Kertomuksia Etelä-Pohjanmaalta

By Matti Rinta

The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia Etelä-Pohjanmaalta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kertomuksia Etelä-Pohjanmaalta

Author: Matti Rinta

Release date: August 13, 2025 [eBook #76680]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1893

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA ETELÄ-POHJANMAALTA ***

language: Finnish




KERTOMUKSIA ETELÄ-POHJANMAALTA

Kirj.

Matti Rinta





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1893.



SISÄLLYS:

Saapaskauppa ja harjakaiset
Mäkitupalaisten hääretki
Pyhänä
Karkurien kohtalo
Eräänä aatto-iltana




SAAPASKAUPPA JA HARJAKAISET


Se taisi olla siihen aikaan, jolloin kirjoitettiin vuosiluku 1876, kun
Tokkalan Samppo osti Kaisan-Antilta saappaat; oikein semmoiset komeat
sapattisaappaat, joiden varret ulettuivat korttelin verran polvien
yläpuolelle. Suut oli reunustettu punaisella sahviaanilla ja takana
oli parin tuuman pituinen haara, johon oli sievä, tulipunainen nauha
ripustettu. Saappaat eivät olleet enää aivan uudet, mutta kuitenkin
eheät, sekä muutenkin hyvän näköiset. Toinen korko tosin oli vähän
kallellansa, mutta ei Samppo siitä välittänyt, sillä helpostihan se
kallistuu uudenkin kengän korko. Eikä ne olleet Sampon mielestä kovin
kalliitkaan, kun maksoivat ainoastaan kymmenen markkaa rahaa (sekin
velaksi!), ison malmisen aisakellon ja markan maksavan kynsipesä
piipun, sekä kannun viinaa harjakaisiksi.

Mitätöin hinta ja niin komeat saappaat!

Tämä kauppa tehtiin Tokkalassa eräänä syyskuun sunnuntaina, kun isäntä
oli kirkossa. Samppo ei oikein uskaltanut isännän läsnäollessa tehdä
kauppoja, syystä, että tämä useinkin pani hänen purkamaan, vaikka
hän luuli saaneensa voittokauppaakin. Samppo näet, oli tuommoinen
kunnollinen renki, joka ei koskaan sanonut isännälle mitään vastaan,
mutta sitä enemmän koetti hän salaisesti, isännän tietämättä täyttää
mielitekojaan, joista kaupantekemishalu oli yksi. Hän oli nähtävästi
syntynyt kauppiaaksi, mutta koska ei hänellä ollut rahaa eikä
kauppapuotia, niin täytyi tyytyä rengin asemaan. Tosin ei hänellä
ollut ajatusta eikä haluakaan tulla kauppiaaksi, mutta kauppakiihkosta
päättäen olisi hänen pitänyt tulla siksi, jos nimittäin täällä elämässä
voisi kaikki ihmiset kulkea oikeaa rataansa.

Kuitenkin oli hänellä se paha vika, että hän melkein aina kaupoissaan
tappasi, eli "sai takkiinsa" niinkuin sanotaan. Kaupiteltuaan jonkun
kapineen itsellensä, oli se sitte mikä tahansa, piti hän sen ensin
niin hyvänä kuin kultakappaleen, mutta muutaman ajan perästä alkoi
se näyttää arvottomalta hänen silmissänsä ja silloin vaihtoi hän sen
toiselle, useinkin puolta huokeammalla kuin se itselle maksoi. Sillä
tavalla kulutti hän suuren osan palkastansa.

− Kaisan-Antti tiesi Sampolla olevan kannun viinaa ja senvuoksi pyrki
kauppoihin hänen kanssansa, että saisi sen juoda harjakaisiksi. Hän
oli näet tärkeä viinaan kuten "pukki tupakkaan" ja antoi vaikka ainoan
lakkinsa, sitä saadakseen.

Antti oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen naimisissa oleva
mökkiläinen. Parhaan osan elämästään oli hän viettänyt ulkona
kotipaikaltaan, milloin rautatien työssä, milloin tukkipoikana ja
milloin missäkin. Luonteeltaan oli hän todellinen "rautatien jätkä";
joi ja pelasi niin, että oli aina yhtä sinisen köyhä. Vaimonsa Kaisa
oli jäykkäluontoinen nainen, joka koetti pitää häntä kurissa, mutta
ei voinut estää häntä rahojaan tuhlaamasta eikä pysymään kotikylässä
pitempää aikaa.

       *       *       *       *       *

Samppo veti ostamansa saappaat jalkoihinsa ja pastieraili sitte
edestakaisin lattialla, nähdäksensä oikein, kuinka ne sopivat hänelle.
Mielihyvissään ajatteli hän, minkä vaikutuksen ne tekisivät Mattilan
Liisaan, hänen morsiameensa, joka "tykkäsi" hänestä kyllä muutenkin ja
mitä sitte tekeekään, kun näkee hänen tämmöisissä saappaissa!

Antti istui penkillä ja kehuskeli Sampon uljuutta noissa saappaissa.
Aina väliin vilkasi hän kuitenkin kelloon, sillä kirkon aika oli
pian lopussa ja hän pelkäsi isännän tulevan ja sekaantuvan heidän
kauppoihinsa. Ja kauvan ei hän malttanutkaan odottaa, kun jo muistutti,
että olisi jo aika ruveta harjakaisia juomaan.

Samppo katseli vielä hetkisen saappaitansa ja avasi sitte seinässä
olevan kaappinsa oven, josta otti viinalekkerin käteensä ja lähti sen
kanssa ulos. Antti seurasi jälessä. Piika-Maijun luhtiin he menivät,
luullen siellä saavansa rauhassa juoda harjakaisensa, mutta sinne oli
jo kokoontunut koko joukko nuorukaisia, joista muutamat olivat hiemassa
"kiprakassa". Hattulan Köysti se kekkaili lattialla kuin hyväkin ja
alkoi kohta viinaa tahtoa, kun näki lekkerin Sampon kädessä.

Sampolla oli vanhaa vihankaunaa Köystiä kohtaan, syystä, että tämä
oli jolloinkin pakkautunut hänen eteensä, oli aikonut viedä hänen
morsiamensa Mattilan Liisan. Mutta Samppo oli kuitenkin pitänyt
paikkansa kuten mies ainakin ja Köysti oli saanut tyytyä tuskahansa.
Samppo ei kuitenkaan tuota unhottanut, vaan katseli aina Köystiä
vihamielin, vaikka ei hän selvänä ollessaan koskaan näyttänyt vihaansa,
mutta viinapäissään tahtoi hän useinkin antaa Köystille isällisen
kurituksen. Se ei kuitenkaan vielä ollut onnistunut, syystä, että
Köysti oli vanhempi voimiltansa.

Sanaa sanomatta Köystille, meni Samppo hänen ohitsensa pöydänpäähän
tuolille istumaan ja nosti viinalekkerinsä pöydälle.

"Tuoppas Maija minulle viinakuppi, niin pidetään tässä pienet
harjakaiset", sanoi hän Maijalle, samalla katsahtaen saappaisiinsa,
josta jokainen huomasi, mitä kauppoja hän oli tehnyt.

"Katsos äijää, kun on saanut komeat saappaat! Keltä nuo olet ostanut?
Mitä annoit? Peeveli kun ovat mahtavat!"

Tämmöisiä kysymyksiä ja kehumisia sateli Sampolle niin taajaan, ettei
hän puoliinkaan ehtinyt vastaamaan. Ja sitte alettiin oikein miehissä,
ja Hattulan Köysti etupäässä, ylistää hänen saappaitansa, josta Samppo
tuli niin hyvälle tuulelle, että saatuansa Maijalta viinakupin,
kaatoi ryypyn joka miehelle eikä tyytynyt muuten, jos ei jokainen
päästänyt pohjaksi. Tosin ei kukaan suuresti vastustanutkaan, mutta
antoivat kuitenkin niinkuin tavan vuoksi itseänsä käskeä. Saatuansa
jokaiselle ryypyn ja Antille kaksi, ryyppäsi hän taas itse ensin, jonka
jälkeen antoi toisillakin. Sitä teki hän niin kauan, kuin lekkerissä
viina riitti. Ja kauankos se yksi kannu viinaa riitti semmoisessa
miesjoukossa.

Antti oli saanut aina kaksi ryyppyä siinä kun toiset yhden ja hän oli
jo hieman humalassa. Oli Samponkin jo vähän "kierahtanut kulmiin", niin
että yritti jo lauleskelemaan, mutta toiset pitivät semmoista metakkaa,
ettei hän saanut oikein ääntänsä kuulumaan.

Viinaa olisi jokainen vielä ottanut, mutta Sampon lekkeri oli tyhjä
kuin pesty kastrulli.

"Hoi pojat, tässä on kirjat, jotka antavat viinaa!" huudahti Antti,
vetäen kortit esille taskustansa. "Pelataan puolituoppia viinaa ja joka
häviää, menköön etsimään sitä kylältä."

Pojat alkoivat pakkautua Antin ympärille, mutta Hattulan Köysti veti
myöskin kortit esille ja kehoitti toisia yhtymään hänen joukkoonsa.
Niin asetuttiin kahteen joukkoon ja alettiin oikein voimiinsa takaa
läiskiä korttia, toiset pöytään ja toiset tuolille. Aika melua siinä
pidettiin, sillä jokainen tahtoi saada sanansa kuulluksi.

"Olkaa hiljaa, ettei isäntä tule ajamaan pois!" varoitti toinen
toistansa, mutta varoittaja yhtyi aina itsekin meluamaan.

Sampon osaksi tuli ensimmäisen pullon hankinta, mutta hänelle annettiin
anteeksi, koska hänen viinaansa oli jo kannu juotu. Toisella kerralla
hävisi Jussilan Kalle ja hän lähti Hattulan Köystin kanssa, joka oli
hävinnyt toisessa joukossa, hakemaan kylältä viinaa. Toiset sillä
ajalla pelasivat toista puoltatuoppia.

Puolentunnin kuluttua palasivat Köysti ja Kalle täysinäiset viinapullot
povitaskussa. Ne ryypättiin sitte miehissä ja toiset, jotka olivat
pelissä hävinneet, kävivät taas kylältä uutta noutamassa. Sitä menoa
pitkitettiin siksi, että miehet olivat aika humalassa. Laulettiin ja
kerskailtiin sitte ja syntyipä pieniä riitojakin, mutta ne saatiin aina
tukahutetuksi, ettei kovin suurta mylläkkää tullut.

       *       *       *       *       *

"Mitä h−ttiä te täällä meluatte!"

Tokkalan isäntä se oli, joka tällä tavalla tervehti luhdissa olijoita,
vihaisen näköisenä seisten ovella kasakanpamppu kourassa.

Kortit katosi heti miesten käsistä ja viinapullot pöydältä. Haudan
hiljaisuus syntyi ja useatkin olisivat pujahtaneet ulos, mutta isäntä
seisoi ovella, etteivät uskaltaneet.

"Vai te sen tuhannen vietävät täällä meluatte kun komppania ryssiä!
Ulos heti, taikka − −!"

Isäntä kohotti pamppunsa uhkaavaan asentoon ja astui ovelta keskelle
huonetta. Pelkoisimmat pistäytyivät heti ovesta ulos ja toisetkin
seurasivat jälessä, vaikka hitaammin. Antti tuli viimmeisenä ja
uhkaavasti katseli hän isäntää, mutta sanaakaan lausumatta meni hänkin
rappusia alas, kun ei isäntä enää huutanut eikä häristellyt pamppuansa.

Isäntä pysähtyi luhdin solaan katsomaan, mihin nuo mellastajat menivät,
mutta oli jo pilkosen pimeä, ettei hän nähnyt enää ketään. Maantieltä
kuuli hän laulua sekä kirouksia.

Samppo oli hiipinyt ensimmäisenä luhdista ja mennyt liiterin taakse
odottamaan Anttia. Käsikaulassa he sitte lähtivät maantielle, toisten
jälkeen ja lauloivat:

    Mäntykissa sanoi että;
    "Kymmenen saa tulla
    Viis' saa lyödä puukolla
    Ja toiset viisi puulla."

"Kuule Antti", alkoi Samppo puhua, laulettuansa värssyn loppuun.
"Antti, minä lyön Hattulan Köystiä vasten kuonoa, tuletko auttamaan
minua, jos hän suuttuu ja rupeaa päälleni käymään?"

"Tulen, tulen minä", vakuutti Antti. "Lyö vaan että paukkuu, kyllä minä
Köystin lepytän."

Samppo käveli hetken ääneti. Viimein alkoi hän itkeä tihuuttaa ja
kiristellä hampaitansa. "Mitä hänen tarvitsi... muutama! Luuliko hän
itseänsä paremmaksi... muutama!..."

Ja Samppo itki niin, että Antin tuli häntä oikein sääli..

"Älä nyt huoli tuosta", lohdutti hän osanottavaisesti, "lyö, ja lyö
oikein miehen kädellä, että muistaa sen vielä huomennakin."

       *       *       *       *       *

Kylän raitille oli kokoontunut lähes parikymmentä miestä, osaksi
naineita ja vanhempiakin miehiä. Mäkisen Matilla oli ollut elotalkoo
ja siellä oli jo juomingit juotu ja miehet tulleet raitille, kaikki
hyvässä hutikassa. Siinä sitte hyörittiin ja pyörittiin, vaikka kellään
ei ollut mitään tekemistä. Puheltiin, laulettiin ja kirottiin vaan,
sekä käsikaulassa käveltiin sinne tänne, tuuppien toisiansa.

Kauvan saivat Antti ja Samppo siinä pimeässä ja väenpaljoudessa etsiä
Hattulan Köystiä, kunnes vihdoinkin kohtasivat hänen Jussilan Kallen
kanssa kävelemässä. Samppo hiipi Köystin seljän taakse, sekä aikoi
tämän havaitsematta antaa aimo läiskäyksen hänen poskellensa, mutta
horjahti lyödessään sen verran, että kätensä ainoastaan vähän hilpasi
Köystin hiuksia ja takaraivoa.

Köysti kuitenkin huomasi heti, mitä Sampolla oli mielessä ja niinkuin
ärsytetty karhu, syöksyi kohta hänen kimppuunsa. Mutta sieltä hänen
lennätti kohta takaisin Antin voimakas käsi semmoisella vauhdilla,
että oli mennä nurin niskoin maantien ojaan. Köystillä oli myöskin
puollustajia ja nämät, Jussilan Kalle etupäässä, alkoivat kurittaa
Anttia. Miehiä yhtyi kumpaankin puolueeseen, että pian oli kaikki
yhdessä mylläkässä. Malmarit ja pannunvarret alkoivat heilua ilmassa ja
joilla ei niitä ollut, hyppäsivät maantien vieressä olevasta aidasta
katkaisemaan seipään tai aidaksen käteensä.

Kirouksia, siunauksia, voivotuksia ja aidasten pauketta sekä katkomista
kuului joukosta. Ystävät ja vihamiehet sekaantuivat toisiinsa, puolueet
hajosivat ja jokainen löi sitä, mikä eteensä sattui. Aita ritisi ja
ratisi yhtämittaa, sillä kuivat, lahonneet aidakset eivät kauvankaan
kestäneet miesten käsissä, vaan katkeilivat pala palalta maantielle ja
sitte täytyi noutaa uusia aidaksia.

Kylältä riensi ihmisiä tappelupaikalle, muutamat uteliaisuudesta
katsomaan tuota leikkiä, muutamat johdattamaan omaisiansa pois
tappelusta. Tulipa joku isäntäkin rauhoittamaan tappelioita, mutta
mentyänsä joukkoon, saivat he aidasta päähänsä, niin että täytyi ruveta
puollustamaan itseänsä ja sekaantuivat sillä tavoin tappeluun.

       *       *       *       *       *

Lähes tunnin oli tappelu jo riehunut ylimmillään, eikä vielä tullut
mitään sanottavaa vahinkoa, ainoastaan Jussilan Kalle oli saanut
aidaksella semmoisen iskun käsivarteensa, ettei voinut kättänsä
liikuttaa ja täytyi niin muodoin pysyä pois tappelusta. Monella oli
kyllä kuhmuja sekä pieniä puukonhaavojakin ihossaan, mutta ne eivät
estäneet antamasta samallaisia toisillekin. Täydessä työssä olivat
vielä aidakset ja malmarit, sekä kiroukset, kun kuului hätäinen huuto:
"murha...!" Lähellä olevaiset sen ensin kuulivat, mutta kerrottuna
levisi se miehestä mieheen.

Aidakset putosi tielle, malmarit taskuihin ja puukot tuppeen miesten
käsistä. "Mitä? − Kuka murhattu on?" kyseli toinen toiseltansa, sillä
siinä pimeässä ei erottanut mitään semmoista tapausta. Mutta toiseen
päähän sitä paikkaa, missä tappelu oli riehunut, riensi jokainen.
Siellä makasi mies selällään tienvieressä, heikosti valittaen.

"Kuka hän on?" kysyttiin, kun ei pimeässä voitu erottaa miehen kasvoja.

"Tokkalan Samppo", vastattiin.

"Kuka häntä on lyönyt?"

Vastausta ei kuulunut muuta kuin hiljainen kuiske: "Kaisan-Antti."

Tokkalan isäntä, joka oli saanut asiasta tiedon ja kiireesti rientänyt
tappelupaikalle, raapasi tulitikulla valkean, tutkiaksensa, missä
kohdassa ruumista haava oli. Mutta kauhistuksella vetäsi hän päänsä
takaisin, kun näki rinnassa, juuri sydämmen kohdalla ison haavan, josta
pulppusi verta kuten vettä lähteen silmästä. Ympärillä olevat naiset
itkivät sekä siunailivat ja outo oli miestenkin mieli, siinä äänetönnä
tuijottaessaan kuolevaan.

Tokkalan isäntä raapasi toisen kerran tulta ja katseli valkean valossa
ympärillään seisovia miehiä. Silmänsä kohtasivat heti Antin, joka
kalpeana ja liikkumatonna katseli maassa makaavaa.

"Sinäkö tämän olet tehnyt?" kysyi isäntä kiivaasti häneltä, osoittaen
kädellään Samppoa.

"Minä" vastasi Antti kolkosti, kääntämättä katsettansa pois kuolevasta.

Isäntä aikoi vielä jatkaa tutkimistaan, mutta keskeytyi, kun Antti
kumartui maahan ja otti Sampon kuin pikku lapsen syliinsä, sekä lähti
kantamaan häntä Tokkalaan, jonne kaikki väki maantieltä seurasi häntä.

Tupaan tultuansa laski hän taakkansa lattialle ja käski noutaa
lukkarin, joka oli taitava haavainsitoja. Turhaksi kyllä nähtiin hänen
apunsa tässä asiassa, mutta lähti kuitenkin yksi miehistä Tokkolan
hevosella häntä hakemaan.

Samassa astui nimismieskin tupaan. Hän oli saanut tiedon tappelusta ja
rientänyt sitä ehkäisemään, mutta joutui liian myöhään. Tappelu oli
tapeltu ja verinen todistus siitä makasi lattialla.

"Kuka tämän on tehnyt?" kysäsi hän kiivaasti, huomattuaan haavan Sampon
rinnassa. Tutkivasti tarkasti hän jokaista miestä tuvassa ja silmänsä
pysähtyivät Anttiin, joka oli pahoin veristänyt vaatteensa, kantaessaan
Samppoa maantieltä.

Antti tunnusti peittelemättä rikoksensa, mutta sanoi erehdyksestä
lyöneensä Samppoa. Hän oli aikonut lyödä Hattulan Köystiä, syystä,
että tämä oli lyönyt häntä tukevalla aidaksella päähän, niin että hän
oli horjahtanut maantien ojaan. Sieltä oli hän heti hypännyt tielle ja
iskenyt puukon Sampon rintaan, luullen häntä Köystiksi, joka olikin
heti lyötyänsä hiipinyt toisten taakse piiloon.

Veri virtasi yhä Sampon rinnasta, vaikka Tokkalan isäntä koetti
sitä estää, sitomalla riepuja haavan päälle. Kuolonkalpeat huulet
liikkuivat, kuin olisi hän aikonut jotain puhua, mutta mitään ääntä ei
kuulunut. Hengitys heikkoni ja jokainen arvasi hänen loppunsa olevan
käsissä.

Isäntä kallisti korvansa alas hänen puoleensa, kuullaksensa hänen
sanojansa. Mutta ei hän kuullut muuta kuin hiljaista kuisketta, josta
ei erottanut sanaakaan. Ja pian senjälkeen veti Samppo viimeisen
henkäyksensä...

       *       *       *       *       *

Ja sitte kolisi kahleet kylässä, käräjiä käytiin ja kaksitoista vuotta
elämästään tuomittiin Antti viettämään Kakolan kolkoissa komeroissa.

Nuorukaisten elämä oli vähän aikaa senjälkeen hiljaista ja siivoa, ei
juotu eikä tapeltu; laulettiin vaan lauluja, joita Antti oli Vaasan
linnassa, tuomiota odottaessaan sepittänyt tuosta murhatapauksesta.
Mutta pian unhottui Antti ja hänen laulunsa. Juominen ja tappeleminen
alkoi taas vähän ajan kuluttua ja pitkitettiin siksi, että tuli taas
yksi murhatapaus muistuttamaan elämän raakuutta...

       *       *       *       *       *

Mutta tyytyväisenä istui Pikkutuvan Suska mökissänsä, kehräten Tokkalan
emännälle villoja, tuona tappelun jälkeisenä päivänä. Isohko hiilusta
oli takanperässä, johon pulleakylkinen kahvipannu oli saanut polttavan
sijansa. Loukko oli täpösen täynnä seipään ja aidaksen kapuloita, joita
Suska tavan takaa mielihyvissään katseli.

Hän oli aamulla aikaisin käynyt Tokkalassa piimää noutamassa ja
huomannut samalla matkalla nuo aidaksenpalaset, jotka tappeliat
jo illalla olivat valmiiksi katkoneet, käyttäen toistensa päitä
hakkuupölkkynä. Hän oli kantanut ne kaikki mökkiinsä ja päässyt sillä
tavoin ainakin viikoksi huolettomaan elämään polttopuun suhteen. Hän
oli vanhapiika ja asui yksin mökissänsä, jonka vuoksi hänen täytyi itse
hankkia kaikki tarpeensa, niin polttopuut kuin muutkin. Se oli siis
suuri helpotus hänelle, kun sai niin läheltä tuommoisia hyviä puita,
ettei tarvinnut metsästä saakka niitä kiskoa...

Mutta hän oli ainoa henkilö kylässä, joka oli hyötynyt tuosta
tappelusta. Kukaan muu ei siitä osaansa kiittänyt...




MÄKITUPALAISTEN HÄÄRETKI.


Puolen virstan päässä kylästä, karjatien vieressä, oli pieni
kaksi-ikkunainen mökki, jota omistajainsa sukunimen mukaan nimitettiin
Mäkituvaksi ja yhtä usein myöskin "Suutarin tuvaksi", syystä, että
Hemppa, sen omistaja oli arvoltaan suutari, tai paremmin sanoen, oli se
ollut aikoinaan. Nyt ei hän sitä ammattia kuitenkaan enää harjottanut,
siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut työtä, hän kun teki kengät
niin vanhanaikaista mallia. Nuorempia suutareita oli ilmestynyt
paikkakunnalle, jotka tekivät kengät uusimman muodin mukaan, ja sen
jälkeen ei Hemppaa ollut ottanut kukaan työhönsä, paitsi ainoastaan
hätätilassa, milloin ei muita sattunut olemaan saatavissa.

Oli myöskin toinenkin syy, miksi hän oli joutunut virkaheitoksi
ammatissansa. Hänellä ei näet ollut milloinkaan mitään kiirettä
työssänsä, teeskeli vaan hiljaksensa, että viipyi aina tavallista
kauemmin talossa; ja moittivatpa vielä hänen palkkaansakin liian
kalliiksi.

Jäätyänsä työttömäksi suutarinammatissa, täytyi hänen päiväläisenä
ruveta hankkimaan itsellensä ja perheellensä elatusta. Ei se ollut
hänelle kovinkaan ruikuista, kulkea kuokkuulla, heinänteossa, ynnä
muissa talouden töissä, mutta mennä vaan täytyi, tuuli eli satoi, sillä
nälkä oli hyvä pakottaja.

Perhettä oli hänellä vaimo ja seitsemän lasta, joista kuitenkin jo
kaksi oli palveluksessa. Maija, − se oli hänen vaimonsa nimi, −
oli kunnollinen kuppari ja ansaitsi paljon sillä työllänsä. Tosin
ei kupparin palkka ole suuri, mutta Maija oli semmoinen, ettei hän
mielestänsä saanut koskaan kyllin palkkaa, vaikka olisi hyvinkin
maksettu. Panetteli aina selän takana, että niin ja niin vähän se ja se
antoi, ja se on semmoinen... niin että ihmiset koettivat tukkia hänen
suutansa, maksamalla palkkansa kaksinkertaisesti.

Mäkitupalaiset eivät huolineet enempää kuin moni muukaan säästää,
silloin kun olisi ollut säästämistä. Vähän niinkuin herroiksi elettiin
silloin kun oli varoja, mutta niiden loputtua täytyi panna "suu säkkiä
myöten". Luonteeltansa olivat he tuommoisia maailman kunnian pyytäjiä,
jotka tahtovat sen saavuttaa ainoastaan puheillansa eikä − niinkuin se
tavallisesti saavutetaan, − kiitettävillä töillä.

       *       *       *       *       *

"Nyt sataa... Mennäänkö tänäpäivänä ollenkaan Rantalaan heinäntekoon?"
kysyi Maija eräänä heinäkuun aamuna, tullessaan ulkoa.

