Nuppu : Romaani

By Neil Munro

The Project Gutenberg eBook of Nuppu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Nuppu
        Romaani

Author: Neil Munro

Translator: Väinö Jaakkola

Release date: August 9, 2025 [eBook #76657]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1923

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUPPU ***

language: Finnish




NUPPU

Romaani


Kirj.

NEIL MUNRO


Englanninkielestä suomensi

Väinö Jaakkola





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.




I LUKU.


Kaupungin kirkonkello kumahteli halki talviaamun pimeyden omituisin
pikku nykäyksin ja pysähdyksin, Ihan kuin Rellu-Wully Oliver,
kellonsoittaja, olisi pitänyt hauskaa edellisenä iltana. Hilpeä
uudenvuoden kellonsoitto; lystikäs, kupsahtava, virmapäinen
kellonsoitto; se ei kumissut minään kaameana hälyytyksenä, ei minään
juhlallisina muistutuksina, joita kellotapuleista tavallisesti
kajahtelee, saaden huviveikot alakuloisina ajattelemaan täyttämättömiä
tehtäviä, päivien ja vuosien lyhyyttä ja hauskan seuran hajaantumista,
vaan iloisena laulunpätkänä — »pium, paum, pim-ja-pom, pimu, paum pim,
hik, pim-pom», tartuttaen jokaiseen kuulijaan jonkinlaisen hupsun
iloisuuden. Pikkukaupunki kääntyi pieluksillaan, veti jalkansa pois
vuodepullojen välistä, jotka illalla olivat olleet kuumat, mutta
nyt muuttuneet kylmiksi kiviksi, hieroi silmiään ja oivalsi tuosta
kellonsoitosta, että nyt oli alkanut kaikkein hupsuin käsissä olevista
hupsun iloisista päivistä. Se kietoi koko kaupunkiyhteiskunnan ilon
lumoukseen; se kutkutteli heitä jo heidän mukavissa vuoteissaan.
»Rellu-Wully on lavalla!» sanoivat ihmiset ja nousivat joutuisasti
ylös, juosten vetämään syrjään ikkunaverhoja ja varjostimia katsoakseen
ulos pimeään, mistä he näkivät vain paksun lumen peitossa olevat
ikkunalaudat. Lapset kyyristyivät peittojansa alle ja puhelivat
toisilleen kuiskaten, ettei nyt ollutkaan puuroaamu, ei, eikä
sunnuntaikaan, vaan oli aamiaiseksi murokaakkua, liikkiötä ja munia;
ja katso! kaunis, raikuva rummutus, suruton kuin tulisten, rajujen
nuorukaisten herätyssoitto, alkoi kajahdella etäiseltä sivukadulta.
Asianajaja Dycen talon takana puhkesi kukko, joka varmaankin oli nuori
ja innokas, kiekumaan ihan haljetakseen; ja postitalon tallin luona
lauloi mies, joka toimitti hevosiansa suojaan tuotuaan aamupostin
myrskyistä yötä myöten kaukaiselta rautatieasemalta, näin kuuluvaa
laulua:

    »Yks' neitonen kaunis seisoi
    kotiporttinsa pielessä;
    tulo uljaiden husaareiden
    oli neidolla mielessä.
    Ne saapuivat korskuvin ratsuin
    ja valjahin välkkyvin,
    ja neitosen armas sulho
    oli joukosta uljahin.»

»Siunatkoon, kello on jo kuusi!» huudahti neiti Dyce, hypäten
säikähtyneenä keskeltä uniaan makuukamarinsa lattialle. »Kello kuusi
uudenvuoden aamuna, ja olen varma, että Kate-heiskale vetelee vielä
sikeitä unia», sanoi hän, pukeutui nopeasti ja mennen porrasaukon
yläpäähän huusi: »Kate! Kate! oletko jo ylhäällä, Kate? Kuuletko sinä,
Kate MacNeill?»

Alakerroksen luolamaisesta pimeydestä ei tullut mitään vastausta.

Hän seisoi omituinen, kierteinen kynttiläjalka kädessään keskellä
taloa, joka oli äänetön kuin hauta ja pimeä kuin säkki ja tuoksui
ihanasti syötäville aineille. Hänkään, joka oli ollut valmistamassa
useimpia niistä edellisenä päivänä ja jolla, Jumalan armosta, oli vielä
suuressa määrin jäljellä lapsen ruokahalu, ei voinut olla nuuskimatta
lapsellisella tyydytyksellä tuota taivaallisen herkkuvaraston ilmaa
— joka kertoi luumuvanukkaista ja rusinakaakuista, omenoista ja
appelsiineista, virkistysjuomista ja mausteista, nekuista ja siitä
ihanasta siirappimaisesta mehusta, jota kutsutaan Mustaksi-mieheksi
— kasvot hohtaen ruusunpunertavina matalalla olevan kynttilän
valaisemina; hän oli lyhyt, pehmoinen ja mehukas nainen, jolla oli
mitä vallattomin punertava tukka ja jäsenissään reippaus, jossa ei
vielä ilmennyt mitään merkkiä hänen saavuttamistaan ikävuosista.
Montako niitä oli, sitä en ikinä tule teille sanomaan; mutta sen vain
sanon, että vaikka niitä olisi ollut kahdeksankymmentä, niin hän
olisi voinut iloisesti tanssia katrillia. Tuo lystikäs kellonsoitto,
joka niin selvästi kertoi Rellu-Wully Olverin hauskasta tuulesta,
tarttui häneenkin; hän hymyili itsekseen siten kuin hänellä oli
tapana muistaessaan jotakin hassunkurista tai yksistään pelkästä
hyväntuulisuudesta, ja joka vain näki Bell Dycen hymyilevän itsekseen,
hänellä ei ollut sen jälkeen vähintäkään epäilystä siitä, että hän
oli kullanmuru. Kaupungin talojen yli helkkyi vallattomasti yhä
edelleen kellonsoitto, ja sen hikottelun kaltaisten pysähdysten aikana
kajahteli omituisesti toinen ääni, suunnattoman erilainen hengeltään
ja herättämiltään mielikuvilta — villihanhien kaakotus, koirashanhien
»kook», »kook» ja naarasten vastaushuudot, niiden lentäessä lumimyrskyn
ajamina purevasta pohjoisesta.

Mutta palvelustytöltä keittiöstä ei tullut vastausta. Hän oli
pyörähtänyt tavallista ketterämmin peitteensä alta kuullessaan kuuden
soiton, ja avatussa keittiön ikkunassa pursusivat jo hänen runsaat
muotonsa molempien työntökehien ylitse, jotka olivat aina niin mukavan
matalat ja soveliaat jutteluun katukäytävän ystävällisten ohikulkujain
kanssa. Hän veti sisäänsä puhdasta, kylmää aamupimeän ilmaa, joka
oli juovuttavaa kuin Tom Watsonin syksyolut, täynnä hupsujen päivien
tunnelmaa. Hän kallisti korvaansa kuullakseen postikuskln laulun
sävelen, joka nyt kantautui pehmeänä tallinparsien lukinverkkoisesta
hämärästä, ja tehden lumipallon ikkunalaudalle kinostaneesta lumesta
hän viskasi sen, nais-tapaan, umpimähkään kadulle, kuin otellakseen
muka. Lumen kylmyys pisti suloisesti hänen kuumaan kämmeneensä, sillä
hän oli nuori ja voimakas.

»Kate, sinä kunnoton!» huusi ääni hänen takanaan. Hän vetäisi sisään
päänsä ja näki emäntänsä keittiössä kynttiläjalka kädessään.

»Oh, emäntä», huudahti tyttö lainkaan hämmentymättä, paukauttaen
ikkunan ylös ja rusentaen kiireesti uhkuvimmat muotonsa aamunuttunsa
viimeisten hakasten ja silmukkain alle — »oh, emäntä, kuinka te minut
säikäytitte! Minä sain Ihan ty-ty-tykytyksen. Olin juuri haukkaamassa
hiukan ilmaa ja ajattelemassa tuossa itsekseni gaelin kielellä, että
oli aika minun tulla sisään ja nousta oikein ylös.»

»Onnellista uutta vuotta, Kate MacNeill», sanoi emäntä, ottaen häntä
kädestä.

»Alvan niin, aivan niin! ja samaa teillekin, neiti Dyce. Minun on niin
suloinen olla; minä olen niin iloinen kaikesta», sanoi palvelustyttö,
hiukan hämmennyksissään tästä harvinaisesta suhteesta emäntäänsä. Hän
pudisti tarjottua kättä nopeasti kahden puolen, ikäänkuin se olisi
ollut munavispilä.

»Ja katso nyt, että tulet tulevat joutuin sytytetyiksi, niin olet
kelpo tyttö. Ei mitenkään kelpaisi aloittaa uutta vuotta myöhään — se
olisi huono-onnista. Minä huusin sinua tuolta portaiden yläpäästä ja
ihmettelin, olitko sinä sairas, kun et vastannut minulle niin pian kuin
tavallisesti.»

»Sairasko, neiti Dyce!», huudahti tyttö hämmästyneenä. »Luuletteko
minua niin hupsuksi, että sairastuisin uuden vuoden päivänä?»

»Kaiken — kaiken sen muroleivän jälkeen, mitä söit eilisiltana, en
olisi paljon ihmetellyt, jos olisit sairastunutkin», sanoi neiti
Dyce pudistaen juhlallisesti päätään. »En suinkaan moiti, mutta,
armahtakoon! se oli kauhea möhkäle; ja ajattelin, että jopa olisikin
somaa, jos ensi-kävijämme uudenvuoden päivänä tulisi olemaan tohtori.»

»Tohtori! Totta totisesti, en ole ikinä tarvinnut tohtoria sittenkuin
tohtori Macphee Colonsayssa pani minut kuntoon öljyllä ja sen
sellaisilla, sen jälkeen kuin olin ollut tuhkarokossa», huudahti tyttö,
ikäänkuin ihmiset olisivat heilurikellojen kaltaisia, joiden voitiin
taata käyvän oikein vuosikausia, jos vain puhalsi niiden läpi palkeilla
tai pyyhkäisi niiden sisuksia öljytyllä sulalla.

»Älkäämme nyt huoliko tuhkurista tällä kertaa, Kate», sanoi neiti Dyce,
katsahtaen tarkoittavasti sammuneeseen lieteen.

»Enhän minä siitä huolinutkaan, emäntä — en välitä siitä tämän
taivaallista; siitä on niin kauan, etten tuntisi sitä, vaikka vastaan
tulisi; aioin vain —»

»Mutta sytytähän tulesi. Tiedäthän, että meillä on aika lailla tehtävää
tänään, jotta saisimme kaikki siistiksi ja valmiiksi sisarenpoikaani
varten, joka tulee Amerikasta kello neljän kyytivaunuissa.»

»Amerikasta!» huudahti tyttö, pudottaen kasarin kannen lattialle
hämmästyksissään. »Hyväillen aika! Ja minä kun luulin hänen tulevan
Chikaguusta.»

»Ja Chicago on Amerikassa, Kate», sanoi emäntä.

»Onko? Vai niin? Herra nähköön, mistäpäs Kate sen olisi tiennyt? Minun
koulunkäyntini jäi kesken — siihen kohti, missä pannaan yksi muistiin
ja lisätään kymmenen. Amerikassa! No voi merkillistä, ajatelkaahan!
Juuri siitä paikasta, johon minä niin halusta tahtoisin mennä. Jos
minulla olisi rahaa ja pääsisin Amerikkaan —»

Tämä oli tuttu Ailie; Kate ei ollut ehtinyt kunnolla alkuunkaan,
ennenkuin hänen emäntänsä pakeni keittiöstä ja alkoi ripeästi hääriä
aamuaskareissaan.

Ja vähitellen asianajaja Dycen huonekunta heräsi täydelleen
tavallisuudesta poikkeavan hiljaisuuden ja hälinän täyttämään
päivään, sillä lumi oli kaduilla korkeina kinoksina vaimentaen
rattaiden, kavioiden ja kenkien kolinan, mutta muutoin oli aamu täynnä
uudenvuodenpäivän iloista hälinää. Sillä Rellu-Wullyn kellonsoitto oli
tuskin loppunut, häipynyt jonkinlaiseen malmiseen naurunkuherrukseen,
ja villihanhien raakunta kiitänyt etelään päin yli puutarhojen ja
takakujien — omituisena, hurjana pohjolan soitantona, kaukaasaapuneena
ja epäkotoisena — kun pillisoittokunta kulki kaupungin läpi piipittäen
kimakasti jotakin reipasta, tutunomaista säveltä. Oh, ne olivat
ylpeitä miehiä nuo, päät hiukan sekavina ilosta ja edellisen illan
viinimaljoista, astunta uljas. John Taggart löi rumpua — mainio
rumpali niin päissään kuin selvänäkin, joka rakasti soitintaan niin
suuresti, että meni toisinaan nukkumaankin rumpu kaulaan ripustettuna,
ja paukutti tänään kuin Banagher, joka paukutti hurjasti, piittaamatta
liikoja sävelestä, mutta onnellisena saadessaan aikaan kylliksi
jymyä. Ja pian sen jälkeen kuin pillinsoittajat olivat menneet
kaupungin läpi, kaikki väärää jalkaa paitsi Johnny Vicar, kuten hänen
äitinsä arveli, tallaantui lumi leikkivien lasten jalkojen alla, ja
naiset juoksivat taloistaan toiselle puolen katua, jotkut heistä,
uskokaa pois, suudellakseen toisiaan, sillä tuo varsin sievä tapa
oli hiljan päässyt muotiin ja tullut ihmeen yleiseksi Skotlannissa.
Pitkin keskikaupunkia kulki vanha katukaupustelija Divine, kaksi
pientä lippua hatussaan ja rautatammenlehvä takkinsa rintapielessä,
kuljettaen suurta kullankeltaista kantamusta ja huudellen: »Hienoja
Venetsian appelsiineja! kuka ostaa oivallisia Venetsian appelsiineja?
Ei mitään ulkolaista moskaa. Appelsiineja! Appelsiineja! — oikeita
uudenvuoden-appeisiineja, kolme kappaletta pennyllä; veriappelsiineja,
puoli pennyä kappale!»

Puodit avautuivat tunnin ajaksi siltä varalta, että joku sattuisi
tarvitsemaan jotakin, ja moni tarvitsikin, siitä voitte olla varmat,
sillä he olivat syöneet ja juoneet kaikkityyni, mitä edellisenä
iltana oli varattu, ja nyt oli ostettava rusinakaakkuja ja makeita
korppuja; muroleivoksia, sokeria ja sitruunia, inkiväärijuomaa
pojille ja tytöille ja kirkkoneuvoston jäsenille, keitettyä liikkiötä
maalaisserkuille, joita saattoi tulla odottamatta, ja P. & A.
MacGlashan'in kolmenpennyn lampaanlihapiirakoita (kaksi pennyä, jos
tarjotin tuotiin takaisin), joita tavallisesti oli saatavana vain
markkinapäivinä ja lauantaisin ja jotka olivat laajalti maineessa.

Neiti Minton Naisten Vaatetustarve- ja Kappa-varaston huomattiin
yön aikana saaneen taikavoimalla oviensa ja ikkunoittensa ympärille
kuusenhavu- ja rautatammiköynnöksiä ja kiehkuroita, joissa valkoinen
ruusu kukki lumen keskellä; ja neiti Minto itse seisoi loistavaan
karmosiininpunaiseen, kantapäihin asti ulottuvaan viittaan puettuna,
posket punaisina kuin kirsikat, käsissään puolihansikkaat ja kaikki
viisi sormusta sormissaan, keskiovella, lausuen kauniilla, sievällä
englanninkielellä: »Onnellista uutta vuotta» jokaiselle ohikulkevalle
— vieläpä yhteiselle lehmipaimenelle George Jordonillekin, joka oli
aina ollut hiukan kupsahtava älyrakenteensa puolesta ja joka, kun hänen
housunlahkeensa olivat suusta leveät, niin että jalat peittyivät niiden
alle, ei voinut koskaan muistaa, oliko hän työhönsä menossa vai työstä
palaamassa, jollei hän käynyt kysymässä koulumestarilta, »Samaa teille,
suokaa anteeksi käteni», sanoi George-rukka, koskettaen nipin napin
hänen sormenpäitään. Sitten, koska hän oli seisahtunut ja kääntynyt
hiukan kulkusuunnastaan, hän lähti takaisin samaa tietä kuin oli
tullutkin.

Liian myöhään nousi punanaamainen aurinko, liian myöhään nauraakseen
Rellu-Wullyn lystikkäälle kellonsoitolle, liian myöhään kuullakseen
Taggartin mahtavaa rummunlyöntiä, mutta iloinen talviaurinko — sepä
juuri vain tarvittiinkin savupiippujen joukkoon, jotta päivä olisi
täydellinen.

Kaikkein varhaisin ylösnousija Dycen talossa, emännän ja palvelustytön
jälkeen, oli itse isäntä, Daniel Dyce.

Ja nyt minä kuvaan teille tyhjentävästi Daniel Dycen: se merkitsee
sitä, että hänet takanapäin tunnettiin Hauskan Danin nimellä.

»Kylpysi on valmis, Dan», oli hänen sisarensa huutanut, ja hän nousi
ylös ja meni hampaat kalisten kylpyammeen luo, katsoi siihen hetkisen
ja pisti kätensä veteen. Se oli kylmää kuin jää, koska tuo vesi, jota
juomalla ihmiset eivät koskaan vanhene, tulee korkeista vuorilammista.

»Tuosta sulle tänäpäivänä!» sanoi hän kylpyammeelle näpsäyttäen
sormiaan. »Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa!» Ja tyytyi tavallista
vähäisempään pesuun sekä parranajoon. Partaa ajaessaan hän hyräili koko
ajan, kuten hänen tapansa oli, vanhaa poikuutensa aikuista laulelmaa;
tänään se oli

    »Vaeltajalle väsyneelle,
    tähti rauhan, loistaos»,

hyrälltynä tosin vähemmän soinnukkaasti, mutta suurella
vakaumuksella. Hän oli pitkä, laiha, kasvoiltaan sileäksi ajeltu,
yli viisikymmenvuotias mies, jolla oli hienopiirteinen, pitkä nenä,
punoittavat posket, terävät, harmaat silmät ja runsaasti väljyyttä
vaatteissaan, taskut niin avarat ja avoimet, ettei ollut suinkaan ihme,
että niin monet ihmiset koettivat, niin sanoakseni, pistää kouransa
niihin. Ja pukeuduttuaan hän teki lystikkään teon, vetäen esiin
eräästä taskustaan kapineen, jota meidän paikkakunnallamme sanotaan
karutsapyssyksi, ja ummistettuaan toisen silmänsä ja tähdättyään
aseella ja näpsäytettyään kumia useaan kertaan hämmästyttävän vakavasti
hän meni portaita ylös ullakkokamariin ja laski sen ikkunan edessä
olevalle pöydälle, pannen mukaan tekstatun paperilapun, johon hän
kirjoitti:

    »UUDENVUODEN-LAHJAKSI.
       KILTILLE POJALLE
          SEDÄLTÄ,
    JOKA EI PIDÄ KISSOISTA.»

Hän katseli ympäri pientä huonetta, joka näytti hyvin valoisalta ja
iloiselta, sillä sen ikkuna antoi itäpuolella olevaan puutarhaan
sekä laaksoon päin, missä valtamaantie suikerteli. »Ihmeellistä!
ihmeellistä!» sanoi hän itsekseen. »He ovat ottaneet tehdäkseen
tästä jotakin vallan erikoista. Hyvin sievää kylläkin, mutta pikku
hiukkasen neitimäistä. Eloisa poika soisi mieluummin vähemmän rimpsuja
ympärilleen.»

Ei todellakaan ollut juuri mitään eloisasta pojasta muistuttavaa
tuossa ullakkokamarissa verhoreunaisine, sinipunervakukkaisine
pukeutumispöytineen, musliinihuntuisine, punasolmukkeisine
peileineen, lintuhäkkiä muistuttavine, katoksella ja vihreillä
harsopalttinauutimilla varusteltuine vuoteineen, kainoille potpourri-
ja lavendelituoksuineen. Tummanpunaisella villalangalla kirjailtu,
kehystetty raamatunlause, Bell Dycen käsialaa niiltä ajoilta, jolloin
hän oli ollut neiti Mushet'in alkeiskoulussa, riippui uuninreunuksen
yläpuolella, esittäen kaikille katselijoille kehoituksen:

    »VALVOKAA JA RUKOILKAA.»

Herra Dyce työnsi molemmat kätensä housuntaskuihin, taivuttautui
hiukan ja pullistui jonkinlaisesta hiljaisesta naurusta. »Ihmisen
koko velvollisuus, Bell Dycen mukaan», sanoi hän, »'Valvokaa ja
rukoilkaa'; mutta eivät ne siellä Chicagossa ainakaan tarvitse tuota
läksyä alinomaa silmäinsä edessä, sen takaan. Siellä juuri sitä oikein
valvotaankin, kertomuksista päättäen, kuinka lieneekin rukoilemisen
laita. 'Valvokaa ja rukoilkaa' — hm! Sen pitäisi kuulua: 'Valvokaa
tai rukoilkaa' — onhan selvää, etteivät molemmat sovi yht'aikaa
sellaisena kuin maailma nyt on; yhtä hyvin voisi vaatia ihmistä syömään
hernerokkaa ja viheltämään polskaa samalla kertaa.»

Hän hyräili »Rauhan tähteä» — sillä se sävelmä, jolla hän
aloitti aamun, kesti hänellä tavallisesti koko sen päivän — ja
seisoi keskilattialla katsellen huvitettuna Chicagosta tulevalle
veljenpojalleen valmistetun huoneen neitimäistä koristelua, kun ullakon
portaille astuttiin kevyesti ja naisen ääni huusi: »Dan! Dan Dyce!
Halloo!» Hän ei vastannut.

Huutaja uudisti huutonsa noustuaan vielä pari askelmaa ylemmäksi, mutta
sittenkään hän ei vastannut. Hän pujahti vuoteen toisen uudinpuoliskon
taakse.




II LUKU.


Alison Dyce nousi keveästi ylös loput portaista, viheltäen hilpeästi,
huolimatta siitä Bell-sisarensa vanhasta mielipiteestä, että viheltävät
naiset ja kiekuvat kanat eivät koskaan ole miellyttäviä. Hän lehahti
huoneeseen. Kaupunkilaiset — joilla oli saksanhirvien asustama metsä
kaupunkinsa takana — sanoivat, että hänellä oli nuoren metsäkauriin
astunta ja ryhti, ja voin vakuuttaa teille, että hänen kanssaan kelpasi
kävellä ulkona talvipäivänä! Hänellä oli kädessään runokirja nimeltä
_Kulta-Aarre_ [The Golden Treasury] sekä kimppu »rehellisyys»-kukkaa,
joka viihtyy köyhien ihmisten puutarhoissa. Asetettuaan ne pöydälle
huomaamatta veljensä erikoislaatuista lahjaa hyvälle pojalle hän
kääntyi ja hypisteli esineitä. Hän silitti vuodevaatteita ikäänkuin
ne olisivat olleet lapsen peittona, taputti tuolinselustoja siunaavin
ilmein, kohotti tyynyjä rintaansa vasten ikäänkuin hyväilläkseen
niitä, ja kun hän kosketti uuninreunustalla olevia koruja, eivät ne
voineet olla puhkeamatta kilahtelemaan. Oli aina ilo nähdä Alison Dyce
järjestelemässä, vaikka hän olikin talousaskareissa, kuten ompelussa,
kudonnassa ja keittotaidossa, vain vaatimattoman keskinkertainen
Bell-sisarensa rinnalla. Hän koetti velvollisuuden tunnosta pitää
noista askareista, mutta Herra paratkoon! se meni yli hänen voimiensa;
mitä hän lienee oppinutkin käydessään kouluja Edinburghissa ja
Brysselissä, niin sukkienparsintaa ja raparperitorttujen täyttämistä
hän ainakaan ei ollut oppinut.

Hänen lahjansa olivat järjestelijän, sanoi Bell.

Sipsutellessaan ympäri pientä ullakkokamaria hän lähestyi vähitellen
uudelleen ikkunan edustalla olevaa pöytää luodakseen vielä viimeisen
vilkaisun _Kulta-Aarteen_ sisäpuolelle, johon hän itse oli ihastunut
ja jonka hän otaksui merkitsevän onnenhetkiä myöskin ihannepojalle, ja
hänen katseensa osui ensi kerran kumilinkoon ja sen vieressä olevaan
paperilappuun.

Hän luki sen ja nauroi, ja uskokaa minun sanaani, jos sellaista naurua
kuin Ailie Dycellä oli, voitaisiin ostaa revitetyissä rullissa, niin ei
enää ollenkaan kysyttäisi Chopinia ja Schumannia pianolaa varten. Se
oli naurua, jota ei edes hänen veljensä voinut vastustaa: yskänpuuska
pärskähti uutimien takaa, ja Daniel Dyce tuli esiin sisarensa viereen
nauraa luikertaen.

»En ottanut lukuun yskääni», sanoi hän huohottaen.

»Olin varma, että olit yläkerrassa», sanoi Alison. »Sinä hupakko! Totta
tosiaan! Missä on arvokkuutenne, herra Dyce?»

Dan Dyce seisoi sekunnin verran hiukkasen hämillään, hieroen leukaansa
ja räpyttäen silmiään, ikäänkuin niiden hauskuutta olisi pitänyt
estää pursuamasta ylitse. »Minä olen suuri velikulta», sanoi hän.
»Jos arvokkuutta haet, niin katso samettitakkiani!» ja näin sanoen
hän tarttui sormillaan takinliepeittensä neniin, piteli niitä kauas
ojennettuina ja kääntyi ympäri ikäänkuin olisi ollut räätälinsä luona
puvunkoetuksella, nauraen kunnes hänen yskänsä kohtasi hänet uudelleen.
»Arvokkuutta, muka, katsohan samettitakkiani!»

»Dan! Dan! etkö sinä koskaan viisastu?» sanoi Ailie Dyce, joka itsekin
oli humoristinen neitokainen, jos tahdotte minua uskoa.

»En, jos vain terveenä pysyn», vastasi Dan Dyce. »Te olette tehneet
oivallisen nähtävyyden vanhasta ullakkokamaristamme, te kaksi. Se on
yhtä sievä ja soma kuin tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan.»

»Minusta se on oikein sievä; ainakin se voisi olla huonompikin»,
keskeytti Alison puolustavasti, silmäillen ympärilleen tyytyväisenä ja
arvostellen katseellaan »Valvokaa ja rukoilkaa»-taulun kehyksen asennon
suoruutta. Bellin villakirjailut eivät olleet koskaan hänen mielensä
mukaisia, mutta koska hän tiesi, etteivät hänen torttunsa olleet
koskaan Bellin mielen mukaisia, pysyttäytyi hän tässä suhteessa aina
hienotunteisesti vaiti.

»Pikku Chicago-parka!» sanoi hänen veljensä. »Minun tulee surku
tuota miehenalkua. Kukikkaita karttuuneja tai mitä ne lienevät;
merkkausliinan raamatunlauseita ja hajuvesiä ja runokirjoja — mitä
ihmettä jää pojalle järjestettäväksi?»

»Oh, siitä puolesta olet sinä pitänyt huolen, Dan!» sanoi Ailie, ottaen
kumilingon jälleen käteensä. »'Uudenvuoden lahjaksi kiltille pojalle
sedältä, joka ei pidä kissoista.' Toden totta, se on ihastuttava tapa
saada lapsukainen tuntemaan olonsa heti kodikkaaksi.»

»Pyh! Sehän on vain huvin vuoksi. Minä tiedän, että hän ilostuu
ihmeellisesti huomatessaan heti alussa, että vaikkei talossa
olekaan nuorta väkeä, niin on täällä sentään jonkunverran ikuista
leikin henkeä. Otaksun että Chicagossakin on kissoja. Eihän hän voi
vaatia meitä hankkimaan hänelle possuja, jotka kai ovat tavallisia
seuraeläimiä siellä, mikäli luulen. Anna kumilinkoni vain olla
rauhassa, Ailie; saat nähdä, että se miellyttää häntä enemmän kuin
kaikki runous ja ruusunpunaiset solmukkeet. Olen ollut itsekin kerran
poika, joten tiedän.»

»Et ole koskaan ollutkaan muuta», sanoi Alison — »etkä tule koskaan
olemaankaan muuta. On surkeaa antaa lapsen heti alussa nähdä, millainen
edesvastuuton henkilö hänen setänsä on; ja sitäpaitsi on julmaa
heitellä kissoja kivillä.»

»Ei ollenkaan, ei ollenkaan!» sanoi hänen veljensä vilkkaasti, pää
lystikkäästi hiukan kallellaan, samaan tapaan kuin hänen väitellessään
oikeudessa. »Olen jo kaksikymmentä vuotta heitellyt kivillä noita
Rodgerin kissoja, jotka asuvat meidän puutarhassamme, enkä ole koskaan
vielä osannut yhteenkään. Ne ovat kaikki noin kuusi tuumaa liian
lyhyitä kunnolliseen urheiluun. Jos kissat olisivat mäyräkoiria ja
jos minä en pitäisi niin kovasti koirista, niin olisin tuhoisa. Mutta
minun kissapuuhani on juuri yksi noita vanhoja miehekkäitä brittiläisiä
urheiluja, samoinkuin taimenenpyynti ja jääkiekon pelaaminen. Hauskuus
tulee ennakkotunteesta, ja ainoa erotus on siinä, ettei tarvitse
koskaan kuljettaa pulloa mukanaan. En kuitenkaan ole toivomatta, että
chicagolainen veljenpoikani olisi tarkempi tähtäämään kuin minä.»

»Sinä olet vanha — vanha hanhi, Dan Dyce, ja onnellista uutta vuotta
sinulle!» sanoi hänen sisarensa, kietoen äkkiä käsivartensa hänen
kaulaansa ja suudellen häntä.

»Joutavia! tuon lapsen tulo on pannut pääsi pyörälle», sanoi veli
punastuen, sillä sisaret eivät koskaan suutele omia veljiään
meidän paikkakunnallamme — se on niin hentomielistä, se on niin
nurkkaromaanien tapaista. »Hyvää uutta vuotta sinullekin, Ailie», ja:
»Joutavia!» sanoi hän jälleen, ollen vallan hämmentyneen näköinen,
kunnes Ailie nauroi ja pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja veti
hänet alakertaan aamiaiselle, jolle hän oli tullut häntä kutsumaan.

Itsekseen jätettynä tuo chicagolais-lapsen makuuhuone, hiukan kylmähkö
kuten Ylämaan ilma, mutta rehellinen ja puhdas, näytti yhäkin
enemmän lintuhäkiltä; aamuaurinko, kurkistaessaan puutarhan puiden
ja syrjäkaupungin savupiippujen ylitse, tuijotti erikoisesti sille
pöydälle, jolla kumilinko ja runokirja yhdessä lepäsivät.

Ja nyt oli kaupungilla sellainen väentungos kuin markkinapäivänä,
ja niin mieltäkiihoittavia seikkoja tapahtui kadulla joka hetki,
että Kate-palvelijalla oli lakkaamatta pää ulkona ikkunasta, »ajan
kuluttamiseksi», selitti hän tiedustelevalle ohikulkijalle, »kunnes
emäntä olisi valmis aamiaiselle». Sellainen oli Kate — hän oli tullut
saarelta, missä otettiin mitä tarkimmin talteen kaikki mikä saattoi
käydä uutisista, vaikkapa kysymys olisi ollut vain papin vanukkaan
konjakkikastikkeesta; eikä neiti Dyce voinut ryhtyä leikkaamaan uutta
hameenmiehustaa tai ompelemaan nappia veljensä housuihin, ilman ettei
Kate kurkottanut ulos ikkunankehykseltä kertomaan uutista ensimmäiselle
omaan sukupuoleensa kuuluvalle ohikulkijalle.

Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten
tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan
päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä
on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien
ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten
ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin
välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä;
lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen
appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully
Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia,
jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä
soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää,
jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo
epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi
mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo
soittanut sitä.

»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä
yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja
molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi
— sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo
äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun
mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät
kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä
myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko
ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin
ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin
minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että
lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi
kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä
uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.

Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan
ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta
— sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja
takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut
yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin
omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja
sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä
soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan
kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä
hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin
ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu,
ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu,
poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»

Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului
Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate
tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen
säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman
hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.

»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan
kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet.
»Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi
suuren säkkipillin sisällä.»

Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut
hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta
ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään
— mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen
umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi
äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun
pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate,
mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä
itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen
kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle
haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan
unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:

 »'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle
 Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin
 huostassa. Pip, pip!  Molyneux'.»

»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»

»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin
lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista
ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli
Williamista?»

»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole
koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen
minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä
aamuna.»

»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle
armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään
gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo
pojan kotiin tätiensä luo.»

»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.

»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?»
sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette
tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa
punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin
milloin mieli tekee ihan helposti?»

»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies
hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.

»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein
käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä
kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita
junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen
lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan
puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa
uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä
päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen
arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»

»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse
pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on
virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista
virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät
häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi
seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»

Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen
ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies
riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä
suuttuneena.

»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut
aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä
kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon
Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi
loppu.»

»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai
että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin
ovat eri paria.»

»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä;
postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole
kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan
tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin
homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»

Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä
kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.

Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen;
sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.

»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista
ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»

»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa
pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen
mukanaan, kuten lupasi?»

Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin
kourassaan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.

»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'»
voihki itkevä sisar.




III LUKU.


»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie,
valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan
päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta.
Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja
jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo
ihastuttava Molyneux.»

Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on
yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n
lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien
kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu
Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne
hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia,
Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei
tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.»
S
»Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi
maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja
mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa
saisin hänet käsiini!»

Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä
plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan
läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan
liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva
karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina
ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi
hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen
sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin
viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi
Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili.
Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään
kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut
mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi
nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen
olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti
huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä
miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten
ammattitoveriensa joukossa.

»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan
vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei
ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»

Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden
jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita
molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan
Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin
olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta
ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota
Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää
herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia
ahnain käsin.

»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut
sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta
sellaista.»

»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista,
mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina
harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä
miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole
ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en
voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon,
jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin
olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin
oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin
tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat
velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»

»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän
on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista
eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan
pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä,
sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi
peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty
ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän
on vain amerikkalainen!»

Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi,
ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian
lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä
ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä
kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.

»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien
hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin
asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti
Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen
sinua.»

»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi
Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä
kohtaamaa vastaanottoa.

»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce
ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota
suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä
hyvä kuin rahaa taskussa.»

Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä
hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili
huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden.
»Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen
päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä,
YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi
pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo
amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä
harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja
palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»

»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?»
sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon
nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti
herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä
hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin
hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä
pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane
Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin
itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli
hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu,
kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja
olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me
tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja
revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä
hänet selvästi silmäini edessä.»

»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta
vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.

»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että
hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki
kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»

»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen
munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki
yhdysvaltain presidentiltä.

Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa
aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve
pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes
sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et
kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»

»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa.

»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille
kahvelia.

    Vaeltajalle väsyneelle,
    tähti rauhan, loistaos —

Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän
veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti
ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel
ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän
poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te
molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle,
kun saatte hänet käsiinne.»

»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää»,
sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä
viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja
kosteana lumesta.»

»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja
maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon
saman kaavan mukaan vuosikymmentä.»

»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu
ollenkaan minun alaani.»

Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti,
ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä
osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä
latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan,
ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava
häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta
olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni.
Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi
sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»

»Pöhköiksi», ehdotti Bell.

»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi
puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee
vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta
ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja
hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»

»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä
kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään,
joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana
Chicagossa.

»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen
iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee
isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka
— vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan
amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat
typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja
viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen
hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat
antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi
heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa
äiti.»

Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen
silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.

»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on
'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin
kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta,
sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista,
joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun
pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin
vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani,
jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»

Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla
englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä
kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että
köyhille kuten Ailie.

»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee
toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori
Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun,
joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan,
millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin
leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin
kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on
arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en
ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain
eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen
ikään.»

»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi
katsottava, ettei hän vain ole aasi.»

»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi,
katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti
Skotlannin viisaampana miehenä.

»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä
— etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät
ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten
useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi
suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka
on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»

»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein,
että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit,
silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut
sitä tarpeeksi pian.»

»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi
pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä,
mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas
olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin
kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja
pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä
alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka
näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää
mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä
kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»

»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen
veli!»

»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En
ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla,
vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä
on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä
minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen
poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta,
minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en
päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani
iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja
panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka
ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois.
Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla
ristiriidassa —»

»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman
Williamista», sanoi Bell.

»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että
Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce
koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi
rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen
huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo
riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä
kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie;
pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä
olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme
esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että
kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee,
niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään
arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni
keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja
onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat
nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala
heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan
ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän
mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»

»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa»,
sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä
on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi
öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu —
syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti
Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin
typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»

»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole»,
sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin
sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali
sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies
vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin
sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän
itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea
opetus.'»

»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli
tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle
kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien
kallisarvoisessa _Punchissa_. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin,
ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira
mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään
koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä,
töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt
muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä
korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun
sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo
ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata
rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen,
olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja
lapsettomat miehet tuntevat koiria.

»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään
amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen
veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta;
mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen
teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on
jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet
säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»

»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan
pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina
niin hienon ja siistin näköisiä.»

»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce.
»Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä
taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi
pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti
tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden
varalta.

»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli
omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä
tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»

»Kiltin!» sanoi Dan Dyce.

»Kiltin!» huusi Ailie.

Kop-kop-kop-kop-kop-kop!

Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen,
ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin.
Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun
paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto,
mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen
vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän
asemastaan tai hienoudestaan.

»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä
häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen
olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän
hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra
armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän
tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.

»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä
henkäyksellä.

»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä.
»Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»

»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen
käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään
pienen tytön.




IV LUKU.


Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen
orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen.
Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira
hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen
esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta,
kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin
silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen
tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti
hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän
sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän
hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja
vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen,
leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty.
Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen
lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten,
antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta
johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.

Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti
päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen
jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa
ilmaista olevansa lystituulella.

Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti
koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen
karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu,
sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea
muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei
pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»

»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen
hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet
jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan
kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy
olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole
Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»

»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja
ahmien pienokaista silmillään.

»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran
nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja
tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän
kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa,
vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä,
koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.

»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä
on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen
päällysvaatteitaan.

»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku
vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»

»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce.

»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet
sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta.
Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt.
Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei
osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn
ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin
hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan,
ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi
vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta,
ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli
niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli
hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät,
Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla
tuulella.

»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen
hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja
pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.

Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä
nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin
puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin
puoleksi sisällä ovesta.

»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni
nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta
vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se —
se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne
ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että
ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja
seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja
pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on!
— ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu
siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein
lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut
millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin,
ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi,
miltä minusta itsestäni tuntui.»

Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin
sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen
eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä
olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi
käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota
Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»

»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän
hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi
ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä
ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni,
mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas
ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta
en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut
Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja
kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh,
kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»

»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma»,
sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.

»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut
peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän:
'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa
näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.'
Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä
näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen
menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin
häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän
oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan,
ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän
minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut
kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa
rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä
olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä
enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin
että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin
väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta,
minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan
ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja
toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin
joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli
pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei
hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»

»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku
lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»

»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen
huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt
eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan
mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän
alle saatuaan luun.

»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell.

»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa,
nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos
on _hyvin_ myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen
kapteeniin.'»

»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran
tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä
skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta.
Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista,
joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän
parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan
nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu!
Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu
kaiken ikänsä.

»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava
huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»

»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce
hiukan hämillään.

»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva
Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on?
Skotlantilainen terrierikö?»

»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse
asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on
uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki;
todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi
mosailkkikoiraksi.»

»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä,
ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän
onnellisena olemisesta, pidättekö te?»

»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien
silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy
minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on
minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka
huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä
palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»

»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie.

»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen
ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen
kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme
kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät.
Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag.,
presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja
saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»

»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti.

»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä
potki.»

Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne
puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi
niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin
kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi
jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä
hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut
kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet
kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi.
Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla
suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit
olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään
ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta
omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja
Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä
tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka
oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan
välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin
makupaloille.

»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen
lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»

»Jim», huomautti Lennox.

»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo
Molyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä
kitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme
että Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet
poikaa.»

»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla
tavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas
taaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan
tilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita
siihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten
tytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?»

»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea
murheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri
päättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin
minä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra
siunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole
tullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?»

»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!»
sanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne
tulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan
kyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi,
että hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja
minulla oli kiire päästä kotiin miten vain.»

»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen
kimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen
yläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta.
He hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset,
riisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen
hengenvetoon:

»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja
-tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.»

Ja vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen
päänsä oli pieluksella.

»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu
sylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole
aivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin
amerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.»

Ailien kasvot kävivät punoittaviksi, mutta hän ei virkkanut mitään.

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko
pois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja
Williamin puolesta.»

»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään,
että olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että
siinä olisi mitään väärää.»

Alhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan,
hyräillen tyytyväisenä:

    »Vaeltajalle väsyneelle,
    tähti rauhan, loistaos.»




V LUKU.


Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui
kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei
käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa
vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja
kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä
rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja
onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja
vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä
liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin
ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä,
jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja
villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden
puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja
kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat
mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa,
haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa
kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka
panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja
tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan,
synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään
kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen,
ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja
on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa
puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin
kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla
sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa
maailmassa.

Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen
valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset
pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset
luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan
yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton,
ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi
aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.

»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen
poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että.
Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla,
mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun
molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»

Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui
vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen
Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat
niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi
lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi
ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan
tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.

»Oi sentään! enkö minä ole häijy tyttö, kun nukkua nuuhotan kuin pökkö
kolossaan koko päivän? Teidän kellonne on seisahtunut, Dan-setä.»

Herra Dyce näytti hyvin syylliseltä ja ryki, hieroen leukaansa.
»Sinullapa on huomaava silmä», sanoi hän. »Tosiaankin, se on
seisahtunut. Kappas vain!» ja hänen Bell-sisarensa näkyi selvästi
nauttivan jostakin huvittavasta salaisuudesta.

»Setäsi on aina vähän viiripäinen, kultaseni», sanoi hän.

»Mieluummin olenkin viiripäinen kuin synkkämielinen», tokaisi Dan Dyce
vastaan, pudistaen silmälasejaan.

»On omituinen seikka, että kellot meidän eteisessämme ja
arkihuoneessamme aina seisahtuvat uudenvuodenpäivänä, Lennox.»

»Nuppu, olkaa hyvä ja sanokaa Nuppu», pyysi lapsukainen. »Ei kukaan
kutsu minua koskaan Lennoxiksi, paitsi kun olen tehnyt jotakin pahaa ja
olen meikein saamaisillani vitsaa.»

»Hyvä on, Nuppu siis. Tähän kelloon tulee jokin vika jokaisena
uudenvuodenpäivänä, sillä tämä setäsi tässä haluaa, etteivät vieraat,
jotka silloin meillä käyvät, tietäisi aikaa ja viipyisivät senvuoksi
kauemmin.»

»Loruja!» sanoi Dan-setä, joka oli pitänyt tätä omana erikoisena
hauskuus-reseptinään eikä luullut toisten lainkaan keksineen sitä.

»Sinä olet tullut vieraanvaraiseen kaupunkiin, Nuppu», sanoi Ailie.
»Tuolla kadun toisella puolen on seurailoisia vanhoja herroja, jotka
ovat lähettäneet valtuustolle anomuksen, että ravintola ja kapakka
suljettaisiin iltapäiväksi. He sanovat sen tarkoittavan raittiuden
edistämistä, mutta todellisuudessa he tekevät sen pakottaakseen
seurailoiset tuttavansa tulemaan heidän luokseen.»

»Minäkin allekirjoitin sen», tunnusti herra Dyce, »ja olen kuitenkin
vain puolittain seurailoinen. Minä en kersku; voisin olla enemmänkin
seurailoinen, jollen saisi siitä niin helposti päänsärkyä. Mikäpä on
hauskempaa kuin talo täynnä väkeä ja hulinaa? Oiva roihuvalkea, hyvä
valaistus ja tuttuja loppumattomiin! Onnellisin aika, mikä minulla on
eläessäni ollut, oli silloin kuin taitoin sääreni; niin paljon ihmisiä
kävi meillä, että oli ihan kuin kokonainen kuukausi uudenvuodenpäiviä.
Minulla on synnynnäinen seurankaipuu. Äidillä oli sellainen taikausko,
että jos veitsi tai lusikka putosi lattialle pöydältä, niin se merkitsi
vierasta, ja minulla oli tapana pudotella niitä tusinoittain. Mutta
hyväinen aika! siinähän on lapsi nukke sylissä, ja mistä ihmeestä hän
on sen saanut?»

Nukke toisessa ja koira toisessa kainalossa Nuppu nauroi vasten hänen
naamaansa ujon ovelasti.

»Oh, te lystikäs mies!» huudahti hän. »Taidattepa hyvinkin tietää, kuka
pani Alibelin pielukselleni. Olisinhan voinut sanoa jo edeltäpäin, että
te olette nukkemies; huomasin teidän hypistelevän kolikoita housujenne
taskussa samalla tavoin kuin papalla oli tapana, kun hän näki sellaisen
kiltin sievän pikku tytön kuin minä esimerkiksi, ja hän oli nukkisin
mies koko Chicagossa. Oh, oli kassapäiviä, jolloin suorastaan satoi
nukkia.»

»Se oli William, aivan varmaan», sanoi herra Dyce. »Ei ole tarpeen
sinun näyttää meille syntymämerkkiäsi. Se oli varmasti William. Jospa
se olisikin jäänyt vain nukkiin!»

»Hänen nimensä on Alibel, molempien tätiensä mukaan», sanoi lapsi.

»Kas vain!» sanoi herra Dyce. »Jos olisin arvannut, että aioit
kunnioittaa heitä sillä tavalla, olisin tehnyt siitä kaksoset. Mutta
katsos, minä en tiennyt; se oli arkaluontoinen asia jo sellaisenaankin.
En ollut oikein varma, nukkeko vai — vai — säiliökynä olisi soveliaampi
lahja kymmenvuotiaalle chicagolaiselle veljentyttärelle, ja minä päätin
yrittää nukella. Toivon, että se sopii.»

»Niinkuin sädekehä! Se on kerrassaan suloinen!» sanoi haltioitunut
neitonen, pelastaen yhden sen raajan Tellun kidasta.

Kaupungille levisi tieto, että Dycein taloon oli tullut ihmeellinen
amerikkalainen lapsi, joka puhui kuin pappi; uutinen oli osaksi
postinkuljettajan ja Wully Oliverin, mutta suurimmalta osaltaan Katen
levittämä, joka siitä hetkestä asti kuin Lennox oli viety pois hänen
läheisyydestään ja pantu nukkumaan, oli asustanut ikkunakehyksellä,
antamatta kenenkään kulkea ohi siltä puolen katua ilmoittamatta tälle
tapahtumasta.

»Oletteko koskaan kuullut mokomaa! Ei enemmän kuin parin vaaksan
mittainen, ja tullut koko matkan ypö yksinään kyytivaunuilla
Chikaguusta — se on Amerikassa. Kyllä tässä talossa nyt tulee ahtaammat
ajat, sen minä sanon, kun on tuo veli Williamin lapsi.»

Mikäli aamupäivä kului pitemmälle, sikäli muuttuivat Katen uutiset
hämmästyttävämmiksi: tulokkaalle kuvattiin suuri joukko piirteitä,
joiden mokomaa ei kaupungissa ollut ikinä ennen nähty. Esimerkiksi
(niin vakuutti Kate) hän osasi matkia Wully Oliveria niin, että
melkein näki partaa hänen poskillaan ja tunsi viinan hajua. Häntä
luultiin alussa pojaksi, mutta se oli vain niitten chikaguulaisten
tietämättömyyttä, sillä tyttö oli todella tyttö, ja hänellä oli
arkuittain tytönvaattelta tulossa kyytivaunuissa.

Dycein ulkomaalainen oli niin suuri hälynumero, että se häiritsi
soittokunnan iltapäiväparaatin loistoa, vaikka John Taggart oli
erinomaisen uljas, kävellen ihan korkojensa takasyrjillä, nenä
taivaalla ja rumpupalikat huitoen ja piirrellen ilmaa yläpuolella
pään, niin että katsojia alkoi huimata. Sen sijaan että olisivat
seuranneet soittokuntaa siihen saakka, kunnes sen ohjelmisto äkkiä
loppui viittä minuuttia vailla kaksitoista Maggie Whiten, viini-
ja väkijuomakauppiaan, ovella, vetelehtivät monet kadulla toivossa
saada nähdä amerikkalaista. He luulivat voivansa tuntea hänet heti
ihonväristä, jonka jotkut sanoivat olevan keltaisen, toisten taas
väittäessä sitä ruskeaksi. Muutamat maltittomammat ja etuoikeutetummat
pistäytyivät rohkeasti Dycen taloon lausumaan uudenvuodenonnittelujaan
ja katsomaan ihmeolentoa oikein omasta takaa.

Amerikkalainen tarkkasi heitä.

Hän tarkkasi tuomarinrouvaa, joka oli niin päättäväisen ystävällinen,
niin ihastunut kaikkeen, mitä Dyceläiset vain sanoivat, tekivät tai
omistivat, ja ainoastaan viisi kertaa rohkeni vihjata, että muitakin
oli olemassa, mainitsemalla »lady Anne-kultaa, joka on niin kiltti,
niin yksinkertainen, niin koruton, niin rakastettava».

Neiti Mintoa karmosiininpunaisine viittoineen, joka syrjäytti sisaret
ja suuntasi huomionsa heidän veljeensä, nauraen sydämellisesti
kaikille hänen pienille leikinlaskuilleen jo ennenkuin ne olivat
puolivalmiitkaan, tai katsoen häneen suurin, lempein, sulavin silmin ja
huulet raollaan, minkä hänen peilinsä oli ilmoittanut hänelle hurmaavan
näköiseksi. Sisaret hymyilivät toisilleen hänen mentyään ja katsoivat
koomillisesti Daniin, mutta tuo miesparka ei nähnyt mitään, paitsi että
Mary Minto oli hyvän joukon lihavampi kuin ennen.

Tohtorin kahta sisarta, jotka hiljan maalta tulleina esiintyivät
ihmeen luontevasti niin kauan kuin keskustelu liikkui naapureissa,
mutta joutuivat äänettömän kauhun valtaan sen kohotessa henkilöistä
aatteisiin, kuten se kerran oli tehnyt, kun lady Anne oli kysynyt
heiltä, mitä he pitivät opettavasta runoudesta, ja toinen heistä sanoi
olevansa siihen erittäin ihastunut ja sitten menetti tajuntansa.

Pankkimiestä, kassanhoitajaa, joka oli toivottomasti rakastunut
Ailie'iin, kuten saattoi selvästi nähdä siitä, kuinka hartaasti hän
omisti huomionsa Bellille.

Herra Dycen entistä syrjäänvetäytynyttä liikekumppania herra Clelandia,
joka haisi ryytineilikalta eikä huolinut teestä.

P. & A. MacGlashania, joka oli poikennut taloon nimenomaan saadakseen
tietää, tunsiko vierasmaalainen hänen Albert-veljeään, joka, kuten hän
sanoi, oli »Jossakin-villessä Manitobassa».

Pormestaria ja hänen rouvaansa, jotka olivat hyvin vanhoja ja
taputtivat toisiaan silloinkuin luulivat, ettei kukaan heitä huomannut.

Lempeitä, ystävällisiä, yksinkertaisia, tyytyväisiä ja onnellisia
äskennaineita rouvia.

Toisia naisia, jotka halasivat sellaisiksi tulla.

Niin, Nuppu tarkkasi heitä kaikkia. He eivät arvanneet aavistaakaan,
kuinka suuresti he häntä huvittivat ryyppiessään sirosti teetään tai
viiniään tai inkiväärijuomaansa — naiset nimittäin — tai rykivät vähän
liian keinotekoisesti maistellessaan uudenvuoden-maljojaan — miehet
nimittäin.

»Pikku tuhma typykkä hän on — sellainen vain pikku tuhma typykkä!»
sanoi pormestari ulos päästyään, ja toistaiseksi siihen sisältyi kaikki
tyyni.

Rouvat eivät voineet rientää kotiin kyllin joutuin katsoakseen, eikö
heillä ollut jotakin vaatteen jäännöstä, josta olisi voinut tehdä
jollekin heidän omalle lapselleen samanlaisen sievän puvun kuin Dycen
veljentyttärellä oli. »Pankaa merkille minun sanani» sanoivat he;
»tuo lapsi joutuu heillä turmioon. Hän on isänsä kuva, ja hän meni ja
nai köyhän teatterinäyttelijän ja oli toistakymmentä vuotta poissa
Skotlannista eikä kertaakaan kirjoittanut kotiin riviäkään.»

Niin monet ihmiset tulivat käymään talossa, selvästi ilman muuta syytä
kuin saadakseen nähdä uuden tulokkaan, että Ailie vihdoin päätti,
tyydyttää kaikki viemällä hänet ulos kävelemään. Omituista oli, että
ihmiset kadulla osoittivat välinpitämättömyyttä tai sokeutta. Nuppu
ei olisi nähnyt heissä mitään sen suurempaa mielenkiinnon merkkiä
häntä kohtaan kuin ohikulkijan kiireisen vilkaisun; ei yksikään
astunta hidastunut osoitukseksi siitä, että tilaisuus olisi käytetty
hyväksi mahdollisimman tarkoin. Joitakin naisia oli ollut ikkunoissa
kun hän tuli ulos talosta astellen rohkeasti Ailie-tädin rinnalla
kädet muhvissaan ja valppaat mustat silmät pilkistellen hilkan
turkisreunuksen alta; mutta nuo naiset vetivät heti kiireesti päänsä
sisään. Ailie, joka tunsi kotikaupunkinsa, tiesi, että ikkunaverhojen
takaa heitä tähysteltiin tiukasti. Hän hymyili itsekseen kävellessään
kainosti katua pitkin.

»Tunnetko mitään, Nuppu?» kysyi hän.

Nuppu ei luonnollisesti käsittänyt kysymystä.

»Sinun pitäisi tuntea jotakin selässäsi; minun selkäpiitäni kutkuttaa
satojen silmien tähystely.»

»Kyllä tiedän», sanoi hämmästyttävä lapsi. »He luulevat, ettemme me
huomaa, mutta kyllä kai Jumala näkee heidät», ja kuitenkaan ei hän
ilmeisesti ollut itse kertaakaan vilkaissut ikkunoihin eikä katsahtanut
taakseen nähdäkseen ohikulkijoin tuijottavan olkapäittensä yli hänen
tätiinsä ja häneen.

Hetken verran Ailie tunsi pelkoa. Hän rakasti suuresti nopeaa
huomiokykyä, mutta hän tunsi, että se oli luonnonlahja, joka
veljentyttäressä saattoi ilmetä liian varhain.

»Kuinka ihmeessä sinä sen tiesit, Nuppu?» kysyi hän.

»Minä vain arvasin, että he tekevät niin», sanoi Nuppu, »koska minäkin
tekisin juuri samoin, jos näkisin pienen skotlantilaistytön kävelemässä
Chicagon Rantakatua pitkin. Onko se hirveän sivistymätöntä, Ailie-täti?»

»Niin sanotaan, niin sanotaan», sanoi täti, katsoen suoraan eteenpäin
olkapäät taaksevedettyinä ja silmät kiinteästi yhteen pisteeseen
suunnattuina, ohimot punoittaen. »Mutta pelkään, ettemme voi sitä
auttaa. Se on sopimatonta — silloin kuin toinen näkee sen. Minä näen,
että sinä olet oikea Dyce, Nuppu. Muut ihmiset, jotka eivät ole Dycejä,
jäävät vaille paljoa hauskaa. He ovat varmaan hyvin kyllästyneitä
toisiinsa. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta
tulee oikein hyvät ystävät — sinusta ja minusta ja Bell-tädistä ja
Dan-sedästä.»

»Ja mosaiikkikoirasta», lisäsi Nuppu lämpimästi. »Minä rakastan tuota
koirakultaa niin kovasti, että — että voisin syödä sen. Se on mitä
somin koira! Kas, siinähän se onkin!» Ja tosiaankin se oli Tellu, joka
heittelehti heitä kohti ihastuksissaan, pelkkänä myttynä takkuista
villaa ja kiihkeää haukuntaa, karattuaan vankeudesta Katen keittiöstä
kiipeämällä hänen hartioillensa ja hyppäämällä ulos ikkunakehyksen yli.




VI LUKU.


»Minä olen kuullut teistä ja Bell-tädistä ja Dan-sedästä pap— isältä»,
sanoi Nuppu heidän kävellessään takaisin kotia kohti. Hän oli oppinut
jo esimerkistä, kuinka paljon lämpimämmältä »isä» kajahti kuin se sana,
jota hän oli Amerikassa käyttänyt. »Hän istui niin mielellään ylhäällä
iltaisin ja puheli teistä kaikista. Mutta Katelle en oikein löydä
sijaa: hän ei koskaan maininnut Katea.»

»Oh, hän on uusi tulokas», selitti Ailie. »Kate on palvelustyttö,
tiedäthän, hän tuli meille kauan sen jälkeen kuin isä lähti kotoa,
mutta hän on ollut meillä nyt viisi vuotta, ja se aika on kyllä
riittävä tekemään hänet perheen jäseneksi.»

»Hyvä isä! Viisi vuotta! Eipä hän sitten ole mikään muuttohullu, vai
mitä? Olette varmaan kiinnittäneet hänet nupinauloilla», sanoi Nuppu.
»Chicagossa ei saadakaan palvelijoita pysymään vanhoissa rakkaissa
paikoissaan sillä tavalla; ne juoksevat ihan hikipäässä talosta
toiseen, ihan kuin palloleikissä. Mutta hänhän onkin melko — melko
leveä tyttö, eikö totta? Hän ei voisi juosta kovin kovaa; siksi hän
pysyy paikoillaan.»

Ailie hymyili. »Vai niin, vai sellaista siellä Chicagossakin on?
Olet varmaankin ollut monta kertaa arkihuoneessa iltapäiväteellä,
kun sinulla on tilanne selvillä jo noin hyvin. Nuo Chicagon
rouvat taisivat, luulen ma, jäähdyttää teetään itkemällä siihen
palvelija-surkeuttaan? Siinäkin on yksi anglosaksilainen yhdysside.»

»Rouva Jim sanoi, että järkevät tytöt, jotka voivat pysyä paikoillaan
tarpeeksi kauan jäähtyäkseen viime muuton palavasta, alkoivat käydä
niin harvinaisiksi, että niitä sai pyydystää pyssy kourassa. Ei
tietystikään todella, ymmärrättehän; se oli vain rouva Jimin sanantapa.»

»Ymmärrän», sanoi Alison, kykenemättä peittämään iloisuuttaan. »Sinä
näytät itsekin omaksuneen sellaisen sanantavan.»

»Puhunko minä katukieltä?» kysyi lapsi, vilkaisten nopeasti ylös ja
punastuen. »Isä teroitti, etten minä saisi puhua katukieltä enkä
pitää purukumia suussani; hän sanoi, että niitä kumpaakaan ei kukaan
oikea lady tekisi vanhassa maassa ja että minusta piti tulla arvokas
ja moitteeton englantilainen. Te olette varmaan hyvin pahastunut,
Ailie-täti?»

»Oh, en», sanoi Ailie iloisesti; »en ole koskaan eläessäni
ollut pahastunut, vaikka minua itseäni sanotaan usein
pahennusta-herättäväksi. Olen vain vähäisen hämmästyksissäni
englanninkielen mahdollisuuksista. Olen tuskin kuullut sinun käyttävän
vielä ainoatakaan katukielen sanaa, ja kuitenkaan sinä et juuri sano
lausettakaan, jossa ei olisi jotakin uutuutta. Se muistuttaa Katen
ensimmäistä lampaanpäälientä: kaikki sen ainekset olivat meille
entisestään tutut, paitsi sarvet, ja ne me tunsimme muualta.»

»Sitten ei ole mitään hätää», sanoi Nuppu rauhoittuneena. »Mutta
rouva Jimillä oli lystikkäitä sanontatapoja, ja minuun on varmaan
tarttunut niitä hänestä. Minä en voi sille mitään — minuun tarttuu
kaikki helposti. Minullahan on ollut tulirokkokin kaksi kertaa! Ja
minuun on tarttunut hänen liioittelutapansa: usein minä liioittelen
hirveästi ja sanon kirjoittaneeni kaikki Shakespearen teokset, vaikka
en todellisuudessa olekaan niitä kirjoittanut, ymmärrättehän. Rouva
Jim ei tarkoittanut, että hänen täytyi pyydystää palvelustyttöä pyssy
kourassa; hän tarkoitti vain, että niitä oli yhä vaikeampi saada ja
kaikkein vaikeinta pitää sittenkuin oli saanut.»

»Tiedän», sanoi Alison. »Se on vanha brittiläinen tarina; saat kuulla
sen moneen kertaan vierailtamme, jos elät ja terveenä olet. Mutta
meillä on hyvä onni Katemme suhteen; me näytämme tyydyttävän häntä
täydellisesti, tai ainakin hän tulee aikaan meidän kanssamme. Kun hän
tuntee, ettei hän voi enää kauempaa tulla aikaan meidän kanssamme,
käy hän aamulehden kimppuun etsiäkseen ilmoituksia, joissa halutaan
palvelukseen slsäkköjä ja taloudenhoitajia 50 punnan vuosipalkalla, ja
päättää lähettää hakemuksen heti paikalla, muttei voi koskaan löytää
sopivaa kynänterää, ennenkuin saamme hänet nauramaan. Se palvelija
Dycen talossa, joka nauraa, on mennyttä kalua. Sinä tulet pitämään
Katestä, Nuppu. Mekin pidämme hänestä; ja olen pannut merkille, että
jos pidät ihmisistä, niin he tavallisesti pitävät vuorostaan sinusta.»

»Siitäpä olen iloinen!» sanoi Nuppu ihastuksissaan. »Jos minä mitään
olen tässä matoisessa maailmassa, niin olen pitäjä.»

He olivat saapuneet kotiovelle näkemättä pienintäkään merkkiä siltä,
että kaupunki tunsi heitä kohtaan mielenkiintoa, mutta niin pian
kuin he olivat sisällä, olivat sadat kielet liikkeessä pohtien pikku
amerikkalaisen ulkonäköä? Ailie riisui Nupun palttoon ja hilkan ja
työnsi hänet keittiöön, kuiskaten hänelle, että hänen oli tehtävä
tuttavuutta Katen kanssa eikä unohdettava kehua hänen kaakkujaan,
ja juoksi sitten yläkertaan mieluisin tuntein, ikäänkuin hänelle
henkilökohtaisesti olisi tapahtunut jokin hyvä asia. Oli niin suloista
tietää, että veli Williamin lapsi oli kaikkea muuta kuin pöhkö.

Nuppu seisoi hetkisen keittiössä kainostellen, sillä ei pidä otaksua,
että häneltä olisi puuttunut lapsellista ujoutta. Kate, joka paahtoi
leipää lieden ääressä, kääntyi ympäri ja tunsi hänkin itsensä vähän
hämmentyneeksi, mutta hymyili hänelle sellaista herttaisen leveää
hymyä, että se vastustamatta karkoitti lapsesta kaiken vierauden
tunteen. »Tule vain sisään, kultaseni, ja haukkaa maistinpalaa», sanoi
Kate. Sillä tavalla tervehtivät vierastaan Colonsayn saarelaiset — nuo
koruttomat ihmiset!

Ilta hämärtyi, untuvaisten lumihöytyjen alkaessa jälleen tanssinsa.
Rellu-Wully sytytteli katulyhtyjä. Hän kulki tikapuut kainalossaan
lyhdyltä lyhdylle, perässään lapsia, jotka lauloivat:

    »Lamppuvaari, länkisääri!
    Lamppuvaari, länkisääri!»

mihin Rellu-Wully jankkasi vastaan: »Kyllä tunnen teidät hyvinkin, koko
roikan; ainakin tunnen pojat. Odottakaahan, kunnes tapaan äitinne!»
Neiti Minton myymälä oli auki, ja häpeilevän näköisiä nuorukaisia meni
sisään ostamaan valkoisia naisten hansikkaita, sillä hansikkailla
nuoret miehet täällä kutsuivat parinsa uudenvuoden-tanssiaisiin, ja
tänä iltana vinkui Samsonin viulu kapakkatuvassa. Pitkät vuokratalot,
jotka olivat laakeita ja korkeita kuin kalliontöyryt ja rakennetut
kestämään ikuisiin aikoihin, ruhottivat ensin hämärässä tummanharmaina
ja alkoivat sitten loistaa kaikin ikkunoin, ja porraskäytävistä ja
porttiholveista virtaili ylen iloisia ääniä. Vastasytytetyt puu-
ja hiilivalkeat tupruttivat pilven näiden asumusten yläpuolelle,
teekattilat tanssivat ja lauloivat. Tuhansia seikkoja tapahtui kadulla,
mutta kerrankin hillitsi Colonsayn tyttö mielenkiintonsa ikkunaan.
»Sanopas, minkä sinä sanoitkaan nimesi olevan?» kysyi hän.

»Minä olen neiti Lennox Brenton Dyce», sanoi Nuppu sirosti, »mutta
neidillä ei ole paljon merkitystä ennenkuin tulen niin vanhaksi että
saan kammata tukkani ylös.»

»Olet varmaankin väsyksissä matkustettuasi niin pitkälti. Koko matkan
Chikaguusta tänne!»

»Chicagosta», huomautti Nuppu kohteliaasti.

»Aivan niin! Chicago tai Chikaguu, se riippuu siitä miten sen tavaa»,
sanoi Kate kerkeästi. »Minut on opetettu sanomaan sitä Chikaguuksi. On
siinä matkaa tultavaksi uudenvuodenpäivänä! Eikö sinua peloittanut?
Otapas yksi näitä ruskeita korppuja. Ja kuinkas Amerikassa jaksetaan?»

Hän teki tämän kysymyksen niin hellän huolekkaasti, ettei Nuppu nähnyt
siinä mitään hullunkurista, vaan vastasi vakavasti:

»Kiitos, hyvin vain. Oletteko ollut siellä?»

»Minäkö?» huusi Kate, povensa kohoillessa jo pelkästä ajatuksestakin.
Sitten hänen ylämaalainen turhamaisuutensa tuli hänen avukseen. »En»,
sanoi hän, »en ole ollut varsinaisesti noin sanoakseni kokonaan siellä,
mutta minulla oli serkku, joka lähti matkalle, aikoen Austraaliaan ja
pääsi Paisley'iin saakka. Se taitaa olla iso paikka, se Amerikka? Pane
voita sen päälle.»

»Amerikan Yhdysvallat rajoittuivat idässä Atlantin valtamereen,
lännessä Tyyneen mereen, etelässä Meksikoon ja Meksikonlahteen ja
pohjoisessa mielivaltaiseen rajaviivaan, jota kutsutaan Kanadaksi.
New Yorkin valtio yksinään on yhtä iso kuin Englanti», lateli Nuppu
liukkaasti, tuttua läksyä toistaen.

»Onpas se iso!» huusi Kate. »Ota toinenkin ruskea korppu. Ei
Skotlantikaan ole pienuudella pilattu; siellä on Glasgow ja Oban, ja
Colonsay ja Stornoway. Ei taida Amerikassa olla mäkiä?»

»Ei ole mäkiä, vuoria vain», sanoi Nuppu. »Päävuoristot ovat
Kalliovuoret ja Alleghanyt. Ne ovat miltei maailman suurimmat
vuoristot.»

»Koska tässä tuli suurista puhe, niin katsopas, kuinka suuren
kannullisen maitoa me saamme täällä yhdellä pennyllä», sanoi Kate,
näyttäen kannua — se oli hänen kansallisylpeytensä viimeinen varustus.

Lapsi katsoi kannua ja loi sitten silmänsä ovelasti tyttöön.

»Ei siinä ole yhden pennyn edestä», sanoi hän terävästi, »siinä on
kahden pennyn edestä.»

»Varjelkoon! kuinka sinä sen tiesit?» sanoi Kate ylen ällistyneenä.

»Koska sinä kerskaat. Luuletko, etten tiedä, milloin joku kerskaa?»
sanoi Nuppu. »Ja kun kerskataan jostakin paikasta tai mistä hyvänsä,
niin liioitellaan kaikki noin kahdenkertaiseksi.»

»Sinä et ole miellyttävä», sanoi Kate, työntäen maitokannun kiiruusti
takaisin keittiö pöydälle. »Pane vain säästämättä voita korpullesi.
Amerikassa sanotaan olevan kovasti rahaa. Lienee kai siinä perää, vai
mitä?»

»Jo toki, jokaisella on siellä rahaa vaikka viskellä sillä varpusia»,
sanoi Nuppu, matkien hiukan Jim Molyneux'n äänenpainoa samalla kuin
käytti hänen mielilausettaan.

»Niillä on liian vähän tekemistä; sitäpaitsi se on julmaa. Mutta tiedä,
että täälläkin on kovasti rahaa; sedälläsi on sitä vaikka kuinka
paljon. Hän tahtoi lähteä Amerikkaan noutamaan sinua kotiin, kun hän
kuuli — kun hän kuuli —. Eikö sinun haluttaisi ottaa vielä yksi korppu?
Ei se tee sinulle mitään pahaa.»

»Kyllä tiedän», sanoi Nuppu vakavana — »kun hän kuuli isäni kuolleen.»

»Me colonsaylaiset voimme toisinaan olla hyvin tyhmiä», sanoi Kate
katuvaisesti. »Minun olisi pitänyt pysyä vaiti isästäsi. Ota kaksi
korppua, kultaseni; tai ehkä haluat mieluummin muroleivosta. Niin, hän
aikoi lähteä siinä paikassa — vaikka se olisi maksanut punnan, niin
uskon — mutta muutti mielensä, kun kuuli sen Molyneux'n tuovan sinut.»

Tellu kyyhötti lapsen helmassa, sai osansa korpuista ja haukkui lisää:

    »Sä Tellu oot niin lämmin,
    mä rakastan sua,
    ja jos en sua härnää,
    et pure sä mua»,

sanoi Nuppu, upottaen päänsä Tellun harjavilloihin.

»Herra hallitkoon! teitkö itse tuon, vai oliko se sinulla vain
ulkomuistissa?»

»Tein sen juuri nyt», sanoi Nuppu kylmäverisesti. »Etkö tiennyt että
minä osaan runoilla? Voi, sinä kurja, katoava sieluparka, minä olen
oikea pikku — pikku lirkkunen runoilemaan! Pääni hölskyy täynnä runoja,
ja minä pudottelen niitä kuin laudalta. Kuulehan tätäkin:

    »'Suurten miesten työt ja toimet
    meille esikuvan antaa,
    kuinka kautta aikain voimme
    jäljet jättää ajan santaan.'

»Minä pyöräyttelen niitä noin vain. Luulen, että minun täytyy nousta
huomenna ylös virkkuna ja varhain viimeistelemään tätä hieman.
Tavallisesti niistä ei tule hyviä ensi yrityksellä, ja silloin ei auta
muu kuin käydä ne läpi uudestaan alusta alkaen ja lisätä hyvä sinne ja
tänne. Se on taidetta, sanoo Jim. Hän tunsi taiteilijan, joka saatuaan
taulun valmiiksi, niin että kaikki tyyni oli siitä ihan selvänä, sanoi:
'Nyt taiteen puolta!' ja suttasi sen yltäpäältä kovalla pensselillä.»
»Hyvä ihme, mitä kaikkea sinä tiedät!» huudahti Kate. »Sinä olet etevä
— kamalan etevä! Kuinka vanha olet?»

»Minä synnyin suunnilleen yksitoista vuotta sitten», sanoi Nuppu,
ikäänkuin olisi ollut satavuotias.

Asia on nyt niin, ettei ole viisasta sanoa Lennox Dycen laiselle
lapselle, että hän on etevä, vaikka ei juuri sovikaan odottaa
colonsaylaisen tytön sitä tietävän. Britannian mantereelle astumiseensa
saakka ei Nupulla ollut mitään aihetta luulla itseään miksikään
tavallisuudesta poikkeavaksi. Jim Molyneux ja hänen vaimonsa, joilla
ei ollut omia lapsia eikä lapsituntemusta, paitsi niitä pikkuvanhoja,
jotka näyttelevät teattereissa, olivat kohdelleet häntä vain hiukan
heitä itseään nuorempana henkilönä eivätkä olleet nähneet mitään
ihmeellistä hänen terävä-älyisyydessään, joka on varsin tavallista
Amerikan nuoressa polvessa. Mutta nyt oli Nuppu ollut Maryfieldin
asemalta setänsä ovelle asti »varoitus» vilpittömästi ihailevalle
postikuskille, jonkunlainen satuprinsessa Rellu-Wully Oliverille ja
hänen vaimolleen, tätien hämmästys oli ollut vain puoleksi peiteltyä,
ja tässä näyttäytyi nyt palvelustyttö julki-ihastuksen vallassa!
Kymmenvuotiaan turhamaisuus heräsi; ensi kerran eläessään hän tunsi
ehdotonta ylemmyyden tunnetta.

»Minä olin hyvin urhoollinen, kun tulin koko tämän matkan laivassa
kymmenen vuoden vanhana», aloitti hän.

»Minäkin tulin kerran Obaniin höyrylaivassa», sanoi Kate, »mutta eihän
se ollut mitään, kun minä tunsin suuren joukon toisista matkustajista.
Ajatella, että sinä tulit Amerikasta asti! Etkö tuntenut itseäsi
yksinäiseksi?»

»Tunsin itseni hirveän yksinäiseksi», sanoi Nuppu, joka itse asiassa
ei ollut kokenut ainoatakaan ikävää hetkeä koko Atlantin-matkalla.
»Minähän jätin syntymämaani, saamatta kukaties koskaan enää nähdä
sen rantoja silmilläni, ja olin matkalla kaukaiseen maahan, josta
en tiennyt yhtään mitään. Jätin kaikki rakkaat nuoret ystäväni ja
kauniin rouva Molyneux'n ja hänen uskollisen Dodo-koiransa ja —» Tässä
hän puristi kyyneleen silmistään ja pysähtyi miettimään vieläkin
liikuttavampia seikkoja.

»Pikku tipu-poloiseni!» sanoi Kate huolestuneena. »Älä itke, niin ostan
sinulle jotakin.»

»Enkä minä tiennyt millainen setä ja millaisia tätejä täällä oli —
olivatko he julmia ja häijyjä vai eivätkö, tai huolisivatko he minusta
vai eivätkö? Pikku tytöillä on melkein aina julmia setiä ja tätejä —
sen voit nähdä kirjoista.»

»Siinä kohdassa sinä olit hirmuisen typerä», sanoi Kate painokkaasti.
»Varmasti olisi kuka hyvänsä tiennyt kertoa sinulle, millaisia herra
Dyce ja hänen sisarensa ovat.»

»Ja sitten oli niin myrskyistä», jatkoi Nuppu joutuisasti, etsien
liikuttavampia asianhaaroja. »Minä tein runon siitäkin — pyöräytin yks
kaks; ensimmäinen värssy kuului näin:

    'Ylös pärskyen lainehet lakkapäät
    löi kolkkoon kalliorantaan —'

mutta minä olen unohtanut loput paitsi:

    '— he saapuvat sinne kuolemaan
    pois lauhoilta lapsuusmailtaan.'

Aallot olivat vuoren korkuiset ja vyöryivät yli laivan, ja —»

»Hyväinen aika, silloinhan sinä kastuit läpimäräksi!» sanoi Kate,
pannen kätensä Nupun olkapäälle koettaakseen, oliko hän vieläkään
kuiva. Rehelliset kyyneleet olivat hänen silmissään, kun hän ajatteli
tuollaisia tuskallisia asioita.

»Vihdoin laiva tärskähti karille», jatkoi Nuppu, »jolloin kapteeni
köytti minut mastoon ja sitten — ja sitten — niin, sitten me
rauhallisina odotimme loppua», sanoi Nuppu, keksimättä enää jatkoa
merelliseen murhenäytelmään.

