Naamioitua rakkautta

By Honoré de Balzac

The Project Gutenberg eBook of Naamioitua rakkautta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Naamioitua rakkautta

Author: Honoré de Balzac

Release date: April 18, 2025 [eBook #75902]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Otto Andersin, 1915

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITUA RAKKAUTTA ***

language: Finnish




NAAMIOITUA RAKKAUTTA

Kirj.

Honoré De Balzac


Suomennos ("L'Amour masqué").





Porissa,
Otto Andersinin kustannusliike,
1915.




I.


Kello löi kaksitoista. Kaikkialla koko Parisissa oli eloa ja liikettä.
Kaikki ihmiset olivat ulkona huvittelemassa. Oli nimittäin viimeisen
karnevaaliviikon maanantai.

Léon de Préval, nuori ratsuväen upseeri, oli juuri saapunut
oopperatanssiaisiin. Tuntematta siellä ainoatakaan ihmistä, harhaili
hän aaltoilevan ihmismeren mukana sinne ja tänne, kiinnittämättä
huomiotaan häntä puhutteleviin naisiin. Kurkku täynnä tomua ja
kuumuuden ja mustanaamioisten kulkijain puheensorinan kiusaamana hän
kysyi lopuksi itseltään, mitä huvia tuostakin nyt oli. Sitten hän
vetäytyi vähitellen uloskäytävää kohti siirtyäkseen sieltä pois.

Tällä hetkellä tuli juhlasaliin erään naamioittoman herran saattamina
kaksi naamioittua naista, jotka herättivät huomiota käytöksellään ja
siroilla puvuillaan. Ihastuksen sorinaa kuului heidän ympärillään, ja
joukko nuoria miehiä yhtyi heitä seuraamaan.

Myöskin Léon liittyi toisiin. Joukkue kasvoi yhä suuremmaksi. Muutamat
naamioidut, joilla myöskin oli saattojoukko perässään, tulivat heitä
vastaan ja lisäsivät ahdinkoa, niin että toinen naisista, joka näytti
olevan nuorempi, äkkiä huomasi joutuneensa erilleen seurastaan. Hänen
levottomasti silmäillessään ympärilleen ikäänkuin suojelijaa etsien,
kohdistui hänen katseensa Léoniin, joka oli häntä uteliaana seurannut.
Tarttuen äkisti hänen käteensä, sanoi nainen rukoilevalla äänellä:

"Voi, auta minua täältä pois ja laita niin, että saan selville
ystäväni."

"Käske vain, kaunis naamio! Älä pelkää, vaan seuraa minua ja luota
minuun."

Tukien häntä toisella kädellään, raivasi hän tietä toisella ja onnistui
tällä tavalla viemään hänet kellosalonkiin, jossa pyysi häntä istumaan
ja lepäämään ja tarjoutui hakemaan virvokkeita.

"Ei, ei, jää tänne", pyyteli nainen, "minä olen... Minua hävettää
todellakin näyttäessäni niin pelokkaalta."

"Ja minä, minä siunaan pelkoasi; sillä, kiitos sille, valitsit sinä
minut suojelijaksesi."

"Niin, minä myönnän, että teit minulle palveluksen, ja kiitän myöskin
sinua siitä ja saanen vielä kerran pyytää suojelustasi ja apuasi
voidakseni löytää seuralaiseni."

"Kuinka? Aijotko jo minut jättää? Minusta tuntuu siltä että palkinnoksi
voisit suoda minulle muutaman hetken."

"No olkoon menneeksi", sanoi nainen jälleen iloisesti,
"keskustelkaamme!"

He istuivat ja alkoivat vilkkaasti keskustella.

Vihdoin alkoi rakastettava naamio uudelleen huomautella, että hän
tahtoisi etsiä ystäväänsä.

"Mutta", sanoi Léon, "ketä sitten ovat nämä ystävät? Äiti, sisko tai
ehkä miehesi?"

"Mieheni! Ei, jumalankiitos!"

"Et siis ole naimisissa?"

"En nykyisin."

"Kuinka, jo leski? Surkuttelen sinua!"

"Ja kuka on sanonut, että olen surkuteltava? Ovatko sitte kaikki miehet
hyviä ja helliä puolisoita? Onko heissä ainoatakaan sellaista, joka
ansaitsisi, että häntä kaivattaisiin?"

"Ah, mikä ankara tuomio! Onnellinen, tuhat kertaa onnellinen se, joka
saisi lempeämpiä ja oikeudenmukaisempia tunteita syttymään sydämessäsi!"

"Mieheni! Jumala varjelkoon minua siitä!"

"Ethän aikone ainaisesti epätoivoon saattaa sellaista ihailijajoukkoa,
joka epäilemättä..."

"Minulla ei ole ainoatakaan ihailijaa. Tulen toisesta maanosasta, eikä
minulla ole edes tuttujakaan."

"Ei ketään! Silloin merkitsen itseni ensimmäiseksi sellaiseksi ja olen
aina oleva hartain ja uskollisin..."

"Uskollinen! Jos tuolla tavalla jatkat, niin menen matkaani samalla!"

"Mitä? Uskollisuus..."

"Uskollisuus on ainoastaan ketju, jota ollaan kantavinaan pettääkseen
toista. Minä olen vapaa, täydellisesti vapaa, ja aijon aina olla. Sitä
miestä ei löydy, joka saisi minut luopumaan tästä päätöksestäni."

"Ja minä tunnen, etten enää ole vapaa: ketju on ainoastaan minua
varten; sinä et voi minua estää rakastamasta itseäsi, toivomasta..."

"Oh ei, herrani, minä en tahdo, että minua rakastetaan, vielä vähemmän,
että se minulle sanotaan, ja kaikkein vähimmän, että minkäänlaisia
toiveita haudotaan."

"Mutta, sinä julma, käsittämätön naamio, mitä sitte tahdot? Kuinka on
minun menetteleminen, että voisin ainakin myötätuntosi ansaita?"

"Ei saa olla hullu, ei petturi, eikä liioin saa suurennella tunnetta,
jota tuskin tuntee; eikä edes uskoa, että muutamilla runollisilla
korulauseilla tai teeskennellyllä lempeydellä voi pakottaa järkevän
naisen muuttamaan päätöstään. Täytyy olla hellä, harvapuheinen ja
kärsivällinen sekä odottaa, että minä teen päätökseni... ja silloin
ehkä..."

"Silloin ehkä? Hurmaava naamio, jatka, anna minun tietää kohtaloni...
Minä tottelen. Lupaan sinulle vaiteliaisuutta, alistuvaisuutta,
kärsivällisyyttä, kaikkea..."

Näitä sanoja lausuessaan kiinnitti Léon rakkaudesta ja toivosta
huumaantuneet silmänsä silkkinaamioon, jonka lävitse pari lempeätä,
tummaa ja säteilevää silmää näytti rauhallisesti ja tarkkaavaisesti
tutkivan häntä.

Näyttämättä välittävän siitä hellyydestä, jolla Léon oli puhunut,
jatkoi nainen:

"Tuo nauha epäilemättä on merkkinä siitä, että olet sotapalveluksessa?"

Hämillään moisesta tyyneydestä, ei Léon voinut vastata muuten kuin
myöntävästi nyökäyttämällä.

"Missä rykmentissä?"

"Minä olen kapteeni 6:ssa ratsuväkirykmentissä", vastasi hän hiukan
ärtyisästi.

"Olet lomalla, luullakseni. Onko perheesi täällä kaupungissa?"

"Ei. Perheeni, joka on tunnettu, vaikkakaan ei rikas, asuu eräässä
syrjäisessä maakunnassa. Minä olen komennettu tänne rykmenttini mukana
ja olen, samoin kuin sinäkin, kaunis naamioni, ainoastaan lyhyen aikaa
kaupungissa. Samoin kuin sinulla, ei minullakaan ole tuttuja täällä, ja
samoin kuin sinä, olen minäkin vapaa ja ilman siteitä. Se on kohtalo,
joka minut on tuonut tänne, jotta kadottaisin sydämeni, vapauteni ja
mielenrauhani..."

"Ja kohdataksesi niin julman ja kiittämättömän naisen kuin minä. Se
on niitä tavallisia kauniita korulauseita. No niin. Minä olen enemmän
oikeudenmukainen tätä kohtaloa kohtaan ja alan todellakin kuvitella
mielessäni, että se on tehnyt minulle palveluksen viedessään meidät
yhteen, ja olen saava kiittää sitä siitä ainoasta hyvästä, joka minulta
elämässä puuttuu."

"Jumaloitava tuntematon, vannon jalkojesi juuressa, että Léon de Préval
on kiitollisena ja nöyränä tekevä kaikkensa, ansaitakseen sellaisen
suloisen tunnustuksen!"

"Tunnustuksen!" sanoi hän. "Ah, olenko tehnyt tunnustuksen... Mutta
siitä nyt nähdään, kuinka itserakkaita miehet ovat!"

"Miksei imartelisi itseään hiukan tullessaan jo osalliseksi siitä,
mitä niin suuresti haluaa? Mutta enkö minä sitte voi saada tuntea tätä
viettelevää olentoa, joka huvitteleikse tekemällä pilaa minusta? Enkö
voi saada hieman kohottaa tuota vihattua naamiota, joka kätkee nämä
kasvot..."

"Jotka ovat ehkä sangen kauniit."

"Anna minun ainoastaan silmänräpäyksen ajan katsella niitä ja lukea..."

"Etkö voi kylliksi lukea minun silmistäni?"

"Ne ovat lumoavat, mutta suloinen hymyily niiden ohessa..."

Nainen nousi ylös ja sanoi vakavasti ja melkein kylmästi:

"Ei, sinä et milloinkaan saa nähdä minua, et milloinkaan oppia
tuntemaan minua etkä saamaan selvää minusta."

Léon seisoi sanattomana.

"En milloinkaan ole tavannut omituisempaa oikkua. Ei hyödytä mitään,
että vaivaan teitä kauemmin, rouvani. Ymmärrän, te tahdotte löytää
seurueenne. Koetan etsiä..."

Nainen keskeytti hänet, huolimatta hänen kiivaudestaan.

"Léon de Préval on nimesi, vai kuinka?" sanoi hän tutkien, "kapteeni
6:ssa ratsuväkirykmentissä. Tuletko vielä jonkun aikaa viipymään
kaupungissa?"

"Pah, miksi se tieto teitä miellyttäisi, kun ette tahdo enää minua
nähdä, kun..."

"Mutta mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi, etten tahtoisi sinua
enää kohdata? Niin vähän tarvitaan saadakseen tämän maailman viisaat
ymmälle! Tahdon niin mielelläni tavata sinut jälleen, että..."

"Mutta minne maailmassa sinä olet joutunut?" kuultiin samassa naisäänen
heidän takanaan huudahtavan; "me olemme etsineet sinua ainakin parin
tunnin ajan."

Se oli kauniin naamion seuralainen ja tämän kavaljeeri, ja naiset
kertoivat toisilleen, mitä heille illan kuluessa oli tapahtunut.

"Minä puolestani olen aivan pyörällä päästäni", virkkoi äsken tullut
nainen, "ja ehdotan että menemme tästä pois."

"Kyllä minun puolestani. Ei minullakaan, tietääkseni, ole täällä enää
mitään tekemistä."

"Oh", huudahti Léon, "mutta sallinette ainakin, että saatan teitä
vaunuillenne?"

Nainen tarttui hänen käsivarteensa ja he läksivät toisen parin perässä.

"Armosta", jatkoi Léon, "palatkaamme siihen pieneen hurmaavaan
aineeseen, joka onnettomuudeksi keskeytyi. Oli kysymys siitä, että
kohtaisimme toimemme. Milloin? Missä ja kuinka? Muistakaa vain, että
minä hetken kuluttua olen kadottanut teistä kaiken muun paitsi muistoa;
antakaa minun ainakin hiukan toivoa!"

"Te, herrani, olette siis jo unohtanut kiivaan suuttumuksenne?"

"Älkää sitä mainitko, pyydän teitä, säälistä... Te olette aikeissa
jättää minut... Kuinka voisin...?"

"Mutta voisihan sattua, että minä puolipaaston aikana käyn jälleen
tanssiaisissa..."

"Kolmen viikon kuluttua! Ne olivat kuin kolme vuosisataa minulle."

"Niin, kolmen viikon kuluttua — tai ei koskaan!"

"Tulen kuolemaan ikävästä ja surusta sillä aikaa."

"Se olisi vaikea kepponen suunnitelmilleni!"

"Suunnitelmillenne?"

Oltiin ulkokäytävässä, ja vaunut, joiden väriä tai vaakunaa ei pimeän
tähden voinut erottaa, olivat juuri ajaneet esille; neekeri piteli
vaunun ovea auki.

"Uskallanko toivoa, että omistat ajatuksen tuskalleni?"

"Oh kyllä, ja luulenpa vielä, että minulla tulee olemaan hyvin paljon
askaroimista sinusta..."

Tätä sanoessaan astui hän reippaasti vaunuihin, jotka heti lähtivät
liikkeelle ja olivat hetken kuluttua, kadonneet näkyvistä.

Léon seurasi silmillään vaunuja, jotka veivät pois hänen
valloituksensa, ja kun hän ei tuntenut halua palata tanssiaisiin, lähti
hän kotiinsa, mutta hajamielisenä, lauheana ja uneksien seikkailustaan,
moittien vain itseään siitä, ettei ollut käyttänyt tilaisuutta
lopettaakseen sen.

"Mutta kuka hän oli, tuo lumoava ja kummallinen nainen?" mietti hän
itsekseen. "Hänen ylevä ja arvokas esiintymisensä, käytöksen ylpeys
ja arvokkuus olivat takeina siitä, ettei hän voinut olla mikään
demimonde-nainen. Mutta mitä hän tarkoittaa? Miksi antaa hän minulle
toiveita, riistääkseen ne heti minulta? Hänellä on suunnitelmansa,
hän ottaa selvää olosuhteistani, kohtaus minun kanssani voi koitua
hänelle onneksi... Minä en milloinkaan saa nähdä häntä, enkä
milloinkaan tietää, kuka hän on. Hän on ehkä tahtonut huvitella minun
kustannuksellani. Oi, jospa sen tietäisin, enkö kostaisi! Mutta ketä?
Kuinka? Hän ei ehkä enää tule tanssiaisiin, olen ehkä ainaisesti
kadottanut hänen jälkensä... Se olisi vahinko, sillä hän on hurmaava,
siitä olen varma. Mikä notkeus piilikään hänen komeassa ja solakassa
vartalossaan! Mitkä kauniit silmät ja mikä ilme hänen äänessään! Mikä
elo ja mikä tunne hänen puheessaan! — Kolme viikkoa tulee olemaan
ijäisyys... Olen käyttävä ne saadakseni selon hänestä... Mutta tällä
hetkellä on parasta koittaa nukkua..."

Mutta uni pakeni Léonia, jo aikaisin seuraavana päivänä nousi hän ylös,
alkaakseen tiedustelunsa.




II.