Hemppa makasi vielä kaikessa rauhassa vuoteellansa. Kuultuansa Maijan
puheen, kohotti hän äkkiä päänsä vällyistä ja virkkoi:

"Sataa?"...

"Niin... tuollaista tihua... ei se oikeaa sadetta ole, ja minä luulen,
että se pian lakkaa."

Hemppa painoi taas päänsä tyynyihin ja veti vällyt korvillensa. Tupa
tuntui niin kolkolta ja kylmältä, mutta vällyjen alla oli lämmin ja
hyvä olla, niin ettei Hempalla ollut yhtään halua sieltä lähteä.

"Jääköön siksensä se meno tältä päivältä... kun sataakin ja... nuo
kenkänikin on niin rikki, että tarvitsevat paikkaamista, ja..." puheli
Hemppa puolinukuksissa sängystä. "Keitä nyt sitä kahvia... kyllähän
niitä on muitakin päiviä... työhön mennä."

"Kahvit on kaikki... mistä sitä keitetään?" muistutti Maija.

"Kaikki... Mikä ne on lopettanut ja minä hiljan olen naulan tuonut?"

"Juotu ne on... ei niitä muualle ole pantu. Eilen illalla keitin
viimeiset."

"Jussin pitää lähteä sitte kohta hakemaan... Jussi, nouse ylös!"

"Mutta onko sitä rahaakaan enää?...

"Onhan sitä vielä viisikolmatta penniä, en minä ainakaan ole sitä
mihinkään pannut."

"No en minä ainakaan... saattaa se olla..."

Ja Maija meni etsimään pöydän laatikosta rahakukkaron, josta löysi kun
löysikin viisikolmatta penniä.

"Kuuletko Jussi?... nouse ylös, sun pitää lähteä porvariin!" karjui
Hemppa.

Jussi heräsi sekä alkoi hieroa silmiänsä.

"En minä mene... menköön Niiles urisi Jussi.

"Niiles!... vai Niiles siinä taas pitäisi olla... Laita joutuun sieltä
ylös, tahi tulen ja annan tuota kohennusta kalloosi!..."

Maija seisoi takan luona ja heristi kohennusta kädessään sekä katseli
tuikein silmin Jussia.

Jussi nousi ähkyen vuoteeltansa sekä alkoi pukea vaatteita päällensä.
Maija antoi hänelle viisikolmatta penniä sekä käski tuoda sillä kahvea
ja sokeria ja; "käy pian", huusi vielä hänen peräänsä.

       *       *       *       *       *

"Nyt on sade pian kaikki... tuolta on jo taivaan ranta aivan selkeä",
ilmoitti Maija katsellessaan ulos ikkunasta.

"Olkoon... en minä kehtaa ainakaan Rantalaan lähteä."

"Mutta jos isäntä suuttuu, kun ei mennä vaikka niin varmaan lupasit?"

"Suuttukoon. En minä ole hänen kanssansa mitään varmaa kauppaa tehnyt,
että pitäisi joka päivä työssä olla kuin rengin", vastasi Hemppa
äreästi ja nousi ylös.

Samassa tuli Jussi porvarista. Hänellä oli toisessa kädessä kahvit ja
sokerit, toisessa kirje.

"Katsokaa, mikä porvarista annettiin", sanoi hän, näyttäen isällensä
kirjettä.

"Mikä se on, mistä se tulee?"

"Suu−suu−tari Herman−manni Mä−mäki−tupa", tavasi Hemppa kirjekuoresta.

"Sinulle kirje... mistä se tulee?" ja Maijakin tuli katsomaan tuota
ihmettä.

Tuskinpa oli Mäkitupalaisille tullut koskaan ennen kirjettä ja
sentähden oli se nyt niin uutta ja merkillistä. Sykkivällä sydämmellä
alkoi Hemppa repiä kirjettä auki ja yksissä mielin alettiin sitte
tavata sen sisältöä.

Pitkän tavaamisen jälkeen tulikin se selville. Se tuli Hempan
veljentyttäreltä, joka oli jossakin kaukana ulkoseurakunnassa ollut jo
monta vuotta palveluksessa. Nyt oli hänelle tulossa häät ja kaikkein
nöyrimmästi pyysi setäänsä ja hänen vaimoansa niitä läsnäolollaan
kunnioittamaan.

Aatelkaas, mikä kunnia köyhälle mökkiläiselle.

"Vai jo Saima nyt ottaa miehen... ja niin pieni tyttönen oli kun
sinne lähti... Noo, kyllähän se taitaa olla jo kolmannella tai
neljännelläkolmatta... ei se niin varhaista..." paneskeli Maija
mielihyvissään ja rupesi polttamaan kahvia.

Hemppa tarkasteli yhä vielä kirjettä.

"Yhdeskolmatta päivä... nyt on seitsemästoista. Kolme päivää on meillä
valmistusaikaa... Kyllä sinne ehditään", päätti hän, laskien kirjeen
pöydälle. "Kyllä nyt vielä aikaa on, mutta mistä saadaan rahaa?"
huomautti Maija.

"Niin... rahaa pitää olla. Minä tarvitsen uudet vaatteetkin, sillä
pyhävaatteeni ovat niin kuluneet."

"Ja minä tarvitsisin myöskin uuden hameen ja kengät."

"Ja sitte pitäisi vielä olla häihinkin rahaa, ei sinne muuten kehtaa
mennä."

"Jussin-Kreetalla on hyvä 'tiipettitanttu', joka on niinkuin tehty
minulle; kun saisin sen häneltä lainaksi."

"Miks'ei saa, kun menee pyytämään. Mutta mistä helkkarista saadaan
rahaa vaatteiden ja kenkäin ostoon?"

Hemppa kynsi tuskaisena päätänsä.

Heillä oli lehmä, jonka olivat ennen parempina päivinänsä ostaneet.
Tämä nyt muistui Maijan mieleen ja hän virkkoi:

"Eikö myödä tuota lehmää, ei me sitä niin kipeästi tarvita, on vaan
niin paljon vaivaa sen elättämisessä?"

"Jaa, se lehmä!... sen sopisi myödä... mutta kuka sen nyt sitte ostaisi
tässä hädässä?"

"Jussin-Kreeta on ollut lehmää vailla, eikä tuo ostaisi, varsinkin jos
antaa vähän huokeammalla."

"Sepä olisi hyvä, jos hän sen ostaisi!" iloitsi Hemppa. "Minä menen
sitte koettamaan, jos saisin kirkonkylän kauppiaalta vaatteiden ja
kenkäin ainekset lainaksi, niin että lehmän hinnan saisi ottaa kaikki
häihin, ei sinne kehtaa kovin vähillä rahoilla mennä", toimitti
Hermanni ja alkoi nakella vaatteita päällensä.

"Mutta mistä saamme hevosen?... Sinne on matkaa viisi peninkulmaa",
huomautti Maija.

"Rantalasta se saadaan. Ei se kehtaa isäntä kieltää, kun olemme olleet
siellä niin paljon työssä. Ja voin myöskin luvata hyvän palkan,
kyllähän leikkuuaikana sopii maksaa. − Eikö se kahvi ole jo valmista?"

"On kyllä... vähän selkeää vaan", sanoi Maija ja nosti pannun
takanpartaalle, sekä kaatoi kahvikupillisen kylmää vettä sen päälle.

"Sun pitää sitte mennä kysymään siltä Kreetalta, ostaako hän sen lehmän
ja samalla voit myöskin pyytää sitä tiipettitanttua lainaksi. Minä
menen sinne porvariin ja takaisin tullessani käyn katsomassa Haapalan
räätäliä, jos hän joutaisi tekemään minulle vaatteet. Ja Rantalassa
sopii myöskin käydä samalla matkalla, pyytämässä sitä hevosta", esitti
Hemppa, Maijan asetellessa kahvikuppia pöydälle.

"Ja pyydä Rantalasta myöskin niitä uudempia linjaalirattaita, ne
vanhemmat ovat jo niin rumat ja huonot", sanoi Maija.

"Sopii noita puhua, mutta taitaa olla niin ja näin, jos hän niitä
antaa. Ajattelee vaan, että kyllä meille kelpaa huonommatkin. Mutta jos
lupaan niistäkin muutamaksi päiväksi leikkuulle, niin eiköhän sitte
saa".

Maija kaatoi kahvea kuppeihin ja alkoi Hempan kanssa juomaan. Kolme
kuppia särpivät he kumpikin. Jussi ja Niiles saivat myöskin kupin.
Toiset "kakarat", vielä makasivat eikä heille olisi pannusta enää
tullutkaan.

"Kuinka paljon minä sitte siitä lehmästä vaadin", kysyi Maija
valmistellen itseänsä lähtemään Jussin-Kreetan luo.

"No, vaadi nyt ensin vaikka seitsemänkymmentä narkkaa ja siitä sopii
sitte alentaa vaikka neljäänkymmeneen markkaan", vastasi Hermanni.

"Mutta pitäisköhän ensin laittaa ruokaa ja syödä eine, ennenkuin
mennään?" tiedusteli Maija.

"Kyllähän sitä ennättää sittenkin syödä, kun saadaan asiat reilaan ja
tullaan takaisin. Jussi saa laittaa perunat takalle ja pitää hyvää
valkeaa alla, että ovat pehmeitä siksi, kun tulemme", saneli Hemppa ja
alkoi hänkin valmistautua matkalle.

       *       *       *       *       *

Ihana päivä oli tullut ulkona. Kirkkaasti säteili aurinko sinervällä
taivaalla, suloisella lämmöllään virkistäen äsken kastunutta ruohostoa.

Mutta Hemppa oli enemmän pahoillaan kuin hyvillään ihanasta päivästä.
Hän arveli vähän vaikeammaksi käyvän hevosen saannin Rantalasta, kun
oli tullut niin hyvä luokoilma eikä hän ollut mennyt sinne, vaikka oli
luvannut. Hän mietiskeli jos jonkinlaisia asioita, joita voisi sanoa
syyksi siihen, kun ei sopinut työhön tulla, mutta ei hän tahtonut
löytää sopivaa. Sen hän viimein päätti sanoa syyksi, että aamulla oli
ollut rintansa niin kipeä, ettei uskaltanut lähteä työhön, ja sopii
sanoa vaikka niinkin, että se on vieläkin kipeä, mutta on kumminkin jo
vähän helpottanut, että pääsee liikkumaan... paremmin vaan uskoo, kun
niin sanoo...

Hemppa ohjasi ensin askeleensa kirkonkylään ja päätti vasta takaisin
tullessaan käydä räätäliä ja hevosta pyytämässä. Olisi omassa
kylässäkin ollut kauppapuoti, mutta hänen oli sinne jo ennestäänkin
velkaa ja köyhyytensä oli siellä paremmin tunnettu, niin että arvasi,
ettei sieltä enää mitään saisi velaksi, varsinkaan niin paljoa kuin
hän tarvitsi. Sentähden meni hän kirkonkylään, jos onnistuisi siellä
paremmin.

"Onko teillä verkaa?" kysyi hän mahtavasti, kun tuli puotiin.

Puukhollari silmäili pitkään kysyjää ja ajatteli kenties että; mikä
"poku" tuo onkaan, joka noin kopeasti puhuu?

"On kyllä", vastasi hän sitte ja nosti ison verkapakan tiskille.

"Mitä tämä maksaa kyynärä?"

"Neljä markkaa."

"Se on liian kallista."

"Niin, mutta se on myöskin hyvää."

"Kyllä tämä hyvää on, mutta se on kallista sittenki. − Alentakaa vähän."

"Ei sovi."

"No, mitatkaa minulle viisi kyynärää."

Puukhollari mittasi viisi kyynärää ja antoi sen Hempalle, sanoen:

"Kaksikymmentä markkaa."

Hemppa heitti veran käsistään tiskille ja sanoi:

"Nahkaa minä vielä ostaisin."

Puukhollari nosti taas ison kasan nahkoja tiskille, josta he sitte
yhdessä Hempan kanssa valitsivat semmoisia kappaleita, kuin hän
tarvitsi.

Puukhollari punnitsi ne ja heitti Hempalle, sanoen:

"Viisi markkaa."

"Siis yhteensä viisikolmatta markkaa?" yhdisti Hemppa.

"Niin", vastasi puukhollari.

Hemppa alkoi molemmin käsin kopeloimaan taskujansa. Ensin koetteli hän
housun taskut, sitte takin taskut ja viimeiseksi liivin, mutta mistään
ei tullut mitään hänen käteensä.

"Missä... missä... katsos kummaa!... mihinkä... on... joutu...
nut... mun kukkaroni?" paneskeli hän, tarkastellessaan toiskertaan
lakkariansa. "Ihmeellistä, ja minä kun varmasti luulen muistavani, että
otin sen lakkariini, kun lähdin kotoa."

Puukhollarin suu meni ivalliseen hymyyn, kun näki Hempan teeskentelyn.

"Eiköhän lie joku varastanut?" sanoi hän osanottavaisesti.

"Ei, ei kyllä se kotiin varmaankin on jäänyt, ei se olisi voinut
pudotakaan matkalla", vastasi Hemppa päätään puristaen ja lisäsi vielä,
puukhollariin arasti katsahtaen: "Kirjoittakaa nyt se kirjaan, kyllä
minä huomenna tulen maksamaan, kun pitää täälläpäin muutenkin kulkea."

"No, sittehän voitte viedä nuo tavaratkin samalla, kun tulette
maksamaan?" kiusasi puukhollari.

"Ei sovi, kun pitää jo tänäpäivänä alkaa tekemään vaatteita, että
tulisivat valmiiksi siksi, kun häihin pitää lähteä", selitti Hemppa.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyi puukhollari. "Hermanni Mäkitupa."

Puukhollari merkitsi nimen ynnä maksettavan summan kirjaan.

"Huomenna minä sen maksan... ei tarvitse epäillä... olisin maksanut
kohtakin... mutta tuota... kun tuota... jäi se kukkaro..." toimitti
Hemppa kootessaan ostoksiansa kainaloonsa. Puukhollari painoi kirjansa
kiinni ja heitti sen hyllylle. Hemppa ei uskaltanut enää katsahtaakaan
häneen vaan sanoi "hyvästi" ja lähti kiireesti ulos puodista. Pelkäsi
hän vielä tullessaan maantiellekin, että tullaan peräänsä ja huudetaan
kääntymään takaisin.

Mutta kaikeksi onneksi ei kuulunut ketään. Hempan sydän alkoi
rauhoittua yhä enemmän, mitä kauemmaksi hän kulki puodista. Varmuuden
vuoksi hän kuitenkin tavantakaa vilkasi taaksensa... mutta ei siellä
mitään näkynyt...

       *       *       *       *       *

Matkalla poikkesi Hemppa Haapalaan pyytämään räätäliä tekemään hänelle
vaatteita.

"Huomennako?" kysyi räätäli ihmetellen, kun Hemppa vaati häntä jo
huomiseksi. "Mihin sinulla niin on kiire? Aijotko akan ottaa jo
varalta, jos toinen kuolee, vai mitä verkavaatteilla teet? Vai oletko
valittu virkamieheksi?"

"Eivätpä ole ymmärtäneet valita minua vielä miksikään eikä akkaa
myöskään taida pappi antaa, ennenkuin toinen kuolee", vastasi Hemppa
nauraen. "Mutta minua on haastettu häihin ja tarvitsen verkavaatteet,
että pitäisivät paremmasta."

"Missä nyt häitä vietetään, eikä minua ole haastettu?" kysyi räätäli.

Hemppa mainitsi sen.

"Kovimpa ovat kaukana. Koska pitää lähteä?

"Ensi pyhä-aamuna."

"Nyt on torstai... No, ehkäpä minä saan ne vaatteet siksi valmiiksi.
Mutta tänne sinun täytyy jättää ne ainekset... en minä kehtaa teille
tulla yksien vaatteiden tekoa varten... näin kiireenä työaikana."

"No, ei silläkään ole väliä... panen Jussin tuomaan tänne napit ja
vuorit... Saako sitte lauantai-illalla tulla hakemaan?

"Kyllä... eivät tiedä muuten häiksi joutua, jos eivät silloin ole
valmiit."

Hemppa jätti veran penkille ja lähti, nahkapalaset kainalossa
Rantalaa kohden. Hevosta vaan puuttui, kaikki muut asiat olivat
reilassa hääretkeä varten ja sitä meni hän nyt kuulustamaan. Ja hän
oli melkein varma sen saamisesta, sillä hän tiesi Rantalan isännän
semmoiseksi "kitupiikiksi", joka ottaa penniä kukkaroonsa, mistä vaan
saa, noin niinkuin rehellisellä tavalla. Hän oli tarkka hevosiltansa,
mutta Hemppa ajatteli, että kun hän lupaa tulla muutamiksi päiviksi
leikkuulle, niin huomaa isäntä sen kyllä, että siinä jää muutamia
päiväpalkkoja omaan kukkaroon eikä hevonen tule sen huonommaksi.

Puolipäiväisellä oltiin juuri Rantalassa, kun Hemppa astui tupaan.

"Onko Hemppa ollut menneenä yönä 'likkaan' yrittämässä, koska on
nahkoja saanut?" kysyi Rahka-Jussi, eräs päiväläinen.

"Olin minä ja sain oikein hyvää nahkaa, ettei sitä kohtaakaan kun
aikatavasta", vastasi Hemppa.

Isäntä nousi pöydästä ja meni kamariin, jonne Hemppa heti seurasi
häntä, vetäen oven kiinni jälkeensä.

       *       *       *       *       *

"Mitä Mäkituvan 'Tuusanalla' nyt oli niin salaista asiaa, jota ei
sopinut muiden kuullen ilmoittaa?" kysyi Rahka-Jussi isännältä, tämän
tullessa kamarista. Hemppa oli jo vähän aikaa sitten mennyt tiehensä.

"Hevosta hän oli vailla... sanoi lähtevänsä pyhäaamuna häihin", selitti
isäntä naurahtaen.

"Mihin?... Missä nyt on häät?" kysyttiin useasta suusta.

"Järvilahden Saimalla... sillä Hempan veljentyttärellä, joka oli
Latvalassa piikana ja sieltä lähti muille maille", selitti isäntä.

"N−n seurakunnassa hän on ollut koko ajan, sitte kun lähti viisi vuotta
takaperin täältä", ilmoitti Kerituvan Liisa.

"Ja sinnekö Hemppa nyt lähtee häihin! Täältä on sinne ainakin viisi
peninkulmaa matkaa."

"No, lupasitteko hevosen?" kysyi Rahka-Jussi.

"Lupasinhan minä, kun hän lupasi tulla siitä kymmeneksi päiväksi
leikkuulle."

"Kymmeneksi päiväksi!... voi miesrukkaa!... Mitä hän aikoo talvella
syödä, kun kesän tekee työtä yhden hääretken tähden? Varmaankin hän
nämät kolme päivää nyt valmistelee itseänsä hääretkelle, ettei työhön
jouda. Sitte viipyy häissä vielä ainakin kolme päivää, ja ehkä siellä
väsyykin tanssiessa sen verran, että tarvitsee päivän tai pari levätä,
kun kotiin pääsee. Lähes kaksikymmentä päivää menee sillä tavalla
hukkaan parhaana työaikana!"

"Erehdytpä Jussi laskuissasi", huomautti Antti, Rantalan renki.

"Ka, ei se paljon vaille kahdestakym..."

"Ei yhtään vaille, vaan hyvän joukon ylitse", keskeytti Antti. "Laskit
vaan Hempan työpäivät etkä huomannutkaan, mitä Maija sillä ajalla
ansaitsee."

"Kas perhana!... sitä en huomannutkaan."

"Mitä tuossa nyt räknäilette... käy varmaankin kateeksenne, kun ei
teitä ole kutsuttu?" sanoi Kerituvan Liisa, "antaa heidän mennä
silloin, kun pääsevät... ei heitä usein häihin vaadita."

"Niin on... menköön vaan... Silloin köyhä juo, kun hän saa, oli sitte
pitkäperjantai taikka pääsiäinen. Mutta pelkään vaan, että tulevat
sitte minun syötettäväkseni, kun hääateria lakkaa maistumasta", sanoi
Rahka-Jussi nauraen.

"Mitä Hemppa sanoi syyksi, kun ei tänä aamuna työhön tullut?" kysyi
Antti isännältä.

"Rintansa sanoi olleen kipeän ja mitä muuta hän valitteli... en muista
kaikkia."

"Eiköhän laiskamato vaan kömpinyt maksalle, kuten usein ennenkin... tai
tunsi jo aamulla, että pitää levätä... jaksaa sitte paremmin häissä
tanssia", saneli Antti.

Tähän tapaan jatkoi väki puhettansa Mäkitupalaisista siksi, että
ruokatunti oli lopussa, jonka jälkeen he menivät korjaamaan heiniä
latoon.

       *       *       *       *       *

Mutta keveällä mielellä riensi Hemppa kotiinsa. Asiansa oli onnistunut
melkein paremmin, kuin hän oli osannut toivoakaan. Jos Maija vielä on
saanut lehmän kaupaksi ja tiipettitantun lainaksi, niin olisi kaikki
hyvin. Ei tarvitsisi muuta kuin Maijalle vaan laittaa kengät ja sitte
oltaisiin valmiit matkaan.

Kahvi oli Maijalla keitettynä, kun Hemppa tuli kotiin. Hemppa silmäili
heti ympäri huonetta etsien tiipettitanttua, josko Maija oli sitä
saanut, ja − tuossa se lepäsikin tuolilla mustana ja kiiltävänä kuin
silkkivaate.

"Ostiko Kreeta lehmän?" kysyi Hemppa.

"Osti... mutta ei hän seitsemääkymmentä antanut."

"Kuinka paljo vaan?"

"Viisikymmentä markkaa."

"No, oli sitä siinäkin... vaikka kyllähän lahtarilta olisi enemmän
saanut, mutta mistäpä niitä nyt tähän hätään tuli..."

"Juo nyt... ei taida olla kuumaakaan... luulin sinun tulevan", puheli
Maija kaataessaan kahvia kuppiin.

"Kuinkas kävi porvarissa... saitko velaksi?"

"Sain minä, mutta valhetella täytyi."

"Mitä varten?"

"ED uskaltanut pyytää suorastaan velaksi... ei kumminkaan olisi
annettu. Minä kysyin vaan verkaa ja nahkaa niin mahtavasti, kuin olisi
ollut satamarkkaa lakkarissa ja puukhollari antoi molempia. Mutta sitte
kun olisi pitänyt maksaa, niin olin etsivinäni kukkaroa ja tietysti
en löytänyt, koska sitä ei ollut olemassakaan. Sanoin sitte, että
kukkaroni olin unhottanut kotiin ja pyysin hänen merkitsemään hinnan
kirjaan, sekä lupasin huomenna tulla maksamaan."

Ja Hemppa nauroi, että kahvi läiskyi lattialle kädessään olevasta
kahvivadista, niin oli mielestänsä sukkela tuo temppunsa porvarissa.

"Sinä olet aika..." ja Maijaakin nauratti, niin mahdottomasti ukkonsa
sukkeluus.

Kahvia juotua ja syötyänsä eineen ja puolipäiväisen yhdessä, alkoi
Hemppa etsiä lestiänsä ja suutarinkapineitansa, jotka olivat yksi
yhdessä nurkassa toinen toisessa.

"Joko rupeat tekemään niitä kenkiä?" kysyi Maija.

"Jo, ota kenkä pois jalastasi, että saan mitan.”

"Mutta tee vaan pienet ja sievät", varoitti Maija.

Hemppa otti mitan hänen jalastansa, sekä alkoi valmistaa kenkiä
porvarista tuomastaan nahasta. Maija oli etsinyt heidän parhaat
liinavaatteensa esille ja rupesi niitä pesemään... hääretkellä, näet,
tarvittiin niitäkin.

       *       *       *       *       *

Pyhä-aamu oli tullut. Rantalan isäntä veti uudemmat linjaalirattaat
liiteristä, kiskoi pyörät irti ja voiteli hyvästi akselin ihralla, että
pyörät pyörisivät helpommin. Sitte otti hän viikatteen ja meni kartanon
takaa pellonpyörtänöstä niittämään heiniä, joita sulloi rattaille niin
paljon, kuin vaan sopii istuimien alle. Vielä haki hän tuvasta muutamia
leipiä, jotka pani rattaille heinien alle, hevoselle evääksi.

Rahka-Jussi ja Antti istuivat tallin seinustalla päivänpaisteessa,
pienet piippunysät suussa ja toimettomina katselivat rattaita sekä
isännän häärinää niitten ympärillä.

"Liian komeat nuo rattaat Mäkitupalaisille", virkkoi Jussi Antille
hiljaa.

"Ovat... olisi heille kelvannut huonommatkin. Kaksi päivätyötä saavat
tehdä näistä... vanhemmat rattaat olisivat saaneet ilman", saneli Antti.

Isäntä haki "Pöntin" jokirannasta, jossa se oli ollut syömässä ja
valjasti siiat sen selkään, oikein parhaat kirkkosilat.

"Kelpaahan nuo nyt huonommatkin", sanoi Antti.

"Kelpaisihan ne... mutta koska he tahtovat sinne komeasti mennä, niin
menkööt... Hyvästi he maksavatkin", tuumasi isäntä.

"Lupa hyvä, mutta anti kinkamainen", virkkoi Jussi.

"Mihin pakosta pääsevät?... täytyy maksaa", vastasi isäntä.

Samassa ilmestyivät Mäkitupalaiset pihalle. Hemppa oli puettuna uusiin
verkavaatteisiin ja Maijalla oli tiipettitanttu yllä, sekä silkkihuivi
päässä.

"Katsos nyt!" suhahti Jussi hiljaa Antille. "Pitäisköhän ottaa lakki
päästänsä, kun noin herroiksi vetelee?"

