Paras ystävätär : Avioliittoromaani

By Martti Wuori

The Project Gutenberg eBook of Paras ystävätär
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Paras ystävätär
        Avioliittoromaani

Author: Martti Wuori

Release date: August 27, 2025 [eBook #76747]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1929

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PARAS YSTÄVÄTÄR ***

language: Finnish




PARAS YSTÄVÄTÄR

Avioliittoromaani


Kirj.

MARTTI WUORI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1929.






I




I


Oli välitunti koulussa. Puheen sorinaa, naurua, kävelyä edestakaisin,
juoksua toistensa perässä, seisoskelua ikkunain edessä, humua ja
hälinää niin, että korvat voivat mennä umpeen! Kiusantekoa, härnäämistä
toisaalla, tuttavallista, ystävällistä yhdessä kävelyä toisaalla.
Opettajien ja opettajattarien poissa ollessa äänekäs vapaus joka
suhteessa.

Erään alaluokan nurkanpuoleisen pulpetin ääressä seisoo kaksi tyttöä
aivan kuin tahtoen pysyttäytyä syrjemmällä, muista loitommalla. Heillä
on nähtävästi joitakin keskinäisiä salaisuuksia, joista eivät tahdo
puhella muitten kuullen. He seisovat käsitysten. Isompi heistä on
pistänyt kätensä pienemmän käsivarteen ja katselee tätä nuorempaa
ihastuneena aivan kuin olisi häneen rakastunut. Välistä nousee isomman
tytön käsi pienemmän olkapäille kuin tiedottomasti hypistelemään ja
suorimaan tämän kuparinvärisiä, kauniita, pitkiä kiehkuroita. Toisinaan
tuo isompi kohottaa hiuskiehkuran nenänsä eteen kuin nauttiakseen
sen tuoksusta, toisinaan painaa sitä suutaan vasten hellästi
suudellen sitä. Hän on ilmeisesti ihastunut tuon pienemmän tytön
kuparinruskeihin, hieman kiiltäviin, pitkiin kutreihin, jotka niin
somasti keikkuvat tytön hartioilla hänen liikuttaessaan päätänsä.

Toini Karppi, konsuli Karpin tytär, on todellakin niin ihastunut
kanslianeuvos Urvon sievään Hilleviin, että kaikki näkevät ja
tietävät sen. Eikä ihme, sillä paitsi noita harvinaisen kauniita
omalaatuisia hiuksia, on Hillevillä yleensäkin silmiin pistävä
ulkomuoto: säännölliset kasvojen piirteet, joissa huomattavimpina
ovat ruskeat, gasellin silmiä muistuttavat, mantelinmuotoiset silmät,
jotka veitikkamaisesti pilkistävät harvinaisen pitkien, mustanpuhuvien
silmäripsien lomitse, pyöristyneiden silmäkulmien kaarien kaunistamina.
Muutenkin on Hillevi, ikäänsä nähden, vartaloltaan jo sopusuhtaisen
solakka ja käytökseltään tyynempi ja tasaisempi kuin monet muut
samanikäiset tytöt.

Ei siis ihme, että Toini Karppi on häneen mieltynyt, varsinkin koska
hän itse on monessa suhteessa Hillevi Urvon täydellinen vastakohta.
Toini, joka jo on koulun ylimmällä luokalla, on vaaleaverinen,
sinisilmäinen, hiukan nykerönenäinen neitonen, jonka posket punaisina
heloittavat ja jonka verevien, aina puoleksi auki olevien huulten
lomitse hohtavat, kuin kaksi helminauhaa, tasaiset hammasrivit. Muutoin
on Toini melkein jo kypsäksi kehittynyt nainen, jonka vilkas luonne
ja herttainen, koruton, teeskentelemätön suhtautuminen tovereihin on
voittanut heidän sydämensä.

Ainoa, joka Toinin tovereita hämmästyttää, on hänen rakkautensa
tuohon häntä paljoa nuorempaan Hilleviin. Varsinkin ovat pojat tästä
ihmeissään ja tekevät siitä irvistellen pilkkaa. Nytkin näiden tyttöjen
puhellessa muista erillään kohdistuu heihin luokassa olijoiden
hymyileviä katseita ja kompia.

Mutta niitä ei Toini huomaa eikä niistä välitäkään, jos huomaakin.
Hänellä on Hilleville sinä päivänä tärkeätä puhuttavaa ennenkuin
välitunti loppuu. Se on jotakin, joka kiinnittää molempien mieltä
niin, että heidän kasvonsa loistavat ilosta ja tyytyväisyydestä.
Etenkin saa ilo hehkua Hillevin poskille ja tulta hänen silmiinsä,
jotka kiitollisina ovat kuin kiinni imeytyneet Toinin silmiin.
Toinin tyytyväisyys taas synnyttää hänen piirteisiinsä jotakin niin
onnellista, että voisi luulla hänen tehneen lähimmäiselleen mitä
kauneimman hyvänteon, semmoisen, jonka pohjana on uskollisin ystävyys,
puhtain rakkaus. Ja kuitenkin on tämä teko vain mitä lapsellisin, mitä
viattomin. Se on kahden nuoren tytön sydämen yhteen solmiminen lujaksi
liitoksi pitkäksi, pitkäksi aikaa. Koko elämän iäksi oli se liitto
tehtävä Toinin mielestä.

Eikä tämä teko ollut muuta kuin, että Toini Karppi pyysi nuoremman
koulutoverinsa tanssiaisiin, jotka hänen vanhempansa aikoivat panna
toimeen tyttärensä syntymäpäivänä.

Näennäisesti näin vähäpätöinen asia oli sittenkin merkityksellinen
siinä suhteessa, että Hillevi oli koulun alaluokkalaisista ainoa,
joka pääsi osallistumaan pitoihin, joissa oli oleva mukana vain häntä
paljon vanhempaa väkeä. Sen sai Hillevi samalla myöskin tietää ja se
se herätti hänessä heti eräänlaista ylpeyttä, mutta myöskin kiinnitti
häntä entistään enemmän hänen ihailijattareensa. Sitä vastoin synnytti
tämä teko ihmettelyä Toinin ikätovereissa ja kateutta Hillevin iässä
olevissa saman koulun tytöissä, jotka olivat tulleet sivuutetuiksi.
Siinä oli siis aihetta kuiskailuihin, vihjauksiin, kylmiin katseihin,
halveksiviin päänheittelyihin, jopa vaikenemiseenkin, jos oli
vastattava johonkin Hillevin tekemään kysymykseen. Oli kuin pahansään
aika olisi koittanut pikku tytölle ja tullut samentamaan sitä onnea,
jonka kutsut Toinin tanssiaisiin olivat hänen viattomassa sydämessään
herättäneet. Mutta tämä sisäinen ristiriita ei ollut jättämättä jälkiä
lapsen herkkään mieleen.

Hillevi ymmärsi hyvin, että Toini oli syytön toverien
mielenosoituksiin, ja kun hän huomasi Toinin pahan mielen niiden
johdosta, pahastui hän niistä itsekin. Mutta samalla nämä molemmat
tytöt tunsivat, että he lähenivät yhä enemmän toisiaan, että
yhteisymmärrys kuin yhdellä iskulla oli vahvistunut heidän välillään.
Sanoja siinä ei tarvittu, — tunteet puhuivat omaa, salaista, äänetöntä
kieltään.

Se välitunti jäi Hilleville mieleen. Ja sen päivän oppitunteina hänen
oli vaikea pitää ajatuksiaan koossa ja seurata opetusta. Häntä ei
ollut koskaan ennen pyydetty näin juhlallisiin, suuriin tanssiaisiin,
eikä hänen kodissaan oltu häntä varten minäkään hänen merkkipäivänään
semmoisia pitoja vielä toimeen pantu. Pikku poikien ja pikku tyttöjen
kanssa oli hän kyllä tanssiskellut, mutta tämä oli nyt aivan toista.
Siksipä siinä nyt olikin niin paljon ajattelemisen aihetta. Äiti
oli kyllä pitävä huolta puvusta ja itse tiesi hän kyllä osaavansa
käyttäytyä niin, ettei häpäisisi itseään. Mutta sittenkin kaihersi
hänen sydämensä pohjalla kiusallinen tunne. Ja se oli se, että aika
tuntui niin pitkältä, niin kovin pitkältä noihin tanssiaisiin.




II


Toini Karppi asui likellä satamaa hollantilaiseen tyyliin
rakennetussa kaksikerroksisessa kivitalossa, joka sijaitsi rautaisen
ristikko-aitauksen ympäröimän puiston keskellä erillään muista taloista
ja muistutti varakasta herraskartanoa. Varallisuutta todisti jo se,
ettei jalan tulijakaan talon portille tullessaan päässyt pihaan,
ennenkuin pienen portin oli avannut aitauksen sisäpuolella kojussaan
istuskeleva harmaapartainen portinvartija, joka tuntemattomalta
tulijalta ensin tiedusteli, kelle ja mitä oli asiaa. Sama oli laita,
ennen kuin isot portit avautuivat autoille tahi muille ajoneuvoille,
nuo jyhkeät, kolisevat ja narisevat portit, joissa keskellä komeili
vaakunantapaiset messinkiset levykoristeet suurine K-kirjaimineen.

Siellä oli konsuli Karpin ja hänen perheensä yksityisasunto, ja
sieltä hänen tyttärensä Toini ja tätä viittä vuotta nuorempi poikansa
Yrjö saatettiin, varsinkin huonolla säällä, autolla kouluun. Konsuli
itse sen sijaan kulki aina jalkaisin konttoriinsa, joka oli vähän
matkan päässä 5-kerroksisessa kivitalossa täyttäen siellä kaksi
alinta kerrosta. Eikä siellä ovenvartijaa ollut Ihmisiä tuli ja meni
lakkaamatta, yleisöä kuhisi konttorihuoneistossa päivät pitkään.
Mutta itse konsulia harva näki. Hän istui kuitenkin perähuoneessa
työpöytänsä ääressä sikari hampaissa, johtaen sieltä suuria kauppa-
ja laivakulkuasioitaan, jotka ulottuivat kauas ulkomaillekin, maitten
ja merien taa. Jos joskus ovi siihen huoneeseen aukeni, niin saattoi
nähdä jänteväpiirteiset kasvot, hiukan harmahtavat hiukset ja pienet
korvaparrat, puoliväliin poskia kasvatetut. Konsulissa oli jotakin
englantilaista ministeriä muistuttavaa. Eräänlaista jäykkää arvokkuutta
huomasi hänessä hänen konttorissa ollessaan, mutta kotonaan hän oli
mitä herttaisin ja ystävällisin seuraihminen. Mitään varallisuuteen
perustuvaa ylpeyttä ei hänessä ollut hiventäkään huomattavissa.
Ja lisäksi tiedettiin hänen olevan hyvin avuliaan köyhiä kohtaan,
varsinkin opin tiellä olevia.

Yhtä lämminsydäminen ihminen oli myöskin Toinin äiti, joka oli kotoisin
maaseutukaupungista ja perinnöksi saamillaan suurilla varoilla
oli laskenut lujan pohjan miehensä laajalle liikkeelle. Tässä oli
todellakin kaksi hyvää sielua kerrankin löytänyt toisensa. Ja siksi
olikin Toinin koti niin viihtyisä, että sekä vanhat että nuoret aina
tunsivat olevansa siellä kuin hyvien hengettärien siipien suojassa.

Tähän vaikutti etenkin Toinin äidin nuorekas, hilpeä luonne.
Konsulinrouva Karppi melkein kaipasi ympärilleen nuorta väkeä. Ja nyt
kun hänen oma tyttärensä jo läheni naimaikää, oli hän valmis milloin
tahansa toimeenpanemaan tanssiaisia heidän huvikseen. Itsekin hän vielä
tanssi mielellään, ja ellei konsulia olisi hengenahdistus vaivannut,
niin olisi hän houkutellut miehensä pyörimään muitten mukana. Nyt sen
sijaan vetäytyi konsuli mieluummin korttipöydän ääreen vanhempien
herrojen seuraan. Mutta vaimonsa pyyntöön saada kutsua nuoria
Toinille iloksi ja kestitä heitä tanssin jälkeen illallisellakin,
hän suostui mielellään aina, vieläpä kehoitti tytärtään kutsuttamaan
luokseen tuttaviensakin tuttavia. Tämmöinen rajaton vieraanvaraisuus
aikaansaikin sitten, että Toinin koulutoverien kautta tanssiaisiin
saapui kokonainen lauma vanhempia koulupoikia, ylioppilaita,
maistereita, jopa tohtoreita, varatuomareita, asianajajia y.m. Ihmekö
siis, että pikku Hillevi Urpo, joka kaiken tämän tiesi jo huhujen
kautta, oli nyt saatuaan kutsun Toinin kotiin niin haltioissaan, että
tuskin sai untakaan odottaessaan tuota suurta päivää.

Jo silloin koulusta kotiin tultuaan ja kerrottuaan äidilleen tuon
ilosanoman oli Hillevi, posket hehkuvina, alkanut hyppiä ja tanssia.
Varsinkin tanssia hän alkoi harjoitella sen kanssa, jonka vain käsiinsä
sai, olipa se sitten poika tahi tyttö. Tanssia hän kyllä muuten jo
osasikin, mutta nyt se piti olla ensiluokkaista joka suhteessa,
sillä Hillevi ei ollut niitä, jotka tyytyvät puolinaiseen tahi
keskeneräiseen. Oli näet luonteenomainen piirre tässä tytössä, että hän
halusi aina olla huomattavassa asemassa, vieläpä että hänen, kaikesta
huolimatta, piti saada hallita ja vallita oman mielensä mukaan. Tässä
piirteessä oli todellakin jotakin häikäilemätöntä, joka puhkesi
selvästi ilmi hänen vanhemmaksi tultuaan, vaikka hän nyt vielä osasi
salata ja peitellä sitä niin, että hän näytti mitä taipuvaisimmalta
lapselta vieraiden silmissä. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin täysin
tietoiset tästä piirteestä, varsinkin ymmärsi Hillevin äiti sen hyvin,
sillä sen piirteen oli tyttö saanut perinnöksi äidiltään.

