tämä?" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran
viitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan
puhua vaunuihin päin kääntyneenä.

"Cygnaeus — tohtori Cygnaeus, Suomen paras puhuja", vastasi Stenbäck
hätäisesti, jouduttaen kuuntelemaan.

"Vai paras!" sanoi Paavo arkana kuin anteeksi pyytäen, että oli
häirinnyt.

Oli aivan hiljaista ja äänetöntä kaiken aikaa, minkä Cygnaeus puhui,
oli sellaista, ettei kuulunut muuta kuin kaukaista ääntä kaupungista
niinkuin kosken kohinaa jostain etäisyydestä. Vaan kun vanha
runoilija kohousihe vaunuissaan ja alkoi väräjävällä äänellä vastata
tervehdykseen, kulki aaltoileva liike jälkipäästä etupäähän.

Miten se olikaan rasittuneen, ränsistyneen näköinen, ikälopun, eläneen
ja mailleen menneen! Ääni oli kulunut ja kaiuton, kasvot harmajat,
katse riutunut, ryhti rauennut, vartalo köyristynyt, ja koko olento
käynyt pieneksi ja mitättömäksi.

Laulettiin uudelleen, huudettiin, hurrattiin, liehutettiin lakkeja ja
nenäliinoja ja päivänvarjoja. Vaunut vierivät verkalleen kaupunkia
kohti läpi kansajoukon, joka halkesi kahtia ja teki tervehtien tietä
suurelle vieraalle.

Paavo ja heränneet herrat olivat jääneet omaan joukkoonsa ja astelivat
vakavina niinkuin olisivat omista seuroistaan palaamassa.

"Mitähän olisi Paavo niistä puheista sanonut, jos olisi niitä
ymmärtänyt?" kysyi joku muilta yhtä paljon kuin Paavoltakin.

"Mitä ne puhuivat — se suuri, komea mies ensin, ja piispa sitten?"
kysyi Paavo.

"Puhuivat kaikesta, mikä on kaunista, runoista ja lauluista ja suurista
aatteista, liitelivät likellä taivasta, melkein jo sen portilla",
selitteli Stenbäck.

"Vai siellä asti — vai uskalsivat sinne tämmöisessä paikassa! Niistäkö
runoista, joita Kajaanin tohtori on kirjoittanut ja ulosantanut?" kysyi
Paavo taasen.

Stenbäck ei oikein tahtonut tietää, miten sen selittäisi, niin että
Paavo sen ymmärtäisi.

"Yleensä siitä, mikä hivelee vanhaa ihmistä, tämän elämän hienoimmista
nautinnoista, siitä, mitä ihmiset pitävät suurena ja ylevänä ja
korkeana — kunniasta ja maineesta ja maan loistosta — miten sen oikein
sanoisin."

"Tämä Stenbäck on itsekin niistä ennen puhunut ja kirjoittanut, vaan
lukenut ne sitten raiskaksi Kristuksen tähden", huomautti joku.

"Ennen — minulle oli ennen runous ja taide kaikki kaikessa — jumalana,
jota yötä ja päivää palvelin — vaan sitten koitti kirkkaus ylhäältä,
Jumalan pyhyys ja totuus, ja kaikki muu meni mitättömäksi."

"Kaadat puun korvessa, aholla, missä tahansa märässä paikassa, niin
vesoo juuresta", sanoi Paavo.

"Voi, hyvät ystävät — niin se on — sellaista se on. Nousi taasen
luonto, ja syttyi vanha rakkaus vanhaan jumalaan. Te ette tiedä, mikä
on taistelu sillä, jonka vanhaa ihmistä on näissä tuuditettu", sanoi
Stenbäck.

"Minusta on tuntunut kaiken päivää siltä, että ei olisi pitänyt
ensinkään tulla tällaisille juhlille. Täällä on vaikea pysyä Herraa
likellä sen, jolla on herännyt omatunto. Silmän koreaa, suun makeaa,
korvan kaunista kaikkialla", sanoi Lauri Achren, nuori pappi
Pohjanmaalta.

"Ja sinäkin, Lauri, nouset pian parnassolle ja laskeut sieltä laakeri
päässä. Minusta se on pakanallista", sanoi Ingman ja käveli Stenbäckin
rinnalle.

— — "Korkealle vuorelle, josta näkyy maailman koreus ja kunnia", jatkoi
Stenbäck itse. "Rukoilkaa te, veljet, silloin ettei uskoni puuttuisi."

"Tällaista tämä on, Paavo, pitkin viikkoa ja tätäkin hullumpaa vielä.
Taisin tehdä tyhmästi, kun pyysin tulemaan", puheli Stenbäck Paavolle
ja jättäysi Paavon viereen kävelemään.

"Ovat nähtyjä nämäkin. Pitää kerran nähdä kaikki herrain metkut
talonpojankin", sanoi Paavo nauraen.

Oli yhtä humua monta päivää, yhtä menoa ja juhlamieltä kaikkialla.
Kulettiin kirkossa ja seurahuoneella, kuunneltiin aamupäivisin
oppineita, latinalaisia puheita ja katseltiin komeita tohtori- ja
maisterivihkiäisiä puolivalmiissa Nikolain kirkossa, joka oli juhlaa
varten kukkasilla ja köynnöksillä koristettu. Oli suuria päivällisiä,
itsensä kreivi Rehbinderin pitämiä, joihin oli kutsuttu ulkomaalaisia
edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, kunniavieraita. Oli suuria
tanssiaisia, jumaluusopillisen vihkijäispäivän iltana Helsingin
kaupungin pitämiä, joissa viini virtasi ja nuoruus piti ilojaan, Oli
sitä, mitä ei ollut koskaan ennen ollut eikä tullut pitkään aikaan
olemaan, komeaa, juhlallista, ylhäistä ja suurta riemua.

He olivat saapuneet viimeisenä juhlapäivänä jo aikaisin Nikolain
kirkkoon, Paavo ja papit ja nuoret heränneet ylioppilaat. Suuri
osa juhlivaa väkeä oli jo paikoillaan istumassa odottava ilme
kasvoilla, ja uusia tuli ovien täydeltä kulkien hiljaa ja seuraten
ohjaavien marsalkkojen viittauksia. Kuorin eteen, parnasson puolelle
kulki komeita herroja ja naisia, tähtirintaisia, kultakauluksisia,
silkkinauhaisia ja harsopukuisia, lehterille ilmaantui soittajia
ja laulajia, valkorintaisia herroja, soittimet ja nuottipaperit
käsissä. Kahden puolen parnassoa istui nuoria valkopukuisia naisia
puoliympyrässä kullakin laakeriseppele kädessään. Siinä istuivat
edessä juhlallisina, vakavina, päät kultakauluksien kohottamina, maan
suuret ja komeat, kenraalit, kreivit, Venäjänmaan mainiot tiedemiehet,
Ruotsin edustajat, kansan parhaat, valitut, valiot. Soitettiin torvin
ja jouhisoittimin, laulettiin kuoroin ja solistein kaunis kantaatti, ja
sisään astuivat vihittävät, tohtorit ja riemumaisterit ja maistereiksi
vihittävät vormuineen ja miekkoineen, itsekukin asettuen omalle
paikalleen.

Kävi liikutuksen väre läpi suuren, avaran kirkon, kun kaksi vanhaa
riemumaisteria, Franzén, piispa, ja Gadolin, tuomiorovasti, astuivat
rinnan sisään vanhoina, vapisevina, harmaina, pieniksi ukoiksi
painuneina.

"Tuossa se on — tuo, jolla on kultainen risti rinnalla, Franzén,
runoilija, Ruotsin piispa", kuiskasi joku ylioppilaista Paavolle
perällä kirkkoa. "Ja tuolla istuu Lönnrot, Kajaanin tohtori, Kalevalan
kokooja, ja tuolla pilarin vieressä tuo korkeaotsainen on Runeberg,
Suomen tuleva suuruus."

"Entä nuo punahattuiset ensi penkeillä?" kysyi Paavo.

"Eilen vihittyjä tohtoreita — lakimiehiä — oikeusoppineita", vastasi
ylioppilas.

"Niinkuin olisivat helvetistä tulleet ja vasta oven perässään kiinni
painaneet", sanoi Paavo hymähtäen.

Kuului vanhan herran puhetta puhujan paikalta, hiljaista, epäselvää.
Hetken perästä nousivat Franzén ja Gadolin seisalleen, ja nuori, kaunis
neiti, yleinen seppeleensitojatar, painoi laakeriseppeleen vanhusten
harmaille, harvenneille hapsille. Samalla alkoi musiikki soida
lehterillä, ja koko kirkko kohosi istuimiltaan.

"Jääkö niille siellä mitään — haudan toisella puolen — niille, jotka
täällä eläessään ovat kaikkensa saaneet?" kysyi joku heränneistä
ylioppilaista kumppaniltaan.

"En tiedä. Riittäneekö hyvää kahden puolen? Sanottiin kerran rikkaalle
miehelle: Muista, että sinä sait tässä elämässä hyväsi. Sen vain
tiedän, että elämän Herra kantoi pilkkapukua ja piikkikruunua. Lieneekö
hänen seuraajainsa tie toinen tänä aikana?"

"Piispa ja tuomiorovasti keskellä maailman kunniaa ja kiitosta —!"
kuului yhä ylioppilasten puolelta Paavon vierestä.

"Nyt on nuorten maisterien vuoro, Laurin ja muiden", sanoi Achren, kun
maisterien seppelöiminen alkoi.

Arkana, ujona ja mitättömän näköisenä astui Stenbäck parnassolle ja
otti siinä seppeleensä yleiseltä sitojattarelta, kun ei omaa ollut.
Oli kuin olisi hakenut silmillään ystäviään jostain, katsellut sinne
tänne, eri puolille kirkkoa. Hän näytti kalpealta, hajamieliseltä,
surulliselta, avuttomalta seisoessaan yksin parnassolla ja siitä
poistuessaan. Ja hän katosi samassa toisten taakse, Painui
näkymättömiin, niinkuin olisi paennut omaa onneaan ja iloaan ja
maallista autuuttaan.

"Niinkuin hiilten päällä — niinkuin unissaan liikkuisi", kuiskattiin
taasen.

"Niinkuin ottaisi sen Herralta, mikä annetaan, eikä ihmisiltä — Herran
kiitokseksi eikä omakseen."

Kun juhlallisuus oli päättynyt, lähtivät seppelöidyt ajamaan seppele
päässä pitkin katuja sitojattariensa kanssa. Vaan Stenbäck asteli
jalkasin seppele kädessä, tuli hymyillen Paavon ja ystäväinsä luo,
jotka olivat odottamassa ulkopuolella.

"Laskin tämän Kristuksen jalkain juureen, tämän kuihtuvan, katoovan
seppeleen, niinkuin sen maineenkin ja maailman kunnian", sanoi Stenbäck
toisille.

"Miltä siellä tuntui?" kysyi joku.

"Ei miltään. En ajatellut itseäni enkä ympäristöäni enkä katsellut
korkeita herroja enkä paljon kuunnellut sitäkään, mitä vihkijä puhui,
ajattelin Herraani ja Vapahtajaani, hänen orjantappuraseppelettään
ja teitä kaikkia ja herännyttä kansaa kaukana Pohjanmaalla. Mihin
rukouksella itsensä valmistaa, siinä on rauha ja turva. Töölöön tiellä
silloin huumasi runoilijan kunnia ja maine, kun olin aseeton oman
valvomattomuuteni tähden." Oli taas samaa hupaista yhdessäolo kuin oli
ollut ennenkin. Istuttiin iltaa Stenbäckin luona, syötiin, juotiin
juhlan kunniaksi, veisattiin, luettiin, puhuttiin.

"Ei ole niillä siellä sitä iloa, mitä on meillä täällä", puheli
Stenbäck. "Niiden on ilo synnin iloa, viinin huumaamaa, sitä, mitä
maailma antaa, vaan se otetaan pois, ja sielu jää ontoksi, tyhjäksi,
köyhäksi. Meidän on ilomme Herran antamaa. Se ei läiky yli reunojen,
vaan palaa hiljaisella tulella Herran ystäväin sieluissa. Voi,
veljet, mikä on armo annettu meille, jotka olemme kutsutut pimeydestä
valkeuteen. Minusta tuntuu niin ihanalta tämä päivä, kun näen teidät
kaikki täällä ja kun saadaan taasen yhdessä Herraa lähestyä — me nuoret
— ja kun Paavo on mukana!"

"Niinkuin murheelliset ja kuitenkin aina iloiset", sanoi joku joukosta.
"Miten te, Paavo, sen paikan selitätte? Miten voi olla murheellinen ja
iloinen samalla kertaa?"

"Täällä minä teidän vaivoinanne, vanha mies nuorten, tupakkasuu
talonpoika Helsingin herrain. Syötätte, juotatte, ylimpänä ystävänänne
pidätte, pöydän päähän istutatte. Jo saan hävetä hyvyyttänne ja omaa
halpuuttani. Vaan kun on teillä Herran mieli, niin hoidatte, vaalitte,
unohdatte talonpojan taitamattomuuden, vertana pidätte ja vieressä
istutatte. Siinä on surua ja iloa."

"Se onkin Herran mieli, joka yhdistää sivistyneet ja kansan, herrat ja
talonpojat, samaksi kansaksi — toisia nostaa, toisia laskee", sanoi
Ingman.

"Tämä herännäisyys — tämä kaataa kaikki samaan tuleen, yhdistää, tekee
veljiksi herrat ja talonpojat", lisäsi joku.

"Kaukana vielä ollaan kansasta", jatkoi Ingman. "Latinaa ja ruotsia,
ruotsia ja latinaa, vaan ei suomen sanaa koko juhlilla, ei kukaan
Kalevalan kaunista kieltä, ei suurista eikä pienistä herroista. Mitähän
mahtoi Lönnrot ajatella, kansanmies, Kalevalan mies?"

"Näkyi seisovan ujona, vaatimattomana Castrénin takana — ystävänsä."

"Ei tunne heränneitä, ei ymmärrä Herran työtä", sanottiin joukosta.
"Pyrkii samaan, mihinkä mekin — että kansa nousisi ja kansan kieli
pääsisi kunniaan ja arvoon, että kansan mieli, puhdas, alkuperäinen
Suomen kansan mieli, pääsisi kaikkein sivistyneiden mieleksi. Vaan
Lönnrotin tie on toinen, meidän toinen. Lönnrotin tie kulkee Kalevalan
kautta, meidän tiemme raamatun."

"Ne yhtyvät vielä", sanoi Ingman varmalla, päättävällä äänellä.

"Vaan eikö olekin tämä ihmeellistä? Meillä professoreja,
jumaluusoppineita, piispoja, tohtoreita, ja täällä me istumme Paavon
ympärillä, sarkatakkisen, hurstihousuisen, ja opettelemme Herran
tien salaisuuksia. Jos olisi meidän ollut valta, niin tästä olisimme
tohtorin tehneet", sanoi Essen ja taputti Paavoa hartioille.

"Tästä — Paavosta — tämän päähän panneet tohtorin hatun", lisättiin
joukosta.

"Kun ette vain punaista —", nauroi Paavo muiden mukana. "Kansa on
antanut sen, mitä ei yliopisto eivätkä oppineet kyenneet antamaan.
Jumalan järjestys näkyy olevan toinen kuin ihmisten — ottaa alhaalta
aseensa, Daavidin paimenesta, profeetan aatran kuresta, kastajan
korvesta, ilmoittaa pienille salaisuutensa, vaan kätkee sen viisailta
ja toimellisilta", puheli Julius Bergh.

"Ei olisi älytty eikä osattu etsiä kansan rikkauksia eikä sen hengen
aarteita, ellei Herra olisi herättänyt meitä täällä ja armotyöllään
tehnyt tietä kansan luo. Ilman sitä olisimme samanlaisia herroja
kuin ovat olleet kaikki professorit ja tohtorit ja maisterit ja
riemumaisterit."

"Ja kun on tässä yhdessä ja tärkeimmässä päästy kansaa tuntemaan",
jatkoi Ingman yhä, "niin on muussakin samalla. Herra on avannut silmät
näkemään, mitä on kansa, tämä köyhä kansa, sisimmässään, mitä sen
sitkeys ja voima ja kärsivällisyys ja hengen jalous. Kun olisi vain
Lönnrot herännyt, niin olisi oikein meidän miehiämme."

"Ingmanilla on nyt raamattu ja Kalevala rinnakkain pöydällä", sanoi
Essen. "Kuule, Antero! Kumpaa sinä enemmän nykyään luet, raamattuako
vai Kalevalaa?"

"Luen molempia joka päivä. Raamatusta opettelen Herraa tuntemaan ja
Herran teitä, Kalevalasta Suomen kansaa, omaa kansaani."

"Pohjanmaalla sitä opit tuntemaan kumpaakin — hurskasta ja
jumalatonta", huomautti joku nuorista papeista.

"Sinne menenkin, kun olen papiksi päässyt — jonnekin, jossa on
herännyttä, Herran koulussa käynyttä ja Herran tiellä kokenutta kansaa.
Siellä kuuntelen sen surunvoittoisia säveliä, tutkin sen syvää sielun
elämää ja taistelen yhdessä sen taistelua syntiä ja pahuutta vastaan,
hallaa ja puutosta. Veljet — tehdään taas tänään uusi lupaus, uusi
yhteinen päätös, että me tahdomme elää kansan hyväksi kansan keskellä,
yhdessä kärsiä, tulla yhdeksi hengeltä ja mieleltä!"

"Heränneen kansan —", huomautettiin joukosta. "Kaiken. Heräämättömiä
herätämme, kadonneita etsimme, eksyneitä kannamme kotiin —
jumalanvaltakuntaan. Nostamme sen Jumalan voimalla ja väellä synnin
kuopasta, puhdistamme, kirkastamme sen helmet ja hengen aarteet. Se
vielä virittää kanteleensa Herran kunniaksi, niinkuin ennen muinoin
omain jumalainsa ja sankareinsa."

"Voi, hyvä veli, kunpa sielut vain pelastuisivat ja vapaiksi
pääsisivät. Se muu saa meiltä jäädä, sanoi Achren.

"Ei saa — sen pitää tulla perässä — kansan asian ja kielen ja
suomalaisen sivistyksen. Emme me saa niitä eroittaa, mitkä kuuluvat
yhteen. Israelin suuret miehet olivat Jumalan miehiä ja kansan miehiä,
joille kansan sivistys ja kehitys, oman kansan ja maan olot olivat
pyhiä ja kalliita."

"Sinä olet oikeassa, Antero", sanoi Essen Ingmanin puheesta
innostuneena. "Eivät nämä ole Suomen kansan juhlia eikä riemujuhlia.
Näitä sopii pitää Ruotsissa, missä tahansa muualla, vaan ei täällä."

"Olisi oikein pitänyt tehdä se sama niille siellä Seurahuoneen suurissa
tanssiaisissa, minkä sinä, Kalle, kerran Maalahden häissä — sanoa
totuus ja sanoa se selvällä suomen kielellä", kiivaili Julius Bergh.

"Mitähän siitä olisi seurannut?" kysyttiin joukosta.

"Jos olisi menty miehissä, ruvettu jossain välissä miesvoimalla
veisaamaan ja pantu Paavo puhumaan —", jatkoi Bergh ja nauroi.

"Niin ja puhuttu itsekin, sanottu, että tämä on jumalatonta menoa, että
tämä on rikosta Jumalaa ja omaa kansaa kohtaan, että tämä on hyppimistä
ja tanssimista kansan haudalla."

"Siitä vasta olisi elämä syntynyt, skandaali ja pahennus sellainen,
ettei ennen milloinkaan tässä maassa. Olisivat rautoihin panneet joka
miehen ja linnaan vieneet ja hulluina pitäneet."

"Niin — vaan jotain vain pitäisi tehdä, jollain tavalla häiritä komeaa,
kopeaa maailmaa sen menoissa."

"Kerran hajoitin niiden tanssin ja häähypyn, vaan en enää toista
kertaa", sanoi Essen hymyillen.

"Me täällä turhia — mennään kuulemaan, mitä Paavo toisille täällä
toisessa kamarissa —", kehoitti Julius Bergh keskeyttäen Ingmanin ja
nuorten intoihin.

"Mitä täällä — mistä täällä puhutaan — syntisten asioista Jumalan
edessä — itsekurikin omista?" kysyi hän samassa Stenbäckiltä ja
Paavolta ja muilta, jotka istuivat Paavon ympärillä toisessa huoneessa.

"Paavo täällä sanoo papeille sitä, ettei suruttomia saa aina helvettiin
saarnata, vaan pitää jättää joskus helvetin partaallekin", vastasi joku
nuorista papeista.

"Näillä täällä on tulta ja tulikiveä ja pyhää kiivautta kaikkea Sodoman
menoa vastaan, niinkuin näitäkin juhlia ja näiden tanssiaisia", jatkoi
Paavo. "Eivät armoa kenellekään — suin päin vain pahimpaan paikkaan
kaikki pimeydessä ja tietämättömyydessä elävät syntiset — pää poikki
vain."

"Melkein niinkuin mekin", nauroi Bergh. "Ei se kaikki ole Herran
mieltä, mikä on kiivautta ja kiihkoa. Herran mieli on toisenlainen,
sellainen, joka odottaa oven takana, itkee kadonneen, eksyneen tilaa,
kolkuttaa hiljaa, pyrkii, pyytää sisälle päästä, nöyränä, ujona,
arkana. Kun pääsee, iloitsee ja ilolla työnsä alkaa syntisen sielussa,
vaan kun ei pääse, jää samalle paikalle odottamaan otollista aikaa,
omaa aikaansa, jolloin maailman äänet ovat vaienneet syntisen sielussa.
Herralla on oma aikansa. Pitää olla mieltä, pitkää mieltä ja malttia
ja kärsivällisyyttä ja taitoa heränneellä papilla Herran työssä, ettei
pahenna siinä, missä pitäisi parantaa."

"Vaan kyllä minusta silloin tuntui siltä Maalahdella Betty Wegeliuksen
häissä, että nyt pitää todistaa Herrasta ja puhua totuus — maa poltti
jalkain alla — sielu paloi — oli pakko sellainen — sisällinen", jatkoi
siihen Essen.

"Kun sen aina saisi selville ja tietäisi, mikä on luontoa, mikä armoa,
milloin on oma kunnia kysymyksessä, milloin Herran", sanottiin joukosta.

"Niitä pitää kesyttää ja suostuttaa ja niiden perässä pala kädessä
juosta. Ette te ketään väkisten maailmasta — rymäkällä ja rynnäköllä ja
tulikiven katkulla — ei siitä Herran työtä — muuta vain — kapinaa ja
kiukkua, itsenne omaa tekemää ristiä ja kärsimystä", puheli Paavo.

Oli jo aamu käsissä, heinäkuun ihana aamu, kun he erosivat. Oli
veisattu virsi lopuksi ja pyydetty Paavo puhumaan erojaisiksi. Oli
sitten vielä viimeksi polvistuttu ja rukoiltu Herralta valoa, viisautta
ja voimaa. Ja sitten oli tuntunut siltä, että oli saatu sitä, mitä oli
pyydetty, että asia oli taasen uusi ja suuri ja ihana, jonka puolesta
kannatti taistella ja työtä tehdä.

He kulkivat kiireesti, puolijuoksussa kotiinsa ja kortteereihinsa,
Ingman ja Bergh ja papit ja heränneet ylioppilaat, työntyivät toisiaan
likelle käytävällä ja puhuivat yhtaikaa innostuneina kuin olisi jotain
erityistä ja erinomaista tapahtunut. Kuului kovaa ajoa alhaalta
rannasta päin, ja näkyi horjuvia, humalaisia herroja ajavan ylös
senaatin torille.

"Palaavat omista juhlistaan — omaa jumalaansa palvelemasta."

"Vasta pilvissä liitelivät, suurten aatteiden korkeuksissa, nyt jo
maassa matelevat", sanoi Ingman ivallisesti.

"Ja seppeleensä saastuttavat."

Sitten oli taasen hiljaista, niin ettei kuulunut muuta kuin rattaiden
kaukainen ramina, häipyvä, sammuva, epäselvä humina, ja kengän
kalskahdus katukiveä vastaan.

He lähtivät kolmisin Pohjanmaalle, Paavo, Stenbäck ja Essen, kulkivat
yhtä mittaa, toisinaan läpi öitä kuin vainottuina ja takaa-ajettuina.
Mitä pitemmälle pääsivät, sitä kovempaa kulkivat, Stenbäck oli
aina levoton, hoputti hevosta, kiirehti, hätäili majataloissa ja
yöpaikoissa, niin että tuskin sai Paavo, vanha mies, milloinkaan levätä
tarpeekseen.

"Mihin sinulla sellainen hätä?" kysyi Paavo, kun oli taasen lähdetty
jostain majapaikasta ja Stenbäck hätäillyt.

"Sanon sen sitten, kun on perille päästy", vastasi Stenbäck.

Vaan sanoi hän sen jo ennenkin. Hänellä oli sellainen vaiva; ja pakotus
povessa, sellainen levottomuus ja kipu, että täytyi sanoa.

"Ei ole mitään puhdasta täällä maan päällä", alkoi hän eräänä päivänä,
kun he ajoivat pitkin kaunista harjua ja katselivat kaukaisia vesiä
vaarojen välissä, "Ei ole puhdasta tämä luontokaan. Siinäkin on jotain
aistillista, syntistä hurmaa. Herra yksin on puhdas ja Herran maa,
vanhurskauden ja kirkastuksen maa!"

Paavo istui äänetönnä ajatuksissaan, väsynyt, raukea ilme kasvoissa.

"Minulla oli ystävä ennen, vaan Herra otti sen pois", jatkoi Stenbäck,
"Se oli niin jalo ja hyvä — liian hyvä tänne jäämään saatanan
kiusattavaksi. Ystävyys on sentään puhtain side sielujen välillä."

"Heränneiden sielujen, joilla on sama tie ja toivo ja taivas", lisäsi
Paavo. "Nämä matkat jäisivät muutoin tekemättä."

"Kuulkaa, Paavo!" sanoi Stenbäck kuin väkisten, pakoittamalla. "Minun
täytyy se tällä matkalla sanoa teille, mitä en ole muille kellekään
sanonut. Syntinen, maallinen rakkaus on ahdistanut sieluani yötä ja
päivää ja häirinnyt lepoani ja rauhaani Jumalassa, On ollut mieli jo
ennen puhua, vaan en ole jaksanut."

"Siitäkö se on tämä hoppu?" kysyi Paavo nauraen,

"Siitä — siitä ja muustakin. Ne menivät jo Pohjanmaalle, Essenin
morsian ja se toinen — neiti Arppe — sen sisar. Meidän pitää ne
saavuttaa vielä jossain — Ylivieskassa ainakin. Essenillä on sama kiire
kuin minullakin."

Ja Stenbäckistä tuntui niin hyvältä ja keveältä, kun oli päässyt alkuun
ja saanut salaisuutensa ilmaistuksi Paavolle.

"Pitää aina olla jotain sotaa sielussa", sanoi Paavo kuin sanoakseen ja
mukana ollakseen.

"Vaan tämä on sellaista, jossa joudun tappiolle. Maailman kunnian
voitin Herran voimalla, vaan tässä saan taistella yksin."

"Jossain yksinkin, niin oppii oman itsensä tuntemaan", huomautti Paavo.