Koko seuraavan viikon hän liikuskeli ulkosalla, kulkien katua ylös ja
toista alas, kävi puodeissa, teattereissa, kondiittoreissa ja seurasi
jokaista naista, jonka ulkomuoto vähimmässäkin määrässä muistutti
tuota tuntematonta. Hän teki tuhannen erehdystä ja oli useasti
julkea. Ja kaikesta oli tuloksena vain se, että hän tuli vakuutetuksi
ponnistustensa tehottomuudesta. Toivottomana jo toisen viikon kuluttua,
alkoi hän kolmannella kysellä itseltään, oliko hän ehkä todellakin
edelleen jonkun keimailijan leikkikaluna, samalla kun leikittelijä itse
kätkeytyi vain nauttimaan hänen neuvottomuudestaan. Juuri silloin hän
sai kirjelapun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

"Herra de Préval epäilemättä muistanee, että häntä odotetaan
oopperatanssiaisiin kello yksi torstaina suuren kellon alla."

Kaikki hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon hänen lukiessaan kirjeen.
Kello oli tuskin lyönyt 12 mainittuna päivänä, kun Léon palaen
malttamattomuudesta ja uteliaisuudesta, istuutui sohvalle kellon alle.

Kokonainen tunti oli kulunut, kun vihdoin valkoinen domino liukui
ohitse. Hän antoi merkin, ja hiljentäen askeleitaan, päästääkseen
ne, jotka olivat hänen takanaan, kulkemaan ohitse, pisti hän hyvin
muodostuneen kätensä Léonin käsivarrelle. Léon painoi sitä hellästi
kupeeseensa. Hurmaantuneena hänen jälleen näkemisestään, kuvaili Léon
toivehikkaana ja iloisena kaikki kokemansa kärsimykset, tehottomat
etsiskelynsä, pelkonsa ja malttamattomuutensa. Nainen kuunteli
rauhallisesti, mutta keskeytti hetken kuluttua:

"Silloin on minulla ollut parempi onni kuin sinulla", sanoi hän, "sillä
olen saanut tietää, mitä sinusta halusinkin tietää."

"Minusta!"

"Niin. Kerroit minulle totta totisesti elämäsi olosuhteista, ja minä
tiedän nyt sitäpaitsi, että sinä olet osannut saavuttaa tovereittasi
ystävyyden ja päällystösi kunnioituksen. Edelleen olen kuullut
sanottavan, että olet kunniallinen mies naisiakin kohtaan, ja että
nainen voi rajattomasti luottaa kunniasanaasi."

"Kaikki tuo ei ole muuta kuin velvollisuuteni. — Mutta anna nyt minun
puhua onnestani... Olet ajatuksissasi toiminut kanssani ja ollut niin
kiintynyt kohtalooni, että toivonpa ansaitsevan! kunnioituksesi."

"Niin, epäilemättä, sillä se oli tarpeellista tarkoituksilleni."

"Voi, miten mielelläni tahtoisin tietää nämä tarkoituksesi..."

"Saat ne ehkä piankin tietää..."

"Herkeä jo epäilemästä kuolevaista raukkaa, joka ei mitään korkeampaa
pyydä, kuin saada laskea sydämensä jalkojesi juureen."

"Siihen en suinkaan suostu", vastasi nainen.

Léon vaikeni hetkeksi.

"Mutta lopeta kerrankin tämä julma leikki! Mitä hyödyttää, että tuolla
tavalla osotat minulle toisinaan suosiota ja toisinaan epäsuosiota?
Tänään on viimeiset tanssit, älä koitakkaan paeta, sillä seuraan
jokaista ottamaasi askelta aina siihen saakka, kun saan sinut uudelleen
kohdata, kuulua sinulle sieluineni ja sydämineni ja oppia tuntemaan
rakastettavat tarkoituksesi."

"Ei, ei! Ensin on minun saatava vakuutus kuuliaisuutesi ja
harvapuheisuutesi voimasta, sitte on minun asetettava eräitä ehtoja
sinulle, ja sinun on kunniasanallasi ja nimelläsi taattava, voidakseni
sinuun luottaa, että täytät ne."

"Kunniasanallani ja nimelläni!" huudahti Léon kummastellen moista
varovaisuutta ja sitä, että sellaiseen kuin pikku kohtaukseen
oopperatanssiaisissa pantiin niin suuri merkitys.

Léon katseli häntä tarkasti ja pani merkille, että nainen oli jonkun
verran neuvoton, melkeinpä hämillään; hänen povensa kohoili kiivaasti,
ja olipa hän huomaavinaan kuinka nainen punastui naamionsa takana.
Nainen myöskin puolestaan tarkasteli häntä, mutta epäröiden ja
tutkivasti.

Léon päätti panna hänet lujille ja koettaa saada hänet tekemään
lopullisen päätöksensä ja alkoi senvuoksi puhella tulisesti:

"No niin, hurmaava, mutta arvoituksellinen olento, minä suostun
kaikkeen ja uudistan sen valan, jonka annoin edellisissä tanssiaisissa,
että alistun enkä ilmaise kenellekään ihmiselle mitään; suostun
kaikkiin ehtoihin, joita asetat minulle, jos vaan saan toivoa näkeväni
sinut jälleen, omistaa tämän..."

"Niin, juuri niin", virkkoi nainen hajamielisenä, enemmän vastailevan
omiin mietelmiinsä kuin Léonin äsken tekemiin kysymyksiin.

Léon, jonka mieltä kiinnittivät vain naisen viimeiset sanat, oli ilosta
huumaantuneena.

"Oi, miten olen onnellinen", huudahti hän. "Tule, seuraa minua,
jumaloitava tuntematon, ja anna minun viedä sinut pois tästä
hälisevästä joukosta! Anna minun lopultakin irroittaa tuo sietämätön
naamio, anna minun totella käskyjäsi ja saada sinulle ilmaista sydämeni
tunteet!"

Hellästi tarttuen hänen käsivarteensa koetti hän vetää häntä
mukanaan. Mutta nainen pysähtyi siinä samassa ja hänelle ominaisella
arvokkuudellaan hän sanoi kylmästi ja jyrkästi:

"Käyttäydyttepä todellakin kummallisesti, herra de Préval. Teidän
epähieno käytöksenne ja itserakas puheenne loukkaavat ja haavoittavat
minua. Minä en ole se, joksi minua uskallatte luulla, ja minulla
on oikeus vaatia enemmän hienotunteisuutta ja arvokkaisuutta
esiintymisessänne minua kohtaan. Suon sen kuitenkin teille anteeksi
ja myönnän, että ehkä oma omituinen esiintymiseni on jossain määrässä
johtanut teidät harhaan. Teidän täytyy kuitenkin alistua siihen, mitä
teiltä vaadin; huomen aamulla saatte minusta tietää enemmän sekä
kuulla, mitkä ehtoni ovat; siihen saakka täytyy teidän rohkaista
kärsivällisyyttänne ja tyytyä kohtaloonne."

Tämän sanottuaan yritti hän pujottautua ihmisjoukkoon, mutta Léon
kiiruhti nopeasti hänen jälkeensä ja huudahti kiivaasti:

"Ei, en anna teidän mennä, te ette saa jättää minua tällä tavalla. Te
olette saattanut sydämeni kiihdyksiin ja hurmannut mielikuvitukseni, ja
sitte aijotte minut näin jättää..."

"Viekää minut vaunuihin", sanoi hän käskien.

Léon tarttui hänen ojennettuun käteensä ja alkoi uudelleen kerjätä ja
rukoilla häntä sekä surkutella itseään, mutta saamatta vastausta.

Hänen neekerinsä odotti sisäänkäytävän edessä ja tuntematon astui
nopeasti vaunuun, virkkaen Léonille:

"Luottakaa lupaukseeni ja huomiseen."

"Antakaa minun edes tulla saattamaan!" huudahti hän, asettaen jalkansa
astuimelle.

"Sulje ovi ja aja!" käski hän.

Hänen käskynsä täytettiin heti, ja vielä kerran näki Léon toivonsa ja
sen esineen katoavan.




III.


Voi helposti kuvitella, miten malttamattomana Léon odotti aamupäivää.
Kuinka monta kertaa hän kysyikään, oliko hänelle jätetty jotain
kirjettä. Ja kun kirje vihdoin tuotiin, millä innolla hän sen avasikaan
ja luki sen sisällön:

"Herra de Préval näyttää eilen vilkkaasti halunneen jälleen
nähdä valkoiseen dominoon puetun naisen, jonka hän kohtasi
oopperatanssiaisissa; hän sitoutui myöskin kaikkeen, jota häneltä
vaaditaan.

"Ja tässä ovat ne epuuttamattomat ehdot, jotta hänen niin kiihkeästi
haluamansa toivomukset täyttyisivät:

"1. Herra de Prévalin on kello kaksitoista huomenillalla oltava
asunnossaan. Eräs henkilö, johon voi täydellisesti luottaa, tulee
nimittäin silloin noutamaan häntä umpivaunuilla ja viemään hänet
erääseen paikkaan, jolloin herra de Prévalin täytyy suostua siihen,
että side asetetaan hänen silmilleen.

"2. Hän ei saa vaivata seuralaistaan millään kysymyksillä eikä koettaa
lahjoa tätä — mikä muutoin ei mitään auttaisikaan — vaan on hänen
seurattava häntä ilman vastaväitteitä.

"3. Edelleen täytyy hänen nimenomaan sitoutua siihen ettei anna aihetta
mihinkään sellaiseen joka voisi herättää huomiota, taikka, vielä
vähemmän, häväistystä, ei myöskään vastustaa sitä, että hänen annetaan
jonkun aikaa olla pimeässä, ja lopuksi hän ei saa houkutella henkilöä,
jonka hän kohtaa, rikkomaan tämän tekemää vaitiololupausta.

"4. Kun aika on tullut hänen seuralaiselleen viedä hänet
takaisin, täytyy hänen seurata tätä vaunuun, jossa hänet samoja
varovaisuustoimenpiteitä noudattaen viedään kotiinsa, ja koettamatta
ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen selville, mitkä ovat tarkoitukset,
on hänen kärsivällisesti odotettava niitä selityksiä, jotka hänelle
pyhästi luvataan antaa.

"5. Jos herra de Préval suostuu ylläoleviin ehtoihin, on hänen tämän
paperin alle merkittävä suostumuksensa, allekirjoitettava se nimellään,
pistettävä kuoreen ja oltava rauhallinen siksi kun se hänen luotaan
noudetaan."

Luettuaan tämän kummallisen tiedonannon, seisoi Léon pitkän aikaa
kummastuksesta liikkumattomana, joutuen erilaisten tunteiden ja
ajatusten valtaan.

Missä yhteydessä olivat tämä omituinen välipuhe ja ne selitykset, jotka
hänelle luvattiin antaa? Kuinka tulisi hänen sovittaa nämä toimenpiteet
hänen tuntemattomansa samalla kertaa ylpeään ja ujooseen käytökseen?

Hän kertasi itsekseen, että olisi sulaa hulluutta, varomattomuutta,
jolle ei vertoja löytäisi, jos hän kirjoittaisi moisen sopimuksen
alle nimensä ja antautuisi niin kummalliseen seikkailuun... Ja yhtä
täydellisesti näki hänen sisäinen silmänsä kauniin naamion viehättävän
kuvan, tämän ylpeyden ja heikkouden vastakohdat, salaperäisyyden
hunnun, joka ympäröi tätä kaikkea, oman heränneen uteliaisuutensa ja
itserakkautensa, kaikki nuo vaikuttivat houkuttelevasti. Hetken ajan
hän ajatteli että vaara saattoi piillä siinä että hän, kunniasanansa
sitomana ja jättäytyessään kohtalon valtaan, antaisi tuntemattoman
henkilön viedä itsensä paikalle, jota ei ollenkaan tuntenut...

"Ei", huudahti hän, "en peräänny! Voin varsin hyvin tehdä hulluuden,
kun olen saanut niin hurmaavan lupauksen!"

Hän tarttui kynään ja raaputti kuin toinen Cato seuraavat rivit
paperille:

 "Suostun kaikkiin minulle asetettuihin ehtoihin ja annan kunniasanani,
 että tarkasti täytän ne. Pyydän ainoastaan saada ottaa miekan mukaani.

 Léon de Préval."

Asiakirja noudettiin illalla, ja seuraavana päivänä saapui uusi
kirjelappu, joka kuitenkin sisälsi ainoastaan seuraavaa:

"Suostutaan, että saa ottaa miekan mukaansa; herra de Prévalin
ei kuitenkaan tarvitse pelätä kunniansa tai henkilökohtaisen
turvallisuutensa puolesta."

Ei koskaan ollut päivä tuntunut hänestä niin pitkältä.

Léon oli jo kahden tunnin ajan pitkillä askeleilla harppaillut edes
takaisin huoneessaan, kun äkkiä ulkopuolelle pysähtyneiden vaunujen
kolina sai hänet säpsähtämään. Hän tarttui miekkaansa, kiiruhti rappuja
alas ja tapasi siellä neekerin, joka, niin pian kun hän oli astunut
vaunuihin, murteellisella ranskankielellä kohteliaasti pyysi saada
sitoa hänen silmänsä.

Léon ei pannut vastaan.

Kun hetken aikaa oli ajettu, pysähtyivät vaunut neekerin antamasta
merkistä. Neekeri auttoi Léonia astumaan ulos vaunuista ja he kulkivat
sitte satakunta askelta kadulla. He astuivat sisälle erääseen taloon
ja kuljettuaan muutamia rappuja myöten, huomasi Léon, että hän käveli
kokonaisen huonerivin kautta, ja lopuksi pääsivät he erääseen saliin,
jonka ilma oli lauhean tuoksun täyttämä. Samaan aikaan irroitettiin
side hänen silmiltään ja kun hän uteliaana katseli ympärilleen, huomasi
hän olevansa puolipimeässä huoneessa, jonka toisessa päässä hän
avoimesta ovesta erotti muhkean kammion, jota valaisi alabasterilampun
himmeä valo.

Neekeri, joka seisoi hänen sivullaan taskulyhty toisessa kädessään,
osotti nyt toisella kammioon ja kuiskasi: "Kunnia ja vaitiolo!" sekä
katosi.

Léon pani miekkansa pois ja kiiruhti eteenpäin... Nainen... Sohvalla
paksu huntu pään ylitse heitettynä ja yksinkertaiseen silkkiseen
aamupukuun puettuna loikoi hänen tuntemattomansa.

Léon heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

"Miten onnellinen kuolevainen minä olen! Mutta kuinka? Eikö minun
milloinkaan suoda katsella näitä kasvoja? Ota ainakin armosta pois tämä
huntu ja lopeta tuo salaperäisyys!"...

Samalla kohotti hän innokkaasti kätensä, jota ei näytty koetettavankaan
estää... Silloin yhtäkkiä lamppu sammui — — —

Me emme levitä mitään epähienoa valaistusta tapahtumista tässä
pimeässä, sillä niille hän osoittaa kunnioitusta. Emme myöskään riko
vaiteliaisuutta, jolle pantiin niin suuri arvo... Rajoitumme vaan
siihen selitykseen, että hänen rohkeimmatkin toivomuksensa täyttyivät,
eikä hän edes ajatellutkaan rikkoa lupaustaan.

Aika ikäänkuin lensi, ja yö oli jo pitkälle kulunut, kun huoneessa
kuului hiljaista kolinaa, — joku ovi avattiin hiljaa, ja tuntematon
katosi. Léon jäi yksin. Samalla hetkellä näyttäytyi neekeri uudelleen
ja pyysi kunnioittavasti saada asettaa siteen hänen silmilleen ja viedä
hänet ulos.