Hillevin äiti oli näet grusialaista syntyperää, ja etelämaalainen
tunnusmerkki oli hyvin huomattava jo Hillevin omalaatuisissa silmissä
ja hiuksissa, joita tuskin kukaan kuitenkaan saattoi olla ihailematta.
Mutta kaiken tämän ulkonaisen ohessa oli Hillevi saanut jotakin
pohjoismaalaisille vierasta koko luonteeseensakin. Ja paitsi näitä
piirteitä oli tyttönen samalta taholta saanut tavattoman paljon älyä,
älyä, jota hän jo nuorenakin osasi käyttää ihmeteltävällä tavalla
hyväkseen. Ja sillä juuri hän osasi lumota, voisipa sanoa, sokaista
kaikki.

Isältään, kanslianeuvos Urvolta, heidän ainoa lapsensa ei ollut
saanut perinnöksi muuta kuin eräänlaisen virkavaltaisen luonteen
salaperäisyyden piirteen, joka oli täydellinen vastakohta Toinin
vilpittömälle avomielisyydelle ja teeskentelemättömyydelle. Lisäksi
puuttui Hillevin kodista se lämmittävä tunnelma, joka olisi tehnyt
seurustelun siellä viihtyisäksi. Hillevin äitiä näet vaivasi omituinen
jäykkyys, mikä oli oikeastaan ristiriidassa sille ominaisuudelle, että
hänellä oli etelän verta suonissaan. Mutta se saattoi johtua myös
hänen miehensä läheisyydestä, joka koko ikänsä oli ollut virkatakissa
virkataakan alla. Eikä tässä talossa myöskään ollut huomattavaa
rikkautta elämää ilostamassa, vaikka muuten ei puutekaan sitä
rasittanut.

Ihmisenä kanslianeuvos nautti suurta arvonantoa kaupungin
johtohenkilöiden keskuudessa ja oli sen vuoksi valittu moneen
luottamustoimeen. Hänen humaanisuutensa vuoksi kaikki häntä
kunnioittivat; ja hänen laajat tietonsa tuottivat hänelle suurta
arvovaltaisuutta. Koko hänen käytöksessään oli ylimyksellinen leima,
jolle hän itse ymmärsi antaa mahtipontisuutta sillä kuitenkaan ketään
loukkaamatta. Hän oli sanan täydessä merkityksessä oikea gentlemanni.

Ainoan tyttärensä kasvatukseen vanhemmat panivat paljon huolta, mutta
äidin puolelta siinä sittenkin oli enemmän pintapuolisuutta kuin
syvyyttä ja vakavuutta, hänessä itsessään kun maailmallinen näkökanta
oli vallitsevana. Kielitaito näet oli hänen mielestään tytölle pääasia,
sitten pianonsoitto, mutta hyvän perheenäidin kasvattaminen oli
sivuasia, sillä siinä suhteessa kanslianeuvoksettaren oma kyky oli
huomattavan puutteellinen.

Näistä molemmista perheistä olivat tähän saakka keskenään tuttuja
oikeastaan vain molempien tyttöjen isät. Äidit sitä vastoin,
luonnollisista syistä, tunsivat vähemmän toisiaan eivätkä kuuluneet
toistensa seurapiireihin. Tämä kuitenkaan ei ollut esteenä, että
Hillevi nyt sai luvan päästä vanhemman koulutoverinsa kotiin, siellä
toimeenpantaviin suuriin tanssiaisiin, varsinkin kun Toini, hyvää
tapaa noudattaen, vielä puhelimitse pyysi siihen Hillevin vanhempien
suostumusta.

Nämä tanssiaiset tulivat siis merkkitapaukseksi Hillevin elämässä.
Niitä hän nyt melkein hermostuneesti odotti, niihin kuumeisesti
valmistautui. Ja vihdoin se onnen päivä hänelle koittikin.




III


Konsuli Karpin talossa olivat kaikki ikkunat valaistut. Molemmat
suuret portit olivat nyt selkosen selälleen avatut, ja autoja ajoi
niistä pihaan toinen toisensa perästä. Vilahdukselta näki niissä kuin
valkoisiin pilviin uponneita naisia, joiden kaulassa ja korvissa
kimalteli hohtokiviä ja helmiä, tai silkkihattupäisiä herroja,
joiden valkoiset paidanrinnukset pienenä lumikinoksena kohosivat
mustan hännystakin silkkikäänteiden keskellä. Ja kaikki nämä vieraat
ajoivat puistikon valaistua kujannetta pitkin talon pääkäytävän eteen
laskeutuen alas sen punaiselle matolle, jota myöten kevyesti kuin
keijukaiset sipsuttivat muutaman askeleen ylös kadotakseen jykevästä
tammiovesta, jonka livreepukuinen ovenvartija heille avasi, eteiseen
valomeren tervehtiessä heitä portaille asti, niin että syrjäisetkin
ristikkoaidan takaa katsojat oven avautuessa saivat vähäisen
aavistuksen siitä, mitä tuo lumottu linna mahtoi uumeniinsa niellä ja
sisäänsä sulkea.

Samaa tietä katosi sinne sinä iltana myöskin pikku Hillevi, jonka
kuparinväriset hiuskiehkurat tavallista sirompina keikkuivat hänen
kauneilla olkapäillään, gasellinsilmien säkenöidessä pitkien
silmäripsien lomitse. Hän oli puettu vaaleanpunaiseen hienoon
tyllileninkiin, joka erinomaisesti somisti hänen solakkaa, vaikka vielä
hintelää vartaloaan, käsivarsien jäädessä pitkin pituuttaan paljaiksi,
noiden käsivarsien, jotka hohtivat kuin kaunis, kiiltävä, tumma
norsunluu. Tämän kaikki kyllä huomasivat ja kaikki ihailivat
Hilleviä, mutta vain hän yksin tiesi, kuinka onnellinen hän sinä iltana
oli astuessaan Toinin kodin suureen saliin.

Salin ovella olikin Toini jo häntä vastassa ja otti hänet hoivaansa
palvelijattarelta, joka oli Hillevin sinne saattanut. Pikku tyttö
tarttui heti ystävättärensä käsivarteen ja kulki siihen nojaten salin
lattian poikki tervehtimään Toinin vanhempia, joille Toini hänet
esitteli. »Kuinka liukas ja kiiltävä tämä parkettilattia on?!» ajatteli
Hillevi lattian poikki kulkiessaan, »ja kuinka hyvä tässä mahtaa olla
tanssia», olisi hän lisännyt, jos olisi ehtinyt ilmaista mielipiteensä
Toinille, mutta ei ehtinyt, kun Toinin äiti lämpimästi lausui hänet
tervetulleeksi, vieläpä suudellen häntä otsalle. Ja sitten kääntyi
Hillevin katse Toinin pukuun, valkoiseen harsoleninkiin, joka sinisillä
ruusukkeilla koristeltuna erinomaisesti soveltui yhteen hänen vaalean
tukkansa ja sinisten silmiensä kanssa. Ja kun nämä ystävättäret
seisoivat vieretysten, niin voivat he olla varmat siitä, että saivat
kaikkien yksimielisen hyväksymisen viehättäväisyydestään.

Vieraita kerääntyi edelleen niin, että suuren salin istumapaikat,
pienempi vierashuone ja konsulin tupakkahuone olivat niitä täynnä,
ja vilkasta keskustelua kuului joka taholta. Ruokasalissa oli pitkä
teepöytä katettuna, ja siellä oli talon emännän kehoituksesta jokaisen
käytävä nauttimassa, mitä halusi: teetä, virvokkeita, hedelmiä,
makeisia. Ja sitten alkoi tanssi, jota nuoret malttamattomina jo
kauan olivat odottaneet. Talon komea flyygeli oli lykätty viereisen
pikkusalin oviaukeamaan, niin että suuren salin lattia oli tavallistaan
tilavampi, huonekalujen ollessa sijoitettuina pitkin seinämiä. Soitikon
ääreen kävi istumaan tähän tilaisuuteen vakituisesti hankittu tanssien
soittajatar, ja juhlallinen poloneesi kajahti. Pitkä jono vanhempia
astui parittain, käsitysten, saliin, konsuli rouvineen etunenässä,
kiertäen sen pariin kertaan. Mutta yht'äkkiä muuttui soitto, ja
rytmikäs, hurmaava Straussin valssi sai kaikki nuoret jalat kuin
itsestään liikkeelle, kohoamaan, kiertämään salia, pyörimään yhdessä
ryöpyssä. Oli aivan kuin, tuulispää olisi äkkiä noussut, synnyttänyt
rajun pyörteen ja saanut ihanat ihmislapset elämänilosta ihastuneina
yrittämään keveätä nousua kohti korkeuksia tahi tavoittelemaan lintujen
lentoa avaruuksien tietymättömillä teillä. Jotakin huumaavaa, päätä
pyörryttävää oli tuossa nuorten maallisten olentojen leikissä heidän
kasvojensa kuvastaessa jonkinlaista yliluonnollista onnea, kun he
saivat, käsi kierrettynä toisen vartalon ympäri, näin läheltä pitää
kiinni toinen toisestaan ja kuiskata toinen toiselleen kauniita sanoja,
kauniita vaikkapa olisivatkin olleet vakavuutta vailla.

Ensimmäisten etunenässä, jotka tähän pyörteeseen joutuivat, oli
tietysti talon tytär Toini, jonka tanssiin vei asianajaja, varatuomari
Herbert Hursti. Tämä oli komea mies, muita melkein päätä pitempi,
joten hänen miellyttävät, sileiksi ajetut kasvonsa ja toiselta
korvalta sileäksi su'ittu tukkansa hyvin näkyivät hänen tanssiessaan
Toinin kanssa. Hänellä näytti olevan jotakin kiintoisaa Toinille
kerrottavana, ja koko ajan lepäsi hänen huulillaan hempeä hymy. Tanssi
tuntui olevan kuin sivuasia hänelle, vaikka hän sen moitteettomasti
suorittikin, ja kun hän sitten vei naisensa istumaan, niin kiitti hän
tätä hänelle tavaksi tulleella hiukan syrjittäisellä päännyökkäyksellä
niin veikeästi, että se ehdottomasti viehätti kaikkia, jotka sen
näkivät. Tuo tapa oli hänelle ominainen, jopa siinä määrin, että
monet neitoset, jotka häntä ihailivat, yrittivät sitä jäljitellä.
Muutenkin häntä naisten kesken aina mainittiin nimellä »komea Herbert».
Mutta mitään äitelää ei hänessä sentään ollut. Päinvastoin oli hänen
käytöksessään ryhdikästä miehekkyyttä, ja kun hän lisäksi oli tunnettu
kaunopuheisena, erinomaisena puheiden pitäjänä, niin ei kukaan
uskaltanut yrittääkään laskea leikkiä hänestä, saatikka ivailla häntä
selän takana.

Vietyään Toinin istumaan jäi varatuomari Hursti läheisen oven pieleen
seisomaan ja katselemaan muita tanssivia pareja. Siinä sattui hänen
silmiinsä Hillevi, jonka oli vienyt tanssiin Toinin veli Yrjö. Ja heti
herätti Herbert Hurstinkin huomiota Hillevin kuparinruskea, kiharainen
tukka ja hänen omituisen kauniit silmänsä. Eikä aikaakaan, niin pyysi
hän Toinin uudelleen tanssimaan saadakseen tältä udella tietoja
Hillevistä.

— Kuka on tuo sievä pikku tyttönen, joka äsken tanssi veljenne kanssa
ja jolla on tuo omituinen tukka? — kysyi Herbert Hursti heti Toinilta.

— Se on parhain ystävättäreni, — vastasi Toini ja selitti lähemmin kuka
tämä oli. — Minä aioin juuri kysyä teiltä, saisinko esitellä hänet
teille, — lisäsi hän, — vaikka tyttö vielä onkin noin pieni!

— Aioin juuri pyytää teitä esittelemään minut hänelle, — vastasi
Herbert Hursti. — Tyttö tanssii tavattoman sirosti ja suloisesti,
paremmin kuin moni vanhempi neiti.

Ja kun he olivat tanssineet loppuun, vei Toini varatuomarin Hillevin
luo, joka silloin juuri sattui olemaan »vapaa», ja esitteli heidät
toisilleen. Lainkaan ujostelematta, hämmentymättä, nousi Hillevi,
Herbert Hurstin hänelle kumarrettua, paikaltaan, laski kätensä hänen
olkapäälleen ja liiti, hänen käsivartensa lujasti kannattamana,
kevyesti kuin keijukainen pois, niin että varpaat tuskin hipaisivat
lattiaa.

Toini jäi ihmettelemään heidän tanssiaan. Aivan hämmästyneenä kiintyi
hänen katseensa Hilleviin. Eikä vain Toini, vaan monet muutkin salissa
olijat alkoivat tuota paria katsella. Ja kun tanssivien parit hetkeksi
harvenivat ja tuo yksi pari huomasi olevansa yleisen ihailun kohteena,
niin se tuntui vain innostuvan siitä ja jatkoi tanssiesitystään kauan
koettaen näyttää parastaan. Toini silloin huomasi, että Herbert Hursti
kiersi käsivartensa kiinteämmin Hillevin vyötäisien ympäri tämän
hennon vartalon taipuessa kuin nuori virpi aivan miehen ruumista
vasten ja levätessä hänen tukevan käsivartensa varassa. Ja tyytyväinen
hurmaantunut hymy näkyi kiirivän Hillevin onnellisilla kasvoilla,
kunnes valssin tahti kävi hitaammaksi, sen säveleet vähitellen
vaikenivat ja Herbert Hursti lopuksi saattoi pikku keijunsa hänen
paikalleen.

Tämä kohtaus oli todellakin näkemisen arvoinen, ja koska varatuomari
Hursti oli tunnettu erinomaiseksi tanssijaksikin, niin puheltiin siitä
katsojien kesken vielä perästäkin päin. Toiset ihmettelivät vain, että
hän oli viitsinyt tanssia tuon pikku tytön kanssa, mutta ei kukaan
voinut kuitenkaan kieltää Hillevin tanssitaitoa ja tavatonta suloa. Tuo
ihmettely ei jäänyt huomaamatta Hilleviltäkään, ja se näkyi imartelevan
häntä kovin. Hän oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Ja Toini
sai piankin kokea, että Hillevi oli hänelle hyvin kiitollinen tästä
osoittaen edelleen yhä suurempaa ystävyyttä Toinia kohtaan.