"Ystävyys on jaloa, puhdasta, suurta, Jumalasta kotoisin olevaa, pyhää,
sellaista, joka nostaa ja kohoittaa. Vaan rakkaus, maallinen rakkaus,
vie rauhan sielusta, oikean ilon ja levon. Siinä on sitä, mitä on
tällaisessa kesäisessä, kauniissa luonnossa — huumaa ja hurmaa. Se
tunkeutuu kaikkialle, pyhimpiin, hartaimpiin harjoituksiin ja hetkiin,
rukouskammioon, sielun hiljaisiin mietiskelyihin ja kanssakäymiseen
Herran kanssa, koskettaa, likaa, häiritsee salattua elämää, joka on
Jumalasta. En tiedä, kärsiikö muiden sielu siitä niinkuin minun."

"Sinä pyrit pyhäksi ja puhtaaksi, vaan älä sentään synnittömäksi",
huomautti Paavo.

"Niin — se on niin, että minulla on oikeastaan aina ollut sellainen
puhtauden ja vanhurskauden jano, vaan se on nyt sitten kirkastunut
ja tullut yhä polttavammaksi sen perästä, kun Herra kutsui tielleen
ja antoi valonsa koittaa sieluun. Mikä korkea, ihana päämäärä onkaan
sentään kristityllä — täydellistyä, kirkastua, tulla Kristuksen
kaltaiseksi! Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut puhtaampi ja
parempi ja likempänä Herraa ja hänen kirkkauttaan, vaan sitten tuli
tämä ja pirstoi kaiken, hajoitti, repi kappaleiksi koko sisällisen
elämäni."

"Sen piti tulla — piti särkeä oman rakennuksesi perustuksiaan myöten.
Kiitä Herraa siitä, että särki ja hajoitti ja likasi sielusi ja painoi
sinut tomuun alas! Pääsit pyhyydessäsi pitemmälle, niin olisit siihen
hukkunut — hyvyyteesi ja puhtauteesi."

"Vaan eikö tämä ole taantumista ja tappiota tämmöinen tila — sairastaa
saastaansa, syntiänsä — tuntea, että on liannut itsensä jollain,
häiriytynyt, langennut, päästänyt maallisen, syntisen rakkauden sen
pyhän ja puhtaan paikalle, jonka äsken omisti sielu?" kysyi Stenbäck.

"Älä neuvo Herraa! Herran tiellä mennään aina eteenpäin, vaikka meistä
syntisistä näyttää siltä kuin taannuttaisiin. Kuka tätä syntistä
sydäntä, ruojaa, rinnassaan kantaisi, jos sen sieltä pois saisi.
Vaan kun et saa ja kun ei Herra ota, niin jätä se uskossa Herran
hoidettavaksi ja puhdistettavaksi. Sen pitää maallisen rakkaudenkin
tulla ja olla ja tehtävänsä tehdä, niinkuin muunkin menon ja elämän
järjestyksen. Sen on senkin jo Herra edeltäpäin nähnyt."

"Miten se vain tuntuu sellaiselta liialta ja luvattomalta tämä
tällainen, niinkuin olisi rikoksen tehnyt, jonkin pahan teon, ja
niinkuin orjailisi sielu Herraa, ystäväänsä, joka sen on kuolemasta
pelastanut. Pitäisi olla rauha ja nyt onkin rauhattomuus ja vaiva
tiellä. Vaan liekö niin, että olen etsinyt omaa pyhyyttäni ja pyrkinyt
sinne, minne ei milloinkaan syntinen pääse täällä."

"Sinne — nuoruuden innolla ja ensimäisen rakkauden voimalla. Vihaat
syntiä, taistelet sitä vastaan, niinkuin pitääkin, vaan kun et siitä
sittenkään erillesi pääse, niin tulet rauhattomaksi ja menetät oikean
vapautesi. Tässä pitää kulkea toista tietä kokonaan — köyhän ja nöyrän
syntisen tietä. Pidä tie joka päivä auki armoistuimelle ja sano
Herralle: 'Minä taasen tässä tällaisena, tuomittuna, kadotettuna, sinä
siinä syntisen auttajana ja armahtajana. En tarvitse sinua pyhyyteni
tähden, vaan pahuuteni ja ilkeyteni'. Opettele tämä yksinkertainen
läksy joka päivä yhä uudelleen!"

"Vaan jos ei tule sittenkään rauha, ja jos on aina vain syytteenä tämä
asia, niinkuin muukin", jatkoi Stenbäck.

"Niin kanna vaivasi!" sanoi Paavo vakavasti. "Vaivaa ja vastusta on
elämän tien matkamiehellä alusta loppuun. Minkä Herra antaa ja ottaa
ja tekee, pidä se Herran tekona. Se on tämä meidän uskomme aina
aikamiesten uskoa, niin että pitää kantaa kuormansa ja syödä karvaat
ruuat niinkuin makeatkin."

Ja Paavo alkoi puhua omasta tilastaan, omista synneistään ja
kiusauksistaan, omasta kuormastaan, joka on joka päivä kannettavana,
omista lankeemuksistaan, joita eivät muut näe, vaan itse näkee.

"Minä en ole joutanut herrain päiviä pitkältä pitämään enkä pitoruokia
syömään — survoa ja pettua on ollut kotona, kun olen kotiin tullut,
ja sitä on täytynyt sieltä evääksi ottaa, kun olen lähtenyt. Teillä
herroilla pitää olla rauhat ja ilot ja elämiset monenlaiset eikä syntiä
muuta kuin siteeksi ja silmään pantavaksi. Ja kun ette kaikkia hyväänne
saa — puhtauttanne ja pyhyyttänne — niin tulette kärsimättömiksi ja
epäuskoisiksi."

Siinä oli opetusta ja nuhdetta samalla kertaa ja lohdutusta myöskin
Stenbäckin levottomalle mielelle.

Hän oli sittenkin Herran käsissä, yhtä likellä Herraa kuin ennenkin.
Mitä oli kokenut ja tuntenut ja mikä oli vaivannut häntä yötä ja
päivää, rakkaus, unelmat, suunnitelmat, pelko ja epäilys, kun ei ollut
vielä tietoa siitä, mitä se toinen ajatteli, kaikki oli kuin vain
kasvatukseksi, koetukseksi ja kilvoitukseksi.

"Kuule! — Onko teidän asianne jo selvä?" kysyi Paavo hetken päästä.

"Ei ole — ei ole puhuttu mitään", vastasi Stenbäck kuin unesta heräten.

Sitten istuttiin taasen äänetönnä pitkät ajat, oltiin omissa
aatoksissa, odotettiin uutta nousua vaaralle ja laskua laaksoon,
katseltiin siintäviä vesiä sivuilla ja kaukana edessäpäin, nuokuttiin,
torkuttiin pitkällä taipaleella, kunnes taasen havahduttiin ja alettiin
keskustelu jostain uudesta paikasta uusilla voimilla.




XVII.


Tuntui kevyeltä ja rauhalliselta ja hyvältä olo taasen monesta aikaa
kotona Aholansaaressa, tuntui lämpöiseltä ja kodikkaalta saunan jälkeen
lämpöisessä pirtissä, kun lakeinen oli suljettu, ja kevyet, ohkaiset,
harsomaiset savuhattarat liikkuivat hiljaa katonrajassa nousten ja
laskien ja muuttaen muotoaan, särkyen ja yhtyen taasen uusiksi ryhmiksi
ja muodostuen uusiksi kuvioiksi mustaa, kiiltävää kattoa vastaan.

Paavo istui omiin aatoksiinsa vaipuneena nauttien illan rauhasta
ja suuren muurin lämmöstä, joka aaltoillen kuin palkeista hiljaa
puhallettuna levisi avaraan pirttiin ja levitti suloaan sen pimeihin
soppiin. Miten hän oli sentään vanhentunut ja heikentynyt viime
vuosina! Kasvojen väri oli käynyt yhä harmaammaksi, hartiat kohouneet,
hiukset vaalenneet, katse ja ilmeet ja koko olemus saanut yhä
raukeamman ja surullisemman leiman. Matkoilla, ystäväin parissa ja
suurissa seuroissa oli hän aina nuoremman, terveemmän ja voimakkaamman
näköinen. Vaan täällä kotona, omassa vapaudessaan, keskellä salon
suurta rauhaa ja erämaan yksinäisyyttä, näytti vanha ruumis rauenneelta
ja kuluneelta, ja kiusaantunut sielu tuntui väsyneeltä, riisuuntuneelta
ja levolle laskeneelta.

Hän oli vasta palannut Kuopion markkinoilta, minne oli saatellut
Hedbergiä, etelän pappia, ja missä oli monta päivää pidetty suuria
seuroja. Oli ollut kansaa koolla kaikkialta, herännyttä kansaa,
Karjalaa ja Kainuuta myöten. Oli ollut pappeja, vanhempia ja
nuorempia, nuorempia enemmän, maistereita, ylioppilaita ja herrasväkeä
kaikenlaista mukana. Oli ollut tulta puheissa, innostusta mielissä,
voittoa, varmuutta Herran asiassa. Enemmän kuin ennen milloinkaan oli
ollut puheille pyrkijöitä, hätääntyneitä, huutavia, joita oli pitänyt
hoitaa, neuvoa, lohduttaa, opastaa oikealle tielle, yötä ja päivää
korjata.

Hän ajatteli sitä, miten koko maa oli nyt liekissä ja tulessa ja kohta
koko kansa liikkeellä. Vainot olivat vain kiihoittaneet ja lisänneet
tulta, vainomiehet vain koonneet kuivaa ja palavaa sammuviin rovioihin
ja kyteviin hiiloksiin. Hänestä oli kuin suloista unta kaikki entiset
matkat etelään, kaikki se, mitä hän oli siellä nähnyt ja kuullut
ja kokenut, nuoret papit ja maisterit ja ylioppilaat seuroineen ja
lauluineen ja puheineen. Ja nyt niitä oli alkanut liikkua täällä
kotona, Aholansaaressa, yhtenään, joka viikko. Toiset lähtivät ja
pääsivät Syvärin toiselle puolen, niin toiset jo tulivat. Ja kaikilla
niillä oli samanlaisia asioita — joku erityinen synti, joka oli
ruvennut painamaan ja pistämään, joku pimeä paikka, mihin olivat
pysähtyneet kutsutut sielut, mutta mistä eivät olleet omin neuvoin
eteenpäin päässeet, joku kiusaus kova, epäilys ja sielun sairaus. Vaan
oli niitä ollut niitäkin, jotka olivat tulleet kuulemaan ja katsomaan
uutta kummaa, ukkoa itseään, mistä se on ja mikä ja millainen.

Mitä hän saakaan vielä nähdä, jos elää? Vaan hänen aikansa on
lyhyt, hän pääsee lepoon, Herran kansan suureen lepoon. Rinnassa on
aina sellainen vaiva ja kipu, varsinkin pitkien matkojen perästä,
yövalvomisien ja muiden rasitusten. Ja pian hän joutaakin jo. Herralla
on aseensa kaikkialla, heränneet pappinsa ja harjoitetut miehensä
kansaa varten, heräävää ja herännyttä kansaa. Ennen piti olla yksin
matkassa, Niskanen paraana kumppanina Savossa ja Härkönen Karjalassa,
vaan ei pappeja ennenkuin Brofeldt ja Bergh, ei ketään, joka olisi
auttanut ja ottanut heränneen kansan asian omakseen, niinkuin sen nyt
ottavat nuoret papit ja maisterit nuoruuden innolla ja palavuudella.

Vaan toivoisi hän sentään vielä elävänsä joitakin vuosia ja näkevänsä,
miten käy, miten se leviää vielä etelässä ja pohjoisessa ja mitä
niistä nuorista maistereista ja ylioppilaista tulee. Niitä hän aina
ajatteli ja niiden kanssa hengessään kanssakäymistä piti. Ne olivat
niin lapsellisia ja nöyriä, niin palavia ja innokkaita, niin sulavia ja
taipuvia. Mikä vain pienikin asia painoi mieltä, se piti sanoa ja siitä
kirjoittaa, niinkuin lapset isälleen, yksinkertaisesti, lapsellisesti.

Anna Loviisa liikkui pirtin perällä ja laittoi illallista, etsi, löysi,
kantoi pöydälle kupit ja puulautaset ja suola-astian, päre toisessa
kädessä savuten, kulki kuin varpaillaan, hiljaa, arastellen, asetti
varovasti pöydälle kuppinsa ja panoksensa, ettei vain häiritsisi Paavoa.

"Jään kotiin pitemmäksi aikaa, niin uuvutan sinut ja muut työn alle",
sanoi Paavo vihdoin havahtuen omista aatoksistaan. "Tämä on tämä ilta
ensimäinen rauhallinen. Muut ovat kaikki olleet yhtä liikettä ja
vierasten kulkua, tuloa ja menoa."

"Pitää jaksaa muiden, minkä sinunkin. Sinulla siinä ovat suurimmat
jaksamiset", tarttui Anna Loviisa puheeseen.

"Tulisivat aikanaan — toisivat ennen. Tulevat ja tuovat niitä sairaina,
rääkättyinä ja kidutettuina, mielipuolina melkein. Niitä täällä sitten
saunottaa ja kuppauttaa ja niistä pahat veret pois laskea. — Ne kohta
pitävät minua minä hyvänsä."

"Puoskarina ja parantajana", lisäsi Anna Loviisa.

"Sinäkin. Sieviläiset toivat kerran Kalajassa mielipuolen vaimon
parannettavaksi."

Ja Paavo nauroi itsekseen ja kertoi, mitä oli sanonut sieviläisille ja
miten niistä erilleen päässyt.

"Kantavat syntejä tunnollaan vuosimääriä ja siitä heräävät, niin alkaa
helvetin lieska lyödä ympäri korvia. Niitä pitää sitten saunalla
parantaa, kuumalla löylyllä — pitkämatkaisia — hoitaa, hyvittää mieli
hyväksi, millä vain, miten vain."

"Tuovat jo kaikenlaisia, rujoja, rampoja, sulkutautisia — väärässä
mielessä", sanoi Anna Loviisa.

"Se on sellaista pimeä ja tietämätön kansa, että kun minne tiensä
tekee, siellä kaikki asiansa toimittaa, hengellisensä niinkuin
maallisensakin. Pitää tehdä niille sama, minkä tein Pyhäjärven akalle,
joka tuli oppia kysymään", sanoi Paavo ja alkoi uudestaan nauraa.

"Mitä sille?" kysyi Anna Loviisa.

"Minä perät piipusta poskeeni akan nenän edessä: 'Tämä — tällainen se
on minun oppini — ei minulla muullaista oppia'."

Vaan samassa hän jo muuttui vakavaksi ja palasi siihen, mistä oli
puhuttu.

"Käy niitä niin sääliksi, että tekisi mitä hyvänsä, kun vain voisi
auttaa. Jumalattoman, pimeän kansan keskellä tapahtuu mitä tahansa
tällaisina aikoina. Toiset tulevat mielipuoliksi, toiset sortuvat
surmilleen, kun eivät saa aikanaan apua. Ottavat raukat Herran
kutsumuksen Herran tuomiona vastaan, tuijottavat suuriin synteihinsä
yötä ja päivää ja lähtevät niistä yhä uudestaan saatanalle tiliä
tekemään. Vaan siltä et silloin armoa saa, vaikka olet muulloin
saanut. Nousee tiesi pystyyn, pimenee edessä ja takana, tulee
tuomioistuin vastaan, kun pyrit armoistuimelle. Minä sen tiedän omasta
kokemuksestani, miten siinä käy. Käy niinkin, että kurkoittavat
kuusen oksaan. Sellaisia ne ovat olleet, joita on täällä näinä
aikoina kulkenut." Anna Loviisa oli jäänyt istumaan kädet helmassa ja
kuuntelemaan vesissä silmin, mitä Paavo puhui.

"Kun on sielu kuukausimääriä sairastanut ja kuormiaan kantanut", jatkoi
Paavo, "niin uupuvat kaikki ajatukset niiden alle eivätkä sieltä omin
voimin ylös pääse. Pitää toisten auttaa, vetää, kiskoa, panna leikkiä
ja totta liikkeelle, keksiä jotain koukkua ja etsiä kapulaa, jonka
panee kangen alle. Luulevat minua ensin miksi pakanaksi hyvänsä, kun
tänne tulevat. Siinä sai kaikkensa koettaa senkin Kiuruveden miehen
kanssa."

"Kun ei vain niitä herroja enää — — Minä olen sellaisessa tuskassa, kun
niitä tulee — talonpoika — taitamaton. Mitä niille ruuaksi?" vaikeroi
Anna Loviisa.

"Siikaa, mujetta, matikkaa, pannurieskaa, piirakkaa", nauroi Paavo.

"Niiltä on Herra ottanut pois herruuden — papeilta ja maistereilta
tänä aikana — on riisunut alastomiksi, niin ettei ole jääny muuta kuin
talonpoika jälelle — tyhmä talonpoika. Jo minä ne tunnen — heränneet
herrat. Yhtä nöyriä ne ovat kuin talonpojatkin, nöyrempiä vielä, Herran
käsissä tulevat kaikki yhdenlaisiksi."

Ja hän jäi taasen muistelemaan matkojansa ja nuoria ystäviänsä
Helsingissä, maistereita ja ylioppilaita, Hedbergiä, joka oli vasta
lähtenyt Aholansaaresta, ja kaikkia heränneitä pappeja, joita oli
viimeksi tavannut Kuopion markkinoilla.

Hän oli näkevinään ne edessään, kuulevinaan niiden puhetta ja laulua,
istuvinaan keskellä kamarin lattiaa, ympärillään nuoria, innostuneita
miehiä Herran asiasta hetkuvina, kyselevinä ja kuuntelevina.
Hän oli niitä opettavinaan ja selittävinään niille Herran työn
tuntomerkkejä ja Herran tien salaisuuksia. Ja sitten oli hän ajavinaan
loppumattomia taipaleita, tapaavinaan uusia ja vanhoja ystäviä, nuoria
vastaheränneitä pappeja Pohjanmaalla, puhuvinaan suurissa seuroissa,
joissa olivat ensi penkit pappeja täynnä ja kamarin puolet herroja.

Hän havahtui siihen, että rasahti resla pirtin nurkkaan ja kuului
kohinaa pihalta, kuin olisi yhtäkkiä alkanut tuulla ja myrskytä.

"Nyt niitä taas tuodaan", sanoi Anna Loviisa hätääntyneenä ja hypähti
seisalleen.

Paavo käveli ulos pirtistä, seisoi ja katseli pihalle ja etsi pimeästä
jotain, jonka eroittaisi tulijaksi.

"Hyvää iltaa!", kuului kumea, sointuva ääni ystävällisesti, arasti,
tutunomaisesta.

Hän tunsi sen. Se oli Malmbergin ääni, erilainen, kun kaikkein muiden.

"Mitä mustalaisia te olette, jotka yöllä kulette ja ihmisiä
peljätätte?" kysyi hän samassa.

"Virkaheittoja pappeja", vastasi Durchman ja kiirehti tervehtimään.

"Vielä hullumpia kuin mustalaiset", leikitteli Paavo ja tervehti
pimeässä. "Täällä teitä kaksi kuormallista — täällä Lagus ja Lauri
toisessa — pitänee antaa yösija", hoki hän edelleen mielihyvästä
vikkelänä pyörien pihalla ja jakaen käskyjään kyytimiehille.

"Tulee ja lähtee — lähtee ja tulee — sellaista tämän talon meno ja
elämä nykyään on", jatkoi Paavo pirtissä. "Vaan ei tällaisia vieraita
joka päivä saada. Anna Loviisa tässä jo murehti, mitä herroille
ruuaksi, jos herroja tulee, vaan minä sille sitä, ettei tänne herroja
tule, että ne ovat talonpoikia nykyään sellaiset herrat, jotka tänne
tulevat."

Anna Loviisa hääri hätäillen puolipimeässä pirtissä, lakaisi nosteli,
siirteli kuppeja ja ruuan jäännöksiä pöydältä ja vaatteita saunan
jäliltä.

"Täällä on kaikki hyvää — täällä on sellaista, jota ei kotona olekaan
— lämmintä — tällaista kodikasta, suomalaista ja savolaista. Annatte
olkia lattialle muuttavaksi ja suolakalaa särpimeksi, niin ei vaihdeta
Helsingin herkkuihin", puheli Durchman ja käveli pitkin pirtin lattiaa.

"Ja Paavo itse parasta", säesti Malmberg, "On tämä sentään kaunista,
juhlallista seutua tämä Nilsiä", alkoi Lagus. "Minä olen kaiken
iltapäivää ihaillut ja ihmetellyt Kinahmin vuorta, miten se on
siirtyvinään ja muuttuvinaan milloin oikealle, milloin vasemmalle
puolen, milloin selän taakse. Toisinaan se on ollut sininen ja tumma,
toisinaan taas valkonen ja kirkas. Vaan sen juhlallisuudessa on
jotain kaameaa ja peloittavaa, jotain, jota ei osaa sanoa, mutta joka
vaikuttaa omituisesti. Luulisi olevan runollista ja miettivää kansan,
joka sen juurella asuu."

"Surutonta on — kuollutta on — kylmää on kahden puolen Kinahmia", sanoi
Paavo.

"Huomenna, päivän tultua näette, miten se on mitätön ja matala ja
loiva", huomautti Niskanen. "Minä sitä myöskin ihailin aina edempää
ja sitten ihmettelin, minne se katosi, kun juurelle pääsin — tänne
saarelle."

"Siinä kuva meistä itsestämme. Pitävät meitä minä hyvänsä — suurina
pyhinä, uskonsankareina, joilla on taivaan avaimet kädessä. Tänne
tuovat jo sairaitaankin parannettaviksi. Vaan kun likelle pääsevät
ja tuntemaan oppivat, niin eivät miehet enää mitään — syntisiä,
vianalaisia, heikkoja ja horjuvia vain — niinkuin ollaankin", puheli
Paavo.

"Ja virkaheittoja päälle päätteeksi", jatkoi Durchman.

"Jotka ovat kappaansa tuomitut kainalossaan kantamaan", lisäsi Malmberg
nauraen.

Ei tahtonut uni tulla sinä iltana silmään eikä yönäkään vielä. Kun yksi
oli lopettanut, silloin oli jo toisella jotain valmiina, Durchmanilla
ainakin, jos ei muilla. Istuttiin oljilla, noustiin väliin seisomaan
ja siinä kertomaan jotain, joka oli tärkeää ja siinä paikassa ja sillä
hetkellä kerrottavaa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt puhua kaikki
yhteen mittaan, omat asiat ja toisten. Paavo heitti jo herrat omaan
oloonsa, vaan palasi vielä takaisin.

"Minä sitä vielä, että minun pitää huomen aamulla kinkerille, niin
joutavat papit nukkua yönsä edestä. Meikäläisen ei sovi jäädä pois —
siitä tulee kiire kysymys ja tiukka tilinteko, jos jää", sanoi Paavo
ovessa seisten. "Vaan iltapäivällä mennään matikan pyyntiin", lisäsi
hän mennessään.

"Paavo menee vain, lukee ja vastaa ja tekee niille siellä selväksi
elämän tien papeille ja maallikoille!" huusi Durchman makuultaan.

Iltapäivällä palasi Paavo kinkeriltä, kulki puoli juoksussa pirttiin,
liikkui kuin nuoret ja heitti jo kaukaa kintaansa uunin kupeelle.

"Pitivätkö pöydän alla?" kysyi Durchman nauraen.

"Eivät toki ilenneet vanhaa miestä, vaikka mieli olisi tehnytkin",
vastasi Paavo.

"Vaan lahkolaisuudesta puhuivat, siitä villityksestä, joka nyt armaassa
isänmaassamme liikkuu ja häiriöitä Herran seurakunnassa matkaan
saattaa. — Varoitettiinko?"

Ja Durchman nauroi ja leikitteli vieressä, kun Paavo riisui turkkiaan.

"Se on se tavallinen teksti, vaan siihen on jo totuttu — ovat tottuneet
heränneet ja heräämättömät. Mikä se on kumma luulo suruttomilla
papeilla sellainen, että sillä jotain aikaan saa — nykimisellä ja
näykkimisellä? Eivät ne täällä osaa enää rippisaarnaansa pitää oikeasta
tekstistä", sanoi Paavo vakavana.

"Me niitä kirkkoon saarnaamme ja niille kirkkohalut annamme ja niiden
pitää sitten siellä istua suruttomien pappien parjattavina. Se on niin,
että siitä saattaa — — —."

"Kuule, Durchman! Minä luulen, että on paras, että niillä on se teksti
— siitä ne sittenkin paraiten saarnata osaavat — muusta ei mistään
mitään — ei kerrassaan mitään", keskeytti Malmberg ystävänsä.

"Nyt kalalle — kaikki papit!" sanoi Paavo ja haki kirveen käteensä.
"Tuossa, Lauri, on tuo vasu — ota se — saat kantaa kalavasun kotiin.'"

Käytiin kalalla, kulettiin pitkin ja poikin salmea ja koettiin
pyydyksiä. Joissakin oli saalista, vaan toiset olivat aivan tyhjiä,
vesiperiä. Salmen suussa näkyi Paavo viittilöivän vaaralle päin, toiset
seisovan juhlallisina.

"Tuolla notkossa", kuului Paavo sanovan, "tuolla, missä alenee ja metsä
harvenee ja vaara viertää loivasti salmelle päin. Sitä ei tänne sovi
oikein näkymään."

"Miten siinä on sellaista surullista — kaameaa, jotain julmaa", sanoi
Lagus.

"Ne muistot sen tekevät", huomautti Malmberg.

"Ei — vaan koko tässä vuorijonossa pitkin pituuttaan ja maisemassa
yleensä", korjasi Lagus. "Minusta tämä koko seutu on synkkää, vaikkei
siitä tietäisikään eikä sitä muistaisikaan, mitä on Tahkomäessä
tapahtunut."

"Ne jäljet eivät milloinkaan katoa. Muu unohtuu ja jää, käräjänkäynnit
ja sakot, omat ja muiden tekemät synnit ja rikokset, vaan tämä on aina
vaivana — kuolemaan asti."

Paavo seisoi siinä sumennein katsein, kumarana, painuneena, toisten
keskellä, niinkuin olisi asia eilen tapahtunut ja niinkuin hänen olisi
siitä yhtä vaikea puhua nyt kuin silloinkin.

"Yritettiin päästä paremmille päiville, niin tuli se. Minun on ollut
elämäni sellaista, että Herra on siinä aina ollut toisella kädellä
painamassa, toisella nostamassa. Kun on toisella nostanut ylös, niin on
sitten taas painanut toisella sitä alemma. Ei tasaista milloinkaan, ei
milloinkaan tavallista, leutoa. Sain uusia ystäviä Kalajassa ja meren
puolella, pappeja ja talonpoikia, niin sakot siitä hyvästä profeetalle,
vainot ja vihamiehet kahta hullummat. Pitäisi jo oppia pelkäämään
parempia päiviä, kunniaa ja suosiota ja omain ystäväinkin palvelusta."

"Taitaa olla kaikkein heränneiden tie sellaista — samanlaista kuin
Paavonkin on — kun se on kerran Herran tietä, ristin tietä", sanoi
Lagus.

He astuivat kotiin päin pitkin salmen suuta, pysähtyivät taasen ja
katselivat Syvärille päin.