"Ei", huudahti hän kiivaasti, "minä en mene täältä, ennenkuin
olen saanut katsella tätä jumaloitavaa olentoa... en ennenkuin olen
saanut..."

Naisen ääni keskeytti hänet, ja välittömässä läheisyydessä Léon kuuli
sanat: "Kunnia ja vaitiolo!" Léon syöksyi sille suunnalle, jonne
tuntematon oli kadonnut, tapaamatta kumminkaan muuta kuin seinän; hän
haparoi sitä käsillään ja keksi pienen lukitun oven, jonka raosta
huomasi valoa, joka loittoni ja katosi.

"Julma olento", huudahti hän hillityllä äänellä, "pysähdy hetkeksi,
anna minun sanoa vain yksi ainoa sana..."

"Kunnia ja vaitiolo!" keskeytti neekeri hänet, äänessään varmuus.

"Niin", puhkesi Léon puhumaan, "kunniani pidättää minua, minä olen
luvannut — tyydyn kohtalooni... Mutta toivon, että täytetään myös se
lupaus, joka minulle on annettu, yhtä varmasti kuin minä olen osottanut
pitäväni omani."

Side silmillä seurasi Léon saattajaansa, astui vaunuihin ja oli hetken
kuluttua jälleen kotonaan. Toisinaan antautuen suloisten muistojen
valtaan, toisinaan katkerasti katuen, onnellisena, levottomana ja
ennenkaikkea korviaan myöten rakastuneena, kysyi hän itseltään, eikö
kaikki tämä ollutkin vain unta, torkahti ja jatkoi uneksimistaan.




IV.


Mutta kuka voi kuvitella hänen tuskaista levottomuuttaan, kun
useita päiviä, sitten viikko, kaksi ja kolme, kului, hänen saamatta
vähintäkään tietoa tuntemattomaltaan, — tämä ei näyttänyt huolivan edes
rauhoittaa hänen levottomuuttaan.

Hänen ajatuksensa olivat mitä tuskallisimmat.

"Kuinka?" kysyi hän usein itseltään, "olisiko minun rehellisyyteni ja
kunniani otettu ainoastaan tyydyttämään kevytmielisen ja irstaan naisen
tilapäistä oikkua. Ei, ei, minä olen väärässä, kiittämätön... Minä olen
tuntenut, kuinka hänen sydämensä on pelosta sykkinyt... Oi, kaunis
rakastettuni, miksi minut tällä tavalla hylkäät? Miksi annoit minun
kohota onnen huipulle, sitte ryöstääksesi minut sieltä? Eikö niiden
suloisten hetkien muistolla, mikä täyttää ja hämmentää mieleni, ole
vähintäkään vaikutusta sinuun?"

Léonin yksinpuhelu salaperäiselle kaunottarelleen keskeytyi, kun
hänelle jätettiin kirje, joka näytti tulevan kuin vastaukseksi siihen.
Hän tunsi heti saman käsialan, joka oli hänelle asettanut ehdot.
Siksipä hän rikkoi vapisevin käsin kuoren ja luki hurmauksen vallassa
seuraavaa:

"Mitkä kuvittelut nyt kaiketi tulenkin musertamaan! Mitkä suloiset
toiveet nyt menevätkin hukkaan, ja mikä harhanäkö aukeneekaan!
Te luulette vieneen voiton mukananne, vaikkakin teitä käytettiin
ainoastaan välikappaleena; itserakkautenne lienee varmaankin saanut
teidät luulemaan, että olette ollut vastustamattoman vaikutusvaltainen
heikolle naiselle — ja te olette kuitenkin hänen tahtonsa täyttänyt!
Odotatte epäilemättä malttamattomana sitä hetkeä, jolloin luulette
hänet jälleen näkevänne, oppivanne hänet tuntemaan, kiinnittävänne
valtanne uusilla rakkauden tunnustuksilla teidän puoleltanne ja uusilla
heikkouksilla hänen puoleltaan; — se hetki ei ole milloinkaan tuleva,
kaikki on lopussa hänen ja teidän välillänne.

"Kuitenkin on teidän rehellisyytenne ja hienotunteinen esiintymisenne
minun puoleltani kiitoksella tunnustettava. En voi sitä paremmin teille
osottaa muuten kuin antamalla teidän tietää ne suunnitelmat, jotka
niin innokkaasti tahdoitte tuntea, ja tekemällä teidät tietoiseksi
tarkoituksellisesta esiintymisestä, mikä näytti omituiselta, ehkä
uskalletulta, mutta jota minun, kiitos teille, kuten luulen, ei
tarvitse katua.

"Onneton avioliitto, joka ei minulle lahjoittanut muuta kuin
onnettomuutta, nöyryytyksiä, vääryyttä ja julmaa kohtelua, on antanut
minulle kukistamattoman vastenmielisyyden moista onnettomuutta
tuottavaa liittoa kohtaan, joka kahlehtien heikompaa puolta, antaa
vahvemmalle oikeuden puolelleen. Kun minä kahdenkymmenenviiden vuoden
ijässä huomasin olevani vapaa, rikas ja kerrassaan riippumaton,
vannoin pyhästi, että aina pysyisin sellaisena, mutta pianpa huomasin,
että olin ostanut riippumattomuuteni yhdellä luonnon suloisimmista
tunteista. Minulla ei ollut ketään olentoa läheisyydessäni, joka olisi
tarvinnut huolenpitoani ja hellyyttäni, joka rakastaisi minua ja
antaisi siitä todisteen. Kaipaus siitä, etten ollut tullut äidiksi,
täytti niin mieleni, että se muuttui todelliseksi suruksi. Syntyneenä
kuuman vyöhykkeen hehkuvan auringon alla ovat tunteeni herkät, ja ne
helposti syttyvät kuohuksiin... Mitä minulla on muuta sanottavaa?
Aivoissani syttyi kummallinen ajatus saada nauttia äitiyden onnea,
sitomatta itseäni siteillä, joita inhoan... Älkää kuitenkaan luulko,
että olen vapaa-ajattelija tai että tahtoisin asettua yhteiskunnan
hyödyllisten lakien ulkopuolelle; ja joskin tämän ainoan kerran rikoin
niitä vastaan, niin ovat varmat olosuhteet asettaneet minut sellaiseen
asemaan, että voin pelastaa kunniani.

"Suunnitelma, jonka panin täytäntöön, antoi minulle huolta, ja minä
harkitsin sitä. Myönnän, että siinä oleva runollisuus ehkä silmissäni
antoi sille uutta viehätystä. Siitä tuli muodollinen intohimo. Te
tiedätte kuinka sen panin täytäntöön, ja minun on kiitettävä teitä
siitä ainoasta, joka tähän saakka puuttui onnestani. Olin ensin
päättänyt jättää teidät epätietoisuuteen kaikesta ja unohtamaan kaikki;
jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että itse asiassa olen teille
velkaa muutamia selostuksia. Jos toiveeni täyttyvät, voisi sitäpaitsi
tapahtua, että kuolisin, ennenkuin huolteni esine itse voisi tulla
toimeen; minä luonnollisesti jättäisin sille koko omaisuuteni, mutta
uskokaa, etten tahdo sillä riistää sitä suojelijaa, jonka luonto on
sille antanut.

"Luottakaa senvuoksi siihen, että vaikka velvollisuutenne minne
teitä kutsuneekin, olette te, kun aika on tullut, saava vastaanottaa
sormuksen puolikkaan, johon syntymäpäivän määrä on kaiverrettu;
sormukseen kiinnitetty timantti merkitsee, että se on poika, smaragdi,
että se on tyttö. Sormuksen toisen puolen saa lapsi, jos se kadottaa
minut, sekä tarpeelliset ohjeet, kuinka hän on löytävä teidät; jos
hän näyttää teille sen, on hänellä oikeus pyytää suojelustanne, ja
kunnioitukseni teihin sanoo minulle, että hänen ei tarvitse sitä
turhaan pyytää.

"Hyvästi, herrani! Hyvästi, Léon, hyvästi ainiaaksi! Säästäkää jokainen
minua koskeva toimenpide, siitä olisi ainoastaan turhaa vaivaa, sillä
matkustan täältä jo muutaman päivän kuluttua. Unohtakaa se omituinen
olento, jota ette tunne, ja jota ette milloinkaan opi tuntemaan.
Unohtakaa se yöllinen unelma, jota ei voi uneksia uudestaan! Toivon,
että tulet onnelliseksi. Jos saan tietää, että olet onnellinen, on se
ilahuttava sydäntäni."

"Onnellinen!" huudahti Léon, heittäen halveksien kirjeen luotaan; "että
tulet onnelliseksi; kun hän rauhallisesti antaa tietää, etten saa häntä
enää nähdä, kun hänen loukkaava luottamuksensa ilmaisee minulle sen
arvon, minkä olen kadottava ja riistää minulta sen ainiaaksi! Mutta
älköön luulko voivansa paeta minua; hän kuuluu minulle, ja hän itse
johti meidät yhteen... Ja sitte rikkoo se sellaisella tavalla! Ah, olen
alituisesti häntä seuraava, minne tahansa tiensä johtaneekin; olen
asettava vaatimukseni... Hän ei voi olla suostumatta niihin!"

"Mutta ah!" huudahti hän hetken mietittyään, "minä unohdan, että hän on
valmis matkustamaan... Ehkä hän palaa kotimaahansa, ja suunnaton meri
erottaa meidät. Voi miten onneton olenkin! Miksi menin tanssiaisiin
ja kuinka voin olla niin mieletön, suostuessani hänen petollisiin
ehtoihinsa?" Léonin valtasi suloisten toivomustensa raukeneminen niin
ankarasti, että hän sairastui. Niin pian kun hän jälleen toipui, alkoi
hän kyllä etsiskelynsä uudelleen, mutta ollen vieras pääkaupungissa,
oli hänellä vähän toivoa onnistumisesta ja hän joutui toimettoman
kaipauksen valtaan, vaikeimman kaikista sielunkärsimyksistä.
Hänen luonteensakin joutui sen vaikutuksenalaiseksi; hän tuli
synkkämieliseksi.

Kasvatuksensa aikana hankitut rehelliset periaatteet ja kuuluen
kunnioitettuun perheeseen, ei Léon milloinkaan ollut antautunut
leirielämän irstailuihin. Ammattinsa tutkiminen, rasitus ja
kunniakkaat sotaretket eivät olleet antaneet hänelle tilaisuutta
tekemään tuttavuuksia. Vaikkakin herkkä tunnevaikutteille, ei hän
milloinkaan ollut rakastunut, joten rakkaus, kerran herättyään, oli sen
syvällisempää. Kun kohtalo äskettäin hänen tielleen oli kuljettanut
kauniin naisen, joka, häntä ympäröivän salaperäisyyden takia, oli sitä
houkuttelevampi, oli se kadonnut kuin varjo. Ehkä hän piankin olisi
isä, mutta ei koskaan saisi painaa rakkautensa hedelmää rinnalleen.
Suloisimman mutta samalla vahvimman siteen kahlehtimana kahteen
olentoon, joita hän voi katsella ainoastaan mielikuvituksessaan, ei hän
saisi heitä koskaan tavata.

Sellaiset ajatukset häntä yhtämittaa vaivasivat; mutta kerta kerralta
lukien ja selitellen itselleen hänen kirjeensä sisältöä, oli hän
lopuksi löytävinään toivon kipinän.

Kaikki toivo tuntemattomansa löytämisestä ei ollut vielä loppunut.
Arvoituksellinen sormus, joka hänelle luvattiin ja joka hänelle
ilmaisisi, että se niin haluttu tapahtuma oli tapahtunut, eikö se ollut
jonkinlainen tiedonanto? Kun lopuksi otti huomioon sen toimenpiteen,
että lapsi aina löytäisi isänsä, ei siis kokonaan oltu lakattu
huolehtimasta viimeksimainitun elämästä ja kohtalosta, ja tämä ajatus
juurtui hänessä ja tuotti hänelle lohdutusta.

Uusi huoli odotti häntä kuitenkin. Hänen rykmenttinsä sai
määräyksen muuttaa erääseen pieneen kaupunkiin pohjois-Ranskassa
linnaväeksi sinne, ja Léon, jonka oli pakko seurata mukana, tuli
taas alakuloiseksi. Jättämällä Parisin kadotti hän kaikki jäljet
tuntemattomastaan, ja itse hän ehkä joutuisi unohduksiin syrjäisessä
maakunnassa. Sanansaattaja, jota hän niin innokkaasti odotti, ei ehkä
löytäisikään häntä. Hänen täytyi kuitenkin lähteä. Ja tuo lähtö ja
ajatus oleskelusta pikkukaupungissa ilman seuraelämää, ilman muuta
lohdutusta kuin yksinäiset kävelyt, eivät suinkaan saaneet Léonia
iloisemmaksi.

Hänen pakopaikassaan kärsiessään kaipauksen kovia tuskia ja
malttamattomana laskiessaan kuukausia, jotka kuluisivat ennen
ennustettua tiedonantoa, antautui hänen tuntemattomansa, hänkin asuen
syrjäisellä seudulla, koko tulisen sielunsa vilkkaudella luomiensa
suloisten toiveiden valtaan. Kaikella oli uutuuden viehätys häneen, ja
kaikki hurmasi häntä, nyt hänen uudessa, riippumattomassa asemassaan.

Syntyneenä Martiniquella ja kasvatettuna orjakansan keskuudessa, ei
nuori Elinor kuudentoista vuoden ikäisenä ollut milloinkaan tuntenut
muuta pakkoa kuin vanhempainsa säälittelevän tahdon. Ja yhteiskunnan
ankarat, mutta hyödylliset lait olivat hänelle täydellisesti vieraat.

Hänen kauneutensa, joka alkoi herättää huomiota, antoi kumminkin tähän
aikaan saaren rikkaimmalle uutisasukkaalle, herra de Roselis'elle halun
omistaa hänet.

Hän oli neljänkymmenen vuotias ja kaunismuotoinen, mutta hänen
luonteensa oli yhtä inhottava kuin halveksittavakin. Ensiksi
tilanhoitajana, sittemmin sen omistajana, ei hän milloinkaan ollut
jättänyt sitä, ja tottuneena hallitsemaan rajattomalla mahdilla, oli
hänessä syntynyt kaikki ne viat, joita sellainen asema melkein aina
tuo mukanaan. Luulevaisena, väkivaltaisena, periaatteettomana ja
epäsiveellisenä ei hänellä, kun turhamielisyytensä oli saanut hetkisen
tyydytyksen, onnistuessaan voittamaan siirtokunnan kauneimman tytön,
kohta senjälkeen ollut naiseensa muuta tunnetta kuin halpamainen
mustasukkaisuus, jota hän antoi tämän tuntea koko itsevaltiaan aistinsa
voimalla.

Neekerien ympäröimänä, joita hän ei saanut edes käskeä, ja joista useat
olivat hänen kilpailijoitaan, sai Elinor kärsiä mitä häpeällisintä
kohtelua; hänen tunteellinen ja ylpeä luontonsa kärsi siitä kovasti, ja
hän suuntasi siten kaikkia miehiä kohtaan sen vihan ja halveksunnan,
minkä ainoastaan yksi heistä, se, jolle hän oli antautunut, ansaitsi.