Katen kyyneleet virtasivat vuolaina hänen poskiaan pitkin, kun tämä
kuva nuoren ihmisen hädänalaisesta tilasta loihdittiin hänen silmäinsä
eteen. »Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika! pikku tipu-raukkani!»
nyyhkytti hän. »Kuinka sääli minun on sinua!»

»Nuppuni Nuppu hoi!» kuului Ailie-tädin ääni eteishallista, mutta Nuppu
oli niin hurmaantunut kuvitelmiensa vaikutukseen, ettei hän piitannut
siltä mitään, ja Katen pää oli kiedottuna esiliinaan.

»Älä itke, Kate; minä en itkisi, jos olisin sinun sijassasi», virkkoi
Nuppu viimein viihdytellen. »Jospa se ei olekaan totta.»

»Minä itken, kun mieleni tekee», intti Kate. »Oh, ajatella sinua tuossa
kauheassa haaksirikossa! Johan siinä on kylliksi peloittamaan kenen
hyvänsä matkustamasta mihinkään. Oi hyväinen aika! oi hyväinen aika!»
ja hän itki vuolaammin kuin konsanaan.

»Älä itke», sanoi Nuppu jälleen. »On typerää vetistellä noin. Oi, suuri
Saahan kuningatar! minähän tein vain jekkua sinusta: laivalla oli niin
tyyntä kuin maitovankkureissa.»

Kate veti esiliinan pois kasvoiltaan ja tuijotti häneen. Hänen
tarkoituksensa oli vain puoleksi selvä, mutta oli huojentavaa tietää,
etteivät asiat olleet olleetkaan aivan niin huonosti kuin hän ensin
kuvaili. »Pieni itku tekee ihmiselle hyvää toisinaan», sanoi hän
filosoofisesti, pyyhkien silmiään.

»Samaa minäkin sanon», myönsi Nuppu. »Siksipä minä kerroinkin sinulle
kaiken tuon. Tiedätkö, lapsi, minä luulen, että sinusta ja minusta
tulee hyvät ystävät.» Hän lausui tämän jäljitellen ilmielävästi
Alisonin äänenpainoa ja puhetapaa, joka oli lausunut samat sanat
hänelle itselleen, ja kääntyi kiireesti ja hämillään ympäri kuullessaan
naurua takaansa, huomaten että hänen tätinsä oli kuullut jo näin
varhain matkittavan itseään.




VII LUKU.


Jos näyttelijä Molyneux teki väärin lähettäessään tämän kymmenvuotiaan
lapsen Skotlannin-matkalleen ilman saattajaa, niin kuinka paljon
pahemmin hän rikkoikaan siinä, ettei lähettänyt minkäänlaista vihjausta
hänen luonteenlaadustaan Dycen perheelle? Lapsi oli kuin se nimetön
matkalaukku, jonka George Jordon löysi eräänä päivänä majatalon ovelta,
ja sanoen: »Ei mikään vedä perheessä vertoja säästäväisyydelle», vei
sen heti kotiinsa, vaikeroidakseen sitten yli viikon ajan, ettei
hänellä ollut avainta, millä saada se auki. Lennox Brenton Dyce
olisi myöskin tarvinnut avaimen, mutta Molyneux, postikorttien ja
yleensä lyhyiden ja arvoituksentapaisten viestien mies, ei ollut
lainkaan ajatellut sitä, joten niiltä ihmisiltä, joiden joukkoon
lapsonen joutui, meni muutama päivä lukon auki rassaamiseen. Tuolla
toimituksella oli kieltämättä hauskuutensa, mutta se johtui siitä, että
Dycet olivat Dycejä; jos he olisivat olleet monia muita ihmisiä, olisi
lapsi pysynyt salaisuutena vuosikaudet ja ajan mittaan tullut kokonaan
pilatuksi. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut tuhansina eri naisina
— sankarittarina, hyvinä ja pahoina, keijukaisina, ruhtinattarina,
kerjäläisinä, neitoina, äiteinä, ujoina ja rohkeina, rumina tai
kauniina, nuorina tai vanhoina, aina sen mukaan kuin viikon kappale
vaati — sanalla sanoen näyttelijätär. Ja nyt hän oli kuollut ja
kuopattu, kirkkaan ramppivalon hohde ei enää heijastunut hänen ylleen,
musiikki ja hyvähuudot olivat vaienneet. Mutta ei kuitenkaan kaikki
ollut kuollut ja kuopattu, sillä osa hänestä eli hänen lapsessaan.

Nuppu oli synnynnäinen matkija. Sanon teille tämän heti, koska hänessä
tulee ilmenemään niin monia epäjohdonmukaisuuksia, että tulisin muuten
näyttämään järjettömältä esittäessäni hänen olemustaan kappaleena
todellista elämää. Hän ei jäljitellyt yksistään ihmisten ääntä ja
esiintymistä, vaan heidän ajatustapojaankin, niin että hän pitkän aikaa
— aina siihen käännekohtaan saakka, jolloin hän muuttui löytäessään
itsensä — oli sen henkilön kaikua ja heijastusta, jonka kanssa hän
viimeksi oli puhunut. Hän lainasi ajatustapoja ja eleitä, kuten hän
myöhemmin lainasi Buntain-mummon pitsiliinaa ja myssyä. Hän saattoi
esittää kaikkia ihmisiä, paitsi suoranaisesti tylsiä ja pahoja — mutta
vain vähän aikaa kerrallaan kussakin tapauksessa; jonkun ajan kuluttua
hän oli jälleen oma itsensä.

Ja niin sattui, että hän esiintyi päivän tai pari käyttäen Rellu-Wully
Oliverin lauseparsia ja puhetapaa tai hämmästytti tätejään
jäljittelemällä tiedottomasti Katen ylämaalaismurretta, hänen »Hyväinen
aikaansa» ja »Armahtakoon» ja »Voi pikku tipuseni!»

Riehakkaat uudenvuodenpäivät menivät ohi — nuo huolettoman ilottelun
päivät, jotka olivat ainoastaan alkuna Nupun iloisille päiville, jotka
kestävät meille kaikillekin vuosia, jos hyvä onni sattuu. Kaupunki
asettui tavalliseen uomaansa; koulut avautuivat loppiaismaanantaina,
ja Nupun piti mennä — ei latinakouluun lopultakaan, vaan Kyyhkysten
alkeiskouluun. Malttakaa vähän, niin koht'ikään kerron teille
Kyyhkysistä.

Bell oli kauhistunut huomatessaan, että tuon kymmenvuotiaan lapsen
tietopuolinen kasvatus oli nähtävästi aivan uskomattomassa määrässä
laiminlyöty.

»Tottakai sinä kävit jonkinlaista koulua siellä Amerikassa?» oli hän
sanonut jo sangen pian, toivomatta suuriakaan, mutta valmiina kuulemaan
jostakin nurkkakoulusta, huolimatta kaikesta mitä sanomalehdissä
puhuttiin Yalen ja Harvardin yliopistoista ja sen sellaisista.

»En, en ole koskaan ollut koulussa; minun piti juuri mennä, kun
isä kuoli», sanoi Nuppu, istuen sohvalla Ailien viitat kiedottuna
hartioilleen, tuntien itsensä erinomaisen suureksi ja kauniiksi ja
vanhaksi.

»Mitä! Sanotko todellakin, ettei sinua ole pantu kouluun?» huudahti
täti niin tyrmistyneenä, että lapsi aivan ihastui ällistyttämis- ja
hämmästyttämisvoimaansa. »Siinä sinun Amerikkasi! Kymmenen vuoden
vanha eikä vielä aapinen selvillä! — no, eipä voi odottaakaan
parempaa neekerien, lynkkaajien ja presidenttien pakanallisesta
maasta. Minä olin paras ompelija ja tavaaja neiti Mushet'in koulussa
paljon ennen kuin olin täyttänyt kymmenen vuotta. Tyttöseni, tiedä
nyt, että olet tullut siihen maahan, jossa sinä saat kasvatuksen!
Me tahdomme, että sinä saat sen kaikkein parasta lajia, ranskat ja
saksat, ja käsiala kuin kuparipiirros; on ihan nautinto nähdä häntä
vanhan kirjoituspulpetin ääressä kyhäämässä kirjoitelmia, aivan kuin
jokapäiväistä asiaa. Se käy häneltä kuin siivillä pyyhkien! Uskallanpa
sanoa, että jos Dan-sedästä aika jättäisi, niin Ailie voisi jatkaa
liikettä, paitsi elatus- ja takavarikkojuttuja. Eipä mokomampaa!
Kymmenen vuoden vanha eikä tunne aakkosia!»

»Mutta tunnenhan minä», sanoi Nuppu vilkkaasti. »Opettelin aakkoset
teatteri-ilmoituksista. Ja sitten rouva Molyneux antoi minun koettaa
lukea Jimin sanomalehtiarvosteluja. Hän luki ne ensimmäiseksi joka
aamu sängyssä istuallaan aamiaista syödessään ja sanoi: 'Ajatteles!
eikös hän ollut mainio?' ja sitten hän itki pikkuisen siksi, etteivät
johtajat tehneet koskaan oikeutta Jimille, he kun olivat kaikki
halpamaisia ja kateellisia hänelle. Sitten hän pirskutti hajuvettä
kasvoilleen ja söi korpun. Ja maan parhaat sanomalehdet sanoivat, että
kellarimestarin osan toisessa näytöksessä esitti onnistuneesti hra Jim
Molyneux; tai muiden muassa olivat hienoja tyyppejä J. Molyneux, Ralph
Devereux ja O.G. Tarpoll.»

»En tiedä, mistä sinä puhut, pikku lirkku-raukkani; mutta se on kaikki
tyhjää lorua», sanoi Bell-täti. »Osaatko tavata?»

»Jolleivät sanat ole liian pitkiä tai sellaisia typeriä, joissa on 'ei'
tai 'ie' ja niistä pitää arvata», sanoi Nuppu.

»Tavaa _cat_.»

Nuppu töllötti häneen epäuskoisena.

»Tavaa cat», toisti täti.

»K-a-t-t», sanoi Nuppu (oh, häijy Nuppu!).

»Armahtakoon!» huusi Bell, kohottaen kauhistuneena kätensä ilmaan.
»Mars huomenna alkeiskouluun. Enpä ihmettelisi, vaikket osaisi
sanaakaan Lyhyestä katkismuksesta. Ehkä siellä ei olekaan mitään
sellaista siinä kauheassa pakanamaassa, josta olet tullut?»

Nuppu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ikinä kuullutkaan
Lyhyestä katkismuksesta.

»Voi laiminlyöty lapsiparkani», sanoi täti surkutellen, »siinä sinä
istut pimeydessä ilman mitään synnintuntoa ja mielenvaivaa, ja voisit
kuolla vaikka huomispäivänä! Pane mieleesi, että 'Ihmisen päätarkoitus
on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti'. Sano se.»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä
iankaikkisesti», toisti Nuppu kuuliaisesti, samalla nuotilla ja yhtä
juhlallisen näköisenä kuin tätinsäkin.

»Oletko koskaan kuullut Robert Brucesta, hänestä, joka katseli
hämähäkkejä?»

Tästäkin tuo häijy Nuppu väitti olevansa tietämätön.

»Hän oli tämän maan pelastaja», sanoi Bell. »Muista se!»

»Mutta täti, minä luulin, että se oli Yrjö Washington», sanoi Nuppu
hämmästyneenä. »Luulen, että jos etsitte oikeaa pientä tyhmeliiniä,
niin se taidan olla minä.»

»Me puhumme Skotlannista», sanoi Bell ankarasti. »Hän pelasti
Skotlannin. Se maksoi kyllä vaivani Osaatko laskentoa?»

»En osaa», sanoi Nuppu pontevasti. »Minä vihaan sitä.»

Bell-täti ei virkkanut sanaakaan enempää; hän oli liian huolissaan
noin peittelemättömästä tietämättömyydestä ja meni ulos arkihuoneesta
Ailie'a etsimään. Nuppu unohti olevansa kaunis ja pitkä ja vanha Ailien
viitassa; hän toisteli itsekseen »Ihmisen päätarkoitusta» Bell-tädin
juhlallisella nuotilla ja painoi lujasti muistiinsa sen tosiasian,
että Robert Bruce eikä Yrjö Washington oli maansa pelastaja ja katseli
hämähäkkejä.

Ailie oli ulkona, joten hänen sisarensa ei löytänyt korvaa, mihin
vuodattaa vaikerruksiaan lapsen laiminlyödystä kasvatuksesta, ennenkuin
Dan Dyce tuli sisään hyräillen päivän sävelmää — »Ilta ihanainen» —
vaihtaakseen hattunsa toiseen, joka paremmin soveltui piirioikeuden
istuntoon. Hän oli etsimässä parasta hattuaan vaatesäiliöstä, jota
hänen oli tapana kutsua »hurskauskaapiksi», koska siinä olivat
ripustettuina hänen sunnuntaivaatteensa, kun Bell huolestuneena
ilmoitti hänelle, ettei lapsi osannut edes tavata yksinkertaisinta
sanaa.

»Pötyä! Sitä minä en usko», sanoi Dan Dyce. »Se olisi kovin vähän
meidän Williamimme kaltaista.»

»Se on totta — minä tutkin häntä itse!» sanoi Bell. »Hän ei ole koskaan
ollut koulussa; eikö se ole kerrassaan surkeaa?»

»Hm!» sanoi Dan Dyce; »se riippuu siitä, millä tavalla asiaa katsoo,
Bell.»

»Hän ei osaa sanaakaan katkismuksesta eikä tunne Robert Brucen nimeä ja
sanoo vihaavansa laskentoa.»

»Vihaavansa laskentoa!» toisti Dan Dyce, merkillisesti ilahtuen; »sehän
kuulostaa toivorikkaalta; se muistuttaa minua itseäni. Sitäpaitsi se
on ihan veli Williamin kaltaista. Hänen laskutapansa oli tällainen:
'Yksi punta ja kymmenen shillinkiä taskussani, kaksi puntaa, jotka olen
velkaa jollekin, ja kymmenen shillinkiä, jotka saan huomenna — siis
on minulla yhteensä viisi puntaa; mitä ostaisin nyt sinulle? Pahinta
on laskennossa se, ettei se jätä mitään mielikuvitukselle. Kaksi ynnä
kaksi on neljä, ja sillä hyvä; ei ole mitään tilaa hauskuudelle eikä
mielikuvitukselle, niinkuin olisi, jos kaksi ynnä kaksi kulkisivat
kuherrellen pimeässä ja vaihtaisivat parinsa tapaturmassa.»

»Tahtoisin, että menisit sisään ja puhuisit hänelle», sanoi Bell, yhä
huolissaan, »ja sanoisit hänelle, kuinka paljon hänellä on opittavaa.»

»Kuinka, minäkö!» huusi Dan-setä nauraen. »Se on huonosti soveltuva
tehtävä minun laiselleni ihmiselle, jonka kaikki tiedot ovat pikku
paikkulolssa. Minulla on itsellänikin paljon opittavaa, Bell; minun on
ponnisteltava yhtä mittaa estääkseni tapaamiani ihmisiä saamasta ilmi
sitä.»

Mutta hän meni sentään sisään hyräillen, Bell perässään, ja tapasi
lapsen yhä opettelemassa »Ihmisen päätarkoitusta», niin uppoutuneena
tehtäväänsä, ettei edes kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi hänen taakseen
ja pani kätensä hänen silmilleen.

»Arvaa kuka», sanoi hän kimeällä falsettiäänellä.

»Se on Robert Bruce», sanoi Nuppu liikahtamatta.

»Ei — väärin — väärin! — arvaa uudestaan», sanoi setä, möristen kuin
Bumburrifex-jättiläinen.

»En mainitse mitään nimiä», sanoi Nuppu, »mutta se muistuttaa mitä
suurimmassa määrin Dan-setää.»

Dan Dyce asettui seisomaan hänen eteensä ja otti vakavan naaman. »Mitä
minä kuulen, neiti Lennox Dyce», sanoi hän, »pienestä tytöstä, joka
ei tiedä isoa joukkoa asioita, jotka kilttien pikku tyttöjen pitäisi
tietää?»

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä
iankaikkisesti», toisti Nuppu miettivästi. »Olen oppinut sen aivan
hyvin, mutta mitä se merkitsee?»

»Mitäkö se merkitsee?» sanoi Dan Dyce hieman hölmistyen. »Sano sinä se
hänelle, Bell; mitä se merkitsee? Minun ei sovi myöhästyä oikeudesta.»

»Sinä olet paljon etevämpi kuin minä», sanoi Bell. »Sano se hänelle
itse.»

»Se merkitsee», sanoi asianajaja Dan Dyce, istahtaen sohvaan
veljentyttärensä viereen, »että ihminen on itsessään varsin viheliäinen
olento, ei puupenninkään arvoinen, vaikka hän on taipuvainen luulemaan,
että koko maailma on luotu hänen mielinouteikseen. Parhaimmillaankin
hän on vain soitin — tuhatkielinen kannel, jonka sointuja Jumala
kallistuu kuuntelemaan joutohetkinään. Hän loi tuon kanteleen —
ihmisen sydämen ja mielen — eräänä onnellisena hetkenään. Siinä on
kieliä kaikenlaisia, eheitä ja katkenneita, hölliä ja kireitä; paras,
mitä voimme tehdä, on pitää ne hyvin viritettyinä ja väräjävinä
iloksi Jumalalle, joka rakastaa kaunista soitantoa ja on pannut
itse tähdetkin laulamaan siitä päivästä alkaen, jolloin hän pani ne
hyrräämään avaruuteen. Kunnioittaminen on ihmettelemistä ja ihailua,
ja joka säilyttää sydämensä ihmettelevänä ja nöyränä ja silmänsä
ihailevana, se ihminen on erinomaisen mieluisa Jumalalle. Laula,
tyttöseni, laula, laula, laula sisässäsi, vaikka olisit tyhjä kuin
tynnyri. Jumala tietää, ettei minulla ole paljon ääntä, mutta minä olen
täynnä kauniimpia lauluja kuin mitä koskaan on ruostuneesta kurkustani
kuuluville tullut. Olla aina kiitollinen ja iloinen siitä, etteivät
asiat ole pahemmin, on hyvä laulu aamun alkajaisiksi.»

»Ah, mutta synti, Dan, synti!» sanoi Bell huoaten, sillä häntä peloitti
aina oma hilpeämielisyytensä. »Me voimme tulla liian iloisiksi.»

»Niinkö sanot?» huudahti Dan, kääntyen sisareensa päin liekehtivin
kasvoin. »Kautta korkean taivaan, ei! Synti olisi voinut olla ikuinen;
jokainen inhoittava ajatus olisi voinut pysyä mielessämme alati yöt
ja päivät siitä hetkestä lähtien, jolloin se siinä syntyi; tekemämme
varkaus voisi pitää ikuisesti kätemme naapurimme arkussa niinkuin
loukussa; puukko, jolla iskemme, olisi voinut pitää meidät iskemässä
iankaikkisesti. Mutta ei — Jumala on hyvä! tulee uni ja puhdas aamu, ja
aamu on Kristus, ja jokainen ajan tuokio on uusi parannuksen tilaisuus.
Synti ei ole ikuinen, vaan ikuisia ovat vanhurskaus ja rauha. Iloisia!
Me emme voi olla liian iloisia, silloinkuin meillä on perintömme.»

Hän pysähtyi äkkiä sisarensa vilkaisun varoittamana ja kääntyi
katsomaan veljentyttärensä kasvoihin, huomaten niillä hämmennystä. Tuo
mielentila, joka ei usein ilmennyt Dan Dycessä, jätti hänet yhdessä
välähdyksessä, ja hän nauroi ja pani käsivartensa hänen ympärilleen.

»Toivon, että olet koko joukon viisastunut saarnastani, Nuppu», sanoi
hän. »Voin nähdä, että sinulla on ämmänneuloja pahemmin kuin pastori
Fraserin saarnan aikana Rantapuiston varrella. Mikä on amerikkalainen
sana lorulle — tyhmille puheille?»

»Kuumaa ilmaa», sanoi Nuppu siekailematta.

»Hyvä!» sanoi Dan Dyce, hykertäen kämmeniään. »Se mitä olen tässä
sanonut, voi sinusta tuntua vain kuumalta ilmalta, mutta minä tarkoitan
täyttä totta. Sinä et osaa Lyhyttä katkismusta; samantekevää;
pelkään, että siinä on koko joukko, jota en osaa itsekään; mutta
se sisältyy kaikki tyyni tuohon ensimmäiseen vastaukseen 'Ihmisen
päätarkoituksesta'. Lukeminen ja kirjoittaminen ja muut sellaiset ovat
vähemmän tärkeitä, mutta en tahdo kieltää, etteivät ne olisi näppäriä
ja käteviä. Et ole Dyce, jollet opi niitä varsin huokeasti.»

Hän suuteli lasta ja nousi iloisena lähteäkseen. »No niin», sanoi hän,
»nyt on lain vuoro, koska olemme suoriutuneet evankeliumista. Minä olen
omaisuudensiirtoja suorittava lakimies — vaikket sinä tiedä, mitä se
merkitsee — joten pyydän sinua muistamaan minua rukoillessasi.»

Bell meni eteiseen hänen perässään, jättäen Nupun omituiseen
mielentilaan, sillä »Ihmisen päätarkoitus» ja Brucen hämähäkki ja sana
»iloisuus» myllersivät hänen sisässään ylivallasta kiistellen.

»Vähänpä apua minä sain sinulta, Dan!» sanoi Bell veljelleen. »Ethän
edes koettanut kysellä häneltä kertomataulua.»

»Paljonko tekee seitsemän kertaa yhdeksän?» kysyi Dan Dyce häneltä,
sormet ulko-oven kahvalla, silmät pahankurisen ilkamoivina.

Bell punastui ja nauroi ja työnsi häntä olkapäästä. »Mene tiehesi
siitä!» sanoi hän. »Tiedäthän hyvin, etten koskaan ole voinut muistaa
seitsemän-kertoja!»

»Ei yksikään Dyce ole sitä koskaan voinut», sanoi Dan — »paitsi Ailie.
Anna hänen panna toimeen kokeet tuon pikku olennon kanssa. Jos hän ei
kykene tavaamaan yksinkertaisinta sanaa kymmenvuotiaana, tulee hänestä
hämmästyttävä nainen kaksikymmenvuotiaana.»

Jutun loppu oli se, että Ailie-täti kotiin tultuaan ja Bellin
ilmoituksen kuultuaan pistäytyi kadun toiselle puolen Rodgerin puotiin
ja teki ostoksen. Rientäessään takaisin ostoksineen avopäin kylmässä
tihkusateessa, joka sai hänen ihmeellisen tukkansa jalokivillä
välkkymään, tunsi hän tulleensa itsekin ihan kuin lapseksi jälleen.
Pankin kassamies näki hänet asunnostaan, kun hän riensi kadun poikki
säteilevin silmin ja innokkain huulin, ruusut poskillaan, ja oli varma,
tuo narrimainen mies! että hän oli käynyt ostamassa uuden romaanin
tai elikä kaunisteaineen, koska Rodgerin puodissa myydään kirjoja,
hajuvesiä ja voiteita. Hän ihanoitti hiljaisen kadun sekunnin ajaksi
— poloiseksi pikku sekunniksi, ja sitten aurinko laski kassamiehelle.
Kolkuttimen kolahdus oveen, kun Ailie-neiti sulki sen jälkeensä, iski
hänen sydämeensä. Voitte arvata, hyvät naiset, jos mielenne tekee,
että kirjan lopussa pankkimies menee naimisiin Ailien kanssa, mutta
siinä te erehdytte; Ailie ei ajatellut ollenkaan koko miestä — hänellä
oli tärkeämpää tehtävää; hän riensi avaamaan kultaporttia pienelle
veljentyttärelleen.

»Olen tuonut sinulle jotakin ihmeellistä», sanoi hän lapsukaiselle —
»parempaa kuin nuket, parempaa kuin minun viittanikin, parempaa kuin
mikään muu; arvaapas, mitä se on.»

Nuppu rypisti silmäkulmiaan. »Oi sentään!» huokasi hän, »me voimme
olla liian iloisia! Ja minun tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka
olisin tyhjä kuin tynnyri, ja Robert Bruce on maansa pelastaja.» Hän
asteli lattian poikki laahustaen perässään Allien viittaa, jäljitellen
hassusti Bellin ravakkaa liikehtimistä. Mutta niin innostunut kuin hän
olikin näyttelemiseensä, koetti hän samalla saada vilkaistuksi, mitä
hänen tätinsä piilotti.

»Ei sinun tarvitse koettaa nähdä sitä», sanoi Ailie hymyillen,
salaisuus povellaan. »Sinun pitää arvata rehellisesti.»

»Parempaa kuin nuket ja makeiset; oi, hyväinen aika!» sanoi Nuppu.
»Kunhan se ei vain olisi Lyhyt katkismus», päätteli hän niin vakavan
näköisenä, että hänen tätinsä nauroi.

»Ei se ole katkismus», sanoi Ailie; »koeta uudelleen. Oi, mutta et sinä
voi sitä koskaan arvata! Se on avain.»

»Avain?» toisti Nuppu, selvästi pettyneenä.

»Kultainen avain», sanoi hänen tätinsä.

»Mihin!» kysyi Nuppu.

Ailie istuutui lattialle ja veti lapsen syliinsä. Hän teki sen tavalla,
joka sai hänet näyttämään nuorelta tyttöletukalta; toden totta, olisipa
ollut erinomaista, jos pankkimies vain olisi sen nähnyt! »Kultainen
avain», toisti hän hellästi Nupun korvaan. »Avain puutarhaan —
ihanimpaan puutarhaan, jossa on kukkia, jotka kestävät ympäri vuoden.
Niitä saa poimia poimimasta päästyäänkin, eivätkä ne kuitenkaan yhtään
vähene. Parempia kuin hajuherneet! Mutta siinä ei vielä ole kaikki,
siellä tulee pidettäväksi suuret puutarhajuhlat —»

»Oi! Minä varmaan panen parhaat koreat vaatteet ylleni», sanoi Nuppu.
»Ja sen hatun, jossa on punaiset nauhat.» Sitten hänen kasvonsa
muuttuivat säikähtyneiksi. »Mutta, Ailie-täti, eihän voi pitää
puutarhajuhlaa tähän aikaan vuodesta», ja hän katsoi ikkunaan, jonka
ruutuja pitkin sade valui parhaallaan.

»Tämä puutarhajuhla jatkuu yhtä mittaa», sanoi Ailie. »Kuka välittää
ilmasta? Hyvin vanhat ihmiset vain; emme sinä ja minä. Minä esitän
sinut monille hauskoille ihmisille — Di Vernon'ille ja — oletko ehkä
sattunut kuulemaan Di Vernon-nimisestä naisesta, Nuppu?»

»En tuntisi häntä, vaikka hänet tarjottaisiin minulle lautasella
persiljalla reunustettuna», tokaisi Nuppu.

»— Di Vernon'ille siis, ja Effie Deans'ille ja Pikku Nellille ja
Markiisittarelle; ja Richard Swiveller'ille ja Tom Pinch'ille ja
Cranford'in väelle ja Julia Capulet'ille —»

»Hän kuuluu varmaankin johonkin hienoon sukuun», sanoi Nuppu. »Minusta
tuntuu kuin olisin kuullut hänestä.»

»Ja herra Falstaffille — hän on sellainen paha mies, mutta hauska myös!
Ja Rosalindalle.»

»Rosalindalle!» huusi Nuppu. »Tarkoitatko Rosalindaa näytelmässä 'Miten
haluatte'?»

Ailie tuijotti häneen hämmästyneenä. »Sinä ällistyttävä lapsi!» sanoi
hän, »kuka on kertonut sinulle näytelmästä 'Miten haluatte'?»

»Ei kukaan ole kertonut minulle; minä luin vain hänestä, silloin kuin
Jim opetteli painija Charlesin osaa, jota hän näytteli kuutena iltana
peräkkäin Waldorfissa.»

»Luit!» huudahti hänen tätinsä. »Tarkoitat kai, että hän tahi rouva
Molyneux luki sinulle.»

»Enkä, minä luin itse», sanoi Nuppu.

    »'Maanpako-kumppanit ja ystävät,
    Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'
    On loiston kiiltoa. Nää metsät eikö
    Vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?'»

Hän heitti Ailie-tädin viitan toisen olkapäänsä yli, asetti esiin
naurettavan pikku säären teatterimaiseen tapaan ja teki Jim Molyneux'n
eleitä.

»Minä luulin, ettet sinä osannut lukea», sanoi Ailie. »Sinä pikku
petturi! Sinähän panit Bell-tädin luulemaan, ettet osaisi edes tavata
yksinkertaisinta sanaa.»

»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti
Nuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin
usein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä
osaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on
ihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta,
eikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.»

Ailie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka
hän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen
harmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi
opetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä,
jotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja
nauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa.

»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla
olevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei
olisi pitänyt siitä.»

»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa
hälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin
hyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli.
Siis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä
sinä kaikkein enimmän pidät?»

»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä
kuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian
helppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu
eikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee
mieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.»

»Todellako?» sanoi Ailie tuikehtivin silmin.

»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten
haluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos
kuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu
kiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja,
jotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne
ensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.»

»Winifred Wallace?» virkkoi Ailie-täti kysyvästi.

»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun
— se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään
aikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.»

»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja
aikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti.

»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään
sittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa
nimittäin, etten mene näyttämölle.»

»Näyttämölle!» huudahti Ailie, hurjan levottomuuden täyttämänä.

»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen
näyttelijätär.»

»Niinköhän, niinköhän», sanoi Ailie-täti tuijottaen tyhjyyteen.




VIII LUKU.


Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa
kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka
järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut
toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta
Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet
ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman
määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui
tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin
kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa
muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla
koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät
Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin
hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &.
Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat
ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen
käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä
syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen
jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin
saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta
kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut
omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi
liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.

»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja
ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.

»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten
hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa
kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin
suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen
skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme
kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka
ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja
ojennushalua.»

»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan
valmiina.

Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken
verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne
tietävät sen aina!»

»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen
sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on
esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan,
tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»

Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista,
sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on
arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla
töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin
sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on
maininnut juonnista.»

»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen
tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»

Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt
totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä
kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle,
mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka
menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen
vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan
asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen,
että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan.
Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia
torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli
huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan
asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli
kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti»,
sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa),
»että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»

Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt
laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»

»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä,
vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat
Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan
Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen,
että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»

Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa
kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän
— »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka
kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan
Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla
nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»

»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?»
sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»

»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi
viisasta —»

»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti.

»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat
tarpeessa.»

»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän
tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin
säätänyt.»

»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin
tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»

»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma.
Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he
juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin
siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi
kuin kymmenesosa pennyn leipää.»

»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti.

»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää
huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva
on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään
alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan
lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja
maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»

»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell.

»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule
uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia
sanoja laittaessani hänet lähtemään.»

»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat
ihan erinomaiset.»

Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois
liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä
hyräillen: »On onnellinen maa.»

»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi
Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut
tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin
hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»

Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä,
Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi
harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa
neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän
puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan
osakseni ensi kerran eläessäni.»

»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell
kiihkeästi ja hyvillään.

»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille
vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne
olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja
seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän,
että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin
miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»

»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat
ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa.
Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti.
»Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»

Ailie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi.

Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja
Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä,
päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut
kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä
hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden
leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut
torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen
tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää
harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina
päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän
tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään
muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten
kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti.
Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen,
antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja
kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin
tervehdyssanaa.

Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella,
jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa,
kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori
käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata
näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.

»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta
ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista
vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti
Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen
ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»

»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä
aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä
kerran.»

»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette
kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»

»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää
sinnittelee.»

»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna
luottamuksensa Jumalaan.»

»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän
voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut
ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä
siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan.
Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten
kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»

»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan
matkaansa.

»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?»

»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään
edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni
Tärkeyden kanssa.

»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien
nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin
jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä,
jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan
peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.

»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna
tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä
käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.

»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.»

»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen
tilaisuus auttaa häntä.»

»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut
minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»

»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut
ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.

Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua,
ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että
kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa,
ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he
olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin
sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää,
aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään
ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli
jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He
kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan
mennä hätäisen kiireesti ohitse.

Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta
Lennoxiin nähden.

»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä,
ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.

»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana
ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan
tyylikkäitä koristuksia.

»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja
ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina
ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän
sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä.
Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli
kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä
säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te
olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.

»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean.

»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun
uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»

Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa
ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan
laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään
lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä
hiukan vielä.

»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä
arvelette hänestä?»

Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä
huomaamatta.

»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti
punoen käsilaukkunsa nauhoja.

»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti
Amelia.

»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce.

»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä —
vai miten, Amelia?»

»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen
nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen
uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että
hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan
tietää?»

»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt
kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista
tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla
iäti samoja runon-rallatuksia.»

»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta;
kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle,
hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin
ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.

»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä
kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.

»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui
kovasti.

»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on
omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.

»— vilpitön», ehdotti neiti Jean.

»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin»,
sanoi neiti Amelia.

»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean.

»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia.

»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean.

»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia.

»Mutta —» epäröi neiti Jean.

»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten
syntyi pitkä vaitiolo.

»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan
uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.

Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen
puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän,
enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.

»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole
varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka
Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»

»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu
turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun
valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen
koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»

Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään
iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat
eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla
asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene
takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»




IX LUKU.


Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota.
Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun
nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla
sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti
olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin
kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa
kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten
kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin
ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen,
jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään,
omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän,
pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti,
koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit
suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että
oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten
skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.

Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja
sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa
heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta,
panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana
ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka
kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa
oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti
avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön
ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen
tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta
mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi
ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä,
sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän
ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan
hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin
ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat
orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen
kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen
joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin,
että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään
peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut
musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja
sääli heitä.

»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti
hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku
lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin
arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja
ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan
epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa,
ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»

»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin
omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia;
mutta ehkäpä hän paranee.»

»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti,
nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan,
ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei
hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata,
että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä,
niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään
periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista
väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään
niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät
toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli
kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox
hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka
ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille,
vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»

»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.

»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.

»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme»,
jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa
helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.

»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän
keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä
hän on aluksi ujo —»

»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista
iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu
hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää
siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen
tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta
itsenäisyyttä.»

Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään
molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi
ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.

»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja
harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa
yllä.

Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen
niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä
laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta
kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten
pikkukapineiden paljoudella.

»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla
poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä
oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten
hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa
hermo.»

Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan
ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät
Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.

»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun
hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin,
ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin
ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen
nypläystyöhönsä.

Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun.
Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut
varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen
jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti
ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat
Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa
siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän
koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta
tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin.
Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään;
Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti!
— hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona
ikkunasta, katselemassa hänkin.

Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista
tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen
latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui
sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle.
Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat
tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja
ojensi kätensä.

»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin
he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta
hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena
takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.

»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin,
tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.

»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut.
Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen
Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se
saattaisi olla Percy.»

Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli
kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.

»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat
istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa
paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»

Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana
yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon
aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin
hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon
rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi
päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän
varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen
äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän
lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa;
kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen
ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta
niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä
lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä,
kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat
samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä
heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen
ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä
saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla
valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat
vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi
muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki
sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.

Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella,
sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän
kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat
varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen
käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä
koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi
hän rohkeasti:

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä
iankaikkisesti.»

»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli
siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat
erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta
esityksestä.

»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli
sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa,
laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia
ja iloisia aamuisin kaikesta.»

Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut
koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa
hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin
hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.

»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle
on tuo opetettu?»

»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»

»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän
meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina
neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.

Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä
maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista,
olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta
kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja
siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.

»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.

»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen
vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa
paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle
Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus
pani kovasti hämilleen.

»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti
Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»

»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja
minä halusin puhua Percylle.»

»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua»,
huudahti huolestunut Amelia-neiti.

»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole
oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen
tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»

Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa
vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta
pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat
äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset
oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä
huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan
moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen
alaisina.

Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.

Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken
ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki
vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään
olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux
ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin
määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja
nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa
harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan
kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.

»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he
jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä
menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»

Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä
lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen,
joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn
menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.

»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan
ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun
täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin
kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa
kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He
osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä,
ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»

»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan»,
selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan,
siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan
u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan
erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»

»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi
Amelia-neiti henkeään haukkoen.

»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella
äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista
oppilaista alkoivat tirskua.

»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»

»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein:
'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»

»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan
hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on
'Herralle kauhistus'.»

»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen
muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin
— ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton
englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»

Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat
kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan
vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja
hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat
kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa.
Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja
sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen
muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt
siirrymme runouteen ja lukemiseen.»

Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja
lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä
lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain
hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen
vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on
musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja
tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä,
että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään
selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti
kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka
hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä
teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:

    »Yks paha oikku useasti
    parahimmankin turmeli;
    oi' Liisu kiltti laps, mut häntä
    yks' paha oikku rumensi»,

hän purskahti nauramaan.

»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat
tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset
reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot
tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»

»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.

»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin
väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo
kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli
hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.

»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää
tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen
itseni jo ihan voimattomaksi.»

Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen
kuin määrä oli.

Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?»
huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä
oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.»
»Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana
eteisessä; »lastentarha se vain on.»

Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin.
»Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä,
vai mitä?»

»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä
kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit
eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja
panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan
kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua.
He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä
tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä
ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos
minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat
pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan
lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös
ja lähdin kävelemään.»

Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa
ymmällään.

»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.

»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja
vähän voitaleipää.»

Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.




X LUKU.


Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen
liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa
tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja
lasketaan:

    »Suutari,
    nikkari,
    sotamies,
    kippari,
    iso-rikas,
    kerjäläinen,
    juomari,
    varas.»

Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen
henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto
on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin
nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme
ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen,
autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»

»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää,
sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä
asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti
teissä.»

Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään
arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia
ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos
minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on
joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä,
että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä,
joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä
parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani
ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien
eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin
tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita,
sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys.
I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan
ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa
»Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus
huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan
heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään
tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin
vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa
konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.

Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen
perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle.
Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi
kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan
tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin
pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan
hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme
voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan
— villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne
houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja
kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain
suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti
sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme
hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.

Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli
ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli
luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän
tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten,
villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä
ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui,
kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle
joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja
Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin
hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä
jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.

Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi
pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti
joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan
kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei
pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain
Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako!
Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon
pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän
ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin.
Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein
aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen
olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos
Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian
kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook,
kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen
haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen,
joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli
sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa
vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan
jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta,
että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti
oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu
Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena.
Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran
aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus
täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä
vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet
vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu
Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta
aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden
aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan
rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti
häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen,
sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut
ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet,
vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja
miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset!
Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton
outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon
asukkaiden herättäjän.

Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja
pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille
unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia;
hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä,
tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan
suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa
tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja
huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen
povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.

Toisina aamuina Rellu-Wullyn kellonsoitto lähetti hänet Bell-tädin luo,
joka antoi hänelle oman lämpöisen kuoppansa lakanain välissä, nousten
itse ylös pukeutuakseen riuskasti päivän puuhia varten. »Makaa sinä
vain siinä, kultaseni, ja nuku», sanoi hän, sitoen nuttujaan siroilla,
tiukoilla solmuilla. »Sinä et kasva kauniiksi, suureksi, voimakkaaksi
tytöksi, kuten Ailie-tätisi, jollet ota unen päästä kiinni silloin kuin
saat. Aamu on vain minunlaisiani vanhoja eukkorahjuksia varten, joilla
on tehtäviä täytettävänä ja jotka eivät nureksi niitä täyttäessään.»

Hän pakisi edelleen Nupulle pukeutuessaan, tuo kielevä tätönen, kaksi
asiaa alinomaisena puheenaiheenaan — Skotlannin verrattomuus ja
velvollisuutensa täyttämisen hyve. Ihminen, sanoi hän, tahtoi joskus
kyllästyä tekemään yhtä ja samaa joka päivä, suorittamaan yhtenään
samoja askareita, kuten huoneiden lämmitystä ja ruoanlaittoa ja
siivousta, vaikka mieli halusi askaroida suurissa tehtävissä, jotka
odottivat täyttämistään, mutta ei koskaan voinut tuntea mielihyvää,
ennenkuin lähinnä oleva tehtävä oli suoritettu, vaikkapa se olisi ollut
vain sukan parsiminen. Miksi Nuppu aikoi tulla isoksi kasvettuaan?
Nuppu arveli, ettei hänestä tulisi mitään erityistä, ainoastaan
lady. Niinpä kyllä, mutta ladyjenkin tuli tehdä jotakin järkevää;
esimerkiksi Ailie — jos nyt ei tahdottu mennä kauemmaksi — hän olisi
pystynyt vaikka liikettä johtamaan, vaikkakin hänen parsintansa oli
kehnoa. Ladyllekään ei ollut mitään sen jalompaa kuin oman vuoteensa
laittaminen; sitäpaitsi lääkärit sanoivat, että se oli erinomaisen
kehittävää vartalolle.

Nuppu kyyhötti tätinsä peitteen alla, ainoastaan nenä ja kirkkaat
mustat silmät näkyvissä kierteisen, puisen kynttiläjalan kannattaman
kynttilän valossa, ja arveli, että rouva Molyneux oli joutuisin nainen
töistä suoriutumaan, minkä hän oli nähnyt: hän ei muuta kuin huitaisi
ne sivuile ja lähti ulos ostoksille tai murkinalle Jimin kanssa.

Surkutteleva katse harhaanjohdettua rouva Molyneux'tä kohtaan tuli
Bellin silmiin, mutta Nupun läsnäollessa hän ei koskaan lausunut
arvostelun sanaakaan noista amerikkalaisista. Hän sanoi vain, että
Amerikka oli toista. Amerikka ei ollut Skotlanti. Ja Skotlanti ei ollut
samaa kuin Englanti, vaikka monin paikoin sanottiin englantilaiseksi
sellaistakin mikä oli skotlantilaista.

Jimin oli tapana sanoa, isästä puhuessaan, että skotlantilaiset olivat
jonkinlaista ylhäisempää lajia englantilaisia.

Bell toivoi hartaasti, että saisi nähdä tuon miehen — hänen täytyi olla
perin etevä!

Toisina aamuina taas lapsonen avasi hiljaa setänsä oven ja setä
pelästyi kauheasti, huutaen: »Rosvoja, mutta sinä et saa mitään.
Minulla on kello saappaissani ja rahat suussani.»

Nuppu hiipi hänen viereensä, ja noina varhaisina hetkinä alkoi
hänen kasvatuksensa. Hän oppi Ailien tyyneyttä, tiedonhalua ja
eteenpäinpyrkimystä, hän oppi Bellin käsityksiä velvollisuudesta ja
uuden isänmaansa muinaista mainehikkuutta; sedältään hän oppi paljon
asioita, joista vähäisin, mikä näytti nykyhetkellä hyödyttävän, oli
Herran rukous latinaksi. _Pater noster qui es in coelis_ — tämä ynnä
joku satanen Trayner'in latinalaisia mietelauseita olikin miltei
kaikki, mitä tuosta klassillisesta kielestä oli säilynyt asianajajan
päässä opiskeluajoilta. Se oli aivan yhtä hyvä ja tehokas rukous
englanninkielelläkin, myönsi hän, mutta jotenkuten, toisinaan,
tuo kieli vanhuutensa vuoksi saattoi meidät lähempään yhteyteen
alkuperäisen kanssa. Joinakin aamuina Nuppu hyräili hänelle entisessä
kodissaan kuulemiansa neekerilauluja; ja jos setä oli hyvässä vireessä,
lauloi hänkin jonkun virren Coleshill'in, French'in, Bangor'in tai
Torwood'in sävelellä. Hänen lempisäveltäjänsä oli Torwood; siinä oli
sellainen haikeus — sellainen haikeus! Tahi toisinaan jonkun »Mary
Morison'in» tapaisen laulun.

»Mitä te kaksi siellä ylhäällä hyrisette?» huusi Bell portaiden
juurelta. »Joka laulaa ennen aamiaista, se itkee ennen iltaa!»

»Eikö hän pidä laulamisesta aamuisin?» kysyi Nuppu kyyhöttäen setänsä
vieressä, ja setä nauroi.

»On vanha taika — vanha taikausko», sanoi hän, »että on huono-onnista
aloittaa päivä liian iloisesti. Tuon taikauskon alkuunpanija on
varmaankin ollut lääkäri, mutta sinä ihmettelisit, jos tietäisit,
kuinka monilla hyvillä ja säädyllisillä skotlantilaisilla,
meidänlaisillamme jokapäiväisillä kunnon ihmisillä, on lapsuudestaan
saakka sellainen käsitys mieleenjuurtuneena, niin etteivät he koskaan
uskalla ynähtääkään ennenkuin päivä on jo pitkällä.»

»Hyväinen aika, kylläpä se Bell-täti on skotlantilainen!» sanoi Nuppu.
»Niin isäkin oli. Hän lauloi kyllä milloin vain; hän lauloi vaikka
hampaat olisivat menneet puhki; mutta hän oli oikein skotlantilainen
muulla tavoin. Kerran hänellä oli yllään kiltit mennessään
Caledonialaiselle klubille.»

»Minä en pidä kilt'iä», sanoi setä. »Se ei ole ihan välttämätön, paitsi
jos on englantilainen ja on vuokrannut metsästysalueen Ylämaassa.»

»Bell-täti on kai oikea väärentämätön skotlantilainen!»

»Sitä ei käy kieltäminen», myönsi setä. »Hän on niin skotlantilainen,
että pelkään hänen pitävän Jumalaakin omana maanmiehenään.»

Ja sitten olivat ne tunnit, jotka Ailie mielihalulla uhrasi Nupun
tieteenmukaisemmalle opetukselle. Sivuhuone, jota kutsuttiin Danin
lukuhuoneeksi, koska hän toisinaan otti siellä pienen unen päivällisen
jälkeen, tuli kouluhuoneeksi. Siellä oli seinällä Mercatorin
maailmankartta ynnä Europan kartta, mitkä jo luonnostaan antoivat
paikalle oikean akateemisen näön. Kun oli varustettu mielikuvituksella,
kartalla ja »Kulta-Aarteella», saattoi, Ailien sanojen mukaan, hankkia
itselleen tietomäärän, joka veti vertoja, yliopistosivistykselle. He
tekivät yhdessä pitkiä matkoja Mercatorin kartalla; näkivät ihmeellisiä
paikkoja; värisivät napaseuduilla tai riutuivat päivänpaahteisilla
aavikoilla, toisinaan ennenkuin Kate ehti soittaa aamiaiskelloa.
Ei näyttänyt olevan ainoatakaan paikkaa maailmassa, josta tällä
etevällä tädillä ei olisi ollut jotakin tietoa. Kuinka innokkaasti, he
matkasivat mantereiden poikki, kuinka nerokkaasti he suunnittelivat
matkareittejä! Jokien pituuksista, vuorien korkeuksista, vientimäärien
arvoista ja kaikista vähäpätöisistä, muuntelevista seikoista, jotka
turmelevat maantieteen suuren leikin monilta lapsiaivoilta, he eivät
suuria piitanneet; he keräsivät matkoillaan ääniä, värejä, maisemia,
ilmoja ja rotujen ulkonäköä. Millaisia seikkailuja heillä oli, kun
he elefanttien ja tiikerien ahdistamina kiitivät yhdessä vilauksessa
Bengalista Venetsian saarille ja näkivät meren vihreän liman sen
vedestä kohoavien palatsien liepeissä! Niin, maailma on kokonaan
avoinna mielikuvitusihmiselle. »Rakasta karttoja, niin et ole koskaan
liian vanha tai liian köyhä matkustellaksesi», oli Ailien tunnuslause.
Hän löysi sankarin tai sankarittaren jokaiselle kohdalle Mercatorin
kartalla ja vartutti siten lasta jalossa ihailussa.

Luulette ehkä, että aina oli sama oppilas ja sama opettaja, mutta
eipäs, he vaihtoivat toisinaan paikkoja. Jos Ailie opetti Nupulle
omaa rakkauttansa lyriikkaan, jossa ihmiset ovat luoneet parhaimpansa
haltioitumishetkillään, opasti Nuppu Ailie'a lukemaan Shakespeareään,
ja suloiset olivat ne hetket, joita he yhdessä viettivät Ardennien
metsässä tai Prosperon saarella.

Heidän oli hyvä olla silloin; hyvä oli olla naisen ja lapsen, ja he
olivat onnelliset.




XI LUKU.


Mutta Dycet eivät koskaan oikein tienneet, kuinka suuri ja vakava
tehtävä oli heille uskottu William-veljensä tyttären hoivaamisessa,
ennenkuin he näkivät sen eräänä maaliskuun iltana kahdentoista
pennyn-kynttilän valossa.

Lennox oli tullut sähköllä valaistusta maailmasta, ja viikkomääriksi
riitti hänelle ihmettelyn ja huvin aihetta Daniel Dycen talouden
paraffiinilampuissa. Hän oli varma, että ne olivat maailman vanhimmat
valoneuvot — Aladdin-valot, jotka heijastuivat muinoin jalokiviluolien
seinille — kunnes Kate tuona mainittuna iltana tuli keittiöön
loppuviikon ostokset mukanaan. Oli myrskyinen vuodenaika — suurien
tuulien aika; ikkunoissa vaikeroi, savupiipuissa nyyhkytti, ja katua
vitsoi vihmasade. Bell, Ailie ja heidän veljensä istuivat arkihuoneessa
äänettöminä, pelaten korttia puumiehen kanssa, ja Nuppu kyyrötti
Tellu helmassaan vaatteenkuivaustelineen takana keittiölieden ääressä
Shakespeare-nidos kädessä, lukien miltei henkeään pidätellen suurta,
verratonta Macbethia.

»Varjelkoon, millainen ilma!» sanoi Kate. »Kattotiilet ja piipunhatut
lentävät yhtenä tuiskeena! Varmaan ne ovat nyt ne päivänkarkausmyrskyt.
Luulin, joka silmänräpäys viimeisen hetkeni tulleen. Oh, kaupungit,
kaupungit! Odotahan kunnes pääsen takaisin Colonsayhin, en pidäkään
kiirettä sieltä lähdöllä, sen saat uskoa.»

Hän heitti käärön keittiöpöydälle ja käänsi tuleen päin pyöreät ja
punoittavat kasvonsa, joilla puhdas, vilvoittava sadevesi valui; tukka
oli takkuisena ohimolla ja silmät säikkyivät nuoruuden ja seikkailun
hohdetta — sillä toden sanoaksemme hän oli keimaillut ovella jonkun
aikaa, sateesta huolimatta, jonkun ihailijan kanssa.

Nuppu oli sitä lajia lapsia, joiden sormet syyhyvät avaamattomien
kääröjen läsnäollessa — yks kaks oli nuora aukaistu ostoskäärön
ympäriltä.

»Kynttilöitä!» huusi hän. »Se on verratonta! Olen nähnyt niitä
ikkunoissa. Mitä kummaa aiot tehdä kynttilöillä? Yksi, kaksi, kolme,
neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen,
yksitoista, kaksitoista — oo Laura, emmekö me ole suurenmoisia!»

»Mitäpä me niillä muuta teemme kuin poltamme?» sanoi Kate. »Me käytämme
niitä pesutuvassa», ja sitten hän vaipui tuolille. »Herra armahtakoon,
minä ihan kuolen!» huudahti hän eri äänilajissa, ja Nuppu katsahti
taakseen ja näki Katen kasvojen äkkiä käyneen hyvin kalpeiksi.

»Oi, hyväinen aika! mikä sinulla on?» kysyi hän, suurin, viattomin,
huolestunein silmin.

»Kipuja!» voihki Kate. »Kipuja sisällä ja päällä joka paikassa, ja
puistatuksia pitkin selkärankaa. Oh, se on niin tuskallista kipua,
varsinkin silloin kuin se on paha! Mutta älä — älä puhu sanaakaan
emännälle; en minä vielä niin huono ole, ja ehkäpä se tulee paremmaksi.»

»Koeta särkypulveria», suositteli Nuppu. »Ja jos minä olisin sinun
sijassasi, niin ottaisin heti paikalla ja lukisin rukouksen. Anna mennä
nyt heti, niin minä en kuuntele.»

»Särkypulveria! — mitä ihmettä se särkypulveri on? En ole koskaan
kuullutkaan sellaisesta. Ja ainoa rukous, jonka osaan, on 'Isä meidän'
gaelinkielellä, eikä siinä ole mitään selkärangan kivuista. Ei, ei!
Parasta olisi ottaa ruokalusikallinen jotakin kolmasti päivässä,
samoinkuin silloin kuin tohtori laittoi minut reilaan Colonsayssa.
Ehkäpä se on vain vilustumista, mutta ooh! minä olen niin suruissani,
niin suruissani!» ja värin palatessa vähitellen poskille Kate itki
hiljaa itsekseen, huojutellen ruumistaan keittiötuolilla. Näillä
omituisilla hysteerisillä kohtauksilla hän toisinaan sai maksaa
ylimielisyytensä poikien kanssa.

»Minä tiedän, mikä sinua vaivaa», sanoi Nuppu rivakasti, rouva
Molyneux'n tapaan. »Sinulla on värveet. Siunatkoon sentään, sinua
poloista raukkaa! Minä saan itsekin värveet, kun on tällainen ilta ja
minä olen yksinäni. Värveet eivät ole hiukkaakaan hengenvaarallisia;
ne voi ajaa pois häärimällä työssä tai rummuttamalla vanhaa pianoa tai
lukemalla kertomusta tai leikkimällä olevansa joku toinen — — Kas,
tosiaan, luulenpa, että voisinkin parantaa sinut tuossa tuokiossa
näillä kahdellatoista kynttilällä, paljon paremmin kuin jos työntäisit
lääkkeitä sisääsi.»

»En ole ikipäivänä syönyt ainoatakaan kynttilää», sanoi Kate,
»puhumattakaan kahdestatoista, ja ennen kuolisin.»

»Pöllö!» huudahti Nuppu. »Puheestasi päättäen luulisi sinua
nälistyneeksi eskimoksi. Enhän tahdokaan sinua syömään kynttilöitä.
Odotahan hetkinen.» Hän juoksi kevyesti yläkertaan ja viipyi poissa
kymmenen minuuttia.

Katen kasvot saivat värinsä takaisin; hän unohti värveensä sen
odottavan mielentilan vaikutuksesta, jonka lapsi oli herättänyt. »Mutta
onpas se etevä, tuo lapsi!» sanoi hän itsekseen, pyyhkien sadepisaroita
ja kyyneliä kasvoiltaan ja alkaen nakerrella korppua. »Hän tietää yhtä
paljon kuin kaksi pappia, eikä ole silti yhtään ylpeä. Kyllä hän vielä
joskus tekee jotakin villittyä.»

Kun Nuppu palasi takaisin, hämmästytti hän palvelustyttöä ulkonäöllään,
sillä hän oli pukeutunut, ensi kertaa Skotlannissa ollessaan, pitkään,
ohueen, runsaspoimuiseen tanssipukuun, jossa eräs varieteelaulajatar,
rouva Molyneux'n tuttavia, oli opettanut hänet tanssimaan.

»Eikös tämä ole sievä?» sanoi hän, sulkien keittiönoven, ja hänen
kasvoillaan oli hehku ja liikkeissään ilme, joka sai hänet Katen
silmissä näyttämään pieneltä naiselta. »Eikös tämä ole kiva? Älä seiso
siinä kuin henkimenossa, vaan auta minua sytyttämään nämä kynttilät
ramppivaloiksi. Tiesinhän, että nämä vanhat kynttilät kelpaisivat
johonkin, heti kun ensi kerran näin ne; ne muistuttivat minulle
jotakin, jota en oikein voinut muistaa — tekivät minut ikäänkuin
iloiseksi, näetkös, aivan niinkuin olisin ollut teatteriin lähdössä. Ne
ovat vain kynttilöitä, mutta niistä saa kaksitoista valoa yhtaikaa, ja
nyt saat nähdä hauskaa.»

»Mitä kummaa sinä nyt aiot tehdä, tyttö?» kysyi Kate.

»Aion esittää Suurenmoisen Huviohjelman; aion olla Nykyajan
Suurin Näyttämökykyjen Kokoomus, joka on parhaillaan kiertueella
Keski-Lännen valtioissa. Olen mademoiselle Winifred Wallace, New
Yorkin Madison-Square-teatterista, esiintyen täällä ehdottomasti vain
yhtenä ainoana iltana. Olen koko seurue johtajineen, soittokuntineen
ja kukkakimpunheittäjä poikineen. Hih! En olekaan niitä vähäisimpiä;
sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua siinä vaivaisine värveinesi ja
tuntea niiden sulavan pois. Sytyttäkäämme ramppivalot.»

Keittiön hyllyllä oli rivi vanhoja messinkisiä makuuhuoneen
kynttiläjalkoja, joita nyttemmin harvoin käytettiin Dycen taloudessa,
vaikka niiden kiilto oli Bell-neidin sydämenauvo. Lapsi kokosi
helmansa, hyppäsi tuolille, ja otti ne alas Katen auttaessa. Hän pisti
kynttilän kuhunkin ja järjesti ne puolipiiriin lattialle, sytytti
sitten kynttilät ja asettui niiden taakse.

»Sammuta lamppu!» sanoi hän Katelle, teatterin tavallisella
murhenäytelmä-äänellä.

»Vai niin, mutta sitä minä en tee», sanoi palvelustyttö. »Jos
Bell-tätisi tulee sisään, niin — niin hän nylkee minut elävältä, kun
annan sinun tehdä tuollaisia ilveitä hänen kynttilöillään. Sitäpaitsi
sinä teet pian jotakin villittyä, jotakin hurjaa, ja minulla täytyy
olla lamppu takanani, muuten menen järjiltäni.»

»Ihminen, sammuta lamppu!» toisti Nuppu, tähdäten käskevästi
sormellaan, ja vavisten Kate väänsi alas seinälampun ja puhalsi
sen lasiin juuri sillä tavalla, josta Bell-neiti oli häntä aina
varoittanut. Hän hämmästyi sitä äkkimuutosta, minkä valon sammuttaminen
sai aikaan — hän tunsi ikäänkuin jotakin epäjumalista ja noiduttua
noissa hänen keittiönsä lattialla kaaressa lekottelevissa liekeissä,
joita jokaista rapisevasta ikkunasta käyvä veto puhalsi sisäänpäin.

»Jos se on jotakin noituutta, joka sinulla on mielessä, niin et saa»,
sanoi Kate lujasti. »En ole koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista
sen jälkeen kuin se Pennylandin ämmä loihti kirouksen Colonsayn
kauppiaan päälle, ja hänellä ei ollut kuin seitsemän kynttilää. Rakas
_kulta-Lennox_, älä tee mitään villittyä, älä jatka sitä, sillä minua
peloittaa niin että menen ihan sekaisin. Minä — minä taidan olla jo
parempi; haukkasin vähän korppua; olen tosiaankin selvästi parempi; se
oli vain vilustumisesta — ja kun se muudan poika tuolla ulkona koetti
suudella minua.»

Nuppu ei ollut tietääkseenkään hänen puheistaan, vaan nosti hameensa
liepeet ylös kädet ojolla ja alkoi liidellä viimeistä tanssia, minkä
oli oppinut varieteetaiteilijattarelta, hyräillen hiljaa itsekseen
siihen sopivaa säveltä. Kynttilät valaisivat lämpimästi hänen
kaulaansa, korviaan, ylös suunnattuja sieraimiaan; hänen otsansa oli
ylhäällä varjossa. Ensin hän kohosi varpailleen ja hipsutteli jalkojaan
lattiapaasilla, sitten taivutti ja kaarratti pikku vartaloaan, joka
näytti leijuvan ilmassa. Valkoiset silkkipoimut leyhyivät hänen yllään
ja ympärillään kuin siivet, joiden sulkien huiske ei synnyttänyt ääntä,
tai kiertyivät kuin merisimpukan poimut, kohoten karehtivina hänen
nilkoistaan ja paisuen laajoiksi, rengasmaisiksi aalloiksi hänen päänsä
yläpuolella, näytellen häntä vilahduksitta, kuin jotakin saturantamien
vaahdosta syntynyttä, myrskytuulia hallitsevaa keijukaista. Ah, kuinka
monta kertaa näinkään hänen tanssivan juuri samalla tavalla iloisina
lapsuuspäivinään, ennenkuin viisauden ja harkinnan jäähdyttävä henkäys
puhalsi hänen tielleen; hän oli ruumiiton intohimo, toteutunut haave,
onnekas aamuajatus, auer, kukkien tuoksu, sillä hänen pukunsa oli
säilytetty lavendelissa. Hän oli kevään keijunen, sellaisena kuin
olen tuntenut hänet ammoin metsiköissä tai nähnyt kuvissa tai kuullut
lauluissa; hän oli hurmaus, hän oli unelma.

Koira murahti hämmästyksestä ja laskeutui sitten pitkälleen
liesimatolle, kuono käpälien välissä, silmät tähdättyinä Nuppuun. »Et
saa», sanoi Kate surkeana. »En ainakaan kestä sitä kauan, sillä ei
ole kaunista pitää tuollaista peliä kristityssä talossa. Minä en ole
koskaan eläessäni tehnyt tuollaista.»

»Jokaisen liikkeen tulee olla taulu», sanoi lapsi tanssien yhä
edelleen, tuulen möyrytessä ulkona bassoa hänen hiljaiseen hyräilyynsä.
Hänen venyvät laskoksensa liehuivat korkealla, kunnes hän näytti ihmeen
suurelta ja Katen mielikuvituksessa olisi ylettynyt koskettamaan
matalaan kattoon; sitten hän vaipui, vaipui, vaipui, kunnes hänen
otsansa kosketti lattiaan ja hän oli kuin lakastunut kukkanen, jonka
terälehtiä tuuli ei enää häilytä, jonka lehvillä sadepisarat eivät
enää kiiltele. Oli kuin hän olisi kuihtunut ja kuollut siihen, ja
Kate päästi pienen kirkaisun, joka kantautui kortinpelaajien korviin
arkihuoneeseen.

»Hss! mikä ääni se oli?» sanoi Ailie, kohottaen päätään.

»Kukaties se oli Kate, joka tömisti keittiön lattian poikki
gaelinkielellä», sanoi Dan Dyce, työntäen silmälasit otsalleen.

»Tuuli vain, ei mitään muuta», sanoi Bell. »Minkä sanoittekaan olevan
valtin?» — sillä sellainen hän oli pelatessaan.

»Ei se ollut tuulen ääntä, se oli huuto; ihan varmasti kuulin
huudon. Eihän vain lapsukaiselle ole mitään tapahtunut», sanoi Ailie
tykyttävin sydämin, viskasi korttinsa pöydälle ja meni ulos. Hän palasi
melkein samassa takaisin, kasvot ilmaisten kiihtymystä, ääni vaatien
hiljaisuutta.

»Ei ihmeellisempää!» sanoi hän. »Tulkaahan tännepäin, hyvät ihmiset,
välikköön.»

He nousivat ja seurasivat häntä. Välikkö oli pilkkoisen pimeä.
Sen puoliavoimesta keittiöön vievästä ovesta he näkivät lapsensa
kynttilöiden puolipiirissä, vaikkei tämä voinut nähdä heitä, enempää
kuin Katekään, jonka tuoli oli toisaalle. He seisoivat ääneti katsellen
omituista näytöstä, kukin erilaisin tuntein, mutta kaikki lumoutuneina,
sillä he kuuluivat rauhalliseen, vanhaan, puolimaalaiseen maailmaan,
joka elää alati todellisuuksien parissa ja harvoin näkee intohimoja
jäljiteltävän.

Nuppu oli noussut, tumma tukkansa näyttäen luonnottoman mustalta hänen
otsallaan, ja tanssinsa lopetettuaan hän seisoi kääntyneenä koiraan
ja palvelustyttöön päin, ainoaan yleisöön, jonka läsnäolosta hän oli
tietoinen.

»Mitä vielä!» sanoi Kate, tuntien helpotusta, kun kaikki näytti nyt
olevan ohi. »Tuo ei nyt ollut paljon mitään tanssiksi; olisitpa nähnyt
tanssittavan Gillie-Callum'ia Colonsayssa! Siellä on muudan niin väkevä
tanssija, että lankut alla katkeavat.»

Nuppu katsoi häneen, eikä kuitenkaan aivan häneen, vaan hänen
lävitseen, palavin silmin.

»Hyst!» sanoi hän vavisten. »Etkö kuule mitään?» ja samalla hetkellä
kuului korkealta kaupungin yläpuolelta villihanhien raakuntaa.

»Muka nyt jotakin, hanhet vain!» sanoi Kate, jonka veri oli
silmänräpäykseksi jähmettynyt. Sade pieksi katua kuin luudalla,
katuojat lorisivat, ikkunaluukut kolkkuivat, korkealla talojen
yläpuolella kuului lentävien hanhien huuto.

»Oo, vaiti, ihminen, vaiti!» rukoili lapsi, kädet korvillaan,
kyyristäen itseään.

»Hanhiahan ne vain ovat. Kuinka sinä säikäytit minua!» sanoi
palvelustyttö jälleen.

»Ei, ei», sanoi Nuppu.

        »Ma luulin äänen kuulleeni, mi huusi:
        'Herätkää! Macbeth unen murhaa!' — unen,
        Tuon viattoman, joka huolten vyhdet
        Sekavat suorii...
        Työn raittiin peson, sielunhaavain voiteen,
        Tuon luonnon toisen atrian
        ja parhaan Elämän juhlaruoan —»

»Mitä sinä tarkoitat?» huusi Kate.

»'Herätkää!' huuto kautta linnan kaikui. Glamis unen murhas, ja
senvuoks ei Cawdor unt' enää saa, unt' ei Macbeth saa enää.»

Lapsi täytti jokaisen lauseen jäljitellyllä intohimolla; hän oli
nähnyt näyteltävän tuon osan. Hänen esityksensä ei tosin ollut mikään
suurenmoinen. Jotkut sanat lausuttiin omituisesti silpoutuneina; mutta
hän oli vain lapsi, ja hänellä oli enemmän kuin tavallinen lapsen
hallitsema määrä intohimoa — hänellä oli tunnetta, hänellä oli sydäntä.

»En voi katsella sinua!» huudahti Kate. »Sinä et ole miellyttävä, mutta
oi! sinä olet — sinä olet majesteetillinen! Mitään tuollaista ei ollut
koskaan saarilla.»

Pimeässä välikössä Bell itki hiljaa itsekseen, tuntien jollakintavoin
synnilliseksi tuon näyttelemisen lauantai-iltana; hänen veljensä
piti lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Ailie tunsi epämääräistä
levottomuutta ja tyytymättömyyttä itseensä, mikä vivahti kateuteen ja
häpeään.

»Olkaa hyvä ja kootkaa kukkakimput», sanoi lapsi, istuutuen lattialle
polvet pystyssä hameen poimujen alla. »Ovatko värveet nyt poissa?»

»Se teki minulle melko lailla hyvää, tuo tanssiminen», sanoi Kate.
»Sepititkö sinä itse nuo sanat Macbethista ja unesta?»

»Sepitin», sanoi Nuppu, mutta katui sitten. »En vainkaan», hän lisäsi
kiireesti, »minä narrasin; hyvä Jumala, anna minulle vilpitön kieli. Ne
on tehnyt Shakespeare — vanha Will-kulta!»

»Olen varma, etten ole koskaan ennen eläessäni kuullut siitä miehestä;
mutta hän on varmasti ollut paha mies.»

»Oi, Kate, sinä olet viaton kuin vastasyntynyt vasikka», sanoi Nuppu.
»Hän oli Suuri! Hän syntyi Stradford-on-Avonissa köyhänä poikana ja
meni Lontooseen ja piteli hevosia teatterin ovella ja kirjoitti sitten
näytelmiä niin suurenmoisia, että vain parhaat näyttelijät voivat
niitä esittää. Hän oli — hän oli suuri ei vain yhden aikakauden, vaan
kaikkien aikojen silmissä.»

Hän oli lainannut lauseet samoinkuin esitystavankin Ailie-tädin
luennoista, joka hymyili itsekseen välikön pimeydessä kuullessaan
itseään noin liukkaasti toistettavan.

»Oi, minusta olisi ihanaa näytellä Rosalindaa», jatkoi lapsi.
»Minusta olisi ihanaa näytellä kaikkia. Sittenkuin minusta tulee iso
ihminen ja oikea Winifred Wallace, kierrän ympäri maailmaa ja ajan
pois värveet ihmisistä juuri niinkuin ajoin sinustakin, Kate, ja he
rakastavat minua; ja minä panen heidät oikein hyvälle tuulelle, ja
toisinaan itkemään — siltä sekin on kaunista. En lepää koskaan, vaan
kierrän yhä ja yhä vain; ja joka paikassa ihmiset tulevat tuntemaan
minut — pienissä syrjäkaupungeissakin, missä tavallisesti eivät
käy mitkään oikeat seurueet, ainoastaan neekeri-ilveilijät, sillä
juuri sellaisilla seuduilla värveet ovat pahimmat tarttumaan. Minä
menen sinne ja näyttelen ilmaiseksi, ainoastaan näyttääkseni heille,
millainen kultainen sielu Rosalinda oli. Minä tahtoisin kasvaa joutuin,
joutuin! Minä tahtoisin tulla suureksi kuin Ailie-täti, ja suloiseksi
kuin herttainen Ailie-täti, ja eteväksi kuin kultainen, kultainen
Ailie-täti.»

»Onhan hän iso kyllä ja komea kyllä, ja eteväkin kyllä joissakin
asioissa», sanoi palvelustyttö; »mutta osaako hän ommella niinkuin
sisarensa? — sanopas se!»

»Ommella!» huudahti lapsi kulmat rypyssä. »Minä _vihaan_ ompelemista.
Luulen, että Ailie-täti on samanlainen kuin minäkin ja tuntee
pahoinvointia aloittaessaan palletta ja nähdessään kuinka pitkä se on,
ja on mentävä koko matka loppuun asti pienillä pistoilla.»

»Totta, se on ihan totta», kuiskasi Ailie välikössä, ja hän vapisi. Hän
kertoi minulle myöhemmin miltä hänestä tuntui — kuinka hän silloin oli
vakuutettu siitä, että häneltä olivat otolliset vuodet menneet ohi, ne
kultaiset vuodet, jotka olivat kuluneet tuossa pikkukaupungissa ilman
että hänellä oli ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen niiden tarjoamia
mahdollisuuksia. Hän kertoi minulle siinä paikassa tehneensä päätöksen,
että ainakin tämä lapsi saisi vapaasti kehittyä.

Nuppu hivuttautui ramppivalojensa kehän päähän ja puhalsi kynttilät
sammuksiin yksitellen. Viimeisen hän jätti palamaan hiukan pitemmäksi
aikaa ja lattialla kyyhöttäen tuijotti sen liekkiin suurin, haaveksivin
silmin, ikäänkuin olisi lukenut siitä jotakin.

»Se on nyt lopussa», kuiskasi Dan Dyce sisarilleen, ja pannen kätensä
heidän hartioilleen johti heidät takaisin arkihuoneeseen.




XII LUKU.


Hän oli oikullinen, hän oli kiihkeä, toisinaan rajukin. Hän ei ollut
sitä lajia, jota Kyyhkysten koulussa olisi voitu sanoa hyväksi
lapseksi, sillä kaikki hänen syntinsä olivat julki nähtävillä, eikä hän
tuntenut pelkoa eikä häijyä viekkautta; hänen sielunsa oli täysin avoin
kaikille paitsi Katelle, ja siinäkin oli vikana kunnon Katen typeryys.
Mutta usein täytyi Bell-neidin vaikeroida rikkomuksia, jotka itsessään
olivat melkein viattomia, mutta kuitenkin niin kamalan sopimattomia
kristitylle lapselle, kuten silloin kuin Nuppu vietti yhden iltapuolen
teltassa mustalaislasten kanssa, vaihtoi vaatteita heidän kanssaan
voidakseen paremmin näytellä mustalaisen osaa, ja nosti metelin, kun
ei saanut lupaa tuoda heitä luokseen teelle. Tai kun hän kysyi lady
Annelta tämän ollessa Dycellä myyjäislahjojen keruulla, oliko häntä
milloinkaan kosittu. Oli Jumalan onni, että lady Annea oli kosittu
juuri sillä viikolla, ja hän oli ylen mielissään saadessaan sanoa sen
ja ilmoittaa antaneensa myöntävän vastauksen.

»Siis te olette päässyt huolesta», sanoi Nuppu vakavasti. »Tätä meidän
Kateämme ei vielä ole kosittu, vaikka minä luulen hänen olevan alamäen
puolella kolmeakymmentä. On varmaan kauheaa olla niin vanha — niin
vanha kuin sammalkanto, eikä minkäänlaista kavaljeeria rakastamassa.
Sen täytyy olla tuskallista.»

Lady Anne katsahti Dycen sisaruksiin, ja lapsi huomasi sen ja punastui.

»Oh, Bell-täti!» sanoi hän nopeasti. »Bell-tädillä oli joukoittain
kavaljeereja, jotka kaikki olivat kuolemaisillaan halusta naida hänet,
mutta hän näytti heille kylmää kylkeä ja sanoi, että hänen täytyi pysyä
Dan-sedän luona. Siinä hän teki hyvin jalosti, niinhän?»

»Niin kylläkin!» myönsi lady Anne kovasti häpeissään.

»Ja Ailie-täti ei ole alamäen puolella kolmeakymmentä», jatkoi Nuppu,
tahtoen antaa täyden hyvityksen. »Hän on vielä niin nuori, että hän
rakastaa nukkeja.»

Bell otti ojentaakseen häntä tästä kamalasta käyttäytymisestä. »Sinä
olet ihan hirveä, Lennox», sanoi hän ensimmäisessä soveliaassa
tilaisuudessa. »Sinun kaltaisesi lapsen ei pidä puhua kavaljeereista ja
rakastamisista ja kosimisista ja muista sellaisista typeryyksistä — se
on suorastaan naurettavaa.»

»Hyväinen aika, minä luulin että rakkaus on suurinta ja jalointa mitä
on!» huudahti Nuppu kovasti hämmästyneenä. »Siitähän puhutaan kaikissa
kirjoissa, niissä tuskin puhutaan mistään muusta, paitsi kun joku on
murhattu ja lukija tietää, että murhaaja on se ainoa henkilö, jota ei
epäile. Ihan totta, täti, minä luulin että se on suurinta ja jalointa!»

»Niin se onkin, kultaseni», sanoi Ailie. »On hyvin vähän mitään muuta
koko maailmassa, paitsi — paitsi lapset», ja hän sulki veljentyttärensä
syliinsä. »Se on suurinta ja jalointa; se on tehnyt lady Annen
kauniimmaksi kuin hän on koskaan ennen elämässään ollut, se on tehnyt
hänet älykkäämmäksi, nöyremmäksi, lempeämmäksi, ystävällisemmäksi.
Jumala häntä siunatkoon, minä toivon että hän tulisi onnelliseksi.»

»Mutta se oli hyvin väärin tehty; sinä tahallasi narrasit, kun puhuit
siitä, että minulla muka on ollut joukoittain kosijoita aikoinani»,
sanoi Bell-täti. »Ethän sinä tiennyt, onko minulla ollut vai ei.»

Nuppu katsoi häneen ja näki punoituksen hänen kasvoillaan. »Minun
mielestäni», sanoi hän, »on kavaljeerien silloin täytynyt olla hyvin
tyhmiä. Mutta luulen, että on sentään ollut yksi, Bell-täti, vaikka
sinä olet unohtanut hänet kokonaan.» Ja silloin Bell-täti riensi
kiireesti pois huoneesta sillä tekosyyllä, että kuuli muka padan
kuohuvan yli, ja Ailie kertoi matalalla äänellä veljentyttärelleen
tarinan Bellin sulhasesta, joka oli hukkunut syvälle Intianmereen.