"Tuolta painanteesta menee tie talvella, siitä on aina ajettu, siitä
se on noussut ylemmä, ja siinä lie murhamies ollut väijymässä", kuului
Paavo selittelevän.

Oltiin pitkän aikaa äänetönnä, seistiin, katseltiin liikahtamatta,
käännyttiin hiljaa ja alettiin astua saarta kohti vaivalloisesti kuin
raskasta taakkaa kantaen.

"Opetuslapsetkin olivat kalassa, kun Herra oli heiltä pois otettu",
puheli Paavo sisällä pirtissä. "Olivat yksinäisiä, orpoja, hakivat
toisiansa, kulkivat sitten yksissä, niinkuin tekin nyt, murehtivat,
puhuivat entisistä toiveistaan, jotka sitten sammuivat. Olivat silloin
samanlaisia virkaheittoja kuin tekin, kalastelivat, soutelivat
järvellä, laskivat pyydyksiä joutessaan. Vaan sitten ilmestyi Herra
rannalle, kun oli aamu valjennut, ja alkoi puhutella murheellisia
ystäviään. Teille käy vielä samoin. Teiltä on vielä suurin saalis
saamatta. Vaan teille ja minulle on tarpeellista, että Herra katoaa ja
kasvonsa salaa. Minne tällä ylpeällä luonnolla, jos saisi syntinen aina
Herran kasvojen paisteessa lämmitellä? Ette te Herran työmiehiä mitään,
jos ei teillä ristiä ja vaivaa ja vastusta eikä teille enää anneta eikä
uskota muuta makeampaa, ellette ilolla ja mielisuosin aikananne ristiä
kanna."

Tuskin oli Paavo lopettanut, kun Durchman alkoi veisata, niin että
pirtti kajahti. Toiset yhtyivät virteen, Malmberg syvällä, kumealla
äänellään säestäen, Anna Loviisa seisten pankon puolella ja vesissä
silmin veisaten mukana. Illan hämärä hiipi sisään ikkunaluukuista, pian
erottautui vain epäselviä, tummia olentoja toistensa vierestä rahilta
ja pöydän päästä, ja suuri nokinen, musta muuri kuunteli kummissaan
pappien veisuuta puolipimeässä pirtissä.

"Mikä se on sellainen outo tunne, jota saa toisinaan tuntea — niinkuin
olisi Herra paljon likempänä joskus, niinkuin olisi niin varmaa ja
selvää edessäpäin, että vaikka kuolema tulisi, niin ei säpsähtäisi",
sanoi Durchman, kun virsi oli loppunut.

"Ja se, että valtaa sielun äkkiä ikävä ja kaiho päästä lepoon — Herran
kansan sunnuntailepoon — että on kuin olisi niin elävää ja kiihkeää
toivo, ettei malttaisi enää odottaa", lisäsi Lagus.

"Vaan ajatelkaapa sitä, että me olemme täällä kaukana Savon saloilla
virasta heitettyinä ja hylättyinä, kelvottomina kirkon palvelukseen —
me, jotka olisimme silmän päästämme kaivaneet syntisten herättämiseksi
ja pelastamiseksi!" puuttui Malmberg puheeseen.

"Minulla vain ei ole mitään katkeruutta enää, ei ainakaan tänä iltana",
sanoi Lagus. "Tämäkin matka olisi jäänyt tekemättä ja tämä ilta täällä
viettämättä ilman niiden tuomiota."

"Ei minullakaan — minä vain muuten. Minusta tämä tuntuu niin
omituiselta, aivan kuin oltaisi jossain kaukana, jonne eivät uletu
jumalattomain tuomiot eivätkä maailman pahat puheet — jossain rauhan
maassa. Toisella puolen Syväri suojana, toisella korkea Kinahmi, ja
sisällä täällä suuri hiljaisuus ja Herran läsnäolon tuntu. Tuntee
sydämensä puhdistuneen ja parantuneen, tämän pahan, ilkeän sydämen,
jonka kanssa saa joka päivä painia lyödä."

"Mikä ihana toivo kristityllä, mikä päätä huimaava päämäärä, mikä
korkea kutsumus — olla, elää Herran kanssa iäisesti, jättää tänne
vaivansa ja sydämensä vapistus, kaikki, mikä nyt painaa riippinä ja
mitä ei täällä saa jätetyksi eikä pois pannuksi!" sanoi Lagus.

He puhuivat hiljaa, puoliääneen, melkein kuiskimalla pimenevässä
pirtissä nauttien suuren hiljaisuuden ja rauhan tuntua, ikäänkuin
peläten, että kaikki tämä pian katoo käsistä, että tästä pitää pian
taasen taisteluun ja sotaan.

Illalla vielä myöhään, kun muut jo olivat makaamassa, istuivat Paavo ja
Malmberg pirtissä.

"Se on se kiusaus minulla suurempi kuin muilla", sanoi Malmberg. "Näen
kirkot aina täynnä kansaa ja eteisetkin, niin ahdistaa ja vaivaa kunnia
ja kopeus sellainen, että pitäisi olla muita parempi, että pitäisi aina
saarnata elävästi ja voimallisesti ja hyvästi, ja sitten saarnaankin
omiksi kunnioikseni enkä Herran. Sanokaa Paavo, miten siitä pääsisi!"

"Ei mitenkään — ei milloinkaan — et pääse eikä ole tarvekaan päästä.
Vaan sotaa pitää olla ja taistelua kiusausta vastaan. Sota ilmoittaa
oikean kristityn ja Herran papin. Sinä olet päässyt Siinain hengestä
vapaaksi, niin seuraavat ja kulkevat kuuntelemassa. Heränneillä
papeilla on paha vika sellainen, että pieksävät, paahtavat palavissa
päin, aina vain herättävät ja huutavat hukassa oleville eivätkä osaa
ruokkia nälkäisiä ja hoitaa vianalaisia Herran rakkaudella."

"Niin — kun osaisi, kun olisi itsellä oikeaa rakkautta, sitä, joka
laupeuden tekee", sanoi Malmberg.

"Sitä pitää olla. Pitää olla toivoa niistä, joille saarnaa ja puhuu ja
joita elämän tielle hoitaa. Menetät toivosi, niin on voimasi ja mahtisi
samalla mennyttä. Papit saarnaavat toivottomina, niinkuin ei niistä
mitään tulisi, joille saarnaavat ja joille ovat opettajiksi pantu."

"Heränneetkinkö?" kysyi Malmberg.

"Heränneetkin. Näkevät vikoja ja lankeemuksia lampaissaan, niin alkavat
valita paraita joukosta ja niiden kanssa seuraa pitää. Huonot jäävät
hoitamatta, auttamatta ja korjaamatta. Siitä syntyy eri seuroja ja
katkeruutta, kapinaa ja pikku riitaa. Siinain hengellä herätetään, vaan
ei elätetä."

Malmberg vain kuunteli ja istui kumarruksissa käsiensä varassa niinkuin
olisi jotain painona ja vaivana.

"Se on sellaista tämän heränneen kansan hoitaminen, että et saa
pahentaa etkä pakoon lähteä etkä parempana itseäsi pitää, vaikka joudut
joka päivä niiden vikoja näkemään ja niistä kuulumisia kuulemaan.
Tämä on suuri kansa, jossa on kaikenlaista jäsentä, kunniallista
niinkuin häpeällistäkin. Vaan älä valikoi — älä etsi itsellesi hyviä ja
kelvollisia, vaikka kuinka mielesi tekee! Hoida huonoja, kanna, vaali,
pane peitteitä ja kaunistuksia eteen!"

"Vaan miten jaksaa — miten niiden kanssa, jotka uudestaan lankeavat ja
likaavat itsensä ja häpäisevät kansaa — Herran kansaa?" kysyi Malmberg
taasen.

"Sitä minäkin olen kysynyt monesti itseltäni — sitä, että mikä pani
kärsimään tätä syntistä, eksyväistä, niskuria kansaa ja sitä hoitamaan?
Miksi en lähtenyt jonnekin, jättänyt siihen koko joukkoa, ottanut
mukaani muutamia vain, Niskasen — tämän tästä — ja Kalliolahden Heikin
ja joitakuita muita? Kuule! Sano sinä, mistä on minulla ollut siihen
voimaa ja kärsivällisyyttä?"

"Herralta tietysti", vastasi Malmberg.

"Herralta — vaan sano, miten on antanut ja millä lailla?" kysyi Paavo
uudestaan.

"Ei siten", jatkoi Paavo, "että on tehnyt suureksi pyhäksi ja nostanut
ylös, vaan siten, että on painanut alas omiin synteihin, että on
sinne armahtanut, minne ei olisi luullut enää armon ulottuvan, ja
sieltä sitten kiskonut kuin kuollutta koiraa muille puhumaan ja
muita opettamaan — että on kärsinyt tällaista konnaa, koko maailman
ilkimystä, jonka ajaisivat Syväriin, jos läpi näkisivät."

Hän naurahti omituisesti, oman itsensä halveksimiseksi ja oman elämänsä
ihmeeksi — että on ollut suurin syntisistä, että on ollut sellainen,
joka on aina sopinut veljeksi heränneistä huonoimmalle.

Kun he aamulla lähtivät, kohosi Kinahmi taasen sivulla ja edessä, miten
milloinkin, korkeana, juhlallisena aamutaivasta vasten. Paavo saatteli
vieraitaan jäälle ja jäätäkin vielä pitkältä seisten kannaksilla ja
jättäytyen sitten viittatielle seisomaan ja katsomaan ystäviään, jotka
hiljaista juoksua ajaen painautuivat Syväriä myöten kirkolle.




XVIII.


Niitä tuli pitkin päivää ajaen pölyisinä, hikisinä, herroja, rouvia
ja neitejä, pappeja enimmän — nuoria pappeja — maistereita ja
ylioppilaita, tuli kaikenlaisilla ajopeleillä, mitä vain olivat saaneet
käytettävikseen, tuli Helsingistä asti ajaen yhtämittaa toisia, toisia
taasen kievarista, missä olivat vaihtaneet hevosia ja ajopelejä.

Oli sellaista jännitettyä ja juhlallista häätalossa Espoon Nygårdissa,
kuin on aina juhlain edellä, oli juoksua ja touhua ja viimeistä
viimestelyä sisällä salissa ja päärakennuksen puolella, samoin kuin
ulkonakin, missä rengit olivat pystyttämässä viimeisiä koivuja
pihamaalle lehtimajaksi ja piiat kantamassa viimeisiä rikkoja puutarhan
käytäviltä. Oli iloa ja aina uutta yllätystä, kun vanhat ystävät
tapasivat taasen toisensa, koulu- ja ylioppilastoverit ja sukulaiset
pitkiltä matkoilta, Pohjanmaalta ja Karjalasta saakka. Rouvat juoksivat
toistensa kaulaan ja jäivät seisomaan ja kävelemään kaulatusten
pitkäksi aikaa kiihkeästi puhellen ja kysellen, herrat painautuen
kamariin ja siellä nauraen ja poltellen pitkijä piippujaan, jotka
olivat vasta häiksi kaivetut ja puhdistetut.

"On aivan samanlaista täällä nyt kuin kolme vuotta sitten Helsingissä,
on aivan samanlainen ilmakin, yhtä lämmin ja helteinen", sanottiin
sisällä.

"Ja samat ystävät taasen koolla, sukulaiset ja langot ja
hengenheimolaiset. Meillä pitää olla meilläkin juhlamme ja ilomme,
niinkuin on maailmallakin, vaikka toisenhenkiset ja toisenmieliset",
jatkettiin samaan sävyyn.

Kuului kuppien kalinaa ja tyttöjen iloista naurua kyökin puolelta
avonaisesta ikkunasta ja kovaäänistä puhetta ja jalan käyntiä
eteisestä, mistä joukko herroja työntyi lakittomin päin ulos pihamaalle
pitkävartiset piiput käsissä.

Stenbäck ja Essen kävelivät levottomina edestakaisin pihamaalla
astellen vähäväliä lehtokujaa oikosen päähän, siellä seisten ja
tähystäen tietä pitkin.

"Niiden pitäisi jo olla täällä, jos ovat puolisten aikana Helsingistä
lähteneet ja hevosensa säännöllisesti kievareista saaneet", sanoi Essen.

Ja sitten palasivat he taasen takaisin tullakseen hetken päästä samaan
paikkaan samalla lailla tähystämään.

"Tuossa sinun piippusi, Malmberg!" sanoi Essen nauraen ja ojensi
suurikoppaisen, hopeahelaisen, pitkävartisen piipun Malmbergille. "Ota
se omaksi nimikoksesi!"

"Jolla on itsellään sellainen kauhea koppa", jatkoi Essen yhä nauraen,
"että kun lataa Lapuan kirkolla, niin palaa Alahärmään asti."

"Eipä kun Ylihärmän Liinamaahan", nauroi Malmberg mukana.

Yhä vain tuli uusia tulokkaita, joita juostiin vastaan ottamaan ja
tervehtimään pihamaalle ja jotka toivat uutta iloa entisen lisäksi.
Yhä vain tervehdittiin, käteltiin, käytiin sylin kiinni pölyisiin,
pitkämatkaisiin ystäviin, pyörähdettiin, kulettiin läpi puutarhan
käymäseltä ja kiireesti, istuttiin hetki siellä, toinen täällä, hyvästä
mielestä rauhattomina.

"Tämä Stormbackan isäntä tässä vain odottaa sitä omaa vierastaan eikä
saa ennen iloa kuin saapuu — saaneeko sittenkään", sanoi Essen ja löi
Stenbäckiä olalle.

"Ja me muut omaamme", lisäsi Malmberg.

"Niin — jaa ukkoa", kuului Essen sanovan kuin jostain havahtuen. "Vaan
kumma, missä ne viipyvät."

"Ukkoa", toisti Malmberg. "Mitä näistä juhlista ja häistä tulisi, jos
ei ukko olisi mukana? Ukkoon on jo niin totuttu, että tuntuu aivan
välttämättömältä."

"Vaan eikö olekin jo täällä se välttämätön rappusten edessä konttineen
— ukko itse, pitkätukkainen, hurstihousuinen!" sanoi Essen hätäisesti,
kun näki Paavon ajavan pihaan.

Kuului isoäänistä puhetta ja leikinlaskua pihalta, missä Paavo seisoi
konttineen ja vaihtoi Essenin kanssa kompasanoja. Herroja työntyi ulos
oven täydeltä tervehtimään ja kuuntelemaan ja ottamaan osaa yhteiseen
iloon.

"Niinkuin nuoret miehet — — Terve Paavo! Miten se on vielä vain pysty
ja suora ja sukkela!" kuului joukosta.

"On paras ratsu, kun paraatiin pääsee, vaan kotona koukkuinen ja
käppyrä ja kitunen."

"Mitä Paavo! Paavo elää vielä viisikymmentä vuotta", kuului joukosta.

"Elää kuolemansa jälkeen", nauroi Paavo ja asteli sisään tervehtien
eteisessä rouvaa ja kumartaen kankeasti.

"Kuulkaa, Paavo! Näkyikö taipaleella ketään ruotsalaista herraa tänne
päin pyrkimässä?" kysyi Essen. "Vaan mistäpä Paavo ne tuntisi täällä,
minne menevät ja mistä tulevat", sanoi hän samassa kuin itselleen
selitykseksi.

"Näkyi. — Kievarista — tästä viimeisestä — oltiin lähdössä, niin
samalla tuli joku — mikä lie ollut suruton —, vaan minä kerkisin
edelle."

"Sitten se on pian täällä", sanoi Stenbäck ja lähti kävelemään oikosen
päähän.

"Täällä nämä vanhoja ystäviä", sanoi Paavo papeille, jotka istuivat
pitkin seiniä, "ja nämä uusia", lisäsi hän nuorille ylioppilaille,
jotka nyt vasta nousivat tervehtimään ja kumarsivat syvään Paavon
edessä.

"Sinä et, Essen, näykään tekevän kokonaista, oikeaa parannusta, koska
on partasi vieläkin ajamatta", leikitteli Paavo.

"Teen partaparannuksen vasta sitten, kun on muu parempi ja tärkeämpi
parannus valmiina", yhtyi Essen samaan leikkiin.

"Vaan tiedättekö, missä veli Essenin parrankasvu on alkunsa saanut?"
kysyi Malmberg.

Naurettiin vain ja odotettiin Malmbergin itsensä vastaavan.

"Tuomiorovasti Gadolinin eteisessä", sanoi Malmberg. "Kerro sinä,
Essen, itse!"

"Niin — se oli niin, että kun minä tällaisena mustana, parrakkaana
menin ilmoittautumaan vihkimistä vasten tuomiorovastille, niin sain
odottaa pitkät ajat eteisessä, istua ja kävellä väsyksiin asti. Kun
vihdoin pääsin sisälle, sanoi tuomiorovasti, joka on tunnettu pappien
parran vihaaja, kiivaana ja kärtyisenä: 'Maisterin parta näkyy
kasvaneen'. 'Niinpä todellakin', sanoin minä ja pyyhin tästä näin,
'näkyy todellakin kasvaneen — eteisessä'."

Syntyi sellainen naurunremakka kamarissa, että lasit ja kupit
hyppelivät pöydällä.

"Sinä, vanha koiranleuka, näyt olevan joka paikassa samanlainen", sanoi
Hedberg. "Et pelkää kaikkivaltiasta Gadoliniakaan."

"Etpä sinäkään", vastasi Essen. "Kuulut aina vain saarnaavan samalla
lailla, herättävän, häiritsevän, laittavan eriseuroja ja korkealle
konsistoorille uutta vaivaa antavan, vaikka olet vasta vankilasta
päässyt."

"Kuule Hedberg! Joko sinun kirjasi on painossa?" kysyi Paavo
Hedbergiltä.

"Sinne menossa", vastasi Hedberg. "Lähetän Paavolle heti, kun on
painettu."

"Vaan jospa ei painetakaan, jospa siinä on sitä samaa harhaoppia,
mitä on ollut meidän lehdessämmekin. Sitä on vainottu ja vangittu ja
pidätetty niinkuin pahantekijää", sanoi Essen.

"Niin saa jäädä painamatta. Se kai on sitten Herran tahto sellainen",
päätti Hedberg tyyneesti.

"Eivät ne uskalla enää, ei niillä ole enää entistä voimaa eikä
varmuutta, niiden niskasuoni katkaistiin Turun kokouksessa viime
kesänä", sanoi joku.

"Kerrassaan", lisäsi Frans Bergroth, päivänsankari ja sulhasmies.
"Teidän olisi pitänyt olla kaikkien näkemässä heränneiden pappien
joukkoa, komeaa joukkoa, nuoria, pystyjä, solakoita, rivi rivin
vieressä, vanha Wegelius, Maalahden veteraani, johtajana."

"Ja kuulemassa", lisättiin samalla innolla. "Kun Lagus puhui, olisi
kuulunut hyttysen lento akatemiasalissa, niin oli hiljaista ja
tarkkaavaa pappien joukko."

"Vaan yrittipä Tolpo kerran keskeyttää Lagusta", huomautettiin joukosta.

"Yritti, vaan laimeasti ja typerästi, ja masentui heti Laguksen tyynen,
vakavan ja vakuuttavan puheen alle.

"Oli siinä ivaakin Laguksen puheessa", sanoi Bergroth, "vaan niin
hyvää ja suolaista, sanoisinko pyhää ivaa, ettei sitä joka mies osaa
käyttää. Kun Tolpo keskeytti Laguksen puheen ja huusi: 'Herrat siis
tahtovat syyttää meitä kateudesta!' vastasi Lagus rauhallisesti: 'En
suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne kuin kateus, vallitsee
kunnianarvoisessa säädyssä'."

"Ja Maalahden ukko itse, tohtori ja ritari, nuorten joukossa paraana,
kilpi toisessa kädessä, toisessa keihäs", huomautti Essen.

"Niin ettemme me ole enää mitään nurkkakuntaa eivätkä meidän miehet
mitään lahkolaissaarnaajia, joita sopii ja saa kohdella miten hyvänsä",
sanottiin pappisjoukosta.

"Samassa ajoi hevonen pihalle, ja Stenbäck astui vikkelästi alas
rattailta kapsäkki kädessä.

"Siinä se nyt on", sanottiin kamarissa.

"Joko tuli?" kysyi Essen hätäisenä ja juoksi ulos.

Syntyi liikettä kamarissa, jännittynyttä odotusta ja uteliaisuutta.
Kuului kuiskeita ja varpailla hiipimistä salin puolelta ja eteisestä.

Hetken perästä näkyi pitkä, solakka herra astuvan ylös rappusia ja
kulkevan kumarrellen eteenpäin, puhellen, selitellen jotain perässään
tuleville Stenbäckille ja Essenille laulavalla äänellä.

"Täällä niitä on — tällaisia ne ovat", sanoi Stenbäck katkonaisesti
esittäen vieraalleen pappeja, jotka seisoivat totisina ja jäykkinä
tuoliensa edessä.

"Nimeltään tuttuja", sanoi Rosenius hymyillen ja kumartaen Malmbergille.

"Ja tässä Paavo, kaikkein isä ja kaikkein ilo", jatkoi Stenbäck
esittelyään Paavon kohdalla.

Rosenius puristi pitkään ja hymyillen Paavon kättä ja sanoi jotain
kohteliasta Paavolle, jonka Stenbäck kuitenkin unohti tulkita.

Tuntui kankealta ja oudolta alussa. Essen ja Stenbäck sanoivat väliin
jotain siihen, mitä Rosenius kertoi matkastaan, mutta muut istuivat
äänettöminä, katselivat ja kuuntelivat. Jotkut herroista hiipivät ulos
pihalle ja puutarhaan, tullen taas hetken päästä takaisin, sytyttäen
piippunsa ja puhellen puoliääneen vieruskumppanilleen.

Miten tuntuikaan heti alussa ikävältä ja oudolta tämä uusi vieras,
ruotsinmaalainen herra! Sen oli olo ja olento kokonaan toisenlaista
kuin toisten, puhe omituista, laulavaa, käytös hienoa, melkein
teeskenneltyä.

"On omituista, miten voi pettyä oudon, tuntemattoman suhteen.
Kuvittelee sen joksikin, jonkinnäköiseksi, ja sitten se onkin aivan
toisenlainen", sanoi Ingman pihamaalla.

"Millaiseksi sinä sitten olit kuvitellut tämän?" kysyi joku papeista
Ingmanilta.

"Talonpoikaiseksi, yksinkertaiseksi, joksikin tanakaksi, sellaiseksi
persoonalliseksi ilmestykseksi Ruotsin herätyksestä", vastasi Ingman.

"Jospa tämä onkin. Jospa tämä on niiden mallin mukainen, niinkuin Paavo
on meidän", sanottiin joukosta.

Kuului tuolien kolinaa sisältä kamarista, ja näkyi herroja astuvan
hiljaa, juhlallisina toistensa selissä kiinni saliin, missä vihkiminen
oli alkanut. Keskellä salia seisoivat parit juhlallisina, nuori pastori
Bergroth ja Hilda Fabritius, Essenin tytärpuoli sekä Säämingin lukkari
Pietari Wenell ja Aleksandra Arppe, Essenin käly. Oli juhlallista,
vakavaa, totista, niinkuin aina, messuttiin, veisattiin yhdessä ja
rukoiltiin päät painuneina.

Paavo jäi sisälle saliin ja istuutui nuorten, vastavihittyjen viereen,
kun toimitus oli loppunut ja vieraat olivat hajaantuneet huoneisiin.

"Sanokaa, Paavo, näille jotain eväiksi ja muistoksi, että osaavat elää
oikeina aviopuolisoina!" kehoitti Essen puoleksi leikillä.

"Sanon sitä, että älkää vain yhtaikaa suuttuko, kun suututte, ettei
riitaa synny!" leikitteli Paavo nuorille, jotka näyttivät onnellisina
nauttivan siitä, mitä oli tapahtunut.

"Teillä on taival alussa, minulla lopussa", lisäsi hän samassa
vakavana. "Alussa tai lopussa, kun on Herra mukana. Se on niin, että
tässä säädyssä tulee sydän koetelluksi ja kristillisyys tutkituksi,
mitä on ja mitä kestää. Luulee jotain olevansa, kun ei ole perhehuolia
eikä elatuksen murheita, vaan tässä otetaan luulot pois."

Ja hän kertoi omasta elämästään, miten hän oli joutunut ennen syntiä
tekemään ja hänen vaimovainajansa puutoksien käsissä ja suuren
lapsilauman keskellä, miten piti valvoa ja sotia kaikkia salaisia
vihollisia vastaan, joista ei ennen hyvinä päivinä tiennyt mitään.

"Hyökkäävät sieltä, mistä et osaa odottaakaan, kärsimättömyys yhdeltä
puolen, vikova, syyttelevä mieli toiselta, ahneus ja tavaran rakkaus
kolmannelta. Saat pyöriä, pälyä ja vilkua joka taholle ja etsiä
itsellesi uutta suojaa. Se on sellaista sotaa, jossa tapetaan jos
voitetaankin."

Oli vakavaa ja hiljaista seurain perästä, joissa Malmberg ja Paavo
olivat puhuneet, Malmberg ruotsiksi. Herrat istuivat kamarissa
poltellen, jotkut keskustellen pihamaalla Paavon puheesta ja sitten
taas pysähtyen kuulemaan hiljaista, kaunista, surunvoittoista laulua
naisten puolelta salista.

"Mistä lie sillä merkillinen taito ja tapa sellainen, että alkaa
alhaalta, pieneltä paikalta, kuin tikusta asiaa tehden, paisuttaa
siitä sitten vähitellen ja kasvattaa puhettaan, niin ettei muuta kuin
kuuntele henkeäsi pidätellen loppuun saakka?" kuului joku papeista
sanovan pihalla.

"Mistä lie?" vastasi toinen. "Meillä on alku aina juhlallista. Kohoamme
kuin kotkat ylös korkeuksiin, vaan samassa jo painumme siipirikkoina
maata kohti. Meidän pitäisi ottaa ukosta oppia."

Sisällä kamarissa oli alkanut keskustelu parannuksen ja uskon asiasta,
ensin sivumennen Malmbergin ja Paavon kesken, siitä vähitellen viriten
ja leviten yleiseksi, jännittyneeksi. Kuului ruotsalaisen vieraan
laulava puhe läpi avatun ikkunan ja Malmbergin syvä, selvä ääni, jossa
jokainen kerake erottautui voimakkaana. Nuoret papit pyrkivät sisälle
pihalta ja puutarhan puolelta, kulkivat kuin varpaillaan hiipien läpi
eteisen ja asettuivat arkoina toisten taakse.

"Herrain ruokaa se on — ei sillä talonpoika elä", kuului Paavo sanovan,
kun Malmberg oli kääntänyt Roseniuksen sanat suomeksi.

Malmberg hymähti Paavon sanoista, niin että koko ruumis nytkähti, ja
toisten kaikkein suu meni nauruun.

"On herkkua sellaista — makeaa — joutilaan syötävää, ettei sillä
suomalainen elä omissa kovissa töissään", jatkoi Paavo.

"Mitä Paavo siitä sen herätyksestä?" kysyi Ingman.

"Minä sitä, että siinä on Herra ollut työssä, niinkuin kaikessa
oikeassa herätyksessä, vaan siinä on vieras sitten kyllästynyt ja
ottanut asian omiin käsiinsä."

Paavo otti puhuessaan piipun Malmbergin kädestä, kaivoi perät kopasta
kouraansa ja työnsi ne poskeensa maiskutellen, lipoen kieltään,
siirrellen ja asetellen oikeaan paikkaan.

