Kuolleen silmät : Kertomuksia tuntemattoman ovilta

By Mika Waltari

The Project Gutenberg eBook of Kuolleen silmät
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuolleen silmät
        Kertomuksia tuntemattoman ovilta

Author: Kristian Korppi

Release date: April 30, 2025 [eBook #75992]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926

Credits: Tuula Temonen, Juhani Kärkkäinen, and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLEEN SILMÄT ***

language: Finnish




KUOLLEEN SILMÄT

Kertomuksia tuntemattoman ovilta


Kirj.

KRISTIAN KORPPI [Mika Waltari]





Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.






    Minä lennän mustassa yössä
    nukkuvan maailman ylitse
    kiiluvin silmin
     ja pehmoin, väräjävin siivin.

    Kummituksena minä syöksyn
    uneksivan uhrini kimppuun
    ja imen hänestä veren ja elämän
     iätijanoisin ja raatelevin nokin.

    Minussa ei ole mitään salaisuutta,
    mutta varjossani on suuren arvoituksen ratkaisu —
    eikä mustalla voi olla varjoa
     mustassa yössä.

    Siksi lennän vain pimeässä,
     kun tähdet eivät tuiki
    eikä kuu luo valoaan.
     Vain silmäni kiiluvat ilkkuen
    ja niissä on jotain,
    joka ei ole salaisuus,
     mutta jota ei kukaan ymmärrä.

    Minä nauran teille, le nukkuvat ihmiset!
    Mustalla ei voi olla varjoa
     mustassa yössä.



SISÄLLYS:

Auringonlaskun saari. Nälkä. Talvinen suojapäivä. Kirotut silmät. Pyhän
Barbaran kuva. Ooppiumihoure. Mustat orkideat. Muumio. Punainen kolmio.




AURINGONLASKUN SAARI.


— Minä, Kolmen Auringon Laakson häviävän viikinkiheimon viimeinen
kuningas, olen käskenyt kaukaisesta frankkien maasta saapuneen isä
Anselmuksen kirjoittaa muistiin, niin kuin minä sen kerron, kertomuksen
retkestä Auringon Laskun Saareen. Sillä muuten tieto siitä häviäisi
minun mukanani ikuisen hämärän maahan, jonne esi-isäni ovat kerran
astuneet ja jonne minäkin, sukuni viimeinen, jonkun auringonkierron
kuluttua olen astuva.

Äitini kuului tarujen ylistämään kelttien kansaan. Isäni oli tuonut
hänet suurelta meriretkeltä valkeana sankarisaaliina ja tehnyt hänet
vaimokseen rakastaen hänen meriruoholta tuoksuvaa ruumistaan ja
hänen silmiensä syvää vihreyttä. Pitkinä talvina, jolloin aurinko
pakeni kauas lumisesta laaksostamme, lauloi äitini minulle vieraalla,
pehmeällä ja uneksivalla kielellä kummallisia lauluja, joita en
ymmärtänyt, mutta jotka kasvattivat sydämeeni kaipauksen kaukaisiin
maihin.

Niin kasvoi minusta nuorukainen, ja orjinamme olevat oppineet miehet
opettivat minulle itäisten ja eteläisten maiden viisautta. Ja kun
isästäni oli aika jättänyt ja hän oli lähtenyt palavassa laivassaan
merelle viimeiselle matkalleen, tuli minusta laaksomme pelätyn ja
mahtavan heimon kuningas.

Mieleni paloi taisteluihin ja soturikunniaan. Monena kesänä me
teimmekin vihatuilla lohikäärmelaivoillamme suuria meriretkiä viljaviin
alamaihin, frankkien hedelmällisille asuinpaikoille ja aina siniselle
Välimerelle asti, jossa taivas oli hehkuva ja aurinko kuuma. Sieltä
saimme laivanpartaita myöten saalista, ja minun nimelläni peloittelivat
äidit lapsiaan noissa viljavissa maissa.

Mutta niin olivat isänikin tehneet enkä minä tyytynyt tavalliseen
sankarikunniaan. Kun pimenevinä iltoina syysmyrskyt ulvoivat merellä
ja taivaalla lensivät mustat pilvenriekaleet kuin äärettömän suuret,
kirkuvat linnut, silloin kuningastuvassa juotiin kultaisista maljoista
eteläisten aurinkorinteitten maustettuja viinejä pelinoppien
kolahdellessa ja laulajien kertoessa sankarisatuja ja outoja tarinoita.
Mutta minun mieleni oli kaukana heistä. Ajattelin vain kertomuksia
Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt
ja jota merihirviöt vartioivat. Ei sankarimaine, ei tulinen viini, ei
kiihkeä, hillitön peli, eivät neitojen notkeat vartalot, joiden iho
oli silkkiä ja joiden pehmeässä lihassa piili huumaava nautinto, — ei
mikään voinut hillitä ikävääni. Päinvastoin minä jokaisessa uudessa
värähdyksessä, ohivilahtavassa katseessa ja vartalon kaarteessa
vaistosin tuntematonta maata ja sen salaisuutta.

Kerroin kaipuustani ja salaisista aikeistani toisille. Jotkut sanoivat
minua hulluksi, jotkut, että minut oli loitsittu, mutta muutamat,
joiden veressä oli seikkailun punainen kiihko, yhtyivät minuun.

Niin vihdoin keväällä, kun meri syntyi uudestaan ja mursi jääkahleensa
nuorena ja hillittömänä, kun kurkien kiilat saapuivat ja niiden kirkuna
kuulutti korkeudesta villiä kaipausta, me lähdimme matkaan. Työnsimme
vesille uljaimman lohikäärmelaivamme ja aluspuiden ulvoessa tunsimme
itsemme väkeviksi kuin jumalat aikojen aamuna astuessaan tuntemattomaan
maailmaan.

Lähtöpäivämme aamuna oli aurinko harmaitten pilvien peitossa ja
tuntureilta huusivat suuret pöllöt uhkaavia sanoja. Rannalle jäävätkin
olivat raskasmielisiä ja synkkiä. Mutta kun sata orjaa tarttui
raskaisiin airoihin ja lohikäärmekeula alkoi halkoa mustanvihreää vettä
kuin kotka halkoo ilmojen avaruutta, silloin me kajautimme elämän
ja seikkailun huudon, joka pani vuorenseinämät jyrisemään raskaan
pilvitaivaan yläpuolella, eikä meitä painanut mikään.

Me sousimme päivät ja yöt, aina airoissa sata orjaa ja purppuraiset
purjeet paisuen tuulessa. Ja tunsimme eteenpäinkiitämisen riemun ja
lauloimme ylpeitä, uhkaavia lauluja.

Kuljimme ohi alamaiden tuttujen rannikoiden. Kun mereltä näkyi keulamme
pelätty kuva ja purjeillemme punainen varjo, pakenivat ihmiset
metsiin ja kaupungeissa kaikuivat hätäkellojen kumeat lyönnit. Mutta
me emme välittäneet heistä ja pian jäivät taaksemme taivaanrannalle
häämöttämään sakaratornien haamut.

Kiidimme ohi Britannian sumuisten rantojen itämyrskyn siivin.
Otettuamme ruokaa ja vettä frankkien maan kaukaisimmasta kärjestä,
saavuimme suurelle merelle, jota vain harvat laivat ovat purjehtineet.
Tähdet oppainamme laskimme suoraan auringonlaskua kohti.

Taaksemme katosi viimeinen ranta. Olimme vain piste kahden
äärettömyyden välissä. Mutta me emme pelänneet, sillä suonissamme
virtasi meren kuninkaiden villi ja punainen veri.

Tuuli oli lakannut puhaltamasta ja vain näkymättömät mainingit
keinuttivat eteenpäin kiitävää laivaa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin
airojen natina hankaimissa ja puolialastomien orjien hurja laulu.

Me rakastimme merta ja joka ilta me uhrasimme sille, kun aurinko laski
ja punainen hämärä verhosi vihreän veden. Me kuljimme ikään kuin
veristä siltaa auringonlaskua ja raskaita pilviä kohti, jotka olivat
pudonneet aivan veden rajaan asti. Ja me tunsimme, että jumalat olivat
kuolleet ja että viimeinen elämä laivassamme kulki tyhjyyttä päin.
Mutta me emme pelänneet, vaikka tyhjyyden kammo kouristi sydäntämme
rautaisen pihdin lailla.

Aurinko oli laskenut neljätoista kertaa jätettyämme viimeisen rannikon,
kun ensimmäinen orjamme kuoli. Aamu alkoi sarastaa ja taivas ja meri
olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi vaaleanpunertavaksi usvaksi, joka
verhosi kaiken. Orjien vartalot kumartuivat ja nousivat jälleen
ponnistellen varjomaisina, ilman ääriviivoja usvan lävitse, eikä
kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes airojen loisketta. Silloin muuan
orjista kallistui taaksepäin luonnottomaksi kaareksi penkin yli, hänen
päänsä löi kolahtaen tuhtolautaan eikä hänen ruumiinsa sen jälkeen enää
värähtänytkään. Me irroitimme hänet kahleistaan soutua keskeyttämättä.
Hän oli terve, nuori ja väkevä, eikä ruumiissa ollut pienintäkään
haavaa tai merkkiä. Mutta hän oli kuollut ja me heitimme hänet laivan
peräkeulasta mereen. Usvan läpi näimme hänen vajoavan heti, mutta emme
kuulleet pienintäkään loiskahdusta eikä vesi pärskähtänyt ilmaan.
Kohta sen jälkeen aurinko hajoitti sumun, mutta se ei ollut tavallinen
aurinko: se oli jättiläismäisen suuri ja sen väri oli himmeänpunainen,
muistuttaen vereen ruostunutta sotakilpeä.

Sellaisena pysyi aurinko monta päivää ja liikkumaton meri alkoi
tulla levottomaksi. Siitä kuului outoja ääniä, nyyhkytystä ja aivan
kuin jättiläismäisen sotaorhin hirnuntaa, joka sai laivamme mastot
vapisemaan.

Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet meressä ainoatakaan elävää
olentoa. Sen pinta oli ollut liikkumaton ja jähmettynyt ja laivamme
oli halkonut sitä raskaasti ja vaivalloisesti. Mutta nyt nousi
pinnalle suunnattoman suuria poreita ja kuplia, jotka särkyessään
päästivät matalan, oudosti kulahtavan äänen. Muistimme tarinat suurista
merihirviöistä ja meidän ruumiimme läpi kulki vavistus. Mutta me emme
tahtoneet pelätä.

Seuraavana aamuna kuoli toinen orja samalla tapaa kuin ensimmäinen.

Yöt olivat mustia kuin kalman ovi. Pimeys aivan kuin tiivistyi
ympärillemme muuttuen aineeksi. Sytytimme soihtuja, mutta ne eivät
tahtoneet palaa. Emmekä me voineet juuri kuulla toistemme ääniä, kun
voimakkainkin huuto saapui korviin lapsen heikkona kuiskauksena.

Vain tähdet paloivat taivaalla. Ne olivat suuria kuin kilpemme
ja hehkuivat liesihiilten lailla punaisina. Emmekä me enää niitä
tunteneet. Mutta emme tahtoneet pelätä emmekä kääntyä takaisin,
sillä olimme sankarien sukua. Suuntasimme vain lohikäärmekeulamme
urhoollisesti auringonlaskua kohti. Mutta laulumme ei enää kaikunut
sellaisena kuin ennen. — Ja melkein joka aamu kuoli joku orjistamme
ilman mitään näkyvää syytä.

Oltuamme matkalla neljäkymmentäkaksi auringonlaskua syntyi myrsky.
Taivas ja meri muuttuivat mustiksi ja me sidoimme itsemme kiinni
mastoihin. Laineet vyöryivät korkeina kuin tunturit ja tuuli ja vesi
löivät meidät sokeiksi ja kuuroiksi. Tuntui siltä kuin purjeemme
olisivat kasvaneet ja me olisimme kiitäneet laineitten loivia rinteitä
ylös ja alas, ikuisesti auringonlaskua kohti, joka ainoa lauta ja
liitos ulvoen ja natisten. Joka hetki me odotimme laivan hajoavan,
mutta se säilyi kuin oudon voiman suojelemana, ja me kiidimme
mieletöntä vauhtia yhä eteenpäin.

Kukaan meistä ei tiennyt, kuinka kauan tätä myrskyä kesti. Nuorat,
joilla olimme itsemme köyttäneet kiinni, syöpyivät syvälle lihaan ja
merivesi kirveli hieroutuneissa haavoissa. Ei näkynyt aurinkoa eikä
tähtiä. Me olimme vain varjolaiva mustassa pimeydessä ja pimeyden
pyörteet tempoivat meitä kuin tunturihaamujen kädet. Yli pimeyden
kohosi vain myrskyn pauhuun hukkuen orjien tuskanulvonta, kun he
rukoilivat omia jumaliaan. Mutta me emme edes rukoilleet, sillä
tunsimme, että jumalat olivat täältä kuolleet.

Lopuksi me huusimme kuolemaa, sillä tuskamme olivat liian suuret.
Silloin taukosi äkkiä myrsky. Aurinko paistoi jälleen hehkuvan
siniseltä taivaalta, aivan kuin jättiläiskoura olisi pyyhkäissyt pilvet
pois taivaanrannan taakse. Ja laivamme keinui loivilla, sileillä
mainingeilla, kun meri vielä huohotti kiivastuksensa jälkeen.

Laiva oli säilynyt vahingoittumattomana. Joku raakapuu oli kyllä
katkennut, joku parraslauta murtunut, mutta kukaan ei ollut kuollut.
Ja me tunsimme myrskyn siivin lentäneemme sellaisen matkan, että sen
soutamiseen olisi kulunut kokonainen kuunkierros.

Silloin orjat puhkesivat huutoon: »Maata! Maata!» Ja me näimme
maininkien sileitten huippujen yli, että kaukana auringonlaskun
puolella kohosivat merestä kolmen kivestä rakennetun tornin huiput.

Aurinko oli kirkkaampi, taivas sinisempi ja meri kuultavamman vihreä
kuin milloinkaan. Arvasimme päämäärämme olevan lähellä. Mutta me emme
siitä erikoisesti iloinneet. Eikä meillä enää ollut jumalia, joita
olisimme voineet kiittää.

Orjat sousivat eteenpäin uusin voimin ja lauloivat hurjia laulujansa,
joiden kaiku kantautui kauas merelle. Vähitellen muuttuivat tornit
suuremmiksi ja merestä kohosi saari, jota kauniimpaa emme koskaan
olleet nähneet.

Meidät valtasi nyt jälleen viikinkien suvun sankarimieli. Me
himoitsimme suurta taistelua. Teroittaessamme miekkojamme ja orjien
kiilloittaessa meriveden ruostuttamia kilpiämme me lauloimme vanhoja
sotalauluja, joita jo esi-isämme olivat laulaneet laskiessaan
laivoillaan tuntemattomien maiden rikkaisiin satamiin.

Kilpien kumahdukset olivat pahaenteisiä. Meistä tuntui aivan siltä
kuin ei meidän jälkeemme enää kukaan laulaisi meidän laulujamme. Mutta
tahdoimme uskoa, että kumahdukset ennustivat pahaa niille, joita
vastaan kuljimme. Ja tahdoimme olla ylpeitä siitä punaisesta verestä,
joka suonissamme virtasi.

Tuli yö. Sousimme yhtä mittaa eteenpäin ja näimme tähdissä taistelun
kuvat. Aamulla verhoutui meri viheriään usvaan. Kun se hälveni, näimme
aivan edessämme, vain muutaman kivenheiton päässä, Auringon Laskun
Saaren.

Havaitsimme, että se oli kaunis ja rikas saari, jossa kasvoi suuria,
tuntemattomia puita. Sen keskellä oli vuori, jonka rinnettä ylöspäin
kulki viheriä juova, joka kaikesta päättäen oli outovärisellä kivellä
laskettu tie. Vuoren huipulla oli kolmikulmien muotoinen temppeli,
jonka kolme tornia kuvastuivat tummanvihreinä ja teräväpiirteisinä
taivasta vasten.

Edessämme oli lahdenpoukamaan rakennettu satama ja sen ympärillä
kaupunki, jonka kaikki talot oli rakennettu viheriästä kivestä.
Vedenrajaan ulottui pensasto, jonka valkeat ja punaiset kukat
kuvastuivat läpikuultavan veden pintaan. Saatoimme nähdä pohjan allamme
ja siellä huojui ruskeita, suuria leviä, joiden välissä pujahteli
pieniä kaloja. Kaikki oli aivan hiljaista. Ainoatakaan savunhattaraa ei
kohonnut taloista, emmekä me kuulleet ainoatakaan ihmisääniä. Meistä
tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi ollut kuollut.

Juuri silloin me näimme — näimme, että rannassa odotti meitä sotajoukko
liikahtamattomin, tihein rivein juuri maihinnousupaikalla. Saatoimme
nähdä viheriät vaipat ja pyöreät kilvet, joita ympäröi viheriä rengas
ja joissa tämän renkaan keskellä oli jokin kuva. Tämän piirteitä
emme voineet selvästi erottaa. Keihäitten kärjet olivat kirkkaat ja
rivimiehillä oli kupeellaan lyhyt, leveä miekka. Heitä laskimme ainakin
neljäsataa, ja meitä oli neljäkymmentä paitsi orjia. Mutta meitä
ihmetytti tuon sotajoukon äänettömyys ja liikkumattomuus. Se seisoi
metsänreunaa vasten värähtämättömässä asennossa, emmekä me nähneet
lippuja, emme kuulleet sotatorven ääntä emmekä erottaneet ainoatakaan
uhkaavaa huutoa.

Outo kammo valtasi meidät heitä katsellessamme. Mutta aurinko paistoi
hehkuvan siniseltä taivaalta ja me sousimme loppumatkan, niin että
vesi kohisi keulassa. Kuultavan veden pohjalta saattoi erottaa laivan
nopealiikkeisen varjon. Me päästimme viikinkien taisteluhuudon,
laivan kylki iski kumahtaen vihreästä kivestä hakattuun laituriin ja
me hyppäsimme maihin, pitäen kilpiä päämme suojana ja ollen hurjina
taisteluinnosta vihdoinkin tuntiessamme kovan maan jalkojemme alla.

Vastaamme syöksyi keihässade, mutta me torjuimme sen kilvillämme. Emme
vieläkään kuulleet ainoatakaan ääntä. Minut valtasi outo vavistus
katsellessani vihollisiamme. Heidän kasvonsa olivat aivan kalpeat,
melkein läpikuultavat, Välimeren aurinkorantojen marmoria muistuttavat,
suu oli kapea ja tiukasti kiinnipuserrettu, nenä ohut ja alaspäin
työntyvä, silmät pitkät ja soikeat ja tummat. Kaikki olivat meitä
päätään lyhempiä.

Mutta miehiä he olivat nuo viheriävaippaiset viholliset. Heidän
äänettömässä taistelutavassaan oli jotain kolkon kammottavaa.
Kukaan ei väistynyt paikaltaan. Me kahlasimme veressä ja miekkamme
tylsistyivät. Kukaan ei rukoillut armoa eikä antautunut vangiksi. Ja
kun me lopulta huohottaen ja uupuneina pysähdyimme, oli ranta täynnä
kuolleita ja verta ja murskautuneita aseita. Vihollisten joukossa ei
ollut ainoatakaan elävää. Haavoittuneet työnsivät itse äänettömästi ja
vaivalloisesti miekan omaan rintaansa.

Me lepäsimme ja hautasimme kuolleemme, ennen kuin lähdimme kaupunkia
ryöstämään, ja keräsimme vihollisten aseet ja koristukset. Saimme
suuren kasan sormuksia ja rintakoruja, jotka olivat kultaa tai outoa,
vaaleata ja painavaa metallia. Ja nyt me näimme, että kaatuneiden
vihollisten kilpien keskellä oli viheriään vaippaan puetun naisen kuva,
jonka kädet olivat kohotetut taivasta ja aurinkoa kohti.

Niin laski aurinko jälleen saaren taakse, ja se oli verinen kaikesta
siitä verestä, jota oli vuodatettu. Tuli yö. Orjat keräsivät puita ja
me sytytimme suuria rovioita rantaan. Ja orjat tekivät soihtuja, joiden
valossa me lähdimme kaupunkia ryöstämään. Tämä oli mahtava ja rikas,
ja me keräsimme rantaan kasoittain kultaa ja kalliita kiviä ja outoa,
tuntematonta metallia. Vielä milloinkaan ei mikään viikinkilaiva ollut
sellaista saalista saanut.

Löysimme myöskin naisia, jotka olivat paenneet rakennusten
piilopaikkoihin. Heidät me raastoimme esiin, mutta emme saaneet heitä
puhumaan ainoatakaan sanaa. He seisoivat edessämme aivan mykkinä,
ruskea tukka hajallaan viheriällä vaipalla. Havaitsimme heidät sangen
kauniiksi. Samoin tapasimme maan alaisissa holveissa ruskeasta,
kiiltävästä puusta tehtyjä pieniä tynnyreitä täynnä outoa viiniä,
josta kohosi tuntemattomien ryytien väkevä tuoksu. Rovioiden valossa
me sitten juhlimme koko loppuyön voittoamme juoden viiniä ja jakaen
saalistamme. Ja viini meni meidän vereemme ja teki meidät hurjiksi ja
hillittömiksi.

Minä näin, kuinka rovioiden punaisessa valossa seuralaiseni ja orjamme
raastoivat saaren neidoilta vaatteet ja kuinka uhrien valkeat ruumiit
värisivät kostealla maalla ja kuinka he peittivät kasvonsa hiuksillaan.
Mutta ääntäkään ei kuulunut heidän yhteenpuristetuilta huulillaan,
vaikka orjaimme rautakourat runtelivat heidän hentoa, nuorta
ruumistansa.

Seuraavana aamuna oli ranta ja kaupunki täynnä juhlan jälkiä ja
hävitystä. Sillä paikalla, missä oli taisteltu, ei kuitenkaan enää
ollut ainoatakaan ruumista. Ihmettelimme sitä suuresti, mutta
päättelimme, että naiset olivat ne yöllä haudanneet. Yläpuolellamme
kohosi vuorenhuipulla viheriä temppeli synkkänä ja uhkaavana auringon
kirkkaissa säteissä ja sen torneista lankesi musta varjo rannalla
nukkuvien orjien yli.

Lähdimme kulkemaan vihreillä kivillä laskettua, leveätä tietä
ylöspäin. Sen vierellä kasvoi suuria, outoja puita. Maistoimme niiden
hedelmiä, mutta huomasimme, että niissä oli kirpeä, pistävä maku.
Pienillä pelloilla kasvoi tuntematonta viljaa, jonka tähkät olivat
ruosteenpunaiset.

Ainoatakaan eläintä emme matkallamme nähneet. Kerran kuitenkin lensi
tiemme yli jotain, ikään kuin suuri, viheriä lintu, jonka varjo hipaisi
meitä jokaista. Kuulimme myös valittavan huudon, joka tuntui kuolleen
miehen pitkäveteiseltä valitukselta. Me päättelimmekin, että se oli
jonkun taistelussa kaatuneen vihollisen haamu. Nauroimme vain sille ja
lauloimme sankarien voittokulua kiivetessämme hitaasti vuorenrinnettä
ylös.

Aurinko paistoi aivan keskeltä taivasta ja varjomme oli vain pieni
läikkä jaloissamme, kun vihdoin saavuimme temppelin vierustalle. Se
oli hakattu suoraan viheriään kiveen, sillä korkeissa muureissa ei
ollut ainoatakaan saumaa eikä muurauksen jälkeä. Valtava portti, johon
oli kuvattu sotureita ja samanlainen viheriä nainen kuin kaatuneitten
vihollisten kilpiin, oli auki. Astuimme siitä kolmikulmaiseen pihaan,
jonka keskellä oli pyöreä, vihreitten pylväitten ympäröimä rakennus.

Juuri astuessamme pihaan vaipui joku miehistäni valittaen maahan.
Tarkastellessamme häntä huomasimme, että hänen eilisestä taistelusta
saamansa haava oli auennut pitkän kiipeämisen takia, ja hänen verensä
juoksi pihan vihreässä kivessä oleviin syvennyksiin. Kohta sen jälkeen
hän kuoli.

Piha oli kolmikulmion muotoinen ja sen länteen päin pistävät kaksi
sivua olivat pitemmät. Sitä ympäröi muuri ja jokaisessa kulmassa oli
kolmion muotoinen torni. Kiipesin yksin läntiseen torniin pimeitä
kiviportaita myöten ja huomasin sen aivan tyhjäksi. Vain tasaisella
katolla oli muutamia hiiltyneitä luita, joita ihmettelin, sillä emmehän
vielä olleet saarella nähneet ainoatakaan eläintä. Huipulta näkyi koko
saari. Sekin oli epäsäännöllisen kolmikulmion muotoinen.

Muuta asutusta ei saarella ollut kuin viheriä kaupunki kolmion kannassa.

Alas astuessani tottuivat silmäni jo tornin syvänviheriään valoon ja
minä näin seinillä eriskummallisia kuvioita ja tavantakaa toistuvan
kirjoituksen, joka oli tehty kreikkalaisia muistuttavin kirjaimin.
Opettajaorjani olivat lapsena minulle neuvoneet kreikkalaisten
kirjoitusmerkkien merkityksen, mutta tornissa oli liian pimeää
saadakseni kirjoituksesta selvää.

Astuessani ulos oviaukosta näin pihan keskuksessa olevan pyöreän
rakennuksen sisältä astuneen ulos naisen, jonka ruumista verhosi
olkapäiltä kiinnitetty viheriä viitta jättäen valkeat käsivarret
paljaiksi. Hän seisoi kahden pylvään välissä ja oli kohottanut
käsivartensa aurinkoa kohti. Koskaan en ollut nähnyt niin kaunista
naisia.

Hän ei liikahtanut eikä kääntänyt katsettaan meihin, kun kuljimme
häntä lähemmäksi. Mutta auringon paistaessa hänen silmiinsä — ja hän
kesti auringon katseen — saattoi nähdä, että hänen pitkissä, soikeissa
silmissään oli syvänvihreä väri.

Sitten vaipuivat hänen käsivartensa ja hän kääntyi meihin päin ja
katsoi meitä. Eikä hän kuitenkaan nähnyt meitä, sillä hän oli sokea.
Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, kun astuin häntä lähemmä ja kiinnitin
hänen ranteeseensa orjanrenkaan. Ja minä ihmettelin nähdessäni siniset
suonet hänen himmeän läpikuultavassa käsivarressaan. Sitten hän väistyi
edestämme, polvistui muutaman pylvään juureen ja verhosi kasvonsa
hiuksillaan. Mutta me astuimme hämärästä oviaukosta sisälle temppeliin
miekat käsissä ja kilvet kilahdellen toisiaan vasten.

Pyhättö oli pyöreä huone, jota vihreät pylväät jälleen reunustivat.
Seinustoilla oli kalpean viheriä hämärä, mutta pyhätön keskellä, jonne
auringonvalo taitavasti sovitetuista seinä- ja kattoaukoista kirkkaana
lankesi, oli matalalla jalustalla jumalattarenkuva, jonka nähdessämme
me pysähdyimme hämmästyneinä.

Se oli kokonaan vihreästä kivestä hakattu naisenkuva, jonka kasvot
ja käsivarret oli kohotettu taivasta kohti. Ruumista verhosi vihreä
vaippa, joka ulottui polviin asti ja oli kiinnitetty olkapäillä
kultaisin koristein samoin kuin saaren naisilla. Vaippaan oli kirjailtu
kullalla outoja kuvioita, joista tunsin ainoastaan ikuisuuden symbolin,
häntäänsä purevan käärmeen, jota ympäröi epäsäännöllinen kolmio. Ruumis
taipui taaksepäin sopusuhtaisena ja kuin syleilyyn antautuvana.

Patsas oli tavallisen ihmisen kokoinen, mutta outo valaistus sai sen
näyttämään paljon suuremmalta. Kasvot olivat äärettömän kauniit,
huulet puoliavoimet, mutta ilmeettömät. Silminä oli kaksi himmeiksi
hiottua, vihreää jalokiveä, jotka auringonsäteissä kiilsivät elävinä.
Patsaan jalustaan oli kirjoitettu sama lause, jonka epäselvästi olin
nähnyt tornin seinissä. Kumarruin tutkimaan sitä. Siinä oli kolme
sanaa, mutta niistä en saanut selvää. Jokaisesta puuttui yksi kirjain
sillä tavoin, että minun oli mahdoton edes arvata sanan merkitystä.
Sama lause oli myös kiveen hakattuna jokaisessa pylväässä, joita oli
kaksikymmentäseitsemän. Jokaisesta näistäkin puuttuivat nuo kolme
kirjainta.

Patsas oli aivan kuin elävä. Liikkuvissa auringon säteissä tuntui sen
ruumis värisevän. Meistä tuntui sillä kuin se seuraavana hetkenä olisi
ollut astuva alas jalustallaan. Ja kuitenkin me samalla tunsimme, että
se oli vain kuollutta, kylmää kiveä.

Se oli jumala, mutta se oli voitetun kansan jumala. Tartuin miekkaani
ja viilsin yhdellä vedolla auki viheriän vaipan, joka putosi maahan.
Edessämme seisoi viheriä jumalatar verhotta ja alastomana, kädet ja
koko ruumis ojentuneina aivan kuin intohimon syleilyyn. Kuva oli
kaikkia maallisia naisia kauniimpi.

Olimme aikoneet huutaa herjasanoja voitetun maan voimattomalle
jumalalle, mutta nyt seisoimmekin mykistyneinä sen kauneuden edessä.
Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä
väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme
paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui sillä kuin
hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin
käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi
eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä
lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.

Samassa näin hänen vasemmassa hennossa nilkassaan paksun renkaan, joka
oli tuota tuntematonta, vaaleaa metallia. Siihen upotetut jalokivet
säikkyivät ja säteilivät auringonvalossa. Toiset yrittivät irroittaa
sitä, mutta onnistumatta. Mutta minä keksin siinä sauman ja koskin
siihen. Heti aukeni rengas. Pistin sen oikeaan ranteeseeni ja se
sulkeutui napsahtaen. Enkä minä sen jälkeen ole saanut sitä enää
milloinkaan aukeamaan, vaan olen kantanut sitä neljäkymmentäkahdeksan
ajast’aikaa, mitkä tuosta päivästä ovat kuluneet, ja tulen kantamaan
siksi, kunnes aurinko on minulta pimentynyt ja tämä käsivarteni on
vain raukenevaa tomua muun tomun joukossa. Mutta jumalattaren jalkaan
jäi siihen kohtaan, missä rengas oli ollut, vaalea jälki, aivan kuin
ihmisen ihoon olisi hehkuvalla raudalla nopeasti piirretty ympyrä.

Pihalle astuessamme näimme, että pylvään juureen vaipunut nainen oli
kuollut. Korjasimme portin kohdalle kuolleen sotaveljemme mukaamme
ja kannoimme hänet kilpiemme päällä alas vuorenrinnettä laulaen
Ikuisen Hämärän laulua. Mutta minä ajattelin vain vihreän jumalattaren
ihanuutta ja aavistin myöskin toverieni ajattelevan häntä. Ja silloin
tunsin vihaavani heitä kaikkia.

Jälleen alkoi aurinko painua saaren taakse. Me juhlimme alhaalla
satamassa ja hävitetyn kaupungin taloissa, viini vaahtosi kultaisissa
maljoissa ja nopat kolisivat. Pelasimme naisista ja pelasimme kullasta
ja Auringon Laskun Saaren kalleuksista. Tunsimme olevamme väkeviä ja
tiesimme miekkamme teräviksi. Ja me väijyimme salaa toisiamme, mutta
kukaan ei puhunut mitään viheriästä jumalattaresta. Kuitenkin me kaikki
muistimme joka silmänräpäys, että hän, ihmeellinen, oli yksin tuolla
ylhäällä, jumalallinen ruumis alastomaan syleilyyn ojentuneena. Hänen
temppelinsä torneja ympäröi laskeva aurinko, muuttaen ne mustiksi ja
vihreiksi ja verenkarvaisiksi.

