The Project Gutenberg eBook of Saarretun näkyjä
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Saarretun näkyjä
Runoelmia
Author: Lauri Haarla
Release date: April 30, 2025 [eBook #75993]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1919
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARRETUN NÄKYJÄ ***
language: Finnish
SAARRETUN NÄKYJÄ
Runoelmia
Kirj.
LAURI HAARLA
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.
SISÄLLYS:
Hurmio.
Saarretun näkyjä.
Taisteluiden lomassa.
Nyt viime rynnäkköön!
Kunnia ja kurjuus.
Väsymys.
Kunnian miehet.
Keikari.
MÖkkiläisfilosoofi.
Kaksi talonpoikaispäällikköä.
Orjalaulajan rukous.
HURMIO.
Es'isät rakkaat, härmän-hämäräiset,
pedosta pedon siittäneet kautt' aikojen!
— Es'isät kaikki, taatot taikojen,
te jäärät, ilvekset ja myyrät möyriväiset
ja sudet kaikki maassa vainaitten —
teen teille kunniaa kuin vahvemmalle heikko —
Mut yks vain mieleen mulle sielujenne peikko,
vain yksi kaunis on ja laulun aihe — —
Oi peto Hurmio, sa silkinkarvallinen!
Sun omain suontes viini juovuttanut on,
sa kiidät alla hurman auringon,
vaikk' ootkin elon patto pannahinen
ja tuhon tulva allas summaton — —
Kuink' onkaan solevat ja sorjat jäntereesi,
kun saavuttaissas viime jyrkänteesi
ne hukkumisen hurjaa riemastusta
ja tuokseen vimmahisen juopumusta
päin päivää väräjöivät, maahan vaipuen.
Teit' esi-isät kaikkein autuaallisimmat
pedosta tästä lauluin kiittelen!
— Tuo ikiperintö ja hurma sen
pois peitti veljesvihat, kammot, kimmat,
sep' yksin hymyin, anteeks antaen
tuot' elon hourupäistä katsoi näytelmää,
miss' ihmislapset haihtuvaiset temmeltää,
kaikk' onnen antimia anoellen.
Tää hurma sielussain ja surma vuorotellen
mun suotiin nousta hurjat harjanteet,
nuo pitkät käydä riidan taipaleet — —
Mut enpä käynyt Manaa etsiskellen:
Hain elon kukkeutta hautuumailta,
alati muistain rauhan pientareet,
joit´' ihmehenä peitti illan hämäryys,
joill' uinui lempi, leikki ystävyys.
SAARRETUN NÄKYJÄ.
Mit' autuudesta haasteletkaan, kaunis lapsi,
tuonpuoleiseen noin taivut nuorin kiharin
ja uskoani tutkaat silmin totisin —
Taa hämärripsieskin katson, kultahapsi,
— niin katsonkin — ja nään kuin silmäs pettää sun.
Niit' ei tok' kuolonsairas kelmä kaihdakaan.
Kuin katve virran vuoltehessa kutsuu aurinkoista,
lomitse lehväin kaipaa: tänne loista, loista,
ja ensi sätehestä läikkyy hurmissaan —
niin immytharsoistaan sun silmäs riemuhun.
Kun raskain suudelmin viel' ennen aamua
nuo silmät hukutan ja päivään herätän
taas paahteiseen ja runsauteen elämän,
kas silloin naurelet kuin vaimo valkea,
jok' kylpenyt on salaa rannall' autuaalla.
Niin silloin autuaaks näät riemus maallisen,
ett' tulevaiset taivaatkin niin hohtaa vastaan
kuin lainais loistonsa ne täältä ainoastaan,
ja onnes maallinen ois iankaikkinen — —
kuin ain, mua suuteleisit suulla riemukkaalla.
Ja kerran jos sun tummuu, sammuu katsehesi,
sinertäväin jos suontes hurma jähmettyy,
kun kantapäähäs pistää nilja kalman kyy,
se silloin autuutesi, että kukkeutesi
sa muistat mulle sieluin nuorin tuhlannees.
Niin minäkin vain sun ja maisen riemun muun,
— mi huntuna sun peitti jäsenesi armaat —
näin silmilläin, kun kerran kuolon kasvot harmaat
mun luoksein mustin huulin pyrki suuteluun —
kas silloinkin ma vaivuin nuoreen kauneutees.
Ja tyhjää mulle oli taivaat tulevat,
vaikk' omaa rintaa vastaan teroitin jo miekkaa.
— Noin itsekin sa tiimalasis Heljää hiekkaa
pian naurain tuhlaat, vallatonna kiharat,
ikk' kerran haihtuvan sen tiedät kokonaan.
Kuin päivä paistaa sulle usko ihanin,
kun vien sun kukkulalle kuolon saartamalle,
sielt' ennen yötä hehkuvaista hohtavalle
taas pilvenpaltehelle, jolta suudelmin
sun sitten nostan nurmitanterelle maan.
Viiskymmentä miest' oli meitä
kylän laidassa kummulla voiton —
Oli vallattu kylä ja hyökätty sinne
juur hetkenä auringon koiton.
— Nyt ristiin ja rastiin juttelu kulki
kuin hangella sätehen läikky.
Vain harjuilta kaukaa pakenevaisten
viel' ärhensi voimaton kuoleman räikky.
»On tottakin hauskaa tappelu tää,
vain kimmalla juosta ja kummulle syöstä.
Ja ryyppyjä riemun ja mainehen maljat
saa mies mokomastakin työstä.»
»— Ja kaunistuu toki silmät tyttöjen vain
kun itkevät meitä murhetta kantain.
Taas voittojen jälkeen me saavummehan
kuin prinssit ja herrat luo kotirantain.»
»Ja kuolema kurja koikkivin säärin
jo vuorien taakse pakohon saa.»
»Mutta raapaisi mustalla kynnellään,
jotta Harjulan poikaa noin horjuttaa —.»
»No kostuupa siitä kun laastari pannaan
ja tään kylän tyttäret hellästi hoitaa. —
Ja sitten kun vielä se Rait'ojan tyttö
ikilemmellä haavat ja jäsenet voitaa.»
— Näin einettä söimme me jutteluin —.
Koko laakson päivä jo kirkkahaks liehtoi,
radan raiteet ja asehet joukkoimme kiilsi.
Se säihky se vasta silmiä kiehtoi!
Mut hetkellä tällä, kun maa-elo jälleen
noin Sinikki-silmin vastahan loisti,
kun mieleni riemun ja uskon sun silmiis
tämä huomenen armaus toisti,
juur silloin laukesi kuoleman ansa
ja kurkkua kuristi huohottavaa:
Vihamiesten nyt saapui pantsarijuna,
ryömi keskelle laaksoa riemuisaa.
Väet pirstaksi löi tuli turmahinen,
pian ammotti laakso kuin auennut hauta,
meit' eestä nyt saartoi harjut ja takaa
tuo mylvivä pantsarinauta.
Niin yksin me jäimme kuin tuomittu koppiin.
Ja kuolema äsken pilkattu palas,
kuin haudasta julmuri nous
ja kostaa nyt pilkkamme halas.
Se ryntähät nosti, ja taivasta vasten
välkkyi sen kuparirystyt ja luut,
käsvarsina harjut ja lyijyä kynnet,
vihasilminä tykkien suut. — —
Niin taistelu hurja ja toivoton syttyi. —
Makas maassa nyt kummulla hohtelevalla
miesten mustien repalerivi.
Taas pystyhyn ponnahti karjaisemalla,
rivin täydeltä lyijyä syöksi.
Täällä armoa pyydetä ei!
jok' ainoa laukaus harjulle huusi.
Mutta hetki jok' ainoa miehiä vei. —
— Niin kiirettä työt' oli tuo,
ett' aatos ei kuolon, ei elämän
koko päivänä tunkenut sieluun. —
Mut illalla saapuissa hämärän
oli tauonnut touhu ja työ.
Panos jäljellä ainoa, viimeinen,
sitä tuhlata ei, sepä vapahtaa,
kun saapuvat saartajat hyökäten.
Tätä hetkeä vartoissa nyt
ma ihmeitä laella kummun näin.
Näin riitelevän minä hurman ja turman
sielusta miehen mun ympärilläin.
Minä katsoa koin mitä tuleman piti,
päin mustia varjoja kuoleman maan.
Niin nöyränä katsoin ja totisin silmin:
kadotusta en nähnyt, en autuuttakaan —
Miten katsoinkin yhä pyrkien selvyyteen,
vain varjoja tyhjyys heitteli autiuteen.
En tuntenut voimaa, en voimattomuutta,
en silmissä kastetta kyynelveen.
— Penseyttäkö kylmää on vain,
että hätään en joudu nyt sieluni tähden?
Oman sielunko tyhjyys on syy,
näin köyhänä että ma lähden?
— Miss' on sinun riemusi nyt, sinä riemun mies!
näin huutelin hurjana ma.
Miss' aattehes on, sinä aatteen mies?
niin kyselin kurjana ma.
Välähti, tärähti tantere silloin,
räjähti turma ja huumasi mun. —
Ja noustua sielu kuin ruumihitonna
taas vaivahan vaipui tutkistelun:
Kalman mies, sinä kauhujen mies.
Vielä kerran sun puolehes käännyn. —
Minä armoa en, vaan selvyyttä tahdon,
mut tyhjähän mykkyytees minä näännyn.