Tämän Hillevin ensimmäisen valssin jälkeen Herbert Hurstin kanssa kysyi
Toini ystävättäreltään, mitä tämä piti varatuomarista.

— Hän tanssii hienosti, — vastasi Hillevi.

— Eikö muuta? — kysyi Toini edelleen.

Mutta Hillevi hymyili vain ihastuneena.

Herbert Hurstilta kysyi Toini myös, mitä hän piti Hillevistä.

— Hän lyö meitä jo sormille yllättävän nasevilla vastauksillaan; hän
on hyvin kehittynyt, viisas tyttö, — oli varatuomarin ensimmäinen
arvostelu Hillevistä.

Ei ollut ihmeteltävää, että Toini teki tämmöisiä kysymyksiä
näille molemmille. Jo siitä, että juuri varatuomari Hursti tanssi
ensimmäisenä talon tyttären kanssa, saattoi jotakin arvailla. Eikä
Toinin koulutovereillekaan ollut mikään salaisuus, että Herbert
Hursti, koululaisten kielellä puhuen, hakkaili häntä. Jopa Toinin
luokkatoverit olivat härnäilleet häntä siitä, että olivat nähneet
heidän kahden kesken kävelevän kaupungilla, ja he tiesivät varatuomarin
muutenkin silloin tällöin käyvän Toinin kodissa. Sanottiin kyllä,
että varatuomari Hursti asianajajana hoiti konsulin lakiasioita,
mutta aavistettiin myös, että Toini, varakkaan konsuli Karpin ainoana
tyttärenä, vaikk'ei ainoana lapsena, saattoi merkitä asianajajalle
paljon muutakin, varsinkin koska Toini kohta jo lopettaisi
koulunkäyntinsä ja siis oli sen jälkeen valmis purjehtimaan avioliiton
satamaan. Tätä aavisti Toini itsekin niistä puheista, jotka hän kautta
rantain kuuli Herbert Hurstilta. Välistä oli tämä sanonut Toinille,
että Toini oli jo »lentoon valmis» ja että hänen silloin oli pakko
ruveta ajattelemaan »oman pesän perustamista». Kuitenkin oli tämä
toistaiseksi vielä ylimalkaista puhetta, semmoista, jota diplomaatti
puhuu, kun hän tahtoo varovasti kosketella jotakin määrättyä asiaa.
Pitää näet olla tie auki perääntymiselle, mutta ensin myöskin varmoja
takeita onnistumisesta, kun ottelun ratkaiseva hetki on tullut. Mutta
se ei ollut vielä tullut.

Eipä syyttä Herbert Hursti ollut tuleva diplomaatti.

Tämmöisiä salaviittauksia sai Toini näissäkin tanssiaisissa
ihailijaltaan kuulla. Mutta kutsuttuaan niihin parhaan
ystävättärensäkin hän sai nähdä vähän muutakin, mikä antoi hänelle
ajattelemisen aihetta ja kaiherteli jonkin aikaa hänen sydämessään.

— Lorua! — ajatteli hän kuitenkin. — Sehän on mahdotonta.

Ja siihen se jäi.

Illallisiin, jotka tarjottiin puolen yön jälkeen, päättyivät nämä
Hilleville niin merkilliset pidot. Vasta kolmatta käydessä saatettiin
hänet konsulin autolla kotiin. Mutta ennenkuin hän nukkui, oli hänellä
vielä paljon ajattelemisen aihetta. Ja vielä unessakin jatkui hänen
pienissä aivoissaan sama humu. Elämä kangasti monisärmäisenä hänen
edessään, ja sitä hän nyt alkoi kaivata toisessa muodossa. Oi, jospa
hän jo olisi ollut suuri, täysi-ikäinen! Jospa kohtalo soisi hänelle
kaikki, mitä hän ikävöi. Mutta ellei ilmaiseksi saisi, mitä päätti hän
ottaa.




IV


Sen jälkeen alkoi Hillevi käydä usein Toinin luona. He kaipasivat
toistensa seuraa. Heidän ystävyytensä oli saanut lujemman pohjan, ja
sillä pohjalla se kehittyi kehittymistään.

Toinin rakkaudessa häneen Hillevi näki nyt jotakin suurta, jota hän ei
ollut ennen kokenut. Toini oli kohottanut hänet, pienen koulutytön,
muita ylemmäksi, aivan itsensä vertaiseksi, vieläpä suurin uhrauksin.
Toini kasvoi hänen silmissään eräänlaiseksi ihanteeksi, jota hänen oli
palvottava ja kunnioitettava, melkeinpä epäjumalaksi. Ja kun Toinin
kiintymys häneen edelleenkin kasvoi, niin tahtoi Hillevikin näyttää sen
ansainneensa osoittamalla Toinille vastarakkauttaan.

Toini oli luonteensa mukaisesti ystävätärtään kohtaan aina avomielinen,
sikäli kuin asianhaarat sallivat. Hillevi taas, myöskin luonteensa
mukaisesti, oli salaperäisempi. Mutta näiden ominaisuuksien nojalla
oli Hillevillä tavaton halu pyrkiä tunkeutumaan ystävättärensä
sydämen salaisimpiin sopukkoihin. Ja tähän antoi nyt aihetta hänen
tutustumisensa asianajaja Hurstiin, varsinkin koska hänkin oli kuullut
tämän liehittelevän Toinia. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin aina
puhella Toinin kanssa juuri Herbert Hurstista.

Ensimmäiseksi oli siis saatava lähemmin tietää, mikä mies tuo »komea»
herra oikeastaan oli. Sen asian Toini kyllä saattoi Hilleville selittää.

Herbert Hurstilla oli oma asianajokonttorinsa keskikaupungilla. Hän oli
ensin ollut toisen asianajajan apulaisena, mutta tämän kuoltua ostanut
sen liikkeen. Liike menestyi hyvin, varsinkin koska eräs pankki ja muun
muassa Toinin isä käyttivät häntä lainopillisena neuvonantajanaan.
Näin ollen Herbert Hurstikin, vaikkei alkujaan mikään varakas mies
ollutkaan, oli saavuttanut hyvän aineellisen aseman.

Mutta lisäksi hän oli tavattoman kunnianhimoinen mies, joka oli
asettanut päämääränsä hyvin korkealle. Hän tunsi kykynsä ja päätti
lujasti käyttää sitä hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ja
kun päälle päätteeksi ulkonaisetkin ominaisuudet olivat hänelle
edulliset, niin ei hän laiminlyönyt mitään hankkiakseen itselleen
loistavan tulevaisuuden valitsemallaan uralla. Ja tämä ura oli oleva
diplomaatin, niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutuisi. Hyvänä,
henkevänä puhujana, selväjärkisenä lakimiehenä, kielitaitoisena
edustajana kaikenlaisissa yrityksissä saattoi hän ehdottomasti päästä
arvovaltaisten henkilöiden suosioon. Ja kun niin kerran oli käynyt,
ei ollut vaikea nousta asteittain, ehkäpä suurin hyppäyksinkin, yhä
ylemmäksi.

Mutta tämmöinen kunnian kukkuloille pyrkijä tarvitsi paljon rahaa,
vielä paljon enemmän kuin mitä hänellä nyt oli. Tämä puoli asiaa
oli kuitenkin autettavissa rikkaan puolison hankkimisella. Ja se ei
näyttänyt Herbert Hurstille olevan vaikea toteuttaa, hän kun oli
suhteellisesti vielä nuori iältäänkin. Hän oli siis melkein varma, että
kaikki oli, oikean ajan tultua, täydellisesti onnistuva. Nyt piti vain
malttaa mielensä ja — odottaa.

Jotakuinkin tämän käsityksen oli Toini saanut, ehkäpä vanhempiensa
puheista, Herbert Hurstista. Mutta pikku ystävättärelleen ei hän
luonnollisestikaan kertonut likimainkaan kaikkea, kaikesta vähiten
viimeistä kohtaa, joka koski Hurstin naimapuuhia. Hillevi sai
kuitenkin jo käsityksen uudesta tuttavastaan ja, älykäs kun oli, teki
johtopäätöksiä, jotka eivät olleet kaukana asian oikeasta laidasta.
Ja kiintynyt kun hän oli Herbert Hurstiin aivan tuosta ensimmäisestä
valssista asti, niin jäi koko tämä kysymys edelleen hänen sydämeensä.

Tämän kyllä huomasi Toini, mutta kun Hillevi oli taitava salaisuuksiaan
salaamaan, vieläpä sukkela viemään toisia harhaan kääntämällä asiat
heidän hyväkseen, sai hän lopulta Toinin luulemaan, että Hillevi
todellakin puhui ja toimi hänen mielikseen.

Niinpä Hillevi usein ehdotti, että he kävelisivät Herbert Hurstin
konttoriin päin, jotta Toini muka saisi nähdä hänet, vaikka Hillevillä
itsellään oli yhtä suuri halu, vaikka vilaukselta vain, kohdata tuo
ihailemansa mies. Se tuntui niin lapselliselta oikulta, ettei Toini
voinut suhtautua siihen muuten kuin leikillä.

Mutta jospa Toini olisi tietänyt, että hänen pikkuystävättärensä otti
seuraansa toisinaan jonkun ikäisistään kävelläkseen hänen kanssaan
samoja teitä, niin olisi hän vakavasti ruvennut asiaa miettimään.
»Eihän se ole mahdollista», olisi hän ehkä huudahtanut; »sehän on
luonnotonta», olisi varmaan ollut toinen ajatus. Mutta voiko kukaan
aavistaa, mitä kaikkea ihmissydän, vielä pienikin, saattaa tuntea,
kätkeä itseensä, kärsien kantaa sisässään, kunnes vuosien kuluttua
salaisuus kypsänä puhkeaa ilmi? Toisella sydän kypsyy aikaisin,
toisella myöhään. Eiköhän ole onnellisin se, joka niin myöhään kuin
suinkin, siinä suhteessa, saa kokea kohtalon kovaa kouraa, saa lopettaa
elämän ankaran koulun.




V


Seitsemäntoistavuotiaana lopetti Toini Karppi koulunkäyntinsä. Hän oli
silloin jo täysin kehittynyt, kukkea nuori neitonen, jota siniset ja
valkoiset värit somistivat niin, että kaikkien silmät kiintyivät häneen
hänen näyttäytyessään Helsingin Esplanaadilla.

Kun joku vieras kysyi:

— Kuka tuo viehättävä nuori neiti on? — niin tiesi jokainen
helsinkiläinen antaa vastauksen:

— Se on rikkaan konsuli Karpin tytär. Ja ainoa tytär.

Se tiesi paljon.

— Onko hän kihloissa jo? — kysyi moni.

Mutta siihen ei kukaan voinut antaa varmaa vastausta. Joku arveli:

— »Komea» asianajaja Hursti kuuluu ainakin häntä »pahasti hakkailevan».

Kesäkuun alussa ei Toini Karppia enää nähty Helsingissä.

Jäät olivat lähteneet aikaisin. Jäänmurtajat olivat joutuneet
telakkoihin korjattaviksi. Mutta suuret matkustajalaivat päästelivät
päivittäin pitkän mölinän ilmoittaen ulkomaalaisia matkailijoita
tulevan ihailemaan »tuhansien järvien maata» ja samalla muistuttaen
meikäläisille, että oli aika lähteä etelään joko terveyttään hoitamaan
talven rasitusten jälkeen tahi katselemaan Parisia, kilparatsastuksia
Longchamps'issa, Firenzeä ihanine taulukokoelmineen ja Fiesoleineen ja
ehkäpä Roomaa ja Napoliakin.

Mikä tavaton vetovoima onkaan keväisin pääkaupunkimme eteläsatamalla?!
Kylmän Pohjolan asukas herää kuin karhu talviunestaan, ja kuuma kaipaus
syttyy sydämeen päästä sinne, siihen maahan, josta Goethen Mignon
laulaa:

    »Maan tunnetkos, maan kukkain uhkeain,
    maan tummain lehväin, heelmäin hehkuvain,
    miss' siintää taivas, vieno tuuli soi,
    puut sorjat seisoo, hiljaa huminoi?
    Sen tunnetkos?
                   Oi, sinne niin
    vie minut, armas, maihin kultaisiin!

    Sä tunnetkos sen huoneen pylvähät,
    sen suojat hohtavat ja väljät, välkkyvät,
    sen kuvat kummissansa alla päin;
    kuink' on sun, lapsiraukka, käynyt näin?
    Sen tunnetkos?
                   Oi, sinne niin
    vie, suojaajani, maihin kultaisiin!

    Sä tunnetkos sen tien, mi vuoriin käy,
    jot' astuu muuli, usvista ei näy,
    jon rotkoiss' ain on hiidet hallinneet
    sen jylhät jyrkänteet ja vuolaat veet?
    Sen tunnetkos?
                   Oi, sinne niin
    käy kanssain, taatto, maihin kultaisiin!»

                [Suomentanut Martti Wuori.]

Konsuli Karppi oli kevään tultua päättänyt tehdä matkan ulkomaille,
ja viisaana liikemiehenä hän ymmärsi yhdistää siihen sekä hyödyn
että huvin. Hänen itsensä ja hänen vaimonsa piti hoitaa terveyttään,
ja hänen tyttärensä Toinin oli saatava nähdä suurta maailmaa,
levätä ja huvitella koululukujen päätyttyä. Omien asioittensa
vuoksi hän suunnitteli matkan käymään Hampurin ja Berlinin kautta,
ja terveydenhoitopaikaksi tuli lääkärin neuvosta ihana Baden-Baden
Schwarzwaldin liepeillä. Sinne siis pääsi nyt Toini.

Kirkkaana, heleänä, aurinkoisena päivänä kuhisi väkeä »Ariadnen»
kupeella laivarannassa. Väli- ja yläkansi olivat täynnä matkapukuisia,
kukitettuja lähtijöitä, ja laiturilla oli saattajoita vielä
tiheämmässä. Viimeisiä sanoja vaihdettiin molemmin puolin melkein
huutaen, kun höyry kovalla, äkäisellä kohinallaan jo vaati pikaista
lähtöä. Kapteenikin jo oli komentosillalla ja antoi lähtömääräyksiään.