"Tämä kuulostaa hyvältä ja kauniilta ja tällä on oikean opin
näkö", jatkoi hän hetken perästä. "Tässä ovat rauhat ja ilot ja
anteeksisaamiset kaikki oikealla paikalla — kaikkea määrän päästä —
vaan tässä on nämä itse asetettu, otettu ja pantu, ja raamatunlauseilla
pystöön pönkitetty kaunis kristillisyys."

"Minusta tuntuu myöskin siltä, että siitä on todellakin tullut hyvää ja
kaunista kädenkäänteessä, niinkuin olisi aikansa syntinen Herran kanssa
painia lyönyt, siinä allekynsin joutunut, mutta sieltä sitten päälle
kiepsahtanut ja painanut Herran itsensä tantereeseen", sanoi Malmberg.

"Ja siihen sitonut — köyttänyt käsistä ja jaloista kaikilla raamatun
lupauksilla, mitä muisti ja mitä käsiinsä sai", lisättiin joukosta.

Puhuttiin yhteen ääneen, noustiin tuoleilta, seistiin toistensa edessä,
selitettiin, korjattiin, parannettiin toistensa puheita ja pysähdyttiin
taasen kuulemaan, mitä sanoi Rosenius ja mitä Paavo.

"Sanokaa sille, että jos siihen joudutaan ja sellaisiksi tullaan, ettei
synnin vaivaa enää mitään eikä pelkoa eikä epäilystä, niin on parempi
tehdä syntiä, hankkia itsellensä sellainen kuorma, että täytyy painua
uudestaan alas armahtajansa edessä!" sanoi Paavo.

Hän täytti lasinsa, hämmensi sokeria sekaan ja ryyppäsi sitten pitkän
ryypyn.

"Vai niin — vai kauhistui sitä, jos joku lankeaa alaspäin, vaan jos
ylöspäin, omaan hyvyyteensä ja pyhyyteensä, niin ei siitä mitään!"
jatkoi Paavo kuultuaan, mitä Rosenius oli sanonut.

"Eihän Paavo nyt sitä tarkoittanut, että kristityn pitää heittäytyä
synteihin, joista jo on kerran Kristuksen avulla päässyt vapaaksi,
vaan sitä, että parempi on elää maailman suruttomana kuin kiiltopyhänä
kristittynä, omain luuloinsa varassa. Vai miten, Paavo?" kysyi Stenbäck.

"Siten, että siitä on parempi nousta, missä näkee selvästi loukanneensa
ja ryvettäneensä itsensä kuin väärästä jumalisuudesta."

"Minä sitä", yhtyi Ingman puheeseen, "että tämä sopinee ruotsalaisille
tämmöinen imelä, herrasteleva kristillisyys. Meidän suomalaisten elämä
on lakkaamatonta taistelua ulkonaisiakin puutoksia vastaan, hallaa ja
nälkää ja muuta, ja niin on sisällisestikin. Voi, hyvät veljet, minun
on henkeni huutanut taasen kaiken päivää ja iltaa oman kurjuuteni ja
luontoni alla. Veli Malmberg puhui äsken niin elävästi ja Paavo, vaan
täällä tämä paha sydän on aina vastuksena."

Ja Ingman painoi kädellään sydäntään vastaan. "Eikö liene lopuksikin
niin, että niistä Herra antaa paraan todistuksen, jotka itsensä
tuomitsevat ja oman tuomionsa alta huutavat hengessään Herralle:
Armahda kurjaa!" kuului pappisjoukosta.

"On kyllä", sanoi Paavo, "vaan ei pidä orjuuttaa eikä raskauttaa
itseään eikä mistään kurjuuden opista itselleen lohdutusta etsiä.
Kun tunnet oman kurjuutesi, asetu hiljaa kaikkinäkevän eteen, seiso
siinä alastomana, aseetonna, ilman puolen pitoa ja omaa oikeutta ja
odota! Siinä sinä silloin olet uskovainen, Kananean vaimo, joka katsoo
Herraan. Älä mene ryykäämällä äläkä röyhkeänä omia tekemiäsi tikapuita
myöten niinkuin Ruotsin herrat kuuluvat tekevän. Ottamalla ei saada
oikeaa rauhaa eikä Hengen todistusta Herralta, vaan odottamalla. Ja se
pitää saada, pitää olla passi kädessä heränneellä ihmisellä."

"Niin — vaan jos ei tule, jos saan siinä seisoa iät kaiket, viikot,
kuukaudet, vuodet eikä tule", sanoi Hedberg kuin kysyen ja lisää
selitystä etsien ja odottaen.

"Herra siitä vastaa — se on Herran asia, eikä omasi. Sinä et saa
epäillä etkä etsiä tuntematonta, kuollutta Jumalaa", sanoi Paavo ja
maistoi lasistaan.

Malmberg ja Hedberg olivat lähteneet Roseniuksen kanssa ulos ja
kävelivät puutarhassa kädet selän takana keskustellen, väliin pysähtyen
ja seisten pitkät ajat samalla paikalla. Kun he taasen palasivat
takaisin sisälle, näytti Rosenius iloiselta, hymyili ympärilleen ja
kumarteli kulkeissaan läpi pappisjoukon. "Saiko käännetyksi?" kysyttiin
joukosta leikillisesti. "Meitä? Ei hyvät veljet", vastasi Malmberg. "Me
olemme jo monessa tulessa olleet, Hedberg ja minä, toinen linnassa,
toinen virkaheittona, emme me joka tuulesta heilu. Vaan ei sen kanssa
nyt aina huoli riidellä ja väitellä. Jospa otetaan se, mikä on hyvää ja
oikeaa ja muu kaikki jätetään."

"Kun on henki väärä, on kaikki väärää, oikeakin muuttuu vääräksi",
sanoi Paavo.

"Se on meillä omaa tämä, mitä on saatu — kansan kautta annettua,
vaivain ja kärsimysten alla kypsytettyä, suomalaista, sarkaista,
sitkeää", puuttui Ingman puheeseen. "Sitä ei vaihdeta ulkomaiden
helyihin eikä koristuksiin, vakka mieli tekisikin. Paavo — tämä meille
toi oikean suomalaisen kristillisyyden korvesta ja erämaiden kätköistä."

"Kontissaan kantoi ensin Nivalan Pirttiperään", leikitteli Malmberg ja
taputteli Paavoa olalle.

"Vaan sepä ei siellä tahtonut ottaa itääkseen", sanoi Paavo. "Miten se?
Minä olin suuri herra", jatkoi Malmberg. "Luulin itse tien tietäväni ja
osaavani muita oikein opettaa. Pää pystyssä vain komensin talonpoikia
taivaanvaltakuntaan ja suututtelin sitten, kun eivät totelleet eivätkä
lähteneet."

"Sinulla oli silloin vielä paha tapa sellainen saarnata ja puhua ja
kuvata kristitty kauniiksi, maalata, öljytä, kiilloittaa, pyyhkiä,
niin ettei siihen jäänyt rikkaa mitään eikä valmistamatonta paikkaa —
niinkuin näkyy tämä Ruotsin herrakin tekevän."

Paavo ryyppäsi jälleen ja laski lasinsa raskaasti pöytään. "Se on
armon työ sellaista", jatkoi Paavo, "ettet sinä sen alla puhtaaksi
pääse omissa etkä muiden silmissä. Lankeat, nouset, lankeat
uudelleen, haavoitat ja säret itseäsi ja hävität kaikki ensimäisen
vanhurskauttamisen tavarat. Älä kaunista äläkä korista itseäsi omaan
vikaasi äläkä tee omasta tiedostasi itsellesi uskoa ja hyvää mieltä!
Herralta pitää kaikki saada joka päivä, uusi armokatse, uusi voima ja
uusi, hiljainen, salattu rauha sieluun."

Papit istuivat kahareisin tuoleilla toistensa selän takana, kuuntelivat
Roseniusta, nousivat ylös innoissaan ja keskustelun kiivaudessa puhuen
yhteen ääneen ja taasen istuen entisille paikoilleen hiljentyneinä ja
rauhaantuneina. Käännettiin Paavolle tärkein siitä, mitä vieras herra
sanoi, johon Paavo tokaisi jotain nauraen itse ja naurattaen muita
sukkeluuksillaan.

"Sinä, Stenbäck, istut siellä synkän ja surullisen näköisenä — tule
joukkoon!" huusi Malmberg läpi ikkunan pihalle, missä Stenbäck istui ja
puheli muutamien ylioppilasten kanssa.

"Täällä on parempi — täällä puhutaan omista asioista, ei opeista eikä
uskoista", vastasi Stenbäck. "Te teette syntiä siellä riidallanne,
josta ei sitten muuta kuin paha mieli. Minulla sitä on jo kyllältä."

"Ei tämä meille sovi — ei tästä mitään tule", puheli Malmberg hiljaa ja
asteli Stenbäckin luo. — "Ukko toi Savosta meille oman ja kotoisen."

"Sen salatun, jota ei maailma tunne", jatkoi Stenbäck. "Se on ukon
oppi sellaista, että se tekee puutteenalaiseksi, tämä taasen ottaa
pois kaikki puutokset. Siinä se on ero. Vaan ukon puutteenalaisena on
turvallisempaa elämä kuin tämän puutteettomana ja valmiina. Minä läksin
pois — minusta sen oli kaikki niin varmaa, ja sillä oli sellainen
oikeus Jumalan edessä, niinkuin Jumala tekisi väärin, jos ei aina
pitäisi oveansa auki ja oven edessä kumartelisi tälle uskonsankarille."

"Niin — siitä näkyy tulleen ihmeellinen taikakalu siitä uskosta — sillä
näkyy saavan mitä vain. Ei tarvita rukoustakaan enää", jatkoi Malmberg.

"Usko uskona", sanoi Stenbäck, "vaan usko on Herran tekemä,
kilvoitteleva, salattu voima syntisen sielussa. Minä tässä olen kaiken
iltaa katunut, että tulin sen kutsuneeksi. Sitä ei kirjeestä osannut
eroittaa eikä päättää."

He istuivat kauan kahden pihamaalla lehtimajan penkillä, puhelivat
hiljaa ja jäivät taasen kuuntelemaan kiihtynyttä keskustelua kamarista,
mistä ukon ääni eroittautui ylinnä selvästi ja kuuluvasti.

"Ukko on taasen elementissään. Ei mahda jäädä ukosta paraita käsityksiä
vieraalle", sanoi Stenbäck.

"Ei mahda", myönsi Malmberg. "Ukkoa pitää kuulla ja nähdä ja ymmärtää,
ennenkun löytää kullan kuoren alta. Toisinaan vakava, syvä, puhe
sellainen, että tunkeutuu luihin ja ytimiin, toisinaan vallaton,
leikkisä, varomaton. Niinkuin Savon vuoret ja vaarat, jotka muuttavat
muotoaan, milloin synkkinä seisten ja syvämietteisinä, milloin
hymyilevinä, kirkkaina, lehtoisina, leppoisina. Minä sitä ihmeekseni
kuuntelin ja katselin ensi kertaa Nivalan Pirttiperässä, suutuin ja
lepyin ja taasen suutuin, kunnes salat aukenivat, ja Herra kirkasti
ukossa oman aseensa."

"Ja minä Helsingissä. Vasta riemujuhlasta palatessani opein ukon oikein
tuntemaan", lisäsi Stenbäck..

Pidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin,
istuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja
puutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin
oikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän
ruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden
puhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla
oli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat
tarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi
iloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli
sukkeluuksiaan. "Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä,
että on rintama ehyt maailmaa vastaan", sanoi Malmberg, kun oli
taasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan
kanssa. "Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää
vihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen."

"Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän
pappein", sanoi Stenbäck.

"Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä
aikana: Kuka teistä suurin on?" jatkoi taasen Malmberg.

"Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen,
erämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta", sanoi Essen
ja löi Paavoa olalle.

"Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa",
nauroi Paavo.

"Kunnialla kantanut!" lisäsi Stenbäck.

"Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän
villihengen", jatkoi Paavo. "Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran
ja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja
sotamerkit kaikenlaiset."

"Tämän pitää olla väärää maailman silmissä", puuttui Malmberg taasen
puheeseen. "Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan
Kristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu."

"Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja
tuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää",
kuului joukosta.

"Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä
omistanut ja omakseen tuntenut", sanoi Ingman. "Sen pitää olla
tällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista,
karkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää
silkkinsä ja samettinsa."

"Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa,
että ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla
nuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi."

"Ja minua", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. "Missä kauheassa
tilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä
erhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa."

"Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan
raamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta
itsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se", sanoi Stenbäck
kiivastuneena.

"Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg,
jotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!" kehoitti Stenbäck.

"Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja
toimitit!" sanoi Malmberg nauraen.

Hiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella
alettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan
syrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin
kädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja
katselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja
pitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja
sydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi.

"Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä,
epäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja
parantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että
on ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla,
että on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka
itse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan
töitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä
armoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa
lääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää
tällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät
siitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa
sitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa
asian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse", kuului Paavo puhuvan rouville.

Kun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen
yksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan
taakse toisten seistessä ja katsellessa.

"Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!" sanoi Paavo Wenellille
seisten kontti kädessä salin ovella.

Hän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran
kuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan,
niin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä
iloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen
päänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi
niissä joku outo tuli palamassa.

"Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun
saakka, niinkuin siitä on sanottu", alkoi hän, kun Wenell oli
lopettanut. "Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä,
milloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana,
milloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja
outona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan,
on se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi
tähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha
epäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä
viholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja
Herran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota
syntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on
pystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin
ettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet
ovat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain
edessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa,
tulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria,
Kristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella
ikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten."

Oli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt
Wenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin
ja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä
minnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä.

"Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat
menneet", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä
heittäytynyt sohvalle. "Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan
on! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?"

Stenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. "En. Tiedän,
että olen tuomittu syntinen", vastasi hän kärsimättömästi.

"Tuomittu? Miten niin?" kysyi Rosenius. "Siten, että jos nyt kuolisin —
tässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä."

"Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut
työhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta.
Kuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?" kysyi Rosenius uudelleen.

"Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia", vastasi
Stenbäck.

"Ja milloin viimeksi?"

"Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani", vastasi Stenbäck
taasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina.

"Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?"

"Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran."

Stenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä
kamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain
pöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun.

"Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja
isänne?" kysyi Rosenius kuin päätteeksi.

"Tämä", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. "Tämä on ollut ja tulee
vastakin olemaan."

Sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes
hetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan
periltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää
ja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua.




XIX.


Aamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen
kujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan
Syvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen
täytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi
kotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi
reiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan.

Melkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut
omissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan
ja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin
järvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla
ja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa
taustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen
maa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja
puhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan
sitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja
niemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin
lumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat
kaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen
ollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien
päässä.

Ajatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset
pilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän
suoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi
tammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys
vei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä
tai lyöttöpaikassa ja valveutti.

Niin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että
herrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä
hän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille
Laguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen
ja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta
oppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään,
niinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää
pysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla
varpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa?

Hän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria
häitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa
monista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin
lämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain
taivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo
yhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran
eteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut
kansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää
ajatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut
ikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin
ja muiden.

Siinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle
ja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin
vaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti
väsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja,
surullisia, synkkiä muistojaan vastaan.

Kun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa
vasten pystyssä.

Niitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja
varmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin
aisassa. Mitä lienevät suruttomia?

Vaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta,
vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet.

"Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa,
niin piti lähteä läpi yön", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä.

"Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä",
selitteli Anna Loviisa. "Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä,
sellaisilta, joilla olisi asiat painon alla."

"Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan
pihtiin", nauroi Paavo.

Vasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt,
hentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi,
joka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä
oli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä
oli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut
eronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia.

"Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään
ja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa,
ettei niihin enää mitään lisää."

"Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana", sanoi Dahlberg ujona.

"Se pitää olla", jatkoi Paavo. "Vaan mitä te olette miehiänne — mikä
sinä?"

Ja Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä
terävällä katseellaan.

"Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta
aloittamassa", vastasi Dahlberg hämillään.

"Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on
virka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?"

"Merimies —laivan kapteeni", vastasi Birkstedt reippaasti. "Vai se!
Vaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun
on sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat
monesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu
olemaan oikeaa opasta."

Vieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua
ja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin
etelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria,
miten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja
puheenparsi.

"Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen
kirjan kirjoitti", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen.

"On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma
sana", sanoi Dahlberg.

"Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä
levittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä
portti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten
te olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?"

Dahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli
koettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla
ja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja
vaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään
hyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli
itsekin kokenut.

"Entä nyt? Mitenkä nyt on?" kysyi hän yhtäkkiä.

"On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella
itselläni olevan syntein anteeksisaamisen", vastasi Dahlberg.

"Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa
pukillekaan."

Kuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo
kiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan.

"Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?" kysyi hän
heti samassa Birkstedtiltä.

"Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan
minä riipun sanassa — Jumalan sanassa", vastasi Birkstedt.

"Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle.
Sinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin
ikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi."

"Jos kuolisin ennen", sanoi Birkstedt.

"Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina
kilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan."

"Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei
kerran anna valoaan", huomautti Dahlberg.

"Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon",
lisäsi Paavo.

"Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä
ajaa?" kysyi Birkstedt.

"Ei", vastasi Paavo. "Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran
armokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä
pimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita
kulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä.

"Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella",
alkoi Dahlberg. "Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain
iloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani.
Mutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan
miten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?"

"Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten
oli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja
autuutta."

"Ei", jatkoi Dahlberg, "vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee
suruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja
estää suruttomuudesta."

"Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle,
joka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut
epätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta
puolen pitää."

Paavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin
Dahlbergin luo.

"Sinä olet lapsi", sanoi hän. "Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja
päätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä
raskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina
kaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä."

Ja Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja
millainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja
kantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan
petolliset ja väärät kristityt.

— — — "Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja
armon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella
kiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla
yksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka,
tien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet
itseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat
pyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun
hiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja
Pyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa
kestää kuolemaan saakka," Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja
tuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan
hiiloksen.

"Tämä pitää olla", jatkoi Paavo, "tämä sisällinen todistus ulkonaisen
mukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla
ollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä
nyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan
hengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun
minä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun
todistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä."

Ja Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle
sanonut.

"Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?" kysyi hän taasen
yhtäkkiä.

"Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa",
vastasi Birkstedt.

"Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto", jatkoi Paavo. "Kun ihminen oli
langennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli
välttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja
sinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän
eteen."

"Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö
saa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi?
Minä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä
kumminkaan anna", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään
vierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä
se sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen
piti vastata.

"Pitää", sanoi hän hetken päästä. "Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä
summakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien
kautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat
käyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja
ajatusta ja aivouskoa, houretta semmoista."

Hän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja
mitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin.

He olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen
paikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut
oman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon
lysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se
tuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha
mies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät
kamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen
valitellen ja vaikeroiden.

Näinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken —
epäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He
olivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita
ja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo
ja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja
yksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt.

"Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat
ja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista", sanoi Dahlberg
maaten selällään.

"Sitä minäkin — melkein sitä samaa", lisäsi Birkstedt. "Ajattelemme
liian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan —
tämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on
kuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja
meillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä
ja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta
asiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja
ulkona."

He makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat
uudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja
puukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja
mitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven
käyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa
toiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä.

He olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat
kaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi
sinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä,
jotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui
muutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin
toisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen
vierasten sisään tulo.

"Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies
tässä papin alku", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille.

"Papin —", kertasi Dahlberg, "vaan sanokaa, miten on saarnattava, että
oikein saarnaa!"

"Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät,
niin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin
paatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano
niille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta
ja odottaa Hengen todistusta ja panttia!"

"Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?" kysyi
Dahlberg.

"Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin
saavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa
roomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla."

"Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä
eikä odottaa."

"Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada,
ei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella,
salatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana
kilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja
vapaalta luodulta."

"Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia
tuntemisiani", sanoi Birkstedt kuin uhmaten.

"Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää
olla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille
puhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita
parantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan."

"Kaluaa Kristuksen luita", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti.

"Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma
vastaan!" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois
luotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa.

"Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot.
Taidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että
joku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'."

Kun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja
Birkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä,
mitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut.

"Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin
lupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein",
sanoi Birkstedt miettivänä.

"Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän
tähden", jatkoi hän hetken päästä.

He olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut
erehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä,
miten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille.

"Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta
kuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi
pitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä",
sanoi Birkstedt.

"Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi
Dahlberg ystävältään.

"En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle
ihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki." Ja Birkstedt heittelihe
makuusijallaan tuskaantuneena. "Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei
kai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää
täällä ympärillä tämä luontokin", jatkoi hän samassa.

"Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä
katsella", lisäsi Dahlberg, "Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta
tuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen
luo."

"Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä
kidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka
pitäisi tuoda rauhaa ja iloa?" sanoi Birkstedt.

Hän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan
niinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta
itselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän.

"Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen", jatkoi hän, käveli
ja pyöri ahtaalla lattialla. "Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin
se oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla."

"Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa
ponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten
taas irtaannun virran vietäväksi", sanoi Dahlberg.

"Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen
— pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä
suoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen
verellä aukaistu", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa.

"Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja
janoomisesta, anomisesta ja etsimisestä", huomautti Dahlberg.

"Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois
hukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on
levittänyt."

"Saunaan, herrat!" huusi Paavo kamarin ovelta. "Kylvetään pois kaikki
riidat ja erimielet!"

Ja hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä,
kumarahartiaisena.

"Mene sinä!" sanoi Birkstedt. "Minä en enää uskalla sitä likellekään.
Vie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija."

Dahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta
kaulastaan.

"Savossa pitää saunata", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit
hartioilla Paavon perään.

He istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo
rauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen
edessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan.

"Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista
nautinnoista syntisellä", puheli Paavo. "Tulevat tänne pitkiltä
matkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille
räytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle."

"Jaa — niin — taitaa niin olla", myönnytteli Dahlberg.

"Sanovat saunauskoksi", nauroi Paavo. "Sillä on monta nimeä Herran
työllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se
Hedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut
sokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!"

"Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä
ristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi", vastasi Dahlberg varmasti.

"Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla
vahvistaneen", jatkoi Paavo.

"Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin", puolusti
Dahlberg. "Ja taitamattomia on aina joukossa."

"Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka
on heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista
näköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan
sortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta
karkuun."

Dahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti
kuunnellessaan.

"Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!" jatkoi Paavo
hiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. "Ja
pappihan sinusta piti tullakin", sanoi hän kuin havahtuen. "Kun et vain
omistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja
kartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen
salatulla tuntemisella."

Hän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan
jonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan
ääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät
hiukset silmille valuneina.

"Kylvettiinkö päältä ja alta?" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli
palannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena.

"Olisit tullut", sanoi Dahlberg. "Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan
köyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina
sama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus.

"Ja epävarmuus", lisäsi Birkstedt. "Minä olen täällä kaiken aikaa
karkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme
tänä iltana."

"Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit
ja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi
ja palveli ja löylytti — eukko itse."

"Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen.
Puhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa.
Pysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin
luo!"

He istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä
raamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä,
galaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat
niitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi
heille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran
siellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt
olisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta,
epävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta.

"Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin
suoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän,
mitä on tässäkin kirjoitettu!" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä.

"Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä
mistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin", lisäsi
Dahlberg.

"Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita
onnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä
Jumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset
meitä varten, meidän otettaviksemme."

Ja heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja
käsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa
saanut enää järkytetyksi.

Illalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa
ja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He
koettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen
pitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta.
Kun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä.

"Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista
laulu, iloista ja reipasta, marssia jotain", sanoi Birkstedt ja
kuunteli. "Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi."

"Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka
ne ovat anteeksi saaneet", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle
kätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta
veisuulta.

"Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine
uskoinemme", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen.

Aamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja
istui itse kyytimieheksi.

"Paavolla tämmöinen komea ori", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy.

"Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin", nauroi Paavo. "Tämä
on Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius
Berghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja
papit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla
on oikeus ostaa hevonen ja härkä."

Ja hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan
suoralla, sileällä viittatiellä.

"On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä
ajaneeksi", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt
pieneen juoksuun. "Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin
sunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja
musta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies
laidan yli näin", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan
tähystäen. "Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on
oma epäjumalansa kirkkotiellä?"

"Sehän on kauheaa", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli
tarkoittanut.

"Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa
vain ja ikävöidä?" kysyi Dahlberg hetken perästä.

"Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi
mitään, vaan valita asiasi Herralle!"

"Ei sitä perkele salli", jatkoi Dahlberg, "että syntinen uskoo syntien
anteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan."

"Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja
rakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos
vaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta
autuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle:
Sinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän
asiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle
tarpeellista!"

Puhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin,
kunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä
uuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle,
vaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo.

"Minä lähden nyt", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, "vaan muista sinä,
ettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä
kaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?"

"Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!" sanoi Dahlberg. "Mitä Paavo
sanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu",
jatkoi hän sisällä.

"Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani
ja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä
pitävät", varoitti Paavo.

"Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu", vakuutti Dahlberg.

"Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on
Jumalasta", alkoi Paavo, "niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen
vanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin,
kantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma
hitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan
enkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla
kädellä."

"Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun
neuvoistani", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen
hyvästit vierailleen.

Ja hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun
Paavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä.




XX.


Hänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja
seuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista,
jotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli
saapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva
hänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille
siellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä
oli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina
ahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin
Kajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja
kuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen
kerran Suonenjoelta palattuaan. "Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua
ja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa", kirjoitti hän ystävilleen
ja lisäsi: "Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä
itseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko
tietämättömän puoleen!"

Hän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden
puolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin
askelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli
tuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut,
mieli nuortunut.

"Piti vielä lähteä", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, "piti lähteä
viime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on
tullut pahemmaksi."

Ja hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen.

"Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa
käy!" kysyi hän vakavana Niskaselta.

"Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?"
vastasi Niskanen.

"Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä
peljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti,
ei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa."

Oli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen
varrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen
kaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli
taasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää,
seuraelämää, juhlaelämää.

Kun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta
heidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama,
surunvoittoinen sävel vastaan.

Kaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset
kotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se
oli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle
ihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja
jonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle,
isä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa
likinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki
asiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen,
siinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä
hänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi
silmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko
olentoon virtasi omituinen, lämmin tunne.

"Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä",
sanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. "Ja
nämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia."

"Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana
suuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat",
jatkoi hän samasta asiasta. "Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun
kuolen."

"Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo,
meillekin jotain!" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi
kärryihin noustakseen.

"Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi
leivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran
kihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?"

Hän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille:

"Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina
pitäisivät."

"Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja
vasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia,
hunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka
seura, minne pääsevät", puheli Paavo Niskaselle tiellä.

He olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden
aattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset
välillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko
erämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna
suuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas
Lapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat
korkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja.
Siinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä
kuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja
tanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä
myöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon
mäkiä ja Karjalan vaaroja.

Kuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin
kotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien
kuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja
sanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli
Paavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla
pitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja
tuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa
ja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja
täältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina.

Täällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin
kaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa.

Niskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa
kärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja
hätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa
sisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen
mukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle
päin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään.