Jos sulia ei muuta sun tahtosi kieltä,
sa pelko ja kauhu sieluhun aja!
Tää tyhjyys aarteilla noilla sa täytä
ja helvetin lieskoin maalaa sen raja. — —
— Hohotti vastaan kaiuton mykkyys —
Minä näin, oli huutaa mun turha:
Ei auennut taivas, ei itkujen kuilu,
vain saarrettu mies sekä itsemurha.
Silloin, silloinpa sai säde kirkkauden!
Se tunkihe kulmaini katveeseen
kuin silmies hiilakka sini
nyt riemuni runsauteen.
Olkapäitse se kuoleman saapui.
Kalman heitti se peittohon illan.
Mutta päin elon puistoja, nurmikkokenttää
se loistavan nostalti sillan!
Ja kaikki, jotk' oli riemua suoneet,
nuo armaani viehkeet ja sorjat,
luo mun, yli sillan he astuivat. — —
Oli kulmilla kullakin riemunsa korjat!
Ja jos joku murhetta suonut ja saanut,
se peitetty harsoin ol' liehuvin.
Kuin ensi iltana kaikki he katsoi,
ei ykskään erojaiskyynelin.
Tuli tumma, se alkaja riemun,
ens hurma, mi haihtui kuin tuuli.
Nyt kukkeudessansa saapui
tuo kaino ja hehkuva huuli.
— Tuli hän, min tähtinen silmä
niin kaunihin valaisi taipaleen,
mutta pois joka sammui kuin onneni tähti,
kun hukkui mun polkuni hurjuuteen.
Kuin onnea kantaen jälleen mulle
hän vieläkin kantoi kukkia noita,
joit' yhdessä hiljaisna poimittiin,
ens' kerran kun kuljimme nurmikoita.
— Ja kuin kukkien tietä asteli hänkin,
joka myrkkyä lemmen maljasta joi.
Hän ylpeä, ihana kaunokainen
nyt helmen sen kalkin pohjasta toi.
Hän tarjos sen mulle kuin etsijä aarteen
erämaasta tois kallihin armaalleen.
Minä näin, minä tunsin: toisella puolla
se helmi mun nostaisi kirkkauteen — — —
— Mut tuoko, tuo nainenko seuraava
mun helmeni pirstaksi lyö?
Hän ainoa pettäjä mun,
nyt taasko mun riemuni syö?
Mutta ei, joko ihmeitä nään minä taivaan!
Vaikk' yllänsä kärsimyshelle
ja allansa nielevä liekki,
hän riensi kuin tyttönen lähtehelle.
Ja kun silmästä silmään ma tutkin,
mistä riemu tää syntyä mahtoi,
näin puhtahan katseen ja toivon:
hän kuolla mun kanssani tahtoi.
Suli viimeinenkin nyt syyttely pois — —
Kaikesta mennehestä jäi kauneus vain.
Niin paljon kuin maallista riemua hain,
niin paljon nyt autuutta sielussain!
Tään rauhani ylevän tullen
viel' lohdun korkeamman ma löysin
kuin koskaan on annettu ihmiselle,
jok' on kytketty kalmaisin köysin:
Sinut näin, sinut loin, sinut kirkastin!
Pohjalta rauhani kuultelevan,
sielt' alta satojen sylten
sinun nousevan näin, sinun ainoan.
— Oli kauneus ylitse kaikkien rajain,
yli kaiken sen mik' on korkehin muilla,
sun laskettu päähäsi seppeleeksi.
Ripa otsan kuin puhtaus kulmaluilla.
Et käyden tullut, sa seppelepää,
tulit harjalla välkkyvän laineen.
Etkä yksin sa tullut, oi kiharapää.
tulit saatossa kunnian, maineen!
Sen maineen, nuoret mit' unelmoi,
sen seurassas täytenä toit.
Ja loiston, jot' tyhjyys ei kuoleman kiusaa,
sen kunnian loiston selvänä soit.
Sun ja sun saattosi eessä
oli hauta kuin tanhujen tarha,
ja kaikki nuo lemmet kaunihitkin
vain hoippuvan askelen harha.
— Mutta muistatko vierasta mua?
Sinut saattiko tänne sielusi kaipuu?
Vai ohitse käytkö kuin jumalatar,
alas maahan jotta mun voimani vaipuu?
Voi, tämä sieluni kuplako vain!
Oi ei, sepä ei ollut valhehaamu:
kuin kotoniittyjen kastehen yllä
on vehmas ja kukkiva aamu,
Sulla veen sekä maan oli kauneus kaikki!
Kultaa ja lieskaa ja vihreyttä maan
sun hipiäs silkkinen pinta,
ja hurma sen alla löi poltteissaan.
Et ohitse käynyt, et taammaksi jäänyt,
tulit luo, kehän piirtelit kaikkeuteen,
valtakunnan loit kultaisin muurein
ja vierelle hurmanpuut elonihmeineen.
— Ajasta irti löit hetken,
vai kaksiko, tiedä en lain.
Mut tunsin ett' autuutta määrättömyydet
sun armostas matkalle sain.
Näkeviksi mun silmäni aukes
sun silmäisi maailmat nähden.
En kurjana, köyhänä nyt,
nyt riemulla, rikkaana lähden!
Mut yltymistään tuli yltyi vain,
unenmailta se äkkiä riisti nyt mun.
Niin turhalta tuntui tuo tohina, touhu,
niin turhalta vimmakin taistelun. —
— Mutta untako vieläkin nään?
Joko taas tämä maailma vaikenee?
Tuo tuli syttynyt meitä ei varten,
saartajoita se tähtäelee!
Ja tuollahan mies! Hän kukkulan alta
hurjana huutaa, lakkia heiluttaen:
»Hoi veljet! Nyt joutuin omien luo!
Lyöty aukko on ketjuhun saartajien!»
Ketjuun! Mars! yli peltojen päin!
Läpi laakson voi ehjänä ennättää,
ken maahan ei syöksy nyt kertaakaan.
Ken jälkehen jää, se surmahan jää. —
— Elon tuuletko lyö noin kasvoja päin,
lemu mullanko sieraimet laajentaa!
Saaliinko saan minä valtahisen,
sekö nopsiksi askelet taajentaa — — —
Se saalis on mun, se täytyy mun saada!
— Nyt toveri auta ei toveriaan,
kas lyödähän arpaa saaliista nyt.
Jos kaatuvi ken, yli harpataan!
Mun voimaani tallata ei!
Tässä elämä kirmaa mylvivin karjoin,
kiiltävä-, joustava-jäntereitä
tässä petoja laukkaa liehuvin harjoin.
Tuhat välkettä silmihin lyö,
läpi laakson kun parvi noin ammahtaa.
Kun kummulla turvan se saa,
niin maahan sen voimakin sammahtaa.
Läpi riutumusverhojen nään,
miten patteri laaksoa raivaa.
Mun riemu ja riutumus humaltaa,
mut ei mikään, ei mikään mua vaivaa.
Sen muistin, sen muistin ma vain,
ett' elämä-äiti, min jättävä olin,
taas sylkytti lastansa helmassaan,
että taas minä maisia polkuja polin.
Sen tunsin, sen tunsin ma vain:
Sen verran tääll' autuutta kerään
kuin hurmaten katsoa saan
sinun sinisten silmies terään.
TAISTELUIDEN LOMASSA.
Vielä täytenä mulla on rypälemalja,
vielä kerkeä silmä on syttymään,
vielä vyölläni kalskuva kalpa —
— Nytkö miekasta riemu ja maljasta nalja!
Oi, ei — ystävät ette lie sittenkään — —
Lienet virralle viinin sa, säilä, vain salpa?
Sinut heitänkö pois sekä taistelun tuokseen,
sitten viiniä juonko ja nauruksi lyön!
— Vaiko nostan ma jällehen päänmeno-miekan?
Tutut kirjani tuolla mua kutsuvat luokseen —
siellä ystävät on monen valvotun yön,
siellä kuiskehet kaukahisen runoniekan.
Valtakunta on tää ani-ainoa mun,
valtiaallensa riemut se runsahat tarjoo!
Tämän kaikenko kaihoten heitän ma pois?
— Oi ei! Hymyten heitän ma elämä sun!
Tätä päätä ei synkeys peitä, ei varjoo,
ensi taistelu vaikka jo kuoleman tois.
Sulle kunniaa teen, sinä riemujen maa!
Mutta kerjurin lailla en antejas ano,
enkä köyristy alle ma kuoleman pelon,
vaan tää leikkipä leikiten loppua saa.
— Jumaljuomin kai tyytyy sun viinies jano,
suuri, ihana maa, leikki kuolon ja elon.
25.III.18.
NYT VIIME RYNNÄKKÖÖN!
Kysyitpä kerran, kulta, hämärtyissä ehtoon,
tien polveillessa kylän liepeheltä lehtoon,
mitenkä silloin miehen mieli ailakoi,
kun sanantuoja illan suussa käskyn toi:
Ens yönä rynnäkköön ja surmaan taikka voittoon
on ennen päästävä kuin päivä aamunkoittoon.
Udellen kiedoit mun! — Käsvarsin anovin,
ihasteluin ja suudelmin vain vastasin.