Saattajien joukossa oli myöskin pikku Hillevi, joka oli tuonut ruusunsa
Toinille ja nyt seisoi rannalla alakuloisena, nenäliina kädessään.
Hänkin vaihtoi vielä jäähyväisiä Toinin kanssa, joka kaiteeseen nojaten
seisoi välikannella vanhempiensa keskellä. Enemmän kuin heidän sanansa
puhuivat kuitenkin molempien ystävättärien katseet, joissa he aivan
kuin näkivät toinen toisensa sydämen kuvastuvan. Ja kun laiva sitten
vähitellen loittoni rannasta, niin kesti nenäliinojen huiskutusta
kauan, kauan, kunnes »Ariadne» alkoi kääntyä »Luodon» taakse ja
vauhtiaan lisäten suuntasi kulkunsa Suomenlinnan sivuitse »Harmajaa» ja
päämääräänsä kohti.

Ystävättäret olivat siis moneksi viikoksi joutuneet eroon toisistaan
ja jääneet ajatuksissaan muistelemaan toisiaan, luvattuaan kuitenkin
silloin tällöin kirjoittaa toisilleen.

Ennenkuin konsuli perheineen saapui Baden-Badeniin, kävi hän yksin
Berlinistä käsin Hampurissa, jätettyään perheensä pariksi päiväksi
Berliniin katselemaan sen nähtävyyksiä. Näin sai Toini, paitsi
Tiergartenia ja Siegesalleeta, nähdä keisarillisen palatsin ja
Berlinin rikkaat museot, sai nähdä suurkaupungin elämää ja vilinää,
sai haihduttaa vähän niitä ajatuksia, jotka olivat seuranneet häntä
laivamatkalla Itämeren yli. Ja näitä ajatuksia haihdutti kohta vielä
lopullinen matka Keski-Saksan läpi Baden-Badeniin.

Vuorokauden asui konsuli perheineen siellä suuressa hotellissa, mutta
koska hän itsekin tahtoi levätä ja kammosi hotellielämää, niin haki hän
asuntoa yksityishuvilasta. Semmoisen hän onnekseen sattuikin löytämään
vuorenrinteeltä, huvilan, jonka nimi oli »Mon bijou» ja jota ympäröivät
kukkivat omenapuut ja tuoksuvat akaasiat. Ja kun huvilan toisesta
kerroksesta, joka kokonaan joutui heidän käytettäväkseen, oli kaunis
näköala, ja huvilan omistaja, entinen ravintoloitsija, antoi heille
hyvän täysihoidonkin, niin oli konsuli tavattoman tyytyväinen, eikä
hänen perheensäkään sen parempaa kesäpaikkaa kaivannut.

Tästä huvilasta ei muutoin ollut pitkä matka »Trinkhalle'en», jossa
joka aamu oli käytävä kivennäisvesiä juomassa, eikä paljon etäämmällä
ollut Friedrichsbad, jossa kylvyt oli otettava. Ja kun lisäksi
Conversationshaus, jossa päivällä sai viettää aikansa sanomalehtiä
lukemalla ja iltaisin tanssimalla, oli samojen matkojen varrella, niin
oli siinä kaikki, mitä semmoinen henkilö kuin konsuli Karppi tarvitsi
itseään ja perhettään varten.

Tavallinen kylpyvieraiden kävelypaikka oli kuuluisa »Lichtenthaler
allee», jossa olivat kesän hellettä heikentävät Springbrunnen ja
harmaavesinen, kapea Oosjoki. Siellä kävelykujanteessa tapasivat aina
tuttavat toisensa, siellä toinen toistaan ihailtiin tahi arvosteltiin
ankarasti, varsinkin naiset pukujaan. Siellä n.s. »venäläisten
puun» varjossa oli kuuluisa kirjailija Ivan Turgenjev monena kesänä
istuskellut, jopa sieltä saanut »Savua»-nimisen romaaninsa aiheen
ja osaksi varmaan sen kirjoittanut siinä talossa, jonka seinässä
hänen muistokseen on laatta, johon on merkitty hänen täällä aina
asuneen. Mutta varmaan monesta muustakin kuuluisasta henkilöstä
tietäisi Lichtenthaler allee kertoa, sillä Baden-Baden oli aikoinaan
ranskalaisten ja englantilaisten hyvin suosima kylpypaikka.

Siellä nyt istui eräänä päivänä konsuli Karppi perheineen. Tapahtuuhan
ihmeitä vielä paljon maailmassa, mutta tuskin oli kovin suuri ihme,
että heidän eteensä yht'äkkiä ilmestyi asianajaja Herbert Hursti, joka
Parisin kautta saapui tänne »virkistysmatkalle».

Ilo oli tietysti suuri näiden oman maan tuttavien tavatessa
toisensa aivan odottamatta, niinkuin molemmin puolin vakuuteltiin
väärinkäsitysten välttämiseksi. Ja tietysti selitettiin samaan tapaan,
missä asuttiin, missä ruokailtiin, kuinka voitiin, kuinka kylvyt
vaikuttivat, kuinka viihdyttiin j.n.e. Lopputuloksena oli kuitenkin,
että nyt oli tavattava joka päivä ja varsinkin oli yhdessä tehtävä
huvimatkoja kaikkiin ihaniin ympäristöpaikkoihin, joita siellä niin
lukuisasti kuului olevan. Eikä siinä asiassa kukaan ollut eri mieltä,
vaan olivat kaikki päinvastoin ihastuneet tähän ehdotukseen.

Ihastuneimmat olivat sittenkin Herbert Hursti ja Toini. Kujanteesta
kotia kohti kulkiessa he kävelivät edellä, konsuli Karppi rouvineen
perässä. Edellisen parin keskustelu oli vilkasta niinkuin nuorten
ainakin, vanhempien oli tyynempää, tasaisempaa, ehkäpä hiljaisempaakin.
Edellisten sanat sinkoilivat kuin räjähtäneen raketin säkenet,
jälkimmäisten taas merkitsivät enemmän, jäipä paljon lausumattakin
äänettömyyden peittoon, aivan arvailun ja hämärän tulkinnan varaan,
melkein vain puoleksi syntyneiksi ajatuksiksi. Vanhemmat tunsivat
hyvin, että nämä ajatusten katkelmat koskivat edelläkulkevaa nuorta
paria, mutta mahdollisesti aavistivat myöskin nuoret, mitä heidän
selkänsä takana ajateltiin ja puhuttiin. Ettei se ollut panettelua,
siitä he saattoivat olla varmat.

Tästä päivästä lähtien oli tuskin sitä tilaisuutta, jossa nämä neljä
henkilöä eivät olisi olleet yhdessä. Juomahallissa aamuisin tapasivat
toisensa ainakin konsuli ja asianajaja Hursti, mutta päiväkonserttiin
saapuivat melkein säännöllisesti myöskin konsulin rouva ja Toini.
Kylpytunnit ja levähdyshetket olivat kullakin omansa, mutta niiden
väliin sovittivat he aina ajomatkansa katsellakseen seudun kauniita
näköaloja. Eivät jääneet näkemättä Friesenberg ja Friedrichshöhe, ei
itse Lichtenthal, ei Yburg, ei Murgtalin linna Eberstein, ei sievä
sisälampi Waldsee, ei Altes Schloss, vanha linna, jonka tornin katolta
oli laaja näköala, eikä Echo, tuo kaikukäytävä, jonka päässä on
samanniminen, siivekästä naista esittävä kuvapatsas, oikea taideteos.
Ja näihin paikkoihin, niin pitkälle kuin pääsi, he ajoivat aina neljän
hengen istuttavissa vaunuissa, vanhat perällä, nuoret heitä vastassa
etuistuimella.

Tästä päättäen he olivat jo kuin samaa perhettä. Ja näillä matkoilla,
joka päivä yhdessä, Herbert Hursti tuli yhä läheisemmäksi konsuli
Karpin perheelle. Hän oli kuin heidän oma poikansa, jota he
alkoivat rakastaa. Hänen käsiinsä he uskoivat tyttärensä Toininkin,
kun eivät itse jaksaneet tahi halunneet mennä katsomaan tanssia
Conversationshaus'in tavattoman kauniiseen ja kauniisti sisustettuun
Louis XIII saliin. Ja hän, Herbert Hursti, tuli kuin kotiinsa heidän
asuntoonsa, tuohon sievään »Mon bijou» huvilaan, joka todellakin oli
nimensä arvoinen koru.

Siellä, kukkivien omenapuitten ja tuoksuavien akaasioitten siimeksessä,
kypsyi Toinin ja Herbertin rakkaus. Ja myöskin Toinin vanhempien
mielessä siellä oli jo kypsynyt ajatus, että nämä kaksi voivat kuulua
toisilleen. Herbert oli heistä mitä sopivin mies Toinille. Ja kun Toini
näytti olevan kovin kiintynyt Herbertiin, niin ei heille suinkaan olisi
äkkiyllätys, jos Herbert jonakin päivänä pyytäisi heidän tytärtään
vaimokseen.

Kun tämä sitten tapahtuikin, niin oli yllätys suurempi Toinin taholla.
Sillä vaikka Herbert hyvin tiesikin jo voittaneensa Toinin sydämen,
niin teki hän loppurynnäkön kuin diplomaatti ainakin tunnustelemalla
ensin maaperää Toinin vanhemmilta. Ja vieläpä, kun hän heidänkin
suostumuksestaan oli varma, antoi hän Toinin isän selvittää ratkaisun
ja esittää hänen pyyntönsä Toinille aivan kuin hän siten olisi ollut
varmempi Toinin myöntävästä vastauksesta. Mutta samalla tämä tapa
oli kuin hienotunteinen kunnianosoitus ja arvonanto konsulille ja
hänen rouvalleen, joiden mielet hän itse tahtoi täydellisesti voittaa
puolelleen voittaakseen samalla myöskin mahdollisimman paljon muita
etuja.

Näin ollen ei ollut kumma, että Toinista itsestään vähän tuntui kuin
hänet olisi naitettu hänen tietämättään. Siksipä hän myöhemmin, kun
jo jonkin aikaa oli ollut kihloissa, leikillään sanoi sulhaselleen:
»Sinä sait minut ihan ilman minun suostumustani». Mutta vaikka Toini
näin hieman hämmästynyt olikin, hän oli kuitenkin kovin iloinen ja
tyytyväinen. Baden-Baden oli hänen elämänsä suurimpia muistoja.

Siellä hän sai sulhaseltaan kihlasormuksen, jonka tämä Toinin kanssa
yhdessä kävi valitsemassa eräästä niistä monista hohtokivi- ja
kultasepänliikkeistä, joilla oli loistavat myymälänsä teatteritorin
varrella ja joihin ulkomaalaiset kylpyvieraat joka kesä jättivät suuria
summia. Iso hohtokivi ja rubiini oli siinä sormuksessa, joka sen
jälkeen kiilteli Toinin sormessa.

Se oli näkyvä ja kaunis muisto Toinille Baden-Badenista. Mutta koska
maailman ilo aina on vaillinainen, niin suretti Toiniakin yksi asia:
hän oli tyyten unhoittanut pikku ystävättärensä Suomessa, herttaisen
Hillevinsä. Alussa hän oli kyllä lähettänyt Hilleville kuvakortteja,
joissa oli näköaloja Baden-Badenista, ja niiden mukana lämpimiä
terveisiä. Ja itsekin hän oli saanut kirjeellisiä terveisiä Hilleviltä.
Mutta vähitellen harveni kirjekorttien vaihto. Kihlauksestaan hän ei
ollut hiiskunut sanaakaan, sillä Herbert ja Toini olivat päättäneet
pitää toistaiseksi sen asian salassa, kunnes Herbertin siirtyminen
diplomaattiselle alalle tulisi ratkaistuksi.

Tuo unohdus sittenkin painoi Toinin sydäntä, ja kuta enemmän »Ariadne»
taas läheni Suomen rantaa, sitä vaikeammalta tuntui Toinista tavata
ystävätärtään. Hänestä aivan tuntui kuin hän olisi tehnyt rikoksen,
pettänyt pikku Hillevin. Mutta sehän oli elämän menoa, se.

Herbert palasi asioittensa tähden muita aikaisemmin Helsinkiin. Konsuli
Karpin oli kestettävä kylpykautensa loppuun. Ja hänen kanssaan oli
loppuun asti tietysti myöskin hänen perheensä.

Mutta heistä ei elämä siellä tuntunut enää samalta. Jonkinlainen
tyhjyys, elämän raukeus tuntui heissä kesänkin käännyttyä toiselle
kyljelleen. Hedelmät olivat etelämmässä tosin jo kypsyneet ja niiden
nauttimisaika alkoi jo Baden-Badenissakin. Mutta kukapa suomalainen
ei sittenkin lopulta kaipaisi kylmään Pohjolaansa kaikista Etelän
tarjoamista antimista huolimatta.




VI


Palattuaan kotimaahan konsuli Karppi asettui perheineen loppukesäksi
asumaan Helsingin läntisessä saaristossa olevaan huvilaansa, josta
hän päivittäin, jos niin halusi, saattoi rannikkolaivoilla päästä
kaupunkiin ja käväistä konttorissaan. Ja lämpiminä kesinä oli
perheellä tapana viipyä huvilassaan kappaleen matkaa syyskuutakin
nauttien siellä meren virkistävästä ja vahvistavasta ilmasta sekä
korjaten mahdollisesti jo kypsyneet omenansa ja päärynänsä. Kaikki
marjahillonsa talven varalle keitti konsulin rouva jo siellä, viini-
ja karviaismarjoja ynnä vadelmia kun myöskin kasvoi paljon heidän
omassa puutarhassaan. Konsulin rouva oli todellakin mallikelpoinen
perheenemäntä ja toimitti nämä asiat kaikki itse, vaikka varakas
olikin. Ja siinä ohessa oli Toininkin opittava samat asiat ollakseen
hänkin, kerran naimisiin jouduttuaan, yhtä mallikelpoinen äiti ja
emäntä.