Monta päivää senjälkeen lapsi oli erittäin hellä vanhemmalle tädilleen
ja teki kapteeni James Murray-vainajasta loistavan silosäkeisen runon,
jota Bell ei saanut koskaan nähdä, mutta jonka Ailie talletti aarteena.
Monta päivää hän oli enkelimäisen hyvä. Hänen kiivastuksensa eivät
koskaan kohonneet kiehumapisteeseen. Hänen kapinansa paloivat loppuun
hänen povessaan. Uljaasti hän ponnisteli jakolaskun ja kieliopin
kimpussa, joita hän inhosi; säyseästi hän otti vastaan moitteita
tahrautuneista vihoista ja hävettävän väärinkirjoitetuista sanoista
Dan-sedän lukuhuoneessa. Tuo rakkaus, jota hän oli pitänyt pelkkänä
huvina, ikäänkuin ostoksilla-käyntinä Chicagossa, sai jollakin tavoin
uuden muodon hänen sielussaan — siitä tuli arvokas ja juhlallinen
asia, samantapainen kuin Dan-sedän raamatunselitykset, kun hän
hartaushetkillä arkihuoneessa sunnuntai-illoin vei kuulijakuntansa
erämaan läpi luvattuun maahan, ja autiolla kadulla kajahteli
pormestarin avoimesta akkunasta kuuluva kotoinen virrenveisuu. Hän ei
voinut arvata — kuinka lapsi olisi voinutkaan? — että rakkautta on
monenlaista. Hän luuli, että oli vain yhtä rakkautta koko maailmassa
— samaa, jota hän tunsi useampiin asioihin — iloa ja mielihyvää
asioista sellaisina kuin ne olivat. Ja kuitenkin hän toisinaan kirjoja
lukiessaan näki välähdyksiä rakkauden hirmusta ja mahdista, kuten
Othellon ja Amy Robsartin tarinoista, ja alkoi toivoa että hänellä
itselläänkin olisi rakastaja. Hän ajatteli ensin Dan-setää; mutta
setä ei voinut koskaan olla vakava eikä hän ollut koskaan kuullut
hänen huokaavan — hänestä puuttui kaukaisuutta, salaperäisyyttä. Hän
kaipasi rakastajaa, joka ajaisi lumivalkoisella ratsulla, prinssiä,
jonka kauneus voittaisi kaikki muut, kuten Ailie-tädin vanhoissa
skotlantilaisissa lauluissa; eikä hän voinut kuvitella Dan-setää
silmälaseineen ratsastamassa minkäänlaisella ratsulla, vaikka hänestä
tuntuikin, että olisi mieluista, jos Dan-setä olisi hänen luonaan
silloin kuin oikea prinssikin olisi.

Pidättekö epätodennäköisenä, että tällä lapsella oli tuollaisia
haaveita? Ah, silloin ette ole hänen lajiaan, tahi olette unohtanut.
Hän ei unohtanut sitä koskaan. Monet kerrat myöhempinä vuosina hän
kertoi minulle, kuinka hän ullakkokamarissaan, Tellun kyyhöttäessä
hänen jalkojensa juuressa, loihti esiin tuon lumivalkoisella ratsulla
ratsastavan nuorukaisen, ei niin paljon tämän itsensä tähden,
vaan siksi että hän voisi näytellä rakastetun osaa. Ja noissa
haaveissaan hän oli pitkä ja solakka, joskus ylpeä, halveksiva,
haavoittaen poloista prinssiä tuimin sanoin ja kylmin katsein;
tai oli hän hiljainen ja kaihoava, purkaen sydämensä tunteet
huokauksiksi katsellessaan haaveprinssinsä lemmenlahjoja, makeisia
ja P. & A. MacGlashan'in pennyn-torttuja. Hän käyskenteli hänen
kanssaan lumotuissa puutarhoissa; he purjehtivat illoin yli tyynien,
kuutamoisten merien, ja hän soitti luuttua. Hän ei tiennyt, minkä
näköinen luuttu oli; mutta se oli lemmen soitin ja sillä oli hyväilevä
ääni, niinkuin alttohuilulla kaupungin soittokunnassa.

Mutta tietystikään ei mikään satuprinssi tullut kosimaan Daniel Dycen
pientä veljentytärtä, vaikka seudulla olikin miehiä — elähtäneitä
ja kaljupäitä, naimisissa-olevien tytärten isiä — jotka koettivat
ostaa häneltä suukkosia kuuspennysillä ja makeisilla, ja vihdoin hän
sai ikäänkuin toisen puolesta tuntea lemmen iloja hoitelemalla Katen
asioita.

Katella oli monta kosiskelijaa — siinähän onkin hänen säätyistensä
lohtu. He pitivät hänestä siksi, että hän oli iloinen ja pullea,
hymyili hivelevästi ja puhui pehmeällä gaelinkieleen vivahtavalla
korostuksella, joka oikealla tavalla ja oikealla ajalla käytettynä on
mitä tehokkain sydämien murtaja. Hän kiersi ne kaikki pikkusormensa
ympäri, ja Nuppu tuli pian huomaamaan tämän sekä älyämään, ettei
Kate ollut vielä likimainkaan alamäen puolella kolmeakymmentä. Mutta
Katenäkin oli haaveensa — hän haaveili jostakin utuisesta toiveittensa
nuorukaisesta, jolla oli lyhyt, kähärä tukka, messinkinappinen nuttu
ja joka lemahti suloisesti tervalta — ollen jossakin toimessa jollakin
huvipurrella. Hän oli varustanut hänet nimellä Charles. Hän loi hänet
piirteistä, jotka olivat peräisin laitureilla vilahdukselta nähdyistä
merimiehistä ja halpahintaisista vihkoromaaneista.

Eräänä arki-iltana, kun Nuppu tuli keittiöön, tapasi hän Katen
pyhävaatteissaan taistelemassa pärskyvän kynän kanssa.

»Onko sinullakin kirjoitusharjoituksia?» kysyi lapsi. »Sinä paha Kate!
tuossahan on kauhea tahra. Hieno nainen ei tee tahroja.»

»Ei se ole minun syyni, se on tuon riivatun kynän syy, ja sitäpaitsi
minä en ole hieno nainen», sanoi Kate, nuolaisten viimeistä tahraa
kielellään ja irvistäen. »Millä tavalla sinä tavaat 'weather'?»

»W-e-t-h-e-r», sanoi Nuppu. »Ainakin luulen, että se on niin; mutta
taitaa olla parasta, että juoksen kysymään Ailie-tädiltä — hän on ihan
mestari tavaamaan.»

»Vai niin, mutta sitä sinä et saa tehdä», huusi Kate hätääntyneenä
ja punastuen. »Sitä et saa tehdä, Lennox, sillä — minä kirjoitan
Charlesille.»

»Rakkauskirjettä! Oh, jopas sain sinut kiinni täysine lastillesi!»
huudahti Nuppu ihastuksissaan. »Mutta mitä sinä teet noilla
pyhävaatteillasi?»

»Minun tekee mieleni panna pyhävaatteet ylleni, kun kirjoitan
Charlesille», sanoi Kate hiukan hämillään. »Onko se sinusta jollakin
lailla hupsua?»

»Ei ollenkaan hupsua, se on oikein hieno keksintö; juuri niin minäkin
teen, kun kirjoitan rakkauskirjeitä, sillä se saa minut tuntemaan
itseni jollakin tavoin suuremmaksi. Ihan samoin on runoilemisen laita;
minä en suorastaan voi tehdä kunnollista runoa, jollei minulla ole
sievä puku ylläni ja puhtaat kädet.»

»_Sinäkö_ kirjoitat rakkauskirjeitä!» sanoi Kate hämmästyneenä.

»Niin, sinä vaivainen sieluparka!» vastasi Nuppu. »Eikä siinä ole
mitään ulvomista. Olen kirjoittanut kymmenittäin rakkauskirjeitä
pysähtymättä hengähtämäänkään. Seis, seis!» keskeytti hän itsensä, ja
huoahti pienen sisällisen rukouksen. »Tarkoitan, että kirjoitan niitä —
olen kirjoittavinani niitä — mielikuvituksissani.» Mutta tämä rajoitus
ei muuttanut asiaa Katen käsityksissä.

»Silloinpa sinun pitäisi auttaa minua tämän kirjoittamisessa», sanoi
hän epätoivoisena. »Kaikki kauniit sanat ovat niin vaikeita tavata, ja
tämä kynä on niin kehno.»

»Kaikki kynät ovat kehnoja; ne ovat kaikki riivattuja», sanoi Nuppu
pitkäaikaisen kokemuksen nojalla. »Mutta hyvin mielelläni autan sinua
tuon kirjeen kirjoittamisessa. Annahan kun katson — uhhuh! tämä on
kauhean huonoa, Kate. En saa siitä selvää juuri ollenkaan.»

»Kyllä varmasti en saa siitä selvää itsekään», sanoi Kate surullisena.

»Miten ihmeessä luulet sitten Charlesin saavan siitä selvän?» kysyi
Nuppu.

»Oh, hän on parempi kirjamies kuin minä», sanoi Kate levollisesti.
»Mutta voisithan sinä kirjoittaa tämän minun puolestasi.»

Nuppu pesi kätensä, veti tuolin keittiöpöydän eteen, heitti tukkansa
taaksepäin silmiltään ja ryhtyi innokkaasti rakkauskirjeenkirjoittajan
virkaan. »Mitä minä sanon hänelle?» kysyi hän.

»Rakas, rakas Charles», sanoi Kate, ollen selvillä ainakin niin
pitkälle.

»Armahin Charlesini», paransi Nuppu, ja se pantiin paperille sanelijan
suostumuksella.

»Minä voin hyvin ja minulla on paljon hommaa», esitti Kate mietittyään.
»Ilmat ovat täällä erinomaiset tällä haavaa, ja se on hyvä asia, kun
maamiehet tekevät heinää.»

Nuppu ojentautui suoraksi tuolillaan ja töllötti häneen hämmästyneenä.
»Oletko varma, että tämä on Charlesille?» kysyi hän. »Voisithan yhtä
hyvin kutsua häntä Maijuksi ja puhua vaatteista. Hyväinen aika,
täytyyhän sinun toki sanoa hänelle, kuinka kovasti rakastat häntä.»

»Oh, en oikein mielelläni tahtoisi», sanoi Kate hämillään. »Se
kuulostaa niin — julkealta ja häpeämättömältä, englanniksi sanottuna
ja paperille kirjoitettuna. Mutta tee niinkuin tahdot; kirjoita mitä
haluat, niin minä kastan sinulle kynää.»

Nuppu ei siekaillut käyttämästä tilaisuutta. Puoli tuntia hän istui
keittiöpöydän ääressä ja etsi päänsä puhki soveliaita sanoja Katen
hellien tunteiden ilmaisemiseksi. Kerran pari Kate kysyi, mitä hän
kirjoitti, mutta ei saanut muuta vastausta kuin: »Älä huolehdi, Kate.
Tästä syntyy jotakin.» Kirjeessä oli tahroja ja raaputuksia, mutta
jotenkin tämän näköinen oli epistola valmiina:

 »Armahin Charlesini! Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni sinulle
 tietää, kuinka kovasti todella rakastan sinua. Oi Charles-kulta, sinä
 olet sydämeni ilo. Minä ajattelen sinua niin usein, usein, että ihan
 sydäntäni viiltää. Täällä on ihana ilma tällä haavaa. Nyt kerron
 sinulle kilpakisoista. Ne pidettiin eräässä läheisessä puistossa
 perjantaina ja niissä oli seitsemäntoista kaunista tanssia. Siellä
 tanssittiin ihan katketakseen. Yksi heistä oli ylhäinen nuorukainen.
 Hän oli oikeutta myöten prinssi, lumottu seitsemäksi vuodeksi. Kun
 hän tanssi, niin katso, hän oli kaikkien katsojain ihastus. Voi
 poloista poikaa! Kun sanon voi poloista, niin tarkoitan, että oli
 niin surullista olla niin lumottu nuoruutensa kukoistuksessa. Hän
 katsoi minuun niin kaihoisasti tanssiessaan, ja minä olin niin
 iloinen. Oli ihan kuin olisin nähnyt taivaan. Rakas Charles, nyt
 kerron sinulle itsestäni. Olen useimmiten täynnä hyvyyttä, sillä
 Jumala rakastaa hyviä ihmisiä. Mutta toisinaan en ole hyvä, ja minä
 olen niin kiukkuinen kuin villisika, jolloin minun täytyy rukoilla
 että muuttuisin paremmaksi. Se tanssija-nuorukainen rakastaa minua
 todella ihan kuollakseen. Hän suuteli kättäni ja nousi nopeasti
 uljaalle ratsulleen ja ajoi pois hurjaa laukkaa. Ah, tosi rakkauden
 tie ei ole koskaan ollut tasainen. Ehkä hän katuu vieraan maan
 kentällä. Rakkahin Charles — armahimpani — minun on nyt kerrottava
 sinulle, että minua koulutetaan oikeaan asemaani elämässä. Minä opin
 maantietoa ja kirjoitusta oikeiden pilkkujen kanssa, ja jakolaskua ja
 konjunktiivejä, joita inhoan. Mutta opettajani, suloinen lady nimeltä
 miss Alison Dyce, sanoo että ne ovat kaikki todella sivistäviä.
 Oi minä ikävöin, ikävöin, eikä hän tule. Tämä tarkoittaa sinua,
 Charles-kulta, oma armaani. — Sydän-lemmittysi

 Kate MacNeill.»

»Onko se hyvä?» kysyi Nuppu huolekkaasti.

»Kyllä, ainakin se menee mukiin mainiosti», sanoi Kate sillä
ylämaalais-kohteliaisuudella, joka on usein niin epäedullista
liikeasioissa. »Siinä ei ole paljoa hänestä itsestään, mutta oh! kyllä
se menee mukiin. Se on niin soma kirje kuin konsaan olen nähnyt: rivit
menevät kaikki niin suoraan.»

»Mutta siinä on tahroja», sanoi Nuppu pahoitellen. »Ei saisi olla
tahroja oikeassa rakkauskirjeessä.»

»Mitä vielä! Pane vain risti jokaisen viereen ja kirjoita: 'Tämä
on suukkonen'», sanoi Kate, jolla varmaan oli jonkunverran entistä
kokemusta. »Sinä et muistanut kysyä häneltä, miten hänen terveytensä
laita on tällä haavaa.»

Nuppu täydensi kirjeen ohjeiden mukaan. »Nyt kotelo», sanoi hän.

»Minä kirjoitan itse osoitteen», sanoi Kate hämmentyneenä. »Hän luulisi
varmasti, että joku toinen on sen lukenut, jos ei osoite olisi minun
käsialallani» — merkillinen tekosyy, jonka järjettömyys jäi lapselta
huomaamatta. Niinpä Kate pisti kirjeen pyhäpukunsa poveen sydäntään
vasten, missä ainoa Charles toistaiseksi asui. Ajattelen toisinaan,
että siihen paikkaan meidän kaikkien tulisi sijoittaa ja tallettaa
rakkauskirjeemme, sillä asianomainen poika ja neito ovat, sellaisina
kuin me pakostakin heidät kuvittelemme, yhtä olemattomat kuin
Kate-paran Charles.

Kului kaksi päivää. Monta kertaa noina kahtena päivänä tuli Nuppu
innokkaana kysymään, eikö Charlesilta ollut vielä tullut vastausta.
Joka kerta Colonsayn tyttö punastui ja sanoi alakuloisena, ettei ollut
tullut yhtä ainoata kynäpiirrosta. »Hän on kai merellä», selitti hän
vihdoin, »ja kaukana postitoimistosta. Odotahan, kunnes hän pääsee
lähelle postitoimistoa; saatpa nähdä silloin, kuinka hienon kirjeen
minä saan.»

»En tiennyt hänen olevan merimiehen», sanoi Nuppu, »Luulin hänen olevan
ylämaalaisen päällikön tai ritarin, tai jotakin sinnepäin. Jos olisin
tiennyt hänen olevan merimiehen, olisin tehnyt kirjeestä toisenlaisen.
Olisin ladannut sen suuta myöten täyteen roskailmaa ja sanonut, kuinka
huolissani ja murheissani minä olin — nimittäin sinä, Kate — kun
viruin öisin valveilla ajatellen häntä kuohuvilla aalloilla. Onko hän
kapteeni?»

»On», sanoi Kate epäröimättä. »Täysi kapteeni kesäaikaan. Talvella
hän oleskelee kotona ja auttaa äitiään maatöissä. Ei hisahdustakaan
tädeillesi Charlesista, Lennox-kulta», lisäsi hän huolissaan. »He ovat
— he ovat niin tuiki tarkkoja!»

»Minun mielestäni sinä et ole ollenkaan tosi uskollinen rakastaja»,
sanoi Nuppu, muistellen monia kohtauksia keittiön ikkunassa ja
pihaovella. »Ajattelehan, kuinka sinä pidät silmäpeliä postinkantajan
ja teurastajan rengin ja tuhkaherran kanssa. Mitähän Charles sanoisi?»

»Vielä mitä! Minähän vehtaan heidän kanssaan vain ajankuluksi», selitti
Kate. »Se on vain huvitusta. Kun menen naimisiin, teen sen oman mieleni
mukaan, ja se mies, jonka tahdon ottaa, on Charles.»

»Mikä hänen laivansa nimi on?» kysyi lapsi.

_»Hyvä Toivo»_, sanoi Kate, joka oli tuntenut sen nimisen purren
Colonsayssa. »Kaunis laiva, kaksi keltaista savupiippua ja liput
mastonnokissa.»

»Sehän on hienoa ja komeaa!» sanoi Nuppu. »Laivalla New-Yorkista
tullessamme oli herra, joka rakasti minua ihan kuollakseen ja tuppasi
minut täyteen makeisia. Hän ei ollut kapteeni, mutta hänellä oli
kultakaluunoita joka paikassa ja hänen nimensä oli George Sibley
Puukhollari. Hän lupasi naida minut sittenkuin tulisin kuuluisaksi,
mutta minä luulen, että herra G. S. Puukhollari unohtaa minut
mielestään.»

»Sellainen tapa niillä on kaikilla», sanoi Kate.

»En ole sitten millänikään», sanoi Nuppu. »Ei mitään hätää minulla;
minä en potki.»



Seuraavana päivänä tarjoiltiin aamiaista Dycellä varsin
huolimattomasti, sillä Katellä oli hurja halu päästä lukemaan kirjettä,
jonka posti oli tuonut, ja kun hän avasi sen, oli Nuppu hänen olkansa
takana, kuinkas muuten. Se kuului näin:

/# »Rakkakin Kate! Minä rakastan sinua vilpittömästi ja ajattelen sinua
melkein aina. Jumalan kiitos me pelastuimme kaikki. Nyt minä kerron
sinulle haaksirikosta. Aallot vyöryivät vuorten korkuisina, ja meillä
oli lastina mausteita ja ryytejä Jaavasta kartan vasemmalla kädellä
Austraaliaan mennessä. Kun merirosvolaiva ajoi meitä takaa, upposi
laivamme kaikkine miehineen. Mutta me rakensimme lautan ja purjehdimme
päivän toisensa jälkeen, kunnes meidän täytyi vetää arpaa siitä kuka
joisi verta. Juuri sillä hetkellä muudan merimiehistä huusi: 'Purje!
Purje!' ja purje tosiaankin oli näkyvissä. Ja nyt minä kerron sinulle
Napolista. Siellä on hirmuisen mahtava vuori eli keila, joka oksentaa
kaameita liekkejä ja laavaa. Kerran muinoin se oksensi ihan umpeen
Pomppei-nimisen kaupungin, joka on siellä vielä tänä päivänä. Napolin
lahti on kaunein koko maailmassa sen nimi on kultainen sarvi. Rakkahin
Katariina, minä olen usein mastossa yöllä. Siellä on kylmää ja huojuvaa
ja ooh kuinka tuuli ulvoo, mutta minä soitan kelloa ja sanon että
kaikki on hyvin ja salonkilaiset tulevat siitä niin iloisiksi. Meillä
oli viisi salamatkustajaa. Yksi niistä oli kaunis vaaleatukkainen
lapsi Liverpoolista, hänet oli ajettu kotoa pois. Mutta eräs hyvä ja
kaunis rouva, joka kuuluu etevimpiin uus-englantilaisiin sukuihin,
aikoo ottaa hänet kasvatikseen ja tehdä hänet ainoaksi perillisekseen.
Kuinka kauniina ja uljaana hän seisoi, kuin olisi hän syntynyt myrskyjä
hallitsemaan. Odotan ikävällä kirjettä sinulta, Katriina-kultaseni.
Kirjoita pian uskolliselle rakastajallesi kuolemaan asti. Charles.» #/

Kate lukea junnisti läpi tämän merkillisen epistolan perin ihmeissään.
»Kuka ihmeessä tämän on lähettänyt?» kysyi hän Nupulta.

»Charles tietysti, sinä hölmö», sanoi Nuppu ihmetellen, kuinka voi olla
epäilystäkään siitä seikasta. »Enkö minä — emmekö me kirjoittaneet
hänelle joku päivä sitten? Tietysti hänen oli velvollisuus vastata
kirjeeseen, vai mitä?»

»Tietysti», sanoi Kate, hyvin tietoisena siitä, että tuo kirje oli
vielä postiin viemättä, »mutta — mutta hän ei sano mikä Charles hän on,
pelkkä Charles vain. Onhan melko hupsua, ettei pane nimeään; sehän voi
olla kuka hyvänsä. Se voi olla minun Charlesini, taikka Charles Maclean
Oronsaysta — miten kummalla voin tietää, kumpi se on heistä?»

»Se on jompikumpi», sanoi Nuppu. »Tunnetko Charles Macleanin?»
»Tunnenpa hyvinkin», sanoi tyttö. »Hän kulkee merillä, ja me olimme
hyvät tutut.»

»Kosiko hän sinua?» kysyi Nuppu.

»No, ei hän nyt suorastaan kosinut», myönsi Kate, »mutta me kävelimme
toisinaan kirkkomaalla yhdessä sunnuntaisin, ja tiedäthän itse, mitä
se merkitsee siellä Colonsayssa. Minä panen talteen tämän kirjeen
ja ajattelen sitä. Se on hauskin kirje minkä olen koskaan saanut ja
täynnä tietoja. Se on Charles Macleanilta, siitä olen varma, mutta ei
hänellä ollut tapana kutsua minua Katariinaksi — hän sanoi vain Kate ja
hänen naamansa punoitti niinkuin mikä ikään. Ajattele, että hän upposi
kaikkine miehineen! ihan sydämeeni koskee hänen puolestaan», ja siinä
paikassa siirsi tyttö hellät tunteensa oman mielikuvituksensa hämärästä
nuorukaisesta oronsaylaiseen meripoikaan Charles Macleaniin.

»Totta kai autat minua kirjoittamaan hänelle vastauksen tänä iltana»,
sanoi hän.

»Kyllä toki, ilolla», sanoi lapsi väsyneesti. Mutta kun tuli se hetki,
jolloin Rellu-Wully soitti iltakelloaan ja varikset palasivat raakkuen
koteihinsa metsän suuriin puihin, ei hänellä ollut mitään tajua
elämälle eikä rakkaudelle.




XIII LUKU.


Rellu-Wully soitti huomenkelloja vain lyhyeen ja varovaisesti, huulet
tiukasti yhteennuristettuina ja hengittäen syvään nenän kantta,
ikäänkuin olisi siten voinut vaimentaa niiden kovaa mäikyntää.
Kerran ennen hän oli soittanut yhtä hellävaroin — silloinkuin kreivi
teki kuolemaa, ja kellonsoittaja, epävarmana taidostaan soittaa
hetken tultua oikein kuolinkelloja, asiaankuuluvilla puolen minuutin
väliajoilla, häiritsi kaupunkia ja kauhistutti linnaa ryhtymällä
harjoittelemaan keskellä talviyötä. Mutta ei ole säälivää sielua
malmikelloilla, jotka riippuvat ihmisten yläpuolella korkeissa
torneissa, ja niinpä tämäkin, vaikka sitä kuinka sievästi olisi
heilautellut, mäikkyi vain yhtä synkin kumahduksin.

»Oh, hitto sinut periköön!» sanoi Rellu-Wully, hikoillen harmista.
»Ei ikinä ole nähty älyttömämpää kelloa! Tuollainen mötkylä kölpiö!
Ei sinuun tehoa kiellot eikä pyynnöt!» ja hän kiskaisi kiukkuisesti
kellonnuoraa, niin että se katketen rätkähti hänen korvilleen, ja meni
sitten kirkosta aurinkoiselle, aamuhiljaiselle kadulle, missä elämä ja
päivän hyörinä olivat pysähdyksissä.

Todellakin se oli älytön ja armoton kello, joka herätti ihmiset vaivaan
ja murheeseen. Tohtori Brash ja Ailie, istuessaan raskain silmäluomin
ullakkokamarin vuoteen vieressä, värähtivät sen kuullessaan ja
katsahtivat pelolla ja odotuksella nukkuvaan lapseen.

Nuppu heitteli päätään hiukan puolelta toiselle pieluksella, mutisten
jotakin kuivettuneilla huulillaan ja värähdyttäen silmäluomiaan — siinä
kaikki. Hänen ja sen ikuisen tajuttomuuden välillä, missä maailma
kaikkine eläjineen kiitää huimaavaa kiertokulkuaan, ei näyttänyt
olevan enempää kuin ohut kaistale silkkipaperia; tuntui siltä kuin
vieno aamutuulahdus olisi voinut sammuttaa sen lepattavan liekin, joka
muinoin oli iloinen Lennox Dyce. Ailie-tädin sydäntä pusersi ääneksi
pyrkivä tuska; hänen silmiään kirveli pidätettyjen kyynelten karvaus,
mutta hän puri hampaansa yhteen voidakseen yhä edelleen olla tohtorin
luottamuksen veroinen.

Tohtori näki sen ja ojentaen kätensä pusersi hänen olkapäätään —
lihava, vanhanaikainen mies, vuosiltaankin jo vanha, jonka poskiparta
kiersi leuan alitse kuin kaulaliina, mutta joka Ailielle oli kaunis
kuin prinssi, sillä hänessä oli nyt koko hänen toivonsa. »Minua
sanotaan agnostikoksi — vieläpä ateistiksikin, kuulemma, toisinaan»,
sanoi hän heidän yhdessä valvoessaan; »ja tosiaan tuntuukin minusta
toisinaan mahdottomalta saada käsitystä siitä, mikä on mekanismin
takana, mutta — hm! — erinomainen lapsi, hieno lapsi; hänet luotiin
joksikin — hm! Sellainen älykkyys ja lahjakkuus — hm! — sellainen
henkevyys — hm! — se ei varmastikaan ole ikinä alkuisin aivopoimujen
harmaasta aineesta.» Ja erään kerran oli pappi tullut taloon (ihmiset
kadulla olivat hurjana kiihkosta saada nähdä hänen menevän sisään!)
ja ehdottanut arasti rukousta. »Rukousta!» sanoi tohtori Brash,
»tämän lapsen luona, joka on vielä täydessä tajussaan! Ihminen,
mitä Herran nimessä me sitten teemme tässä, tämä — hm! — rakas,
hyvä nainen ja minä, muuta kuin huohotamme palavassa, unettomassa,
äänettömässä rukouksessa? Luuletteko, että oikean rukouksen tulee olla
virallinen? Ei ole pisaraakaan ainetta rohtolan pullossa, missä ei
olisi sekoitettuna toivoa ja uskoa ja — hm! — rukousta. Hitto vie, hyvä
herra!»

Hän ojensi kätensä ja pusersi Ailie-neitiä olkapäästä eikä sanonut
sanaakaan. Oi, tohtorit! tohtorit! Terveinä ja reippaina ollessamme
voimme nähdä heidän vajavuutensa ja hymyillä heille, mutta kuinka
toisin on silloin, kun yölamppu palaa lääkepullojen keskellä!

Oli kahdeksas päivä siitä, kun Kate savenkarvaisin kasvoin ja
ylöskäärityin hihoin, kyynärpäät vielä taikinassa sellaisena kuin
hän oli lähtenyt leipomispöydän äärestä, oli syöksynyt tohtorin
työhuoneeseen huutaen: »Tohtori, tohtori! teidän pitää tulla heti
kiiruusti lapsen luo!» Tohtori oli rientänyt niin sananmukaisesti
tuulen siivillä kuin lihava mies tohvelit jalassa suinkin voi, ja
tavannut hämmentyneen perheen kuumeisen lapsen ympärillä.

»Kas, kas, tyttöseni», sanoi hän, nyhjäisten häntä kevyesti leuan
alta. »Mikäs uusi oikku tämä on, että ollaan olevinaan sairas? Tai
jollei se ole kujeilua, niin olen varma, että se on tullut MacGlashanin
mantelikaramelleistä.»

»Se on noista puutarhan onnettomista villiomenista; ihan varmaan se on
tullut villiomenista, tohtori», sanoi Bell-neiti, näyttäen kymmentä
vuotta tavallistaan vanhemmalta.

»Hm! Tuskinpa», sanoi tohtori Brash totisempana, sormi valtimolla.

»Sen täytyy tulla niistä», sanoi Bell, surkeana häätyessään luopumaan
ainoasta toivostaan. »Etkö syönyt niitä hiukan eilen, kultaseni, sen
jälkeen kuin olin sanonut, ettet saisi millään muotoa koskea niihin?»

»En», sanoi Nuppu, hengittäen kuumeisesti ja vaivalloisesti.

»Voi, miksi et? miksi et? silloin se olisi voinut tulla omenista»,
sanoi Bell-neiti. »Sinun ei olisi pitänyt välittää minun sanoistani;
minä olen aina niin komentavainen.»

»Etpähän ole», sanoi Nuppu hymyillen vaisusti.

»Olenpahan; se on tunnettu asia, eikä sinun tarvitse sitä kieltää»,
sanoi hänen tätinsä. »Minä olen kauhean komentavainen sinulle.»

»No, minä — minä en potki», sanoi Nuppu. Se oli viimeinen iloinen sana,
minkä hän lausui moniin päiviin.

Rellu-Wully ei ollut kauan ainoa ihminen päivänpaisteisella kadulla
sinä aamuna. Naiset tulivat ulos harvinaisen varhain niinimattojaan
puistelemaan mukamas; mutta ensi työkseen he katsoivat Daniel Dycen
talon kadunpuolisivulle jonkunlaisella kauhunsekaisella pelolla, ettei
vain sen ikkunaverhot olisi kaikki alhaalla ja Daniel Dycen vanha
nahkahansikas poissa kolkuttimen päältä. »Oletteko kuullut miten hän
tänään voi?» kysyivät he kellonsoittajalta.

»En risahdustakaan!» sanoi tämä. »Näin kyllä Katen lakaisemassa hänen
kynnystään, mutta enhän voinut kysyä häneltä. Se on tuo minun kirottu
ammattini; toivoisinpa sydämestäni, että olisivat panneet toisen miehen
haudankaivajaksi.»

»Olkaa tuossa hautoinenne!» sanoivat naiset. »Kuka tässä niistä on
puhunut?»

Kellonsoittaja seisoi katuojan reunalla ja katseli Daniel Dycen talon
elotonta julkisivua alakuloisin katsein. »Täydellinen varoitus!» sanoi
hän, »sellainen hän oli — täydellinen varoitus! Hän kutsui minua herra
Relluksi ja kysyi minulta aina miten jalkojeni laita oli.»

»Vaivaako sitten jokin teidän jalkojanne?» kysyi muudan naisista.

»Toisinaan heikkous», sanoi Rellu-Wully, sillä hän ei ollut tekopyhä
»Hänen setänsä sanoi minulle kerran, että se on sitä lajia heikkoutta
jota pidetään pukkien varassa Maggie Whiten puodissa. Mutta hän ei
sitä ymmärrä — se lapsukainen; hän on niin hieno! hän luuli sitä
jonkunlaiseksi leiniksi. Minussa ei ole koskaan ollut leiniä — minulla
ei ole koskaan ollut varaa siihen, paha kyllä.»

Hän lähti murheellisena kävelemään katua pitkin noutaakseen harjansa
ja työntökärrynsä, sillä hän oli aamusoiton ja aamiaisajan välillä
kaupungin puhtaanapitolaitos. Myöhemmin — puoleenpäivään saakka —
hän oli satamamestari, ajellen punakauluksinen takki yllään lokkeja
satamavajojen katoilta ja poikia rantaluiskalta, mistä he saattoivat
pudota veteen ja hukkua; iltapäivisin hänellä oli huollettavanaan
puoli tusinaa eri virkatoimia, joista, paikkakunnan terveellisessä
ilmastossa, haudankaivaminen esiintyi harvimmin. Tänä aamuna hän
lakaisi uutterasti ja pitkään Daniel Dycen talon edustaa. Työmiehet,
mennessään haukotellen työpaikkoihinsa metsiin ja puutarhoihin,
kentille ja vajoihin, katsoivat vaimennettuun kolkuttimeen ja
kysäisivät asiaintilaa; heidän vaimonsa, tehden vähän myöhemmin asiaa
kaivolle, pysähtyivät hekin, laskivat maahan vesisankonsa ja lausuivat
mietteitään talon sisäpuolella vallitsevasta asiaintilasta. Savu
nousi useammasta piipusta Dycen talossa. »Tuo savu tulee arkihuoneen
takasta», sanoi Rellu-Wully. »Se merkitsee aamiaista. Hauska Dan syö
aina vankan aamiaisen, kuulemma; minusta on hauska nähdä miestä, jolla
on se lahja, vaikkei minulla itselläni ole sitä koskaan ollut; se on
hyvä merkki hänen eilisillastaan.»

Kirjeenkantaja Peter tulla lönkytti hetken perästä kirjeineen katua
pitkin, huutaa hoilaten porttikäytävissä, tavallista haluttomampana
kiipeämään ylös pitkiä portaita, sillä hänellä oli kiire joutuakseen
Dycelle. Ikkuna ei vetänyt häntä puoleensa tänä aamuna, eipä ollut
vetänyt viikkokauteenkaan, sen jälkeen kuin Kate ei enää lekottanut
ikkunankehykseen nojaten, kadotettuaan kaiken mielenkiinnon
ulkomaailmaan. Hän kulki varpaisillaan laakakivillä lasketun
porttikäytävän poikki pihaovelle ja koputti kevyesti.

»Millainen hänen vointinsa tänä aamuna on?» kysyi postimies karheasti
kuiskaten, koettaen hillitä ääntään parhaalla mahdollisella tavalla, ja
innossaan hän miltei sai oikaistuksi silmänsäkin suoraan.

»Hän on saanut käänteen! — hän on saanut käänteen!» sanoi Kate
haltioituneena. »Neiti Dyce kävi juuri äsken alhaalla ja sanoi, että
hänen kuumeensa oli laskenut. Tohtori mittaa sitä aina lämpömittarilla
ja on niin äkeissään sille, että pudistelee sitä yhtenään. Mutta
nyt hän on sentään parempi. Toivoisin, että Ailie-neiti tulisi alas
haukkaamaan jotakin; muuten hän kuolee nälkään.»

»Sepä on mainiota! Totta vieköön, se on suurenmoista!» sanoi postimies
niin ihastuksissaan, että lähti kävelemään tanssiaskelilla eikä olisi
muistanut lainkaan antaa kirjeitä Katelle, jollei tämä olisi huutanut
häntä takaisin.

Rellu-Wully istui työntökärryjen aisalla odottaen postimiehen paluuta
Dycen talosta. »Miten hän voi?» kysyi hän, ja Peterin harhaileva
silmä tähyili kaikkiin ilmansuuntiin. Hän olisi halunnut pitää tämän
herkkupalan omanaan, saadakseen nautinnon jaella sitä ympäri kaupunkia
kirjeittensä ohella. Jos hän antaisi sen Rellu-Wullylle tällä asteella,
olisi se hyvän onnen poisviskaamista. Daniel Dyce oli sanonut, että
ainoa tapa, millä sai salaisuuden säilymään kaupungissa, oli lähettää
Wully aisakelloineen julistamaan sitä ympäri kaupunkia julkisena
kuuluttajana. Kun Rellu-Wully luki kuulutusta, oli mahdotonta ymmärtää
sanaakaan siitä mitä hän sanoi ensimmäisen »Kuulutus!»-sanan jälkeen,
mutta epävirallisesti hän oli ihmeen ketterä levittämään uutisia.
»Miten hän voi?» kysyi hän toistamiseen, nähtyään postinkantajan
epäröivän.

»Jos lupaatte pysyä kaupungin yläpäässä ja antaa minun kulkea rauhassa
toiseen päähän, niin sanon», sanoi Peter, ja niin sovittiinkin.

Mutta kauan he eivät saaneet pitää yksinään kaikkea kunniaa tämän
hyvän uutisen levittämisestä. Tohtori Brash tuli ulos Dycen talosta
ensi kerran kahteen päivään, kovin sisäänpainunein silmin ja kipeästi
parranajon tarpeessa, ja älyttöminkin saattoi nähdä, että hänellä oli
entinen huoleton käyntinsä ynnä kukkanen pahoin rypistyneen takkinsa
rintapielessä. Ailie oli pannut sen siihen vapisevin sormin; hän olisi
voinut vaikka suudellakin häntä päällisiksi, jollei olisi ollut sitä
mahdollisuutta, että tohtori olisi pitänyt häntäkin vain tavallisena
naishupakkona. Myöhemmin sinkoutui Tellu hurjana ulos ovesta, isäntänsä
kohta perässään. Daniel Dycen nähdessään katu ilahtui; tämä oli ensi
kerta kun häntä oli nähty viikkokauteen. Kaupungeissa, jotka ovat
kyllin pieniä, on meillä se hyvitys, että joskin meidän on yhdessä
murehdittava monia seikkoja, niin kelpo miehen henkilökohtainen ilo
haltioittaa meitä kaikkia.

»Olen kuullut, että hän on parempi, herra Dyce», sanoi P. & A.
MacGlashan, pyyhkien käsiään esiliinaansa valmiina ottamaan vastaan
lämpimän kädenpuristuksen mieheltä, joka, kuten olisi luullut hänen
tietävän, ei ollut lämpimän puristuksen miehiä.

»Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» sanoi herra Dyce. »Tiesitte kai, että
hän oli jo aika pitkällä?»

»Kyllä — me tavallaan kadehdimme. Mutta me tiesimme, ettei siinä ollut
mitään vaaraa — se olisi ollut naurettavaa!» sanoi P. & A. MacGlashan
ja meni puotiinsa kiireissään mutta samalla ylentynein mielin, valitsi
suuren tertun mustia viinirypäleitä ja lähetti puotipoikansa viemään
niitä ynnä hänen terveisiään neiti Lennox Dycelle, asianajaja Daniel
Dycen luona.

Neiti Minto jumaloi miestä niin suuresti, ettei hän voinut näyttäytyä
hänelle sellaisella hetkellä; sillä hän tiesi, että häneltä olisi
päässyt itku, ja itkettyneet kasvot eivät somistaneet häntä, ja siksipä
hän vetäytyi sisään Kappa-Varastonsa ovelta ja katseli ikkunasta hänen
ohimenoaan. Hän näki hänessä sellaista, mitä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt — sillä pukuunsa nähden Daniel Dyce oli aina siisti ja
huolellinen — hän näki sellaisen naisen terävillä silmillä, joka katsoo
miestä, jota hän haluaisi hoivailla, että hänen hattunsa oli tomuinen
ja kengät huononlaisessa kiillossa. Enemmän kuin kaikki sen viikon
aikana Dycen talosta tihkuneet uutiset valaisi tämä seikka hänelle
siellä vallitsevaa asiaintilaa.

»Tkst! tkst! tkst!» maiskutti hän itsekseen; »kolme naisihmistä
talossa, ja lyövät hänet kokonaan laimin!» hän meni perähuoneeseen,
minne oli koottu ainekset hänen suurta vuotuista sekalaismyyntiään
varten, jolloin yhdeksän pennyn tavaroita myytiin seitsemällä
ja puolella, ja haki esiin laatikon, joka oli joskus tuottanut
tavattoman ihastuksen Lennoxille ja muille lapsille, jotka saivat
etuoikeuden käydä katselemassa »neiti Minton perällä», kuten he
sanoivat. Laatikossa oli nukke nimeltä Grace, suuri, roteva ja
särkymätön puulapsi, joka oli ottanut osaa neiti Minton kohtaloihin
hänen nuoruudessaan ja jota vuodet olivat kohdelleet lempeämmin kuin
viimeksimainittua, koska se ei saanut ryppyjä kasvoihinsa ajatellessaan
kilpailuhuolia muotitavara- ja naispukimoliikkeen alalla, vaan uinaili
päivänsä untuvasilkki- ja samettityynyillä. Grace oli puettu kuin
kuningatar — jos kuningattaret ovat puetut koreisiin, käsin-ommeltuihin
jäännöstilkkuihin; se oli niin kauan ollut osana neiti Minton elämästä,
että naispukimoliikkeen harjoittajan alkuperäinen aikomus alkoi horjua.
Mutta hän ajatteli, kuinka onnellinen Daniel Dyce varmaan oli sinä
päivänä, ja pakkasi nuken kiiruusti laatikkoon ja lähti itse viemään
sitä Lennox Dycelle.

Hänen kolkuttaessaan kevyesti katuovelle irtautui kolkuttimeen kääritty
vanha hansikas hänen käteensä — se oli enne! Hän vilkaisi pitkin
katua kumpaankin suuntaan nähdäkseen, huomasiko kukaan, ja pisti sen
taskuunsa syyllisen näköisenä. Hän ei ollut nuori, ei ainakaan enää
hehkeimmässä iässään, mutta kyllin nuori sentään tehdäkseen sellaista
onnekseen ja siksi että hän piti niin paljon Daniel Dycestä. Hänen
rohkeutensa petti kuitenkin, niin että kun Kate tuli ovelle, ojensi hän
tälle ensimmäiseksi hansikkaan.

»Se lähti irti», sanoi hän. »Toivon sen merkitsevän, ettei sitä enää
tarvita. Ja tässä on pikkuinen lahja Lennox-neidille, Kate; antakaa
se hänelle ja sanokaa minulta terveisiä. Olen kuullut, että hän on
parempi.»

»Sitä ei _uskoisi_!» sanoi Kate. »Jumalan kiitos, kyllä hän nyt pian on
taas entisellään!»

Daniel Dyce ei olisi välittänyt rahtuakaan sinä aamuna, vaikka olisi
tavannutkin kirjurinsa pelaamassa arpapeliä tai vaikkapa hyppimässä
sammakkoa pulpeteillaan. Hän hyräili, mitä virttä lie hyräillyt,
katsellessaan pöydälleen kasautuneita asiakirjoja — nahkakantisia
kirjojaan ja tummia, lakeerattuja asiakirjakoteloita, joita oli huoneen
seinustat täynnään.

»Kaikkityyni ennallaan, ja liike jatkuu vanhaa latuaan!» sanoi hän
kirjurilleen. »Herra nähköön, kuinka epätoivoisen itsepintainen
maalima! Tiedättekö, minä luulin, että kaikkityyni olisi seisahtunut.
Ei, vaan tarkemmin ajatellen, minusta tuntui useimmiten, että kaikki
tämä oli unta.»

»Ei ainakaan Menzies'in ja Kilblane'n riitajuttu», sanoi kirjuri, käsi
paksulla asiakirjaviholla, sillä hän oli iloinen sielu ja tunsi Daniel
Dycen mielenlaadun.

»Eipä tietenkään», sanoi asianajaja. »Kyllä kai se riitajuttu
jatkuu vielä tovin, luulen ma. Ja kaikki viiden punnan aidasta!
Kiittäkäämme tähtiämme te ja minä, Alexander, ettei Menzies'illä eikä
Kilblanellä ole kummallakaan kotonaan sairaita lapsia, sillä silloin
he ymmärtäisivät, kuinka vähän heidän vaivaiset aitansa merkitsevät,
ja meidän palkkiolaskumme kutistuisi mitättömiin heidän kohdaltaan!»
Hän sysäsi paperit syrjään kärsimättömällä eleellä. »Roskaa!» sanoi
hän. »Mitä kamalaa roskaa! En voi rähjätä niiden kanssa — en tänään.
Ne eivät merkitse minulle enempää kuin kuivanut lehti. Ja viime
viikolla niihin sisältyi miltei kaikki. Olette kai kuullut, että lapsen
sairaudessa on tapahtunut käänne!»

»Olenpa toki!» sanoi Alexander. »Eikä se ole kenellekään ollut
mieluisempi uutinen!»

»Kiitos, Alick. Kuinka kotona jaksetaan?»

»Erinomaisesti», sanoi kirjuri.

»Malttakaas — seitsemänhän niitä on, eikö niin? Suuri vastuunalaisuus.»

»Ei pahakaan, niin kauan kuin terveyttä riittää», sanoi Alexander.

»Niinpä niin, niinpä niin», sanoi Daniel Dyce. »Eihän tässä maailmassa
ihminen tarvitse muuta kuin terveyttä — ja vähän enemmän rahaa.
Ajattelin juuri —» Hän keskeytti lauseensa, hyräili tahdin verran
jotakin säveltä ja räpytti silmiään nenälasiensa takaa. »Olette kai
lukenut Dickensiä?» kysyi hän.

»Kyllä tunsin hänen teoksiaan nuorena ollessani», sanoi Alexander,
ikäänkuin sellainen, joka tunnustaa nuorena olleensa pallosilla. »Ne
eivät olleet pahoja.»

»Aivan niin! No niin, tiedättekö, että mieleeni juolahti juuri-ikään
ajatus, joka liian selvästi johtuu siitä, että olen lukenut Dickensiä
viikko sitten, senpävuoksi hillitsen itseni ja säästän aikeeni toiseen
kertaan, jolloin Dickens ei ole määrääjänä.»

Hän palasi varhain kotiin sinä päivänä, helpottaakseen Ailie'a tämän
sairaanhoitaja-tehtävässä, kuten hän itselleen uskotteli, mutta
todellisuudessa saadakseen omiksi mielihyvikseen katsella elämää
silmissä, joita eilen verhosi hämäryys. Uusi, tuore, terveellinen
ilma tuntui täyttävän koko talon. Nuppu makasi korkeilla pieluksilla,
neiti Minton Grace asetettuna pystyyn polviaan vasten, ja huone oli
täynnä kukkien tuoksua, joita oli tullut uhkea kimppu pankkimiehen
puutarhasta. Bell oli nuortunut jälleen ihmeellisesti, ja Ailien
silmäkulmien välistä olivat hävinneet ne kaksi tummaa juovaa, jotka
olivat siihen ilmestyneet silloinkuin tohtori Brash oli lausahtanut
hänen korvaansa kauhean keuhkokuume-sanan. Mutta tohtori Brash oli
voittanut sen! Oi, jospa hän olisi osannut kutoa hänelle talviliivin!

Lapsi ojensi kätensä sedälleen, ja tämä suuteli häntä kämmenelle,
uskaltamatta edes vielä koskettaa huulillaan hänen poskeaan, peläten
saavansa jälleen tuntea sen kuluttavan sisäisen liekin kuuman
henkäyksen, joka oli täyttänyt hänet tuskallisella ahdistuksella.

»No», sanoi hän reippaasti, »kuinkas meidän armomme terveys tänään
on? Jesses sentään! Millaisen kauniin, suuren, vöyreen pienokaisen
olet saanut; Alibel-raukan nenä vääntyy varmaan sijoiltaan.»

»Eihän sillä olekaan nenää», sanoi Nuppu heikosti vielä uudella,
ohuella ja harjaantumattomalla äänellään, kääntyessään yhä
vähentymätöntä hellyyttä ilmaisevin silmäyksin katselemaan vanhaa
nukkeaan, joka pahasti ruhjoutunein kasvoin ja vajavaisin jäsenin
makasi tyynyllä hänen vieressään.

»Saappaan peukalo ja kintaan kantapää!» sanoi Daniel Dyce. »Daniel
Dycen talossa! Bell ja Ailie, siinä on teille esimerkki!»




XIV LUKU.


Myrskyisiä viikkoja oli seurannut intiaanikesä, jolloin maailma oli
siunattu säällä, joka vastasi Ailien käsitystä Ardennien ilmastosta,
mikä pitää erään metsän alati vihannoivana ja iloisen seurueen
elostuttamana, tuntee vain kuulopuheelta kaukaisen talven ja lumirännän
ja saa ihmiset, jotka lukevat siitä talvisen takkatulen ääressä,
tuntemaan pihkan tuoksua ja tuulen hivelyä paljaalla kaulalla ja
kaipaamaan vanhaa, ammoista lepovuodetta sanajalkojen keskellä. »On
parempi kuulla leivosen laulua kuin hiiren vikinää», oli Daniel
Dycen tunnuslause, ja vaikka leivoset olivatkin poissa, tahtoi hän
kuitenkin lapsukaisen oleskelemaan puutarhassa monet tunnit päivässä.
Hän paistatti siellä päivää kuin kissanpoika, kunnes hänen kuihtuneet
poskensa alkoivat jälleen kukoistaa. Punarinta-satakieli lauleli
omenien seassa — hiukan raskasmielistä laulua sen ikäkauden korvalle,
joka tuntee kevään ja syksyn äänien erotuksen — mutta suloista
kylläkin nuorelle mielelle, joka onneksi ei korvallaan tajua sen
uljasta surumielisyyttä; kottaraiset lensivät pölytupruna taivaalla;
puutarhamuurin yli — se oli ainoa puutarhamuuri koko kaupungissa, minkä
harjalla ei ollut särjettyjä pulloja — kohottivat etäiset kukkulat
päitään kurkistellakseen pikku tyttöstä, joka näki tästä, että maailma
oli suuri ja kaunis kuten ainakin.

»Oi-voi! eikö täällä ole kaunista ja puhdasta?» sanoi Nuppu. »Tuntuu
ihan kuin Bell-täti olisi ollut varhain liikkeellä tänä aamuna
pölyriepuineen.» Hän oli hurmautunut nasturtiumien loistosta,
joiden Bell aina julisti pysyvän Skotlannin kukkana, sillä »olkoot
Intian-krassit mitä ovat», sanoi hän, »niin nämä ovat enemmän
skotlantilaisten kaltaisia kuin mitkään kukat, mitä minä tunnen. Mitä
karumpi maa, sitä paremmin ne menestyvät, ja ne helottavat kultanaan
sellaisissa paikoissa, missä kaikki nuo hienot muotikukat mätänisivät
ravinnon puutteeseen. Mutta jos annat niille runsaasti ravintoa, saat
nähdä rehevän joukon vihreitä lehtiä etkä paljonkaan kukkia. Se on
vertaus — jos skotlantilaiselta odotat parasta, niin teet hänelle
pahimmin ruokkimalla häntä ylen runsaasti. Katsokaas kapteeni Tärkeyttä
esimerkiksi, hän ei ole ollenkaan entisensä lainen sen jälkeen kuin hän
on ollut ulkomailla — syönyt Intian höysteliemiä yhtenään, parikymmentä
palvelija-miestä passaajinaan, tarvitsematta koskaan kättäkään itse
kääntää — kaikki tuollaisen Intian-krassin kukkaset näkyvät hänen
nenällään.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Olenpa kuin olenkin iloinen, etten ole
kuollut», sanoi Nuppu, tuntien värinää koko ruumiissaan kuunnellessaan
mehiläisten surinaa nasturtiumien kelloissa ja katsellessaan lystikkään
Tellu-koiran hyökkäilyjä perhosten kimppuun.

»Se ei ole huono maailma, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä», sanoi
Bell-neiti, kutoen kudelmaansa hänen vieressään. »Koko joukon huonompi
se olisi, jos me olisimme saaneet sen tehdä. Mutta täällä ei meillä
ole pysyväistä kaupunkia, ja siellä toisessa maailmassa — jos Jumala
olisi tahtonut — sinä olisit saanut käydä riemuiten uuden Jerusalemin
portista.»

»Niin. Mutta kyllä kai tämäkin maailma lienee tarpeeksi hyvä minun
laiselle syntisraukalle», sanoi lapsi.

Dan Dyce, joka oli kantanut hänet tuoleineen päivineen puutarhaan,
vaikka hän olisi jaksanut sinne kävelläkin, hihitti kuullessaan tämän
tunnustuksen.

»Dan», sanoi Bell, »häpeä nyt vähän! Sinähän teet lapsen
kevytmieliseksi.»

»Viimeinen ominaisuus, jota odottaisin tapaavani naisissa, on
johdonmukaisuus», sanoi Dan. »Ja luulenpa että juuri sen vuoksi
pidänkin heistä. Mitenkäs se Ailie siteeraakaan Emersonia: 'Typerä
johdonmukaisuus on pikku sielujen kummitus' — se kummitus ei ole
vielä koskaan säikäyttänyt naista pimeässä. Mutta totta kai sallit
minun nauraa kuullessani sinun tänään moittivan hänen elämäniloaan,
kun muistan kuinka epätoivoisesti sinä häärit kääreiden keskellä viime
viikon.»

»Minä en perusta sinun asianajaja-saivartelustasi», sanoi Bell,
koettaen turhaan kapuloida suutaan shetlantilais-saalinsa
kutomapuikolla, joita saaleja hän oli kutonut vuodet läpeensä toivoen
saavansa joskus pitää yhden niistä itselleen. »Olisihan voinut olla
niinkin, että 'Jumala oli häneen mielistynyt ja rakasti häntä niin,
että syntisten keskellä eläessään' — syntisten keskellä, Dan — 'hänet
korjattiin pois. Niin, varhain hänet otettiin pois, ettei synti
kääntäisi hänen ymmärrystään tai vilppi viettelisi hänen sieluansa.'»

»Enköhän vain ole unohtanut piparminttujani!» sanoi Dan tirkistäen
häntä ja koetellen sivutaskujaan. »Lohdullinen lause! En lainkaan
epäile, ettetkö voisi kehittää siitä mitä laatuisimman puheen, mutta
tunnusta pois, että olet yhtä iloinen kuin minäkin siitä, että
maailmassa on tohtori Brashin veroinen olento.»

»Minä pidän tohtorista», puuttui puheeseen lapsi, jolle suurin osa
heidän väittelystään oli ollut käsittämätöntä. »Hän on kerrassaan
kultainen. Joka kerta kun hän koputti rintaani, teki mieleni huutaa:
'Astukaa sisääni' Eikös hän olekin kätevä laittamaan hauteita!»

»Hän oli niin kätevä, että pelasti henkesi, kultaseni», sanoi Dan-setä
vakavasti. »Minä miltei kadehdin häntä nyt, sillä Nuppu kuuluu enemmän
hänelle kuin minulle.»

»Paransiko hän minut?» kysyi lapsi.

»Jumalan avulla. Luulenpa, että olisimme olleet kivensilmässä ilman
häntä.»

»En tiedä suuntiakaan, mitä kivensilmä on», sanoi Nuppu, »mutta ihan
varmaan ei tohtori sentään kaikkea tehnyt — olihan siinä se rukouskin.»

»Mitä?» huudahti setä tuikeasti.

»Oh, minä kuulin kyllä, mitä sinä puhuit, Dan-setä», sanoi Nuppu luoden
häneen veitikkamaisen silmäyksen. »En nukkunutkaan oikein sinä yönä,
ja minun teki hirveästi mieleni kutittaa päälakesi kaljua paikkaa. En
ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Olisin voinut tehdä sen helposti,
jollen olisi ollut niin väsynyt; ja hengitykseni oli niin ahdas, että
minun piti nytkyttää sitä yhtenään; ja sinä olit niin juhlallinen ja
lausuit niin kauhean suuria sanoja. Minä en kutittanut sinua, mutta
ajattelin, että auttaisin sinua rukoilemaan, ja niin pidin silmäni
kiinni ja luin pienen rukouksen itsekin. Kuulkaa, minä tahdon sanoa
teille jotakin» — hän änkytti ja hänen huulensa vapisivat. »Minun
oli oikein paha olla, kun sinä puhuit synnittömästä lapsesta; ethän
sinä tietysti tiennyt, mutta se — se ei ollut totta. Minä tiedän,
minkätähden tulin sairaaksi: se oli rangaistus siitä, että olin
narrannut Katelle. Minua peloitti hirveästi, että kuolisin ennenkuin
olin saanut sen sanotuksi teille.»

»Narrasit!» sanoi Daniel Dyce vakavasti. »Sepä on paha. Ja minun on
kovin ikävä ajatella sitä sinusta, sillä se on ainoa synti, josta
meidän sukumme on vapaa, ja juuri se, jota minä enimmän inhoan.»

Bell pysähdytti kutomisensa hätääntyneenä, ja lapsen kasvoilta katosi
pois äsken ilmennyt puna. »En tarkoittanut narrata», sanoi hän,
»enkä minä mitään sanonutkaan, vaan tein jotakin Winifred Wallacena
ollessani. Kate pyysi minua kirjoittamaan kirjeen -—»

»Kenelle?» kysyi Bell-täti.

»Se — se oli — ei, minä en uskalla sanoa sitä teille», sanoi Nuppu
tuskissaan. »Se ei olisi rehellistä, ja ehkä hän kertoo sen teille
itse, jos kysytte sitä häneltä. Kuinka hyvänsä, minä kirjoitin kirjeen
hänen puolestaan, ja kun näin, ettei hän saanut siihen vastausta,
vaikka toivoi sitä niin hartaasti, ja minä itsekin olin kovasti
innoissani, niin rupesin Winnyksi ja kirjoitin. Menin ulos viemään
sitä postiin silloin kauheana sadeiltana, kun teillä oli kutsut,
enkä hiiskunut mitään Katelle, niin että hän otti sen oikeaksi tosi
kirjeeksi siltä henkilöltä, jolle olimme kirjoittaneet ensin. Tulin
läpimäräksi postiin mennessäni, ja luulen, että silloin Jumala alkoi
puuttua peliin. Jim sanoi, että Kaikkivaltiaalla oli joka-ainoa hetki
täysi sarja valtteja; mutta se on korttipuhetta, enkä minä tiedä
mitä se merkitsee, paitsi että Jim sanoi niin, kun 'Elon kaaren'
johtaja pötki tiehensä kassan kanssa ja seurueen oli käveltävä kotiin
Kalamazoosta ratapölkkyjä myöten.»

»Armias taivas! Tuosta en ole kuullut sanaakaan», huusi Bell-neiti.
»Tämä on varoitus! Ihmisten, joilla on lapsia hoidettavanaan, ei
tulisi pitää kutsuja; se oli tulostasi saakka ainoa ilta, jolloin emme
laittaneet sinua nukkumaan. Eikö Kate muuttanut vaatteitasi, kun tulit
märkänä sisään?»

»Hän ei tiennytkään minun olleen ulkona, sillä se olisi pilannut
kaikki, hän kun olisi kysynyt mitä varten minä olin ollut ulkona,
ja minun olisi täytynyt sanoa se hänelle, sillä minä en osaa
narrata sellaista narrausta. Kun tulin sisään likomärkänä, lainasin
pikkuhiukkasen sedän ruudukasta ryijyä ja näyttelin Katelle olevani
Helen Macgregor, ja Kate oli katketa eikä huomannut mitään ennenkuin
vaatteeni olivat kuivat. Olinko minä hyvin paha?»

»Olit kyllä! Olit pahempi kuin paha, olit tyhmä», sanoi Dan-setä,
muistaen kaikkea mitä tuo kepponen oli maksanut heille.

»Oi, Lennox, syntinen lapsiparkani!» sanoi Bell-täti syvästi
murheellisena.

»En tarkoittanut vähintäkään pahaa», väitti lapsi vavisten itkuun
puhkeamaisillaan. »Tahdoin saada Katen iloisemmaksi, sillä minusta
on niin ikävää nähdä ihmistä nyrpeänä — ja halusin hauskutella vähän
itsekin», lisäsi hän kiireisesti, tahtoen tunnustaa kaikki.

»Kyllä minä sen Kate-heittiön läksytän!» huusi Bell-täti ihan
vimmoissaan, käärien kokoon kudelmansa.

»Mutta, Bell-täti, se ei ollut hänen syynsä, se oli —»

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, oli Bell-neiti menossa täyttä
lentoa sisään vaatimaan selitystä, Tellu haukkuen hämmästyneenä hänen
kintereillään, sillä koskaan ennen ei se ollut nähnyt hänen juoksevan
lankakerä perässä venyen. Kate oli avannut keittiön ikkunan viimeistä
tuumaa myöten ja oli katselemassa puoliautiolle kadulle, jossa ei
näkynyt muuta kuin parvi lapsia leikkimässä leipurin oven edustalla.
Heidän hennot ja kirkkaat äänensä, joita ei mikään huolen tai pahan
aavistuksen tunne painanut, täyttivät iltapäiväilman säveleellä:

        »Kasta, kasta kukkiasi,
        pitkävartisia,
        kaikki oomme neitoja
        ja kaikki kuolevia.»

Syksyisessä mielenvireessä olevassa Colonsayn tytössä nämä säkeet
herättivät vakavan tunnelman, joka tuntui mieluiselta, vaikka se
miltei pani hänet itkemään: laulunpätkä pujahti hänen sydämeensä, sen
sanat tapasivat jollakin tavoin sen gaeliläisen kielen, joka väräjää
myötätunnosta mollisoinnuille, sillä kaunista on kaikki maailma, niin
lyhyet siinä elomme päivät! Bell-neitiäkin tyynnytti tuo lasten laulu,
kantautuessaan päivänpaisteiselta kadulta matalakattoiseen, varjoisaan
keittiöön. Hän oli itse leikkinyt tuota leikkiä, laulanut noita sanoja
kauan sitten, ajattelematta lainkaan niiden merkitystä — kuinka
surullista olikaan, että sanat ja sävel kestävät niin muuttumattomina,
kun kaikki muu muuttuu ja vaihtuu!

»Kate, Kate, sinä tyhmä tyttö!» huusi hän, ja tyttö veti päänsä sisään
hämmästyneenä ja katuvaisena kuten aina ennenkin, ikäänkuin se olisi
ollut hänen ensimmäinen hairahduksensa.

»Minä — minä odotin postimiestä», sanoi hän.

»Etkä ensi kertaa, nähtävästi», sanoi hänen emäntänsä. »Mielipahakseni
kuulin, että Lennox-neiti jonkun sinun asiasi vuoksi meni postiin
sateisena iltana, josta kaikki meidän koettelemuksemme aiheutuivat.
Sinun olisi ainakin pitänyt katsoa, että lapsi sai kuivaa ylleen
palatessaan takaisin.»

»Toden totta, en tiedä mistä te puhutte, emäntä», sanoi tyttö
hämmästyksissään.

»Sinä sait kirjeen sinä päivänä, jolloin lapsi sairastui; mitä asiaa se
koski?»

Tyttö purskahti itkuun ja peitti päänsä esiliinallaan. »Oi, neiti Dyce,
neiti Dyce!» vaikeroi hän, »te olette niin tarkka kaikessa ja minua
hävettää kertoa sitä teille. Se oli kaikki vain huvin vuoksi.»

»Oli miten oli, sinun on kerrottava se minulle», sanoi neiti Dyce
päättäväisesti. »Tässä on jotakin salaperäistä, jonka täytyy tulla
selville, niin totta kuin elän. Näytä minulle se kirje heti paikalla!»

»En voi, neiti Dyce, en voi; minä häpeän silmät päästäni. Te ette tiedä
keneltä se on.»

»Tiedän sen paremmin kuin sinä itse; se ei ole keneltäkään muulta kuin
Lennoxilta», sanoi Bell-neiti.

»Taivasten tekijä!» huudahti tyttö hämmästyen. »Niinkö sanotte! Enkö
olekin sitten typerä? Luulin sen olevan Charlesilta. Oi, neiti, mitähän
Charles Maclean Oronsaysta ajatteleekaan minusta? Hän luulee minun
tulleen päästä vialle», ja kääntyen kirstulleen hän tempasi sen auki ja
veti esiin toisen valekirjeen.

Bell-neiti meni Ailien luo saliin kirje mukanaan, ja he lukivat sen
yhdessä. Ailie nauroi vedet silmiinsä sen paljastamalle tarinalle.
»Se antaa paremman arvolauseen hänen mielikuvitukselleen kuin minun
kieliopin-opetukselleni», — se oli hänen ainoa arvostelunsa. »Sitä
pikku veitikkaa!»

»Vai tuolta kannalta sinä asian otat?» sanoi Bell-neiti pahastuneena.
»Yhtä valhekeittoa alusta loppuun. Häntä pitäisi rangaista siitä;
ainakin pitäisi hänelle ankarasti muistuttaa, että se oli suurta
syntiä.»

»Lorua ja hölynpölyä», sanoi Ailie-neiti. »Minun mielestäni hän on
saanut jo tarpeeksi rangaistusta, jos siinä sitä tarvittiin. Voiko
kuvitellakaan, että Jumala tekisi sellaisen numeron noin mitättömästä
pikku asiasta! Eikä se ole mitään valhekeittoa ensinkään, Bell; se on
kertomataidetta, se on romaania.»

»No, jotakin muka!» sanoi Bell-neiti. »Mitä on koko
romaanienkirjoittelu, jos Walter Scott jätetään laskusta pois? Olen
iloinen, että hän itse tuntee sen synnilliseksi. Jos hän olisi
poistunut luotamme keskiviikkona, olisi tämä kirje ollut kuormana hänen
sielullaan. Hän suree sitä nyt.»

»Jos niin on, on aika keventää hänen mieltään», sanoi Ailie, nousten
ylös ja rientäen puutarhaan kirje kädessään. Hänen sydäntään liikutti
nähdä Nupun kasvojen pelokasta ilmettä Danin seisoessa vieressä hänen
tukkaansa silitellen ja kokonaan neuvottomana.

»Nuppu», sanoi Ailie suudellen häntä, »luuletko, että voisit keksiä
minullekin mielitietyn, joka kirjoittaisi minulle edes puoliksi niin
mielenkiintoisia kirjeitä kuin tämä on? Sellaista rakastajaa minä
olen aina odottanut: tuo tavallinen laji lienee, kaikesta lukemastani
päättäen, hyvin ikäviä kirjeenkirjoittajia, ja heidän elämänsä
surkuteltavan arkipäiväistä —

    »'Oi, Charlie, sua lemmin, ma lemmin, ma lemmin,
    oi, Charlie, sua lemmin, sa nuor' merimies.'

Tästä lähtien en anna rohkaisevia vihjauksia muille kuin merimiehille.
Nuppu rakas, hanki minulle hauska, siisti merimies. Mutta minä vaadin,
että hänen on oltava tarkempi isoihin kirjaimiin nähden ja tiedettävä,
että aluksen tulee olla sopusoinnussa maineen kanssa, eikä hänen
maantieteensä saa olla varsin niin sekavaa.»

»Etkö olekaan vihainen minulle, täti?» sanoi Nuppu, suurta kevennystä
ilmaisevalla äänellä ja punan palatessa hänen poskiinsa. »Oliko se
hyvin, hyvin suuri synti?»

»Pyh!» sanoi Ailie. »Jos sellainen on syntiä, niin kuinka on silloin
rakkaan Shakespearemme laita? Oi lapsi, lapsi! sinä olet minun oma
sydänkäpyseni. Luulin, että muudan Alison-niminen tyttö, jonka tunsin
kauan aikaa sitten, oli ammoin kuollut ja kuopattu, mutta tässähän hän
vielä onkin edessämme, yhtä hupsuna kuin ennenkin, ja hänen nimensä on
Lennox Dyce.»

»Ei, ei tuo kirje ole Lennoxin kirjoittama», sanoi Nuppu; »sen
kirjoitti Winifred Wallace, ja hän on aika maakari, sen minä sanon!
Oletko ihan, _ihan_ varma, ettei se ollut narraamista?»

»Ei sen enempää kuin Tuhkimus on narraamista», sanoi Ailie-täti,
heiluttaen kirjettä Danin nenän edessä, jonka hän näki aikovan
tehdä vastaväitteitä. »Katsohan, Dan Dyce, taiteilijasielua! Kutsuu
meripoika-sulhasia pohjattomilta ulapoilta, ja he tulevat kuuliaisina
hänen käskylleen. Mausteita ja ryytejä, Dan, ja Kultainen sarvi
hiukan nyrjähtäneenä leveysasteeltaan, ja suloinen poika, joka oli
ajettu kotoa pois. Yhden seikan sinä unohdit tuosta pojasta, Nuppu
— kuumeenomaisen punan. Olen varma, että Kate olisi pitänyt hänestä
erikoisesti, jos hänen poskillaan olisi ollut hiukan kuumeenomaista
punaa.»

Mutta Nuppu oli yhä pahoilla mielin ajatellessaan Kateä. »Hän
toivoi niin kovin kirjettä Charlesiltaan», selitti hän, »ja nyt hän
saakin tietää, että minä huiputin häntä. Ehk'ei minun pitäisi sanoa
'huiputin', Ailie-täti — se taitaa olla katukieltä.»

»Niin se onkin», sanoi Ailie-täti, »eikä se ole lainkaan hienoa;
sanokaamme, että vedit häntä ne—, sanokaamme — oli, tätä meidän
kieltämme! Minä selitän Katelle koko jutun, niin sillä pääsemme siitä.»

»Kate tulisi kauhean hämilleen, jos hänen pitäisi puhua rakkaudesta
aikaihmiselle», sanoi Nuppu vähän mietittyään. »Olisi parasta, että
minä menisin sisään ja selittäisin sen itse.»

»Hyvä on», sanoi Ailie-täti; ja niin Nuppu lähti sisään ja meni eteisen
läpi keittiöön.

»Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi, Kate», sanoi hän hätäisesti.
»Olen pahoillani, että — että — vedin sinua nenästä tuolla kirjeellä,
jonka sinä luulit tulleen Charlesilta.»

»Tyhjiä! Ei sinun tarvitse olla milläsikään, ei nenäni eikä kirjeenkään
vuoksi», sanoi Kate varsin iloisena, kädessään toinen kirje avattuna
ja herra Dycen iltaposti kasassa pöydällä edessään. »Kirjeet tulevat
nykyjään parvissa niinkuin sillit. Olisihan minun pitänyt tietää,
ettei se ensimmäinen lainkaan tullut Oronsaysta, kun ei siinä ollut
turpeen hajua. Nyt minulla on oikea kirje, joka on vastikään tullut
Charlesilta, ja se on kerrassaan ihana! Hän on katkaissut jalkansa
laivalla kuukausi sitten, ja tohtori Macphee hoitaa sitä. Oi, kuinka
iloinen asia on tietää, että Charlesin sääri on tutun ihmisen käsissä!»

»No, sehän on hauskaa», sanoi Nuppu. »Ja me kun aioimme juuri
kirjoittaa — oo, sinä kai tarkoitatkin sitä toista Charlesia?»

»Tarkoitan Charles Macleaniä», sanoi Kate hiukan hämmentyneenä. »Minä
— minä — olin vain olevinani, kun puhuin toisesta Charlesista; tahdoin
vain eksyttää.»

»Mutta lähetithän hänelle kirjeen?» huudahti Nuppu.

»En suinkaan!» sanoi Kate rauhallisesti. »Minä pidin sen itse ja
lähetin sen Charlesille Oronsayhin silloin kuin olit sairaana; se
kelpasi mainiosti! Charles sanoo, että häntä ilahduttaa kuulla
opinnoistani eikä hän paljoa välitä tanssivista nuorukaisista, mutta
että hänelle on aina ilo saada joku kynänpiirto minulta, koska —
koska — no niin, koska hän rakastaa minua yhä entisellä lailla,
kunnioituksella Charles Maclean. Ja taivasten tähden, katsopas kuinka
paljon ristejä!»

Nuppu tarkasti niitä ihmetellen. »Todellakin, hän _on_ kultainen!»
sanoi hän.




XV LUKU.


Koko kaupunki aikoi äkkiä puhua Kate MacNeillin ylpeydestä. Hän ryhtyi
pitämään parhaita vaatteitaan arkipäivinä, hylkäsi keittiöikkunan ja
lopetti vanhan, vakaantuneen makeisliikenteen, joka ennen aina syksyn
alussa, päivien lyhetessä, vallitsi pihan puolella, tuottaen hänelle
röykkiöittäin kysymys- ja vastauskaramellejä. Kömpelöt nuorukaiset
eivät enää raappineet levottomasti jaloillaan P. & A. MacGlashanin
puodin sahajauhoista lattiaa, kituen epätietoisuudessa, ostaako makeita
turkkilaiskaramelleja vai kaunopuheisia keskustelukaramelleja, jotka
säästivät paljon ajattelun vaivaa ja tekivät kömpelöimmänkin rohkeimman
veroiseksi, kun oli kyseessä hempeä jutustelu Dycen palvelustytön
kanssa iltasella pihalyhdyn alla. Mitä olivat sen rinnalla sukkelat
salonkikeskustelut! Perin verkkaista älyn liikuntoa ne olivat
verrattuna siihen vilkkaaseen sananvaihtoon, jota Kate kosiskelijoineen
piti yllä kaksinverroin makeitten lauselmien avulla, joita sai ostaa
valmiina kolmella pennyllä neljännesnaulan. Niin nopeaan suikahtelivat
makeiset, miekkailijain pistojen ja vastapistojen lailla, että niiden
lopullinen tarkoitus unohtui; ne eivät olleet enää syötäviä makeisia,
vaan hyvänhajuisia lemmenkirjeitä, luonnollisesti lyhytsanaisia, mutta
muutoin ihan yhtä tyydyttäviä kuin ne, joita ylhäiset neidot saavat
vain yhden kerrallaan ja pitkien väliaikojen päästä, isiensä ollessa
kotoa poissa liikeasioillaan.

    »Oletteko kihloissa?»
    »Tähyilen parast'aikaa.»
    Ero tekee tunteet hellemmiksi.»
    »Olette iloinen petturi.»
    »Sydämeni on teidän.»
    Miten on jalkaraukkojenne laita?»

Tuntimääriä saattoi Kate pitää vireillä tällaista säkenöivää hakkailua,
tai ainakin niin kauan kunnes »Suutele minua, armaani» tuli esiin
pussin pohjalta, ja silloin hän läimäytti poikaa naamaan. Se on ainoa
vastaus siihen Colonsayssa, jollei poika ole sydämenne valittu.

Mutta siitä tuli loppu yht'äkkiä. P. & A. ei voinut käsittää, mihin
hänen keskustelukaramellinsa päätyivät, kunnes näki kaikkien nuorten
miesten muuttaneen kulkemaan kadun toista puolta. »Se tyttö on siis
tallessa ainakin!» sanoi hän rouva P. & A:lle synkin ilmein. »Kukahan
se onnenpoika mahtanee olla? Lieneeköhän se Peter — häneltä hän ei tule
montakaan karamellia saamaan.»

Eikä tämä lahjaliikenteen supistuminen ollut ainoa seikka, missä
syvällekäypä muutos ilmeni: Kate jäi pois muurarien tanssiaisista,
mikä osoitti P. & A:n luulon kokonaan vääräksi, sillä Peter oli
siellä erään toisen naisen kanssa. Vieläpä lisäksi hyvin hilpeänäkin,
tavattoman hilpeänä, niin, ihan hurjan iloisena, mutta mennen
kokonaan seuralaisensa Jenny Shandin ymmärryksen yli, tämä kun
ei kyennyt käsittämään, minkätähden tuo salissa niin hilpeä mies
muuttui pelkäksi voihkinaksi ja katkeruudeksi, kun hän, jonkinlaisia
pyörrytyksen oireita tuntiessaan, sai hänet siirtymään ulos
porrassiltaman vetosuojuksen taakse istumaan yhden tanssin ajaksi.
Peterin halutti niin vietävästi sanoa hänelle suoraan mielipiteensä
koko hänen sukupuolestaan, mutta ritarillisen miehen tavoin hän
koki hillitä tuota mielitekoaan ja virkkoi vain: »Hahaa! vai niin
arvelette?» ja: »Ne naiset!» sellaisella äänellä kuin olisivat nämä
tuntuneet hänestä vähintäänkin kyykäärmeiltä. Jenny Shand-raukka!
Kelpo Jenny Shand-raukka! Mikä häpeä, että hänen kiusakseen sattui
noin töykeä mies! Kun Jenny Shand nyppi olemattomia hitusia hänen
takinrinnuksestaan, ikäänkuin olisi ollut hänen aviomiehensä, ja
sitten yht'äkkiä havahtuen säpsähti somasti ja pyysi anteeksi
rohkeuttaan, niin ei tuo pöhkö ollut millänsäkään; Peterin ajatukset
olivat kaupungilla, ja hän näki itsensä eilisaamuna ensimmäistä postia
kantaessaan, sinä hetkenä, jolloin Dycen keittiön ikkuna paukahti
kiinni hänen nenänsä edessä, kun hän alkoi puhua saippuasta, aikoen
johtaa puheen käsiin ja hansikkaisiin. Hän oli jo päässyt likaisiin
käsiin asti ja kysynyt Katen käsien kokoa, kun ikkuna poksahti kiinni
ja Ylämaan tyttö pyörähti patojensa ja pannujensa pariin.