Kalpean vihertävä hämärä sakeni yöksi. Taivaalle syttyivät tähdet ja
rantaan roviot. Uusikuu nousi merestä punaisena ja äärettömän raskaana.
Mutta me emme voineet saada rauhaa, sillä rintamme täytti levottomuus.
Toverini riitelivät keskenään ensimmäistä kertaa matkalle lähdettyämme.
Sentään ei vielä ainoatakaan miekkaa paljastettu.

Vähän ennen keskiyötä tein minä päätökseni ja sanoin tovereilleni
lähteväni uudelleen vuorelle. Samalla kielsin ketään seuraamasta
jätkiäni. Minä olin kuningas ja minun sanani oli laki. Kuulin epäselvää
murinaa vastaukseksi, mutta kukaan ei vielä noussut minua vastaan
niskuroimaan. Lähdin matkaan ja otin miekkani mukaan, mutta raskaan
kilpeni jätin leiriin.

Kun olin päässyt tielle ja toisien näkyvistä, aloin juosta vuoren
rinnettä ylös, sillä levottomuuteni oli liian suuri. Kuu paistoi
punaisena ja sydämessäni paloi tuli, jota en koskaan ennen ollut
tuntenut ja joka teki oloni vaikeaksi ja sai minut huohottamaan.
Kulkiessani ohi tuntemattomien puiden poimin minä niiden hedelmiä ja
söin niitä, ja ne polttivat kurkussani, mutta se oli minusta suloisia.
Silmieni edessä tanhusi outoja varjoja, mutta minä en pelännyt,
sillä minussa oli uusi voima, joka sai minut juoksemaan ja lihakseni
voimaansa paisumaan.

Kuunvalossa saivat temppelin tornit ja muurit vihreäänsä syvän
punertavan vivahduksen. Pylvään juurella oli edelleen naisen kuollut,
kasaanpuristunut ruumis, mutta sen kasvot olivat kääntyneet kuuta
kohti, pää luonnottomasti taipuen olkapään yli. Ja sen silmät olivat
rävähtämättömät ja auki. Mutta temppelin sali oli aivan punainen
kuunsäteistä.

Pysähdyin pylväitten purppuraiseen varjoon. Kuvapatsas oli paikallaan.
Naisen ruumista kouristi intohimo ja vasemmassa nilkassa oli aavemaisen
kalpea juova siinä paikassa, missä rengas oli ollut. Hivelin hänen
ruumistaan, hänen rintojaan ja vyötäisten kaarta, ja niiden kylmyys
teki minut raivokkaaksi, niin että mieleni teki kuolla. Ja minä,
maailman mahtavimman ja pelätyimmän kansan kuningas, polvistuin
voitetun heimon jumalan eteen rukoillen häntä ja löin otsani kiviseen
lattiaan anoen, että hän ilmestyisi minulle ja antaisi minulle koko
viheriän ja kuultavan ruumiinsa ihanuuden. Sillä rakastin häntä ja
vereni paloi häneen.

Silloin kuulin ovella kilahduksen, aivan kuin metalli olisi koskenut
hiljaa kiveen. Ja kun käännyin katsomaan, näin tovereistani sen, jota
eniten rakastin, joka oli minun veriveljeni pelastettuaan kerran
henkeni frankkien maassa. Hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan
kuun punaisissa säleissä kylpevää alastonta jumalatarta. Näin hänen
kouristuvat kätensä ja sappeni alkoi nousta. Korotin ääneni ja uhkasin
häntä vihallani, koska hän oli käskyni rikkonut. Ja minä käskin hänen
palata sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta hän ei välittänyt minusta eikä uhkauksistani, tuskinpa kuulikaan
ääntäni, vaan lähestyi koskettaakseen kädellään jumalattaren paljasta
olkapäätä. Silloin vedin minä miekkani ja parhaan ystäväni veri juoksi
lattialle mustaksi lammikoksi ja hänen ylöspäinkäännetyt silmänsä
raukenivat ja särkyivät. Mutta minä en tuntenut katumusta, sillä näin,
että jumalatar oli kääntänyt päänsä ja hymyili minulle ja että hänen
kasvoissaan oli ilme, jota en osannut selittää.

Ja minä repäisin vaatteeni ja paljastin hänelle rintani, joka oli
ruskea ja väkevä. Ja minä polvistuin kylmälle lattialle ja vannoin
hylkääväni sukuni ja sen paikan, missä olin syntynyt, ja kaiken, mikä
minulle ennen oli ollut kallista, jos hän vain tahtoisi rakastaa minua.

Ja jumalatar astui alas kiviseltä jalustallaan. Kohta tunsin, että
hänen vihreä ihonsa oli pehmeä ja kuuma ja tuoksuavainen. Pitkät,
soikeat silmät katsoivat minua polttavin katsein ja mieleni upposi
niiden vihreään tuleen. Kuiskailin hänen korvaansa intohimon
kuumia sanoja tuntien hänen ihanuutensa omaa ruumistani vasten.
Ja syleillessäni häntä minä kuulin, kuinka viimeiset veripisarat
parhaimman ystäväni ruumiista pirahtaen särkyivät kivilattiaa vasten.

Kun vihdoin raukeana vaivuin kylmälle lattialle suonissa viimeinen,
häipyvä kohahdus, oli hän astunut jälleen jalustalleen ja kohottanut
kätensä tähtiä kohti. Ymmärsin, että hän kirosi minut ja minun toverini
ja minun heimoni ja kaiken, mikä minulle oli ollut rakasta. Hänen
silmistään hehkui sellaista vihaa, etten koskaan ollut sellaista
nähnyt. Mutta mikään ei liikuttanut minua, vaan minä vaivuin suloisen
raukeana uneen, joka ei ollut unta, vaan kuoleman horrosta.

Aurinko oli korkealla, kun heräsin siihen, että kolme toveriani astui
temppeliin minua etsien. He olivat kalpeita ja surullisia ja mieleni
valtasivat synkät aavistukset. He kauhistuivat nähdessään lattialla
ystäväni ruumiin, mutta kukaan ei puhunut mitään, kun käskin heitä
kantamaan hänet ulos.

Toverini kertoivat, että yöllä minun poistuttuani oli syntynyt riita
ja taistelu kaikkien kesken. Eripuraisuus oli puhjennut vereen. Kaikki
olivat uskoneet toisten pettävän heitä. Ja pelinopan vähäinen siirto
oli saanut aikaan yleisen taistelun. Orjat olivat kiistelleet viinistä
ja naisista. Lopuksi oli henkiin jäänyt tuskin puoltakaan orjista ja
vain muutamia näiden kolmen toverini lisäksi, jotka vannottivat minua
kiireesti lähtemään saarelta, sillä täällä vallitsivat vieraat ja pahat
voimat.

Minä katsoin jumalatarta ja he katsoivat sitä. Ymmärsin, että sen kädet
olivat ojentuneet kiroukseen ja että sen kasvoilla oli pilkallinen
riemun ilme, mutta toverini eivät nähneet siinä mitään muutosta. Heidän
silmissään sekaantui hurjaksi hehkuksi pelko ja himo.

Silloin sanoin, että tahdoin ottaa laivaan mukaan vihreän
jumalattarenkuvan voittosaaliiksi. He säikähtivät, mutta kun sanoin,
että itse halusin vain sen ja että he saivat keskenään jakaa kaiken
muun saaliin, tulivat he iloisiksi. Mutta silti he eivät olleet
tyytyväisiä.

Käskin heitä kantamaan patsaan alas laivaan ja he kaikki koettivat
vuoroin, mutta kukaan ei saanut sitä liikahtamaan. Silloin tartuin
minä itse siihen ja heti nousi se minun syliini. Minä kannoin sitä
aivan niin kuin viikinkikuninkaat ainakin kantavat ryöstettyä neitoa
kotiinsa. Toverini ihmettelivät voimaani suuresti, vaikka itse en
tuntenut patsaan painoa juuri ollenkaan. Ja sen jalassa oli vaalea
juova ja omassa ranteessani raskas jalokivirengas.

Kun kuljimme hävitetyn kaupungin läpi ja sylissäni oli vihreän
jumalattaren patsas, repivät vastaamme tulevat naiset vaatteensa ja
sirottivat hiuksiinsa multaa. Mutta kun he näkivät käsivarressani
jumalattaren renkaan, oli heidän silmissään ihmetystä ja kammoa ja he
polvistuivat maahan ja kumarsivat minua.

Kannoin jumalattarenkuvan laivaan ja asetin sen pystyyn keulakannelle.
Me hautasimme kuolleemme yhteiseen hautaan ja annoimme orjien kasata
sen päälle kiviröykkiön. Mutta orjien ruumiit me heitimme mereen.
Kaikkiaan oli orjia jäljellä vain parikymmentä ja meitä kymmenkunta.

Lastasimme saaliimme laivaan ja se painui syvälle kullan ja kalliitten
kivien painosta. Lisäksi otimme mukaamme vettä ja viljaa ja hyviä
hedelmiä. Mutta emme iloinneet.

Oli jo yö, mutta emme tahtoneet jäädä enää hetkeksikään saarelle.
Nostimme purjeet ja lähdimme hiljaa soutamaan auringonnousua kohti
ohjaten kulkumme tähtien mukaan. Takanamme hävisi Auringon Laskun Saari
yön pimeyteen, mutta sen temppelin tornien varjo lankesi päällemme ja
me tunsimme sen varjon painon.

Aurinko nousi monta kertaa ja laski monta kertaa ja kuu kuoli ja syntyi
uudestaan. Orjiin tuli hirveä tauti ja he kuolivat toinen toisensa
jälkeen ruumis täynnä kammottavia paiseita. Meri oli uhkaava eikä
meillä ollut myötätuulta. Ja toverini valtasi kauhu, ettemme enää
koskaan pääsisi pois tällä tuntemattomalta mereltä.

Yöt olivat pilkkopimeitä ja joka yö heräsi vihreä jumalatar kivisestä
unestaan ja minä pusersin hänet syleilyyni keinuvalla laivankannella.
Hänen rakkautensa oli tuhoavaa, mutta sen ihanuus oli suuri.

Muutamana päivänä tulivat toverini luokseni ja sanoivat, ettemme
enää koskaan näkisi paikkaa, missä olimme syntyneet, ellen heittäisi
mereen viheriää jumalatarta, joka tuotti meille vain onnettomuutta ja
tuhoa. Mutta minä en suostunut siihen. Ja kun he tahtoivat väkisin
tarttua häneen, taistelin minä hänen puolestaan. Näin surmasin minä
viimeisetkin toverini ja käskin orjien heittää heidän ruumiinsa mereen.
Minuun ei ollut tullut haavaakaan, mutta nyt olin aivan yksin.

Tauti levisi levenemistään orjien keskuudessa, vaikka minä heti itse
surmasin ja heitin mereen jokaisen, jonka ihossa näkyi ensimmäinen
paise. He kuolivat toinen toisensa perästä. Kun kuu jälleen oli täysi,
olin ainoa elävä olento laivalla eikä ketään ollut purjeita hoitamassa.

Kuljin tuntemattomalla merellä ja annoin laivan ajelehtia, minne
se tahtoi. Minua ympäröivä jähmettynyt yksinäisyys sai ajatukseni
sekaviksi ja järjettömiksi. Mutta joka yö minä syleilin vihreätä
jumalatarta, vaikka syleilyssämme oli vain vihaa. Hänen rakkautensa imi
minusta elämän ja järjen, sen minä tajusin. Ja minä ajattelin monesti
sitä onnettomuutta, minkä hän oli minulle tuottanut. Minulla ei ollut
enää ystäviä eikä synnyinpaikkaa eikä uskoa hyviin jumaliin. Mutta
silti minä illan tullen syöksyin aina hänen syliinsä.

Tein kuitenkin vihdoin päätökseni. Vihaten hänen alastonta, vihreää
kauneuttaan, jonka vuoksi niin paljon jaloa verta oli vuotanut, heitin
hänet äkkiä muutamana päivänä vihreään, kuultavaan veteen. Näin hänen
vajoavan ja koko ajan katsoivat hänen pitkät, soikeat silmänsä minuun
veden lävitse. Mutta kun hän oli kadonnut äärettömään syvyyteen, kaduin
minä tekoani ja itkin ja viilsin itseeni haavoja miekallani ja sirotin
niihin kirvelevää tuhkaa.

Syntyi myrsky ja vesi kiehui hornankattilana. Nostin kaikki purjeet,
sidoin peräsimen kiinni ja köytin itseni keulamastoon. Laiva kiisi
kohisevassa pimeydessä tuntemattomaan suuntaan ja minä toivoin sen
hukkuvan, jotta itse olisin saanut kuolla sen mukana. Lopulta kuulinkin
parraslautojen murtuvan, pohjan natisevan ja raakapuitten katkeavan,
enkä tietänyt enää mistään enkä välittänyt mistään.

Kun jälleen tunsin auringon, olin rappeutuneessa hylyssä, jonka laudat
lohkeilivat ja mastot törröttivät katkenneina. Eikä keulassa enää
ollut lohikäärmeen ylpeätä kuvaakaan. Minut otettiin ohikulkevaan
hispanialaiseen laivaan, jonka miehillä oli värikkäät puvut ja käyrät
miekat, ja minusta tehtiin orja. En vastustellut, sillä en välittänyt
enää mistään, mitä minulle tapahtui tämän auringon alla.

Monen isännän käskettävänä jouduin sitten kiertämään kaikki eteläiset
maat ja opin tuntemaan niiden tiedon ja viisauden. Mutta mikään ei
tyydyttänyt mieltäni. Kaipaus kuihdutti ruumistani. Vasta ollessani jo
vanha ja väsynyt vapauttivat kansani heimolaisviikingit minut ja minä
pääsin palaamaan niille seuduille, joitten kuninkaaksi olin syntynyt.
Mutta heimoni oli sortunut ja hävinnyt. Viholliset olivat hävittäneet
synnyinlaaksoni ja rutto ja nälkä olivat siellä raivonneet. Tiedän,
että minä itse olen tuottanut kirouksen heimolleni, mutta en enää
välitä siitä, sillä olen jo vanha ja väsynyt.

Isä Anselmus, joka tämän on kirjoittanut muistiin vahvalle
pergamentille pyynnöstäni, on kertonut minulle tarinoita Valkeasta
Kristuksesta, joka oli lempeä ja hyvä. Hän on antanut minulle kirkkaina
päivinä mielen rauhan. Mutta kuitenkin antaisin kaiken rauhani, jos
vielä kerran saisin tuntea ruumistani vasten vihreän jumalattaren
alastoman ihanuuden ja jos saisin kuiskailla hänen korvaansa voimieni
päivien kuumia sanoja.

Neljäkymmentäkahdeksan kertaa on kevät sen jälkeen palannut
kierrokseltaan, neljäkymmentäkahdeksan kertaa on meri syntynyt
uudestaan, mutta ikäväni ei ole kuollut eikä kaipaukseni sammunut.
Joka yö minä suutelen käsivarteni timanttirengasta ja kaipaan ikuista
hämärää, jotta palavassa laivassa saisin lähteä viimeiselle matkalleni
yli sinisen ja säihkyvän meren etsimään häntä, jonka pitkät ja soikeat
silmät ikävöiden kutsuvat minua, hohtaen kuultavan veden lävitse
äärettömästä syvyydestä. —




NAULA.


Kirkko oli vanhan pitäjän keskiaikainen kivikirkko ja sitä ympäröi
laaja, korkean kivimuurin reunustama hautausmaa. Oli jo melkein pimeä.
Koettaessani aukaista kirkkomaan raskasta rautaporttia huomasin sen
lukituksi.

Suurten vaahteroin keskeltä kohosi kirkon korkea katto synkkänä ja
uhkaavana. Puitten ruskeat ja punaiset lehdet alkoivat sakenevassa
hämärässä näyttää mustilta. Syystuuli raastoi oksia ja kellotapulin
ruostunut viiri vingahteli kimeästi. Kaiken kaikkiaan oli sopiva
tunnelma lähteä etsimään vainajain ja menneitten seuraa, kun oli
kyllästynyt kaikkiin vaikutelmiin ja muistot painoivat raskaina ja
vastenmielisinä.

Portti oli lukossa enkä minä tuntenut erikoista halua kiivetä
muurinkaan yli. Mutta kauempana, parin kivenheiton matkan päässä, oli
haudankaivajan pieni talo, jonka seinistä valkea maali oli irtautunut
suurina liuskoina jättäen jälkeensä keltaisen harmaita läikkiä. Häneltä
saattoi saada avaimen.

Pienestä ikkunasta pilkotti valo syksy-yöhön. Mustien pilvien kiitävät
varjot hipoivat talon kattoa astuessani sisään. Haudankaivaja oli
pitkä, laiha mies, jonka ympärillä vaatteet riippuivat poimuissa
ja laskoksissa. Hänen sameat, harmaat silmänsä katselivat minua
tyytymättöminä. Kuitenkin käski hän minut istumaan.

Katselin huonetta, seinällä riippuvia hautalapioita ja isäntääni, joka
kyläläisten mielestä oli hiukan noin... Haastelimme jonkun aikaa.

— Kyllä niinkin, hautausmaa oli vanha. Joka kerta, kun kaivoi, löysi
entisten luita. Työ oli raskasta, mutta siihenkin tottui. Avain?
Aikoiko herra sinne nyt yöllä? Ee-ei! Siitä ei hyvää seuraisi.
Tiesipä haudankaivaja montakin seikkaa, joita muut eivät tienneet.
Sanoivat häntä hassahtavaksi, mutta joka ilta lukitsi hän portin kello
yhdeksältä ja aukaisi sen taas aamulla. Niin oli tehnyt siitä asti
kuin Haanperän Eemeli kuoli. Ei herra tainnut sitä juttua tietääkään?
Eiväthän monet täälläkään sitä tunteneet. Mutta kahvitpa piti toki
ensin juoda ja sitten jutella.

Ukon sameat silmät hohtivat, hän hieroi käsiään ja lisäsi puita
uuniin. Olin varmaan kysymykselläni koskenut sopivaan paikkaan hänen
sielussaan, eikä minulla oikeastaan ollut mitään jäämistäkään vastaan.

»Kuulkaapa, miten pohjoinen ulvoo ulkona. Sepä se lennättää pilviä.
Tällainen yö oli silloinkin kuin Eemeli meni sen Ruusenmarkin haudalle.
Siitä on kohta kaksitoista vuotta. Kerron teille koko jutun nyt, kunhan
lupaatte, ettette muille puhu, vaikka kyllähän monet siitä tietävät
lopun, joskaan eivät kokonaan.

Tiedättehän sen suuren, harmajan herrastalon, joka on kylän
eteläkulmassa. Siellä ne Ruusenmarkit olivat asuneet koko suku, poika
pojan jälkeen, siksi kunnes tämä viimeinen kuoli. Nyt ei kukaan
tahdo siellä asua, ostajat muuttavat sieltä pian pois ja myyvät
taas halvalla. Sanovat siellä kummittelevan. Herra nauraa, mutta
odottakaapa, kun kerron loppuun.

Tämä viimeinen Ruusenmarkki oli aikanaan nuori ja ihmiset pitivät
hänestä, sillä hän oli kaunis mies ja hyvä köyhille. Pappilassa oli
tytär, Sirkka neiti, ja he kulkivat paljon yksissä ja rakastivat
toisiaan. Heidän pitikin mennä naimisiin.

Haanperän Eemeli, tämän kylän kauppiaan poika, oli aika renttu, juoppo
ja tappelija. Hän ja se nuori Ruusenmarkki olivat jo lapsina aina
tapelleet toistensa kanssa ja Eemeli vihasi Ruusenmarkkia siksi, että
tämä oli niin hyvä ja hieno.

Eemelikin oli iskenyt silmänsä Sirkka neitiin, ei siksi että olisi
hänestä sen enempää pitänyt, vaan pikemminkin vain kiusatakseen
Ruusenmarkin nuoria herraa. Eemelikin oli hyvän näköinen ja kulki se
Sirkka neiti joskus hänenkin kanssaan.

Sitten se asianjuoksu oli vähän sekavaa, ei siitä ole koskaan saatu
täyttä selvää, mutta lopputulos oli se, että Eemeli kulki kylällä
ilkkuen ja ylpeänä ja Sirkka neiti laihtui ja kävi kalpeaksi. Kylän
ämmät alkoivat kuiskailla hänen olevan raskaana.

Muutamana elokuun yönä hukkui sitten Sirkka neiti pappilan ohi
juoksevaan jokeen ja Ruusenmarkki sai hänellä vain pienen kirjeen.

Minä se kaivoin Sirkka neidille haudan ja se oli surun päivä. Me
kaikki näimme, miten murheellinen Ruusenmarkin nuori herra oli. Kun
hautajaisista palattiin, tuli Haanperän Eemeli vastaan kylänraitilla
humalassa ja pilkkasanoja huudellen. Ruusenmarkki ei tehnyt mitään.
Minä vain näin, kuinka hän puri hammasta, niin että ohimosuonet
paisuivat. Minä ihan pelästyin hänen silmiensä ilmettä.

Seuraavana aamuna matkusti Ruusenmarkki pois eikä kukaan tietänyt,
minne. Sillä matkalla viipyi hän kolmattakymmentä vuotta. Tällä aikaa
Haanperän Eemeli joi ja rälläsi talonsa ja isänsä tavarat, kunnes oli
pakotettu rupeamaan rengiksi.

Kun Ruusenmarkki palasi matkaltaan, oli hän aivan muuttunut. Tukka
alkoi jo harmaantua, hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissä
outo hehku. Jotkut väittivät, että hän oli hullu, mutta rahaa hänellä
oli hyvin paljon. Välistä hän auttoi köyhiä, mutta aina niin, että
toiset eivät siitä tienneet.

Hän eli epäsäännöllisesti, kävi monta päivää kestävillä matkoilla ja
valvoi myöhään yöhön. Hänellä oli huone, joka oli täynnä lasipulloja ja
putkia ja niissä erivärisiä nesteitä ja pulvereita, ja huoneessa oli
erikoinen uuni, jossa oli palkeet. Ja huoneessa oli aina paha haju.

Ihmiset puhuivat hänestä nyt paljon pahaa eivätkä piiat tahtoneet
pysyä hänen palveluksessaan, sillä hän luki suuria kirjoja, joissa
oli mustat lehdet ja niillä punaisia merkkejä. Jotkut väittivät hänen
olevan liitossa paholaisen kanssa. Kerran kävi hänen luonaan uusi
kirkkoherrammekin, joka oli herännyt ja ankara mies. Mutta tämäkään ei
saanut hänen suhteensa mitään aikaan.

Hyvin usein kävi Ruusenmarkki hautausmaalla, mutta melkein aina
iltapimeällä. Luulen hänen istuskelleen pitkiä aikoja Sirkka neidin
haudalla, vaikka en tiedä varmasti. Ainakaan ei hän koskaan tästä
mitään puhunut.

Monesti hän pistäytyi minunkin mökissäni juttelemassa enkä minä hänessä
mitään hulluutta huomannut. Haanperän Eemelin oli hän ottanut taloonsa
rengiksi, piti häntä helpoissa töissä ja väliin ryypiskelikin hänen
kanssaan. Eikä heillä tuntunut enää olevan mitään vihankaunaa, mikä
kylläkin tuntui hiukan ihmeelliseltä.

Kerran me kävimme, Ruusenmarkki ja minä, hänen sukunsa hautaholvissa,
joka on kirkon takana hautausmaan keskellä. Hän tahtoi melkein väkisin
nähdä sen sisällä tietääkseen, kuten hän nauraen sanoi, millaiseen
koppiin hänet pian pistettäisiin. Holvin ruostuneen lukon aukaisemiseen
tarvittiin voimaa ja oven auettua löyhähti holvista vastaan niin
kauhea lahonneen lemu, että minua ihan kuvotti. Mutta Ruusenmarkki
meni holviin ja katseli tarkoin mätäneviä arkkuja. Sitten näytti hän
aivan seinän vierestä lattialta paikkaa ja sanoi tahtovansa, että hänen
arkkunsa pantaisiin siihen. Hän käski minua tarkasti muistamaan sen.

Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne
minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa
Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön. Lopulla
siirtyi puhe hautausmaahan ja aaveisiin. Kerroin muutamia tapauksia,
jotka itse olin nähnyt ja joiden vuoksi en mielelläni mene pimeässä
hautausmaalle. Ruusenmarkki tiesi myös kertomuksia ulkomailta ja ne
jutut karmivat minun selkäpiitäni. Mutta Haanperän Eemeli se vain
nauroi niille.

Ruusenmarkkikin nauroi, mutta minusta hänen naurussaan oli jotain
pirullista ja kammottavaa. Muistan yhä vieläkin melkein kokonaan sen,
mitä hän sanoi:

— Hah-haa, Eemeli! Sinä Laidatkin olla sellainen mies, joka ei pelkää
piruakaan. Minulla on sinulle hauska ehdotus. Sinä kai muistat, että
meillä aikoinaan oli vähän niin kuin riidankaunaa keskenämme. Mutta
nyt minä sovitan sen ja lupaan jättää sinulle perinnöksi taloni ja
kaikki rahani. Ja tiedäpä, että niitä on pankissa yli kolmesataatuhatta
markkaa. —

Meidän silmämme levisivät, sillä se merkitsi siihen aikaan hyvin paljon
rahaa. Mutta Ruusenmarkki jatkoi:

— Siinä on vain yksi pieni ehto, joka sinusta kuitenkin varmaan on
hyvin helppo. Kolmantena yönä sen jälkeen kuin minut on haudattu,
täytyy sinun kello kahdeltatoista mennä yksin hautausmaalle, aukaista
sukumme hautaholvi ja lyödä vasaralla minun arkkuni päähän kantaa
myöten naula, jonka itse sinulle annan. Mutta valoa ei sinulla saa olla
mukana ollenkaan.

Ensi viikolla minä teen laillisen testamentin ja teetän jo nyt
valmiiksi arkun, annan sinulle naulan ja näytän, mihin paikkaan se on
lyötävä.

Aamulla sinä, — Ruusenmarkki osoitti minua, — saat sitten tarkastaa
sen, ja jos se on tehty, tulee Haanperän Eemelistä sinä päivänä rikas
mies. —

Minun oli paha olla, vaikka ajattelinkin, että se oli vain humalaisen
miehen lörpötystä ja että Ruusenmarkki ei enää seuraavana aamuna
muistaisi koko juttua. Mutta Eemeli löi heti kättä Ruusenmarkin kanssa
ja niin kaupat oli tehty.

Erehdyin kuitenkin luullessani, että Ruusenmarkki unohtaisi koko
jutun, sillä seuraavan viikon alussa hän tuli hakemaan minua, ja me
matkustimme kolmisin Haanperän Eemelin kanssa kaupunkiin. Siellä kävi
Ruusenmarkki ensin lääkärin puheilla, joka antoi todistuksen siitä,
ettei Ruusenmarkin päässä ollut mitään vikaa. Sitten menimme kolmisin
asianajajan luo, joka kirjoitti kaikkien lain muotojen mukaisen
testamentin Ruusenmarkin viimeisestä tahdosta. Asianajaja ja minä
vahvistimme testamentin, joka viidellä lakkasinetillä suljettuna
annettiin Haanperän Eemelille. Mutta Ruusenmarkki kielsi meitä
hiiskumasta asiasta kenellekään.

Kotiin palattuamme kutsui Ruusenmarkki meidät luokseen ja näytti meille
ruumisarkkunsa. Se oli mahtavan suuri, tammesta tehty ja hopealla
silattu. Sen kanteen päänpuolelle oli kiinnitetty hopealevy, jonka
keskellä oli reikä. Siihen reikään tuli Eemelin lyödä naula. Tämänkin
Ruusenmarkki antoi valmiiksi hänelle. Me katselimme sitä ja näimme
ihmeeksemme, että se oli aivan tavallinen, neliskulmainen viiden tuuman
lankanaula.

Kului sitten jonkun aikaa ja tuli kevät ja kesä. Olin, vähitellen
unhottanut koko asian, mutta Ruusenmarkki tuli huonoksi ja alkoi yskiä
pahasti ja sylkeä verta. Seuraavana syksynä, syyskuun puolivälissä,
hän kuoli ja hänet pantiin siihen arkkuun, jonka hän itse oli talvella
ennakolta hankkinut. Mutta mitään hänen salaperäisiä tavaroitaan ei
löydetty. Siinä huoneessa, jota ihmiset olivat ihmetelleet, jopa hiukan
pelänneetkin, oli vain paha käry. Ja lattialla oli lasinpalasia ja
uunissa paljon mustaa tuhkaa.

Kun kuulin Ruusenmarkin kuolemasta, muistin hänen testamenttinsa ja
menin Haanperän Eemelin luokse. Testamentti oli hänellä tallessa ja
niin ikään Ruusenmarkin antama rautanaulakin.

Kävimme yhdessä Eemelin kanssa katsomassa ruumista, kun se makasi
arkussa. Sen vasen silmä ei ollut pysynyt kiinni, vaikka se oli useaan
kertaan suljettu umpeen painamalla. Se oli osittain musta, osittain
valkea, mutta himmeä niin kuin kuolleen silmä aina on. Minusta tuntui
siltä kuin olisi hän salaa iskenyt silmää Eemelille.

Me olimme myös molemmat Ruusenmarkin hautajaisissa, kun hänet
suljettiin esi-isiensä hautaholviin. Minä näytin sen paikan lattialla
seinän vierestä, mihin hän itse oli määrännyt arkkunsa pantavaksi.
Lattiassa oli pieni koroke seinävierustalla eikä arkun reuna joutunut
aivan seinään kiinni, vaan siihen jäi välille muutaman tuuman levyinen
rako. Arkku tuli olemaan sellaisessa asennossa, että päänpuoli oli
suoraan länteen ja jalkopuoli itään päin.

Hautajaisissa oli paljon väkeä, suurimmaksi osaksi köyhiä, joille
Ruusenmarkki eläessään oli ollut hyvä. Heistä itkivätkin monet ja
siunasivat häntä. Mutta oli siellä myös toisia, jotka sanoivat, että
hän oli ollut paholaisen palveluksessa ja joutuisi nyt helvettiin.
Haanperän Eemelin silmät kiiluivat ilkeästi, kun hän ajatteli rahoja,
jotka hän pian saisi huostaansa. Mutta kun arkkua kannettiin ohitse
ja hän peräytyi taaksepäin, sattui hän tallaamaan Sirkka neidin
hautakumpua. Silloin hän säpsähti ja tuli aivan kalpeaksi.

Seuraavina parina päivänä oli minun kovin paha olla ja minä jo kaduin,
että olin ollenkaan ryhtynyt osalliseksi tähän leikkiin. Minusta se
alkoi jo tuntua synniltä ja pahojen voimien ärsyttämiseltä. Sydämessäni
oli raskas onnettomuuden aavistus.

Kolmantena iltana Ruusenmarkin hautauksen jälkeen tuli Haanperän
Eemeli luokseni. Heti huomasin, että hän oli juonut, vaikka hänen
puheensa olikin selvää ja vaikka hän ei lainkaan horjunut. Hänellä oli
taskussaan Ruusenmarkin antama naula ja tavallinen puusepän vasara. Hän
oli olevinaan iloinen ja remseä ja kehuskeli rahoillaan jo etukäteen.
Näin kuitenkin selvästi, ettei hänenkään ollut oikein hyvä olla.

Varoittelin häntä, sillä olin hiukan levoton hänen puolestaan.
Mainitsinpa jotain Sirkka neidistäkin, mutta hän vain pöyhisteli ja
kerskaili, että kun hän ei kerran eläviä pelännyt, niin ei sitten
kuolleitakaan. Myös hän sanoi Sirkka neidistä pari asiaa, jotka
koskivat kovasti minun sydämeeni. Ja hän ryyppäsi yhä lisää pullosta,
joka hänellä oli mukanaan, ja antoi minullekin. Hänen sisunsa yltyi ja
nousi siitä yhä.