Hillevin isä oli saanut kesälomansa heinä- ja elokuun ajaksi. Vaimonsa
ja tyttärensä oli kanslianeuvos Urpo jo kesäkuussa sijoittanut erääseen
Vääksyn kanavan varrella olevaan lehdissä ilmoitettuun täysihoitolaan,
ja sinne matkusti hän loma-ajakseen itsekin. Rouva Urpo tahtoi näet
olla vapaana kaikista taloushuolista ja tämähän oli hänenluontoiselleen
naiselle mukavin tapa. Huoletonta elämää sai siellä viettää Hillevikin
virkistyäkseen, ja itse käytti kanslianeuvos, samassa tarkoituksessa,
aikansa lempiurheiluunsa: kalastamiseen läheisissä vesistöissä.

Näin ollen eivät Toini ja Hillevi voineet tavata toisiansa ennenkuin
syyskuussa. Ja silloin olivat koulut jo alkaneet.

Hiljainen, »kuollut» kesäinen Helsinki oli yhtäkkiä muuttanut muotoaan.
Sensijaan, että Esplanaadilla oli liikkunut joku kotoinen, veltto
virkamies tahi muitten asioita hoitava varatuomari, jotakuinkin
laiha salkku kainalossaan, joku välttämätön kauppa-apulainen, joku
pienipalkkainen konttorineiti tahi puhtaaksikirjoittajatar, ylimalkaan
vain joku ylemmän viransijainen, mies tahi nainen, niin kuhisi
siellä nyt, varsinkin oikealla kävelytunnilla, koulujen opettajia,
koululaisia, tunnettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, sotilaita
ja siviilejä, sapeliherroja ja valkotakkisia, kaikkia niitä, joita
olemme tottuneet omassa, rakkaassa pääkaupungissamme ulkomaalaisten
matkailijoitten ohessa näkemään.

Vilahdukselta näki siellä joskus myös asianajaja Hurstin. Mutta hänellä
tuntui olevan kova kiire. Jos joku olisi ymmärtänyt seurata hänen
jälkiään saaristolaivojen lähtöaikana, niin olisi hän nähnyt Herbert
Hurstin usein rientävän »Västra Skärgårdeniin», jossa hän matkusti
morsiantaan tapaamaan konsuli Karpin perheen huvilaan. Mutta koska
kihlausta ei vielä ollut julaistu, niin ei kellään ollut aavistusta
mistään. Konsuli Karpin lainopillisena avustajana asianajaja Hursti
matkusti sinne tietysti vain liikeasioissa.

Mutta kohta alkoikin sitten syyskuussa sadeaika, ja konsulin perhe
muutti kaupunkiin. Pitkän ajan jälkeen saivat Toini ja Hillevi taas
tavata toisensa.

Toinin sydän ei ollut vähääkään kylmennyt hänen pientä ystävätärtään
kohtaan. Mutta sittenkin oli hänen vähän niinkuin paha olla. Hänen
herkkä omatuntonsa ikäänkuin syytteli häntä, ettei hän ollut ollut
aivan avomielinen Hilleviä kohtaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän
olisi vannonut ikuista rakkautta Hilleville, ja nyt hän ei ollut edes
sanallakaan maininnut, mitä oli tapahtunut. Hän oli tyttöseltä salannut
kihlauksensa kuin jonkin pahanteon, vaikka hänellä siihen olikin
täysi oikeus. Tämä soimaus oli niin luonteenomaista vilpittömälle,
uskolliselle Toinille, mutta monesta muusta se saattoi näyttää ihan
naurettavalta, varsinkin kun oli kysymyksessä sellainen pikku tyttö
kuin Hillevi.

Toinin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta oli todellakin harvinaisen
kaunis. Hän oli usein ajatellut itsekseen, mahtoiko lainkaan olla
semmoista ystävyyttä, naisten välistä ystävyyttä, joka kestäisi
jonkun miehen taholta tulevia houkutuksia vastaan, siis ystävyyttä,
joka voittaisi rakkauden. Ystävyys oli hänen mielestään jalo tunne,
jaloin kaikista, kun sitä vastoin rakkaus oli mitä itsekkäin, mitä
häikäilemättömin tunne, tunne, joka ei välittänyt mistään esteistä,
ei mistään keinoista päästäkseen tarkoitustensa perille. »Oi, kuinka
kaunis onkaan epäitsekäs, uhrautuva, kaikki antava ystävyys, suora,
vilpitön ystävyys!» Näin huokaili Toini itsekseen. Ja nyt, nyt oli
hänen ihanteensa luhistunut!

Kuinka olikaan hänen paha olla, kun hänen nyt oli tavattava Hillevi!

Mutta hänen oli korjattava tämä asia siten, että hän ilmaisisi
salaisuutensa Hilleville, ennenkuin muut vieraat saisivat sen tietää.
Ja hän tahtoi tehdä sen päivää ennen, kuin uutinen hänen kihlauksestaan
tulisi sanomalehtiin. Hän neuvotteli siitä sulhasensa kanssa ja sai
tältä suostumuksen, vieläpä herttaisen hymyilyn ja suukkosenkin. Oli
kuin Herbert olisi tahtonut sanoa:

— Kylläpä, armaani, vielä olet lapsellinen.

Mutta lapsihan elämän koulussa Toini vielä olikin, vaikka pian
täytti kahdeksantoista vuotta. Jos hän nyt yhden ihanteen luulikin
kadottaneensa, niin oli hänen puhtaalla sydämellään niitä vielä monta
jäljellä. Ja elämä kangasti edelleen kauniina hänen edessään.

Kaikesta huolimatta oli ihastus molemmin puolin suuri, kun Toini nyt
ensimmäisen kerran soitti Hilleville, ilmoitti tulleensa kaupunkiin ja
pyysi Hilleviä luokseen. Hänellä oli niin paljon, paljon kerrottavana
matkaltaan.

— Sinä olet yhä parhain ystävättäreni, — oli viimeinen Hilleviä
lohduttava ja häntä itseään rauhoittava lause, jonka Toini sanoi
sulkiessaan puhelimen.

Oli iltapäivä, kun Hillevi saapui Toinin luo. Halailulla, suutelolla
otti hän Hillevin vastaan, ja käsitysten he kulkivat Toinin huoneeseen,
jossa tuo suuri salaisuus oli kerrottava, taakka huojennettava Toinin
sydämeltä.

Kaikki asiat tietysti kerrottiin perin pohjin, kesänvietto molemmilla
tahoilla alusta alkaen. Suuret asiat tulivat ilmi vasta lopulla.
Hillevikin viivytteli kysymystään, vaikka hänen uteliaisuutensa olikin
suuri.

— Etkö ole vielä nähnyt asianajajaa? — tuli vihdoin kuin arkaillen
hänen huuliltaan.

— Kyllä, — vastasi Toini. — Hän on välistä käynyt luonamme huvilassamme.

Hillevi punastui.

— Niinkuin tiedät, — jatkoi Toini, — hän on isäni lainopillinen
neuvonantaja.

Tämä selitys oli älykkäästä Hillevistä jo vähän niinkuin liikaa. Ja kun
Toini, aivan kuin vielä lykätäkseen tuonnemmaksi vaikean, ratkaisevan
hetken, syleili Hilleviä ja jälleen alkoi ihastuneena puhua, kuinka
tämä kesän kuluessa oli kasvanut ja käynyt yhä suloisemmaksi,
niin lisäsi tämä vain tyttösen epäluuloa. Hänestä tuntui tuossa
selityksessä, tuossa Toinin käytöksessä selvästi jo palaneen käryä.

Hän katsoi ihmetellen ja kauan Toiniin, mutta ei lausunut sanaakaan.

Tämä katse suorastaan pakoitti Toinin jatkamaan.

— Ajatteles, rakkahin Hillevi, että Herbert Hursti aivan odottamatta
saapui myöskin Baden-Badeniin.

Hillevi punastui taaskin, mutta sai kuitenkin sanotuksi tukahtuvalla
äänellä:

— Etkä sinä ole kirjoittanut siitä minulle mitään!

Toini tunsi pistoksen sydämessään ja lausui melkein yhtä raskaalla
äänen painolla:

— En — valitettavasti, kultaseni.

Yhtäkkiä paukahti kuin ukkonen kysymys Hillevin huulilta:

— Sinä olet kihloissa hänen kanssaan?

— Arvasit oikein, — sai Toini sanotuksi ja puristi jälleen Hilleviä
rintaansa vasten.

Mutta Hillevi hypähti pois hänen käsistään ja kuiskasi pahastuneena:

— Etkä sitä ole minulle ennen sanonut!

Toini tavoitteli Hilleviä ja jatkoi:

— Mutta sinä, kultaseni, olet nyt ensimmäinen, paitsi vanhempiani, joka
sen tiedät.

Tämä lohdutukseksi aiottu selitys, jolla Toini aivan kuin tahtoi
asettaa Hillevin muitten ystävättäriensä edelle, kaikkien vieraitten
yläpuolelle, ei kuitenkaan Hilleviä tyydyttänyt. Hän poistui ikkunan
luo ja kääntyi selin Toiniin.

— Mikä sinun on? — sanoi Toini. — Rakastanhan minä sinua kuitenkin yhtä
paljon kuin ennen. Tule, suutele minua, Hillevi!

Mutta Hillevi ei hievahtanut paikaltaan.

Silloin nousi Toini, meni Hillevin luo ja yritti kääntää hänen
kasvojaan itseensä päin. Hillevi rimpuili kuitenkin vastaan, ja nyt
huomasi Toini, että hänen poskensa olivat märät. Hillevi itki.

— Rakas, pikku ystäväni! Miksi sinä itket? — kysyi Toini.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — toisteli silloin
Hillevi.

— Mutta sanohan toki, miksi olet näin onneton?! Enhän minä liene
sinulle mitään pahaa tehnyt? — lisäsi Toini ja kiersi jälleen
käsivartensa Hillevin vyötäisille.

Hillevi ei vain vastannut mitään.

— Vakuutan sinulle, — jatkoi Toini vielä, — että olet paras ystäväni
aina edelleenkin ja että aina vastaisuudessakin tulemme tapaamaan
toisemme niinkuin tähän asti.

Mutta Hillevi pudisti vain päätään.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — siinä kaikki,
mitä hän sai sanotuksi.

Toinin ei auttanut muu kuin jättää hänet rauhaan sanomalla:

— Niinkuin sitten tahdot! Näen, että haluat rikkoa välimme.

Kesti hetkinen äänettömyyttä.

— Olen kadottanut kaikki, — sanoi Hillevi vihdoin. — Anna minun mennä
kotiin!

Toinilla ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen mennä. Hän toivoi asian
toiste selviävän. Ja hän, Toini, pyysi Hilleviltä anteeksi.

— Anteeksi sitten! — sanoi myöskin Hillevi hiljaa, — jos olen ollut
tuhma, — lisäsi hän vielä hetkisen kuluttua.

Ja hän läksi pois aivan kuin suuren surun murtamana, pää painuksissa.

Kun Hillevi näin oli mennyt, istui Toini kauan mietteissään. Hän alkoi
todellakin ajatella, että Hillevi sittenkin, kaikesta huolimatta, oli
rakastunut Herbertiin. Mitä muuta saattoivat merkitä nuo sanat, että
hän oli »kadottanut kaikki», vaikka Toini oli vakuuttanut ystävyytensä
häntä kohtaan pysyvän edelleenkin samanlaisena.

Se oli niin uskomatonta, niin uskomatonta, että Toinin ajatukset
menivät aivan sekaisin. Hän päätti siis vain odottaa, mitä nyt
seuraisi, kun kihlauksesta oli pikku-uutinen huomispäivän lehdissä.

Tämä uutinen olikin useimmille mitä suurin yllätys. Kukkia tulvi
Toinille lakkaamatta, ja kaikki talon tuttavat alkoivat käydä
onnittelulla hänen ja hänen vanhempiensa luona. Tapahtuma oli melkein
yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Rikkaan konsuli Karpin tytär
kihloissa asianajaja Herbert Hurstin kanssa! Se oli jo jotakin.

Samoihin aikoihin levisi myöskin tieto siitä, että Herbert Hursti
oli siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ahaa! Siinä oli
tulevaisuuden mies, josta vielä paljon puhuttaisiin. Miehestä, tuosta
»komeasta miehestä», puhuttiin jo silloinkin paljon.

Ja Hillevi?

Kuultuaan tämän kaiken hän päätti vain nöyrästi alistua. Nuorena ei
auttanut muu. Pienet, mutta viisaat aivot antoivat hänelle voimaa
ja rohkeutta. Kuka tiesi, mihin kohtalo häntä valmisti, mitä hänen
osakseen vielä maailmassa lankeaisi, jahka hänen aikansa tuli. Ja hän
oli varma siitä, että onnen aika kerran hänellekin koittaisi.

Järkevästi ajateltua oli siis, että hänkin tahtoi lähettää kukkia
ystävättärelleen ja sovittaa ruman tekonsa, kun Toiniin oli syyttä
pahastunut. Ja jospa hän olisi aavistanut, kuinka iloinen Toini
oli tästä huomaavaisuudesta, joka todellakin kuin yhdellä iskulla
pyyhki pois pahan mielen hänen sydämestään. Ja kun Hillevi sitten
vielä, vanhempiensa kehoituksesta, itse meni Toinia onnittelemaan,
niin saattoi hän todellakin olla varma siitä, että Toini edelleenkin
oli hänen paras ystävättärensä, vilpitön, avomielinen, uskollinen
ystävänsä. Semmoisen kadottaminen olisi Hilleville ollut korvaamaton
vahinko, ja hän tunsi, että hänen oli pidettävä kiinni tästä
ystävättärestä. Hän tunsi sen toisestakin syystä, äänestä, joka
salaisena soi hänen sydämessään, mutta jonka hän toistaiseksi kätki
sinne niin syvälle, ettei sitä kuullut kukaan, ei kukaan.