Olinhan saapunut juur kuolonretkeltäin
ja toivuin elämään, kun kirkkautes näin.
— Mut nyt on hetki tullut, hetki muistoin,
juhannusyötä kuunnellessa heljäin puistoin,
kun yön ja päivän polut käyvät rinnakkain
ja yhtyen kuin jäljet polkuin haihtuvain.
Nyt kotoparvekkeella seison ypöyksin,
maa kerjää korkeudelta kainoin viettelyksin
povelleen alkuaikain ihmesuudelmaa,
jok' aihe, rahtu turha alku-unelmaa.
Kas silloin suur' on pientä, ahdas avaraa:
pisarten pienet helmet, kaikkeus ja maa,
ne kaikki ovat maailmoita autuaita.
Ja kerran päättyköönkin élontie tää kaita!
Mies eipä huomaakaan, miss' on tuo mykkä raja,
niin uljas soittomies on kuolon kuuluttaja.
Nyt tänne kaikkialta virtaa laulunaiheet,
kaikk' oikut, sattumat ja elon huiman vaiheet — —
Juhannus kerää mulle sieluun ahnaaseen
kaikk' kohtaloni ihmevirrat vuolteineen:
Sua, armas, muistain siintää lemmen kimmelveet
kuin virta, jonk' on rantamalla riemuilleet
kaikk' immet ihanimmat kevättansseissaan.
Syvältä, tunnen, voimannesteet kiertää maan —
Mut ylähältä räikkä sotatorvi soittaa
ja muistoist' ylevintä pauhuin kunnioittaa!
Sep' elon voimaa toitottaa, mi hurmassaan
voi kieltää itsensä ja käydä kuolemaan.
Tuo soitto, herättäjä tuulten nukkuvain.
se vie mun täältä parveen miesten rohkeain
ja iltahetkeen yhtä ylevään kuin nyt.
Ol' aurinko myös silloin illaks himmennyt
mut tuntui meistä kuin se yönkin paistaisi. —
Ens yönä kaikki surman pohjaan maistaisi:
elonpa kajo kaunis, niinkuin silkkiseitti,
se kalmankasvot loistevaipallansa peitti.
Sen rintaluille loihti povet ihanaiset
ja kypärpäähän onttoon töyhdöt liehuvaiset.
Olento ihme tää se viittoi niinkuin päämies,
me valmistuimme seuraamaan kuin saattoon häämies.
Ja kentätkin se loiste loihti kokonaan
juhannushämärällä, viime paisteellaan,
kuin nytkin kertoissani kotoparvekkeella,
kuin kuoloon valmistuttiin sotatantereella.
* * *
Kuin viikarit vain teikkaa heittäis kevätsäällä,
niin teikaroitiin huolta vailla Hatanpäällä.
Tosinpa vinkui, vonkui Tampere
kuin naapurissa porsas häkissään,
mut eipä siitä haittaa leikille,
jos sätkikin, kun sätki säkissään.
— Jos saivat suutuksiin, kas silloin ammuttiin
kuin villit ryssänkirkon sinikupooleita,
mut ylipäänsä tehtiin muita askareita.
Kanoja ammuttiin ja voissa paistettiin
padassa taitavasti. Sitten maistettiin
ne herkut tarjotessa mestarkokin,
sen jämsäläisen paistitaiturin,
ja hanurilla aivan sikinsokin
myös soittaessa Laulais-suutarin.
Tytöistä Esko lauloi, Tallis-poikaa kauloi — —.
Mut arvonsa tok' komppanian jääkär saa,
hän kamarissa seurueineen illastaa.
Näin läikkyi leikki sotaveikkoin silloinkin,
kun saapui käsky sanoin selvin, ankarin:
Kaikk' asemiin, kun kello kaksi lyö,
päin Ratinaa te sitten rynnätkää,
kun tunnin päästä päättyy tykkein työ
ja yössä valopallot välkähtää.
— Nyt kuntoon kiväärit ja remmit, rensselit!
Ja miehet, päälliköt, he juhlamielin herkin
sylistä kuusiston nyt noutaa taistomerkin.
Tuo raisu Eskokin siell' leikkaa kirkkain puukoin.
— Välähti mieleen silloin, kuinka kuumin suukoin
hyvästi jätti kotikylän armas:
»Niin kerran viimeisenpä lemmessään
tuo huokui kullan tyrskiväinen parmas,
jos hautahavun kikkaan kypärään!»
Miel' autiona niin jäi poika mietelmiin — —
Mut tuokiossa taas hän karjuu Tallis-poikaa,
jok' keikkuu oksallaan ja ampuu jotta roikaa.
Käy ilta pimeäksi. Joukko palajaa
nyt töyhdöin ylpein taas, ja kohta illastaa
valossa tuikkutulen upseerit.
On siinä talonpoikaa, maisteria,
on asemestarit ja vääpelit
ja jääkäri, tuo miehist' uljaimpia.
— Kuus miestä illastaa nyt viime atriaa — —
Mit' tuolloin tunsi, tahtoi aatteen mies ja miekan,
sen näinpä maister lausui suulla runoniekan:
»Niin kauvan kuin mun ruumiissani suonet sykkää,
en sietää taida, veljet, seuraa kuolonmykkää.
Me emme liene hirteen tuomituita,
jotk' ahmii viime rokkaa kauhuissaan.
Me oomme sotilaita naurusuita,
jotk' eron saavat kohta armaastaan,
elosta ihanasta, jok' on kaunein vasta,
kun kaikkoo, hukkuu meiltä sineen taivaanrannan.
— En lohtua, vaan kauneutta teille annan!
Te muistakaa, oi lapset suuren Päijänteen,
kuin nuojuu koivu himmehine varjoineen.
Se nähkää, itkekää kuin lempiväiset
sen alla kerran eroiltanaan.
Ken kaunihille viittaa jäähyväiset,
värähtää, huoahtaa saa murhettaan.
— En voi ma kyynelettä muistaa Päijännettä!
Mut aatellaan: nyt Päijänteestä taistelemme,
niin kuollaan niinkuin siell' ois viime tanteremme.
Mut vääpel parka — nään ma — ennen ryyppyä
jo liikutetuks saa ja aju ymmällä
tää asemestar puhkuu, tuhajaa.
— Kai mestar taaskin nähnyt uniansa
ja kohta taivaan merkeist' ennustaa,
ens yönä hukkuu muka maa ja kansa.
§ — No hulluus haihtukoon ja viha vaihtukoon
vain mureheksi, min vuoks lyömme Suomen miestä,
jok' itseänsä aikois solmuruoskin piestä.
Mut omaan sieluhun nyt, veljet, takaisin
ja testamentti pöytään lyödään vakaisin. —
Kenellä maat ja konnut karjoinensa
hän saitureille maan ne heittäköön.
Kenellä päivän vaivat varjoinensa,
tomulla maan ne unhoon peittäköön.
Ja laitaan pergamentin lain ja reklementin
viel' liitämme: meit' aivan täyteen suruvuosi
akileijoin muistakaa, kuin vaatii hurskas kuosi.
Ja miehen tään lie pesä helpoin selvittää:
Kas aikeet lapsensuurekkaat vain jälkeen jää,
ja yhtä toista pientä rihkamaa,
kuin lemmenmurhetta ja haikeutta,
mik' aarre ei tok' kauvan kalvaa saa
mun armaitteni nuorta kukkeutta.
Mut kultakirjaimin tää piirto totisin
te arkun, testamentin kanteen painakaa:
Sinikki viime suudelmani hurjan saa — —.
No, totta totisesti, niinkuin naulan kantaan
nyt paiskas jämsäläinen paistinsa, ja rantaan
pääs saarnatulvan alta seura tää.
Sytytti sikarinsa maisteri. —
»No, pojat, kanan niskaan iskekää»
— isäntätoimen alkaa luutnantti —
»ja tuimaan ryypätkäätte, jotta oitis näätte,
siell' oisko kohmeloa tanterilla taivaan.»
— »Vai veiskö helvetissä juopporattein vaivaan.»
Näin liitti muka nokkelana vääpeli.
»Aut' armias», nyt karjas vastaan jääkäri,
piloillaan puoliks, puoliks vakavana,
»sa komppanian äiti ämmäkäs,
tää paina mielees taivaallinen sana:
Jos kunnia sun säikkyy säilälläs,
oot vapaa, pelvoton, sua alle tuomion
ei lannistaa voi jumalatkaan. Pelkur-räähkä!
Sep' yksin tuomiolla kurja syntis-käähkä.»
»Pois oppiriita!» alkoi vuoro maisterin! —
»Mut asemestaria pöyristyttävin
tuo uni viimeöinen yhä vaivaa —
No, kerro, mammutti vai louhikäärme
sua ahdisti, ken meistä ohjas laivaa,
min purje valkea ja mustapäärme?»
Mut mestar ilveeseen vain vastas harvakseen:
»No varmaa on: ens yönä se mies keikahtaa,
ken huomenna ei voitonmaljaa juoda saa. —»
Niin jatkui juttu, pilkka, taikka peitti joukon
taas joskus hiljaisuus kuin tahtois joka loukon
se etsiä, siell' oisko sielua,
jok' kyllin ei ois ylpeä ja jalo.
Juur kesken hetkeäpä tuollaista
nous jäakär katseessansa kaunis palo —
Hän havun kiinsi lakkiin sekä toisen takkiin.