Kun kello oli vähän vailla kaksitoista, lähdimme yhdessä ulos. Oli
aivan samanlainen ilma kuin nytkin. Pohjatuuli kiskoi oksia puista
ja putoilevat lehdet löivät meitä kasvoihin. Pilvet olivat mustia ja
repaleisia ja kiitivät taivaalla hurjaa vauhtia. Kapea kuunsirppi
vilahti välistä niiden lomasta näkyviin. Se oli myrkynkeltainen ja
valaisi aavemaisesti puiden mustia, törröttäviä oksia. Tuuli oli
kylmä ja pureva. Eemelin päällä oli paksu, lämmin sarkatakki. Muistan
kadehtineeni häntä sen vuoksi.

Niin tulimme hautausmaan portille ja odotimme siinä kello kahtatoista.
Tuulen ulvonnan läpi kuulimme väliin vaimentuneesti tapulin tuuliviirin
ilkeän vingahtelun. Minun oli hyvin paha olla.

Kun kello oli täsmälleen kaksitoista, kulautti Haanperän Eemeli loput
pullon sisällyksestä kurkkuunsa ja löi pullon kiroten rikki hautausmaan
muurin kylkeen. Annoin hänelle hautaholvin avaimen ja hän aukaisi
raskaan, rautaisen portin sekä astui siitä hautausmaalle. Tuuli
paiskasi portin kiinni heti hänen perässään.

Eemelillä ei ollut mitään lyhtyä eikä valoa, niin kuin olikin määrä.
Kuulinkin hänen sen vuoksi pari kertaa kompastuvan hautakumpuihin ja
kiroavan katkerasti. Mutta sitten en kuullut muuta kuin tuulen ulvonnan
puiden oksissa ja tapulin ruostuneen viirin vingunnan.

Odotin odottamistani ja tunsin, kuinka kello tikitti taskussani. Se
tikitti äärettömän hitaasti, niin että jokaisen lyönnin välillä tuntui
olevan pitkä, pitkä aika. Ehdin ajatella melkein koko entisen elämäni
ja Ruusenmarkin ja Sirkka neidin jutun, istuessani siinä kosteassa
ruohossa hautausmaan muurin vieressä piippuani imien. Eikä piipun pahus
tahtonut oikein palaakaan, vaan sammui monta kertaa. Ja tuuli puhalsi
tulitikut aina sammuksiin, niin että lopulta pistin kyllästyneenä
piipun taskuuni.

Aloin olla levoton, sillä minusta tuntui siltä kuin olisi Haanperän
Eemeli ollut poissa jo monta tuntia. Mutta kun katsoin kelloani, oli
se vasta kolmetoista minuuttia yli kahdentoista. Juuri tällä samalla
hetkellä luulin kuulleeni jotain ääntä, aivan kuin rautalevyä olisi
kovalla voimalla lyöty kiveen ja kuin samalla joku olisi huutanut.

Ajattelin sen johtuvan vain omasta levottomuudestani. Arvelin, että
tuuli se ehkä vain ulvoi oksissa, enkä välittänyt siitä. Odotin yhä.

Vaivuin puoleksi uneen, sillä en ollut tottunut näin pitkään valvomaan.
Kun jälleen katsoin kelloani, oli se jo vähän yli kaksi. Nyt olin jo
todella huolissani, sillä Eemeliä ei vieläkään kuulunut palaavaksi.
Yht’äkkiä juolahti mieleeni ajatus, että hän ehkä halusikin vain
peloittaa minua, kun olin häntä varoitellut, ja oli työnsä tehtyään
hypännyt muurin yli hautausmaan toiselta laidalta ja lähtenyt kotiin
nukkumaan.

Tämä ajatus kiukutti minua. Minua myös nukutti kovasti; siihen kaiketi
vaikuttivat nuo pari Eemelin antamaa ryyppyä. Lopulta päätinkin lähteä
kotiin. Eemeli kyllä varmaan tulisi aamulla luokseni, jotta voisin
käydä testamentin mukaisesti tarkastamassa, oliko työ oikein tehty.

Lähdin kotiin päin kulkemaan. Mutta kuta kauemmaksi hautausmaalta
ehdin, sitä vaikeampi oli minun olla. Jokin sisässäni sanoi, että tein
väärin. Ja kotona en saanut unen rahtua silmiini koko yönä.

Aamu alkoi vähitellen sarastaa. Aurinko nousi ja tuli pilvisen yön
jälkeen hyvin kaunis päivä. Tuulikin oli lakannut puhaltamasta, niin
että oli aivan tyven.

Eemeliä ei vain kuulunut. Kun kello alkoi käydä yhdeksättä, kävi
levottomuuteni liian suureksi. Lähdin naapuritaloon ja kerroin Mattilan
vanhalle isännälle, joka oli tunnettu teräväksi ja viisaaksi mieheksi,
koko jutun ja pyysin häntä mukaani hautausmaalle.

Lähestyimme yhdessä rautaporttia. Mieleni oli niin raskas ja ruumiini
niin järkkynyt, että polveni eivät tahtoneet kestää. Jo kaukaa näimme,
että Ruusenmarkin hautaholvin ovi oli auki. Ja kun pääsimme lähemmä,
niin näimme, että se oli paiskattu auki kauhealla voimalla. Ovi oli
näet auetessa iskenyt kiviseinän kulmaan niin, että tuuman paksuinen
rauta oli taipunut kuhmuille. Sisällä vallitsi kauhea sekasorto.
Arkkujen lahonneet laudat olivat murtuneet ja jonkun ruumiin luita oli
lennähtänyt lattialle hajalleen. Mutta Ruusenmarkin arkku oli poissa.

Hautaholvin ovelta vei kirkon toiselle puolelle syvä ura, aivan kuin
raskasta esinettä olisi raahattu maassa. Kuljettua tietä merkitsivät
katkenneet pensaat ja kaatuneet ristit. Seurasimme sitä äänettöminä
ja peläten, sillä tunsimme, että kirkon takana saisimme nähdä jotain
kauheaa.

Kun käännyimme nurkan ympäri, olimme vähällä kompastua, sillä siinä
makasi Ruusenmarkin ruumis selällään kasvot taivasta kohti ja vasen
silmä auki himmeänä ja kiillottomana. Parin metrin päässä siitä oli
tyhjä arkku ja sen vieressä irtautunut kansi. Ja kannen päällä makasi
Haanperän Eemeli kasvot ruohoon painettuina.

Kun koetimme nostaa häntä pystyyn, huomasimmekin, että hän oli kuollut.
Hänen suunsa oli aivan ammollaan, ikään kuin hän olisi kuollessaan
huutanut hirveästi, ja kieli törrötti suussa paksuna ja sinisenä ja
paisuneena. Silmät olivat revähtäneet niin auki, että valkuaiset
näkyivät leveälti molemmin puolin silmäluomien päältä. Vääntyneissä
kasvoissa ja silmissä oli sellainen kauhun ilme, että Mattilan vanha
isäntä ja minä siunasimme itsemme vapisevin käsin.

Emme saaneet Eemelin ruumista irti arkun kannesta. Ja kun katselimme
häntä tarkemmin, näimme, että hän oli naulinnut takinliepeensä kiinni
arkun kanteen ja että naula oli kantaa myöten lyöty puuhun hopealevyn
reiästä.

Katsoimme kauhistuneina toisiamme. Kuvittelimme selvästi mielessämme,
kuinka Haanperän Eemeli oli pilkkopimeässä yössä, tuulen ulvoessa
puiden oksissa, tuntenut olevansa kiinni arkussa, kuinka hän oli
syöksynyt mielettömin voimin ulos holvista, paiskannut oven seinää
vasten ja huutanut ja raastanut arkkua perässään, kunnes se oli auennut
ja ruumis oli singahtanut ulos — ja kuinka Haanperän Eemeli oli samassa
lysähtänyt kuolleena arkun kannelle — — —»

Haudankaivaja lopetti juttunsa ja pirskautti miettivästi pitkän
syljen uunin eteen. Hänen silmänsä, joihin kertoessa oli kohonnut
kirkas hohto, muuttuivat jälleen sameiksi ja kiillottomiksi. Hetken
äänettömyyden jälkeen lisäsi hän vielä väsyneesti:

— Sellainen se oli kertomus Haanperän Eemelin kuolemasta. Siitä lähtien
olen minä joka ilta sulkenut hautausmaan portin kello yhdeksältä enkä
päästä enää ketään sinne pimeässä.




TALVINEN SUOJAPÄIVÄ.


Huone oli suuri ja sen ruskeat, tammiset seinäpaneelit kiilsivät kolmen
vahakynttilän valossa, nurkkien jäädessä hämärään. Vaikka oli päivä,
kalpea talvipäivä, oli tummat kaihtimet laskettu ikkunoiden eteen,
sillä keskellä lattiaa makasi mustalla veralla peitetyllä korokkeella
kuollut arkussaan, eikä kantta ollut vielä kierretty kiinni.

Jääkylän vanha parooni piti kädessään raskasta kynttilänjalkaa, jossa
kolme liekkiä sinisinä lepatti heittäen seinille vaihtuvia varjoja.
Hänen kätensä ei vavissut, kun hän katseli ruumista.

Se oli vanha nainen, jonka kuoppaposkisilla kasvoilla oli kuoleman
sinerrys. Kädet lepäsivät ristissä rinnan päällä ja niiden suonet
muodostivat ryppyiseen ihoon pingoittuneita, kiiltäviä kohonemia.
Leuka pisti esiin terävänä ja vaativana; silmät olivat auki ja niiden
kulmissa kiilsi pari hyytynyttä, lasimaista pisaraa. Mutta vanha
parooni ei pyyhkäissyt niitä pois eikä sulkenut kuolleen lasittuneita
silmiä.

Jääkylän vanhan paroonin käsi ei vavissut, vaikka hän tiesi jotain,
mitä kukaan muu ei tiennyt eikä tulisi koskaan tietämäänkään. Hän ei
tuntenut mitään omantunnonvaivaa eikä kauhua siitä, mitä oli tehnyt.

Kuuma, sulanut vahapisara valui kynttilänjalkaa pitkin vanhan paroonin
kädelle, mutta hän ei tuntenut sen polttoa. Kostealta katolta tuntui
irtaantuvan raskas suojalumi, liukuvan pehmeästi kalloa pitkin ja
putoavan paksuun kinokseen seinän vierelle, mutta vanha parooni ei
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Armida oli nyt siis vihdoin kuollut. Kahdenkymmenen pitkän vuoden
helvetti oli vihdoin lopussa. Vanha parooni oli jälleen vapaa, eikä hän
tuntenut pienintäkään katumusta. Se oli käynyt niin helposti. Armida
oli tuskin itsekään ehtinyt huomata sitä.

Armida oli lukenut mustia ja raskaita kirjoja, ja hän oli tehnyt elämän
synkäksi ja raskaaksi. Jääkylän vanha kartano, jossa ennen oli kaikunut
nauru ja soitto, oli muuttunut kylmäksi ja kuolleeksi ja sen elämä
kovaksi ja ankaraksi Armidan tullessa taloon. Nyt makasi hän jäykkänä
ja liikkumattomana, niin kuin oli elänytkin. Vanha parooni puhalsi
kynttilät sammuksiin, sulki oven jäljessään ja jätti hänet yksin
pimeyteen.

Armidan jälkiä oli kaikkialla. Työhuoneessa oli hänen suuri, musta
raamattunsa vielä avoinna telineellään, ja sen lehdillä oli kovia ja
ankaroita sanoja. Huonekalut olivat raskaita ja jykeviä. Seiniltä oli
poistettu väri ja elämä. Palvelijakin, joka auttoi sudennahkaturkit
Jääkylän vanhan paroonin päälle, oli jäykkä ja vakava.

Jääkylän vanha parooni pysähtyi portaille ja katseli harmaata taivasta
ja kosteata, lumista maisemaa, jonka yllä aamuhämärä huomaamatta,
vaihtui iltapäivän hämäräksi. Vanha parooni tunsi itsessään suojaisen
talvipäivän surullisen, raskaan tunnelman. Hän ei enää osannut iloita,
kun komea parivaljakko ajoi himmentyneet hopeakulkuset kilisten kuistin
eteen ja hän istuutui reen perään karhunnahkapeittojen alle. Nuo
kulkusetkin oli Armida kieltänyt: nekin olivat syntiä ja maallista
koreilua. Mutta reki kulki raskaasti, kun suojalumi takertui suuriksi
kokkareiksi jalaksiin, eikä kulkusten kilinässä ollut entistä heleätä
ääntä.

Hän, Jääkylän ylpeä parooni, oli nainut rikkaan porvaristytön
tuhlattuaan ensin perintörahansa ja tehtyään kartanonsa turvin suuria
velkoja. Armida oli ottanut talon ohjakset lujiin käsiinsä, murhannut
hänen elämänilonsa ja kuivettanut hänet vanhukseksi ennen aikojaan.
Heidän välillään oli ollut näkymätön ja salainen viha, joka myrkytti
kaiken ja teki kaksikymmentä kaunista vuotta Jääkylän paroonin elämästä
yhtämittaiseksi helvetiksi. Armida ei oikeastaan niin paljon puhunut,
mutta hänen katseensa oli kauhea. Mutta nyt se oli lopussa. Armida
oli juonut myrkyn... mutta siitä ei kukaan saanut tietää... Jääkylän
parooni saattoi rauhassa alkaa uuden elämän.

Mutta miksi kaikki oli niin lohduttoman harmaata ja miksi aisakellot
kilisivät niin vaimeasti raskaassa ilmassa? Miksi ei niissä ollut
entistä helakkaa, villiä ääntä, niin kuin oli silloin kuin Jääkylän
nuori parooni raisuilla hevosilla riensi iloisesta juomaseurasta
toiseen. Nuori parooni... niin, Jääkylän parooni alkoi olla jo vanha...
Mutta roskaa! Osaa sitä vanhanakin elämästä nauttia!

Kylä oli kovin kurja ja luhistunut. Kinokset olivat paksut ja talot
näyttivät omituisen litteiltä niiden keskellä. Jostain piipusta nousi
savua ja sekin oli harmaata eikä tahtonut jaksaa nousta korkealle, vaan
painui alas aivan kinosta pitkin.

Yht'äkkiä Jääkylän vanhasta paroonista tuntui kaikki niin omituisen
epätodelliselta, aivan kuin hän jostain yläpuolella olisi katsellut
itseään ja mielessään liikkuvia ajatuksia. Hän näki, kuinka reki kulki
raskaasti nuoskassa lumessa, ja näki, että vanha parooni kiukutteli
mennyttä nuoruuttaan. Ja kun hän jälleen palasi todellisuuteen, iski
hänen mieleensä lause, jonka Armida kerran oli sanonut ja jolle hän oli
vain nauranut:

»Tiedätkö, minä en uskalla jättää sinua yksin maailmaan. Jos minä
kerran kuolen, täytyy sinun kuolla minun jälkeeni. Minä tulen itse
sinua hakemaan, sillä sinä olet luonnostasi kevytmielinen ja voisit
pahalla tahrata kaiken sen hyvän, mitä minä olen sinulle tehnyt.»

Paksujen sudennahkaturkkien alla kihosi hiki Jääkylän vanhan paroonin
ruumiiseen. Hän ajatteli, että turkit olivat tällaisena päivänä liikaa.
Mutta sydämessään tiesi hän sen johtuvan siitä, että hän kuvitteli,
millaista olisi kuolla juuri nyt.

Reki pysähtyi postimestarin talon eteen. Taas tunsi Rautakylän vanha
parooni olevansa oman itsensä ulkopuolella. Hevoset seisoivat päät
riipuksissa, hiestyneillä kyljillä vaahtopirskeitä. Vanha parooni astui
sisään tupakansavuiseen huoneeseen, joka oli siniharmaa talvipäivän
kalpeassa valossa. Hän kätteli postimestaria ja asemapäällikköä ja
apteekkaria. Ja kohta hän nauroi heidän jutuilleen ja joi totilasinsa
pohjaan.

Mutta nämä kaikki vanhat ystävät ja juomaveikot tuntuivat vierailta ja
kaukaisilta ja omituisen varjomaisilta tupakansavuisessa huoneessa.
Lopuksi Jääkylän vanha parooni parin tunnin kuluttua hyvästeli ja lähti
pois ja sanoi reessä torkkuvalle ajopojalle, että tämä saisi ajaa
edellä kotiin; parooni tahtoi itse kävellä.

Ilman oli täyttänyt punertava hämärä, joka ei tullut mistään, vaan jota
säteili ilmasta itsestään. Jääkylän vanha parooni kulki hitaasti kylän
halki, kuuli kulkusten häipyvän, vaimenevan kilinän ja erotti jostain
kaukaa koiran kumean haukunnan. Mutta missään ei näkynyt ihmisiä ja
kylä oli äänetön ja jähmettyneen liikkumaton.

Kun vanha parooni ehti metsään, jonka suurten, solakkain mäntyjen
rungoista oli huurre sulanut, niin että ne olivat märkiä ja ruskeita
ylhäältä ja harmaita alempaa, tunsi hän, ettei hän enää ollut nuori ja
ettei hän enää osannut elää.

Alkoi tulla jo pimeä, mutta tie näkyi vielä selvästi ja siihen
painuneet kavionjäljet näyttivät mustilta. Vanhan paroonin tuli hiki ja
hän mietti mielessänsä, että turkit olivat sittenkin liian paksut.

Armida oli sanonut, että myöskin vanhan paroonin täytyisi pian kuolla.
Jääkylän vanha parooni muisti taas, että Armida oli uhannut tulla
itse häntä hakemaan. Paroonia puistatti. Hän oli hämärässä näkevinään
vaanivia varjoja puiden takaa. Hän kiirehti askeleitaan. Sydämessä
tuntui outo kouristus.

Hän vihasi nyt Armidaa enemmän kuin koskaan ennen. Mutta itselleenkään
sitä selvästi myöntämättä tiesi hän sisimmässään, että tämä viha oli
voimatonta, sillä Armida oli aina ollut väkevämpi häntä. Sitäkin
voimakkaampi nyt vainajana.

Tie teki vähän matkan päässä mutkan. Jääkylän parooni tunsi ja tiesi,
että mutkan takana oli Armida tulossa häntä vastaan, hakemaan häntä
pois. Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain
kuvittelua, oli hän jo näkevinään Armidan laihan, jäykistyneen ruumiin
liikkumassa tietä pitkin. Parooni saattoi erottaa hänen kuoppaposkiset
kasvonsa sekä tarmokkaan leuan ja ihon, jolla oli kuoleman sinerrys,
ja ennen kaikkea nuo tuimat harmaat silmät, joiden kulmissa oli pari
lasimaista, hyytynyttä pisaraa. Hän tiesi, että juuri tuolla tien
mutkassa he kohtaisivat toisensa.

Raskaat turkit painoivat yhä enemmän. Vanhan paroonin ruumis oli
aivan hiessä. Hän huohotti ja sydänalassa tuntui yltymistään yltyvä
kouristus. Äkkiä tunsi vanha parooni olevansa suuren pelon vallassa,
oudon kammon, suorastaan kuoleman kauhun. Häntä halutti kääntyä
takaisin, juosta, paeta... jonnekin... kauas. Mutta hän ei voinut.
Hänen ikään kuin oli pakko kulkea eteenpäin välttämätöntä, vaativaa
ratkaisua kohti.

Kun Jääkylän parooni oli ehtinyt tien mutkaan, putosi korkealta, männyn
kostealta oksalta, kasa märkää lunta tupsahtaen hänen eteensä hankeen.
Jääkylän vanha parooni hätkähti, horjahti ja kaatui tielle eikä noussut
enää.

Yön tultua alkoi hiljaa sataa lunta ja suuret, pehmeät hiutaleet
peittivät pian paksuissa sudennahkaturkeissa makaavan miehen. Siitä
löysi hänet aamulla kunnantalon ruotivaivainen, Leena, joka oli
matkalla katsomaan viimeisen kerran Jääkylän armeliasta ja hyvää Armida
emäntää.




KIROTUT SILMÄT.


»Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole
mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne.
Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita
hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja
ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin
turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!

Oletteko kuullut nimeni? Niin, minä olen arvossapidetty mies, hiukan
kuuluisakin, vai kuinka? Ha-haa! Ehdin vielä pitkälle — en ole
vanhakaan — kunhan hermoni vain parantuvat. Vain pari kuukautta ehkä,
luulen sen riittävän.

Olette kukaties lukenut minun tutkielmani »Tilastotieteen käyttämisestä
yleisen rikollisuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa?» Se herätti
aikoinaan paljon huomiota. Minuun kiinnitetään suuria toiveita.
Täydentäisin ja jatkaisin sitä nyt, elleivät nuo kirotut silmät aina
vaivaisi minua!

Silmissänikö vikaa? Hah-haa! Erehdytte taas. Minun silmäni ovat
hyvässä kunnossa, vieläpä paremmat kuin toisten. Mutta nuo kaksi
kirottua silmää ne...! Ebban silmät nimittäin. Ne ne häiritsevät minua,
kiusaavat minua, hermostuttavat ja ärsyttävät, vaikka Ebba onkin
kuollut. Ebba raukka. Hän lepää nyt kirkkomaassa, rauhassa — — niin — —
—.

Ei, ei, saatana! Ei! Minä en murhannut Ebbaa! Vai ette sanonut
mitään? Hm, luulin kuulleeni jotain, hermoni ovat vähän kiihdyksissä.
Katsokaahan, hänen silmänsä elävät eivätkä anna minulle milloinkaan
rauhaa.

Mutta sehän oli hänen oma syynsä. Itsehän hän niin tahtoi. Ja miksi hän
suostui siihen? Minä olin silloin nuori enkä osannut harkita tekojani.
Ebba oli niin kaunis, ja minähän kyllä rakastin häntä. Niin, rakastin,
ja jos minä joskus satuin jotain lupaamaan — ha-haa! — niin sehän vain
oli hetken hurmassa luvattu — kuinka se nyt latinaksi sanotaankaan? —
aivan ajattelematta. Mutta hän uskoi varmaan siihen — hän taisi, näin
meidän kesken sanoen, olla hiukan typerä — ja sitäpaitsi hän oli niin
kovin viaton.

Tietysti minä pidin hänestä, rakastin häntä. Mutta hän oli köyhä ja
halpa-arvoinen. Enhän minä voinut häntä naida. Sehän olisi ollut
mielettömyyttä ja itsetuhoamista. Minun tieni tähtäsi korkealle —
a-a-a-a-h! — korkealle, niin kovin korkealle! Häntä minun olisi ollut
mahdoton ottaa mukaani. Hän olisi ollut taakka, este, kahle. Kaikki
olisivat minua nauraneet, jos olisin jonkun rihkamakauppiaan tyttären
kanssa yrittänyt ruveta nousemaan kunnian ja loiston portaita. Se olisi
särkenyt urani ja unelmani, sen ajatteleminenkin jo oli mieletöntä, se
oli yksinkertaisesti sanoen mahdotonta, aivan mahdotonta.

Voi, kuinka hyvin minä muistankaan sen alun! Silloin kukkivat tuomet ja
minä olin juuri saanut maisterinsormukseni ja suuret unelmat kypsyivät
mielessäni. Me leikittelimme yhdessä, Ebba ja minä, muka kiistellen.
Se tapahtui tuomilehdossa, ja tuomien tuoksussa oli kummallista
värinää. Oli valkea kesäyö ja leikitellessämme minä sieppasin hänet
syliini, muka vain vangitakseni leikillä hänet. Tunsin silloin hänen
vyötäistensä hennon notkeuden ja lanteittensa pehmeän kaarteen omaa
ruumistani vasten.

A-a-a-ah, miten hullu minä silloin olin. Mutta veri jyskytti
pyörryttäen ohimoissani ja minä tunsin kasvoilleni painuneen vaatteen
lävitse hänen nuoren povensa huohotuksen ja hänen sydämensä lyönnit.
Hän pelkäsi, hän tempoili itseään irti, hän tahtoi huutaa, mutta minä
puhuin hulluja, kiihkeitä sanoja hänen pieneen korvaansa, minä lupasin,
ehkäpä vannoinkin. Ja hän raukeni syliini, uskoen minuun, tuossa
valkeassa, tuomentuoksuisessa kesäyössä.

Hullu minä silloin olin, kun annoin tuon ainoan hetken takia alttiiksi
koko loistavan tulevaisuuteni. En ajatellut silloin muuta kuin aistien
pyörryttävää hekumaa. Ja rakastinhan minä Ebbaa, vaikkakin vähemmän
kuin tulevaisuuttani.

Unohdin pian koko asian, sillä tein ankarasti työtä koko kesän. Tutkin
kirjastoja ja alustelin tutkielmaani. Kunnianhimoni oli suuri. Tahdoin
jo nuorena päästä eteenpäin. Paljonkaan en ehtinyt tavata Ebbaa. Mutta
kerran, juuri kun asterit alkoivat kukkia ja ilmassa oli jo syksyn
kaiku, tuli Ebba luokseni muistuttamaan minua lupauksestani. Hän vaati,
että täyttäisin sen pian. Samalla hän kuiskasi korvaani jotain, joka
sai minut kauhistumaan ja kiroamaan.

Lähetin Ebban pois toiselle paikkakunnalle. Kun hänen aikansa oli
tullut, menin hänen luokseen ja selitin hänelle, kuinka mahdotonta
minun oli täyttää se, mitä joskus ajattelematta olin tullut luvanneeksi
hänelle. Hän itki ja valitti, mutta tulevaisuuteni oli kysymyksessä, ja
minä otin lapsen pois häneltä.

Minä vannon, niin, minä vannon, ja te tietysti ymmärrätte, ettei
minulla ollut pienintäkään aikomusta tappaa sitä. Se oli vain sattuma,
ikävä tapaturma, että se putosi vahingossa siihen suohautaan. Enkähän
minä voinut estää maata vierimästä sen päälle. Ah, kuinka kaameasti
vihreä, limainen vesi loiskahti, kun se putosi sinne! Ja kirottua,
miten se huusi ja parkui vielä sittenkin kauan aikaa, vaikka olin
tukkinut sammalia sen suuhun! Miksi helvetissä sen täytyi parkua? Se
teki minuun pahan, kovin pahan ja ikävän vaikutuksen.

Palasin Ebban luokse. Juuri silloin se tapahtui. Hän ei sanonut mitään.
Miksi hän ei sanonut mitään? Hän vain katsoi minuun, katsoi kokonaisia
ikuisuuksia noilla saatanallisilla silmillään. Tuo katse kaivautui
minuun kuin tulinen neula, se kaivautui ikipäiviksi sydämeni syvimpään
pohjukkaan, enkä minä koskaan pääse vapautumaan siitä.

Ebba palasi lakaisin kotiinsa ja sai jonkinlaisen halvauksen, niin
ettei hän päässyt enää kävelemään. En käynyt kertaakaan hänen luonaan,
mutta sain toisilta tietää, että hänen täytyi aina maata vuoteessaan
liikkumattomana ja että vain hänen silmänsä elivät ja liikkuivat.

Joka päivä täytyi minun kulkea sen talon ohitse, missä hän makasi, ja
aina tunsin minä silloin seinien ja verhojen lävitse hänen kirotut
silmänsä. Minä näin, kuinka ne katselivat minua. Ah, tuo kirottu katse
kaivautui jokaiseen soluuni, se poltti ja repi hermojani, se seurasi
minua, se turmeli työni, kaikkeni, koko elämäni. Mikään ei sitä kyennyt
estämään eikä antamaan minulle rauhaa.

En ollut koskaan käynyt hänen huoneessaan, mutta kuitenkin näin sen
aina silmieni edessä. Saatoin erottaa huonekalut, taulut seinillä,
verhot, lattiamaton kuviot — mutta ennen kaikkea vuoteen ja siinä
makaavan liikkumattoman ruumiin. Ja sitten nuo Ebban kirotut, polttavat
silmät.

Ha-haa! Minä en voinut kestää sitä kauempaa. Tuo katse vei öitteni unen
ja ennen kaikkea häiritsi se minua tieteellisissä tutkimuksissani.
Ihmiset alkoivat katsella minua epäillen ja peläten, kun yhtäkkiä
kesken vilkkaimmankin keskustelun saatoin hätkähtää ja raivostua
nähdessäni nuo silmät milloin missäkin: seinissä, katossa,
huonekaluissa, kuvissa tai oman seuralaiseni silmien paikalla.

Oma syynsä! Miksi hänen tarvitsi häiritä minua niin? Eihän minulle
jäänyt mitään muuta keinoa. Oli pimeä syysyö, kun salaa vihdoin hiivin
hänen huoneeseensa. Olinhan nähnyt sen mielessäni niin monesti. Ja
tunsinhan jokaisen nurkan jo ennestään.

Hän makasi juuri niin kuin olin ajatellutkin. Mutta nyt hän nukkui.
Hänen silmänsä eivät voineet sillä hetkellä häiritä minua, sillä ne
olivat kiinni.

Minulla oli mukanani kirves. Löin sillä häntä päähän. Terä iski luuhun,
niin että rusahti. Jollain tapaa Ebba pääsi istumaan, mutta kaatui
aivan kohta. Oli pimeä enkä minä oikein nähnyt muuta kuin tummat
hiukset valkeata raitia vasten. Löin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes
jostain katkenneesta valtimosta lämmin suihku ruiskahti kasvoilleni.
Silloin läksin minä pois, sillä otaksuin, että olin vihdoinkin päässyt
rauhaan noista saatanallisista silmistä.

Seuraavana aamuna minut vangittiin. Selitin koko asian, kuinka
hän tahallaan oli pirullisesti kiusannut minua noilla kirotuilla
silmillään, niin etten ollut rauhassa voinut työskennellä. He
säälittelivät minun kärsimyksiäni ja lähettivät minut puoliväkisin
tänne hermojani parantamaan ja toipumaan mielenjärkytyksestäni, jotta
voisin jälleen jonkun ajan kuluttua jatkaa tieteellisiä töitäni koko
ihmiskunnan hyödyksi. Tunsin itsekin, kuinka hermoni olivat järkkyneet,
ja kun minulle kerran luvattiin vapaapaikka, mikä on varsin hyvä
varattomalle tiedemiehelle, niin matkustin mielelläni.

Mutta kirous alkoi uudestaan. Juuri kun astuin junaan, näin Ebban
ruumissaaton kulkevan hautausmaata kohti. Ja kautta perkeleen — kirotut
silmät katsoivat minuun jälleen kuolleesta, murskautuneesta päästä
mustan ruumisarkun paksujen lautojen lävitse. Eivätkä ne ole jättäneet
minua vieläkään rauhaan. Oltuani täällä muutamia päiviä alkoivat ne
jälleen näkyä joka paikassa yksityishuoneessani. Yritin väijyä niitä ja
lyödä niitä jollain aseella ja puhkaista ne, mutta ne väistyivät aina
siirtyen ikään kuin härnäten Loiseen paikkaan.

Sitä kesti kauan aikaa. Olin jo melkein epätoivoissani, kun vihdoin
keksin oikean keinon. Kuitenkin oli siinä yksi pulma. Palvelija ei
tahtonut päästää minua ulos täältä. Hän oli kovin yksinkertainen,
vaikka tarkoitti tietysti hyvää. Hän vain aina sanoi, että tarvitsin
lepoa ja rauhaa enkä saisi rasittaa turhaan itseäni. Aivan kuin minulla
olisi ollut mitään rauhaa noiden silmien aina ahdistaessa minua. Eikä
se nauta ymmärtänyt edes selityksiäni ja asian tärkeyttä. Kun ei ollut
muuta neuvoa, olin minä viekas, löin hänet muutamana iltana huomaamatta
tuolillani pyörryksiin ja otin itse avaimet.