VII


Tämän jälkeen olivat Toinin ja Hillevin välit taas yhtä hyvät kuin
ennen. Tavallaan ne olivat vielä paremmatkin, sillä Hillevi kävi
Toinin luona hänen kihlausaikanaan hyvin usein. Varsinkin oli Hillevi
tyytyväinen, kun sai olla siellä samalla kertaa kuin Toinin sulhanen.
Näyttipä melkein siltä, kuin hän semmoisia tilaisuuksia olisi varta
vasten tavoitellutkin. Eikä hän tuntunut arkailevan, että mahdollisesti
häiritsisi läsnäolollaan kihlautuneita ystäviään. Se saattoi näyttää
jonkinlaiselta hienotunteisuuden puutteelta, jonka voi panna hänen
nuoruutensa laskuun, mutta saattoi olla muutakin, esimerkiksi halua
nähdä, kuulla, valvoa, oppia, — ehkäpä pääasiallisesti saada nähdä
Herbert Hurstia, jota hän kaikessa hiljaisuudessa ihaili. Mutta kärsikö
hän itse puolestaan nähdessään ystävättärensä ja tämän sulhasen
hellät välit, sen hän visusti koki salata. Ulkonaisesti ei hän sitä
vähimmälläkään tavalla päästänyt näkyviin. Päinvastoin oli hän aivan
kuin iloitsevinaan heidän onnestaan. Huvittipa häntä kovin keskustelu,
joka koski häitä, aikaa, milloin ja miten ne tapahtuisivat, kaikki
vähimmätkin valmistelut niihin häihin, joissa hän varmasti tiesi
saavansa olla mukana. Oli todellakin ihan kuin hän olisi ollut Herbert
Hurstin toinen morsian.

Toinia ja Herbertiä tämä vain huvitti. Pahakseen sitä he eivät lainkaan
panneet, tuskinpa paljon välittivät Hillevin kyselyistäkään, jotka
eivät koskaan kuitenkaan olleet nenäkkäitä. Joskus he ihan ihmettelivät
Hillevin älykkäitä neuvoja, hänen pieniä viittauksiaan asioihin, joita
he itse eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.

Yksi asia kuitenkin suretti Hilleviä kovin, ja se oli se, että hän
tiesi Toinin ja Herbertin, ehkä jo häittensä jälkeen, muuttavan pois
maasta — ainakin joksikin aikaa. Oli näet puhe, että Herbert saisi
toimen lähetystössämme Berlinissä.

— Sitten en saa nähdä teitä pitkään aikaan, — huoahti Hillevi siitä
asiasta puhuttaessa.

— Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, ennenkuin se voi tapahtua, —
lohdutti Herbert Hursti.

— Kestää varmaan vielä useita kuukausia, ennenkuin vietämme häitäkään,
— tyynnytti häntä Toini — ja jos muutamme joskus sinne, niin saat sinä,
Hillevi, tulla Berliniin meitä tervehtimään.

— Niin, minä toivon, että »kohtalo» vie meidät kerran yhteen.

Kohtalo! Herbertin ja Toinin täytyi oikein hymyillä tälle
rikkiviisaalle lauseelle, vaikka näkivätkin, että nuo sanat olivat
vakavasti tarkoitetut ja lähteneet tytön sydämen pohjasta.

Merkillisintä Hillevin käytöksessä tähän aikaan oli, ettei hän, samalla
kun osoitti suurta kiintymystä ystävättäreensä, vähimmälläkään tavalla
tämän läsnä ollessa eikä muutoinkaan Herbert Hurstille näyttänyt, että
häntä itseään oli loukattu, saatikka yritti loukata häntä. Päinvastoin
hän, Hillevi, osoitti mitä suurinta kunnioitusta Herbertiä kohtaan
tahtoen pysyä kaikkein parhaimmissa väleissä hänenkin kanssaan. Tässä
Hillevin menettelyssä oli täysin kypsyneen, kaikkia asianhaaroja perin
juurin harkitsevan naisen arvostelua, — kyky, joka oli suorastaan
ihmeteltävä. Ja tämä kaikki todisti, että Hillevi oli harvinainen
ihmisalku henkisesti, varhaisvanha sanan täydessä merkityksessä. Mihin
suuntaan hänen luonteensa ominaisuudet tulisivat kehittymään, sen oli
tulevaisuus osoittava.

Koulussa oli Hillevi etevä oppilas. Varsinkin olivat vieraat kielet
hänen vahva puolensa. Kotonaan hän sai äidiltään käytännöllisesti
oppia ranskaa, ja huvikseen puhui sitä Hillevin kanssa välistä Herbert
Hurstikin. Ja tämä tuotti nyt tytölle suurta tyydytystä, sillä siinä
suhteessa oli Toini hänestä jäljellä. Oli kuin Hillevi näin olisi ollut
Herbertiä lähempänä kuin tämän oma morsian, vaikka Toini sen verran
kuitenkin tietopuolisesti taisi ranskankieltä, että ymmärsi, mitä hänen
läsnäollessaan puhuttiin. Saksankieltä sen sijaan osasi Toini paremmin
kuin Hillevi.

Siirtyminen diplomaattiselle alalle tuotti Herbertille alussa paljon
puuhaa, jopa siinä määrin, että hänen käyntinsä morsiamensa luona
supistuivat määrättyihin päiviin ja hetkiin. Sitä mukaa harvenivat
Hillevinkin käynnit Toinin luona syyslukukauden edistyessä ja lukujen
lisääntyessä. Syksy oli näin ollen Toinille monessa suhteessa ikävä.

Herbert Hursti myi hänkin vuorostaan asianajotoimistonsa ja ahersi sen
tehtyään ahkerasti virastossaan. Hän oli niitä miehiä, jotka tahtovat
perin pohjin tutustua alaansa hankkiakseen siihen kuuluvissa asioissa
syvälliset tiedot. Ja luottamuksella hänelle uskottiinkin tärkeitä
asioita, semminkin koska hänen oli valmistauduttava mahdollisimman pian
muuttamaan Berliniin.

Toinin vanhemmat seurasivat mielenkiinnolla tulevan vävynsä pyrkimyksiä
ja tekivät kaiken, mitä varakkaat vanhemmat voivat tehdä, laittaakseen
tyttärelleen runsaat kapiot. Huoneistoa ei heidän Helsingissä tarvinnut
nuorelle parille sisustaa, mutta varoja ei tullut puuttumaan siihen
tarkoitukseen Berlinissä.

Häät oli sen sijaan ajateltu pitää loistavat. Kaikki arvasivat sen,
mutta ainoastaan Toinin vanhemmat tunsivat toistaiseksi suunnitelman.
Toini itsekään ei tietänyt muuta, kuin että hänen isänsä ja äitinsä
eivät suosineet nykyaikaisia vihkimistapoja, kaikista vähiten noita
naurettavia temppuja, joita sanotaan siviilivihkimiseksi ja jotka ovat
vailla kaikkea juhlallisuutta, mikä ylentäisi mieltä, muistuttaisi
solmitun liiton pyhyydestä, sen vakavuudesta, sen horjumattomuudesta
koko elämän iäksi. Perhe oli heidän mielestään vielä yhteiskunnan pohja
ja perustus. Kunnollisten isien ja äitien oli luotava tämä perustus,
jonka pohjalla lapset olivat siveellisesti kasvatettavat hyviksi
kansalaisiksi, lujiksi tu'iksi, vankaksi turvaksi kaikkia vaaroja
vastaan, suojamuuriksi ainaisiksi ajoiksi rakkaalle isänmaallemme.




VIII


Helsingin Vanha kirkko oli juhlallisesti koristeltu. Alttari oli
täynnään valkoisia syreenejä, ja pylväiden ympäri oli kierretty
köynnöksiä, joihin oli kiinnitetty kauniita, heleitä kukkia. Kutsutut
juhlavieraat täyttivät penkit, sinivalkoisilla olkanauhoilla
varustettujen marsalkkojen ohjatessa heitä paikoilleen. Lähinnä
alttaria istuivat omaiset ja kaikki, joilla, tavalla tahi toisella,
oli tekemistä häämenojen kanssa. Mitä Helsingillä oli kauneinta
tarjottavana, oli täällä läsnä: naiset valkoisissa, ruusunpunaisissa
tahi vaaleansinisissä häävaatteissaan, kukkia hiuksissa ja rinnassa,
herrat hännystakissa, valkoinen ruusuke kaulassa, kukkanen napinlävessä
ja arvonmerkkejä rinnassa kenellä sellaisia oli. Sanalla sanoen:
silmänlumetta juhlatunnelmaa ylentämässä!

Alkoi sitten urkujen soitto, kohisi kaunis häämarssi Wagnerin
»Lohengrin» oopperasta. Morsiamen talutti sisään, äidin seuraamana,
isä, joka alttarin lähellä jätti tyttärensä vastaan tulleen sulhasen
vietäväksi aivan alttarin viereen, jonka sisällä piispa asettui
vihittävien eteen. Kuusi paria morsiusneitoja ja sulhaspoikia oli
samalla käynyt paikoilleen kummallekin puolen alttaria, ja juhlallinen
vihkimistoimitus alkoi.

Jo morsiamen ja hänen saattueensa astuessa käytävää pitkin alttaria
kohti, kuului ihastuksen humahdus kirkossa. Ja nyt, kun kaikki olivat
paikoillaan, kurottuivat vieraitten kaulat, yleisö oli pelkkänä silmänä
ja korvana. »Kuinka suloinen morsian onkaan! Kuinka komea sulhanen!»
saattoi kuulla hiljaisena kuiskeena. Ja »kokonaista kaksitoista
morsiusneitoa ja sulhaspoikaa!» lisäsi joku. »Yhtä monta kuin
apostoleja oli», jatkoi kolmas. Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä,
ettei pääkaupungissa usein oltu tämmöisiä häitä nähty.

Ne olivat todellakin vielä vanhan ajan häät, jotka ylensivät
ihmismielen kohti korkeutta, niinkuin konsuli ja hänen vaimonsa
olivat toivoneet. Eikä kumma, että monen silmässä kiilsi kyynel, ilon
kyynel, jonka vain se, mikä elämässä on kaunista, suurta, pyhää,
jaloa, ja mikä ihmissydäntä, syvästi tuntevaa sydäntä liikuttaa,
voi synnyttää, kun sitä vastoin se, mikä on rumaa, alhaista, pientä
vain kuolettaa tunteet, masentaa mielen, koventaa katseenkin. Ihmekö
siis, että piispan lausuman siunauksen jälkeen läsnäolijoittenkin
sydämistä puhkesivat vastavihitylle nuorelle parille mitä lämpimimmät
onnentoivotukset heidän uudelle elämäntaipaleelleen.

Urkujen soidessa tyhjeni kirkko, sillä varsinaiset onnittelut
tapahtuivat konsulin talossa, jonne pitkä jono ajoneuvoja nyt kulki
kaikkien niiden, jotka eivät saaneet olla kirkossa mukana, ihmetellessä
tätä loistavaa kulkuetta. Etupäässä ajoivat tietysti sulhanen
ja morsian, konsulin perheen seuratessa heitä. Ja sitten jatkui
kymmenittäin autoja, joista näkyi tunnettuja oman maan henkilöitä,
mutta myöskin paljon häihin kutsuttuja ulkomaalaisia. Helsinkiläisten
joukosta vilahti myöskin Hillevin kaunis pää kuparinvärisine
kiharoineen. Nyt hän oli isänsä ja äitinsä seurassa, sillä Toinin
ja Hillevin äiditkin olivat näet Toinin kihlausaikana tutustuneet
toisiinsa ja molemmat perheet olivat alkaneet seurustella keskenään.
Siten näiden kahden ystävättären väliset siteet olivat entisestään yhä
lujittuneet.

Onnittelujen aikana tarjottiin häävieraille ensin samppanjaa ja
makeisia, ja kuka halusi, sai muitakin juomia ja virvokkeita, mielensä
mukaan. Mutta paitsi näitä aineellisia antimia, saivat vieraat
nauttia kauniista puheistakin, joita pidettiin monta; morsiusparille,
morsiusneidoille j.n.e., mutta kauneimman, henkevimmän puheen piti
sulhanen apelleen ja anopilleen. Kun hän sen aloitti sanoilla:
»Kaikki hyvä, kaunis ja jalo, jonka maan päällä saamme, tulee meille
aina ylhäältä», niin täytyi Toinin vanhempien jo ottaa nenäliinansa
esille, sillä todistukseksi sanoilleen Herbert vielä otti nuoren
puolisonsa käden omaansa. Ja sitten hän jatkoi ylistäen konsulia ja
hänen rouvaansa, kiittäen heitä varsinkin siitä hyvästä kasvatuksesta,
jonka he olivat tyttärelleen antaneet, kasvatuksesta, joka oli aivan
silminnähtävä poikkeus siitä, mikä niin monen monessa perheessä
nykyaikana annetaan. Ja lopuksi hän kiitti morsiantaan, joka oli
antanut hänelle kalleimman lahjan, minkä ihminen voi toiselle antaa:
— kultaisen sydämensä. Ja nämä sanansa Herbert vahvisti suutelemalla
Toinia kaikkien nähden.

Liikutettuina menivät silloin konsuli ja hänen rouvansa suutelemaan
tytärtään ja vävyään.

Mutta nämä onnittelut olivat pian lopussa, sillä tiedettiin, että
nuoren parin oli muutaman tunnin kuluttua ehdittävä junalle,
jonka oli määrä viedä heidät Turkuun ja sitä tietä ulkomaille.
Kuherruskuukautensa olivat vastavihityt päättäneet viettää
pohjois-Italian ihanien järvien rantamilla. Siksi vieraat pian
hajaantuivatkin, että morsiuspari saisi pukeutua matkavaatteisiinsa.
Samoin oli tehtävä niidenkin, jotka vielä aikoivat saattaa heitä
asemalle.

Siellä olikin sitten laituri täynnä saattajia, kun Toini, melkein
kukkien peitossa, seisoi vaunun sillalla miehensä vieressä. Juna odotti
vain lähtömerkkiä. Aivan lähelle Toinia oli siellä tunkeutunut Hillevi,
joka tahtoi viimeisenä sanoa hyvästit ystävättärelleen. Hän ojensi
kätensä ylös ja kurotti Toinille pienen punertavaan paperiin käärityn
ja punaisella nauhalla ristiin sidotun kotelon sanoen:

— Tämän saat avata vasta tiellä.

Ja hyvin vakavana hän poistui vanhempiensa taakse, heittäen sieltä
Toinille lentomuiskun, johon Toini samalla lailla vastasi junan jo
lähtiessä liikkeelle.

Oli jälleen kuin jotakin murtunutta Hillevin koko olemuksessa. Siitä
päättäen piti paikkansa hänen sanansa, että hän oli »kadottanut kaikki».