Eikä kummakaan, sillä muutkin nuoret miehet, yhtä hidastuumaiset ja
kömpelöt kuin tämäkin, olivat kiusanneet häntä koko viikon samalla
kysymyksellä. Kädet ja kädet! Luulisi ihan, tuumi Kate, että koko
joukkio oli ovella sormusnippu mukanaan, aikoen naida hänet ihan
väen väkisin, vaikka olisi tuupattava sormukset hänen nenäänsä.
Tietysti Kate tiesi vallan hyvin mitä heillä oli mielessä — tiesi,
että jokainen kömpelö mielistelijä halusi tanssiaistoveria eikä
voinut solmia sopimusta muuten kuin hansikasparin avulla. Mutta juuri
tällä haavaa ei Kate ollut tanssiaistuulella, eivätkä maamiehet
kiinnittäneet hänen mieltään lainkaan sen jälkeen kuin hänen sydämensä
oli joutunut merille. Jotkut ostivat rohkeasti arviokaupalla seitsemän
ja puolen numeroiset ilman tiedusteluja ja hölmistyivät, kun Kate ei
tahtonut niihin katsahtaakaan; olipa eräskin hankkinut väljät valkeat
pumpulihansikkaat, joissa oli kuminauha suussa — sitä lajia, jota
käytetään lisäämään hautajaisten juhlallisuutta — kun oli sattunut
tulemaan neiti Minton luo vasta sitten kuin tämän silohansikas-varasto
oli loppunut. He väijyivät Kateä, kun hän palasi vasuineen mankelista
— ei, kiitos, hän ei tarvinnut apua; tai hän tapasi heidät raappimassa
ikkunaa pimeäntulon jälkeen; tai kuuli heidän viheltelevän
viheltelemistään — hiljaa ja vienosti! — porttikujassa. Katen kohtalo
oli kamala! Päivällä, kulkiessaan kaupungilla uudessa merino-puvussaan
silmänräpäykseksikään seisahtumatta tai piittaamatta vähääkään
puhutteluista: »Hei, Kate, minne kiire?» hän poltti heidät poroksi
leimuavilla katseilla. Iltaisin, kuullessaan heidän merkinantojaan, hän
ilmaisi mielipiteensä heistä sulkemalla ikkunaluukut. »Roskat!» sen
nimityksen hän heistä antoi, nenä pystyssä, Nupulle, joka ei voinut
käsittää, mistä tämä Katen uusi inho toista sukupuolta kohtaan oli
aiheutunut. »Niin juuri, roskia jaloissani ne ovat! Niin paljon heitä
ylempänä minä itseni pidän.»

Eräänä iltana Daniel Dyce tuli kotiin konttoristaan ja naljaili
hänelle eteisessä. »Kate», sanoi hän, »en tahdo moittia sinua mistään,
mutta toivon, että armahtaisit pihaoveani. Ei ole mennyt ainoatakaan
iltaa viime aikoina, etten kotiin tullessani olisi porttikujaan
katsahtaessani nähnyt paria kolmea nuorta miestä koettamassa jyrsiä
tietä sinun luoksesi oven läpi. Etkö voi mennä kiltisti ulos ja puhua
heille gaelinkielellä — se olisi heille parahiksi! Jos et sitä tee,
täytyy minun ottaa ratkaiseva askel ankaralla kädellä, kuten sinä itse
sanot. Mitä he ovat vailla? Olisikohan — olisikohan se rakkautta?»

Kate juoksi pyhäkköönsä keittiöön, mätkähti tuolille ja puhkesi
nauru- ja kyynelryöppyyn, niin että säikähdytti Nupun, joka oli
siellä odottamassa tätien paluuta rouvasväen yhdistyksen kokouksesta.
»Varjelkoon, mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Se-se-setäsi moittii minua siitä, että hyysään noita poikia tuolla
oven takana, ja sanoo että se on r-r-rakkautta — voi hyväinen aika!
Minä olen syvästi loukattu.»

»Älä nyt viitsi mennä suunniltasi noin tyhjänpäiväisen asian vuoksi»,
sanoi Nuppu. »Dan-setä on kamalan mielissään, kun näkee kuinka monta
kavaljeeria sinulla on tahtomassa sinua noihin tanssiaisiin. Hän sanoi
eilen illalla, että hänen täytyi kulkea niin tiheän parven läpi tämän
talon kohdalla, että se oli kuin parasta markkinatungosta.»

»Oi, kunpa olisin poissa täältä ja Colonsayn saarella jälleen!» sanoi
Kate.

Niin, Colonsaysta tuli silloin suuri paikka. Amerikka, jossa
palvelijattarien mahdollisuudet olivat ennen niin hurmaavat, oli
menettänyt tenhonsa Nupun kerrottua hänelle, että palvelijattaret
siellä olivat yhtä tyytymättömiä kuin Skotlannissakin, ja nyt oli hänen
synnyinsaarensa paratiisiakin ihanampi. Hän saattoi pesusoikon ääressä
puhua tuntikaupalla sen viehätyksistä, joista suurimpia tuntui olevan
ulkovalaistuksen poissaolo ja tuulen esteetön tuiverrus! Colonsay
tuntui olevan sellainen seutu, missä ihmiset olivat aina onnellisia,
käyden vieraisilla toistensa kodeissa, tanssien, laulaen, lempien,
naiden, ja saaden silloin tällöin rahaa pojiltaan tai rikkailta
serkuilta Australiasta. Nuppu arveli, mahtoivatko colonsaylaiset
koskaan tehdä työtä. Kyllä toki! Kate vakuutti hänelle, että
Colonsayssa tehtiin työtä sangen usein — talvisaikaan.

Mutta yksi seikka huolestutti häntä suuresti — hänen oli heti
vastattava kirje sille ainoalle Charlesille, joka niin ihmeellisesti
oli osunut hänen luokseen Nupun itsetiedottomien toimenpiteiden kautta,
ja hän tiesi, että hänen olisi mahdoton ylläpitää sitä käsialan,
oikeinkirjoituksen ja tietomäärän tasoa, jonka perustan Nuppu oli
laskenut ensimmäisessä kirjeessään. Hänen asemansa oli surkuteltava.
Saattoihan kyllä esiintyä kadulla ylväänä ja kopeana ja käyttäytyä
viisaan ja siveän tytön tavoin, mutta mitäpä se oli ilman sivistystä?
C. Macleanilla oli sivistystä — hän oli saanut sitä herrasväen joukossa
huvipursilla, oli matkustellut ympäri maailman!

Katen uusi esiintymissävy, joka aiheutti niin paljon pohtimista
kaupungilla, oli — sallittakoon se minun nyt sanoa — tuloksena
innokkaasta pyrkimyksestä sivistykseen. Hän tahtoi kyetä kirjoittamaan
yhtä hyvän kirjeen kuin Nuppukin opiskelemalla viikon tai pari ja oli
pestannut tämän lapsen opettajakseen.

Nupulla ei ollut eläessään ollut sen suloisempaa leikkiä, ja se
joudutti hänen toipumistaan, sillä oikein leikkiäkseen sitä hänen
täytyi olla Ailie-tädin kaltainen, ja Ailie-täti oli aina niin vahva ja
terve.

»Sivistys», sanoi Nuppu, jolla oli ihmeellinen muisti ja joka nyt,
suvaitkaa huomata, esitti Ailie Dyceä istuen korkeassa tuolissa, Katen
istuessa jakkaralla hänen edessään — »sivistys ei ole sitä, miksi
jotkut typerät sitä luulevat; se ei ole kaiken tietämistä. Monet
yrittävät siihen sitä tietä, ja jolleivät he kuole nuorina, niin tulee
heistä, juuri kun he ovat saamaisillaan stipendin, hirmuisen ikäviä
ihmisiä, joita kukaan ei pyydä huviretkille. Kukaan ei voi tietää
kaikkea, vaikka istuisi ja pänttäisi päähänsä aamusta iltaan; ja jos
tahdot nähdä paljotietoisen ihmisen ällistyvän, niin kysy häneltä,
millä tavoin hänen äitinsä nostatti taikinansa. Neiti Katherine
MacNeill, älä koskaan, koskaan, KOSKAAN häpeä sitä, ettet tiedä
jotakin, mutta häpeä aina sitä, ettet halua tietää. Tämä on ensimmäinen
pykälä. Mitä arvelet, lapsi, eikö sinulla pitäisi olla vihko, johon
kirjoittaisit sen muistiin?»

»Joutavia! Mitäs varten minulla sitten on pää?» sanoi Kate.

»Dan-setä sanoo, että sivistys on tietoa siitä, mitä ei tiedä,
sekä tietoa miten saada siitä tieto toisten tietämättä. Mutta hän
sanoo, että useimmiten voit saada sivistyneen nimen yksinkertaisesti
puhumalla äänekkäästi ja työntämällä koko omaisuuttasi edelläsi
suurilla käsikärryillä. Ja Bell-täti — hän sanoo, että Jumalan pelko on
viisauden alku, ja muu on sitä, minkä hän hyppäsi yli Barbara Mushet'in
koulussa. Mutta minä sanon sinulle, lapsi (näin puhui Ailie Dycen
kaiku), että sivistys on vain toinen nimitys rakkaudelle.»

»Hyväinen aika! Sitäpä en ole ennen tiennytkään!» huudahti Kate. »Olen
hirveän iloinen Charlesista!»

»Ei se ole sellaista rakkautta», kiiruhti Nuppu selittämään, »vaikka
sekin on hyvä kyllä, sillä se on liian helppoa. Sivistyksen tiellä
olet vasta siiloin, kun rakastat kaikkia asioita niin suuresti, että
sinun suorastaan on oppiminen niistä niin paljon kuin sinulle on
terveellistä. Kaikki tyyni on niin ihanaa — oi, niin ihanaa! — kaikki
eri maat ja eri kansat, kun opit ymmärtämään, ja metsät ja kaikki
mitä niissä on, ja kaikki eläimet — paitsi ehkä rupisammakot, vaikka
luultavasti nekin on Jumala luonut, joskus, ollessaan ikäänkuin
huolimaton — ja tähdet, ja kaikki mitä ihmiset ovat tehneet — varsinkin
ne, jotka jo ovat kuolleet, poloiset! — ja kaikki kirjat, paitsi
sellaiset typerät, joita Ailie-täti ei suorastaan voi sietää, vaikka
hän ei koskaan hiisku siitä niille naisille, jotka pitävät sellaisista.»

»Hyvä ihminen! Pitääkö rakastaa niitä kaikkia?» kysyi Kate ihmetellen.

»Pitää kyllä, hyvä ihminen», sanoi Nuppu. »Et voi koskaan tietää
vähäisintäkään asiaa hyvin tässä maailmassa, jollet rakasta sitä. Se
on toisinaan kamalan vaikeaa, sen myönnän. Minä vihasin kertomataulua,
mutta nyt minä rakastan sitä — ainakin tavallani rakastan sitä
seitsemän kertaa yhdeksään asti, — siitä eteenpäin se on melkein
kammottavaa, muttei kuitenkaan niin kammottavaa kuin silloin kuin
en vielä tiennyt, etten olisi ollenkaan päässyt Chicagosta tänne,
jolleivät monet ihmiset olisi oppineet kertomataulua aina kaksitoista
kertaa kahteentoista asti.»

»En minä niin erityisesti välitä kertomataulusta», sanoi Kate, »mutta
minä tahdon tulla hienostuneeksi, niinkuin sinä sanoit Charlesille
siinä kirjeessä. Tiedän, että hän odottaa sitä.»

»Hmm!» sanoi Nuppu miettivästi. »Luulen, että minun täytyy kysyä
sitä Ailie-tädiltä, sillä en tosiaankaan tiedä, miten voisit sitä
muuten saada, sillä sitä ei ole sanottuna missään kirjassa, mitä
olen nähnyt. Hän sanoo, että se on tärkein asia hienossa naisessa,
ja se kasvaa jollakin tavoin ihmisen sisässä, kuten — kuten — kuten
keuhkot, luulen ma. On turhaa koettaa tartuttaa sitä ulkoapäin piano-
tai kitaratunneilla ja keskustelemalla vieraiden kanssa runoudesta ja
puhumalla suu supussa ikäänkuin siinä olisi neuloja ja uskaltamatta
sanoa mitään pikku hauskuutta, jota ei löydy jossakin 'Kootuissa
teoksissa'. Hienostus on muutamien luulon mukaan siinä, ettei koskaan
naura täydellä suulla.»

»Hyvät ihmiset!» sanoi Kate.

»Ja Bell-täti sanoo monien luulevan sen olevan siinä, ettei osaa
ollenkaan Skotlannin kieltä eikä ota koskaan juustoa teen kanssa.»

»Minun mielestäni», sanoi Kate, »jätämme koko hienostumisen sikseen; se
on kovin vaivalloista.»

»Mutta ladyn täytyy olla hienostunut», sanoi Nuppu. »Ailie vakuuttaa
niin.»

»Täytyköön», sanoi Kate; »minä en erityisesti välitäkään ladyksi
tulemisesta — minulla tuskin tulee koskaan olemaan tarpeeksi
jalokiviäkään siihen — mutta minä tahtoisin olla noin mukamas hieno
sunnuntaisin, kun Charles on kotona. En tahdo kiirehtiä sinua,
Nuppukulta, mutta — mutta milloin aloitamme kirjoittamisen?» ja hän
haukotteli tavalla, joka ei juuri ollut todistuksena professori Nupun
alkuluennon mielenkiintoisuudesta.

Jonka jälkeen Nuppu selitti, että järjestelmällisessä oppijaksossa
lukeminen on ensimmäisenä, ja parasta lukemista on Shakespeare, joka
on tosi jalostavaa ihmissielulle. Hän nouti Ailie-tädin Shakespearen,
istuutui tuliristikolle ja johdatti Katen päätä pahkaa johonkin
omituiseen Helsingöriläis-seuraan. Mutta, voi kuitenkin, siitä ei
tullut mitään: Kate nukahti ja näki herättyään tulen sammuneen ja
lapsen lumoutuneen Hamletin lukemiseen.

»Oi sentään, kuinka se sivistyshomma käy hitaasti», sanoi hän
surkutellen, »ja Charles-kulta odottaa kirjettä koko ajan!»




XVI LUKU.


»En voi sietää tuota Shakespearea!» huudahti Kate toivottomana, saatuaan
kuunnella häntä monta päivää. »Hän on niin murheellinen kuin mikä
ikään. Eikö hänellä ole mitään iloisempaa tarjottavana, sellaista kuin
kalastajat laulavat Colonsayssa? Viime viikon 'Horner'-lehdessä oli
paljon enemmän hauskaa.»

Niinpä Nuppu sukelsi uudelleen pohjattomaan tiedon kaivoon ja veti
esiin Palgraven 'Kulta-Aarteen', paiskaten mielilyyrikkonsa Kate-tytön
jalkojen juureen. Mutta Kate ei voinut sietää Kulta-Aarrettakaan;
laulut olivat miltei kaikki niin valittavia, että ihan itkettämään
tuppasi. Nuppu vakuutti hänelle parhaisiin auktoriteetteihin vedoten,
että ihanimmat laulut olivat ne, joissa oli surullisin sisältö,
mutta Kate sanoi, että sellaiset saattoivat kyllä käydä täydestä
herrasväelle, jolla ei ole todellisia murheita omasta takaa, mutta
työihmisille ne eivät ollenkaan sopineet. Työihmiset tarvitsivat
lauluja, joilla on nuotit ja kertovärssyt, joihin voi polkea tahtia
jalallaan. Historiakaan ei ollut sen paremmin hänen makuunsa. Se oli
kaikki tyynni uskomatonta — ei mikään maa ole voinut elättää niin
monta kuningasta ja kuningatarta. Mutta maantieteestä hän piti, sillä
kartalta hän saattoi seurata Charlesia tämän purjehtiessa satamasta
satamaan, missä hänen nimissään kirjoitettuja, mutta yhä edelleen
Lennoxin kyhäämiä kirjeitä olisi häntä odottamassa.

Lukusuunnitelmaa noudatettiin näin kauan aikaa, koska kaupunki oli
ehtinyt alakuloisimpaan aikakauteensa ja Nuppu alkoi tuntea olonsa
painostavaksi, joten opettajan näytteleminen oli hänen ainoa ilonsa.
Vieraat olivat muuttaneet etelään pääskysten mukana; höyrylaiva
ei saapunut enää joka päivä elähdyttääkseen kiveystä iltapäivisin
suurkaupunkilaisjalkojen kapseella, joka oli niin erilainen kuin
tavallinen nastapohja-anturoiden kolina; kyytipostin lähtötorvi ei enää
raikunut laaksoa pitkin avaran maailman malmisena merkkitoitauksena.
Rauha laskeutui kaupungin ylle horroksen tavoin, ja päivät kuluivat
raskasmielisinä. Ihmiset liikkuivat toimissaan vastenmielisesti,
savupiippujen savukin kierteli laiskasti vetelehtien katonharjoja,
missä kottaraiset tirskuivat, ja kukkulat olivat miltei yhtenään usvan
peitossa. Kun se toisinaan hälveni, saattoi Nuppu ullakkoikkunastaan
nähdä etäisen laakson läpi kiemurtelevan maantien. Maantie, maantie! —
ah, siihen alkoi liittyä merkitys ja jonkinlainen kutsu, ja kaihoten
hän katseli sitä ja ajatteli sen toista päätä missä elämä, josta hän
oli tullut ja josta hän oli lukenut, kohisi valtavana ja ihmeellisiä
asioita tapahtui. Charles Maclean Oronsaysta, toinen perämies, jota
hän rakasti ihan menehtyäkseen nyt kun tämä kirjoitti säännöllisesti,
miltei hullaantuneena saamistaan hurmaavista, merkillisistä kirjeistä,
oli tohtorin laittamana jälleen kunnossa ja purjehti taas aavoilla
ulapoilla. Hän kirjoitti milloin Cardiffista tai Fleetwoodista, milloin
Hampurista, Santanderista tai Bilbaosta, joiden pelkkä nimikin oli
kuin tarina, ja lapsen esimerkin kilpailuun houkuttelemana koki hänen
tervainen kynänsä alati urheasti piirtää jonkunlaisen kuvan siitä
monikirjavasta maailmasta, jossa hän risteili. Hän kertoi meluisista
satamista, jotka tungeksivat täynnään laivoja; kaduista ja valtavista
tavaramakasiineista ja paikoista, joissa ihmiset lauloivat, ja joskus
pelihuoneista, missä oli pahimpia veijareita ja koreampia naisia.

»Konstikos vaatteilla on koreilla», sanoi Kate. »Mutta mitäpä koreista
vaatteista, jos puuttuu sydämen puhtaus ja hyvä vartalo?» ja hän
silmäili tyytyväisenä omia pulleita käsivarsiaan.

Mutta Nuppu liitti tuohon Charlesin käyttämään sanaan laajemman
merkityksen ja ajatteli niitä kauniita ja älykkäitä näytelmäkappaleiden
naisia, joita hän oli itse nähnyt kaukana Chicagossa, ja kun
hänen sijaislemmittynsä olisi pitänyt niitä koreina ja selvästi
mielenkiintoisina, teki hänen mieli päästä kilvoittelemaan niiden
kanssa tai ainakin näkemään niitä uudelleen. Ja oi, kuinka hänen teki
mieli nähdä niitä paikkoja, joista Charles kirjoitti, ja kuulla pyörien
jyrinää ja kellojen kilinää! Ja Ailie-tätikin antoi alinomaa yllykettä
ajatuksiin ja kaipauksiin, joille ei tässä pikkukaupungissa löytynyt
mitään tyydykettä. Bell asui aina välittömien velvollisuuksiensa
ahtaan piirin sisäpuolella, tyytyen, kuten monet muutkin — Jumalan
kiitos! — täyttämään jokapäiväiset tehtävänsä parhaansa mukaan,
uneksimattakaan sen jalommasta, Dan oli aikoinaan liikkunut laajemmalti
ja tunsi maailmaa koko lailla paremmin, ja hän oli nähnyt niin monet
sen ihanuudet harhakuviksi ja houkutukset virvatuliksi, että hänen
villihanhensa olivat nyt kotiutuneet. Hän saattoi nähdä maailman
peilistä, jonka edessä hän ajoi partaansa, ja siinä oli paljon huvin
aihetta. Mutta Ailien villihanhet liitelivät yhä kaukana taivaanlaella,
tuntematta lepopaikkaa. Lapsi oli loihtinut hänet! Usein hän nykyjään
tuijotti kaukaisiin näkyihin, saavuttamattomiin maihin; ja vaikka
hän näennäisesti oli jo ammoin alistunut olosuhteisiinsa, tunsi hän
nykyjään toisinaan kyllästymistä vankinaoloonsa tässä uneliaassa
kaupungissa, missä kaikki sai siirtyä huomiseen, sill'aikaa kuin hänen
mielihalujensa hurjat linnut lentelivät ympäri asuttavaa, valpasta
maailmaa. Tietämättään — ei, ei aina tietämättäänkään — hän herätti
lapsessa sammuttamatonta uteliaisuutta, salaista tyytymättömyyttä
pieniin ja ahtaisiin oloihin, kaipuuta avaroihin liikkuma-aloihin ja
haltioituneihin, väkirunsaisiin hetkiin. Olla älykäs, olla rohkea ja
uljas, uskaltaa yrittää ja luoda itselleen maineikas nimi — kuinka
hänen kasvonsa hehkuivat ja koko olemuksensa värisi, kun hän kuvaili
millaista elämää hän olisi halunnut elää, jos hänellä vain olisi ollut
sellaiseen tilaisuutta! Kuinka monet naiset ovatkaan hänen kaltaisiaan
— häärien hiljaisina kotilieden ääressä, näennäisesti levollisina ja
tyytyväisinä parsien ja paikaten ja palvellen miehenjahnuksien oikkuja!

Niin tyytyväinen ja touhukas kuin Bell saattoikin olla pikku
puuhineen, oli hänellä kuitenkin terävä, älykäs katse, ja hän oivalsi
lapsen levottomuuden. Se tuotti hänelle todellista huolta, sillä
samalla tapaa oli kulkurihenki alkanut hänen William-veljessään.
Toisinaan hän lempeästi torui Lennoxia, olipa suunnitellut hänen
siirtämistään johonkin toiseen huoneeseen ullakkokamarista, jonka
ikkuna oli ainoa koko talossa, mistä saattoi nähdä maantielle, mutta
Ailie sanoi hänelle, että sillä tavoin tehtäisiin maantie vain yhä
mielenkiintoisemmaksi lapselle. »Enkä tiedä», lisäsi hän, »tarvitseeko
meidän olla huolissamme, vaikka hän uneksisikin suuresta avarasta
maailmasta ja sen mahdollisuuksista. Luulen, että hänen on jonakin
päivänä lähdettävä tuolle maantielle.»

»Lähdettävä maantielle!» huusi Bell miltei itkien. »Oletko hullu,
Ailie Dyce? Mitä varten hänen olisi lähdettävä? Täällä on yllin kyllin
tekemistä, ja ihan varmaan ei hän voi koskaan saada parempaa oloa
muuallakaan. Lorua kaikki! Toivon, ettet aja mitään hänen päähänsä;
meillä on ollut kyllin surua hänen isästään.»

»Hänen menetyksensä olisi minulle sydänsuru, sen vakuutan», sanoi
Ailie-täti tunteikkaasti. »Mutta —» ja hän päätti lauseensa huokauksella.

»Olethan toki tyytyväinen itsekin?» sanoi Bell; »etkä sinä suinkaan ole
mikään pöhkö.»

»Olen kyllä tyytyväinen», myönsi Ailie; »ainakaan — ainakaan en
valita. Mutta on olemassa tyytymättömyyttä, joka on miltei pyhää, —
vaellusluonnetta, joka on rodun pelastus. Muistathan 'pilgrimi-isät',
Amerikan asuttajat —»

»Kunpa Jumala olisi antanut heidän pysyä kotona!» sanoi Bell. »Ei ole
yhtään onnellista kotia tässä maassa, sen jälkeen kuin siirtolaisuus
pääsi alkuun.» Ja tämän kuullessaan Ailie-neitiä hymyilytti ja Dania
nauratti.

»Eikö johdu mieleesi, Bell», sanoi Dan, »että ilman pilgrimi-isiä ei
Nuppuakaan olisi olemassa?»

»Ei tosiaankaan olisi!» sanoi Bell hymyillen. »Ehkäpä olikin yhtä hyvä,
että ne poloiset menivät. Ja tietysti on Amerikassakin monta rehellistä
kunnon ihmistä.»

»Koko joukko!» sanoi Ailie. »Ethän voine odottaakaan, että ne kaikki
mahtuisivat tähän kaupunkiin, tai edes Skotlantiin. Amerikka ottaa
mielellään vastaan ylijäämän.»

»Kas, te koetatte saada minut nauramaan ja unohtamaan todisteluni»,
sanoi Bell; »mutta enpä lähdekään kelkkaanne tällä kertaa. Minä pelkään
lapsen puolesta, ettäs sen tiedätte. Oi, Ailie, muista mikä hänen
äitinsä oli — ihmispoloinen, onneton ihmisparka! näytellä henkensä
elatukseksi, kulkea paikasta paikkaan, ilman mitään varsinaista kotia;
nauraa, itkeä ja liikehtiä lamppujen edessä maailman huvitukseksi —»

»Pahempaakin voisimme tehdä kuin tuottaa maailmalle huvitusta», sanoi
Ailie vakavasti.

»Kyllä, kyllä, mutta maalatuin kasvoin ja koko tuo turhuus ihan
ammattina — eikö siinä sentään ole eroa? Minä pidän leikillisestä
sydämestä, sellaisesta kuin Danin, mutta tehdä koko ruumiinsa ihan kuin
joksikin viuluksi! Ainoastaan ruumiissamme me voimme olla oma itsemme
— se on meidän ainoa kotimme; ajattele, millaista olisi sisustaa se
pelkillä valhe-esineillä, valaista kaikki huoneet, joiden pitäisi olla
yksityisiä, ja jättää verhot auki, jotta maailma saisi katsella sisään
maksun edestä! Kuinka usein olenkaan muistellut Williamia, miten hän
itki henkensä elatukseksi, kuten hänen joskus varmaan täytyi tehdä, ja
ajatellut, mitä hänellä mahtoi olla jäljellä surunsa huojennukseksi
Maryn kuoltua. Oi, suista lapsi, Ailie! suista tuo kultatyttönen —
sinusta se riippuu kokonaan; hän jumaloi sinua; hänen luonteensa
muovaaminen on sinun käsissäsi. Pysytä hänet nöyränä. Varjele häntä
ajattelemasta maailman ihanuuksia. Opeta hänet ottamaan vaari ajastaan,
jotta hän avaisi sydämensä viisaudelle. Hänen mielensä on liian usein
poissa täältä ja harhailee jossakin muualla — samoin oli Williaminkin
laita — samoin oli kerran sinunkin laitasi.»

Ei tosiaankaan ollut ihme, että Nupun mieli harhaili muualla, kun
elämä hänen ympärillään oli äkkiä käynyt niin unteloksi. Näinä aikoina
Rellu-Wully usein jättäytyi liian kauaksi aamu-unensa valtoihin ja
riennettyään aamuaution kaupungin läpi housut hädin tuskin yllään,
soitti kelloa hurjan hätäisesti puoli tuntia myöhempään kuin oikea
aika oli. Mutta pieni myöhästyminen ei haitannut kaupungissa, joka ei
oikeastaan koskaan ohut täysin valveilla. Ihmiset kulkivat toimiinsa
puoliunessa; myymälänpitäjät tulivat unisesti silmiään räpytellen
alas ottamaan ikkunaluukkunsa pois ja palasivat sitten aamiaiselle,
tahi, pelkään toisinaan, vuoteeseensa, ja kun päivä oli selvennyt
ja säädyllisyys vaati heitä edes näyttämään olevansa toimessa,
seisoivat he tuntikausia puotiensa ovella katsellen kadulla nokkivia
varpusia, västäräkkejä ja sinitiaisia tai katuojan hiekassa riiteleviä
lokkeja. Ei mitään tapahtunut. Pari kolme kertaa päivässä rämisivät
maalaisrattaat kaupungin halki rikkoen sunnuntaisen rauhan; ja eräänä
muistettavana iltapäivänä tuli posetiivia kantava tumma italialainen,
joka varmaankin luuli vihdoinkin saapuneensa itse Eldoradoon, — niin
runsaasti hänet palkitsi tämä toistensa katselemiseen kyllästynyt
yhdyskunta. Mutta muuten ei tapahtunut mitään, ei vähintäkään! Kuten
maanalaisessa satumaassa sokeat ovat kuninkaita, näytti George
Jordon, tuo tyhmä mies, joka ei koskaan ollut tositoimessa, vaan
kuljeksi kadehdittavaan iänikuiseen unelmoimiseen vaipuneena, ainoalta
valveillaolevalta tuossa ontuneessa maailmassa, sillä hän edes liikkui,
kahnusteli jonnekin, varmana siitä että hänelle löytyisi työtä, kun hän
vain pääsisi siihen käsiksi. Lapset tallustelivat kouluihinsa, koirat
nukkuivat raiteella, missä kerran vallitsi kesäinen liikenne, Kate
pursuili alakuloisena keittiöikkunastaan ja lauleli aivan häpeämättä
kadulle surullisia, vanhoja gaeliläislaulujaan, jotka Dan Dycen sanojen
mukaan olisivat olleet erinomaisia, jos ne vain olisi sävelletty, ja
hänen äänensä oli kuin univirsi.

Eräänä päivänä Nuppu näki lukemattomia lintuja lähtevän suurina
laumoima, lentäen maantien ylitse, ja seisoessaan kuihtuvassa
puutarhassa kuuli näennäisesti ilman tuulen henkäystäkään putoavien
kuivien lehtien rapisevan. Se kammotti häntä. Hän tuli nopeasti sisälle
teepöytään miltei kyynelissä.

»Oh, se on kauheaa», sanoi hän. »On aina sunnuntai ilman hyviä
vaatteita ja lampaanlapaa päivälliseksi. Minun tekee ihan mieli parkua.»

»Hyväinen aika», sanoi Bell-neiti iloisesti, »ja minä kun juuri
ajattelut, että elämä on harvinaisen vilkasta vuodenaikaan katsoen.
Jotakin yllättävää sattuu harva se päivä. Aggie Williams huomasi
hienon, uuden keittiölietensä liian suureksi tiloihinsa, ja hän on
päällystänyt sen kretongilla ja tehnyt siitä hyllyn saliinsa. Ja entäs
sitten kantaatti; kirkkokuoro rupeaa kuulemma harjoittelemaan sitä
niin pian kuin Duncan Gill viereisestä huoneistosta on poissa — hän
on lähellä loppuaan, raukka, jota he odottavat, mutta hän sanoo ettei
hän mitenkään voisi kuolla kristillistä kuolemaa, jos hänen pitäisi
kuunnella heidän harjoituksiaan seinän takaa.»

»Chicagossa ei ole vähääkään tällaista», sanoi Nuppu, ja hänen setänsä
nauraa kukersi.

»Eipä kaiketi», sanoi hän. »Sääli Chicagoa! Ikävöitkö Chicagoon,
typykkäni?»

»En», sanoi Nuppu harkitusti. »Siellä haisi aika lailla, mutta oi voi!
kunpa ihmiset täällä olisivat sentään vähän vilkasliikkeisempiä!»

»Niin, kyllä kai täällä ei ole rahtuakaan samanlaista kuin Chicagossa»,
myönsi Bell-täti. »Minusta on mieluista, että täällä on juuri niin
herttaisen skotlantilaista.»

»Ei täällä ole Skotlanninkaan laista», sanoi Nuppu. »Minä
odotin Skotlannin olevan kuin pelkkää tarukirjaa, täpötäynnä
haarniskasotureita, kovenanttilaisia ja kaikkea mitä isän oli tapana
puhella sunnuntaisin, kun hän oli vähän niinkuin murjollaan ja tahtoi
tehdä minut skotlantilaiseksi. Olen hakenut metsistä kovenanttilaisia
enkä ole löytänyt yhtään; mihin lienevät pötkineet, enkä ole nähnyt
yhtään haarniskasoturia siitä asti kuin tulin tänne, paitsi niitä
linnan käytävässä olevia, jotka ovat tyhjiä.»

»Millaiseksi sitten todella luulit Skotlantia?» kysyi Ailie.

»Minä ja Winifred Wallace yhdessä kuvittelimme, että se olisi
suurenmoinen ritarillisuuden kotimaa, jossa olisi alinomaisia kiistoja
kruunupäitten kesken. Luulin, että täällä olisi paljon 'muinaisajan
taisteluita', niinkuin 'Ylämaan elomiehessä' tuossa rakkaassa K.A.:ssa».

»Mikä on K.A.?» kysyi Bell-täti; ja Nuppu nauroi viekkaasti ja katsoi
hänelle hymyilevään Ailie-tätiin ja sanoi: »Mepä tiedämme, Ailie-täti,
emmekös tiedäkin? Se on suurenmoinen! Ja jos sinäkin tahdot tietää,
Bell-täti, niin se ei ole mikään muu kuin herra Kultu Palgraven
'Kulta-Aarre'. Siinä on kirja, voi sentään! Luulin, että olisi
taisteluita joka päivä —»

»Mikä verenhimoinen lapsi!» sanoi Ailie-neiti.

»En tarkoita oikeita, todellisia taisteluita», riensi Nuppu
selittämään, »vaan sellaisia, jotka ovat kuin kaukaa kuuluvaa pauhinaa
— ei ollenkaan verta, vaan ainoastaan kovaa kalsketta. Mutta taistelut
kai ovat joutuneet pois muodista, niinkuin rautahaarniskatkin. Sitten
luulin, ettei täällä olisi juuri mitään muuta kuin vesiputouksia
ja rotkoja ja — ja — vuorensolia, ja siellä täällä joku oikein
reima Alick, lyhythoitoinen ja sulkahattuinen, joka raiuttaisi
metsästystorvea. Siitä mitä isä puhui ja mitä kirjoista luin, tulin
siihen luuloon, että kaikki ihmiset Skotlannissa vihasivat toisiaan
kuin myrkkyä ja perustivat klaanin ja lähtivät sotimaan toisia klaaneja
vastaan, jolloin kolkot kokoushuudot kaikuivat ja säkkipillin äänet
kiirivät rajusti raikkaassa tuulessa. Ja kaikki paikat olisivat täynnä
lemmestä riutuvia impiä, joilla olisi kaulan ympärillä sellaiset
tärkätyt myllynkivet kuin kuningatar Marialla aina oli. Kyllä mahtoi
olla jokseenkin noloa tuolle vanhalla Maria-raukalle, kun hän sattui
nukahtamaan kirkossa! Mutta täällä ei ole vähääkään sellaista;
Skotlannilta tuntuu vain silloin kuin olen vuoteessa ja tuuli ulvoo
kovasti ja hanhet raakkuvat. Silloin ajattelen puita, jotka seisovat
ulkona pimeässä ja sateessa, kukkuloita, sellaisina kuin ne ovat olleet
ammoisista ajoista, ja suuria, yksinäisiä seutuja, joissa ei ole
ketään, ei edes valon pilkahdusta; ja silloin minua alkaa värisyttää ja
karmia, sillä se on Skotlantia, haamuja täynnä. Luulen, että Skotlanti
on kuollut kuin tukki.»

»Se ei ole kuolleempi kuin sinäkään», sanoi Bell-neiti, aina valmiina
puolustamaan synnyinmaata. »Maailman terävä-älyisimmät ihmiset tulevat
Skotlannista.»

»Niin isänkin oli tapana sanoa; mutta Jim sanoi arvelevansa, että mitä
terävämpiä lie olivat, sitä vikkelämmin he sieltä tulivat. Minä en
vähääkään ihmettele, että he rientävätkin pois kotoaan, kun tuntevat
olonsa niin kuolleeksi ja nuutuneeksi ja ajattelevat kaikkia asioita ja
näkevät tuon tien.»

»Tien?» sanoi Dan-setä. »Minkä tien?»

»Minun tieni», sanoi lapsi. »Sen, jonka näen ikkunastani — oh, kuinka
se nousee ja nousee ja kaartelee ja kaartelee, ja se ihan kirkuu
tulemaan mukaansa ja koettamaan.»

»Koettamaan mitä?» kysyi Dan-setä uteliaasti.

»En tiedä», sanoi Nuppu miettien hartaasti. »Ailie-täti tietää, ja
arvelen että Bell-tätikin tietää. En osaa sanoa mitä se on, mutta
minun ihan kutkuttaa jalkoja lähtöhalusta. Toisinaan minusta tuntuu,
että minua peloittaisi lähteä, mutta Ailie-täti sanoo, että pitääkin
aina tehdä sitä mitä pelkää tehdä, sillä miltei aina on juuri se yksin
tekemisen arvoista.»

Dan Dyce raaputti hänen tuolinsa vieressä kerjäävän Tellun korvallista
ja tähysti sitä tehdessään silmälasiensa reunojen yli tutkivasti lasta.

»Kaikki tiet, kuten vähän myöhemmin tulet huomaamaan», sanoi hän,
»johtavat samaan kuolleeseen loppupisteeseen, ja vaikka luulemmekin
itse valitsevamme tiemme, olemme kuitenkin useimmat Koulumestarin
armoilla, kuten Geordie Jordon. Ainoa seikka, mikä on
selvää käsilläolevassa aiheessa, on se, ettemme me ole täällä kyllin
vilkkaita nuoren Amerikan mielestä. Mitähän meidän mielestäsi tulisi
tehdä tuon eloisuuden saavuttamiseksi?»

»Touhuta», sanoi Nuppu. »Hyväinen aika, täällähän ei kukaan liiku
hautasaattoa nopeammin, ja kuitenkin pitäisi panna laukaksi, jos mieli
pysyä pelimannin mukana.»

»En ole minäkään kaikkein kiireisimpiä», sanoi Dan-setä hymyillen. »Se
johtuu ehkä siitä, että olen mielestäni itse täällä ainoa pelimanni.
Mutta jos haluat soveltaa käytäntöön chicagolaista järjestelmää,
pitäisi sinun aloittaa rouva Wrightin Italialaisesta myymälästä tuolla
rannan puolella — se ihmisparka menettää rahansa koettaessaan hoitaa
myymäläänsä filantrooppisten periaatteiden mukaan.»

Nuppu mietti ankarasti hetken aikaa. »Fil— fil— mikä on filantrooppinen
periaate?» kysyi hän.

»Se on sellainen periaate, josta ei sovi odottaa paljon korkoja
muualla kuin toisessa maailmassa», sanoi setä. »Tuo leski on kovin
siivo ihminen; jos sävyisät saisivat periä maan sananmukaisessa
merkityksessä, olisi koko Skotlanti jo kauan ollut hänen omaisuuttaan.»

»Tosi kristitty ihminen!» sanoi Bell-neiti.

»Sitä en kiellä», sanoi Dan, »mutta tosi kristityn ihmisenkin pitäisi
joskus ajatella velkojansa vaatimuksia, ja meidän kesken sanottuna
on minulla täysi työ pidättäessäni tukkukauppiaita vetämästä häntä
oikeuteen.»

»Miten menettele! siinä?» kysyi Ailie vilkuttaen silmiään. Mutta Dan ei
vastannut — hän ryki ja puhdisti silmälasejaan.




XVII LUKU


Olipa iloa muutamia päiviä sen jälkeen Dycen keittiössä, kun
postinkantaja Peter tunteittensa karvautta ilmaisevalla tuhahduksella
ojensi ikkunasta Katelle paketin, joka näöstään päättäen oli tullut
vierailta mailta. »En tiedä keneltä se on, eikä tarvitse luulla, että
kysyisin», sanoi hän; »mutta yksin tuon kapineen postimerkkeihin on
varmasti mennyt sievät rahat.»

»Vai niin!» sanoi Kate niskojaan keikauttaen. »Teille lienee hauska
tietää, että hänellä on hyvin varaa siihen!» ja Kate haisteli pakettia,
josta lemahti väkeviä ja outoja tuoksuja.

»Ei nyt tarvis ihan nenälleni hypätä», sanoi postinkantaja; »minähän
vain huomautin. Mikä — mikä se mies on ammatiltaan?»

»Kauppamatkustaja, myy rautatietunneleita», sutkautti Colonsayn
tyttö ja sulki ikkunan niin että paukahti, ryhtyen repimään auki
pakettia hurjana jännityksestä ja löytäen siitä pullon Väärentämätöntä
Riika-Palsamia — ihmeellistä merimiesten haavalääkettä! — toisen
Fiorida-vettä sekä hopeamedaljongin ynnä kirjelipun, jossa Charles
vakuutti hänen lähettämänsä runon todella suurenmoiseksi sekä
toivotti hänelle edelleen onnellisia syntymäpäiviä. Kuten monien
Charlesin kirjeiden nykyjään, kävi sen tarkoitus osittain yli hänen
ymmärryksensä, kunnes hän sai Nupulta kuulla, millaiseen kirjeeseen
tämä oli vastaus — sillä Nuppu oli niin suuresti hurmaantunut tuohon
vaeltavaan merimieheen, että lähetti tälle joskus kirjeitä, joita
Kate ei saanut edes nähdä. Sinä päivänä tuoksuivat aamiaisvehkeet
Florida-vedeltä, sillä Kate oli huuhdellut itsensä ylt'yleensä tällä
tuoksuaineella, ja Bell-neiti oli varma, että hän oli taaskin pessyt
astiat hajusaippualla, kuten tytön tapa oli ollut silloin kuin hän
vasta Colonsaysta tulleena oli siinä luulossa, ettei mikään muu kuin
ruskea Windsor-saippua ollut kyllin hyvää Buntain-mummon teekalustolle,
jota käytettiin sunnuntaisin. Mutta Nuppu älysi merkeistä, että
oli tullut uutisia meriltä, ja hän riensi keittiöön niin pian kuin
ehti, sillä oli lauantaipäivä, jolloin Dycen akatemialla ei ollut
oppitunteja. Oi kuinka hellästi hän ja Kate hyväilivät pulloja,
haistelivat innokkaasti niiden sisältöä ja pitelivät vuorotellen
medaljonkia! Siitä vain Kate oli pahoillaan, ettei hänellä ollut
välitöntä tarvetta Riika-palsamin käyttöön; mutta Nuppu oli häntä
innokkaampi — hän pisti varovasti neulalla kämmeneensä ja pani haavaan
tuota väärentämätöntä palsamia. »Oi, kuinka kovasti hän rakastaa minua
— meitä, piti sanomani!» — huudahti hän, ahmien innokkaasti Charlesin
kirjettä.

»Mitä sanoit hänelle viime kirjeessä?» kysyi Kate. »Hän puhuu tässä
jostakin runosta ja syntymäpäivästä.»

Nuppu tunnusti, että hän oli tehnyt Charlesille runon hänen
rakastetulta Kateltään, ja toivoen saavansa makeislahjan, kertonut
hänelle syntymäpäivänsä olevan maanantaina. »Mutta palsami on minulle
todella ihan yhtä mieluista», sanoi hän; »se on kerrassaan suloista;
kuinka se kirvelee!»

»Eihän nyt ole ollenkaan minun syntymäpäiväni», sanoi Kate. »Minun
syntymäpäiväni on aina syyskuun toisena sunnuntaina. Minä olen syntynyt
samaan aikaan kuin lady Anne — joko kaksi viikkoa ennen tai kaksi
viikkoa jälkeen. En muista tarkasti kummin se oli, ja tuskinpa hänkään
sitä muistaa.»

»Ei ei, mutta minunpa syntymäpäiväni on maanantaina», sanoi Nuppu, »ja
kun me nyt kerran rakastamme häntä näin niinkuin yhdestä tuumin, niin
arvelin sen olevan samantekevää.»

»Niinhän se onkin; en sanonutkaan sitä moittiakseni», sanoi Kate. »Ja
nyt meidän on lähetettävä hänelle jotakin vastalahjaksi. Mitä sinä
suosittaisit?»

He tuumivat monia merimiehelle soveltuvia lahjoja — öljykangashattuja,
raamattu-merkkejä, villaisia kaulahuiveja, paperiveitsiä,
kravattineuloja, käsineitä ja kaulaliinoja. Nuppu oli varma, ettei
mikään ihastuttaisi häntä niin suuresti kuin kirja autiosta saaresta,
mutta Kate sanoi että ei, piippu sopisi parhaiten — puinen piippu,
jossa oli hopeahelat; sellainen, juuri sovelias, oli rouva Wrightin
Italialaisessa myymälässä.

»Mikä on italialainen myymälä?» kysyi lapsi.

»Sitä en osaa sanoa», vastasi Kate, »jollei ehkä hänen miehensä ollut
italialainen, ennenkuin kuoli häneltä pois. Hänen kilvessään ei ole
mitään muuta kuin 'italialainen myymälä'. Hän myy tavaroitaan melkein
mistä hinnasta ostaja vain haluaa, koska raamattu sanoo, ettei sovi
tinkiä kaupanteossa.»

»_Minä_ tiedän», sanoi Nuppu. »Se on samaa kuin hoitaa liikettä fi—
fi— filantrooppisten periaatteiden mukaan. Minusta olisi hauskaa nähdä
miten sellaista tehdään. Minä juoksen ostamaan rouva Wrightiltä sen
piipun, Kate.»

Hän lähti asialleen rannan puolelle kaupunkia, kirkon taakse; ja
aamupäivän tunnit kuluivat ja päivällisaika oli kohta käsissä;
eikä vielä näkynyt merkkiä hänen paluustaan. Kate olisi kadottanut
kärsivällisyytensä ja lähtenyt häntä etsimään, mutta hän näki
ikkunastaan niin paljon mielenkiintoista, että hän unohti kokonaan
asiallaolijan. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui kirkon
tuolla puolen. Rellu-Wully tiesi mitä se oli, mutta ei luonnollisesti
antanut sitä tietää, sillä hän oli liikkeellä julkisena kuuluttajana,
ravistaen kaupungin tiedonhalun hereille kelloaan helistämällä ja
huutaen: »Kuulutus!» niin tärkeän näköisenä kuin olisi hänellä ollut
varattuna jokin tärisyttävä uutinen; mutta lukuunottamatta joitakin
salaperäisiä sanoja »pohjimmaisista hinnoista», jotka hän sopotti
kädessään olevasta paperista, ei siinä ilmennyt mitään, mikä olisi
erottanut tämän kuulutuksen muista tavallisista, joissa puhuttiin
laiturilla myytävistä silleistä tai John Turnerin kulmassa kaupan
olevista ruukkutavaroista. »Mitä te kuulutatte?» kysyttiin häneltä,
mutta kun hän oli siinä uskossa, että hänen äänensä oli selkeä kuin
konserttilaulajan, ei hän alentunut vastaamaan. Vasta sittenkuin joku
katsoi hänen olkansa yli ja luki itse paperista, tuli selville että
»mullistavaksi» kutsuttu alennusmyynti oli käynnissä Italialaisessa
myymälässä. Puoli kaupunkia meni heti katsomaan, mitä tuolla kunnon
eukolla nyt oli tekeillä. Kate näki heidän rientävän rantaan päin, ja
takaisin palatessaan he nauroivat. »Mikäs kometia siellä on?» kysyi hän
eräältä ohikulkijalta.

»Alennusmyynti Hurskaan lesken kaupassa», sanottiin hänelle.
»Hän on pannut syrjään Spurgeonin saarnat ja hankkinut itselleen
kaupanteon käsikirjan ja opettelee nyt pitämään Italialaista myymälää
skotlantilaiseen malliin.»

Kate olisi lähtenyt paikalla itse katsomaan tätä ihmettä, mutta hänen
patansa oli kiehumaisillaan, ja samassa tuli emäntäkin portaita alas
huutaen: »Lennox, Lennox!» Katen mieli synkkeni. Hän oli unohtanut
Lennoxin, ja miten hän saattaisi selittää hänen poissaolonsa niin
tarkalle emännälle? Mutta tällä hetkellä hän säästyikin selityksiltä,
sillä Tellun haukunta täytti kadun ja herra Dyce tuli eteiseen nauraen.

»Oletpas sinä iloinen!» sanoi hänen sisarensa auttaessaan palttoota
hänen päältään. »Mikä sinua nyt naurattaa?»

»Lystikkäin asia mitä voi kuvitella», sanoi Dan Dyce. »Olin juuri
ikään puheissa kapteeni Tärkeyden kanssa, joka on kauhean raivoissaan
erään kirjeen vuoksi, jonka joku poika on tuonut hänelle rouva
Wrightiltä. Kapteeni on niitä ihmisiä, jotka kehuvat maksavansa ensi
tilassa, mutta eivät koskaan etsi tuota tilaisuutta. Hän näyttää
olevan velkaa rouva Wrightille yhtä paljon kuin paikkakunnan muillekin
kauppiaille, mutta ei ollut siitä millänsäkään, tuo rouva kun on niin
hyvänahkainen. Tämä kirje oli saanut hänet liikkeelle. Hän näytti sitä
minulle ja huomautti, että se sisälsi herjauksen tai uhkauksen, josta
saattoi nostaa oikeusjutun, mutta minä vakuutin hänelle, etten olisi
itsekään osannut kirjoittaa sen asiallisemmin. Siinä sanottiin, että
jollei hän maksaisi heti, niin voisi helposti tapahtua jotakin, mikä
hämmästyttäisi häntä valtavasti.»

»Varjelkoon! Sehän ei ole ollenkaan lesken tapaista. Hän on varmaan
menemässä suunniltaan epätoivosta.»

»Tuon kirjeen sanamuoto se huvitti minua», sanoi Dan Dyce, mennessään
saliin yhä naureskellen — »'voi helposti tapahtua jotakin, joka
saa teidät valtavasti hämmästymään' — se vihjaa niin kamaliin
mahdollisuuksiin. Ja se tulee täyttämäänkin tarkoituksensa, sillä
kapteeni on lähtenyt maksamaan velkaansa leskelle, ollen varma siitä,
että se merkitsee häväistysjuttua.»

Kate käytti tilaisuutta juostakseen hakemaan asiantoimittajaansa kirkon
toiselta puolen. »Tänne päin, joka hyviä kauppoja haluaa!» huusivat
jotkut nuorukaiset Italialaisesta myymälästä palatessaan, tahi: »Hei,
olette hukannut askeleeni» — mikä osoittaa kuinka pikkukaupungissakin
osataan pitää hauskaa — mutta Kate ei virkkanut muuta kuin »roskat!»
harmistuneena itsekseen, samalla kuin koetti henkeään pidättämällä
estää kasvojaan käymästä punaisiksi.

Hurskaan lesken puoti kärsi nimikilvestään, joka oli »aivan liian
suuri tehtäväänsä, niinkuin nuohooja, joka tarttui kiinni mummon
savupiippuun», kuten Daniel Dyce sanoi. Kilpi oli aikoinaan kuulunut
P. & A:lle, mutta P. & A:n kelpo rouva kyllästyi kuulemaan miestänsä
haukuttavan italialaiseksi, ja niin se palasi maalarille, joka maksoi
sillä osan velkaansa rouva Wrightille. Tämä oli jo pitkät ajat katunut
tuota saalistaan, sillä hän tunsi sen sielussaan maailmalliseksi
turhuudeksi — vähemmän yleisön silmään pistävä kilpi olisi paremmin
sopinut hänelle itselleen ja hänen kahdelle ujolle pikku ikkunalleen,
joissa kärpäspaperit, korurihkama, makeiset, savukkeet, maalaismunat
ynnä sydämelliset kutsut Pilgrimi-lähetyksen Bethel-talolle joka
perjantai illaksi kello kahdeksan (jos Jumala suo) — pitivät
toisilleen sekalaista ja tomuista seuraa. Siivo, hurskas leski, mutta
ah! niin vailla kaikkea pelastavaa älyn oveluutta, Pilgrimi-iähetys
oli se, jota varten hän varsinaisesti eli, ja hänen puotinsa oli
risti, jota hän kantoi. Mutta tänään sitä tuskin tunsi entisestään:
ikkunoista oli niiden vanhennut sisältö riistetty pois, ja toinen oli
täytetty ruusuposkisilla omenakasoilla, toinen pähkinöillä, jotka
viekoittelevana putouksena ryöppysivät huolettoman tuhlaavaisesti
kumotusta tynnyristä. Kummassakin ikkunassa oli suuri käsin tekstattu
ilmoitus; toisessa luettiin:

»KEKRI-ILTA! NOUSE JA LOISTA!»

ja toisessa:

»TEE SE NYT!»

mitä, se jätettiin lukijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Koko
aamupäivän oli puodissa virrannut ostajia, jotka palasivat sieltä
mukanaan muutakin kuin pähkinöitä tai omenia, suuresti ihmetellen
Hurskaan leskessä tapahtunutta muutosta, hän kun kehui tavaroitaan
ihan tavallisten syntisten lailla. Pienoilla ja verhoilla varustetun
aition takana, jossa hänen otaksuttiin pitävän kirjojaan ja rukoilevan
koko kaupunkikunnan puolesta, näytti nyt olevan jokin salaperäinen
kiihoke, sillä kun huonot maksajat tänään tahtoivat ostaa jotakin
velaksi ja hän oli jo myöntymäisillään, pujahti hän aitioon ja tuli
kohta takaisin teräksenlujana, väittäen, että jokaisessa »mullistavassa
alennusmyynnissä» myytiin vain käteisellä. Hän helpotti kyllä, mutta
vain omaan hintaansa eikä ostajan tinkimään, kuten ennen tavallisesti.
Terveyssuola — hienommista hedelmistä uutettu, vilvoittava, virkistävä,
vahvistava lääkesuola (vaikka se muistuttikin tuttua Rochellen suolaa,
johon on lisätty vähän sokeria ja viinikiveä) — oli halvennettu
puolella pennyllä, alle ostohinnan, kuten käsinkirjoitettu ilmoitus
myymäläpöydällä vakuutti. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hänen kannatti
myydä alle ostohinnan, näytti hän hämmästyneeltä ja säikähtyneeltä,
kunnes oli pujahtanut tuokioksi verhon taakse, jonka jälkeen hän
ilmoitti sen johtuvan suuresta myynnistä; hänen ei kannattanut myydä
terveyssuolaa alle ostohinnan, jollei hän myynyt sitä tavattoman suuria
määriä.

Wardin Verratonta Kiilloituspastaako haluttiin? — ikävä kyllä (pujahdus
verhon taakse) se oli nyt häneltä aivan lopussa. Viime aikoina sillä
oli ollut niin suuri kysyntä, että hän oli väsynyt tilaamaan sitä joka
toinen viikko tukuttain. Niin, Wardin pasta häneltä oli lopussa, mutta
(taaskin pujahdus verhottuun aitioon) eikö saisi olla tätä erinomaista
vasikansorkkahyytelöä, joka on saanut mitä parhaat arvolauseet
ko-konessööreiltä? Mitä ne konessöörit olivat? Konessöörit (jälleen
tiedusteluretki verhon taakse) ovat niitä rikkaita ihmisiä, jotka
voivat niellä mitä hyvänsä.

»Minäpä sanon, mitä siinä on», sanoi räätäli; »vihdoinkin olen sen
älynnyt! Hänellä on tuolla verhon takana kirja; olen nähnyt sen ennen
— Vähittäiskauppiaan Opas — ja hän puikkii verhon taakse katsoakseen
siitä, mitä hänen on sanottava ostajilleen. Siitä hän on saanut nuokin
ikkunalaitteet ja 'Tee se nyt!'-lauseet.»

Mutta hän oli väärässä — kerrassaan väärässä, sillä kun Kate tuli
puotiin kysyen: »Oletteko nähnyt Lennox-neitiä, rouva Wright? Lähetin
hänet tänne asialle monta tuntia sitten», tuli Lennox itse uutimien
takaa aitiosta ja sanoi: »Hei, Kate, terve tavattua! Mitä voimme tehdä
hyväksesi tänään?»

»Varjelkoon, kyllä nyt saat saparollesi!» sanoi Kate. »Sinua odotetaan
päivälliselle.»

»Olin juuri lähdössä kotiin», sanoi Nuppu mennen ovea kohti.

»Lapsikultani, lapsikultani, pikku enkelini!» huusi Hurskaan leski
aikoen suudella häntä, mutta Nuppu torjui sen.

»Ei tänään, jos suvaitsette; olen monta mailia liian suuri
suudeltavaksi tänään», sanoi hän ja marssi juhlallisesti ulos
italialaisesta myymälästä.

»Mitä kummaa sinä teit näin kauan poissa kotoa?» kysyi Kate. »Oliko
sinulla jotakin toimitettavaa?»

»Suoritin maksua Charlesin piipusta», sanoi lapsi, antaen takaisin sen
ostoon saamansa rahat. »Tuo rouva Wright on mitä suloisin ihminen,
mutta kyllä hän, poloinen, on liikeasioissa ihan pikku lapsi! Kun
pyysin ostaa piipun, oli hän niin mielissään, että tahtoi antaa sen
minulle ilmaiseksi, koska olin herra Dycen veljentytär. Hän sanoi, että
Dan-setä on Jumalan mies, joka on pelastanut hänet vararikosta useammin
kuin kerran, ja piippu oli sentään aika vanha kapine, joka oli ollut
ikkunassa siitä saakka kuin hän tuli kääntymykseen ja lakkasi pitämästä
koristuksia vaatteissaan. Luulisi melkein, että hänen mieltänsä
kirvelee, kun ihmiset tulevat hänen puotiinsa tuhlaamaan rahaa; hänet
on varmaankin kasvatettu vapaaruokalassa. Minä sanoin, että ottaisin
piipun ilmaiseksi, jos hän kaupanpäällisiksi suostuisi pieneen leikkiin
minun kanssani. 'Millaiseen leikkiin?' kysyi hän — oi, hän on niin
herttainen ihminen! — ja minä sanoin, että olin ihan kuolemaisillani
halusta pitää oikeaa kauppaa, ja että näyttäisin hänelle Chicagon
mallia. Ja usko pois, minä tein sen, Kate MacNeill!»

Hän tuli sisään yht'aikaa liemen kanssa, mutta mitään ei kysytty
ennenkuin setä oli lukenut ruokasiunauksen; sitten, ennenkuin
lusikkaakaan oli liikutettu, sanoi Bell-täti: »Lapseni, lapseni, missä
ihmeessä sinä olet ollut?»

»Olen pitänyt puotia rouva Wrightille», sanoi Nuppu.

»Tsk! tsk! sinä olet auttamaton!» huusi täti. »Tuollainen lapsi
pitämässä puotia!»

»Kaunis kauppiaspari, leski ja sinä! Kumpi teistä laski vaihtorahat?»
sanoi Dan-setä. »Kerropas meille kaikki.»

»No niin, minulla oli oikein hauskaa», sanoi Nuppu. »Kestäisi teeaikaan
asti, jos kertoisin ihan tarkalleen, kuinka hauska päivä minulla on
ollut, mutta tahdon hoputtaa ja luoda vain yleiskuvan. Kun sinä,
Dan-setä, sanoit hänen hoitavan liikettään fil— filantrooppisten
periaatteiden mukaan, teki minun mieleni nähdä millaista se oli, ja
minä menin sinne Katen asialle ja tarjouduin auttamaan. Hän myönsi
itsekin, ettei hän ollut maan parhaita liikkeenhoitajia eikä näyttänyt
siitä suuriakaan rikastuvan, mutta sanoi, että Luojan kiitos hänellä
oli terveyden kallis lahja. Minä olin ensimmäinen ostaja minkä hän oli
saanut nähdä koko aamuna, paitsi erästä miestä, joka pyysi rikkomaan
puolikruunusen, eikä hänellä ollutkaan puolikruunusta mukanaan, vaan
lupasi maksaa sen sitten kuin ei toiste enää tulisi. Rouva Wright sanoi
luulevansa varmasti, että liikkeessä tapahtuisi käänne, ja minä sanoin
luulevani, että se kääntyisi pikemmin, jos — jos — jos hän itsekin
vähän lykkäisi sitä. Ja hän sanoi, että siinä oli varmasti jotakin
järkeä, ja lausui toivovansa, että kuuluin kristittyjen seurakuntaan,
Minä sanoin kuuluvani, ja siihen hän huudahti: 'Halleluja!' Kaikissa
muissa suhteissa hän oli ihan täysikelpoinen; hän katsoi minuun silmät
pyöreinä ja teki juoksujalkaa kaiken mitä minä käskin. Ensin hän
otti pois kaiken vanhan ruuhkan ikkunoista ja täytti ne pähkinöillä
ja omenilla kekri-iltaa varten, niin etteivät Skotlannin ikkunat
luullakseni ole olleet sen näköisiä milloinkaan maailman alusta
lukien. 'Ihmisistä tämä on varmaan ikäänkuin hupsua', sanoi hän
vähän peloissaan, 'ei mitkään muut ikkunat koko paikkakunnalla ole
sellaisia.' 'Eipä tietenkään', sanoin minä, 'ja sepä se juuri pistääkin
ohikulkijan silmään,' Jim Molyneux sanoi, että myymälän ikkuna oli
kuin näytelmäilmoite, se tarvitsi vetonaulan — nykäisyn — iskulauseen.
Sitten minä koetin muistella niitä sukkeluuksia, joita Chicagon
puotikauppiaat painattavat ikkunoihinsa, mutt'en voinut muistaa muuta
kuin: 'Housuja, kaksi dollaria lahkeelta, istumapaikat ilmaiseksi',
mutta rouva sanoi, ettei hänellä ollut myytävänä housuja. Sitten
muistin nähneeni joitakin sieviä pikku kortteja, joihin oli painettu:
'Nouse ja loista!' ja: 'Tee se nyt!' ja minä käskin hänen piirtää nuo
sanat suuresti ja selvästi ja panin ne ikkunaan. Hän tahtoi tietää mitä
ne merkitsivät, ja minä sanoin, etten osaisi sanoa sitä alkuunkaan,
mutta ne panisivat ihmiset ihmettelemään ja tulemaan puotiin saadakseen
sen selville, ja silloin olisi hänen käytettävä tilaisuutta myydäkseen
heille jotakin ja näpättävä heiltä rahat ennenkuin he pötkivät
tiehensä. Oi, täti, kylläpä minä kerron!» ja tässä Nuppu pysähtyi
miltei hengästyneenä ja hiukan häpeissään.

»Kerro, kerro!» huudahti Ailie.

»No niin, minä menin pieneen konttoriaitioon, jossa leskellä oli
kassakirjansa, hirveästi koirankorvainen, ja pinkka saarnakirjoja
ja läjittäin kirjasia siitä, kuinka on tehtävä toisille samoin kuin
pitäisi itselle tehdä, ja kuinka on annettava köyhille ja lainattava
Herralle. Hän luki niistä kappaleita minulle ja sanoi ihmettelevänsä
toisinaan, oliko kapteeni Brodie liian köyhä maksaakseen puolentoista
vuoden tupakat, mutta hän ei halunnut ahdistaa kapteenia, koska tämä
oli ollut Intiassa ja taistellut maansa puolesta. Hän sanoi, että hänen
pitäisi kai taas kirjoittaa hänelle ja pyytää saatavansa, kun vain
tietäisi, miten sovittaisi sanansa niin, että se olisi kristillistä
ja kohteliasta ja hienotunteista, mutta tekisi kuitenkin kapteenille
selväksi, että hän tarvitsi nuo rahat oikein kipeästi. Minä sanoin
tietäväni sanat, jotka sopisivat ihan erinomaisesti, ja minä sanelin ne
hänelle —»

»Minä näin tuon kirjeen», sanoi Dan-setä, ja hänen silmänsä vilkkuivat
lasien takaa. »Se oli nerontuote — kerrohan eteenpäin!»

»Sitten alkoi ihmisiä tulla ostamaan pähkinöitä ja omenia, ja he
kysyivät mitä 'Nouse ja loista' ja 'Tee se nyt' merkitsivät. Hän sanoi,
että ne olivat viestejä Herran enkeliltä — minua kaiketi hän lienee
tarkoittanut — vaikka, taivas nähköön, minussa ei ole paljonkaan
enkeliä — vai onko, Bell-täti? Sitten ihmiset menivät pois vähän
pöllähtäneen näköisinä ja tulivat hetken perästä takaisin ja kyselivät
hintoja. Hän sanoi, ettei hän ollut ihan varma, mutta arveli, että noin
yksi shillinki, tai ehkä yhdeksän pennyä, koska heillä oli suuri perhe,
ja sitten he pyysivät saada velaksi, ja hän antoi heille perään niin
että minä ihan raivostuin. Kun väki oli mennyt pois, annoin minä hänen
kuulla suorat sanat ja tein hänelle selväksi, että fil-filantrooppiset
periaatteet olivat suuri erehdys pienessä italiaisessa myymälässä,
ja että hänen tuli antaa ostajilleen tilaisuus tehdä toisille samoin
kuin he tahtoisivat itselleen tehtävän. Hän katsoi minuun silmät
vielä pyöreämpinä ja sanoi, että ihan varmasti minä olin sallimuksen
lähettämä, ja että olin ehkä oikeassa, sillä hän ei ollut koskaan
ennen katsonut asiaa siltä kannalta. Tämän jälkeen hän reipastui
ihmeellisesti. Panin hänet lähettämään herra Reilun tiukukelloineen
kaupungille lukemaan kuulutusta, jossa sanottiin, että kaikkea mitä
tarvitsette on saatavana rouva Wrightillä pohjimmaisiin hintoihin; ja
kun ihmiset sen jälkeen tulivat puotiin ja tahtoivat saada mikä mitäkin
ilmaiseksi tai ainakin melkein ilmaiseksi, niin hän puikahti aitioon,
missä minä nyt pidin asuntoa, ja kysyi minulta mitä hänen kullakin
kertaa oli sanottava, ja sitten kipaisi takaisin ostajien luo terävänä
kuin nupinaula ja näytti heille, ettei hänen kanssaan tarvinnut
leikitellä. Hän sanoi ansainneensa enemmän rahaa tänä päivänä, minun
leikkiessäni chicagolaista kaupanpitoa, kuin hän ansaitsisi viikossa
omalla tavallaan. Oi, minähän puhun ja puhun ja puhun, ja liemeni on
jäähtynyt ihan kylmäksi!»

»Niin minunkin», sanoi Dan-setä hätkähtäen.

»Ja minun!» sanoi Ailie-täti hymyillen.

»Ja minunkin, totisesti!» huusi Bell-neiti helähtäen nauruun,
johon kaikki muutkin yhtyivät, kunnes Tellu korotti äänensä pannen
vastalauseen.




XVIII LUKU.


Niin, tuo päivä, jolloin Nuppu opetti Hurskaan leskelle uudenaikaista
kaupankäyntiä, oli synkeän vuodenajan harvoja iloisia päiviä. Sitä
seurasi ennen pitkää hilpeä ilta, ja suuri suruni on, ettei kynäni
kykene tulkitsemaan sen henkeä, niin että lukiessanne nauraisitte hänen
kanssaan ja väliin tuntisitte väristystä. Totta kyllä olivat sen illan
tapahtumat itsessään vähäisiä, kuten enin osa siitä, mikä kahdentoista
ikäisenä jättää meihin elinkautiset vaikutelmat, mutta ne vastasivat
jossakin määrin niitä odotuksia, joita hänen isänsä kertomukset
Skotlannista olivat hänessä virittäneet. Tähän saakka kaikki hänen
kokemuksensa olivat olleet luonnollisia ja miltei arkipäiväisiä,
kaikki paitsi ihmiset, jotka olivat niin omituisia ja ystävällisiä
ja toisella tavoin lystikkäitä kuin chicagolaiset, äänet, joita hän
kuuli maatessaan ullakkokamarinsa sängyssä — tuulen ulvonta, hanhien
raakunta ja tunne siitä, että oli yksinäisellä saarella toivottoman
kaukana siitä uudesta iloisesta maailmasta, jonka hän parhaiten tunsi
— toivottoman kaukana ja yksinään, saarella, joka oli kuin pilkku
meren ulapalla pitkän, pitkän matkan päässä suuresta Amerikasta.
Viimeksimainitut seikat herättivät hänessä jonkinlaista pelkoa, sillä
hän oli vielä kylliksi lapsi tunteakseen kammoa sellaista kohtaan,
mihin päivänvalo ei ulottunut tai mitä terve ihmisjärki ei uskottavasti
selvittänyt. Hän saattoi nauraa aaveille, jotka saivat Colonsayn tytön
veret hyytymään, mutta siitä huolimatta hän toisin vuoroin saattoi
tahdonponnistuksella tuntea itsessään kaiken Katen kauhun jonkun
ilmiön johdosta, joka ei ollut sen pelottavampi kuin hiiren vikinä
tai seinäraution nakutus nurkkakaapissa. Nämä olivat vain alkeellisia
ja arkipäiväisiä kauhuja, pieniä, omatekoisia näyttelijän-kammoja.
Tarvittiin enemmän kuin aaveen vihjaus tai puuta kaivertavan hyönteisen
nakutus herättämään hänessä sitä yliluonnollisten, näkymättöminä
ympäröivien maailmojen tunnelmaa, jota hän saattoi kokea lukiessaan,
joitakin värssyjä Ailie-tädin skotlantilaisesta ballaadikirjasta tai
yhtäkkiä valtavana tuntea katsahtaessaan ikkunastaan alastomaan,
kuutamokelmeään puutarhaan.

Sinä iltana piti almanakan mukaan olla kuutamo, jonka vuoksi
Rellu-Wully ei sytyttänyt katulyhtyjä, vaan meni kotiinsa ottamaan
itselleen kelpo unet, kuten hän sanoi, ja jätti kaupungin sen
valaistuksen varaan, minkä pilvien oikut saattoivat sille suoda.
Suurimman osan yötä tuo pienoinen paikkakunta oli pimeässä; myymälöiden
sulkemisen jälkeen oli niin pilkkopimeä, että yläkaupungin punavaloiset
kattoikkunat näyttivät jonkun ihmeen vaikutuksesta kohoavan ja leijuvan
taivaalla — neliskulmaisina, suurina, lepattavina tähtinä, kun Nuppu
katseli niitä seisoessaan Ailie-tädin kanssa ovella odottamassa
Dan-setää palaavaksi kotiin toimistosta. Palauttaakseen leijailevat
ikkunat takaisin luonnolliseen asemaansa täytyi Nupun siirtyä hiukan
matkaa eteisen sisäpuolelle ja määrätä niiden tavallinen paikka
pimeässä ovenkamanan perusteella.

Kirkon takaa kuului kumeaa yksitoikkoista rummutusta — ei John
Taggartin laista iloista, tahdikasta rummutusta, vaan synkeää
jymähtelyä, jonka leudon iltatuulen puuskat kantoivat epätasaisena
korviin.

»Mitä se on, täti?» kysyi Nuppu.

»Kekritontut», sanoi Ailie-neiti, katsoen Nuppuun eteislampun valossa
huulillaan hymy, jota Nuppu ei nähnyt. »Etkö ole koskaan kuullut
kekritontuista, Nuppu?»

Nuppu ei ollut koskaan kuullut kekritontuista; sen seikan oli hänen
isänsä varmaankin unohtanut. Hän oli kuullut kekristä, sanoi hän
tarkemmin kyseltäessä. Eikö se ollut kekri-ilta, jolloin urkittiin
omenia vesisaavista? Hurskaan leski oli sanonut hänelle kekri-illan
olevan tulossa, ja kekri-iltaa varten hän oli myynyt niin paljon omenia
ja pähkinöitä; mutta leski sanoi, että hän häpesi sitä tehdessään,
sillä lähetysseura ei hyväksynyt kekrijuhlaa, koska se oli epäjumalinen
ja iloinen. »Onko se hyvin iloinen?» kysyi Nuppu huolissaan.

»Sellaisena olen sitä pitänyt», sanoi täti.

»Sitten se kai on jumalaton», sanoi lapsi surumielisesti. »Olisin
toivonut, että pitäisitte kekriä aivan täällä kotona, jollei se olisi
kovin pahaa. Tuo leski teki minulle oikein paljon hyvää, kun hän
osoitti minulle, kuinka monet iloiset asiat ovat täynnä syntiä. Hän
tiesi ne kaikki! Luulen, että hän oli oppinut ne kirjasistaan. Niin,
hän teki minulle oikein paljon hyvää; minä — minä melkein toivon, etten
olisi tavannut tuota leskeä.»

»Tunnetko olevasi paha silloinkuin olet iloinen?» kysyi Ailie-neiti.

»Hyväillen aika! en rahtuakaan!» sanoi Nuppu. »Tunnen olevani ihan
kukkuroillani hyvyyttä, kun olen iloinen, mutta se johtuu nuoruudestani
ja viattomuudestani. Niin se leski sanoi, ja kyllä kai hänen sanansa
pitävät kutinsa.»

»Kuitenkin, tiedätkös, kultaseni, minä kuitenkin uskaltaisin olla
hiukan iloinen silloin tällöin», sanoi Ailie-täti. »Kenpä tietää? Tuo
leski, niin kunnioitettava kuin hän onkin, on skotlantilaiseen tapaan
sanottuna vanha ämmä, ja myönnetäänhän yleisesti, että vanhoilla
ämmillä, olivatpa he kumpaa sukupuolta hyvänsä, ei ole yksinoikeutta
viisauteen. Jos tarvitset hurskasta ohjausta, Nuppu, niin en tiedä
mistä voisit saada parempaa kuin Bell-tädiltä; ja hän on kerrassaan
hullaantunut kekriin ja kekritonttuihin. Hetken kuluttua saat nähdä
tontut, ja — ja — no niin, odotahan, niin saamme tietää mitä muuta on
nähtävänä. Kunpa Dan-setäsi nyt vain joutuisi!»

Katu oli aivan tyhjä, mutta sen autiutta ei voinut nähdä, ennenkuin
pilvet hetkiseksi ajautuivat pois kuun edestä, joka kellui tapulin
takana. Silloin pitkät, harmaat rakennusjonot kadun toisella puolen
tulivat näkyviin epätodellisina ja kelmeinä, niiden räystäät ja
savupiiput loivat sysimustia varjoja ja punavaloiset ikkunat kävivät
yhtäkkiä himmeiksi. Niiden yläpuolella kohosi jyhkeä kirkko kuin itse
isäntävarjo, ja kaikki — valkeiksi sivutut seinät, keltaisina kuultavat
ikkunat, kimmeltävä pakkanen ja autio katu oli kuin unelmanäkyä. Sitten
pilvet peittivät jälleen kuun, ja pimeys oli sakea kuin seinä. Mutta
pimeän laskeutuessa kadulle tuntui kumea rummutuksen ääni lähenevän, ja
kadun päästä, tuulenpuoleisesta kulmasta, missä Dan-sedän toimisto oli,
ilmestyi pieniä kuita, punertavia, kullankellertäviä ja kummallisesti
viiruteltuja. Ne riensivät talolta talolle, milloin ryhmittyen
linnunradoiksi, milloin hajaantuen kukin yksikseen häilyen aavemaisina
valopalloina. Hetkisen Nuppu katseli niitä hämmästyneenä, sitten hän
kirkaisi ilosta.

»Lyhtyjä! lyhtyjä! Katso lyhtyjä, täti! Tämäkö on kekri?»

»Ainakin osa siitä», sanoi täti. »Nuo ovat kekritonttuja
naurislyhtyineen. Ne kulkevat taloissa laulamassa; hetken kuluttua
saamme kuulla heidän lauluaan.»

»Voi, kuinka minunkin tekee mieli tuollaista lyhtyä! Jos saisin
heiluttaa tuollaista lyhtyä, niin tuntisin olevani kuin majakka tai
kuin Vapauden patsas New-Yorkissa. Ottaisin mieluummin naurislyhdyn
kuin laivanlastin nukkeja.»

»Eikö sinulla ole koskaan ollut sellaista?»

»Ei», sanoi Nuppu surullisena. »Et voi kuvitellakaan, millainen
mitätön, köyhä paikka Chicago on — ei kerrassaan mitään paitsi
tavallinen sähkövalo!» Ja Ailie-neiti hymyili jälleen itsekseen
iloisesti, kuten sellainen, jolla on mieluisa salaisuus tiedossaan.
»Kunpa se minun velimieheni tulisi pian», sanoi hän, ja samassa
Dan-setä tulikin pimeästä heidän eteensä lystikkään hämillinen ilme
naamassaan ja kädessä sytyttämätön naurislyhty.

»Kas tässä, Nuppu», sanoi hän, »ota tämä pian, ennenkuin joku
tyhmyri näkee sen minulla ja luulee sen olevan itseäni varten.
Tiedän, että minua pidetään jo ennestäänkin tarpeeksi hupsuna, ja
jos seudulle leviää tieto, että Daniel Dyce on kulkenut kekri-iltana
ympäri kaupunkia naurislyhtyä kantaen, niin luulisivat ihmiset minun
menettäneen pääni kaksinkertaisessa mielessä, ja se olisi kovin paha
liikeasiain vuoksi.»

»Setä!» huusi lapsi haltioissaan. »Sinä olet suloisin, herttaisin mies
koko maailmassa!»