Kaikki olivat menossa makuulle. Hiivin silloin salaa ulos ja kuljin
kauas pois. Olin palvelijalta ottanut myös tarvitsemani määrän rahaa.
Matkustin määräpaikkaani yöjunalla ja olin seuraavan päivän metsässä
piilossa, ettei kukaan olisi saanut päähänsä estää minua aikeessani.
Illan tultua hiivin salaa hautausmaalle. Pitkän etsinnän jälkeen
löysin Ebban haudan. Siinä oli vain multakumpu ja pieni puuristi. Olin
löytänyt lapion muutamasta heinäladosta. Ja kuu paistoi juuri tarpeeksi
mustien pilvien lomista.

Maa oli märkää ja ruskeat lehdet peittivät hautausmaan käytäviä. Aloin
kaivaa, ja se kävi niin sukkelasti, että aivan huusin mielihyvästä.
Pian tuli arkku esiin ja sen mustien lautojen lävitse katsoivat minua
Ebban silmät kuun häviävässä valossa. Mutta en pelännyt niitä tällä
kertaa, sillä tiesin voittavani ne kohta.

Arkku oli kehno. Helposti sain lapionkärjellä väännetyksi kannen auki.
Kuulin ruostuneiden ruuvien kitinän, kun ne irtautuivat puusta. Siinä
makasi Ebba. Hänen lasimaiset silmänsä olivat auki, niin kuin olin jo
nähnyt. Ne loistivat kuin lasi kuun säteissä.

Siinä olivat siis vihdoinkin nuo kirotut silmät. Minä aioin upottaa
sormeni niihin, repiä ja raastaa ne rikki. Huuliltani pääsi pidätetyn
raivon ähkäisy, kun koukistunein sormin kumarruin niitä kohti.

Silloin ympäröivät poliisit ja palvelijat haudan, tempasivat minut ylös
sieltä ja veivät minut mukanaan. Huusin ja riehuin raivoissani, kun
tehtäväni jäi näin suorittamalla. Mutta riehuntani oli turhaa, sillä
minut puettiin kirottuun pakkopaitaan.

Täällä sairaalassa olen nyt sen jälkeen taas virunut. Ensin pakosta,
mutta nyt jo omasta halusta. Hermoni eivät ole vielä kunnossa.
Helvettiäni vain jatkuu. Nuo silmät kiusaavat minua hellittämältä, nuo
kaksi kirottua silmää. Katsokaahan: näettekö tuolla nurkassa, tuolla,
näettekö? Ah... ne liikkuvat! Aaah! Aaah! Alati näen minä edessäni,
aina ja iankaikkisesti, Ebban silmät, nuo kaksi kirottua, ikuisesti
kirottua silmää! A-a-ah!

Miksi ei minun annettu murskata, särkeä niitä? Nyt olisi minulla rauha,
jos olisin saanut nähdä Ebban limaiset silmäkuopat tyhjinä. Mutta sitä
ei minulle suotu. Kirottua! Nyt ei työstänikään voi enää tulla mitään.
Mutta tieteelle, maamme tieteelle tahdottiin tehdä tämä vahinko samalla
kuin minulle itsellenikin. Miksi? Vastatkaa te, jos osaatte. A-a-ah.»




PYHÄN BARBARAN KUVA.


»Koska kerran olen joutunut viettämään yöni täällä enkä jonkun
herkkähermoisuuspuuskan lähden saa unta, tahdon aikani kuluksi
kirjoittaa jotain tyhjänpäiväistä. Lapsesta alkaen olen nimittäin
paljon pitänyt kirjoittelemisesta, olenpa joskus yritellyt runojakin,
vaikka taipumukseni myöhemmin suuntautuivat enemmän toiselle
taidealalle.

Nyt onkin minulla hiukan syytä kirjoittaa, koska elämääni on tullut
'uusi värähdys'. Ah, se on kovin ihanaa ajatella. Ehkä huomenna näytän
tämän hänelle. Kunhan vain ainoa kynttiläni kestäisi kyllin kauan.

Ensiksi kuitenkin vähän kiroilen tuota vanhaa kirkonvartija rahjusta,
joka illalla sulki oven katsomatta lainkaan, jäikö ketään sisälle
kirkkoon. Kun olin saanut työni valmiiksi, huomasin näet, että ovi oli
väännetty lukkoon ja että sitä oli mahdotonta aukaista sisäpuolelta.
Ikkunat ovat peräisin keskiajalla, niitä ei, harvinaisia kyllä, ole
suurenneltu, ruudut ovat mitättömän pienet eikä minulla todella ole
pienintäkään halua ruveta särkemään ihania lasimaalauksia turhan vuoksi.

Sakaristossa ei ole mitään ovea eikä minulla ole muuta neuvoa kuin
asettua yöksi tänne. Moni tämän seudun asukkaista ei sitä varmaankaan
tekisi. He ovat kovin taikauskoista väkeä. Kirkon kummituksista
kerrotaan myös juttuja. Lattian alle on haudattu paljon ihmisiä eikä
heitä ole täältä siirretty pois, niin kuin useissa muissa vanhoissa
kirkoissa on ollut tapana tehdä viime aikoina. Nuo maalaiskollot ovat
minulle vihamielisiä työni tähden. He eivät käsitä vielä sen arvoa.
Joku heitti kerran kivellä minua kulkiessani kylän lävitse.

Minulla ei ole silti mitään tätä yönviettotapaa vastaan. Vahinko vain,
etten saa unta. Jollain tapaa minuun nähtävästi ympäristö sentään
vaikuttaa. Yritin vähän huutaakin, mutta ääneni kaikui holvissa niin
ontosti ja ilkeitä mielikuvia herättävästi, että luovuin siitä. Eikä se
mitään auttaisikaan, sillä kiviseinät ovat mielettömän paksut ja kirkko
on vielä keskellä hautausmaata eikä kukaan täälläpäin uskalla yöllä
liikkua edes hautausmaan lähettyvillä.

Nämä elokuun yöt ovat oikeastaan hiukan liiankin pimeitä. Nyt vielä
taivas on pilvessä eikä kuutakaan näy. Hymyilyttää vähän muistaessani,
että vielä viime yönä olin iloissani näistä pimeistä öistä. Tempora
mutantur...

Tämä kirkko on ikivanha, tavallista keskiaikaista mallia. Jo kuusisataa
vuotta se on harmaakivimuureineen uhmaillut aikaa ja katoavaisuutta
pysyen sisäpuoleltaankin melkein muuttumattomana. Viime aikoina
on tänne sentään toimitettu uudet penkit ja tehty muitakin pikku
muutoksia. Toista sataa vuotta sitten peitettiin jonkun mielettömän
päätöksen mukaan ihanat keskiaikaiset seinämaalaukset tässä, samoin
kuin muissakin vanhoissa kirkoissa, valkoisen, kolkon rappauksen alle.
Joidenkin nerojen mielestä 'niillä ei ollut mitään historiallista eikä
myöskään taiteellista arvoa'.

Nykyään ne kuitenkin ovat päässeet oikeaan arvoonsa. Minut valittiin
taiteilijana johtamaan täällä paljastustöitä. Seudun asukkaat,
jotka ovat pinttyneet vanhoihin tapoihinsa, tietysti aikoinaan
ankarasti vastustivat kuvien peittämistä, mutta muutamat kiihkoilijat
hurmahenkisen pappinsa johdolla pääsivät voitolle. Nyt, totuttuaan
siihen, kiroavat he minua ja minun työtäni, etenkin kun muutamissa
keskusteluissa olen tullut loukanneeksi heidän uskonnollisia
ennakkoluulojaan.

Vanha perimätieto kertoo, että saarnastuolin vierestä aikoinaan johti
ulos melkein kilometrin pituinen salakäytävä, päättyen lähellä pappilaa
olevaan pieneen metsikköön. Se oli kaiketi rakennettu niihin aikoihin,
jolloin heimosotia vielä käytiin ja ensimmäisiä pappeja vainottiin.
Työni lomassa olen yrittänyt etsiä sitä. Jos sitä on ollenkaan
olemassa, on se tietysti pahoin turmeltunut.

Olen asunut pappilassa koko työni ajan. Kirkkoherra on kovin vanha
ja mielestäni hiukan höperö. Hän ei enää paljon saarnaa, vaan antaa
kappalaisen pitää jumalanpalveluksista huolta, hoitaen itse kansliaa,
miten kykenee. Hän on aina kintereilläni, kun yritän kirkossa jotain
uutta, ja iskee kuin vanha haukka niskaani, jos suunnittelen jotain
muutosta. Välistä minua kiukuttaa hänen itsepintaisuutensa, mutta en
voi hänelle mitään, sillä hänellä on kirkkovaltuusto takanaan. Hän on
höperö, mutta hänen rouvansa sen sijaan... no, hänestä puhun hiukan
myöhemmin.

Kysyin kerran kirkkoherralta jotain salakäytävästä, sillä hänen
puheistaan olen huomannut, että hänellä on jotain vihiä siitä. Mutta
jos hänellä tietoja on, haluaa hän pitää ne ominaan. Hän vain hymyili
salaperäisesti, ja kun tahdoin tutkia muuria siltä kohden, missä oven
pitäisi sijaita, kielsi hän minua jyrkästi koskemasta mihinkään... Hän
on kuin onkin höperö.

Kerrotaan myös tarinaa jostain papista, jonka pakanat olisivat
muuranneet elävänä seinäkomeroon alttarin viereen. Siinä jutussa voi
kyllä olla historiallista pohjaa, ja se se juuri herättääkin eniten
pelkoa kyläläisissä. Heidän mielestään nämä vanhat kirkot ovat öisin
aaveiden ja pahojen voimien temmellyskenttiä. He ovat muka joskus öisin
kuulleet täältä ulvontaa ja kolauksia kuin ankarasta kamppailusta.
Oikeastaan en ihmettelisi, vaikka joku olisi ilkeyksissään lukinnut
jäljessäni oven jättääkseen minut pahojen henkien käsiin, mihin minä
monien mielestä kuulemma olen omiani joutumaan. Huomenaamuna ainakin
saavat pitkän nenän...

Työni alkaa vähitellen olla lopussa. Paria pylvästä työmiehet vielä
hiukan naputtelevat. Illalla olin juuri saanut viimeiset rappaushituset
pois kauniista P. Yrjänän kuvasta, kun huomasin, että minut oli
teljetty yöksi kirkkoon.

Joka tapauksessa tämä työ on ollut suurenmoista ja jättänyt mieleeni
unohtumattomia vaikutelmia. Lähtiessäni olen toinen mies kuin
tullessani. Vaikka taitaapa siihen olla muitakin syitä.

Ihmeellistä on nähdä, kuinka kuvien ääriviivat alkavat vähitellen
piirtyä esiin, kuinka ikivanhat, ihmeelliset värit alkavat kuultaa
likaisen rappauksen alta. Ennen osattiin värit sekoittaa oikein, ne
ovat toista kuin nykyajan turmeltuvat patenttivärit. Tuon värien
ihanuuden edessä voi taiteilija polvistua. Vuosisadat ovat luoneet
niihin omituisen hienon kajastuksen, aivan kuin sordiini antaa
viulunkieliin herkän, vaimennetun äänen. Aika on antanut maalauksille
ihmeellisen tenhovoiman.

Taiteilija on tuntematon. Joka tapauksessa on hän käynyt mestarien
koulua. Luultavasti hän on ollut ulkomaalainen. Olen saanut esiin
muutamia ornamentteja, joiden tapaisia ei missään muussa maamme
kirkossa ole tavattu. Ne ovat aivan erikoisia, kiemuralehtisiä,
lehtisuonet selvästi näkyvissä, mikä on hyvin harvinaista ja todistaa
erikoista taitoa.

Varsinkin eräs omituinen seikka on kiinnittänyt huomiotani. Olen
tavannut muutamissa seinien liikenevissä kohdissa kaikkiaan kahdeksan
aivan erikoislaatuista kuvaa, joiden merkitystä en ole kyennyt
arvaamaan. Aihe on puoleksi ihminen, puoleksi eläin. Yläpuoli on
ihminen tavallista pyhimysmallia, mutta alapuoli on eläimen, muodoton
ja karkeatekoinen, herättäen sellaisen vaikutelman kuin se olisi
kovassa kiireessä tehty. Kaikki ovat erilaisia, mutta ajatus on
yhteinen. Luulen, ettei missään muualla, ainakaan meillä, ole tätä
aihetta tavattu.

Samoin on siellä täällä ympäri kirkkoa, kuvien lomissa ja hämärämmissä
nurkissa, karkeatekoisia, irvistäviä paholaisnaamoja. Luultavasti
niiden tarkoituksena on ollut säikyttää katsojaa, kun hän yht'äkkiä
kohtasi ne edessään. Ne ovat varsin karkeasti maalattuja, mutta
ihmeen eläviä, herättäen todellakin jonkinlaista pelon tunnetta.
Kirkkoherra oli hyvin kauhistunut nähdessään ne ja vaati, että niiden
päälle levitettäisiin uudestaan laastia. Hänen tarkoituksensa oli
epäselvä, hän mutisi vain jotain 'saatanan voimista', enkä minä voinut
suostua hänen ehdotukseensa. Hymyilin hiukan salaa, kun hän poistui
kiihtyneenä, tepastellen kuin kukko kirkon käytävällä.

Tunnen outoa sukulaisuussuhdetta tuohon tuntemattomaan taiteilijaan.
Jollain tapaa vaistoan, että hänkin on ollut nuori ja kunnianhimoinen
samoin kuin minä itsekin. Hänkin on kerran tehnyt työtä näiden
samojen seinien sisällä. Ehkä hänkin silloin asui pappilassa, ja
kukaties oli silloinenkin pappi vanha ja hänellä nuori vaimo. No,
tässä tuli laskuvirhe: silloinhan oli vallalla katolinen oppi eivätkä
papit saaneet mennä naimisiin. Mutta ehkä hänellä oli emännöitsijä,
jalkavaimo; sitähän ei pidetty syntinä eikä minään tuohon maailman
aikaan ja varsinkaan ei maaseudulla. Jollain tapaa on tämä mielikuva
tuosta edeltäjästäni saanut minut valtaansa enkä tahdo siitä kernaasti
luopua.

Tuon tuntemattoman taiteilijan sielu värisee hänen kuvissaan.
Varmaankin oli hän syvän hartauden vallassa näitä kuvia maalatessaan.
Mutta kuitenkaan ei hän ole voinut karttaa maallistakaan kauneutta.
Olen huomannut, kuinka hän Pyhää Barbaraa esittävässä freskossaan
on suorastaan hekumoinut kiduttajiensa käsissä olevan Barbaran
alastomuudella.

Johtui mieleeni eräs omituinen ajatus. Nuo paholaisnaamat ja kahdeksan
eriskummallista puolieläinkuvaa ovat aivan toisenlaisella tekotavalla
käsiteltyjä. Paholaisnaamat ja puolieläinten alaruumiit ovat
kehittymättömän käden, mutta aivan erikoisen mielenlaadun tuotetta.
Puolieläinten yläruumiit taas ovat selvästi tuon tuntemattoman
taiteilijan tekemiä. Niissä ilmenee hänen käsittelytapansa ja
siveltimenkäyttönsä aivan erikoisella voimalla.

Tuntuu välistä siltä kuin kaksi taiteilijaa olisi samalla kertaa täällä
tehnyt työtä. Kaksi taiteilijaa... toinen taitava... toinen tottumaton
ja kömpelökätinen. Mutta miksi edellinen olisi antanut jälkimmäisen
tuhria ja täydennellä hänen töitään?

Muistin äkkiä pahoja henkiä, joitten sanotaan asuvan öisin vanhoissa
kirkoissa. Tuo ajatus kahdesta taiteilijasta kohottaa mieleen
outoja, kammottavia ajatuksia. Se antaa aihetta hurjan fantastisiin
mielikuviin...

Luulen, että alan hermostua. Mutta se ei olekaan ihme, sillä tämä
ympäristö on kammottava.

Puhunpa välillä vähän hauskempaa. Ehkä hänen ajattelemisensa voi
rauhoittaa mieltäni.

Kuten sanottu, kirkkoherra on vanha höperö, mutta hänen vaimonsa on
nuori ja mielestäni hyvin kaunis. Heti tänne tullessani kiinnitin
huomiota heidän luonnottomaan ikäeroonsa. Sain kuulla, osaksi häneltä
itseltään, osaksi muilta, että hän on köyhän papin tytär, peräisin
suuresta lapsijoukosta. Isänsä kuoltua oli hän joutunut avuttomana
maailmaan. Kirkkoherra oli kohdannut hänet kerran, pari vuotta sitten,
rakastunut häneen ja saanut hänet suostumaan vaimokseen. Hän oli
suostunut tähän vain saadakseen sisaruksilleen jotain taloudellista
tukea. Mutta siinäkin on hän pettynyt, sillä kirkkoherra on harvinaisen
itara. Minun päivälliseni ovat olleet varsin kehnoja. Selvästi olen
havainnut, että rouva itsekin häpeää ruokapöydän niukkuutta.

Kirkkoherra ei ole hyvä vaimolleen. Olen nähnyt hänen usein moittivan
tätä kaikenlaisista pikkuseikoista. Mutta enimmän minua inhoiltaa
nähdessäni hänen joskus, niin vanha mies kuin hän onkin, himokkain
silmin katselevan nuoren vaimonsa ääriviivoja. Ja monta kertaa aamuisin
ovat hänen silmänsä itkusta punaiset.

Hän soittaa viulua. Hän on itse kertonut, että se on hänen ainoa
lohdutuksensa pitkinä, yksinäisinä talvi-iltoina. Uh, miten minä
vihaankaan kirkkoherraa! Hänessä on jotain käärmemäistä, joka
matelee syrjään iskeäkseen sitten suoraan kantapäähän. Mutta hän
soittaa ihanasti. Minä säestän häntä vanhalla, epävireessä olevalla
taffelipianolla pappilan suuressa salissa. Hänen viulunsa sävelissä soi
kokonaisten sukupolvien ikävä.

Hän on kuin karitsa pedon kynsissä, paitsi silloin kuin hän soittaa.
Silloin hän aina unohtaa kaiken muun. Olemme joskus harjoitelleet
mestarien suuria kappaleita ja hän etsii aina ne osat, joissa pursuva
intohimo ja palava nuoruus hakevat ilmaisuaan. Kun hän taivuttaa nuoren
ruumiinsa taaksepäin silmät puoleksi ummessa, antautuu hän viululleen
hekumallisesti ja kokonaan. Olen nähnyt hänen koko ruumiinsa silloin
värisevän.

Kirkkoherra on ollut hänelle vihainen monta kertaa siksi, että soitamme
vain »maallisia» kappaleita. Hän tahtoisi vaimonsa soittavan »Siionin
virsien» sävelmiä. Mutta joka ilta valtaa meidät uusi soitannollisen
intohimon puuska ja me soitamme suuren salin tulvilleen pakanallista
kauneutta. Silloin ovat kirkkoherran silmät kuin ärsytetyn käärmeen.

Muistan pariisilaisen ystäväni, säveltäjä Poniarewin. Kerran
illalla hän soitti rakkaudesta. Sävelet huumasivat kaikki meidät
kuulijat, saattoivat meidät pois suunniltamme, tekivät meidät melkein
mielipuoliksi intohimosta. Niiden kaipuu ja tuska oli hirvittävän
ihanaa. Sitä sävellystä ei ole koskaan kirjoitettu muistiin. Se hävisi
hänen kanssaan. Hän improvisoi sen itselleen ja meille, ja samana yönä
ampui hän luodin otsaansa. Tietysti naisen tähden.

Jotain samanlaista on hänenkin soitossaan. Vereni hehkuu oudosti joka
kerta, kun hän lopettaa.

Meidän seurusteluamme katsotaan jo karsain silmin. Kappalainen
huomautti kerran siitä minulle ja hänen kasvoillaan oli vihamielinen
ilme. Ehkä hänkin, poikamies, on katsellut esimiehensä vaimoa syntisin
silmin! Kirkkoherrahan on jo vanha — toinen jalka melkein haudassa,
toinen haudan partaalla.

Minun vakaumukseni mukaan ei meidän suhteessamme ole mitään syntiä.
Ah, kuinka hyvin muistan tuon ensimmäisen illan, jolloin sain suudella
häntä ja tuntea hänen huultensa janoisen värinän omiani vasten.
Silloin kukkivat kirsikkapuut pappilan suuressa puutarhassa ja niiden
terälehdet varisivat ylitsemme tuoksuvana sateena.

Me rakastamme toisiamme. Hän on minun ja minä tahdon olla hänen. Meidän
rakkautemme on suurempi kuin maailman pikkumainen tuomio. Mitä me
välitämme muutamasta vanhasta, höperöstä kirkkoherrasta, joka himokkaan
faunin elein lähestyy nuorta vaimoaan, joka vain olosuhteitten
pakosta on tullut hänen omakseen. Uh, kuinka minä vihaan häntä! Mutta
minä tiedän myös hänen puolestaan vihaavan minua. Tietäneeköhän hän
sentään mitään meidän suhteestamme. Toissa iltana, kun palasimme
iltakävelyltämme, katsoi hän minua silmin, joiden äänetön viha oli
peloittava.

Mutta mitä me hänestä välitämme? Edessämme on avoinna koko maailma.
Nimeni on jo aika tunnettu. Kun saan tämän työni valmiiksi ja siitä
maksun, ja kun vielä saan hakemani ja minulle jo melkein luvatun
apurahan, niin silloin on tiemme auki. Kuka voisi meitä estää? Hän
karkaa minun kanssani ja me lähdemme yhdessä ulkomaille, Italiaan,
josta olemme yhdessä niin paljon haaveilleet.

Siellä, jossain kalastajakylässä, missä taivas on sinisempi ja aurinko
hehkuvampi kuin täällä kylmässä Pohjolassa, siellä saan minä hänet
lopullisesti omakseni kuumien tähtien alla mustassa, tuoksuvassa yössä.
Siellä ei kukaan meitä tunne, siellä ei ole halpamielisiä ihmisiä häntä
solvaamassa, siellä odottaa minua elämäni onni ja autuus.

Hän on yhä kasvattanut minun kunnianhimoani. _Hänen_ tähtensä
tahtoisin minä olla suuri ja kuuluisa! Kerran vielä maalaan hänestä
madonnankuvan, jonka eteen ihmisten täytyy nöyrtyen polvistua. Juuri
sellaisena kuin hän on, hentona, tyttömäisenä valkeassa puvussaan,
jonka säästeliästä kaula-aukkoa niin usein olen janoisin silmin
katsellut.

Voin kuvitella hänen ruumiinsa valkean ihanuuden — tuon vanhan faunin
himokkaissa käsissä. Minä tahtoisin tappaa hänet, kirkkoherran,
silpoa hänet pienen pieniksi palasiksi. _Hän_ on kuin Pyhä Barbara
kiduttajiensa kourissa...

       *       *       *       *       *

Tunnen olevani äärettömän kiihtynyt. Ajatukseni pyörivät sekavina.
Kuinkahan tulin yhdistäneeksi Pyhän Barbaran mielikuvan _häneen_?
Tuo tuntematon taiteilija on kuvannut Barbaran ruoskijain keskellä
valkeaksi ja puhtaaksi neitseellisessä alastomuudessaan. Minusta tuntuu
kuin olisin juuri minä itse tuo tuntematon taiteilija, joka koettaa
maalata rakkautensa turhaa intohimoa kuolleeseen kuvaan. Huusinko minä?

       *       *       *       *       *

Ainoa kynttiläni on kulunut pieneksi tyngäksi, jonka sulava vaha vuotaa
kivilattialle. Olen nyt ajatuksillani aivan selvä. Äsken olin vähällä
saada hulluuden puuskan.

Olen nyt aivan selvä ja järkevä siksi, että kuulin askelia, aivan
kuin joku olisi raskaasti laahustanut sakaristossa. Menin katsomaan,
kynttilänpätkä kädessäni, vaikka sulanut vaha poltti sormeni rakoille.
Mutta en nähnyt sakaristossa mitään. Saarnastuolin kohdalla sen sijaan
tunsin ankaraa vetoa ja kynttiläni oli vähällä sammua. Suojellen sitä
kädelläni näin, että portaiden edessä oli auennut musta aukko seinään.

Siinä oli salakäytävä! Astuin siihen, laskeuduin portaita alas ja
kuljin eteenpäin kymmenisen metriä. Mutta veto oli niin kova, että
kynttiläni lepatti koko ajan sammumaisillaan. Kun koetin suojella sitä
takkini liepeellä, en enää nähnyt, mihin astua. Kompastuin maassa
oleviin kiviin ja hirrenosiin, niin että minun täytyi palata takaisin.
Enkä luultavasti olisikaan pitkälle päässyt, sillä tietysti on käytävä
vuosisatojen kuluessa tukkeutunut, kun kukaan ei ole ollut sitä
korjaamassa.

Ovena olevan kivilohkareen piilevä koneisto oli tietysti jollain
tavoin ruvennut toimimaan. Omituinen sattuma vain, että juuri tänä
yönä. Tarkastan käytävän huomenna. Se on luonnollisesti erittäin
mielenkiintoinen muinaistieteelliseltä kannalta. Kuitenkin on outo
kammo vallannut mieleni. Luulen yhä edelleen kuulevani askeleita
ja alttarin vierestä, seinään muuratun papin kohdalla, erotan
selvää kolinaa. Näyttää aivan sillä kuin alttarin suuri, pronssinen
ristiinnaulitunkuva hitaasti liikkuisi.

Olen varmaan kovin kiihtynyt. Mutta eipä ihme, sillä tämä ympäristö
voisi tehdä kenen tahansa hulluksi.

— — — Huusinko jo? Menin sakaristoon ja jätin kynttilän lepattamaan
sinisenä lattialle. Kun aukaisin oven, hyökkäsi jokin kimppuuni ja
rautaisilta tuntuvat käsivarret ympäröivät vartaloni. Kuulin korvissani
huohotusta ja tunsin mätien hampaitten lemun. Tempauduin irti. Ja
syöksyin takaisin kirkkoon. Se ei ollut mielikuvitusta. Käsissäni on
yhä vieläkin terävien kynsien jättämät kirvelevät naarmut.

Mutta siinä oli jotain tuttua, kammottavan tuttua. Kunhan vain saisin
ajatukseni selvenemään. Tiedän kohta löytäväni ratkaisun.

Kynttiläni lepattaa sammumaisillaan. Nuo saatanan puolieläinkuvat...
Tuntuu siltä kuin lattiapaasien raoista tunkisi kirkkoon satoja vuosia
sitten mädänneitten ruumiitten löyhkä...

Kuka oli tuntematon taiteilija?»

       *       *       *       *       *

Taiteilija Kumpu löydettiin elokuun 27. p:n aamulla kuolleena kirkosta.
Hänet oli ristiinnaulittu alttarin lattialle. Rinnassa oli syvä haava,
ja siitä vuotaneella verellä oli piirretty suuri, epäsäännöllinen kehä
hänen ympärilleen..

Alttarilla oleva pronssinen ristiinnaulitunkuva löydettiin kirkon
pääkäytävän lattialta. Sen yksi haara oli verinen ja siihen oli
takertunut hiuksia. Taiteilijan päässä oli kauhealla voimalla lyöty
haava. Melkein koko pääkallo oli murskana. Yksi kirkon ikkunoista oli
lyöty rikki, aivan kuin taiteilija Kumpu olisi pahojen voimien ajamana
tahtonut hypätä ulos.

Tapahtuma teki paikkakunnalla järkyttävän vaikutuksen, mutta useimmat
olivat sitä mieltä, että pahat henget olivat ottaneet valtaansa
taiteilija Kummun, koska hän usein keskusteluissa oli pilkannut pyhiä
asioita.

Aamulla oli suuri väkijoukko kokoontunut kirkkoon. Kun taiteilijan
ruumista irroitettiin lattiasta, piti vanha kirkkoherra järkyttävän
puheen Jumalan tuomiosta, ja kertoi, kuinka hän itse oli koko yön
rukoillut Jumalaa kääntämään nuoren taiteilijan irstaan mielen oikeaan
suuntaan. Jotkut olivatkin nähneet, kuinka kirkkoherran ikkunasta oli
paistanut valo koko yön aina aamuun asti.

Tähän liitetyt paperit löydettiin taiteilija Kummun povitaskusta.
Muuten on koko tapaus jäänyt hämärän peittoon.




OOPPIUMIHOURE.


Kapteeni Söderlund puhuu sikarin ja konjakkilasin ääressä:

»Seikkailua! Puhutte seikkailusta! En hyväksy sitä sanaa. Kaikki
elämän tapahtumat ovat vain määrättyjen syitten tulosta ja vaikuttavat
yhä uusiin tapauksiin pieninä osina. Aivan samoin kuin heittäessämme
kolme kiveä tyyneen veteen. Määrätyn ajan kuluttua kohtaa kolme
lainetta toisensa määrätyssä pisteessä ja jatkaa matkaansa toisistaan
välittämättä. Ne ovat kohdanneet toisensa kerran eivätkä sitten
enää milloinkaan. Mutta tavatessaan ne silti ovat toisiinsa hiukan
vaikuttaneet, vaikkei katsova silmä tätä vaikutusta erottaisikaan.

Pelko... kauhu... ne ovat minulle tuntemattomia käsitteitä. Olen selvä
materialisti, en usko yliluonnollisiin asioihin. Kaikki omituiset
sattumat, joita säikytte, ovat vain eri syitten yhdistelmiä. Elämä voi,
saada aikaan mitä monimutkaisimpia tapauksia, mutta ottaen huomioon
syyt ja seuraukset ovat ne yksinkertaisia ja luonnollisia.

Kerron teille muutaman tapauksen. Jos kauhistutte, nauran teille, mutta
jos ymmärrätte sen elämän syiden ja seurausten yhdistelmäksi, nostan
teille lakkiani.

All right! Istumme kerran yhdessä, kolmimasto 'Santa Pietarin’ perämies
ja minä, Buenos Airesin yömaailman salamyhkäisimmässä paikassa,
kiinalaisen Fu-Twon eli ’Valkoisen Pirun’ yökabaretissa. Molemmat
olemme aika tuulessa ja kanssamme on joku vieras suomalainen, niin
ikään hänkin hyvässä nousussa.

Kolme lainetta on kohdannut toisensa silmänräpäykseksi pysähtyäkseen
ja jatkaakseen sitten matkaansa suurta tuntematonta kohti. Perämies
Pettersson oli kohdannut minut kadun vilinässä ja ottanut mukaansa
tänne. Kabaretin oven edessä oli ollut kerjäävä mies, puhunut suomea...
no niin, me otimme tietysti hänet mukaan, sillä sukulaisrakkaus on
suuri vieraalla maalla ja etenkin silloin kuin on jonkun verran
tuulessa.

Edessämme on kolme lasia täynnä ainetta, jonka te varmaan tunnette
— punaista, vihreätä ja vaikka minkä helvetin väristä, jotka kaikki
aineet sekoitettuina muuttuvat kermankarvaiseksi nesteeksi. Lethen
kukkien juomaa, unhotuksen ja kaipauksen juomaa, kaiketi antiikin
miehet sanoisivat, nestettä, joka sekoittaa aistit ja nopeasti tekee
miehen hourupäiseksi raunioksi. Siinä ensimmäinen syy.

Kabaretti on sokkeloinen, täynnä salaperäisiä komeroita, hurjia,
futuristisin värein maalattuja. Jokaiseen pöytään on itseloistavalla
fosforivärillä kirjailtu irvistelevä pääkallo, ja seinustat ovat täynnä
kelmeitä, luikertelevia, myrkyntuoksuisia kukkia. Pienet, värikkäät,
sähkölamput syttyvät vähän väliä, aina eri paikoissa, kohta taas
sammuakseen. Ilman täyttää ooppiumitupakan makea lemu, ja painostavat
tuoksut herättävät salaperäisiä, houreisia mielikuvia.