"Olkoon vaan päässä... eivätpä he taida meitä huomatakaan", vastasi
Antti.

Isäntä talutti hevosen aisoihin.

"Älkää kovin lujaa ajako", varoitti isäntä.

"Ee−ei... mitäs me... kyllä me sinne huomenaamuun joudumme vähän
vähemmälläkin..." vastasi Hemppa.

"Niin... ei suinkaan meillä niin kiirettä ole, ettei mennä ennätä. Ei
tarvitse pelätä... emme me kovaa aja", toimitti Maijakin.

He nousivat rattaille, Hemppa takaistuimelle ja Maija etuistuimelle.
Pöntti lähti juosta hölkkäämään pihalta, mutta Hemppa koki pidätellä
sitä kävelemään, ainakin niin kauvaksi, kuin oltiin isännän näkyvissä.

"Mutta jos särkevät teidän uudet rattaat?" sanoi Rahka-Jussi isännälle.

"Mikäpä ne sileällä tiellä... ja maksakoot, jos särkevät", vastasi
isäntä.

Mutta Hemppa ja Maija olivat jo mielestänsä niinkuin häissä, kun
saivat ajaa hyvällä hevosella ja kiikkuvilla linjaalirattailla. Kyläin
kohdalla ja milloin sattui tulemaan ihmisiä vastaan, ajoi Hemppa täyttä
ravia, mutta silloin kun ei ollut ketään näkemässä, sai Pöntti vaan
hiljaksensa juosta hölkätellä.

Yhden kerran syöttivät he toista tuntia hevosta matkalla. Senjälkeen
ajoivat he yhtä mittaa matkansa perille, jossa heitä kohtasi
ystävällinen vastaanotto. Hevonen riisuttiin sekä vietiin hakaan ja
Maija sekä Hemppa vietiin kamariin, jossa heille osoitettiin kaikkea
sitä kohteliaisuutta ja kunnioitusta, mikä niin likeiselle sukulaiselle
kuin morsiamen sedälle ja hänen vaimollensa kuuluu.

       *       *       *       *       *

Häistä ei ole monta sanaa puhuttavaa, sillä ne menivät tavallista
menoansa. Mäkitupalaisille annettiin se kunnia, kuin tuleekin varakkaan
torpan asukkaille, sillä siksi he ilmoittivat itsensä. Ja he koettivat
käyttäytyä myöskin sen mukaan; helisevä hopeamarkka kilahti, joka
kerralla pöydällä olevalle talrikille, kun heistä jompi kumpi oli
tanssittamassa sulhasta ja morsianta.

Häitä kesti kaksi päivää.

Viinaa annettiin Hempalle hyvällä mitalla, mutta ensipäivänä hän koetti
karttaa liiaksi juopumista. Vaan toisena päivänä hän jo erehtyi ja joi
niin paljon kuin annettiin. Illalla oli hän niin juovuksissa, että
tanssitti tyttöjä niin suuren piirin kuin huoneen lattialle mahtui ja
sulhasen ja morsiamen myöskin joukkoon; pelimannit kihnuttivat parhaan
kykynsä mukaan viulujansa ja piiri pyöri hurjassa vauhdissa ympäri.
Hemppa löi saappaitansa lattiaan, että paukkui ja teki jos jonkimmoisia
temppuja tanssiessaan, että katsojat olivat naurusta pakahtua.

Hetki tanssittua hajosi piiri ja kaikki tanssijat vietiin kamariin
"ryypyille". Hemppa maksoi kaikkein puolesta eikä hän niin tarkkaan
laskenut kuinka paljon antoi, sillä rahaa oli kyllä... lehmän hintaa,
näet, oli enin osa jälellä. Senjälkeen vietiin hänkin kamariin ja
kestittiin oivallisesti.

Maija katseli nurjalla mielellä tuota Hempan elämää ja koetti
salaisesti häntä siitä nuhdella, mutta ei välittänyt hänen puheistansa
Hemppa, jatkoi vaan iloansa. Kaappasi hän väliin Maijankin mukaansa
tanssiin ja pyöritti häntä, että hiki otsasta tippui.

Mutta illalla myöhään tapahtui Hempalle vähän häpeällinen kohtaus;
hän kokosi taas suuren piirin tyttöjä sekä akkoja − Maijakin oli
muassa − ja tanssitti heitä oikein miehen tavalla. Mutta sitte kun
tuli makson aika, veti hän kukkaronsa esille kuten ennenkin ja otti
sieltä rahaa, vaan tulikin ainoastaan kymmenen penniä käteen. Sitä
hän käänteli ja katseli kädessään kuin jotain kummitusta, sekä aina
väliin katsahti kukkaroonkin, mutta ei siellä mitään ollut. Tanssimassa
olleet vetääntyivät häpeissään ulos taikka nurkkiin toisten taakse.
Maija oli haleta harmista ja häpeästä kiirehtiessään ulos. Hemppa
katseli yhä vielä kädessään olevaa lanttia, kun sulhanen tarttui hänen
käsivarteensa sekä talutti kamariin, josta ei häntä enää sinä iltana
laskettu tanssihuoneeseen.

Seuraavana aamuna tuli Mäkitupalaisten lähteä kotimatkalle. Maija
olikin jo halukas lähtemään, sillä kohtaus illalla oli tehnyt hänen
mielensä araksi ja alakuloiseksi.

Mutta Hemppa ei muistanut mitään kohtausta, hänen päätänsä vaan kolotti
kauheasti. Mielellä hyvällä otti hän vastaan viinaryypyn, jonka
sulhanen tarjosi "päänparanteeksi". Sitte tuotiin vielä kahvia, johon
miehet panivat viinaa sekaan, mutta vaimot joivat nisun kanssa.

Aamiaisen syötyä tarjottiin taas viinaa, jota Hemppa halukkaasti käytti
hyväkseen, sillä häät olivat lopussa ja pian lähdettiin kotiin. Hän
ryyppäsi niin kauvan kun sai, ei sitä aina ollut hänelle tarjona.

Lähellä puoltapäivää johdatettiin hän rattaille, jotka odottivat
porrasten edessä. Maija otti ohjakset käteensä ja aikoi ajaa, mutta
Hemppa riisti ne häneltä, läiskäytti Pönttiä lautasille, joka siitä
pelästyi ja lähti täyttä laukkaa pihasta, niin että Maija töin tuskin
kerkesi rattaille.

    "Minä olen Saarijärveltä
    Parantalon Ella;
    Toinen musta tulla pitää,
    Vanki taikka sotaherra..."

... lauloi Hemppa täyttä kurkkua. Pöntti juoksi, minkä jaksoi ja Maija
itki ja siunasi, mutta mikään ei auttanut. Tavan takaa löi Hemppa
hevosta ja väliajat kiskoi sekä "kuranssasi" sitä ohjaksista, että se
meni toiselta puolen tietä toiselle, aina ollen vaarassa kaatua ojaan.

Hädässään toivoi Maija, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään tälle
retkelle, vaan istuisi kaikessa rauhassa mökissänsä.

       *       *       *       *       *

Samaan kestikievariin, jossa Mäkitupalaiset olivat häihin mennessään
syöttäneet hevosta, ajoi Hemppa taaskin. Pöntti oli valkoisessa
vaahdossa, sillä samaa kyytiä oli se saanut tulla koko matkan, kuin
lähteissäkin.

Pihalle tultua hyppäsi Hemppa heti rattailta ja meni meluten ja
hoiperrellen tupaan, jättäen Maijan siihen hevosen kanssa.

Maija kiinnitti Pöntin marhaminnalla tallinseinässä olevaan renkaaseen
ja vei heinät, mitä vielä oli rattailla sen eteen. Tallista etsi hän
ämpärin, jolla nouti vettä kaivosta ja antoi hevosen juoda vähän, vaan
ei paljon sillä hän oli kuullut, ettei hevoselle saa antaa kylliksi
juoda, sen ollessa niin lämpimänä, kuin Pöntti nyt oli. Sitte hän
kokoili heiniä maasta, joilla pyyhki vaahdon pois Pöntin karvoista.

"Kun olisi jo kotona!" huokasi Maija suruisesti itsekseen,
katsellessaan kuinka ahneesti Pöntti pureskeli heiniä. Mutta toinen
puoli matkaa oli vielä kulettava ja sillä ajalla voi tapahtua jos
jotain, kun Hemppa oli tuommoinen riivattu...

Raskaasti huoaten istui hän tallinseinustalla olevalle puunpölkylle.
Elämä, joka hänestä oli häihin mennessä ollut täynnä iloa ja riemua,
oli nyt muuttunut katkeraa katkerammaksi. Vähältä oli hän itkuun
pillahtaa, ajatellessaan sitä häpeää ja vahinkoa, joka heille oli
tullut osaksi tästä retkestä, josta hän oli luullut tulevan iloa ja
kunniaa. Lehmä oli mennyt, porvariin oli viisikolmatta markkaa velkaa,
hevosesta saa tehdä kymmenen päivätyötä... Ja mitä näistä kaikista
menoista oli ollut hyötyä?... Tullut naurunalaiseksi häissä... saa
tästälähin kärsiä köyhyyttä ja kurjuutta!... Kenties porvari vie
saatavistaan heiltä mökin, eivät he kuitenkaan voi sitä muuten maksaa...

Tuvasta kuului Hempan laulu ja Maija hypähti peljästyneenä ylös sekä
meni kiireesti tupaan. Hemppa istui pöydän luona penkillä erään
vanhanpuoleisen miehen vieressä, joka näytti olevan yhtä pöhnässä kuin
Hemppakin. Useita olutpulloja oli heiden edessään pöydällä.

"Ei sinun saa enää juoda... olet kyllä muutoinkin juovuksissa", kielsi
Maija sekä tarttui hänen käsivarteensa, kehottaen: "tule pois".

Mutta Hemppa ei lähtenytkään, kehotti vaan Maijaa menemään ulos, jos
ei sisällä huvittaisi olla. Maija koetti vetää häntä väkisin, mutta ei
saanut paikalta liikahtamaan.

"Älä nyt akka... hulluhan sinä olet!... Anna miehesi juoda silloin
kun saa, ei hän aina saa... Kyllä tässä on poika, joka maksaa.
Korpelaisella on rahaa niinkuin muutakin ruhaa", kerskasi vieras, ja
alkoi laulaa hoilottaa:

    "Kyllä meillä pojilla raha piisaa..."

"Tule nyt Hemppa, lähdetään kotiin", rukoili Maija.

"Mene tiehesi, kuppari!" huusi Hemppa äreästi ja samalla survaisten
Maijaa, että tämä oli kaatua lattialle.

    "Söiskö kuppari silakkaa
    Vaikka se vähän janottaa?
    Kellariss' on olutta,
    Joka sen janon sammuttaa..."

... lauloi Korpelainen, polkien jalallaan tahtia sekä sormillaan
pöytään naputtaen.

Maija meni patapenkille istumaan ja rupesi pakinoimaan emännän kanssa,
pitäen kuitenkin yhä silmällä Hemppaa ja hänen uutta toveriansa.

"Olutta!" huusi Korpelainen emännälle, "tuokaa olutta. Ei täällä ole
kuin tyhjät kuoret, eikä tyhjästä mitään nuolla... Kuusi pulloa!"

"Ette niin paljoa tarvitse. Kolme pulloa piisaa", vastasi emäntä ja
meni noutamaan niitä kellarista.

Maijan teki mieli kieltää häntä enää antamasta, mutta ei ehtinyt kun
emäntä jo kumartui kellariin.

Kolme pulloa toi emäntä pöydälle ja avasi korkit. Hemppa tarttui
ahneesti pulloon sekä kaatoi lasit täyteen ja sitte ryypättiin.

Pian oli pullot taas tyhjänä ja Hemppa alkoi tahtoa uutta. Mutta Maija
kuiskasi emännälle, ettei hänelle saa enää antaa.

Korpelainen nousi pöydästä ja sanoi käyvänsä ulkona sekä tulevansa
kohta takaisin. Mutta tunti kului ja kaksikin eikä häntä kuulunut.

Hemppa hoiperteli ja lauleli lattialla sekä tahtoi emännältä olutta,
mutta tämä ei antanut, muistutti vaan, että vanhatkin oli vielä
maksamatta. Maija vapisi, kuullessaan maksosta puhuttavan, sillä hän
pelkäsi, että sitä ruvetaan Hempalta vaatimaan, koska Korpelaista ei
kuulunut takaisin; ja millä Hemppa maksaisi?... Hänellä ei ollut rahaa
kuin kymmenen penniä, jos sekään lie enää tallessa.

"Tule nyt... lähdetään jo kotiin", kehotti Maija, tarttuen Hempan
käsivarteen ja vetäen häntä ovea kohden.

"Maksakaa ensin nuo oluet... kuusi pulloa", muistutti emäntä.

"Ei me... maksakoon se, joka ne on ostanutkin", vastasi Maija
hätäisesti.

"Hän on mennyt tiehensä ja tämä mies on juonut yhtä paljon kuin hänkin.
Maksakaa vaan pois!" käski emäntä.

"Ei meillä ole rahaa... ei penniäkään..."

Samassa tuli isäntä tupaan ja emäntä ilmoitti heti hänelle, että Hempan
oli kuusi olutpulloa maksamatta.

Isäntä alkoi kiivaasti vaatia maksoa. Maijan täytyi itkusilmin
selittää, ettei heillä ollut yhtään rahaa sekä pyysi, että isäntä
ottaisi makson Korpelaiselta, joka ne oli ostanutkin. Mutta isäntä
ei tyytynyt siihen. Korpelainen oli pötkinyt tiehensä, ettei häneltä
voinut maksoa vaatia; siis täytyi sen tulla Hempalta.

"Antakaa joku pantti, ellei rahaa ole", kehotti isäntä.

"Ei meillä ole mitään... muuta kuin vaatteet päällä", selitti Maija.

Isäntä meni kamariin ja palasi kohta takaisin, kantaen kädessään
uudennäköistä, kotikankaasta tehtyä takkia. Hän näytti sitä Maijalle ja
sanoi:

"Kas tässä... Riisutaan mieheltä tuo verkatakki ja pannaan tämä
sijalle, niin olemme kuitit. Verkatakki on senverran parempi tätä, että
saatte nuo kuusi pulloa ollutta välirahoiksi."

Maija ensin vastusteli, mutta kun ei muuta keinoa ollut päästä tuosta
pälkähästä, niin suostui hän viimein ja takki riisuttiin Hempalta sekä
vaihdettiin toiseen. Se oli lihavan kievarin isännän takki ja niin iso,
että melkein Maijakin, yhdessä Hempan kanssa, olisi sopinut sen sisään.

Senjälkeen vietiin Hemppa melkein väkivallalla rattaille sekä
asetettiin takaistuimelle istumaan, että Maija voisi istua
etuistuimella ja ajaa hevosta. Pian kuitenkin Hemppa taas valloitti
ohjakset ja Pöntti sai näytellä juoksulahjojansa.

Kievarin isännän takki lainehti Hempan yllä kuin aava meri tuulen
raivotessa.

       *       *       *       *       *

Kotohaassa, lähellä Mäkituvan mökkiä olevalla niityllä, olivat
Rantalaiset heinänteossa. Toinenpuoli sarkaa oli jo eilen niitetty sekä
hajoteltu heinät kuivamaan, mutta rankka ukonsade oli ne kastellut niin
pahoin, että isäntä pelkäsi niistä tulevan häränheiniä.

Kello kymmenen ajoissa aamupäivällä tuli loppukin sarkaa niitetyksi.
Sen jälkeen käytiin käsiksi haraviin sekä ruvettiin kääntelemään noita
sateen pilaamia heiniä, jotka päältäpäin jo olivat vähän kuivahtaneet.

"Hyvin Mäkitupalaisia huvittaakin häissä, kun eivät vielä ole
kotiin tulleet", sanoi Rahka-Jussi isännälle, joka haravoitsi hänen
vierellänsä toisella pellolla.

"Hyvin... Olisi sieltä jo luullut ehtivän takaisin. Lähtiessään
sanoivat, että niinkuin eilen-illalla jo ainakin ovat kotona, vaikka
kauvankin viipyisivät... Epäilen, ehtivätkö vielä tänä iltanakaan
kotiin... muutamat laiskurit!... Vaivainen hullu annoin sinne hevoseni
rääkättäväksi", paneskeli isäntä harmissaan.

Kello yhteentoista tulivat heinät pidellyiksi, jonka jälkeen lähdettiin
kotiin puolipäiväiselle. Tie kulki Mäkituvan pihan poikki. Siinä
seisahtuivat kaikki, kun huomasivat hevosen vähän matkan päässä
karjatiellä, joka oli tulossa Mäkitupaa kohden. Jokainen tunsi sen
heti Rantalan Pöntiksi ja arvasivat Mäkitupalaisten siinä palaavan
hääretkeltänsä.

Mutta rattailla ei näkynyt Hemppaa ensinkään, Maija vaan yksin istua
könötti takaistuimella. Vakavana asteli Pöntti, laiskasti hännällään
piiskaten kärpäsiä, jotka surisivat hänen ympärillänsä.

Kummastuneena katseli Rantalan väki pihaan ajavaa matkuetta. Hemppakin
oli rattailla, mutta millaisessa asennossa? Rattaiden pohjalla hän
makasi pitkällänsä kuin lasarettiin vietävä, puhumatta sanaakaan tai
antamatta mitään elon merkkiä itsestänsä. Ainoastaan hiljainen hengitys
ilmoitti hänen elävän.

"Mitä nyt on tullut? Mitä on tapahtunut?" kyselivät Rantalaiset
hämmästyksissään Maijalta, joka äänetönnä astui alas rattailta sekä
alkoi päästämään Pönttia aisoista.

"Reisiluu murskana, toinen käsivarsi sijoiltansa", ilmoitti Maija
puoleksi itkien, katseellaan osoittaen Hemppaa.

Siunauksia ja voivotuksia kuului naisten joukosta.

Miehet katselivat äänettöminä rattailla makaavaa ja isäntä kysyi
ihmetellen:

"Missä semmoinen onnettomuus on tapahtunut?"

"Matkalla, takaisin tullessa..."

Ja Maija alkoi kertoa, miten onnettomuus oli tapahtunut. Humalapäissään
oli Hemppa, eräästä kestikievarista lähdettyä ajanut, niinkuin
juopuneella on tapana ajaa. Maija oli pyytänyt ja rukoillut sekä
väkivallallakin koettanut riistää häneltä ohjaksia, mutta Hemppa oli
ylläpitänyt isäntäoikeutensa sekä ajanut itse, ruoskinut hevosta sekä
laulaa loilottanut, kuten "ulkomaan susi". Niin oli kulettu hyvä
matka, kunnes oli tullut vastaan synkkä metsä, jossa tie kulki korkean
harjanteen ylitse. Ahteen päällä oli Hemppa lyönyt hevosta, josta
pelästyneenä tämä oli lähtenyt hirmuista laukkaa alaspäin. Puolitiessä
ahdetta oli ollut äkkinäinen mutka ja Hemppa oli vielä ajanut pienen,
tien vieressä olevan kiven päälle, josta oli seurauksena, että rattaat
olivat hirmuisella vauhdilla lentäneet kumoon tienviereen. Rattailla
olijat olivat paiskautuneet kivien ja pensaiden sekaan metsään. Maija
ei ollut saanut mitään suurempaa vammaa, sillä hän oli osunut tiheään
katajapensaikkoon. Mutta toisin oli Hempan laita. Hän oli lentänyt
kivikkoon, jossa oli satuttanut itsensä niin pahoin, ettei voinut
jäsentänsäkään värähyttää.

Maija oli ollut tukalassa tilassa. Avuttomana, kenties kuoleman
kielissä oli Hemppa maannut kivikossa eikä Maija voinut mitään hänen
hyväksensä. Pöntti oli ollut kuristumaisillaan kaatuneiden rattaiden
edessä. Sen oli Maija saanut kuitenkin pelastetuksi, päästämällä
vapaaksi aisoista.

Samassa oli sattunut kulkemaan muutamia matkustavaisia, jotka heti
olivat rientäneet onnettomille avuksi. Rattaat oli nostettu tielle ja
matkustavaisten kuormista pantu niiden pohjalle heiniä, joiden päälle
Hemppa oli asetettu makaamaan.

Tutkittaessa oli huomattu Hempan reisi pahoin loukkaantuneeksi, mutta
käsivarressa ei suurta vikaa ollut havaittu.

Matkustajat olivat neuvoneet Maijaa viemään Hempan erääseen taloon,
jonka isännässä ilmoittivat olevan jäsentohtorin "vikaa". Mutta sinne
oli useita virstoja matkaa. Hiljaa ja vakavasti oli täytynyt kulkea,
sillä joka nytkähdyksellä valitti Hemppa kipeästi.

Ankara ukonilma oli vielä kohdannut heitä matkalla, yhä lisäten matkan
vaivoja.

Läpikastuneina ja viluisina olivat he vihdoin tulleet matkustavaisten
osoittamaan taloon. Siellä oli hevonen viety hakaan ja Hemppa kannettu
tupaan, jossa isäntä oli sitte sitonut ja laastaroinut hänen vammansa.
Vasta seuraavana aamuna olivat he sieltä taas lähteneet kotia kohden.

Semmoinen oli lyhykäisyydessään Maijan kertomus, jota Rantalan väki
äänetöinnä kuunteli.

Senjälkeen kannettiin Hemppa rattailta tupaan, jossa asetettiin
vuoteelle makaamaan. Pöntti asetettiin jälleen aisoihin ja Rantalaiset
veivät sen mukanaan.

Päivällispöydässä oli puheen aineena ainoastaan Mäkitupalaiset
ja heidän hääretkensä. Jokainen tiesi hyvän keinon, millä Hempan
onnettomuus olisi tullut vältetyksi; nimittäin sen, että olisivat
pysyneet kauniisti mökissänsä.

"Ja millä tavalla he tästälähin elävät?" kysyi renki Antti huudahtaen.
"Säästössä ei heillä ole muuta kuin velkaa eivätkä he myöskään voi
mitään ansaita, ainakaan muutamaan kuukauteen, sillä Maijankin aika
menee Hemppaa hoitaessa. Lehmänsäkin jo kerkesivät myömään ja rahat
ovat varmaankin huvenneet häissä."

"Milläkö elävät? Hassujahan sinä kyselet! Tiedätkö mitä
vaivaisten-makasiinilla on virkaa tuolla kirkon luona ja niillä
jyvillä, joita sinne joka vuosi kiskotaan semmoisilta, jotka ovat
liian ylpeitä, voidaksensa kerjätä? Sieltä annetaan suurusta sureville
ja tuommoisille kovanonnen kokeneille, kuin Mäkitupalaiset nyt ovat.
Ehkä he elävät tästä lähin paremmin vaan kuin ennen. Tähän saakka on
heidän täytynyt työllä ja hiellä ansaita jokaisen leipäpalansa, nyt
saavat he vaan maata, kyllä vaivaiskassa elättää!" puheli Rahka-Jussi
pilkallisesti.

"Liekö tuokaan kovin hauskaa, olla armopaloilla?" arveli Antti.

"On se Hempalle ainakin paljon hauskempaa kuin esimerkiksi
kolmenkyynärän syvyisestä kydönojasta saven nostaminen", vastasi Jussi.

"Tuskimpa vaivaiskassa lie kovin runsas antimissaan, että sillä voisi
herroiksi elää?" arveli taas Antti.

Isäntä oli nurpealla mielellä, ettei häntä jutteleminen huvittanut.
Viidettä päivää olivat Pöntti ja uudemmat linjaalirattaansa olleet
Mäkitupalaisten käytettävänä ja maksusta ei taida tulla enää
puhettakaan. Taitaisi olla parempi, jos hän antaisi heille vähän
elatuksen apua... mokomille lurjuksille!...

Äkäisenä viskasi hän lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.

       *       *       *       *       *

Ja Mäkituvan Hempasta ei tullut enää entistä Hemppaa, ainakaan
terveyden puolesta. Useita viikkoja viruttuaan vuoteellansa parani
hän vähitellen niin, että voi jo kainalosauvain avulla kulkea, missä
halutti, ja pian ilman niitäkin. Mutta semmoista työmiestä ei hänestä
tullut koskaan, että olisi itse voinut ansaita perheellensä elatuksen.
Määrätty summa jyviä maksettiin hänelle joka syksy ja kevät vaivaisten
makasiinista omien ansioinsa lisäksi. Kolme vanhimpaa lasta ottivat
jotkut kyläläiset palvelukseensa, niin että heille jäi vaan kaksi
nuorinta itselleen.

Kirkonkylän kauppias alkoi kohta ensi syksynä vaatimaan heiltä
saatavaansa. Ja koska ei heillä ollut sitä maksaa, niin myytiin heidän
mökkinsä huutokaupalla.

Mutta kyläläiset antoivat hirren tai kaksikin joka talosta, joista
Hemppa sitte keväällä rakensi pienen mökin lähelle entistä asuntoansa,
johon muutti asumaan. Siinä he sitte elivät, aina valittaen
köyhyyttänsä. Vaivaishoidolta saadut jyvät kulettivat he useinkin
porvariin, josta sitte tuotiin kahvin ja sokerin muodossa takaisin.

Hääretkestänsä eivät he puhuneet koskaan mitään, mutta sitä he useinkin
aprikoivat, että miksi Jumala jakaa niin epätasaisesti lahjojansa
täällä maanpäällä, antaen toisille yltäkyllin rikkautta ja hyvyyttä,
toisille taas köyhyyttä ja kurjuutta...




PYHÄNÄ.


Kirkas kesäkuun aamuaurinko paistoi kamarin ikkunasta suoraan Jussin
kasvoille, kun hän heräsi unestansa. Lintujen iloinen liverrys ja
kalkahteleva karjankello kuului ulkoa.