»Totta kai», sanoi setä. »Minä olin hyvin ihailtu nuoremmilla
päivilläni. Mutta tässä tapauksessa et saa syyttää minua. Minä pesen
käteni kaikesta vastuusta. Sain määräyksen tuon kapineen hankkimiseen
Bell-tädiltäsi.»

»Hyväinen aika, eikö se ole sukkela! Sinäkö sen olet tehnyt?» kysyi
Nuppu, katsellen lyhdyn kömpelösti kaiverrettua ulkopintaa ihastuneena,
ja setä pani nauraen silmälasit päähänsä katsoakseen itsekin.

»En», sanoi hän, »vaikka olen kyllä aikoinani tehnyt joitakin
sellaisia. Siihen ei tarvita muuta kuin veitsi tai simpukankuori ja
annos raparperimikstuuraa aamulla.»

»Mitävarten se raparperimikstuura on tarpeen?»

»Naurislyhtyä tehtäessä syödään koko nauriin sisus», sanoi Dan Dyce.
»Ehkä olisin tehnyt tämänkin itse, jollei minusta olisi vastenmielistä
jättää sisusta haaskioon, ja tuo raparperimikstuura peloittaa minua.
Ostin lyhdyn eräältä pojalta tuolla kadun päässä, joka oli kovin
kalpean ja pahoinvoivan näköinen ja näytti tulevan epäilyttävän
iloiseksi päästessään lyhdystään. Luulen, että hänellä alkaa olla
raparperimikstuuran aika käsissä.»

Nuppu tuskin kuunteli, niin innostunut hän oli lahjastaan. Hän tarttui
keittiön ovenripaan ja huomasi sen salvatuksi sisäpuolelta. »Kate,
Kate!» huusi hän. »Päästä minut sisään sytyttämään lyhtyäni!»

Katen kuuttiin liikkuvan huoneessa ja omituista hihittävää ääntä myös
kuului, muttei mitään vastausta.

»Avaa ovi — pian, pian!» huusi Nuppu uudelleen, ja tällä kertaa
Bell-täti virkkoi keittiössä:

»Niin, avaa, Kate; emmeköhän olekin valmiit.»

Keittiön ovi avattiin, ja Nupun silmien eteen ilmestyi näytelmä, joka
oli sitä hämmästyttävämpi ja ihastuttavampi kun valmistukset oli kaiken
päivää pidetty huolellisesti salassa. Kymmenkunta lasta, jotka oli
salavihkaa tuotu sisään pihaoven kautta, istui vesisaavin ympärillä,
missä uiskenteli omenia, ja he odottivat vain hänen saapumistaan
aloittaakseen hauskan leikkinsä.

Oi, kuinka onnellinen tunti sitten seurasi! Mutta siihen ei vielä
sisältynyt se kaikkein vaikuttavin hetki, johon ajatukseni kiertyivät.
Se ei ollut naurun säestämä saavista urkinta, ei sormusten ja nappien,
sormustimien, pikkuruisten nukkien ja hopearahojen löytäminen Katen
keittämästä perunapöperö-kasasta; ei sitä seurannut illallinenkaan
eikä pähkinöiden parittain paahtaminen pesänristikolla, mikä synnytti
haavemaisen muinais-ajan- ja ballaadikirjan-tunnelman. Nuppu piti
näistä kaikista; hänen hurmionsa nousi huippuunsa, kun tontut astuivat
huoneeseen noetuin kasvoin, puettuina kuin naamiaisia varten, jokainen
rummuttaen tynnyrinvanteeseen pingotettua lampaannahkaa. Hän ei ollut
koskaan ennen tullut näkemään, kuinka iloinen sielu asui Bell-tädissä,
tuossa tavallisesti niin hillityssä naisessa, joka käyttäytyi
vakavasti, ikäänkuin todeten, että hänen tanssipäivänsä olivat ohi ja
että hänen oli aika muistaa vuosiensa määrää. Tänä iltana Bell-neiti
voitti iloisuudessa Ailienkin, johti leikkejä avarassa keittiössä,
sutkautteli lystillisyyksiä ja piti seuraa sellaisessa ilon remakassa,
että Ailie huudahti lopulta: »Bell, minä luulen, että sinä olet
loihdittu!»

»Tosiaankin, taidatpa olla oikeassa», myönsi Bell, vaipuen väsyneenä
tuolille. »Minun iälläni se on hupsua; en ole nauranut näin paljon sen
jälkeen kuin olin Barbara Mushetin koulussa.»

Tämä kaikki ei kuitenkaan vielä tehnyt tätä iltaa lapsukaiselle
muistettavaksi, vaan vasta sen jälkeen seurannut puolituntinen.
Hän ei tyytynyt ennenkuin sai sytyttää lyhtynsä ja saattaa toisia
lapsia kotiin. Kate lähti hänen mukaansa, ja tuo onnellinen seurue
kulki katua pitkin, kunkin erotessa joukosta oman kotinsa ovella,
kunnes viimeinenkin oli poissa, ja sitten Nuppu ja Kate lähtivät
paluumatkalle. Mutta Katellä oli mielessään tuuma, jota hän oli
hautonut koko illan sen jälkeen kuin oli paahtanut keittiön pesässä
kaksi pähkinää itselleen ja Charlesille ja nähnyt niiden suostuvan
palamaan yhdessä aivan sopuisasti. Niin pitkälle oli kaikki hyvin,
mutta hän halusi lisää vakuutusta lempensä lopullisesta voitosta.
Ilmeni, että sivukadun varrella asui tietäjäeukko, joka tunsi loitsuja
ja taikoja, ennusti teekupista ja korteista ja osasi selittää unia.
Varsinkin kekritaioissa hän oli etevä, ja Nupunkin piti saada nähdä
hänet, se ei veisi minuuttiakaan.

Lyhdyn valossa he löysivät tien povaajaeukon ovelle, ja huonosti
oli kohtalo tuota tulkkiansa suosinut, koska hän asui viheliäisessä
hökkelissä, minne palvelustyttöhupakot tulivat iltaisin tirskuen ja
peläten saadakseen tietää, mitä tulevaisuudella oli heille varattuna.
Nuppu seisoi lattialla oman lyhtynsä valopiirissä ja katseli, kun eukko
pudotti munanvalkuaisen vesilasiin. Tuohon valkuaislönttiin, joka
muodosti joitakin epäselviä, häilyviä kuvioita, hän sitten tähysteli ja
sanoi näkevänsä siinä laivanmastoja ja vilkasliikkeisen sataman, ja se
merkitsi merimiestä aviopuolisoksi.

»Enkös sitä tiennytkin!» huudahti Kate riemukkaasti; mutta siihen
eivät menot vielä loppuneet, sillä eukko käski hänen ryypätä vähän
tuosta lasista, nielemättä, ja mennä ääneti ulos pimeään, kunnes
kuulisi miehen ristimänimen, ja se oli silloin tuon merimiespuolison
nimi. Kate ryyppäsi kohtalon lasista ja meni Nupun kanssa pimeälle
syrjäkadulle. Silloin tuli Nupulle se suloinen, hurja, taikatenhoinen
tunne, jota hän nykyjään oli alkanut houkutella mieleensä milloin
vain voi, ruokkien sillä mielikuvitustaan. Lyhty loi vain himmeän
valaistuksen syrjäkadulle, jota pitkin he riensivät. Niin alkeellisilta
ja harmailta, iänikuisilta ja kuolleilta näyttivät kahtapuolta
kyyhöttävät talot suljettuine ikkunaluukkuineen, että Nupusta tuntui
kuin olisi hän taikaiskulla tullut kuoreen, joka oli yhtä tyhjä ja
eloton kuin haarniska linnan hallissa. Hetken perästä Kate sanattomana
pysähtyi kadunkulmaan kuuntelemaan. Vähään aikaan ei kuulunut mitään
inhimillistä lähtöä olevaa ääntä, mutta sitten kantautui yläkaupungllta
päin äänten muminaa, jota kohti Kate painalsi juoksemaan äkkiä kuin
käsketty. Nuppu painoi perässä, mutta ei niin nopeasti, sillä hänen
oli suojeltava lyhtyään tuulelta. Hän jäi jälkeen tässä kilpajuoksussa
kohtalon äänen tavoittamiseksi; askelten ääni hänen edellään häipyi
etäisyyteen ja hänen lyhtynsä sammui, ja siinä hän seisoi ensi kertaa
yksinään pimeässä Skotlannissa — Skotlannissa, missä noidat vielä
tekivät taikojaan! Kauhu, jota oli suloista muistella seuraavana
aamuna ja jonka muistoa hän helli kaiken ikänsä, valtasi hänet, ja hän
tunsi että kaikki, mitä ballaadikirjassa sanottiin, oli totta! Yhden
sanan hän kirkaisi, niin että se kaikui kimeästi pitkin katua — se oli
Charlesin nimi, ja Kate sen kuultuaan nielaisi ja palasi takaisin.

»Arvasin, että se palauttaisi sinut», läähätti Nuppu. »Minua peloitti
niin, että minun täytyi sanoa se, vaikka se luultavasti merkitseekin
sitä, että olen menettänyt toivon saada hänet miehekseni.»

»Siunatkoon! sinä sitä hoksaat!» sanoi kiitollinen Kate.




XIX LUKU.


Kevät saapui ja kevään elpyminen. Puut, pensaat ja kukkaset tunsivat
uuden mahlan virtailevan. Hän kasvoi silloin puutarhassa, tuo
lapsonen — vanhassa skotlantilaisessa puutarhassa, jonka kaupungin
muurien kulmake erotti syrjäiseksi, suojaiseksi sopeksi. Dycen väki
rakasti suuresti puutarhaansa viettäen siellä monet tunnit, ja siitä
varmaankin johtui, että he olivat niin terveen iloisia eivätkä antaneet
skotlantilaisen aavemielen liian usein tai liian kauan masentaa hyvää
tuultaan, vaan ottivat toivon oppia vuodenaikojen vaihtelusta, jotka
antavat meille kauneutta ja lakastumista vaihtumattomassa vuorokulussa.

»Se on sellainen aika», oli Ailien tapana sanoa keväästä, »jolloin
mieleen hiipii suloinen tunne, että haluttaisi istahtaa ja katsoa, kun
toiset tekevät työtä.»

»Tarvitsee laittaa ruohikonniittokone teroitettavaksi; naapurit voivat
tarvita sitä milloin hyvänsä», sanoi hänen veljensä Dan.

He katselivat vihreiden varsien puhkeamista keltanarsisseihin, jotka
ennen pitkää alkaisivat vilkuttaa kultaviirejään.

Ja Rellu-Wully, silloinkuin hän ei ollut keiloja soittamassa tai
katuja lakaisemassa tai maleksimassa laiturilla pitääkseen lukua
laivoista, joita ei koskaan tullut, sillä ne vierailivat vain lähempänä
maailman valtaväyliä sijaitsevissa satamissa, missä ihmiset kokoavat
rikkauksia ja menettävät paljon viatonta huvitusta, työskenteli —
kuten hän itse sanoi — Dycen puutarhassa. Hän ei kylläkään ollut
mikään etevä puutarhuri, sillä se joka on etevä monipuolisuudessa,
jää pakostakin vaille täydellisyyttä millään erikoisalalla, niin että
huonoimmat palkat maailman markkinoilla koituvat pystyvien miesten
osaksi. Mutta pystyväisyys antaa palkinnon itsessään, tuoden mukanaan
viihdyttävän omavaraisuuden tunteen, joten meidän ei tarvitse olla
paheillamme Wullyn vuoksi. Kuten hän itse sanoi, hän »täytti miehen
paikan» yksinkertaisessa, koruttomassa puutarhanhoidossa, vaikka
toden sanoaksemme hän näytti luulevan täyttävänsä sen parhaiten
istumalla käsikärryjensä aisalla poltellen mietteliäänä piippuaan ja
katsellen, kuinka iloiset kevättunnit vierivät ohi tuottaen kuuden
pennyn kustannuksen kukin sille asianajajalle, joka oli hänet palkannut
työhönsä.

Nuppu liittyi usein hänen seuraansa käsikärryjen aisoille ja kuunteli
vakavana hänen puheitaan, ajatellen, että mies, joka puuhasi niin
monissa erilaisissa ja mielenkiintoisissa töissä päivän mittaan, oli
tavallista viisaampi ja lahjakkaampi. Entisinä ja voimakkaampina
vuosinaan oli Wully ollut sotamies, ja hänen hoidellessaan kukkia
nykyisin, asustivat hänen ajatuksensa usein ristiriitaisesti etäisillä
ja kaamean erilaisilla näyttämöillä, missä hän oli kaivannut vierasta
multaa kaatuneiden toveriensa hautaamiseksi.

»Kertokaa taas Inkermanin taistelusta, herra Reilu», sanoi Nuppu, »niin
minä ajan linnut pois tulpaanipenkiltä.»

»Kyllä kerron, tyttöseni!» vastasi Wully, täyttäen jälleen piippunsa
iloisena saadessaan tekosyyn levätäkseen keveästä raadannastaan, joka
käsitti penkkien haravoimisen ja lintujen karkottamisen nokkimasta
orastavien tulpaaninlehtien kärkiä. »Nuo linnut ne ovat vasta
kiusankappaleita! Niitä vilisee täällä puutarhassa kuin Vilkkilässä
kissoja! Herra tiennee, mitä niistäkin hyötyä lähtenee, ei muuta
kuin tirskuttavat ja tirskuttavat... Hush! tiehenne siitä paikalla,
tahi saatte nähdä, kun lähden jälkeenne! — Niinpä niin, Inkermanin
taistelusta. Se oli pitkä päivä, sen voit uskoa, neljännestä yli
kuudesta puoli viiteen; miestä kaatui kuin heinää kaiken aikaa; minulla
oli kantapää kamalasti hierautunut, eikä suupalaakaan minkäännäköistä
vatsassani. Ilkeä, kostea päivä, sataa tuhuutteli. Me olimme niin
mustia kuin — niin mustia kuin — kuin —»

»Niin mustia kuin helvetin ruhtinaan liivit», täydensi Nuppu.
»Jatkakaa! Minä muistan sananne täsmälleen.»

»Sanoin sen vain yhden kerran», sanoi Wully, säikähtyneenä Nupun
nopeasta oppimiskyvystä. »Eikä se ole ollenkaan sovelias sinua
kaltaisesi sanottavaksi; se on vain renttumaisen hulttioimen sana.»

»Niin, kyllä minä olen kelvoton! En sano sitä enää toiste», lupasi
lapsi. »Ei teidän tarvitse näyttää niin juhlalliselta kuin viimeinen
valtti. Jatkakaa, jatkakaa!»

»Niin mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä ja ruudista; meillä
oli ne Minié-pyssyt, näes. Ja ryssät olivat juuri niinkuin tuolla
tunkion ja kylmänlavan välissä, ja me hyökkäsimme heitä kohti —
niinkuin tuolta Rodgerin talon tiilikaton ylitse. Me olimme raskaassa
divisioonassa, ja minä tapoin ensimmäisen mieheni, mistä itse tiesin,
jokseenkin tuon keltaisen krookuksen kohdalla. Miesparka! Minulla ei
ollut mitään vihaa häntä kohtaan, sen takaan; mutta meidän kummankin
pyssy oli lataamaton, kun tulimme toisiamme vastaan, ja siinä oli lähtö
joko hänen tai minun.»

Hän pysähtyi ja pusersi suutaan tiukkaan, niin että huulet aivan
katosivat niiden ympärille kokoutuviin ryppyihin, ja hänen silmissään
oli omituinen kiilto.

»Jatkakaa!» huudahti Nuppu, vetäen henkeään kaamean odotuksen vallassa.
»Te annoitte hänelle — te annoitte hänelle —»

»Minä annoin hänelle — olen sanonut sinulle jo ennen, mitä annoin
hänelle. Pitääkö minun sanoa se uudelleen!»

»Pitää», sanoi Nuppu, »sillä se on teidän huippukohtanne.»

»Minä annoin hänelle — minä annoin hänelle — _painetista_!» huusi
puutarhuri, tehden äkkiä peloittavan, hurjan huitaisun käsivarsillaan,
ja sitten — oi, houkka Wully Oliver! — alkoi itkeä, tai ainakin
pusertaa itkua. Sillä Nuppu oli opettanut hänet ajattelemaan, mitä
kaikkea tuohon hurjaan pajunetin survaisuun sisältyi — valoisan,
uljaan elämän sammuminen, äidin saattaminen lapsettomaksi tai lapsen
isättömäksi jossakin venäläisessä kodissa.

Kun Bell, toimellinen emäntä, katsahtaessaan säiliökamarin ikkunasta
näki surkeasti tuhlattavan aikaa, josta maksettiin kaksitoista
puolpennyä tunnilta, tuli hän ulos ja lähetti lapsen läksyjensä
ääreen, mutta sittenkään ei tuo omituinen puutarhuri pitänyt kiirettä
työhön ryhtymisellä, sillä hän tiesi keinon, millä sai neiti Dycenkin
juuttumaan pakinoihin, vaikkei hän istunutkaan hänen kärryjensä aisalle.

»Ihmeellinen lapsi tuo!» aloitti Wully. »Merkillinen kerrassaan!
Hänessä näkee erotuksen joka päivä. Hän kasvaa kuin pajun virpi, ja
häneltä häviää vähitellen tuo kamala amerikkalaismurre, joka hänellä
oli puheissaan ensin tullessaan. Hän puhuu yhtä kaunista englantia kuin
te tai minä, kun vain niikseen ottaa.»

»Pelkään, ettei se olisi hänelle kovin vaikeaakaan, Willy», sanoi
Bell-neiti. »Hän on aina osannut puhua millä tavalla on mieli tehnyt,
ja tietäkääs, kun ensi kerran kuulimme hänen ääntään, oli hänellä
ilmetyn elävästi juuri sama puhetapa kuin teillä uudenvuoden-aamuna,
nikotusta myöten. Toivon, että pidätte vaaria siitä, mitä sanotte
hänelle. Tuo lapsi painaa mieleensä kaikki kuulemansa niin vikkelästi
ja hän on niin viaton, että on tuskin hyvä antaa hänen kuunnella paljon
sellaisen henkilön puheita, joka on ollut sotamiehenä, — ei sillä,
että minä moittisin sotamiehiä, Willy, Luoja siunatkoon heitä kaikkia
Skotlannin puolesta, nuoria niinkuin vanhojakin!»

»Ei ainuttakaan sopimatonta sanaa minulta, neiti Dyce», huudahti
Wully painokkaasti. »Kerran vain pääsi suustani helvetti, ja siitä
olisin voinut purra kieleni poikki. Me kuulimme, nähkääs, koko joukon
helvettejä siellä Sevastopolin ympärillä: se ei ollut mikään herra
Siivosen sunnuntaikoulu. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, että Wully
Oliver opettaisi huonoja sanoja niin hienolle neidille kuin tuo lapsi
on. Jospa lienen kuinkakin tyhmä silloin kuin ryyppy on sisässäni, niin
toivoakseni olen kuitenkin aina täysi gentlemanni.»

»Kyllä toki, sitä en ole koskaan epäillytkään», sanoi Bell-neiti.
»Mutta tiedättehän, että haluaisimme niin hartaasti hänen oppivan vain
sellaista, mikä on jaloa ja kaunista ja puhdasta. Kun olette saanut
haravoiduksi tämän penkin — hyväinen aika! tässä minä pidätän teitä
käymästä siihen käsiksi — niin onkin teidän jo aika mennä kotiin
päivälliselle. Viekää tästä kimppu raparperia emännällenne.»

»Kiitos, kiitos rouva», sanoi Rellu-Wully, »mutta, totta puhuakseni,
me olemme vähän niinkuin väsyneet raparperiin. Minä saan sitä
leivisköittäin joka ainoalta tilkulta, missä työskentelen. Toivoisin,
että ihmisillä olisi yhtä viljalti luumuja tai mansikoita.»

Bell nauroi. »Se on hyväntahtoisuuden yrtti», sanoi hän. »Kaikella on
aina tarkoituksensa luonnossa, ja raparperi on tarkoitettu pitämään
anteliaisuuttamme vireessä.»

Ja tähän tapaan tuo Bell-hupakko pidätti Wullyä pakinoimassa, juuri
niinkuin tämä halusikin, kunnes herra Dyce itse, nähdessään hopeisia
tuntejansa väärinkäyteltävän, tuli puutarhaan, lähetti sisarensa
sisään ja katsoi että hänen puutarhurinsa ansaitsisi edes pienen osan
palkastaan.

»Julma mies naisten perään, tuo William!» oli kaikki mitä asianajajan
tarvitsi sanoa. »Oli vähän puhetta, että tälle puutarhalle olisi
tehtävä jotakin, mutta kas, älkää silti antako savujenne mennä hukkaan!»

Silloin saattoi nähdä Rellu-Wullyn uutterana.

Missäs Nuppu oli silloin? Läksyjensäkö ääressä? Ei, ei, siitä saatte
olla varma; vaan keittiössä Colonsayn Katen luona esittämässä tälle
veristä kertomusta Inkermanin taistelusta. Nupun kertomana se oli
paljon hienompi ja liikuttavampi tarina kuin tullessaan Rellu-Wullyn
huulilta. Wullyltä Nuppu sai vain käsivarsien huitaisun, jolla
painetti survaistiin maaliinsa, huulten yhteenpusertamisen ihan kuin
ne olisi nyörillä kiristetty, silmänräpäyksen elävän leimun ja hänen
leveän skotlantilaismurteensa. Wullyltä saamaansa runkoon hän lisäsi
mielikuvitusta ja draamallisuutta.

»Mustia kuin hiilisäkit, patruunien kärystä;... joko hänen tai
minun;... annoin hänelle,... annoin hänelle;... suljin silmäni ja
sanoin: 'Jumala, anna anteeksi' ja annoin hänelle painetista!»

Katen esiliina lennähti tällöin peittämään hänen silmiään, sillä hän
näki edessään koko tuon verisen näytelmän. »Siitä minä olen iloinen»,
sanoi hän, »että minun sulhaseni on merimies. En saisi unen rahtua
silmiini yöllä heidän painettiensa ajattelemiselta, jos hän olisi
sotamies. Ja siitäpä johtuu mieleeni, tyttöseni, että on jo enemmän
kuin viikko siitä kuin lähetimme pojalle kirjeen. Onko sinulla nyt
aikaa istahtaa kirjoittamaan joku raapaisu Hampuriin Elben varrella —
harjoittaa rautamalmin tuontia?»

Ja Nupulla oli aikaa, ja niin hän istahti ja kirjoitti hellan kirjeen
Charles Macleanille Oronsaysta. Hän kertoi olevansa pahoillaan, mutta
täytyvänsä tunnustaa, että oli kerran lahjoittanut sydämensä eräälle
Venäjän armeijan upseerille, joka, surullista kyllä! sai surmansa
veritanterella. Hänen viimeiset sanansa, elonkipinänsä vähitellen
sammuessa, olivat — —

»Mitkähän olisivat erään venäläisen upseerin viimeiset sanat, joka
rakasti sinua?» kysyi Nuppu, pureskellen neuvottomana kynäänsä.

»No, mitä hyvänsä! — 'parhaat terveiseni Katelle'», sanoi Kate, joka
tähän mennessä oli oppinut, että Charles piti eniten niistä kirjeistä,
joissa Nuppu antoi mielikuvituksensa vapaimmin liitää.

»En oikein usko sitä», sanoi Nuppu. »Se kuulostaisi aivan liian
tyyneltä parhaillaan kuolevan miehen suusta.» Mutta hän pani nuo sanat
paperille siitä huolimatta, tuntien kohtuulliseksi, että Katelläkin
oli jotakin sanottavaa niissä kirjeissä, joita hänen nimessään
kirjoitettiin.

Tämä oli se kirje, jossa he antoivat Charlesille vihjauksen, että lady
Annen huvipurteen oltiin vailla kapteenia.

Ja yhä edelleen Katen koulutus edistyi hiljalleen, kuten voitte nähdä
siitä, mitä hän tiesi Hampurista, vaikka hän ei vielä ollutkaan
niin pitkällä, että olisi kirjoittanut itse rakkauskirjeensä. Hän
saattoi istua iltaisin tuntikausia vallan säyseästi, kudelmaa
kutoen, keittiössä, kuunnellen lapsen lukemista. Pariakymmentä
eri kirjaa oli hänelle koetettu Ailie-tädin neuvojen mukaan (joka
tunsi tämän Dycen Alemman Akatemian salaisuuden), mutta ainoakaan
niistä ei tehonnut oppilaaseen puoleksikaan niin paljon kuin hänen
vanhat suositut vihkoromaaninsa, kunnes he eräänä onnellisena
päivänä osuivat »Pickwick-klubin» tarinoihin. Kate ihastui suuresti
»Pickwickiläisiin». Niiden lystikkyydet, jotka oli esitetty Colonsayssa
kokonaan tuntemattomalla kielellä, menivät melkein kaikki yli hänen
ymmärryksensä. Mutta »sitä herra Pickwick-poloista!» huudahti hän
jokaisen ikävän kommelluksen kohdatessa; »pikku äijäparkaa!» ja kirjan
ihmiset olivat hänelle yhtä todellisia kuin jos hän olisi tuntenut
heidät kaikki Colonsayssa. Jos Dickens olisi tiennyt, mitä omituisia
tunteita hänen harhaileva sankarinsa herätti tämän ylämaalaisen
palvelustytön mielessä, olisi hän suuresti ihmetellyt.

Sillä aikaa kuin Nuppu opetti Kateä sinä kevännä, tuumi Bell-neiti
ryhtyä itse harjoittamaan Nuppua järkevään taloudenhoitoon. Lapsi
kasvoi yhtä nopeasti mieleltään kuin ruumiiltaankin; joka päivä hän
näytti ajautuvan kauemmaksi kotiliedestä siihen maailmaan, jolta
hänen tätinsä tahtoi hänet varjella — maailmaan, jonka oven avasivat
selko selälleen kirjat, Ailie-tädin myötätunnon taika-avain ja hänen
oma henkensä. Senvuoksi Bell päätti lujasti mielessään houkutella
hänet kotitalouden hiljaiseen taiteeseen, joka häntä itseään oli
aina viehättänyt. Hän ryhtyi puuhaan perin ovelasti, antaen Nupun
leikkiä vuoteidentekoa ja pölynpyyhkimistä porraskaiteista ja salin
korulistoista — kiekuroita, reikiä ja soppia täynnään olevista
paikoista, joita Katen lainen kehittymätön siistijä on aina taipuvainen
käsittelemään pintapuolisesti ylimalkaisella pyyhkäisyllä, joka vain
työntää lian syvempään. Nuppu ei lyönyt laimin pienintäkään nurkkaa
eikä syvintäkään sopukkaa; kaiken mitä teki hän teki huolellisesti,
suureksi iloksi tädilleen, joka käsitti sen varmaksi merkiksi siitä,
että Luoja oli määrännyt hänet kelpo perheenemännäksi. Mutta lapsi
väsyi pian vuoteidentekoon ja pölynpyyhkimiseen, samoin kuin oli
väsynyt liinanpäärmäämiseen. Ja kun Bell valitti tätä laimentumista,
sanoi Ailie: »Ethän voi vaatia, että jokaisella olisi samat lahjat
kuin sinulla itselläsi on. Nyt kun hän on osoittanut kykenevänsä
puhdistamaan kunnollisesti porraskaiteen, ei pidä häntä niin kovin
moittia, jos hän kadottaakin mielenkiintonsa siihen. Lapsi on nero,
Bell, ja hänen luonteiselleen henkilölle käy huokeasti suoritettava työ
helposti halveksittavaksi. Kunnia on juuri vaikeuksien voittamisessa,
siinä että pääsee pitemmälle, aina ja aina pitemmälle», ja Ailien
kasvot hehkuivat jonkinlaisesta sisäisestä tulesta.

Tuohon puheeseen Bell ei lausunut mitään. Hän piti sitä tavallisina
Ailien höpinöinä. Mutta Daniel Dyce, joka kuuli sen, tuli äkkiä
vakavaksi.

»Luuletko sen olevan neroutta vai varhaiskypsyyttä?» kysyi hän.

»Ne ovat hyvin suureksi osaksi samaa», sanoi Ailie. »Jos voisin olla
uudelleen sama lapsi kuin kerran olin; jos voisin edes muistella —» Hän
pysähtyi puheessaan ja hymyili. »Millaista turhamaisuutta!» sanoi hän.
»Millaista itserakkautta! Jos voisin olla sama lapsi kuin olin kerran,
niin olisin varmaankin hyvin tavallinen lapsi lopultakin, ja esiliinani
olisivat yhtä tuhruiset kuin silloinkin. Mutta minulla on se käsitys,
että Lennoxia ei ole tarkoitettukaan tekemään vuoteita, pölyyttämään
kaiteita tai istumaan kainosti kuuntelemassa kahvipöytäjuttuja
kyläkaivosta ja rippisunnuntaihatuista. Tuollaiset toimet eivät ole
millään tavoin alentavia niille naisille, jotka ovat tarkoitetut
niitä tekemään ja jotka tekevät ne hyvin; mutta me emme kaikki voi
olla kärsivällisiä Marttoja. Tiedän sen, koska olen itse rehellisesti
koettanut parhaani.»

»Tuota sanoessasi teet varmaan pilkkaa minusta», sanoi Bell hieman
syytetyn näköisenä.

»En ajatellut sinua», sanoi Ailie huolestuneena. »Ja jos olisinkin
ajatellut ja tehnyt pilkkaa, niin olisin pilkannut juuri sitä mitä
rakastan. Nuo toiset asiat ne tekevät minut juhlalliseksi. Sinun tiesi,
Bell, on aina ollut selvänä edessäsi — siinä suhteessa olet ollut
onnellinen ihminen. Neroilla, sellaisilla kuin tämä lapsi, on tie
sekava ja täynnä vaaroja.»

»Onko hänen annettava siis ajautua omaa tietään?»

»Me saimme hänet kymmenen vuotta liian myöhään estääksemme sitä»,
sanoi Ailie-neiti lujasti ja katsoi Dan-veljeensä apua etsien. Dan
piti Tellua sylissään, silitellen sen takkuista selkää, ja kuunteli
väittelyä tuikahtelevin silmin, hyräillen jotakin laulunsäveltä.

»Te olette kumpikin oikeassa ja kumpikin väärässä, kuten Colin
Clelandin oli tapana sanoa ollessaan ryyppysillä henkilöiden kanssa,
jotka väittelivät keskenään», sanoi asianajaja. »Mutta minä en ole
niin teräväpäinen kuin Colin Cleland, enkä voi tiukua kilistäen
tilata välittävää ratkaisua. Sen kuitenkin sanon, että lapsi on minun
mielestäni onnellinen, jos hän on jotakin muuta kuin nero. Jos minulla
olisi poika, olisi pysyvänä rukouksenani, että hän pysyisi tavallisella
tasolla. Vuorenhuipuilla on yksinäistä, ja nero näyttää yleensä
esiintyvän yhdessä huonon vatsan tai heikkojen keuhkojen kanssa, ja
maksaa kamalan hinnan jokaisesta haltioitumisen hetkestä!»

»Shakespeare!» huomautti Ailie-neiti.

»Ja Robert Burns!» sanoi Bell. »Paitsi mitä naisiin, pulloon ja
hummaukseen tulee... Harhaanjohdettu poikapoloinen! hän oli sellainen
kuin ihmiset, joiden keskuudessa hän eli. Ja entäs sitten Walter
Scott, parhain ja jaloin mies, mitä Luoja koskaan on Skotlannille
lahjoittanut; hän ei ollut koskaan vuorenhuipulla, paitsi milloin hän
tahtoi viedä sinne joukon ihmisiä mukanaan.»

Daniel Dyce puhdisti silmälasejaan ja naurahteli. »Hm», sanoi hän,
»myönnän että poikkeuksia on. Mutta ojennapa minulle tohvelini, Bell;
minä vetoan edelleen Colin Clelandiin — te olette kumpikin oikeassa ja
kumpikin väärässä.»

Bell-neiti tuohtui tästä niin, että lähti heti keittiöön aloittaakseen
keittokurssin veljentyttärellensä.




XX LUKU.


»Katerin!» sanoi hän astuen keittiöön tukku sanomalehtileikkeleitä
kädessään, ja hänen äänensä kuullessaan Katen kasvot vaalenivat.

»Minä vakuutan, etten ole särkenyt yhtään esinettä koko päivänä!»
huudahti hän puolustautuen, sillä hän oli tottunut tuohon viralliseen
puhuttelutapaan joka kerta kun jokin tapaturma oli sattunut
posliiniastioiden joukossa.

»Enhän ole syyttänytkään sinua», sanoi Bell-neiti. »Siunatkoon, kyllä
paha omatunto mahtaa olla kamala asia! Aioin antaa sinulle — ja ehkä
Lennoxillekin, jos hän siitä piittaa — muutaman tunnin opetusta
keittotaidossa. Se on tarpeen joka talossa, missä on vähänkään
perhettä. Tiedäthän millaisia miehet ovat!»

»Jo hyvinkin!» sanoi Kate. »Niillä on aina mielessä, mitä ahtaisivat
sisuksiinsa, noilla ahnailla piruilla! — suokaa anteeksi, mutta se ei
ole kirosana gaelinkielellä.»

»Ei ole kuin yksi piru millään kielellä, Kate», sanoi Bell-neiti.
»Ja olen iloinen voidessani ajatella, että se on useammin typerällä
kielellämme kuin sydämessämme. Olen aina aikonut antaa sinulle
keittokirjan.»

»Keittokirjan!» huudahti tyttö. »Colonsayssa näin monet kerrat
keittokirjan; pastorinrouvalla oli sellainen, ja sitä lainattiin
kaikkiin häihin. Mutta ei siitä koskaan meille paljon hyötyä ollut, kun
siinä kaikki alkoi tällä tavalla: 'Ota puhdas kulho', tai 'Leikkele
hienoksi kananpaistin jäännökset', eikä kumpaakaan ollut aina käsillä
siellä Colonsayn saarella.»

Bell-neiti laski leikkeleensä keittiöpöydälle — siinä oli valtava
kasa reseptejä liemien ja muhennosten, vanukkaiden, kaakkujen ja
makeisten valmistamiseen, kuin myöskin virkistysmehuihin, joita
saattoi laittaa herkullisesti seljan ja silkkiäispuun marjoista, jos
sellaisia hedelmiä vain olisi maankulmallamme ollut saatavissa. Hän
oli kerännyt näitä leikkeleitä monet vuodet, sillä kotitalouspalsta
oli hänelle mieluisin osa sanomalehteä, sittenkuin hän oli lukenut ne
pikkupätkät, joista kävi selville, kuinka skotlantilaiset Lontoossa
olivat kaiken etunenässä tai suorittivat aimo tekoja sotakentällä. Hän
keräsi leikkeleitään kuten saituri seteleitään, muttei voinut koskaan
löytää sen herkullisen Sultana-kaakun reseptiä, johon vaadittiin
yhdeksän munaa, silloinkuin sitä olisi tarvittu, vaan ainoastaan sen
yksinkertaisen, joka maksoi noin puolitoista shillinkiä. Toisinaan
Ailie tarjoutui piloillaan tarkastamaan pinkan etsiäkseen kaikki
herkulliset ja hienonhienot reseptit, jotka oli mainittu; varmasti ne
siellä olivat (sillä Bell oli lukenut ne ahmien ääneen leikatessaan
ne irti), mutta Bell ei koskaan sallinut sitä tehdä, vaan sanoi:
»Joutavia, mitä vielä! Dan pitää enemmän tästä, ja se toinen voi kyllä
olla erinomainen painettuna, mutta se on liian herkullinen ollakseen
terveellinen, ja maksaa sievät rahat. Luetaanhan sanomalehdissä joka
päivä, ettei mikään ole terveydelle parempi kuin yksinkertainen
ruokajärjestys.» Täten johtui, että Daniel Dycen ateriat olivat
jossakin määrin yksitoikkoisia, mutta onneksi hän oli niitä miehiä,
jotka eivät ole siitä millänsäkään, koska pitävät koruttomista,
vanhoista ystävistään parhaiten ruokalistaansakin, samoinkuin kenkiin,
takkeihin ja persoonallisiin tuttavuuksiinsa nähden. Joskus hän ilvehti
Bellin mielilukemisella, ollen osoittavinaan herkkusuun mielenkiintoa
hänen ensi kokeeseensa jonkun epätavallisen ruokalajin valmistuksessa,
mutta nautti siitä huolimatta vähentymättömällä mielihyvällä hänen
muuttumatonta mainiota kaalikeittoaan ja yksinkertaisia väliruokiaan,
säilyttäen korkeimman ylistyksensä hänen erinomaisille aamiaisilleen.
»En tiedä, sinäkö tulet yhä paremmaksi vai minäkö totun siihen»,
huomautti hän usein, »mutta tämä vasta kalaa on, jos sallit minun
sanoa, Bell-neiti.»

»Otahan vielä yksi mykyrä, Dan», yllytti Bell silloin, peittääkseen
hämmennystään, jonka Danin kehuminen aiheutti. »Olen varma, että
sinulla on nälkä.»

»Ei, ei minun ole nälkä», oli Danin vastaus, »mutta kiitos
Kaitselmuksen, minä olen ahne — ojennahan vati.»

Bell touhusi keittotaidonopetuksessaan, antaen leikkeleiden toimittaa
vielä ostamattoman kirjan virkaa, tehden kaikkensa saadakseen Nupun
ymmärtämään, kuinka jaloa oli oikea torttutaikina, vaikka hänen
opetuksensa oli ovelasti tähdätty ikäänkuin Katelle yksinään.
Hänen hihansa olivat ylöskäärityt ja jauhot pölisivät, kun ovelle
kolkutettiin. He katsahtivat ulos innokkaan puuhansa keskeltä, ja
katso, ulkopuolella seisoivat linnan vaunut!

Bell-neiti voihkaisi. »Armahtakoon! Se on varmaan lady Anne, ja Ailie
on ulkona, enkä minä voi mennä ketään puhuttelemaan, kun olen tällainen
kuvatus. Juokse ovelle, kultaseni, ja ohjaa hänet arkihuoneeseen ja
pidä häntä siellä siksi kunnes olen valmis. Muista sanoa 'armollinen
neiti' — ei, älä sano 'armollinen neiti', sillä Dycet ovat vanhaa sukua
ja oikeastaan kuin heidän naapureitaan, vaan sano 'teidän armonne' —
ei liian usein, vaan aina silloin tällöin, osoittaaksesi hänelle että
tiedät sen.»

Nuppu meni ovelle ja päästi lady Annen sisään, ohjaten hänet tyynesti
arkihuoneeseen.

»Ailie-täti on ulkona», sanoi hän, »ja Bell-täti on sellainen kuvatus.
Mutta hän tulee ihan kohta, teidän — teidän —» Nuppu pysähtyi
hetkiseksi hiukan hämmentyneenä. »Unohdin millä tavalla minun piti
sanoa. Se oli joko 'teidän armonne' tai 'armollinen neiti'. _Minun_
neitini te ette ainakaan ole, ja tuskinpa teidän omannekaan, kun teidät
kerran on luvattu eversti Georgelle. Olisitteko hyvä ja sanoisitte
minulle, kumpi on oikein, lady Anne?»

»Kuka sinulle on kertonut, kultaseni, että se on eversti George?» kysyi
lady Anne, istuutuen tarjotulle tuolille ja kietoen käsivartensa lapsen
ympärille.

»Oh, sitähän koko kylä kalkattaa», sanoi pieni skotti, entinen yankee.
»Ja kaikki ovat niin iloissaan.»

»Vai ovat?» sanoi lady Anne, niin mielissään että punastui. »Sepä on
erinomaisen ystävällistä. Olen aina pitänytkin, että oman seutuni väki
on maailman herttaisinta ja ystävällisintä.»

»Ihan niin», sanoi Nuppu iloisesti. »Kaikki ihmiset ovat kaikkialla
juuri sellaisia kuin ihminen itse on — niin sanoo Ailie-täti; ja se
varmaan johtuu siitä, että te olette... Oh, aioin sanoa jotakin teistä,
mutta jätänkin sen teille arvattavaksi. Kuinka kaunis ilma nyt on!
Toivottavasti pappanne voi hyvin? Ja herra Jones?»

»Kiitos, pappa voi oikein hyvin», sanoi lady Anne. »Ja herra Jones —»
hän viivähti nimeä lausuessaan hiukan epävarmana.

»Kuskinne, tarkoitan», sanoi Nuppu rauhallisesti. »Hän on kerrassaan
herttainen mies, niin lihava ja hymyilevä. Hän hymyilee niin että koko
kasvot ovat poimuilla. Hän on niin hellä hevosilleenkin, ja huiskuttaa
minulle ruoskaansa joka kerta kun ajaa ohi. Kerran hän antoi minun
nousta kuskipukille; se oli suurenmoista. Saatteko te usein nousta
kuskipukille ajelumatkalla, lady Anne?»

»En milloinkaan!» sanoi lady Anne, huoahtaen ovelasti. »Monen monta
kertaa olisin sitä halunnut, mutta aina minut pidettiin vaunujen
sisäpuolella. Minulla ei näytä olleen paljon onnea elämässäni ennenkuin
— ennenkuin hiljan.»

»Eikö herra Jones koskaan nostanut teitä polvelleen ja kertonut teille
satua Walesin jättiläisistä?»

»Ei», sanoi lady Anne, pudistaen juhlallisesti päätään.

»Sitten te olettekin nyt liian iso. Mikä vahinko! Minusta näyttää,
ettei se ison L:n ladynä oleminen taida sittenkään olla niin
suurenmoista. Luulin, että teillä olisi kaikki tyynni mitä parasta on.
Te ette voi aavistaakaan, millaisia hullunkurisia käsityksiä meillä
siellä Amerikassa oli tämän vanhan maan herttuoista ja loordeista ja
ladyistä. Minäkin luulin, että en voisi olla vihaamatta heitä tänne
tultuani, kun he muka olivat niin ylpeitä ja koppavia ja tyrannimaisia.
Mutta minä en vihaa heitä hituistakaan; he eivät tee vahinkoa
kenellekään enempää kuin jos olisivat kuljeksivia taiteilijoita.
Arvelen, ettei itse kuningatarkaan sysäisi ihmistä pois katukäytävältä,
jos sattuisi tulemaan häntä vastaan. Yhtä helposti hän voisi sanoa:
'Hei vain, pikku tyttö! Pip, pip!' ja hymyillä, sillä Bell-täti lukee
aina sanomalehdistä näpsiä pikku paloja kaikista kuninkaallisen perheen
somista teoista, joita he tekevät, aivan kuin eivät olisi rahtuakaan
kuninkaallisia.»

»Niin, olen minäkin toisinaan nähnyt niissä noita liikuttavia
kodikkaita tapahtumia», sanoi hänen armonsa. »Tarkoitat kai sellaisia
kuin esimerkiksi prinssistä, joka auttaa raajarikkoa poikaa ottamaan
maasta kainalosauvansa? Ne saavat minut melkein itkemään.»

»Minä ei teidän sijassanne vetistelisi tippaakaan», sanoi Nuppu. »Se on
vain sanomalehtihölyä; varsin todennäköisesti ei sen takana ole muuta
kuin ennakkoreklaamin hoitaja.»

»Ennakkoreklaamin hoitaja?» sanoi lady Anne ymmällä.

»Niin. Hänen täytyy toitottaa näyttelyä jollakin tavoin — niin sanoi
Jim Molyneux, ja Jim tiesi kyllä asiat paikalleen.»

»Sinä paatunut tasavaltalainen!» huudahti hänen armonsa, vetäen lapsen
lähemmäksi itseään.

»En ole tasavaltalainen», vastusti Nuppu. »Olen oikea skotlantilainen,
samoin kuin isäkin oli ja Bell-täti on — se kelpaa minulle aivan hyvin.
Minun haluttaisi ihan _hurjasti_ olla itsekin ylhäinen lady, se olisi
niin suloista ja — ja satumaista. Minä luulenkin, että se on ainoa
satumainen asia, mitä missään on enää jäljellä. Siinä ei itsessään
ole oikeastaan mitään; se ei merkitse sitä, että on rikkaampi tai
mahtavampi tai tyrannimaisempi kuin joku muukaan, mutta se on — se on
— se on — en tiedä oikein mitä se on, mutta se on jotakin — se — se
on romanttista, niin, sitä se on — kuninkaana tai herttuana tai hänen
armonaan oleminen. Sen koko hauskuus on sisälläpäin, kuten runouden.
Toivon, lady Anne, että osaatte antaa arvon etuuksillenne! Pitää aina
osata antaa arvo etuuksillensa, sanoo Bell-täti, ja ylistää Herraa
lakkaamatta ja olla kiitollinen sydämessään.»

»Vakuutan sinulle, että teen sen», vastasi hänen armonsa.

»Se on oikein», sanoi Nuppu rohkaisevasti. »On suorastaan loistavaa
olla todellinen ison L:n lady, tarvitsematta leikkiä olevassa
sellainen. Winifred Wallacena olen hyvin usein ollut ylhäinen lady;
Ailie-tädin turkisviitta ylläni ja korein hattu päässäni minä istun
vakavasti, arvokkaan ja ylhäisen tuntoisena keinutuolissa, ollen
istuvinani muka herra Jonesin vaunuissa, ja kumarran ystävällisesti
Tellulle, joka on muka työhönsä menevä köyhä mies ja kovasti ylpeä
siitä, että minä huomaan hänet. Minä olen tavallani ylpeä, mutta en
inhoittavan ylpeä, koska Bell-täti sanoo, että mikään ei vedä vertoja
vaatimattomalle ja nöyrälle sydämelle. Mutta sitten, katsokaas,
tapahtuu aina jotakin, mikä turmelee kaiken: Kate rupeaa nauramaan tai
Bell-täti tulla tupsahtaa huoneeseen ja huutaa: 'Varjelkoon, lapsi,
taasen näyttelemässä! Pane pois tuo viitta heti paikalla.' Silloin minä
tiedän, että olin vain olevinani todellinen lady; mutta teidän laitanne
on toisin — te olette oikea lady aina. Bell-täti sanoo niin, ja hän
tietää kaiken.»

»Näyttää tosiaankin siltä kuin hän tietäisi», sanoi hänen armonsa,
»sillä olen tullut tapaamaan häntä tänään kysyäkseni eräästä
merimiehestä.»

»Merimiehestä!» huudahti Nuppu, ja hänessä heräsi hurja otaksuma.

»Niin. Hän tarjoutuu kapteeniksi huvipurteeni ja vetoaa suositukseksi
neiti Dyceen, muitta mutkitta, ikäänkuin jokin sisäkkö.»

»Olen hirveän iloinen», huusi Nuppu, »sillä minähän se kehoitin häntä,
ja minä — minä olen tuo suosittaja.»

»Sinäkö?»

»Niin, Se oli Katon kirje, ja hän — ja me — ja minä sanoin puhuttavan,
että te tarvitsette kapteenia, ja kehoitin häntä hakemaan, sanoen että
jos te haluaisitte tietää, kuinka siisti, hyvä ja kelpo purjehtija hän
on, olisi teidän kysyttävä Kate MacNeilliltä tai neiti Dyceltä, ja
minä olen tuo neiti Dyce tällä kertaa, joten — joten te itse asiassa
olettekin tullut tapaamaan minua!»

Lady Anne nauroi. »Toden totta, Lennox-neiti», sanoi hän, »sinä olet
ihmeellinen diplomaatti. Minun täytyy saada kreivi toimittamaan sinulle
viran. Luulenpa, että Yhdysvalloissa oleva edustajamme saa melko sievää
palkkaa.»

»Mutta älkää naurako minulle, lady Anne», pyysi Nuppu vakavasti.
»Minä tahtoisin kauhean mielelläni saada Charlesin pois niiltä
rahtialuksilta, missä hänen kykynsä menee hukkaan. Te ette tiedä,
kuinka Kate rakastaa häntä, eikä hän ole häntä nähnyt — ei moneen,
moneen vuoteen. Tiedättehän itse, millaista on olla niin kaukana
jostakin ihmisestä, jota rakastaa. Hän sopisi teidän huvipurteenne
kuin valettu — hän on niin sivistynyt, kun on ollut huvipursilla ja
purjehtinut herrasväkien kanssa ympäri maailmaa. Hänessä on kaikki
miellyttävät ominaisuudet, joita merimieheltä voi vaatia — suuret,
ruskeat silmät, niin kauniit, ettei sitä voi sanoa kuin gaeliläisillä
sanoilla, joita en osaa, mutta jotka kuuluvat siltä kuin joku särkisi
lasia. Ja mitä valkoisimmat hampaat! Kun hän kävelee, kulkee hän niin
pystynä ja iskee maahan niin lujasti, että luulisi hänen omistavan
maan.»

»Minusta näyttää», sanoi lady Anne, »ettet sinä voisi olla
innostuneempi suojattiisi, jos rakastaisit häntä itse.»

»Minä rakastankin», sanoi Nuppu mitä rehellisimmin. »Mutta ei meidän
välillämme silti todellisuudessa mitään ole. Hän on Katelle määrätty.
Katellä on joukoittain kavaljeereja, mutta tämä on hänen vasituisensa.
Minä luovutin hänet Katelle myötyriksi kekri-iltana, ja hän on niin
onnellinen.»

Bell oli viskannut pois keittiöesiliinansa ja pessyt kätensä ja
juoksi yläkertaan katsomaan, että hiuksensa olivat järjestyksessä,
sillä vaikka hän rakastikin ladyjä Skotlannin historian vuoksi, tunsi
hän jollakin tavoin lady Annen läsnäollessa samaa pelonsekaista
kunnioitusta kuin lapsena oli tuntenut Barbara Mushetiä kohtaan. Että
Ailie taas saattoi sellaisessa seurassa olla niin tyyni ja toisinaan
humoristinenkin, oli ihme, jota hän ei milloinkaan voinut käsittää. »En
ole koskaan säikkynyt kreivin enkä miehen kasvoja», sanoi Bell usein,
»mutta korkea-arvoista ladyä minä pelkään.»

Hänen tullessaan arkihuoneeseen oli vieras lähtemäisillään.

»Oi, neiti Dyce», sanoi hän, »on hauska nähdä teitä, vaikka käyntini
tällä kertaa tarkoitti itse asiassa Lennox-neitiä. Tahdoin neuvotella
hänen kanssaan pikku huvipurteni kapteenista.»

»Lennox-neitiä!» huudahti Bell-neiti kätellessään, luoden pelonsekaisen
katseen hämmästyttävään veljentyttäreensä.

»Niin», sanoi lady Anne. »Hän on suositellut erästä miestä, joka tuntuu
kaikissa suhteissa varsin sopivalta, jos hän sattuu tietämään jotakin
purjehtimisesta, ja minä aion kirjoittaa hänelle, että hän tulisi
puheilleni.»

Tällöin, se minun on myönnettävä, Lennox unohti käyttäytymisen ja
syöksyi ulos huoneesta kertomaan Katelle mainiota uutista.

»Kate, sinä heiskale!» huusi hän tupsahtaessaan keittiöön. »Minä olen
järjestänyt Charlesin asian; hänestä tulee kapteeni!»

Palvelijatar tanssi lattialla sanattoman hurmauksen vallassa, ja Nuppu
tanssi mukana.




XXI LUKU.


Liian verkkaan, aivan liian verkkaan kuluivat pitenevät päivät.
Kate meni nukkumaan yhdeksältä lyhentääkseen niitä tunnin tahi
pari, mutta minkä hän vähensi päivän loppupäästä, sen hän lisäsi
alkuun, samoinkuin irlantilainen kaskussa jatkoi peitettään, ja hän
oli aamuisin ylhäällä paljon ennen kuin Rellu-Wully soitti kuutta.
Vanhemmat Dycen perheen jäsenet — paitsi Ailiea, joka tiesi kaikki,
kuultuaan sen Nupulta innostuneina kuiskauksina heidän maatessaan
samassa vuoteessa kirkastuvina toukokuun aamuina — luulivat ehkä, että
kesän tulo se oli, mikä teki elämän niin iloiseksi, laulattaen Kateä
leivosen lailla ja tehden Lennoxin niin onnelliseksi ja kiltiksi, mutta
sen aiheutti Charlesin tulon odotus. »Tehän näytätte ihastuneen aivan
mielettömästi Charlie-prinssin lauluihin», sanoi Bell-neiti Nupulle ja
Colonsayn tytölle. »Eikö ballaadikirjassa ole enää muita lauluja?» ja
he vilkaisivat toisiinsa syyllisen näköisinä, mutta eivät hiiskuneet
mitään.

    »Yl' aaltoin sa tullos, oi Charlieni uljas,
    yl' aaltoin sa tullos, niin öisin Maclean.»

Nuppu sepittää sutkautti tämän istuessaan eräänä päivänä keittiön
ikkunan ääressä, ja kaikista ylväistä stuartilaisrytmeistä oli tämä
Katelle mieluisin, »se oli niin sukkela ja niin hurjasti asian
mukainen!» Sellainen järjetön tauti on rakkaus! Naiselle, jonka muistot
tuosta merimiehestä olivat peräisin muinaisilta sunnuntaikävelyiltä
kirkonmenojen välillä tuulisella saarella, sammaleisten hautojen
keskellä, ja Nupulle, joka ei ollut koskaan häntä nähnyt, vaan oli
luonut hänestä itselleen kuvan sekoittaen siihen Katen kuvailemaa
reipasta ja uljasta nuorukaista, George Sibley Puukhollaria ja
niitä tummaverisiä, rengaskorvaisia merimiehiä, jotka Shakespearen
»Myrskyssä» huutavat: »Heleijaa, pojat! ravakat toimet! liukkaat
liikkeet!» tuotti hänen tulonsa odotus huimaavaa iloa.

Ja sittenkin tuo veijari tuli edeltäpäin ilmoittamatta, ollen
kokonaisen vuorokauden ajan Katen helkytysten kuuluvilla tämän siitä
tietämättä, sillä hän majaili, mielessä into ja samalla epävarmuus,
juuri puutarhanmuurin toisella puolen, osaamatta ajatellakaan olevansa
itse noiden aamukonserttien aihe ja alkuunpanija. Nuppu sai hänet
ilmi — tuo sukkela veitikka, joka varmaan lienee tullut Amerikasta
vartavasten panemaan Vanhan Maailman asioita tolalleen — hän keksi
hänet »Aallottaren» vesillelasku-tilaisuudessa.

Lady Annen huvipursi makasi horroksissa kuin siili lehtien alla
talvikuukausien ajan pyökkien katveessa joen rannalla Jockan talon
alapuolella, missä vesi on suolaista, ja sen vesillelasku oli aina
jonkinlainen juhla, sillä kreivin miehet olivat saapuvilla, samoin John
Taggartin soittokunta, joka soitti »Ulapan aaltojen helmassa» jokaisen
olutruukun kierroksen välillä — ei juopunutta, vaan seurailoista
joukkoa, ja vieläpä koululapsetkin, sillä se tapahtui lauantaina.

Nuppu ja Tellu menivät yhdessä muitten lasten mukana, kotiväkensä
tietämättä, sillä tämänlaatuiset seikkailut ihastuttivat lasta, ja
viisaasti kyllä ei häntä niistä koskaan kielletty.

Vesillelaskun johtaja oli tuntematon mies, ulkomaalaiselta näyttävä
pehmeä lerppahattu päässään — Charles ilmeisen seivästi joka
piirteeltään: suuret, ruskeat, tutkivat silmät, joita vain gaeliläiset
sanat pystyivät täysin kuvaamaan, jäykkä ja jäntevä käynti, ihana
parta, askel luja ihan kuin hän olisi omistanut maan, ääni, joka
kajahteli kannella kuin olisi hän ollut meren valtias. Nuppu
seisoi syrjässä ja katseli häntä lumottuna, voimatta poistua vielä
sittenkään kun työ oli jo tehty ja soittokunta lähti kotimatkalle,
ihastuttaen rantatietä reippaalla marssinsävelellä. Mies näki hänet
siinä viivyttelemässä, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan
laskuportaan yli, joka johti purteen pieneltä laiturilta.

»No, pikku neiti», sanoi hän, toinen iso koura Nupun päälaella ja
toinen Tellun, »tässä taitaa olla ensimmäinen laivaväestäni tuumimassa
merillelähtöä? Ota pesti heti, niin teen sinusta merimiehen.»

»Oi, kuulkaa», sanoi Nuppu katsoen häntä silmiin, liian kiihkoissaan
mukautuakseen hänen leikkisään sävyynsä, »oletteko te meidän Katen
Charles?»

»Katen!» sanoi mies tuumiskellen, hypistellen partaansa, jonka
takaa hänen valkoiset hampaansa hohtivat. »Niitä Kateja vilisee
joka suunnalla, ja kaikki tyynni oivia, oivia tyttöjä! Kuitenkin
kaikitenkin, jos tuo teidän Katenne on samanlainen kuin useimmat muut
saman nimiset, joita tunnen, olen juuri oikea mies hänelle; ja nimeni
on kylläkin se, jota sinä voit sanoa Charlesiksi. Todellakin» — jatkoi
hän äkkiä tuttavallisesti, istuutuen varalaidalle — »ristimänimeni on
Charles — taikka Charlie herrasväen kesken. Et kai suinkaan sattumalta
puhune jostakin Kate MacNeill-nimisestä?» lisäsi hän, kasvojensa ahavan
jonkunverran punehtuessa.

»Puhunpa tietenkin», sanoi Nuppu nuhtelevasti. »Oi, teitä miehiä,
teitä miehiä! Ikäänkuin voisi olla kysymys kenestäkään muusta! Toivon
hartaasti, että rakastatte häntä niinkuin sanoitte rakastavanne, ettekä
ole — ole vehdannut, joidenkin muiden Katein kanssa huvin vuoksi. Minä
olen Lennox Dyce. Teidän Katenne asuu minun ja Dan-sedän ja Bell-tädin
ja Ailie-tädin ja tämän suloisen Tellu-nimisen koiraressukan kanssa.
Hän on niin hauska! Kyllä hän kutkuu ihastuksesta, kun kuulee teidän
tulleen! Entä — entä miten maailma jaksaa, kapteeni Charles?»

»Maailmako?» kysyi Charles ällistyneenä, katsoen uteliaasti Nuppuun
tämän istuutuessa hänen viereensä kansiluukun reunalle.

»Niin, maailma, ymmärrättehän — kaikki ne paikat, missä olette
käynyt», ja Nuppu teki kädellään viittauksen, joka näytti tarkoittavan
koko maailmankaikkeutta. »Rotterdam ja Santander ja Bilbao — kaikki
nuo suloiset paikat kartalla, mihin kirjeeltä menee neljä päivää
ja puolenkolmatta pennyn postimerkki ja mistä tullessaan ne usein
tuoksuvat köydeltä.»

»Ooh, ne!» sanoi Charlie muiston herättämällä lämmöllä. »Niillä ei ole
hätääkään — ne ovat vallan ensiluokkaisia. Ne ovat niitä paikkoja,
joissa näkee elämää ja kuluttaa rahoja.»

»Oletteko ollut Italiassa?» kysyi Nuppu. »Minä haluaisin niin
sydämestäni nähdä sitä vanhaa Italiaa — Romeon ja Julian vuoksi,
nähkääs, ja rakkaan kulta Portiani vuoksi.»

»Tiedän hyvin», sanoi Charles. »Kyllä vaan! Kaunottaria kerrassaan,
kaikki hienoja, oivia tyttöjä. Mutta minä en välitä juuri suuria
dagoista. Olen ollut yötä heidän merimieskodeissaan, ja aina kun kuulen
Italiaa mainittavankaan, rupeaa minua kynsittämään.»

»Dagoista!» huusi Nuppu. »Niin Jimkin heitä nimitti. Oletteko ollut
Amerikassa?»

»Olenko ollut Amerikassa? Luulisinpä olleeni», sanoi Charles
painokkaasti. »Järvillä. Siellä maksetaan työstä — kaksi dollaria
päivältä ja kaikkialla kunnioitetaan kuin herraa. Miehet eivät ole maan
matosia Amerikassa.»

»Silloin olette ehkä ollut Chicagossakin?» huusi Nuppu onnellista
odotusta loistavin kasvoin ja pusertaen koiraa niin liki itseään, että
sen karvatupsut sekaantuivat hänen omiin vallattomiin kiharoihinsa.

»Chicagossako?» sanoi kapteeni. »Kyllä vaan! Monet kerrat. Et ehkä usko
sitä, mutta tämän hatun olen ostanut sieltä.»

»Oi!» huusi Nuppu vedet silmissä ja oli tuokion ajan sanattomana. »Minä
— minä voisin ihan halata tuota hattua. Antaisitteko — antaisitteko
minun — taputtaa sitä?»

»Taputtakaa pois», sanoi kapteeni Charles nauraen ja otti hatun
päästään sellaisella ritarillisella liikkeellä, että se jo sinänsä oli
kohteliaisuus. »Tunnetko sen kaupungin — Chicagon?» kysyi hän, Nupun
taputellessa ihastuneena hänen pääkappalettaan ja palauttaessa sen
hänelle takaisin. Hetken ajan olivat lapsen ajatukset kaukana lady
Annen huvipurren kannelta, silmät tuijottivat aaltojen karehtivaan
pintaan, sieraimet olivat laajentuneet ja pikku povi kohoili kiivaasti.

»Oletko ollut siellä?» kysyi kapteeni uudelleen.

»Chicagossa olen asunut», vastasi lapsi. »Se oli äidin kotipaikka»,
ja hän purki äkkiä Charlesin korviin kokonaisen tulvan muistoja —
isästään ja äidistään, vaelluspäivistä ja kortteeripaikoista, herra ja
rouva Molyneux'stä ja haudoista kaukaisella hautuumaalla. Jo niiden
muisteleminen sai hänet jälleen amerikkalaiseksi murteeltaan ja
lausetavoiltaan. Charles kuunteli ymmärtämyksellä, tuntien tuon kauas
vieroittavan meren synnyttämän eron haikeuden niinkuin ainoastaan
merimies voi sen tuntea, ja taputti häntä olkapäälle, ja kun Nuppu
katsahti häneen, näki hän hänen silmissään sellaista, mikä sai hänet
rakastamaan häntä enemmän kuin koskaan. »Oi, hyväillen aika!» sanoi
hän urheasti. »Tässä minä palpatan teille itsestäni, enkä kuitenkaan
nykyisissä olosuhteissa merkitse enempää kuin jänis, ja te, kapteeni
Charles, koko ajan ihan palatte halusta saada tietoja Katestänne.»

Kapteeni nyhti partaansa ja punastui jälleen. »Hieno, oiva tyttö!»
sanoi hän. »Toivon — toivon, että hän voi hyvin.»

»Erinomaisesti», sanoi Nuppu, nyökäyttäen päätään vakavasti. »Voitte
uskoa, että Kate kykenee nyt jo kävelemään puusta pitelemättä. Häntä ei
vaivaa koskaan mikään, paitsi silloin tällöin värveet, ja ne eivät ole
mitään pitkällistä.»

»On kuulunut vähän sellaista huhua, että hän toisinaan olisi
jonkunverran heikko terveydeltään», sanoi Charles. »Sanalla sanoen, hän
itse kertoi siitä minulle kirjeissään.»

Nuppu punastui. Tämä oli yksi niitä harvoja yksityiskohtia hänen
kirjeenvaihdossaan, joista hän ja Kate olivat olleet erimielisiä.
Hänen käsityksensä oli ollut, että pieni sairaloisuuden viittaus
silloin tällöin synnyttäisi kauniin ja hellän huolekkuuden tunteen
harhailevassa merenkulkijassa, ja hän oli aika ajoin omistanut Katelle
joitakin rouva Molyneux'n vanhoja vaivoja, hieman muovailtuina
ja romanttisempina, vaikka Kate itse väitti, että sairautta alle
kahdeksankymmenen olevassa naisessa pidettiin kaikkea muuta kuin
luonnollisena tai mielenkiintoisena Colonsayssa.

»Ei se ollut mitään muuta kuin — kuin rakkautta», sanoi hän nyt,
jouduttuaan vastatusten taidokkaan kuvittelunsa seurausten kanssa.
»Tiedättehän, mitä rakkaus on, kapteeni Charles! Se on niin tavattoman
heikontava tunne, vaikka minä puolestani luulen, ettei se ketään
vahingoittaisi, jolleivät ihmiset ottaisi sitä niin kovin sydämelleen.»

»On hauska kuulla, että se on vain — vain sitä mitä sanoit», sanoi
Charles suuresti keventyneenä. »Luulin, että se oli jotakin sisällistä
ja että hän kukaties rasitti itseään liiaksi opinnoillaan.»

»Oh, ei hän noita opintojaan niin ankaralta kannalta ota», vakuutti
Nuppu. »Ei hän laihduta itseään varjoksi istumalla öitä märkä
pyyhinliina päässään ahtamassa itseensä runoilijoita ja laskemassa
summia. Hänen tarkoituksensa oli tulla vain noin keskinkertaisen
hienoksi, ei mitenkään häikäiseväksi.»

Kapteeni Charles loi vieressään istuvaan lapseen terävän
syrjäsilmäyksen, peläten hänen puhuvan ivalla, kuten oli usein
huomannut hänen maanmiestensä tekevän, mutta ivaa ei tässä ollut. Sitä
ei ollut milloinkaan Lennox Dycessä, sillä hänessä oli elinaikaisena
ominaisuutena tuo suloinen, miellyttävä itsetiedottomuus, jota ei
saavuteta millään koulutuksella: suoruus, pelottomuus ja kunnioitus
kaikkia kanssaihmisiään kohtaan — ominaisuudet, jotka ihmiselle aina
tuottavat todellisia ystäviä. Hän puhui niin rauhallisesti, että
Charleskin oli pakotettu koskettelemaan suoraan asiaa, josta hän viikko
sitten ei olisi mistään hinnasta puhunut kenellekään.

»Sinun ja minun ja maston kesken», sanoi hän, »minä pelkään, että Kate
on tullut aivan liian oppineeksi minun laiselleni, ja se on syynä
siihen, etten ole käynyt häntä tapaamassa.»

»Silloin teidän on parasta olla varuillanne», sanoi Nuppu pudistaen
hänelle varoittavasti sormeaan, »sillä kaupunki on täynnä nuoria
miehiä, jotka kuluttavat pyhävaatteitaan arkipäivänä ja pesevät
kasvojaan iltaa aamua, mielien iskeä häneen, ja hän saattaa kukaties
väsyä seisomaan kylmässä teitä odotellen. Minä en pelkäisi teidän
sijassanne, kapteeni; hän ei ole liian oppinut jokapäiväiseen
tarpeeseen; hän on miellyttävämpi kuin konsanaan siihen aikaan, jolloin
teidän oli tapana kävellä hänen kansaan Colonsayssa.» Nuppu alkoi käydä
levottomaksi niiden epäilysten vuoksi, joita hänen kuvittelunsa olivat
herättäneet.

»Jos näkisit hänen kirjeitään», sanoi Charles synkkänä. »Runoutta
ja ulkomaalaisia prinssejä, muudan niistä niin mainio tanssimaan!
Ja suuteli hänen kättään. Hän ei olisi mitenkään rohjennut tehdä
sellaista, jollei toinen olisi rohkaissut häntä.»

»Huvitusta vain», sanoi Nuppu lohdutellen. »Pelkkää ajankulua; ja Kate
sanoo usein, että hän menee naimisiin vain omaa mieltänsä noutaakseen,
ja se mies, jonka hän tahtoo ottaa, on — no niin, te tiedätte sen,
kapteeni Charles.»

»Siinä mainittiin eräästä venäläisestä upseerista», jatkoi
merenkulkija, yhä mustasukkaisen epäilyksen kiusaamana.

»Mutta hän on kuollut. Hän on kuolleempi kuin lahokanto. Herra Reilu
antoi hänelle — antoi hänelle _painetista_. Siinä ei kuitenkaan ollut
todellisuudessa mitään, itse asiassa. Kate ei välittänyt hänestä vähän
vähääkään, ja luullakseni se oli suuri huojennus.»

»Sitten hän opettelee pianonsoittoa», sanoi kapteeni; »se ei ole
työläistytön tapaista. Ja eräässä kirjeessään hän puhui Dan-sedän
polvella istumisesta.»

Nuppu pudotti koiran jalkoihinsa ja purskahti nauruun; tuossa kohdassa
hän oli todellakin pahasti sekoittanut henkilöitä.

»Ei siinä ole mitään nauramista», sanoi kapteeni nykien partaansa.
»Se ei ole ollenkaan sopivaa siivolle tytölle; eikä se ole sen Katen
tapaista, jonka tunsin Colonsayssa.»

Nuppu näki, että täyden tunnustuksen hetki oli tullut.

»Kapteeni Charles», sanoi hän toinnuttuaan; »se joka — se joka tuon
sanoi, ei ollut lainkaan Kate; se oli toinen, Winifred Wallace
-niminen tyttö. Katsokaas, Kate on aina niin kiinni hyödyllisissä
toimissa — niin hyvää soppaa, ja — pesu joka maanantai, ja opiskelu,
ja kynät olivat kaikki niin riiv— niin tylsiä, että hänen suorastaan
täytyi ottaa toinen avukseen noita kirjeitä kirjoittamaan; ja sen
takia Winifred Wallace avusti häntä ja luullakseni sekoitti asioita
jonkunverran. Ne paikat kirjeistä, missä puhuttiin juhlallisesti ja
järkevästi ilmoista ja huonosta kalansaaliista ja yhtä ja toista
Oronsaysta, ja missä varoitettiin, että teidän pitäisi muistaa
muuttaa sukat, kun tulitte alas märästä mastosta, ja missä sanottiin,
että te olitte se yksi ja ainoa, jota hän rakasti, ne olivat Kateä;
mutta missä oli kaikenlaista helisevää puhetta prinsseistä ja
venäläisistä upseereista ja runonläiskäreitä, ne olivat vain Winifred
Wallacen näyttelemistä ja koruhepeneitä. Ei, ei se ollut kokonaan
näyttelemistäkään; se johtui siitä, että hänkin tavallaan rakasti
teitä. Hänellä ei, nähkääs, ollut mielitiettyä itsellään, herra
Charles, ja — ja hän arveli, ettei hän riistäisi Kateltä mitään tuolla
olettelullaan, sillä Kate sanoi, ettei siinä ollut mitään pahaa.»

»Kuka se Winifred Wallace on?» kysyi hämmästynyt merimies.

»Minä se olen koko Winifred Wallace, mitä on olemassa», sanoi Nuppu
katuvaisena. »Sevon minun runoilijanimeni — minun toinen minäni.
Winifred Wallacena voin tehdä paljon sellaista, jota en voi tehdä
ollessani pelkkä Nuppu, muuten nauraisin itselläni itseni kipeäksi,
niin hullu minä olen. Oletteko vihainen, herra Charles?»

»Oh, sano vain Charles!» sanoi merimies. »Älä välitä titteleistä. En
ole hiukkaakaan vihainen. En! Itse asiassa olen iloinen kuullessani,
että prinssit ja pianot ja runot olivat kaikki hölynpölyä.»

»Runoja pidin itsekin varsin keskinkertaisina», myönsi Nuppu, mutta
niin epäröiden, että se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

»Runot olivat loistavia», sanoi Charles kiireesti. »Niissä ei ollut
mitään vikaa minun nähdäkseni. Mutta olen iloinen siitä, etteivät ne
olleet Katen kirjoittamia — sillä hän on hieno, oiva tyttö ja hyvin
kunniallisesti kasvatettu.»

»Niin», sanoi Nuppu, »hän on parempi kuin mitkään runot. Te olette
varmaan iloinen, kun saatte mennä naimisiin hänen kanssaan.»

»En ole niin varma, lähteekö hän naimisiin minun kanssani. Kenties hän
ei huoli minusta.»

»Mutta hän ei voi olla huolimatta!» huusi Nuppu. »Hänen täytyy, sillä
velhorouva määräsi sen kekri-iltana. Toivon vain, ettette menisi
naimisiin vielä moneen vuoteen. Bell-täti joutuisi pois suunniltaan,
jos veisitte meidän Katemme, sillä kelpo tyttöjä ei ole niin helppo
saada nykyaikana kuin ennenvanhaan, jolloin he saivat palkkaa kolme
puntaa kymmenen shillinkiä puolivuodelta ja naulasivat kirstunsa
lattiaan tultuaan uuteen paikkaan, jottei heitä voitaisi potkia pois.
Olisin pahoillani, että olin mukana auttamassa, jos menisitte hänen
kanssaan naimisiin pitkään aikaan. Sitäpaitsi olisitte itsekin siitä
pahoillanne, koska hänen opintonsa eivät ole vielä aivan valmiit; hän
on vasta kertolaskussa moninumeroisilla luvuilla ja Tudor-kuninkaissa.
Olisitte hurjan pahoillanne.»

»Olisinkohan?»

»Tietysti! Rakkaus on sellaista. Ennen naimisiinmenoa on se pelkkää
hopsanheitä — kaikki on kuin loppumatonta satua — mutta jälkeenpäin
se on sama vanha naama aamiaispöydässä, sanoo herra Cleland, ja
että jotenkuten tullaan toimeen toistensa kanssa. Oi, rakkaus on
ihmeellistä, Charles; se on suurinta ja korkeinta mitä on; mutta
toisinaan sanon: 'Dan-setä on paras kaikista!' Luvatkaa, ettette mene
naimisiin Katen kanssa ihan Suoraa päätä.»

Merimies nauroi täyttä kurkkua. »Varjelkoon», sanoi hän, »jos odotan
liian kauan, saan halun mennä naimisiin sinun kanssasi, sillä sinä olet
vaarallinen tyttö.»

»Mutta minäpä en mene koskaan naimisiin», sanoi Nuppu. »Tahdon kyllä
yhä edelleenkin rakastaa jokaista ihmistä enkä kaipaa ketään erityistä
miestä itseeni takertumaan.»

»En ole koko elämässäni kuullut näin paljon rakkaudesta englanniksi»,
sanoi Charles, »vaikka se on varsin tavallista ja aivan kunniallista
gaelinkielellä. Rakastatko — rakastatko sinä minuakin?»

»Tietysti rakastan!» sanoi Nuppu, hykertäen Tellua.

»Siinä tapauksessa», sanoi Charles lujasti, »mitä pikemmin teen kaupat
Katen kanssa, sitä parempi, sillä sinä olet vaarallinen tyttö.»

Sitten he kävelivät yhdessä tietä pitkin, suunnitellen eri tapoja
pikaiseen kohtaukseen Katen kanssa, ja voitte olla varma, että Nupun
esittämä tapa oli kekseliäin.




XXII LUKU.


Kun Kate sinä iltapäivänä sai kuulla, että hänen hetkensä oli tullut
ja että hänen oli huomenna kohdattava kohtalon määräämä merimiehensä,
vaipui hän tuolille, heitti esiliinan päänsä yli ja itki ja nauroi
kamalasti vuorotellen — tilapäisen hermoheikkouden vallassa,
joka johtui puolittain pelosta ja puolittain liian suuresta ja
odottamattomasta autuudesta.

»Taivas armahtakoon!» huudahti hän. »Nyt hän saa ilmi kaikkityynni,
millainen typerys minä olen. Kaikki opintoni on mennyt päästäni tipo
tiehensä; olen varma, etten osaa tavata sanaakaan oikein. En muista
edes yhdeksättä käskyä, puhumattakaan selityksestä, ja kieliopista en
muista hölynpölyä, en vaikka siihen paikkaan kuolisin. Oo, Lennox, nyt
me saamme rangaistuksen! Oletko ihan varma, että hän sanoi huomenna?»

Nuppu tuijotti häneen halveksivasti ja polki jalkaansa.

»Lopeta tuo, Kate MacNeill!» komensi hän. »Sinun ei pidä olla noin
typerä. Hän pelkää sinua yhtä paljon kuin sinä voit pelätä häntä. Hän
olisi tullut tänne jo perjantaina ennen aamumaitoa, jollei hän olisi
luullut, että sinä ahdistaisit hänet nurkkaan ja rupeisit häneltä
kyselemään muinaisen Kreikan ja Rooman historiaa. Näyttää siltä kuin
rakkaus tekisi muutamat ihmiset idiooteiksi. Herran tähden! Minut se
toki, suureksi ilokseni, jättää aina rauhalliseksi kuin pannukakku.»

»Onko — onko — hän kauhean hienon ja hyvinpuetun näköinen?» kysyi
Colonsayn tyttö, otsa huolestuneilla poimuilla. »Onko hän — onko hän
yhtä kaunis kuin sanoin hänen olevan?»