— Pian kaikki seisoivat he töyhdöin ylpehin
ja kädessänsä malja, malja viimeisin.
Juhannuksena v. 1918.
KUNNIA JA KURJUUS.
Tääll' elon mutkikkailla kujasilla
käy kunnia ja kurjuus erillään —
On kurjuus matkasauva lurjuksilla,
ja kunnia, sep' ajaa kääseissään.
Mut tiellä suoralla ja ankaralla,
jot' elon hurma astuu turmaa päin,
parissa kalman, Via appialla
ma kurjuudenkin kunniassa näin.
Sinikki harras, pois nyt kammiosta,
soraisten kumpuin kesken Ratinaan!
Siell', armas, haastan miehen turmiosta,
jok' uupui lokaan, vereen, kunniaan.
Ylpein uhkamme kukkula tuo,
min harteilla havuinen harja.
Tulessa, tuulessa taisteli siellä
Hämehen poikien sarkainen sarja.
— Se joukko kuin suoninen nyrkki
löi uhmana valkean maan.
Se kärkenä rintaman tuiman
löi vieläkin vaipuessaan.
— Miehiä syö tuli eestä ja takaa,
vain rippehet riutuen taistaa.
sora jäätävä jänteret kangistaa — — —
Kyllä ties joka mies miltä kuolema maistaa.
— Ja takana notko on kuoleman rotko,
sinne vyöryvi ruumisten ruhka.
Missä taittuvi petäjät vankat,
siellä turha on urhojen uhka!
Jalo päällikkö kaatuvi nyt!
Sana vietävä on, sana kiireinen,
yli tien, läpi lyijystä räiskyvän loan.
Kuka uskaltaa, kuka viepi nyt sen?
— Tään käskynpä kuulevi mies, joka luona
tuon nuortevan männyn vertansa hiekkaan
olasta vuodatti haavoittuneesta.
Puun runkohon tarttui kuin tarttuisi miekkaan,
kopristi kouran ja tuimana tärski:
»Ei kontoon käy tämä kuolema tälleen,
tää vitkahan jäytää kuin näivetystauti!
Tästä täytyvi sotahan jälleen.»
Niin sai sanan kallihin viedäkseen,
niin suorihe tarkasti taipaleelle.
Kiersi notkoa hiljaista vainajien,
tuli kauhujen jyrkälle penkereelle.
Kuolonpa kelmä ja loka ja veri
siellä sankarit peittävi kalvenneet,
kaihisin silmin he katsovat pilviin.
Käy raskahaks astujan askeleet. —
Mut ankara uoma tuo kaartavi yhä,
pian tietä se leikkaa kuin ympyrän rata.
Tiell' autiollapa viuhuvat matkalaiset,
käy ilmoja soittain kuin lintujen jata.
Ne tervehtivät, nepä huutelevat:
Kuka uskaltaa! Kuka sankari on!
Ne syöksyvät maahan ja sinkovat pois,
ja riemunsa turma soi talttumaton:
Mies, arpa lyö kuolon ja kunnian nyt,
verta me juomme ja mainehen luomme.
Kenties ohi käymme, jos onnekas liet,
ja surmatta kunnian suomme. — —
Mut ilmoissa soi jyly tykkien näin:
Pois pelko nyt, mies, elon notko jos tapaa
sen tien, jota ykskään ei vältä.
Vain pelvoton mies elon kuonasta vapaa.
Viel' askele, tiellä on hän!
Vain tuokio tuima, kaas luoti jo miehen.
— Taas nousi kuin hämyä haparoiden —
Mutta luotipa kolmas löi tiehen.
— Löi runnellen ruumiin, löi kasvot päin lokaa.
Näinkö kärsimys rietas jo uhrinsa heitti?
Yks taasenko sarjahan vainaja,
min hautakumpua kunnia peitti — —
Mutta nyt! Mikä kumma? Hän liikahtaa —
Kuin olkaa kouristais, niin työntyy hän ryntähilleen,
jopa polvilleen. Ja kuin isketyn teuraan,
niin hukkuu sieluton huutonsa huokaukseen.
Hän katsoo maahan, hän katsoo kauas,
sielt' ihmeitä kertyy silmähän himmenevään:
Hän varhaiseen kevätaamuhun astuu
ja oikoo nuoria jäseniään. — —
Kotivirtapa tulvii ja mylläri vanha
jo tärkkinä tokeita nostelee.
On touhua nyt, pärehöylästä tuolta
päreitä valkeita, puhtaita lentelee.
Noin — ihan tuhansittain ja miljoonittain,
— hän miehille nyt sanan leikkisän heittää.
— Miten ryskii ja räiskää se noin! —
Tuo lastujen singonta päivänkin peittää.
— — Peltoja, peltoja määrättömiin —
Kas, lahtipa tuo kotipoukama lie — —
-- Mutta polkuni vei läpi paistavan haan!
Mihin vie tämä kolkko ja autio tie?
Ylt'ympäri täällä on harjanteet,
pilvihin saakka vain jäätä ja soraa!
Ken huutaa taas, mikä jyske ja pauke!
Tuolla miesjoukko hullu! Se jäätähän poraa.
— He viittovat mulle ja kutsuvat luo.
— En jouda ma sinne, en uskallakaan,
te outoja kaikki ja muotonne hurja.
— — Lien joutunut portille kauhujen maan!
Pystyyn karkaa ja horjuen seisoo.
Verinen tukka kuin piikkinen vanne,
kasvoihin ruoskittu tuhannen haavaa
kuin reväisty pois ovat olka ja lanne!
— Vihdoin nyt kuin kurjalle armo
löi luoti, jok' upposi paikalleen,
se kärvensi vaatteen ja raateli rinnan.
Niin puri kuolema sydämeen. —
Kauvan viel' lakaisi tietä
tuo kuoleman lyijyinen luuta,
ja jok' ainoa hetki söi vainajaa
kuin kirves syö kaattua puuta.
Vain sininen kärsimysliekki
sen tien yllä ehtoolla leijas.
— Mut aamulla noustessa auringon
ikikunnia loisti myös seijas.
VÄSYMYS.
Miks saavuit juuri nyt, oi kalvas nainen,
mun luoksein tiellä tällä —
miks saavuit tilintekoon synkeään
näin yöllä kuolon himmeällä.
Nyt kaikki onhan turhan turhaa,
niin mennyt lempemme kuin murhe sen,
ma oonhan peto nyt, en ihminen,
ja kaikki tääll' on synkkää veljesmurhaa.
Oi turhaan tutkaat mua!
Et taida tietää, armas muinainen,
sun silmäis ylle lemmentuska luonut
on itkukaihen, härmän talmaisen.
Jo niihin katsoakin kaihdan ma —
Ja ympärilles silmää, armas!
Näät kaikkialla härmän kalmaisen.
On huurre puissa noissa
kuin käärinliina kalmistoissa.
Ja viti viimeöinenkin
sen liepehenä peittää tien
ja mykän härmälakki-joukon,
jot' yössä verityöhön vien.
Ja katso: mulla hartehilla
on kumarilla, huurteisilla
tuo sama härmä, kuura kuoleman.
Min' enkö vapaa syyttelyistä
sun muistos ihanan ja katkeran,
näin marssiessain surman suuhun!
— Ojenna kätes, kierrä tuskan puuhun,
niin miekan kaksiteräisen lyön sydämees —
En jaksa lain, en jaksa selvittää
sydäntä kuumaa, päätä hurjaa,
en kohtaloa hullua ja nurjaa,
mik' iski eroon sun ja mun — — —
Mut niin jos selkeneisit muistohoni nyt,
ett', armas, kätes kierrät ristinpuuhun
yht' armaasti kuin kesäyössä
syleili kätes kerran miehustaani
ja luottaen kuin silloin suudelmaani
teräistä miekkaa vuotat sydämees,
oi silloin niinkuin Neitsyelle
se salama sun iskee puhtautees,
mik' otsan puhtaan antaa syntiselle,
pyhyyksin uusin siunaa maailman.
Oi silloin, armas, kaihet himmeät
pois pyyhkäistään sun silmistäsi —
sun murheen ahavoima hipiäsi
niin kirkastetaan niinkuin valkeus.
Ja silloin, silloin nähdä saat!
Tään miehen sielu kaltaisekses
niin kirkastuu kuin päivän maat
on kirkkahia lailla auringon
— Niin nöyrtyy etehesi sielu tää
kuin palvomalleen sielu palvojan — —
Niin itsensä se sulle selvittää
kuin ensi synnin vuoksi nuorukainen
eess' armahansa sydämensä avaa
ja kalpein huulin syntiänsä tavaa.
Jos näin sun henkes kohdannut mun ois
nyt tällä muistoin yöllisellä tiellä,
niin aamun tullen mies tää kuolla vois
kuin Hellaan mies, niin kirkkahalla miellä!
Ei väsyneenä näin mun täytyis taivaltaa
nyt tietä härmän, kohti kuolemaa. — —
KUNNIAN MIEHET.
Päin pohjaa rynnätkää tai etelää,
idästä marssikaa tai lännen tanterilta,
mua vastaan taikka rinnall' iskekää,
teit' tervehdän ma, miehet kunnian!