Kello kävi jo varmaankin seitsemättä, koska karjaakin jo vietiin
laitumelle, ajatteli Jussi itseksensä. Luultavasti oli häntä jo käyty
herättämässä, vaikka ei hän ollut kuullut. Mutta kuitenkin päätti hän
maata niin kauvan, että tullaan toisen kerran; jäsenet tuntuivat vielä
niin raukeilta ja hervottomilta, ettei häntä suinkaan haluttanut lähteä
lämpösistä vällyistä. Kuitenkin silmäili hän aralla mielellä ovea,
odottaen aina, koska isä sen avaa sekä nyrkillään ovea päristäen eikä
suinkaan hellimmillä sanoilla vaatii häntä nousemaan ylös ja lähtemään
työhön.

Kuinka harmillista sentään on olla toisen orja, vaikkapa kohta oman
isänsäkin. Täytyy nousta ylös, kun käsketään, olipa sitte kuinka uni ja
väsynyt tahansa, tehdä aina sitä mitä vaaditaan eikä koskaan saa olla,
niinkuin itseä haluttaisi. Olla vapaa, oman itsensä herra, − sehän
olisi toista!...

Ikkunan alta kuului askeleita, ja joku ääni kysyi:

"Menetkö kirkkoon tänäpäivänä?"

"Kyllähän sinne mennä pitää, koska on näin kaunis ilma", kuului toinen
vastaavan.

Kirkkoon?... mitä se merkitsee... onko nyt pyhä?... Niin, aivan oikein!
− nyt olikin pyhä eikä Jussi ollut tuota heti muistanut. Olihan eilen
ollut lauvantai ja hän oli illalla ollut puoliyöhön saakka kylällä
toisten poikain kanssa. Sentähden olikin hän niin raukea ja uninen
herätessään.

Jussi tunsi veltostuneet hermonsa virkoavan, silmänsä selkeävän ja
raukeat jäsenensä voimistuvan. Peitteen alla alkoi tuntua liian
kuumalta, jonka tähden hän heitti sen puoleksi pois päältänsä.
Makaaminen ei tuntunut enää läheskään niin suloiselta kuin äsken, kun
oli luullut, että heti ylös noustua ja syötyä olisi lähdettävä kydölle
kyntämään. Mutta nyt olikin edessä vapaus!... ainakin yhdeksi päiväksi.

Ei hän kuitenkaan vielä noussut vuoteeltansa, vaikka ei makaaminen
suuresti huvittanutkaan. Siinä maatessaan oli niin hyvä mietiskellä
elämäänsä, sekä kulunutta että tulevaista. Hän mietiskeli miksi hän
oli syntynyt tänne maailmaan, oliko hänellä mitään erityistä tehtävää,
tai oliko hän tullut, vaan niinkuin joukon jatkoksi elää kitaroimaan
päivästä toiseen, siihen asti että kuolema vihdoin vapauttaisi hänet
täältä?...

Mikä kurja kohtalo se olisi semmoinen!...

Ajatuksensa kääntyivät siitä lapsuutensa unelmiin. Selvästi esiintyivät
ne hänen mieleensä, niinkuin hän lapsuudessaan oli uneksinut. Hän oli
kuvaillut itseänsä milloin papiksi, milloin sotapäälliköksi ja jos
jonkinlaiseksi virkamieheksi; mutta useimmiten oli hän päättänyt tulla
rehelliseksi ja varakkaaksi talonisännäksi. Silloin oli hän miettinyt
kodikseen pientä, valkoiseksi maalattua taloa pienen lammin rannalla,
tuuhean kuusimetsän syrjässä, jossa rauhassa ja hiljaisuudessa
viettäisi aikansa, työskennellen pellolla tai huviksensa kalastellen
lammella, ja toisinaan käyskellen metsässä puiden huminaa ja lintuisten
laulua kuulemassa.

Ennen kaikkea muuta oli hän kuitenkin päättänyt tulla rehelliseksi,
raittiiksi ynnä kaikkea hyvää ja jaloa harrastavaksi kansalaiseksi...
Mutta hän oli jo kahdenkymmenen vuotias ja mitä hän oli toimittanut?...
Ei mitään... elänyt vaan kuten pakana sekä odottanut aikaa kulumaan,
että sitte vanhempana, vanhempana...

Kirottu, miksi olikin hän viettänyt nuoruutensa päivät niin
kurjasti!... Mitä oli hän siitä hyötynyt? Ei mitään muuta, kuin
saattanut itsellensä huonon maineen!...

Ja Jussia harmitti niin, että alkoi itseksensä kiroilla omaa
tyhmyyttänsä ja huolimattomuuttansa, kun ei ollut paremmalla tavalla
viettänyt viime vuosia, vaikka olisi kyllä ymmärtänyt.

... Seitsemäntoista vanhana oli hän alkanut seurata muita nuorukaisia
pyhäaikoina tansseihin ynnä muihin huvituksiin, mitkä yleensä eivät
olleet kovinkaan mieltä jalostuttavaa laatua. Alussa ei hän ollut
nauttinut viinaa, mutta tultuansa huomaamaan, ettei sitä katsottu
miksikään häpeäksi, jos toverinsa välistä olivatkin juovuksissa, vaan
pikemmin oli se kunniakasta eli niin "miehevää", kun he viinapäissään
lauloivat ja kerskailivat sekä elivät niinkuin viimeistä päivää.
Jussi ei tahtonut olla huonompi kuin muutkaan ja alkoi seurata
heidän esimerkkiänsä. Vähän aikaa oli hän varovammin nauttinut tuota
ilolientä, karttaen liiaksi juopumista, mutta pian oli varovaisuus
kadonnut ja hän alkanut olla yhtä usein humalassa kuin toisetkin.
Silloin oli hän aina tehnyt jotain tuhmuuksia, joita sitte selvittyänsä
oli katkerasti katunut ja karvastellut, mutta asia ei sillä sen
paremmaksi tullut... tehty oli tehty eikä se siitä muuttunut.

Joka maanantai, sen jälkeen kun hän pyhänä oli ollut juovuksissa, oli
hän aina päättänyt, ettei koskaan enää maistaisi viinaa. Mutta viikon
kuluessa haihtui vähän mielestä viime pyhänä tehdyt tyhmyydet, ja jos
sattui seuraavana pyhänä saamaan viinaa − sattui harvoin, ettei sitä
jollakin tovereista ollut, − niin joi hän taas melkein havaitsemattaan
itsensä humalaan ja teki uusia tyhmyyksiä...

Jussi veti peitteen päällensä sekä päätti olla muistelematta entistä
elämäänsä, koska se vaan katkeroitti hänen mieltänsä. Parempihan oli
ajatella eteenpäin, että voisi tästälähin ruveta paremmin elämään.
Sen hän päätti varmasti, ettei tänäpäivänä ainakaan juo itseänsä
juovuksiin, − vaikka olihan se Jaurilan Kustaa eilen illalla sanonut,
että hänellä on viinaa, ja sinne oli iltapäivällä myöskin mentävä
hyppyyn, mutta...

Samassa äitinsä raotti kamarin ovea sekä vähän kiukkuisella äänellä
sanoi:

"Jos et nouse syömään sieltä, niin minä korjaan ruoat pois... Kirkkoon
jo mennään ja sinä siellä vielä maata lojotat! Saisit sinäkin sinne
kerran mennä, kun et ole ollut sitte kuin... herra ajan tietää!"

Ovi räiskähti jälleen kiinni.

... Kirkkoonko? Niin, sinne olisi kyllä ollut mentävä, mutta ei oikein
haluttanut. Turhaa ajanhukkaa se vaan olisi, koska ei siellä kumminkaan
sen paremmaksi tulisi...

Oi mikä paatunut pakana hän jo olikin! Usein oli hän sitä ajatellut
sekä väliin rukoillut Jumalaakin, saattamaan häntä paremmalle tielle,
kääntämään hänen ajatuksensa pois maailmasta sekä kiinnittämään
ne enemmän hengellisiin asioihin, mutta turhaan; hän ei voinut
rukoilla sydämmestänsä eikä hänellä ollut suurta haluakaan luopua
pois maailmasta. Todellinen parannuksen tekiä oli hänen mielestänsä
semmoinen, joka hylkäisi kaikki maailman viattomimmatkin huvitukset,
kulkisi murheellisella muodolla kirkossa ja seuroissa ja joka ei
koskaan saisi ajatella muuta kuin Jumalaa ja sielunsa autuutta.
Semmoiseksi ei hän luullut voivansa tulla ennen kuin hyvin, hyvin
vanhana, jolloin on jo kyllästynyt maailmaan ja sen huvituksiin...

Mikä kevytmielinen ajatus! − mutta ei hän sille mitään voinut. Oli hän
kyllä lukenut, että ihminen voi olla iloinen, vieläpä iloisempi kuin
yksikään maailman lapsista, vaikka hän onkin jumalinen sekä totinen
kristitty. Mutta sitä ei hän uskonut, että itse niin voisi olla. Ei;
murheellisena, katuvaisena, nöyränä ja − ihmisten pilkan esineenä
näyttäytyi hänelle oma kuvansa todellisena parannuksen tekiänä...

Hänen mieleensä muistui, kuinka hän lapsuudessaan oli ollut muutaman
kerran äitinsä kanssa kirkossa, tuossa vanhassa, satojen ajastaikojen
vanhassa kivikirkossa, joka ulkonäöltäänkin oli niin juhlallinen ja
kunnioitusta herättävä, että se tahtomattakin muutti mielen pois
maallisista, pakottaen ajattelemaan tulevaista elämää... Ja entä
siellä sisällä!... vanha, hopeahapsinen rovasti saarnasi... Jussi ei
oikein muistanut, mitä hän saarnasi, mutta Jumalasta ja taivaasta hän
puhui niin liikuttavalla ja juhlallisella äänellä... ja lukkari sekä
seurakunta veisasivat niin kauniisti, kuin joukko taivaan enkeleitä.
Hänestä oli tuntunut kuin Jumala itse näkymättömänä majailisi kirkossa.
Ristiinnaulittu Vapahtajan kuva saarnastuolin päällä ynnä muut
pyhäinkuvat kirkon seinissä ja alttarilla olivat häneen vielä lisänneet
jumalanpalveluksen juhlallista vaikutusta.

Mutta nyt?...

Uusi kirkko seisoi uljaana ja komeana kuivalla ja alastomalla
mäentörmällä. Ihmetellen oli Jussi usein katsellut sen korkeata
tornia, taidokkaasti rakennettuja seiniä ja mietiskellyt, että sen
rakentamiseen on mahtanut mennä monta tiilikiveä, mutta mitään
jumalallisia ajatuksia ei se ollut hänessä herättänyt. Sisällä oli
kaikki kaunista ja taidokasta, mutta astuessaan sinne oli hänestä
aina tuntunut, kuin olisi tullut teaatteriin, jossa näytellään samaa
kappaletta, jonka hän oli jo satoja kertoja nähnyt ennenkin. Pappi teki
virkansa alttarilla ja saarnastuolissa, lukkari soitti mestarillisesti
urkuja ja muutama hyvältä veisuuääneltään kopeileva henkilö veisasi
urkujen mukana. Kaikki oli hänen mielestänsä niin ulkokullaista,
koneellista...

Hänessä itsessään tietysti vika oli, että se siltä näytti. Hänen
sydämmensä oli niin kiintynyt maailmaan ja sen huvituksiin, ettei se
jumalanpalveluksesta välittänyt. Papin saarnatessa oli häntä aina
unettanut, ties' mistä syystä, mutta se vaikutti häneen kuin kehtolaulu
lapseen. Jos hän oli tarkasti koettanut kuunnella saarnaa, niin ei hän
kauvan voinut, vaan erehtyi pian muihin ajatuksiin...

Oi kuinka hän oli elänyt!... Mitähän siitä vielä seuraa?...

       *       *       *       *       *

Raskaalla mielellä nousi Jussi ylös ja puki vaatteet päällensä.
Katsellessaan ulos ikkunasta, ilostui hän hiukan, nähdessään auringon
kirkkaasti loistavan vaaleansinervällä taivaalla... Päivä oli kaunis...
Elääkö hän itse kauniisti tänäpäivänä?...

Hän meni tupaan. Se oli tyhjä asukkaista, ainoastaan kissa makasi
koivet ojennettuna takalla. Kirkkoon kai olivat ihmiset menneet...

Ruoat oli korjattu pois pöydältä, mutta Jussi tiesi kyllä, missä niitä
säilytettiin. Perunavadin ja viilipurkin nosti hän kaapista pöydälle ja
rupesi syömään. Myöhäiseksi oli jäänyt aamiainen, mutta sitä paremmalta
se maistui.

Kello löi kymmenen.

Jussi luki lyönnit, mutta luuli erehtyneensä sillä ei hän uskonut aamun
niin pitkälle vielä ehtineen. Vilkaistuaan viisareihin osoittivat ne
kuitenkin samaa.

Syötyänsä korjasi hän ruoat jälleen kaappiin ja pesi kasvonsa kylmällä
vedellä sekä peilin edessä kampasi ja tasoitteli lyhyeksi leikatun
tukkansa.

Mihin mennä... mitä tehdä?... Nyt oli hän valmis viettämään
lepopäivää... vapaudenpäiväänsä, mutta millä tavalla sitä viettäisi?
Hän oli tänäpäivänä vapaa, mutta mitä nyt vapaudessaan tekisi?
Ottaisiko virsikirjan tuolta hyllyltä ja lukisiko siitä tämän päivän
evankeliumin?... Ei... ei sillä kuitenkaan sen paremmaksi tulisi...
Jumalan sanan pilkkaamista se vaan olisi, lukea sitä ulkokullatulla
mielellä... Olisi tuolla kamarissa ollut pari kirjaakin lainastosta,
"Papin tytär" ja "Iislannin kalastajat", mutta ei niitäkään nyt
haluttanut lukea... Arkina, lepoajoilla nuo kyllä ehtii lukea...

Aholassa olisi häntä huvittanut käydä katsomassa, onko Kalle kotona,
mutta hän ajatteli, että pitäisi edes kirkonajan pysyä kotona. Ehtisi
hänet sittekin vielä tavata...

Mielensä alkoi käydä taas alakuloiseksi, kun ei mitään huvitusta
löytynyt. Silmillään haeskeli hän ympäri tupaa, keksiäksensä jotain
ajankuluketta. Nurkkakaapin päällä, tuolla katonrajassa oli iso,
vanhanaikuinen kuvaraamattu, jota hän ennen nuorempana oli usein
lukenut. Tiesi hän sen kyllä ennestäänkin, mitä se sisälsi... mutta
jospa tuota nyt huviksensa... ei tässä ollut nyt muutakaan tekemistä...

Hän kiipesi penkille ja astui siitä toisella jalallaan pöydän syrjälle
sekä otti raamatun alas ja laski sen pöydälle. Paksu pöly peitti
sen kannet, mutta ei Jussi kehdannut hakea takanorresta riepua sitä
pyhkiäksensä... napsautti vaan hakaset auki ja levitti kirjan eteensä...

Toinen Samuelin kirja se siinä aukesi ensimmäiseksi, mutta ei sitä
haluttanut lukea. Kuningasten kirjat ja Aikakirjat oli hän myöskin
lukenut moneen kertaan ennenkin. Viimein kohtasi hän Salomon
sananlaskut... Niissä ehkä olisi hyviä neuvoja ja opetuksia...
Neljännen luvun puolivälistä alkoi hän lukea:

... Kuule siis, minun poikani, ja ota minun puheeni, niin ikäs vuotta
on monta. Minä johdatan sinua viisauden tielle, ja saatan sinua käymään
oikialla retkellä, niin että koskas vaellat, ei sinun käymises ole
ahdas: ja koskas juokset niin et sinä loukkaa sinuas. Pidä kuritus,
älä hylkää häntä; kätke häntä, sillä hän on sinun elämäs. Älä mene
jumalattomain askelille, ja älä astu pahoin tielle. Jätä se pois ja älä
käy siinä: karta sitä ja mene ohitse. Sillä ei he...

Ovi avattiin ja Jussin täytyi keskeyttää lukunsa, nähdäksensä, kuka
tulija oli. Se oli Aholan Kalle. Hän näytti väsyneeltä ja raukealta
kuin olisi vastikään unesta herännyt.

"Pane nyt hiiteen, vai Raamattua... Aijotko tehdä pienen parannuksen,
kun Raamattua olet ruvennut 'leesaamaan?'"

Kallen puhe oli pilkallista, mutta ilman mitään tarkoitusta. Ilman
aikojaan vaan sanoi, kun ei ollut muutakaan puhumista.

Jussi löi kirjan kiinni ja vastasi:

"Rupesin tuota tässä joutessani katselemaan, kun ei ollut muutakaan
huvitusta."

Kaapin päälle, entiselle sijallensa asetti hän jälleen raamatun ja meni
kamariinsa jonne haastoi Kallenkin tupakoimaan. Vaikeasti kävi puhe,
kun ei kumpaisellakaan tahtonut olla mitään sanomista.

Kalle sytytti piippunsa ja heittäytyi selällensä vuoteelle. Jussi
istui ikkunan edessä tuolilla, nojaten kyynäspäitään pöytää vasten ja
haukotteli tämän tuostakin... "Kun tämä kirkonaika taas pian loppuisi,
että saisi lähteä kylälle!" virkkoi Kalle tuskaisena.

"Sepä... kyllä se aika sitte taas kuluisi."

"Kun olisi viinaa..."

"Minulla ei ainakaan ole yhtään."

"Ei minullakaan... mutta Jaurilan Kustaa sanoi hänellä olevan; eikö
lähdetä sinne?"

"Kun tultaisiin ensin kirkosta."

"Siihen on vielä monta tuntia, ennenkuin sieltä tullaan! Ei täällä
kehtaa niin kauvan odottaa."

Jussi mietiskeli hetkisen, kumpiko olisi parempi, olla kirkonajan
kotona vai lähteä Jaurilaan? Samahan tuo on, kummassako oli... mielensä
kuitenkin paloi Jaurilaan vaikka olisi kotonakin... ei hän kumminkaan
voisi kirkonaikaa oikealla tavalla viettää...

"No, lähdetään vaan; en minä ole vastaan muuta kuin körttiröijyä enkä
sitäkään, jos se on punainen."

Pojat kavahtivat jaloilleen ja menivät ulos. Jussi lukitsi porstuan
oven jälkeensä ja asetti avaimen porrasten alle, sen tavalliseen
kätköpaikkaan, josta jokainen talonväestä voi sen löytää. Senjälkeen
lähtivät he kävelemään toista kylää kohden.

Ilma oli mitä ihanin. Pienet lumivalkeat pilvenhattarat leijailivat
sinervällä taivaalla kuin jääkappaleet aavalla merellä. Aurinko paistoi
kirkkaana ja loistavana puolipäivän korkeudessa. Sen liiallista lämpöä
vilvastutti hilpeä länsituuli.

Jussin mieli kävi taas hieman iloisemmaksi, katsellessaan kaunista
luontoa. Viinan himo alkoi hälvetä. Hän päättikin jo itsekseen, ettei
niin paljoa ainakaan juo, ettei tiedä miten olla, kuin eleä... sen
verran vaan, että on hyvällä tuulella, että ilman ujostelematta kehtaa
olla toisten joukossa...

Reippaasti käveltyään saapuivat he pian Jaurilaan. Porstuakamarista,
joka oli Kustaan hallussa, kuului ihmisääniä. Siellä olikin Kustaa ynnä
kaksi muuta poikaa. Puolillaan oleva viinapullo seisoi pöydällä.

"Joko tekin nahjukset viimmeinkin kerkesitte!" huudahti Kustaa
puolijuopuneena, nähdessään Jussin ja Kallen tulevan. Hän kaatoi lasin
viinaa täyteen ja otti sen käteensä sekä virkkoi, Jussiin ja Kalleen
katsoen:

"Ottakaa esimerkki... näin ryypätään", ja kohotti sitte lasin
huulilleen sekä yhdellä siemauksella nielasi sen sisällyksen.

Sen jälkeen täytti hän lasin uudestaan.

"Jussi... ota ryyppy."

"En minä ryyppää."

"Se on pakosta kuin köyhän kuolema... Noh!"

"Kyllä minä vuoroni pidän, mutta en paljon ryyppää."

"Senverran vaan, että tyhjäksi tulee."

Jussi maistoi vähän ja alkoi laskea lasin pöydälle, mutta Kustaa esti,
sanoen:

"Ellet päästä 'pohjaksi', niin heitän silmillesi!"

Jussi maistoi taas vähän, mutta Kustaa ei antanut myöten vaan pohjaksi
sen piti tulla.

"Sinähän nyt olet mies, kun et uskalla yhtä ryyppyä ryypätä!" pilkkasi
Santalan Jaska, joka myöskin puolijuopuneena hoippoili lattialla.

"Hän on vaan niin olevinaan... Anna mennä, että saan kaataa
toisillekin!"

"Se menee päähän", vastusti Jussi. "Päähän sitä kaadetaankin."

"Suuhun minulla on ollut tapana sitä kaataa."

"Eikö suu ole päässä?"

"En minä ryyppää tätä kaikkea... tulen taas niin juovuksiin..."

"Mitä se tekee näin hyvänä vuonna eikä paljon huononakaan... Anna vaan
mennä."

Ja Kustaa tarttui Jussin käteen, jossa lasi oli ja työnsi sitä suuta
kohden.

"Suuhun pitää, sanoi Kölli-Matti silakalle."

"No, saakeli, jos ei tässä muu auta niin menköön", sanoi Jussi ja
tyhjensi lasin suuhunsa.

"Kas niin. Kelpasi kyllä vaikka siinä vain komeili", ilkkui Kustaa,
täyttäessään lasia.

"Ja hyvää olikin", sanoi Jussi, vaikka paha irvistys suussa todisti
toista.

Sitte oli Kallen vuoro ja hän laski ilman pakottamatta pohjaksi.

"Tämä meidän elämä on liiaksi hurjaa... Pitäisi heittää hiiteen tuo
juominen", esitteli Jussi.

"Hurjaa se pitääkin olla", vastasi Kustaa ja alkoi laulaa:

    "Hurjasti elin, että kunniani meni,
    Mutta en minä sure sitä:
    Nuorella ijällä ja hulivili luonnolla
    Hurjasti elää pitää!..."

Ja niin sitä ryypättiin ja laulettiin, laulettiin ja ryypättiin.
Jussikin alkoi pian tuntea viinanhöyryjä päässänsä; mielensä muuttui
vapaaksi ja ylpeäksi. Hän muuttui talonpojasta kuninkaaksi...

Hetki Jaurilassa ryypättyä, mentiin Santalaan jatkamaan samaa tointa.
Sieltä taas palattua Jaurilaan kulkivat he toinen toisensa kannattamana
laulaa loilottaen ja pitäen kauheata meteliä...

       *       *       *       *       *

Puolipäivän jälkeen alkoi nuorisoa, poikia ja tyttöjä kokoontua
Jaurilaan. Isäntä ja emäntä olivat poissa kotoa, jonka vuoksi saatiin
tanssia niin paljon, kuin vaan huvitti, keltään lupaa kysymättä.

Kustaa antoi ensin viinaa jokaiselle, joka vaan sattui lähellä olemaan.
Mutta pian olivat kaikki pullot tyhjänä, joita hän sitte harmissaan
alkoi lyödä palasiksi lattiaan. Toiset kuitenkin estivät häntä siitä ja
korjasivat pullot pois.

Sitte alkoi tanssi. Harmonikan säveleet voittivat kimakalla äänellänsä
kaiken muun melun ja pari toisensa jälkeen alkoi pyöriä lattialla.

Jussi eli kuin toisessa maailmassa; mahtavana pokkuroitsi hän
lattialla, paljoakaan tietämättä tai huolimatta, mitä hänen
ympärillänsä tapahtui. Harmonikan säveleet hän kuuli ja jalkansa
tahtoivat mennä sen tahdin mukaan, mutta ne olivat jonkun toisen
vallassa, eivätkä totelleet häntä ensinkään. Tyttöjä hän otti
tanssiin, mutta erehtyi aina tahdilta ja tytöt jättivät hänet siihen.
Tämä suututti Jussia, mutta mikään ei auttanut. Väliin kaatui hän
pitkäksensä lattialle tanssivien jalkoihin, jolloin useampia paria
kaatui hänen päällensä. Kaikki nauroivat ja ilvehtivät hänelle, mutta
ei hän sitä huomannut, sillä ympäristö tanssi yhtenä sekasotkuna hänen
silmissänsä.

Toverinsa, joiden kanssa hän oli juonut, pitivät myöskin aika
mellakkaa, mutta he pysyttelivät enemmän syrjäpuolissa, ulkona tai
Kustaan kamarissa.

Jussi hoiperteli myöskin kamariin, jossa tapasi Kustaan.

"Onko sinulla viinaa?" kysyi hän tältä. "Ei."

"Lähdetään meille, minä laitan."

"Lähdetään vaan, mutta kutsu Mattilan Tuomaskin, että päästään
hevosella."

"Onko hänellä hevonen?"

"On."

Pojat lähtivät etsimään Tuomasta, jonka pian tapasivatkin porstuassa,
jossa hän oli vilvoittelemassa.

Tämä oli mieluisa seuraamaan kutsua. He kiipesivät rattaille ja Tuomas
sivalsi piiskalla hevosta selkään, niin että se lähti täyttä laukkaa
pihasta.

Vinha vauhti pyörrytti humalaiset miehet vielä hurjemmalle tuulelle.
Jussi ja Kustaa alkoivat laulaa:

    Miehelle ei mitään tee
    Jos ryypyn, kaksi ottaa,
    Vaan kolmas se mieltä koettelee
    Ja neljäs älyn voittaa.