Hän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen,
vasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla,
tutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville
sivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia.

Paavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin
ovelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja
kun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä
isäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa,
tapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun
he olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot
kurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi.

Sama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja
hän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa
palauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei
ennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän
parempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut
tässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto
tauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan
miehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen.

Hän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen
puhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä
pitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa.
Niinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt
pirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin.

Ruokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin
hiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä
alemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä
tapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti
kuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina,
lamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu
kylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja
elävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki
synnit saastuttamassa.

Mutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin
tokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo
ja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni
ja sielun ihastus!

Kun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan
sylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle.

"Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa,
rauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta", puheli hän kuin
juopuneena omasta ja muiden onnesta. "Tulit, Paavo, sentään. Minä jo
pelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on
aina nuori."

Ja siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet
ja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet,
puhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen,
itselleen.

"Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa", leikitteli Paavo
ystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa
ja häneltä jotain kysyä.

Oli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja
varmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg
kulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa
ystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui
ja lähti taasen omille kuluilleen. "Miten te siellä Savossa — miltä
siellä vainiot näyttävät?" kysyi Schwartzberg Paavolta.

"Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden
petos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa."

"Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan",
sanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas,
kuumaverinen.

"Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo,
itsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä.
Petäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa."

"Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja
vahvistunut hengeltään", sanottiin pappisjoukosta.

"Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin
vaarallisia?" kuului yhä.

"Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja
pääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne."

"Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?" sanoi
Janne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien.

"Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden
mielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?" kysyi Malmberg.

"Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia,
jotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla
nuotillakaan saarnata", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä.

"Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset
rovasteiksi?" jatkettiin joukosta.

Kuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä.

"Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse",
sanoi Paavo. "Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla
sanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte
oikeaan."

"Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja
voimaa ja rakkautta", sanoi Schwartzberg.

"Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana", lisäsi Janne Stenbäck.
"Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset."

"Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja
vakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja
hyvät?" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko.

"Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon
oloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä
rauha ja riemu!" vastasi Paavo.

"Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten
ja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit,
kaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka
ovat omat asiat aina ahtaalla?" jatkoi Grönberg.

"Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota."

"En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi
kuolema aina niin kaamea ja peloittava."

"Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä", lisättiin jostain.

Nuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja
odottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille
kaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä.

"Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä
ja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran
kanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran
puolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee,
niinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä
syntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä
kalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä."

"Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun
on Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain
pääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut
ovat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia", sanoi Janne
Stenbäck.

Ja he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia
taasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton
kysyäkin.

"Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä
laajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut."

"Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon
ja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei
siellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää
olla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää,
särkynyttä sydäntä."

He istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen
hartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien
keskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla
kutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana,
majesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen
puhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi
Paavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja
ihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita.
Kauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä,
lisäten ja täyttäen tunnelmaa.

"Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän
rappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen",
puheli Malmberg. "Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme
ja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja
heränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki
kahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja,
huutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin
sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja
raivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja
minne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna
— Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin
Härmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa,
saarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei
jää päätäkään perkelelle."

"Sepä se — siinäpä se on", hoki Paavo. "Teitä pappeja saa aina pelätä.
Alatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja
kateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie
tämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan
oppiin."

"Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti", sanoi
Janne Stenbäck. "Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan
heränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan
kuin jalka vähänkin liikkuu."

"Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät
kulkea, kun on talvet koulua pitänyt" leikitteli Paavo.

"Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei
ale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?" kysyi Malmberg.

"Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan
olemme sitten taas sitä likisempiä", vastasi Bergh.

"Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?"
kysyttiin uudelleen.

"On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora
Suomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea."

"Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?"

"Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä
Jumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän
niin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä."

"Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen
Iisalmen pappilassa kerran", sanoi Paavo.

"Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä
olen miestä pitemmältä tutkinut."

Jo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein
maistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut.
Hän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut
ympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut
tälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän
matkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän
puhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli.

Aamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja
Alanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla
niillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden
puristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon
ympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle.

"Vaan mitenkä — onko teillä passia?" kysyi Paavo uusilta ystäviltään.

"Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä —
lahkolaisilla, kerettiläisillä?" sanoi Durchman.

"Väärillä on vääräin passit", lisäsi Essen.

"Minulla on. — Tässä on", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta
ilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa.

"Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille", jatkoi Paavo.

"Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?" kysyi joku papeista.

"Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä,
milloin vain tapaa Niskasen ja muita."

Ingman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona
ottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt
Alahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut
maistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin
ja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina
jonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin,
istui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli
heinänkortta.

"Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi
sen piti näin käydä — tähän aikaan?" sanoi Malmberg tultuaan sisälle
Ingmanin luota puutarhasta.

Papit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä.

"Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on
kaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan
sanonut mitään.

"Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut", sanoi joku
joukosta.

"Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?"
vastasi Paavo vakavana. "Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin."

Ei oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista
osanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä
tavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu.

"Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten
rakennetaan. Se on sellaista tämä elämä", sanoi Malmberg kuin uhmaten
ja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita
vastaan.

Vähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet,
sijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine
piippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin
jäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain
vieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista
äänettömyyttä.

Nuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa,
kyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä.

"Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei
meille enää mitään", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa.

"Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden
seurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille
mitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset", vastasi
Schwartzberg.

"Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?" kysyi
Janne Stenbäck nauraen.

"Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!" sanoi Essen
veitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas.

"Mitä? Mitkä teesit?" utelivat papit.

Ja Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt
päähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin
paikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei
muuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa.

"Ja ukko luki", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen.

"Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella
latinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä
kaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja
vajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että
korkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla
oli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä
pitkän pöydän alle."

"Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen",
sanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa.

Vaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa
pihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä
saliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana,
juhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi
sankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat,
tummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua.

"Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain
pehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy
aina kuunnella, luki se tai puhui", kuului joku suruttomista herroista
sanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt.

"Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain —
mitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee", sanoi
toinen.

"Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne
sisälle kamariin — melkein pakoilevat?" kysyi ensimäinen.

"Jaa — niin", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä
äänellä kuin lopettaakseen siihen.

Oli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja
kulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa.
Seistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä
tai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja
maantieltä takaisin.

"Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?" kysyi joku
papeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa.

"En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan
kun se tahtoi", vastasi Essen.

"Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita?
Puolisentuhatta kumminkin."

"Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten."

"Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan
ja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen",
sanoi Durchman.

"Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele
väliin", lisäsi Schwartzberg.

"Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä
pappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä", huomautti joku.
"Sen on elämän retki pian lopussa."

"Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille", sanoi Durchman ja pyöri
vikkelänä käytävällä. "Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein
veisuulla — kun tulee Kauppilasta."

Kauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin
tällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli
Isoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin
häätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh
näkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein
askelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin.

Oli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla.

Ne oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut
loppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain
ajatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän
päänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä.

Kun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi
jännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli
niin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa,
ettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata
asentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan,
tuijotti samaan paikkaan.

"Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?" kysyi Paavo aluksi,
pysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan.

"Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se
kulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin.
Se yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää
ja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen
siellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut
soentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa
mitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin
kynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat
jalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa
vapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin
tulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle:
'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on
saatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi,
rumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja
neuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa
kantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä
kirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen,
vaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta,
kesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon
vajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se
lyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen
olalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy."

Hän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja
terästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti.
Hän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä
paloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta
pappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista
kapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona,
herrain ja talonpoikain.

Istuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin
sanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen
kaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta
virren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta,
hätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi
hänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja
kurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä
hänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään
täällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta
huonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut
ylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa
enemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt
siellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi
pitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat
yhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna.
Samassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi.
Miten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja
velanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon
kirkkaudella ja valolla!

Kun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin
likelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta.
He olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki,
papit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja
kevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä.

Aamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului
Durchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin
kanssa suomentanut Luteeruksen "Kirkkopostillaa" ja sitä piti ystäväin
nyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä
iloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina.

Saliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä
ja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa.

"Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette
saaneet?" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. "Minusta
ne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan."

"Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin
'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan
arvonsa ja makunsa koko kirja", lisättiin joukosta siihen, mitä
Stenbäck oli sanonut.

Durchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa;

"Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata
suomenkieltä", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla.
"Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu —
meeli — händäns —"

"Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä
jäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo
puhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi", sanoi
Stenbäck.

"Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin —
koruja ja helyjä täynnä", huomautti Schwartzberg.

"Vaan sinä et osaa suomea", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille.

"Hamasta äitini kohdusta", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. "Minä
olen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko."

"Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on
täynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin",
virkkoi Ingman vakavana. "Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka
vastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin
tottuu korva."

"Pitää tottua", jatkoi Durchman. "Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa
samaa Agricolan suomea."

"Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme.
Huutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko
raamatun oman mielensä mukaan."

"Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa", sanoi
Durchman ja käveli kiivaasti ulos.

Väiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin
toisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. "Kuule
Schwartzberg!" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia
käsipuolesta syrjään. "Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on
uskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano,
selitä sille, ennenkuin eroatte!"

Schwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti
koko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa,
joka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä,
sanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi.

"Missä pullo?" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. "Pidä se
tallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka."

Hän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen
sitten kumppaninsa korjattavaksi.

"Paavo! — Kuulkaa!" sanoi Essen samassa. "Yksi ryyppy terveydeksi,
toinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan."

Naurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin
pitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle.




XXI.


Oli oltu taasen yksissä monta päivää, oli kulettu Kuopiot ja
Kurkiharjut ja kaikki Kuopion ympäristöt, missä vain oli heränneitä,
puhuttu yhdessä, Paavo ja Bergh, Niinkuin olisivat nyt uudestaan
vironneet kaikki vanhat ja seisalleen kuolleet ja alkaneet uutta,
parempaa parannusta, elävämpää ja palavampaa, ja niinkuin hänelle
vielä ennen kuolemaansa näytettäisiin uusi, suuri herätys, samanlainen
kuin Savojärvellä kerran ja Karjalassa nuoruuden päivinä. Ja oli kuin
hän itsekin olisi saanut voimia lisää, saanut jotain nuoruutensa
innostuksesta ja ensimäisestä rakkaudestaan takaisin.

Siellä oli Berghin ympärillä Kuopiossa uusi joukko uutta,
vastaherännyttä väkeä, nuoria herroja, raatimiehiä ja muita. Se oli
tämä Bergh toisenlainen kuin se entinen, vanha Bergh, toisenluontoinen
ja laatuinen. Vanhaa vetivät kelkkana perässään, Renqvistit ja muut,
vaan tätä eivät vedä. Tämän on tie tietty, henki puhdas, oppi oikea
ja kirkas, ryhti ja mieli sellainen, että mies seisoo siinä ja siihen
kaatuu, mihinkä Herra on pannut, ja pitää, minkä on omaksi totuudekseen
ottanut.

Paavo istui kylvyn perästä pihamaalla laakean kiven päällä kauniina
kesäiltana ja katseli Syvärin vesiä, vaaroja vesien takana ja Pisan
pitkiä puita ja syviä, synkkiä metsiä kaukana jossain Karjalan rajalla.

Tässä tapasi hän näin istua, näin katsella ja muistella menneitä
muistojaan, likempiä ja kaukaisempia, tässä taistella ja rukoilla
yksinäisinä hetkinä. Tämä oli kuin pyhä paikka hänelle, ja hänen
olonsa tässä pyhä hetki, jota ei saanut kukaan häiritä. Eivätkä ne
häirinneetkään. Kulkivat, kaarsivat kaukaa, hiljaa hiipien, salaa
jostain vilkaisten ja äänettömästi ovea perässään kiinni vetäen.

Hän näki ne kaikki elävinä edessään, vanhat Karjalan ystävät,
Pohjanmaan papit pitkine kauhtanoineen, Malmbergit, Lagukset,
Durchmanit, Essenit, nuoret maisterit ja ylioppilaat. Niinkuin olisi
hän Karjalassa, jossain kaukana, seuroissa, tai Pohjanmaalla, niinkuin
istuisi pöydän takana suuressa, mustassa pirtissä ja näkisi hämärän
läpi sinisiä huiveja ja pyöreitä, punaisia, hikisiä kasvoja. Niinkuin
kuuluisi veisuu, sama kaihomielinen, nouseva, laskeva, paisuva,
pitkine välipaikkoineen, niinkuin aloittaisi sen joku piilopaikastaan
vapisevalla äänellään. Ja niinkuin ajaisi hän Niskasen kanssa aina
vain eteenpäin ja näkisi uusia joukkoja uusiin seuroihin pyrkimässä,
isännän tulevan vastaan lakittomin päin ja emännän eteisessä, tyttäret
ja talonväen, naurussa suin ja ojennetuin käsin.

Kulki sellaisena kuvasarjana hänen sielunsa läpi entisyys — pitkänä
muistojen ketjuna. Oli niinkuin olisi unta nähnyt, vaikka oli sen itse
elänyt ja kokenut, niinkuin sitä olisi hänelle luettu jostain suuresta,
ihmeellisestä kirjasta.

Takana näiden kaikkien, jossain kaukana etäisyydessä, olivat
kärsimykset monenlaiset, köyhyys, nälkäkuoleman uhka, puutokset, Puolan
matkat ja Tahkomäen kolkko tarina. Se oli siellä sellaista synkkää
taustaa, mustaa, pimeää, josta näkyi vain nälkäisten lasten surullisia,
kalpeita kasvoja ja kuului Riitta-vainajan valittava, kärsimätön ääni,
soinnuton, käheä, yksitoikkoinen, ja oman kipeän sydämen huokaukset
unettomina öinä, kun isku seurasi iskua yhä raskaampana. Niinkuin olisi
hän yhtäkkiä joutunut pimeään metsään, jossa polku oli kadonnut, jossa
oksat pistelivät ja repeilivät ja kaatuneet puut pidättivät kulkijan.
Missä oli kulkenut ja miten oli päässyt läpi pimeän korven, miten
repinyt vaatteensa rikki ja kätensä veriin, sitä ei halunnut muistaa —
sitä vain, että oli tie taasen löytynyt suuren aavan laidassa ja päivä
taasen vaiennut.

Hän siirtyi siihen äskeiseen, mistä oli alkanut, Kuopion uuteen
lehtoriin ja uusiin, nuoriin ystäviin, joita oli ilmestynyt ja joista
hänen vanha sydämensä oli ilahtunut. Saiko hän nähdä Savossa sitä,
mitä oli nähnyt Karjalassa ja Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa? Saiko
hän elää vielä senkin ajan, että Savon salot täyttyvät heränneestä
kansasta? Jos sai, niin saiko siinä ilossa päättää päivänsä, ettei vain
tule jotain karvasta ja katkeraa, niinkuin oli monesti tullut? Häntä
melkein peloitti tämä uusi seurameno, Berghin innostus ja rohkeus,
nuorten heränneiden ahkeruus ja palavuus, oma onnensa ja vanhuutensa
riemu.

Hän havahtui siihen, että näki kaksi nuorta miestä tulevan salmen
puolelta kontit selässä, astelevan väsynein liikkein ja raskain
askelin. Hän tarkkasi pitkään tulijoita, siristi vanhoilla silmillään,
nousi, astui pari askelta vastaan.

"Kajaanin koulumaistereita —? Eikö olekin? — Helander ja Krank — uudet
ystävät. Niitä on uusia joka haaralla — Kuopiossa ja Kajaanissa — niin
ei oikein jaksa tuntea vanha mies."

Herrat istuivat äänettöminä kivelle, pyyhkivät hikeä ja päästelivät
väsyneesti ja vaivaloisesti viilekkeitä olkapäiltään.

"Nyt on kylpy parasta — kuuma kylpy uusilla vastoilla ja uni kylvyn
päälle."

Ja Paavo asteli vikkelänä pirttiä kohti kantaen toisella kädellä
Helanderin konttia, toisella Krankin.

"Kyllä me itse konttimme — Paavo antaa vain tänne!" kuuluivat herrat
hokevan kuin yhdestä suusta.

"Itse — itse vain, vaikka olette kaiken päivää kantaneet. Mistä asti
lienettekään kantaneet? Syntinen on aina itse — kantaa itse kuormansa,
joita ei tarvitsisikaan", sanoi Paavo päätään kääntämättä.

"Tänne tuli herroja kylpemään — heränneitä herroja Kajaanista asti.
Pankaa uudet oljet lauteille ja uudet vastat lämpenemään!" huusi Paavo
pirtin ovelta ja johti sitten vieraansa pohjakamariin.

He olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää toisilleenkaan puhua,
istuivat vain ja riisuivat ja heittelivät kenkiään ja vaatteitaan sinne
tänne.

Paavo oli heti arvannut vierastensa asian, lukenut sen heidän
silmistään ja koko olennostaan. He olivat niitä samoja, tavallisia
kävijöitä ja kulkijoita, joilta oli tie kadonnut ja valo sammunut,
joiden oli armo muuttunut tuomioksi ja joilta olivat kaikki keinot
loppuneet, Jumalan sanakin pois otettu.

He kertoivat siitä saunasta tultuaan hämärissä istuen yhdessä Paavon
kanssa. Oli ollut onnea ja iloa ensin, oli kulettu kepeinä kuin
maasta nostettuina uutta tietä, Herran tietä, oli ollut sielu täynnä,
tulvillaan aivan armoa ja elämän voimia ja rakkautta. Ei kiusauksia
mitään, ei vastahakoisuutta eikä hankaluutta eikä ristin painoa. Vaan
nyt oli kaikki kadonnut, nyt oltiin siinä, missä ei mitään tuntunut
eikä näkynyt eikä kuulunut eikä osannut enää mitään odottaakaan.
Syntiä vain ja vaivaa ja lakkaamatonta painoa yötä ja päivää, niinkuin
ei olisi milloinkaan mitään Kristuksesta kuultu, ei sen armosta eikä
anteeksiannosta. Siitäkö lie tullut, ettei oltu valvottu vai siitä,
ettei oltu oikein herätty eikä perinpohjin nöyrrytty?

Paavo kuunteli hymähtäen joskus joukkoon, joskus jotain sanoen, sitten
taas pitkät ajat äänetönnä istuen silmät kiinni puserrettuina.

"Vai jo otti pois — vai jo loppui — vai jo pani sellaisen luottamuksen
teihin — nuoriin miehiin —!"

Hän kulki vikkelästi ulos ja kuului hetken päästä menevän omaan
kamariinsa.

He katsoivat toisiinsa ihmettelevin, kysyvin katsein, Helander ja
Krank, toisilleen mitään puhumatta, ja painautuivat sitten pitkälleen
pettynein odotuksin.

"Kuule! Nukutko sinä?" sanoi Helander hiljaa ja kosketti kumppaniaan
kylkeen.

"En vielä", vastasi Krank. "En tiedä, miksen saa unta, vaikka äsken
väsytti ja raukaisi niin, etten jaksanut jalkojani liikuttaa."

"Mitähän se sillä, että pani luottamuksen? Minä toki odotin toista ja
toista saatiin. Olisihan tämä kylpy ollut kotonakin."

"Niin — vaan kun ei sitä vielä tiedä", vastasi Krank väsyneesti.

"Minä jo sitäkin, että olisikohan huomannut meissä vilppiä — minussa
ainakin, joka jo ennätin purkaa kuormani. Kun ei sentään, osaa puhua
oikein omasta tilastaankaan — ei huonostaan eikä hyvästään."

"En tiedä — en osaa sanoa mitään mistään. Sen vain tiedän, että täällä
ollaan ja että täältä taasen lähdetään ja niin on sitten tehty tämäkin
matka."

He olivat vielä kuulevinaan veisuuta jostain, kauniin naisäänen
valittavaa nousua ja laskua, vaan nukahtivat samassa raskaaseen uneen.

Kun he aamulla heräsivät, oli aurinko jo ylennyt puiden latvain
yläpuolelle ja paistoi vinosti sisään pieneen kamariin, jonka ikkunasta
näkyi harvaa metsää, taampana pitkiä solakoita kuusia. Heistä tuntui
siltä kuin olisivat vasta tulleet saunasta ja sitten heti nukahtaneet,
niinkuin siitä olisi kulunut vain hetkinen, kun Paavo lähti, ja
niinkuin se, mitä he olivat puhuneet Paavolle ja mitä Paavo siihen
vähän sanonut, olisi äsken juuri tapahtunut. He venytteleivät vielä
vuoteellaan, kun Paavo tuli sisälle, paiskautuen yli kynnyksen
ketteränä, iloisen näköisenä.

"Herrat vielä nukkuvat, kun talonpojat jo töitään tekevät. Vaan enemmän
onkin jo minulta tullut tänä päivänä syntiä tehdyksi. Taitaisi olla
parasta, kun nukkuisi yönsä päivänsä, vähän vain välillä raamattuaan
lukisi", sanoi Paavo hilpeänä ja nauroi ystävällistä nauruaan.

Herrat hymyilivät Paavon puheelle ja pukeutuivat hitaasti, istuen
sitten puoleksi puettuina vuoteen laidalle.

"Piti tulla puhumaan teille unestani, ihmeellisestä unesta, jonka yöllä
näin."

Hän istui jakkaralle vastapäätä vieraitaan vakavan näköisenä ja alkoi
kertoa untaan.

"Oli kuin olisi oltu viimeisellä tuomiolla, niinkuin olisi seisottu
suuren, laakean vaaran rinteellä, josta ei muuta näkynyt kuin kansaa
kaikenlaista kauas etäisyyteen, päätä pään vieressä, eikä muuta
kuulunut kuin raskasta, syvää huokausta ja itkunsekaista valitusta.
Kaikkein päät olivat painuneet alas kuin iskua odottaen ja kaikkein
kasvoja näkyi kuvaavan suuren tuomion pelko. Siinä oli herännyttä väkeä
ympärillä, vanhoja Karjalan ystäviä ja Pohjanmaan pappeja, niinkuin
ennen suurissa seuroissa, vaan ei ollut kellään sitä toivoa, mistä oli
monesti puhuttu ja mitä oli tunnettu, että ei pidä maailma niin pahana
eikä ahdista synti eikä kiusaa vihollinen, ettei kerran päästä vapaiksi
vainolaisista. Minusta tuntui niinkuin sieltä olisi jotain puuttunut,
vaan en ymmärtänyt ensin, mitä. Etsein, hain, katselin oikealle ja
vasemmalle pitkin päitä, sain sanotuksi muillekin, että täältä puuttuu
jotain, ettei tämä vielä olekaan viimeinen tuomio, mikä lie muu suuri
kokouspaikka, jonne ovat peloissaan kokoontuneet. Samassa kohosi
risti hitaasti jossain lähellä suuresta joukosta ja alkoi valaista
vaaran rinnettä — suuri, kirkas risti, joka hehkui päistään. Ja kaikki
heränneet ystävät nostivat päänsä ylös, niinkuin olisi joku ihmeellinen
voima niitä nostanut, ja alkoivat veisata kiitosvirttänsä Karitsalle,
joka on tapettu ja joka verellänsä on meidät lunastanut kaikkinaisista
kansoista. Minä sitä sanomaan, että tätähän täältä puuttui, vaan ei
minun ääneni mihinkään sen pauhinan ja kiitoksen keskellä. Heräsin
siihen, että olin pannut käteni jonkun ystävän olkapäälle — eikö liene
ollut tämän Helanderin — ja siinä ruvennut ilosta itkemään."

Hän lähti samassa ulos, niinkuin olisi johtunut mieleen joku tärkeä
asia, jonka oli jättänyt toimittamatta, ja kuului puhuvan jotain
väelleen pirtissä. Vaan hetken päästä kuului sieltä veisuuta,
samanlaista kuin se illallinenkin, johon he olivat väsyneinä nukkuneet.

Miten heistä olikaan tuntunut omituiselta ja ihmeelliseltä Paavon uni
ja puhe, sellaiselta kuin olisi jotain poistunut pois sielusta ja
jotain virrannut sinne sijaan, uutta valoa ja elämää, niinkuin olisi
sieluun paistanut kirkkaus siitä rististä, josta Paavo oli puhunut,
sydän keventynyt ja päässyt raskaasta kuormastaan! He pukivat nopeasti,
hyräilivät hyvillään samaa virttä, jonka kaiku kuului pirtistä. Ja
heistä tuntui niinkuin olisi kokonaan toisenlaista kaikki kuin eilen,
tämä pieni kamari, joka illalla vielä oli ollut kolkko ja synkkä,
päivä siellä ulkona ja metsä salmen rannalla Rahasmäen alla. Siinä oli
raamattu jaloillaan pöydällä, vanha, mustunut, pyhä kirja, jonka haat
olivat repeilleet ja lehdet savusta ruskettuneet. Helander istui ja
luki ääneensä profeetta Jeremian kolmannesta luvusta:

"Tämän minä panen sydämeeni, sentähden tahdon toivoa; Herran armosta
on, ettemme ratki hukkuneet, sillä ei hänen laupeutensa vielä loppunut.
Se on uusi joka aamu, ja suuri on sinun uskollisuutesi. Herra on minun
osani, sanoo sieluni, sentähden toivon häneen. Hyvä on Herra niille,
jotka häntä odottavat, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on olla
kärsivällisenä ja odottaa Herran apua. Hyvä on ihmiselle, että hän
kantaa iestä nuoruudessansa. Istukoon yksinänsä ja olkoon, ääneti, kun
Herra on sen hänen päällensä pannut. Pankoon suunsa tomuun — kukatiesi
on vielä toivoa. Ojentakoon poskensa sille, joka häntä lyö, antakoon
ravita itsensä pilkalla. Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti, vaan
jos hän on murheeseen saattanut, niin hän armahtaa taas suuresta
laupeudestaan. Sillä ei hän sydämestänsä vaivaa eikä murheeseen saata
ihmisten lapsia."

Niinkuin se olisi ollut siinä heitä varten, heitä varten avattuna,
heille opiksi, valoksi ja uudeksi toivoksi. Niinkuin heitä joka
puolelta nostettaisiin, ja joka puolelta ympäröisi suuri hyvyys,
Jumalan ja ihmisten yhteinen.

"Tunnetko sinä oikein sitä samaa, mitä minäkin — sitä, että nyt on taas
tie auki, että on taas kuiva maa jalkain alla, että se olikin vain
houretta sellaista, saatanan sotkua ja kiusausta, missä on eletty ja
oltu?" kysyi Helander kumppaniltaan.

"En osaa sanoa, mitä tunnen", vastasi Krank. "Jotain se vain on, jota
ei ole ennen ollut kuin kerran Paavon Kajaanissa käydessä. Silloin sain
ensimäisen ummen puhkaistuksi, nyt toisen."

"Niin — ja minä — me molemmat. Sehän se onkin ihmeellistä, että niiden
on pitänyt sattua samaan aikaan, että on yhdessä herätty, yhdessä
kulettu pimeät ja päivät. Voi, hyvä veli, kun saataisiin vielä yhdessä
kiittää Herraa kaikesta!"

Helanderin tapasi samassa liikutus. Hän käveli kiivaasti edestakaisin
pienessä huoneessa ja istui sitten taas jakkaralle käännellen vanhan
raamatun ruskettuneita lehtiä.

"En ymmärtänyt ennen milloinkaan, miksi ne täällä juoksevat", jatkoi
hän hetken päästä. "Pidin sitä vain tapana, turhana, joutavana
juoksuna, ukon jumaloimisena, vaan nyt sen ymmärrän."