Jos hohtaa hapsenne jo, urhot, harmajilta
tai kullassaan nään niiden liehuvan,
iältä yhtä nuoret ootte kuitenkin —
teill' elo nuortehin on hetki viimeisin.
Teill' aate olkoon hurja, hirmuinen
tai oppi lempeä kuin marttyyrein ja naisten.
Koruksi päähän piikkiseppelen
he suokoot teille hautaan tallattuun
tai kantamina voittoratsuin kirmaavaisten
te syöskää onnenmaahan vallattuun —
Kuink' käykin teille täällä, miehet kunnian,
te yksin multa saatte laulun hartahan.
Mut ylväät miehet puhtaan taistelun,
miks teillä vastakkain nuo iskee kirkkaat miekat!
Sit' onhan syytä syvään surra mun. —
Miks yhteisen tuon onnen rantaman
te verin rusketatte valkeet rantahiekat?
— Oi, tunnettehan, miehet kunnian,
kun lauennut on tuoksinassa surmaajanne,
ett' yhtä ootte niinkuin veljet vereltänne.
Niin suurt' ei synny vihaa maailmaan,
niin myrkkyinen ei katkeruus syö lyödyn mieltä,
ei julmuus voittajaa, ett' toisiaan
ei ymmärtäisi miehet kunnian,
vaikk' ankaraa he haastais surman räiskekieltä.
Tään näin ma kerran työssä surmaajan!
Näin heistä kaksi ylvähintä vastakkain
yön saapuessa äänetönnä, armahtain.
* * *
Hämärä yltyy. Voima ryntääjäin
jo murtuu. Turhaan aamust' asti iltaan hamaan
he hyökänneet on hurjin kiihkoin päin.
Tanassa seisoneet on puoltajat
ja ryntääjältä sielun, ruumiin lyöneet lamaan.
Juur silloin taittehessa päivän, yön
löi isku saartajaimme selkään vihamiestä.
Tää juoni outo ratkas verityön,
se vainotuiksi muutti vainoojat,
niit' alkoi kauhuraipoin pakoon hurjaan piestä.
Valossa tulipaloin riehuvain
he tunkee laumoihin ja jälleen yöhön karkaa.
Lyö tuskan parku ilmaan karjahtain,
humahtain nielee liekit huudon sen.
— Ei kuulu kuolevaisten valitusta arkaa.
Nuo kurjat maata mataa voihkien,
laill' etanain ne ryömii pellon ojaa kohti,
kuin tallattuina kesken uupuen.
— Niin yksin jäivät. Kaikkos temmellys.
Yön korvaan tohisten vain tulenloimut hohti.
On vaara pois! Nuo haudat vaienneet
vain vallattava. Siispä raunioille sinne
nyt voiton korjantaan käy joukkueet.
Jo marssivat — jo kuuluu voihke vaisu —
jämähti kuolonkaiuin silloin vastarinne.
Sielt' yrmy raekuuro räiskähtää —
Lyö maahan miehet mutta joukkoansa kaiten
viel' ärjyin päämies paikallensa jää —
Hän vuorta tarkkaa eikä selvää saa,
konetta kuoleman ken laulattaa noin taiten.
Mut ääni ärjä lakkaa — Hiljaisuus
kuin ihmetellen kieltään ainoata soittaa —
— jo tyyntyy liekkein riehu, polttavuus.
Valossa paistavassa rinne nukkuu —
Tuot' eikö hirviötä leikiten voi voittaa?
Ken siellä sittenkin? — Ken uskaltaa? —
Kas tuolla jotakin. Luo kaatuneitten ruhkan
mies sorahaudan ryömii reunamaa.
Hän ruumihia tutkii, kääntelee
kuin kiirein aarretta hän kaivais alta tuhkan.
Pelosta houruks tullut mieskö lie
vai ahnas, tahmakoura ruumiinryöstäjäkö?
Liet kumpi vaan — sun tiesi hornaan vie!
Noin vimmaan vääntyi kasvot päällikön.
Mut äkkiä taas vaihtui katsojalla näkö.
Tuo kumma haamu pystyyn karkajaa,
hän lataa kiväärin ja nopsaan tyhjäks laukoo.
— Luo vainajain taas kiirein kimmahtaa,
sielt' etsii pyssyn panoksia täyteen. —
Verihin vaipuu, nousee taas, ei työstä taukoo.
Valaisi riemu kasvot katsojan,
ei muista joukkoaan, vaan katsoo herkeemättä.
»Tuo totisesti mies on kunnian!»
hän viimein huudahtaa ja veljen lailla
koht' astuu miestä, ojentain jo kaukaa kättä.
Kuin kukat peittäneet ois raunion
ja tulipalo paistais niinkuin aurinkoinen,
kuin kaikki riita rietas, riemuton
ois juhlalauluin maahan haudattu,
silt' tuntui katsojasta sankarretki moinen.
Ja hän ken rinteheltä ampui päin,
hän tunsi vertaisensa, seisomaan jäi horjuin.
Häll' loisti kasvot, niinkuin kevätsäin
taas suuteleisi tuulet vanhaa maata.
Nyt taistoi hän vain omaa heikkouttaan torjuin.
Hän onhan vanhus, joka katsoo nyt
kuin poikaa katsois kotikylään saapuvaista.
Hänt' onhan kurjuus, vaiva heitellyt,
yht' ainoaa ei ollut hoivaajaa!
Noin tulvii kasvot liikutusta jumalaista.
Niist' elon pitkä riita haihtunut,
ja kirvonnut on niiden juonteist' elon kourat.
Siks ilme synkkä riemuks vaihtunut,
käsvarret syleilyhyn auenneet,
ja poissa sielustansa verikuvat hourat.
Mut alas katso, tarkkaa saapujaa,
kun innoissaan, mut tuska huulten juontehissa
hän huolekkaana luokse kiiruhtaa. —
Kuin syytöntä hän suojais kärsimystä,
niin kaunis oli kaiku ritaraskelissa.
Niin vastakkain käy miehet kunnian.
— Mut toisin alahalla mietti salakyttä —
Viils ilmaa luoti kurjan ampujan,
löi maahan vanhuksen, jok' alas vierii
kuin laho puu, päin miestä vastaan rientänyttä.
Mut tuli sammuvainen leimahtaa
viel' liekkiin kerran, liekkiin kirkkaimpahan.
Hän äänin heikoin korvaan kuiskajaa:
»Mies kunnian, mua voithan kunnioittaa —
vuoks onnen yksin — jaksoin näin — ma —
kuolemahan —.»
Niin remuten jo saapuu joukkokin.
Mut äänet äkin vaientuu kuin salamasta — —
Nuor päällikkönsä silmin säihkyvin
luo heihin katsehen kuin tutkien,
ken sydämestä riemuitsee nyt katalasta.
KEIKARI.
Niin yöpyi komppania taaskin kerran
kylässä vallatussa vankkaan taloon
ja täältä niin löys merkillisen herran,
ett' aihetta lie saattaa päivän valoon,
mitenkä ränsistynyt keikari
voi hurja olla sotateikari,
jos synnyltään vain luotu miehen malliin.
Hän hartein kumarin ja pitkin säärin
pihalle harppas luokse luutnantin
ja tälle kumarrellen ylenmäärin
näin haastoi elein teatraalisin:
»Oon nero, armoitettu jumalten,
— kai veijar jutteluiss' oon naisien —
ja koetellut mont' uraa maailmalla.
Oon sankareita paljon näytellyt
ja ensilempijöita — Romeota —
Othellon käyrää miekkaa käytellyt
— on mulle tuttu leikki miesten sota —.
Vaikk' areenalla taidan ratsastaa,
yl' aavain kiikarilla katsastaa
kuin Wallenstein — sen ostin Pietarista —.
Kas sirkuksessa, herra kapteeni — —»
»Laverrus pois nyt herra komeljantti!
Oot urkkija tai veijarkulkuri,
sun naamaas napsahtaa viel' lyijylantti!
Mik ammattis? Mik olet miehiäs?»
niin luutnantin soi ääni yrmäkäs.
Mut vilhunut lie silmästänsä kelmi.
Niin uskalsihe vanhaan tapaan mies:
»Myös parranajoon jalo taipumus
— everstin leuka tarpeess' on kenties —?
— Mut taistomaine kaiken kirkastus!
Jo moukkain päitä haukkiloin ja kerin
ma kyllin paljottain ja vähin erin,
husaarihahmoon nyt ma tahtoisin.»
»Sull' onko taito selvään kaatua
ja tarkkaan ampua?» — »Jos suvaitsette,
vast' ampumisen jälkeen maatua
on viisainta. — Siis pahaks panne ette
jos ensin mainitsen ma kauniin Raian,
jot' armastin kuin hullu hetken aian,
hän sirkuksessa taiturampuja.
Hän kynttilästä liekin sammuksiin
jok' ampumalla sai ja yhtä monta
sytytti liekkejä taas sydämiin
— niin monta riutui miestä toivotonta.
Ma yksin nähkääs hältä lemmen sain,
siks kunnes mullekin jäi muisto vain
ja taito tarkkaan maaliin tähdätä. — —
Osaanko kaatua? Ei ylväämmin
tok' Caesar kaadu Bruton iskemiin!
Näin järjestän ma poimut manttelin
ja kaartain kaadun henkihieveriin.