"Ei saa nyt laulaa, tuolla tulee pastori", kielsi Tuomas, joka oli
aivan vesipäällä.

"Tulkoon vaikka rovasti, mitä hänen meihin tulee", vastasi Jussi
alottaen taas laulun:

    Vettä juovat lehmät ja lampaat
    Vaan pojat ne juovat viinaa...

Kääntyessä Jussin kotiin olivat rattaat vähältä lentää tienposkeen,
mutta Tuomas sai parhaaseen aikaan hevosen hiljentämään vauhtia, ettei
niin käynyt.

Jussi ja Kustaa huojuivat sinne tänne rattailla, ymmärtämättä muuta
kuin laulaa, laulaa; ja sitä he tekivätkin, että kylä kajahteli.

Tuomas pidätti hevosen tallin eteen ja pojat alkoivat kömpiä alas
rattailta. Tämä onnistuikin toisille hyvin, mutta kun Jussi aikoi
hypätä alas, tarttui hänen jalkansa johonkin ja hän syöksyi pää edellä
kiviseen pihaan.

Toiset auttoivat hänet taas jaloillensa ja huomasivat hänen otsaansa
tulleen ison haavan, josta virtana valui verta.

Tuomaan avulla pääsi hän sitte kamariinsa, jossa heti vaipui lattialle
makaamaan. Tuomas istui tuolille ja Kustaa hoippaili edes takaisin
lattialla, kehottaen Jussia nousemaan ylös sekä etsimään viinaa,
niinkuin oli luvannut. Mutta Jussi ei tiennyt tästä maailmasta enemmän
kuin sika pohjantähdestä, maata röhötti vaan lattialla, kasvoiltaan
valkeana kuin palttina.

Pojat lähtivät pian pois, kun huomasivat, ettei Jussista ainakaan tule
miestä.

       *       *       *       *       *

Raskaat sadepisarat rapisivat ikkunaruutuja vasten, kun Jussi heräsi
kohmelostansa. Huone oli melkein pilkkosen pimeä, niin että hän sai
vähän aikaa tarkastella, ennenkuin tunsi sen omaksi kamariksensa.
Synkkä mustanharmaa taivas näkyi ikkunasta ja rankka vesisade tuntui
raivoavan ulkona.

Mitä olen taas tehnyt... kuinka olen elänyt?... oli Jussilla
ensimmäinen ajatus, muistellessaan kulunutta päivää. Sen hän tiesi
varmaan, ettei hyvin ainakaan ollut itseänsä käyttänyt, ja se tieto
tuotti tuskan hänen sydämmeensä. Selvästi muisti hän sen, kuin
Jaurilassa ensin oli ruvettu juomaan, mutta siitä jälkeenpäin ei hän
muistanut muuta kuin laulaneensa ja kerskanneensa...

Kirous!... kuinka oli hän taas elänyt?... Ja mitä ihmiset hänestä
nyt ajattelevat? Retkale, hullu, juoppo, ynnä muilla semmoisilla
kauniilla nimillä varmaankin häntä nimittävät, jutellessaan hänen
tämänpäiväisestä elämästänsä. Ja varmaankin on se alituinen puheenaine
kaikilla tanssissa olleilla, kun kohtaavat toisensa. Silloin he
tietysti nauravat niin ylenkatseellisesti ja ovat itse olevinaan niin
vapaita tyhmyyksistä että... Mokomat lurjukset, nuo tämän maailman
ihmiset! Itse elävät yhtä tyhmästi kuin hänkin eikä heistä tee kukaan
pilkkaa; mutta annas olla, kun hän vähän elää hurjasti juovuksissa,
niin katsovat he hänen päällensä niin pirullisen viekkaasti sekä
keskenänsä nauraen juttelevat hänestä... tietysti mitä ilkeintä
pilkkaa...

Tuskissaan alkoi hän riisua vaatteita päältänsä. Ne olivat ylt'yleensä
liassa ja loassa. Kellon vitjat olivat poikki, mutta kello oli
kuitenkin eheänä lakkarissa.

Hän iski tulitikulla valkean ja katsoi kelloon. Se oli kaksi. Kolme
tuntia oli siis enää levon aikaa ja niin väsyksissä ja kipeä, kuin
hän oli! Päätä pakotti, kuin olisi tuhannen kupariseppää paukutellut
siellä vasaroinensa. Polvi oli myöskin kipeä, ettei saattanut kävellä
ilman ontumatta. Kaatuessaan kai oli sen jossakin loukannut... Otsassa
olevaa haavaa kirveli myöskin. Katsellessaan sitä peilissä, havaitsi
hän kasvonsa olevan veritahroissa, niin että hän oli hirveän näköinen.
Nenäliinalla koetti hän poistaa verta muodostansa, mutta turhaan;
täytyi mennä tupaan vedellä pesemään, kun ei kehdannut aamuksikaan
jättää, syystä ettei tahtonut kelienkään näyttää itseänsä sellaisena.

Raskaalla mielellä laskeutui hän sitte vuoteelle. Mielellään olisi hän
nukkunut ijäksi, päästäksensä tämän maailman vaivoista ja kiusauksista.
Mutta astua semmoisella mielellä kaikkitietävän tuomarin eteen!... sitä
ei hän tahtonut. Hän toivoi, että laupias Luoja on kerran johdattava
hänen oikialle tielle ja silloin on hän saava rauhan ja levon, joka
muussa tapauksessa on mahdotonta.

Mikä kurja raukka minä olen, ajatteli hän, etten voi ohjata itseäni
oikein elämään, vaikka varmaan tiedän, etten ennen lepoa löydä, kuin
olen maailmasta luopunut, sekä paennut vapahtajani turviin!... Mikä
on maailma, että sitä palvelen? Tai onko minulle siitä hyötyä eli
huvia?... Ei kumpaakaan! Palvellessani maailmaa ja eläessäni sen muodin
mukaan, menevät rahani viinaan ynnä muihin semmoisiin, josta on enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Oikeaa iloa ja huvitusta ei minulla myöskään ole
koskaan ollut. Tanssiin ynnä muihin riemupaikkoihin olen rientänyt
keveällä mielellä, mutta päästyäni sinne, en ole milloinkaan ollut
oikein iloinen; olen aina tuntenut, kuin joku ääni kuiskaisi: Jussi,
palaja, käänny takaisin, sillä sinä olet väärällä tiellä. Mutta siitä
huolimatta jatkan vaan kulkuani samaa rataa, lohdutellen itseäni; kyllä
ehtii vielä vanhempana. Nuorna pitää iloita, kun on ilon aika...

Iltarukouksensa oli vielä lukematta. Sen tähden liitti hän kätensä
ristiin ja alkoi rukoilla:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun... Voi minua vaivaista kuinka olen taas elänyt!...
Mitä Jaurilan Selma nyt minusta ajattelee? Varmaankin ylönkatsoo ja
halveksii, johon hänellä on kyllä syytäkin. Ehkä vähän säälii myöskin
kehnouteni ja huonon elämäni tähden... Olen aina ajatellut häntä
tulevana elämäni kumppalina ja hänkö minusta huolisi, minusta, joka
olen huonoin ihminen, mit maailmassa löytyy!... Voi, miksi olenkin
elänyt niin kurjasti, vaikka olisin voinut paremminkin elää?...

Tähän tapaan risteilivät Jussin ajatukset siksi, että huomasi
rukouksensa menneen väärään. Hän alotti uudestaan, mutta luki vaan
paljaita sanoja, ilman mitään ajatusta. Hän tiesi, ettei Jumalalle
kelpaa suusta lähtenyt rukous, vaan sen tulee olla sydämmestä.
Sentähden koetti hän rukoilla oikein sydämmellisesti:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin
maassa kuin taivaassa. Anna meille... tänä... päivänä... Tuleeko
minusta koskaan kunnollista ihmistä, jos tämmöistä elämää vietän yhä
eteenpäin?... Ei koskaan! Kurjana juopporenttuna, oman itseni orjana
saan ehkä viettää koko elämäni... Ei, tästä lähin en maista enää
koskaan viinaa, käyn pyhinä kirkossa sekä rupean elämään, niinkuin
omatuntoni vaatii; rukoilen joka päivä Jumalaa, että hän opettaisi
minua tekemään sitä, mikä hyvin ja oikein on... Vaikka turhaa on minun
tehdä enää mitään päätöstä, sillä ei minussa kuitenkaan ole miestä
sitä täyttämään. Satoja kertoja olen päättänyt samalla tapaa ja aina
rikkonut ensi tilaisuudessa... Oi mimmoinen raukka minä olenkin!...

Rukouksensa oli taas mennyt päin mäntyä ja hän vähän säpsähti sen
huomatessaan. Hän alkoi vielä kerran, ajatuksiansa jännittäen, rukoilla:

Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa
kuin taivaassa. Anna meille... tänäpäivänä... meidän... joka...
päiväinen...

       *       *       *       *       *

Loppui kuin nukkuneen rukous, sanotaan ja niin loppui Jussin pyhäkin,
yksi vapaudenpäivä. Unissaan oli hän kulkevinaan kapeaa porrasta, josta
joka askeleella oli syöksyä synkkään syvyyteen. Lempeä käsi tahtoi
tarttua hänen käteensä, johdattaaksensa häntä turvallisesti syvyyden
ylitse, mutta Jussi ei huolinut saattajasta, koetti vaan omin voiminsa
pyrkiä eteenpäin. Mutta käsi ei sittekään luopunut hänen läheltänsä,
vaan seurasi kärsivällisesti häntä, että hän vaaran hetkellä voisi
tarttua siihen, pelastaakseen itsensä syvyyteen putoamasta...




KARKURIEN KOHTALO.



I.


Lapsuudestani saakka, − kertoi hän − olin hyvä ystävä ja toveri Allilan
Jaskan ja Perämäen Tuomaan kanssa, jotka olivat meidän naapuritalojen
poikia. Yhtenä vuonna olimme syntyneet, yhdessä kasvoimme, leikimme
ja peuhasimme. Jos teimme hyvää tai pahaa, niin aina olimme yhdessä
siinä osallisena. Toisinansa me kyllä riitelimme, mutta siitä taas pian
sovittiin ja oltiin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin.

Rippikoulusta päästyä aloimme elää oikein miesten tavalla; joimme
viinaa ja pelasimme korttia, kuten miehet ainakin. Naapurikylän pojille
annoimme monta kelpo selkäsaunaa; vaikka usein saimme takaisinkin
samalla mitalla.

Allilan Jaska oli varakkaan talon poika samoin kuin minäkin.
Luonnoltansa hän oli siivo ja hiljainen selväpäisenä, mutta juovuksissa
ylpeä ja riitaisa. Vaikea oli hänen kanssansa pysyä sovinnossa silloin
kun ryypättiin, sillä jos hänelle sattui sanomaan sanan joka ei
häntä miellyttänyt, niin siitä hän heti suuttui ja antoi kyllä hyvän
löylytyksenkin, jos ei häntä vaan hyvin pyytänyt ja mielitellyt.

Perämäen Tuomaan koti oli köyhänpuoleinen, josta Tuomas oli useinkin
hyvin pahoillaan, sillä hän luuli köyhyyden olevan syynä siihen, ettei
hän ollut oikein arvossa pidetty nuorenväen seurassa. Luonnoltansa oli
hän rohkea ja ilomielinen veitikka. Pahin vika hänessä oli se, että hän
luuli itseänsä paremmaksi kuin olikaan ja kerskaili usein itsestänsä.

Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, olimme yhdenkolmatta vuoden
ikäisiä, reippaita, kolmen kyynärän mittaisia veitikoita, kelvollisia
ottamaan melkein vaikka minkälaista miestä rinnuksista.

       *       *       *       *       *

Oli eräs tyyni ja kaunis pyhäaamu, elokuun lopulla. Olin väsyksissä ja
uninen, sillä viime yönä olin ollut yöjuoksuilla koko yön.

"Kirkkoon nyt saa laittaa itsensä", sanoi isäni vähän äreästi kirkkoon
lähtiessään, sillä minä olin laiska kirkkomies, kävin siellä vaan
muutaman kerran vuodessa.

Mutta minua ei haluttanut nytkään kirkkoon. Menin vaan kamariini maata
ja nukuin pian sikeään uneen. Vaan pian taas heräsin syystä, että
joku veti minua käsivarresta. Avasin silmäni ja näin Perämäen Tuomaan
edessäni ja Allilan Jaska istui pöydän päässä tuolilla.

"Vai pyhänä tässä nukkumaan", sanoi Tuomas, puoleksi leikillä.

"No, kun olin niin väsyksissä", vastasin minä haukotellen ja nousin
ylös.

Minulla sattui olemaan viinaa ja otin siis viinapullon pöydälle ja
kaadoin heille ryypyt. Pojat olivat harvasanaisempia kuin ennen.
Imeskelivät vaan ääneti piippujansa, aina väliin puhaltaen aika
savukakkareen suustansa. Näin kyllä, että heillä oli joku painavampi
asia mielessä kuin hypyt ja tappelut. Yhtä kaikki kysyin niinkuin
puheen aluksi:

"Missä tänä iltana hypellään?"

"Minä en tiedä ainakaan", vastasi Tuomas ja lisäsi, "enkä välitäkkään
hypyistä, sillä minulla on parempia asioita mielessä."

"Mitkä sen parempia asioita ovat nuorelle miehelle kuin hyppy?" kysyin
minä nauraen, vaikka vähän uteliaana.

"On niitä parempiakin", sanoi Tuomas ja alkoi ladata piippuansa. Sitte
hän lisäsi; "Jaska ja minä lähdemme kahden viikon päästä Amerikkaan ja
tulimme katsomaan, etkö sinäkin lähde?"

"Amerikkaan!" huudahdin minä hämmästyneenä. "Niin, niin. Onko se niin
kovin ihmeellinen asia?" sanoi Tuomas.

"Eiköhän sun päässäsi ole vähän vikaa?" sanoin minä leikillä, sillä en
uskonut hänen totta puhuvan.

"Ei, kyllä se on täysi tosi", vakuutti Allilan Jaska, "Lavelan
Iikka lähtee kahden viikon perästä Amerikkaan ja me menemme hänen
seurassansa. Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, osaa puhua engelskaa
ja tietää kaikki mutkat matkalla; hänen seurassansa on hyvä mennä."

Lavelan Iikka oli eräs mökkiläinen meidän kylän torpilta. Hän oli ollut
jo ennen kolme vuotta Amerikassa ja puuhaili sinne nyt taas uudestaan.

"No mutta, veli veikkoset, olettepa unhottaneet, kuinka sinne pääsee.
Kuinka saamme passit? Tiedättehän, että meidän pitää keväällä
arvanheittoon joka miehen?" huomautin minä.

"Tiedämme kyllä, ja sepä se juuri onkin asia, jonka tähden lähdemmekin
Amerikkaan", vastasi Tuomas, "minä en ainakaan muutoin lähtisikään.
Ja mitä passeihin tulee niin niistä ei ole mitään hätää. Ottaa vaan
Ruotsiin kolmen kuukauden passit, niin niillä pääsee, ja sitte ei
kysytä passia enää missään. Lavelan Iikka sanoi niin."

"Minua ei vanhempani ainakaan päästäisikään lähtemään", tuumailin minä.

"Kysyäppä näiltä, vanhapäiltä, ne ovat aina vastaan, vaikka mitä
aikoisi!" huudahti Tuomas. "Minä poika en kysynytkään saako mennä, vaan
sanoin ainoastaan, että minä lähden Amerikkaan, laittakaa vaatteita
ynnä muuta siihen mukaan."

"Minä ainakin kysyin, mutta ensin ei luvattu ajatella sinnepäinkään,
sanottiin vaan, että kotona on työtä ja ruokaa yltäkyllin. Vaan
kun minä aikani kiusasin ja tahdoin, niin jo viimein äijä löi
seitsemänsataa pöytään ja sanoi: tuoss' on, tee tahtosi", kehahteli
Allilan Jaska.

"Teillä ei olekkaan mitään hätää, kun on kotona varoja yltä kyllin,
mutta minun vaivaisen pitää ottaa matkarahat lainaksi", virkkoi Tuomas
surullisesti.

"Mutta eihän siellä sotaväessä ole niin paha olla, ettei siellä kolmea
vuotta tule aikaan?" muistutin minä vielä.

"Miksi ei tuota nyt aikaan tulisi", sanoi Tuomas, "mutta jos sattuisi
tulemaan sota, jota aina ennustetaan tulevaksi, niin silloin poikain
housut tärisis."

"Mutta eihän sodassakaan kaikki tule tapetuksi?"

"Ei tulekaan", sanoi Tuomas, "mutta kuka sen tietää, mekö juuri
jäisimme elämään. Ja lempoko siellä voisi pysyä hengissä, kun luotia
lentelee niin tiheään kuin rakeita. Minua ainakin osattaisiin kohta."

"Ei, siellä ei voisi pysyä yhtä minuuttiakaan hengissä!" vakuutti
Allilan Jaska.

"Taitaa niin olla", myönsin minäkin ja kaadoin viinapullosta ryypyt
asian vahvistukseksi.

"Mikä hätä meillä on, kun menemme Amerikkaan", alkoi Tuomas taas,
"olemme siellä muutamia vuosia siksi kun palvelusaika on mennyt ohitse,
ja tulemme sitte takaisin rikkaina ja mahtavina herroina; ostamme isot
talot ja elelemme kuin herrat! Eikö kelpaa? Lähdetkö Ryyti?"

"Olkoon menneeksi", sanoin minä, vaikka epäillen.

Puhelimme sitte yhtä ja toista. Aina väliin ryypättiin, niin että pojat
olivat poislähtiessään aika hutikassa, varsinkin Tuomas, joka laski
aina lasin pohjaksi.

Jäin sitte yksinäni miettimään, miten ilmoittaisin asian vanhemmilleni.
Jyrkän kiellon tiesin saavani, mutta sittekin päätin lähteä.

Kujalta kuului Perämäen Tuomaan laulu:

    Enkä mä viitsi työtä tehdä
    Kyrön vainiolla,
    Amerikass' on niin hyvä olla
    Ja helppo herrastella!...



II.


Jäin siis nyt yksinäni kamariin, jossa ison aikaa mietiskelin,
mitä minä teen, lähdenkö Amerikkaan vai enkö. Usein ennen oli tuo
sotapalvelus tullut mieleeni ja olin pelännyt ajatellessani, että
pitäisi sotaan lähteä, ja nyt muuttui pelkoni vielä suuremmaksi, kun
ilmaantui keino päästä siitä vapaaksi.

Minä olin, samoin kuin toverinikin, oppimaton talonpoika. Koulua en
ollut käynyt muuta kuin kylänkoulussa, missä eräs torpan mies oli
opettajana, joka ei osannut lukea paremmin kuin minäkään. Isäni vihasi
kansakoulua, ettei päästänyt minua sinne, vaikka minä olisin mielelläni
mennyt. En siis tiennyt itselläni muita velvollisuuksia olevankaan,
kuin tehdä työtä ja peljätä Jumalaa, jota viime mainittua seikkaa
kuitenkin hyvin vähän ajattelin.

Niin. Siihen päätökseen siis viimein tulin, että mennä Amerikkaan
on hyvä keino päästä vapaaksi sotapalveluksesta ja samalla tulla
äärettömän rikkaaksi.

Korjasin viinapullon pöydältä ja menin tupaan. Äiti istui penkillä ja
luki postillaa. Muuta väkeä ei tuvassa näkynyt.

"Joko isä on tullut kirkosta?" kysyin.

"Jo. Hän äsken tässä sinua kyseli, olisiko ollut sinulle jotain asiaa."

Samassa tuli isä kamarista ja sanoi minulle:

"Haaralassa on nyt kolmivuotias ori, josta tahdotaan kolmesataa
markkaa. Saat mennä sen sieltä hakemaan, jos tahdot."

Minä olin näet usein isääni tahtonut ostamaan minulle hevosen. Mutta
nyt en luullut sitä enää tarvitsevani ja sen tähden sanoin:

"En minä tarvitsekaan enää hevosta. Minä lähden Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti äitini. "Mitä varten?"

"Minkä tähden? Mitä puuttui?" kyseli ihmeissään isä.

"Ei mitään puutu, mutta minä menen sinne sen tähden, ettei tarvitsisi
mennä sotapalvelukseen", vastasin minä vakaasti.

Isä istui penkille ja imeskeli ahkerasti piippuansa. Äiti katsoi
hämmästyneenä minuun ja näin, että kyynel alkoi kiiltää hänen
silmissään.

"Meneekö sinne ketään muita?" kysyi hän viimein huoaten.

"Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas lähtevät sekä Lavelan Iikka, joka on
ollut siellä ennenkin, lähtee myöskin. Minä menen heidän seurassansa",
selitin minä.

"Mene vaan", lausui isäni hieman värähtävällä äänellä ja meni kamariin.

"Mutta eikö se ole turhaa sinne mennä", sanoi äitini isän mentyä,
"mistä sinä sen paremman Amerikan löydät, kuin sulia kotona on?"

"En mistään, mutta tuo − sotapalvelus", änkytin minä.

"Niin, kyllä sekin on kauheata", sanoi äitini, "sillä minä muistan, kun
noita ruotiryssiä oli ennen kotonani kortteeria, kuinka niitä lyötiin
ja rääkättiin kuten eläimiä. Mutta kauheata se on Amerikkaankin lähteä.
Kuka sen tietää, palajatko sieltä koskaan takaisin."

"Kyllähän se kuolema voi tulla yhtä hyvin täällä kuin sielläkin, jos
se on niin sallittu", muistutin minä, vaan en huomannut sitä, että
sodassakin voi pysyä yhtä hyvin hengissä kuin muuallakin, jos se on
kerran niin sallittu.

"Mutta mitä Anna sanoo?" kysyi äitini. Hän tarkoitti Allanperän Annaa,
joka oli minun morsiameni.

"En tiedä, mutta sanokoon mitä tahansa, menen minä kuitenkin."

"Hän ei suostu sinua odottamaan niin kauvan, kunnes tulet takaisin.
Hänellä on muitakin kosijoita yltäkyllin."

"Tehköön niinkuin haluttaa", vastasin minä ja menin kamariini, jossa
vietin lopun päivää mietiskellen sitä onnea ja rikkautta, jonka olin
kohtaava Amerikassa ja sitä onnellista elämää, jota olin viettävä
sieltä palattuani.



III.


Illalla heitin päällystakin ylleni, sillä kylmä viima kävi pohjosesta,
ja lähdin patikoimaan toista kylää kohden, johon oli puolen virstan
pituinen vainio matkaa.

"Mitähän Anna sanoo?" Tuo lause kaikui alinomaa korvissani, ja sitä
mietiskelin koko matkan, mitä Anna sanoo minun aikeistani. Suostuuko
odottamaan minua niin kauvan, kunnes tulen takaisin, tahi tuleeko
Amerikkaan, jos minä lähetän piletin. Eli jos ei suostu kumpaankaan
ehtoon, niin − mitä sitte tehdä. Ei, sitä en voinut ajatellakkaan,
että Anna voisi minun hyljätä. Olinhan lähes pitäjään rikkaimman talon
poika ja muutenkin arvossa pidetty. Mistäpä saisi toisen sellaisenkaan,
ajattelin.

Anna oli kahdenkymmenen vuotias, kaunis, sinisilmäinen tyttö sekä
varakkaan Allanperän ainoa perillinen. Lapsuudessaan oli hän käynyt
kansakoulua ja siellä saanut semmoisen lukuhalun, että luki kaikki
kirjat, mitä vaan käsiinsä sai. Kehottipa usein minuakin lukemaan
niitä, mutta minulla ei ollut yhtään halua.

En tiedä rakastinko Annaa vai mitä se oli, mutta enemmän hänestä
ainakin pidin kuin muista tytöistä. En tiedä oliko siihen syynä hänen
rikkautensa vai se, että hänestä pitivät kaikki muutkin pojat, eli
taisivat siihen vaikuttaa molemmatkin. Oli semmoinen tapa, että mihin
joku arvokkaimmista pojista meni "likkaan", niin sinne olisivat menneet
kaikki muutkin pojat; ja taas, jos joku poika, vaikkapa köyhäkin, pääsi
jonkun arvokkaamman tytön viereen, niin hänen olisivat ottaneet kaikki
muutkin tytöt.

Varmasti luulin, että Anna suostuu mihin tahansa, ennenkuin eroaa
minusta. Ja jos ei suostu, ajattelin, niin olkoon herran nimessä, onhan
niitä muitakin tyttöjä, kun Amerikasta takaisin tulen.

Näissä mietteissä saavuin Allanperän talolle, ja astuin rohkeasti Annan
kamariin, jossa hän istui pöydänpäässä ja luki jotain kirjaa. Minä
istuin lähelle häntä ja sanoin arvelematta asiani, että minä lähden
Amerikkaan, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.

Anna katsoi kummastuneena minuun, niinkuin ei olisi ymmärtänyt tai
kuullut mitä sanoin. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä kestänyt
hänen katsettansa, vain aloin tarkastella lattian rakoja.

Vihdoin kysyi hän hiljaa, lempeästi:

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä lähden Amerikkaan."

"Minkätähden."

"Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen."

"Onko sotaväessä sitte niin paha olla?"

"En minä tiedä, mutta ei siellä hyvä ainakaan ole olla. − Ja jos vielä
pitäisi sotaan − − −" selitin minä.

Hän loi minuun ylenkatseellisen silmäyksen ja vastasi:

"Sehän olisi oikein mainiota! Sehän on jokaisen Suomen nuorukaisen
velvollisuus, mennä sotaan, silloin kuin tarvis vaatii?"