"Sitä minä, että liekö ukko keksinyt unen — omasta päästään sommitellut
— vai nähnytkö oikein yöllä", sanoi Krank.

"Eihän siinä mitään merkillistä. Uni kuin uni, jos se oli unta, vaan
siinä miten se kertoi ja miten se kantoi sielun sisimpään ja miten — en
minä osaa sitä sanoa etkä sinäkään."

He istuivat ja puhelivat innostuneina, korjailivat ja lyhentelivät
konttinsa viilekkeitä lähtöä varten. Heidän oli niin hyvä olla, että
piti heti lähteä, niinkuin lasten, jotka ovat jotain saaneet ja
juoksevat sitä suinpäin näyttämään.

"Täällä ne vielä vain — epäuskon sankarit ja linnan komentantit, vaikka
Herran aurinko jo taas paistaa uutta, ihanaa päivää", sanoi Paavo ja
seisoi leveänä, iloisena ovessa, eteisen puolella.

"Uskon — ei enää epäuskon", vastasi Helander reippaana, iloisena. "Nyt
jaksetaan, nyt ei kauan viivy, ennenkun ollaan taas Kajaanissa."

"Vaan ensin syödään. Ruumiin pitää saada ruokansa niinkuin sielunkin.
Minä kalat pyytänyt — kuhat, lahnat — vierasten onnella", puheli Paavo
yhä ovessa.

"Näkyy siten olevan, että kun on onni hengellisissä, niin on
maallisissakin", sanoi Helander siihen ja läksi pirttiin.

"Piti vielä kysyä, mitä te, Paavo, sillä tarkoititte eilen illalla,
kun sanoitte, että on pannut luottamuksensa?" kuului Helander puhuvan
Paavolle, kun he astuivat polkua alas rantaan.

"On pannut — Herra on pitänyt teitä jo miehinä, koska on antanut
vaivain kohdata ja päästänyt yksin pimeässä kulkemaan. Lapsia
talutetaan, vaan aikamiehet uskotaan yksin taipaleelle. Mitenkäs
teki elämän Herra itse? Hoiti ja helli ja rinnoillaan makuutti
opetuslapsiaan ensin, vaan sitten alkoi totuttaa vähitellen uskosta
elämään ylösnousemisensa jälkeen ja vihdoin meni pois eikä enää
näyttänyt itseään. Täytyi miesten kestää, kantaa, jaksaa, puhkoa ummet,
aukoa veräjät, kärsiä yksin kärsimyksensä. Hengellään vain hoiteli ja
kaukaa kurkottaen käsistä kiinni piteli. Joka on ristitön ja vaivaton,
se on lapsi vielä, vaan jolta otetaan purut pois, maito ja hunaja, sen
pitää uskosta elää. Mihin minä tällainen vanha, kuivunut, jolta jo
aikoja on armon makeus loppunut, jos pitäisi joka vaivan alla pistää
päänsä saatanan solmuihin ja hirttonuoraan?"

Hän souti vieraansa vinosti salmen yli puhellen ja opastaen antoi
aironsa levätä pitkät ajat.

"Kiusaukset ja pimeät ajat tulevat ja monet ahtaat paikat kulettaviksi,
vaan niitä älkää säikähtäkö", puheli hän hiljaisella äänellä ja katseli
lempeästi, isällisesti nuoria ystäviään. "Niissä teitä koetellaan ja
kypsytetään ja opetetaan uskosta elämään. Ei ole asianne milloinkaan
niin huono, että sitä kannattaisi siihen heittää, mihin sen vihollinen
heittämään käskee. Kun on sielu kokematon, niin se arkailee, säikkyy
omia huonoja tuntemisiaan ja saa niistä epäuskon taudin itselleen.
Vaan se pitää aina alussa parantaa, pitää heikkona ja huonona asettua
sielun hiljaisella ikävällä armahtajan eteen. Harjaantumattomat
vaativat itseltänsä sitä, mikä onkin Herran tekoa, ja kun eivät saa,
niin seisahtuvat siihen, jäävät tieltä pois tai kulkevat summakaupassa
eteenpäin oman luullun uskonsa varassa. Nämä vaarat välttäkää ja
nöyrtykää joka päivä Herran eteen!"

Hän jäi vielä rannalle veneestään vettä heittämään, kun herrat
lähtivät. Näkyi askaroivan kauan aikaa puoleksi polvillaan ja siitä
sitten hitaasti meloen ja kokassa istuen pyrkivän takaisin saareen. He
pysähtyivät tuontuostakin polulla, kiipesivät kivelle ja katselivat
poistuvaa ystäväänsä, jonka pitkät hapset liehuivat aamutuulessa ja
näyttivät hopeankirkkailta tummansinistä liivin selkämystä vasten.




XXII.


Siitä oli nyt puhetta kaikkialla ympäri Savonmaan ja Savonkin
ulkopuolella, siitä, että nyt on pian kukistettu se suuri, väärä
profeetta, joka on vuosikymmeniä villinnyt ja häirinnyt ihmisten
elämää, kulkenut ja ajanut joukkoineen ja koirannahkalakkineen. Siitä
puhuttiin talonpojissa ja herroissa, pappiloissa ainakin, kaikissa
suruttomissa pappiloissa, joissa Paavon matkat ja seurat olivat olleet
pahana painajaisena ja omantunnon rauhattomuutena. Juostiin sanomaan
naapuriin, ajettiin toisen pitäjän pappilaan, oltiin kuin orjuudesta
päässeitä ja uutta vapautta toisilleen ilmoittamassa. Seisottiin
tiellä, ryhmityttiin kokouspaikoissa, naurettiin sille ja kerrottiin
kaikki juurta jaksain.

Ne ovatkin sitä menoansa pitäneet pitkin pitäjiä, veisanneet ja
saarnanneet ja ommelleet ihmisille uusia körttejä ja sen perässä
juosseet ja sitä jumalanaan palvelleet. Eivät ole olleet muut mitään
niiden mielestä, ei toivoakaan taivaasta, joka vain ei siihen joukkoon
kuulu, körttiläisten pyhään joukkoon. Vaan huonosti käy pyhyyden, kun
pääprofeetta itse joutuu viinasakkojaan maksamaan. Ei taasen muuta
moniin aikoihin kuin huutoa ja helvetin pelkoa kylissä, syrjäkylissä
varsinkin, missä ovat kulkeneet yötä ja päivää menojaan pitämässä. Kun
olisi Kuopioon kerran kulettaa ja panna telkien taakse päämies itse.

"Vai jo nostivat jutun itseänsä piispaa vastaan — kahden hiippakunnan
piispaa — vai jo saivat satimeen!" puheli Nilsiän rovasti
lautamiehelle, joka oli tullut Paavon papinkirjaa hakemaan Tuusniemen
käräjiä varten. "Tästä tulee vielä kaunis juttu." Ja rovasti hykersi
käsiään ja heitteli sukkelana kirkonkirjojaan kamarinsa pöydällä. "Se
on aina melkein matkoilla, niin ettei sitä ole näkynyt vuosikausiin.
Kulettavat sitä muualla — muualla se onkin paljon suurempi profeetta.
— Sairaitaankin kuuluvat tuovan aina Karjalasta asti. Se niitä
kuuluu saunottavan ja kuppauttavan. Saisi sen siitäkin sakkoon —
puoskaroimisesta", puheli rovasti ja merkitsi kirkonkirjan lehteen
Paavon nimen kohdalle: "Syytetty Tuusniemen käräjillä juopumisesta,
kiroilemisesta y.m." — "Mitä joukkoa se lienee — minä en ole siitä
tullut milloinkaan oikein selkoa ottaneeksi? Sen vain olen huomannut,
että se on rohkea, suurisuinen mies — se niiden piispa." — Rovastin
tuntui olevan hyvä olla, niinkuin olisi kuullut jonkin ilosanoman ja
niinkuin olisi nyt vapautunut jostain raskaasta ja ikävästä.

Paavolla oli ollut pitkä, raskas talvi, pitempi kuin milloinkaan ennen.
Vanha vika rinnassa oli pahentunut ja henkeä alkanut ahdistaa, niin
että piti seisahtaa pirtin ja kamarin väliä kulkiessa. Ei hän ollut
jaksanut paljon liikkua enää, joskus vain Kalliolahdessa ja muualla
likempänä, kun ilmat olivat leudommat. Ja tämä meno sitten, tämä
kiusanteko ja häväistys, tämä käräjänkäynti ja lautamiesten kulku — —

Hänestä tuntui siliä kuin hän kuulisi niiden pilkkanaurun —
jumalattomain herrain ja vainomiesten — ja näkisi niiden ylpeät,
uhmaavat katseet, niinkuin hän näkisi ne ympärillään seisovan,
pyörivän kantapäillään ja pitävän iloaan. "Nyt saa Savon profeetta
kuulla kunniansa, saa tekstin omasta itsestään. Nyt saavat sen ystävät
tietää, millainen se oikein on — tämä heidän profeettansa, jota ovat
palvelleet." Ja hän näkikin ne oikein. Pitkinä, unettomina öinä, kun
hän joskus oli joksikin hetkeksi mennyt horroksiin, hyppivät ne siinä
hänen edessään ja teutaroivat puistaen nyrkkejään ja huutaen kostoaan.

Joka päivä melkein kävi ystäviä katsomassa, toiset likempää, toiset
kauempaa, Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta asti. Ne katselivat kuin
arastellen ja oudoksuen, vakavina, varovina, ja puhelivat hiljaa
kuin säästäen ja säälien. Se tuntui hänestä aina niin ikävältä,
että hänen täytyi väkistenkin pistää leikkiä sekaan, päästää vanha
luonto valloilleen ja olla yhä se sama, entinen, leikkisä, iloinen,
kaikkien ystäväin ihastus, mikä oli aina ollut. Kerran kevättalvella,
hankiaisten aikana, oli hän lähtenyt vielä Kuopioon. Hän oli ollut
silloin vähän parempi. Anna Loviisa oli peitellyt reslaan, vällyjen
ja nahkasten alle, ja pannut pehmoiset tyynyt selkänojaksi. Paavo oli
estellyt ja laskenut leikkiään emäntänsä puuhista.

"Pääsen Syvärille, niin heitän tyynysi tielle — saat ne sieltä hakea.
Ja saat sanoa niille, jotka kysyvät, että piispa on taas mennyt
pitäjille pappiensa luo."

Ja hänestä tuntui niin hyvältä ajelu raikkaassa, kirkkaassa
aamuilmassa, ja tutuilta ja rakkailta kaikki vaarat, niemet ja saaret
ja pitkä, kapeneva oikonen viittatiellä, ja Kinahmin pitkä harjanne,
joka häipyi kauas etäisyyteen harmaana, autereisena, niin että teki
mieli niitä kaikkia jollain lailla tervehtiä taasen pitkästä ajasta.

Hän oli aina kulkenut häpeän ja kunnian välillä, häntä oli kiitetty ja
laitettu, nostettu ylös korkeuteen, käsillä kannettu, heränneen kansan
hellillä käsillä, ja sitten taas sieltä alas heitetty, maahan vajotettu
maine ja kunnia, tallattu, syletty ja lokaan upotettu hänen pyhimmät
ja parhaimmat harrastuksensa. Tämä matka oli hänen viimeisensä.
Hänen piti tavata vielä niitä kaikkia Kuopiossa — uusia ystäviänsä,
jotka olivat istuneet lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset
pitkänäperjantaina juutalaisten pelon tähden.

Mikä lie oikein Herran tarkoitus? Sekö, että näissä häntä itseään
kypsyttää, nöyryyttää ja riisua kaikesta, vai joku muuko? Jos ne
ovatkin riippuneet hänessä, heränneet, jos niiden rakkaus onkin ollut
ihmisrakkautta ihmiseen. Jos ne ovatkin kulkeneet hänen hiihtämiään
latuja, joiden nyt pitää tulla sotketuiksi ja poletuiksi, ja hänen
itsensä haisevaksi tunkioksi ja sylkilaatikoksi. Jos ne ovatkin eläneet
siitä, mitä hän on sanonut eikä siitä, mitä Herra.

Oliko hän sitten ollut viaton? Jos olikin viaton siihen, mistä ne
häntä olivat syyttäneet pitkin vuosia viimeksi, niin oliko muuhun?
Tätä hän oli kysynyt yhä useammin itseltään viime aikoina. Hän oli
yhä uudestaan käynyt läpi koko elämänsä retken, etsinyt, penkonut,
kaivanut esille kaikki vanhat muistot, matkat, seurat ja seurapuheet,
riidat ja käräjänkäynnit ja tarkastellut niitä, yksinäisinä hetkinä,
pitkinä päivinä ja unettomina öinä. Ja kaikesta tästä oli kasaantunut
hänen eteensä korkea vuori törkyä, syntiä, lankeemuksia — ylpeyttä ja
itserakkautta, kun kaikki häntä palvelivat ja vaimot lauloivat "Saul
löi tuhannen, mutta David kymmenentuhatta" — uhmaa ja katkeruutta, kun
maailma häväisi ja herrat vetivät oikeuksiin — kateutta ja loukatun
kunnian kipua, kun toiset tulivat tielle ja alkoivat koota joukkoja
ympärilleen — taitamattomuutta ja rakkauden puutetta ja sopimatonta
käytöstä ystäväin parissa ja erimielisten ja sitten vielä paljon muuta.
Jos hän joskus oli ollut kukkulalla ja sieltä rohkein mielin ja kevein
sydämin katsellut toiselle puolen kuoleman virtaa, niin oli hän nyt
saanut olla syvimmässä rotkossa, missä hänelle ei ollut jäänyt muuta
mitään jätelle kuin tämä tullimiehen rukous: "Jumala armahda minua
syntistä!"

Reki retkahti lyöttöpaikassa, resla risahti, pitkä jono hevosmiehiä
tuli vastaan järvellä huutaen, hoilaten hevosilleen.

Vaan ei ollut Herra vielä näännyttänyt eikä ottanut pois laupeutensa
kättä. Ei ollut Herra vieläkään vihassaan lyönyt eikä kaivon kantta
kiinni pannut. Mitä oli tehnyt, sen oli tehnyt rakkaudessaan,
puhdistaakseen häntä kaikesta kuonasta ja irroittaakseen ystäväin
ylistyksestä ja maailman pahoista puheista, niiden vihasta ja vainosta,
jotka eivät Herraa tunne, ja niiden tuottamasta katkeruudesta. Herra
oli vielä puhkaissut tien hänen luokseen, hänen suurten synteinsä läpi,
ja sytyttänyt uskon kipinän.

Hän katseli vaaroja kaukana Kallaveden rannalla ja taloja vaarojen
laella, jotka olivat kuin pilviin kohonneita iltapäivän valaistuksessa.
Toiset olivat tuttuja paikkoja, joissa oli Herran tuli kerran syttynyt
ja joissa sitä viime vuosina oli käyty virittämässä ja kohentamassa
yhdessä Berghin kanssa. Oli niin hupaista se, että hän pääsi, että
Herra auttoi hänet vielä tälle matkalle, että sai vielä nähdä niitä
siellä.

Hän vääntyi vaikeasti reestä Berghin pihalla, kyytimiehen auttamana,
vaan hän reipastui, kun oli päässyt jaloilleen, ja astui vikkelänä
sisälle.

"Niinkuin siihen heitetty jostain — sieltä, mistä ei olisi osannut
odottaakaan — ilmestys itse —", hoki Bergh ja seisoi kauan
tervehtimättä. "Vaan sinustapa, Paavo, näkyy tulevan mies vielä."

"Eivät saa muutoin sitä käräjäjuttuaan päättymään, jollei minusta
miestä tule", puheli Paavo ja asetteli turkkiaan eteisen nurkkaan.

"No ei nyt siitä heti — kaikkein pahimmasta ja huonoimmasta", sanoi
Bergh siirrellen tuolia.

"Pahimmasta ja huonoimmasta ensin, niin jäävät paraat viimeiseksi."

"Siitä on täällä jo niin paljon puhuttu, sitä vatvottu ja väännetty
ja oijottu, että se jo saa jäädä käräjäherrain asiaksi", sanoi Bergh.
"Miten sinä, Paavo, olet voinut? — Ne ovat jo kertoneet kaikenlaista."

"Miten milloinkin — tuulten ja ilmain mukaan. Rinta on ollut pitkin
talvea raskas ja hengen käynti ahdasta ja vaikeaa, varsinkin pahoilla
säillä. Ei kestä eikä jaksa enää mitään."

"Niin — ja niitä kulkee siellä yhä, vaikka ne tuntevat ja tietävät
Paavon heikkouden."

"Ei niistä mitään jotka oikeilla asioilla kulkevat, vaan niistä, jotka
kantavat vieraita, vääriä asioita."

"Jaa — jaa, niin — niin. Tämä on sellaista seulomisen aikaa — mitä lie
oikein?"

"Herroista oli vastus ennen omassa joukossa, vaan nyt taitaa tulla taas
talonpojista. Tiedätkö sinä mitään siitä Vilhelmistä, Lauri Niskasen
serkusta?"

"Sitä samaa, mitä Paavokin. Samat miehet ovat käyneet täällä kuin
sielläkin."

"Se nyt siellä profeettana liikkuu, kun eivät muut pääse — saarnaa
niille siellä perustamatonta rauhaa. Lapuan Malmberg kuuluu sille
antaneen vapaan passin. Vaan se on niin, että kun ei valvota, kun
annetaan löyhässä mielessä sisällisen valon kadota, niin eksytään."

"Minusta ne ovat niin surkeita kaikki nämä riidat ja sotkut, joita on
ollut siitä lähtien, kun Hedberg erosi. Liekö niissä kaikissa sitten
perää, mitä ovat siitä Vilhelmistäkin puhuneet? Kun on kerran rakkaus
sammunut, niin ei muuta kuin vikoja vain — toisten vikoja. Voi, hyvä
Paavo, miten näiden yli päästäisiin siihen entiseen?"

Ja Bergh käveli miettivänä, murheellisen näköisenä edestakaisin
kamarinsa lattialla.

"Siinä sitä jo on meille — heikoille, huonoille, että maailma ahdistaa
ja repii ja raastaa", jatkoi hän kuin itsekseen.

"Kuule, Paavo!" sanoi Bergh yhtäkkiä ja pysähtyi Paavon eteen. "Se on
nyt selinnyt asia sellaiseksi, että ne tähtäävät minua sillä jutullaan,
jonka ovat sinua vastaan nostaneet."

"Sinua ja minua ja meitä kaikkia. Saavat minut jalkakampillaan
kaadetuksi, niin luulevat kaatuvan koko kansan, heränneen kansan,
hengellisen Israelin."

"Niin — vaan se on niin, että täällä tuli muudan rouva herätykseen,
hieno rouva, ja alkoi kulkea seuroissa, karisti korut päältään ja
pukeutui yksinkertaisesti, niinkuin muutkin heränneet säätyläiset.
Siitäkö mies kiukkuunsa — sen mies — sellaiseen kiukkuun, että piti
panna koko Kuopio liikkeelle."

"Kuule, pakanaa —!" kuului Paavo sanovan, "Ja nosti vainon —."

"Jos olisi vain saanut jotain syytä minua vastaan, niin olisin minä nyt
siinä samassa, missä sinä, Paavo, olet ollut. Rouva-rukka tuli tänne
kerran hädissään neuvoa kysymään, ja minä sanoin sille, että pitää
kuunnella omaatuntoaan, ettei niissä asioissa muu kukaan saa määrätä."

"Niinkuin pitääkin", tokaisi Paavo. "Mikä niille parannuksesta
puhumaan, joilla on kaikenlaisia helvetin kaapuja päällään."

"Kävi kerran täällä sen mieskin, huusi ja uhkaili ja piti sellaista
ääntä, ettei siihen mahtuneet mitkään selitykset — ei kuullut eikä
nähnyt eikä välittänyt mistään puheesta mitään. Minä jo silloin
aavistin jotain, vaan en olisi tätä osannut odottaa."

"Sitä kun ei ymmärrä eikä älyä kukaan, minkä puun kylestä saatana
milloinkin ampuu ja millaisella panoksella."

"Löysivät sitten sen Hiltus-rukan, joka oli ollut mukana Kurkiharjun
häissä — miten lienevätkin löytäneet — jahtimatkoillaan tai muualla
— ja saivat siitä itselleen todistajan. Ja se on nyt sitten niiden
mielestä parempi ja luotettavampi kuin me muut, Laurén ja minä ja monet
kymmenet."

"Se siinä on pääasia", jatkoi Bergh, "että pitää saada mustatuksi koko
joukko päästä jäseniin saakka, pitää näyttää kaikelle maailmalle,
mitä me oikein olemme, että olemme juoppoja, huonon elämän pitäjiä
sellaisia, inhoittavia, tekopyhiä seuroinemme ja körtteinemme."

Ja Berghin tapasi samassa joku sisällinen liikutus, kiivastus, loukatun
katkeruus ja kipu, niinkuin olisi omaan verekseen haavaansa itse
vahingossa koskettanut.

"Sinua, vanhaa miestä, vainoovat, jonka on elämä ollut Herran työtä",
jatkoi hän sitten tyynempänä. "Ei siitä kyillä mitään tule — ei voi
vääryys olla koskaan oikeutta — vaan eivät ne muuta pyydäkään kuin
saada rääkätä ja viruttaa loassa vanhaa miestä."

"On virutettu ennenkin — on syystä ja syyttömästi", sanoi Paavo
vakavana, haikealla äänellä. "On ollut sellaista minun elämäni, että
vaikka olisin pyrkinyt pyhyyteen ja pessyt itseni saippualla, niin
olisi Herra kuitenkin painanut minut lokaan itselleni kauhistukseksi."

"Jaa — jaa — niinhän se on, että kun vain jaksaa välinsä Herran kanssa
sopia ja tietää todistajansa olevan taivaassa, Isän oikealla puolella,
niin ei mikään mitään — ei ihmisten kiitos eikä kirous. Meillä pitää
olla aina vääryys omalla puolellamme ja omat suuret syntimme silmäimme
edessä. Heränneen kansan pitää olla häväistynä ja alaspainettuna syystä
ja syyttömästi, muutoin ei se herännyttä, Herran kansaa olekaan."

Bergh seisoi ikkunan edessä ja tuijotti kostunein silmin lasiensa takaa
kadulle, kädet housun taskuissa.

He istuivat ja puhelivat kahden, Paavo siitä, mitä oli kokenut pitkän
talven kuluessa, kun ei ollut päässyt liikkumaan, Bergh omasta työstään
ja Herran työstä Kuopiossa ja ympäristössä. Lisette, Berghin sisar, ja
rouva pistäytyivät tuontuostakin kamariin, istuivat äänettöminä sukkaa
kutoen ja kuunnellen ja taasen poistuen omille askareilleen. Vaan
myöhemmin alkoi tulla seuraväkeä, vanhoja heränneitä vaivalloisesti
liikkuen, jotkut kepin varassa laahaten itseään, ja nuorta, reipasta
joukkoa, herroja ja vallasnaisia, joiden pitkät palmikot heilahtivat
huivin alta.

Ei tahtonut olla oikein sitä, mistä puhua, mistä alkaa ja mitä sanoa.
Paavokin istui vaiteliaana omassa sopessaan sängyn päässä, omissa
ajatuksissaan, katsellen vieraita rauennein katsein. Tuntui kuin olisi
jotain välillä, hänen ja näiden muiden, niinkuin ei hän olisi näiden
mielestä enää sama Paavo ja niinkuin nämäkin olisivat jo vieraita,
kaukaisempia kuin ennen, jotain toista joukkoa eikä sitä entistä,
joka tuli avosylin vastaan ja puhkesi kyyneliin näkemisen ilosta. Ja
oli sitäkin, että hän tunsi itsensä orjuutetuksi sen jutun tähden,
että oli epäilystä sielussa ja salaista häpeää ja oman loukatun arvon
hiljaista uhmaa. Niinkuin sanoisi joku ääni sisässä: eivät pidä sinua
enää entisenä Paavona — niillä on täällä jo parempi johtaja. Ei ole
enää sinun sanasi samaa, painavaa, mitä oli ennen — niillä on täällä
paremman sana.

Vaan sitten kuului veisuuta salista, sitä samaa, vanhaa, kaihomielistä,
erämaata kulkevan yksinäistä huhuilemista, ahdistetuista rinnoista
lähtenyttä, vaan irti päässeenä ylös korkeuksiin kohonnutta ja kauas
etäisyyteen häipynyttä. Se oli aina ollut Paavolle jokapäiväistä, hänen
oikeaa elementtiänsä, sitä ilmaa, jota hän oli hengittänyt, sielun
lakkaamatonta sointua, hiljaista kaikua jossain sisimmässä, niinkuin on
kosken kohina sille, joka on sen rannalla lapsuudestaan asti asunut.
Ja sittenkin oli tämä kuin uutta täällä. Miten se hiveli ja hyväili
sydäntä, miten se kulki uutena elämän virtana läpi ruumiin, nuorrutti
ja nostatti ja kevensi, niinkuin olisi jokin tullut likelle, pyyhkinyt
ja lääkinnyt sielun, sitten taas poistunut ja taas tullut ja tuonut
uutta lääkettä tullessaan. Hän ei katsonut ketään, ei nähnyt ketään,
kuuli vain, joi virren lämpöä ja sävelten tuoretta suloa.

Hän ei ajatellut puhettaan, aukoi vain suutaan sisällä salissa ja antoi
vain tulla. Hän oli kuin kone, jota toinen käytti, kuin kantele, jota
toinen soitti.

"Niin, ystävät, niin se on, että meidän pitää monen vaivan kautta
jumalanvaltakuntaan sisälle käymään. Ei ole kristitty mikään, jolla
ei vaivaa eikä ristiä ja joka ei ristiänsä Herran jälessä kanna. Nämä
ovat niiden matkamiesten virsiä, jotka saavat aina joskus levähtääkseen
raskaan riippinsä maahan laskea, vaan ei sitä siihen jättää, ei olla
eikä aikailla, kun on päähän päästävä ennenkuin ilta joutuu. Ja se
joutuu meille jokaiselle, minulle, vanhalle miehelle, ensin, teille
sitten, ja sitten vasta pääsevät nämä sävelet siteistään, kiusattujen
syntisten sävelet, Jumalan lasten vapaudessa. Minulla on ollut paino
sellainen, jonka kaikki tiedätte, vaiva, joka on maahan painanut,
vaan ei vielä epäuskon suohon upottanut. Se on minun pitänyt Herralta
ottaa, vaikka onkin maailman antamaa, ja Herran voimalla kantaa, kun
ei oma ihmisvoima ole riittänyt. Ja mihinkäpäs se riittää muuhun kuin
pahuuteen ja synnin tekoon? Vaan ei ole Herran voima ennen saatavana
kuin on oma loppunut ja syntinen painettu alas tomuun ja tuhkaan siellä
Herraa avuksensa huutamaan. Ette te ole tietäneet, millainen Paavo minä
olen ollut, että olen ollut sellainen, joka on kuritukset kantanut
ja Herran ruoskaa maistanut, vaan en siitä sen paremmaksi tullut, en
pyhemmäksi enkä hurskaammaksi. Tien opin tuntemaan nuoruuteni päivinä
kerran ja tietä kulkemaan, niinkuin sen seppä neuvoi, vaan tie on ollut
joka päivä tukossa, niin etten ole saanut tallattua jälkeä milloinkaan
taivaltaa. Omat syntini ovat sen tukkineet, oma paha luontoni ja
ilkeä sisuni. Sitä olen monesti ajatellut, että tiesikö taivaallinen
isä, millaisen lapsen sai kasvattaakseen kuin minunkin. Minua on
pitänyt pitkin matkaa lyödä, hihnoilla ja rautamarhaminnalla ruoskia,
oma poikani pois ottaa murhamiesten kätten kautta, minua sakoittaa,
käräjissä käyttää ja kulettaa ja minulle muita kantamuksia antaa. Vaan
nämäkin virret, joita täällä olette veisanneet, ovat taasen sieluani
virvoittaneet uudella elävällä toivolla, niinkuin Herran oma sanakin.
Minä vain pääsinpäivää uskossa odotan — en uskonsankarin uskolla
millään, vaan suuren syntisen pelastuksen ja viimeisen vapahduksen
toivolla ja ikävällä."