Tiellä vasta Toini avasi tuon pienen kotelon. Hän ja hänen miehensä
olivat kovin uteliaat näkemään, mitä tyttönen oli ystävättärelleen
matkalle antanut. Ja heidän hämmästyksensä olikin tavattoman suuri, kun
hienon, ruusunpunaisen pumpulin sisältä tuli esiin pieni, korallista
tehty, kultaisen nuolen lävistämä »särkynyt sydän».

Tyttö raukka! Hän tulkitsi tällä lailla, tällä esineellä,
kuvaannollisesti omia tunteitaan niin, että Toini ja Herbert mykkinä
jäivät hetkeksi asiaa miettimään.

Mitä tuo siro esine oikein tiesi? Se jäi osittain arvoitukseksi.
Hillevi oli kyllä antanut sen Toinille, mutta siihen saattoi olla
toinenkin, salainen merkitys kätkettynä. Se saattoi olla kohdistettuna
Herbertiinkin. Siksipä Toini ja Herbert kauan katsoivat toisiaan
silmiin. Hillevin lahja oli tehnyt heihin suuren, syvän vaikutuksen.

— Kultainen lapsi! — sanoi Toini.

— Merkillinen tyttö! — sanoi Herbert.

Ja vaikka heidän puheensa tämän jälkeen kääntyikin muihin asioihin,
niin palasivat ajatukset kuitenkin silloin tällöin tuohon pikku
esineeseen.

Matkan edetessä valtasi Toinin kohta toisenlainen tunnelma. Kaikki
alkoi tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän muisteli päivän tapahtumia.
Päässä oli kaikki kuin ylösalasin. Lapsuus, nuoruus, kouluvuodet, —
hyvästi, kaikki, kaikki.

— Mitä sinä niin mietit? — täytyi Herbertin oikein kysyä häneltä.

— Sitä, että nyt olemme naimisissa, — vastasi Toini heräten
mietteistään ja taputtaen Herbertiä kädelle, kun ei löytänyt parempaa
vastausta. — Ja tulevaisuuttamme, — lisäsi hän hetken kuluttua.

— Sitä ajatellen onkin meidän nyt elettävä, — sanoi siihen Herbert, —
ja sitä varten elettävä.

— Olet oikeassa, — jatkoi Toini. — Mutta minusta on tulevaisuus välistä
kuin iltahämärä.

— Aamuhämärä, tarkoitat varmaan, — oikaisi Herbert, — päivänsarastus,
jota seuraa kirkas, aurinkoinen päivä.

— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin, — jatkoi Toini. — Aamulla tietää,
että ainakin tulee valoisa, mutta iltahämärää seuraa pimeä yö, kaikki
on edelleen hämärää ja epäselvää.

— Ihanko todenperään sinua jo vaivaa koti-ikävä? — ihmetteli Herbert. —
Sen taisi tuo »särkynyt sydän» aikaan saada.

— Katsos noita ahoja ja metsiä, kuinka ne pakenevat meitä, — viittasi
Toini ikkunaan. — On ihan kuin olisimme tehneet jonkun rikoksen. Kohta
on koko isänmaamme kääntänyt meille selkänsä.

— Mutta edessämme hymyilee nyt koko maailma ja palatessamme hymyilee
meille vielä isänmaammekin. Ja sen hyväksi aiomme sitten elää ja tehdä
työtä. Eikö niin, Toiniseni?

Toinista se oli kauniisti sanottu ja hän oli tyytyväinen. Vähitellen
haihtui hänestä kaihomieli, ja kun he Turussa astuivat laivaan,
joka vei heidät Tukholmaan, niin hän oli jo aivan toisella päällä.
Ihmisvilinä, uudet olot, uusi elämä hänen oman miehensä kanssa
saivat hänen mielensä muuttumaan. Mutta silti ei hän koskaan
lupauksensa mukaan unhoittanut kirjoittaa kotiinsa ja lähettää
tervehdystä, vaikkapa lyhyttäkin, näköalakortilla Hilleville ja muille
ystävättärilleen.

Vuoden aika, — vielä varhainen kevät Pohjolassa, — riennätti nuorta
paria nopeasti etelää kohti. He sivuuttivat Kööpenhaminankin, ajaen
pikajunalla Berlinin kautta Sveitsiin ja St. Gotthardrataa myöten
Luganoon, jossa viipyivät muutaman päivän. Toini ei ollut ennen näitä
seutuja nähnyt ja vaipui kuin maahan Luojan eteen kulkiessaan Sveitsin
Alppien yli tuohon hymyilevään, silloin jo kesäiseen Luganoon, joka
suojassa pohjoistuulilta lepää samannimisen järven rannalla, korkealle
kohoavan Monte S. Salvatoren juurella aivan Italian rajalla.

Siellä nuoret viihtyivät tavattoman hyvin kuherrellen iltaisin tyynen
järven rannoilla tahi soudellen veneellä, ja päivällä katsellen
kaupungin omituisia rakennuksia, kapeita katuja kaikenlaisine
kauppoineen, joissa sekaisin kuulee kolmea kieltä, italiaa, ranskaa ja
saksaa. »Jos minun pitäisi asua ulkomailla, niin täällä minä asuisin»,
sanoi Toini ihastuneena. Siihen vastasi hymyillen Herbert: »Varmasti
asuisit vielä monessa muussakin kauniissa paikassa täällä etelässä».

Ja siinä asiassa Herbert näyttikin olevan oikeassa. Tuskin oli sitä
paikkaa, missä ei Toini olisi toistanut samoja sanoja, kun he tekivät
laivamatkoja Como-, Guarda- ja Maggiorejärviä pitkin. Ei jäänyt
muistiin kaikkien paikkojen nimiäkään, joita he näkivät, mutta sen
sijaan syöpyivät muutamat taideteokset ainiaaksi Toinin mieleen.
Etenkin Villa Carlottassa oleva Canovan Amore e Psiche ja Locarnossa
Madonna del Sasson Kristuksen hautaaminen. Varsinkin viehätti molempia
edellinen, tuo siivekäs Amor suutelemassa Psykeä, joka hellästi ottaa
Amorin pään käsiensä väliin ja painaa huulensa hänen suutaan vasten.
Siinä olikin jotakin, mikä erityisesti sopi häämatkallaan olevalle
nuorelle parille.

Tämä häämatka suuntautui lopullisesti Pallanzaan, joka sijaitsee Lago
di Maggioren rannalla, missä on tuo harvinainen, nimensä mukainen
kaunis saari, Isola bella. Siellä kävivät he myös katselemassa sen
vanhoja, rappeutuneita rakennuksia. Ja kun he toisiaan syleillen
istuivat veneen perälaudalla, niin oli soutaja varma, että he olivat
ainakin »promessi sposi» (kihlattuja) elleivät jo vastanaineita,
semmoisia, joita hän joka kevät oli monia kymmeniä soutanut yli järven
Isola bellaan.

Tämmöistä oli siis Toinin häämatka. »Tämmöistäkö on olla naimisissa?
Tämmöistäkö kuherruskuukausi?» — ajatteli Toini usein. Ja hänen teki
melkein mieli kysyä sitä Herbertiltäkin. Mutta tuossa ajatuksessa
saattoi olla jotakin loukkaavaakin, ja siksi hän vaikeni, sillä hän
tunsi rakastavansa Herbertiä, joka oli saanut hänet elämänaikaiseksi
kumppanikseen. Ja kun hän tunsi myöskin Herbertin hellyyden
kasvamistaan kasvavan, tunsi onnensa olevan hänen käsissään, niin oli
hänkin tyytyväinen ja onnellinen.

Tätä tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta tiesivät molemmat runsaassa
määrässä lisäävän juuri tuon luonnon kauneuden, jonka ympäröimät he nyt
olivat. »Kuinka luonto sittenkin voi antaa ihmiselle paljon, paljon!» —
ajatteli Toini. Ja samalla hän pelkäsi menettävänsä paljon onnestaan,
kun heidän oli lähdettävä paluumatkalle. Olisiko taivas edelleen yhtä
korkea ja sininen, yhtä puhdas ja kirkas? Paistaisiko aurinko yhtä
heleänä, säteilevänä ja lempeänä kuin nyt, koko heidän elämänsä läpi?
Ja hän rukoili itsekseen, että niin tulisi olemaan, ettei surun sumuja,
ei huolien hattaroita koskaan kasaantuisi heidän yllensä.

Sitten tuli lähdön hetki. He palasivat jälleen kotimaahan.




IX


Sen kesän saivat Toini ja Herbert vielä asua Suomessa, mutta syksyllä
oli heidän muutettava Berliniin. He saivat siis vielä jatkaa
kuherrusviikkojaan kotimaassa ja ne he viettivät konsuli Karpin
huvilassa saaristossa.

Onko merta rakastaville mitään ihanampaa kuin oleskelu saaristossa
kauniina, lämpimänä kesänä? Sisämaan järvillä on myöskin
viehättäväisyytensä, ja on paljon niitä, jotka suosivat sisämaata
enemmän sen idyllisen tunnelman vuoksi, jota järvet ja metsät,
kaislarannat ja lummekukat, kanervat ja puolukanvarret riutuneissa
rinnoissa synnyttävät. Mutta kuinka suurenmoisen draamallinen onkaan
meren silmänsiintämättömiin häipyvä ääriviiva, sen raskas huounta,
sen vaahtoharjaisten laineiden lakkaamaton kohina rantakallioita
vastaan, valkoisen kallistuvan purjeen tahi savua tupruttavan keikkuvan
höyrylaivan taistelu ärjyvässä aallokossa. Se, joka tämän kerrankin on
nähnyt, ei ainakaan taukoa ihailemasta merta, ellei sitä rakastaisikaan
yhtä paljon kuin hiljaisen sisämaan rauhallisempia rantoja.

Kanslianeuvos Urpo perheineen vietti, tavallisuuden mukaan, kesää
sisämaassa. He olivat nytkin täysihoidossa, mutta tällä kertaa
Punkaharjulla. Siellä sai kanslianeuvos kalastella, hänen rouvansa olla
vapaana taloushuolista ja Hillevi levätä.

Sinne sai Hillevi kirjeen kohta Toinin palattua häämatkaltaan.
Näiden kahden ystävättären ajatukset ja tunteet kävivät ilmi heidän
kirjeenvaihdostaan.

Toini kirjoitti:

 »Oma, kultainen Hillevi!

 Olen jälleen kotona, rakkaassa kotimaassamme. Heti ensimmäinen
 kirjeeni on Sinulle, saatuani aikaa tarttua kynään.

 Arvaat, että minulla on paljon sinulle kerrottavaa. Mutta kaikki, mitä
 matkallamme näin, voin kuvata Sinulle vain suullisesti vasta sitten,
 kun Helsingissä taas tapaamme toisemme. Toivon hartaasti, että aika
 kuluisi pian, sillä niin kovin haluan Sinua, paras ystävättäreni,
 jälleen nähdä, sulkea Sinut syliini ja suudella Sinua.

 Me voimme täällä oikein hyvin kaikki ja nautimme täysin rinnoin
 kauniista kesästä. Milloin Herbert vain joutaa, käymme purjehtimassa.
 Niinkuin tiedät, on purjehtiminen hänen mieluisinta urheiluaan. Ja
 meidän sirolla »Mirandallamme» onkin hauska hyvällä tuulella keinua ja
 liitää tyrskyävillä laineilla, jotka välistä räiskähtävät yli purtemme
 laiteen. Iltaisin taas istumme usein penkeillä raitojen suojassa,
 ihailemme auringon laskua kaukaiseen länteen, missä se joskus luo
 pilviröykkiöihin niin ihmeellisiä tulilinnoja, jotka lopulta sammuvat
 hurmaavaan, hehkuvaan ruskoon. Ja silloin me muistelemme häämatkaamme,
 oloamme pohjois-Italian järvien rannoilla.

 Ajatteles, armahin Hillevi, että minä sittenkin rakastan omaa maatamme
 enemmän kuin mitään muuta, rakastan sitä kaikkine sen heikkouksineen,
 puutteineen, jopa vielä huonoine tapoineenkin, joiden hartaasti toivon
 pian paranevan. Herbert on siinä suhteessa ankarampi, mutta minä olen
 sitä mieltä, että on aina anteeksi annettava se, mikä oikeastaan ei
 ole ihmisen omaa syytä. Mehän olemme Luojan luomista ehkä viimeisimpiä
 sivistyksessä, mutta tämäkin puoli voi korjautua, jos käytämme
 kykyämme hyväksemme. Ja sitähän, Luojan kiitos, meillä lienee yhtä
 paljon kuin muillakin kansoilla. Hyvää tahtoa vielä vain puuttuu.

 Mainitsin jo, että usein muistelemme Herbertin kanssa häämatkaamme. Ja
 jospa, Hillevi kulta, aavistaisit, mikä uusi maailma meille, naisille,
 avioliitossamme avautuu. Se tunne-elämä, joka siihen saakka on ollut
 kuin suljettu kirja, alkaa puhua aivan uutta kieltä. Katseemme avartuu
 ja me voimme nähdä toistenkin, — sanon, miehemme, — sydämeen paljon,
 paljon syvemmälle. Me voimme suorastaan lukea siitä äänettömiä,
 kirjoittamattomia sanoja, jotka eivät ole tulleet ilmi ennen ja tuskin
 koskaan julkisuuteen joutuvatkaan. Ja meillä on varmaan vain yksi
 toivomus, että ne pysyisivät yhtä kauniina koko elämämme iän yhdenkään
 soraäänen pääsemättä rikkomaan kahden sielun sointuisaa sinfoniaa.
 Tätä ajatellessani ihmettelen, kuinka nykyään voi syntyä niin paljon
 avioeroja. Mutta ainoa selitykseni on se, että ne liitot varmaankaan
 eivät ole rakennetut oikean rakkauden pohjalle. Toivon siis vain, että
 kun Sinä, paras ystävättäreni, kerran joudut yhtä pitkälle kuin minä,
 saisit osaksesi myöskin yhtä suuren onnen kuin minä olen Herbertini
 kanssa saanut.

 No, niin! Nyt olen kirjoittanut Sinulle pitkän kirjeen ja kertonut
 kaikki, mitä näin kirjeessä kertoa voi. Jään puolestani nyt odottamaan
 Sinulta kirjettä ja toivon, etten tarvitse sitä kovin kauan
 odottaa. Olen lisäksi varma, että kerrot minulle tarkkaan, miten
 siellä viihdyt, mitä teet, mitä tunnet sydämessäsi, joka on minulle
 edelleenkin yhtä rakas kuin ennen. Ja muista, että saat kirjoittaa
 minulle aivan avomielisesti, mitään salaamatta, sillä olenhan

 Sinun uskollinen, vilpitön ystävättäresi

 Toini».