"En tiedä, mikä velvollisuus on, mutta Amerikkaan minä ainakin menen.
Ja onhan tapana sanoa, ettei sota yhtä miestä kaipaa", vastasin minä.

"Eikös teitä mene nytkin koko kolme reipasta miestä, ja jos kaikki
ajattelisivat sillä tavalla niinkuin sinä, niin pian ei olisi Suomessa
yhtään sotamiestä", sanoi Anna katkerasti hymyillen.

Minä en osannut siihen mitään vastata. Sentähden kysyin:

"Sinä et siis lupaa odottaa minua siksi, kun tulen takaisin?"

"En, minä en sido itseäni sellaisiin lupauksiin", vastasi hän vakaasti.

"Etkö lähde Amerikkaan, jos minä lähetän piletin?"

"En."

Tuommoista vastausta en ollut odottanut, jonka tähden vähän hämmästyin
sitä kuullessani. Itserakkauteni sai siitä hyvän kolhauksen.

Mutta minä tahdoin näyttää etten ollutkaan yhden tytön nurru ja nousin
ylös tuolilta, pois lähteäkseni, ja sanoin:

"Hyvästi nyt sitte, jos ei enää toistansa tavata."

"Hyvästi..." vastasi Anna minuun katsomatta.

Seisoin vielä ovensuussa hetkisen ja odotin, että Anna ehkä peruuttaa
sanansa, mutta hän katseli vaan ulos ikkunasta, eikä näyttänyt minulle
kasvojansakaan.

Lähdin pois, vaan käännyin vielä ovessa ja sanoin: "Jos ehkä kadut
päätöstäsi, niin ilmoita minulle ja minä annan vielä anteeksi."

"Mene, mene, sinä maasi hylkääjä − petturi, − heittiö − − −!" kuului
minun jälkeeni.

Nopein askelin riensin pois, taakseni katsomatta.

Matkalla jo kuitenkin kaduin, etten häntä paremmin suositellut. Hän
kyllä olisi suostunut odottamaan minua siksi, ajattelin, kun tulisin
takaisin Amerikasta. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä, sillä välimme
oli jo rikkoontunut.



IV.


Pian oli kaksi viikkoa kulunut, joka oli meillä valmistusaikaa.
Runsaasti valmistettiin minulle matkatarpeita, niinkuin vaatteita,
sukkia ynnä muuta, mutta salaisesti vaan, etteivät kyläläiset olisi
saaneet mitään vihiä asiasta. Mutta yhtä kaikki tiettiin pian koko
kylässä meidän aikomuksemme. Useat tuttavistani kehottivat minua
heittämään hiiteen koko Amerikan, vaan en ottanut heitä kuullakseni,
vastasin vaan, että itse minä parhaiten asiani tiedän.

Tuhat markkaa sain minä isältäni matkarahoiksi. Niitä en kuitenkaan
olisi niin paljon matkalla tarvinnut, vaan hän antoi sentähden, ettei −
niinkuin hän sanoi, − tarvitse nälkään kuolla, jos ei kohta satu työtä
saamaan, kun perille pääsee.

Me olimme päättäneet mennä aina Kaliforniaan saakka, sillä Lavelan
Iikka sanoi siellä olevan parhaimmat työpalkat. Siis lyhintä tietä
rikkauteen, onneen ja kunniaan.

Kodissani ei ollut sanottavasti iloiset ajat käsillä. Mykkänä ja
sanatonna käveli isäni edestakaisin kamarissaan tai kuleskeli väen
luona pellolla, vaan sanallakaan ei hän estänyt tai kieltänyt minua
lähtemästä. Oli vaan sanonut äidillenikin, kun tämä oli kehottanut
häntä estämään minua:

"Kun lapsi saa, mitä hän tahtoo, niin se on vaiti."

Äitini itki melkein päivät pitkät sekä pyysi ja rukoili minua pysymään
kotona ja heittämään mielestäni pois koko Amerikan. Mutta ei, minä
pysyin vaan itsepintaisesti päätöksessäni ja valmistelin itseäni matkaa
varten.

Tulipa viimein lähtöpäivä. Se oli torstai. Illalla piti lähteä Vaasaan,
josta seuraavan päivän illalla tiettiin laivan lähtevän Ruotsiin. Sillä
meidän tuli matkustaa.

Sydämmeni alkoi levottomasti sykkiä ja suru tahtoi väkisenkin vallata
mieleni. Monta kertaa olin jo katkerasti katunut, kun olinkaan
päättänyt lähteä Amerikkaan, ja nyt, kun oli lähdönaika pian käsissä,
toivoin että joku ihme tapahtuisi, ettei tarvitsisi lähteäkään.
Tosin ei minulla ollut mikään pakko lähteä, mutta kun kerran olin
tyhmyydessäni niin päättänyt ja kun minun puuhani oli jo melkein
jokaisella tietona, niin en enää kehdannut päätöstäni peruuttaa.
Toivoin että isäni minua estäisi ja pyytäisi menemästä, mutta
kiusakseni ei hän puhunut yhtään sanaa, ei kieltänyt eikä käskenyt.
Antoi vaan minun elää ja olla, niinkuin itse halutti.

Nyt vasta tulin oikein huomaamaan, kuinka hyvä koti minulla oli. Kuinka
rakkailta tuntuivat minusta kaikki paikat, joista en ennen ollut
mitään huolinut. Surumielin katselin pihlajia, jonka lapsuudessani
olin istuttanut ja jota usein olin repinyt ja raiskannut, vaan joka
nyt näytti niin tutulta ja rakkaalta! Surumielin katselin ympärilleni,
kun joka paikassa näin vaan tuttuja esineitä; tuossa oli penkki, jolla
olin niin monta kertaa istunut, ja tuossa pöytä, jossa- olin niin
usein syönyt, sekä tuolla takka, jossa olin lämmitellyt. Ne näyttivät
niin hauskoilta ja rakkailta! Surumielin muistelin entistä elämääni,
kun olin elänyt kuten pakana. Pyhäpäivät olin juonut ja tapellut sekä
arkipäivät tehnyt työtä sen toivon elähyttämänä, että taas tulee pyhä.
Ja nyt, kun ehkä voisin paremmin elää, täytyy minun lähteä pois koko
maasta!

Puolenpäivän aikana tuli Lavelan Iikka meille, sillä hänen oli määrä
tulla minun kanssani meidän hevosella Vaasaan.

Olin melkein vihoissani Iikalle, sillä minä katsoin hänen syyksensä
koko Amerikkaan menon, hän kun oli ensin viekoitellut Allilan Jaskan ja
Perämäen Tuomaan, jotka sitte saivat minunkin tuumaansa suostumaan.

"No, miltä nyt tuntuu, kun pitää lähteä pois kotoa?" kysyi Iikka
minulta.

"Tuntuu siltä, etten tee siinä aivan oikein", vastasin minä, koettaen
salata tyytymättömyyttäni.

"Kuinka niin?"

"Haluni päästä sotapalveluksesta vapaaksi käskee minua Amerikkaan,
mutta velvollisuuteni käskee minua jäämään kotia."

"Kyllä ne semmoiset velvollisuudet pian haihtuvat matkalla, kun näet
semmoisia, joita et täällä koskaan näkisi; esimerkiksi suuria ja
komeita kaupunkeja, joiden suhteen Vaasa on kuin joku kylä räysä",
toimitti Iikka.

Vaan en minä olisi huolinut hänen kaupungeistansa, kun vaan olisin
kehdannut jäädä kotia.

Iltapäivällä tulivat Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas meille.
Vanhempansa olivat heillä saattomiehinä. Tuomas oli jo aika hutikassa
ja hän tuli laulaen:

    Eikä ne pojat talojansa asu,
    Ne lähtevät Amerikkaan;
    Siell' on jo monen mamman poika
    Ja monen mamman likka.



V.


"No, eikö nyt ruveta pojat lähtemään?" haasteli Iikka meille illalla,
kun istuimme pöydän ympärillä ja joimme kahvipunssia.

"Lähdetään, − lähde−tään", sopersi Tuomas ja yritti nousta seisoalleen,
mutta ei tahtonut oikein onnistua. "Sinä nyt olet mies, kun et pääse
penkiltä ylös. Amerikkaan äijä aikoo lähteä eikä pysy seisomassa,"
pilkkasi Allilan Jaska.

"Kuka? Minäkö? − Enkö minä ole mies? − Tahdotko koettaa?" ja Tuomas
hapuili kiinni Jaskan takinkaulukseen.

"Enkö uskalla? Tiedätkö sinä, retkale, kuka minä olen?" huusi Jaska ja
tarttui Tuomaan rinnuksiin.

Kelpo painiminen syntyi, mutta Tuomas oli niin juovuksissa, että Jaska
hänen pian löi lattiaan kuin silakan. Tuomas kirkui ja potki hänen
allansa kuin sammakko ja hapuili jo tupestansa puukkoa, mutta Iikka
meni väliin ja erotti heidät.

"Olkaa siivolla pojat", sanoi hän, "älkäät nyt tapelko juuri
viimeisellä hetkellä, kun pitää yhdessä lähteä niin pitkälle matkalle.
Menkää pihalle, siellä jo hevoset odottavat valmiina."

"Mennään vaan, mennään vaan", paneskeli Tuomas leppyneenä, "ei huolita
tapella, ei."

Käsikaulassa he sitte lähtivät pihalle, laulaen:

    "Amerikanmaa se on lämmin maa,
    Mutta Suomi on vilun arka":
    Amerikan pojat ne surkuttelee;
    "Voi Suomen tyttö parka!"

Minä menin kamariin sanomaan isälleni jäähyväisiä. Toivoin vielä, että
hän pyytäisi minua jäämään kotia. Mutta ei, hän vaan neuvoi ja varoitti
minua välttämään kaikkea pahaa, elämään rehellisesti ja siivosti sekä
pitämään Jumala alati mielessäni. Lopuksi sanoi hän vielä: "Jos sinun
on siellä paha olla eikä ole varoja, että pääsisit takaisin, niin
kirjoita vaan minulle, kyllä minä lähetän rahaa."

Minä lupasin sen ja jäähyväiset sanottuani menin tupaan, jossa jättelin
hyvästi veljeni, siskoni ynnä palveliat, jonka jälkeen menin pihalle,
jossa äitini jo valmiina odotti, sillä hän tuli minua kyytiin.

Sanaa sanomatta nousin rattaille äitini viereen. Kyyneleet tulivat
silmiini, vaikka koetin salata liikutustani. Vaan Tuomas alkoi laulaa
rallatella:

    Niinkuin se vesi kiehuvass' koskess'
    Kiven ympäri kiertää,
    Niin mun nuori sydämmeni
    Maailmalle rientää.

Ja niin sitä sitte lähdettiin!

Usein katsoin taakseni, niin kauvan kuin kotini oli näkyvissä. Tuo
hyvä, rakas koti, jossa olin syntynyt ja kasvanut, vaan jota en ollut
ennen rakastanut. Kyynel vierähti taas poskelleni, kun ajattelin, että
jos en enää milloinkaan tulisi sitä näkemään.

Tuomas ajoi kun riivattu, että me töin tuskin häntä seurasimme.
Tavantakaa vinkui piiska hänen kourassansa. Lauluillansa säesti hän
rattaiden jyrinää ja piiskansa pauketta:

    Laiva se seilaa Vaasan rantaan
    Ja siihen mä itseni lastaan;
    Kun Suomi ei voi elättää,
    Näin hurjaa mamman lasta.

Äänetönnä ajoin minä äitini kanssa perässä. Emme puhuneet kumpikaan
paljon mitään. En kehdannut hänelle suruani ilmoittaa, kun Lavelan
Iikka istui perällä ja olisi kenties kuullut puheeni, enkä myöskään
tahtonut äitini murhetta lisätä, purkamalla hänelle omani, että vasten
tahtoani Amerikkaan lähden. Usein näin kyyneleet hänen silmissänsä,
vaikka hän koetti niitä salata.

Oli jo myöhäinen ilta. Aurinko oli vaipunut metsän taakse. Ilma oli
tyyni ja kaunis; väliin joku tuulen hengähdys kulki ruisvainioiden
yli, saattaen viljan vähän kohisemaan. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt
muu kuin rattaiden kolina ja Perämäen Tuomaan laulut ynnä kokkapuheet,
joita hän lasketteli vastaantulijoille:

    Amerikan heijuni valkoista tukkaa
    Tuuli huiskuttelee;
    Kun hän kävelee maata ja vettä
    Ja mua vaan muistuttelee.

Kello neljän ajoissa aamulla saavuimme Vaasaan, jossa meidän täytyi
oleskella koko seuraavan päivän, sillä vasta illalla sanottiin laivan
lähtevän rannasta.



VI.


Ei ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä
päivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa.
Raskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen
vieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä
väliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa,
mutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin
mielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta.
Minusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat,
olisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle,
sillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei
tehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin
olisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin
leikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.

"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?"

Heräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän
torpparin.

"Päivää, päivää", vastasin minä.

Jussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:

"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut
hulluksi."

"Kuinka niin?" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi
eläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä.
Heitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista
jälkeenpäin."

"Sitä olen itsekin tässä miettinyt", vastasin minä alakuloisesti,
"mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt.
Kaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun
Amerikaan lähdin."

"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!" huudahti Jussi.
"Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo
ja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan
joita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte
aijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?...
Vielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla
rikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit
sen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi
sotapalveluksessa oleskella."

"Ja lyönpä vetoa", jatkoi Jussi innostuneena, "lyönpä vetoa, että, jos
nyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi
rannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka
astuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva
sydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä
vähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia
hassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka
juoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä
vaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole
hyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi
soimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä
voit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne
on lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja
ahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä
ja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en
jouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele
tarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan."

Oli jo ilta.

Tultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:

    Vuorten takaa välkähtelee
    Sinilammin pinta.
    Isäimme maata varjella;
    Mikä on sen rakkahinta.

En saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan
katsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen
maalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden
olutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.

Jäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.

Sotamies lauloi:

    Isäimme verellä Suomenmaa
    On monasti kostutettu,
    Urhojen maassa on tämäkin poika
    Urhoksi kasvatettu.

"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava
olutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi
sotaan", pilkkasi talonpoika.

"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis'
ja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu
liitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan
että:

    "Uljaasti pojat ampumakentältä
    Kotiansa marssi;
    Kivääri oli lämpöinen, kuin
    Heilani käsivarsi."

Lähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:

    Sinisilmän lammin rannalla
    Olen minä kasvatettu!
    Suomen saaren vartijaksi
    Olen kouluutettu.

Kiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö
− − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.

Minä olin tehnyt päätökseni.



VII.


Tultuani majapaikkaan, oli siellä surkea hätä, missä minä olin. Lavelan
Iikka oli jo lähdössä etsimään minua kaupungilta, sillä laivan oli
määrä pian lähteä.

"Nyt oli jäädä myöhäiseksi. Laita pian itsesi valmiiksi, laiva lähtee
tuossa paikassa", saneli Iikka.

"En minä lähde Amerikkaan", sanoin minä vakaasti.

"Mitä?" kysyi Iikka hämmästyneenä.

Toisetkin katsoa töllöttivät kummastuneena päälleni.

"Minä en lähdekkään Amerikkaan", toistin minä.

"Mitä varten? Minkä tähden? Mihin sinä menet?" kyselivät toiset
hämmästyneinä.

"En minä mene mihinkään muualle kuin kotiin."

"Pyörtäisitkö matkalta!" huudahti Tuomas, "sittehän sinulla nauraisi
hevosetkin, mitä sitte ihmiset!"

"Naurakoon, vaikka nauraisi koko maailma, kun itse vaan tiedän, että
oikein teen."

"Kyllä se onkin oikein, että lähdet kotiin", sanoi äitini tyytyväisenä.

"Minä en kääntyisi takaisin, vaikka saisin parhaan talon meidän
pitäjästä, kun olen kerran lähtenyt", sanoi taas Tuomas.

"Samat sanat, vaikka hiukka harvempaan", yhtyi Jaskakin.

"En kiellä enkä käske teitä, saatte tehdä niinkuin itse haluatte,
mutta minä en seuraa teitä, muuta kuin satamaan asti", sanoin minä
päättävästi.

"Enkä minä olisi uskonut sinua noin pelkuriksi, vaikka sitä olisi sata
suuta sanonut", virkkoi Tuomas melkein vihoissaan.

"Mutta etkö enää muistakkaan, että sinun pitää sotapalvelukseen?"
muistutti Allilan Jaska minulle.

"Menen sinne vaikka kymmeneksi vuodeksi, ennenkuin Amerikkaan",
vastasin minä huolettomasti.

"Älä sinäkään Jaska lähde, tule vaan kotiin", pyyteli Allilan emäntä.

"En, en, vaikka äkehiä sataisi ja piikit alaspäin, niin minä en lähde
kotia", vastasi Jaska mahtavasti.

Lavelan Iikka otti kapsäkkinsä ja meni ovelle.

"Lähdetään nyt pojat tahi jäämme tänne kaikki."

Jaska ja Tuomas ottivat kumpikin kapsäkkinsä ja menivät ulos Iikan
jälkeen. Me toiset lähdimme myös heidän perässään satamaan, katsomaan
heidän lähtöänsä sekä sanomaan jäähyväisiä.

Tultiin sitte satamaan, jossa tuo surullinen hyvästijättö tapahtui.
Allilan ja Perämäen emännät ne itkeä tihuuttivat, että olisi luullut
vedeksi sulavan, ja pyysivät poikiansa edes kirjoittamaan hyvin usein
kotiin sekä tulemaan pian itsekin takaisin. Alakuloisina seisoivat
isännätkin siinä, vaikka eivät kehdanneet näyttää suruansa itkemällä
niinkuin vaimot; mutta ei paljo toisinkaan ollut. "Mutta minkä tähden
sinä oikeastaan et lähdekään, vaikka oli niin vahva aikomus?" kysyi
Tuomas minulta hyvästellessään.

"En minä tiedä oikein itsekään, mikä siihen on syynä, mutta minulta
on kadonnut kokonaan matkahalut. Lähteä Amerikkaan tuntuu minusta
samalta kuin mennä seilailemaan tuonne aavalle merelle synkässä
pimeydessä raivokkaan tuulen puhaltaessa", selitin minä ja lisäsin:
"Toivon kuitenkin että olemme hyvät ystävät, kuten ennenkin; ehkä vielä
tapaamme toisemme. Ja pyydän vielä, että ilmoitatte itsestänne minulle,
kuinka siellä rupeaa aikanne kulumaan ynnä muuta."

"Sen me teemme", vastasi Allilan Jaska, "mutta sinun pitää myöskin
kirjoittaa, kuinka täällä asiat kulkee, varsinkin nuorison seassa."

Minä lupasin sen, jonka jälkeen erosimme. Toverini astuivat
laivaan, joka vähän ajan kuluttua lähti rannasta, erotti heidät
synnyinmaastansa, viedäksensä vieraalle maalle "puuveitsellä hopeaa
vuolemaan."

Mykkinä ja sanattomina seisoimme rannalla, silmät tähdättynä laivaan
niin kauvan, kuin vaan se oli näkyvissä...

Sinne menivät minun toverini, minun lapsuuteni ystävät ja
leikkikumppanit! − kohden kohtalonsa koukertelevia polkuja.

Alakuloisina, hiljaisina lähdimme astelemaan rannasta majataloa kohden.
Sinne tultua mielivät toiset olla siellä yötä, vaan minä tahdoin, että
piti lähdettämän kohta kotiin, sillä ei minua huvittanut enää olla
kaupungissa. Ja viimein sainkin heidät suostumaan.

Yö oli tyyni ja raikas. Kylmä hallanhenki leijaili ilmassa, laaksot ja
alangot olivat vaaleanharmaan sumun peitossa. Mutta me olimme hyvästi
vaatetetut, että ilman vilustumista voimme istua rattailla.

Hevosella, joka lähes vuorokauden oli seisonut kaupungissa, oli hyvä
halu laskettaa kotia kohden ja koska minullakin oli palava halu kotiin,
niin kuljimme aika vauhtia, että toiset tuskin seurasivat. Väliin
annoin hevosen kävellä, sillä en tahtonut liiaksi sitä rasittaa, mutta
hetki käveltyänsä lähti se taas juoksemaan ilman käskemättä.

"Minkätähden lähditkään kotoa, kun ei kerran tehnyt mielesi
Amerikkaan?" kysyi äitini minulta, kun olimme jo lähellä kotoa.

"Mistä sen tiedätte, tekikö mieleni vai ei?"

"Kyllä minä sen huomasin silloin varsinkin, kun lähdettiin."

"Sen tähden kun ei isä yhtään minua kieltänyt eikä estänyt menemästä."

"Mitä sinun tarvitsi siitä huolia, vaikka ei hän kieltänytkään, näithän
sen kyllä muutenkin, ettei hän olisi sinua päästänyt mielellänsä?"

"Niin kyllä, mutta hänellä olisi ollut aina hyvä syy, siihen sopivassa
tilaisuudessa sanoa, että miksi et silloin mennyt Amerikkaan, kun
uhkasit?"

"Mutta onhan hänellä nyt yhtä hyvä tilaisuus niin sanoa, jos tahtoo?"

"On kyllä, parempikin, mutta − minä voin kärsiä." Ajoimme vähän matkaa
ääneti, kun äitini taas kysyi: "Mikä sinun siellä Vaasassa sai sille
päälle, ettet lähtenytkään Amerikkaan?"

"Minä tulin huomaamaan, että minulla on isänmaa, jonka hyväksi minun
tulee elää, taistella ja kuolla", vastasin minä.

Äitini ei puhunut koko matkalla enää monta sanaa, istui vaan äänetönnä
ja − mietti.



VIII.


Yön hiljaisuus vallitsi kartanolla, kun saavuimme kotiin. Ei näy elävää
olentoa, ei kuulu hiiskahdustakaan; kaikki nukkuvat sikeässä unessa.

Jäin laskemaan hevosta talliin, kun äitini meni kolkuttamaan ovea.
Isäni tuli avaamaan. Kummastuneena katseli hän portailta minua kohden
ja kuulin hänen äidille jotain puhuvan, mutta en erottanut hänen
sanojansa. Sen jälkeen menivät he sisään.

Saatuani hevosen talliin, menin minäkin tupaan. Vanhempani olivat
menneet kamariin. Otin kamarini avaimen ja menin maata.

En ole koskaan niin sydämmestäni kiittänyt Jumalaa, kuin tein sinä
iltana. Kiitin hartaasti häntä, kun oli silmäni avannut näkemään sen
tyhmyyden, jonka aijoin tehdä, ja saattanut minun huomaamaan, mikä on
isänmaa, synnyinmaa.

Hauskalta tuntui taas maata omassa vuoteessani, omassa kamarissani ja
omassa kodissani! Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa useita vuosia
ja nyt palannut taas kotiin.

Yksi seikka minua vaan harmitti; nimittäin se että, mitä kyläläiset
sanovat, kun takaisin tulin. Pelkuriksi varmaankin julistavat minua
kaikin puolin ja sanovat, etten uskaltanut lähteä, vaikka olin niin
touhussa. Mutta sanokoot mitä tahansa, ajattelin, kotona minä nyt
ainakin olen, enkä sieltä enää lähde − jos ei Anna − − −

Niin Anna!

Kuinka suloiselta tuntui, ajatella Annaa, tuota herttaista Annaa,
jonka jalon luonnon nyt vasta oikein tunsin. Tosin tiesin hänen minua
kiusaavan hyvän aikaa, ennenkuin antaa erehdykseni anteeksi; mutta
tiesin myöskin, että kun minä katuvaisena ja nöyränä menen hänen
eteensä niin ei hän minua hylkää, − kyllä hän minusta sen verran pitää.

Näissä autuaallisissa mietteissä nukuin viimein makeaan uneen.

Aamulla kun heräsin, oli kello jo kahdeksan. Kirkkaasti paistoi aurinko
ikkunasta sisään: pääskyset lentelivät liverrellen taivaalla. Kiiruusti
puin vaatteet päälleni ja menin tupaan.

Isä istui pöydän luona penkillä ja imeskeli tyytyväisenä piippuansa.
Äiti askaroitsi takan luona keittäen kahvia. Väki oli mennyt jo työhön.

"No, nytkö sinä jo nousit, mikset maannut edes puolipäivään", sanoi
äitini hymyillen ja nosti kahvipannun tulelta.

"Olihan sitä jo siinäkin", vastasin minä ja menin penkille istumaan.

Häpesin vähän isääni, etten kehdannut alkaa puhetta.

"Takaisinko sinä tulitkin?" kysyi hän vihdoin.

"Niin tein", vastasin minä hiljaa.

"Siinä teit oikein miehen työn, jota et koskaan tule katumaan", sanoi
hän.

Otin matkarahat taskustani ja vein ne isälle, vaan hän ei ottanut
niistä kuin puolet.

"Tuon viisisataa markkaa saat pitää itse, että saat ostaa sen hevosen
ja mitä muuta tarvitset, koska olit niin kunnon mies ja tulit
takaisin", sanoi hän, tarjottuaan minulle rahoja.

Minä otin rahat vastaan, kiitin saatuani ja vein makuukamariini
piirongin lootaan tarkasti tallelle.

Joimme sitte kahvia ja isä tarjosi minulle viinaakin, mutta minä olin
päättänyt, etten koskaan sitä enää juo, enkä siis ottanut sitä vastaan.
− Puolipäivän aikana, kun väki tuli syömään, hämmästyivät he suuresti
nähdessään minut. Äiti ei ollut aamulla virkannut mitään takaisin
tulostani.

"Mitä helkkaria, näenkö minä aaveita keskipäivällä vai mikä sinä olet?"
kysyi renki Jussi totisena, seisoessaan minun edessäni lattialla.