Hän puhui vielä rohkaisun ja kehoituksen sanoja ystävilleen, vanhoille,
ensi herätyksen ystäville, jotka jo olivat hautaansa likellä ja
nuorille, vasta heränneille, jotka ensimäisessä rakkaudessaan elämän
tietä vaelsivat. Hänen äänensä oli hiljentynyt ja heikentynyt, vaan
lämmennyt yhä enemmän ja käynyt sydämelliseksi ja helläksi. Ja kun oli
lopettanut, jäi hän istumaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas
heikon, avuttoman näköisenä, pää taaksepäin painuneena.

Ei ollut kuivaa silmää kellään salissa eikä kamarissa. Herrat seisoivat
liikkumattomina ovessa kamarin puolella, siihen unohtuneina, ja
antoivat kyyneltensä valua vapaasti, niinkuin antaisivat niiden mukana
nyt purkautua sielusta sen, mikä siellä oli kauan ollut kuormana, ja
niinkuin tämä tässä olisi sellainen erityinen hetki ja tilaisuus,
jolloin ei sovi eikä saa mitään salata eikä suojella.

Kun virsi oli päättynyt, kuului toisesta kamarista — sen viereisestä,
jossa herrat olivat — outoa puhetta, vienoa, valituksen tapaista ääntä,
sairaan surullista, katkonaista pyyntiä. Se oli Lisette Berghin ääni,
lehtorin sisaren.

"Mitä Lisette sanoi?" kysyi Paavo hiljaisella, aralla äänellä.

"En saa oikein selvää — jotain taivaan ilosta ja riemusta", vastasi
Berghin rouva. "Sanoo, että Herra on kuullut heränneiden rukoukset
ja nähnyt niiden vaivat ja ahdistukset — että Herra tulee ja päästää
Paavon suuresta vaivasta — että ei pidä uupua eikä nääntyä, kun on
Kristus auttajana ja puolesta puhujana. — Nyt en enää ymmärrä — jotain
kruunusta ja karitsan häistä", jatkoi rouva hiljaista puhettaan ovelta.

Paavon silmät olivat punastuneet ja kurttuiset kasvot vavahdelleet
sisällisestä, voimakkaasta liikutuksesta. Kun hän käsillään pöytää
vasten ponnistaen siirtyi hetken päästä kamariin horjuvin askelin,
kajahti virsi hänen jälessään rohkeana, kirkkaan naisäänen aloittamana,
täynnä toivoa ja uutta uskallusta — voiton virsi, kiitosvirsi.

"Minun on pääsinpäiväni likempänä kuin luulettekaan — täällä on
rinnassa sanantuoja — vaan jatkakaa te kilvoitustanne ja näitä
harjoituksianne. Kokoo sinä, Bergh, ystäviä ja hoida niitä —
kiusattuja ja ahdistettuja! Muista hakea huonoimpiakin, joita eivät
ystäväsikään enää minään pidä! Tie on armon tie, niinkuin se on ristin
ja kilvoituksen tie. Toiset lankeavat lakkaamatta ja vihollisen
rääkkääminä näännyttävät sieluaan, puolikuolleina verissään maaten.
Minä en ole milloinkaan päässyt mittaamaan sen armon suuruutta, jolla
Herra on minua hoitanut. Sitä vain ajattelen, että jos on muita minun
kaltaisiani, yhtä ilkeitä ja juonikkoja, niin on niiden sielu aina
tulessa, milloin vihan ja peljätyksen, milloin epäilyksen ja raskaan
toivottomuuden."

He istuivat alakuloisen näköisinä ja tuijottivat alas kuin yhteen
samaan paikkaan katsellen, niinkuin kuuntelisivat sitä, mitä eivät enää
milloinkaan kuule, niinkuin tämä olisi Paavon viimeinen puhe, hänen
hyvästinsä heille kaikille.

"Jos on niin, Paavo, että sinä et enää jaksa tulla, niin me käymme sitä
useammin Saaressa", sanoi Bergh ja keskeytti äänettömyyden.

"Tämä raatimies ainakin", huomautti Paavo hymähtäen ja katseli
raatimies Malmbergia, joka oli ajanut hänen asiaansa Tuusniemen
käräjillä.

"Paavo ei saa sitä murehtia eikä sillä sieluansa enää raskauttaa",
sanoi Malmberg hellästi kuin puhuisi omalle lapselleen.

"En minä enää — enkä ole ennenkään — pitkään aikaan. Minä vetoon asiani
korkeampaan oikeuteen kuin nämä maalliset. Siihen pitää päästä aina,
kovinakin aikoina, että on turva."

"Niin — kun vain pääsisi — kun saisi lasketuksi kaikki huolensa Herran
kannettaviksi", sanoi joku joukosta. "Kannan niitä itse kaikenlaisia —
hengellisiä niinkuin maallisiakin — omia syntejäni ja muiden."

"Et kanna — et kestä päivääkään yksin niiden alla. Se on salattuna
sinne taakse — kantajasi ja auttajasi, jota et näe ja jonka läsnäoloa
et tunne."

"Olisi edes saatu kirjoitetuksi muistiin, mitä Paavo on puhunut — mitä
taasen tänäkin iltana", sanoi sama, äskeinen nuorimies hyvillään Paavon
sanoista. "Unohtuvat ja kuluvat pois taasen mielestä, kun Paavo on
mennyt. Jos ei sitten enää kuullakaan milloinkaan —."

"Lukekaa siitä kirjasta — siitä, joka kirjoitettiin kerran markkinain
aikana! Siinä on lyhyt neuvo sinulle ja kaikille heränneille, niin ette
eksy."

"Niitä on paljon viety, vaan vielä on täällä jälellä", sanoi Bergh ja
avasi kaapin oven. "Muudan sana heränneille talonpojan säädyssä", luki
hän kuin itsekseen kirjan nimen. "Paavon testamentti meille", sanottiin
joukosta. "Paavon testamenttia me olemme kaikki — kaikki heränneet ja
heränneiden lapset. Jos ei Herra olisi Paavoa aikanaan herättänyt ja
aseenaan käyttänyt, niin ei olisi herännyttä kansaa tässä maassa eikä
näitä seuroja."

"En tiedä, mitä olisi tai mitä olisi olematta", sanoi Paavo. "Sen
vain tiedän, että väärään olisi Lustig vienyt Savojärven esikoiset ja
hukuttanut hurmahenkeen — väärään henkeen olisivat jo Karjalassakin
menneet. Vaan ei tämä minun — Herran tämä on."

"Herran — Herralle kiitos ja kunnia kaikesta", sanoi Bergh asetellen
kirjasia paikalleen kaappiinsa.

"Ja Paavolle häpeä", jatkoi Paavo. "Paavon pitää tulla riisutuksi
kaikesta ihmiskunniasta — itsensä tähden, ettei huku — heränneiden
tähden, etteivät pidä Paavon sanaa Jumalan sanana."

Kun muut kaikki jo olivat menneet, jäi raatimies Malmberg vielä jälelle
puhumaan Paavon kanssa käräjäasiasta.

"Ne eivät jätä asiaansa kesken. Tietävät kyllä vääryytensä, vaan niille
itselleen on samantekevää, voittavatko vai tappavat. Pääasia on, että
saavat häväistä ja pitää tunkion laitaa tuoreena", sanoi Malmberg.

"Vaan surkea se vain on. Kansa täällä herää, ihmiset etsivät sielunsa
autuutta, ja siitä nostetaan sitten vaino sellainen, ettei luulisi
oltavan kristityssä maassa."

Bergh käveli kiivaasti lattialla ja tuntui kiihkoutuneen, nyt niinkuin
iltapäivälläkin.

"Herroista se on — eivät sitä talonpojat tee — herroja ne ovat aina
olleet, jotka ovat vainon nostaneet ja päälle käyneet — Kalajoella ja
Karjalassa niinkuin täälläkin. Mikä viha niillä pitääkin oikein olla —
herroilla?"

"Herroja nekin olivat, jotka Kristuksen ristiinnaulitsivat — eivät
sitäkään talonpojat tehneet. Niiden on maailma makeampi kuin
talonpoikain, niin siitä on vaikeampi luopua, ja niiden on kunnia
suurempi", selitteli Bergh.

"Rouviansa ne pelkäävät, eivät itseään. Mitä ne itsestään, joilla on
kapakka kirkkona ja kortit raamattuna", sanoi Malmberg. "Niinkuin se
Keppleruskin, josta tämä juttu on kotoisin. Rouva ei enää miehensä
mieliksi hekumoinut eikä itseään kukkinut, niin siitä viha ja vaino."

"Vaimo on miehen kunnia — etkö sinä sitä tiedä?" naurahti Paavo.

"Minä vain vielä, että Paavo saa olla huoletta, niinkuin ei koko juttua
olisikaan ja niinkuin sitä ei olisi ollutkaan", sanoi Malmberg ja
hyvästeli iloisesti, reippaasti.

"Ovat niin hupaisia kaikki — niin eläviä. Kokoontuvat täällä kerran
viikossa — uusiakin on aina joukossa — nuoria miehiä ja naisia — Paavoa
vielä tarvittaisiin", puheli Bergh, kun raatimies Malmberg oli lähtenyt.

"Paavo on ollutta ja mennyttä. Paavosta ei ole kohta enää muuta jälellä
kuin lahoova ruumis mullassa ja vanhat muistot ystäväin mielissä, vaan
nekin kuluvat ja haihtuvat."

"Vaan merkillistä se on ollut Paavon elämä, niinkuin on ollut tämä aika
siitä asti kun minä muistan", jatkoi Bergh. "Ihmisillä on ollut joka
paikassa jollain lailla tekemistä Herran asian kanssa, jollei muuten,
niin ovat sitä vihanneet ja vainonneet."

"On se, vaan minusta tuntuu sillä kuin lakkaisivat herätykset. Ne ovat
jo siellä lakanneetkin, niissä ensin alkoivat. Pane sinä se mieleesi,
että edespäin ovat kylmät, kovat ajat ja eksymykset! Sinä ne vielä
näet."

"Ei ole minun näkemisestäni, ei ole tietoa minullakaan, milloin kutsu
kuuluu. Kun olisi se yksi ja tärkeä vain aina mielessä ja kun jaksaisi
pitää joka päivä ohjat tiukalla. Herätty on ja tielle tultu, laumoissa
kulettu ja joukkoa jatkettu, vaan kuka tässä perille pääsee?"

"Pääsee, joka päästetään ja joka pysyy köyhänä ja nöyränä. Jos ei Herra
armahda joka päivä uudella armolla, niin ei päästä vanhan varassa
yksikään. Minusta on monesti tuntunut siltä, että jos helvettiin
joudun, niin sen pitää minun helvettini olla kuumempi kuin muiden.
Vaan en lähde enää epäuskon alle, en salli saatanan kiusata itseäni
enkä peljättää sieluani, vaan sanon sille: saat mennä Kristuksen luo
puhumaan pelastuksestani ja autuaaksitulostani."

"Mitä Paavo aikoi vielä puhua ja ennustaa tulevista ajoista?" kysyi
Bergh.

"Sitä, että siitä tulee sellainen riita ja sota, ettei vielä mitään
se, mitä on ollut tähän asti. Minä sen tunnen hengessäni. Se on jo sen
alkua, kun ne juoksevat Kalajasta päin tänne niine juttuineen. Ja miten
käynee sitten, kun ovat aikansa riidelleet? Hillitse sinä herroja,
hillitköön Niskanen talonpoikia! Jos Herran työ kerran hukkuu niihin
riitoihin, saa saatana liian suuren ilon."

"Täällä ei niistä ole mitään haittaa", sanoi Bergh.

"Ei ole vielä, vaan tulee vasta olemaan. Mitä meillä olisikaan, miten
olisikaan ihanaa Herran vainio, jos olisi pysytty samanmielisinä! Vaan
ne lohkovat nyt palan kukin Paavon halmeesta ja tekevät omat talonsa
uudelle paikalle omine sarkoineen ja uusine oppeineen."

"Mikä ei ole Herran istuttamaa, nykitään pois. Antaa niiden tulla —
riitojen ja eriseurojen, jos on Herra ne lähettänyt koetukseksi ja
puhdistukseksi!"

"Ei se ole Herran työtä, saatanan se on ja lihallisten kristittyjen.
Sinulla on voide — katso sinä eteesi! Olisin jaksanut liikkua, niin
olisin vielä lähtenyt Kalajan puolelle ja Suu-Pohjaan. Vaan en jaksa
enää. Saapi nyt olla tämä matka viimeinen."

Kun Paavo aamulla ajoi pitkin Kallavettä, tunsi hän itsensä
terveemmäksi kuin mitä oli tuntenut moniin aikoihin. Miten ne sentään
olivat hyviä hänelle kaikki! Ne olivat tulleet aamulla varhain vielä
tapaamaan ja tervehtimään ja veisaamaan ja hyvästiänsä heittämään.
Bergh oli peitellyt rekeen kuin omaa isäänsä ja taputtivat vielä
portilla olalle.




XXIII.


Kaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt
niin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan
pieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun
oli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia.
Syksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen,
vaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka
enää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina
yskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä.

Siinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan
ja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen
vieressä, "Hunajan pisarat" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä,
ovesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat,
Nohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi
valoa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti
toisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain
näkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla
olivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen
Paavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta.

Päivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta
joku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha
palvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä
uudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän,
mitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin
tullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset
likeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui
niin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja
tapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut.
Jos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti
Anna Loviisalle ja Albertiinalle.

Kerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja
Niskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet
yhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa.
Toisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan
eivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa
ja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu
leikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei
oikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki,
kysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan
ketään neuvonantajaksi. "Vanhentunut olet sinäkin, Paavo", "ei ole
enää Paavon taival pitkä", "ei ole Paavosta enää matkoille", olivat
hokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut
vain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi
ollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut
vähän kärsimättömänä: "Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei
siellä talonpoikia ole."

Hän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne
olivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä
ja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja
riippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella
Helsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä
kesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies
oli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä
Helsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa
sanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut
herruutta mitään välissä eikä orjuutta.

Hän makasi usein päivisin hortua, puoliunta, kun ei ollut öisin
saanut kivuilta eikä yskäkohtauksilta nukutuksi. Silloin hän aina oli
olevinaan seuroissa, suurissa seuroissa, istuvinaan pöydän takana,
raamattuaan vastapäätä, suurta raamattua, joka makasi jaloillaan. Hän
oli kuulevinaan voimakasta veisuuta, pirtin täyteistä, painokasta,
ja näkevillään pyöreitä, punakoita kasvoja, jakaukselle kammattuja
päitä ja leveitä, sarkaisia hartioita. Hän heräsi aina siihen, että
oli itse aloittamassa virttä, omaa virttään, vaan ei saanutkaan
aloitetuksi. Yritti yhä uudestaan, ponnisti voimainsa perästä ja sitten
korahti jotain kurkussa, irtautui rinnasta, outo, epäselvä ääni,
niinkuin hätääntyneen ja vaaraan joutuneen huuto. Albertiina oli ensin
säikähtänyt ja hypännyt ylös rahilta ja hakenut Anna Loviisan pirtistä.

Kun olisi kerran vielä päästä suuriin seuroihin Suu-Pohjaan tai
Kalajaan, kun saisi tavata vielä, puhua vielä yhden kerran, yhden
ainoan! Hänellä olisikin nyt paljon puhumista. Nyt hän sen tietäisi,
nyt osaisi sanoa, millaista on lopputaival, ja millaista on silloin,
kun syntistä riisutaan alastomaksi ja kypsytetään kuolemalle. Hän
varoittaisi niitä kaikkia riidoista, joihin ne ovat sotkeutuneet ja
joissa kuluttavat kallista aikaansa Herran työtä turmellen. Vaan ei
hän pääse enää, ei ajeta enää törmästä alas Syvärille, niinkuin ennen,
ei istuta enää seurapirtissä yhdessä, ei kuulla enää heränneen kansan
veisuuta, sitä nousevaa, paisuvaa, ylöspäin kohoutuvaa, joka ennen
virvoitti sielua ja innostutti mieltä. Täällä näin ovat hänen seuransa,
tässä pienessä kamarissa kahden kuulijan keskellä, Anna Loviisan ja
Albertiinan. Täällä hän saa yksin taistella, yksin hakea itsellensä
lohdutusta ja rauhaa ja uutta toivoa.

Siinä olivat "Hunajan pisarat" vieressä pöydällä. Hän luki itse vähän
kerrallaan ja kun ei jaksanut enää, pyysi Albertiinan lukemaan.

"Muistan aina sen illan, muistan yhtä hyvin kuin eilisenkin, jolloin
seppä luki tämän saman paikan ensi kerran", puheli hän eräänä
iltana Albertiinalle, joka oli taasen lukenut kappaleen "Hunajan
pisaroista". "Silloin se valkeni, silloin avautui armon ovi ensi
kerran. Se on sitten monesti sulkeutunut, mutta taasen avautunut,
kun olen kolkuttanut ja polvillani maaten sieluni pimeästä sisälle
pyrkinyt. Missä lienen harhaillut milloinkin, omien korkeiden
ajatuksieni vaaroilla ja kukkuloilla tai epäilyksieni synkissä korvissa
ja erämaissa, aina on ollut täytymykseni palata takaisin suurena
syntisenä samalle paikalle. Siinä on sielu itkenyt ja valittanut
lapsen itkulla, siinä huutanut hätäänsä hukkuvan huudolla ja eksyneen,
väsyneen äänellä, vaan aina on avautunut, aina on syntinen löytänyt
armahtajansa."

Hän oli joskus niin heikko, ettei huomannut hoitajaansa, makasi vain
silmät syvällä päässä ja katseli ylös kuin jotain nähdäkseen. Suu näkyi
hiljaa käyvän, huulet, ohkaiset huulet, liikkuvan rukouksessa. "Ota,
Herra, vielä parannuksen tielle, ota omasi, kun olet omaksesi kutsunut
ja merkinnyt! Jätän tähän sinun eteesi suuret syntini. Missä olet
taasen, missä viivyt armahtajani? Jos olet siinä, missä olet ennenkin
ollut, käden koskettavilla, heikon vapisevan käden, niin tartu tähän,
ota tästä näin kiinni!" Ja hän näkyi ojentavan ylös laihaa, kurttuista
kättään, vaivalloisesti ponnistaen jaloillaan vuoteen pohjasta.

Se tuntui Albertiinasta niin oudolta, että Paavo, vanha uskonsankari,
pyysi kuoleman kynnyksellä parannuksen tielle pääsyä, että alkoi vielä
alusta asian, vaikka loppu näkyi lähenevän päivä päivältä. Vaikka
niinhän se oli aina sanonut, että pitää, alkaa joka päivä uudestaan,
niinkuin ei olisi alkanutkaan, niin ei ole tarvis pitää itse huolta
omasta pyhyydestään eikä jokapäiväisten syntiensä tähden epäuskon alle
eksyä. Vaan se tuntui sittenkin niin kummalliselta, niinkuin ei se
olisi ollut mitään se, mitä Paavo oli ennen ollut ja harjoittanut.

Kerran oli lautamies taasen tullut samassa asiassa, missä monesti
ennenkin, vaan tavannut hänet heikkona vuoteellaan. "Minä vetoan
korkeampaan oikeuteen", oli Paavo sanonut, ja jonkinlainen hymy oli
hetken aikaa kirkastanut hänen kasvojaan.

"Minulla on todistaja taivaassa, jossa tiedän Lunastajani elävän",
puheli hän perästäpäin Albertiinalle. "Herra ei anna minun enää joutua
niiden revittäväksi eikä rääkättäväksi. Jo olen jossain ollutkin.
Olen ollut kunniassa ja häpeässä, ovat nostaneet ja laskeneet, vaan
aina on alaspäin meno ollut terveellisempää sielulle, vaikka vaikeata
tälle syntiselle lihalle. Vaan siihen on ollut sitten omaa syytäkin.
Ei ole kaikki ollut vanhurskauden tähden kärsittyä, mitä on kärsitty.
Tämä luontonikin on ollut sellainen, etten ole kyennyt sitä kurissa
pitämään. Kun yritin milloin, niin aina särkyivät omat vehkeeni."

Joskus aina illoin kun sairaan tila on parempi, kokoontui väki kamariin
veisaamaan. Hän istui vuoteen päässä tyynyihin nojaten, kädet rinnalla
ristissä, puheli jotain väliin kehoitukseksi, väliin kuunnellen omia
lempivirsiään, silmät puoleksi sulettuina.

"Veisatkaa se Lapuan Malmbergin virsi 'O, Herra, ilo suuri!'"
kehoitti hän kerrankin. "Teidän olisi pitänyt kuulla, miten ne sen
siellä veisasivat — Lapuan kirkossa — ennen sen saarnaan nousua. Vaan
sellaista oli sitten saarna kuin oli veisuukin. Mies pulska pöntössä
kuin sotaherra mikään, ääni kuuluva, kaikuva, joka otti luonnon
pois lujimmaltakin. Ei ole nähty eikä kuultu sellaista pappia tässä
maassa, eivät ne muut mitään sen rinnalla. Durchman paahtoi ja pauhasi
palavissa päin, vaan tämä nosti ja kohoitti koko kirkon, kantoi
kaikki syntiset Kristuksen eteen, jumaliset niinkuin jumalattomatkin,
ja jätti ne sitten siihen Herran itsensä hoidettaviksi. Se se onkin
oikeaa evankeliumia, missä ei syntisraukalta vaadita eikä velota eikä
heräämättömiä hosuta eikä tuomita, vaan armahdetaan raukkoja, säälitään
säälittäviä Kristuksen rakkaudella. Minne ne menevät itse, jotka eivät
mihinkään pääse, ja mitä parannusta ne tekevät, kuolleet, synteihinsä
kangistuneet, joilla ei voimia mitään eikä halua mihinkään? Niinkuin
olisin siellä, niinkuin kuulisin sen puhuvan suurissa seuroissa, kun
kuulen sen virttä veisattavan.

"On oltu monesti yksissä, on nähty Herran tekoja ja ihmeitä sellaisia,
ettei ennen milloinkaan. Minä sen jo silloin tiesin ja sitä aavistin,
kun tavattiin ensi kerran Nivalan Pirttiperässä, että siitä tulee
väkevä mies, joka lyö amaleekit. Kävihän se täällä, näittehän tekin
sen silloin, kun se oli virkaheittona niiden toisten kanssa. Täällä
istuttiin ja puhuttiin yökaudet, saunattiin ja kalastettiin. Niitä
on täällä sitten käynyt monenlaisia. Vaan ne ovat nyt siellä hajalla
kaikki, missä mikin, ja peto raatelee seurakuntaa. Miten lie senkin
laita? Puhuvat kaikenlaisia ja kulettavat tänne outoja tietoja,
joista ei tiedä, mitä uskoa ja mitä olla uskomatta. Minä en niistä
enää mitään. Pääni pärjään ja sieluni pelastan, niin siinä on minulla
kyllin."

Hän puheli omalle väelleen kuin luotetuille ystävilleen. Eivät ne
oikein tietäneet, mistä oli milloinkin kysymys ja mitä Paavo tarkoitti
puheillaan, kuuntelivat vain hartaina ja istuivat arkoina, hiljaa,
kädet ristissä, niinkuin olisivat kaiken ymmärtäneet.

Miten se sentään oli muuttunut! Miten se oli käynyt pienen ja
avuttoman näköiseksi! Silmäkulmat olivat kuin kohonneet ja poskiluut
pistäneet terävinä esille. Suuret, syvät, lasimaiset silmät katselivat
surullisesti tulijaa, ja paksut, siniset suonet pullottivat
laihtuneissa, kellahtavissa käsissä. Vaan korkea, taaksepäin taipuva
otsa oli saanut sitä jalomman muodon, ja pitkät, valkoiset hapset
reunustivat sielukkaita, kalpeita kasvoja entistään arvokkaammiksi.
Niinkuin olisi nyt kasvoissa kaikki sielun syvyys, niinkuin näkyisi
niistä nyt koko se elämän viisaus, joka oli miehessä aikansa asunut,
ja niinkuin niihin olisi jäänyt näkyviä jälkiä entisistä, sisällisistä
taisteluista ja voitoista.

Eräänä päivänä nostatti hän itsensä ikkunan eteen ja istui siinä kahden
tuolin nojassa. Kuurainen alkutalven metsä seisoi samana, totisena
salmen rannalla, kohoten ja leviten toisella puolen harmaaksi vaipaksi
vaaran rinteellä. Siitä meni tie viistoon ikkunan ohitse järvelle.
Hän oli siitä kulkenut kalalle ja Kalliolahteen. Ja hän muisteli,
miten he siitä silloin astelivat yhdessä alas järvelle, Lagus ja
Malmberg ja Durchman ja Lauri. Durchman edessä pyöriskellen ja puhellen
innoissaan ja Lauri perässä koppaa kantaen. Oli sekin ihmeellistä
aikaa, niinkuin on kaikki ollut yhtä ihmeellistä. Ja oli sekin, kun
tähän kerran tultiin Wiipurista — Pienen Soukan torppaan. Nälkäinen
joukko, sairaat lapset, pettu vielä puussa kiinni, ei einettä omasta
taasta, ei illallista itsellä, ei muuta kuin se, mitä Heikiltä saatiin
Kalliolahdesta ensi hätään.

Hänen ajatuksensa harppasivat paikasta toiseen, pysähtyivät, pakenivat,
milloin omine valtoineen kulkien, milloin ohjattuina ja opastettuina
vanhoille, tutuille teilleen.

Joulun alla tuli raatimies Malmberg Kuopiosta katsomaan vanhaa,
sairasta ystäväänsä. "Täällä Paavo vain —"

Ja Malmberg tervehti iloisesti pitäen kauan kumartuneena kättänsä
Paavon kädessä.

"Täällä minä. Tämmöinen on Paavo nyt. Ei kule enää maailman kiusana
eikä jumalattomain mieliharmina. Vaan paranee vielä, pääsee
vielä seuroihin, suuriin seuroihin, veisaa vielä ystäväin kanssa
kiitosvirttä."

"Jaa — niin — siellä", sanoi Malmberg ujona ja arkana istuen ja
tuijottaen totisena sairasta.

"Siellä — Herran tykönä — Karitsan kiitosta. Sotaa tämä on loppuun
asti. Saan yhdestä voiton, niin on jo toinen vihollinen vastassa.
Niinkuin niitä olisi nyt enemmän kuin ennen. Niinkuin ne toisinaan
hyökkäisivät yksitellen, toisinaan yhdessä kaikki."