»Hän oli kaikkea mitä sanoit — paitsi sitä gaeliläistä. Kyllä
tiesinkin, ettei hän voinut näyttää niin pahalta kuin se kuului, mitä
sanoit hänen silmistään. En — en ole koskaan nähnyt komeampaa miestä.
Jos olisin tiennyt täydelleen, kuinka uljaan näköinen hän oli, olisin
lähettänyt hänelle kuormittain runoja.» Silloin Kate taas voivotti,
huojutteli ruumistaan tuolilla surkeasti ja vannoi, ettei hän ikinä
kehtaisi mennä Charlesin silmäin eteen ennenkuin oli saanut uuden
pukunsa ompelijalta.

»Hän luulee, että olen sivistynyt ja aivan hieno ihminen», sanoi hän,
»vaikka olen ihan sama silkka Kate kuin Colonsayssakin, ja hän on oikea
kapteeni! Se oli kaikki sinun syytäsi, noine kuvittelukirjeinesi.
Oo, Lennox Dyce, luulen että vihaan sinua — lainaapa minulle vähän
nenäliinaasi; omani on ihan märkänä itkemisestä.»

»Jos et olisi niin iso ja kiivastuminen ei olisi synti, niin
ravistelisin sinua!» sanoi Nuppu ojentaen nenäliinansa. »Olit ihan
menehtymäisilläsi merimiehen mieliteosta, etkä olisi ikinä saanut
sellaista käsiisi, jos en minä olisi kirjoittanut noita kirjeitä.
Ja nyt, kun koko maan suloisin merimies tuodaan kynnyksellesi, et
ymmärrä antaa arvoa etuuksillesi ja olla kiitollisella sydämellä, vaan
käännyt haukkua nalkuttamaan minua. Sanon sinulle, Kate MacNeill,
että merimiehet ovat julman harvassa ja tiukassa tällaisella pienellä
paikkakunnalla eikä niitä ole niinkään helppo saada nokaistuksi, ja sen
sijaan että istut siinä nokea nenälläsi ja tulvanmerkit silmäkulmillasi
voivottelemassa, olisi sinun paras nousta ja loistaa, tai muuten joku,
jolla on järkensä tallella, sieppaa hänet. Tekisin sen itse, jos se ei
olisi kunniatonta sinua kohtaan.»

»Oh, jospa saisin opetella vielä viikon tai pari maantiedettä!» sanoi
Kate valittavasti.

Nupun täytyi nauraa — hän ei voinut sille mitään; ja mitä enemmän hän
nauroi, sitä murheellisemmiksi kävivät palvelijan kasvot.

»Minusta näyttää», sanoi Nuppu, »että minun täytyy hoitaa tämä
rakkausjuttu alusta loppuun; sinä et ymmärrä siitä vähintäkään.
Kuulithan, Kate, kun sanoin sinulle, että Charles pelkää sinua enemmän
kuin sinä häntä. Hän luuli sinun olevan niin oppineen, että pidät
rillejä ja seisot tikkusuorana puhuen runomitassa kaiken aikaa, ja
minun täytyi kertoa hänelle, että jokainen helisevä kohta noissa
kirjeissä oli minun kirjoittamani.»

»Sittenhän se on vielä pahemmin!» huusi palvelija onnettomampana kuin
koskaan. »Hän luulee, etten osaa itse kirjoittaakaan, vaikka minä osaan
kirjoittaa kuin tuulispää, kun vain annat minulle kunnollisen kynän
etkä häiritse minua.»

»Turha pelko!» sanoi Nuppu. »Se asia on selvitetty. Sanoin hänelle,
että olit niin kiinni taloustoimissa, ettet ehtinyt, ja arvatakseni
Charles tarvitseekin enemmän taloudenhoitajaa kuin koulumatamia. Oli
miten oli, hän on niin rakastunut sinuun, että naisi sinut, vaikka
olisit kuuromykkä. Hän on ihan ylösalaisin, ja sinun velvollisuutesi
järkevänä tyttönä on olla salaamatta häneltä, että sinäkin pidät
hänestä jonkunverran.»

»Enhän tiedä mitä sanoa hänelle», sanoi Kate, »ja hän kun on aina ollut
niin viisas. En olisi ymmärtänyt hänen puheistaan puoliakaan, jollen
olisi nähnyt hänen silmiään.»

»No, hän tietää kyllä mitä sanoa sinulle, luulen ma, jolleivät
kaikki merkit petä. Ei Charles niin ujo ole — kuhertelussa hän
on kuin kotonaan, ja minullekin hän heitteli koreita silmäyksiä
ilman esittelyjä. Sinun puheistasi voisi luulla, että hän on
kouluntarkastaja, vaikkei hän ole muuta kuin ihan tavallinen rakastaja,
joka muistelee niitä onnellisia päiviä, joita vietitte Colonsayssa.
Jos minä olisin sinun sijassasi, en uskottelisi olevani muuta kuin
mitä todella olen; olisin aivan luonnollinen; niin juuri olisin, sillä
luonnollisuus on tepsivin keino taivaan alla saada ihmiset rakastamaan
itseään. Älä ole olevinasi mikään, ole vain ihan sama Kate MacNelll
hänelle kuin olet minulle. Kuuntelet vain häntä ja silloin tällöin
katsot häneen, etkä ajattele tämän taivaallista muuta kuin kuinka
kaunis hän on, ja hän on niin hyvillä mielin ja tyytyväinen, ettei kysy
sinulta pienimmänkään sanan tavaamista.»

»Tyytyväinenkö!» huudahti Kate vakaumuksella. »Johan nyt! Kyllä tunnen
hänet hyvin! Hän tahtoo suudella minua, niin varmasti kuin Jumala on
taivaassa — suo anteeksi.»

»Luulen, että tuo on sellaista, mitä sinun ei pitäisi sanoa minulle»,
sanoi Nuppu kovasti punastuen.

»Mutta minähän pyysin anteeksi», sanoi Kate.

»En tarkoita sitä, että Jumala on taivaassa, sehän on oikein —
niinhän Hän onkin, missäs me muutoin olisimme? — minä tarkoitin sitä
suutelemista. Olen kyllä tarpeeksi vanha rakkauteen, mutta en ole
tarpeeksi vanha, että sinun sopisi puhua minulle suutelemisesta.
Luulen, että Ailie-täti ei soisi sinun puhuvan minulle sellaisesta, ja
Bell-täti, hän olisi raivoissaan — se oli liian kehittynyttä.»

»Mihin aikaan minun on hänet tavattava?» kysyi Kate.

»Aamulla. Jos menet puutarhaan juuri aamiaisen jälkeen ja vihellät,
niin hän katsoo muurin yli.»

»Aamulla!» huusi palvelija kauhistuen. »En mitenkään voi kohdata häntä
aamulla. Onko koskaan kuultukaan sellaista? Nyt sinä olet mennyt ja
pilannut kaikki! Voisin tuskin pitää kaiken järkeni tallella, vaikka
olisi vain hämärä.»

Nuppu huokasi toivottomana. »Oh, sinä et ymmärrä, Kate», sanoi hän.
»Hänkin tahtoi kohtausta illaksi, mutta minä sanoin, että ettehän te
olleet mikään kurja huuhkainpari, ja paras aika mihin hyvänsä on aamu.
Dan-setä sanoo, että ensimmäinen puolituntia aamulla vastaa kolmea
tuntia muuhun aikaan päivästä, sillä kun on lukenut aamurukouksensa ja
ottanut hyvän kylvyn ja saanut leukansa ajelluksi ja kengät jalkaansa
— ei tohveleita eikä laahustavia aamunuttuja — niin Jumalan rauha —
ja — ja voiman ja vanhurskauden varmuus laskeutuu ihmisen ylle, niin
että hän voi — voi — voi käydä käsiksi vaikka villikissoihin. Itse
tunnen itseni niin rivakaksi ja urhoolliseksi aamulla, että voisin
hyppiä vuorilla niinkuin vuohi. Sen suorastaan täytyy tapahtua aamulla,
Kate MacNeill. Silloin sinä näytät kaikkein parhaimmalta, jos vain
viitsit nähdä vähän vaivaa etkä vain hotaise kiireen kaupalla, ja
minä vaadin välttämättömästi, että sinun on ensi kerran nähtävä hänet
puutarhan muurin yli. Se on ainoa tapa, millä voimme järjestää asian
romanttisesti, kun ei meillä ole parveketta. Sinä menet ulos ja seisot
kukkivan kirsikkapuun kohdalla, käsivarrella kori, jossa on kukkia ja
persiljaa, ja kun hän pilkistää muurin takaa ja näkee sinut siinä kuin
taulussa, niin usko pois, hän tulee kutkumaan kuoliaaksi. Sillä tavalla
Shakespeare sen järjestäisi, ja hän osasi.»

»Minä en paljoa perusta koko Shakespearestä», sanoi Kate. »Sekin Jaako!»

»Jagoa kai tarkoitat. No, mitä hänestä?»

»Niin ilkeä; ihan täynnä valheita!»

»Pyh!» sanoi Nuppu. »Hän oli vain vaikutelman vuoksi. Ei ole tietysti
milloinkaan todella ollut niin halpamaista, ilkeää ihmistä kuin
tuo Jago — se olisi mahdotonta — vaan Shakespeare teki hänet juuri
sellaiseksi, jotta me pitäisimme kilteistä ihmisistä sitä enemmän
ajatellessamme, millaisia he olisivat voineet olla, jos Jumala olisi
mennyt pois ja jättänyt kaikki.»

Sinä iltana Kate meni nukkumaan kahdeksalta. Turhaan kaupunki
kutsui häntä — iloinen jalkojen kapse katukäytävältä ja tiukuniekka
pillinsoittaja Risteykseltä, ja hän tiesi, kuinka katu loisti
myöhäänvalaistuine puodinikkunoineen ja kuinka juovuttava oli
lauantai-illan ilma pimeässä, mutta lausuttuaan isämeitänsä
gaelinkielellä ja: »Nyt minä panen nukkumaan» englanninkielellä, veti
hän peitteen päänsä yli ja ajatteli tulevaa päivää ilolla ja pelolla,
kunnes nukkui.

Niin pian kuin Bell-neiti oli aamulla mennyt yläkertaan vuoteita
korjaamaan, minkä tehtävän hän otti aina omaksi huolekseen
sunnuntaisin säästääkseen palvelijaa liian paljolta synniltä, ja Ailie
jokaviikkoiselle lukuhetkelleen sairaan Duncan Gillin luo, riensi
Nuppu keittiöön valmistamaan Kateä kohtaukseen. Ei ikimaailmassa ole
aamiaisastioita vikkelämmin pesty ja pyyhitty kuin tuo innokas pari
tänään. Ja niin pian kuin se oli tehty, lennätti Kate arkkunsa kannen
auki ja sukelsi pää edellä sunnuntaihepeniensä sekaan.

»Mitä tuo on?» kysyi Nuppu. »Aiotko panna yllesi koreata, vai mitä?»
Sillä arkusta tuli esiin sininen puku, hellästi hypisteltynä.

»Aionpa tietenkin», sanoi Kate. »Minun on pantava joko tämä tai kirjava
pumpulileninkini, ja pumpulileningissä ei lainkaan sovi mennä — mennä
kapteenia tapaamaan; hänhän odottaa minun olevan todella hienostunut.»

»Minä luulen, että hän pitäisi pumpulileningistä enemmän», sanoi Nuppu
vakavasti. »Tuo sininen puku on hyvin sievä — mutta se ikäänkuin ei
ole sinua itseäsi; tiedätkö, minusta se on kuin Ailie-tätiä alhaalta
vyötäisiin asti ja pankinjohtajan keittäjätärtä pitseineen siitä
ylöspäin, eikä se tee sinua vähääkään hienostuneeksi. Hienostuneeksi
ei ihmistä tee se, mitä hän panee päälleen, vaan se on sellaista mitä
ei voi riisua yltään. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka suloiselta
sinä näytät tuossa pumpulipuvussa, Kate, myssy päässä ja esiliina
edessä. Sinä näytät niissä somemmalta kuin jos ylläsi olisi kaikkein
viimeisin muoti. Minun tekisi itsenikin mieli mennä naimisiin kanssasi,
jos olisin kapteeni ja näkisin sinut noin puettuna; mutta jos sinulla
olisi ylläsi sunnuntaipukusi, niin — niin purisin huultani ja menisin
kotiin kysymään neuvoa äidiltäni.»

Kate pani pois sinisen puvun, jonkunverran vastahakoisesti, mutta
hän oli tähän mennessä oppinut, että joissakin asioissa Nupulla oli
parempi arvostelukyky kuin hänellä. Hän pesi ja pyyhki kasvojaan kunnes
ne loistivat kuin kiilloitettu omena, pani yllensä Nupun valitseman
hilkan ja liehunauhaisen esiliinan, ja oli juuri ottamaisillaan kelpo
ryöpsäyksen Florida-vettä, kun hänen käteensä tartuttiin torjuvasti.

»Minä en panisi hajuvettä», sanoi Nuppu. »Pidän kyllä hajuvedestä
ja Florida-veteen olen aivan hullaantunut, mutta Ailie-täti sanoo,
että puhtaan veden, auringonpaisteen ja ilman tuoksu on suloisinta
mitä ihmisellä voi olla ympärillään, ja kaikki muu on tympeää kuin
kiinanpulveri.»

»Mutta hän odottaa Florida-vettä», sanoi Kate, »kun hän on itse
lähettänyt sen minulle.»

»Se ei merkitse huihaita», sanoi Nuppu. »Voit ripustaa kaulaasi
medaljonkimme, niin se miellyttää häntä.»

Kate meni tykyttävin sydämin säiliökamarin läpi puutarhaan, kori
käsivarrellaan, ja hän oli miellyttävä ja uhkuva nähdä. Nupun olisi
tehnyt mieli katsoa, mutta hienotunteisuus esti häntä siitä, ja hän
seisoi keittiön ikkunan edessä katsellen päättäväisesti kadulle.
Portaita alakertaan laskeutuessaan Daniel Dyce hyräili psalmia; ulkona
oli luukut puotien ikkunoissa, aamuvirren sävelet kantautuivat leipurin
avoimista ikkunoista. Joitakin ihmisiä kulki ohi pyhävaatteissaan,
astellen harvakseen, erotukseksi muiden päivien maallisesta kiireestä.
Pian alkaisivat kirkonkellot soittaa sunnuntaikouluun, ja Nupun
täytyi olla valmiina. Sen muistaessaan valtasi hänet jonkinlainen
jumalattomuuden tunne — maailmalliset kohtaukset puutarhoissa
sunnuntaina eivät olleet sellaista, mitä Bell-täti juuri hyväksyisi.
Jokohan he olivat nähneet toisensa? Miltähän Charles näytti? Mitähän
Kate sanoi?

»Varjelkoon!» huudahti Kate syöksähtäen keittiöön säiliöhuoneesta.
»Sanoitko sinä, että minun piti viheltää?»

»Tietysti», sanoi Nuppu, mutta näytti samassa kauhistuvan. »Oi, Kate»,
sanoi hän kuiskaten, »minä olin niin innostunut tämän pahan maailman
turhuuksiin, etten yhtään muistanut, että nyt on sunnuntai. Tietysti et
voi viheltää sunnuntaina.»

»Sitähän minä juuri itsekin ajattelin», sanoi Kate hiukan hiljennetyllä
äänellä. »Mutta arvelin, että kysyisin sinulta. Eihän sen tarvitsisi
olla mitään nuottia, mutta — mutta tietysti se olisi kauhean
jumalatonta — sillä neiti Dyce varmaankin kuulisi sen, ja hän on niin
tarkka.»

»Ei, et sinä saa viheltää; et millään ehdolla», sanoi Nuppu. »Se
olisi hirmuisen jumalatonta. Mutta mitähän, jos heittäisit kiven? Ei
mitään päänkokoista, ymmärräthän, vaan sievän, pienen pikkuruisen
sunnuntainupulan? Saattaisithan heittää sillä vaikka Rodgerin kissoja,
ja se olisi tarpeellinen ja hyvä työ, sillä nuo kissat ovat oikea
lintujen surma.»

»Mutta siellä ei ole yhtään kissaa», selitti Kate.

»Sama se», sanoi Nuppu. »Voithan heittää kiven muurin yli varoitukseksi
niille, etteivät tule sissimään meidän puutarhaamme; toisella puolen on
varmasti joku juuri muurille hyppäämäisillään. Ja jos Charles sattuu
olemaan siellä, niin minkäs sinä sille voit?» Ja Kate palasi puutarhaan.

Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului naurua. Kymmenen minuuttia
Nuppu odotti uteliaisuuden tuskissa, jotka viimein kävivät hänelle
ylivoimaisiksi, ja rohkaisten mielensä hän kurkisti säiliöhuoneen
ikkunasta — ja näki Charlesin jäljestävän mielitiettyään nurmikentän
ja karviaismarjapensaiden välistä käytävää pitkin. Kate pyrki
keittiöpyhättöönsä hehkuvin kasvoin ja kaikki nauhat liehuen, mutta
joutui kiinni ennenkuin ehti sisälle.

»Sanoinhan sen!» läähätti hän sisään tullessaan. »Emme olleet puhuneet
kahtakymmentä sanaa, kun hän jo tahtoi suudella minua.»

»No, senkö vuoksi sinä juoksit?» kysyi Nuppu hämmästyen.

»Ni-iin», sanoi Kate.

»Eipä se sitten tainnut ollakaan juuri rohkaisevaa Charlesille.»

»Niin, mutta — mutta minä en juossutkaan voimaini takaa», sanoi Kate.




XXIII LUKU.


Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Maailma saapuu hakemaan Lennox Dyceä, tuo ahnas maailma, nuorison
ensimmäinen ja pahin viettelijä, joka lupaa niin paljon, mutta
parhaimmassakin tapauksessa voi antaa vain kuplia, jotka hetkiseksi
lainaavat loisteen auringolta, särkyen sitten niihin tarttuvan
käden kosketuksesta — maailma, joka huolii ainoastaan uljaimmat ja
älykkäimmät lapsemme ja ottaa ne meiltä kaikki toisen toisensa jälkeen.

Olen nähnyt heidän menevän — kymmenittäin poikia ja tyttöjä, pystypäin
ja päivänpaiste kasvoillaan, menevän palaamatta. Silloin tällöin
vuosien vieriessä palasi sitten kaupunkiin mies tai nainen, jolla oli
tunnettu nimi ja joka muisti vanhoja tarinoita, mutta he eivät olleet
samoja, ja jollei maailma ollut tuottanut heille pettymystäkään, oli
heidän hyvinvointinsa runsaudessa jotakin, mikä huonosti korvasi
tukahdutettujen nuorten mielien raikkauden.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Niin, maailma on tulossa, todellakin — mustiksi ja keltaisiksi
maalatuilla rattailla, punatakkisen vartijan toitottaessa torvellaan
halki laakson. Se on tulossa mustien hevosten perässä, joiden kaviot
tömisevät ja valjaat ovat vaahdossa, kaljujen vuorenkukkulain välitse,
solisevien purojen ja valkeaksi kalkittujen paimenmajojen ohitse, tai
metsien varjossa, jotka vain seisovat ja odottavat siinä mihin Luoja
on ne asettanut. Se on tulossa turkiskauluksisessa takissa, vaikka on
vasta syksy — ja korkeassa silkkihatussa, ja silmäilee huvitettuna
pahaa-aavistamatonta tienoota, johon se on tuomassa tyytymättömyyttä.

Ta-ran-ta-raa! Ta-ran-ta-raa!

Palaa takaisin, maailma, palaa takaisin ja jätä tämä pikku tyttönen
unelmiensa pariin, rakastavien ja hellivien sydämien keskuuteen! Palaa
takaisin tekokukkinesi ja valhehelyinesi! Palaa takaisin, maailma, joka
jokaisesta riemullisesta hetkestä vaadit, tuskien hinnan.



Kyytivaunuissa oli kolme matkustajaa — turkiskauluksinen mies, joka
istui ajurin vieressä etuistuimella, ja Duffin neidit takana. Olen
nyt pahoillani, että kerran koetin saada teidät hymyilemään näille
kyyhkyssisaruksille, sillä tänään olen kristillisemmällä tuulella
ja sydämeni lämpenee heitä kohtaan nähdessäni heidän palaavan
vahingoittumattomina retkeltään kauas kyyhkyslakastaan, koska juuri
he ensiksi opettivat minut tekemään näitä merkkejä paperille, ja
pahimmillaankin he olivat vain hiukan tyhmiä, kuten useimmat meistä
toisinaan, ja heidän tarkoituksensa olivat aina mitä parhaat. He
olivat olleet Edinburghissa; olivat olleet poissa kaksi viikkoa —
ensimmäisellä seikkailullaan kahteentoista vuoteen. Jean-neiti oli
onnellinen, tuodessaan matkaltaan mukanaan uuden nypläysmallin,
maisemakirjan, kullalla paikatun hampaan (hän oli niin ylpeä ja
puhui niin usein siitä, ettei ole lainkaan epähienoa mainita sitä)
ja taiteen hehkun, jonka hän oli saanut ollessaan iltapäiväteellä
eräässä öljymaalauksilla täytetyssä taulugalleriassa. Amelian saaliina
oli lause, joka kesti hänellä vuosia — se oli se, että Edinburgh
»tuulahteli Robert Louis'ia.» [Robert Louis Stevenson — skotlantilainen
kirjailija] — kerskaus siitä, että oli kuullut suuren MacCaskill'in
saarnaavan ja ottanut oppikurssin viattomien puunkappaleiden
korventamisessa kuumennetuilla raudoilla. Sellaiset ovat matkustuksen
voitot; olen itsekin saapunut kotiin yhtä laihoin korvauksin aikani ja
rahojeni kulutuksesta.

Mutta yhteisesti he olivat tuoneet matkaltaan vielä jotakin muuta
— sellaista, josta he puhuivat vain kuiskaten, jotta etuistuimella
oleva mies ei kuulisi, ja jota he pari kolme kertaa katselivat Amelian
käsilaukkuun, missä se lepäsi viattomassa kääryssä rahakukkaron
vieressä. Olisi voinut luulla sitä kokoon kääriytyneeksi käärmeeksi,
niin arasti he siihen vilkaisivat, napsauttaen taas kohta laukun kiinni
miltei väristyksellä.

»Ei se ainakaan ole kovin suuri», kuiskasi Jean-neiti, turvautuen sen
entisen tyttöparan puolustukseen, joka teki kuolemansynnin.

»Ei», sanoi hänen sisarensa, »sitä voi todellakin sanoa varsin — varsin
pienoiskokoiseksi. Se toinen, jota hän näytti meille, oli niin kauhean
iso ja — raa'an näköinen, sen pelkkä näkeminenkin sai minut miltei
voimaan pahoin. Mutta oi, jospa olisimme voineet olla kokonaan ilman
tuota kauheaa välttämättömyyttä. Kahdent — niin monen vuoden perästä
se näyttää melkein kuin heikkouden tunnustukselta. Kun ei siitä vain
syntyisi mitään epämiellyttäviä puheita.»

»Mutta varmasti siitä syntyy, Amelia Duff», sanoi hänen sisarensa.
»Meille tullaan muistuttamaan Barbara Mushetistä; hän tulee aina
olemaan mitä täydellisin opettaja —»

»Kaikkien hyveiden esikuva.»

»Ja kaupunki on niin kauhean juoruinen!»

»Niin on», sanoi Amelia-neiti. »Se tuulahtaa aina — skandaalilta.»

»Toivoisin, ettet olisi tullut sitä ajatelleeksi», sanoi Jean-neiti
huoahtaen ja pudistaen hiukan tuimasti käsilaukkua. »En syytä sinua,
huomaa se, Melia; jos teemme väärin, jakaantuu syy tasan meidän
kummankin kesken, paitsi ehkä hiukan enemmän minulle, sillä minä
ajattelin todella, että se isompi olisi paremmin ollut hintansa
arvoinen. Ja kuitenkin se kammotti minua, se näytti niin — niin
pelkurimaiselta.»

»Jean», sanoi Amelia-neiti juhlallisesti, »jos olisit ostanut sen
ison, olisin heti marssinut ulos myymälästä loukkaantuneena. Jos se
kammotti sinua, niin minua se ihan puistatti. Vaikka otimme vaiti tuon
pienemmän, niin huomasitko miten se mies katsoi meihin? Luulen, että
häntä hävetti myydä sellaista kapinetta; hänellä on ehkä perhe. Hän
sanoi, ettei niitä kysytä kovin usein. Vakuutan, että tunsin itseni
hyvin mitättömäksi, — hän sanoi sen niin omituisesti.»

Vielä kerran he kumarsivat vienonruskeat hattunsa yhdessä käsilaukun
yli ja katselivat arasti häpeänsä ja pelkonsa esinettä. »Niin, siinä
se on, eikä sitä voi auttaa», sanoi Jean-neiti vihdoin epätoivoisesti.
»Toivokaamme ja luottakaamme, ettei siihen tarvitsisi turvautua liian
usein, sillä vakuutan sinulle, ettei minulla ole siihen voimaa eikä
halua.» Hän napsautti laukun jälleen kiinni, ja kehottaessaan katseensa
hän näki turkiskauluksisen miehen katsovan heihin olkansa yli.

»Minun mielestäni, arvoisat naiset», lausui mies, »on postivaunujen
täytynyt olla sangen hauska kulkuneuvo entisaikaan, niin huokeasti
saavutettava maalitaulu kun ne olivat maantierosvoille, joita nämä
seudut kuhisivat; hehän olivat vaarassa tökätä niihin varpaansa,
maleksiessaan huolettomina perässä. Tämä John» — hän nyökäytti ajuriin
päin — »sanoo meidän kulkevan aikataulun ajassa, ja myönnän kyllä,
että hän maiskuttelee suulakeaan varsin touhukkaasti, mutta mieleni
tekisi laskeutua alas ja paiskella kivillä hänen juhtiaan, jotta ne
liikkuisivat vilkkaammin.»

Jean-neiti ei kyennyt saamaan sanaa suustaan; hän pelkäsi vieläkin
liian paljon tuntematonta miestä, joka, vaikka auttoikin heitä
ritarillisesti nousemaan vaunuihin Maryfieldissä, saattoi sivumennen
puhutella häntä ja Amelia-neitiä »ystävikseen», tarjota sikareja
vartijalle ja ajurille ja kutsua heitä Johniksi ja Georgeksi ihan ensi
näkemällä.

»Ale — meidän mielestämme kulku on varsin nopeata», uskalsi
Amelia-neiti huomauttaa, hämmästyen itsekin rohkeuttaan. »Se on
yhdeksäntoista mailia kahdessa tunnissa, ja jollei se olekaan niin
nopeaa kuin junan kulku, antaa se tilaisuuden nauttia maisemista.
Meidän maisemamme ovat hyvin ihailtuja, ne ovat — ne ovat niin
luontehikkaita.»

»Varmasti!» sanoi tuntematon. »Ne ovat varsin siistejä maisemia, sen
puolesta, ja maisemat ovat minun vahva puoleni. Mutta olisin luullut,
että tämä John tässä osaisi nämä karun ja jylhän Caledonian tienoot
jo siinä määrin ulkoa, että hän haluaisi pyyhältää ne vauhdilla läpi
joutuakseen ihmisasumuksille. Mutta enimmäkseen kulkevat hevoset niin
hitaasti, että astuvat omille jaloilleen joka askeleella.»

»Ehkäpä postivaunut ovat teille uutuus», huomautti Amelia-neiti,
joka oli tullut ihmeen urheaksi kahden viikon hurjista seikkailuista
Edinburghissa. »Otaksun, että olette amerikkalainen.»

»Amerikkalaisesta minut vaimonikin otti, ja hän tiesi, sillä hän
oli kotoisin syntymäseudultani», sanoi muukalainen nauraen. »Olette
arvannut oikein ensi kerralla. Ei, postivaunut eivät ole minulle
uutuus; olen tavannut niitä useampia eri paikoissa. Jos olen maltiton
ja haluan enemmän vauhtia juuri tällä haavaa, johtuu se siitä, että
olen täynnä lystiä yllätystä eräälle vanhalle ystävälle, jota aion
mennä tapaamaan tämän surusaaton päätyttyä.»

»Surusaaton?» toisti Amelia-neiti hämmästyneenä, ja mies nauroi jälleen.

»Matkan loputtua», selitti hän. »Tuo mainittu ystäväni ei odota minua,
koska minulla ei ollut postikorttia ja minä vihaan kirjettä, eikä
sähkösanomakonttoria ole näyttänyt olevan äänen kantamilla sittenkuin
lähdin Edinburghista aamulla.»

»Mekin olemme juuri tulossa Edinburghista», heläytti Jean-neiti
joukkoon.

»Vai niin!» sanoi muukalainen, heittäen käsivartensa istuimensa
selustan yli voidakseen mukavammin keskustella. »Se on maalauksellinen.
Varsin rauhallinen myös. Mutta tuntuu hiukan vierastavan thespialaista
muusaa. En tiennyt Edinburghista enemmän kuin lehmä uudesta kirkosta,
kun saavuin sinne viime sunnuntaista kaksi viikkoa takaperin. Mutta
olen hiukan kierrellyt ja tutkistellut sen jälkeen; ja totisesti!
se on vanha ja hieno! En ollut ollut kaupungissa puolta päivääkään,
ennenkuin pääsin selville siitä, että mitä oikeaan aiheeseen tulee, oli
kuningatar Maria matkavarusteiden vetonaula Edinburghissa. Ennenkuin
olin käynyt tässä maassa, en oikein tiennyt miten arvostella Mariaa;
toisinaan hän oli Verinen ja toisinaan Suloinen, mutta arvaan, että
minun on täytynyt sekoittaa hänet jonkun samannimisen, vähäpätöisen
Englannin kuningattaren kanssa.»

»Edinburgh tuulahtelee kuningatar Mariaa — ja Robert Louis'ia», sanoi
Amelia-neiti.

»Aivan niin!» sanoi muukalainen. »Siellä on linnassa pieni makuuhuone,
jossa hän nukkui, ei chicagolaista kylpyhuonetta isompi. Siinä oli
tuskin tilaa painajaisellekaan; reistailevan sorttinen painajainen
potkisi katon puhki. Ei näytä olevan ainoatakaan draamallista piirrettä
koko näytelmässä, jota Maria ei olisi omaksunut itselleen. Hän oli
täydellisyys lajissaan, ja hän oli huippuhenkilö ryöstökohtauksessa,
lapsi-leski-kohtauksessa, murhassa, taistelussa sekä Fotheringayn
loppukaneetissa. Kolme aviomiestä ja joukko kuherteluja, jotka eivät
johtaneet mihinkään, hänen muotokuvansa joka paikassa, ja sanomalehdet
nuuskimassa hänen jälkiään kuin vainukoirat siitä päivästä tähän
hetkeen saakka! Luulen, että Lizzie-kuningatar loikkasi väärään kirnuun
tappaessaan Marian — sillä Maria oli loistohenkilö historiassa, ja
Elisabethin kuuluisuus perustuu pääasiassa siihen, että hän turmeli
hyvän levätin Walter Raleigh'lta.»

Hän puhui niin nopeaan ja käytti niin omituisia sanoja ja lauseparsia,
joita Duffin neidit eivät olleet koskaan kuulleet eivätkä kirjoistakaan
lukeneet, että he olivat jälleen varmat siitä, että hän oli vaarallinen
henkilö. Muistaen äkkiä varoituksen: »Varokaa taskuvarkaita», jonka oli
nähnyt Edinburghissa, Amelia-neiti tarttui niin lujasti käsilaukun,
heidän rahakukkaronsa ja salaisuutensa säilyttäjän, kantimeen, että
se katkesi ja laukku putosi vaunujen reunan yli ja revähtäen auki
hajoitti sisältönsä tielle vartijan huomaamatta, jonka torvi juuri
silloin luritteli äänekkäästi läheisellä pellolla työskentelevän tytön
erikoiseksi ratoksi.

»Seis, John», sanoi amerikkalainen, ja ennenkuin vaunut olivat
aivan pysähtyneet, oli hän jo alhaalla maantiellä kokoamassa pikku
opettajattaren omaisuutta.

Käärme oli oikaissut kiemuransa; se lojui siinä paljastettuna koko
inhoittavuudessaan — nahkainen opettajan patukka!

Näin murheellinen paljastus olisi voinut saada sen omistajat itkemään.
He eivät olleet uneksineetkaan, että patukka voisi näyttää niin
raa'alta ja vastenmieliseltä kuin se näytti paljastuessaan siten
ihmissilmälle valtamaantiellä.

»Oi, suuret kiitokset», sanoi Jean-neiti. »Se oli kovin ystävällisiä
teidän puoleltanne.»

»Erinomaisen ystävällistä, ylenmäärin kohteliasta — olemme teille
enemmän kuin kiitolliset», kuhersi Amelia-neiti punoittaen kuin
iltarusko kääriessään nahkahihnaa kokoon hermostunein sormin.

»Teillä taitaa olla lapsia», tiedusteli amerikkalainen vakavasti, kun
vaunut lähtivät jatkamaan matkaansa.

Neiti Amelia Duff lausui elämänsä parhaan sukkeluuden tarkoittamattaan.
»Kaksikymmentäseitsemän», sanoi hän erittäin kiitollisin ilmein, ja
tuntematon hymyili.

»Opettajatar siis. No, se on hyvä, onpa vain; se muistuttaa kotipuolen
mieleeni, sillä minä pidän opettajattaria niin sydämellisesti arvossa,
että kohta kun pääsin koulusta, menin itse naimisiin opettajattaren
kanssa. En ole lakannut sen koommin heittelemästä itselleni
kukkakimppuja sen johdosta, mutta säälin niitä tenavia, joille hän
olisi pitänyt hauskaa samalla kuin opetti heitä, jollei hän olisi
sattunut saamaan niin paljon tekemistä minusta. Se mikä sai minut
kysymään lapsista, oli tuo — tuo keskiaikainen virkistäjä. En ole
nähnyt sellaista Herran vuosiin, en sen koommin kuin vanha kirkon
vartija Springfield löysi minut eksyneenä puutarhaansa eräänä yönä,
kun olin menossa oikotietä kotiin. Luulin, että ne oli poistettu
käytännöstä Berliinin rauhassa.»

Amelia-neiti työnsi kapineen kiireesti laukkuun. »Emme ole mekään
käyttäneet sellaista ikänämme», sanoi hän, »mutta pelkäämme, että
meidän nyt täytyy siihen ryhtyä, ja, kuten näette, se on vallan
ohkainen, vallan pienoinen.»

»Niin on», sanoi tuntematon juhlallisesti. »Se on ohkainen, voisipa
sanoa läpinäkyvä, mutta otaksun, että lapsukaisetkin ovat varsin pieniä
eivätkä kykene antamaan tunnustusta sille tosiasialle, että te olisitte
voineet ostaa kookkaamman, jos olisitte tahtoneet. Se voi sattua
kevyesti sormiin, mutta kamalan raskaasti tunteisiin.»

»Tuota samaahan sinäkin sanoit», kuiskasi Amelia-neiti sisarelleen.

»Siveellisenä kehoittimena ei hihnankäyttö ole tehokkaimpia
välikappaleita», jatkoi amerikkalainen. »Se on tavallisesti vain
varaläppä suuttuneelle aikaihmiselle, jolla on kiivas luonto ja
edessään lapsi, joka ei voi lyödä takaisin.»

»Juuri tuotahan sinäkin sanoit», kuiskasi Jean-neiti Amelia-neidille,
eikä kaksi ihmistä ole koskaan näyttänyt surkeamman syyllisiltä.

»Enimmän minua ihmetyttää se», sanoi muukalainen, »että tähän saakka
olette tulleet toimeen ilman sitä ja nyt katsotte sen tarpeelliseksi.»

»Ehkä — ehkä emme tulekaan käyttämään sitä», sanoi Jean-neiti.

»Paitsi — paitsi jonkinlaisena vertauskuvana», lisäsi sisar. »Emme
olisi koskaan uneksineetkaan siitä, jolleivät nykyajan lapset olisi
niin erilaisia kuin entiset.»

»Tuota ovat ihmiset tainneet hokea jo hyvän aikaa», sanoi
amerikkalainen. »Lapset eivät ole koskaan olleet samanlaisia kuin
entiset. Luulen, että Luonto-emo sylkäisee kouriinsa ja ottaa uuden
puhdin joka lapselle eikä pyöräytä koskaan kahta samanlaista. Siksipä
juuri onkin hauskaa istua ja katsella niiden versomista. Ja ne ovat
varsin arkoja kukkasia! Eivät siedä paljon käpälöimistä; tulee vain
antaa niille suojaa, kun ilma on kylmä, tuki, johon voivat nojata,
jos ovat honteloita ja tuuli on kova, ja katsoa että höystö on
oikeata lajia. Kehittyykö niistä mallikuvien kaltaisia vai ainoastaan
rikkaruohoja, riippuu kylväjästä.»

»Voi, te ette ymmärrä, kuinka kapinallisia ne saattavat olla!» huusi
Amelia-neiti tunteikkaasti. »Eivät ne kunnioita vanhempiaan niinkuin
ennen; he käyvät röyhkeiksi ja itsenäisiksi.»

»Riippuu arvatenkin vanhemmista. Te täällä Euroopassa näytätte
ajattelevan, että lapset tulevat maailmaan vain aikaihmisten huviksi ja
tekevät mitä käsketään ajattelematta mitään. Amerikassa katsotaan asiaa
toisin: lapset ovat tuntuvasti tärkeämmät kuin heidän vanhempansa,
eikä tuosta käsityksestä ole vahinkoa kummillekaan, mikäli minä voin
ymmärtää. Mitä noihin kapinoitsijoihinne tulee, niin tahtoisin rakastaa
niitä; kapinallisuus on niinkuin märkänäppy; se on parempi puhjenneena
kuin salaa hautumassa.»

»Ta-ran-ta-raa!» Torventoitotus keskeytti heidän keskustelunsa.
Postivaunut tulivat ulos metsästä ja kiitivät myötämäkeä ja kaartaen
holvin alitse pysähtyivät majatalon edustalle.

Amerikkalainen auttoi naiset alas, otti hatun päästään, sanoi heille
hyvästi ja kääntyi puhumaan ystävälleen ajurille, kun käsi laskeutui
hänen hihalleen ja pienen koiran saattama lapsi katsoi häntä silmiin.

»Jim! Hyväillen aika, Jim Molyneux!» riemuitsi Nuppu.




XXIV LUKU.


Ainoastaan pari päivää viipyi maailma (turkiskaulukseen puettuna)
parissamme, mutta kohtalokas oli sen käynti sille perhekunnalle, jonka
vieraaksi Molyneux saapui. Oli ikäänkuin tulva-aalto olisi pyyhkäissyt
talon yli, huomautti Bell hänen mentyään. Mitään ulkonaista erotusta
ei voinut huomata; huonekalut olivat yhä niinkuin ennenkin, samoissa
paikoissa kuin ne olivat olleet Bellin äidin kuollessa, mutta kuitenkin
tuntui kaikkialla näkymättömän, tuskallisen haaksirikon jäljet. Tuo
omituinen Molyneux muutti kaikkein oleellisimman, itse ilmapiiriin,
ja messinkikolkuttimella varustettu talo ei koskaan enää voinut
palata ihan entiselleen. Ei ole minun keksintöäni, että näennäisesti
vähäpätöisimmätkin asiat näyttelevät valtavia osia kohtalon vaiheissa.

Vieläpä itse kaupunkikin muuttui jollakin tavoin hiukan sen kohtalon
oikun johdosta, joka toi siihen tuon amerikkalaisen näyttelijän. Että
hän oli amerikkalainen ja lisäksi näyttelijä, varmisti jo etukäteen
hänen vaikutuksensa suuruuden, koska tuossa yhdistelmässä oli paljon
sitä salaperäistä, puoleksi peloittavaa, puoleksi ylhäistä, mikä
liittyi meidän yksinkertaisiin käsityksiimme suuremmasta maailmasta.
Jos hän olisi ollut pelkästään amerikkalainen, olisi se antanut
hänelle ihmeen ja romanttisuuden lumon useimpien meidän silmissä,
jotka jo Amerikan nimenkin nähdessämme, vaikkapa vain leikkuukoneessa
tai säilykerasiassa, saamme sellaisen mahtavuuden tunnelman, jota
Lontoon pauhina ei pysty herättämään. Mutta olla lisäksi näyttelijä! —
ansaita kevyesti leipänsä matkinnalla suurissa teattereissa sellaisten
ihmisten edessä, jotka ovat koonneet rahaa — Herra ties miten! — ja
menestyneet. Vähän syntinen elinkeino tosin, myönnämme me, sillä
on epäilyksiä siitä, voiko teatterinäyttelijä, jonka pitää maalata
kasvojaan ja työskennellä yömyöhällä kaasuvalossa, lopulta tulla
osalliseksi pelastuksesta — syntinen, mutta kuitenkin — kuitenkin
niin omituinen ja älykäs elinkeino! Eipä kumma, että katselimme herra
Molyneux'tä samanlaisella mielenkiinnolla, jonka suurkaupungit varaavat
satavaimoisille shaaheille ja kuninkaallisille maankiertäjille.
Sitäpaitsi, ottakaa huomioon, millä tavoin Nuppu oli valmistanut
hänelle tietä! — vain lapsi, mutta sellainen lapsi, joka oli jo
osoittanut, kuinka ihmeellinen täytyi olla sen maan, joka oli niellyt
älykkäitä miehiä sellaisia kuin William Dyce ja P. & A. MacGlashan'in
veli. Eikö hän ollut yhdellä ainoalla havainto-opetusnäytteellä
Hurskaan lesken kaupassa mullistanut paikkakunnan liiketavat, niin
että kaikissa myymälöissä ihmiset nyt yhtenään ostelivat sellaista,
mitä he eivät vähääkään tarvinneet, ja itse Hurskaan leskikin
vaivautui pesemään ikkunansa joka viikko, tuhlaten siten aikaa,
jonka olisi voinut omistaa lähetykselle? Eikö hän ollut osoittanut,
että korkea-arvoiset ladytkin olivat lopultakin vain ihmisiä eivätkä
puraisseet, vaikka kohteliaasti laski leikkiäkin heidän kanssaan? Eikö
hän ollut tehnyt lopun Colonsayn tytön keveästä liehunnasta ja antanut
hänelle koulutuksen, joka teki hänet kelvolliseksi kosimaan kapteenia?
Ja lopuksi, eikö hän ollut pelkän esimerkin voimalla saattanut
sunnuntaikoulutoveriensa mykän ja änkyttävän ujouden näyttämään
typerältä ja jokapäiväisillä kävelyillään ja keskusteluillaan
herättänyt heissä uuden tutkimahaluisen ja itsenäisen hengen, joka ei
ollut kovinkaan vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja jota ainoastaan
Kyyhkyskoulun pienet opettajakaksoset saattoivat erehtyä käsittämään
kapinallisuudeksi, joka vaati käyttämään patukkaa?

Herra Molyneux ei ehkä sitä aavistanutkaan, mutta hän oli leijona
noina muutamina päivinä, jotka hän vietti erämaahan vetäytyneenä,
kuten hän sanoi. Neiti Minto järjesti ikkunansa erikoisesti hänen
arvostelevaa silmäänsä varten, ja P. & A. MacGlashan laittoi puotinsa
edustan näyttämään laivalaiturilta sälyttäen siihen pinoittain tyhjiä
pakkalaatikoita, kukoistavan ulkomaan- ja siirtomaakaupan osoitukseksi.
Eräänä aamuna Rellu-Wully soitti kelloa jo puoli kuusi osoittaakseen
kuinka ratki valppaita me olimme; ja soittokunta marssi kerran katua
pitkin soittaen uutta sävelmää »Lähtö Filadelfiaan», näyttääkseen,
että mitä iloisuuteen tuli, emme me, vaikka pienikin olimme, olleet
pahoinkaan jäljessä New-Yorkista.

Mutta Jim Molyneux, kävellessään katua edestakaisin Lennox ja koira
oppainaan, tähysteli hattunsa partaan alta ja kokosi kaikki näkemänsä
mielessään sanoihin »Sammalkylä» ja »Seittikaupunki».

Bell otti hänet lämpimään suosioonsa heti alunpitäen; niin moni
seikka puhui hänen edukseen. Ensiksikin hän oli ulkoasultaan hienon
huoliteltu, vaikkakaan ei keikarimainen, hän ei ollut mikään
pitkätukkainen, kuten Bell oli otaksunut, ja hänellä oli suora katse
ja raikas hipiä, jonka yksinkertaiset maalaisnaiset helposti ottivat
todistukseksi sisäisestäkin puhtaudesta. Bell antoi anteeksi hänen
huonomaineisen puolensa — näyttelijän — koska Williamkin oli ollut
näyttelijä ja oli sentään opettanut lapsensa rukoilemaan, ja oli
taipuvainen sivuuttamaan amerikkalaisuudenkin, katsoen siihen että
Williamin vaimo oli ollut saman onnettomuuden uhri. Mutta voi, minkä
iskun hän sai, kun hän purki vieraan matkalaukkua ja huomasi tärkeimmän
puuttuvan!

»Missä on raamattunne, herra Molyneux?» kysyi hän juhlallisesti. »Sitä
ei ole teidän matkalaukussanne!»

Jälleen puhui Molyneux'n eduksi se, että hän punastui, vaikkakin
tekosyy, jonka hän häätyi esittämään, oli heikko.

»Oi voi sentään!» sanoi Bell pudistaen päätään surunvoittoisesti
hymyillen. »Ja kun olette niin yhtenään matkoilla! Jos minä olisin
vaimonne, niin kyllä opettaisin teidät! Mutta ehkäpä Amerikassa ei
tarvitakaan jalkain kynttilää ja valkeutta tiellä.»

He istuivat puhelemassa ensimmäisen illallisensa jälkeen, joksi
isänmaallinen Bell oli valmistanut lihahakkelusta, josta hänen
veljensä Molyneux'lle valaistukseksi selitti, että sen otaksuttiin
olevan tehty keitetyistä säkkipilleistä. Nuppu oli mennyt nukkumaan
ullakkokamariinsa, ja Molyneux kertoi, miten hänen oli suorastaan pakko
tulla.

»Olen ensi kertaa Skotlannissa», sanoi hän; »ja kun 'Rautakoura' ei
jaksanut vetää puoleensa vanhan Edinan mielenkiintoa ja esitykset
keskeytettiin, en ollut siitä niinkään pahoillani kuin olisin voinut,
koska se antoi minulle tilaisuuden tulla tänne tytöntypykkää katsomaan.
Livistän sakista pariksi päiväksi, sanoin johtajalle, kun näimme
joutuneemme sivuraiteelle, ja hän sanoi että hyvä on, hän sähköttää
minulle sittenkuin saa tehdyksi esiintymissopimuksen, ja niin minä
livistin ja runnasin itseni perille asti käyttäen apunani Amerikan
kieltä ja vähän Skotlantia lisäksi — tartunnan voimasta.»

»Meillä on vain yksi moite tulonne johdosta — se, ettei se ole
tapahtunut aikaisemmin», sanoi Daniel Dyce.

»Ja minä olen varsin iloinen, että tulin, vaikkapa vain nähdäkseni
millaista kunniaa Nuppu tuottaa skotlantilaiselle kasvatukselle.
Chicago on maailman erinomaisin kaupunki — paikka paikoin; Amerikka on,
kuten heinäkuun 4 päivän puhujamme täsmällisesti määrittelevät, Jumalan
oma maa, ja sitten Johanna d'Arc'in ei ole ollut parempaa tai urheampaa
naista kuin rouva Molyneux. Mutta asemamme ei ollut sellainen, että
olisimme voineet ympäröidä Nuppua kaikella sillä, mitä hän saisi
vakinaisessa kodissa. Me teimme parhaamme, mutta mehän emme niin
sanoakseni asu Michigan Avenuen varrella, ja rouva Molyneux on hyvä ja
kultainen tyttö, mutta hän ei ole päässyt oikein kunnolla kotiutumaan.
Siitä, millainen Nupun isä oli, arvelimme, että terveellisin paikka
hänelle olisi se, mistä hänen isänsä oli tullut, ja vaikka jouduimmekin
molemmat jonkunverran univelkaan ajatellessamme hänen menettämistään,
niin nyt täällä ollessani ja hänet nähdessäni olen iloinen siitä, sillä
vaimoni ja minä olemme varsin suuressa määrin irtolaisia Englannissa,
samoinkuin olimme Yhdysvalloissakin.»

»Ammattinne on vaativaista, herra Molyneux», sanoi Dan Dyce. »Se lienee
hyvin suuresti samanlaista kaikissa maissa?»

»Se ei ole niin kovaa kuin kivenlouhiminen eikä niin mutkikasta kuin
valtiomiehenä olo», sanoi herra Molyneux iloisesti, »mutta ihminen
ehtii siinä varsin vanhaksi ennenkuin lakkaa toivomasta puhkeavansa
hyvin suureksi valtiksi. Minulla itsellänikin on yhä vielä se käsitys,
että vaikkei minusta todennäköisesti tulekaan mitään Boothia tai Henry
Irvingiä, niin voisin tehdä suuria teatterinjohtajana. Jos minulla
olisi miljonääri selkänojanani ja yksi vahva tähti, kuvittelisin
voivani raivata leveän ladun englantilaisen draamallisen näyttämön
halki. Tiedättehän, että Emersonimme sanoi: 'Kytkekää vankkurinne
tähteen!' Luulen, että jos saisin hyvän tähden suitsitetuksi, niin
valjastaisin yksityisen loistovaunun ja höyrypurren hänen peräänsä
ennenkuin hän ehtisi korvaansa vilauttaa. Kukapa nyt vankkureista
huolisi?»

»Vankkureilla on hyvin turvallista matkustaa», huomautti Dan Dyce,
vilkuttaen silmälasiensa läpi.

»Niin on ruumisvaunuillakin», tokaisi herra Molyneux. »Ei kukaan, joka
kerrankaan on matkustanut ruumisvaunuilla, ole koskaan valittanut
niissä iloluunsa nyrjähtäneen tai naurusuonensa venähtäneen, mutta
ne ovat valtavan hidas kulkuneuvo eläville ihmisille. Se onkin ainoa
seikka, mikä minusta näyttää vaivaavan tätä somaa pientä brittiläistä
kuningaskuntaa; se on sievä ja tuulahtaa, kuten kyytivaunujen
koulumatami sanoisi, rakkaalta, ammoin kuolleelta menneisyydeltä,
ja se on urhea, mutta se pitää miltei aina jarrut laskettuina eikä
anna tähdellensä tilaisuutta hölkyttää. Otaksun, että se on hieno,
väririkas ja ystävällinen maa sille, joka syntyy siinä rikkaana,
ja sangen rauhallinen ja yksinäinen maa sille, joka kuolee siinä
köyhänä; mutta ajakaahan kymmenen pennyn edestä raitiovaunulla Charing
Crossin asemalta, niin olette Tuutilullan maassa ja linnut pesivät
ja visertelevät parrassanne. Elämä on lyhyt; se suo ihmiselle aikaa
kuluttaa ainoastaan yhden silmäparin, kaksi hammaskertaa ja yhden
maineen, ja minä tahdon elää siitä joka ainoan tunnin, jona en ole ilmi
kuollut.»

Syntyi hiljaisuus tuon vanhan talon salissa, joka sukupolvien
vaihtuessa oli suojannut hyvin erilaisia ihanteita, ja kaupungin
yllä raikuivat villihanhien huudot. Tuo huone mataline kattoineen,
pienine ikkunoineen, himmeän vihreine seinäpapereineen, kadun melulta
suojaavine uutimineen ja kuusikymmentä vuotta sitten kuolleen
Buntain-mummon aikuisine jykevine mahonkihuonekaluilleen huokui
alati niille, jotka sen parhaiten tunsivat, syvää rauhan henkeä,
jota ei toisinaan löydä kirkostakaan. He tunsivat olevansa siinä
kuin pyhäkössä, turvassa ulkomaailman kiihkoilta ja myrskyiltä,
levottomuuksilta ja pettymyksiltä. Pöydän yläpuolella riippuvan
varjostetun lampun valossa se näyttäytyi siinä olijoille sen
tapaisena kuin kaikkein tutuin ympäristömme meille esiintyy joissakin
ratkaisutilanteissa — rakkaamman näköisenä kuin milloinkaan ennen.
Bellistä, jota tuon näyttelijän julistaman evankeliumin henki loukkasi,
tuntui kuin olisi koko huone huutanut soimausta pyhyyden herjauksesta.
Vieläpä Ailiekin, joka sydämessään kannatti, joskin vähemmällä
innostuksella, vieraan osoittamaa toimintaa uhkuvan elämän palvontaa,
tunsi jonkunlaista sorasävyä. Danista tuntui hetkisen siltä kuin olisi
hän kuunnellut miehen myövän käkikelloja huutokaupalla, hautakivi
puhujalavanaan.

»Herra Molyneux», virkkoi hän, »tuo puheenne muistuttaa mieleeni
Maggie Whiten miehen. Kun hän vielä eli, hän piti kapakkaa, ja
talvi-iltoina, kun vanha ystäväni Colin Cleland ja hänen seuraveikkonsa
istuivat sisäsalissa iloisessa lampunvalossa ja roihuavan takkavalkean
loisteessa, väitellen niin innokkaasti oikeasta herätyksestä, että
se nukutti heidän innokkaan ja hyödyllisen harrastuksensa Johnnyn
totiin, oli hänen tapana tulla sisään hytisten ikäänkuin kylmästä,
takin kaulus pystyyn nostettuna, ja sanoa: 'Kolkko ilma tuolla ulkona!
Pimeä kuin sysi ja kylmä kuin rikkaan almu! Onni sillä, joka saa
istua tulen ääressä.' Ja hän herätti heissä niin elävän vaikutelman
senhetkisen asemansa hyvyydestä, että he tilasivat uudet lasit ja
lykkäsivät lähtönsä tuonnemmaksi, vaikka ulkona ei ilma itse asiassa
ollut mitenkään tavallista kummempi. Minussa herää samanlainen tunne
tätä syntymäpaikkaani ja sen vanhanaikaisuutta ja kiireettömyyttä
kohtaan, kun kuulen teidän — ilman mitään Johnny Whiten salajuonta —
kuvailevan meille, ei ulkomaailman pimeyttä ja kylmyyttä, vaan jotakin,
mikä minulle viidenkymmenenviiden ikäisenä on joka tapauksessa ihan
yhtä vähän puoleensavetävää. Suonette anteeksi, jos, kuvaannollisesti
puhuen, tilaan uudet lasit. Elämä on lyhyt, kuten sanotte, mutta en
luule sen näyttävän sen pitemmältä, jos rientää juoksujalkaa sen
hetkien läpi, sen sijaan että astelisi pikkuhiljaa, leväten silloin
tällöin tiepuolessa hyvän tuttavan kanssa ja katsellen toisten
ohikulkua.»

»Viidenkymmenenviiden ikäisenä», sanoi Molyneux mukautuvasti,
»ajattelen minäkin ehkä siten, mutta nyt voin katsoa asioita vain
kolmenkymmenenkahden vuoden kannalta. Meidän on kaikkien liikuttava
alussa, herra Dyce. Tämä johtaa mieleeni pienen keskustelun, joka
minulla oli tänään Nupun kanssa. Se lapsi kasvaa, herra Dyce — on
kasvanut monella tavoin. Hän on tuskin enää mikään lapsi.»

»Pyh! Hän ei ole mitään muuta!» huudahti Bell-neiti, aavistaen
jotakin epämieluista. »Kun minä olin hänen iässään, istuin vielä
kanavaompelukseni ääressä Barbara Mushetin koulussa.»

»Joka tapauksessa hän on kasvanut. Ja minusta näyttää, että hän alkaisi
tarvita hiukan uusia kokemuksia. Arvelen teidän aikovan lähettää
hänet johonkin Edinburghin kouluun saamaan viimeisen vernissasivelyn
kasvatukseensa?»

»Mistä olette saanut sen päähänne! Itsekö hän sitä teille esitti?»
kysyi herra Dyce nopeasti, kallistaen päätään ristikuulustelutapaansa.

»Itse kyllä tavallaan — tietämättään», sanoi Molyneux. »Mikäli
ymmärrän, ei tämä lapsi juuri ensi tilassa esitä kenellekään haluavansa
erota ihmisistä, joita hän rakastaa niin suuresti kuin teitä. Mutta
jos hänessä on jokin heikkous, niin se on se, ettei hän osaa salata
ajatuksiaan, enkä ollut ollut kahtakymmentä minuuttiakaan hänen
seurassaan, ennenkuin huomasin, että vaelluskuume vaivasi häntä sangen
pahasti. Luulen, että perinnöllinen taipumus tuohon tautiin ja hyvä
sydän olivat ainoat, mitä hänen isänsä ja äitinsä jättivät hänelle
perinnöksi, ja toimetonna aikaileminen ja menneistä muistoista eläminen
ei kuulu hänen heikkouksiinsa. Pari kolme vuotta asuntokoulun areenalla
panisi hattulyhteen tuon tytön luonteenkehitykseen, sen minä tiedän
vaimostani, vaikka hän oli vain puolitoista vuotta. Jos hän olisi
ollut kauemmin, olisi hän tainnut tulla niin viisaaksi, ettei olisi
mennyt naimisiin minun kanssani. Nupulla on miltei kaikkea, mitä
kuolevainen ihminen täällä tarvitsee, luulen ma — rakkautta kasoittain,
lämmin, kostea maaperä ja kaikkea muuta sellaista, mutta hän tarvitsee
karaistumista, ja ihmiskukkasen karaistumiseksi ei ole mitään parempaa
kuin kolmivuotinen oppilaitos, missä ympäristön henki on viileämpi kuin
kotona.»

Bell-neiti kalpeni — isku oli tullut! Dan katsoi häneen hieman säälien,
sillä hän tiesi Bellin kauan pelolla odottaneen sitä.

»Niinköhän!» sanoi Bell. »Minä puolestani en näe sellaista
tarpeelliseksi vielä pitkään aikaan. Miten sinä, Ailie?» Mutta Ailie ei
vastannut, ja se riitti ilmaisemaan, mitä hän ajatteli.

»Tiedän, miltä tuntuu alussa ajatus hänen kotoa poistumisestaan»,
jatkoi Molyneux, haluten viivyttelemättä saada esitetyksi asian,
johon hän ei juuri tuntenut erikoista mieltymystä. »Hyväinen aika,
muistanhan, miltä se tuntui vaimostani: hän itki kuin keruubit ja
seraafit; sanoi, että kaikki päivänpaiste riistettiin hänen elämästään;
ja kun minä sanoin: 'Millicent Molyneux, entä ukkeli?' niin hän sanoi
vain: 'Tiehesi!' ja pusersi esiin pari tuskankouristusta. Edinburgh ei
sentään ole niin kovin kaukana, jotta teidän tarvitsisi tuntea itseänne
onnettomiksi, jos Nuppu menisi sinne kouluun.»

»Epäterveellinen paikka, huurteita ja kamalia itätuulia», sanoi Bell.

»No, eihän se kylläkään ole Tyynenmeren-rinnettä, mitä ilmastoon
tulee», myönsi Molyneux.

»Ei, mutta kaunein kaupunki se on koko maailmassa siitä huolimatta»,
huudahti Bell niin virkeästi, että se puhdisti ilman ja sai hänen
sisarensa ja veljensä hymyilemään, sillä Molyneux oli tietämättään
koskettanut hänen kansallisylpeytensä herkimpään sydänsopukkaan.

»Oletteko varma, ettette ole erehtynyt, ja että hän haluaa mennä
kouluun?» kysyi Dan Dyce.

»Epäilettekö sitä itse?» kysyi Molyneux viekkaasti.

»En», sanoi Dan Dyce, »minä tiedän sen varsin hyvin, mutta — mutta en
usko sitä», ja hän hymyili omalle paradoksilleen.

»Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.»

»Silloin hän menee!» sanoi asianajaja lujasti, ikäänkuin taakka
olisi pudonnut hänen sydämeltään, ja omituista kyllä, hänen sisarensa
eivät esittäneet vastaväitteitä. »Teidän ei pidä kuvitella, herra
Molyneux», jatkoi hän, »ettemme ole ajatelleet tätä ennen. Se ei ole
moneen kuukauteen ollut poissa mielestämme, kuten voidaan nähdä siitä
tosiseikasta, ettemme ole koskaan maininneet sitä, ollen vastahakoisia
ottamaan askelta, joka tulee tekemään oloissamme melkoisen muutoksen.
Ei silti, että pelkäisimme kuolevamme ikävään hänen poissaollessaan,
sillä me olemme kaikki filosoofeja ja meillä on yllinkyllin askarrusta
niin ajatuksillemme kuin toimintahalullemmekin, ja vaikka te ehkä
pidättekin meitä täkäläisiä vähän ruostuneina, on meillä täällä
paljon huvia keskenämme. Hän menee — niinpä niin, tietysti hän menee
— menihän Ailiekin — eikä hän siitä paljonkaan huonontunut. Olen
itsekin viettänyt jonkun aikaa etelässä, ja ainoa vahinko, mitä se
tuntuu minulle tehneen, oli se, että se sai minut pitämään ehkä liian
suuressa arvossa pohjoista synnyinseutuani. Mausta kaikki riippuu,
herra Molyneux, ja te voitte huomauttaa, jos haluatte, että minä olen
samanlainen kuin se entinen skotlantilainen, josta pienet, kovat ja
happamet omenat olivat mieluisimpia. Eihän omenista kai liene mitään
raamatullista ohjetta, vai miten, Bell? Ja eri maita ja niiden eri
paikkoja koskevat arvostelut ovat enimmäkseen subjektiivisia asioita,
kuten kauneuden arvostaminen riippumatta sen hyödyllisyydestä —.»

»Oh, siinä sinä nyt taas olet metafysiikkoinesi, Dan», huudahti Bell,
»ja minun ja Ailien tehtävänä on valmistaa lapsi Edinburghiin. Hänellä
ei ole tilkkuakaan, mitä panna ylleen.»

Molyneux tuijotti häneen; äänensävyssä ilmeni niin vähän vastustusta
ehdotusta kohtaan; ja nähdessään hänet niin ällistyneenä hymyilivät
toiset kolme.

»Se on meidän tapaistamme!» sanoi Dan Dyce. »Me olemme sitkeitä ja
vastahakoisia tekemään päätöstä mistään, mikä sisältää muutoksen, ja
salaamme itseltämme niin kauan kuin voimme sen välttämättömyyden, mutta
kun kerran olemme tehneet ratkaisun, on ihan ihmeellistä, kuinka meille
tulee hoppu.»




XXV LUKU.


Bell piti amerikkalaisesta vieraastaan, kuten sanottu, melkoisesti,
koska hän hänestä näki, mistä oli lähtöisin joku osa Nupun
humoristisuutta ja enin osa siitä hullunkurisesta kielestä (vaikka
tavallaan älykkäästäkin, täytyi hänen myöntää), jolla se ilmaistiin.
Se oli toisenlaista humoristisuutta kuin Danin, jonka leikillisyyden
hän sanoi muistuttavan luonteeltaan pihlajanmarjahilloa, ollen kirpeää
ja makeaa niin taitavasti yhdistettynä, että se miellytti jokaista
suuta ja sisälsi jonkunverran tuon vuoristopuun luontaista raittiutta.
Molyneux'n leikillisyys oli toisen makuista; se muistutti hänestä
ryytineilikkaa, ollen vierasmaalaista, sisältäen kiihoketta yhtä hyvin
kuin maustettakin. Mutta molemmissa noissa lystillisissä miehissä
oli sitä tärkeintä, jota hän ei milloinkaan ollut ottamatta huomioon
— vilpitöntä luottamusta Luojan ymmärrykseen, hyvään tarkoitukseen
ja kykyyn sekä valmiutta alistumaan naurun esineeksi yhtä hyvin kuin
löytämään naurun aihetta toisista. Hän piti miehestä, mutta kuitenkin
kaikitenkin oli miltei iloinen, kun sähkösanoma tuli Edinburghista
ja hän palasi takaisin liittyäkseen seurueeseensa. Tuo helpotuksen
tunne ei aiheutunut mistään vieraanvaraisuuden puutteesta, vaan siitä
ajatuksesta, että kun Nupun lähtö nyt oli päätetty, oli talossa niin
paljon tehtävää, että miehet olivat siinä vain vastuksiksi.

Herra Molyneux viihtyi niin hyvin heidän seurassaan, että lähtö
tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja hän lausui halveksumisensa
sellaisen rautatielle matkustamistavan johdosta, joka vei kaksi tuntia
yhdeksäntoista mailin matkalla, mutta Bell, joka tahtoi puolustaa
maansa kyytivaunujakin, sanoi hänelle, että hän puhui joutavia — että
sen suurempi nopeus oli suorastaan Kaitselmuksen kiusaamista. Molyneux
sanoi kiittävänsä Luojaa, ettei Sandy Hook'in tuolla puolen ollut
mitään Kaitselmusta kiusattavana, ja tuntevansa naudanlihakuninkaita,
jotka kiidättivät itseään maiseman halki mailin vauhdilla minuutissa.
Tuo tosiseikka ei herättänyt mitään ihailua Bellissä; hän ihmetteli
harhaanjohdettuja kurjia, jotka syöksyivät niin päätä pahkaa hengestään
piittaamatta, ja niin paljon rahaakin kun heillä oli.

Ennen lähtöään Molyneux teki vierailun Kyyhkyskouluun sanoakseen
hyvästit pikku opettajattarille. Hän hörppi teetä, josta hän toi
esiin parhaat kehumisensa, vaikka saikin suuremman tyydytyksen siitä
luottamuksesta, jota kaksoset hänelle osoittivat kertomalla hänen
lausuntonsa siitä hävettävästä esineestä tehneen heihin niin syvän
vaikutuksen, että he olivat lahjoittaneet sen partaveitsenhiaisimeksi
eräälle George Jordonille.

»Mainiosti tehty!» huudahti Molyneux ihastuneena. »Mutta olisin
itsekin pitänyt jonkunverran tuosta patukasta, sillä vaimoni on perin
innokas harvinaisuuksien keräilijä. Hänellä on arkihuone täynnään
intiaani-esineitä — päänahkapuukkoja, tomahawkeja ja muita raakamaista
kapistuksia — ja varhais-brittiläinen patukka kutkuttaisi hänet
kuoliaaksi.»

Niin, hän oli mennyt — ajomiehen torvi oli tuskin lakannut kaikumasta
holvikaaren edustalla, kun Bell-neiti oli täydessä touhussa
valmistamassa Nupun elämänmuutosta.

Mihin kouluun hänen olisi mentävä Edinburghissa? Ailie tiesi; parempaa
ei ollut kuin se, jossa hän itse oli käynyt.

Milloin se avattiin? Ailie tiesi: kahden viikon perästä.

Mitä hän sitten varsinaisesti tarvitsisi? Ailie tiesi senkin: hänellä
oli kirjoituspöytänsä laatikossa jo valmiiksi laadittu luettelo
tarvittavista varustuksista.

»Minusta näyttää», sanoi Bell epäluuloisesti, »että sinä olet hurjan
hyvin selvillä kaikesta, mikä koskee tätä äkillistä tarvetta. Kuinka
kauan se on ollut mielessäsi?»

»Ainakin vuoden päivät», vastasi Ailie rohkeasti. »Kuinkas kauan se on
ollut sinun mielessäsi?»

»Hm!» sanoi Bell. »Melkein yhtä kauan, mutta minä karkoitin sen aina
ajatuksistani. Ja — ja nyt kun asia en päätetty, Ailie Dyce, niin
toivon ettet seiso siihen koko päiväksi siitä väittelemään, kun kerran
on niin paljon tehtävää.»

Varmasti ei ole koskaan yksikään toinen talo ollut niin täynnä
tuoksinaa, touhua ja kuumeista levottomuutta kuin tämä talo oli
seuraavien kahden viikon aikana. Sekä ylempi että alempi Dycen
kotiopisto otti lupaa; Katen kasvatus pysähtyi äkkiä kuin hengen
salpaus kauhealle Popocatapetl-nimiselle vuorelle, ja hän sanoi
piittaavansa siitä viisi, koska kapteeni Maclean (ei enää Charles
muille kuin kapteenille itselleen ja Nupulle tuttavallisempina hetkinä)
sanoi, että tärkein, mitä merimiehen vaimolta vaadittiin, oli terveys,
toivo ja reipas luonto, ynnä muutamia hyvinmunivia kanoja. Neiti Minto
puuhasi Nupun juhlallisimpien vaatekertojen kimpussa, juoksennellen
ulos ja sisään naapuritalonsa ovesta mittanauhoja olkapäillään ja
suu täynnä nuppineuloja ja törmäillen pahki asianajajaan tämän
eteisessä suureksi mielipahakseen. Ja Bell oli ottanut taloon
ompelijattaren, Lizbeth Ann'in, auttamaan häntä ja Ailie'a muiden
varustusten valmistamisessa. Mercatorin kartta nurpotti laiminlyötynä
seinällä herra Dycen lukuhuoneessa, jossa virui hujan hajan
harsinlankoja, hulpiosuikaleita ja vuoritilkkuja, niin että se näytti
ihan räätälinverstaalta, ja Nuppu ja Tellu leikkivät sen lattialla
tyytyväisinä kuten ainakin lapset ja koirat, jotka eivät löydä täyttä
viihtymystä perin siisteissä ja hyvin järjestetyissä huoneissa. Katekin
kutsuttiin sisään auttamaan näissä kiireisissä toimituksissa — he
sanoivat sitä Nupun kapioitten valmistamiseksi. Puutarhassa linnut
livertelivät ja visertelivät, mutta paljon suloisemmalta kuului naisten
korvissa saksien lipsutus ja ompelukoneen surina; neulaa käyttelevät
kädet liikkuivat edestakaisin niinkuin viulunjouset orkesterissa, ja
verka- ja liinakankaista kasvoi vaatekappaleita, joiden moninaisuus
huumasi niiden tulevaa kantajaa. Luulen, että Daniel Dyce eli siihen
aikaan yksinkertaisesti, saaden jokseenkin hät'hätäisiä päivällisiä,
mutta tuntien hänet hyvin olen varma, ettei hän ollut siitä
millänsäkään, koska hänen osansa tässä suuressa seikkailussa oli olla
kirjevaihdossa Edinburghin kanssa ja valmistaa siellä tietä nuoren
seikkailijattaren kaupunkiin samoamiselle.

Hän pilkisti usein sisään räätäliverstaan ovesta ollessaan lähdössä
toimistoonsa, jolloin Ailia huusi: »Pois, mies! Tämä on naisten
valtakunta!»

»Sinä olet yhtä paha kuin Geordie Jordon», sanoi Bell-neiti purren
lankaa niin innokkaasti kuin koko hänen sukupuolensa, jonka tuota intoa
nähdessäni aina kuvittelen joskus muinoin eläneen pumpulilla — »sinä
olet yhtä paha kuin Geordie Jordon: et voi nähdä avaimenreikää ilman,
että vesi kihahtaa silmääsi.»

Jos olisi todella ollutkin kysymys Nupun kapioista, eivät
kaupunkilaiset olisi voineet osoittaa sen suurempaa mielenkiintoa.
Tuttuja tuli joka päivä katsomaan, miten asiat edistyivät, suositellen
vahvempaa vuoria tai yhtä koristenauhaa lisäksi. Tulipa itse lady
Annekin eräänä iltapäivänä katsomaan kapioita, ollen, kuten hän
viekkaasti huomautti, huvitettu sellaisista omien yksityisluontoisten
syittensä takia sekä epätietoinen keskenään kilpailevien
norsunluunvärin tai puhtaan valkoisen etevämmyydestä. Niin hän sanoi,
mutta epäilemättä hän oikeastaan tuli vakuuttaakseen Nupulle, että
hänen kapteeninsa oli erinomaisen onnistunut.

»Minä arvasinkin sen!» sanoi Nuppu tyytyväisenä. »Se mies on niin
kaunis ja hyvä, että hän kelpaa vaikka taivaan valtakuntaan.»

»Ja sinä myös, veitikka», sanoi lady Anne siepaten hänet syliinsä ilman
vähääkään kankeutta, suureksi hämmästykseksi Lizbeth Ann'ille, joka
luuli, etteivät ylhäiset henkilöt olleet lainkaan sellaisia — että
heillä ei kai ollut sellaiseen sopivat käsivarret. »Niin, sinä myös,
veitikka!» sanoi lady Anne.

»Ei, en minä ole», sanoi lapsi. »Tai ainakin vain toisinaan.
Enimmäkseen minä olen ihan kelvoton, mutta toisekseen minä kyllä
melkein aina koetan tulla paremmaksi, ja se se luullakseni onkin
pääasia.»

»Ja sinä aiot nyt jättää meidät», sanoi lady Anne, jolloin tapahtui
omituinen seikka, sillä tuo iloinen lapsi, joka oli saamaisillaan
hartaimman toiveensa täytetyksi ja niin paljon ihania vaatteita,
purskahti, itkuun ja juoksi ulos huoneesta piiloutuakseen ylös
ullakkokamariinsa, jonka ikkunat olivat maantielle päin, joka näytti
nyt niin vastenmieliseltä hänen kyyneltensä läpi. Lady Anne lähti pois
pahoilla mielin, mutta Bell sanoi ikäänkuin riemuiten:

»Olenhan sitä aina sanonut sinulle, Ailie — Williamin sydän!»

Mutta Nupun kyynelet olivat ohimeneviä; pian hän palasi takaisin
tilkkujen sekaan, missä Ailie polki reippaasti ompelukonetta ja lauloi
sellaisia iloisia lauluja, jotka yksinomaan soveltuvat polkemisen
tahtiin, todistaen siten, että koneiden aikakausi on iloinen
aikakausi, jos meillä on hyvän musiikkikorvan onni. Ja Nuppu, vaikka
väsyikin niin pian pallistamiseen, saattoi auttaa toisella tavoin
noita ompelutalkoita, sillä hän saattoi istua kyyröttää Dan-sedän
nojatuolissa ja lukea Pickwickiä toisille, kunnes Colonsayn tyttö olisi
halusta tahtonut tarttua tukkaan sitä Bardellin ämmää ja ravistella
häntä, kun kehtasi olla niin hävytön pikku Pickwick-raukalle. Tahi
sitten Nuppu tanssi varietee-taiteilijattaren opettamia tansseja tai
alkoi Ailien pyynnöstä (Bellin vähän epäröidessä) lausua kappaleita
»Hamletista» tai »Macbethista», kunnes Lizbeth Ann näki aaveita ja sai
ihan hermonsa järkytetyiksi, eikä silloin auttanut muu kuin iloiset
kupposet teetä koko sakille. Toden totta, sen myönnän, jokseenkin
jokapäiväistä joukkoa! Toivoisin melkein kertomukseni vuoksi, että
he olisivat hienompia, söisivät päivällistä kello puoli kahdeksan ja
keskustelisivat hiljaisin, hillityin äänin Bachista ja Botticellista.

Mutta ah! — onnellisia päiviä ne olivat — ainakin mitä kaikkiin
ulkonaisiin oireisiin tulee; olisipa tosiaan voinut luulla olevan
kysymyksen oikeista morsiusvarusteista eikä valmistuksista neidon ja
maailman vihkiäisiin. Kuinka usein myöhempinä vuosina, kun Winifred
Wallace luki minulle omaa ylistystään sanomalehdistä, hän pysähtyikään
huokaistakseen ja kertoakseen, kuinka, hän kerran oli todella
onnellinen — onnellinen sydämen pohjaa myöten, tuntiessaan neljän
naisen äänettömän ylistyksen maalaiskamarissa, kun maailma oli vielä
kaikkineen hänen edessään ja hänen sydämensä oli nuori!




XXVI LUKU.


Uurastaessaan siten hurjasti rakkauden käskemänä, joka kaikissa
toimissaan hellimänsä nuorison hyväksi häätyy aina kaivamaan oman
ilonsa hautaa, saattoi Bell ajoittain unohtaa, että Nupun oleskelun
päivät heidän keskuudessaan olivat luetut. Jos hän olisi pysähdyttänyt
neulansa ja saksensa hetkiseksi ja antautunut ajattelemaan sitä
tyhjyyttä, joka seuraisi parin viikon perästä, ja kaikkia sitten
seuraavia kuukausia ja vuosia, niin olisivat hänen voimansa murtuneet.
Tietäen tämän vartioi Ailie häntä huolekkaasti ja piti neulontaa
reippaassa käynnissä, ihan kuin he olisivat tehneet työtä henkensä
pitimiksi jossakin tehtaassa, ja häntä peloitti ajatella sisarensa
epätoivoista tilaa sittenkuin se viimeinen nappi, josta sotajoukot
puhuvat, olisi paikoillaan.