Hänen vanhempansa kuolivat surusta, että olivat uhranneet ainoan
tyttärensä. Ja hänen miehensä, kaikkien nautintojen perinpohjaisesti
kuluttamana, hankkiutui muuttamaan Ranskaan, kun kuolema tempasi hänet
keskellä juomingeita.

Kaunis Elinor de Rosalis huomasi silloin olevansa kahdenkymmenenviiden
vuotias, rikkain ja riippumattomin leski koko siirtokunnassa.
Halveksien maata, joka ei ollut antanut hänelle muuta kuin surua,
päätti hän täyttää puolisonsa aikeet ja mennä Ranskaan. Kun rouva
de Gernance, hänen lapsuudenystävänsä, jonka avioliitto oli ollut
onnellisempi, oli päättänyt muuttaa omaisuutensa ja perheensä samaan
maahan, vuokrasivat he laivan. Ja uudistettuaan vanhempiensa haudalla
valansa, ettei koskaan laskisi kohtaloaan miehen käsiin, astui rouva de
Rosalis laivaan tuhannen tuumaa ja toivomusta mielessään.

Onnettoman liittonsa ensimäisinä vuosina oli rouva de Rosalis'ta
vaivannut kaiho sen johdosta, ettei hän ollut äiti, ja ainoastaan pelko
nähdä lapsen perivän paheet, joiden takia hän oli niin paljon kärsinyt,
oli jossain määrin lohduttanut häntä.

Ensimäisen vapaudenilon kestäessä tämä kaipaus muistui hänen mieleensä
enemmän kuin koskaan ennen; ilman perhettä, ilman mitään, mikä häntä
pidättäisi, ja hankkeissa menemään vieraaseen maahan, jossa hän ei
tuntenut yhtään ihmistä, tuntui hänestä siltä, että täydellinen onni ei
ollut riippumattomuus, vaan että tarvittiin jotain muutakin saattamaan
elämän elämisen arvoiseksi. Hänen ystävänsä lasten läheisyys, jotka
yhtämittaa ympäröivät häntä matkalla, palautti lakkaamatta hänen
ajatuksensa tähän, ja leikkiessään heidän kanssaan ja ottaessaan
vastaan heidän hyväilyjänsä, sai hän ensimäisen ajatuksen siihen
tuumaan, jonka olemme nähneet hänen panevan toimeen. Pitkän merimatkan
suoma toimettomuus antoi hänelle hyvän tilaisuuden miettimään, kuinka
hän toimisi välttääkseen sen mahdolliset vaikeudet. Mitä enemmän hän
harkitsi asiaa, sitä helpommin hän sen hyväksyi, ja maihin noustessa
Bordeaux'ssa antautui hän yksinomaan sille ajatukselle.

Lyhyen oleskelun jälkeen mainitussa kaupungissa seurasi hän rouva de
Gernance'a Parisiin, jossa he viettivät talven. Olemme nähneet, miten
ajattelemattomasti ja menestyksellisesti hän järjesti kevytmielisen
suunnitelmansa, ja kuinka hänen onnentähtensä Léon de Préval'issa antoi
hänen löytää sellaisen kunnian- ja luonteenlujuuden, että hän vapautui
kaikesta vaarasta.

Lähinnä viimeisiä tanssiaisia oli hän antanut uskolliselle
neekerilleen, ainoalle jolle oli uskonut luottamuksensa, toimeksi
vuokrata pienen huoneuston jossain etukaupungissa ja antanut sen
sisustaa itselleen. Salainen vieteri, jonka avulla mielensä mukaan voi
sammuttaa lampun, salaovet, jotka antoivat hänelle tilaisuuden paeta,
kaikki tuo oli, joskaan itse asiassa ei viisaan, ainakin hyvin harkitun
suunnitelman tulosta.

Asuen samassa hotellissa kuin matkatoverinsakin, täytyi hänen tehdä
heidät tietämättömiksi. Hän ilmoitti heille edeltäkäsin että hän aikoi
matkustaa puolipaaston jälkeisenä päivänä. Huolimatta ystäväinsä
vastaväitteistä, sanoi hän määrättynä päivänä hyvästit heille ja
matkustikin, seurassaan ainoastaan neekerinsä, mutta mennäkseen
ainoastaan uuteen asuntoonsa. Kun hän oli toisten palvelijoiden antanut
matkustaa muutamia tunteja aikaisemmin, kävi kaikki toivomusten mukaan.

Sellaisella huolella valmistetun kohtauksen jälkeen viipyi hän vielä
jonkun aikaa asunnossaan. Sieltä lähetti hän Léonille sen kirjeen,
joka teki tämän niin onnettomaksi. Parin päivän kuluttua matkusti hän
Tours'iin.

Hänen ensimäinen toimenpiteensä siellä oli antaa levittää tietoa, että
hänen miehensä, joka oli ollut sairas jo laivaan mentäessä, oli kuollut
matkalla, ja hänen surupukunsa todisti samaa. Ennen pitkää antoi hän
myöskin uskotella, että hänellä oli toivo saada myöhäisempi pantti
avioliitostaan; muutamien kuukausien kuluttua selvisi kaikille että
niin tapahtuikin. Loppupuolella syksyä antoi rouva de Rosalis elämän
tytölle, jota hoidettiin linnassa.

Millä ihastuksella hän painoikaan rinnalleen lastaan, joka muodosti
hänen elämänsä ilon ja muistutti hänelle hänen hellimpiä tunteitaan!

"Sinä olet rakastava minua", sanoi hän. "Niin, sinä tulet osottamaan
kiitollisuuttasi hoidostani ja hellyydestäni; olen elävä ainoastaan
sinulle enkä tarvitse pelätä, että tulet hyljätyksi ja häväistyksi
luottamukseni tähden. On siis vihdoinkin olento, johon olen maailmassa
kiintynyt, jonka viattomat hyväilyt ja lapsellinen ilo tulee, kuten
toivon, olemaan kylliksi, tunteakseni itseni onnelliseksi."

On hyvin selvää, että keskellä iloa hänen ajatuksensa kulkivat sen
luokse, jota hänen oli siitä kiittäminen. Hän ajatteli, kuinka
onnelliseksi Léon itsensä tuntisi, jos hän näkisi tämän lapsen. Siten
hän muisti lupauksensa ilmoittaa hänelle syntymisen päivänmäärän.

Neekeri lähetettiin Parisiin hankkimaan Léonille luvattua sormusta.
Edelleen sai hän tehtäväkseen sotaministeriössä kuulustella, missä
kaupungissa Léonin rykmentti oli, ja välittömästi toimittaa hänelle
tämä tiedonanto. Hänen pitäisi viedä se hänelle personallisesti ja
ennenkaikkea silmänräpäyksessä kiiruhtaa pois, jättämättä herra de
Préval'ille aikaa pysäyttää häntä tai tehdä kysymyksiä. Neekeri
toimitti tehtävänsä yhtä tarkasti kuin viisaastikin.




VI.


Leon, joka ei jännittymättä nähnyt ensimäisten marraskuun päivien
saapuvan, palasi eräänä aamuna kotiin alakuloisena ja uneksivana. Juuri
aikoessaan astua sisälle, kuuli hän hevosen kavion kapsetta takanaan,
kääntyi ja huomasi, huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä, neekerin. Tämä
lähestyi häntä astumalla alas hevosen selästä ja sanoi, samalla jättäen
hänelle sinetillä suljetun rasian:

"Tässä on se, joka minun on määrä jättää teille."

Iskien kannuksensa hevosen kylkiin, hellitti hän suitsia ja oli hetken
kuluttua kadonnut näkyvistä.

Leon jäi hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan hänen jälkeensä. Ja
ainoastaan rasia sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei neekerin äkillinen
katoaminen ollut näköhäiriö.

Hän aukaisi äkisti rasian. Siinä oli vain vihkisormuksen tapainen
kultaisen sormuksen puolikas, johon oli kaiverrettu: 22 p. marraskuuta
18—. Siinä upeili komea smaragdi.

"Tyttö!" huudahti Léon, minä olen isä! Mutta ei kirjettä, ei
ainoatakaan riviä! Hän tekee minusta edelleen pilaa! Kaikki on ehkä
loppunut! Minä en milloinkaan enää saa kuulla hänestä. Mutta kuka on
sitte tämä arvoituksellinen olento, jolla on kohtaloni käsissään ja
joka vaikuttaa tulevaisuuteeni? Joka edelleen näkymättömänä seuraa
minua aina tähän syrjäiseen maakuntaan ja mielensä mukaan toisinaan
etsii minut käsiinsä ja toisinaan hylkää minut!

Järkytetty kun oli ahdistivat häntä milloin yhdet, milloin toiset
ajatukset.

Siten kului kokonainen pitkä vuosi. Keväällä senjälkeen alkoivat
sotahuhut liikkua, ja puhuttiinpa retkikunnasta Espanjaan. Sotilaat
unelmoivat jo kunniasta ja maineesta ja iloitsivat ajatellessaan saada
vaihtaa rauhan sotaan.

Etenkin Léon, ollen kyllästynyt muistoihinsa ja toimettomuuteensa,
mikä lisäsi synkkyyttä, odotti malttamattomana lähtökäskyä. Mutta
kuinka hän hämmästyikään saadessaan eräänä kauniina päivänä tiedonannon
sotaministeriöstä, että hänet komennettiin kenraali X:n adjutantiksi,
sekä määräyksen heti asettua uuden päällikkönsä luokse Parisiin.

Léon, joka ei tuntenut kenraalia, eikä tiennyt itsellään olevan
suosijoita tämän ympäristössä, ei voinut ymmärtää, ken oli aiheuttanut
tämän kunnianosotuksen. Mutta pitkään aikaan ei hänelle ollut
tapahtunutkaan muita kuin ihmeellisiä asioita. Ja tämä asia erityisesti
viehätti häntä, antaen hänelle mitä parhaita toiveita. Ehkä hänen
tuntemattomallaan oli jotain osaa tapahtumassa! Niin, silloin ehkä
ilmenisi joku keino saada selville hänen nimensä ja olopaikkansa.
Kaikessa tapauksessa sai hän palata Parisiin, ja vaikka hänen
oleskelunsa siellä tulisikin lyhyeksi, voisi joku onnellinen sattuma
johtaa hänet oikeille jälille.

Me näemme siis Léonin pääkaupungissa, jossa kenraali erittäin hyvin
otti hänet vastaan, antaen hänen muuttaa asuntoonsa ja kutsuen hänet
pöytäänsä.

Aluksi oli hän niin ankarasti kiinni toimessaan, ettei voinut
tehdä minkäänlaisia tiedusteluja, joiden tehottomuuden hän muutoin
jo oivalsi. Mutta vähän ajan kuluttua tultuaan hyviin väleihin
päällikkönsä kanssa, melkeinpä hänen suosikikseen, uskalsi hän kysyä,
ketä hänen oli kiittäminen ylennyksestään. Kenraali kertoi silloin
että herra de B:n puoltolause, kun se annettiin muun päällystön
suostumuksella, sekä Léonin kunniakas esiintyminen edellisen sodan
aikana olivat olleet vaikuttimina siihen että hän oli kutsunut hänet
adjutantikseen.

"Mutta tästä johtuu mieleeni, että olisi ehkä paikallaan,
että kävisitte herra de B:n luona tervehdyksellä ilmaisemassa
kiitollisuuttanne. Minä aijon siellä käydä jonain lähimpänä päivänä, ja
jos haluatte, voitte seurata minua."

Vaikka toiveissaan pettyneenä, suostui Léon kiitollisena hänen
ehdotukseensa, ja muutamia päiviä myöhemmin hän seurasikin kenraalia
tämän vaunuissa herra de B:n luokse.

Sangen lukuisa seurue oli kokoontunut salonkiin, ja rouva de B.,
käytyään tervehtimässä vieraitaan, oli juuri istahtanut takkavalkean
ääreen, missä kolme tai neljä naista ja yhtämonta herraa keskustelivat
vilkkaasti, kun Léon esitettiin hänelle. Mutta turhaan koetti hän
saada häneltä tietoa. Muutamien kohteliaisuuksien jälkeen johti rouva
de B. keskustelun yleiseen aineeseen, pyytäen erään herran jatkamaan
alkamaansa kaskua. Ja Léon katsoi itsensä, samoinkuin toisetkin,
velvolliseksi kuuntelemaan.

Hupaisa juttu seurasi toinen toistaan, kunnes rouva B, antaen kullekin
vuoronsa, kääntyi Léoniin, kysyen hymyillen häneltä, eikö hänkin
retkillään ja liikkuvan sotilaselämänsä aikana ollut sattunut johonkin
seikkailuun joka ansaitsisi kertomista. Léon, jolla yhtämittaa oli
oma tarinansa mielessään, kertoi silloin sen, tehden rykmenttinsä
erään upseerin kertomuksen sankariksi ja kuvaten hänet siten paljon
kunnollisemmaksi kuin miksi itseään olisi voinut kuvailla.

Heti kun hän oli lopettanut, alkoi vilkas väittely tämän
itsenäisyydenilmauksen omituisuudesta. Naiset tuomitsivat
itseoikeutetulla ankaruudella moisen anteeksiantamattoman
ajattelemattomuuden, joka oli naisen saattanut niin kevytmielisesti
vaaranalaiseksi, ja moittivat sitä, että hän oli vaihtanut
velvollisuutensa sopimattomaan vapauteen. Herrojen mielestä hänen
käytöksensä todisti sielunvoimaa ja mielikuvitusta, hänen romaaninsa
hienotunteisuutta ja voimakasta tahtoa, ja he selittivät, että hän
epäilemättä oli hurmaava nainen. Kaikki toivoivat olleensa upseerin
tilalla, mutta selittivät yksimielisesti, etteivät he olisi antaneet
leikkiä itsensä kanssa niinkuin tuo yksi heistä, ja ettei mikään vala
olisi voinut heitä estää tutkimasta, kuka nainen oli, eikä saamasta
kaunista pakolaista omakseen.

"Niin suurta huomaavaisuutta ei todellakaan olisi tarvittu osottaa
henkilöä kohtaan, jolla oli niin vähän itsekunnioitusta", virkkoi muuan
naisista, joka oli jo saavuttanut kohtalaisen ijän.

"Minä myönnän", virkkoi eräs toinen, hyvin viehättävä nainen,
istuen kaakeliuunin nurkkauksessa, "että on mahdotonta saada hänet
syyttömäksi, mutta saanee kuitenkin edellyttää hänellä olleen
voimakkaat, joskin salaiset syyt, jotka ovat antaneet hänelle
vastenmielisyyden toista avioliittoa kohtaan. Äidinvaisto näyttää
olleen loppuseikkoihin syynä. Ja onkohan meidän joukossamme ketään,
joka pientä hymyilevää lasta hyväillessään ei huomaisi mitään
puolustettavaa sellaisessa tunteessa."

"Myöntänette kuitenkin, että hän teki upseerirukalle järkyttävän
kepposen!"

"Mitä pahaa hän hänelle teki?" kysyi kaunis nainen aivan kylmästi.