Minä purskahdin nauramaan.

"Onko sinulta varastettu matkarahat?" kysyi joku.

"On puolet, toiset puolet jätettiin kukkaroon."

"Mutta sepä ei ollutkaan mikään konna!" arveli renki Jussi.

"Ei, hän oli oikein ihmisystävä", lisäsi eräs päiväläinen.

Ja siihen uskoon he jäivät sillä kertaa, että minulta oli viety puolet
matkarahoista ja että olin sentähden takaisin palannut.



IX.


Illalla lähdin taas Allanperään, hieromaan sovintoa Annan kanssa.
Matkalla kuvailin sitä hämmästystä, joka Annan oli kohtaava, nähdessään
minun taas ihka elävänä edessään, vaikka hän luuli minun menevän jo
toisella puolen merta. Kuinka iloiseksi hän tulee, ajattelin, kun
kuulee minusta tulleen miehen, minusta joka ennen olin juomari ja
tappelia, vaan nyt raitis ja innokas isänmaan rakastaja.

Pelkäsin, että ehkä ei Anna olekkaan kotona, vaan on mennyt kylälle
jonkun tuttavansa luo yöksi, tai on jossain muualla; mutta pelkoni
haihtui pian, kun tulin lähelle taloa, sillä Annan kamarissa näkyi
valkea. Sykkivin sydämin astuin portaita ja menin porstuaan, mutta
sinne pysähdyin, sillä kamarista kuului laulu. Erotin seuraavat sanat,
jotka Anna lauloi hiljaisella, surullisella äänellä:

    Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa,
    Paennut taistelua on, tuo kurja sulho kulta.
    Mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan
    Ja veljein toivon pettänyt, ja isiensä maan.

En ollut koskaan ennen kuullut tuota laulua ja se koski minuun nyt
kipeästi. Tuntui siltä kuin olisi tuo värssy sepitetty aivan minua
varten. Hyvän aikaa seisoin porstuassa ja arvelin uskallanko astua
sisälle ollenkaan, vaan viimein rohkaisin mieleni ja menin kamariin.
Anna istui pöydän luona ja selaili vähäistä kirjaa.

"Ryyti!" huudahti hän hiljaa ja katseli kummastuneena minua.

Minä en puhunut mitään; menin vaan pöydän päähän tuolille istumaan,
likelle häntä.

"Etkö sinä ole mennytkään?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Olen, mutta olen tullut jo takaisinkin", vastasin minä hymyillen.

"Mistä olet pyörtänyt?"

"Vaasasta."

"Minkä tähden?"

"Sinun tähtesi."

Anna vilkasi punastuen minuun. Sitte hän kysyi:

"Etkö minkään muun tähden?"

"Velvollisuuteni tähden."

"Mikä velvollisuus sinulla sitte on?"

"Rakastaa isänmaatani ja mennä sotapalvelukseen."

"Etkö sitä ennen ole tietänyt?"

"En."

"Kuka sen sinulle Vaasassa sanoi?"

"Sydämmeni."

Hetkisen äänettömyys syntyi. Anna katseli väliin kirjaa, väliin minua.
Tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillansa.

"Etkö aijo enää lähteäkään Amerikkaan?" kysyi hän viimein tarkasti
minua katsellen.

"Se riippuu siitä, annatko sinä erehdykseni anteeksi?"

"Annan."

"Ja tuleeko meistä yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin?"

"Paremmatkin, jos tahdot."

"Ja tulevalla viikolla menemme kihloille?"

"Niin − ja Amerikkaan ei koskaan!" C Minä olin onnellinen mies
maanpäällä!



X.


Pari kuukautta oli kulunut yllämainituista seikoista. Se ei ole pitkä
aika, mutta suuren muutoksen oli se vaan tehnyt minun elämässäni; minä
näet olin jo naimisissa sekä kotivävynä Allanperässä. Kun Anna oli
ainoa tytär ja myöskin ainoa perillinen talossa, niin tahtoi Allanperän
isäntä minun muuttamaan heille ja lupasi antaa minulle ja Annalle talon
sekä tavarat ja ruveta itse vaimonsa kanssa syytingille. Minä tietysti
suostuin kauppaan ja muutin Allanperään.

Allilan Jaskalta ja Perämäen Tuomaalta oli tullut jo yksi kirje
kumpaiseltakin heidän kotiinsa, jotka he olivat lähettäneet heti
perille päästyänsä, ja joissa he ilmoittivat terveinä tulleensa
Kaliforniaan, mutta minä en ollut saanut heiltä vielä kirjettä.

Niinkun jo sanoin, oli pari kuukautta kulunut siitä kun toverini
lähtivät Amerikkaan. Olin vasta muutaman päivän ollut Allanperässä, kun
menin hakemaan kauppiaasta sanomalehtiä, joita meille tulikin oikein
kosolta. Minulle annettiin sieltä kirje, joka oli tuleva Allilaan. Se
oli lakattu mustalla lakalla ja postimerkeistä päättäen luulin sen
tulevan Amerikasta. Minua vapisutti, ajatellessani että se on Jaskan −
kuolon kirje.

Kiiruusti tempasin sanomalehdet tiskiltä ja lähdin patikoimaan kotiini.
Sinne tultuani viskasin sanomalehdet pöydälle ja sanaa sanomatta
riensin Allilaan itse viemään tuota kirjettä, että saisin kuulla sen
sisällön.

"Kas, joko Jaskalta taas kirje tulee!" huudahti Allilan emäntä
iloisesti kuin näki kirjeen minun kädessäni.

"Kyllä se sieltä päin tulee, mutta minä luulen, ettei se kerro hauskoja
asioita", vastasin minä.

"Kuinka niin?" kysyi emäntä vähän hämmästyen.

"Siinä on musta lakka", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.

"Oi Jumala, hän on sitte kuollut!" huudahti emäntä ja kirje putosi
hänen kädestänsä lattialle.

"Musta lakka, − murheen lakka", sanoi isäntä ja otti kirjeen lattiasta,
käänteli ja katseli sitä kädessään, uskaltamatta avata.

"Avaa nyt se, että kuulee mitä siinä on", kiiruhti emäntä vaikeroiden.

"En minä taida sitä lukea", sanoi isäntä, mutta avasi kuitenkin sen ja
antoi minulle.

Minä luin seuraavan:

 Kaliforniasta, lokakuulla v. 188−.

 Kunnioitettava isäntä.

 Tässä lähestyn teitä tuhansilla terveisillä ja onnentoivotuksilla
 ja ilmoitan, että olen terve ja voin hyvin, jota kallista Herran
 armolahjaa toivotan teillekin kaikesta sydämmestäni.

 Suureksi surukseni täytyy minun ilmoittaa, että poikanne Jaska ei
 ole enää elävitten joukossa, vaan hän on mennyt sinne, johon meidän
 kaikkein pitää mennä, −− hän on kuollut. Kymmenen päivää vaan oli
 kulunut siitä, kun pääsimme perille, niin meni hän merelle kalastamaan
 erään toisen miehen seurassa, ja sitte ei heitä nähty. [Tositapauksen
 mukaan.] Varmaan ovat he joutuneet meren pyörteeseen, joka on niellyt
 heidät pohjattomaan kitaansa, mikä täällä usein tapahtuu.

 Nöyrimmästi pyydän, ettette kovin tätä sure, sillä ei se mitään
 hyödytä; se oli Jumalan sallima ja meidän tulee nöyryydellä ja
 kiitoksella ottaa vastaan kaikki, mitä hyvä Isä meille armostansa
 antaa. Kuollut hän olisi siellä kotimaassakin, kun hänen aikansa oli
 kerran tullut; eikä sitä olisi voinut kukaan estää, kun se oli kerran
 Jumalan tahto.

 Ja ei nyt muuta kuin hyvästi ja eläkää terveenä sekä unhottakaa
 kadotettu poikanne.

 Kunnioituksella

 _Iisakki Lavela_.

Kuvapatsaan kaltaisina seisoivat Allilan vanhukset lattialla, minun
edessäni. Viimein emäntä purskahti valtavaan itkuun ja meni kamariin.

"Niin se on, että jos ei Jumala saavuta, niin hän tulee vastaan", sanoi
sitte isäntä ja alkoi marssia pitkin lattiaa.

Surumielin seisoin minäkin siinä, yhä katsellen kirjettä, joka oli
vielä kädessäni ja joka hautasi minulta ystäväni näkemisen toivon.

Vein kirjeen pöydälle ja sanoin isännälle, joka yhä käveli ajatuksiinsa
vaipuneena lattialla, hyvästi ja lähdin pois.

"Nyt on Allilan Jaska kuollut Amerikassa", sanoin minä Annalle,
tultuani Allanperään.

"Kuollut!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Mitä? − Kuka kuollut on?" kysyi isäntä hätäisesti.

"Allilan Jaska", toistin minä.

"Millä tavalla?"

"Hukkunut."

"Matkallako?"

"Ei. Hän on ollut kymmenen päivää perillä ja sitte mennyt erään toisen
miehen kanssa kalastamaan merelle eikä heitä ole tullutkaan takaisin",
selitin minä.

"Voi Jaska parka, mihin menit kuolemaan!" huokasi Anna suruisesti.

"Voi poika parkaa!" huokasi isäntäkin ja lisäsi: "Hän lähti pakoon
kuolemaa ja se tulikin hänelle vastaan."

"Niin, − hän meni ojasta allikkoon", sanoin minä surumielin.



XI.


Kolme viikkoa sen jälkeen sain minä Perämäen Tuomaalta vastaanottaa
seuraavan kirjeen:

 Kunnon toverini!

 Koska minulla vihdoinkin on sen verran aikaa, niin koetan kirjoittaa
 töhrätä sinulle muutamia riviä. Ensiksi lähetän sinulle terveisiä niin
 paljon, kuin vaan haluat, ja toiseksi ilmoitan, että olen terve kuin
 pukki, sekä toivon, ettei sinunkaan ruokahaluasi mikään haittaisi.

 Tahdot kai tietää, mimmoinen minun on täällä olla? Siihen voin minä
 vastata, että kyllä täällä aika kuluu muuten, mutta ehtimiseen täytyy
 lauleskella että:

    Amerikan maa se on avara,
    Mutta Suomi on synnyinmaani;
    Sinne jäivät suremaan
    Mun rakkaat vanhempani.

 Olet kenties jo kuullut, kuinka Allilan Jaskan täällä kävi? Minä en
 ymmärrä, mihin hiiteen se poika on joutunut, sillä minä en usko,
 vielä ainakaan, että hän on mereen mennyt ja odotan joka hetki häntä
 takaisin. On niin ikävällinen elää noiden p—run hurrien ja harrien
 seassa, jotka eivät ymmärrä selvää Suomen kieltä, enemmän kuin pässit
 siellä Suomessa. Lavelan Iikan pitää aina tulkita heidän puheensa
 minulle ja minun puheeni heille.

 Rahaa täällä saa kyllä kokoon, joka vaan yrittää, mutta työtä pitää
 tehdä niinkuin härkä eli muuten ei tule mitään, sillä ei täällä saa
 laiskamato yhtään vaivata tai ajetaan työstä pois. Ja jos täällä rahaa
 saa, niin helposti sen saa menemäänkin, sillä täällä on juotavia jos
 jotakin sorttia.

 Eräänä päivänä, se oli muistaakseni sunnuntai, menin minä Lavelan
 Iikan kanssa kapakkaan, jossa tietysti join itseni aika humalaan.
 Sitte tuli minulle erään ruotsalaisen miehen kanssa riita, joka
 viimein nousi siihen määrään, että hän antoi minulle kelpo
 korvapuustin. No, mitäs tästä; minä koettelin myöskin voimiani ja
 sivalsin häntä korvalliselle, että hän lensi toiselle puolen huonetta
 ja särki vielä tuolin mennessänsä. Siitäkös hän suuttui, sieppasi
 puukon ja alkoi sillä minua ahdistamaan, niin ettei minulla ollut
 muuta neuvoa kuin ottaa myöskin puukko, jolla sitte vedin hänen
 käsivartensa halki. Mies erkani heti ja laittoi minun linnaan. Siso!
 ajattelin minä, jos tuo mies kuolee, niin ripustetaan minut nuoran
 jatkoksi koko mies ja asetetaan kauniisti killumaan taivaan ja maan
 välille. Et voi ajatellakaan Ryyti, kuinka minun kävi harmikseni, jos
 pitää tuommoisella kuolemalla kuolla. Ennen olisin tapellut vaikka
 tuhatta vihollista vastaan siellä Suomessa, ennenkuin olisin mennyt
 tuohon epävarmaan paikkaan seisomaan.

 Neljä päivää olin istunut vankeudessa, kun minua vietiin
 tutkittavaksi, mutta kaikeksi onneksi ei vastustajani tullutkaan
 saapuville, vaan oli pötkinyt tiehensä haavoinensa. Minä pääsin siis
 vapaaksi!

 Usein olen jo katunut, kun lähdinkään tänne, mutta koska nyt on
 katuminen myöhäistä, niin aijon täällä olla kolme tai neljä vuotta, ja
 sitte jos elän, niin tulen Suomeen, josta en enää lähde.

 Pyydän, että kirjoittaisit minulle hyvin usein ja ilmoittaisit kaikki
 erinomaiset asiat, joita siellä tapahtuu, varsinkin nuorenväen seassa.
 Ja ilmoita miten voi minun entinen morsiameni Keskitalon Liisa, sillä
 minun on tullut perhanan ikävä häntä.

 Lopetan jo tähän loruni ja toivotan sinulle onnea ja menestystä.
 Sano terveisiä Allanperän Annalle, jos hän on vielä morsiamesi, ynnä
 kaikille ystävilleni ja tuttavilleni, joita vaan tapaat. − Eikä nyt
 muuta kuin hyvästi vaan ja elä terveenä, toivoo maansa hylkääjä, halpa
 ystäväsi

 _Tuomas Perämäki_



XII.


Aika kului, vuodet vieri. Minä olin isäntänä Allanperän talossa,
sillä appeni oli täyttänyt lupauksensa ja antanut minulle ja Annalle
talon ja tavarat sekä ruvennut itse syytingille. Hän asui vaimoinensa
porstuakamarissa, jossa elivät tyytyväisinä ja huolista huojennettuina,
iloiten meidän onnestamme.

Minusta oli tullut peräti toinen mies kun olin ennen tuota Amerikkaan
lähdön puuhaa. Innolla ja ahkeruudella luin minä kirjoja ja
sanomalehtiä, joista en ennen ollut mitään huolinut; iloisesti ja
hyvällä mielellä tein työtä, kun tiesin sen olevan hyödyksi itselleni
ja isänmaalleni; sydämmestäni kiitin Jumalaa, että hän oli pimeän
järkeni valaissut ja saattanut minun ymmärtämään, mikä on isänmaa; ja
että hän oli antanut minulle niin hyvän vaimon, kuin Anna oli.

Neljättä vuotta olin jo ollut Allanperässä isäntänä, kun eräänä
kauniina kesäpäivänä Annan kanssa perkasin pientä puutarhaamme, jonka
erään puutarhurin avulla olimme laittaneet ikkunan alle. Olimme
istuttaneet siihen kaalia, räätiköitä y.m., joista nyt perkasimme
rikkaruohoja pois.

"Minkä tähden eivät kaikki ihmiset laita puutarhaa huoneensa lähelle?"
kysyi Anna.

"Sen tähden että he katsovat sen turhuudeksi ja ainoastaan herrasväelle
sopivaksi, he kun näet joutavat semmoisten turhain kanssa askaroimaan",
vastasin minä.

"Mutta näyttäähän talo paljon kauniimmalta ja hauskemmalta, kun on
puutarha ikkunan alla? − Mikä tuo on, joka tuolla tulee?"

Anna osotti miestä, joka tuli meidän taloa kohden. Tultuansa meidän
kohdallemme, poikkesi hän tieltä, hyppäsi aidan ylitse ja tuli kiirein
askelin luoksemme.

"Päivää! Terveisiä Amerikasta", sanoi hän iloisesti.

"Mitä? − Tuomas!"

Minä katsoin hämmästyneenä hänen päällensä enkä ollut oikein varma,
oliko hän Tuomas vai ei. Hänellä oli yllänsä komeat trikoovaatteet ja
leuvassa pitkä, ruskea parta, jonka vuoksi hän näytti niin vieraalta.

"Niin, niin! − Ettekö minua tunne?"

Hartaasti puristimme toistemme kättä.

"Sinä siis tulit vielä Suomeen?" sanoin minä.

"Niin tulin."

"Mikset jättänyt tuota partaasi Amerikkaan. − Ei sinua tunne äitisikään
tuollaisena", sanoi Anna leikillä.

Tuomas nauroi vaan vastaukseksi.

Menimme sitte huoneeseen ja Anna meni keittämään kahvia.

"Koska olet tullut kotiin?" kysyin Tuomaalta, kun jäimme kahden, kesken
kamariin.

"Kaksi päivää sitten."

"Etkä ole ennen meille tullut?"

"Minä olen nukkunut melkein koko ajan; väsyin niin matkalla."

"No, kuinka siellä on aika kulunut?"

"Ompahan tuo mennyt päivästä toiseen; − koti-ikävä vaan on toisinansa
vaivannut."

"Eikö Allilan Jaskasta ole mitään kuulunut?" kysyi Anna, joka tuli
kamariin.

"Ei mitään; kyllä Jaska meressä on, ei sitä sovi enää epäillä. Ensin en
uskonut yhtään, että hän on hukkunut, mutta ei häntä ruvennut tulemaan,
niin sen täytyi uskoa. Ja sitte jälkeen on kadonnut monta samalla
tapaa", selitti Tuomas.

"Mutta Allilan emäntä odottaa häntä vielä aina kotiin", sanoi Anna.

"Niin hän tekee", vastasi Tuomas. "Kohta kun tulin kotiin, tuli hän
minulta kyselemään, missä Jaska on, tai joko hän pian kotiin palajaa;
ja vaikka minä olisin kuinka selittänyt, ettei Jaska tule enää kotiin,
niin ei hän yhtään uskonut."

Oltiin hetki ääneti. Viimein kysyi Tuomas: "Kuinka sinun arvanheitossa
kävi?"

"Reserviin minä tulin ja tänä kesänä vielä pitää harjoituksiin, − sitte
olen vapaa."

"Onnellinen sinä, joka teit velvollisuutesi", sanoi Tuomas
alakuloisesti.

"No, etkö sinä ole onnellinen, kun olet jälleen kotimaassasi? kysyin
minä.

"En, kun pitää lähteä uudestaan."

"Amerikkaanko?"

"Niin."

"Minkä tähden?"

"No, kun minä tulin tänne, niin tuli lautamies tiellä vastaani, ja
haastoi minun oikeuteen."

"Siitä kun et mennyt sotapalvelukseen?"

"Niin."

"Ja nyt lähdet jälleen Amerikkaan?"

"Niin. Vievät pian minun kolmeksi vuodeksi sotaväkeen ja sitte vielä
linnaan, niin on paras, että lähden ajoissa tieheni; kun olen kerran
karkuriksi ruvennut niin karkaan vieläkin."

"Kyllä minä tyhmästi tein, kun lähdin Amerikkaan", jatkoi hän hetken
vaiti oltuansa, "mutta minä en sen paremmin ymmärtänyt; luulin vaan,
että kun kolme vuotta olen poissa, niin olen sitte sotapalveluksesta
vapaa."

"Se usko minullakin oli, mutta Jumala avasi silmäni näkemään
velvollisuuteni."

"Sinä olet onnellinen kun käännyit tasaisin; kun minäkin olisin
seurannut esimerkkiäsi, niin saisin nyt rauhassa asua isänmaassani.
Rahaa minulla on kyllä, vaan mitä minulle on siitä hyötyä, kun kohta
jälleen täytyy jättää syntymäseutuni ja karkurina lähteä isänmaastani!"
sanoi Tuomas surumielin.

"Mutta eikö olisi parempi, että jäisit Suomeen ja kärsisit
rangaistuksen, joka sinulle määrätään?" ehdotin minä.

"En, en minä jää tänne; mikä sen tietää, kuinka suuri rangaistus siitä
on; ja en minä kehtaisikaan asua täällä kunniallisten ihmisten seassa,
minä kun olen kunniaton petturi."

Anna toi kahvia. Tuomas pyyhki salaa kyyneleensä ja tekeytyi taas
iloiseksi. Puhelimme sitte iltaan saakka lapsuutemme ajoista ja
seuraavista elämämme vaiheista.

Illalla sanoi Tuomas pois lähteissään:

"Hyvästi nyt, ja jääkäät Herran haltuun; en tiedä, tapaammeko enää
toisiamme. Suokoon Jumala teille iloa ja onnea loppuun asti ja älkää
kasvattako pojistanne maansa hylkääjiä, pettureita, niinkuin minä olen.
− Hyvästi!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!"

Tuomas lähti pois. Surumielin katsoimme, Anna ja minä hänen jälkeensä.

"Voi Tuomas parka!" huokasi Anna, kun hän oli; kadonnut näkyvistä.



XIII.


Puolitoista vuotta sen jälkeen satuin minä menemään Perämäkeen,
kun siellä juuri luettiin Amerikasta tullutta kirjettä. Kaikkien
läsnäolevaisten kasvot osottivat mitä suurinta surua ja emäntä
nyyhkytti oikein ääneensä.

"Isäntä käski minua istumaan ja antoi käteeni kirjeen, josta minä muun
muassa luin seuraavan:

"Kaksi päivää sitte kuoli täällä poikanne Tuomas tapaturmaisesti. Hän
oli viime aikoina juonut viinaa hyvin ahkeraan, ja juovuksissa hän oli
nytkin, kun putosi vaunuista junan alle, jossa musertui kuoliaaksi."

En voinut liikutustani salata, vaan kyyneleet tulivat silmiini.
Vapisevalla kädellä annoin kirjeen takaisin isännälle.

"Kauhea kuolema", sanoin melkein itsekseni.

"Ei se helppo ollut; − ja vielä sitte juovuk − − −", sanat takertuivat
hänen kurkkuunsa.

En saattanut enää olla huoneessa, vaan menin ulos ja lähdin kotiini.

"Perämäen Tuomas on kuollut", sanoin Annalle kotiin päästyäni.

"Amerikassako?"

"Niin."

"Millä lailla?"

"Mennyt junan alle."

"Oi Jumala!"

"Ja hän oli vielä juovuksissa."

"Voi kaikkivaltias! − Juovuksissa mennä ijankaikkisuuteen − −."

Anna kauhistui semmoista ajatellessaan.

"Huono onni oli Jaskalla ja Tuomaalla", sanoin minä.

"Huono oli, mutta eivät he parempaa ansainneetkaan", vastasi Anna,
"sillä mitä muuta ansaitsee semmoinen petturi, joka hylkää isänmaansa
sen tähden, että tämä tahtoo pienen palveluksen, joka hänen pitäisi
ilolla täyttää."

"Tuomitset liian ankarasti", huomautin minä. "He eivät tietäneet
isänmaasta enempää kuin sika pohjantähdestä. Rakastaa isäänsä ja
äitiänsä, sen he kyllä ymmärsivät, mutta arvelivat ehkä, että ne
tulevat yhtä hyvästi toimeen, vaikka he olisivat Amerikassa tai
Austraaliassa, täältä juomasta ja tappelemasta. Sen he myöskin
tiesivät, että heidän olisi pitänyt mennä sotaväkeen, nimittäin
_pakosta,_ mutta he katsoivat parhaaksi välttää sitä pakkoa,
menemällä ulkopuolelle pakottajain hallituspiiriä. Sotaväki oli
heidän mielestänsä tuommoinen jonninjoutava, herrain keksimä laitos,
johon nuorukaisia viedään kuten linnaan, herrojen komennettavaksi. He
eivät ymmärtäneet, että sillä tarkoitetaan kansan parasta, isänmaan
varjelemista ja kotiemme sekä vapautemme suojelemista."

"Niin, kyllä se on niinkin", myönsi Anna. "He eivät ymmärtäneet, tai
jos ymmärsivätkin, niin eivät ajatelleet edemmäksi kuin 'nenänsä
päähän'. Mutta sen pitäisi välttämättä jokaisen Suomen nuorukaisen
tietää ja ymmärtää, mikä on Suomi, isänmaa, kotimaa ja mikä on heidän
velvollisuutensa sitä kohtaan."

"Ja myöskin tietää ja ymmärtää, mikä on Jumala, joka on meidän
luonut sekä antanut meille isänmaan, ja että ilman Hänen apuansa
ja siunaustansa on työmme turhaa ja kaikki yrityksemme tyhjää ajan
hukkaamista", lisäsin minä.

"'Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty'. Ehkä kohta koituu se
aika, että jokainen tekee, mitä hänen virkansa vaatii."

"Ehkä... Sitä toivokaamme!"




ERÄÄNÄ AATTO-ILTANA.


    Hän kokoo kaikki kansakseen
    Ja ottaa meitä lapsikseen − −

lauloivat lapset heleällä äänellä, istuessaan pienen, lukuisilla
kynttilöillä valaistun ja kauniisti koristetun joulukuusen ympärillä
torppari Lehtoniemen tuvassa eräänä jouluaatto-iltana.

Takassa roihusi iloinen valkea ja joulupuuro kiehua rapsotteli padassa,
jota Liisa, kasvot lämmöstä hehkuvina, ahkerasti sekoitteli.

    − − Ja vihdoin viepi helmoissaan
    Kuollessa kotiin autuaan. − −

Kauniisti soi laulu. Tiinalla, naapurin tytöllä oli heleä ääni ja hyvin
osasikin hän laulaa. Nuoremmat tytöt, jotka osasivat nuotin, lauloivat
jälessä, mutta pojat istuivat äänettöminä, suu puoleksi avoinna ja
silmät tyytyväisyydestä loistavina, katsellen ja kuunnellen tyttöjä.
Kuusen monilukuiset kynttilät valaisivat pienen, puhtaaksi siistityn
tuvan niin juhlallisen valoisaksi.