Mutta päivät kiitivät. Eräänä iltapäivänä lakaistiin lopullisesti
kaikki siekaleet tilapäisen työhuoneen lattialta, Bell etsi mielessään
turhaan jotakin, mitä vielä tarvittaisiin, ja vaikka aikaa vielä oli
jäljellä kokonainen viikko, joutui hän kauhun valtaan huomatessaan,
että ainoa tärkeämpi asia, mitä jäi tehtäväksi noina päivinä, oli
hyvästien heittäminen.

»Ei, maltas! vielä oli eräs asia, joka soi vähän lykkäystä — lapsen
nimikirjaimet oli ommeltava hänen vaatteisiinsa. Tuskin mainitsemisen
arvoinen asia, kukaties, teidän mielestänne, mutta pelkkä sen ajatuskin
tuotti mielihyvää sisaruksille, kunnes Nuppu, joka oli lähetetty
noutamaan neiti Mintolta kudottujen kirjainten malleja, palasi takaisin
tuoden ainoastaan yhden — ja se oli W.

»Eikö sillä typerällä ihmisellä ole L:iä ja D:itä?» kysyi Bell.
»Emmehän me W:llä mitään tee.» Ja Nuppu näytti hämmästyvän ja häpeävän.

»Oi, tätikulta!» huudahti hän. »Minä kysyin vain W:tä. Unohdin
kerrassaan, että nimeni oli Lennox Dyce, sillä kaikessa, mitä
kuvittelen koulusta ja Edinburghista, olen Winifred Wallace.»

Enempää ei tarvittu murtamaan Bell-tädin voimia. »En voi ollenkaan
hyvin», sanoi hän ja paneutui vuoteeseen — ensimmäinen kerta, jolloin
hän tunnusti itsensä huonovointiseksi niin kauas taaksepäin kuin Dan
ja Ailie voivat muistaa. Mikä häntä vaivasi, ei hän osannut sanoa, ja
he lähettivät, hänelle siitä ilmoittamatta, hakemaan tohtori Brash'iä.
Saadessaan kuulla hänen tulleen, väitti hän, ettei hän voinut ottaa
tätä vastaan; että hän oli aivan liian sairas lääkärin vaivattavaksi;
mutta tohtori Brashiä ei niin helposti käännytetty takaisin.

»Hm!» sanoi hän tutkittuaan häntä. »Elimistönne on pahasti rempallaan.»

»En ole tiennyt itselläni sellaista olevankaan», sanoi Bell, hymyillen
vaisusti ja pakottaen esiin hiukan Danin pihlajanmarjahuumoria.
»Naisilla ei ollut minun nuoruudessani mitään elimistöä rempattamassa
tai rampattamassa; jos heillä sellainen olikin, niin he häpesivät
mainita sitä. Nykyjään se näyttää olevan yhtä muodinmukaista kuin
umpisuoli.»

»Te olette murehtinut», jatkoi tohtori, »ja se on kauhean
ymmärtämätöntä. Hm! pahempaa kuin juominen, _minä_ sanon. Murehtiminen
on tappanut puolet potilaistani; he eivät anna pillereilleni
tilaisuutta vaikuttaa.» Ja hänen silmissään näkyi tuiketta, joka
useimpien tohtori Brashin potilaiden mielestä oli paljon tehokkaampaa
kuin hänen pillerlnsä.

»Mitäpä minä murehtisin?» sanoi Bell-neiti. »Olen varma, ettei
minulta puutu mitään siunausta: olen nauttinut hyvyyttä ja armoa koko
elinaikani.»

»Aivan niin, aivan niin!» sanoi tohtori Brash. »Hyvyys ja — ja, hm! —
armo ilmenevät joskus varoituksena, että meidän on aika pysyä vuoteessa
viikon verran, ja sitä suosittelisin nyt teillekin.»

»Varjelkoon! Onko laitani niin huonosti!» sanoi Bell hätääntyneenä. »Se
on jotakin vakavaa — näen sen naamastanne, kun koetatte näyttää niin
iloiselta. Enpä osannut luulla, että mennä kupsahtaisin näin pian. Ja
juuri tällaisella hetkellä, kun on niin paljon tekemistäkin!»

»Pyh!» sanoi tohtori Brash. »Kun te kupsahdatte, neiti Dyce, on se
kerrassaan eri kamala jymähdys, uskokaa minua. Herra varjelkoon, mitäs
varten mielestänne lääkäri on olemassa, jollei nostaakseen ihmisiä
jälleen kontilleen! Viikko vuoteessa — ja — hm! — pullo lääkettä.
Kaikki tyynni on pullon varassa, muistakaa se!»

»Onpa Kaikkivaltiaan käsikin sentään mukana», sanoi Bell, joka
aina valitti, että tohtori oli niin huono kirkossakävijä eikä
siinä suhteessa ollenkaan muistuttanut hänen sisarensa uusimpien
skotlantilais-romaanien jaloja tohtoreita.

Tohtori Brash poistui huoneesta ja tapasi huonekunnan muut jäsenet
huolen vallassa arkihuoneessa; Lennox oli kuin surkeuden kuva, ja
hän toisti itsekseen kaikin voimin parhaan muistinsa mukaan sitä
rukousta, jota Dan-setä oli niin hyvällä menestyksellä rukoillut hänen
ollessaan keuhkokuumeessa. Kun he näkivät tohtorin iloisen ilmeen hänen
tullessaan huoneeseen, oli kuin aurinko olisi rävähtänyt paistamaan
lyijynharmaille aalloille. »Bell-neiti on terve kuin puteli», vakuutti
hän heille. »Jokin asia on painanut hänen mieltään» — hänen silmänsä
yritti vilahtaa Lennoxiin päin, mutta pidättyi samassa — »ja hän on
vaivannut sillä hermonsa väsyksiin. Olen määrännyt vahvistuslääkkeen,
joka on parasta hänen laisilleen — viikon vuoteessaolon peloituksen
— ja lyön vetoa, että hän on jalkeilla lauantaihin mennessä. Pääasia
on, että saadaan hänet pidetyksi iloisena, enkä luule sen olevan kovin
vaikeaa.»

Nuppu päätti siinä paikassa itsekseen, että hänen oma rakas kultansa
oli tohtori Brash, huolimatta hermostuneista sisaristaan ja omituisista
liiveistään. Ailie sanoi, että jos iloisuudesta oli hyötyä, niin hän
oli valmis ottamaan naurukaasua, ja asianajaja vannoi haravoivansa
koko kaupungin kerätäkseen kaikkein tuoreimmat sen loppumattomista
hauskuuksista.

Mutta Nuppu ennätti paljon edelle hänestä iloisuuden toimittamisessa
Bell-tädin sairashuoneeseen. Oletteko koskaan nähnyt vienoa
skotlantilaistyttöstä, jolle ei milloinkaan ole juolahtanut mieleenkään
ajatus, että hänen kotikylänsä olisi muuta kuin maailman paras
asuinpaikka, ja jonka onni olisi olla koskaan astumatta jalkaansa
sen ulkopuolelle? — se tuli nyt olemaan päivän rooli. Kilttinä
pikku tyttönä hän nyt istui siinä korituolissa, jonka pieninkin
risahdus näytti tuottavan hänelle kuolontuskia, — istui uskomattoman
kauan ja hiljaa, vastaten puhutteluun skotlantilaismurteella mitä
huolekkaimmin hillityin äänin, kasvoilla juuri sellainen hymy, joka
hänen käsityksensä mukaan esitti parhaiten sairaskammioon soveltuvaa
iloisuutta.

»Lapsi!» huusi täti viimein, »jos istut vielä kauemmin tuolla tavoin,
niin teet minut hulluksi. Mikä kumma sinua vaivaa?»

»Ei mikään, rakas Bell-täti», sanoi Nuppu hämmästyneenä.

»Älä koetakaan uskotella! Mitä tohtori sanoi?»

»Hän sanoi, että sinua on pidettävä iloisena», sanoi Nuppu, »ja minä
koetan tehdä parhaani —»

»Siunatkoon, lapsi! luuletko sen olevan ilahduttavaa, kun istut siinä
naama kuin vanha kellon taulu? Mieluummin näkisin sinun telmivän.»

Mutta ei, Nuppu ei voinut telmiä sinä päivänä, ja kun Dan-setä saapui
huoneeseen, tapasi hän hänet lukemassa ääneen Bellin lempievankeliumia
— Johanneksen evankeliumia — mikä Bellin mielestä oli paras tapa
saavuttaa säädettyä iloisuutta. Dan katseli heitä molempia kädet
taskuissaan, etukumarassa, ja koko se lystikkyys, jonka hän
huolellisesti oli varannut mukaansa, väistyi hiukan antaen sijaa
vakavammille tunteille. Noin oli Ailiekin istunut lapsena äitinsä luona
hänen kuolinvuoteensa ääressä ja eräänä päivänä lukiessaan Johanneksen
evankeliumia tuntenut sielussaan avautuvan jonkun uuden näköalan,
joka sai hänet siinä paikassa luopumaan rakkaimmista unelmistaan ja
kytkemään itsensä ainaiseksi kotiinsa ja sisaruksiinsa.

»No, Dan», sanoi Bell, kun Nuppu oli mennyt, »mitä sinulla on minulle
tuliaisiksi? Tavallinen rypälenaulako?» — sillä Bell oli niitä, joiden
huumorintajua hurskaimmatkaan hartaudenharjoitukset eivät koskaan
tukahduta, ja rypälelahja on meidän paikkakunnallamme murheellinen
viittaus vuoteen omana sairastamiseen; mielestäni voitaisiin yhtä hyvin
tuoda paarit.

»Virsikirja sopisi sinulle paremmin», sanoi Dan. »Minkä sinä luulet
itseäsi vaivaavan? Murehdit tuon lapsukaisen takia! Tällaistako on
sinun kristillinen alistuvaisuutesi?»

»Minä en murehdi, Dan», väitti Bell. »En ainakaan kovin paljoa, ja
kristillisyydestäni ei minun ole koskaan ollut tapana pitää melua.»

»Kyllä sinun tarvitsisikin pitää siitä tätä nykyä jo hyvin suurta
melua, jos mieli saada ihmiset uskomaan, että tarkoituksesi on vakava.»

»Mitä tohtori Brash sanoi teille?» kysyi Bell. »Luuleeko — luuleeko hän
minun kuolevan?»

»Herra hallitkoon», huudahti Dan, »naiset eivät kuole tällä tavoin.
Enhän ole koskaan kuullut sinun valittavan sydämesi murtumista.
Olet lyönyt laimin kaikki tavalliset alkuvalmistelut, et ole
edes harjoitellut sairaana olemista. Ei, ei, Bell; siihen kuluu
toivottavasti vielä monet ajat, ennenkuin sinä kasvatat satakaunoja,
kuten tuo Rellu-Wully heittiö sanoo.»

Bell huokasi. »Sinä olet kovin leikkisä», sanoi hän — »sinä olet aina
iloinen, tapahtukoon mitä hyvänsä.»

»Niin kauan kuin se ei tapahdu minulle itselleni — se on filosofiaa;
ainakin se on kapteeni Tärkeyden filosofiaa. Ja jos olen iloinen
tänään, niin tapahtuu se lääkärin määräyksestä. Hän sanoo, että sinut
on estettävä harmittelemasta, vaikka pitäisi palkata soittokunta
sitävarten.»

»Sitten taidankin olla jo kovin, kovin huono!» sanoi Bell. »Minulla on
matka parempaan maahan.» Ja tämän kuullessaan Dan nauraa kukersi vähän
ja sanoi:

»Kun ei vain sittenkin olisi Brisbaneen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Bell, osoittaen merkillistä intoa ihmiseksi,
joka parhaallaan puhuu kuolemisesta.

»Se on uusi», selitti Dan. »Kuulin sen tänään lady Annen kapteenilta.
Hän oli kerran Austraaliaan menevällä laivalla, ja puolimatkassa eräs
matkustaja tuli hyvin sairaaksi. 'Hänellä on matka taivaaseen, luulen
ma', sanoi Maclean rahastonhoitajalle. 'Ei ole kuin Brisbaneen',
vastasi rahastonhoitaja, jolla oli kiire. 'Silloin hänen olisi turkasen
paljon parempi taivaassa', sanoi Maclean. 'Olen ollut kahdesti
Brisbanessa ja tiedän.'»

Bell teki parhaansa pidättääkseen hymyä, mutta ei voinut. »Oi, Dan!»
sanoi hän, »sinä olet kauhea ihminen! Sinä luulet, ettei tässä
maailmassa ole mitään, minkä tarvitsisi ihmistä masentaa.»

»Ei olekaan, jos ihmiset sattuvat olemaan Dycejä», sanoi Dan.

»Uljas sydän ja nöyrä pää — muistathan isän tunnuslauseen? Ja tässä
sinä nyt olet masentuneena siitä syystä, että lapsi menee vain sadan
tai parin mailin päähän omaksi hyödykseen.»

»Enhän minä ole rahtuakaan masentunut», sanoi Bell-neiti tarmokkaasti.
»En ajattele lainkaan itseäni, vaan häntä raukkaa, joka joutuu olemaan
oudoissa ihmisissä yönsä ja päivänsä; kosteat lakanat, kukaties, eikä
mitään ihmisellistä syötävääkään. Et antaisi itsellesi ikinä anteeksi,
jos hän rupeisi kuihtumaan.»

»Ailie menestyi varsin hyvin heidän ruokajärjestyksellään», huomautti
Dan. »Ja jos hän rupeisikin kuihtumaan, niin ei hän vielä aikoihinkaan
ole alkanut.»

»Mutta muistathan, että siellä annettiin hänelle saagovanukasta», sanoi
Bell-neiti; »ja jos on jotakin, mitä Lennox ei voi syödä, niin se on
saagovanukas. Hän sanoo että se on niin niljakasta, joka lusikallinen
häviää niin äkkiä, että hän säikähtää kamalasti. Hän sanoo, että hän
voisi yhtä hyvin hotkia sammakoita.»

Dan hymyili tuolle kuvalle, mutta pakottautui kärsivälliseen
äänettömyyteen.

»Ja kukaties ne antavat hänen istua ylhäällä vaikka milloin», jatkoi
Bell. »Tiedäthän, miten hän tarrautuu kiinni kirjaan maatamenoaikana!»

»No, hyvä!» sanoi Dan painokkaasti. »Jos olet varma, että asiat menevät
niin huonosti, niin emme anna hänen lainkaan mennä», ja hän tähysti
viekkaasti Bellin kasveja nähdäkseen, kuten odotti, tämän suuttuvan
pelkästä peräytymisen ajatuksestakin, nyt kun kerran oli menty näin
pitkälle.

»Tarvitseeko sinun nyt ruveta puhumaan hölynpölyä», sanoi Bell.
»Tietysti hän menee. Mutta oi, Dan, ei minua sureta lakanat eikä muu
sellainen, vaan tieto siitä, ettei hän sitten koskaan enää ole sama
pikku tyttö!»

»Tyhjiä!» sanoi Daniel Dyce ja pyyhki jotain kosteutta silmälaseistaan.
»Sinä karkoitat muististani kaikki iloiset asiat, joita aioin sinulle
sanoa. Minun on lähdettävä toimeeni. Voinko toimittaa jotakin
puolestasi? Enkö? Muista siis, ettet saa liikkua mihinkään peitteen
alta tällä viikolla; niin on tohtori Brash määrännyt. Olen varma, että
Ailie selviytyy varsin hyvin taloustoimista», ja hän poistui sisarensa
luota ilkun välke silmissään.

Makuuhuoneen ikkuna oli raollaan; mustarastas lauloi puussa, ja sisään
tunkeutui puutarhantuoksua ja viekoittelevaa auringonpaistetta.
Parikymmentä minuuttia koetti sairas tyytyä ajattelemaan Alison Dycen
hoitamaa taloutta, ja sitten hän nousi katsomaan, laiskotteliko
Rel!u-Wully puutarhassa. Hän näki hänen istuvan kärryjänsä aisalla,
Ailien käyskellessä dahliain keskellä nyhjäisten lempikukkiaan leuasta.

»William Oliver!» huusi Bell-neiti harmistuneena, heitettyään
shetlantilais-saalin ympärilleen. »Ettekö voi tehdä tuon enempää
päivässä?»

Ukko katsoi ikkunaan ja pani hitaasti piipun taskuunsa.

»No tuota», sanoi hän, »taitaisinpa voida tehdä enemmänkin, mutta en
ole koskaan huolinut yrittää paljon korskan vuoksi.»




XXVII LUKU.


Kun Bell-neiti nousi ylös, minkä hän teki parin päivän kuluttua, Ailien
ja Danin naljailun ärsytettyä hänet nopeaan toipumisen vauhtiin, oli
hänen ensi työnään merkitä Nupun tulevat lupapäivät kalenteriin ja
laskea kuukaudet niin ovelalla tavalla, että puijasi vuodelta yhden
sellaisen kokonaan pois, todistellen itsekseen, että Nuppu tulisi
olleeksi poissa pari viikkoa ennenkuin he todella alkaisivat kaivata
häntä, ja milteipä kuin kotona jälleen, niin pian kuin hän alkaisi
pakata kapistuksiaan paluuta varten. Ja kun oli järkevä ja otti asiaa
ajatellakseen, niin eihän Edinburgh sentään ollutkaan niin kovin
kauhea; olivathan siellä Bird'in neidit, heti ensi kadulla koulusta,
mihin Nupun oli määrä mennä, niin että jos jotakin tapahtuisi —
esimerkiksi tulipalo — tulipalot olivat hirveän tavallisia juuri
nykyjään sanomalehdissä, ja tavallinen terve järki jo kehoitti
panemaan kokonaisen pyykkinuoran nuoren seikkailijan matka-arkkujen
siteeksi; tai jos Nupulle sattuisi tulemaan kovin nälkä varsinaisten
ruoka-aikojensa välillä — sellaistahan sattuu usein kasvaville lapsille
— niin Birdin neidit olisivat ihan kuin omiaan auttamaan häntä pulasta.
Siitä oli vuosia kun Bell oli ollut Edinburghissa — hän ei ollut käynyt
siellä sitten äidin kuoleman; hän päätti, että jos hänellä on rahaa
ja hän saa elää Martinmessuun, niin hän pistäytyy sinne katselemaan
myymälöitä; saattoi suuresti epäillä, eikö neiti Minto ollut usein
surkean paljon jäljessä ajastaan moniin muoteihinsa nähden.

»Sinua turhamaista naista!» huudahti Ailie hänelle; »eikö sinua tyydytä
muu kuin ihka viimeisin?»

Nupun piti muistaa kirjoittaa joka viikko, minä päivänä hyvänsä
paitsi lauantaisin, sillä jos hänen kirjeensä tulisivat sunnuntaina,
joutuisivat he kiusaukseen käydä noutamassa ne postikonttorista, kuten
kapteeni Tärkeys, sen sijaan että odottaisivat maanantai-aamuuun. Ja
jos hän saisi nuhaa tai jos kurkkukivun oireita ilmestyisi, tulisi
hänen kiireimmän kautta turvautua meiramiteehen, kääriä sukka kaulaansa
ja mennä vuoteeseen. Ennen kaikkea hänen oli muistettava syödä puuronsa
joka aamu ja lukea rukoukset.

»Minä syön kuin hevonen», lupasi Nuppu, »vaikka — vaikka minun täytyisi
puristaa silmät kiinni koko ajan.»

»Varovainen kohtuullisuus on paras», suositteli Dan-setä. »Minun
mielestäni kaurajauhot ovat liian voimakasta ravintoa verelle. Olen
kuullut kapteeni Tärkeydeltä, ettei aamiaiseksi ole mitään parempaa
kuin maustettu munuainen ja kotletti päälle. Mutta toivon sinun
ymmärtävän, että vatsan halujen ohella on tärkein asia siepata kaikki
palkinnot. Tulen kokemaan kamalan pettymyksen, jos palaat takaisin
häpeällä, vähemmän kuin ainakin kärrykuormallinen palkintoja mukanasi.
Se on luullakseni ainoa todistus skotlantilaisesta vapaamielisestä
kasvatuksesta. Ailien kertomuskirjoissa saavat kaikki hyvät, ahkerat
ja ansiokkaat oppilaat aina kaikkityynni. Luonnollisesti, jos sinä
otat kaikki palkinnot, jää joku muu ilman — mutta siitä viisi
Sellaisen syyn en minä koskaan antaisi vaivata mieltäni — pitäkööt
varansa itse. Jollet voita palkintoja, joko koulussa tai avoimessa
maailman kilpailussa, mistä ihmiset silloin tietävät, että sinua tulee
kunnioittaa?»

»Sinä olet varmaan ollut ihmeen menestyvä oppilas aikoinasi», sanoi
Ailie pahanilkisesti. »Missä ovat kaikki mitalisi?»

Dan nauroi. »Vaikea sanoa» vastasi hän, »sillä ne etevät pojat,
jotka voittivat ne silloinkuin minä en pitänyt varaani, ovat olleet
niin vaatimattomia sen jälkeen, että ovat kerrassaan häipyneet
näköpiiristä. Itse en ole koko elämässäni voittanut mitään, missä
on kysytty kilpailua — paitsi luokan viimeistä paikkaa! Kun tultiin
käsiksi kilpailuihin ja minä näin toisten poikien kasvot, olin aina
liian väsynyt tai liian hyvänsuopa heitä kohtaan tuottaakseni heille
pettymyksen, jota he nähtävästi eivät olisi voineet kestää niin hyvin
kuin minä. Mutta minäpä olinkin eri asemassa kuin tämä Nuppu. Minulla
ei ollut terävä-älyistä vanhaa setää yllyttämässä minua yrittämään.
Niin että sinun on käytävä innokkaasti palkintojen kimppuun, Nuppu.
Onhan tietysti viisauskin huomioon otettava, mutta se tulee myöhemmin
— sillä ei ole kiirettä. Palkinnot, palkinnot — pidä mielessäsi
palkinnot; mitä enemmän niitä voitat, sitä enemmän, luullakseni,
ihailen sinua.»

»Entä jos en voita yhtään, Dan-setä?» kysyi Nuppu viekkaasti, tuntien
varsin hyvin hänen leikkisyytensä laadun.

»Silloin minun kaiketikin täytyy kiittää luojaa, jos säilyt terveenä,
ja rakastaa sinua vain edelleen», sanoi asianajaja. »Myönnän, että
jos olet hanakka voittamaan palkintoja, niin olet ensimmäinen
sinun nimisesi sitä lajia. Tuossa samassa Edinburghin koulussa oli
Ailie-tädilläsi neljännesvuositodistuksissaan aina: 'Käytös — hyvä',
ja 'Matematiikka — välttävä'. Me puolittain odotimme hänen palaavan
kauhean pöhkönä; mutta jos hän niin teki, piti hän sen salassa. Itse
annoin hänelle anteeksi tuon 'välttävän' nähdessäni, että hän oli
oppinut yhden asian — laulutaidon. Toivon sinunkin oppivan laulamaan,
Nuppu, ranskaksi tai saksaksi tai italiaksi — miksi hyvänsä paitsi
skotlanniksi. Meidän vanhat skotlantilaiset laulumme eivät kuulu
olevan, kuten sanotaan, taiteellisia.»

»Ne ovat maailman suloisimpia!» väitti Bell-täti. »Minua ihmetyttää
kuulla sinun jaarittelevan.»

»Pelkään, ettet sinä ole pätevä musiikin arvostelija», sanoi veli.
»Skotlantilaiset laulut ovat kovin tavallisia — jokainen osaa ne,
Niissä ei ole taidetta, niissä on vain sydäntä — pelkkä turhanaikainen
ominaisuus. Jos satut kuulemaan minun laulavan jotakin vanhaa
skotlantilaista laulua kotiin palattuasi, Nuppu, niin muista paikalla
vaientaa minut. En tahdo olla sinulle häpeäksi.»

»Ei, sitä en tee, Dan-setä», sanoi lapsi. »Laulan sinulle noita samoja
lauluja niin paljon että tulet kirkumaan ihastuksesta. Tiedänhän. Kyllä
vain! Sinähän vain jaarittelet.»

»Sääli toki lasta, Dan», sanoi Bell. »Älä välitä hänestä, Nuppu, hän
tekee sinusta vain pilaa.»

»Tiedän kyllä», sanoi Nuppu; »mutta minä en potki.»

Kate — ah, Kate-parka! — kuinka suruissani olisinkaan hänen puolestaan,
kun hänen ystävänsä ja opettajansa nyt on hänet jättävä, jollei hänellä
olisi omaa lohduttavaa kapteeniansa. Kate itki hiljaa itsekseen
säilikössä monet kerrat ajatellessaan, kuinka yksinäiseksi hänen
keittiönsä tulisi, sittenkuin lapsi oli mennyt. Ja olipa hänellä
suunniteltuna, miten vähentää tuon tuskallisen maanpakolaisuuden
viiltävää katkeruutta: hän aikoi kirjoittaa Colonsayssa olevalle
sisarelleen ja sanoa hänelle, että hän lähettäisi tuoreita maalaismunia
aina tuon tuostakin silloin tällöin, tai ehkä useamminkin talvisaikaan,
Lennoxille, sillä oikeita maalaismunia oli mahdoton toivoakaan saavansa
Edinburghissa, missä ei ollut tietoakaan hietikosta tai ruohikosta
tai kanervikosta — pelkkiä katukiviä vain. Hän vakuutti Lennoxille,
että mitä naimisiinmenoon tuli, ei siitä ollut pienintäkään vaaraa
vielä moneen vuoteen, koska kaupungissa ei ollut vuokrattavana
taloa, joka olisi kyllin iso (eikä kuitenkaan kallis) sopiakseen
kapteenille. Charles tyytyi hyvin olemaan vain kihlattuna ja odottamaan
uskollisesti. Ja mitä kirjoittamiseen tulee, niin Kate ottaisi kynän
käteensä hyvin usein ja lähettäisi vereksimmät uutiset Lennoxille,
jonka tulisi olla hyvä ja suoda anteeksi, kun on kiire ja nämä kynät
ovat niin ki-ki-kiusallisia ja täytyy ennättää postiin. Eikö Lennoxilla
tule olemaan kauhea koti-ikävä, kun on kaukana kaikista hauskuuksista
ja korvia myöten kirjoihin uponneena siellä Edinburghissa?

»Kyllä kai minulla tulee olemaan kauhea koti-ikävä», myönsi Nuppu.

»Varmasti tulee, tyttökulta», sanoi Kate. »Minulla oli itselläni niin
koti-ikävä, kun ensin tulin tänne, että jalkani melkein vääntyivät
sijoiltaan, kun niillä oli niin kova halu kääntyä takaisin Colonsayhin.
Mutta vaikk'en olekaan niin hirmuisen komea, niin olen kamalan
urhoollinen, ja minä voitin sen pian. Kun sinulla on koti-ikävä, niin
mene satamalaiturille katselemaan höyrylaivoja tai pistäy hetkeksi
vanhan ystävämme Pickwickin seuraan.»

Neljä päivää — kolme päivää — kaksi päivää — yksi päivä — huomenna. Tuo
viimeinen päivä meni niin joutuin, että tuntui siltä kuin Rellu-Wully
olisi jälleen ollut humalassa ja soittanut iltakelloja muutamia tunteja
ennen aikaansa. Nuppu ei osannut muuta kuin istua vieressä avuttomana
ja ihmetellä sitä nerokkuutta, millä pariin matka-arkkuun saatiin
pakatuksi tavaranpaljous, joka näytti riittävältä täyttämään neiti
Minton myymälän. Hän vanheni vuoden verran seuratessaan pakkausta
pohjalle sijoitetusta käsipeilistä päällimmäiseksi asetettuun
kylpylakanaan asti.

»Ja tässä nurkassa», sanoi Bell-neiti polvillaan, »on sinun raamattusi,
meiramitee ja viisikolmatta kolmenpennyn rahaa kolehtiin sunnuntaisin —
muutamat niistä kuudenpennyn rahoja.»

»Irlantilaisia arvatenkin», sanoi Dan-setä.

»Muutamat niistä kuudenpennyn rahoja pakanalähetyspäiviksi ja yksi
shillinginraha Ylämaan ja Saarien päiväksi.»

»Kirkkoa varten olet ainakin hyvin varustettu», sanoi Dan-setä. »Minun
täytyy panna, toiseen nurkkaan vähän rahaa tätä pahaa maailmaakin
varten.» Ja hän teki niin.

Kun kyytivaunut seuraavana päivänä lähtivät liikkeelle — — Ei, ei,
en voi kertoa kaikkea, sillä kyynelten ajatteleminen on minusta
vastenmielistä ja tahtoisin kiireesti rientää erojen sivu. Ne lähtivät
kyynelöivässä säässäkin, sateen vihmoessa Nuppua ja Ailie-tätiä, joka
saattoi häntä. He katsoivat taakseen mäen harjalla ja näkivät harmaiden
kattoliuskeiden kiiltävän harmaan taivaan alla ja lokaista tietä pitkin
heitä seuraamassa uskollisen Tellu-poloisen, joka ei ymmärtänyt asiaa.
Se tarpoi eteenpäin liejussa, kunnes torven törähdys säikäytti sitä
ja se näytti älyävän, että tämä oli jokin uusi tuskallinen elämys. Ja
sitten se seisahtui pois vierivien rattaiden raiteeseen ja korotti
äänensä valitukseen.



Yö saapui ottaen haltuunsa vanhan valtapiirinsä — sillä yöhän se
oli, eikä päivä, joka ensin omisti ja tulee lopuksikin omistamaan
vastaansanomatta tämän lyhytaikaisten tähtien kirjavoittaman avaruuden,
kun taas valo on valtiaana toisessa maailmankaikkeudessa, missä ei
ole yötä eikä yön kammoakaan. Lännen liepeiltä kultainen ruskotus
häipyi, ja tuuli huokaili vuorilta kuin surren päivien katoamista.
Tuuli huokui vuoristosta ja sumu keräytyi laaksoihin; meri matoi
laajoille rantamille, missä linnut uikuttivat ja piipittivät, mutta
sitä ei näkynyt, sen läsnäolon saattoi tuntea vain aaltojen tuoman
roskan hajusta ja niiden kohinasta rannan kivikossa. Kaupungin takana
kohosivat metsät mustina ja aavemaisina, ja niiden halki, ylöspäin
kohoavaa laaksoa pitkin, missä sade valui ja näkymättömät puroset
ja salatut lähteet sorisivat, kaareili valtatie maailmaa kohti,
tyhjänä näkyväisistä olioista, mutta jäämättä kuitenkaan koskaan
täysin autioksi, sillä ken vain sellaista valtatietä vaeltaa, jättää
aina jälkeensä jonkun harhailevan hengen. Ajatteliko tuo lapsi sinä
iltana maantietä, joka oli johtanut hänet pois kotoa? Pysähtyikö
hän meluavassa, rämisevässä kaupungissa hetkiseksi muistelemaan
taivaltamaansa tietä aina siihen pieneen kaupunkiin saakka, joka nyt
lepäsi heikosti kuumottaen sisäisten tuliensa hohteessa?

Näin mietti Bell seisoessaan ikkunansa ääressä katsellen autiolle
kadulle. Jokainen kappale erottavaa maantietä kohosi hänen eteensä; hän
kulki niitä pitkin sateessa ja pimeässä; koko maailman raskas kaipaus
täytti hänet tuona pimeänä syyskuun iltana, ja rukoillen viisauden
suojelusta ja ymmärryksen varjelusta matkamiehelleen hän saavutti
sielunrauhan ja kuunteli säikkymättä villihanhien huutoja.

Hänen veljensä otti kirjat, ja nuo kolme — isäntä, emäntä ja palvelija
— olivat yhtä rukouksen, kaipauksen ja toivon hengessä. Minne oli nyt
mennyt asianajaja Daniel Dyce, tuo lempeä ivailija, jonka huulet niin
usein laskivat hyväntahtoista pilaa ja jonka kieli kevytmielisesti
tai kevytmielisyyttä teetellen väisti antautumasta mielenliikutusten
valtoihin?

Bellin jokailtainen tehtävä oli sammuttaa lamppu eteisestä ja panna
ulko-ovi salpaan. Hän lähti tänäkin iltana vastahakoisesti tuota
velvollisuuttaan täyttämään, mutta hänet valtasi ajatus lapsesta, joka
oli kaukana kotoaan, yön pimeässä vierasten ihmisten keskellä, ja hänen
täytyi kutsua veljeään.

»Mikä on asia?» kysyi Dan.

»Ovi», sanoi Bell, häveten itseään. »En voi panna sitä salpaan.»

Dan katsahti hänen punoittaviin kasvoihinsa ja vapiseviin käsiinsä ja
ymmärsi. »Sehän on vain talon ovi», sanoi hän, »eihän sillä ole mitään
merkitystä», ja sysäsi salvan koloonsa.




XXVIII LUKU.


Kaikkien vanhenemisen aiheuttamien mielipahojen vastapainoksi on monen
muun ohessa lievennyksenä se, että rakastetuistamme erossa vietetyt
päivät kuluvat nopeammin, samoinkuin omat rientävät ikävuotemme. Siitä
johtuu, että erot menettävät kammoaan yhä enemmän, mitä lähemmäksi
ehdimme sitä lopullista eroa, joka pyyhkäisee pois kaikki ja on
vain lähtöä suuren jälleentapaamiseen. Siten nuo ensimmäiset kaksi
viikkoa, jotka Bell-neiti oli luullut voivansa puijata almanakalta
kuvittelemalla, että Nupun poissaolo silloin tuskin vielä tuntuisikaan,
näyttäytyivätkin itse asiassa siksi ajaksi, jona hän enimmän kaipasi
häntä, ja tyttönen palasi joululomalleen ennenkuin puoletkaan hänen
kolehtikolmipennysistään olivat kuluneet.

Oli vuodenkin eron arvoista nähdä hänen tulevan ovesta, posket
punaisina pakkasilmasta, silmät säihkyvinä ja entinen suloinen
helisevä nauru suussaan, ei — ainakaan päältänähden — rahtuakaan
erilaisena kuin hän oli ollut lähtiessään. Ja Nuppu itse sai korvauksen
edinburghilaisella tyynyllä kärsityistä moni-iltaisista koti-ikävistä
saadessaan jälleen haistaa vanhojen taivaallisten jouluherkkujen
tuoksut ja tuntiessaan vastaanottonsa lämmön.

Minusta itsestänikin on mieluista esiintyä arvokkaana — ei niin
maailman mahtavana, että ihmiset häätyisivät taittamaan niskansa
katsellessaan minun korkeuttani, vaan silloin tällöin hieman tärkeänä
muutamien vanhojen tuttujen parissa. Ja samoin saattoi Nuppukin nauttia
ylemmästä istuimesta, jollei hänen muukaan seuransa joutunut perin
alhaiseen asemaan. Hän paistatteli itseään sen imartelun hohteessa,
jota Katen käytös osoitti hänen arvokkuudelleen nuorena neitinä, jonka
kasvatus maksoi suunnattomia summia.

Hänen ensi saapumisensa hupaisat päivät kertautuivat jälleen; mutta
tällä kertaa hän näki kaiken vanhemmin silmin — ja olihan sitäpaitsi
tuon pienen skotlantilaiskaupungin uutuus poissa. Rellu-Wullyn
kellonsoitto, joka kaikui kauas kaupungin rajojen ulkopuolelle —
käskevänä kuin itse Jumalan ääni jokaiseen tuon yhdyskunnan korvaan,
kaikuipa se aamulla tai illalla — antoi hänelle heti kristallinselkeän
käsityksen paikkakunnan pienuudesta, ei ainoastaan kiven ja
muurilaastin laajuuteen, vaan myöskin harrastuksiin nähden, verrattuna
suurkaupunkiin, missä tuhannet kellot sabattina helkkyessään osuivat,
niin sanottiin, vain väestön pienen murto-osan korviin. Kirkonkello,
John Taggartin soittokunta Sylvesterin-päivänä, pienet puodit
ikkunoineen, jotka jo palautuivat entiseen ujoon vetoomistapaansa,
harmaat, korkeat vuokratalot kapeine sisäänkäytävineen, lauhkeat
ja säädylliset arki-ihmiset — hän näki ne nyt arvostelevammalla
tajunnalla, ja Ailie nauroi kuullessaan hänen määrittelevän kaikki
yhdessä summassa »näpsäksi».

»Odotinkin, milloin sinä ehtisit 'näpsään'», sanoi Ailie-täti. »Sen
aika olisi oikeastaan ollut jo joku aika sitten, mutta täällä kotona
et sinä tuota sanaa koskaan kuule. Jos olisit jäänyt Kyyh— Duff'in
neitien kouluun, olisi Amelia-neiti pannut sinut ompelemaan sen
kirjailuliinaan, jos kirjailuliinat vielä olisivat muodissa.»

»Eikö 'näpsä' ole sopiva sana?» kysyi Nuppu, joka viettäessään neljä
kuukautta arvostelijain parissa, jotka olivat vähemmän suvaitsevaisia
(ja ehkä vähemmän viisaitakin) kuin Dycet, oli häätynyt luopumaan
monista atlantintakaisista sanoista ja lausetavoista.

»Ei 'näpsässä' ole mitään vikaa, kultaseni», sanoi Ailie-neiti.
»Sitä käytetään mitä valikoiduimmissa piireissä. Kiinnitin siihen
erikoista huomiota vain siksi, että se on erään kehitysasteen
ilmaisija ja kertoo minulle selvemmin kuin lukukausitodistuksesi,
millä kannalla edistymisesi on. Toin itsekin koulusta palatessani
'näpsän' mukanani; se ei tuntunut ainoastaan säästävän paljon vaivaa
sanana, jota voi sovittaa mihin hyvänsä, mitä ei muuten osannut
määritellä, vaan minä suosin sitä senkin vuoksi, että sen käyttäminen
viritti minussa jonkinlaisen sisällisen tyydytyksen lämmön, kuten
— kuten — kuten Bell-tädin kotitekoinen inkiväärijuoma. 'Näpsä' on
asuntokoulusivistyksen tunnussana; kun osaat käyttää sitä oikeassa
paikassa, jonkinlaisella ylemmyyden sävyllä sen kohteeseen nähden,
silloin olet itse asiassa nuori sivistynyt neiti ja kiilloitus alkaa
tarttua.»

»Kaikki käyttävät sitä sanaa koulussa», selitti Nuppu puolustellen;
»ainakin kaikki paitsi Macintosh — hänen en voisi mitenkään kuvitella
sitä käyttävän.»

»Kuka on Macintosh?» kysyi Ailie.

»Hyväinen aika, eikö Macintoshia ollutkaan sinun aikanasi?» huudahti
Nuppu. »Minä kun luulin hänen polveutuvan aina — aina roomalaisajalta.
Hän on lystikkäin vanha neiti koko maassa ja opettaa meille kahdesti
viikossa tanssia ja käyttäytymistä. Hän on opettanut niitä melkein koko
Skotlannin ylimystölle ja säätyläisille; hän on opettanut lady Annea ja
kaikkia hänen veljiäänkin, kun he olivat St. Andrew'n koulussa.»

»En ole koskaan kuullutkaan hänestä», sanoi Ailie. »Hän on varmaankin
erittäin — erittäin näpsä.»

»Hän on niin näpsä, että tekisi mieli säilyttää häntä nurkkakaapissa,
kanverttipussi selässä koitten karkoittamiseksi. Hän on niin
pikkuruinen, ei yhtään minua suurempi, ja hänen sanotaan olevan
seitsemänkymmenen vuoden vanhan; mutta toisinaan hän ei näytä
päivääkään neljääkymmentäviittä vanhemmalta, jollei ota lukuun hänen
myssyään ja kahta poissaolevaa etuhammasta. Hänellä on mitä suloisin
untuvanpehmoinen hopeatukka — puhtaan valkoinen, niinkuin rouva
Molyneux'n Tabita-tädin persialaisen kissan karva — posket kuin omenat,
kädet yhtä nuoret kuin sinun, ja kun hän kävelee huoneen poikki, niin
hän liukuu tällä tavoin, niin että voisi luulla häntä kutterialukseksi
—»

Nuppu purjehti salin poikki esittääkseen Macintoshin liikkumistapaa,
näytellen sitä niin ilmeikkäästi, että tätien täytyi nauraa, ja Tellu
oli pakotettu haukahtamaan paheksuvasti.

»Tuolla tavalla Buntain-mummokin käveli — sitä pidettiin ennenvanhaan
erittäin hienona», sanoi Bell. »Tyttöjä harjoitettiin siihen lauta
selässä ja kirja päälaella; mutta se ei ollut enää muodissa minun
aikanani, me kävelimme miten sattui Barbara Mushetin koulussa, missä
pääasiana oli koruompelu ja katkismus.»

»Neiti Macintosh on todellinen jalosukuinen nainen», jatkoi Nuppu.
»Hänellä on oikeat ylhäiset esi-isät. He omistivat Kaims-nimisen
ylämaalaistilan, ja lakimiehet ovat tuomaroineet sen melkein
olemattomiin, sanoo hän, niin että hänen on nyt suorastaan pakko
ansaita elatuksensa opettamalla tanssia ja käytöstaitoa. Minulla ei ole
aavistustakaan siitä, mitä käytöstaito on, enempää kuin syntymättömällä
lapsella, jollei se ole samaa kuin sulkea ovi jälkeensä, kävellä
huoneeseen ikäänkuin tuntien päänsä ja jalkansa omikseen, pitää
olkapäät taaksevedettyinä ja olla kohtelias ja ystävällinen jokaiselle,
ja minä luulin, että ihmiset osaisivat tehdä tuon kaiken ilman
kouluopetustakin, jolleivät ole löylynlyömiä. Neiti Macintosh sanoo,
että ne ovat sitte _qua non_ ja pääasiallisia puolia hyvinkasvatetulle
nuorelle naiselle nykyisinä tiukkojen hameitten ja sosialismin
rappeutuneina aikoina. Mutta pääasiallisesti hän vain hymyilee ja
esittää meille aina uudelleen ison annoksen Englannin historiaa. Neiti
Macintosh ei sitä suoraan sano, mutta minä tiedän, ettei hän suorastaan
voi sietää Englannin historiaa, sillä katrillien väliaikoina hän
sanoo meille, ettei ole ollut mitään historiaa missään parlamenttien
yhdistämisen jälkeen, lukuunottamatta v:n 1745 kapinaa. Mutta hän
ei sano sitä kapinaksi; hän sanoo vain 'tuo juttu'. _Hän_ vasta on
skotlantilainen! Usko pois, Bell-täti, sinä ihastuisit, jos saisit
tavata hänet! Minä istun ja istun ja tähystelen häntä kuin — kuin
kissa. Hän pitää silmälaseja, ne ovat vain hiukan tummennetut, mutta
hän ei sano niitä silmälaseiksi; hän sanoo niitä silmäinsuojelijoiksi
ja väittää että hänen silmänsä ovat yhtä hyvät kuin kenen tahansa. Ne
ovat kylläkin kirkkaat, uskokaa pois, seitsenkymmenvuotisiksi.»

»Tekisipä tosiaankin mieleni nähdä sitä ihmistä!» huudahti Bell. »Hän
on varmaankin originelli! Tunnen toisinaan itseni väsyneeksi aina
samoihin ympärilläni oleviin ihmisiin täällä — minä tunnen ne kaikki
niin hyvin, ja kaikki heidän tekemisensä ja sanomisensa, ettei heiltä
voi odottaa mitään uutta tai hämmästyttävää.»

»Haluaisitko nähdä hänet?» sanoi Nuppu vilkkaasti. »Silloin —
silloinpa sanon sen joskus hänelle, ja olen varmakin, että hän
tulee. Hän on niin omituisesti puettu — niinkuin joku 'Juorukoulun'
henkilöistä, ja pitää pitkiä puolihansikkaita kuten neiti Minto, ja
kun musiikinopettaja, herra Laurent, on saapuvilla, heittää hän häneen
niin suuria silmäniskuja, että silmälasit ovat särkymäisillään. 'Oi,
herra Laurent!' sanoo hän, istuen hansikkaat helmassaan — 'oi, herra
Laurent! Ettekö voi opettaa näille nuorille neidoille ihmisellisiä
skotlantilaisia lauluja noiden kamalien honotusten sijaan?' Ja joskus
hän lyö herra Laurentia viuhkallaan. Herra Laurent sanoo, että neiti
Macintosh säestää meidän tanssiamme pianolla aivan kuin se olisi
spinetti.»

»Verratonta, todellakin!» sanoi Bell-neiti. »Puhuuko tuo kelpo vanha
neiti Skotlannin murretta?»

»Joskus. Silloinkuin hän heittää silmäniskuja herra Laurentiin, tai on
vihastunut, tai tahtoo moittia meitä haluamatta loukata tunteitamme.»

»Sen voin ymmärtää», sanoi Bell-neiti isänmaallista intoa hehkuen.
»Ei mikään ole skotlantilaismurteen veroista sellaisissa tapauksissa.
Käytän sitä itsekin tullessani tunteelliseksi; ja Dan-setäsi tekee
samaten.»

»Hän sanoo olevansa viimeinen elossaoleva oikea Macintosh — että kaikki
nuo muut, mitä nähdään Edinburghin kylteissä, ovat vain tulokkaita
tai köyhiä rappeutuneita sivuhaaroja; ja siitä tavasta, millä hän sen
sanoo, voi ymmärtää, että rappeutuneena sivuhaara-Macintoshina oleminen
on halveksittavinta mitä maailmassa voi olla. Joukoittain noita
hänen vanhoja esi-isiään kulki klaanipäälliköitten aikoina sotimassa
milloin minkin kuninkaallisen henkilön puolesta. Hänellä on kaikkien
niiden hiussuortuvat medaljongeissa, ja hän antaa tietää, että heidän
häviämisensä oli kova kolaus Skotlannille. Sanoin hänelle kerran samaa
kuin Ailie-täti sanoo sinulle, Bell-täti, että 'ovathan englantilaiset
ja skotlantilaiset sentään molemmat Jumalan luomia ihmisiä, ja tämä
on kovin aukea ja pieni saari riitatantereeksi, kun kaikki kuuluu
niin selvästi yli koko Euroopan mantereen', mutta se ei ollut hänelle
mieleen. Oli helppo nähdä, sanoi hän, etten minä ymmärtänyt rakkaita
vanhoja Ylämaan vuoria, missä hänen isoisänsä isoisä, Iso Juhana
Kirveskoura, saattoi koota viisisataa soturia vain huiskuttamalla
heille tulista ristiä. 'Minussa on Ison Juhanan verta; ja kun ajattelen
asioita, _niin vihaan noitten inhoittavien englantilaisten nimeäkin!_'
'Mutta ettehän ole koskaan nähnytkään heitä, neiti Macintosh', sanoin
minä — sillä tiesin, ettei hän ollut koskaan astunut jalkaansa
Skotlannin ulkopuolelle. 'En olekaan', sanoi hän tuimasti, 'enkä
haluakaan nähdä, sillä voisivathan he olla varsin miellyttäviäkin, ja
silloin minun täytyisi pitää heistä.'»

»Oi, Bell», huudahti Ailie nauraen, »neiti Macintosh on varmaankin
sinun kaksoisoliosil»

»Minä en tiedä mikä kaksoishaamu on», sanoi Bell-täti, »mutta tosi
järkevä ihminen hän on, ja minä halusta tapaisin hänet.»

»Sittenpä minun on järjestettävä se jotenkuten», sanoi Nuppu
painokkaasti. »Ehkä tapaat häntä Edinburghissa käydessäsi —»

»Siihen voi mennä aikaa, kultaseni.»

»Tai hän voisi pistäytyä tänne kohdakkoin. Hän hurmautuisi tähän
paikkaan; hän ei ehkä sanoisi sitä näpsäksi, mutta hän näkisi, kuinka
perin vähän se välittää olla mukana siinä — siinä nykyajan kohinassa,
josta hän puhuu, ja se tekisi hänet onnellisemmaksi kuin kirje kotoa.
Luulen, että Macintosh —»

»Neiti Macintosh, kultaseni», sanoi Bell nuhtelevasti, ja tyttö
punastui.

»Tiedän», sanoi hän. »On halpamaista puhua hänestä ikäänkuin hän
olisi sadetakki, ja usein koetankin olla niin tekemättä, koska pidän
hänestä äärettömästi; mutta se on niin tavallista tyttöjen kesken, että
unohdan. Luulen, että neiti Macintosh rakastaisi tätä paikkaa ja voisi
jäädä tänne ainaiseksi.»

»Etkö sinä voisi?» kysyi Ailie-täti viekkaasti.

Nuppu epäröi. »Niin, minä — minä kyllä pidän siitä», sanoi hän.
»Minusta on aivan ihanaa maata öisin valveilla ja ajatella sitä,
ja voin kuulla tuulen tohinan puissa ja nousuveden kohinan, ja
kellonsoiton ja villihanhien huudot; ja kotihartaushetken pormestarin
talossa sunnuntai-illoin, ja voin miltei _olla_ täällä, niin kovasti
minä sitä ajattelen; mutta — mutta —»

Hän pysähtyi kesken lauseen, sillä hän näki tuskaisen ilmeen Bell-tädin
kasvoilla.

»Mutta mitä?» kysyi viimeksimainittu terävästi.

»Voi, minä olen paha, kiittämätön tyttö, Bell-täti; ja minun pitäisi
rakastaa tätä paikkaa niin paljon, ettei kukaan voisi työntää minua
täältä pois. Ja minä rakastankin sitä, mutta minusta tuntuu, että jos
jäisin elämään tänne ainaiseksi, en kasvaisi enää.»

»Olethan jo tarpeeksi iso», sanoi Bell-täti. »Olet jo yhtä pitkä kuin
minä.»

»Tarkoitan sisällisesti. Olenko pikkuvanha, Ailie-täti? Minusta olisi
inhoittavaa olla pikkuvanha! Mutta yhtä kovasti inhoan valehtelemista;
ja minä tunnen, etten koskaan voisi oppia puoleksikaan tai tehdä
puoleksikaan niin paljon täällä kuin voisin oppia tai tehdä siellä,
missä tuhannet ihmiset kulkevat kuin saattueessa ja minäkin niiden
mukana. Tämän kaltainen paikka on kuin lastentarha — se on kyllä hyvä
omaan tarkoitukseensa, mutta siinä ei opi korkeampia tiedonhaaroja»

Bell tuijotti häneen ihmetellen ja säälien ja moittien, päätään
pudistellen. Tuota kaikkea hän oli pelännytkin.

»Tunnen tuon tunteen», sanoi Ailie-täti, »sillä olen kokenut sitä
itse, ja toisinaan palaa se minulle vieläkin, mutta parempina hetkinä
ajattelen olevani viisaampi ja voivani olla tyytyväinen. Jos sinussa
on kasvun ainesta, voit kasvaa missä hyvänsä. Sinä olet syntynyt
Chicagon pauhinassa, Nuppu, ja on arvatenkin vaikea saada sitä pois
korvistasi. Toivon sinun ennen pitkää huomaavan, että me emme kukaan
ole uskollisimmin omaa itseämme joukossa, vaan yksinämme, ja ettei
matalimmankaan majan tarvitse olla älyllisesti ahdas kenellekään,
jolla on mielikuvitusta, joitakin kirjoja ja iloinen luonteenlaatu.
Ymmärrätkö sen, Nuppu?»

Nuppu ajatteli ankarasti hetken ja sitten pudisti päätään. »Se
kuulostaa ikäänkuin sen pitäisi olla totta», sanoi hän, »ja varmaan
sinä tällä hetkellä ajatteletkin, että se on totta; mutta minä
yksinkertaisesti en voi uskoa sitä.» Ja silloin kuului heidän takaansa
naurun hihitystä, ja he kääntyivät kaikki ympäri ja huomasivat, että
Dan Dyce oli tullut ja kuullut tämän suoran tunnustuksen.

»Tuo sinussa juuri on pahinta, Nuppu», sanoi hän. »Sinä et koskaan anna
vanhempien ihmisten ajatella puolestasi.»




XXIX LUKU.


Sekin en armo, että vanhemmalla iällämme opimme käyttämään parhaaksemme
sellaista, mitä ennen saattoi olla vaikea sietää, samoinkuin Bell
teki kauniita uusia vaatteita vanhoista ja haalistuneista kääntämällä
ne nurin ja lisäämällä röyhelyksiä ja reunustoita. Nupun poissaolo
lakkasi pian murehduttamasta, koska se herätti iloisia odotuksia, jotka
olisivat jääneet kokematta, jos hän olisi pysynyt kotona, aiheutti
lukemattomia rakastettavia keksintöjä hänen onnellistuttamisekseen
maanpakolaisuudessa, sekä pari kolme kertaa vuodessa autuaita aikoja,
jolloin hänen lomallaolonsa toi Dycen taloon ihan haltioitumisen
hurman. Hänen jokaviikkoiset kirjeensä jo sinänsä miltei riittivät
korvaamaan hänen poissaolonsa. Niiden saapumispäivinä postinkantaja
Peter suuntasi hilpeästi vihellellen askeleensa asianajajan
keittiöikkunan alle jo ennen itse kreivillisessä linnassa käyntiään,
uhmaillen kaikkia perintätapoja ja ylipostimestarin lakeja, sillä hän
tiesi Bell Dycen odottavan kiihkeästi, arvatenkin uneksittuaan koko yön
onnellisista asioista, jotka — unet kun kääntyvät vastoinpäin, niinkuin
me kaikki täällä Skotlannissa tiedämme — saattoivat merkitä mitä
kauheimpia sanomia.

Nupun kirje oli aina päällimmäisenä postinkantajan laukussa. Juuri
senvuoksi (niin tuntui Joskus Peteristä ja kirjeen saajista) oli posti
ajaa roiskuttanut läpi yön — asianajajan isot siniset kirjekuoret
olivat muka päässeet mukaan vain hyväntahtoisuudesta, Edinburghin
postivirkailijain, junamiesten ja maapostinkyyditsijän kohteliaisuuden
vuoksi. Mitäpä nuo isot siniset liikemaailman kirjekuoret olivat sen
vaatimattoman, pienen, nelikulmaisen harmaan rinnalla, jonka osoite oli
Lennox Dycen käsialaa?

»Tässä on se tavallinen! Aika paksu tänään onkin!» oli Peterin tapana
sanoa, läimäyttäen ikkunankehään kämmenellään tyytyväisyydestä. Ah,
noita onnellisia lauantaipäiviä! Jokainen tiesi niistä. »Kuinkas lapsi
itse jaksaa?» kyseli kellonsoittaja ohikulkiessaan, eikä syynä ollut
yksinomaan se, että tuo hänen hyväntahtoinen mielenkiintonsa saattoi
Dycen väet katsomaan lempeämmällä silmällä hänen laiskottelukaan
puutarhassa. Eräänä kauniina päivänä pysähdytti hän kadulla asianajajan
kysyäkseen häneltä, mitä mieltä Lennox oli silloin kuumimmillaan
olevista kirkkoriidoista, hän kun oli siellä Edinburghissa keskellä
parasta tuoksinaa.

»Älkää te huoliko kirkkojen riidoista, Will», sanoi Daniel Dyce,
»täyttäkää vain tehtävänne vanhan kirkonkellonne suhteen. Ja jos
vapaakirkolliset riitelevät, niin riidelkööt keskenään!»

»Mutta voitteko sanoa minulle, herra D-D-Dyce», jatkoi Rellu-Wully niin
varmasti kuin olisi hän aikonut maksaa tiedusteluistaan vahvistetun
taksan mukaan, »mikä erotus on vapaakirkollisten ja yhtyneitten
vapaakirkollisten välillä? Olen katsellut sitä joka syrjältä, enkä voi
sitä erottaa.»

»Tulkaa kysymään sitä jonakin päivänä, kun olette selvänä», sanoi
asianajaja, ja Rellu-Wully tuhahti:

»Jos olisin selvä», sanoi hän, »en sitä kysyisikään — en viitsisi
sylkäistä koko jutulle.»

Kuitenkin tuntui Nuppu Bell-tädin mielestä joka kerta kotiin
tullessaan olevan aina vähän kauempana heistä — tuntui koko joukon
vanhemmalta, koko joukon riippumattomammalta, kehittyen naisellisuutta
kohti tavalla, joka toisinaan oli hämmästyttävä, kuten silloin kuin
jokapäiväiset asiat liikuttivat häntä, saivat hänet ajattelemaan,
painivat puhumaan tulisella kiihkolla. Ailie-täti riemuitsi
tuosta nopeasta kasvusta; Bell-täti vaikeroi ja puhui aivojen
liikarasituksesta ja kiihoituksesta ja vaarallisista opinnoista. Hän
päätti parikymmentä kertaa lähteä itse Edinburghiin ja varoittaa
opettajia; mutta viikkoja kului, kului kuukausia, jopa vähitellen
vuosiakin, ja Edinburghin kausi Lennoxin kasvatuksessa läheni loppuaan,
ja varoituskäynti oli vieläkin tekemättä.

Silloin, erään pääsiäisloman aikana, saapui Macintosh.

Bell ja Ailie olivat sinä iltapäivänä ulkona jokapäiväisellä
kävelyllään metsässä tai rantaa pitkin, kun Daniel Dyce palasi
oikeustalosta pirteänä ja hyvällä tuulella, tuntien itsensä hyvin
virkistyneeksi lopetettuaan ottelun erään asianajajan kanssa, joka,
kuten hänen oli tapana sanoa, oli häntä etevämpi väittelyssä, omistaen
enemmän lakikirjoja ja isomman äänen. Mennen sisään omalla avaimellaan
hän astui arkihuoneeseen ja hämmästyi tavatessaan siellä vieraan,
joka, hänen tullessaan nousi seisomaan, tarjoten omituisen vaikkei
vastenmielisen näyn. Oli jotakin lystikästä hänen esiintymisessään,
kun hän astui askeleen tai pari tuolin luota, jolla oli istunut.
Ollen pieni, tukka hopeanharmaa, posket punaisenhehkuvat — varmaankin
hämmennyksestä — jokseenkin värittömän kaulan ja kuopalle painuneitten
ohimojen välissä, nenällä savustetut, kilpikonnankuorisankaiset
silmälasit — sellaisenaankin hän olisi vetänyt huomion puoleensa missä
tahansa, vaikka puku olisikin ollut vähemmän omituinen. Omituinen se
oli, mutta miten, sitä ei Daniel Dyce kyennyt määrittelemään. Hänen
nähdäkseen siinä ei ollut mitään varsinaisesti eriskummallista, paitsi
että naisella oli krinoliini, silkinvalkoinen hartiahuivi ja päähine,
jollaista hän ei ollut nähnyt sitten Buntain-mummon aikojen.

»Istukaa, olkaa hyvä», sanoi Dan Dyce. »En tiennyt, että minulla oli
kunnia tavata vieras», ja hän heitti toisen, terävämmän silmäyksen,
joka sivusi tuota ällistyttävää ilmiötä vihreän hameen reunuksista
myssyn lumivalkoiseen nipukkaan asti. Sivistynyt nainen hän oli
varmasti — sen tunsi jo ilmassa, olkoon puku kuinka omituinen tahansa.
»Mistä kummasta tuo olento on mahtanut tipahtaa?» kysyi asianajaja
itseltään ja odotti selitystä.

»Oi, herra Dyce», virkkoi nainen korkealla, kimeällä äänellä, joka
selvästi sanoi, ettei hän ainakaan ollut kotoisin eteläpuolelta rajaa,
ja jonkunlainen hätäilevä sävy esiintymisessään, »pelkään tulleeni
luoksenne sopimattomaan aikaan, ja minun olisi ehkä pitänyt odottaa
toimisiassanne; mutta siellä sanottiin minulle, että te olitte ajamassa
jotakin asiaa. Olen tullut puhumaan naimisiinmenostani.»

»Naimisiinmenostanne!» sanoi asianajaja, kyeten tuskin peittämään
hämmästystään.

»Niin, naimisiinmenostani!» toisti nainen terävästi, vetäen
silkkihuivin hartioittensa ympärille ja pöyhistäytyen. »Ei toivoakseni
ole mitään eriskummallista siinä, että naimaton nainen tulee kysymään
kirjurin apua asioittensa järjestämiseen!»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vakuutti herra Dyce. »Luottamuksenne on
minulle kunnia.» Ja hän työnsi silmälasinsa otsalleen, jotta näkisi
puhekumppaninsa vähemmän selvästi ja tuntisi vähemmän naurun halua
hänen eriskummallisuutensa johdosta.

Nainen puhkesi selittämään virtanaan. »Teidän täytyy suoda minulle
anteeksi, herra Dyce, jos olen neuvoton ja ikäänkuin hämilläni, sillä
olen ollut niin vähän tekemisissä juristien kanssa. En ole koko ikänäni
kuullut puhuttavan muusta kuin heidän metkuistaan ja koukuistaan, sillä
he miltei kynivät paljaaksi isoisäni. Ja minä tulin kyytivaunuissa
Maryfieldistä, ja sydämeni tykyttää vieläkin sellaisesta keikkumisesta
ja hytkymisestä yli mäkien ja vuorten —» Hän asetti puolihansikkaaseen
verhotun kätensä runsaspitsiseile rintaröyhelölleen ja huokasi syvään.

»Ehkä — ehkä lasi viiniä —» yritti asianajaja esittää, silmäten
soittokellon nyöriin ja arvellen mielessään, että viinitilkka ja
kaakkupalanen jollakin tavoin sopisivat yhteen krinoliinien ja
hartiahuivien aikakauden kanssa.

»Ei, ei!» huudahti nainen kiihkeästi. »En koskaan vie sitä huulilleni.
Olen — olen Toivon Liitossa.»

Asianajaja hätkähti ja tähysteli häntä jälleen lasiensa läpi naurahtaen
hyväntahtoisesti. »Niin ovat useimmat naimattomat naiset», sanoi hän.
»Olen iloinen voidessani onnitella teitä toivojenne toteutumisesta.»

»Se jää nähtäväksi», sanoi vieras. »Herra tietää, mitä siitä lopultakin
koituu. Tyynimminkin harkittu naiminen on aina kuin arvanlyöntiä, oli
tädilläni Grizel Whinhillillä tapana sanoa; enkä voi väittää, että
minun naimiseni olisi tyynesti harkittu, sillä mies ihastui kiihkeästi
ihan ensi iltana, kun hän minut näki, lankesi päistikkaa jalkaini
juureen, eikä häntä saanut siitä lähtemään sanomalla 'ei' tai 'ehkä'.
Me olemme heikko, hento sukupuoli, herra Dyce, ja miehet ovat niin
kiivaita!»

Hän silmäili asianajajaa himmennettyjen lasiensa läpi, ja hänen
veikistelevä hymynsä paljasti tumman aukon kahden puuttuvan etuhampaan
kohdalla. Dan Dyce nyökäytti myötätuntoisesti, ja vieras oli kohta taas
puheen vauhdissa. »Ja antaakseni tietää asiat juurta jaksain, herra
Dyce, on minulla Perthin lähellä maapalanen, kaikki mitä on jäljellä
uljaasta kartanosta, jonka esi-isäni tuhlasivat Darienissa. Joten
tahtoisin nyt tietää, voisinko mitenkään estää nykyistä sulhastani
pelaamasta tai juomasta sitä hukkaan, sittenkuin olemme menneet
naimisiin? Tulisin kovin murheelliseksi senkaltaisesta onnettomuudesta,
sillä sukuni on aina ollut parooneja.»

»Kerta parooni aina parooni», sanoi asianajaja, alkaen hänkin käyttää
omaa leveää skotlantilaista puheenparttaan.

»Niin kyllä, herra Dyce, se kuuluu varsin kauniilta; mutta parooni
tai paronessa, jos sellaista on, ei ole paljonkaan arvoinen, jollei
hänellä ole maatilkkua tuon tittelin seurana. Ja John Cleghorn — se on
sulhaseni nimi — on ollut oikea siivilä aikoinaan tiedoista päättäen,
ja pelkään miesten suhteen olevan niin, että kun vanhenee, niin
pahenee.»

»Toivoakseni tässä tapauksessa on niin, että kun vanhenee, niin
viisastuu, neiti...» sanoi, asianajaja, pysähtyen kysymysmerkkiin,
jonka toinen jätti huomioonottamatta.

»En antaudu mihinkään vaaraan, jos vain tiedän sen välttää»,
sanoi nainen painokkaasti; »enkä myöskään luota edinburghilaisiin
asianajajiin; ne ovat kaikki tervatut samalla tikulla, tai muuten
erehdyn pahasti. Mutta olen käymässä serkkuni luona tuolla
Maryfieldissä, ja siellä sanottiin, ettei koko kreivikunnassa ole sen
luotettavampaa miestä kuin te, ja siksi poikkesin tänne vartavasten
neuvoa hakemaan. Oh, noita kamalia kyytivaunuja! Maailma on tullut
hulluksi, herra Dyce, tuon kiireensä ja touhunsa kanssa, eikä Skotlanti
ole koskaan enää ollut entisensä sitten... Mutta kas, olen poikennut
pois asiastani. Jos Luojan tahto on, että minun on mentävä naimisiin
Johnny Cleghornin kanssa, niin miten Kaims'in käy? Tuleeko hän sen
omistajaksi?»

»Ei toki», sanoi asianajaja vakavuudella, joka oli varsin tunnustusta
ansaitseva hänen sisäisiin tunteisiinsa nähden. »Jo ennenkuin laki
naitujen naisten omaisuussuhteista oli olemassa, antoi _jus mariti_,
kuten sitä kutsumme, miehelle oikeuden ainoastaan vaimonsa irtaimeen
omaisuuteen. Ei ole olemassa mitään _communio bonorumia_ — omaisuuden
yhteisyyttä — aviopuolisoiden välillä Skotlannissa.»

»Ja eikö hän voi myydä minulta Kaims'ia?»

»Ei; se kuuluu teille ja teidän määräämällenne _ad perpetuam
remanentiam_, ollen sukuperintö.»

»Toivoisin, että puhuisitte rehellisellä englanninkielellä kuten
minäkin, herra Dyce», sanoi nainen terävästi. »Olen unohtanut kaiken
latinani, ja sen kuuleminenkin panee pääni pökerryksiin. Epäilen, että
asianajajat käyttävätkin sitä saadakseen pyörälle avuttomat ihmisrukat.»

»Ei se varsin sitä ole», sanoi Dan Dyce nauraen. »Se on ainoa tilaisuus
vanhojen tietojemme tuulettamiseksi, ja sitä pidetään vaikuttavana. _Ad
perpetuam remanentiam_ merkitsee vain 'pysyvästi jääden'.»

»Arvelin, että Johnilla olisi ehkä oikeus hallita Kaims'ia
myötäjäisinäni.»

»Jospa olisikin», sanoi Dan Dyce, »niin myötäjäiset eivät Skotlannin
kunniallisen lain mukaan ole koskaan olleet miehen suostumuksesta
maksettu hinta; hänellä on niihin vain nautinto-oikeus. Hänellä ei ole
oikeutta niiden myymiseen tai hukkaamiseen, ja hänen on palautettava ne
koskemattomina, jos avioliitto onnettomuudeksi jolloinkin purkautuisi.»

»Purkautuisi!» huusi nainen. »Johan nyt jotakin! Onpas teillä kamala
hoppu, kun ei sormuskaan ole vielä ostettuna. Entä jos kuolisin
ensiksi?»

»Siinä tapauksessa otaksun, että tahtoisitte määrätä miehenne
perijäksi.»

»Johnny Cleghorninko! Älkääs nyt! Onhan sitä maailmassa sellaistakin
kuin — kuin — kuin lapset, herra Dyce», ja nainen hymyili kainostellen,
samalla kuin asianajaja nousi kiireesti haparoimaan joitakin kirjoja
peittääkseen hämmennystään noin hurjan otaksuman johdosta. Hän pääsi
pälkäästä sen kautta, että Bell ja Ailie astuivat huoneeseen. Tulijat
jäivät hämmästyneinä seisomaan nähdessään omituisen ja odottamattoman
vieraan.

»Sisareni», esitteli asianajaja kiireesti. »Neiti — neiti —. En tullut
kuulleeksi nimeä.»

»Neiti Macintosh», sanoi vieras hermostuneesti, ja Bell huudahti
paikalla: »Siitä olinkin ihan varma! Lennox on usein puhunut teistä, ja
olen kovin iloinen tavatessani teidät. En tiennyt teidän olevan näillä
seuduin.»

Ailie oli ihastunut tuohon hauskannäköiseen ilmiöön. Hän kykeni tuskin
kääntämään silmiään laajasta, monireunuksisesta poplinihameesta,
rintaröyhelöstä, valtavista korvarenkaista, suuresta kamee-soljesta,
pitkistä pitsisistä puolihansikkaista, hartiahuivista, sirosta
myssystä ja raikkaista vanhoista kasvoista, joita ei pilannut muu kuin
silmälasit ja puuttuvain hampaitten kohdalla näkyvä aukko.

»Olen juuri kysynyt neuvoa herra Dyceltä lähestyvän naimisiinmenoni
johdosta», sanoi Macintosh. Ja kuullessaan tämän tiedonannon sellaisen
muinaisesineen suusta venähti Bellin naama niin hämmästyneen
näköiseksi, että Dan ja Ailie olivat vähällä unohtaa hyvän käytöksen
vaatimukset.

»Oh, jos teillä on virka-asioita, niin —» sanoi Bell ja nousi
poistaakseen; mutta Macintosh laski kätensä hänen hihalleen
pysähdyttäen hänet.

»Ei tarvitse poistua, neiti Dyce», sanoi hän. »Kaikki on selvänä. Näkyy
olevan niin, ettei Johnny Cleghorn voi kutsua tilkkuakaan Kaims'ista
omakseen mentyään naimisiin minun kanssani, ja siitä minä vain tulinkin
selkoa saamaan. Oi, se on niin vaapperaa sen naimisiinmenon kanssa,
neiti Dyce; useimmat ihmiset menevät siihen suin päin, mutta minulle
tämä on niin pulmallinen paikka, eikä minulla ole äitiä ohjaamassa.»

»Varjelkoon!» sanoi Bell-neiti, menettäen aivan malttinsa tuollaisista
tyttömäisistä arveluista. »Olette varmasti tarpeeksi vanha tietääksenne
oman mielenne. Toivon, että sulhanen on kelpo mies.»

»Ei hän ole hulluimpiakaan — miehenpuoleksi», sanoi Macintosh
alistuvasti. »Hän on lihava kuin tynnyri, ja romuyskä häntä vaivaa,
eikä hän ole vähääkään pulska eikä hänellä ole omaisuutta pennin
pyörylää, ja maine — herra paratkoon! — ei ole juuri mainittava. Mutta
mies kuin mies, neiti Dyce, ja aika rientää!»

Kuullessaan sellaisen luettelon aiotun puolison vajavaisuuksista
menettivät Dycet kaiken soveliaisuuden tunteen ja purskahtivat
nauruun, johon vieraskin yhtyi, hytkyen nojatuolissaan. Bell hoksasi
heistä ensimmäisenä syyllisin tuntein, että tämä oli varsin paha
Danielin toimelle. Hän kohensi naamansa vakavaksi ja aikoi ryhtyä
anteeksipyyntöihin, kun Tellu syöksähti sisään avoimesta ovesta ja
heittäytyen Macintoshin jalkoihin liehutti iloissaan häntäänsä. Mutta
eipä se tyytynyt siihenkään, vaan vieraan vastusteluista huolimatta sen
täytyi päästä hänen syliinsä, ja silloin vasta Bell ja Ailie huomasivat
tutun soinnun vieraan naurussa.

Dan nousi ja taputti häntä selkään. »Hyvin tehty, Nuppu!» sanoi hän.
»Sinä sait narratuksi meidät kaikki; mutta Tellua ei petetäkään
vanhan eukon vaatteilla», ja hän kiskoi hellävaroin silmälasit häijyn
veljentyttärensä nauravalta naamalta.

»Oh, sinä veitikka!» huusi Ailie-täti.

»Sinä kelvoton!» huusi Bell-täti. »Olisihan minun pitänyt tietää sinun
metkusi. Mistä ihmeestä olet saanut nuo vaatteet?»

Nuppu purjehti lattian poikki kuin kutterialus ja kietoi kätensä tädin
kaulaan. »Etkö tuntenut minua?» kysyi hän.

»Kuinka saatoin tuntea sinua tuollaiseksi puettuna? Ja hampaasikin
— sinä veijari! ne ovat mustatut; ja kaulasi — sinä lurjus! se on
maalattu; ja — oi, tyttö, tyttö! Pois, pois! aivanhan sinua mörkökin
pelkää!»

»Etkö sinäkään tuntenut minua, Ailie-täti?» kysyi Nuppu.

»En vähääkään», vastasi Ailie sulkien lystikkään vanhan olennon
syliinsä. »Ehkä olisin tuntenut, jollen olisi luullut sinun tulevan
vasta huomenna.»

»Huomenna minun olisi vasta pitänyt tullakin; mutta koulussa on
puhjennut tuhkuri, ja minä tulin päivää aikaisemmin ja aioin vain
tupsahtaa sisään ja yllättää teidät kaikki. Etkö sinä arvannut,
Dan-setä?»

»En alussa», sanoi Dan. »Myönnän, että tulin täydellisesti puijatuksi,
mutta kun puhuit Toivonliittoon kuulumisesta, silloin näin yhdellä
väläyksellä Macintoshin läpi. Toivon, että pidit latinastani, Nuppu.»




XXX LUKU.


»Et suinkaan tullut tuossa hupsussa puvussa koko matkaa Edinburghista
asti?» kysyi Bell-täti, kun tekotukka oli poistettu ja Nupun nuoruus
muutenkin palautettu.

»En toki!» sanoi Nuppu, säihkyen kepposensa onnistumisesta. »Tulin
niin hienona nuorena neitinä, että olisitte voineet miltei ylpeillä
minusta, mutta kun huomasin, ettei kotona ollut ketään muita kuin
Kate, älysin kohta, etten saisi sen parempaa tilaisuutta tutustuttaa
teitä Macintoshiin, vaikka odottaisin vuoden. Kerroinhan teille, että
leikimme kuva-arvoituksia viime talvena koulussa, ja minä sain Jimin
lähettämään minulle joitakin tarpeita, peruukin ja tämän todella
hauskan vanhan naisen puvun. Toin ne kaikki kapsäkissäni, aikoen
huvittaa teitä niillä joskus, ja Kate auttoi minua pukemaan niitä
ylleni, vaikka häntä peloitti kamalasti, kun hän ajatteli kuinka
kovasti sinä suuttuisit, Bell-täti. Ja kun olin valmis, sanoi hän,
ettei hän varmaankaan voisi olla nauramatta haljetakseen, ja silloin
te ymmärtäisitte, että se olin vain minä valepuvussa. Ja Tellu haukkui
niin, että se näytti antavan ilmi koko komedian, ja siksi minä lähetin
heidät molemmat puutarhaan ja istuin sellaisessa ramppikuumeen
väristyksessä, että korvarenkaani olivat lähteä irti. Voitte uskoa,
että tunsin oloni sangen surkeaksi istuessani siinä miettien, mitä
ihmettä minun oli sanottava; mutta vähitellen pääsin niin täydelleen
Macintoshiksi, että miltei tunsin itsessäni reumatismin, ja sitten
tiesin kyllä aina keksiväni jotakin, jolla saisin roolin sujumaan. En
odottanut Dan-sedän tulevan ensimmäisenä sisään, muuten en olisi ollut
niin varma asiastani, hän kun on niin teräväkatseinen ja epäluuloinen
— se kai tulee siitä että hän on lakimies, ne ovat kaikki tervatut
samalla tikulla, kuten neiti Macintosh sanoo. Ja kun hän puhui tuota
juhlallista latinaansa ja oli sen näköinen kuin aikoisi kirjoittaa
neuvonannostaan laskun, joka veisi minut vararikkoon, silloin nauroin
sydämessäni niin että kipeää teki. Enkös olekin kaikkein häijyin tyttö
mitä on, Dan-setä?»

»Vähän vähemmän murretta ja jonkunverran uskottavampi juttu olisi
tehnyt esityksen täydelliseksi», sanoi setä. »Mistä sinä sait ne
molemmat? Ei suinkaan neiti Macintosh ole ollut ainoana mallina?»