"Mitäkö pahaa?" huudahti Léon tulisesti; "eikö miksikään lueta sitä,
että häntä yhtämittaa vaivaa tuon ihanan naisen muisto, naisen, jonka
sulous ja nero täyttivät hänet rakkaudella, sen sijaan että olisi
saanut omata hänet ja ollut onnellinen — ja sitten pysyttelee tuo
poissa hänen näkyvistään ja hellyydestään ja näyttää vain sytyttäneen
hänen sydämensä liekit, jättääkseen hänet kaipauksen tuskaan, antaen
kuulua itsestään vain hiukan, ylläpitääkseen hänen rakkauttaan, johon
hän ei aijo milloinkaan vastata. Hän on puoliso, hän on isä, mutta ei
kenties milloinkaan saa kohdata rakkautensa esinettä; hän on tietämätön
heidän olopaikastaan, näkymättömän silmälläpidon alainen — hänen
askeleitaan seurataan, hänet saadaan selville ja vaikutetaan häneen;
hänelle annetaan velvollisuuksia. Ja hän, onnettomampana kuin muut, ei
milloinkaan saa nauttia kodin onnea, joka on kaikille muille, vaan ei
hänelle suotu."

"Myöntänette liiotelleenne hiukan, sillä miksei hän voisi mennä
naimisiin?"

"Voisiko hän todellakin, rouvaseni? Otaksukaa, että aika lopultakin
hivuttaa menneen rakkauden liian syvällisen vaikutuksen — vallitseeko
hän itse itseään? Hän rakastaa, on vapaa, voiko hän olla muuta?
Ajatelkaa, jos tämä kummallinen vastenmielisyys luonnolliseen
yhdyssiteeseen lakkaisi, jos hän jonakin päivänä saisi niin kauan
halajamansa käden, — voisiko hän saada lohdutusta, jos hän olisi
sitonut omansa?"

"Te suotte hänelle ainakin runsaasti hienotunteisuutta", virkkoi
nainen, luoden Léoniin lempeän ja myötätuntoisen silmäyksen.

Léon tunsi itsensä liikutetuksi ja jatkoi yhä lämpimämmin:

"Ja eikö lapsen ja hänen välillään jaettu sormus ole se side, joka
häntä ainaisesti sitoo? Missä asemassa hän olleekin, voidaan tulla
vaatimaan hänen hellyyttään ja isänvelvollisuuksiaan... Toiset
omistavat hänet, mutta hän ei ketään! Päällepäätteeksi ei hän saa nähdä
lastaan, ennenkuin se on kadottanut äitinsä! Tämän rakastetun olennon
ensi näkeminen on ilmaiseva, että vieläkin syvemmin rakastettu ei ole
enää olemassa — ainoastaan kadottamalla toivon tulla puolisoksi voi hän
saavuttaa isyyden onnekkuuden!"

Tuskaa ilmeni Léonin viimeisissä sanoissa, ja kyynel kiilsi hänen
silmässään.

"Kautta kunniani, rakas Préval'ini", sanoi kenraali hymyillen, "te
olette antanut niin kuvaavan kertomuksen nuoren miehen asemasta, että
tekeepä mieli uskoa sillä olevan jonkin vastineen todellisuudessa."

Rouva de B., joka huomasi Léonin hämmästyksen ja liikutuksen, kiirehti
muuttamaan keskusteluaihetta. Itse seisoi hän hänen sivullaan uunin
vieressä.

Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän ystävällisesti: "Ystävänne on
herättänyt vilkasta myötätuntoa meissä, herrani. Olisi mahdotonta
kaunopuheliaimmin kuvailla hänen tunteitaan."

"Kertomukseni on ainakin tosi, rouvani, mutta tuleva sotaretki
on viihdyttävä häntä surussaan ja antava hänelle toivon lopettaa
kunniakkaasti elämänsä, jolla ei enää ole viehäkettä..."

"Mitä sanotte herrani", puhkesi rouva puhumaan, "Jos teillä on häneen
vaikutusvaltaa, tulee teidän käyttää sitä käännyttääksenne hänet
sellaisista ajatuksista — sanoa hänelle että hänen velvollisuutensa on
säästää itseään lapsen tähden..."

"Ja miksi hänen tulisi tuntea mitään velvollisuuksia, kun hän ei saa
niistä minkäänlaista palkintoa. Millä perusteella hän on jollekin
velkaa elämänsä, kun se kerran on hänelle tehty katkeraksi?... Mutta
kuula voi aikaansaada niin paljon", lisäsi hän rohkeamielisesti
hymyillen.

Tällöin kutsui kenraali häntä. He sanoivat hyvästit ja heille
toivotettiin kunniaa ja laakereita ja onnellista paluuta.

"Tuo nuori mies on sangen miellyttävä", sanoi rouva B. — heidän
mentyään, "Hänellä on kauniit kasvot ja jalo sielu. Olisi todellakin
vahinko, jos hän kaatuisi Espanjassa."




VII.


Tästä hetkestä alkaen ei rouva de Roselis (lukija lienee jo aavistanut,
että se oli hän) voinut enää olla siinä hiljaisen suruttomuuden ja
ylhäisen välinpitämättömyyden tilassa, jossa hän oli aina uskonut
olevansa. Ankaruus, jolla toiset naiset olivat häntä arvostelleet, sai
hänet huomaamaan harha-askeleensa turmiollisuuden, jotavastoin miesten
kevytmieliset puheet saattoivat hänet tietoiseksi Léonin harvinaisesta
hienotunteisuudesta.

Tämä muisteleminen lisäsi hänen kunnioitustaan Léoniin, ja ajatus, että
oli tehnyt miehen, joka jumaloi häntä, onnettomaksi, miehen, jota ei
voinut olla pitämättä rakastettavana, tämä vaaran ja kunnian sekoitus,
jolla on sellainen mahti naissydämeen ja lopuksi sisäinen levottomuus,
joka kiihotti hänen rakkauttaan ja muistoaan. Kaikki nuo yhdessä olivat
omiansa herättämään uusia tunteita hänen sydämeensä.

Hehkuen ikävästä saada nähdä tyttärensä ja päästäkseen lepoon ja
rauhaan, ei hän nyt ajatellut muuta kuin palata kotiinsa.

Jäähyväiskäynnillään rouva B:n luona sai hän tietää, että kenraali X ja
hänen rakastettava adjutanttinsa lienevät jo Espanjan rajalla, jossa
vihollisuudet olivat alkaneet. Hänen sydäntään ahdisti ja vierailunsa
tuli lyhyeksi, jonkinlainen kalvava tuska saattoi hänet kotiinsa
kiirehtimään matkavalmistuksia.

Mutta mikä erotus olikaan hänen mielenrauhallaan nyt verrattuna siihen
missä hän oli alkutalvella, antaessaan rouva de Gernance'n houkutella
itsensä lähtemään Parisiin!

Onnellinen ja rauhaisa, parhaassa ijässään, ei muuta uneksien kuin
huvisuunnitelmia, sellainen oli rouva de Roselis silloin, ja voidaan
kuvitella, kuinka suotuisasti rikas ja kaunis nuori leski otettiin
vastaan maailmassa, jossa rikkautta pidetään suurena ansiona. Rouva
de B:n talo oli niitä, missä Elinor otettiin mielellään vastaan.
Rouva de Gernance oli läheistä sukua hänen miehensä kanssa. Ja kun
ensimäiset sotahuhut alkoivat liikkua, johtui Elinorin mieleen käyttää
tätä sukulaisuutta valmistaakseen Léonille vähemmän vaarallisen ja
kunniakkaan paikan. Hän uskotteli herra de Germance'lle, että nuoren
miehen perhe oli suositellut tätä hänelle, ja pyysi ainoastaan ettei
häntä mainittaisi asian yhteydessä.

Menestys vastasi hänen toiveitaan ja kohtalo järjesti lopulta sen
kohtauksen, joka niin kokonaan muutti rouva de Roselisin olemuksen.

Rouva de Roselis lähti siis uudelleen Touraine'en, levottomana
ja ajatuksiinsa vaipuneena ja soimaten ajattelemattomuuttaan,
jonka seurauksia hän ei ollut ottanut huomioon. Hänen vilkas
mielikuvituksensa sai hänet kuvittelemaan mitä kauheimpia tapahtumia,
ja hänen sydäntään ahdistivat kuvittelujensa hirveät näyt. Parisiin
jäänyt neekeri sai tehtäväkseen tarkkaan ilmoittaa hänelle uutiset
Espanjasta, joita hän alkoi innolla seurata.

Kun hän jälleen näki tyttärensä, tunsi hän, että tämä oli tullut
hänelle entistään rakkaammaksi. Muuan yhdennäköisyys, jota hän ei tähän
saakka ollut huomannut, oli hänelle selvä, ja tästä keksinnöstä johtui
uusia suudelmia, entistään hellempiä.

Yksinäisemmin kuin milloinkaan ennen vietti rouva de Roselis kesää ja
seurasi hartaalla rakkaudella tyttärensä kehitystä. Jokainen kuukausi
toi mukanaan uutta suloutta ja huomattavan askeleen edistyksiä sen
kehityksessä. Elinor oli ihastunut, mutta hänen silmänsä etsivät
jotakuta, joka olisi jakanut hänen äidillisen ihastuksensa.

"On kaikessa tapauksessa ikävää", puhui hän itsekseen, "ettei ole
ketään, jonka kanssa voisi keskustella onnestani, ja joka sen jakaisi
kanssani... Mutta sellaiseksi ei sopisi kukaan muu kuin isä", jatkoi
hän huoaten, "jolla voisi olla yhtä suurta huvia sen lapsellisesta
leikistä... Mutta kuka tietää jos joku sellainen omavaltainen
vastustaisi minua sen kasvatuksen kestäessä, jos hänen kova
ankaruutensa... Oh ei, Léoniesta ei tulisi tyrannia... Hänen katseensa
on lempeä ja hänen hymyilynsä hellyyttä täynnä... Hänestä tulisi hyvä
isä!"

Sitte muisti hän, että Léon oli kaukana, alttiina sodan kaikille
kauhuille; että tämä toivoi kuolemaa ehkä olikin jo kuollut...

Rouva de Roselis kirjoitti ja pyysi saada tietoja Espanjasta, ja hänen
rauhansa ja itseluottamuksensa ei tyytynyt ennen kuin hän oli saanut
tietoa, että herra de Préval oli siinä ja siinä kaupungissa ja voi
hyvin.

Syksypuolella kirjoittivat hänen ystävänsä, jotka eivät voineet
ymmärtää, mikä häntä pidätti yksinäisyydessä, hänelle ja pyysivät häntä
tulemaan luokseen. Hän ei voinut jättää pientä Léonietâân, jota hän
rakasti yhä enemmän ja enemmän jokainen päivä, eikä hän uskaltanut
antaa rouva Gernance'en tietää lapsen olemassaoloa, vaan hylkäsi
matkustamisen erilaisilla tekosyillä.

Vasta tammikuun kuluessa palasi hän Parisiin. Mutta juhlat ja
seurapiirit, jotka vuotta aikasemmin olivat häntä hurmanneet, eivät
nyt yhtään viehättäneet. Ne olivat hänestä väsyttäviä ja köyhähenkisiä
ja hän palasi kotiin väsyneenä ja tyytymättömänä. Hän tunsi itsensä
yksinäiseksi ja hyljätyksi ja alkoi huomata, että riippumattomuus, jota
hän niin suuressa määrässä omasi, sensijaan turmiollisesti tukahutti
hänen tunteensa ja sitäpaitsi saattoi aikaan ikävyyttä.

Ihailijajoukon epähienojen kunnioituksenosotusten rasittamana — näillä
oli toiveita hänen yksinäisestä asemastaan — hän sanoi toisinaan, että
olisi ehkä parasta sitoa itsensä johonkin heistä, osaksi vapautuakseen
muista ja osaksi sentähden, että seuraelämässä kaunis nainen on
todellakin suojelijan tarpeessa, joka hankkii hänelle kunnioitusta.
Huomaamattaan alkoi Léonin muisto olla hänelle vähemmän yhdentekevä.

Äkkiä levisi tieto sangen verisestä kahakasta Espanjassa.

Levottomuuden ja synkkien ajatusten ahdistamana kiiruhti Elinor heti
rouva B:n luokse, missä jo keskusteltiin sotanäyttämön viimeisistä
uutisista; mutta kuinka hän hämmästyikään, kun rouva B., mainittuaan
kokonaisen rivin kaatuneita upseereita, virkkoi:

"Muistatteko mahdollisesti sen kenraalin miellyttävän adjutantin,
joka kertoi meille hyvin kummallisen jutun? Taistelun jälkeen on hän
kadonnut eikä häntä ole löydetty ei elävien eikä kuolleiden joukosta."

Elinorin ainoa vastaus oli hämmästyksen huudahdus, mutta onneksi
sukeutui tästä salaperäisestä katoamisesta vilkas mielipiteiden
vaihto. Hiljaisuudessa kuunneltuaan erilaisia otaksumia siitä,
toinen toistaan musertavampia, kiirehti rouva de Roselis lähtemään
ja huomasi lopultakin, aikasemmasta mielipiteestään huolimatta,
että oli todellakin olemassa mies, joka kykeni häiritsemään hänen
sielunrauhaansa ja käyttämään vaikutusvaltaansa hänen elämäänsä?

Yhä eläen toivossa saada varmoja tietoja, oli hän Parisissa vielä yhden
kuukauden. Mutta kun mitään valoa ei levinnyt siihen hämäryyteen, joka
ympäröi Léonin kohtaloa, päätti hän palata Touraine'en.

Rouva de Gernance, joka ihmetteli hänen alakuloisuuttaan ja oli
levoton hänen terveydestään, sekä pelkäsi, että yksinäisyys pahentaisi
hänen tilaansa, tahtoi vastustaa hänen matkustamistaan. Mutta hän ei
antanut muuttaa mieltään, vaan matkusti. Mutta levottomuus ja kaipaus
ahdistivat häntä ja lapsensa näkeminen sitä ahdistusta vain lisäsi.

"Lapsellani ei ole muita kuin minä", virkkoi hän. "Se, joka jonakin
päivänä olisi astunut tilalleni, ei ehkä enää elä!..."

Hän odotti jokaista tietoa mitä suurimmalla jännityksellä, mutta lähes
kaksi kuukautta kului, eikä Léonin kohtalosta mitään kuulunut.




VIII.


Eräänä iltana, istuessaan puistossaan, katsellen pikku Léonien leikkiä
ja uneksien siitä miehestä, jota lapsi muistutti hänelle, kuuli hän
palvelijoittensa kiihkeästi huutavan häntä.

"Rouva", sanoi joku heistä, "on varmaankin puistossa tyttärensä
kanssa..."

"Tyttärensä!" kertoi kummastunut vieras ääni, jonka Elinor heti tunsi
rouva de Gernance'n ääneksi.

Tämä näyttäytyikin samaan aikaan, ja ystävättäret kiiruhtivat
syleilemään toisiaan.

"Rakas Elinor", sanoi viimemainittu sydämellisesti, "en voinut
kauvemmin hillitä levottomuuttani. Kirjeesi tulivat aina yhä harvempaan
ja lyhyempinä ja ilmaisivat sellaista raskasmielisyyttä, että päätin
itse ottaa selvän siitä, miten on laitasi. Ja nyt olen täällä
tehdäkseni, jos voin, sinut iloiseksi ja jakaakseni yksinäisyytesi."