Salu, torpan isäntä, istui kamarissansa keinutuolissa ja mietteihinsä
vaipuneena katseli avoimesta ovesta lapsia, jotka lauloivat tuvassa. Ne
olivat köyhäin mökkiläisten lapsia siitä likitienoilta, jotka Liisa,
Salun vaimo, oli kutsunut kotiinsa aattoiltaa viettämään.

    Siell' kynttilöitä kirkkaammin
    Me Luojan luona loistamme − −

lauloivat lapset yhä.

Salusta oli hetki niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että hän
mielellänsä olisi yhtynyt lasten lauluun, mutta ei osannut säveltä
eikä olisi muutenkaan kehdannut, koska ei ollut ennenkään laulanut
muiden kuullen. Mutta sydämmellisellä hartaudella seurasi hän laulua
itseksensä.

    Siis kiitos Jesu kaunoinen,
    Kun tulit, otit, armoinen!
    Sun omiksesi meitäki
    Myös ota, hoida iäti!

Laulu loppui tähän ja Tiina alkoi etsiä toista laulua kirjoista, joita
Liisa oli hänelle antanut.

Kamari oli pimeä. Ainoastaan kynttilät valaisivat ovesta leveän
valoviivan lattiaan ja yhdelle seinälle. Salu oli asettanut
keinutuolin, jossa hän istui, niin etteivät kynttilät häntä valaisseet.
Siitä voi hän sitte rauhassa katsella riemuitsevia lapsia ja takan
luona häärivää vaimoansa. Mielensä oli keveä ja rauhallinen.
Kiitollisella sydämmellä Luojaa kohtaan ajatteli hän nykyistä oloansa
ja elämäänsä. Siitä pimeästä oli niin hyvä katsella valoisaan ja
puhtaaksi pestyyn tupaan, jossa joulukuusi kaikessa juhlallisuudessaan
seisoi lattialla, lapsien sen ympärillä laulaessa ja vaimonsa tuolla
takan luona hääräillessä yhtä punottavin poskin kuin seitsemäntoista
vuotta takaperin.

Salu muisti kuin eilisen päivän, kuinka hän eräänä kesäiltana
seitsemäntoista vuotta takaperin oli tunnustanut Liisalle rakkautensa
sekä pyytänyt häntä omaksensa. Vastaus oli ollut myöntävä, ja
autuaallisen tunteen valtaamana oli hän silloin painanut Liisan
rintaansa vasten ja ilta oli kulunut hellässä keskustelussa ja
tulevaisuuden tuumissa.

Hän oli ollut köyhän talon poika, nuorin kuudesta veljeksestä, ja Liisa
tämän Lehtoniemen torpan ainoa tytär. Kumpaisenkin vanhemmat olivat
olleet tyytyväisiä heidän liittoonsa eikä kylän juoruämmätkään olleet
kovin suurta metakkaa pitäneet.

Autuaallisissa unelmissa olivat he sitte viettäneet muutamia
viikkoja. Vihille eivät pitäneet kiirettä, koska olivat nuoria,
hän kahdenkymmenen ja Liisa kahdeksantoista vanha. − − Silloin,
eräänä iltana oli tullut vanhanpuoleinen vaimo Hakalaan, Salun
kotiin, ja haastanut hänen puheillensa kahden kesken. Hän oli ollut
naapurikylästä, erään rikkaan talontyttären, Lannilan Liinun lähettämä,
jonka vanhemmat olivat kuolleet ja hän yksin jäänyt velattoman,
neljännesmanttaalin talon ja kunnollisen irtaimiston omistajaksi. Akka
oli hänelle kuiskuttanut, että Liinu ottaisi hänen taloonsa isännäksi,
jos nimittäin Salu olisi halukas tulemaan. Vielä oli hän sanonut, ettei
Liinu halua rikasta, vaan ainoastaan kunnollista ja reipasta miestä ja
että hän oli huomannut Salun juuri sopivaksi.

Äänetönnä oli hän kuunnellut akan lopinaa ja sen loputtua vastannut:
en tiedä, jahka ensin mietin, ynnä muuta semmoista. Mutta siitä
päivin olikin alkanut tuumata niin, että oli ollut ihan hulluksi
tulla. Lehtoniemen Liisa ja Lannilan Liinu ne olivat pyörineet hänen
ajatuksissansa kuin tuulimyllyn siivet rajutuulella; toinen ja toinen
kohoten yläpuolelle ja taas laskien alemmaksi. Liisa oli ollut hänen
mielestänsä herttainen tyttö, ei niin "ihmeen kaunis", mutta jotain
tyyntä ja jaloa ilmeni koko hänen olennossaan, joka teki hänet
miellyttäväksi. Mutta ei Lannilan Liinu myöskään ollut epäonnistunut
Luojan kuva. Hänen luonnettansa ei Salu tuntenut. Ja neljänneksen talo!
− täytyihän senkin jotain vaikuttaa myllynsiivissä. Se auttoi kun
auttoikin Liinun korkeammalle Liisaa. − − −

− − Jeesus kaunis helmois' makas' Maarian − − kuului veisuu tuvasta.
Liisakin oli yhtynyt lasten joukkoon ja sydämmellisellä hartaudella
otti osaa veisuuseen.

Salu nousi ylös ja täytti piippunsa pöydällä olevasta tupakkaloodasta.
Saatuansa siihen tultakin, istui hän taas entiselle sijallensa,
jaloillaan lattiasta työntäen tuolin soutumaan. Hetken kuunneltuaan
veisuuta, käänsi hän mietteensä taas entiseen elämäänsä.

− − Loistavat häät oli vietetty Lannilassa ja "onnellinen, onnellinen"
olivat ihmiset ja koko maailma kuiskuttaneet hänen korviinsa. Olipa
hän uskonut itsekin olevansa onnellinen. Samalla innolla kuin hän oli
syleillyt Liisaa, silloin kun hänelle rakkautensa tunnusti, samalla
innolla oli hän syleillyt myöskin Liinua hääiltana. Viulun säveleet
olivat silloin kuuluneet häähuoneesta ja ilkeä syysmyrsky päristänyt
ikkunoita. − −

Rohkealla mielellä oli hän silloin ajatellut elämää. Velaton,
kunnollisesti asuttu neljänneksen talo, siinä oli vahva tulevaisuuden
turva.

Mutta sitte. − −

Salu työnsi tuolin liikkeelle ja sytytti tulen piippuunsa, joka oli
sammunut. Hän koetti kuunnella virttä, jota tuvassa veisattiin, mutta
väkisenkin kääntyivät hänen ajatuksensa entiseen elämäänsä.

− − Viikkoja, kuukausia oli kulunut häistä. Hän oli tullut tuntemaan
Liinun luonteen täydellisesti. Surkeasti oli hän pettynyt, kun oli
luullut saavansa huolettoman, huolista vapaan elämän. Tuskin olivat
kuherruskuukaudet kuluneet, kun hän oli jo tullut tyytymättömäksi
elämäänsä. Liinu oli ollut huono emäntä ja aviopuoliso. Hän oli ollut
huolimaton puvussansa, taitamaton ja huolimaton talouden hoidossa,
hyvä ystävä kahvipannun ja kylän juoruämmäin kanssa. Väki oli ollut
tyytymätön hänen ruokalaitoksiinsa.

Salu oli ensin ystävällisesti neuvonut häntä hoitamaan paremmin
tehtävänsä, siistimään itsensä ja huoneet ynnä muut, sekä tekemään
kaikki julkisesti eikä salaa, niinkuin hänellä oli ollut tapana,
esimerkiksi kulettaa jyviä porvariin y.m.s. Mutta siitä ei ollut apua.
Sitte oli hän koettanut nuhdella häntä mutta ei sekään auttanut.
Väkivallalla ei hän ollut yrittänytkään häntä parantaa, mutta joskus
oli hän kiivaasti puhunut hänen ruokottomuudestaan y.m. Vaan silloin
Liinu oli myöskin raivostunut ja ärähdellyt; mitäs otit mun, kyllähän
sen tiesit, mimmoinen minä olin, ja laveasti selittäen oli antanut
tietää, mikä hän oli ja mikä Salu oli. Hän oli näet ottanut Salun
niinkuin jonkun kerjäläisen taloonsa, ja − "tämä tässä nyt rupeaa
rehentelemään!"

Salu oli ruvennut etsimään huvitusta kylältä, oli tullut tuttavuuteen
viinapullon kanssa. Tuttavuus oli pian muuttunut ystävyydeksi ja
ystävyydessään olivat he vihdoin tulleet eroamattomiksi tovereiksi.
Jos hän oli lähtenyt kaupunkiin taikka muualle, oli hän aina viipynyt
useita vuorokausia ja sitte useinkin tullut kotiin, ilman hevosta,
lakkia, rahaa ja tavaroita. Kotona oli hän juonut useita viikkoja aina
kerrallaan ja taloutensa oli täyttä vauhtia rientänyt kohden perikatoa.
Kaikki oli hän pitänyt menneenä, elämänsä ja ilonsa sekä vaipunut yhä
syvemmälle viinan hurmaavaan valtaan edes koettamattakaan pelastaa
siitä itseänsä.

Liinu oli sanonut hänelle toista ja molempia; oli haukkunut ja
sadatellut, mutta turhaan. Pyytää ja rukoilla ei hän osannut eikä
tahtonut. Haukkumisensa oli hän lopettanut melkein aina näin
vaikeroiden: "voi mua vaivaista, minkälaisen 'traakin' otin miehekseni,
vaikka kyllä olisin saanut muitakin!" Ja sitte oli hän, käsi vatsalla
ja hurskaan näköisenä huojutellen ruumistansa huokaillut, että:
"kyllähän se oli minun osani; sen oli Jumala niin sallinut, että
minun piti tuommoisen 'trankkilakin' ottaa itselleni ristiksi ja
rasitukseksi, paremmin muistaakseni tämän elämän katoovaisuutta ja omia
syntejäni."

Lapsia oli heillä ollut neljä, joista kaksi, oli kuollut pian
synnyttyänsä ja toiset kaksi vähän vanhempana, toinen kahdeksannella
ja toinen kymmenennellä ikävuodellaan. Heille ei Liinu ollut opettanut
paljon muuta, kuin ettei saanut sanoa isälle, kun jyviä porvariin
vietiin tai muita salakauppoja tehtiin.

Liisa tuli kamariin, kantaen sylissänsä pikku Ollia, heidän ainokaista,
puolivuotiasta poikaistansa, joka oli herännyt unestansa häiritsemään
äitiä, tämän laittaessa iltaista. Salu otti pojan syliinsä ja Liisa,
sytytettyään pöydällä olevaan lamppuun valkean, meni taas takaisin
toimillensa.

Olli oli vielä uninen, ettei hän välittänyt isän hymyilyistä eikä
kellonvitjoista. Väsyneenä nojasi hän päänsä isänsä rintaa vasten ja
nukkui pian makeaan uneen; Täynnä riemua ja ihastusta katseli Salu
hänen lempeitä ja rauhallisia lapsenkasvojansa. Hellästi pidellen häntä
sylissänsä, työnnälsi hän tuolin hiljallensa keinumaan. Rauhallisesti
nukkui Olli ja pian Salun omatkin ajatukset liitelivät taas entisessä
elämässänsä.

− − Liinu oli kuollut. Ei täyteen neljätoista vuotta ollut kulunut
heidän hääpäivästänsä, kun hän eräänä kesäaamuna oli jättänyt tämän
elämän. Viikonpäivät oli hän sairastanut toisessa kamarissa, kun
Salu oli toisessa hyväillyt viinapulloa. Ei kertaakaan ollut hän
käynyt katsomassa potevaa vaimoansa eikä kuolinhetkelläkään ollut
jäähyväisillä. Juomaretkillä oli hän silloinkin repalehtanut kylällä.

Talo oli mennyt velkoihin niin, että ainoastaan muutama satamarkkaa
oli jäänyt Salun osaksi. Hän oli koettanut ruveta paremmin elämään
sekä vieroittamaan itseänsä pois viinanjuonnista, mutta se oli käynyt
vaikeaksi. Hän oli jo niin vaipunut alkohoolin orjuuteen, ettei ollut
voinut hillitä himoansa. Hän oli ankarasti taistellut oman itsensä
kanssa, vaan oli aina joutunut tappiolle. Ihmiset olivat pitäneet häntä
menneenä miehenä ja paneskelleet keskenänsä:

"Siinä oli nyt Hakalan Salun viinan maistamattomuus! Poikamiehenä oli
olevinaan niin raitis, että pois tieltä; mutta annas olla, kun pääsi
Lannilan tavaroita hallitsemaan, niin ei hän sittemmin ole muuta
tehnytkään, kuin juonut ja ajellut!"

Tähän kuitenkin aina joku vakava ja enemmän ajatteleva henkilö oli
lisännyt että: "kyllähän semmoisen a..n kanssa eläessä, kuin Salulla
on, tulee jotain tekemään."

Lannilan porstuakamariin oli Salu muuttanut koturiksi, talon jouduttua
uuden ostajansa valtaan. Siellä oli hän viettänyt kaikkea muuta
paitsi rauhallista elämää; entinen elämänsä oli ollut raskaana
taakkana tunnolla, ja tulevaisuudelle ei hän ollut keksinyt mitään
tyydyttävää suunnitelmaa. Se oli näyttänyt kolkolta, toivottomalta.
Rahaa oli hänellä ollut sen verran, että säästäväisesti eläen olisi
sillä tullut muutaman ajan toimeen, mutta minkään varman toimeentulon
perustamiseksi ei hän ollut katsonut sitä riittäväksi. Juoppouden
pahetta vastaan oli hän ankarasti taistellut, sillä sen voittamisen oli
hän katsonut välttämättömäksi, jos tahtoi päästä kunnialliseen elämään
yhteiskunnassa. Mutta muutamia päiviä tai viikkoja turhaan mietittyänsä
suunnitelmaa tulevaisuudellensa, löytämättä mitään toivon aihetta
parempaan elämään, oli hän taas ratkennut juomaan, ja syytänyt surunsa
ja huolensa alkohoolin petolliseen valtaan.

Seuraavana kesänä Liinun kuoleman jälkeen oli hän ollut kolme kuukautta
laskematta tippaakaan viinaa suuhunsa. Hän oli jo luullut saaneensa
voiton itsestänsä ja kyläläisetkin olivat pitäneet häntä parantuneena
miehenä. Lannilan uusi isäntä oli laskenut hänen asioillensa
kaupunkiin, josta muun muassa oli pitänyt tuoda viisikolmatta kannua
viinaa, kylän yhteistä tavaraa. Salu oli itseksensä vakaasti päättänyt
ja isännällekin luvannut, ettei hän nauti ensinkään viinaa koko
retkellä. Mutta toisin oli käynyt! Mittaajan kaataessa viinaa hänen
astiaansa, oli sen lorina niin tutulla ja viehättävällä äänellä soinut
hänen korvissansa, että hänen himonsa oli taas päässyt täyteen valtaan.
Kuumeentapaisella innolla oli hän tarttui viinaryyppyyn, jonka mittaaja
oli tarjonnut hänelle kaupantekiäisiksi. Se oli ollut iso ryyppy ja
pian oli hän tuntenut sen hurmaavan vaikutuksen päässänsä. Heti oli
hän torilta ostanut lekkerin ja siihen viinapuodista kannun viinaa,
jota sitte oli alkanut särpiä. Viisi vuorokautta oli hän viipynyt sillä
retkellä, vaikka se matka tavallisesti tehtiin yhdessä vuorokaudessa.
Tavarat, mitä hän kaupungista oli ostanut, oli hän menettänyt kaikki,
paitsi viina-astiaa, joka oli pysynyt rattailla. Mutta sitäkin oli
hän kuluttanut toista kannua. Ensin oli hän tehnyt pienen reiän
astian kylkeen ja siitä oljella imenyt viinaa suuhunsa, mutta koska
siitä tuli liian niukasti, oli hän viimein avannut tulpan ja laskenut
siitä pulloon aina uutta, kun toinen loppui. Talonväki oli häntä aina
auttanut matkalle kotoa kohden, kun ei itsellänsä ollut ymmärrystä
lähteä taloista, joissa oli ollut hevostaan syöttämässä ja itseänsä
juottamassa.

Herätessään viimeinkin kohmelostansa, oli hän huomannut olevansa täällä
Lehtoniemen kamarissa, pehmeällä vuoteella. Ovi oli ollut auki samaten
kuin nytkin ja tuvasta oli kuulunut Liisan ääni. Hän oli piikansa
kanssa keskustellut talouden asioista.

Miten hän oli tänne tullut? Missä oli hänen hevosensa? Siinä oli
kysymyksiä, joita ei hän ollut voinut mitenkään selittää. Ja kuinka
päästä sieltä pois Liisan tietämättä? Sitä oli hän myöskin miettinyt,
sillä ei häntä haluttanut olla Liisan näkyvissä, sen jälkeen kun oli
hänelle rukkaset antanut ja sitte huonon avioelämän takia joutunut
juomariksi ja talonsa hävittäjäksi.

Päätänsä oli kolottanut kauheasti ja koko ruumiinsa oli ollut kuin
rikki piiskattu. Viinankohmeloa sopii lykätä tuonnemmaksi ottamalla
uusia naukkuja ja niin olisi hänkin mielellänsä tehnyt, mutta viinaa
ei ollut. Pöhnässä ollessa olisi Liisaakin paremmin kehdannut katsoa
silmästä silmään, oli hän miettinyt...

Lehtoniemen Liisa oli hylännyt kaikki kosijansa sen jälkeen, kun Salu
oli hänestä luopunut. Vanhempainsa kuoltua oli hän ottanut torpan
haltuunsa ja innolla sekä uutteruudella valvonut sen edistystä.
Maat oli hän renkinsä ja päiväläisten avulla laittanut auttavaan
kuntoon ja kartanon myöskin somistanut, niin että se sievyydessä veti
vertoja minkä talon kartanolle tahansa paikkakunnalla. Punattuine
huoneineen ja valkoiseksi maalattuine ikkunalautoineen näytti se
erittäin somalta täältä mäenrinteeltä tuonne maantielle. Lempeydellään
ja toimeliaisuudellaan oli hän voittanut kyläläisten suosion ja
ystävyyden. Kaikki olivat kiittäneet hänen luonteensa jaloutta ja
pitäneet häntä naisten parhaana esikuvana, poikkeuksena ainoastaan
taipumattomuus toista sukupuolta kohtaan. Joulunaattoiltana oli
hänellä aina ollut tapana kutsua köyhäin mökkiläisten lapsia kotiinsa
joulukuuselle ja antaa heille ruokaa ynnä pieniä joululahjoja...

Salu ei ollut tavannut Liisaa heidän eroamisensa jälkeen kuin
ainoastaan yhden kerran ja silloinkaan eivät he olleet sanaakaan
vaihtaneet keskenänsä. Salu oli humalassa ollessaan kerran ajaa
raiskottanut maantietä ja Liisa oli tullut yksinänsä kävellen hänelle
vastaan. Surkuttelevalla muodolla oli Liisa katsonut häneen ja
aikonut jotain puhua, mutta hän oli kääntänyt päänsä toisaalle sekä
lyönyt hevosta selkään, päästäksensä pois Liisan näkyvistä. Olisi
hän kyllä useammankin kerran tavannut Liisan, mutta hän oli aina
karttanut yhteen tulemista, sillä häntä oli hävettänyt katsoa hänen
rehellisiin, sinisiin silmiinsä... Ja nyt oli hän tuolta onnettomalta
kaupunkimatkalta palatessaan joutunut Liisan omaan kamariin, hänen
omalle vuoteellensa! Mitä olisi Liisa sanova hänelle tai mitä hän itse
sanoo Liisalle, oli hän miettinyt tuskissaan...

Vihdoin oli Liisa tullut kamariin ja ystävällisesti hymyillen kysynyt,
miten hän voi ja vieläkö hän viinaa halusi? Salun kysymykseen, miten
hän tänne oli tullut, oli hän kertonut, että hän eilen illalla oli
kiroten ja meluten ajanut pihaan, rattailla ainoastaan iso viina-astia.
Tuvassa oli hän sitte vielä hyvän aikaa räyhästänyt ja viimein kaatunut
lattialle, johon oli jäänyt nukkumaan. Liisa oli renkinsä lähettänyt
viemään hevosta Lannilaan...

Ja sitte oli Liisa moittinut hänen heikkouttaan elämän vastuksissa.
"Ihmisen tulee tyynellä mielellä ottaa vastaan hyvät ja pahat, mitä
elämässä sattuu eteen, eikä heittäytyä semmoiseen velttouden ja
toimettomuuden tilaan, kuin sinä olet tehnyt. Olisit ehkä voinut vähän
parantaa avioelämääsi, jos olisit tahtonut, mutta mitään yrittämättä
päätit vaan kaikki Jumalan sallimaksi ja elää retustelit päivästä
toiseen, kuten kurja raukka. Ei, semmoinen elämä ei kelpaa ihmiselle.
Nosta pääsi pystyyn ja elä, kuten miehen tulee elää! Viina ei tule
suuhusi, ellet itse sitä sinne kaada, ja ilotoin ei ole elämäsi, ellet
itse tahdo pitää sitä semmoisena. Koska nyt olet vapaa, terve, voimakas
ja velaton, niin miksi et voi elää kunnollisesti, tehdä työtä itsesi
ja lähimmäistesi eduksi, ja katsella elämää sen paremmalta puolen,
heittäen hyvästi kaikelle katkeruudelle maailmassa..."

Tähän tapaan oli Liisa innostuneena jatkanut puhettansa. Se oli ollut
kuin virvoittavaa lääkettä Salulle. Hän oli tuntenut, kuin olisi uusi,
jalompi veri alkanut liikkua hänen suonissansa. Innokas halu elämään ja
toimintaan oli syttynyt hänessä yhä enemmän, jota edemmäksi Liisa oli
ehtinyt neuvoissansa ja moitteissansa...

Iltapäivällä oli hän lähtenyt kotiinsa, sydän täytettynä toivolla ja
palavalla halulla elämän taisteluihin. Lannilan isännälle oli hän heti
maksanut kaupunkiretkellä hukkaamansa tavarat...

Viikon päästä oli hän uudistanut käyntinsä Lehtoniemessä ja sen jälkeen
oli ollut siellä melkein jokapäiväisenä vieraana. Hauskasti olivat
hetket kuluneet Liisan seurassa, keskustellessa ihmisen elämästä täällä
maan päällä ynnä muistellessa menneitä, väärin käytettyjä päiviä...
Vanha, rikkoontunut liitto oli uusittu heidän välillänsä ja ennen
pitkää oli vietetty pienet, mutta hupaisat vihkiäiset Lehtiniemessä.
Nuori ja lahjakas, vast'ikään seurakuntaan muuttanut kirkkoherra
oli yhdistänyt hänen ja Liisan avioliiton katkeamattomilla siteillä
toisiinsa...

       *       *       *       *       *

Laulu oli tauonnut tuvassa. Lapset istuivat penkillä, hiljaa
kuiskutellen keskenänsä sekä odottaen iltaista, jota Liisa parhaillaan
valmisteli. Useammat kynttilät joulukuusessa olivat jo loppuun palaneet
ja jälellä olevat levittivät himmeätä valoa tupaan.

Liisa levitti lumivalkean liinan pöydälle ja kantoi siihen höyryävät
ruokavadit ja talrikit. Katossa olevalta vartaalta mursi hän muutamia
leipiä leipäkoriin, jonka oli asettanut keskelle pöytää. Kaksi
kynttilää otti hän vielä kaapista ja sytytettyään niihin valkean asetti
ne pöydän kumpaiseenkin päähän.

Äänettöminä istuivat lapset penkillä, silmillään seuraten kaikkia hänen
liikkeitänsä ja aina väliin vilkaisten halukkailla katseilla höyryäviin
ruokiin pöydällä.

Saatuansa pöydän katetuksi, meni Liisa kamariin kutsumaan Salua
iltaselle. Olli nukkui vielä tämän sylissä ja hän itsekin oli
nukahtanut mietteisiinsä, mutta heräsi heti vaimonsa tullessa. Liisa
haki kehdon tuvasta kamariin ja asetti Ollin siihen nukkumaan. Sen
jälkeen menivät he kumpikin tupaan ja istuivat pöytään, johon Liisa
kutsui lapsetkin osallisiksi. Nämät ujostelivat ensin, etteivät
tahtoneet uskaltaa syödä, mutta Liisan ystävällisestä kehoituksesta
tulivat he rohkeammiksi ja alkoivat hyvällä ruokahalulla syödä
lipeäkalaa ja perunoita. Sen jälkeen tuli joulupuuron vuoro ja
huviksensa katselivat Salu ja Liisa, kuinka hyvältä se maistui
lapsille, joilla usein ei ollut semmoista herkkua tarjona.

Syömästä päästyä jakoi Liisa heille makeisia vähän kullekin ja antoipa
vielä pehmeän ja paksun "varileivän" jokaisen käteen, jonka jälkeen
laski heidät menemään kotiinsa, kehottaen vanhempia ja ymmärtäväisempiä
johdattamaan nuorempia matkalla.

Sen jälkeen korjasi hän ruoat pöydältä ja Salu sammutti kynttilät
tuvassa paitsi yhden, jonka hän vei muassansa kamariin, jonne he
vetääntyivät viettämään loppuiltaa hiljaisessa keskustelussa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA ETELÄ-POHJANMAALTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.