Jostain kuuluu repivää soittoa, tamburiinit, viulut, huilut ja
neekerisoittimet helisevät ja rämisevät, ja vähän väliä täyttävät
huoneen matalat, vaanivat, eriskummalliset sävelet, joiden
pitkäveteisyys vihloo mieltä. Kaikki tämä lukemattomien nerokkaiden
pikkuvaikutelmien synnyttämä tunnelma — se on toinen syy.

Tyhjennän lasini ja tunnen, kuinka kylmät lasipalaset repivät
polttavia suoniani ja aivoni tanssivat. Lasin pohjalla näen kaikkien
tyttöjen kuvat, joita joskus olosuhteiden mukaan olen rakastanut,
ja minua naurattaa. Sitten huomaan katsovani tuntematonta miestä,
joka istuu pöydässämme, ja tuntevani häntä kohtaan selittämätöntä
vastenmielisyyttä.

Kuka helvetissä hän on? En enää muista, kuinka hän on joutunut
seuraamme. Hän on kuin edustaja siitä helvetistä, jota en ole
hyväksynyt. Hänen silmissään on kauhu, hänen otsalleen ovat tuskat ja
valvotut yöt painaneet lähtemättömän leimansa. Hienot rypyt silmien
alla kertovat satamakaupungin likaisimmista naispesistä. Vapisevat
kädet kuvaavat turmeltuneita hermoja. Selvä! Kolmas syy!

Hän puhuu jotain pirullista. Se alkaa siis jo nyt. Ajatukseni pyörivät
hiukan sekamelskassa, mutta tahdon kuunnella. Pidän aina humpuukista.
Pettersson, senkin nauta, toljottaa suu auki ja ahmii vieraan sanoja,
niin että hänen tyhmät, pyöristyneet silmänsä ovat täynnä kauhua.
Tahdon kuunnella ja kuuntelen siis ja nautin Petterssonin typeryydestä.

Miehellä on mainio mimiikki ja hän osaa puhua salaperäisellä,
kauhistuneella äänellä. AH right, jos Pettersson antaa vetää itseään
nenästä, niin se on sama minun puolestani.

... Siellä sain nähdä fakiirien kummallisia temppuja. Tietysti
ensin epäilin... tutkin asioita. Näin ihmeellistä, kuulin vielä
ihmeellisempää. En tiennyt, mitä ajatella. Ihminen haudattiin elävältä
monen metrin syvyyteen. Hautaa vartioitiin tarkasti. Mies heräsi
horrostilasta ja eli. Erakot istuivat liikkumattomina paikallaan,
syömättä, juomatta, nukkumatta ja olematta kuitenkaan valveilla. Näin
kokonaisia kuukausimääriä. Sateet valuivat heidän päälleen. Linnut
tekivät heidän käsiinsä pesänsä. Sammal kasvoi heidän olkapäilleen. Ja
he elivät. Näin hengen irtautuvan ruumiista, päiväksi, kahdeksi, jopa
kolmeksikin päiväksi, ja asettuvan sairaan naisen ruumiiseen, naisen,
jonka tilaa lääkärit pitivät kokonaan toivottomana. Henki palasi sitten
takaisin ruumiiseensa ja nainen eli kestettyään taudin musertavan
käännekohdan, eli ja parani. Ajattelin silloin, että tämä on _tie_...

Tapasin hänet, joka oli _suurin_ Benaresissa. Näytin kuolleen isäni
sormuksen, sanoin hänen viimeiset sanansa. Hän ei puhunut mitään,
polvistui vain sormuksen eteen ja palvoi sitä. Hän ohjasi minut
matkalle ja teki minun ylitseni Korkeimman merkin.

Otin kerjäläiserakon ruskean kaavun ja leikkasin itselleni tuoreesta
puusta matkasauvan. Niin lähdin kulkemaan pohjoista kohti, suurta
maantietä pitkin, jonka valkean tomun kohiseva elämä nosti sankoiksi
pilviksi. Aina vain pohjoiseen päin oppaanani Kolmen Unen Tähti.

Kun saavuin Maailman Äidin juurelle ja näin ensi kerran hänen valkeat,
ikuisen lumen peittämät huippunsa, oli matkasauvani kuiva ja sileäksi
kulunut. Astuin aarniometsiin ruokanani kourallinen riisiä ja juomanani
lähteitten vesi, mutta en tuntenut nälkää enkä janoa, sillä mieleni
polttava ikävä ajoi minua eteenpäin ja minä etsin kaikkien sielujen
pohjaa...

Minut ympäröi koko matkani ajan tuntematon voima. Olihan ylleni tehty
Korkeimman merkki. Kerran kohtasin polullani tiikerin. Minulla ei
ollut asetta, mutta en tarvinnutkaan sitä. Tiikeri tuli lähemmäksi ja
sen häntä pieksi raivokkaasti lukemattomain jalkain kovaksi tallaamaa
multaa. En pelännyt lainkaan, vaan kummallinen rauha täytti mieleni.
Tiikeri kyyristyi hyppyyn, sen lihakset paisuivat kimppuina sen hienon,
silkkikarvaisen nahan alla. Sen silmät paloivat julmina ja vihertävinä.
Äkkiä se ulvahti tuskasta, veti hännän koipiensa väliin kuin säikkynyt
koira ja pakeni pois veren vuotaessa sen kyljestä. Taipunut, terävä
oksa oli ponnahtanut suoraksi ja lävistänyt sen keihään tavoin. En
ajatellut mitään, enkä tahtonut ajatella mitään.

Kerran kulkiessani astuin makaavan, kiemuralle vetäytyneen
lasisilmäkäärmeen päälle. Sen isku oli salamannopea, mutta se löi
myrkkyhampaansa rikki paljaitten jalkojeni välissä olevaan kiveen, niin
että murhaava myrkky valui ohuina, kosteina juovina kiven pinnalle.

Yhä korkeammalle kohosin vuoristoon ja suurten tähtien palaessa öisin
pääni päällä mielin olevaisen ja katoavaisen kysymyksiä ja ikuisia
arvoituksia. Kohotin rukoukseni Totuudelle ja elämän harhan takana
olevalle Tuntemattomalle Jumalalle pyytäen heitä valaisemaan tietäni.

Vihdoin näin lähellä ikuisen lumen rajaa vuorenkielekkeellä pienen
temppelin. Tiesin siellä olevan viimeisten porttien avaimen.

Temppelin ovi aukesi itsestään ja minä kuljin ihanan puutarhan lävitse,
jossa vuoden ympäri kukkivat unhotuksen kukat. Astuin temppeliin, ja
edessäni oli mies, niin vanha, ettei hänellä enää ikää ollut. Hän sulki
minut syliinsä ja minä suutelin hänen kättään nähdessäni, että hänen
silmissään oli kyyneleitä, kun hän katseli isäni sormusta.

Minusta tuli yoga: minä join ikuisen lähteen vettä eikä minua varten
enää ollut olemassa aikaa, sillä aurinko ei kiertänyt minua varten.
Istuin puutarhassa lammikon partaalla ja näin lootusten kukkivan
vedessä ja niiden terien sulkeutuvan yön tullen. Enkä minä kuitenkaan
niitä nähnyt, sillä sieluni oli yhtä liikkumaton kuin ruumiini. Minä
lähenin sitä tyhjyyttä, joka ei ole tyhjyys, minulta katosi maailman
harha ja minä tunsin irtautuvani Elämän Pyörästä ja pian saavuttavani
rauhan.

Mutta se ei ollut sallittu. Tielleni astui Kohtalo, jonka kivisiin
kasvoihin tuhannet ihmiset aikojen aamusta asti turhaan ovat lyöneet
kätensä murskaksi ja sielunsa sirpaleiksi...

Temppelin muurin ulkopuolella asui temppelin vartija. Hänellä oli
tytär. Ah, aikojen alussa rakastivat ilmojen henget maan tyttäriä
ja antautuivat heidän tähtensä Elämän Pyörän vangeiksi. Hän saapui
aamuisin lootuslammikolle kylpemään eikä hän hävennyt minua, sillä
hän oli kaunis kuin nainen, jonka leikkivä jumala puhalsi eloon meren
vaahdosta ihmisten iloksi. Kun hän nousi vedestä ja sinimusta, kostea
tukka kietoutui hyväillen vielä vedestä välkkyvän vartalon ympärille,
silloin heräsivät aistini...

Ja minä hylkäsin tuntemattomat jumalat ja ikuisen rauhan ja asetin
elämän katoavan ihanuuden ikuisten tähtien yläpuolelle. Olin jälleen
harhojen vanki ja tunsin hänen sylissään katoavaisuuden hurmion.
Värisin kuin ensimmäinen ihminen löytäessään meren vaahdosta syntyneen
naisen uneksimassa rantahietikolla.

Mutta minä olin Voiman vanki. Temppelin vanhuksen tahto kahlehti
sieluani. En voinut sitä väistää. En voinut astua temppelin muurien
ulkopuolelle, vaikka tahdoinkin paeta. Kauhuni oli kuvaamaton...

Rakkauden syvyydet ovat kammottavat ja tutkimattomat. Tyttö pisti
veitsen käteeni. Hän vapisi, mutta minä en vavissut. Tiedottomana,
tahdottomana, kuin unessa näin veitsen välkkyvän terän uppoavan
vanhuksen kuihtuneeseen, ryppyiseen rintaan hänen nukkuessaan.

Ikuisesti muistan veitsenkahvassa olleen jalokiven, joka kiilui kuun
säteissä kuin ilkkuva, pahaenteinen silmä. Ikuisesti muistan, kuinka
veri hitaasti, pisara pisaralta valui paljaan rinnan uurteita myöten ja
tipahteli raskaasti kiviselle vuoteelle. Ikuisesti muistan vanhuksen
sammuvan katseen ja hänen viimeiset sanansa, jotka kutsuivat luokseni
kaikkia pimeyden mustia, maagillisia voimia.

Me pakenimme yhdessä, tyttö ja minä. Olinhan rikas, odottihan meitä
katoavaisen elämän kauneus, valoisa ja ihana elämä, jonka rakkautemme
oli tekevä paratiisiksi. Kiiruhdimme rannikolle, ensimmäiseen
satamakaupunkiin seitsemän joen suuhun, eikä meitä matkalla uhannut
ainoakaan vaara.

Nousimme matkustajalaivaan, suureen valtamerihöyryyn, ja matka alkoi,
kaameampi painajaisunta.

Laivan irtautuessa laiturista kiipesi etukannelle tummaihoinen mies.
Hän ei millään tavoin ulkonaisesti eronnut muista satamatyömiehistä,
mutta kuitenkin häntä katsellessani kouristi sydäntäni sanomaton kauhu.

Hän katosi kannen alle, emmekä ensimmäisinä päivinä nähneet häntä
kertaakaan. Hän oli kuin jäljettömiin hävinnyt. Meitä alkoi vaivata
salaperäinen pelko. Öisin emme voineet nukkua. Pieninkin risahdus,
suuren aallon loiskahdus laivan kylkeen, touvien natina, esiin
pursuavan höyryn ääni — kaikki sai meidät vapisemaan. Tunsimme koston
lähenevän.

Meidän piti vihityttää itsemme heti ensimmäisessä Euroopan
satamakaupungissa. Mutta muutamana iltana sanoi hän, joka jo oli
vaimoni, minulle ääni väristen:

— Rakas, jää hyvästi. Olen sinua paljon rakastanut, mutta meidän eromme
päivä on koittanut. En tahdo pelätä, ilolla kohtaan kuoleman tämän
jälkeen. Huomenna et minua enää näe, tiedän ja tunnen sen. Mutta meidän
rakkautemme jälkeen on ihana kuolla. —

Hän oli vain oppimaton alkuasukastyttö, mutta hänen hiomaton sielunsa
oli kaunis. Yritin rauhoittaa häntä, mutta sanat takertuivat
kurkkuuni... ja me... me vain itkimme kauhusta väristen yhdessä.

Yöllä paistoi kuu kirkkaasti. Hyttimme oli yläkannella ja sen ovi
johti suoraan ulkoilmaan. Minä lukitsin sen tarkoin. Kumpikaan meistä
ei voinut nukkua. Molemmat me odotimme... vaikka emme tienneet, mitä.
Tuntemattoman kauhu vain värisytti ruumistamme.

Keskiyöllä aukeni hyttimme ovi äänettömästi ja hitaasti, ilman
pienintäkään narahdusta. Kuunsäteet tunkivat hyttiin ja valaisivat
sen kokonaan. Ketään ei näkynyt. En voinut liikauttaakaan jäseniäni.
Ruumiini oli kuollut, vain sieluni eli ja raivokkaasti paiskelehti
vankilansa seiniä vasten. Vaimoni nousi vuoteeltaan ja lähti hitaasti
ulos unissakävijän kauhein, hapuilevin liikkein. Ovi kääntyi ja
sulkeutui hitaasti. Pimeys täytti huoneen.

Heti silloin saatoin liikkua. Ryntäsin ovea kohti. Avain oli
sisäpuolella ja ovi oli lukossa, niin kuin illalla olin sen pistänyt.
Mutta vapisevine käsineni en saanut avainta kiertymään reiässään.
Jyskytin ovea ja huusin kuin mielipuoli.

Miehiä tunkeutui sisään murtaen oven. Kukaan ei ollut nähnyt vaimoani.
Minua katseltiin epäluuloisesti.

Seuraavana aamuna tuotiin minulle kääreessä oleva laatikko, joka oli
löydetty kannelta ja jonka paperissa oli minun nimeni epäsäännöllisellä
käsialalla kirjoitettuna. Pistin sen pöydälleni ja aukaisin sen siinä.
Laatikko oli täynnä karkeata, rakeista suolaa. Sitä kaivellessani osui
käteni johonkin kylmään ja kankeaan. Vedin sen esiin, ja siinä oli
vaimoni oikea, ranteesta irtileikattu käsi. Tunsin sen sormuksista ja
pienestä, peukalonjuuressa olevasta valkeasta arvesta. Se oli sama
käsi, jolla hän kerran oli ojentanut minulle timanttikahvaisen veitsen.

Minä pakenin huutaen kannelle. Minut otettiin kiinni ja vietiin
takaisin hyttiini. Pöydällä oli vain avoinna kauluslaatikkoni, jonka
sisällys oli paiskeltu ympäri lattiaa.

Minut suljettiin vaarallisena mielipuolena vankihyttiin. Matkustajat
olivat kauhuissaan tragediasta: vaimo hyppää yöllä mereen ja mies tulee
hulluksi. Mutta minä en ollut mielipuoli. En! Ah, jospa olisin ollutkin!

Tultuamme satamaan pääsin pakenemaan. Uin läpi haikalaparven ja toivoin
kuolemaa, mutta ne väistivät jokainen minua. Sielussani raivosi loputon
kauhu.

Minusta tuli uusi vaeltava juutalainen. Ihmiset väistyivät peläten
hurjan, tuijottavan katseeni edestä. Olen kulkenut pitkin ja poikin
maailman kaikissa maissa, mutta mistään en ole löytänyt rauhaa.
Minun kintereilläni kulkee kauhu, ja aina näen vierelläni tuon
ruskean, salaperäisen miehen, joka kerran astui perässäni laivaan.
Olen taistellut monissa sodissa, läsnäoloni on aina tuottanut
turmiota, mutta itse en ole saanut pienintäkään haavaa. Olen ollut
salakuljettajana, rosvona, varkaana, turkismetsästäjänä Kanadassa,
kullankaivajana Australiassa, timantinetsijänä Brasiliassa,
lukemattomissa vaarallisissa töissä. Minua ei ole kohdannut pieninkään
onnettomuus, mutta aina nähdessäni tuon ruskean miehen ovat toverini
tuhoutuneet. Minun tuomioni on ikuinen kauhu, joka ajaa minua paikasta
toiseen rauhatonna, ilman ystäviä ja ilman kotipaikkaa.

Mutta viimein olen löytänyt rauhan antajan. Ooppiumihöyryjen
kierrellessä päässäni näen vanhoja, ihania kuvia, jotka ammoin ovat
kadonneet, eikä sielussani ole enää mitään tuskaa. Ooppiumi on tehnyt
minut orjakseen, mutta siitä en välitä. Se tuhoaa minun ruumiini, mutta
se antaa minulle etsimäni rauhan.

Viime yönä heräsin asunnossani ooppiumihumalasta. Oli pilkkopimeää.
Kuulin vierelläni keveää, tasaista hengitystä. Kuulin sen aivan
selvästi ja tiesin, että se oli hän. Haparoin sähkönappulaa. Valo
syttyi, eikä huoneessani ollut ketään. Ovi oli lukossa, ikkuna kiinni.

Syöksyin ulos kadulle. Olen siitä lähtien kierrellyt ympäri kaupunkia.
Sieluni ja ruumiini huutavat ooppiumia, mutta kaikki rahat ovat
huoneessani. Ja sinne en voi, en uskalla mennä. Olen sairas... sairas...

Tuntematon lopetti kertomuksensa ja hänen päänsä vaipui pöydälle käsien
varaan. Pettersson kaivoi lompakkoaan, ja kahiseva dollarikimppu
vaihtoi omistajaa. Pettersson oli tyhmä, mutta en sanonut mitään. Oma
syynsä, ja minulla oli paljon tekemistä omien aistieni kanssa, sillä
juoma oli ollut hiton väkevää.

Sitten yht'äkkiä Petterssonin tyhmät silmät uudestaan pyöristyivät ja
vieraan silmät pullistuivat kauhusta melkein ulos kuopistaan.

Soittokunnasta oli eronnut valkeapukuinen intialainen. Hän seisoi
pöytämme vieressä ja hänen tummat kasvonsa piirtyivät selvästi valkeaa
pukua vasten. Hän seisoi liikkumatta, kädet ristissä rinnan päällä,
eikä hän välittänyt meistä: hän vain katseli vierastamme.

Sitä kesti kauan. Hemmetin kauan. Tunsin omituista epätodellisuuden
tunnetta. Kaikki pyöri silmissäni. Välkkyvät valot, seiniin-maalatut
eriskummalliset kuviot, hiipivät tarjoilijat — kaikki tuntuivat sulavan
pelkiksi intialaisen kylmiksi, tuijottaviksi silmiksi. En voinut
kääntää niistä katsettani ja myönsin itselleni, että juoma oli ollut
todella liian väkevää.

Käteeni oli jäänyt tyhjä lasi. Äkkiä se lihasteni kouristuessa särkyi
ja palaset putosivat kilisten pöydälle. Se särki huumauksen. Tuntematon
vieraamme parkaisi äkkiä mielettömästi. Kaikki kääntyivät katselemaan
meidän pöytäämme päin. Uh, vielä joskus saatan kuulla tuon huudon
korvissani! Hän säntäsi pois ja hävisi näkyvistämme johonkin pimeään
varjoon.

Pöytään maalatun pääkallon silmäkuopat loistivat ilkeää, vihertävää
valoa. Sitä ympäröivien kalpeitten kukkien tuoksu tunkeutui
myrkyllisenä sieraimiini. Kuului vihlovia säveliä, jotka muistuttivat
kadotettujen sielujen vaikerointia. Hiipivä, hiljainen kiinalainen
korjasi tyhjät lasit pöydältä.

Tunsin mieleni kohta kadottavan tasapainonsa. Tartuin kiroten
Petterssonin käsivarteen. Arvoituksellisesti hymyilevä kiinalainen
johti meidät pitkää, sokkeloista käytävää myöten ulos jollekin Buenos
Airesin suurelle valtakadulle, jota tuhannet hehkulamput valaisivat
ikuisesti eteenpäin vierivän ihmisvirran soristessa.

Vilpoinen tuuli hyväili otsaani. Absinttihöyryt alkoivat haihtua.
Mutta Pettersson, senkin nauta, piti vavisten käsivarrestani kiinni ja
soperteli ilku kurkussa:

— Näitkö sen intialaisen? Me olimme sen miehen seurassa. Meitä kohtaa
siis kirous. —

Silloin en enää voinut hillitä itseäni. Ravistelin Petterssonia niin
kuin kokkipoikaa ja olisin vetänyt häntä turpiinkin, ellei hän olisi
ollut niin typerän näköinen. Sitten selitin hänelle jutun, vaikka nuo
pirun syyt ja seuraukset vähän olivat menneet sekaisin päässäni, ja
olin ylpeä teoriastani:

— Katso helvetissä omaa naamaasi peilistä, niin näet oikein ensi luokan
aasin. Menet tuppaamaan kourallisen rahaa ensimmäiselle petkuttajalle,
joka kylmäverisesti käyttää typeryyttäsi hyväkseen. Taitavasti valittu
ympäristö, absintti, hyvin syötetty juttu ja sinun nautamaisuutesi:
summa on aika hyvä tuntipalkka. Intialainen oli tietysti myös mukana
juonessa. Mies pääsi luikkimaan tiehensä, ennen kuin sinä aloit tulla
katumapäälle. All right! myönnätkö olevasi nauta vai pieksänkö sinut
kirjavaksi! —

Mutta Pettersson pelkäsi jokaista varjoa, ja vielä tyttöjen luona hän
vetisteli pian tapahtuvaa kuolemaansa, niin että naikkosten kävi oikein
sääliksi häntä.

Tullessamme tyttöjen luota aamulla ja horjuessamme kaulakkain satamaa
kohti ostin aamulehden. Syyni, alkoivat vähän heilua, kun luin siitä
uutisen, jonka otsikkona oli: 'Salaperäinen tapaus'.

Luin sen ääneen: 'Eilen illalla myöhään herätti muutamalla
vilkasliikenteisimmistä kaduistamme suurta huomiota mies, joka
hatuttomin päin ja päällysvaatteitta, puku epäjärjestyksessä, juoksi
hurjaa vauhtia rantalaiturille ja hyppäsi veteen palaamatta enää
pinnalle. Silminnäkijöihin oli tehnyt järkyttävän vaikutuksen hänen
ammottavissa silmissään ilmenevä kauhu. Hänet saatiin melkein heti
ylös, mutta tarmokkaista virotusyrityksistä huolimatta ei henki enää
palannut.

Näin omituisella tavalla surmansa saanut mies tunnettiin laskusta
löydettyjen papereiden avulla ulkomaalaiseksi, joka jo jonkun aikaa
oli viettänyt täällä epäsäännöllistä elämää, m.m. käyttäen runsaasti
ooppiumia.

Surullisen tapauksen lienee aiheuttanut ooppiuminpolttajan kauhunäky.'

Minä vilkaisin Petterssoniin ja huomasin, että hän oli aivan murtunut
mies. Tutisevin polvin yritti hän lukea isämeitää.

Syy-teoriani oli mennyt vähän hajalle, mutta pian liittyivät säikeet
yhtä vankaksi muuriksi kuin ennenkin, sillä mitään yliluonnollista ei
maailmassa ole. Selitin Petterssonille, tarmokkaasti käyttäen jalkojani
apuna, saadakseni häneen hiukan eloa:

'Mies parka ryyppäsi liikaa. Meidän ei olisi pitänyt juottaa hänelle
absinttia. Herkkähermoisuudessaan hän tietysti rupesi itse uskomaan
muille syöttämäänsä juttua. Se on hyvin tavallista, tarvitaan vain
vilkas mielikuvitus. Muistan erään pelkurimaisen neekerikokin, joka
syötti muille juttua, kuinka hän oli leikannut kahdelta mieheltä kurkut
poikki ja syönyt heidän maksansa. Se oli matkan alussa, ja matkalla
hän höysteli juttuaan mehevillä yksityiskohdilla, kunnes lopuksi
tuli niin rohkeaksi, että vetäisi kapteenia kuonoon ja pistettiin
kahleisiin. No, tuo soittokunnan intialainen täydensi vaikutelman.
Mies sai kauhunpuuskan ja menetti hetkeksi malttinsa. Se juttu saattoi
kyllä hyvin olla ooppiumipolttajan houreuni. Olen kuullut sellaisista
tapauksista.'

Mutta Petterssoniin ei mennyt selvä järki. Hän kiemurteli ja ulisi
astuessaan laivaansa erotessamme. Kaksi lainetta oli loiskahtanut
sattumoisin yhteen ja jatkoi matkaansa tuntematonta kohti koskaan enää
toisiaan tapaamatta. Parin kuukauden kuluttua kuulin, että Pettersson
oli kuollut. Hän oli myrskyssä tipahtanut laidan yli. Piruuksissani
hain taas syitä, tein tiedusteluja ja kuulin, että laivassa oli ollut
yksi intialainen merimies.

Syyt ovat selvät, tehkää itse johtopäätöksenne. Kaikki maailmassa
on luonnollista. Siitä on vuosi kulunut, ja minä istun tässä, mutta
minulla onkin terveet hermot, ei niin kuin Petterssonilla, mokomallakin
naudalla.»

Kapteeni Söderlund sytytti sammuneen sikarinsa, siemaisi
konjakkilasinsa pohjaan ja katseli meitä voitonriemuisesti. Kaikki
yrittivät hymyillä, mutta se oli kovin pingoittunutta ja pakotettua.
Klubimme vieraana oleva intialainen tohtori ainoastaan sanoi vakavana,
tummissa silmissään miettivä ilme:

»Niin, meidän maassamme on paljon viisautta.»

       *       *       *       *       *

Samana yönä asuntoonsa kiivetessään putosi kapteeni Söderlund portaissa
kaidepuun yli, taittoi selkänsä ja kuoli melkein heti siihen paikkaan.




MUSTAT ORKIDEAT.


»Näetkö! näetkö? siinä se on!» kuiskasi pankinjohtaja kiihtyneenä
ja tarttui käsivarteeni niin lujasti, että siihen koski. Näin hänen
haparoivan taskuansa, kasvoillaan pelokas ilme.

Ensin en huomannut mitään. Joku särkynyt ikkuna vingahteli
saranoillaan. Lattialaudat olivat lahonneet ja paikoittain pudonneet
alas. Niiden raoissa kasvoi vaaleita, pieniä kasveja, joiden paksut
lehdet muistuttivat kuollutta lihaa. Huoneissa kierteli omituinen,
hiukan pistävä, mutta aisteja kiihoittava tuoksu. Tiesin sen tulevan
rappeutuneen ansarihuoneen villiintyneistä, lahoavista orkideoista.

Sitten näin suuren salin vastapäisellä seinällä, viileskellyn,
himmeäkehyksisen upseerinmuotokuvan yläpuolella, epäselvän varjon.
Vähitellen muuttui se tummemmaksi ja teräväpiirteisemmäksi, lopulta
muistuttaen suunnattoman suuren koiran varjoa. Äkkiä se hävisi jättäen
minut epätietoiseksi, olinko todella nähnyt jotain erikoista vaiko vain
tavallisen varjon.

Minua hämmästytti ystäväni kiihkeys ja hänen harvinainen kalpeutensa,
kun hän kysyi, miltä tuo varjo oli minusta näyttänyt. Vastasin suoraan,
että se jollain tavoin oli jättänyt vaikutelman hyvin suuresta
koirasta, mutta että se saattoi olla vain kuvittelua. Pankinjohtaja
mutisi vastaukseksi jotain epäselvää ja hänen korkealle, kalpealle
otsalleen kihosi muutamia hikipisaroita. Koko ajan puristi hän minua
lujasti käsivarresta ja minusta tuntui siltä kuin hän kaikkein
mieluimmin olisi heti lähtenyt talosta pois. Kaikesta näkyi, että hänen
täytyi ponnistaa tahtoaan voidakseen seurata minua toisiin huoneisiin.

Yläkerrassa oli talon parhaiten säilynyt huone. Punaiset seinäpaperit
haalistuneine, mustine köynnöksineen saivat sen näyttämään omituisen
matalalta. Se oli nähtävästi makuuhuone, sillä yhdellä seinustalla
oli suuri, leveä, vanhanaikainen vuode, jonka raskaat, punaiset
samettiverhot olivat hyvin säilyneet.

Keskellä lattiaa oli suuri itämainen matto, sekin punainen ja mustin,
oudoin kuvioin kirjailtu. Koit olivat syöneet siihen pahoja reikiä. Ja
maton keskellä oli leveä, haalistuneen punainen divaani.

Pankinjohtajan käytös kummastutti minua. Hän oli hellittänyt
käsivarteni ja kumartunut matolle divaanin oikealle puolelle aivan kuin
etsiäkseen jotain. Mutta koko ajan vilkuili hän suurta, tammista ovea,
josta olimme tulleet ja jonka halkeamista pilkotti päivä.

Hän näytti löytäneen etsimänsä ja kutsui minua. Kumarruin tutkimaan
mattoa siltä kohdin divaanin päänpuolen vierestä, mitä hän osoitti.
Punaisessa, kudotussa kankaassa oli sillä paikalla tummempia läikkiä,
jotka muistuttivat ruostetta.

Ystäväni käytös oli ilmeisen hermostunutta ja kiihtynyttä. Hän pyyteli
sitä samalla anteeksi sanoessaan:

»Katsohan, minä en ole käynyt tässä talossa yhdeksään vuoteen. Tässä
paikassa se tapahtui; tästä hänet löydettiin, ja nuo läikät matossa
ovat kuivunutta verta.»

En ymmärtänyt paljonkaan hänen sanoistaan, mutta olin nuori, ja kaikki
tuo rappeutunut loisto, jota täällä olimme nähneet, oli virittänyt
mieleni erikoiseen tunnelmaan. Veriläikät vanhan ruhtinastakin matossa!
Ne saattoivat kertoa paljon hurjaa ja kammottavaa, mutta ne kätkivät
salaisuutensa. Yht'äkkiä tuntuikin tuo matala, haalistunut, punainen
huone olevan tulvillaan tuntematonta, vapisuttavaa kauhua.

En tahtonut enää kauemmin olla talon sairaalloisessa ilmakehässä, vaan
käännyin ovea kohti. Mutta pankinjohtaja pidätti minua ja osoittaen
korkeaa, särkynyttä ikkunaa hän sanoi selittämättömän surumielinen hymy
huulillaan:

»Tästä pääsee nopeammin.»

Hän aukaisi ikkunankehykset, joista lasi oli särkynyt, ja minä katsoin
alas. Ikkuna ei ollut kovin korkealla maasta. Kun laskeutui riipuksiin
käsivarsien varaan, saattoi helposti asettaa jalkansa alapuolella
olevan ikkunan ulkonevalle ylälaudalle ja siitä hypätä pehmeään,
nurmettuneeseen multapenkkiin.

Me hyppäsimme molemmat, pankinjohtaja helpommin kuin minä, vaikka
hän oli vanhempi. Katsellessani ylös, mistä olimme tulleet, heräsi
mielessäni ajatus, jota kuitenkaan en sanonut. Mutta pankinjohtaja
tuntui arvaavan sen ja sanoi:

»Niin... olen minäkin kerran ollut nuori.»

Koko ajan kävellessämme puutarhan läpi maantielle katseli hän
ympärilleen ikään kuin odottaen näkevänsä jotain peloittavaa.

Puutarha oli suuri, mutta surullisen rappeutunut ja hoitamaton.
Sammaltunut ja särkynyt marmorinen suihkulähde kertoi menneestä
loistosta. Panin merkille, että kaikkialla kasvoi rikkaruohojen
seassa outoja, villiintyneitä, tummia ja värikkäitä kukkia. Tarkemmin
katsellessani näin joukossa tavallisen maariankämmekän pilkullisine
lehtineen ja huomasin, että kaikki kukat olivat erilaatuisia orkideoja.

Ehdittyämme maantielle käännyimme vielä katsomaan autiota taloa, jonne
kerran ikivanha ruhtinassuku oli eksoottisen loiston keskelle kätkenyt
syntinsä ja sairaalloisen sielunsa. Nyt se oli kuollut; sen ikkunat
retkottivat auki kuin suuret, kammottavat silmät. Olin maantielle asti
tuntevinani huoneissa kiertelevän mätäneväin orkideain tuoksun.

Lähdimme kulkemaan kylää kohti, emmekä me koko matkalla mitään
puhuneet. Mutta kun aioin poiketa asuntooni, pidätti pankinjohtaja
jälleen minut sanoen:

»Tule meille! Nyt olet nähnyt draaman tapahtumapaikan. Tahdon kertoa
sinulle myös itse näytelmän, sillä tiedän, että itse jonkun ajan
kuluttua kuolen tapaturmaisesti, enkä tahdo, että tämä kaikki häviäisi
pimeyteen kenenkään enää tuntematta asioiden oikeaa laatua. Tule
meille! Varmasti et kadu, jos tulet.»