Ystävättärensä lämpimästi kiittäissä häntä liikuttavasta
ystävyydenosotuksesta, katseli rouva de Gernance kummastuneena ja
uteliaana lasta, jota palvelijat kohtelivat kuin talon tytärtä, ja joka
lapsellisen soperruksensa ohessa yhtämittaa huuteli äitiään.

Kun oli päästy sisälle, virkkoi rouva de Roselis hymyillen; "minä
huomaan kummastuksesi ja arvaan uteliaisuutesi. Niin, rakas ystäväni,
minulla on todellakin salaisuus, jota minulla ei milloinkaan olisi
ollut rohkeutta ilmaista. Mutta aamulla saat kaikessa tapauksessa
tietää kaikki ja samalla kertaa syyn raskasmielisyyteeni."

Niin matkan väsyttämä kuin olikin, voi rouva de Gernance tuskin
saada unta silmiinsä, niin malttamaton oli hän saadakseen selityksen
salaisuuteen, jota hänen oli mahdoton aavistaa.

Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös ja kiiruhti etsimään
Elinoria, jonka jälkeen molemmat ystävykset menivät suoraan puistoon,
saadakseen häiritsemättä keskustella toistensa kanssa. Rouva de
Germance seurasi ystävätärtään hieman hämillään sen luottamuksen
tähden, jonka tämä aikoi uskoa hänelle.

Rouva de Roselis alkoi vihdoin, vaikkakin hiukan epäillen:

"Rakas ystäväni, ei maksa vaivaa kauemmin salata sinulta salaisuutta,
jota en milloinkaan aikonut sinulle ilmaista. Ja ainoastaan varmuuteni
siitä, ettet hyväksyisi tekoani, on minut saanut vitkastelemaan. Minun
on nyt kuitenkin tunnustettava sinulle... että lapsi, joka eilen
herätti uteliaisuuttasi... on minun tyttäreni. Olen nimittäin tahtonut
tulla äidiksi kuitenkaan toista kertaa tahtomatta kantaa iestä, jonka
hirveän painon minä olen tuntenut."

Rouva de Gernance ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, mutta
jättämättä hänelle tilaisuutta puhumiseen alkoi Elinor kertoa hänelle
ajattelematonta suunnitelmaansa, minkä hän matkalla oli tehnyt, ja
tapaa, millä hän sen oli pannut täytäntöön.

Hän saapui vihdoin kertomuksessaan tyttärensä syntymiseen, mutta
silloin ei hänen ystävättärensä enää voinut hillitä itseään, vaan
keskeytti hänet innoissaan:

"Niin paljon vaivaa ja varovaisuutta, tehdäksesi hulluuden! Etkö
ole itseäsi saattanut vaaranalaiseksi! Panna kunniansa ja maineensa
leikkiin sillä tavalla! Ja miksi tämä itseuhraus? Epätäydellisen
onnentunteen tähden, joka ei siedä päivänvaloa! Huomaatko, mihin
liioteltu, mieletön ennakkoluulo on sinut johtanut! Mielikuvituksesi
eksyttämänä olet tavoitellut unelmaa, joka saa sinut elämän totista
onnea parempana pitämään tyydytettyä oikkua!... Oh, usko minua, lyhennä
piammiten mahdollista välimatkaa itsesi ja tuon hurmaavan lapsen isän
välillä. Älä riistä kauemmin siltä sen parasta ystävää ja suojelijaa,
jonka luonto on sille antanut, äläkä itseltäsikään rakkaudenonnea ja
syvällistä uskollisuutta..."

"Oi, kaikki tuo ei enää ole vallassani", huudahti rouva de Roselis.
"Kuulehan, kuinka ankarasti minua on rangaistu tekemästäni virheestä,
josta minua niin ankarasti nuhtelit."

Hän huomautti nyt adjutantista, josta niin paljon puhuttiin rouva de
B:n luona, ja jota vielä murehdittiin.

"Kuinka? Oliko se hän!" huudahti rouva de Gernance. "Mitä olet tehnyt,
Elinor? Surkuttelen sinua todellakin mitä syvällisimmin. Mutta,
huomaatkos kuinka varomattomuutesi on tuhonnut sydämenrauhasi ja
huolettomuutesi. Ja se on varsin oikeudenmukainen rangaistus, ettet
voi edes kaikkea sovittaa. Tällä tavalla olet äiti ja puoliso, mutta
tuskinpa vain uskallat kutsua itseäsi niillä nimillä, ja koko elämäsi
on kuluva häpeässä luonnollisimman ja kunnioitetuimman tunteen tähden.
Sinulle, joka olet säteilevän kaunis ja ennakkolahjojen ympäröimä,
ei ole suotu onnea, jonka vähäpätöisinkin nainen voi omistaa — onnea
omata puolisonsa ja lapsensa! Mutta ei tässä kaikki! Minä luen
sydämestäsi erään asian, jonka sinä ylpeydessäsi kätkisit kaikilta,
jopa itseltäsikin... Tämä sydän ei enää ole sinun — se rakastaa ja on
antautunut..."

Tämän kuultuaan kätki rouva de Roselis kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Rakas Elinor", jatkoi rouva de Gernance ystävällisesti syleillen
häntä, "kun näen kyyneleesi, tunnen että olen liiaksi ystäväsi
voidakseni olla tuomarisi. Älä kauemmin sure asiaa, joka ehkä vielä
voidaan sovittaa jälleen. Toivokaamme, että Léon elää, ja että kaikki
jälleen muuttuu hyväksi."

Elinor kuivasi kyyneleensä, mutta huudahti kiivaasti:

"Kaikki muuttuu hyväksi! Ei, rakas ystävä, minä en niin helposti voi
uskoa, mitä sanot. On totta että olen tehnyt rikoksen, mutta sitä en
tehnyt heikkoudesta, vaan vapaasta tahdosta ja kauvan harkittuani
kärsimiäni vääryyksiä... On totta, että itken kunnon miehen kohtaloa,
miehen, jonka elämän olen katkeroittanut ja ehkä ollut syynä sen
ennenaikaiseen kuolemaan. En tunne itseäni onnelliseksi, ennenkuin
tiedän, että hän elää, mutta luopua riippumattomuudestani ja uskotella,
että olen toiminut heikkoudesta ja ajattelemattomuudesta, sitä en
milloinkaan tule tekemään."

Rouva de Gernance ymmärsi, ettei ollut vielä aika ryhtyä ratkaisevaan
hyökkäykseen ystävättärensä ennakkoluuloja ja ylpeyttä vastaan. Mutta
Léoniesta tuli siitä hetkestä alkaen heidän keskustelujensa ainainen
esine. Ja Elinor joka taukoamatta puhui hänestä, antoi siten virikettä
hänen itsensä sitä edes huomaamatta, sille taipumukselle, minkä hänen
sydämensä jo oli omaksunut.

Rouva de Gernance puolestaan kuvaili hänelle viehättävästi siitä
onnesta, jota hän itse nautti, ja vakuutti hänelle, että samanlainen
tulisi hänenkin osakseen. Elinor toisinaan hymyili liikutettuna ja
heltyi ystävättärensä neuvoista. Toisinaan häntä harmitti ajatus pettää
periaate, jolle hän niinkin paljon oli jo uhrannut. Mutta ystävykset
olivat aina yhtä mieltä toivoessaan Léonin palaamista.

Elinor ja rouva de Gernance istuivat eräänä päivänä yhdessä ja
keskustelivat mieliaineestaan, kun heille ilmoitettiin, että erään
matkustajan, maantiellä olevan matkustajan palvelija innokkaasti pyysi
apua herralleen, joka sairaana ja tuskaisena oli äsken kadottanut
tajuntansa vaunuissaan.

Rouva de Roselis antoi heti määräyksen tarpeellisesta avusta ja
kiiruhti itse helposti ymmärrettävän naisellisen sääliväisyyden
pakottamana sairaan luokse.

Tämä oli jo nostettu ulos vaunuista, ja oli pitkänään nurmella,
kalpeana, liikkumattomana ja veren vallassa. Hänen epätoivoinen
palvelijansa huusi, että haava on pahentunut ja herransa toivoton.
Rouva de Roselis tuli samalla hetkellä paikalle, mutta tuskin hänen
silmänsä olivat sattuneet tiedottomaan olentoon kun häneltä pääsi
huudahdus ja hän, kätkien päänsä ystävättärensä rinnoille, sanoi
pakahtuneella äänellä:

"Se on hän! Ja hän tulee kuolemaan silmieni eteen!"

"Taivaan nimessä rauhoitu ja varo ettet ilmaise itseäsi!" vastasi rouva
de Gernance hiljaa.

Nämä harvat sanat rauhoittivat Elinorea. Hän huomasi asemansa
vaarallisuuden ja ponnistaen viimeiset voimansa käski kantaa sairaan,
joka edelleen oli tiedotonna, linnaan.




IX


Kun Léon jälleen aukaisi silmänsä, huomasi hän lepäävänsä sängyssä
ja vieressään lääkäri, joka juuri oli sitonut hänen haavansa ja nyt
antoi hänelle tarpeellista hoitoa. Palvelijansa, jolta hän kysyi, mitä
oli tapahtunut, tahtoi sen muutamin sanoin selittää, mutta lääkäri
keskeytti hänet, määräten hiljaisuutta ja lepoa.

Rouva de Roselis, joka kärsimättömänä tahtoi tietää miten sairas
voi, sai kuulla, että verenvuoto oli hänet aivan uuvuttanut, ja oli
pelättävissä, että jos kuumetta ilmenisi, hän tuskin kestäisi sitä.
Lääkäri määräsi täydellisintä hiljaisuutta, eivätkä naiset saisi käydä
hänen huoneessaan, vaan täytyisi heidän tyytyä valvomaan ettei häneltä
mitään puuttuisi.

Kun Elinor seuraavana päivänä jo ennen päivännousua kuulusteli
sairaan tilaa, kalpeni hän kauhusta kuullessaan että yöllä oli tullut
kuumetta. Hetken kuluttua oli se muuttunut houreeksi. Silloin, itse
ihmetellen epätoivoaan, tunsi hän, kuinka rakas Léon oli hänelle. Ja
hän tunnusti itselleen, että ilman häntä hän ei milloinkaan tulisi
onnelliseksi. Uudelleen nousi hänen ylpeytensä ja ennakkoluulonsa
kapinaan, mutta vaaran ajatus, missä Léon häilyi, oli vallitseva. Rouva
de Gernance'lla, joka koko ajan pelkäsi että hänen mielenliikutuksensa
pettäisi hänet, oli koko päivän mitä suurin vaiva pidättää häntä
menemästä sairaan huoneeseen. Mutta seuraavana yönä, kaikkien mentyä
levolle, nousi Elinor, saamatta unta silmiinsä ja voimatta kukistaa
levottomuuttaan, yksin ylös ja meni keskellä yön hiljaisuutta, joka saa
tuskan tuntumaan ankarammalta ja tekee pelon sietämättömäksi, käytävään
ja pysähtyi Léonin huoneen oven viereen kuuntelemaan. Sairas houraili
yhä, ja hänen värisevän äänensä katkonaiset äännähdykset saapuivat
silloin tällöin hänen korviinsa. Epätoivoisena aukaisi hän hiljaa oven
ja astui sisään...

Hoitajatar oli nukkunut. Lampun himmeässä valaistuksessa tunsi hän nuo
rakkaat kasvojenpiirteet, jotka olivat painuneet hänen mieleensä. Mutta
silmät olivat tuijottavat ja kasvot kuumeenpunaiset. Hänen kohoileva
rintansa näytti hengittäessä vaivoin voivan nostaa lakanan painoa.
Elinor vaipui oven vieressä olevalle tuolille ja kätki kyyneliset
kasvonsa käsiinsä.

Hänen aikaansaamansa kevyt melu herätti Léonin nukahduksestaan.

"Onko se hän?" sanoi hän. "Tuleeko hän? Olen kuolemaisillani. Oi, jos
saisin hänet nähdä! Mutta mistä hänet löytäisin? Olen kadottanut hänet,
kadottanut ainiaaksi!..."

Hän kuunteli hetken ja jatkoi sitte:

"Tyttäreni... tuo hänet luokseni... Voidaanko minulta, kuolevalta,
kieltää näkemästä lastani? Lapsi rukka! Älä etsi isääsi — sinulla ei
ole isää... Hän ei edes voinut antaa siunaustaan sinulle viimeisellä
hetkellään..."

Tämän kuultuaan ei Elinor voinut pidättää nyyhkytyksiään.

Léon säpsähti ja käänsi päätään, mutta hänen tuijottavat silmänsä eivät
voineet erottaa ketään.

"Mikä on tämä salaperäinen huone? Mitä näen tuolla sohvalla?... Se on
se, jota jumaloin, — sinä, jota etsin... Sinä sallit minun polvistua
jalkoihisi. Mutta naamio, ota se pois... Kuinka! Aiotko taasen
paeta?... Ei, ei, sinä et saa enää paeta..."

Tällöin nousi hän vaivaloisesti ylös.

"Léon", huudahti Elinor syöksähtäin kiireesti sängyn luokse,
"pysähdy..."

Hän katseli Elinorea kummastuneena ja epävarmasti. Hetkisen vaitiolon
jälkeen virkkoi hän sitten rauhallisemmalla äänellä:

"Kohottakaa päätäni. Ah, jos voisin nukkua."

Sairaanhoitajatar, joka oli herännyt rouva de Roselis'en huutoon,
kiiruhti esille tukeakseen häntä. Mutta kääntyen kyljelleen antoi Léon
päänsä vaipua Elinorin rinnalle ja näytti vihdoin vaipuvan virkistävään
uneen.

Hetkistä myöhemmin astui rouva de Gernance sisään levottomana
ystävättärestään. Hän oli noussut ylös ennen päivänkoittoa, ja
hämmästyneenä, ettei löytänyt ystävätärtään huoneestaan, kiiruhti hän
sairaan luokse, mutta pysähtyi ovelle ja hämmästyi näkemästään. Léon
nukkui nojaten Elinorin olkapäähän. Elinor itse istui liikahtamatta
sängyn laidalla, nojaten päätään rakastettuunsa ja koettaen turhaan
pidättää kyyneleitään, jotka tippuivat hänen silmistään.

Rouva de Gernance meni sängyn luo.

"Mitä teet täällä, Elinor?" sanoi hän matalalla äänellä. "Mikä
varomattomuus!"

"Anna minun olla", keskeytti tämä hänet. "Ei mikään ole minua poistava
tämän vuoteen äärestä niin kauvan kuin hän on joko kuollut tai
pelastettu... Jokainen tietäköön, että rakastan häntä, että olen hänen;
tämä on oikeudenmukainen rangaistus hairahduksestani... Oi, saisipa hän
vain elää! Mitä merkitsee minulle kaikki muu!..."

Pelko, että herättäisivät haavoittuneen, pakotti heidät vaikenemaan, ja
Léon jatkoi untaan rauhallisesti ja sikeästi.