Ja sitten mukaan sääntöin, plastiikan
viel' lakkiani hetken heilutan,
— myös lausuin jotain mieleenpainuvaa.»
»No, peijakas, on hauskaa hulluutes»,
hohotti päämies rehevästi vastaan,
»saat tulla mukaan sirkustemppuines
ja hoitaa kolme virkaa ainoastaan:
Saat asehena kantaa partaveistä
ja vastaan leukaani sit' taittaa peistä,
taas muulloin muonarenki oot ja narri.»
Rähisten syyti miesten joukko pilkkaa
nyt ottaissansa tulokkaan tään sakkiin.
Mut äänessänsä sulavuutta silkkaa
esitti itsensä hän tarttuin lakkiin:
»Oon nimeltäni, herrat, maailmanmatti
tai — jos niin suvaitsette — neropatti.»
Sai sittemmin hän nimen Keikari.
Yön selkään läksi komppania taas
päin pakkastaivasta ja taistelua.
— Juur lähtöryyppyjä kun miehet kaas,
nuor pappi saapui kesken maistelua.
Hän meille hautaluvun synkän luki
ja rykäisyin viel' uskon voimaa tuki,
rekeensä nousi, Herran huomaan jätti.
Mut tielle komppanian päästyä
nous kuormallansa keikar saarnaamaan:
»Ei papin pakinoilta säästyä
saa tässä maassa tiellä kuolonkaan!
Meill' elonriemu lauluistamme soi,
tomuksi maan hän meidät lapioi
ja laukkaa riens luo nuoren rouvansa.»
»Se poika suustaan lemmonleikari,
rovastin arvoon mies se nostetaan!»
»Jo neljänteen pääs virkaan keikari»,
näin naurain miehet huus. Hän lauloi vaan:
»Rovasti hiiteen! Min' oon reetori,
husaari, sankari ja preetori!»
Näin jatkui kulku aamuun, taisteluun.
Tapella nahjusteltiin iltaan asti.
Mut mies ei lyijyst' elä päivääkään,
sen totuuden he tunsi surkeasti
jo keskipäivän heittäiss' säteitään.
— No, eipä hätää, onhan kuormarenki
ja tällä rinnassansa sankarhenki.
Hän tammallaan tuo täyden puurosaavin.
Tien mutkaan vauhtia hän ajaa virmaa,
mut tenää tekee silloin Liisa parka,
kas laukaten ja hirnuin kuulat kirmaa,
ja tamma kaino luonnoltaan on arka.
»Pois tieltä, pois! Tuo pitkin peltoa,
kuvetta vuoren pääset suojassa!»
Noin kaikui miesten huuto asemilta.
Mut tempun teki hassun keikari:
Hän tamman selkään loikkas, tietä laukkas
kuin parhain, hurjin laukkaa ratsuri.
Hädissään tamma tuskin ilmaa haukkas,
se matalana, korvat luimissaan
vain painoi päin min läksi kolvistaan.
Vain puurosaavi reiän kylkeen sai. —
»Nyt tappi toinen vuolkaa, ukkelit!
Emännät taiten kyllä puuron suolas,
mut belzebubi paiskas pippurit
ja reiän kiireissänsä laitaan vuolas.»
Komensi keikar näin taas kieltä piesten,
hörähti tamma, naamat nauroi miesten.
Ja kourin, kahmaloin he puuron popsi.
Sill' aikaa keikar seisoo kukkulalla
ja kiikarilla tarkkaa maisemaa.
Hän hymyy, niinkuin neron harkinnalla
hän taistelun tuon johtais tuoksinaa. —
»Pojat! On tarvis kenttäjohtoon lankaa,
kenellä teist' on kylliks selkärankaa,
ken nousee pylvääseen ja langan leikkaa?»
Kajahti ääni näin nyt luutnantin.
Mut tempas pyssyn keikar vierimmältään,
luo astui kumarruksin nokkelin:
»Jos suvaitsette, näytän pikimmältään
ma teille tähtäyksen, taiturtaian
nimessä lemmen, muistoks kauniin Raian.»
Niin astui pylvään luo ja tähtäs tarkkaan.
Kaks kertaa ampui, luoti langan leikkas.
Suut ammollaan kaikk' ovat ihmeissään.
Levitti kädet hän ja niskan keikkas
kuin akrobaatti tempun tehtyään:
»Jos Raia täällä tähtäämässä ois,
hän miesten päästä ampuis silmät pois,
ja seulaks sydämet niin hienoin sormin.»
Ken sitten sotamies, jos keikat ei!
Viel' iltaan mennen nähtiin monta kertaa,
ket' ampui kerrankin sen piru vei,
ei hassuudessa, uljuudessa vertaa. —
No, pois siis kuormarengin halpa ies,
ja keikarista tehtiin sotamies. —
Sai sarkatakin hänkin nauhoineen.
Ja joka taistelussa uhkeemmaksi
hän muuttui hontelolta varreltaan.
Jo seuraavassa kiiltonapit raksi
sinelliryssältä hän puukollaan.
Eik' aikaakaan kuin kiiltonahkaiset
hän saappaat sai ja helykannukset.
— Mut ylpein sittenkin hän kiikaristaan.
Kylissä yövyttäissä nähtiin kyllä,
ett' tytöt nuoret syntiin taipumaan
hän sai juur nappiensa kiiltelyllä,
ja lemmenmerkit kantoi korunaan.
Niin kerran — kullan piirongilta kai —
hän posliiniporsaan lakinnauhaan sai.
— Vain siivet siltä Amorilta puuttui.
Mut taistelussa nimeen Raian vaan
hän ampui huimin päin ja seisaallansa.
Niin kerran taaskin kummull' ampuissaan
jo kaksi jalkaa katkes porsaaltansa.
Mut tällöin keikat sai myös kunnian,
pääs arvoon hän nyt ryhmänjohtajan.
Ja vyöllensä näin vyötti sapelin. —
Tät' uutta arvoa kun juhlittiin,
hän pitkän puheen piti porsahalle
ja itkein puheen päätti lauselmiin:
»Kaksjalka porsas! Niinpä perhanalle
möit jalkaa kaksi, jotta, peijakas,
sa täysin oisit kuva kantajas —
Sun veljeks tunnustan ja kanssas kuolen!»
Ja kuinkas kävi: huomen seikan ratkas —
Kun hyökäten taas liejut talsittiin,
kas silloin kevätvirta tiemme katkas.
Ei sillast' apua, sit' ammuttiin. —
Nyt yli vietävä on joukkueet,
siis kahlaamaan, suo suojaa äyränteet.
Mut nyrpeillänsä katsoo keikari. —
Hän kahdeksalle haastaa miehelleen:
»Ei uinut Caesar Rubiconin yli,
vaan arpaa heitti lausuin joukolleen:
Meit' onnenpoikia ei onni höyli.
Siis, Raatikainen, vedä tikku tästä,
me kumpaa tietä päästään pälkähästä,
kuin gentlemannit vai kuin koirat märät.»
Mies arvan veti, keikat julistaa:
»Tää merkitsee: päin siltaa ryntö tuima,
juhheijahei tää joukko painaltaa!»
Näin hihkuu klovni, alkaa juoksu huima.
He hurjaan koipiansa lennättää,
jo sillalle, jo yli ennättää —
mut äyränteelle keikat keikahtaa.
Hän suojaan tempaistaan ja huomataan,
pahasti sattunut on rintaan luoti.
Hän virkoo, etsii, katsoo lakkiaan
ja lausuu nähdessään kuin veri vuoti:
»Tää selvä — — hautaan — porsas peittäkää
— — mun ruumihini ojaan heittäkää.»
Löi yhteen kantapäät ja hervahti.
* * *
Kun muistan kaikkia sun temppujas
en surra voi sua murheell' itkevällä.
Mut kerran jos ma seison haudallas
tään lasken lauseen hautas pengermällä:
»Jos haastoitkin kuin veli porsaallesi,
mun lausua suo, keikar, lohduksesi:
sun veljeks tunnustan ja kättä lyön.»
MÖKKILÄISFILOSOOFI.
Tie mutkikas ja mökki kääntehessä tien —
— Sen kynnyksellä letkuvarren tuprutessa
isäntä itse, jonk' on nahka parkittu
tään elon riitahisen räntäsatehessa — —
— Levossa naama laiskan lempeässä —
Vain nenä kärkäs sauhust' autuaasta
niin riemuitsee kuin paratiisin yrttihaasta
kaikk' ihanimmat lehvät tuoksuis tupakan —
Niin autuus tuo ja keväthanki häikäisee,
ett' tihrusilmät viiruihinsa peittyy — —
Viis siitä tappelusten maailmasta!
Isäntä omiin aatoksiinsa heittyy:
»Ka kelpaa kellettää ja tuumat tuumiskella —
Pois torajava akka on ja kakarat
— — heh — karkuun läksi sotarymyn alkaessa,
vei hynttyyt mukanaan — — mut jäihän tupakat.
— Isäntä kerrankin saa olla konnullaan — —
ei muija äiski, pyssyt räiskii vaan. —
Ka tapelkoot — — lie syytä yllinkyllin,
lie täyteen ryönää tullut vihan sappi.
Joo, joo — — on kirjan peto noussut — —
merestä kai — — niin saarnas hiljan pappi
— Merestä, joopa joo — — ka tuopas käräjää —
ja nytkös, senkin tursas, maalla temmeltää —.