Lähdimme siis yhdessä kylän laidassa sijaitsevaan taloon, missä
pankinjohtaja asui yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, sillä hän oli
pysynyt naimattomana. Aurinko alkoi painua mailleen ja sen säteet
lankesivat punertavina ystäväni kasvoille. Muistan ihmetelleeni, miksi
hän ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän oli hyvin kaunis mies ja
hänen kauneutensa oli niin miehekästä, että varmastikin monet naiset
ihailivat häntä.

Astuimme yhdessä pankinjohtajan tummaan ja hämärään työhuoneeseen,
joimme emännöitsijän keittämät kahvit, mutta emme puhuneet mitään
pitkään aikaan. Ihmettelin jo, oliko ystäväni unohtanut lupauksensa.
Juuri kun aurinko painui metsän taakse ja sen viimeiset säteet
purppuroivat hämärän huoneen, astui hän ikkunan ääreen ja alkoi puhua
selin minuun, niin etten nähnyt hänen kasvojaan.

»Sanotaan, että ruhtinatar oli karkoitettu hovista sen vuoksi, että
hän oli myrkyttänyt miehensä. Ihmiset puhuivat hänestä paljon pahaa,
kun hän muutti tänne, ja hänen luonnottomat syntinsä olivat laajalti
kuuluisat.

Hän oli asunut täällä jo useita kuukausia enkä minä koko aikana ollut
joutunut kertaakaan näkemään häntä, kunnes muutamana syksypäivänä minun
täytyi mennä puutarhurin luo pankkiasioissa. Olin silloin vain köyhä
kirjanpitäjä.

Näin hänet silloin puutarhassa orkideain keskellä. Orkideat olivat
hänen lempikukkiaan ja hän oli istututtanut niitä kaikkialle.
Sanottiin, että hänellä oli erikoinen ansarihuone, jossa kasvoi vain
kallisarvoisia, suuria orkideain muunnoksia.

Hänellä oli yllään musta samettipuku, joka korosti paljaiden olkapäiden
valkeutta ja huulten punaa. Hän lausui minulle pari sanaa suomeksi
pehmeästi murtaen.

Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli kauniimpi kuin oli
kerrottu. Koko hänen olennossaan — notkeassa, hiukan veltossa
ruumiissa, kasvojen soikeudessa, hienosti kaartuvissa sieraimissa ja
tummissa, selittämättömissä silmissä — oli jotain itämaalaista ja
aisteja kiihoittavaa. Hänen huulissaan ja suupielissään värähteli
intohimo. Tunsin, että tuo nainen saattoi todella tehdä kaikkea sitä,
mistä häntä syytettiin.

Hän kutsui minua joskus käymään palatsissa, mutta ymmärsin, että se
oli vain kohteliaisuutta. Mutta lähdettyäni pois ajattelin paljon
häntä ja niitä asioita, joita hänestä kerrottiin. Näinpä hänestä öisin
uniakin, sillä hän oli kaunis ja minä nuori ja elämänjanoinen. Joskus
kapinoin Jumalaa vastaan siitä, että olin vain pienen kyläpankin köyhä
kirjanpitäjä.

Tiesin, että palatsissa kävi paljon vieraita ja että siellä vietettiin
syntisiä juhlia. Joskus pimeinä iltoina kuljin palatsin ohi ja
sen ikkunoista tulvi punaista, räikeätä valoa. Kuulin naurua ja
mustalaisien hurjaa soittoa. Ja vaikka minä tiesin, että se oli syntiä
ja vaarallista, niin ikävöin sittenkin tuonne sisälle saadakseni nähdä
ruhtinattaren ja voidakseni silmilläni hyväillä hänen ruumistaan, joka
oli valkea ja tuoksuva kalliitten vaatteitten alla.

Lokakuun lopulla sain sitten kutsun tulla hänen iltajuhlaansa.
Juhlakutsussa oli ruhtinaskruunu ja minä tunsin siinä orkideahajuveden
tuoksun. Kamppailin ankaran taistelun oman itseni kanssa. Lopuksi
kuitenkin menin.

Siellä loistavien pukujen ja ylpeitten univormujen keskellä tunsin
itseni pieneksi köyhässä, mustassa puvussani. Mutta vierasmaalainen
viini, joka levitti suoniini tulisen virran, antoi minulle rohkeutta,
enkä minä tuntenut enää itseäni araksi.

Ruhtinatar tuli vieraiden joukkoon ja hänen vierellään kulki suuri,
musta, jalorotuinen koira, josta ihmiset olivat puhuneet paljon
ruhtinattaren nimen yhteydessä. En kiinnittänyt siihen huomiota, sillä
ruhtinatar oli kauniimpi kuin mitä unissani olin nähnyt ja hänen
mustassa tukassaan salamoivat ruhtinassuvun suuret jalokivet.

Sain suudella hänen kättään, joka oli paljon pahaa tehnyt. Siinä
ei ollut sormuksia eikä muita koristuksia, sillä hoikat, valkeat
sormet ja punertavat kynnet olivat koristuksina idän timantteja
kallisarvoisemmat. Hän puhutteli minua illan kuluessa useitakin
kertoja, ja minä tunsin itseni ylpeäksi, sillä oli toisia miehiä,
joille hän tuskin sanoi kahtakaan sanaa.

Kerran näin itseni peilistä. Viini oli nostanut kasvoilleni punerruksen
ja tehnyt silmäni kirkkaiksi. Monet kauniit ja ylpeät naiset loivat
minuun katseensa. Ruhtinatar huomasi sen ja sanoi siitä minulle jotain.
Ja minä tunsin itseni rohkeaksi ja nuoreksi ja sanoin, että hänen
pienen kenkänsä solki oli minulle kalliimpi kuin maailman kaikkien
kauniiden naisten hymyt. Hän ei sanonut mitään, vaan ainoastaan hymyili
minulle hiukan. Silloin näin, että hänen hampaansa olivat valkeat ja
kauniit, mutta terävät.

Seuraavana päivänä häpesin edellistä iltaa ja itseäni, mutta samalla
ikävöin ruhtinatarta. Tiesin rakastavani häntä.

Vaikka omatuntoni soimasi minua, jouduin tuosta illasta lähtien usein
käymään palatsissa. Opin paremmin tuntemaan ruhtinatarta ja jouduin
huomaamaan, että hän oli nerokas, paljon lukenut ja kokenut nainen.
Monesti tunsin itse oman henkisen kykenemättömyyteni hänen rinnallaan.

Kerran näytti hän minulle ansarihuoneen, missä hän itse kasvatti
harvinaisia orkideoja. Siellä oli ryhmä kämmeköitä, joissa oli
aivan mustat kukat. Mutta kun varovasti aukaisi teriötä, näki, että
ne sisältä olivat syvän punaiset, täynnä mustia, hienoja juovia.
Ruhtinatar kertoi, että ne olivat äärettömän kallisarvoisia,
omaisuuksien arvoisia. Ja hän katsoi minuun ja huomautti, että joka
kerta, kun hän haluaa rakastaa jotain miestä, antaa hän tälle mustan
orkidean kukan. Silloin täytti minun sydämeni raivo ja mustasukkaisuus.
Sen nähdessään ruhtinatar hymyili ja kysyi, tahtoisinko minä yhden.
En vastannut mitään. Ja ruhtinatar taittoi yhden mustista kukista ja
kiinnitti sen mustan koiransa kaulanauhaan.

Monta kertaa olin katsellut tuota villin näköistä, mustaa eläintä,
jonka punareunaisissa silmissä oli outo hehku. Olin nähnyt, että koira
oli tavattoman viisas. Se tuntui ymmärtävän valtiattarensa kaikki
ajatukset ja tahtoi aina olla hänen läheisyydessään. Joskus luulin
huomanneeni, kuinka se maaten jossain nurkassa katseli ruhtinatarta
ikään kuin nälkäisesti. Kerran olin huomaamatta huoneeseen astuessani
nähnyt sen hyväilemässä ruhtinatarta ja ruhtinattaren suutelevan sen
silmiä.

Ihmiset väittivät, että tuo musta eläin oli itse pahahenki, joka aina
pysyi ruhtinattaren läheisyydessä. Se oli tietysti ämmien tyhjää
hourintaa. Varmaa oli kuitenkin, että koira vallan mustasukkaisella
tarkkuudella valvoi ruhtinattaren jokaista liikettä ja niitä, jotka
tulivat häntä lähelle. Välistä tuntui ruhtinatar melkein pelkäävän sitä.

Minä en pitänyt tuosta koirasta ja tiesin, että se vihasi minua. Joka
kerta, kun aioin koskettaa sitä, murisi se hurjasti ja sen silmät
todella liekehtivät sinistä raivoa.

Kerran me puhuimme koirasta. Minä sanoin, että se oli vaarallinen ja
että se pitäisi tappaa. Ruhtinattaren kasvoille kohosi kauhun ilme, kun
hän osoitti koiraa, joka oli nukkunut nurkassa ja nyt nosti päätänsä
patjaltaan. Sen silmät nähdessäni kavahdin taaksepäin, sillä niissä
ilmeni yliluonnollista ja hirvittävää, myrkyllistä vihaa. Se oli
ymmärtänyt puheemme, niin mahdottomalta kuin tuo tuntuikin — — —

Sillä tavoin kului talvi loppuun ja meidän välimme kävi yhä
tuttavallisemmaksi. Öisin kävin sielussani ankaria taisteluita,
mutta päivisin sain suudella ruhtinattaren käsiä ja katsella hänen
tutkimattomiin silmiinsä, tuntien hänen solakan, hiukan velton
ruumiinsa värisyttävän läheisyyden.

Suihkukaivon luona istuimme me usein kahden. Musta koira makasi
kauempana silmät ilkeästi hohtaen. Me tiesimme sen kuuntelevan
keskusteluamme.

Ruhtinattaren salaperäinen persoonallisuus kiehtoi minua yhä enemmän.
Hän puheli minulle avoimesti kaikista asioistaan. Mikäli minä hänen
sieluaan kykenin tutkimaan, yhtyi hänessä mitä suurin henkevyys mitä
suurimpaan aistillisuuteen, joka välistä tuntui melkein luonnottomalla.
Hänen ruumiinsa oli luotu rakkautta varten, ja hän tiesi sen itsekin.

Joskus me puhuimme kuolemasta ja elämän arvoituksesta. Hänellä oli
laajat tiedot ja omat, omituiset mielipiteet useista salaperäisistä
kysymyksistä.

Kerran me puhuimme hypnotismista ja sen yhteydessä spiritismin
henkien aineellistuttamiskokeiluista. Hän lausui silloin minulle pari
huomautusta, joita en osaa toistaa ja joita en ymmärtänyt, mutta jotka
jättivät mieleeni salaperäisen kammon tunteen häntä kohtaan. Sillä
huomasin, etten koskaan pääsisi hänen todellista olemustaan tuntemaan.

Juhannuksena pani ruhtinatar toimeen suuret juhlat, joihin saapui
vieraita aina Pietarista asti. Musta koira oli silloin poissa.
Ruhtinatar sanoi lähettäneensä sen etelä-Venäjälle jonkun ystävänsä
luokse. Hän oli kyllästynyt siihen ja hiukan pelkäsikin sitä. Se oli
viime aikoina käynyt omituiseksi.

En muista juhlan alkupuolesta paljonkaan. Ruhtinattarella oli seppele
mustia orkideoja puhtaalla, valkealla otsallaan. Hänen kauneutensa
oli synkän lumoavaa. Minä katselin miehiä, joiden suonissa virtaili
ikivanhojen sukujen jaloin veri. Olin mustasukkainen heille ja
epätoivoinen oman rakkauteni mahdottomuuden tähden.

Illalla tanssi ruhtinatar ryysyisten mustalaisten soittaessa. Hänen
musta pukunsa oli täynnä punaisia juovia, ja kun hänen vartalonsa
soiton mukaan taipui ja aaltoili, näin minä, että hän oli tiikeri
ja että hänen hampaansa olivat tiikerin hampaat. Miesten kädet
kouristuivat häntä katsellessa, ja minun itseni oli kuuma ja suuni oli
aivan kuivunut. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä pois ja ruoskia
ruumistani entisajan munkkien tavoin, mutta en voinut. Minä jäin ja
odotin.

Myöhään yöllä, kun vieraat olivat lähdössä pois, tuli ruhtinatar
luokseni. Hän oli muuttanut pukua. Sen läpi näkyi hänen vartalonsa
ihanuus ja valkealla povella oli suuri, uskomattoman kaunis musta
orkidea. Sen hän ojensi minulle ja minä suutelin sitä tuntien sen
huumaavan, myrkyllisen tuoksun. Ruhtinattaren silmät olivat tummat ja
tutkimattomat. Niissä paloi hehku, jota en koskaan ole naisen silmissä
nähnyt.»

Tässä kohden pankinjohtaja keskeytti kertomuksen ja astui suuren
kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät, kun
hän aukaisi lukitun alalaatikon ja otti sieltä mustan samettikäärön.
Hän aukaisi sen hellävaroen. Sen sisällä oli kuivunut ja rypistynyt,
suuri, musta orkideankukka, josta vieläkin tuntui kohoavan kauan sitten
kadonnutta tuoksua.

Mutta pankinjohtaja jatkoi:

»Tuo yö oli elämäni ihanin. Ja sen synti oli kaunis. Tuona yönä
paljasti ruhtinatar minulle koko ruumiinsa häikäisevän valkeuden.
Tummat kaihtimet oli laskettu alas ja punainen amppeli loi huoneeseen
himmeätä valoa, kun minä hänen huuliltaan löysin ne itämaat, joista
joskus olin uneksinut.

Oli jo valoisaa, kun hyppäsin alas hänen ikkunastaan samoin kuin me
tänään yhdessä hyppäsimme. Ja sitä tietä jouduin minä monesti kulkemaan
sinä kesänä. Meidän rakkautemme kietoi mustien orkideain sairaalloinen
tuoksu. Vasta silloin minä opin tuntemaan ruhtinattaren suunnattoman
aistillisuuden. Minä suorastaan pelkäsin hänen pohjatonta intohimoaan.

Pelkäsin ja kärsin, mutta poissa en voinut pysyä hänen luotaan. Ja enin
minä kärsin siitä, että aavistin, että ruhtinatar kerran kuitenkin
kyllästyisi minuun, jättäisi minut.

Muutamana elokuun päivänä siihen aikaan, jolloin yöt alkavat pimentyä,
puhkesi ukkosilma. Raskaat, sinimustat pilvet iskivät kirkkaita
salamoita aivan palatsin yläpuolella ja jyrinä löi korvamme lukkoon.
Kun raskaat pisarat rapisivat kattoon, kuuli ruhtinatar ulvontaa
kuistikon oven takaa. Kun ovi aukaistiin, syöksyi musta koira sisään
märkänä, takkuisena ja silmät palaen.

Sen äkillisessä ilmestymisessä ja koko olemuksessa oli jotain
saatanallista. Ruhtinatar vapisi kauhusta eikä voinut puhua sanaakaan.

Me istuimme useita tunteja mitään puhumatta. Koira makasi uunin
kupeella katsellen meitä palavilla silmillään, joista olemukseeni
virtasi salaperäistä kauhua. Illalla se hävisi jälleen ulos jättäen
jälkeensä ahdistavan tunnelman.

Sitten sattui pieni sivutapaus, joka varmaan pelasti henkeni.
Ilta alkoi jo pimetä, kun muuan palvelija pyysi lainaksi vahvaa
sadetakkiani, koska ulkona satoi vielä rankasti. Hänellä oli jotain
asiaan kylään.

Annoin hänelle takkini ja hän lähti. Tuskin oli kulunut viittätoista
minuuttia, kun hän palasi kasvot liidunvalkoisina. Ja hänen
rikkirevitystä olkapäästään juoksi verta kuistin lattialle. Hänen
sekavasta, kauhistuneesta puheestaan kävi selville, että kun hän
rankkasateessa oli ehtinyt ulkohuonerakennusten kohdalle, oli jostain
pimennosta hyökännyt esille tumma haamu. Hän oli nähnyt vain hämärästi
ilkeät, vihreinä palavat silmät. Haamu oli tavoittanut hänen kurkkuaan,
mutta hän oli saanut väistetyksi niin, että se puri vain olkapäähän.
Sitten oli varjo hävinnyt ja mies oli juossut takaisin taloon.

Palvelija oli kauheasti säikähtänyt. Ruhtinatar sitoi itse hänen
haavansa. Kun veri oli pesty siitä pois, näimme me, että olkapäässä
oli kaksi riviä terävien hampaiden jälkiä. Ruhtinatar kuiskasi minulle
kauhun rumentamin kasvoin:

'Se oli koira! Hän etsii sinua. Palvelijalla oli sinun päällystakkisi
ja koira tunsi sen...'

En pelännyt kovin paljon, mutta mieltäni ahdisti kammo ajatellessani,
kuinka koira, jonka piti olla kaukana etelä-Venäjällä, oli joutunut
tänne takaisin.

Sinä yönä oli meidän rakkautemme polttavampi kuin milloinkaan ennen.
Salaperäinen kammo ahdisti meitä ja me koetimme tuhota sen intohimon
liekkeihin. Ruhtinattaren huulet olivat kuumat ja hänen ruumiinsa
poltti ihoani vasten. Mutta hänen silmänsä katsoivat minun ohitseni ja
minä tunsin, että hänen sielunsa oli kaukana minun luotani.

Kun minun täytyi lähteä, antoi ruhtinatar käteeni kauniin pistolin,
jonka kahva oli jalokivin koristettu, ja sanoi:

'Pidä tuo taskussasi, jos sattuisi niin. Se on ladattu ja varma ase.'

Hyppäsin alas ikkunasta ja mieltäni painoi raskas aavistus. Mutta en
nähnyt mitään kotimatkalla.

Kun heittäydyin vuoteelleni, tunsin itseni jollain tavoin pettyneeksi.
Mutta pistolin asetin pielukseni alle käden ulottuville.

Kello oli aamulla yli kymmenen, kun emännöitsijäni herätti minut ja
kertoi kauhistunein ilmein, että ruhtinatar oli yöllä kuollut.

En tiedä, kuinka sain vaatteet ylleni, mutta hetken kuluttua olin jo
maantiellä juoksemassa palatsia kohti. Vastaani tuleva ämmä väistyi
siunaten tiepuoleen, sillä silmäni tuijottivat hurjina ja tukkani
törrötti kampaamattomana.

Kuisti oli täynnä väkeä, vieraita ja kyläläisiä. Kukaan ei estänyt
minua, kun juoksin portaita ylös. Meidän suhteestamme oli paljon
juoruttu.

Hän makasi makuuhuoneen punaisella divaanilla ja himmeän amppelin
liekki lepatti sammumaisillaan, sillä öljy oli lopussa. Kaihtimet oli
nostettu ylös. Aamun kalpea valo valaisi huoneen punaisia ja mustia
värejä. Hän makasi divaanilla melkein poikittain, toinen jalka koskien
lattiaa; pää riippui divaanin reunan yli. Silmät olivat suljettuina
ja pitkien silmäripsien varjot näkyivät selvinä sinertävillä
silmäluomilla. Ja valkeassa kaulassa näkyivät terävien hampaiden
jäljet. Niistä juossut veri kulki mutkaisina juovina valkeata ihoa
pitkin pienen korvan kohdalle, mistä sitä oli tippunut lattialle. Ohut
yöpuku ei kätkenyt vartalon ihanuutta. Minä nyyhkytin katsellessani
hyytyneitä veriläikkiä punaisella matolla.

Mutta hänen kasvojensa ilme oli selittämätön. Veripunainen suu oli
vielä vääntynyt hymyyn ja ilmeessä oli sekaantuneena korkein hurmio ja
rajaton kauhu kuvaamattomaksi yhdistelmäksi.

Kun astuin jälleen alakertaan, olin kylmä ja tyyni. Nimismies kääntyi
kiihkeästi puoleeni:

'Se täytyy saada kiinni, ennenkuin se saa aikaan enemmän vahinkoa.
Eilenhän se jo oli purrut yhtä palvelijaa. On parasta tutkia puutarha.
Onko teillä asetta?'

Lähdimme pihalle, missä nimismies kokosi palvelijat, ja aloimme
ketjussa kulkea puutarhan halki. Palvelijat, jotka olivat siepanneet
asekokoelmasta pyssyjä ja miekkoja, olivat peloissaan ja kulkivat
hitaasti. Nimismies heilutti revolveriaan ja huusi ja kiroili heille.
Minä olin kylmä ja tyyni. Tuntui siltä kuin olisivat ajatukseni
pysähtyneet ja jähmettyneet. Näin auringonpaisteessa kylpevän
talon, koristepensaat, värikkäät orkideat pitkän ruohon keskellä ja
hitaasti eteenpäin kulkevan, hoilaavan miesrivin. Mutta kuva juuttui
liikkumattomaksi tajuntaani enkä osannut tehdä siitä mitään päätelmää.

Olimme ehtineet puutarhan päähän, kun yht'äkkiä kuulin miesten kiljuvan
aivan kuin henkensä hädässä: 'Nyt se tulee!'

Jonkun pensaan takaa oli hypähtänyt suunnattoman suuri koira. Se oli
mustempi kuin koskaan ennen ja sen silmät iskivät vihreitä salamoita.
Muista välittämättä se juoksi minua kohti ääntäkään päästämättä. Sen
suupielistä tippui vihreänkeltaista vaahtoa ja sen kuono oli vielä
veressä.

Vaistomaisesti tavoittelin minä taskuani ja huomasin, ettei pistoli
ollutkaan mukana. Se oli jäänyt kotiin pielukseni alle.

Koira lähestyi nopeasti. Se oli jo parin metrin päässä minusta ja olin
tuntevinani sen huohotuksen kuumana ja kosteana kaulallani. Mutta en
muista ajatelleeni sillä hetkellä kerrassaan mitään.

Samassa paukahti vierelläni laukaus. Koira hypähti ulvahtaen koholle,
putosi raskaasti maahan ja jäi siihen kaatuneena makaamaan. Nimismies
astui savuava revolveri kädessä lähemmäksi ja lopetti maassa vielä
hiukan kiemurtelevan koiran halkaisemalla sen pään puutarhurin
rautaisella lapiolla. Mutta sitä ennen se ehti purra lapion syrjään
rivin lovia. Ja minä näin, kuinka sen villit silmät paloivat, kun se
samalla loi viimeisen, sammuvan katseen minuun. Kukaan ei puhunut
mitään.

Siitä on nyt kulunut yhdeksän vuotta ja tuo ruhtinastalo on niin kauan
ollut asumattomana. Ihmiset sanovat, että siellä kummittelee, että
koira juoksentelee öisin huoneissa ja että ikkunoista loistaa punainen
valo. Sinä näit itse jotain. Ajattele, mitä tahdot. Minä _tiedän_, että
se ei ole kuollut.

Tuo koira on liittynyt minun elämääni ja se vainoaa minua eikä
hellitä, ennen kuin olen kuollut. Näin tosin itse, kuinka se makasi
pää halkaistuna ja silmät sammuneina palaisin puutarhassa. Mutta
syksyiltoina se kiertelee taloni ympärillä ja ulvoo minua ulos. Ja minä
tiedän, että minä kerran kuolen tapaturmaisesti. Siksi olenkin kertonut
sinulle näistä tapauksista.»

Pankinjohtaja lopetti kertomuksensa. Oli tullut aivan pimeä. Kun lähdin
pois hänen luotaan, olin näkevinäni, kuinka suuren koiran varjo vilahti
pensasaidan taakse. Minun täytyi nauraa kiihtynyttä mielikuvitustani —
—.

Muuttaessani pois paikkakunnalla tapasin pankinjohtajan viimeisen
kerran. Kaksi vuotia myöhemmin sain kuulla, että hän oli kuollut
sairaalassa vesikauhuisen koiran puremaan.




MUUMIO.

(Nuorena kuolleen egyptologin Karl-Henrik Höökin jälkeenjääneistä
papereista.)


»Jo lapsena tunsin suurta vetovoimaa muinaisesineisiin ja näihin
sisältyviin arvoituksiin. Osittain oli tämä taipumus perintöä
isältäni, jolla oli verrattain laaja kokoelma jäännöksiä muinaisilta
ajoilla, m.m. muutamia Egyptistä löydettyjä esineitä. Niiden ääressä
saatoin pienenä, vielä edes ymmärtämättä niiden merkitystä, haaveilla
tuntikausia. Silloin kohosi usein sieluuni vieraita mielikuvia, joilla
ei ollut mitään kokemusperäisiä vaikutteita ympäristöstäni.

Isäni kuoli ollessani vielä varsin nuori ja jätti minulle perinnöksi
suuren omaisuuden. Hänen kuolemansa jälkeen sain oman mieleni mukaan
järjestää opintoni. Muinais-Egypti kiehtoi mieltäni. Oltuani pari
vuotta yliopistossa matkustin ulkomaille ja jatkoin opintojani
Berliinissä ja Lontoossa.

Opin verrattain taitavaksi hieroglyfien tulkitsijaksi. Tein omin
päin tutkimuksia British Museumissa ja niiden nojalla julkaisemani
väitöskirja herätti jokseenkin suurta huomiota egyptologien piirissä.
Esitin siinä muutamia ajatuksia, jotka aivan itsestään olivat johtuneet
mieleeni ja jotka koskivat muinais-Egyptin elämää. Toiset vastustivat
ankarasti niitä, mutta toiset pitivät niitä suorastaan uraauurtavina.

Kestettyäni ankaran polemiikin muutamissa tieteellisissä
aikakauskirjoissa matkustin Egyptiin. Otin osaa kaivaustöihin Luxorissa
ja osittain Medinet Abussa, mutta tuo kaikki oli tuttua ennestään eikä
minua myöskään haluttanut olla toisten käskettävänä.

Etenkin kahdennentoista dynastian aika herätti mielenkiintoani. Sen
alkupuoli, ensimmäisten Amenenhat-kuninkaiden aika, on verrattain
hämärään vaipunut ja tutkimaton. Jouduin omin päin tekemään kaivauksia
El-Amarnassa. Otaksumani mukaan piti minun Chut-Atenin raunioista
Amenofis IV:n ajoilta löytää lähteitä jatkuvaa työtäni varten.

Löysinkin hieroglyfitauluja ja papyruskirjoituksia, jotka käsittelivät
asiaani enemmän kuin edes olin uskaltanut toivoa. Niiden tutkiminen
vaati kuitenkin aikaa. Palasin kotimaahan kahdeksi vuodeksi.

Eräs hämäräperäinen kalliokirjoitus, joka jo ennen oli löydetty ja
tutkittu, antoi minulle paljon ajattelemisen aiheita. Otin siitä
useita valokuvia ja kotimaassa sain kirjoituksen selvitetyksi, mutta
tulkintani oli aivan erilainen kuin entinen. Kalliokirjoituksen ja
muiden tulosteni mukaan kehittelin teoriaani. Jos se oli osoittautuva
todeksi, oli se omiaan valtavasti avartamaan näköpiiriämme eräissä ei
ainoastaan vanhaa Egyptiä, vaan myös koko maailman vanhinta historiaa
koskevissa kysymyksissä.

Sen todistamiseen ja selventämiseen vaadittiin kuitenkin paljon työtä.
Palasin jälleen muinaiseen Kemin maahan, kuten egyptiläiset sitä itse
nimittävät.

Ennen kuin jatkan kertomustani on minun selitettävä eräs asia, jottei
joku tämän mukaan tekisi joitakin vääriä ja halventavia johtopäätöksiä.

Koko elämäni on kulunut siinä työssä, joka on intohimoni. En ole
koskaan tuhlannut aikaani huvituksissa tai naisten seurassa. Naiset
eivät ole herättäneet mielenkiintoani. Tosin olen joskus kaivannut
jonkinlaista ystävää ja toveria, mutta tämä kaipaus ei ole ollut
aistillista laatua. Toistan ja vakuutan vielä, etteivät seksuaaliset
kysymykset ole millään tavoin koskaan askarruttaneet mielikuvitustani.

Hankin elintarpeita ja työkaluja pitempää oleskelua varten erämaassa.
Ostin kameeleja ja paikkasin muutamia kaivaustöissä ennen mukana
olleita miehiä. Suunlasimme kulkumme El-Amarnan ohi noin kymmenen
kilometrin päähän sieltä ja pystytimme leirimme lähelle pientä,
likaista fellah-kylää. Siellä aloitimme kaivaustyöt laskelmieni ja
suunnitelmieni mukaan eräiden hiekkakumpujen kohdalta.

Sortuneiden rakennusten ja pylväitten päälle kasautuneen hiekan
poistaminen vaatii paljon työtä. Minun täytyi viettää melkein kolmen
kuukauden kiduttava epätietoisuuden aika, ennen kuin löysimme
pienimpiäkään merkkejä siitä, että olin osunut oikeaan.

Muistan mainiosti tuon päivän, jolloin ensimmäinen löytö tehtiin.
Istuin silloin piippuani poltellen kylän päämiehen katoksessa.
Minulla oli ollut kuumetta, olin ottanut kaksi kiniinikapselia ja
tunsin jonkinlaista heikkouden tunnetta ja puristusta ohimoissani.
Silloin kaivokselta päin juoksi muuan työmiehistäni polttavassa
auringonpaisteessa luokseni. Hiekka pölisi hänen jaloissaan ja
hänen hikiset, tomuiset kasvonsa kiilsivät. Luulin ensin, että joku
onnettomuus oli tapahtunut, että hiekka oli ruvennut vierimään
kaivauskuoppiin tai muuta sen tapaista.

Silloin näin äkkiä, että hän veti jotain perässään. Selvisi, että hän
oli löytänyt kappaleen ohuesta, katkenneesta pylväästä, käärinyt sen
likaiseen paitaansa ja vetäen sitä maata pitkin perässään tuonut sen
minulle. Hänen silmänsä kiiluivat ilosta, sillä olin luvannut varsin
suuren palkinnon sille, joka ensimmäisenä toisi hyviä tietoja.

Käteni vapisivat tarkastellessani pylvään kappaletta. Siihen oli ollut
jotain kaiverrettuna, mutta vain kolme hieroglyfimerkkiä oli säilynyt:
kotka, rihma solmuineen ja käsi. Niistä ei voinut saada mitään selvää
ajatusta kokoon. Tieteellisessä suhteessa oli palanen arvoton, mutta
minulle se merkitsi selvää todistusta laskelmieni paikkansapitävyydestä.

Seuraavina päivinä löydöt jatkuivat ja kahden viikon kuluessa olimme
saaneet kaivetuksi esiin pienen temppelin rauniot. Seinissä oli paljon
kaiverruksia. Erikoista huomiota herättivät lukuisat kissankuvat,
joiden alla oli aina lootuksen terälehti. Se arvattavasti merkitsi
jotain nimeä.

Muutamasta graniittipaadesta löysin kaiverruksen, joka täytti mieleni
ilolla. Siinä oli vain lyhyt ilmoitus eli kuva siitä, että temppeli
oli rakennettu Amenenhat II:n kolmantena hallitusvuonna sen pyramidin
viereen, jonka rakkaus oli pystyttänyt.

Aikamääräys tarkoitti siis 2200-lukua ennen Kristuksen syntymää.
Suuriarvoisin oli tieto, että lähettyvillä olisi pyramidi,
luonnollisesti pieni, koska se oli kokonaan peittynyt hiekkaan. Tätä
vahvisti myös kylänpäämiehen lausunto. Hänen isoisänsä aikana oli kylän
lähellä ollut vielä näkyvissä hiekkaan hautautuneen pyramidin huippu,
mutta ankara hiekkamyrsky oli peittänyt sen myöhemmin kokonaan.