"Vaan Paavolla on väkevä Herra ja tie Herran luo tuttu", huomautti
Malmberg kuin lohduttaen.

"Voi, ystäväni, se on aina uusi ja outo sille, jonka sielu on sairas ja
jota saatana kiusaa. Kulit tien eilen, niin on tänä päivänä jo tukossa."

"Niin — vaan aukeaa sille, joka uskossa menee ja sielun ikävässä,
niinkuin Paavo."

"Uskokin on heikko, niinkuin on tämä käsi, jolla ei enää saa ruumistaan
kohoitetuksi. Tässä vain makaan avuttomana, suurena syntisenä, Herran
edessä, Herran aikaa odottaen. Ei saa sairas komentaa lääkäriänsä, ei
saa panna määriä mitään, mitä antaa ja mitä ottaa ja mitä milloinkin
tekee. Tiedän ja tunnen oman avuttomuuteni, niin en osaa enkä kykene
muuta mitään kuin valitan Herralle, puhun hiljaa, kolkutan hiljaa
Herran ovelle, haparoin ripaan kiinni ulkoapäin."

"Herra näkee sen ja tulee ja avaa ja ottaa sen uskosta, mikä on sielun
halua ja ikävää."

"Tulee ja on tullut. Ja kun ei tule, niin tiedän, että sillä on apu
valmiina, että on minulla kuoleman armo kerran, niinkuin on ollut
elämän armo ennen. Ja tiedän senkin, että salaa on kannattamassa Herra
vaivan ja kiusauksen aikana, päätä pitämässä ja jalkoja nostattamassa.
Vaan tämä on vielä tilinteon ja selvityksen aikaa. Tämä on seulomista
ja punnitsemista. Et tiedä, mikä minua on taasen näinä päivinä
ahdistanut."

He olivat hetken ääneti ja katselivat toisiaan. "Oma taitamattomuuteni
Herran työssä ja tavaran jaossa. Annoin sille lohdutusta, joka ei sitä
tarvinnut ja löin sitä, jota olisi pitänyt tukea ja nostaa. Se on minua
vaivannut nyt enemmän kuin muu mikään."

"Vaan mitenkäpä olisi Paavo sitäkään työtään osannut tehdä, ettei siinä
olisi ollut vikoja ja erhetyksiä. Mikä ne kaikki tuntee ja tietää?"

"Pitää tuntea sen, joka on lähtenyt tietä neuvomaan, pitää tietää
kenelle neuvoo ja mikä on milloinkin paras neuvoksi, Annoin väärän
lohdutuksen, niin meni helvettiin niine passeineen. Löin lyötyä ja
alaspainettua, niin työnsin raukan saatanan rääkättäväksi. Ne ovat
minua pitäneet profeettanaan, jolta ovat omakseen ottaneet, mitä olen
antanut. Herran miehellä pitää olla sellainen henki, joka eroittaa."

"Annetaan Herran parantaa ja oikaista, minkä me olemme pilanneet oman
taitamattomuutemme tähden."

"Niin — annetaan", vastasi Paavo hiljaa kuin jostain havahtuen ja
lepäsi sitten hetkisen äänettömänä.

"Oli se suuri ja ihana vainio, minkä Herra raatoi aikanaan täällä
Savossa ja Karjalassa ja Pohjanmaalla", jatkoi hän sitten sairaan
lapsellisella äänellä, "Oli se aikaa, kun kansa heräsi ja papit ja
maisterit. Kulettiin yhdessä, oltiin yksimielisiä ja rakkaita, veljiä
ja sisaria kaikki, maattiin Herran jaloissa yhtä avuttomina lapsina,
yksinkertaisina uskossa ja kilvoituksessa. Niinkuin olisi kotiinsa
mennyt, minne menikin, ja niinkuin olisi jo taivaassa oltu, kun oltiin
yhdessä, veisattiin, puhuttiin suurissa seuroissa, joissa pappeja
istui penkittäin. Minua pitivät hyvänä, liika hyvänä, pöydän päähän
istuttivat, parhaille paikoille — tämmöistä — taputtivat ja taluttivat,
niinkuin silloinkin viimeksi, kun oltiin Lapualla."

Ja Paavon tapasi liikutus, hiljainen liikutus, ja kasvojen väreily.
Samassa alkoi henkeä ahdistaa ja yskittää, niin että Malmbergin täytyi
nousta ja tukea hartioista.

"Ei ole enää samanlaista", jatkoi sairas yhä sanojaan pidätellen
ja pysäytellen ja raskaasti hengittäen. "Hedberg vei etelän omaan
mieleensä ja uskoonsa ja nyt niitä kuuluu olevan joukkoja jo
pohjassakin. Täällä ne käyvät ja kulkevat kukin omaa puoltaan pitämässä
ja omalle mielelleen vahvistusta ottamassa. Minua sairasta ja vanhaa
vaivaavat riidoillaan, vaan minä pääsen pois, minun ei tarvitse enää
kaikkia eksymyksiä nähdä."

"Niin — Paavo ei huoli enää niistä murehtia. Herran on asia sekin, jos
antaa saatanan seuloa", sanoi Malmberg.

"On, vaan ne ovat olleet likisiä kuin omat lapset, kaikki samanlaisia,
joita olen sydämelläni kantanut. Sano sinä niille, etteivät saa vetää
minua riitoihinsa! Valvomattoman mielen alla syntyy erimieliä, kun ei
ole enää vainoja mitään ja kun on jo mieli salaa muualla, maallisessa.
Heränneet ovat ruvenneet rakentamaan Baabelia omaan sydämeensä."

"Vaan jospa koittaa kerran vielä parempikin aika, jospa sieltä nousee
vielä uusi laiho entisen juuresta. Siellä on nuoria heränneitä
Kuopiossa joukottain."

"On siellä, vaan ei ole enää täällä. Täällä menivät pellolleen ja
kaupalleen. Saat nähdä, että kuluu kymmeniä vuosia, ennenkun täällä
kukaan herää. Ja kun on eksymyksen henki kerran liikkeenä, niin sen
pitää liikkua ja repiä ja polttaa omalla tulellaan poroksi kaiken, mikä
on puusta, oljista ja heinistä."

"Jätetään Herralle nämä", sanoi Malmberg huomatessaan, miten Paavoa
näkyi rasittavan omat puheensa.

"Jätetään. Voi kun on hyvä, että tulit tänne virvoittamaan sairasta
sieluani — kun sentään tulit! Minun on elämäni ollut sellaista, että
olen ollut aina ystäväin keskellä. Kotona täällä ja matkoilla ja
seuroissa ovat kuhisseet ja kuohuneet ympärilläni. Nyt on sitten ollut
tällaista yksinäistä pitkät ajat, Anna Loviisa ja Albertiina ainoana
seurana ja joku vanha likeltä — Kalliolahden Heikki parasta. Vaan se
on sekin tarpeellista, että otetaan ystävät pois, ettei ole ketään
kainalosauvana. Yksin täytyy kuolla ja lähteä Herran tuomion eteen. Ei
ole silloin siellä ystävistä apua."

Malmberg pistäytyi hetkeksi pirttiin ja puheli Anna Loviisan ja
Albertiinan kanssa Paavon taudista ja tilasta.

"Ei se enää kauan kestä. Yöt ovat tavallisesti tuskallisia, niin että
sitä on täytynyt nostaa ja laskea ja asettaa tyynyjen ja polsterien
varaan, miten milloinkin. Aamupäivät ovat sitten parempia, niinkuin
nytkin."

"Puhuuko se teille siellä tilastaan?" kysyi Malmberg.

"Voi, se puhuu aina, milloin jaksaa. Väliin sitten pitää veisata
virsiä, sen vanhoja, omia lempivirsiä. Nyt se on viime päivinä ollut
niin heikko, että on maannut vain hiljaa horroksissa. On siinä
oppimista, joka osaisi ottaa oppia. Näkyy nyt olevan virkeämpi ja
viileämpi, kun on saanut vieraita."

He puhuivat vuorotellen, Anna Loviisa ja Albertiina, toisinaan yhteen
ääneen, ja kertoivat tarkkaan kaikki, mitä tiesivät, mitä olivat
nähneet ja kuulleet sairaan vuoteen vieressä.

"Joskus se rukoilee pitkät ajat, puhelee kuin lapsi isälleen ja
äidilleen, niinkuin olisi Herra siinä vieressä. Kerran yöllä kuului
pitävän seurapuhetta unissaan. Tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä
istua yksin kuulijana."

"Minne sinä katosit?" kysyi Paavo, kun Malmberg taasen hiljaa hiipien
astui sisään sairaan kamariin. "Minä jo pelkäsin, että olet lähtenyt."

"En toki. Annoin teidän levähtää ja tulin nyt sanomaan hyvästini",
vastasi Malmberg.

"Nytkö?"

"Nyt."

Hän olisi sanonut jotain, vaan ei löytänyt sanoja. Hänestä tuntui hetki
niin suurelta ja vakavalta ja pyhältä, ettei hän ymmärtänyt, mitä
sanoisi. Ja hän tarttui Paavon laihaan, avuttomaan käteen pidellen sitä
hetken äänetönnä omassaan.

"Herran ystävät eivät eroa milloinkaan", sanoi Paavo hiljaa, ja hänen
suuret, syvät silmänsä paloivat outoa tulta. "Minä menen edellä ja
minulla on siellä monta ystävää, on oma poikanikin odottamassa. Tule
sinä perässä, sano niille toisillekin, että tulevat!"

Malmberg kulki kiireesti pirttiin liikutettuna, silmät kosteina
kyynelistä.

"Lähettäkää tieto heti, kun on kuollut — pankaa mies tuomaan!" sanoi
hän surullisella, hiljaisella äänellä pirtissä oleville.

Hänen korvissaan kuuluivat lakkaamatta Paavon puheet, ja hänen
silmissään näkyivät Paavon kalpeat kasvot ja outo, kuumeinen katse, kun
hän ajoi pitkin Syväriä iltapäivän surullisessa hämärässä. Niinkuin hän
olisi tullut jostain pyhästä paikasta, jossa ei ollut ennen milloinkaan
käynyt, niinkuin olisi sielu ollut siirrettynä jonnekin outoon,
ihmeelliseen maahan, kirkkaaseen, käsittämättömään, josta se oli taasen
tullut takaisin, vaan ei vielä päässyt entiseen oloonsa.

Mikä merkillinen mies se sentään on ollut! Maailma ei ole sitä minään
pitänyt, rääkännyt vain ja kiusannut ja käräjiinsä kulettanut.
Se kerran lähti liikkeelle täältä erämaan kätköistä nimetönnä ja
maineetonna ja se päättää nyt täällä päivänsä yhtä nimetönnä ja
maineetonna. Halpana kulki tiensä, köyhänä, puutteen miehenä, ihmisten
kummana ja viisasten arvoituksena, vaan Herran valittuna ja voideltuna
sytytti tulen, jota ei enää maailman mahti saa sammutetuksi.

Hänestä tuntui niin oudolta, että se nyt on pian poissa, joka on
kymmeniä vuosia ollut kaikkein heränneiden yhteisenä opettajana,
pappein pappina, ja että hän nyt palasi sieltä viime kerran, missä
oli niin monasti käynyt sielunsa ahtaissa ja mistä oli aina palannut
virkistynein, iloisin mielin, täynnä toivoa ja uutta uskallusta.

Kerran lähtee hänkin pois, kerran hänkin makaa avuttomana omiensa
hoidossa ja katselee iäisyyttä silmästä silmään. Kerran tulee elämän
tili tehtäväksi ja kuoleman vaivat läpikäytäviksi. Kun saisi saman
rohkeuden ja toivon uskalluksen, mikä oli Paavolla? Vaan miksei
saa, miksei Herra voi antaa hänellekin? Heränneet valittavat aina
huonouttaan ja heikkouttaan, vaan ovat sitten kuoleman edessä eläviä
toivossaan. Sehän onkin kätketty ja salattu puutoksien alle, mikä on
Herran osallisuutta ja uutta elämää. Se tulee sieltä esille aikanaan.

Hän istui reslan perässä puoleksi maaten ja katsellen syttyviä tähtiä
ja korkeaa, ylvästä Kinahmia, joka tuntui häipyvän kauas tummuvaan
etäisyyteen.

Joulunpyhien aikana oli Paavon tila ollut parempi, Hän oli istunut
tyynyjensä varassa pitkät ajat ja puhellut omalle väelleen ja
ystävilleen, jotka olivat tulleet häntä katsomaan.

"Tämä on eksymyksen pimeää aikaa ja tästä vielä pimenee yhä
pimeämmäksi. Ei saa juosta eikä kurkotella eikä kysellä, vaan pitää
pysyä yksinkertaisena. Joka muistaa harjoittaa vanhaa läksyänsä ja
kulkea takaisin ensi herätyksen yksinkertaisuuteen, niin se säilyy ja
pelastaa päänsä. Tiedätte ja tunnette vanhan läksyn. Missä tilassa
olettekin, kuolleessa, kylmässä, langenneessa, loukatussa, älkää jääkö
siihen omaa huonouttanne ja halpuuttanne katsomaan ja epäilyksen
alla kitumaan, vaan menkää siitä suoraan armahtajan eteen! Kun tämä
loppuu, tämä jokapäiväinen tykökäyminen, niin tulee tieto, vanha
tieto, tieksi, ja syntinen vieraantuu yksinkertaisesta uskostaan
ja lapsenoikeudestaan. Minä, vanha parannuksen tekijä, saan täällä
kuolemani edessä aloittaa joka päivä alusta, niinkuin en olisi ennen
aloittanut enkä tielle tullut."

Vaan sitten kävi hän yhä heikommaksi pyhien perästä, niin ettei
jaksanut enää istua, vaan makasi taasen liikkumattomana, kädet ristissä
rinnalla.

"En tunne mitään, en näe mitään muuta kuin syntiä ja puutoksia. Tässä
koetan taistella Herran eteen päästäkseni, vaan en pääse, en saa tietä
auki. Veisatkaa jotain!" sanoi hän eräänä iltana hiljaisella äänellä
Anna Loviisalle ja Albertiinalle. "Ette tiedä, mikä on vaiva sielussa
sillä, jota saatana peljättää kuoleman edessä. Yritän rukoilla, niin
painaa kätensä suuni eteen. Koetan pyrkiä armoistuimelle, niin kasaa
kaikki syntini vuoreksi eteen, etten pääsisi. Kohoitan kättäni Herran
puoleen Herraan tarttuakseni heikolla uskolla, niin lyö turraksi
käteni."

Hän kuului rukoilevan katkonaisilla sanoilla, hokevan hiljaa yhtä ja
samaa, niinkuin uhalla jonnekin pyrkien ja jostain itseänsä irti repien.

Anna Loviisa ja Albertiina istuivat liikkumattomina paikoillaan, kirjat
levällään helmassa.

"Hakekaa pappi huomenna, että saan ehtoollisen, pyhän ehtoollisen!",
sanoi sairas hetken perästä. "Ovat ihanat ja suuret lupaukset sillä,
joka sen saa ja sitä haluissaan nauttii. Tässä täytyy saada saatanaa
vastaan kaikki aseet, mitä vain on syntiselle annettu. Sillä on nyt
suuri valta."

Kun pastori aamulla saapui saareen, oli Paavo taasen hiukan parempi ja
puheli sairaan heikolla, avuttomalla äänellä.

"Nyt on otettu kaikki pois eikä muuta mitään jätetty kuin syntiä ja
pimeyttä sieluun", sanoi hän ja kohoitti kättänsä tervehdykseen.
"Herra on sallinut vihollisen seuloa ja rääkätä sieluani. Tässä olen
odottanut, milloin kirkastuu taasen. Vaan kun ei olekaan kirkastunut,
niinkuin ennen, kun on ollut samaa pimeää ja peljätystä pitkältä, niin
piti saada sakramentin osallisuus."

Hän katseli suurin, kysyvin silmin pappia, joka istui pitkällä rahilla
seinän vieressä kuin omissa mietteissään.

"Tie katoo kiusauksien alla", jatkoi hän vaivalloisesti. "Tiedän, että
Herra on likellä, vaan en pääse sisälle pyhimpään, niissä on ylimmäinen
pappi ja paimen."

Hän hengitti raskaasti ja katseli taasen pappia oudosti, hätäillen ja
kiirehtien.

"Muistaahan Paavo oman opetuksensa, miten pitää syntisen odottaa,
ikävöidä ja ottaa vastaan, mitä annetaan, karvas niinkuin makeakin."

"Muistan — muistan, vaan en jaksa."

"Ja senkin, että on. Kristus vanhurskautena silloin, kun synnit
peljättävät, ja tienä tiettömällä."

"Niin on — niin on ollut."

"En osaa neuvoa Paavoa eikä ole tarviskaan. Paavollahan on itsellään
valo ja hengellinen viisaus, jonka Herra on antanut."

"On ollut, vaan tässä on nyt kadonnut. Tässä on Paavo suuri syntinen,
joka pian astuu Herran eteen. Meidän pitää lohduttaa toisiamme sillä
lohdutuksella, millä Herra on meitä lohduttanut."

Hän istui tyynyn varassa Anna Loviisan auttamana ja tukemana, pää
taaksepäin taipuneena, niinkuin ennen seurapuhetta pitäessään, ja näkyi
seuraavan syvällä hartaudella rukouksia ja asetussanojen lukemista. Kun
toimitus oli päättynyt, makasi hän hetken äänetönnä ja lausui sitten
kirkastetuin katsein:

"Nyt on voitettu. Nyt on taas rauha sielussa ja uusi toivo. Kulin
kaukana pimeitä, pitkiä korpia, vaan löysin toki talon. Istuin
lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset ennen, vaan Herra
särki salvat ja ilmestyi sielulleni. Niin se on niin se sittenkin
on, ettei saisi milloinkaan hätäillä Herran käsissä. Tämä on kaikki
ollut tarpeellista. Tämä on ollut tulta, Herran tulta, jossa on sielua
kirkastettu ja puhdistettu. Veisatkaa jotain! Veisatkaa se 'Kiitos,
karitsa kuollut!'"

Niinkuin olisi yrittänyt itsekin veisata mukana ja niinkuin olisi
nähnyt jotain outoa ja ihmeellistä edessään, jota siinä katseli
kirkkain silmin ja päätään hiljaa kohoittaen.

"Minun on niin hyvä olla, niinkuin kerran sepän luota palatessani
Jyväskylästä. Juoksin pitkät matkat ja istuin taasen kivelle
veisaamaan. On niinkuin palaisin suurista seuroista Suu-Pohjasta ja
Kalajasta, missä ystävät ympäröivät veisuullaan lähdön päässä. Voi
Herran rakkautta ja hyvyyttä syntistä kohtaan — suurta syntistä!
Ojennan avuttomat, tyhjät käteni ylöspäin Herraa kohti, ja tähän antaa
— tähän näin."

Ja hän kohoitti molemmat kätensä ylös, laihat, pitkät kätensä, niinkuin
jotain vastaanottaen.

"Se on niinkuin siitä sanotaankin, ettei muista syntinen sitten enää
surujaan ilon tähden. Vaan miten se katoo, miten se sentään salautuu
kiusauksen ja tuskan alla, vaikka sen tietää, vaikka sitä on elämänsä
pitkän kokenut!"

"Joko se meni? Kuka meni viemään?" kysyi hän hetken perästä Anna
Loviisalta, kun pappi oli poistunut. "En jaksanut enkä muistanut sitä
siinä ilossani kiittääkään. Nyt minä odotan Herran tuloa, uskossa ja
toivossa odotan."

Hän näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja onnelliselta siinä
maatessaan ja hänen kasvojaan kirkasti suuri, sisällinen riemu.

"Selkenee ja kirkastuu aikanaan, vaan ei ole ennen milloinkaan näin
kirkastunut. Tässä se on, tässä likellä jossain, näkymättömänä, tässä
huokuu hyvyyttään ja laupeuttaan. Vaan niinhän se on, että suuren
myrskyn ja rajusään perästä koittaa suuri lepo ja kirkas, tyyni paiste
sieluun. Joko lie lopettanut? Joko lie ollut viimeinen tämä?"

Kerran kysyi Albertiina, tietääkö Paavo kuolemastaan, onko sanottu
Paavolle, milloin sielu pääsee siteistään.

"En tiedä, ei ole sanottu mitään, ei ole Herra ilmoittanut omaa
aikaansa. Mitä minä sillä tiedolla? Saisi vain saatana siitä uuden
koukun itselleen. Valvokaa te kanssani ja rukoilkaa, että olisi menoni
taivaassa, että odottaisin joka hetki oven takana, milloin aukaistaan —
ilolla odottaisin! Vaan aattoa tämä on — juhlan aattoa."

Kuului lyhyttä, raskasta hengitystä huoneessa. Albertiina istui hiljaa
tyynen, rauhallisen näköisenä pään puolessa, sairaan vuoteen vieressä,
ja kutoi sukkaa. Joku kulki hiipien pirttiin ja pirtistä ulos, painaen
varoen ja arastellen ovea kiinni perässään.

"Älä laske sitä enää — älä päästä tulemaan!" kuului Paavo puhuvan
epäselvästi ja katkonaisesti. "Näethän, Herra, miten heikko minä olen
ja avuton ja aseeton. Panen tässä sinun eteesi kaikki, mitä minulla on,
niin ei ole muuta kuin syntiä ja vääryyttä."

Albertiina kumartui tyynyä vasten hiljaa, henkeään pidättäen ja
teroittaen kuuloaan käsi korvan takana.

"Avaa — ota omaksesi Kristuksen tähden! Missä se nyt on, joka minua
ennen suojeli — se enkeli, joka oli kerran miekka ojona, kun maailma
vainosi ja vihamiehet piirittivät sieluani? Jossain se siellä on
toisten joukossa. Onko Juhanakin siellä ja Riitta ja vanhat ystävät,
jotka lähtivät? Niin — niin — ne ovat siellä odottamassa. Minä tulen,
kun avaat tämän oven."

Hän makasi pitkän ajan hortoa, rinta koristen ja pää liikahtaen
tyynyllä jokaisesta hengenvedosta.

"Joko nyt on aamu?" kysyi hän herättyään Albertiinalta.

"Ei ole aamu, vaan ilta — iltahan nyt on", vastasi Albertiina hellästi
pyyhkien sairaan otsaa.

"En näe enää aamua. Missä on Anna Loviisa? — Koskee niin kovasti
rintaan — tähän näin —, nostaisit ylemmä. — Nyt se tulee, jota on
odotettu. — Veisatkaa jotain vielä! Tulevat kivut ja ruumiin tuskat,
niin tulee aina vihollinenkin niiden mukana. Ei — ota pois tämä ja
laske alemma! Näin on parempi."

Samassa oli Anna Loviisakin sisällä auttamassa Albertiinaa ja tukemassa
sairasta hartioista ja laskemassa alemma pitkälleen.

"Niin — niin se on, että kun se tulee, niin se tulee aina yhdessä
näiden tuskien kanssa. Nukahdin äsken ja näin unta. Olin jo likellä
aivan, vaan siinä oli ovi vielä edessä sulettuna, joka piti aukaista."

Hän näytti tuskalliselta ja levottomalta ja koetti kääntyä tilallaan.

"Nämä vaivat pääsen läpi, niin sitten loppuu. Siinä olivat vielä syvät
kuilut kahden puolen, vaikka olikin likellä. Nyt se taas hyökkää, nyt
on vielä taisteltava vihollista vastaan viime kerta."

Anna Loviisa ja Albertiina veisasivat hiljaa huojuttaen itseään
toistensa vieressä. Talikynttilä paloi pöydällä pitkällä, läähättävällä
liekillä.

"Sanokaa niille, että tulevat tänne!" kuului sairas sanovan heikolla,
valittavalla äänellä.

Ovesta tuli väkeä hiljaa hiipien ja toistensa taakse pyrkien, miehet
pyyhkien pitkää tukkaansa korvan taakse ja arastellen istuen penkille
seinän viereen.

"Sitä minä vielä, että pitäkää ovet aina auki heränneille, kaikille
vaivatuille ja velanalaisille. Täällä ne ovat rukoilleet yhdessä ja
itkeneet, milloin ilosta, milloin surusta. Te olette niitä nähneet
ja niiden veisuuta kuulleet. Minä lähden pois — minulla on tämä yö
viimeinen — vaan te jäätte tänne. Ette saa jättää Saarta kylmille. Nyt
en jaksa enää. Jumalan sana — se vielä —"

Hän sanoi sen viimeisen vaivalloisesti, voimainsa perästä painaen
päätään taaksepäin ja liikuttaen kättään merkiksi, että tahtoi jäädä
yksin.

Anna Loviisa ja Albertiina seisoivat hetken eteisessä odottaen ja
kuunnellen ja ovea hiljaa raoittaen.

"Avaa, Herra, tämä viimeinen portti — avaa tämä, niinkuin avasit sen
ensimäisenkin!" kuului sairaan rukoileva ääni sisältä. "Köyhä, kurja
syntinen pyrkii luoksesi, vaan ei pääse omalla voimallaan. Avaa armosta
— sisältäpäin sieltä — Kristuksen tähden!"

Oli sitten taas niin hiljaista, ettei kuulunut muuta mitään, kuin
sairaan raskas, vaikea hengitys.

"Minne ne menivät? Tuli tuskan ja vaivan aika. Luulin jo päässeeni,
vaan en päässytkään vielä. Saatana tukkii tietään viime virstalla.
Lukekaa jotain 'Hunajan pisaroista'."

"Niin — se heikoinkin katse Kristukseen tekee terveeksi. Vaan kyllä
pimentää. En näe mitään, en tunne mitään muuta kuin syntiä, ei ole
mitään valoa eikä voimaa sielussa. Vaan tiedän, että on sittenkin
Herra siellä takana. Odotan ja ikävöin Herraa, niinkuin olen ennenkin
odottanut. Miksen odottaisi ja tyytyisi tähän, kun on kerran niin
likellä — tämmöinen pieni, lyhyt matka vain."

He istuivat kaiken yötä sairaan vuoteen vieressä, Anna Loviisa ja
Albertiina, nostivat ja laskivat ja korjailivat peitettä, pyyhkivät
päätä ja pitivät kättä otsalla, väliin veisaten jotain hiljaa ja sitten
taas istuen äänettöminä.

Aamupuoleen loppuivat vihdoin tuskat, ja sairas makasi rauhallisena,
vaan heikkona, niin ettei jaksanut kättään kohoittaa.

"Voitin toki", sanoi hän hiljaa. "Kaikki on kirkasta. Nyt saan kuolla
tässä. En osaa kiittää Herraa, niinkuin tahtoisin, vaan ole sinä,
Jeesus Kristus, kiitokseni Jumalan edessä."

Hänen silmänsä näkyivät samentuvan, ja kieli sammalsi oudosti.
Albertiina kulki kiireesti pirttiin, ja samassa tuli talon väkeä
sisälle kamariin.

Seistiin liikkumattomina kädet ristissä ja katsottiin tuijottaen, miten
sairaan rinta kohosi ja laski, ja miten silmäluomet lepäsivät velttoina
kuolevan katseen yli.

Ja sitten ei enää muuta mitään kuin että pää kallistui hiukan
kallelleen kamariin päin, ja rinta korahti hengen lähtöä...








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN PROFEETTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.