»No niin, ei hän kyllä ole niin skotlantilainen kuin minä esitin,
paitsi ollessaan hyvin tunteellisella päällä, mutta minusta tuntui
että hänen täytyi olla niin skotlantilainen kuin vuori ja virta
sopiakseen noihin vaatteisiin. Eikä hän ole koskaan puhunut omasta
naimisiinmenostaan, mutta hän puuhaa parhaillaan naimiskauppaa
eräälle serkulleen ja kertoo meille kaikki juurtajaksain. Olin osaksi
häntä, mutt'en niin paljon että se olisi ollut epäystävällistä
tai halpamaista, ja osaksi hänen serkkuaan, ja lisäksi pikkuisen
Waverley-romaaneja — sanalla sanoen, puhdasta mosaiikkia, kuten meidän
koiramme. Neiti Macintoshissa ei tavallisessa olossa ole kylliksi
erikoisuutta kunnolliseen etualan monoloogiin, mutta hänessä on
vihjauksia enemmän kuin — kuin sanakirjassa, ja kerran alkuun päästyäni
tunsin voivani näytellä puolta tusinaa erilaisia Macintosheja, niin
että luulisitte häntä olevan kokonaisen kuhisevan lauman. On, nähkääs,
jakobiini-Macintosh, ja 'inhoittava engelsmanni'-Macintosh, ja
keimailija-Macintosh, joka näpsäyttää herra Laurentia viuhkalla, ja
povari-Macintosh, joka ennustaa kädestä ja teelehdistä, ja tanssin ja
käytöstaidon Macintosh, joka tuntee kaikki Skotlannin hienoimmat suvut.»

Nuppu laski juhlallisesti kaikki eri Macintoshit sormenpäillään.

»Meidän pitää saada nähdä ne kaikki, kun tulet kotiin ensi talvena»,
sanoi Ailie-täti. »Minusta se on hauskempaa kuin ooppera.»

»En voi kieltää, ettei se olisi huvittavaa», sanoi Bell-täti. »Mutta se
muistuttaa sentään niin kauheasti teatteria ja on tuskin sopivaa kunnon
kodille. Tyttö, tyttö, pois heti paikalla muuttamaan vaatteesi!»

Jos palkinnot ja italialaiset laulut olisivat todella olleet
todistuksia siitä, että Nuppu oli saanut kiilloituksen tarttumaan,
olisi hän tuottanut pettymyksen Dan-sedälle, mutta tämä hänen
taitonsa riitti antamaan täyden korvauksen, niin paljon huvia se
tuotti. Luonteet herättivät ja pitivät vireillä Nupun mielenkiintoa;
hänellä oli salamannopea katse huomaamaan puheen ja liikehtimisen
omituisuuksia. Suurin osa ihmisen filosofiaa sisältyy johonkin
mielilauseeseen, miehen yksilöllisyys ilmenee siinä tavassa, jolla
hän kantaa hattuaan kävellessään pitkin kirkonlaivaa sunnuntaisin.
Joka kerta palatessaan kotiin Edinburghista Nuppu kokosi puheenparsia
niinkuin muut kokoavat postimerkkejä, ja hän tiesi jokaisen kaupungin
miehen hatunkantotavan. Erikoisuutta vailla olevat ihmiset, joiden
luonnollista olemusta varuillaanolo ja pelko kahlitsivat, olivat
ainoat, joiden seura häntä kyllästytti; kaikkia muita hän tutki
ihastuksella, tallettaen jokaisesta jonkun kuvaavan piirteen
muistiinsa. Jos hän olisi jäljitellyt heitä tekemällä heidät
naurettaviksi, olisi hän synnyttänyt omaisissaan paheksumista,
mutta ollen vailla kaikkea mahtailevaa ylemmyyden tunnetta esitti
hän luonnehtimansa henkilöt ilman alentavia piirteitä — lisäten
kokoelmansa muotokuviin — kuten Raeburn tauluihinsa — jonkun somistavan
lainakiharan ja vaimentaen vaaleammiksi tummanpuhuvat nenät.

Mutta hänen suosituin esityksensä oli Macintosh jossakin niistä
lukemattomista vivahteista, jotka lopulta olivat kaikki hänen omaa
keksintöään ja varsin kaukana alkuperäisestä esikuvastaan. Joka kerta
hänen kotiin tultuaan tuli tuo tanssinopettajatar, jota he eivät
koskaan olleet todellisuudessa nähneet, yhä tutummaksi henkilöksi Dycen
väelle. »Toden totta», huudahti Bell, »minä alan aina ajatella sinua
vain hassuna vanhana ihmisenä.» »Kuinkas reumatismin laita on!» oli
Danin tapana kysyä. »Niinhän Macintosh sanoi», huomautti Ailie tämän
tästäkin, ja vieläpä Katekin kertasi tanssinopettajattaren sanoja
niin tosissaan, että koko kaupunki lopulta tutustui hänen nimeensä ja
persoonallisuuteensa lainkaan epäilemättä, että ne usein olivat vain
nuoren Lennox-neidin näyttelemiä osia.

Nuppu vei eräänä iltana tämän leikin uskalletun pitkälle, mennen neiti
Macintoshina Ailien kanssa tanssiaisiin, yllään isoäiti Buntainin
hame ja peleriini, jotka olivat tehneet suurenmoisia valloituksia
kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin.

Tanssiaisemme ravintolassa eivät ole suurkaupungin huvien kaltaisia;
petronella, la tempétte ja reel ovat yhä säilyttäneet niissä
kunnioitetun sijan; meidän mielestämme elämänilo ei ole tarkoitettu
kokonaan nuorille ja hulluille, ja siksi käyvät niissä vanhemmatkin
ihmiset. Me maistelemme punaviiniä ja teetä alkoovissa eli »sivukossa»
ja pakinoimme yhdessä, jos tanssivuotemme ovat ohi, tai istumme
lippujen ja kanervaköynnöksien alla hyräillen vanhoja hauskoja
lauluja ja silmäillen hyväksyvästi sieviä tyttäriämme. Vanha tapa suo
pormestarille ja hänen rouvalleen kunniapaikan alkoovissa soittokunnan
takana; siellä on kuin pienoinen hovi, missä kunnallishenki suorittaa
alamaisuudenosoituksensa, missä medaljongit ovat suuret ja tukevat,
hiuksiset kellonperät kelluvat uljaina ja suut pyrkivät hellyttävän
puoliyön hetken lähestyessä sievästi sammaltamaan.

Alkoovia kohti Ailie — Danin varovaisesti kuljeskellessa toisaalle —
ohjasi rohkeasti Macintoshin, jonka pallomaisena hyllyvä silkkibrokaadi
saattoi mahtavimmatkin muut naiset varjoon. Hän liukui lattian poikki
ikäänkuin hameensa vanteitten eikä solkikenkiensä kannattamana,
niinkuin ilmassa keijuen.

»Turkanen! onpas siinä ilmiö!» sanoi tohtori Brash, suoristaen
liivejään. »Mistähän Dycet tuon ovat saaneet?»

»Arkki on laskenut maalle», sanoi pormestarinna. »Mikä omituinen
olento!»

Ailie toimitti vakavana tarpeelliset esittelyt, ja pian oli arvoisa
neiti Macintosh Kaims'ista seurueen merkkihenkilönä. Hän keimaili
mitä vallattomimmin vanhempien kavaljeerien kanssa, jaellen heille
veikeitä hymyjä ja viuhkan näpsäyksiä ja houkutellen esiin harvinaisia
kohteliaisuuksia, jotka saivat heidän vaimonsa nauramaan valtoinaan.
He joivat viiniä hänen kanssaan vanhaan tyyliin; hän vastasi jokaiseen
maljaan vesilasilla.

»Ja nyt esitän minä juotavaksi maljan», sanoi hän, kun hänen vuoronsa
tuli — »Skotlannin oikeuksille!» Ja hän kohotti lasinsa draamallisella
eleellä.

»Turkanen! onpas sillä eukolla käsivarsi», kuiskasi tohtori Brash
Colin Clelandille, nähdessään helakan, täyteläisen hipiän paljastuvan
lyhyiden hihojen ja puolihansikkaiden suun välistä.

Malja juotiin — Ailie lasin tyhjentämiseen oli hyvä kylläkin, vaikka
näinä porvarillisina aikoina hiukan hämärä.

»Mitkä ne ovat?» kysyi pormestari.

»Mitkä niin?» kysyi Macintosh.

»Skotlannin oikeudet.»

»Sen jätän ystäväni herra Dycen selitettäväksi», sanoi Macintosh
vikkelästi — asianajajakin näet oli nyt liittynyt seuraan. »Se voi
kylläkin maksaa teille 6 shillinkiä 8 pennyä, mutta silläpä hän
pystyykin sanomaan sen teille latinaksi. Mutta — mutta toivoakseni me
olemme kaikki ystäviä täällä?» huudahti hän, katsahtaen hätäisesti
ympäri seuruetta. »Toivoakseni ei täällä ole yhtään noita inhoittavia
engelsmanneja meidän joukossamme. En voi sietää heitä! Skotlanti on
ollut surkeasti alasmenossa siitä saakka kuin se antautui heidän
pariinsa.» Jonkun aikaa hän sitten piti aiheiltaan jokseenkin
yli-ikäistä isänmaallista esitelmää, mikä sai hänen kuulijakuntansa
hymyilemään, sillä toden sanoakseni emme me tässä pikkukaupungissa
näe mitään erotusta skotlantilaisen ja englantilaisen välillä; meidän
katsannossamme on olemassa vain se onnellinen ihmiskunnan osa, joka
on syntynyt, kasvanut ja asuu Will Oliverin kellon kuuluvilla,
ynnä ne poloiset, joiden on elettävä muualla, ja ne ovat kaikki
yhtä kovaonnisia, olkoot sitten englantilaisia, irlantilaisia tai
skotlantilaisia.

»Mutta tässä minä estän herroja tanssimasta», sanoi Macintosh äkkiä
keskeyttäen oman puheensa, ja hänen seurueensa valtasi hämmennys,
sillä katrilliryhmiä muodostettiin parhaillaan, ja hänen vihjaustaan
oli mahdoton käsittää väärin. Hän katseli heitä jokaista vuoroonsa,
ikäänkuin nauttien heidän hämmingistään.

»Minä — tuota — en ole tanssinut vuosikausiin», sanoi pormestari, mikä
olikin totta. Ja Colin Cleland päästi syvän huokauksen pyylevästä
ruhostaan ja piiloittaen jalkansa väitti katrillin käyvän yli hänen
kykyjensä. Nuoremmat miehet muistivat äkkiä muita sitoumuksia ja
hävisivät. »Tahdotteko suoda minulle kunnian?» sanoi tohtori Brash.
Kelpo mies! Sankarin jalo sydän asui hänen ryppyisen liivinsä alla.

»Oi!» sanoi Macintosh nousten ja tarttuen hänen käsipuoleensa; »ettehän
vain pyöritä minua jaloiltani, kun minä olen tämmöinen hento ja heiverä
olento.»

»Sehän olisi vain maksamista samalla mitalla», sanoi tohtori kumartaen.
»Neiti Macintosh on pyöräytellyt meitä kaikkia jaloiltamme siitä saakka
kun astui huoneeseen.»

Macintosh nauroi hänelle himmennettyjen lasiensa takaa, näpsäytti häntä
kevyesti viuhkallaan ja liukui vuoron alkuliikkeisiin. Sanaa on paljon
väärinkäytetty, mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän
tanssi taivaallisesti, osoittaen sellaista suloa, jalannousun keveyttä
ja vartalon sulavuutta, että ihmiset tuijottivat häneen ihaillen ja
epäuskoisina; hänen ryhtinsä oli, takaapäin nähtynä, antamaisillaan
hänet ilmi, ja mahdollisesti olisi hänen kumppaninsa piankin keksinyt,
ketä hän tanssitti, vaikkei hän olisi tehnytkään tälle tunnustusta.

»Kautta kunniani!» sanoi tohtori kahden vuoron väliajalla — »kautta
kunniani, te tanssitte suurenmoisesti, neiti Macintosh! Minun
täytyy pyytää anteeksi, että olette saanut niin kankean, vanhan
tanssikumppanin.»

»Tottahan toki osaan tanssia», sanoi Macintosh. »Tiedätte kai, että
olen tanssin opettajatar?» Sitten hän kuiskasi hänelle kiireesti
luonnollisella äänellään: »Tunnen itseni aivan julkeaksi, tohtori
Brash, kun tanssin tässä teidän kanssanne, vaikka en ole vielä mukana
seuraelämässä, ja minusta on aivan halpamaista pettää teitä, joka
tahdoitte tanssia vanhan eukkorähjän kanssa pelkästä säälistä häntä
kohtaan, enkä minä voi tehdä sitä minuuttiakaan kauemmin. Ettekö
todellakaan tunne minua?»

»Herra hallitkoon!» huudahti tohtori hiljaa, hämmästyneenä.
»Lennox-neiti!»

»Ainoastaan teille», kuiskasi Lennox. »Olkaa hyvä älkääkä sanoko
kenellekään muulle.»

»Ei verrattomampaa», sanoi tohtori. »Minä taidan tehdä itseni
naurettavaksi tanssiessani tässä — hm! — vanhan kummituksen kanssa,
mutta totta vie minulla on nyt yliote toisista, ja te ette saa
uskotella, sittenkuin juttu tulee ilmi, etten minä tuntenut teitä alun
alkaen. Minulla on kana kynittävänä tämän johdosta Ailie-neidin kanssa
— sen veijarin! Mutta, nuori neitini, tehän olette näyttelijä!»

»En vielä, mutta aikomukseni on tulla näyttelijäksi», sanoi Nuppu,
yhtyen taas tanssiin parinsa kanssa.

»Hm!» sanoi tohtori, »siihen näyttää teillä olevan luonnonlahjat; mutta
yhteen aikaan päättelin mielessäni, että teistä tulisi runoilija.»

»Olen sivuuttanut runoilun», sanoi Nuppu. »Huomasin runoilevani kovin
yksitoikkoisesti ja aina samaan nuottiin. Ei, näyttämö on minun alani,
tohtori Brash; luulen, että Jumala on sen niin määrännyt.»

»Joskus Hänkin on — tuota noin — harkitsematon», sanoi tohtori. »Mutta
entäs Bell-täti?»

»Siinä ei ole mitään muttaa, vaikka myönnänkin, että minua surettaa
ajatella Bell-tätiä. Hänen mielestään näytteleminen on melkein yhtä
pahaa kuin valehteleminen, ja hän sanoo teatteria sielunvihollisen
asuinsijaksi. Jollei hän olisi ollut poissa kotoa tänä iltana, en olisi
uskaltanut tulla tänne. Toivoisin — toivoisin miltei, etten rakastaisi
häntä niin paljon, sillä tunnen, että minun on tuotettava hänelle aika
suurta mielipahaa.»

»Se on totta», sanoi tohtori Brash. »Ja minun tanssinikin te olette
turmellut, sillä minä kunnioitan suuresti tuota hurskasta pikku naista.»

Palattuaan alkooviin tapasi Macintosh ympärillään entistä suuremman
joukon, vaikka hänen näennäisestä iäkkyydestään johtuikin, että
herrat olivat halukkaampia laskemaan leikkiä kuin tanssimaan hänen
kanssaan. Kapteeni Tärkeys, joka tarvitsi varakkaan vaimon, siinä
tapauksessa että ja sittenkuin hänen äitinsä otettaisiin häneltä
pois, ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä nähdäkseen, kuinka
mahtipontinen käytös ja kunniamitalit vaikuttivat outoihin naisiin.
Hänen huomaavaisuutensa oli silmäänpistävä ja aiheutti niin suurta
hauskuutta seurueelle, että Macintosh, säälistä häntä kohtaan ja
peläten omasta puolestaan, tarjoutui ennustamaan. Naiset toivat hänelle
tyhjennetyt teekuppinsa; miehet ojensivat juhlallisesti kämmenensä
hänelle; hän povasi kaikille heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa
harjaantuneella taidolla, mikä hämmästytti hänen setäänsä ja tätiänsä,
jotka, jonkun epämiellyttävän käänteen pelosta, olivat aluksi
pysytelleet syrjässä hänen lähettyviltään, mutta olivat nyt kaikkein
huvitetuimpia kuulijoita.

Neiti Minton teekupin lehtiä katsellessaan Macintosh rypisti otsaansa
himmennettyjen silmälasiensa takana. »Tässä on paljon rahaa», sanoi
hän, »ja komea talo, ja iso puutarha, jossa on mehiläisiä ja kauniita
puita, ja pieni poikanen turmelemassa käytäviä — voitte olla varma
hyvästä varallisuudesta, neiti Minto.»

Neiti Minto, lämpimästi tietoisena selkänsä takana seisovasta
asianajajasta, olisi toivonut itselleen vähemmän arkipäiväistä onnea.

»Katsokaahan vielä: eikö näy miestä, joka pitäisi poikaset loitolla?»
vihjaisi pormestari, se tuhma mies!

»Näkyypä tosiaankin!» huudahti Macintosh, ottaen vihjauksen onkeensa.
»Katsokaa, tuossa se on! Tuon puun alla, ihan sykkyrässä rakkaudesta.»

»En voi erottaa hänen päätänsä», sanoi pormestarinna.

»Eihän kaikilla miehillä sitä olekaan», tokaisi povarieukko. »Mutta
mikä estää teitä kuvittelemasta sitä, kuten minäkin?»

»Oh, jos se kuvittelusta riippuu», sanoi pormestarinna, »voin kuulla
hänen ihan kiroavan. Entä mitä on minun kupissani?»

»Näen tässä ikäänkuin saaren», sanoi Macintosh, »kaukana merellä, ja
laivan purjehtimassa sieltä tännepäin, liput mastonnokissa ja mies
kannella.»

»Toivottavasti hän siis vei hyvin», sanoi pormestarinna. »Se on näet
meidän Jamesimme, joka on tulossa Barbadokselta! saimme kirjeen
juuri viime viikolla. Toden totta, tehän olette oikea velho!» Hän
ei muistanut, että hänen rakkaan Jamesinsa tulo oli ollut yleisenä
puheenaiheena kaupungissa jo kymmenen päivää.

Pyylevä, hyvänlaatuinen Colin Cleland oli vapautunut arkuudestaan ja
tarjosi kättään seuraavana. Hänen kämmenensä lepäsi karkeana ja leveänä
kuin kampela Macintoshin kädessä, jonka raikas ja nuorekas kauneus
olisi herättänyt epäilyksiä katselijassa, joka ei olisi ollut niin
kokonaan yleisen harhaluulon vallassa.

»Ah, herra», sanoi povari, »te olette saanut kestää monta juttua!»
»Monen monta», sanoi hyvänlaatuinen Colin. »Olen ollut muinoin
asianajajana, syntieni rangaistukseksi.»

»En tarkoita sellaisia juttuja», sanoi Macintosh. »Tässä näkyy hiukan
vanhoja vaikeuksia.»

»Ehkä olette oikeassa», myönsi Colin. »Minulla on niitä koko joukko
muistiinkirjoitettuina vanhoissa diarioissa, mutta, Jumalan kiitos,
minä en muista niitä, jollen katso kirjasta. Niitä ei ollut likikään
niin monta kuin helppoja, jotka luistivat kuin hyllyltä pudottaen.»

»Eikö herra Clelandille ole vaimoa?» kysyi pormestari — tuhraa, tuhma
mies!

»Minusta näyttää, että on kerran ollut tyttö, ja se tyttö olikin se
oikea», sanoi Macintosh.

»Niin, mutta minä olin väärä mies», virkkoi Colin Cleland vetäen
kätensä pois, eikä kukaan nauranut, sillä kaikki paitsi Macintosh
tunsivat tuon tarinan ja katsoivat sen jonkinlaiseksi puolustukseksi
hänen epäsäännölliselle elämälleen.

»Minussakin on vähän ennustajan vikaa», sanoi tohtori Brash,
huomatessaan povarin mielipahan tuosta hairahduksesta, johon hän vain
arvaamalla tiesi tehneensä itsensä syypääksi. »Tahtoisin lukea teidän
elämänvaiheenne, neiti Macintosh, jos sallitte.»

Kaikki vaativat, että Macintoshin oli alistuttava tohtorin harvinaisen
taidon esineeksi, ja tarttuen hänen käteensä veti tohtori pois
hansikkaan ja oli tutkivinaan viivoja.

»Matka — hm — vakava sairaus — hm — elämänne oli nuoruudessanne varsin
seikkailurikasta, neiti Macintosh.»

»Oh, en ole vieläkään perin vanha», oikaisi asianomainen.
»Viidenkymmenen iässä on vielä paljon mahdollisuuksia. Älkää
huoliko menneisyydestäni, tohtori Brash, vaan sanokaa mitä näette
tulevaisuudestani.»

Tohtori katsahti ylös ja näki hänen tätinsä ja setänsä kuuntelevan.
huvitettuina ja toistaiseksi tietämättöminä siitä, että hän tunsi
salaisuuden; sitten hän tähysteli jälleen Macintoshin kämmentä.

»Tulevaisuus — hm, antakaas kun katson! Pitkä elämänviiva; sydänvika
terve — hm — paras osa elämäänne on vielä edessänne, vaikka en voi
sanoa, tuleeko siitä sen onnellisin osa. Kukaties — hm — taitoni
hiukan pettää tässä. Teillä on luja tahto, neiti — neiti Macintosh, ja
epäilen, että te pidätte tässä maailmassa aina oman päänne. Ja — hm —
harvinainen kohtalo on varmaankin edessänne — minä näen maineen viivan
— hm — te voitatte kuuluisuutta moninaisissa muodoissa; Herra nähköön,
neiti, teistä tulee — teistä tulee näyttelijä!»

Seurue nauroi kuullessaan sellaista ennustettavan niin antiikkiselle
olennolle, ja tohtorin mielettömyys teki lopun povaamisesta, mutta
hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli lausunut sanoiksi Ailien
toistaiseksi puolittaisen toivon ja hänen veljensä Danin huolen. He
saivat ennen lähtöään tietää, ettei hän ollut puhunut ilman vihiä,
mutta sittenkin oli heidän mielialansa hiukan surunvoittoinen heidän
palatessaan puoliyön tienoissa kotiin naamioidun holhokkinsa kanssa.




XXXI LUKU.


Onneksi tuli Katen naimisiinmeno kääntämään heidän ajatuksensa joksikin
aikaa pois Nupun tulevaisuudesta. Oli löydetty tuo asiaankuuluva
talo, joka oli tarpeeksi hyvä kapteenimiehelle eikä kuitenkaan liian
kallisvuokrainen — ja se oli onnenpotkaus paikkakunnalla, missä
asuntoja on harvoin vapaana ja missä jokaisella yli kahdeksankymmenen
olevalla vuokralaisella on epämieluisa tietoisuus siitä, että puoli
tusinaa kihlattua paria on jo päättänyt erivärisen maalin hänen
ikkunoihinsa, tultuaan keskenään siihen surumieliseen, vaikka samalla
miellyttäväänkin vakaumukseen, ettei hänen aikansa asiain luonnollisen
menon mukaan voi enää olla pitkä.

Kapteeni — tuo entinen harhaileva vaeltajasielu, jonka rakkaus
Colonsayn tyttöön oli kesyttänyt — keksi niin hellittämättä esteitä
kaikille purjehdusretkille, jotka olisivat vieneet »Aallottaren»
kauemmaksi kuin yön tai parin ajaksi pois ankkuripaikaltaan, että
lady Anne ja hänen miehensä, tuntien sydämen oikut, suosittelivat
viipymätöntä naimisiinmenoa. Ja Bell oli sen johdosta kovassa puuhassa,
kääntäen nurin koko maakunnan etsiessään Katen seuraajaa keittiöön,
mutta toivottomalta näytti sellaisen löytäminen, joka osaisi keittää
hyvää kaalisoppaa, olisi hauskan näköinen ja samalla säännöllinen
ripilläkävijä. »Voisin kyllä saada hyviä keittäjiä, joilta puuttuu
jumalanpelkoa, ja jumalisia tyttöjä, jotka tuskin osaavat leipoa
kristillistä nisua», sanoi Bell. »On valittava kahdesta pahasta.»

»Valitse siis kahdesta pahasta kolmas», sanoi Dan sisarelleen, joka oli
saanut punaa poskiinsa ja vilkkautta olemukseensa tuosta etsinnästä,
mikä vanhemmille naimattomille naisille tuo hyvitystä aikaisemmasta
pyynnistä. »Tuo ajometsästys näyttää tekevän sinulle hyvää.»

Nupulle oli suuri suru, että vihkiminen toimitettaisiin kotona eikä
kirkossa, kuten hänestä olisi ollut sopivinta. Hän tunsi, että
vaatimaton juhlatoimitus riistäisi häneltä näytelmän, jossa neiti
Amelia Duff soittaisi häämarssia urkuharmoonilla ja katsojajoukko
kävelisi pitkin kirkonlaivaa pyhävaatteissaan, hattujen kantotavan
kuvastaessa luonteita.

»Hyväinen aika, sehän tulee näyttämään vain tavallisilta teekutsuilta!»
väitti hän. »Jos minä menisin naimisiin, Kate, niin tahtoisin sen
niin juhlalliseksi ja suurenmoiseksi kuin suinkin. Eihän ihminen mene
naimisiin messinkinappisen miehen kanssa joka päivä, ja siinä on niin
mainio tilaisuus näyttää tyyliä.»

»Meillä ei vihkiäisiä koskaan pidetä kirkossa», sanoi Kate. »Herrasväki
joskus tekee niin, mutta sitä ei pidetä sopivana; se on ikäänkuin
paavillista. Ja muuten, mitenkäs kirkossa voitaisiin lystiä saada?»

Jollei Nuppu olisi tiennyt, että hauskuus oli pääasia skotlantilaisissa
häissä, olisi hän saanut siitä vihjeitä Katen valmistuksista. Värveet
ja hermoheikkous saivat valtoihinsa morsiamen: hän oli varma, ettei
hän selviytyisi hengissä vihkimisestä, tai sitten hän varmaankin
tekisi jotakin tyhmää, mikä saisi kaikki ihmiset nauramaan hänelle
ja harmittaisi kauheasti kapteenia. Hääleninkikin, josta hän oli
edeltäpäin unissaankin iloinnut, syvensi vain hänen masennustaan,
kun se tuotiin ompelijalta — hän itki ikäviä tahroja etukaistaan, ja
oranssinkukat, joilla he harjoittelivat, olisivat voineet yhtä hyvin
olla murheseppele. Nuppu tahtoi häntä koettamaan leninkiä ylleen, mutta
morsian kauhistui niin onnetonta ehdotusta. Niinpä Nuppu koetteli sitä
itselleen, varsin ihastuttavin tuloksin, kun ei kiinnittänyt huomiota
takana oleviin laskoksiin. He harjoittelivat vihkimistoimitusta
edellisenä iltana, Katen Colonsaysta tulleen sisaren (jonka tuli olla
hänen morsiusneitonaan) esittäessä pitkän, messinkinappisen sulhasen
osaa.

»Voi, Kate!» huudahti Nuppu surkutellen. »Sinähän seisot kuin
soodavesipullo, jonka korkki on hukkunut. Hyvä ihminen sentään!
reipastuta toki vähän itseäsi. Jos se tuntuukin sinusta vaikealta, niin
muista, ettei se ole juuri leikintekoa Charlesillekaan. Etkö tiedä,
että yleisön silmät ovat sinuun tähdätyt?»

»Sepä siinä juuri onkin pahinta», sanoi Kate-parka. »En pelkäisi
hituakaan muuten, minähän olen niin rohkea. Mitäs minun on tehtävä
käsilläni?»

»Pitelet niitä vain. Armias! Älä riiputa niitä noin; omasihan ne ovat;
ei Charlesilla ole niihin vielä mitään sanomista. Ja nyt kyyneleet
— missä on nenäliinasi? Tuo on monta kyynärää liian iso, eikä siinä
ole pitsireunaa, jonka läpi voisi pilkistää, mutta se saa kelvata
tällä kertaa. Huomenillalla on kyllä kaikki niinkuin pitääkin. Nyt
pappi puhuu, ja sinä katsot mattoon ja ujostelet ja olet hämilläsi
ja hermostunut, ja ajattelet millainen käännekohta tämä on sinun
syntisessä elämässäsi, ja kuinka et enää ole Kate MacNeill, vaan
rouva Charles Maclean, ja Herra tietää tuletko onnelliseksikaan hänen
kanssaan —»

Morsian nyyhkytti ja heitti esiliinan päänsä yli tavalliseen tapaansa.
Nuppu joutui epätoivoon.

»No, oletpa sinä typerä!» huudahti hän. »Ethän sinä tarvitse muuta
kuin pari sievää kyyneltä norumassa pitkin nenän viertä, sen verran
että täytyy räpyttää silmiä, mutta ei niin paljon että huntu kastuu
tai leninkiin tulee juovia. Ja nyt sinä holvaat kuin suihkukaivo ja
kastelet kasvosi niin märiksi, että sulhanen kylmettyy kuoliaaksi
suudellessaan sinua. Herkeä jo, Kate MacNeill, eihän nyt ole kenenkään
hautajaiset. Hyväinen aika, eiväthän häät niin kauhean vaaralliset ole;
lukemattomat ihmiset ovat niistä selviytyneet — ainakin Amerikassa.»

»En voi sille mitään!» puolusteli itkevä morsian. »En ole milloinkaan
osannut olla pahoillani kohtuullisesti, ja kun sinä puhut tuolla
tavoin, niin se saa minut ajattelemaan, että on kauhean uhkarohkeaa
mennä naimisiin kenenkään kanssa.»

»No niin», sanoi Nuppu, »ei kai sinun sentään tarvitsekaan ajatella
niin masentavia asioita. Puristat vain silmäsi kiinni ja puret
huultasi, niin ehkäpä se saa heltiämään kyyneleen. Jollei, niin näyttää
se siltä kuin taistelisit urheasti liikutusta vastaan. Ja sitten
tulee sinulla olla ylpeä ja iloinen hymy kasvoillasi, kun lähdet
siitä Charlesin käsivarteen nojaten — tarjotkaa hänelle käsivartenne,
Minnie — koetus on nyt kestetty, näet, ja sinulla on kaunis uusi sileä
sormus, ja kaikki toiset tytöt kadehtivat sinua, ja Charles Maclean
ja sinä olette yksi, kunnes kuolema teidät erottaa. Oi Kate, Kate!
älä irvistele; eihän tuo ole hymy, se on — se on rautatie. Katso,
näin!» Nuppu otti kasvoilleen hymyn, joka ilmaisi iloa ja nöyryyttä,
luottamusta ja immen pelokkuutta, hymyn, joka liikutti ja hurmasi.

»En osaisi hymyillä noin, vaikka henki menisi», sanoi Kate
toivottomana. »Toivoisin, että olisit opettanut minulle sen ennen noita
Popakateketlien korkeuksia. Luuletko, että Charles on vihainen, jos en
osaa tehdä noita kaikkia oikein?»

»Kuka? Charlesko? Hyväinen aika, Charles tulee itse olemaan niin
kuollakseen peloissaan, ettei hän huomaisi vaikka vääntelisit hänelle
naamaasi tai olisit kokonaan eri tyttö. Hänen korvissaan soi ja
humisee, eikä hän tiedä onko hän unessa vai valveillaan — kaikki
vihittävät, joita olen nähnyt, ovat olleet sen näköisiä. Ei sinun
tarvitse itkeä eikä hymyillä Charlesin vuoksi, vaan huoneen vuoksi,
näetkös, katsojain vuoksi.»

»Loruja!» sanoi Kate keventyneenä. »Jos se on vain niiden vuoksi, niin
en ole millänikään. Luulin, että se oli ehkä jotakin tosisivistynyttä,
jota hän odottaisi minulta. Enhän minä mene naimisiin huoneen kanssa.
Sano minulle vain yksi asia, eikä mitään muuta — tarvitseeko minun
tehdä jotakin erityistä Charlesini mieliksi?»

»En luule, että vaivaisin sillä päätäni», sanoi Nuppu mietittyään. »On
varmaankin parempi, ettet ajattele mitään näytelmällistä. Jos minä
olisin sinuna, niin pysyttelisin vain tyynenä kuin ruoho ja rukoilisin
Jumalaa antamaan minulle hyvän, tyytyväisen mielen ja jouduttamaan
pappia.»

Mutta sittenkin oli Kate vielä täynnä epätäydellisyyden tuntoa, kun
hän oli päivällä nähnyt hääkakun näytteillä leipurin ikkunassa — niin
loistavan taideteoksen, ettei hän voinut mitenkään uskoa olevansa
sellaisen arvoinen. »Miltä minä sinun mielestäsi tulen näyttämään?»
kysyi hän. Ja Nuppu vakuutti, että hän tulisi näyttämään verrattoman
viehättävältä.

»Oi, kunpa näyttäisinkin», huokasi Kate. »Mutta pelkään, etten tule
näyttämään niin viehättävältä kuin luulen näyttäväni.»

»Sitä ei ole tehnyt koskaan kukaan tyttö», sanoi Nuppu, »sillä se
on mahdotonta. Mutta kun Charles tulee ja näkee sinut, niin hänen
mielestään sinä olet täydellinen.»

»Mutta minä en ole läheskään täydellinen», sanoi Kate. »Minullahan ei
ole muuta kuin terveyteni ja liinatavarani ja mieltymykseni häneen, ja
minä toivoisin, etten olisi läheskään näin punainen.»

Nuppu kykeni neuvomaan Katelle oikeaa käyttäytymistä morsiamena, mutta
hänellä ei ollut kokemusta aviomiesten käsittelystä. Siinä suhteessa
Katen täytyi saada joitakin vihjauksia emännältään, joka oli siinä
harhaluulossa, että hänen Dan-veljensä oli sukupuolensa perikuva.

»Ne ovat omituisia olentoja», uskoi Bell Katelle. »Niiden kanssa
täytyy olla kärsivällisyyttä ja niitä on pidettävä mielillä. Ne
juoksevat kintereillä kuin kissa maitokupin perässä, mutta niitä ei
pidä pakottaa. Jos minulla olisi mies, en koskaan vastustaisi häntä.
Jos hän olisi huonolla tuulella tai oikkuinen, niin sanoisin hänelle,
että hän näyttää sairaalta, ja se saisi hänet pelokkaaksi ja nöyräksi.
Kun mies luulee olevansa sairas, täytyy hänen luottaa Jumalaan ja
naisväkeensä. Siinä meillä on heistä yliote! Ennen kaikkea on oltava
sopuisa. Sinä tulet huomaamaan, ettei hän koskaan pane mitään oikealle
paikalleen, ja se on surkeata, mutta ei se kuitenkaan ole niin pahaa
kuin jos hän särkisi astiat ja löisi kasvosi mustelmille, niinkuin
ne tekevät sanomalehdissä. On yksiä asia, johon sisältyy onnellisen
kodin salaisuus — elää Jumalan pelossa ja tulojensa rajoissa; sen kun
muistaa, niin kaikki käy hyvin.»

»Oi, emäntä, on se peloittava asia tuo naimisiinmeno», sanoi Kate.
»Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut niin paljon ajattelemista.»

Kyllä nuoret miehet olivat kynsillelyötyjä niinä päivinä! Mitä
lähemmäksi Katen lopullinen menetys likeni, sitä halutummalta hän
tuntui. Mutta tunteet ovat pikkukaupungissa mukautuvia, ja kaikki
vanhat kosijat — porttikäytävässä viheltäjät ja keskustelukaramellien
ostajat — löysivät lohtunsa häitten hauskuudesta ja tanssivat pois
murheensa Dycen keittiön lattiakivillä.

Hienot häät! Kaikki Katen ja hänen emäntänsä keittotaito käytettiin
niiden valmistamiseen, ja hienotunteisuus epäuskoisia kohtaan kieltää
mainitsemasta paistettujen kanojen lukumäärää. Kaupungin kukot
kiekuivat valittavasti ja surunvoittoisesti kuukausia sen jälkeen.
Sulhanen olisi voinut astua häätaloon muurin yli tai kävellä sinne
katua pitkin sadalla askeleella; mutta sensijaan hän ajoi sinne
vaunuissa, lähestyen komeasti ja kiertotietä John Turnerin kulman
ympäri ja toivoen että matka olisi ollut kaksikymmentä kertaa pitempi.
»Ei silti että pelkäisin», sanoi hän, »tai olisin katumapäällä, vaan —
vaan — se tuntuu niin äkilliseltä!» — omituinen arvostelu kosinnasta,
joka oli alkanut Colonsayn kirkkomaalla niin monta vuotta takaperin!

Hienot häät! Niiden humu piti kaupunkia valveilla aamuun saakka;
avoimista ikkunoista täyttyi yö tanssisävelillä ja lauluilla ja
naurulla; pojat huutelivat kadulla, ja keijukaisneiti todella
aivan täysikasvuinen neiti, oi-voi! — ilmestyi ikkunaan ja viskeli
kuparilantteja heidän joukkoonsa.

Jo kauan ennen hääpitojen loppua meni Nuppu nukkumaan, mutta hän
makasi tuntikausia valveilla ullakkokamarissaan, kuunnellen keittiön
remua. Hän oli sanonut hyvästi autuaalle parille, jonka avioliitto oli
seuraus hänen hupsuista kujeistaan kirjeenkirjoittajana. Hän tunsi
tulevansa kaipaamaan Colonsayn tyttöä. Tieto siitä, että tämä maailma
on epävarma, muutosten ja erojen tyyssija, saavuttaa meidät jokaisen
ennemmin tai myöhemmin synkkäenteisenä ja murhetuntuisena välähdyksenä;
ensi kerran Nuppu tunsi menneisyyden palaamattomuuden ja että hänen
onnellinen maailmansa tämän katon alla oli ikäänkuin murenemassa, ja
kyyneleet tulivat hänelle silmiin.

Kiireisiä askeleita kuului portailta, ovelle koputettiin, ja kehoitusta
odottamatta astui morsian pimeään huoneeseen, kuiskaten Lennoxin nimen.

Ainoa vastaus oli tytön vuoteesta kuuluva nyyhkytys.

»Lennox-neiti», sanoi morsian huolestuneena, »mikä teitä vaivaa? Minä
tulin sanomaan hyvästiä; ei se ollut oikeaa hyvästelyä siellä alhaalla,
kun kaikki ihmiset olivat katsomassa. Oi, Lennox, Lennox! jää hyvästi!
sydäntäni viiltää erota sinusta, sillä meillä kahdella on ollut niin
monet ilot! Nyt minulla on mies, ja hyvä mies onkin; sinähän se
annoitkin hänet minulle, mutta rakkaan ystäväni minä olen menettänyt.»
Hän heittäytyi vuoteelle, välittämättä hienoista pukimistaan, ja hänen
kelttiläinen luontonsa purkautui nyyhkytyksiin ja kyyneliin.




XXXII LUKU.


Tarvittiin kaksi palvelijaa täyttämään Katen paikkaa Dycen taloudessa
— toinen yksinkertaista perunain keittämistä varten ja toinen hänelle
hurskaaksi ilmapiiriksi, kuten asianajaja väitti, ja heidän taloon
tuloaan seurasi ikävä ja epäkodikas aika. Lopussa olivat nyt Lennoxin
keittiöillat, hän kun oli kasvatuksensa päättänyt nuori neiti ja
hänen ystävänsä oli poissa; hänen täytyi istua salissa rummuttamassa
lauluja Buntain-mummon aikuisella pianolla, leimuavan sydämensä
tyynnyttämiseksi. Oli kuin taivaan sanoma, kun eräänä päivänä tuli
Lontoosta kirje, jossa rouva Molyneux kutsui hänet ja toisen tädeistä
luokseen pääsiäisen pyhiksi.

»Olenpa tosiaankin iloinen päästessäni vapaaksi teistä molemmista
viikon tai parin ajaksi», sanoi Bell Nupulle ja Ailielle. »Kevätsiivous
kahden tyttötyllerön kanssa — vaikka ovathan he kilttejä ja yrittäviä
tyttöjä — tulee sukkelammin suoritetuksi, kun saamme puuhata omassa
vapaudessamme.»

Säteilevät kasvot; ja tiukasti hillitty suu ilmaisivat Lennoxin
tunteiden laadun. Ailie ei virkkanut mitään, vaan ihmetteli kuinka
hilpeänä ja sokeana hänen sisarensa aina astui sille viettävälle
tielle, joka välttämättömyyden voimalla johti hänet eron ja kaipauksen
kadotukseen.

»Suuri matka!» sanoi Dan-setä. »Sehän onkin sopiva loppu sinun
vallattomuusvuosillesi, Lennox. Ylhäällä linnassa on kattoistuimilla
varustetut vaunut, jotka ovat kuljettaneet kreiviä hänen
suurmatkallaan, vaikka istuinpeite on nyt mitä surullisimmin
haalistunut. Olen usein tuuminut, mahtaako hänen ylhäisyytensä istahtaa
niihin salavihkaa joskus, kun ei kukaan ole katsomassa, ja kiivetä
Alpeille tai huristaa jälleen Italian kaupunkien läpi, kun kuski Jones
on teetään juomassa. Niin voisin ainakin minä tehdä, jos olisin tehnyt
tuollaisen suurmatkan ja vaununi olisivat vielä tallella.»

»Etkö todellakaan tarvitse meitä?» kysyi Ailie-täti sisareltaan,
puolittain toivoen, puolittain peläten, että kevätsiivous saisi
huvimatkan lykkäytymään, mutta Bell väitti että nyt jos koskaan oli
aika, varsinkin kun Lennoxin pukukin oli uusi.



Oi, Lontoo, Lontoo! seireenikaupunki! kuinka se lumosi tyttömme!
Sen ajurien tiuvut helisivät kuin sadussa; iltain saapuessa
syttyivät tuhannet loihditut kuut ja tähdet. Pitkät kadut säihkyvine
jalokivi-ikkunoineen, temppelien tornit ylhäällä hämyssä, ja
juhlalliset, maalaispuita ympäröivät aukiot; väen vilinä,
hedelmäkojujen tuoksu, kukkien hehku, aamujen hopeinen harmaus,
lukemattomat, vuosien huurteen paartamat muistomerkit, kavioitten
jyrinä loputtomilla teillä, ja valtavien puistojen hiljaisuus — Nuppu
makasi öisin valveilla niitä ajatellen.

Jim Molyneux oli tarttunut seireeniä kurkusta; hän rakasti sitä
ja kiristi siltä itselleen toimeentulon. Ensin se oli tuntunut
hänestä liian vanhalta, liian rauhalliselta, hitaalta ja arvokkaalta
verrattuna hänen omaan Chicagoonsa, eikä sillä näyttänyt olevan sijaa
muukalaiselle; nyt hän oli tullut huomaamaan, että sitä saattoi
häikäistä, että kovalla äänellä, rohkealla naamalla ja hyvän räätälin
avulla saattoi kiristää siitä kunnioitusta ja kultaa. Hänestä
oli tullut esikaupunkiteatterin johtaja, missä permantopaikoilla
syötiin appelsiineja ja näytelmänä oli useimmiten »Isän kirous» tai
muuta sellaista; mutta kerran päivässä hän käveli keskikaupungilla
olevien Thalian temppelien sivu ja voihkien niiden huonoa johtoa
suunnitteli itselleen pian koittavaa tulevaisuutta klassillisina
marmori-julkisivuineen ja herttuattarineen, jotka tekisivät hänelle
reklaamia joka ilta seisoen riveissä katukäytävällä vaunujaan
odotellen. Grove Lanellä, jonka varrella hän asui herneenvihreässä
talossa, jota koristi yhdeksän riviä salkopapuja ja muutama rykelmä
sipulikasveja niiden takana, hänen tulonsa saattoi erottaa jo
kaukaa hänen sirosta käynnistään ja päivänpaisteen välkkeestä hänen
hatussaan. Lisäksi oli hänellä vielä yksi menestyksen salaisuus —
raittius. »Whisky ja sooda», sanoi hän, »se se vaivaa poikia ja
tekee heidät unisiksi kuin vanha ukkokissa. Hyviä poikia, herttaisia
poikia, käyttäytyvät aina kuin kauan-kadoksissa-ollutta veljeä
kohtaan, mutta ovat kovin taipuvaisia ottamaan lievityslääkettä
tuolle ammoinlauhtuneelle tunteelle jo keskellä päivää. Kun heillä
on lukinverkkoja pienissä kimmeltävissä kupooleissaan, olen minä
täynnä kevätsointuja ja iloinen vanha Englanti hymyilee vastaani.
Ymmärrättekö! Minun ei tarvitse edes kahmaista; ei tarvitse muuta kuin
näyttää ansiokkaalta, ja kolikoita työntyy sisään luukun täydeltä; niin
ne aina työntyvät miehelle, joka näyttää käteiseltä rahalta ja jonka
murkinana eivät ole napsut ja neilikat.»

»Jim-pojuseni», sanoi tällöin hänen vaimonsa, »luulen että sinun olisi
parasta panna jäitä tai muuta jäähdyttävää itsekunnioitus-kyhmyllesi»
— mutta hän piti ylpeänä jalokiviä, jotka olivat hänen miehensä
luottavaisuuden ja uutteruuden palkintoja.

Kun Nuppu ja Ailie muistelivat kotia näinä päivinä, muistelivat
he sitä vain niinkuin kuvaa, tai niinkuin lukua jossakin vanhassa
kirjassa. Ainoastaan heidän rukouksissaan olivat Dan ja Bell todellisia
henkilöitä, ja kaukainen pikku kaupunki ei ollut enää vain puupiirros,
vaan todellinen paikka, jonka läpi puhalsivat metsän ja meren
henkäykset. Bell kirjoitti heille vesi- ja raesateista ja sumuisista
ilmoista; Grove Lanen puutarhoissa tuoksuivat keltanarsissit, ja
kaupunki välkkyi ainaisessa auringonpaisteessa. Joka päivä he
palasivat herneenvihreään taloon merkillisiltä seikkailuilta ja
olivat, Molyneux'n sanojen mukaan, sen näköisiä kuin olisivat juuri
tulleet maalta ja puolenkymmenen teatterin parhaat paikat olisivat
heidän käytettävissään. »Liian paljon teatteria kertakaikkiaan!»
kirjoitti Bell kerran moittivasti. »Joko olette käyneet kuulemassa sitä
City-kirkon saarnamiestä?»

Molyneux'n omassa teatterissa oli laulunäytelmien ja operettien pitkään
sarjaan tullut keskeytys. Hän iloitsi hiljaisessa mielessään siitä,
että saattoi kahdelle niin hienoaistiselle naiselle kuin Ailielle
ja hänen veljentyttärelleen tarjota kappaleen oikeaa laillista
juurta — »Kuningas Juhanan» — vaikka Camberwellin kaupunginosa ei
luultavasti saisikaan Shakespeare-viikkoa kovin hyötyisäksi hänen
kassalleen. Ailien ja Nupun oli määrä mennä sitä katsomaan tiistaina;
ja Nuppu istui illalla lukemassa »Kuningas Juhanan» näyttämöpainosta,
kunnes jokainen henkilö kävi eläväksi hänen mielikuvituksessaan ja
herneenvihreän talon takana oleva pieni rautainen parveke muuttui
Angers'n sakaraharjaiseksi muuriksi, jonka sivuportille tulivat
ranskalaisten airuet.

He istuivat arkihuoneessa, hämmästyksellä kuunnellen hänen
vuorosanojaan:

    »Nyt, Angers'n miehet, portit selälleen
    Arthurille, Bretagnen herttualle!
    Hän tänään Ranskan avull' itkun valtaan
    Englannin äidit saatti, joiden pojat
    nyt hajan lepää hurmetanterella.»

tahi:

    »mieheni; nuor' Arthur poikani,
    ja hän on poissa!»

»Bravo, Nuppu!» huusi Molyneux ihastuneena. »Hyväinen aika, jos olisin
teatterinjohtaja, maksaisin sinulle niin suuren palkan kuin kehtaisit
mainita. Eikö hän ole kerrassaan suurenmoinen, Millicent? Uskokaa
minua, Ailie-neiti, hän työntää varjoon Maude Adamsin ja lähettää Ellen
Terryn takimmaisille seisomapaikoille. Tyttöseni, sinun ei tarvitse
opetella muuta kuin liikehtimistä. Ei pidä seisoa kahta minuuttia
yhdessä kohti näyttämöllä, vaan liikkua melkein joka lauseella.»

»En tiedä», sanoi Nuppu epäröiden. »Minkätähden ihmisten pitäisi olla
aina levottomia näyttämöllä? Eiväthän he todellisessa elämässäkään
aina ole. Minä tahtoisin seisoa niinkuin vuori — _sinähän_ tiedät,
Ailie-täti, ne vanhat vuoret siellä kotona! — ja näyttää niin — niin —
niin pelottavalta, että yleisö kirkaisisi, jos liikkuisin, aivan kuin
jos aikoisin kaatua heidän päälleen.»

»Sellainenko tunne sinulla on?» kysyi Jim Molyneux, uteliaana
tähystellen häntä.

»Niin, sellaiselta minusta tuntuu», sanoi Nuppu, »silloinkuin runouden
henki on minut vallannut. Minusta tuntuu kuin olisin kokonaan leimuavia
sanoja ja silmiä.»

»Lapsi, sinä olet kovin nuori!» sanoi rouva Molyneux.

»Niin», sanoi Nuppu, »siitä kai se tulee. Vähitellen tulen ehkä
muuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin ihmiset.»

Jim Molyneux löi kämmenensä pöytään. »Kautta Jupiterin!» huusi hän.
»Minä en pitäisi kiirettä muitten laiseksi tulemisella. Siihenhän
jokainen vietävän idiootti Englannissa pyrkii, ja sinä olet juuri
oikealla paikalla siinä missä olet. Se on suoraa puhetta, eikä mitään
muuta! Minä puolestani myönnän suosivani jonkunverran jalkaliikuntoa
näyttämöllä — yleensä onkin siinä miltei kaikki elämä, mitä sillä
saa nähdä — mutta ihmisen, joka osaa näytellä päällään, ei tarvitse
kuluttaa paljon anturanahkaa. Tyttöseni —» Hän pysähtyi sekunniksi,
puhjeten sitten kysymään: »Mitä pitäisit pienestä osasta tässä
'Kuningas Juhanassa'?»

Leimahdus kävi tytön kasvojen yli, ja sitten hän kävi tavattoman
kalpeaksi. »Oi!» huudahti hän. »Oi, Jim Molyneux, älä ole niin julma!»

»Tarkoitan totta», sanoi Molyneux, »ja voisin järjestää sen, sillä
Arthurin osa on eräällä, joka on sairas ja joka varmaan häätyisi
luopumaan parin päivän perästä, jos hänellä vain olisi varamies — ja
jos minä... Luuletko osaavasi näytellä pojan osaa? Arthurissa ei ole
paljon opittavaa, mutta tuo sinun pikku vuorosanasi Angers'n edustalla
panee minut ajattelemaan, että voisit saada tuon osan kohoamaan esiin
siksi paljon, että se pistäisi tuntijan silmään. Sallisittehan sen,
Ailie-neiti? Se olisi kovin hauskaa. Hän oppisi säkeet tunnissa tai
parissa, ja katsottuaan kappaletta parina iltana olisi hän selvillä
koko asiasta. Älkää nyt potkiko, Ailie-neiti; suokaa nyt meille tämä
pikku huvi!»

Ailien sydän tykytti. Ratkaiseva hetki oli käsissä — hän tiesi sen —
mitä hänen oli tehtävä? Hän oli jo kauan aavistanut jotakin tällaista
hetkeä ja kamppaillut usein selvittääkseen kysymystä, oliko, tuon
hetken tultua, maailman saatava hänen Nuppunsa hänen nousematta
taisteluun Bellin ja yksinkertaisen, eristetyn skotlantilaiskodin
oikeuksien puolesta. Niin kauan kuin ratkaisun hetki oli vain
aavistettavissa, ei hän voinut päästä selvyyteen; hänen omat hurjat
tyttöaikuiset kaipuunsa, jotka olivat muistuneet hänen mieleensä
eräänä iltana keittiön kynttilöiden valossa, eivät olleet lakanneet
puoltamasta vapautta — vapautta ja liikkuma-alaa, joista hän itse
oli jo vuosia sitten luopunut —; nyt kuului voimakkaana hänen pienen
vanhemman sisarensa ääni ja Rellu-Wullyn kellonsoitto, joka illoin
kutsui vaatimattomia ihmisiä kotiin.

»Vain tämä kerta!» pyyteli herra Molyneux, ymmärtäen hänen empimisensä.
Nupun kasvoilla oli sanaton pyyntö.

Niin, »vain tämä kerta!» — eihän siinä mitään pahaa ollut, mutta
Ailie tiesi aloittamisen vaaran. Eikä se tässä tapauksessa olisi enää
aloittamistakaan; alku oli tapahtunut jo vuosia sitten — jo ennen
ensimmäisen uudenvuoden-aamun matkimisesityksiä, ennen kahdentoista
kynttilän iltaa tai Macintoshin näyttelemistä; lapsi oli ajautunut
eteenpäin kuin lastu virrassa.

»Itse en todellakaan olisi siitä millänikään», sanoi Ailie vihdoin,
»mutta luulen, että Bell-täti tuskin pitäisi siitä.»

»Ei, jos hän tietäisi minun aikovan tehdä sen», virkkoi Lennox
vilkkaasti; »mutta asian kerran tapahduttua hän olisi siitä mielissään
— ainakin hän nauraisi sille samalla lailla kuin silloin, kun kerroimme
hänelle, että olin ollut Buntain-mummoksi puettuna tanssiaisissa.»

Will Oliverin iltakellon ääni häipyi pois Ailien mielestä, Bellin
kasvot himmenivät; sensijaan hän kuuli Nupun kirkkaan, nuoren äänen
näyttämöltä ja istui hurmautuneen yleisön joukossa. »Jos te sitä niin
hartaasti haluatte, niin —» virkkoi hän, ja teko oli tehty!

Hän ei katunut sitä, kun Nupun esiintymisilta tuli ja hänen
veljentyttärensä kovaonnisena nuorena Bretagnen herttuana tervehti
dauphinia kaupungin porttien edustalla; hän riemuitsi siitä
luonnollisesta ivasta, joka ilmeni kohtauksessa häntä kiduttamaan
tulleen Hubertin kanssa, mutta hän miltei katui sitä, kun Molyneux,
saatettuaan heidät kotiin selittämättömän äänettömänä, puhkesi
vihdoinkin kiihkeästi ylistämään löytöään, kohta kun Nuppu oli jättänyt
heidät mennäkseen nukkumaan.

»Olen pidätellyt itseäni, niin vaikeata kuin se on ollutkin», sanoi
Molyneux, »koska en tahtonut turmella tyttösen unta tai pöyhistyttää
häntä liiaksi, mutta tahdon sanoa sinulle, Millicent, ja teille,
Ailie-neiti, että olen löytänyt tähteni! No, eihän hän ole näkyvissä!
Hän oli koko tämäniltaisessa näyttelijäjoukossa ainoa, joka ei tiennyt
olevansa Camberwellissä; hän oli keskellä keskiaikaista Ranskaa alusta
loppuun, ja kun hänet nostettiin ylös kuolleena neljännen näytöksen
lopussa, oli hän niin kivikylmä ja jäykkä osansa ajattelemisesta,
että se sai seurueen säikähtymään. Luulen, Ailie-neiti, että tulette
menettämään tuon tytön!»




XXXIII LUKU.


Oli kostea marraskuun ilta. Hevosten kavioitten kapsuessa kiiltäviin
katuihin ajoi Dan Dyce, Bell ja Ailie mukanaan, Molyneux'n uudesta
hienosta kodista hänen entisten unelmiensa temppeliin — ylvääseen
Imperial-teatteriin. He istuivat äänettöminä vaunujen pimeydessä, ja
äänettöminä he soluivat ihmisvirrassa teatterin eteishalliin, sekautuen
huonosti soveltuvana osana sen loisteliaaseen maailmaan — äänekkäisiin,
omahyväisiin miehiin, joista Bellin silmiin kuvastui jonkinlainen
väsähtäneen ivallisuuden henki, naisiin, jotka olivat suloiset Jumalan
armosta tai joilla oli kalmankalpeat kasvot, vahanpunaiset huulet ja
vilhuvat, syrjäkareiset katseet. Muudan niistä irroitti heidän editseen
kulkiessaan avaran turkisviittansa hartioiltaan äkillisellä liikkeellä,
ja kun se hitaasti solui alas hänen marmoriselkäänsä pitkin, näytti
se uhkaavan täydellistä alastomuutta, niin että Bell haukkoi ilmaa ja
tarttui sisarensa käsivarteen.

»Katsokaa!» virkkoi Ailie innokkaasti. Heidän edessään oli Desdemonaksi
puetun naisen muotokuva. Kasvoista saattoi aavistaa, että ne joskus
voivat olla lapsekkaat ja kirkkaat, mutta ne oli kuvattu levottomuuden
ja säikähdyksen hetkellä, ja suuret mustat silmät kuvastivat jotakin
kauheata aavistusta, raollaan olevat huulet ilmaisivat sielun mykkää
huutoa.

»Mikä se on? Kuka se on?» kysyi Bell, seisahtuen kuvan eteen pelokkaan
hämmästyneenä.

»Se on Nuppu», sanoi Ailie, tuntien samalla ylpeyttä ja surua —
minkävuoksi, sitä hän ei tiennyt. »Siinähän on nimi — 'Winifred
Wallace'.»

Bell väänteli käsiään saalinsa suojassa ja seisoi hämmästyksissään,
koettaen etsiä tuttuja piirteitä.

»Menkäämme sisään», sanoi Dan lempeästi, välittämättä, alati
maltillisena, tungeksivasta ihmisjoukosta, arvaten surullisena
sisarensa mielen.

»Niin, niin, menkäämme pois tästä tungoksesta», sanoi Ailiekin
mutta pieni nainen viipyi lumottuna kuvan edessä. Hänen ympärillään
kuohuivat kahisevien vaatteiden aallot niinkuin hyökylaineet kotoisella
rantamalla; tuoksut leyhähtelivät; ihmisäänet puhuivat englantia,
vaikkakin miltei muukalaisella korostuksella, mutta kaikki soljui
ohi kiinnittämättä hänen huomiotaan, sen jälkeen kuin hän äkillisenä
ilmestyksenä näki edessään sen, mitä hänen veljensä lapsesta, hänen
silmäterästään, oli tullut. Huvituksen etsijöitä, terveellisten huolten
tappajia, tyhjäntoimittajamaailman vaahtoa pyörteili hänen ympärillään
lörpötellen, nauraen, luoden uteliaita tai halveksivia silmäyksiä hänen
harmaisiin, lempeihin kasvoihinsa, hänen vaatimattomaan muotoonsa,
hänen yksinkertaisiin pyhävaatteisiinsa; koko hänen sydämensä täytti
palava avunrukous tuon lapsen puolesta, joka oli liian nopeasti tullut
naiseksi ja kulkeutunut pois kodin pyhäköstä.

»Me suljemme tässä tietä, Bell, Mennään sisään», sanoi Ailie jälleen,
tarttuen lempeästi häntä käsivarteen.

»Niin», sanoi Dan. »Ei nyt ole hautojen katselun aika; ei tämä ole
kirkkomaa, Bell. Näethän, että monet pyrkivät sisään.»

»Oi, Lennox, Lennox!» huudahti Bell, välittämättä ympärillä olevista
oudoista ihmisistä. »Veljeni lapsi; toivoisin — oi, toivoisin, että
olisit kotona! Jumala suokoon sinulle armoa ja viisautta — 'silloin
käyt tietäsi turvassa eikä jalkasi kompastu. Maata pannessasi et
pelkää; niin, sinä panet maata ja unesi on suloinen.'»

He menivät sisään, Molyneux'n heille varaamaan aitioon, missä he
tapasivat hänen vaimonsa vaalimassa suunnatonta kukkakimppua,
kauttaaltaan lumivalkeita kukkia. »Suurenmoinen huone!» kertoi hän
heille. »Kaikki, jotka vain jotakin ovat, ja aivan eturinnassa.
Puolisataa arvostelijaa, kaksi oikeaa kreivi von'ia, koko joukko
bentsiinivaunuväkeä, jotka eivät koskaan jää pois ensi-illasta. Tuolla
ovat heidän rouvansa, poloiset raukat! välkkyen kuin jalokivikaupan
näyteikkunat. Hyväinen aika, kyllä Nupullemme tulee onnellinen ilta!»

He istuivat ja katselivat jonkun aikaa äänettöminä edessään olevaa
näytelmää, mikä niin viehätti sellaista mieltä, joka oli tottunut
väkijoukoista, valosta, lämmöstä ja hilpeydestä etsimään onnekkaimpia
mielleyhtymiään, mutta mistä puuttui niin kokonaan se suuri ikuinen
rauha ja sopusointu, jotka tapaa ulkona maaseudulla. Käärmeensilmiä
jalokivien särmissä naisten povella; päitä, jotka kähertäjän taidolla
oli tehty luonnottomiksi ja kuitenkin tavallaan kauniiksi ja
houkutteleviksi; paljaita ja valkeita, kiillottamiksi puuteroituja
olkapäitä, ja toisia, jotka punehtuivat ikäänkuin Eevan äkillinen
ymmärtäminen olisi elänyt läpi sukupolvien. Sileitä, ajeltuja naamoja,
valkeita rintamuksia, teatterikiikareita, kukkia, viuhkoja, äänten
sorinaa, ja kaiken yllä suunnattoman sähkökruunun loiste.

Bell näki ensi kertaa teatterin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli
moite ja sääli. »'Hän katsoi kaupunkia ja itki!'» sanoi hän. »Oi,
Ailie, kunpa se olisi ohi ja me olisimme kotona!»

»Kaikki tulleet näkemään Winifred Wallacea!» sanoi rouva Molyneux.
»Ajatelkaa sitä, neiti Dyce — teidän rakasta veljentytärtänne. Kuinka
ylpeä ja onnellinen hän tulee olemaan!»

Bell huokasi. »Ainakin hän on saanut oman tahtonsa läpi, ja minä olen
tyhmä vanha maalaiseukko, jolla oli toisenlaiset suunnitelmat.»

Dan ei sanonut mitään. Ailiekin odotti äänettömänä, kuumeisen
jännityksen vallassa. Silloin virittivät viulut äkkiä sävelen. Se
tuntui ainoalta viisaalta ja järkevältä asialta koko tuossa surisevassa
ja kuhisevassa koreitten hyönteisten hyörinässä. Se antoi ilmauksen
ihmisen kaipuulle jalompaan ja parempaan maailmaan; ja siinä oli myös
muistoja ja kyyneleitä. Aitiossa istuville henkilöille se tuntui
kertovan Nupun tarinan — alkaen tyynin, sydämellisin sävelkuluin,
päättyen torven räikyntään ja rummun jymähtelyyn. Ja sitten valot
sammuivat ja esirippu nousi ja näkyviin tuli katu Venetsiassa.

Alkukohtaukset olivat mykkiä ja tyhjiä, kun Nuppu ei niissä esiintynyt;
näytelmä oli heille sisällyksetön, kunnes hän astui hitaasti
neuvoshuoneeseen, missä senaattorit istuivat, arkuuden ja rohkeuden
taistellessa hänen liikkeissään ja ilmeissään.

»Ei, ei; ei se ole Nuppu», kuiskasi Bell. »Ei se ole meidän tyttömme;
tämä on liian pitkä ja — ja liian tyyni. Pelkään, ettei hän lopultakaan
ole uskaltanut, tai että hänet on huomattu sopimattomaksi.»

Ailie kurottui eteenpäin väristen, ahmien silmillään. »Se ei ole
kukaan muu», sanoi hän. »Rakas Nuppu, meidän Nuppumme! tuo kahden
vuoden harjoitus on ehkä tehnyt hänet jonkunverran erilaiseksi, mutta
hänen hymynsä ei ole muuttunut. Oi, minä olen niin ylpeä ja niin varma
hänestä! Hyss!»

    ».'.. On kuuliaisuus tässä jaettu, nään mä.
    Teilt' elo, kasvatus on, niistä kiitän,
    ja teitä kunnioittamaan mua neuvoo
    elo ja kasvatus. Te kuuliaisuuteni
    olette herra, sillä tyttärenne
    min' olen. Mutta täss' on puolisoni.»

Desdemonan ensimmäinen vuorosana rikkoi huoneessa syntyneen
hiljaisuuden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, he näkivät hänen povensa
nopeaan kohoilevan, he kuulivat hänen äänensä värähtelevän tuokion
verran, tuon nyt täyteläistyneen ja ihmeellisen äänen, joka soi kuin
hopeakello. Siihen aitioon, jossa hän tiesi ystäviensä istuvan, antoi
hän katseensa liitää sekunnin ajaksi lausuessaan noita alkusäkeitä,
joissa oli niin paljon kaksinkertaista sisältöä — ei Desdemonana, vaan
rakastavana ja omapäisenä lapsena, joka pyysi anteeksi, mutta pysyi
kuitenkin itsepintaisesti päätöksessään.

Ailie tunsi helpotusta ja onnea ja ylpeyttä; Dan piti katselmuskirjaa
vanhemman sisarensa ennakkoluuloista ja omasta filosofiastaan. Bell
istui kyynelten vallassa, jotka eivät olleet Shakespearen vaikutusta.
Kun hän jälleen kykeni näkemään näyttämön himmentymättömin silmin, oli
Desdemona poistumassa maurin kanssa.

»Hyvät ihmiset», sanoi rouva Molyneux, »Desdemonana hän on ainokainen!
Ja Jim oli oikeassa. Se on tuhat vertaa suuremman vaivan arvoinen, kuin
mitä hän on Nupun vuoksi nähnyt. Hän sanoi kaiken aikaa, että Nuppu
tulisi häikäisemään ihmiset, ja minä luulen, että hänen menestyksensä
on nyt taattu, ja se takaa menestyksen myös tälle talolle. Tunnen
itseni niin ylpeäksi ja onnelliseksi, että suutelisin teitä ihan suoraa
päätä, herra Dyce, jollei se panisi kukkakimppuani epäjärjestykseen.»

»Musta mies!» sanoi Bell pahoitellen. »Tiedän tietysti, että se on vain
maalia, mutta — mutta en ole koskaan tavannut häntä; en tiedä edes
hänen nimeänsä.»

Tuntui siltä kuin ei näytelmässä olisi ollut mitään muuta
kuin Desdemonan sanat ja teot. Joka esiintulolla hän tuli
itseensäluottavammaksi, pani osaan syvempää tunnetta, löysi uutta
merkitystä ajan kuluttamista sanoista. Jopa Bellkin alkoi kadottaa omaa
yksityismielipidettään, unohtaa, ettei se ollut muuta kuin synnillinen
näytelmä, ja tuntea jonkunverran sääliä Othelloa kohtaan; mutta kun
konnuuden verkko lopullisesti sulki Desdemonan otteeseensa, kävi
jännitys sietämättömäksi.

»Oh, en voi kestää sitä enää kauempaa!» huudahti hän, kun Lennoxin
ääni värähteli hänen laulaessaan ennen viimeistä hyvää-yötään, ja näin
sanoessaan hän sysäsi tuolinsa aition varjoisaan perukkaan, peittäen
korvansa sormillaan. Hän ei nähnyt enempää, ei kuullut enempää,
ennenkuin yleisö nousi seisomaan jyrisevin suosionosoituksin, jotka
paisuivat ja vaimenivat ja paisuivat jälleen, ikäänkuin voimatta
koskaan lakata. Silloin hän uskalsi katsoa ja näki vapisevan Desdemonan
aivan yksinään verhon edessä kumartamassa.

»Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut? Minkätähden he huutavat
hänelle tuolla tavoin?» kysyi hän tyrmistyneenä.

»Hyväinen aika, ettekö näe, että he ovat hulluina!» sanoi rouva
Molyneux.

»Oi voi! ja minä kun luulin hänen onnistuneen mainiosti.»

»Ilosta hulluina, tarkoitan. Hän on temmannut heidät jalkainsa juureen,
ja lyönpä vetoa, että Jim Molyneux seisoo käsillään tuon esiripun
takana ja huiskuttaa jalkojaan. Ei taida minun tarvita tuhlata tätä
kukkakimppua tytölle, joka on sennäköinen kuin aamuhetki Covent
Gardenissa.»

Molyneux syöksyi aitioon hurjan kiihtymyksen vihurina. »Tulkaa tänne,
tulkaa tänne heti, hän tahtoo tavata teitä», huudahti hän ja johti
heidät mutkitellen näyttämön taitse Nupun pukuhuoneeseen.

Nuppu seisoi ovella hiljaa itkien; hän katsoi heihin — vakavaan,
vanhaan setään, Ailie'iin, joka pystyi ymmärtämään, pikku Bell-tätiin —
ja Bell-tädin syliin hän heittäytyi!




XXXIV LUKU.


»Koko Lontoon puheenaiheena! Ei edes kaunis lady Anne vedä hänelle
vertoja!» sanoi Will Oliver kynsien korvantaustojaan. »Eikös se ole
ihan villittyä? Mutta sen vakuutan teille, että rahaa siitä lähtee,
sillä ne sikäläiset ovat valmiit maksamaan runsaasti huvituksestaan.»

»Oletko varma», sanoi P. & A., »ettei se ole tykkänään joku muu nainen?
Sanomissahan puhutaan Wallace-nimisestä.»

Saippualaatikolla istuva kellonsoittaja löi reiteensä ja sanoi:
»Uskokaa minua; minä kuulin jo aika päiviä sitten Kate MacNeilliltä,
että hänen taiteilijanimensä tulisi olemaan Wallace — Winifred Wallace
— ja tuossa se on painettuna. Tra-traketienne, traketiennet ne ovat sen
tiatterihomman pääväkeä; olen nähnyt niitä näyttelyteltoissa — hurjia
naisia!»

Pormestari, joka oli juuri astunut P. & A:han ostamaan
sunnuntaimakeisiaan, hymyili suvaitsevaisesti ja ojensi
nuuskarasiaansa. »Nuppu Dyce», sanoi hän, »ei luultavasti matkusta
koskaan tänne sirkusseurueessa tekemään surmanhyppyä kolmasti illassa
kuudenpennyn istumasijoille. Pelkään, että olemme nähneet hänestä
viimeisen vilauksen, jollemme kustanna itsellemme rahaa ja vaatteita
käydäksemme Lontoon teattereissa.»

»Onko se siis todella hän?» kysyi kauppias.

»Siinä voitte uskoa Wullyn sanaan», sanoi pormestari, »ja minä puhuin
juuri hänen setänsä kanssa. Hänen elämäkertansa on tämänaamuisessa
lehdessä, ja minä olen virallisena päänä kaupungissa, joka on tullut
kuuluisaksi neron kotikaupunkina.»

Rellu-Wully lähti ulos maleksimaan pitkin katua kirkkaiden
puodinikkunain valossa, joiden edessä lapset leikkivät »Tuo minun»
-leikkiä, valiten itselleen aarteita pelkästään niiden korean näön
vuoksi, samoinkuin useimmat meistäkin, joiden pitäisi ymmärtää
paremmin. Hän tapasi George Jordonin. »Geordie», sanoi hän, »oletkos
kuullut uusimpia? Sinun pitäisi olla Lontoossa; siellä ovat
omituisuudet arvossa», ja hämäräkäsitteiden George kääntyi lähteäkseen
kulkemaan Lontoon-tietä. Ravintolasta tuli Colin Cleland kiireisenä,
kädessään asiallisen näköinen käärö repaleisia asiakirjoja, jotka
olivat hänen ainaisena tekosyynään siellä oloon.

»Winifred Wallace — suuri näyttelijätär! On se tuo elämä kummallista,
sen mukaan miltä kantilta sitä katsoo. Lontoossa sitä nyt on hälinää,
herra Cleland! Muutti nimensä Wallaceksi, kun oli kunniallisten
siivo-ihmisten lapsia. Me tiedämme, mutta emme hiiskahdakaan.»

»Emme sanaakaan!» sanoi Colin Cleland koomillisesti. »Ehkäpä hän
siitä vielä korjautuu ja asia painuu unohduksiin. Oletteko siinä
käsityksessä, että kuuluisuus on sellaista, jota pitää hävetä? Sanon
teille, että hän on kunniaksi meille kaikille.»

»Herra hyvästi siunatkoon! Niinkö sanotte?» kysyi Will Oliver. »Jos
minä olisin näyttelijätär, niin en kehtaisi enää näyttää naamaani
paikkakunnalla. Me odotettiin kaikki jotakin parempaa tuosta
pikkuisesta — hän oli niin merkillinen! Minähän itse, niin sanoakseni,
ikäänkuin keksin hänet; panin hänet piruuksien alkuun, antamalla hänen
soittaa uudenvuoden-kelloa. Senjälkeen hän aina kutsui minua herra
Relluksi ja kyseli ystävällisesti jalkaini vointia. Hän oli aina täysin
hieno ja sivistynyt.»

Neiti Minton puodissa oli kiirettä: siellä joku poika hyvin punaisena
kysyi jäännöstilkkuja, joiden olisi oikeutta myöten pitänyt seurata
hänen äitinsä päällystakkia, ja Duffin neidit olivat ostamassa
harsovaatetta.

»Nuoresta Lennox Dycestähän kuuluu hämmästyttäviä uutisia», huomautti
neiti Minto. »Sehän on aiheuttanut voisipa sanoa mylläkän. Ei yhtään
viikkolehteä ole saatavissa rahalla eikä rakkaudella.»

»Hän olikin aina perin omituinen», sanoi Jean-neiti.

»Eriskummallinen», kuhersi Amelia-neiti — se oli hänen viimeisin
laatusanansa.

»Huomasin tosiaan, että hänessä oli jotakin erityistä, ihan ensi
päivänä jolloin näin hänet», sanoi kappaompelija. »Sellaiset silmät,
neiti Duff! Ja millainen suloinen ja luottava ilme! Olen niin iloissani
siitä, että ihmiset siellä Lontoossa ovat mieltyneet häneen; niistä
ei koskaan tiedä mennä takuuseen. Mietin juuri uutta puseromallia,
tehostaakseni mielestäni miellyttävällä tavalla tuon suuren tapahtuman
merkitystä — Winifred-Wallace-malliksi aion sen ristiä. Muistattehan
sen älykkään herra Molyneux'n?»

»Luulen, ettemme koskaan oikein ymmärtäneet Lennox-neitiä», sanoi Jean
neiti. »Mutta me harrastamme nyt erikoisesti kaunolukua.»

»Ei silti että toivoisimme tulevamme suuriksi näyttelijöiksi», selitti
Amelia-neiti. »Voihan vaatimattomampikin elämänala tarjota onnea.»

»Voi kyllä todellakin», tunnusti neiti Minto. »Minä en ole
koskaan ajatellutkaan teatteria; minun lahjani ovat aina
suuntautuneet pukuompeluun, ja te ette voi uskoa millaista
tyydytystä tunnen nähdessäni oman valmistamani puvun naisen yllä,
joka saa sen esiintymään edukseen. Meillä on kaikilla oma pieni
taiteellisuuden-murumme, ja se antaa ihmeellisen lohdutuksen. Mutta
minä olen hyvin iloinen tuon tytön edistymisestä, herra Dycen — ja
tietysti hänen sisartensakin vuoksi. Ailie-neiti on haltioissaan,
seitsemännessä taivaassa, ja hänen sisarensakin näyttää olevan varsin
mielissään. 'Te saatte kulkea pää pystyssä tänään', sanoin hänelle, kun
hän meni ohi postiasemalta palatessaan iltapäivällä.»

»Ja mitä hän sanoi siihen?» tiedusti Jean-neiti uteliaana.

»Tiedättehän neiti Dycen! Hän hymyili ja sanoi: 'Mutta sydän nöyränä;
sehän on Dycein tunnuslause.'»

Tohtori pani pois sanomalehden, luettuaan suuren uutisen useampaan
kertaan erikoisella tyydytyksellä, mikä hämmästytti hänen sisariaan,
jotka eivät voineet pitää kovinkaan suurenmoisena sellaista
elämänlaatua, jossa sai nähdä nimensä joka seinällä ja arkihuoneensa
kuvan joka toisen viikon kuvalehdessä. Vedettyään saappaat jalkaansa
lähti tohtori kävelemään ja pistäytyi asianajajan taloon.

»Totta vie! Lontoolaisilla niillä on onni», sanoi hän astuessaan
sisään. »Tekisipä mieleni olla itse siellä näkemässä tuota ihmeellistä
Desdemonaa. Mitäs piditte huvimatkastanne, Bell-neiti?»

»En huonoakaan», sanoi Bell, pannen esille kortit. »Mutta varjelkoon,
miten typerällä tavalla ne leipovat leipänsä siellä Englannissa! —
paksu kuori ylt'yleensä, vaikka myönnän kyliä, että sisusta on varsin
miellyttävää.»

»Hm!» sanoi tohtori Brash. »Olen nähnyt skotlantilaisia ihmisiä, jotka
ovat hiukan samanlaisia. Hän on lyönyt itsensä läpi, huomaan; hän on
luonut itselleen nimen.»

»Niin minulle sanotaan», vastasi Bell, »mutta minä toivon, ettei se
muuttaisi hänen luonnettaan.»

»Hänellä oli neroa alun alkaen», sanoi Daniel Dyce, jakaen pakan
pelaajille.

»Hänellä oli vielä parempaa», sanoi Ailie-neiti, »hänellä oli
rakkautta.» Ja yli kaupungin helähti iltakello.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUPPU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.