Ain' aamun noususta on pojat tapelleet —
Tuoss' ampuu rähmällänsä toinen joukko,
ja myllyn takaa toiset vastaan mäiskivät.
Käy siinä melu, kaikuu joka loukko.
— Ja kiikaroivat kukkulalla herrat —
on prameutta, onpa napit, vaatekerrat —
Ei kuulu mulle — — Vai ei tässä talollaan
sais enää olla! — Mua käskivät myös pakoon —
vai tässä akkain kanssa teitä talsimaan!
He, tietäkööt, jos tässä käyn ja vihaan sakoon — —
— Häh! Herra varjelkoon — — mua ampuvat!
— — Ähäh — jo lakkas — — Senkin kelmit, pakanat.
Yhyh — — jo taaskin turisee — Voi ruoja sentään!
Taas seinään napsahti — Jos morakan
täss' äänen päästän! Senkin juuttaat, seinät tärvää
— No mitäpäs — — lie nutistanut torakan — —
raosta seinän — — Niinpä niin, kun kerta soipi
ja napsahtaa, ei juokse silleen pitkäkoipi.
Kas — — sammui pesä — — Tätä tikun tuhlausta!
Jaa, jaa — — on tässä rauhan mietteliäs mies — —
ei suden eikä lampaan puolla — — Peljätä
ei myös! Kas siitä vasta miehen mieheks ties. —
Jymähti! — Hu — hu — humisee — Ka — kanuuna —
Hiottaa — — vanhaa miestä — — jyly ankara.
Lie tupaan paras — — Hyvät pojat — poika kullat
Tää liika hurjaa — Paras panna pötkölleen —
näin laattialle — Matalalta kanuuna
ei tapaa. Tähän, tähän ukko lötkölleen — —
Tai tappavat mun, peijoonit, kuin torakan,
ja eukko parka itkun päästäis morakan — —.»
Niin nenä kelmeänä, piiputonna suu
— lie missä portahilla — kattoon tuijottaa
nyt ukko, siunailee ja peijooneita hokee,
näkyjä näkee, aivan ihmeellistä kokee. —
Pelosta hourii, kuinka pauhaa, torajaa
ylitse kansan Mooses — — Siinain kukkulalta.
KAKSI TALONPOIKAISPÄÄLLIKKÖÄ.
Missä Päijänne korkean kokkansa kääntää
pyrkien vuoria päin,
missä lahtehen tunkee sen avarin selkä
armain tai myrskyvin säin,
sielläpä syntyi etelän tuullessa rantamille
poikaa kaks samanviikkoista naapuruksille.
Kuopus heist' oli toinen vaurahan talon,
toinenpa toivottu esikoinen.
Mutta kummallekin elon sarkapa aukes
kuin syntymäsarkansa samanmoinen.
— Jo ens elonaamunsa Mellon poika ja Samolan
rinnan pitivät valtikkaa kotinotkelman.
Noro tummine virtoineen oli raja
poikien konnun ja haan.
Kirkonkylästä kivin ja seipähinkin
turhaan sai viikarit sotimaan.
— Mutta jos saapui he vieraiks tupahan rehtiin,
silloin pillit ja huilutkin yksissä tehtiin.
Ja kun urkeni juhliva nuoruusaika,
riemuhun nousta he tohti,
niinkuin köynnökset korkeinta riukua kiertäin
hattarapilviä kohti.
— Niin kesät kulki kuin yöttömät yöt,
yhtä nopsasti illat kuin päivien työt.
Miehuuspäivänsä nousi jo loitolta hohtain —
Silloinpa taistelu alkoi!
Toki tiettyä tuo, että Melto ja Samola
nyt oman uransa halkoi.
Rauhanpäivin he johtaneet oli toimissa muissa,
siispä paikkansa päällikön myös nyt taisteluissa.
»Sata miestä kun marssivi Päijänteeltä,
heilahti tanner ja pelto.
Vie nyt ryssiä päin pojat tappeluhun
Samolan poika ja Melto!»
— Niinpä kierteli laulu ja välkkyvä retki,
jylisten kaukaa tervehti taistelun hetki.
* * *
Niin saivat tulikasteen, löivät löylyn,
viholliselle häkää tappion,
mut itsellensä voittojuhlalöylyn,
Käsistä sodan hirmun, rappion
takaisin saatu puolet Päijännettä!
Sen tiedon voitto toi ja hurmion,
jot' en voi taaskaan muistaa kyynelettä.
Kuin koko maailman ois maahan lyöneet
ja työtään ihmetellen katselleet,
niin seisoi voiton eessä Samola
ja Melto joukkoinensa. Niittäneet
osansa hekin vihanviljaa lakoon —
Kuink' ihanaa näin laasta mantereet,
päin päivää marssia ja lyödä pakoon!
Niin helpolta heist' tuntui kuolon taito,
noin sotilaana, tiellä kunnian. — —
— Mut silloin juur kun käsky taipaleelle
taas paisuin nosti povet armeijan,
juur silloin saapui käsky toinenkin,
jok' iski maahan Mellon, Samolan,
kuin salamurha puhtaan sankarin.
Hämärtyi ilta. Viime hehkullansa
viel' loisti kaukaisuus kuin houkuttain
tulisten taistoin kautta ihmemaihin.
Ja pihamaalla touhuin innokkain
miesjoukko hihnat kiintää olkaan, sääriin,
kuin aikois kilpaleikkiin juoksijoin
tai marssia se tahtois maailmanääriin.
Juur silloin kutsun sai luo herrain Melto
ja Samola. He viipyi tuokion.
Kun astuivat taas portahille, toinen
niin kalvas kasvoiltaan kuin miehell' on,
ken äkkikuolon voitti taistelulla.
Mut toisen kiersi suonet ohimon
kuin mustat jäljet naamaan ruoskitulla.
Jäi kaidepuuta vastaan nojallensa
tuo kalvas Samola. Luo miehien
vetistetyin käy silmin Melto, jäykkään
tärähtää leuat sanaan kahtehen:
»Hyvästi pojat!» Kääntyy pois ja astuu
kujalle päin. »Nyt paha riivas sen.»
»Mit on tää, Juho? Meille anna vastuu!»
Niin tuimin kysymyksin ryntää joukko
nyt portahille luokse Samolan.
»Niin veljet, meidät moukat erotettiin
virasta päällikön. Siks kunnian
vei meiltä herrat, koska Ruotsin kielin
ois käskyt kuultava nyt johtajan.
Ei enää kuollakaan saa Suomen mielin.»
Vaelsi hurja lauma koivikkoon.
Siell' istui Tuomas Melto murheineen
samalla kunnahalla, jolta lähti
hän jäämeineen ens kerran rynnökseen.
»Nyt Tuomas syntyy meillä kapina!»
rämähti huuto. Mutta seisaalleen
kavahti Tuomas, lausui lauseensa:
»Ken räähkä täällä huutaa kapinaa,
sen turpeeseen ma totisesti lyön!
— Häväistiin meidät vuoksi Ruotsin herran,
mut estää ei saa täyttymästä työn,
min alkoi suomalainen. — Sanitäärin
jos tekivät, ma valaniko syön?
Ei veljet! Kuolla saa, ei tehdä väärin. —»
Niin ryntäs armeija koht' etelää
kuin hyöky hurman paisteess' auringon.
Mit' armaammin sen lemmest' uhkui maa
sit' tulisempi taisto armoton.
Söi kukkeutta, miesten rintaa nuoli
tuo tuhathaara lieska taistelon.
Ja tautiin soreaan mies moni kuoli —
Mut turhaan kahta miestä peittää koki
tuo kuolonkasken kypeninen tuhka.
Heill' lienee ollut murhe pantsarina
tai yöltä saatu peljättävä uhka.
He siellä teki työtään tuoksinassa,
miss' suurin kertyi kuolevien ruhka,
kuin työmies raunioita raatamassa.
Lomassa taisteluiden nähtiin kyllä,
he enää eivät pitkään kiistelleet
elosta tästä. Riutui Samola,
kuin rintasairas, joskus silmiin veet
sai soitto riehakka. Mut Tuomas Melto
niin istui kuin ois raudat painaneet
tai merten taakse häipyis kotipelto.
Heit' toveritkin melkein kaihtain katsoi
kuin nuoret häpeillänsä kuolevaa. —
— Mut ahdinkoon sai komppania kerran
niin turmaisaan, siit' että pelastaa
vain sankar saattoi. Silloin kahleet raukes!
Sai talonpoika niittää kunniaa,
ja viime panos ohimoihin laukes.
Taas lyötiin aamust' asti, kunnes kääntyi,
juur seudun peittyessä hämäriin
päin turmaa verityö. Sai sanantuoja:
»Koht' oikealta lyödään saarroksiin,
tuon kummun, taistelun se pelastaa,
vihollisiin ken iskee ryntääviin
ja meidän valtahamme harjun saa.»
Kuin tuomiolla joukkueensa eessä
nyt seisoo päämies. — Uskaltaako tuo?
välähtää haaste miesten kulmain alta.
— Pudistaa päätään herra: Miehet nuo
vain rippeet joukkueesta — — eikä monta
yl' aavan kentän tuon voi päästä luo.
Ei mikään päiväks tee yöt' onnetonta!