Hän oli nukkunut useita tunteja, kunnes hän vihdoin vaivaloisesti
aukaisi silmänsä, jolloin hän heti huomasi Elinorin, joka väristen
koetti varovasti laskea hänen päänsä tyynylle. Hän sulki silmänsä
jälleen, mutta aukasi ne kohta ja sanoi heikolla äänellä:

"Missä minä olen?"

Huomaten lepäävänsä naisen käsivarrella, joka ulkomuodosta päättäen
ei ollut sairaanhoitajatar, teki hän liikkeen tukeakseen tätä; hänen
silmäyksensä, joka ei enää ilmaissut sekaannusta vaan sen sijaan
kummastusta ja epäilystä, seurasi Elinoria melkein verhon taakse, jonne
tämä koetti kätkeytyä.

"Uneksinko?" alkoi hän vaivaloisesti puhua.. "Olen nähnyt nämä kasvot
ennen... Ah, rouvani, uskallankohan uskoa..."

"Te tunnette minut vielä!" huudahti Elinor säikähtyen, ja kuuma
punastus peitti hänen kasvojaan.

"Kerran rouva de B:n luona, luullakseni... mutta kerta oli kylliksi,
että muisto pysyisi mielessäni ainaisesti." Ja hänen silmänsä
kiintyivät uudelleen kaihoisasti häneen.

"Hiljaa, hiljaa! Älkää puhuko! On määrätty suurinta hiljaisuutta. Älkää
puhuko, älkääkä ajatelko, — toivokaa ja nukkukaa."

Lääkäri saapui pian; hän ilmoitti, että pitkä uni oli tuonut muassaan
mitä suotuisimmat tulokset, että kuume oli laskenut, ja että, jos kuume
ei seuraavana yönä uusiintuisi, sairasta voisi pitää pelastettuna.

Hänen puhuessaan kätki Elinor nämä lohduttavat sanat sydämeensä, ja
ilo, jota hän ei voinut pidättää, palautti hänen kosteille ja kalpeille
poskilleen niiden herttaisen värin.

Kun ilta tuli, ei mikään voinut pidättää häntä olemasta Léonin
huoneessa pitääkseen silmällä pelättyä kuumeen nousua; sitä ei tullut,
yö oli rauhallinen, ja seuraavana päivänä ilmoitti lääkäri, että kaikki
vaara oli voitettu. Mutta samalla ilmaisi hän rouva de Roselis'elle
että olisi vaarallista muuttaa sairasta, ennenkuin haava olisi täysin
parantunut.

Elinor ei tahtonut näyttää muuta kuin kylmää osanottoa, mutta vapisi
ilosta ajatellen sitä aikaa jolloin suloisen uskollisesti saisi hoitaa
Léonia ja vihdoinkin saisi tehdä hänet onnelliseksi palautettuaan hänet
elämään.

Ennen pitkää voi Léon osottaa kiitollisuuttaan rakastettavalle
linnanrouvalle, jonka hän luuli ainoastaan kerran nähneensä, mutta
jonka kauneus, hyvyys ja hienotunteisuus olivat painuneet hänen
mieleensä.

Ystävykset jättivät harvoin hänen huonettaan. Häntä viihdyteltiin,
hänelle luettiin ääneen ja soitettiin hillittyä musiikkia, hän oli kuin
Bayard kahden sisaruksen hoidossa; mutta ei siinä kaikki. Elinor arvasi
hänen toivomuksiaan ja täytti ne tarkkaavasti, tiesi aina mukavimman
asennon hänelle ja piiritti hänet tuhansilla pikku huolenpidoilla,
joiden viehätys tunnetaan, panematta niitä merkille.

Léon kertoi nyt heille kuinka hän oli haavoittunut verisessä kahakassa
Espanjassa ja kuinka hänet, jäätyään makaamaan kentälle, kiskoi kätköön
varmasta kuolemasta eräs vaimo, joka liikutettuna hänen nuoruudestaan
ja tilastaan oli vienyt hänet kotiinsa ja antanut hänelle mitä hellintä
hoitoa. Hän oli jo ollut parantumaisillaan, kun erään sissijoukon
saapuminen pakotti hänet kiireenkaupalla jättämään hyväntekijättärensä,
jottei olisi joutunut heidän käsiinsä. Saavuttuaan Bayonneen tuhansien
vaarojen ja seikkailujen jälkeen ei hän malttamattomuudessaan ollut
tahtonut odottaa täydellistä virkistymistään, ja matkan vaikeudet
olivat lopuksi saaneet aikaan onnettomuustapauksen, joka oli ollut
aiheena niin suuremmoiseen vierasvaraisuuteen. Sellainen oli hänen
kertomuksensa, ja Elinor ymmärsi nyt sen epävarmuuden, joka oli
kiehtonut hänen kohtaloaan.




X.


Pieni Léonie raukka oli ainoa, jolla oli syytä valittaa uuden vieraan
tuloa. Häntä pidettiin huolellisesti loitolla tämän huoneesta, jossa
hänen ilonsa olisi ollut liian häiritsevä. Elinor tunsi häpeää
antaakseen Léonin nähdä lasta, aivan kuin jos hän olisi voinut arvata
mitä harrastusta hän osotti hänelle. Mutta tottuneena siihen, ettei
hänen milloinkaan tarvinnut jättää äitiään, etsi hän lakkaamatta häntä.

Eräänä päivänä, kun hän huomasi sairashuoneen oven olevan raollaan,
aukaisi hän sen hiljaa ja pisti kauniin päänsä sisään kurkistaakseen,
jolloin hänen arka ja utelias silmäyksensä heti huomasi vieraan, jota
hän ei vielä tuntenut. Léon huomasi hänet melkein samaan aikaan ja
päästi hämmästyksen huudon.

"Mikä on tuo hurmaava pieni lapsi?" puhkesi hän puhumaan.

Lapsi oli jo juossut tiehensä mutta äiti kutsui häntä värisevin sydämin
ja punastunein poskin takaisin, nostaen hänet Léonin polvelle.

Muistojensa ja tunteittensa liikuttamana, jota hän ei voinut itselleen
selittää, katseli hän lasta rakkaudella, hyväili häntä ja kysyi, kuinka
vanha hän oli.

Hämillään ja ajatellen, että hänet oli jo oivallettu, teki Elinor hänet
vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän todellisuudessa oli.

"Luulin hänen olevan nuoremman", sanoi Léon huoaten ja vaipui
unelmiinsa.

Lapsi, jonka ujous pian oli kadonnut, ei tahtonut jättää äsken
hankkimansa ystävän polvea, ja tämä puolestaan ei voinut luopua hänestä.

"Minun on kuitenkin erotettava teidät toisistanne", sanoi Elinor
hymyillen, "sillä teidän mielenliikutuksenne saa minut katumaan, että
annoin hänen tulla tänne."

"Ah, jos te tietäisitte, rouvani, mitä kaikkea hän minulle
muistuttaa..."

"Mutta jos minä oletan teidän olevan sankarina eräässä
mieltäkiinnittävässä jutussa, jota en ole unohtanut, niin ehkä helposti
arvannen..."

"No niin, rouvani, minä olen se, joka petettynä, sen syrjäyttämänä,
joka näytti minut valinneen, vastoin tahtoani olen uskollinen hänen
muistolleen ja kaipaan olentoa, — minä, joka en saanut kuolla enkä voi
enää tulla onnelliseksi elämässä."

Elinor pidätti vaivoin kyyneleensä ja sanoi arasti: "Te rakastatte
häntä siis edelleen?..."

"En tiedä rakastanko häntä ja olenko kylliksi heikko vielä
rakastaakseni häntä; mutta hänen rakastettavuutensa, ne hetket,
jotka olin yhdessä hänen kanssaan, hänen suloutensa — niin, hänen
oikkunsakin, kaikki ovat painuneet mieleeni; hän on polttomerkillä
merkinnyt sieluni ja särkenyt elämäni onnen..."

"Ah", huudahti Elinor liikutetulla äänellä, "sellainen uskollisuus
ansaitsee todellakin palkintonsa... Luottakaa siihen, että hän
viimeinkin, heltyneenä ja vuorostaan hylättynä, hyvittää virheensä ja
koettaa ansaita anteeksiantonne..."

"Ei milloinkaan... Kolmen vuoden aikana ei tämä ylpeä ja tunteeton
nainen ole suvainnut muistaa minua rivilläkään. Epäilemättä on hän
palannut kotiinsa Länsi Intiaan tai Amerikkaan, tiedänkö minne? Nyt
riemuitsee ja nauraa hän herkkäuskoisuudellani. Olen unohtava hänet!
Jo jonkun aikaa olen tuntenut sisässäni, että tämä on oleva minulle
mahdollista ja", lisäsi hän lopen liikutettuna, "ehkä hyvinkin pian!"

"Unohtaisitte hänet, Léon!"

Nämä sanat lausuttiin niin hellän moittivalla äänellä, että Léon
katsahti häneen, jolloin hän huomasi että hänen silmänsä olivat
kyyneleitä täynnä.

"Ah, rouvani", puhkesi hän puhumaan hetkisen vaitiolon jälkeen, "miten
teidän osanottonne on minulle kallis! Miksei hänellä ollut sielu ja
tunteet sellaiset kuin teillä!... Silloin olisin ollut onnellinen,
nyt... Tyttäreni, yhtä kaunis kuin teidän, olisi, niinkuin hän nyt,
istunut polvellani..."

Kaihoten katsellen häntä jatkoi hän:

"... Hänen äitinsä... läheisyydessäni... täynnä hellyyttä..."

"Sellaiset tunteet ja muistot eivät mihinkään kelpaa", sanoi Elinor
vavisten vetäen tyttönsä luokseen; "minun täytyy teidät erottaa...

"Anteeksi rouvani, olen hetkeksi antautunut unelmieni valtaan, mutta
miksi niin pian pakotatte minut niistä luopumaan?..."

Elinor ei kauemmin uskaltanut kuunnella häntä, vaan kiiruhti tiehensä
tyttärensä kanssa ja puhui kaikki rouva de Gernance'Iie.

Siitä hetkestä alkaen oli pikku Léonie yhtä uutterasti kuin äitinsäkin
sairaan luona. Léon kyseli lakkaamatta lasta ja kiintyi häneen
sydämellisesti.

Lapsukainen puolestaan kyseli yhtämittaa ystäväänsä, hyväili häntä ja
tahtoi aina olla hänen ja äidin seurassa. Hänen lapsellisen suorat
hellyydenosotuksensa molempia kohtaan antoivat kerta kerralta aihetta
arveluttaviin, mutta Elinorille suloisiin kohtauksiin, jotka kuitenkin
Léonin aina jättivät enemmän ja enemmän surulliseksi ja unelmoivaksi.

Hän virkistyi kuitenkin huomattavasti, ja haava parani. Suloisten
hetkien vaihtelevassa luottamuksessa kului aika nopeasti, ja joulukuu
toi talven tullessaan.

Rouva de Gernance, joka jo kauan oli puhunut paluumatkastaan, selitti
viimein, ettei hän voinut sitä enää siirtää. Äänellä, jota hän turhaan
koetti saada vakavaksi, pyysi Léon äkkiarvaamatta lupaa saada seurata
häntä.

Kummastuneena niin nopeasti tehdystä päätöksestä, tahtoi rouva de
Roselis panna vastaan.

"Ah, rouvani", huudahti Léon vilkkaasti, "antakaa minun matkustaa.
Olen jo liian kauan nauttinut tätä vaarallista iloa, joka ei ole
luotu minulle. Antakaa minun paeta teidän ja lapsenne läheisyyttä,
teidän hurmaavaa huolehtimistanne ja näitä päiviä, jotka kuluvat niin
nopeasti. Antakaa minun palata yksinäisyyteeni, joka aina on oleva
osanani."

"Mutta meidän on ainakin kuultava lääkäriltä, eikö teille ole mitään
vaaraa siitä että..."

"On vaaroja, joista lääkäri kaikella taidollakaan ei voi minua
suojella... Kohtaloni on paeta kaikkea, joka on rakastettavaa, kaikkea,
joka voi miellyttää ja ihastuttaa... Minä en voi kyllin nopeasti lähteä
täältä matkaan..."

"No niin, rakas ystäväni", sanoi Elinor kääntyen ystävättäreensä, "sitte
on minun uskottava haavoitettu ritarini sinulle, mutta sinun on ainakin
vastattava hänestä..."

Hiukan kummissaan, että hänen annettiin matkustaa ilman vastaväitteitä,
meni Léon antamaan matkaansa koskevia määräyksiä. Elinor katseli
hymyillen hänen jälkeensä.

"Tahtoisitko selittää minulle", sanoi rouva de Gernance moittien, "mikä
tarkoitus on tällä uudella ilveilyllä? On kylliksi että hän pelkää
rakastuvansa sinuun ja että hän senvuoksi pakenee sinua. Miksi siirrät
tuonnemmaksi sen, että teet itsesi tunnetuksi ja miksi et tee loppua
ilveilystäsi, joka on jo kestänyt liian kauan? Huvittaako sinua kiusata
häntä tällä tavalla?"

"Ah, rakas ystävä, miten on suloista tällä tavalla olla oma
kilpailijansa, miellyttää häntä kaksi kertaa niin erilaisissa
olosuhteissa. Vaihtelevaisuudessaankin on hän uskollinen minulle. Aina
hienotunteisena, aina kunniallisena pakenee hän luotani, ettei pettäisi
minua. Hän on rakastunut minuun — ei rakasta muita kuin minua yksin —
oi, miten tunnen itseni onnelliseksi!"

"Ja Léon, Léon parka! milloin alat ajatella hänen parastaan! Annahan
kuulua, Elinor, matkustakaamme yhdessä Parisiin. Siellä voit jälleen
ryhtyä liittoon, joka ei luullakseni tuota mitään vaaraa."

"Ei, aikeeni on jo valmis. Matkusta hänen kanssaan. Ei kestä kauan,
ennenkuin tulen perässä."

"Elinor, Elinor, sinä olet edelleen romanttinen ja haaveileva!

"Ystäväni, ainoastaan tämän kerran. Se on oleva viimeinen, sen vannon."

Tällöin tuli Leon takaisin, levottomana ja mieli kuohuksissa — kaikki
oli valmiina hänen matkaansa varten.

Tyytymättömänä ystävättäreensä, mutta pakotettuna antamaan perään
hänelle, antoi rouva de Gernance itse määräyksensä. Mutta eronhetkellä
kadottivat kaikki rohkeutensa. Kyynelien vallassa uskoi Elinor
potilaansa rouva de Gernance'n huostaan, joka lupasi hänelle antaa
tämän asua luonaan ja lupasi hoitaa häntä. Léon seisoi kalpeana ja
vakavana vaununsa vieressä ja ilmaisi, äänessä ilme, joka tietää
syvempää tunnetta, viimeiset vakuutukset kiitollisuudestaan. Kerta
kerralta syleili hän lasta, joka itki ääneen, nähdessään ystävänsä
lähtevän.

Rouva de Gernance lähestyi Elinorea ja sanoi matalalla äänellä hänelle:

"Vielä ei ole liian myöhäistä."

Hetkisen kahdenvaiheella vastasi rouva de Roselis viimein:

"Ei, on ainoastaan yksi tapa, jolla voin tehdä tämän vaikean
tunnustuksen."