Tämä pyramidi oli nähtävästi aikoinaan herättänyt huomiota, koska
kirjoituksessa oli tuo erikoislaatuinen huomautus: »jonka rakkaus on
pystyttänyt.» Sitä luultavasti tarkoittivat myös lukuisat kissankuvat
temppelissä, sillä ainakin Bubastisin maakunnassa oli kissa pyhä eläin,
pyhitetty rakkauden jumalattarelle Bastille.

Tässä löydössä oli paljon uusia, ennen tuntemattomia piirteitä. Paloin
innosta päästä pyramidia tutkimaan. Ainoa pelkoni oli, että hautarosvot
olisivat aikoinaan ryöstäneet sen.

Alustavat tutkimukset tehtyäni ja annettuani suorittaa koekaivauksia
huomasin, että ainoa mahdollinen paikka oli muuan suhteellisen matala
hiekkakumpu. Se oli noin puolen kilometrin päässä temppelin raunioista
kaakkoon. Kyläsiä oli sinne kilometrin verran matkaa.

Aluksi oli tämä kaivaustyö helpompaa kuin edellinen. Jo muutaman päivän
kuluttua osuimme pyramidin kylkeen. Sitten alkoi lyön vaikeampi osa,
kun täytyi poistaa suunnattomia hiekkamääriä saadaksemme koko pyramidin
paljaaksi.

Uurastimme muutamia viikkoja mitä ankarimmassa työssä, kunnes kävi
ilmi, mikä mieletön työ olisi ollut saada koko pyramidi kaivetuksi
esiin. Laskin sen alkuperäisen korkeuden esiintulleeseen osaan
suhteellisesti olevan noin neljäkymmentä metriä, ehkä hiukan päällekin.
Meidän olisi täytynyt työskennellä vuosikausia kehnoilla työaseillamme,
ennen kuin olisimme saaneet sen kokonaisuudessaan paljastetuksi.
Ainoa mahdollisuus oli etsiä sisäänkäytävä. Mutta kaikki egyptologit
tietävät, mitä vaikeuksia juuri sen löytämisessä piilee.

Pyramidi kohosi porrasmaisesti. Jokainen porras ulottui miehen
rintaan asti. Muutamin paikoin oli vielä jälkiä sileiksi hiotuista
graniittilevyistä, joilla se joskus oli ollut peitetty. Tuulet ja
myrskysateet ja hiekan kosteus olivat rapauttaneet kivien pintaa
pahasti.

Länsipuolelta paljastimme sitä aina keskiosaan asti. Tiesin, että
sisäänmenoaukko jätetään tavallisesti länsipuolelle, keskelle
länsisivua. Mitään muurauksen tai aukon jälkiä emme tavanneet, vaikka
tutkin jokaisen kiven ja sauman tarkoin.

Mietiskellessäni eri ratkaisumahdollisuuksia kuljeskelin välistä
päiväkausia yksin erämaassa kaivauspaikan ympärillä. Kerran istuin
kaukaisen, korkean hiekkakummun rinteellä leväten polttavassa hiekassa.
Kaukana kuvastui pyramidini esiinkaivettu osa terävänä varjona
taivaanrantaa vasten. Työssä ponnistelevat miehet näyttivät sen
rinteellä pieniltä, mustilta pisteiltä.

Katselin sitä huvikseni kenttäkiikarilla. Yht'äkkiä hämmästyin, sillä
pyramidin tummaa taustaa vasten kuvastui hiukan vaaleampana lootuksen
terälehden kuva, samanlainen kuin olin temppelin seinäpiirroksissa
nähnyt. Luulin sitä ensin näköhäiriöksi, mutta se pysyi paikallaan.
Saatoin erottaa, kuinka muutamin paikoin ääriviivat olivat himmentyneet
kiven rapautumisen takia.

Jännityksestä hermostuneena painoin kohdan tarkoin muistiini ja piirsin
sen paperille.

Juoksin koko matkan pyramidin luokse, mutta siellä tarkastaessani
seinämää en ensi silmäyksellä huomannut mitään. Vasta hyvin pitkän
tarkastelun jälkeen löysin kivissä noin neljän metrin laajuudella
syvennyksiä ja kohonemia, jotka varmaan kaukaa katsoen näyttivät
lootuksenlehden ääriviivoilta. Ennen olin luullut niitä vain
rapautumisesta johtuneiksi. Nyt olin varma siitä, että ne olivat
ihmiskäden työtä. Myöhemmin tulin huomaamaan, että löytöni johtui
pelkästä sattumasta. Lehden kuva näet näkyi vain määrätyltä pieneltä
alalta ja määrättyjen valaistussuhteiden vallitessa noin puolen tunnin
aikana päivässä.

Tiesin nyt löytäneeni sisäänkäytävän paikan. Mutta miten saada se
esiin? Erikoisia rakoja ei näkynyt, emmekä työkaluillamme voineet
tavallisella tavalla saada kiviä irti. Lopuksi ei ollut muuta keinoa
kuin porata kiviin reikiä. Muutamana päivänä me räjäytimme samalla
kertaa kaksi sopivasti sijoitettua dynamiittipanosta lootuksen lehden
tyven molemmin puolin.

Luulen, että ne olivat liian lujia, sillä pyramidi tuntui tärisevän
perustuksiaan myöten. Suuri kuoppa oli syntynyt sen kylkeen ja vain
hiukan jälkiä oli näkyvissä lootuksenlehden yläosasta. Muutamien kivien
raosta pilkotti pimeys; kun lohkareet oli raivattu pois, oli edessämme
pyramidin kyljessä matalan ja kapean sisäänkäytävän aukko.

Itse hautakammion löytäminen oli luonnollisesti vaikeata, mutta olin
varma onnistumisestani. Siihen tarvittiin vain tarkkaa tutkimista
ja ennen kaikkea varovaisuutta. Kaikki pyramidit näet ovat täynnä
salaisia, vaanivan mykkiä väijytyksiä hautarosvojen varalta.

Seuraavana päivänä tunkeuduin pyramidiin pari soihdunkantajaa ja
työmiestä mukanani. Olimme varustettuja köysillä ja pienillä tikapuilla
mahdollisten onnettomuuksien varalta.

Ensimmäinen paha enne tapahtui melkein heti. Emme olleet ehtineet
vielä kulkea kymmentä metriä graniittipaasilla päällystettyä ahdasta
käytävää, kun edellä innoissaan varomattomasti rientänyt soihdunkantaja
parkaisi ja hävisi. Meitä yhdistävä köysi, joka oli nahkavyöllä sidottu
jokaisen ympärille, kiristyi peloittavasti tahtoen vetää meidät kaikki
syvyyteen. Samalla tuntui sieraimissamme ummehtunut tuoksu. Siihen
sekaantui hiukan myskin lemua, joka herätti mielikuvan krokodiilistä.

Vedimme pudonneen miehen ylös. Muuan lattialaatoista oli painunut
toiselta syrjältään alas hänen astuessaan sen päälle. Hän oli pudonnut
kuiluun, jonka pohjaa hän ei tuntenut ja josta nousi huumaava
ummehtuneen tuoksu. Hänen oikea kätensä oli poissa. Hän oli pudottanut
soihdun ja samassa oli käteen purrut äärettömällä voimalla suunnaton
leukapari. Hän väitti varmasti tunteneensa kylmät hampaat, vieläpä
niljaiset ikenetkin niiden välissä. Kun olimme vetäneet hänet ylös,
nousi paasi äänettömästi paikalleen. Sen jähmettyneet liikkeet
vaikuttivat eläviltä ja petomaisilta.

Merkitsimme tarkoin paikan liidulla ja heitimme vahvan lankun paaden
yli. Sitten palasimme ulkoilmaan voidakseni sitoa soihdunkantajan
kädentyngän.

Käsi oli poissa melkein kyynärpäätä myöten. Omituista oli, ettei
tyngästä juossut lainkaan verta. Siinä saattoi erottaa aivan kuin
terävien piikkien jäljet ja sitä peitti ruskahtavan harmaa kalvo.
Ymmärsin, että kysymyksessä oli joku taitava koneisto. Pistin haavaan
mahdollisimman väkeviä antiseptisiä aineita, sillä pelkäsin myös
myrkytystä. Siinä olinkin oikeassa, sillä seuraavana päivänä kuoli
soihdunkantaja kärsittyään sitä ennen mitä hirveimpiä tuskia.

Joka tapauksessa oli soihdunkantaja jo häntä sitoessani äärettömän
kauhistunut ja väitti, että hänen kimppuunsa oli pimeydessä hyökännyt
joku elävä, hirveä peto. Minun täytyi tukkia hänen suunsa suurella
rahasummalla, mutta muut olivat jo hänen puheensa kuulleet ja
kieltäytyivät jyrkästi lähtemästä enää askeltakaan pyramidiin. Selitin
heille asian oikean laidan, mutta he eivät sitä ymmärtäneet eivätkä
tahtoneet siihen uskoa. Heidän taikauskoinen mielensä oli kauhun ja
kammon vallassa ja he väittivät, että pyramidi oli täynnä pahoja henkiä.

Vasta seuraavana aamuna onnistui minun taivuttaa kaksi älykkäämpää
ja kehittyneempää apulaistani lähtemään mukaani. Toinen heistä oli
kopti, joka oli saanut vähän koulusivistystä ja jota kunnioitin hänen
älykkäisyytensä tähden. Toinen oli tavallinen nuori fellah, joka
tarvitsi rahaa mennäkseen naimisiin.

Sisäänkäytävää myöten pääsimme pieneen kammioon, jonka seinistä
löysin lootuksen terälehden kuvia kissankuvien alapuolella. Muuan
seinä oli kokonaan omistettu valkealle härälle, Mnevikselle, joka
aikoinaan oli pyhitetty auringonjumalalle Raalle. Siitä ei yleensä ole
kirjallisuudessa paljon puhuttu, vaikka se oli ainakin yhtä arvokas
kuin tunnettu musta härkä, Apis. Se oli erinomaisen taidokkaasti
veistetty kiveen, parhainta muinais-egyptiläistä taidetta, mitä olen
nähnyt. Otin siitä useita valokuvia magnesiumvalossa.

Kammiosta johti taidokkaasti tehty käytävä vinosti ylöspäin. Se päättyi
kuitenkin äkkiä ja oli nähtävästi tarkoitettu ainoastaan johtamaan
harhaan haudanryöstäjiä. Todellinen käytävä oli melkein varmasti
löydettävissä itse kammiossa.

Tutkimme ja koputtelimme lattian, seinien ja katon jokaista kohtaa.
Mutta käytävän suu oli niin tarkoin peitetty, ettei mistään kuulunut
kumahtavaa ääntä. Ei tuntunut olevan enää muuta keinoa kuin
järjestelmällisesti ruveta irroittamaan kiviä, mikä olisi vaatinut
paljon työtä.

Satuin kiinnittämään huomiota kammion muotoon. Se ei ollut
neliskulmainen, vaan epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen. Olin
aikaisemmin ihmetellyt tuota, sillä muinais-egyptiläiset harrastivat
ennen kaikkea säännöllisiä kuvioita. Nyt käsitin, että juuri siinä
saattoi piillä arvoituksen avain.

Ratkaisu olikin yksinkertaisempi kuin luulin. Ei tarvinnut muuta kuin
määrätä lävistäjien leikkauspiste. Se osui keskelle suurta paatta.
Irroitettuamme sen suurella vaivalla näimme sen alla pyöreän laatan,
jonka keskellä oli kivirengas.

Laatta oli hyvin raskas ja vuosituhansien kuluessa tarttunut tiukasti
kiinni paikoilleen. Työnnettyämme paljon sulatettua rasvaa ja öljyä
rakoihin saimme sen kolmisin nostetuksi ylös paikaltaan. Se oli
hyvin paksu, pullontulpan muotoinen, ja alapintaan oli veistetty
lootuksenlehden kuva.

Kiviportaat johtivat matalaan käytävään. Sen katosta oli putoillut
kiviä tehden kulkumme vaikeaksi. Murtuman jäljet olivat tuoreet, mistä
päättelin, että dynamiittiräjäytyksemme oli saattanut vahingoittaa
pyramidin sisäosia. Se huolestutti minua, ei niin paljon itseni tähden,
vaan pelkäsin hautakammion vahingoittuneen. Aioin pitää meitä uhkaavan
vaaran omana tietonani, jotta en säikyttäisi tovereitani. Kopti oli
kuitenkin huomannut asian samalla kertaa kuin minäkin, ja hän katseli
pitkään minua. Hän ei sentään pelännyt.

Käytävä päättyi matalaan, laajaan kammioon, joka laskujeni mukaan oli
pyramidin alaosassa jotakuinkin pohjan keskivaiheilla. Siitä ei ollut
pääsyä minnekään, joten jälleen oli etsittävä uusi käytävä.

Kammio sisälsi paljon arvokasta tutkittavaa. Huomattavin löytö oli
lattiassa kiinni oleva miehenruumiin kokoinen sfinksi. Se oli kokonaan
puhdasta hopeaa ja äärettömän arvokas jo hopean painon vuoksi. Nyt olin
varma, ettei kukaan haudanryöstäjä ollut ehtinyt ennen minua, sillä
sfinksin he ainakin olisivat vieneet mukanaan.

Sfinksi oli ihmeen kaunis, niin kaunis, että se herätti hartauden
tunnetta. Sillä oli kissan ruumis, joka oli makaavassa asennossa
sirona ja solakkana, ja ihmeen siropiirteiset naisen kasvot, jotka
olivat puoleksi ylöspäin käännetyt itää kohti. Silminä oli kaksi
pyöreäpintaiseksi hiottua jalokiveä. Ne hohtivat soihtujen valossa
hopeisten silmäluomien osaksi peittäminä aivan kuin uneksien ja
kaivaten. Koko sfinksin asennossa ilmeni odotusta ja kasvojen
piirteissä kaipuuta.

Merkitsevä oli myös seinäkirjoitus sfinksin takana. Sen sisällys
oli outo ja haaveellinen enkä kyennyt sitä kokonaan selvittämään.
Yläpuolella oli kuin otsakkeena valkea härkä, Mnevis, ja alla
kissankuva ja lootuksen terälehti yhteen kietoutuneina.

Sisällys, mikäli sitä kykenen oikein tulkitsemaan, on köyhin sanoin
seuraava, vaikka tulkinnassani en ole kyennyt antamaan muuta kuin
heikon aavistuksen hieroglyfien rikkaudesta ja monivivahteisuudesta:

»Varokoon hän, joka ryöstötarkoituksessa tulee häpäisemään hautaa,
minkä rakkaus on pystyttänyt. Hän on kuoleva tuhatkertaisen kuoleman ja
pahat henget hallitsevat hänen sieluaan aikojen loppuun asti.

Mutta hän, joka on syntynyt uudestaan bennulinnun siipien suhinassa,
joka on löytänyt lootuksenlehden ja kätkenyt sen sydämeensä, hän
tuntee sfinksin silmät ja aukaisee kuoleman ovet, ja Raan kultaisten
torvien soidessa on loppu oleva alkua ihanampi. Sillä rakkaus ei kuole
milloinkaan.»

Merkillisintä oli, että muutamista kirjoituksen katkelmista huomasin
pyramidin olevan naisen haudan. Sellaista löytöä ei vielä kukaan ollut
tehnyt. Kaikki tunnetut pyramidit ovat kuninkaiden tai hyvin ylhäisten
miesten hautoja. Naiset oli tavalliseen tapaan haudattu jonnekin
pyramidien lähettyville. Ainakaan ei ollut yksinomaan naista varten
koskaan minun tietämäni mukaan pystytetty pyramidia.

Kirjoituksen merkitystä en ryhtynyt arvailemaan, vaikka sen
fantastisuus jonkun verran askarrutti mielikuvitustani. Ilmeisesti
oli sen pohjana jonkinlainen ylösnousemuksen ajatus, sillä bennu
on feniks-linnun egyptiläinen nimi. Sen sijaan ryhdyin pohtimaan
hautakammion löytämistä.

Se on tavallisesti aivan keskellä pyramidia. Tämä kammio oli pyramidin
alaosassa; luultavasti oli sisäänkäytävä löydettävissä katosta.

Katseeni osui sfinksiin. Miksi oli se niin vahvasti kiinnitetty
lattiaan? Tavallisesti esikammioista löydetyt esineet ovat irrallaan.
Miksi sen katse oli kohdistettu määrättyyn suuntaan? Mieleeni osui
lause kirjoituksessa: »hän tuntee sfinksin silmät». Lootuksenlehden
olin jo löytänyt. Sfinksi tuijotti määrättyyn kohtaan itäseinän
yläosassa. Siinä täytyi käytävän suun olla. Ja siinä se olikin.

Käytävän suuta verhoava paasi oli nähtävästi tahallaan asetettu
verrattain höllälle. Innoissamme varomattomasti irroittaessamme sitä
putosi se äkkiä murskaten tikapuumme. Kuin ihmeen kautta säilyimme
vahingoittumattomina. Fellah jäi puoleksi kiven alle, mutta selviytyi
muutamin ruhjevammoin, jotka eivät estäneet häntä työstä.

Kun oli haettu uudet tikapuut, kiipesin ylös aukosta ja huomasin
olevani haudan, eteiskammiossa. Harvinaista kyllä oli se aivan tyhjä.
Se oli neliskulmainen ja länsiseinässä oli umpeenmuurattu, suuri paasi.
Tämän päällä oli jälleen Mnevis, kissa ja lootuksenlehti omituisella
tavalla yhteen sovitettuina, pyöreänä ornamenttikoristeena.

Meidän täytyi tuntikausia hakata sitkeätä laastia, jota oli sivelty
rakojen päälle. Poistettuamme sen vasaroilla ja taltoilla huomasin
kelloa katsoessani, että oli jo yö. Koska kumppanini olivat aivan
uuvuksissa, päätin jättää haudan aukaisemisen seuraavaan päivään
innostuksestani ja kiihtymyksestäni huolimatta.

Tunsimme kaikki lähtiessämme, kuinka ovenraoista tunki esikammioon
hieno ryydintuoksu.

Astuessamme ulos pyramidista paistoivat tähdet aivan mustalla
taivaankannella suurina ja raskaina. Ilma oli kuuma ja tukahuttava,
täynnä värisevää tunnetta, joka sai kaikki aistit liikkeelle.

Kylässä pidettiin juhlaa, juotiin palmuviiniä ja nuoret tytöt
tanssivat. Tähtien valossa kiilsivät fellahin silmät. Hänen
hengityksensä kävi huohottavaksi. Myöskin kopti oli rauhaton ja hänen
sieraimensa laajenivat ja värisivät.

»Elonkorjuun juhla», kuiskasi hän minulle. »Kohta nousee kuu. Täällä
vietetään sitä vielä vanhaan tapaan.»

Vetäydyin telttaani, mutta en voinut saada unta. Mieleni oli liian
kiihdyksissä ajatellessani, mitä seuraavana päivänä tulisin näkemään.
Olin tuntevinani yhä ryytien tuoksun sieraimissani.

Telttakankaan lävitse tunkivat erämaan takaa nousevan kuun säteet
muuttaen pimeyden punertavaksi hämyksi. Erotin selvästi saviruukut,
veistokset, kääröt ja kuvapatsaat, jotka olin tuotattanut telttaani,
jotteivät ne kärsisi mitään vahinkoa. Ne herättivät eloon vanhoja
mielikuvia, joita en edes tuntenut, mutta joiden oletin polveutuvan
varhaisimmalta lapsuuskaudeltani.

Olin vaipunut syviin ajatuksiin, kun kopti hiipi varovaisesti
telttaani. Hänen eleensä olivat kiihtyneet ja hän kertoi, että kylällä
pidettiin neuvottelua minun estämisekseni työstä. Äänettömän yön
lävitse kantautui korviini rumpujen ja huilujen ääniä ja kiihtyneen
väkijoukon puheensorinaa. Fellah oli juorunnut, että olimme jo melkein
perillä. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että jos aukaisisimme haudan,
lankeaisi meihin kohdistuva kirous myös heidän kylänsä ylitse. He
aikoivat nyt estää minua aikeistani, ellei muuten, niin väkivallalla.

Koptin neuvosta otin muutamia astioita, joissa säilytin spriitä
osaksi polttotarkoitukseen, osaksi esineiden puhdistukseen, muutamia
lahjaesineitä ja pussillisen pikkurahoja jakaakseni ne kyläläisille.
Kantaessamme niitä juhlapaikkaa kohti kysyin koplilta, eikö hän
pelännyt kirousta. Hän vain hymyili vastaukseksi ja häntä kohtaan
tuntemani kiintymys yhä vahvistui.

Istuin itse kylänpäämiehen vieraana ja annoin koptin jakaa
lahjani. Herkästi innostuvat, köyhät fellahit unohtivat kaikki
vihollisuusaikeensa melkein heti. Syntyi suurenmoinen orgia,
jonka vertaista en milloinkaan ole nähnyt. Väki sekoitti spriitä
palmuviiniinsä. Minun täytyi tavallani ottaa siihen osaa ja jouduin
monien kanssa tyhjentämään palmuviinimaljoja, jotta en olisi herättänyt
epäluuloa.

Alkoholiin tottumaton ruumiini joutui pian sen valtaan. Olin lisäksi
väsynyt, niin että kohta näin kaiken kuin ohuen harson lävitse.
Mutta minua ei ruvennut lainkaan unettamaan, sillä näytelmän kesytön
suurenmoisuus oli saanut minut valtoihinsa. Punainen kuu, hurja
soitto, hikiset kasvot, villisti palavat silmät, tanssijattarien
puolialastomat, käärmemäisin liikkein taipuvat ruumiit — kaikki tuo
sai aistini huumaantumaan. Nuori fellah katosi palmujen sysimustiin
varjoihin ruskean tyttönsä kanssa. Kuulin koplin huohotuksen
korvissani. Sieluni täytti nimetön, hiuduttava, suloisesti viiltävä
kaipaus, joka sai melkein kyynelet nousemaan silmiini.

Ajattelin pyramidia, jonka rakkaus oli pystyttänyt, rakkaus, joka
ei koskaan kuole. Luulin kuulleeni outoa suhinaa ilmassa. Viimeinen
ajatukseni oli bennu-lintu vajotessani syvään tiedottomuuden ja unen
väliseen horrokseen.

Heräsin teltassani koplin ravistaessa olkapäätäni. Häneen ei yöllinen
orgia tuntunut vaikuttaneen. Oli vielä varhainen aamu, tunsin oloni
raskaaksi ja päätäni lievästi särkevän. Mutta muistaessani, mikä
tehtävä minua odotti, tulin äkkiä aivan virkeäksi.

Kylvettyäni purossa, joka hävisi hiekkaan vähän matkan päässä
kylästä, tunsin itseni kevyeksi ja onnelliseksi. Kuulas, autereinen
erämaan aamu ja nukkuva kylä muodostivat ihmeen tenhoavan taulun, kun
kahden lähdimme kulkemaan pyramidia kohti. Kopti ei ollut herättänyt
fellahia. Tästä olisi hänen mielestään ollut vain vaivaa ja hän olisi
juorunnut taas kaiken näkemänsä. Me saisimme kyllä kahdenkin kiven pois
oviaukosta. Kopti huomautti kuitenkin jo edeltäpäin, ettei hän tulisi
mukaan hautaa tutkimaan. Se soti hänen uskonnollista vakaumustaan
vastaan. Tämä oli minusta vain mieluista; sainhan silloin paremmassa
rauhassa työskennellä.

Jälkeen kahdentoista oli kivi niin irrallaan, että tarvittiin vain
vähän voimaa sen siirtämiseen syrjään vivun avulla. Kopti poistui
jättäen minulle kimpun soihtuja. Hän lupasi odottaa alemmassa
kammiossa, kunnes palaisin...

Ankara rysähdys kiven pudotessa. Edessäni oli ammottava musta oviaukko,
josta virtasi hienon hienoa ryytien tuoksua. Täynnä outoa aavistusta
astuin kammioon palava soihtu kummassakin kädessä. Eteeni aukeni pyöreä
huone, jonka keskellä oli kiiltäväksi hiotusta, tummasta graniitista
veistetty, suuri sarkofagi. Nähtävästi raskaan, tuoksujen kyllästämän
ilman vaikutuksesta muuttuivat soihtujen punaiset liekit aavemaisen
sinertäviksi.

Tarkastin ensin kiireesti seinät. Ainoastaan arkun päänpuoleisessa
osassa oli seinäpiirroksia, siinäkin vain yksi aihe: suunnattoman
suuri bennu-lintu siivet levällään Mneviksen, kissan ja lootuskukan
yläpuolella. Piirros teki valtavan vaikutuksen minuun: se henki
haltioitunutta, vapauttavaa ylösnousemususkoa, ympärillään kehänä
rakkauden merkistä sommiteltu ornamentti.

Ryhdyin kiihkein käsin aukaisemaan sarkofagia. Kansi oli minulle
liiankin raskas, mutta en millään ehdolla halunnut kutsua koplia
avuksi. Ankaran ponnistelun jälkeen sain vihdoin kohotetuksi kantta
vivun avulla ja lopuksi se luisui lattialle melkein äänettömästi.

Sytytin useampia soihtuja ja kiinnitin ne seinässä oleviin
kivirenkaisiin ihmetellen niiden sinertävää valoa. Toinen arkku
oli tummaa sykomoria, täynnä kultaupotuksia erilaisin ornamentein.
Se aukeni helposti ja edessäni oli kolmas arkku, joka oli tehty
puhtaasta kullasta. Sen kansi oli muovailtu naisen muotoiseksi
lootuslehtikoristein. En ehtinyt paljonkaan katsoa sitä, intoni oli
liian suuri, mutta ohikiitävänä, erittelemättömänä kulki mieleni läpi
tunne, että olin joskus ennen, kauan sitten, nähnyt sen.

Kiihkosta kuumeisena irroitin ja nostin pois raskaan kannen ihmetellen,
kuinka keveästi se nousi. Intoni antoi minulle ennen tuntemattomat
voimat. Vastaani lehahti tukahduttavan voimakas ryytien ja balsamin
lemu, niin voimakas, että soihdut lepattivat aivan sinisinä ja
sammumaisillaan. Epäselvästi näin liinasiteisiin kauttaaltaan kiedotun
naisruumiin. Mutta vaistomaisesti tunsin, ettei se ollut nainen, vaan
nuori tyttö.

Vapisevin käsin kiedoin auki lahonneet, liinaiset siteet. Sain
ruumiin melkein kokonaan esiin ja totesin, että se oli ihmeen hyvin
säilynyt balsamoinnin mestarinäyte. Katsahdin sen kasvoihin. Silloin
jäykistyin paikalleni kuin salaman iskemänä ja tajuntani läpi kohisivat
vuorotellen hämmästys, kauhu, ilo ja haltioitunut vapautumisen tunne,
sillä siinä oli _Hän_. En tiedä, mitä ajattelin, sillä sielussani ei
ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Minä vain tiesin koko olemuksessani,
ruumiini jokainen solu huusi sitä, valtimoni takoivat sitä, että tunsin
hänet, että olin löytänyt hänet, että se oli Hän, Hän, Hän! — — —

Hän makasi siinä ikuisesti nuorena, ruskea ruumis vielä väristen
aamutuulen viileätä tuoksua siltä ajalta, jolloin maailma oli nuori.
Himmeät emaljisilmät hohtivat soihtujen sinisessä, lepattavassa
valossa, suu hymyili ja rinnat kohosivat kuin lootuskukan terät
iätinuorina, iätihurmaavina. En enää tuntenut itseäni; minä liu'uin
ajassa taaksepäin, vuosituhansien halki. Kuulin kultaisten torvien
toitahdukset auringonjumalan temppelin portailta, kun hänen tyttärensä
nousi Niilin vilppaista laineista ihanana kuin rakkauden jumalatar
pyhien lootuksien keskellä. Painoin otsani kiviseen lattiaan ikuisen
nuoruuden edessä. Ja lehahtaen sammui viimeinen sininen soihtu — — —

Olin lepäävinäni hänen rinnallaan rakkauden pyramidin sisimmäisen
kuningaskammion kultaisessa sarkofagissa. Olin tuntevinani, miten hänen
ruumiinsa värisi neljän tuhannen vuoden hillitöntä janoa. Oi, kuinka
hän oli kuuma ja kuinka hänen sydämensä jyskytti ohuen liinakankaan
alla! Himmeät emaljisilmät hohtivat ja vartalo kiilui vihertävää valoa.
Ilma oli tahmeana ryytien tuoksusta. Niin, nuo himmeät emaljisilmät
hohtivat ja valkeat, terävät hampaat purivat olkapäähäni pistäviä
haavoja ohuen kankaan lävitse...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, puolenpäivän aikaan, heräsin leirissä omassa
teltassani. Kopti oli huolestuneena viipymisestäni lähtenyt hakemaan
minua ja löytänyt minut tajuttomana hautakammion lattialta, luultavasti
tukehduttavan tuoksun huumaamana. Kiihkeistä kysymyksistäni huolimatta
ei hän suostunut kertomaan, mitä muuta hän oli nähnyt. Mutta olen
varma ja vakuutettu asiastani. Suutelen olkapääni haavaa ja mieleni on
onnellinen, kirkastunut ja täynnä vapautuksen tunnetta...

Olen kirjoittanut koko iltapäivän ja melkein koko yön siltä varalta,
että minulle tapahtuisi joku onnettomuus. Tiedän, että jotain tapahtuu,
mutta en pelkää sitä, vaan odotan, sillä kuolema on vain porras...

Huomenaamuna aikaisin, kun bennu-lintu humisevin siivin alkaa idän
taivaalta vuosituhatlentonsa, lähden takaisin pyramidiin.»

       *       *       *       *       *

Muuan englantilainen tutkimusretkikunta löysi El Amarnan lähettyvillä
sijaitsevasta, pienestä fellahkylästä, jonka asukkaat olivat
tuntemattomasta syystä hylänneet, mätänemistilassa olevan, luultavasti
kivilohkareiden murskaaman ruumiin. Se todettiin tunnetun, nuoren
egyptologin Karl-Henrik Höökin ruumiiksi. Hänen vieressään oli
kiireesti ja huonolla englanninkielellä täyteen töherretty paperilappu,
joka sisälsi seuraavaa:

»Minä, koptilainen Ben-Hussim, vakuutan omantuntoni ja jumalani kautta
kertomukseni todeksi, jottei minua vääryydellä ruvettaisi etsimään ja
vainoamaan.

Me tunkeuduimme yhdessä pyramidiin, mutta isäntäni tutki yksin
hautakammiota. Rakastin häntä paljon ja levottomana hänen
viipymisestään menin hakemaan häntä haudasta, vaikka se oli vastoin
uskontoni määräyksiä. Löysin hänet tajuttomana lattialta, ympärillään
lahonneen liinakankaan palasia. Näin myös suuren sarkofagin varjon,
mutta en tahtonut katsoa, mitä sen sisällä oli.

Kannoin isäntäni leiriin. Vasta seuraavana päivänä sain hänet
tointumaan. Silloin huomasin, että hän oli saanut uudestaan
aavikkokuumeen. Hänen otsansa poltti ja hän houraili naisista ja
lootuksenkukista. Koko illan ja yön hän kielloistani huolimalta
kirjoitti ja hänen silmissään oli paha kiilto, jonka vuoksi pelkäsin
hänen sielunsa tilaa.

Aamulla hän lähti uudestaan pyramidiin varoituksistani huolimatta. Hän
oli sairas ja kiviä oli ruvennut yhä enemmän putoilemaan alas käytävien
katoista. Ellei hän kahdeksan tunnin kuluttua palaisi, käski hän minun
tulla etsimään häntä.

Odotin viisi tuntia pyramidin vieressä polttavassa auringonpaisteessa
ja sydämeni oli täynnä levottomuutta hänen tähtensä, sillä rakastin
häntä. Kun hän ei siihen mennessä ollut palannut, lähdin kiellosta
huolimatta hänen jälkeensä.