Tärähti silloin ääni jämeästi:
»Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä.»
»— Meit' Tuomas, Tuomas johtaa!» kaikuu huuto.
»Ei suomalainen koettamatta jätä,
käy syteen taikka saveen. Jos teen väärin
mun herrat ampukoot! Mua käskee hätä.
Nyt isku lyödään, isku sanitäärin!»
»Ja kahden sanitäärin!» hurjaan huusi
nyt sairas Samola. »Tää komeaa!
On totta vieköön!» sinkoi sanoja.
»Ikuinen peijakas! Tää naurattaa!»
»Nyt maantie auki taivaaseen!» »Kuin nallit
kivelle ruotsit jää, kun painaltaa
nää suomalaiset takkukarva-hallit!»
Niin ryntäs jono. Joka mies ja katse
vain tähtäs Tuomaan selkään leveään.
Ei viuhuneet, ei vinkuneet vain kuulat!
Humisten kiersi ympärillä pään
kuin tulikehä säihkysäkenin.
Päin rinnettä! Ja lakealta jään
jo ryskii vastaan ryntö toinenkin.
Ken ennen ennättää, saa valtahansa
se kuularuiskut sekä jyrkänteet —
— Jo harjanteelle Tuomas ammahtaa,
nyt Juho, muitakin. Mut ehtineet
myös vihamiehet! Alkaa turmantuokse — —.
Kuin muinoin nuijamiehet taistelleet
niin hekin nyt. Ei ykskään pakoon juokse.
Rämähtää metsä, räikky kuolon laulaa!
Ei onni hurja miehiänsä heitä:
Lakaistaan rinne puhtaaks tuokiossa,
yl' lähdenkin jo yltää ilman teitä
tuo räiskeviesti vihollisen luo,
ett' turmaan, alas kuolon penkereitä
jo syöstiin toverinsa hurjat nuo.
Lysähtää maahan siellä rohkeus,
ja sekasorroin laumat pakenee.
On voitto meillä taas! Ja tappiot,
ne suurta summaa eivät toki tee:
vain kymmenkunta Hämeen miehistä
— luvuista vääpelin se selvenee
ja kaksi, kuuluu, sanitääriä
ORJALAULAJAN RUKOUS.
Oi, Afrodite liljankorkea,
sa tytär maan ja päivänsätehen,
ken kuljit kerran yllä tuskain meren
sen daimonit vain hymyin valliten,
sa, Afrodite riemun seppelöimä,
pois heitä lempes synkkään Arekseen.
Oi kuule jylinällä pauanteen
tuo mustasukka Ares pakenee
jo kauas, kauas mustaan Traakkiaan.
Sa tiedäthän: jo murtui verikostokeihäs
sen veljesmurhan inha ruoste söi,
ja turhaan heiluttaa tuo hurja soihtuaan.
Ei välkkyin lieska sen nyt enää näytä
tuot' urhoin temmellystä valtaisaa.
Punerrus räikkä sen nyt loimottaa
vain yllä kalmankenttäin huokaavaisten.
— Oi, jumalatar kirkassilmäinen,
min katsehista parvi perhojen
jok'ainoo hetki liitää riemuiten,
pois käännä kasvos kauhun mailta noilta,
pois käänny, pois, sua rukoilen,
sun ettei kirjo perhoiltasi siivet
näyistä yön sen maahan herpoaisi.
Nyt ruttohenkäyksin tuulet tohajaa
ja karja Areksen yön varjoss' saalistaa.
Reväissyt on jo sankareilta silmät
tuo jumalainen korppi Areksen.
Sen koira lieskakielin kiertää, ulvoo
ja ilkein hampain jäytää sydämet. —
Oi, Afrodite, sieltä käänny pois,
mua yksin kuule nöyrää palvojaas. —
Mik' olenkaan, ma että yltäisin
sun lempes aivotuksen, korkehin,
vain oonhan sokea ja rampa ihminen. —
Mut usko, kuumeiseksi liehtoi sydämen
ne haavat ikuiset, joit' Ares löi.
Nimessä poltteen sen, ma sulle kuiskaan nyt:
Salainen lempes julmaan Arekseen
sun nääntää sielus liljahaaveineen,
sun hipiältäs pantsar ruosteinen
pois riistää myrtit, ruusut, narsissit.
Ja Traakkiasta tuoksuttomat tuulet
alastomuuttas jäisin viimoin ruoskii,
sun kauneutes ahavoittaa mustin juovin. — —
Häväistä et voi jumaluuttas näin,
et taivas-kauneuttas himmentäin
sit' alttiiks anna riehujille maan.
Oi tiesi käännä, toisialle käännä!
Oi jumalatar kukkain tuoksuvain
jo herää horroksesta synkän yön!
Povellas uinuvalla — tunnethan —
jo riemun hyrskyt leikki leikkejään.
Nyt herää lännen leyhkään lempeään!
Yl' aaltoin astu, armas, Melokselle —.
Sua huokaavainen kevät tullut onhan
jo meidän saarelmalle autuaalle.
Sen rantaa kiertää valkeet valkamat
ja kukkakentät, nurmet paisuvat.
Ja tulivuoret villit, hurjat
pois julmat aikehensa unohtain
nyt hartehilleen nostaa rypäleiset maat.
— Hefaistos tullut on, tuo vanha lempes
jo tulisinta rypälettä vaalii,
sua varten kypsyttää — —
Jos kuulisitkin, kuinka Dionysos
taas saapuu riemuin raikuvin,
murattiköynnös, lehvät laakerin
kuink' ukon nauraessa tutajaa,
kuink' itkusilmin suuri herra tuo
pojalle siivekkäälle kertoo lemmestään.
Jos muistaisit tään kaiken, muistaisit,
ken saapuu myös, ken nuorin, voimakkain,
min vuoksi ainoan sa kerran itkit
kuin nainen maallinen vuoks lemmenmurehen.
Oi herää, herää, vaahtosyntyinen,
Manalta saapuvan näät purren kiireisen!
Päin juhlasaarta keula hyrskyää,
päin aurinkoa riemu tyrskyää!
Ken sieltä saapuukaan?
Ken voittanut on kauhut Manan maan?
— Sun sulhos ikiherääväinen,
sun suuri sulhos, kaipuun nuorukainen,
hän jättänyt on rannat kuolon maan.
Hän ylkäs lempeä ja ikivoittoisa,
hän rauhankenttäin vilpas metsämies,
hän kaunein rauhanjuhlain voittajista,
hän poika Kinyraan
löi surman metsäkarjun sarveikkaan
ja saapuu nyt sun luokses juhlimaan.
Oi, Afrodite, kauneus tään saaren —
alitse astu meidän riemukaaren —
Oi ethän tulematta olla voi,
kun adonian kuorolaulut soi —'
En itsein vuoksi saapumaan sua ano,
vaikk' onkin suuri mulla riemus jano.
Vuoks kaiken kansan, kaikkein kärsijäin
sa saavu, jumalatar vakain lempeäin,
vuoks voitettuin, vuoks saavu voittajain
ja seppelkäsin, hymyin, armahtain
jaa oikeuttas, loista kauneuttas.
Sun tuomioosi yksin uskon,
oi, valtiatar siintosilmäinen.
Kun saavut, korkehin, oi saavuthan,
sa seppelöit vain miehet kunnian,
lie maahan lyöty taikka voittaja.
En itsein vuoksi kuulemaan mua ano,
en itsein vuoksi rukoellen sano:
Pois heitä lempes synkkään Arekseen,
suo juhlariemus meille sydämeen.
Ma enhän kauan riemuakaan kestä:
löi sodan keihäs rammaks jänteret
söi sodan koira multa jäsenet,
vain säästi sulle sykkiväisen sydämen.
Sep' yksin sykkien nyt etsii lohtuaan,
sep' yksin hehkuen nyt laulaa laulujaan.
Sen rukousta kuule huokaavaista,
se sama on kuin voimanpäivinään.
Jos liekit löi sen kuinkakin,
jos taistoin löi ja hurmehin,
se sykki tahtiin ylhän näytelmän
niin hurjistuin kuin mieli leikkijän,
— mut vertyi julmuuksista synkän maan
ja kaikkialla kauneuttas kaipas —
Ja kenen puoleen huokas silloinkin
tuo sydän hurja riemuin polttavin,
kun jälkeen taisteluiden hehkui armahilleen?
Sua yksin, ihme, kaivaten,
sun kaltaistasi täältä etsien
se aseetonna sydämiä surmas.
Nyt rinnassain kuin raunioitten yllä
sen liekki sinerväinen yksin palaa.
Sun adonias armaan nähdä halaa
se vielä kerran ennen viime riutumusta.
Ja riemahtain se silloin laulaa,
kun liehuin liidät tälle rantamalle
ja juhlan suot taas rauhan uskojalle.
Juur silloin raikuessa nuorten rintain,
kun miesten kuoro laulaa kunniaasi,
ja nuoret naiset maata polkemaasi
on huulin suutelemaan vaipuneet,
unessa katse, sielu hurmissaan
niin kainoin hartein etees taipuneet,
juur silloin, Afrodite palaavainen,
oot erottava äänen hartahan.
Eik' armohymystäsi kenkään huomaakaan,
ett' ääni on se vainen orjalaulajan.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAARRETUN NÄKYJÄ ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