Silloin astui rouva de Gernance Léonin kanssa vaunuihin, jotka heti
lähtivät liikkeelle ja olivat pian kadonneet näkyvistä.




XI.


Kun Elinor oli jälleen yksinäisyydessä, tunsi hän, että tämä oli tullut
hänelle sietämättömäksi. Ainoastaan se sulous, jota äsken oli tuntenut,
voi tämän jälkeen rauhoittaa hänen sydäntään. Ainoa ajatus, joka
elähytti häntä, oli että pian saisi jälleen kohdata ystävättärensä ja
hänet, jota hän jo piti kuin puolisonaan.

Kahdeksan päivää heidän lähtönsä jälkeen saapui hän salaisesti tyttönsä
kanssa rouva de Gernance'n kotiin. Tämä oli ainoa, joka tunsi hänen
tulonsa.

Pitkän keskustelun jälkeen, jolloin hän ystävättärelleen kertoi sen
romanttisen tavan, millä aikoi tehdä itsensä tunnetuksi Léonille, sai
hän tämän auttamaan aijettaan täytäntöön, jolloin molemmat erosivat,
ollen yhtämieltä tehtävästään.

Oopperatanssiaiset olivat äskettäin taasen alkaneet, ja rouva de
Gernance pyysi Léonia eräänä iltana seuraamaan häntä sinne. Aluksi
torjui Léon tämän ankarasti, seikka, jota rouva ei ollut odottanut.
Paikka, jossa hän oli ollut kylliksi heikko antautuessaan seikkailuun,
joka vaikutti hänen koko jälelläolevaan elämäänsä, oli tullut hänelle
vastenmieliseksi, ja hän oli luvannut, ettei milloinkaan menisi sinne.

Rouva de Gernance oli kuitenkin itsepäinen. Hän pyysi hänen
käsivarttaan ainoastaan niin kauaksi, kuin kohtaisi jonkun
tuntemattoman, joka tarjoaisi hänelle omansa, ja jolle viimemainitulle
hän lupasi tehdä kepposen. Léon, joka ei voinut rouva de Roselis'en
ystävättäreltä mitään kieltää, suostui vihdoin, vaikkakin
vastahakoisesti, ja niin he menivät.

Astuessaan tanssisaliin tunsi Léon itsensä sangen liikutetuksi, ja
tuhannet muistot ahdistivat häntä.

Rouva de Gernance tanssi muutaman kierroksen hänen kanssaan, mutta
ollen löytävinään sen, jota oli etsinyt, antoi hän Léônille vapautensa
ja sanoi hänelle hyvästit.

Hän oli tuskin jättänyt hänet, kun ääni, joka huolimatta
tanssimusiikista sai hänet säpsähtämään, aivan hänen lähellään kuului
sanovan:

"Ahaa, nyt sain teidät käsiini, te uskoton. En se liene minä, jota
etsitte oopperatanssiaisista?"

Hän kääntyi ympäri ja huomasi vieressään... kenen? tuntemattomansa
tämän omassa persoonassa. Valkoinen domino, naamio, jopa hakanenkin,
joka yhdisti hänen vyönsä, ja jonka hän ennenkin oli pannut merkille,
kaikki oli samanlaista.

"Se on hän!" huudahti Léon innoissaan ja tarttui häntä käsivarresta.
"Mitä! Minä tapaan teidät vielä kerran?... Näen teidät edessäni ja
pidän teidän kädestänne kiinni! Minkä selittämättömän ihmeen kautta?"

"Onko se niin kummallista? Sinä tunsit kykyni tehdä ihmeitä."

"Niin todellakin ainoan, jonka olen oppinut sinussa tuntemaan."

"Se on kumminkin mennyttä. Nyt saat nähdä jotain aivan toista. Nyt
olet jälleen vallassani, ja sinä saat odottaa mitä merkillisimpiä
seurauksia. Kohtalosi on ratkaistu ja tulee päätökseen..."

Jälleennäkemisen ensi ilon vaikutusta, jonka hänen läheisyytensä oli
herättänyt, seurasi, sitä mukaa kuin hän puhui, suuttumus. Tuollainen
melkein kevytmielinen ja käskevä ääni, kun hänen oli sovitettava kolmen
vuoden unhotus ja monet muut virheet, loukkasi häntä suuresti. Kaikki
ne vähemmän edulliset ajatukset hänestä, joita hän tällä ajalla oli
pitänyt vireillä, palasivat jälleen.

Hän pysähtyi.

"No niin, rouvani", sanoi hän kylmästi, "mitä tahdotte minusta? Mitä
uutta kohtausta nyt valmistelette? Millä uudella tavalla aijotte minut
taas pettää?"

"Kuinka mies voi muuttua kolmessa vuodessa! Onko tämä se sama Léon,
joka hellänä ja hyvänä ja rakastuneena, juuri tällä paikalla ja
sellaisella vakavuudella suostui uskollisuuteen ja täydelliseen
alistumiseen?..."

"Ah, jos olen muuttunut, niin ken on siihen syyllinen, te julma olento?
Ettekö se ole te, joka olette hylännyt uskollisuuteni, te, tuhotaksenne
minut otitte välikappaleeksi sulot, jotka paraiten lumoavat miehen
mielen, joka petitte minut ja omantunnontuskitta ja armottomasti
työnsitte minut takasin? Tyytyväisenä, että olitte antanut minun kokea
kaiken hyvän, jonka olitte minulta ryöstänyt, olette se lopuksi te,
joka kolme vuotta sitte jätitte minut kaipauksen ja unhotuksen tuskiin."

"Léon, te tuomitsette liian ankarasti. Kas täällä olen teidän
vieressänne; olen hyvittävä virheeni, antamalla teille mitä olette
kadottanut."

"Ja milloin voin luottaa sanoihinne? Ehkä aijotte jollain hetkellä
kadota näkyvistäni jättämättä muuta jälkeä itsestänne kuin minulle
tuottamanne tuskat; ehkä valmistelette uutta juonta."

Hän keskeytti Léonin ja sanoi heltyen:

"Ei, ei mitään juonia enää, eikä mitään salaisuuksia. Ah, Léon,
myöskin minä olen kärsinyt... Mutta unohtakaamme menneet kärsimykset
ja hullutukset. Oppikaa viimeinkin tuntemaan ja ottamaan vastaan
puolisonne..."

"Te ette ole tahtonut tulla siksi..."

"On totta, että olen ollut rikollinen, olen palkitseva rakkautenne..."

"Te hylkäsitte puhtaan ja uskollisen rakkauteni, jonka sydämeni
teille tarjosi. Mikä uusi oikku saa teidät pyytämään sitä uudelleen?
Oletteko varma, että sitä on vielä jälellä? Voinko minä säilyttää
järjetöntä intohimoa näkymätöntä olentoa kohtaan, joka minut hylkäsi?
Ken sanoo teille, että olen edelleen sama, etten minä vuorostani ole
suostumatta liittoon, joka teille oli vastenmielinen, ja pysyttele
riippumattomuudessani? Se ei maksaisi minulle yhtä paljoa kuin
teille..."

Nämä katkerat sanat tunkeutuivat Elinorin sydämeen saakka. Iloisuus
ja suloiset toiveet, jotka olivat seuranneet häntä tanssiaisiin,
haihtuivat. Nöyryytettynä ja hänen odottamattoman, oikeutetun
ankaruutensa moitteiden kohtaamana, kadotti hän rohkeutensa ja voimansa.

Léon huomasi, että hän tuskin voi pysyä pystyssä, ja vei hänet sen
vuoksi taustalla olevalle sohvalle, istuen itse hänen viereensä.
Kyyneleet onneksi antoivat lievitystä hänen tuskalleen.

"Ah, antakaa anteeksi", puhui Léon, leppyneenä hänen vilpittömästä
tuskastaan; "antakaa anteeksi minulle, te, josta minä en pääse
selville! Miten valitankaan ankaroita, vaikkakin oikeutettuja sanojani!
Mutta niin monen välinpitämättömyyden ilmettyä, kuinka voinkaan odottaa
teitä niin tunteelliseksi?"

Samaan aikaan koetti Léon saada hänen ottamaan naamionsa ja antamaan
hänen saattaa itseään kotiin. Hetken tunsi Elinor kiusausta antaa
perään ja näyttää kasvonsa, mikä epäilemättä olisi hänet lauhduttanut.
Mutta pelko kohtauksesta, joka voisi kiinnittää kaikkien silmäykset
heihin sekä halu vielä kerran koetella häntä pidätti häntä edelleen.
Hänen vielä enemmän muuttaessaan ääntään virkkoi hän suruisasti:

"Ei, seurataksenne minua ei hetki ole sovelias, ja te olette opettanut
minulle viisauden käskyn... Ottaisinko naamioni? Miksi antaisin teidän
tutustua kasvoihini, kun ette enää ole tilaisuudessa rakastamaan? Minä
huomaan että hän on syynä kylmyyteenne; minä tiedän missä te olitte
parantumisenne aikana ja mitkä kädet teitä hoitivat..."

"No, niin, rouvani", puhkesi Léon vakavasti puhumaan, "te tiedätte,
ettei minun kiitollisuuteni voi olla kylliksi vilpitön ja samoin
ihailuni. Niin, en puolusta itseäni. Kolmen kuukauden ajan naisen
suloisimman hoidon esineenä, naisen, jonka kauneus on hänen vähin
ansionsa, — järkevän, tunteellisen naisen, joka liittää sukupuolensa
kainon arvokkaisuuden liikuttavaan hyvyyteen, siten häntä kaunistaen,
mitä minä muuta voisin kuin säilyttää siitä muiston ikuisesti?"

Kuunnellen häntä ylenmäärin iloisena, tunsi Elinor, että jos hän
viipyisi vielä hetkenkin, voisi hän, huolimatta ponnistuksistaan,
pettää itsensä. Senvuoksi nousi hän ylös ja sanoi:

"Tulkaa onnelliseksi! Teidän onnenne on minunkin. En puhu enää teille
itsestäni. En vaadi enää mitään, olette vapaa... Mutta ehkä tahtoisitte
nähdä tyttärenne?..."

"Tahtoisinko? Ah, epäilettekö sitä?"

"Hyvä, tulkaa aamulla aikaisin ja syökää aamiainen kanssani, niin
saatte nähdä hänet."

Sitte antoi hän osotteensa, ilmaisematta kuitenkaan nimeään.

"Palvelijani saavat määräyksen ja päästävät teidät sisään."

Äsken tapahtuneen kovasti koskiessa hänen sydämeensä poistui hän,
tuskaisesti kerraten sanojaan:

"Miten olisi laitani, — miten olisi laitani, jos sattuma ei toisessa
muodossa saattanut minua tilaisuuteen voittamaan hänen kunnioitustaan
ja rakkauttaan?"




XII.


Léon myöskin vietti yönsä sisimmässään liikutettuna.

Vihdoinkin oli hän siis löytänyt niin monen surun ja kaipauksen
aiheuttajan.

Hän tulisi hänet tuntemaan — hän saisi nähdä tyttärensä... tyttärensä,
jonka kuvaa hän niin monta kertaa oli kuvitellut mielessään!
Epäilemättä ei häntä enää kiellettäisi tulemasta puolisoksi ja isäksi.
Tämän kalliin nimen voisi hän saada!

Tämän kuvailun keskeltä sukeltausi kuitenkin rouva de Roselis'en
muisto, ja vertailu ei ollut tuntemattomalle eduksi. Mitä naista hänen
silmissään voisi verrata Elinoriin?

Hän lähti seuraavana päivänä täsmällisesti kohtaukseen, ja ensimäinen,
jonka hän kohtasi, oli neekeri, joka herätti niin monta muistoa hänessä.

Tämä vei hänet upean huonerivin kautta eräälle ovelle, aukasi sen ja
ilmoitti herra de Préval'in.

Léon käveli eteenpäin ja huomasi olevansa kammiossa, joka tuossa
tuokiossa muistutti hänelle sitä joka kolmeen vuoteen ei ollut
haihtunut hänen mielestään. Eräs nainen puettuna samalla tavalla kuin
silloin lepäsi samassa asennossa sohvalla ja täydensi näyn. Lapsi
istuin hänen polvellaan.

Kun Léon lähestyi, kääntyi hän.

"Mitä näen?" huudahti Léon. "Elinor: Olisiko sellainen onni
mahdollinen?... Oi, jos se on ainoastaan julmaa leikkiä, niin
lopettakaa se heti, eli kuolen silmienne eteen!"

Tällöin juoksi pikku Léonie esille ja heittäysi hänen syliinsä,
näyttäen hänelle toista puolikasta sormuksesta, joka riippui hänen
kaulallaan.

"Ystävä Léon", sanoi hän hänelle lapsellisella suloudella, "tahdotko
antaa takaisin minulle sormukseni?"

Kun hän näki sen, pääsi häneltä hämmästyksen ja ilon huudahtus ja hän
vaipui tuolille, vapisevalla äänellä puhjeten sanomaan:

"Elinor... tyttäreni..."

Elinor seisoi jo hänen vieressään; Léon tarttui häneen toisella
kädellään, toisella piteli hän lasta, joka istui hänen polvellaan.
He katsoivat toisiinsa, kyyneleet nousivat heidän silmiinsä ja
sekoittuivat toisiinsa. He eivät voineet ilmaista sitä, mitä tunsivat.

Viimein virkkoi Elinor, nojaten päätään rakastettunsa olkapäähän:

"Niin, siinä on tyttäresi; ja tuntemattomasi, rakastajattaresi, valpas
hoitajattaresi, joka niin monella eritavalla yhtämittaa piti huolta
sinusta, tahtoen tulevaisuudessa olla hänen äitinsä ja sinun onnellinen
puolisosi... Anna anteeksi, Léon, anna anteeksi ne koetukset, jotka
annoin sinun kärsiä. Anna anteeksi rikollinen ymmärtämättömyyteni,
minkä vuoksi olen saanut suuresti kärsiä. Se oli ensimäinen, mutta
se olkoon myöskin viimeinen. Pöyhkeä, ajattelematon tuntemattomasi
sai eilen tanssiaisissa ripityksen, jota vaimosi ei milloinkaan ole
unohtava."

"Ah", huudahti Léon, "anna sinä nyt vuorostasi anteeksi minulle.
Ystäväni, lapseni, niin monen levottomuuden ja kaipauksen aiheuttaja,
kuinka sydämeni onkaan koettava voittaa takaisin nämä kolme vuotta,
jotka minun hellyydeltäni olivat riistetyt!"

Tällöin saapui rouva de Gernance ja hän otti hartaan sydämellisesti
osaa onnellisen parin iloon. Mutta ollen aina yhtä viisas ja
maltillinen, virkkoi hän ystävättärelleen:

"Ajattelehan, Elinor, että jos sinä olisit ollut poikkeamatta siltä
tieltä, jonka velvollisuus ja yhteiskunnan lait määräävät, olisit
saavuttanut tämän onnellisen päämäärän, tarvitsematta elää näitä kolmea
synkkää vuotta."

"Älä puhu enää siitä", vastasi rouva de Roselis syleillen häntä.
"Ainoastaan onnensa kustannuksella voi nainen kieltäytyä niistä
kahleista, jotka hänen sukupuoltaan rasittavat."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITUA RAKKAUTTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.