Löysin hänet alemmasta kammiosta hopeisen sfinksin vierestä suurten,
katosta pudonneiden kivilohkareiden puoleksi peittämällä. Vieritin
kivet pois ja näin, että hän oli lujasti pusertanut syliinsä ryppyisen,
kuivettuneen muumion, joka oli kauhea katsella. Sen nahka oli särkynyt
useasta kohden; keltaiset luut pistivät esiin ja päänahka hiuksineen
oli tarttunut kattoaukon reunaan. Isäntäni oli pahasti murskaantunut,
mutta kasvot olivat säilyneet ehjinä ja niissä oli riemun ja kaipauksen
ilme, samanlainen kuin hopeisen sfinksin kasvoissa. Se kammotti minua.

Hänessä oli vielä joitain elonmerkkejä. Tahdoin kantaa hänet pois,
mutta hän oli niin lujasti takertunut kiinni muumioon, etten voinut
irroittaa sitä hänestä. Niin minun täytyi suurella vaivalla kantaa
heidät molemmat ulos, vaikka pelkäsin muumiota, josta matkalla irtautui
osia. Mutta rakkauteni oli pelkoani suurempi.

Kun olin saanut heidät ulos ja auringonsäteet sattuivat muumioon,
raukeni se melkein heti harmaaksi tomuksi, eikä siitä jäänyt mitään
jäljelle. Vein isäntäni kylään, missä hoidin häntä muiden ollessa
kauhun vallassa. Hän kuoli toisen päivän aamunkoitossa tulematta
tajuihinsa ja aukaisematta silmiään. Ja minun sydämeni itki paljon,
sillä rakastin häntä.»

Kilometrin päässä kylästä oli puoleksi esiinkaivettu pyramidi, joka
tutkittiin, mutta ei löydetty mitään mainitsemisen arvoista. Sen
sisäosa oli pahoin turmeltunut, ja joku liikkuva rosvojoukko oli
luultavasti ehtinyt ryöstää siitä kaiken arvokkaan.




PUNAINEN KOLMIO.

(Lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin päiväkirjasta, joka
löydettiin kirjoituspöydän laatikosta hänen surullisen kuolemansa
jälkeen.)


_Marraskuun 15. p:nä._

Tänään jouduin ostamaan vanhan, lahoavan pääkallon ja persialaisen
tikarin. Se oli typerä päähänpisto, niin kuin tavallisesti. Näin
aamulla sanomalehdessä ilmoituksen huutokaupasta, joka pidettiin
jonkun muinaisesinekauppiaan kuoleman johdosta. Siinä myytiin m.m.
laaja kirjasto. Menin huutokauppaan ostaakseni jonkun loppuunmyydyn
kurssikirjan.

Mutta sen sijaan huusinkin pääkallon. Olen joskus kaivannut sellaista
pöydälleni. Synkässä mielentilassa ollessani se syventäisi tunnetta
kaiken katoavaisuudesta. Huutokaupassa ei ollut paljon väkeä, joten
sain kallon halvalla. Sain kuulla, että muinaisesinekauppias oli tehnyt
itsemurhan, leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka
myös oli myytävänä.

Jokin omituinen kammottavan ja fantastisen ikävä sai minut huutamaan
myös sen. Joku kuriositeettien kokeilija huusi sitä kauan kilpaa
kanssani, ja tikari teki aika loven vähiin rahoihini. Typerä
päähänpisto, kuten sanottu!

Nyt on pääkallo tuossa pöydälläni. Sen väri on keltaisenharmaa,
joissakin kohdin vihertävä, ja tyhjät silmäkuopat tuijottavat minua.
Vuokraemäntäni pelästyi sen nähdessään, mutta minuun valaa sen
läheisyys omituista rauhaa.

Tikari on pääkallon vieressä. Se on kovin vanha: kahvassa pari himmeätä
turkoosia ja joku ruskea läikkä. Ehkäpä verta. Terä on puhdistettu,
mutta harmaa ja kiilloton. Käytän sitä paperiveitsenä.

Täytyisi päästä pukuihin käsiksi. Olen jo pari kuukautta turhaan
maleksinut kaupungilla. Vain pari luentoa, mutta en tunne niihin halua.

       *       *       *       *       *

_Marraskuun 27. p:nä._

Miten äärettömän pintapuolista ja tyhjää elämä on. Mieleeni on viime
aikoina noussut vieraita, ennen tuntemattomia ajatuksia. Ovatkohan ne
tuon pöydälläni tuijottavan pääkallon ansiota, vai alankohan kehittyä
pessimismiin?

Mitä arvoa on oikeastaan elämälläni? Mikä olen minä? Köyhä ylioppilas,
jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, lukuunottamatta muutamaa
vanhaa tätiä. Lueskelen aikani — minkä verran nyt sitten luen — ja
määrätyn ajan kuluttua tulee minusta tuomari tai mitä tulee. Elän
aikani, olen aikani, vietän iltani punssiseuroissa tai istun yksin
kotona lasin ja sikarin ääressä. Kerran kuolen ja minut haudataan;
pari riviä sanomalehdessä ja jonkun tuttavan ohimenevä ajatus: »nyt
on tuokin jo kuollut.» Sitten ei enää mitään. En jaksa uskoa sielun
kuolemattomuuteen. Se on liian mahdotonta terveelle järjelle.

Ehkä pitäisi minun joskus mennä naimisiin, saada lapsia ja jatkaa
sukuani. Nyt minua tympäisee tuo kaikki. Inhoan naisia, eniten
vuokraemäntääni, joka ei vielä ole liian vanha ja on pari kertaa
katsellut lupaavasti minua. Kuinka naiset ällöttävätkään minua, kun
ajattelen heitä sukupuolisina olentoina! Ehkä se on jonkinlaista
heikkohermoisuutta.

Luulen, että sukumme loppuu minuun. Se onkin liian vanha ja väsynyt.
Ehkä pessimismini johtuu juuri siitä. Olen kalpea ja heiveröinen ja
sairastelen usein. Veressäni on jotain vikaa.

Ihmeesti olen kiintynyt tuohon pääkalloon. Sen ontoissa silmäkuopissa
ja irvistyksessä on jotain oman mieleni mukaista. Pari poskihammasta on
säilynyt ja niiden purupinnat ovat ehjät ja valkeat.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 1. p:nä._

Tänään sain toveriltani, farmaseutilta, kokaiinia. Nautimme sitä
yhdessä hänen pienessä kamarissaan. Minulle se oli ensimmäinen kerta.

Omituinen tunne. Ensin rupesi koko ruumiini, sen kaikki lihakset,
vapisemaan ja puheeni kävi sammaltavaksi. Nautinto — todella
ihmeellinen nautinto — oli puhtaasti henkistä laatua, ilman mitään
aistillista.

Koko älyni tuntui kerääntyvän yhteen pisteeseen. Tiesin olevani nerokas
ja kykenin ratkaisemaan muutamia probleemeja, jotka olivat mieltäni
askarruttaneet.

Nautimme sitä, kunnes se oli kaikki lopussa. Se on parempaa kuin
alkoholi.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 5 p:nä._

Viime yönä olin »naisten» luona.

Hän oli hyvin onnistunut, tumma, kiihkeä, piirteet aistilliset. Mutta
minua alkoi tympäistä kesken kaiken. Aukaistessani hänen pukuaan
katselin käsiäni aivan kylmästi ja objektiivisesti. Tuollainen
itse-erittely on varmaankin sairaalloista. En ole ennen sellaista
tuntenut.

Palatessani kotiin tunsin vain kyllästystä. Olen koko päivän loikoillut
vuoteessani ja polttanut savukkeita. Tuhkakuppi on kukkuroillaan
pätkiä ja niitä tippuu lattialle, mutta en saa itseeni kyllin tarmoa
käydäkseni tyhjentämässä sen uuniin.

Pääkallo katselee minua aivan kuin ilkkuen. Onkohan se naisen vai
miehen? Lueskelen Baudelairea, tai en viitsi juuri sitäkään.

Luvut eivät luista.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 8. p:nä._

Tänään satoi lunta, joka varmaan pysyy maassa. Talvi on siis alkanut.
Luulen, että juuri syksyn kosteat ja alakuloiset päivät ne lamauttivat
loimitarmoni. Olen lukenut ja tehnyt työtä koko päivän. Kylmä ilma
virkistää. Kurssikirjat ovat kovin paksut.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 11. p:nä._

Nenäni vuotaa alituisesti ja sen limakalvoa polttaa. Epämiellyttävä
tunne. Se johtuu varmaankin kokaiinista. Olen joutunut ottamaan sitä
usein. Se virkistää ja antaa minuun uutta elämää. Väsyneenä ja velttona
ollessani tunnen kaipaavani sitä. Sanotaan kyllä, että se voi käydä
vaaralliseksi.

Eilen illalla otin sitä enkä tahtonut saada unta koko yönä.
Puolihorroksessa näin jonkinlaisen näyn. Pääkallo muuttui elävän
naisen pääksi. Hänen piirteitään en ole koskaan ennen nähnyt, vaikka
ne tuntuivat tutuilta. Kasvot hymyilivät minulle. Ne eivät olleet
erikoisen säännölliset, suupielessä oli jotain vikaa, se oli hiukan
vääntynyt ja liikkumaton. Minusta hän oli kuitenkin kaunis. Sitten
näin jo kohta koko naisen istuvan tuolillani pöydän ääressä. Ohut,
ruskeatäpläinen puku paljasti vartalon muodot selvästi. En koskaan ole
nähnyt niin sopusuhtaista ja solakan kaunista naisruumista.

Sitten olin olevinani jossain vieraassa huoneessa. Lattialla makasi
vanhanpuoleisen, harmaatukkaisen miehen ruumis. Hänen jäykistyneessä
kädessään oli tikari ja hänen kurkkunsa oli viilletty poikki. Näin
kurkkutorven aukon, johon vuoti hiljaa verta. Mitään pelkoa tai kammoa
en tuntenut, rintakehässäni vain epämääräistä puristuksen tunnetta.
Lattialla ruumiin vieressä oli pääkallo nurin kaatuneena.

Molemmat unet olivat selväpiirteisiä. Ennen en ole niin selviä nähnyt,
vaikka yleensä uneksinkin paljon öisin.

Aamulla ajattelin, että pääkallo askarruttaa liian paljon
mielikuvitustani ja häiritsee lukujani. Pistin sen pöytäkomeroon
vanhojen paperien joukkoon. Jollain tavoin luo teko kevensi mieltäni.
Yritin tehdä lyötä, mutta se ei luistanut. Loikoilen nyt vain vuoteessa
ja poltan tupakkaa.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 16. p:nä._

Kokaiini on ihmeellistä. Olen paljon muuttunut. Sieluni on tulvillaan
outoja mielikuvia. Uneksin mustista kukista ja vieraista, huumaavista
tuoksuista. Se saattaa myös johtua Baudelairesta, jota luen.

Olen ostanut pienen, kapean pöydän, päällystänyt sen mustalla
kankaalla ja asettanut pääkallon taas esille sille. Minulla on myös
rautainen hiiliastia. Iltaisin poltan pääkallon edessä suitsutuksia:
myskiä ja jotain ainetta, jonka nimeä en tiedä. Sitä sain muutamasta
ummehtuneesta itämaisten tavarain kaupasta. Sen tuoksu on hiukan imelää
ja hyvin huumaavaa.

Päätin loma-ajaksi jäädä kaupunkiin. Mitäpä siellä maaseudun
yksinäisyydessä tekisin? Vaikka täällä olen oikeastaan vielä
yksinäisempi.

Täysihoitolan yläkertaan, minun huoneeni yläpuolelle, on muuttanut uusi
asukas. Olen kuullut hänen askeleensa: ne ovat kevyet ja varmat. Luulen
kuulleeni ne ennenkin. En ole häntä vielä nähnyt. Joku neiti — puhuivat
tänään ruokapöydässä.

Vuokraemäntäni katseli minua tänään omituisesti. Olikohan
ulkomuodossani jotain erikoista vai onko hän kiinnittänyt huomiota
leikkiini?

Niin. Leikkiä se on, lapsellista leikkiä, mutta tunnen outoa tyydytystä
istuessani iltaisin sohvannurkassa, kun vieraiden tuoksujen mukana
sieluuni nousee värikkäitä, itämaisia kuvia.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että tuo kerran unissani näkemäni ruumis
oli varmaankin sama muinaisesinekauppias, joka oli tehnyt itsemurhan.
Jonkinlaista mielikuvien yhdistymisiä varmaan. Onhan pääkallo aina
edessäni.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 18. p:nä._

Tänään oli hän päivällispöydässä. Hänellä oli yllään yksinkertainen,
ruskeatäpläinen puku. Kasvot eivät olleet erikoisen kauniit, mutta
silmät olivat tummat ja syvällä päässä. Toinen suupieli oli jollain
tavoin vääristynyt eikä liikkunut hänen puhuessaan.

Kun hän näki minut, säpsähti hän omituisesti ja katseli minua hetken
suoraan silmiin. Silloin olin varma siitä, että tunsin hänet. Pöydässä
olin hajamielinen, pudotin haarukkani enkä ottanut osaa keskusteluun.

Vasta illalla huomasin, että hän oli sama nainen, jonka olin unissani
nähnyt. Tämä ajatus täytti mieleni omituisella kammolla. Ajatukseni
palasivat alituisesti häneen. Se saattoi kyllä johtua siitä, että hän
koko ajan käveli yläpuolellani. Kuulin hänen askeleensa enkä voinut
rauhassa istua, ennen kuin itsekin olin muutamia kertoja kävellyt
huoneeni lattian poikki edestakaisin.

Pääkallo on aavemainen hämärässä. Välistä tunnen pelkääväni sitä.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 20. p:nä._

Sain farmaseutti-ystävältäni tänään suurehkon määrän kokaiinia. Minun
on nyt hyvä olla, mutta kaipaan seuraa.

Ihmettelen, mahtaisiko tuo ruskeatäpläinen nainen tulla huoneeseeni,
jos pyytäisin häntä. Enhän vielä tunne häntä, en ole edes puhunut hänen
kanssaan.

Mutta olen nähnyt hänestä syntisiä unia.

       *       *       *       *       *

_Joulukuun 24. p:nä._

Jouluaatto. Vuokraemäntäni oli hankkinut kuusen. Me muutamat, joilla ei
ollut paikkaa, mihin mennä, istuimme yhdessä. Keskustelu oli kankeata.
Kaikilla tuntui olevan ikävä. Olin ottanut kokaiinia ja puhelin enemmän
kuin muut. Harvinaista minulle.

Ruskeatäpläinen nainenkin oli siellä. Nyt hänellä oli toinen puku,
mutta senkin kankaassa oli ruskeita täpliä. Hänen ruumiinsa on
tosiaankin kaunis.

En vieläkään puhunut hänen kanssaan, mutta tunsin hänen ajatustensa
ympäröivän minua kimmoisen verkon tavoin.

       *       *       *       *       *

Joulukuun 29. p:nä._

Kuulen hänen askeleensa iltaisin pääni päältä. En saa rauhaa, ennen
kuin vuoteen narahduksesta kuulen hänen menneen levolle.

Vastapäisen kivimuurin seinässä on hänen ikkunansa kuva. Eilen illalla
seisoin ikkunassa ennen vuoteeseen menoa ja näin hänen varjonsa.
Hänellä oli yöpuku päällään. Vaikka näin hänestä ainoastaan varjon,
tiesin kuitenkin, että se oli silkkipyjamas ja että siinä oli ruskeita
läikkiä. Omituista mielikuvituksen leikkiä!

Kun vuoteeseen mennessä sammutin sähkövalon, sammui aivan samassa
silmänräpäyksessä hänenkin huoneestaan valo. Sattumako?

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 1. p:nä._

Tänään päivällisen jälkeen istuimme hetken yhdessä ja pulmiimme
kirjallisuudesta. Hänen hymyilynsä on kaunis, mutta liikkumaton
suupieli saa aikaan, että siinä on jotain luonnotonta.

Hän tuli huoneeseeni hakemaan jotain kirjaa, mutta kumpikaan emme
kynnyksen yli astuttuamme enää muistaneet, mistä kirjasta oli kysymys
ollut. Hän tiesi ja minä tiesin, että se olikin vain tekosyy.

Emme itseasiassa keskustelleet ollenkaan, mutta kuitenkin tuntui
minusta, että me vaihdoimme ajatuksia paljon.

Hän katsoi pääkalloa ja sanoi pitävänsä mystillisistä esineistä.

Sinä hetkenä minä jollain tavoin tiesin, tulin vakuutetuksi siitä, että
pääkallo on naisen.

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 10. p:nä._

Hän on välistä käynyt huoneessani. Itse en vielä ole nähnyt hänen
kamariaan. Emme puhu paljon: me vaistoamme toistemme ajatukset.

Meillä ei ole mitään sopimusta, mutta joka ilta seisomme samaan aikaan
kumpikin ikkunassamme. Minä katselen hänen varjoansa ja tiedän hänen
katselevan omaani. Valomme ovat usein sammuneet yhtaikaa.

Kerran kysyin, onko hänen pyjamaksensa kankaassa ruskeita läikkiä.
Hän myönsi sen. Vaikkei hän sanonut muuta, tunsin, että hän tahtoisi
näyttää sen joskus minulle.

Tänään hän katseli tarkasti pääkalloa, otti sitten pöydältä
turkoosikahvaisen, persialaisen tikarini käteensä ja painoi sen
terän kuin leikkien kurkkuaan vasten. Muistin silloin vanhan
muinaisesinekauppiaan, ja minusta tuntui hyvin omituiselta, mutta en
puhunut siitä mitään hänelle.

Minäkin pitelin tikaria ja pidin sitä kurkkuani vasten. Silloin
huomasin, että se oli kovin tylsä.

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 12. p:nä._

Hän ei ole käynyt luonani, mutta iltaisin on hänen varjonsa ikkunassa.
Hänen ajatuksensa täyttävät elämäni. Se ei enää ole sisällyksetöntä.
Myös kokaiini virkistää minua. Hän tietää, että käytän sitä. Tunnen
sen, vaikkei hän ole siitä mitään puhunut. Huomaakohan sen jo
ulkomuodostani? Olen katsellut kuvaani peilistä eikä minusta siinä
ole mitään erikoista. Tavallinen kalpeuteni vain ja ehkä silmissä
jonkinlainen vieras kiilto.

Tapasin itseni kerran ajattelemasta vanhaa muinaisesineiden kauppiasta.
Huomaamattani olin ottanut hänen tikarinsa käteeni. Koettelin sen terää
ja mietin, millaistahan olisi, jos viiltäisin sillä kurkkuni auki.

Kun huomasin ajatukseni, puistatti minua.

Jos joskus tekisin itsemurhan — vaikka sitä en kyllä koskaan tule
tekemään, sillä tällä hetkellä rakastan elämää, koska siinä on
jotain sisällystä — en varmastikaan valitsisi tuota tapaa. Se on
raaka ja hirveä. Ottaisin mieluummin myrkkyä. Se on kauniimpaa ja
tuskattomampaa. Mutta miksi miettiä tuollaista?

Olisi sentään mielenkiintoista, jos voisin leikata pääni poikki ja
asettaa sen pöydälle pääkallon viereen. Se näyttäisi hauskalta. Voin
kuvitella sitä...

Mistähän nämä ajatukset ovatkaan johtuneet mieleeni?

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 16. p:nä._

Tänään tuli hän jälleen, mutta oli erilainen kuin ennen. Hänen
kasvoissaan oli punaa ja hänen silmänsä loistivat. Kuitenkin olin
näkevinäni niissä jotain sameaa. Meillä oli hauskaa. Nauroimme ja
puhuimme paljon.

Huomaan ajattelevani häntä aistillisesti. Hän itsekin tietää sen.

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 19. p:nä._

Pihalla oli aamulla veitsenteroittaja. Hänen kätensä olivat kylmästä
sinertävät. Annoin armosta hänen teroittaa persialaisen tikarini.
Hän kyllä ansaitsi nuo muutamat kolikot. Nyt on tikarin terä kirkas
ja kiiltävä. Saatan katsella sitä kauan aikaa. Se ikään kuin vaatii
huomiota puoleensa.

Olen huomannut, että pääkallon silmäkuopat ovat syvällä päässä. Luulen,
että sillä on kerran ollut tummat silmät. Sen vasemmassa suupielessä on
pieni, rustomainen kasvannainen.

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 20. p:nä._

Hän on koko päivän leikkinyt tikarillani. Kysyi minulta, eikö näyttäisi
fantastisella, jos hänen päänsä olisi pääkallon vieressä pöydällä.

Luulen, että pian yritän suudella häntä. En jaksa enää kauan hillitä
itseäni. Hän aavisti ajatukseni ja hymyili omituisesti.

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 24. p:nä._

En tiedä, mitä ajatella. Illalla otin tavallista suuremman annoksen
kokaiinia ja suitsutin pääkallolle. Yöllä en saanut unta. Vaivuin vain
tavalliseen horrokseeni. Heräsin kuunsäteisiin. Tuntui kuin kaikki
varjot huoneessa olisivat liikkuneet hiljaa.

Silloin aukaisi hän oven ja astui sisään aivan äänettömästi. Kuunsäteet
valaisivat hänen pieniä, paljaita jalkojaan. Ne olivat hyvin hoidetut.
Ruusunpunertavat pikku kantapäät saivat kaikki aistini liikkeelle.

Hänellä oli yllään musta silkkipyjamas, jossa oli muutamia ruskeita
ympyröitä. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, huomasin, ettei se
ollutkaan mitään tavallista, ruskeaa väriä. Se häivähteli väliin
purppuranpunaiselta, ja kerran näyttivät kaikki läikät vihreiltä.

Hän kumartui ylitseni. Tunsin hänen ruumiinsa läheisyyden ja tuoksun.
Tuoksu oli houreunteni mustien kukkien lemua. Puvun aukosta näin hänen
ihanien rintojensa piirteet. Ohuen pyjamaksen alla oli hän aivan
alaston.

En tiennyt, mitä ajatella. Kaikki mielikuvat aivoissani tiivistyivät
muutamiin eri kohtiin ja sulautuivat yhteen. En saanut ainoatakaan
ajatusta loppuunajatelluksi. Koko hetkestä jäi muistiini vain joku
ohikiitävä aistimus.

Tunsin huulillani hänen rintojensa kiinteän pyöreyden ja hänen kuuman
ruumiinsa omaa vartaloani vasten. Hänessä ei ollut ainoatakaan
virhettä, hän oli täydellinen.

Olen pitkin päivää loikoillut sohvannurkassa ihmetellen, oliko kaikki
tuo yöllinen vain unta. Ainakin se oli ihmeen elävää ja selvää unta.

Tapasin hänet aamulla; hän oli väsyneen näköinen, mutta ei puhunut
mitään yöstä eikä ainoallakaan eleellä tai ilmeellä viitannut siihen.
Itsekään en puhunut siitä mitään.

— — — Nyt tiedän, että se oli sittenkin totta. Emäntäni kurkisti
huoneeseeni ja kysyi, olinko yöllä paukutellut ovia. Hänen ilmeensä oli
vihamielinen ja närkästynyt. Hän mutisi jotain epäselvää...

Tulin ajatelleeksi, etten vielä tiedä edes hänen nimeään.
Asukaskirjassa on kyllä joku nimi, mutta olen vakuutettu siitä, ettei
se ole hänen oikea nimensä.

En tahdo kysyä sitä, ellei hän itse joskus sano. Tämä salaperäisyys
tyydyttää ja kiehtoo mielikuvitustani.

       *       *       *       *       *

_Helmikuun 1. p:nä._

Lukuni ovat aivan hunningolla. Hän täyttää minun elämäni kokonaan.
Useina päivinä ei hän ole lainkaan käynyt luonani, mutta voin silti
istua tunti- ja päiväkausia sohvannurkassa katsellen pääkalloa, eikä
minun tule lainkaan ikävä, sillä hänen ajatuksensa ympäröivät minua.

Olen alkanut harrastaa geometriaa omalla tavallani. Tahtoisin saada
piirretyksi määrätynlaisen kolmion. En tiedä itsekään, minkälainen sen
pitäisi olla, mutta mieleni on rauhaton, kun en saa sitä piirretyksi.
Olen tuhrinut pakoittain paperia, mutta saamatta tyydyttävää tulosta.
Luultavasti olen saanut ajatuksen eräästä vanhojen alkemistien
salatieteellisestä teoksesta, jota kerran tulin selailleeksi. Kolmio
oli heidän pyhä kuvionsa, jossa piili maagillinen voima.

Kun hän tulee, tulee hän aina täsmälleen kello kaksitoista. Kuulen
ruokasalin suuren kellon lyönnit ja samassa astuu hän huoneeseen.
Myöhemmin on häntä turha odottaa.

Hän mainitsi kerran maaliskuun neljännen päivän. En muista, sanoiko
hän silloin olevan syntymäpäivänsä vai muuta. Joku merkkipäivä se vain
varmasti on. Odotan sitä jonkunlaisella jännityksellä.

Kolmannen kuun neljäs päivä... Ja kolme kertaa neljä on kaksitoista.

       *       *       *       *       *

_Helmikuun 5. p:nä._

Olemme yhdessä leikkineet koko päivän kolmioilla ja tuhrineet paljon
paperia. Ennen kuin hän lähti pois, otti hän taskustaan punaisen
liitupalan ja piirsi sillä kolmion pääkallopöydän mustaan kankaaseen.

Siinä on nyt juuri se kolmio, jota olen hapuillut monta päivää. Kaikki
hermoni ovat pingoittuneet, kun katselen sitä. Minun sieluni tai
olemukseni on myös kolmio ja juuri samanlainen kuin tuo kolmio. Tunnen
sen jollain selittämättömällä tavalla. Se kahlehtii ja kytkee minua
jollain tapaa. Olen tarkastellut sitä. Se on aivan säännötön. Yksi
kulma on tylppä, arviolta noin satakymmenen astetta. Tahtomattani olen
tullut asettaneeksi pääkallon juuri tämän kulman kärkeen.

Tahtoisin, että minulla olisi kolme päätä, jotka voisin asettaa kolmion
kärkiin. Niiden takaraivot koskettaisivat toisiaan ja kuvio olisi
täydellinen.

Joka tapauksessa kolmio on ihmeellinen.

       *       *       *       *       *

_Helmikuun 12. p:nä._

Viime yönä hän oli jälleen luonani. Ihmeellistä. Vaikka värisin aistien
nautintoa, oli se kuitenkin puhtaasti henkistä hekumaa.

Hän käski minun katsella pääkalloa. Katsoin sitä kauan. Huoneessa
oli pimeää, mutta minut valtasi vähitellen omituinen, hyvin selvä
harha-aistimus.

Näytti aivan siltä kuin kolmion punaiset reunaviivat olisivat pimeässä
hohtaneet himmeätä valoa. Pääkallo oli kolmion tylpässä kärjessä
ja yht'äkkiä minusta tuntui sillä kuin hänellä ei olisikaan ollut
päätä. Se oli kolmion seinänpuoleisessa kärjessä, takaraivo minuun
päin. Mutta minun puoleisen! kärki oli tyhjä, juuri tämä tyhjyys se
sai koko olemukseeni pahan ja ikävöivän tunteen. Sitten katosi tuo
harha-aistimus. Hän suuteli minua ihmeellisellä tavalla. Tuntui kuin
koko sieluni ja tahtoni olisi vuotanut häneen. Se oli salaperäinen
tunne, mutta hyvin ihana.

Vuokraemäntäni on hänelle ja minulle vihainen. Ruokapöydässä hän
kuiskaili jotain, mitä en kuullut. Toiset katselivat meitä omituisesti.

       *       *       *       *       *

_Helmikuun 17. p:nä._

Jos ponnistan kaikki voimani, saan jälleen tuon harha-aistimuksen.
Pääkallo on sivuittain minuun kolmion tylpässä kärjessä; hänen päänsä
on seinänpuoleisessa kärjessä, mutta aina takaraivo minuun päin.
Kolmannessa kärjessä ei ole mitään, ja kun katselen hänen mustaa
tukkaansa, valtaa minut ääretön tyhjyyden tunne.

Koetan kuvitella, että oma pääni olisi kolmannessa kärjessä, mutta
en saa sitä onnistumaan. En voi nähdä sitä sillä tapaa. Kerran kävin
koskettamassa hänen takaraivoaan ja hiuksiaan. Näin sormieni hivelevän
niitä, mutta mitään tuntoaistimusta ei syntynyt. Sormeni tuntuivat
kuolleilta.

Johtuisivatko nämä harha-aistimukset kokaiinista?

Tahtoisin tietää, kuinka vanha hän on. Välistä tuntuu hän minua hyvin
paljon vanhemmalta.

Hänen ruumiissaan ei ole mitään muuta virheitä kuin toisessa
suupielessä pieni rustomainen kohoutuma. Se tekee suun omituisen
liikkumattomaksi.

       *       *       *       *       *

_Helmikuun 21. p:nä.

Kolmioon säilynyt mustassa kankaassa ihmeen hyvin. Sen punaiset viivat
ovat edelleen kirkkaat ja selvät. En anna kenenkään koskea tuohon
pöytään. Kolmiota ei saa hävittää. Tomu ei vahingoita sitä. Välistä se
tuntuu entistä kirkkaammalla.

Kolme kertaa neljä on kaksitoista! Tämä ajatus kiertelee lakkaamatta
mielessäni. Olen tavannut itseni lausumasta sitä ääneen.

       *       *       *       *       *

_Helmikuun 28. p:nä._

Hän on muuttanut pois. Luulen vuokraemäntäni pakottaneen hänet
lähtemään. — Iltaisin en enää kuule hänen askeleitaan enkä näe hänen
varjoaan ikkunan kuvassa vastapäisellä seinällä. Kaipaan häntä, mutta
en ole levoton, sillä tiedän, että hän maaliskuun neljäntenä päivänä
tulee jälleen luokseni.

Kolmannen kuun neljäntenä päivänä!

Olisikohan hän tyytyväinen, jos...? En muista enää, mitä ajattelin.

Persialainen tikari on pöydälläni ja sen terä kiiltää omituisen
ruskehtavin häivähdyksin.

       *       *       *       *       *

_Maaliskuun 2. p:nä.

Pääkallo ja kaksi päätä. Tai kolme päätä. Kolme kertaa neljä on
kaksitoista. Kolme kertaa neljä on kaksitoista.

Ajatukseni ovat kovin sekavat ja päätäni huimaa. Olen ehkä ottanut
kokaiinia enemmän kuin on terveellistä.

Lumi ulkona on kummallisen värisiä. Se tuntuu kylmältä jo katsellessa.
Minua värisyttää. Eivät taida lämmittää huonettani kunnollisesti.

       *       *       *       *       *

Maaliskuun neljäntenä päivänä kellon lyödessä kahtatoista kuuli
täysihoitolan emäntä lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin
huoneesta epämääräistä ääntä ja kolahduksen.

Hän ei kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Kun ylioppilas
Hjalmarsson ei päivälliskellon soitosta huolimatta illalla tullut
huoneestaan, mentiin häntä hakemaan ja tavattiin hänet kuolleena.

Hän oli leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka
löydettiin hänen vierestään lattialta, missä hän makasi verissään.

Kuolinkamppailussaan oli hän viimeisin voimin tarttunut päähänsä aivan
kuin olisi tahtonut kiskoa sitä irti. Mutta selkänikamia hän ei ollut
onnistunut katkaisemaan.

Hänen päiväkirjansa johdosta toimitetussa tutkimuksessa kävi ilmi,
ettei pöydällä, missä hän säilytti hankkimaansa pääkalloa, ollut mitään
liidulla piirrettyä kolmiota. Hänen yläpuolellaan olevassa huoneessa
oli jo lähes vuoden ajan asunut vanha, pienikasvuinen kotiopettajatar,
joka aina käytti harmaata pukua. Pari kertaa oli hän keskustellut
ylioppilas Hjalmarssonin kanssa, mutta ei kertaakaan ollut käynyt hänen
huoneessaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLLEEN SILMÄT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.