Muutaman päivän kuluttua saikin jo Toini Hilleviltä seuraavan kirjeen:

 »Rakas, rakas Toini!

 Kuinka onnellinen olinkaan saadessani Sinun kirjeesi! Hauskaa oli
 myöskin lukea Sinun onnestasi, jota niin kauniisti kuvasit. Minä
 oikein kadehdin Sinua. Kadehdin vielä sitäkin, etten saa olla mukana
 purjehdusmatkoillanne, jotka ovat minulle myöskin suurin huvi.

 Isäni täällä enimmäkseen vain kalastelee, ja minunkin täytyy olla
 mukana hänen matkoillaan. Meillä onkin tavattoman hyvä kalaonni, jopa
 niinkin hyvä, että emäntämme keittää vain meidän kalojamme, joita
 saamme syödä kiusaksemme joka päivä ja viiliä päälle, paitsi silloin
 kun tarjotaan mansikkamaitoa. Marjoja täällä muuten onkin saatavissa
 koko paljon.

 Sitten käyn täällä hyvin usein uimassa. Puruvedessä onkin tavattoman
 kirkas vesi, niin että näkee pohjan monen metrin syvyydelle. Soutelen
 sitäpaitsi tyyninä iltoina, jotka ovat täällä ihanat. Aamuisin nousen
 välistä — pakosta — varhain ylös, ja ovathan aamutkin kauniit.
 Ajatteles, joskus kuulee, kun on tyyni kirkas ilma, kuinka tappia
 lyödään veneen reikään vaikka vene onkin kaukana, kaukana aivan
 toisella rannalla, ehkä kilometrin päässä.

 Isä ihailee kovin täkäläistä luontoa ja kaunistahan se onkin. Kuuden
 kilometrin pituinen kapea saari, kauniita veden selkiä kummallakin
 puolen. Itse Punkaharjulla on Runebergin kumpu, jossa hän taisi
 kirjoittaa runonsa: »Från molnets purpurstänkta rand» j.n.e. »Joutsen»
 taitaa olla nimeltään se runo. Mutta sittenkin minä kaipaan täältä
 pois. Kaipaan kaupunkia ja paljon ihmisiä ympärilleni, niinkuin
 äitikin.

 Sinä pyysit minua kirjoittamaan avoimesti kaikesta, ja siksi
 kerronkin, että täällä on muuan hassunnäköinen ylioppilas Martti
 Muikkunen, joka »hakkailee» minua kovasti. Olen ristinyt hänet
 »Silakaksi» enkä välitä hänestä vähääkään. Mutta täällä on myös
 vanhahko herra, joka on hyvin sivistynyt ja hienokäytöksinen, ja hän
 on pahasti pikiintynyt minuun. Hän on hyvin kiintoisa mies ja hänestä
 minäkin pidän paljon. Ajanvietteeksi on siinä minulle kylliksi. Kunpa
 nyt aika vain nopeasti kuluisi, että pääsisin Helsinkiin ja saisin
 tavata Sinut. Toivon, että ehdin kerran käydä luonanne saaristossakin,
 ennenkuin muutatte Berliniin, niinkuin olen kuullut puhuttavan.

 Vieläköhän sitä ennen saan Sinulta tänne kirjeen? Se olisi kovin
 hauskaa. Sinua ajatellessani usein, usein, muistan aina ensimmäisiä
 tanssiaisiani teillä. Älä siis unhoita minuakaan! Tässä toivossa
 lähetän Sinulle monta lämmintä suudelmaa ja sydämellisimmät terveiseni.

 Terveiseni myöskin miehellesi, jos hän vielä muistaa minua.

 Sinun oma, uskollinen

 Hillevisi».

Toini hätkähti lukiessaan nuo sanat: »jos hän vielä muistaa minua». Hän
oli näet kokonaan unhoittanut lähettää mieheltään Hilleville terveiset.
Ja hänen oli sen johdosta oikein paha olla. Se näytti rumaltakin, sillä
Hillevi saattoi otaksua, että Toini oli tehnyt niin tahallaan. Jopa se
saattoi tuntua kipeältäkin hänen ystävättärensä sydämessä.

Sen vuoksi oli asia heti korjattava. Toini osti kortin, jolla kiitti
Hilleviä kirjeestä ja lupasi vielä kirjoittaa uudelleen. Samalla hän
lähetti »parhaat terveiset» Herbertiltäkin, joka kyllä usein hänen
kanssaan muisteli Hilleviä.

Silloin Toinin sydän rauhoittui ja hän oli varma, että hän sillä
kortilla oli saanut Hilleviltäkin anteeksi huomaamattomuutensa.

       *       *       *       *       *

Herbertin uusi virka pidätti häntä usein kaupungissa niin, että hän
monta kertaa saattoi käydä konsulin huvilassa ja vaimonsa luona
vain kerran viikossa. Hän matkusti sinne lauantaisin ja palasi
sieltä maanantaiaamuna. Syksyn lähetessä ja kun oli tullut varmasti
päätetyksi, ettei kukaan muu kuin hän voinut tulla kysymykseen
lähetystösihteerin virkaan Berlinissä, käytti hän kaikki voimansa
ollakseen siellä mies paikallaan. Toini ja hänen äitinsä olivat
edelleen ahkerassa työssä saadakseen kodin mallikelpoiseen kuntoon,
mitä hyvän talonemännän tarpeisiin tulee, ja konsuli oli pitänyt huolen
huoneiston kalustamisesta sikäläisen tunnetun huonekaluliikkeen kautta.
Herbert Hursti oli siis nyt hyvällä tiellä kulkemassa toivomaansa
päämäärää kohti. Ja konsuli Karppi oli onnellinen, että hänen
tyttärensä oli päässyt näin huomattavan henkilön siipien suojaan.

Mutta konsulilla oli vielä poika Yrjö, joka oli vasta keskiluokilla
koulussa. Mitään lukumiestä ei hänestä näyttänyt tulevan, sillä urheilu
oli hänen päähuvinsa. Se suretti vanhempia, vaikka poika muuten oli
siivo käytökseltään. Isä toivoi hänestä näet suuren liikkeensä jatkajaa
ja odotti pojan varttuvan voidakseen lähettää hänet ulkomaille,
varsinkin Englantiin, perehtymään niihin asioihin, joita kauppa- ja
merenkulkualalla etupäässä tarvittiin. Kielten taito oli siis aivan
välttämätön Yrjölle, ja siihen konsuli pani nyt pääpainon antaen
pojan, paitsi koulussa, saada vieraitten kielien opetustunteja. Näin
tämä perhe eli vain lapsiaan varten kasvattaakseen heistä kunnollisia
kansalaisia, hyviä yhteiskunnan jäseniä heille sopivilla aloilla.

       *       *       *       *       *

Tulikin sitten taas syyskuu. Toini ja Yrjö muuttivat kaupunkiin heidän
vanhempiensa jäädessä vielä vähäksi aikaa saaristoon. Herbert asui siis
vaimonsa kanssa loppuajan appivanhempiensa kaupunginkodissa.

Kun työt päivällä olivat päättyneet, kävelivät nämä kolme tavallisesti
Kaivopuistoon, jos oli kaunis, lämmin ilma. Tavallisesti he nousivat
Ullanlinnan vuorelle, josta on ihana näköala merelle. Sinne
»Harmajan» taakse, Itämeren etäisiä rantoja kohti, oli heidän jälleen
matkustettava pois suureen maailmaan. Tuonne länteen painui päivä, joka
kohta oli näkevä heidän lähtönsä kotimaan rantamilta, jossa lehdet
olivat alkaneet kellastua, kylmän kosteuden vallitessa Kaivopuistossa,
sumujen verhotessa kaupungin harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan.

Toini huokasi, kun tuli puhe heidän muutostaan pois Helsingistä, mutta
Herbert hymyili hänelle kaikessa hiljaisuudessa.

— Saat nähdä, kuinka hauska meidän tulee asua Berlinissä, —sanoi
Herbert. —Semmoisessa suurkaupungissa tulet varmaan viihtymään paremmin
kuin täällä!

Toini pudisti vähän päätänsä sanomatta mitään.

— Eikähän meidän siellä tarvitse ikäämme asua — selitti Herbert.
— Diplomaattisella alalla tapahtuu siirtoja paikasta toiseen tuon
tuostakin. Voit saada vielä nähdä Parisin ja Lontoon.

— Ehkäpä Moskovan, Madridin ja Buenos Aireksenkin, — jatkoi Toini
hieman ivallisesti. — Oikeita mustalaisia tulemme lopulta olemaan.

— No, no! — rauhoitti Herbert. — Voi käydä niinkin, että minua
tarvitaan Suomessa uudelleen.

— Silloin kiittäisin Jumalaa, — sanoi Toini.

He nousivat. Oli alkanut hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen
mustan pilven taakse, joka uhkaavana nousi Viron puolelta. Tuuli oli
kiihtynyt, ja valkoisia vaahtoteitä muodostui laineiden harjojen poikki.

— Oma maa mansikka, muu maa mustikka! sanoi Toini ja pujotti kätensä
Herbertin käsivarteen.




X


Berlinissä alkoi Toinin elämässä uusi ajanjakso. Hänhän oli kyllä ennen
Saksassa käynyt, jopa kilpoihinkin joutunut siellä, mutta nyt oli hänen
asemansa aivan toinen.

Kaikki oli outoa ja vierasta. Eikä hän Herbertin työtoverienkaan
joukosta löytänyt oikein mieluisia henkilöitä. Useimmat heistä olivat
vielä naimattomia, joten oikeastaan vain ministerin puoliso sopi hänen
seurakseen. Mutta lisäksi oli kaikki pelkkää virallista vastaanottoa
ilman sitä kodikkuutta ja viihtyisyyttä, jota tavallisessa kotielämässä
tavataan. Näin ollen Toini ylläpiti ahkeraan kirjeenvaihtoa kotinsa ja
ystävättäriensä kanssa.

Talvi kului kutakuinkin kevätpuoleen. Alussa saattoi Toini miehensä
seurassa usein käydä teattereissa, mutta sitten tuli pysähdys. Toini
tuli äidiksi. Hänelle syntyi poika.

Hän oli kovin onnellinen tämän tapauksen johdosta. Hänelle tuli tosin
paljon puuhaa, mutta hänellä oli nyt lapsi, jonka hyväksi hän, miehensä
ohessa, sai uhrata koko elämänsä. Pikku Reino se lopulta sittenkin
täytti hänen ajatuksensa, sydämensä ja aikansa täydellisesti. Olipa hän
iloinen tämän tapauksen johdosta siitäkin syystä, että hän pitkän aikaa
voi olla ottamatta osaa seuraelämään, kieltäytyä huveista, jotka häntä
eivät miellyttäneet, sanalla sanoen, viettää hiljaista kotielämää.

Herbert puolestaan oli siinä suhteessa toisenlaatuinen. Hän rakasti
suuria vastaanottoja hovipiireissä ja ulkomaalaisten lähettiläiden
luona, rakasti edustusta, näkyvällä paikalla olemista, halusi
tulla huomatuksi. Hän tahtoi aina näyttää kykyään eikä salannut
kunnianhimoaan. Eikä hän turhaan ponnistellut, sillä uudessakin
toimessaan hän tuli huomatuksi lahjakkaana miehenä, josta toivottiin
paljon.

Tämä luonteiden erilaisuus alkoi aikaa myöten tuntua näissä molemmissa
aviopuolisoissa. Mutta mitään kahnauksia ei heidän kesken syntynyt.
Toinin nöyrä, alistuvainen, herttainen luonne esti vähimmänkin
erimielisyyden siemenen puhkeamasta esiin. Herbert sai käyttää
vapauttaan aivan kuinka tahtoi, Toini luotti häneen täydellisesti. Ja
itsekin hän oli iloinen ja tyytyväinen, ettei Herbert hänen elämäänsä
rajoittanut, saatikka vaatinut häntä suuntaamaan sitä oman mielensä
mukaan, joten siis molemmilla oli täydellinen valta elää ja toimia
niinkuin heitä kumpaakin halutti. Toini tiesi, että itsekkyys on suurin
vika ihmisessä, omasta tahdostaan kiinni pitäminen suurin erehdys,
minkä aviopuolisot voivat tehdä.

Toini ei suinkaan voinut moittia miestään itsekkyydestä, oman tahtonsa
väärinkäyttämisestä, sillä Herbertkin oli kiintynyt kotiinsa ja
varsinkin nyt heidän pieneen poikaansa. Ja tiesihän Toini hyvin, mitä
virka Herbertiltä vaati, mutta sittenkin tuntui, entiseen nähden,
kuin heidän elämänsä jo olisi käynyt hiukan jokapäiväisemmäksi.
Luonnollistahan se olikin, vaikka Toini kaipasi sitä juhlallisuutta,
sitä sisäistä riemua, sitä lämmintä tunnelmaa, joka oli ollut
kihlausaikana, sitten häämatkalla, vieläpä heidän saaristossa
ollessaan. Hän tunsi kaiken tämän, mutta ei siitä koskaan kenellekään
maininnut, ei kirjeessään Hillevillekään, jolle ilmoitti Reinon
syntymisestä. Hän kertoi vain ihastuksestaan ja onnestaan, jopa
tulevaisuuden toiveistaankin, toisin sanoen, Reinon tulevaisuudesta.

Ja Hilleviltä hän sai yhtä ihastuneen vastauksen. Kysymyksiä siinä
lisäksi vilisi vilisemällä ja mitä intomielisimpiä huudahduksia, aivan
kuin lapsi olisi ollut yhtä paljon hänen ja tuottanut hänelle yhtä
paljon iloa ja onnea kuin Toinille. Hillevi kirjoitti muun muassa:

»Voi, kuinka mielelläni tahtoisin hänet nähdä, tuon suloisen pikku
otuksen! Hän on siis miehesi näköinen? Silloin minä ihan syön sen heti.
Ja minun täytyy saada hänet nähdä ihan ensi tilassa. Tulette varmaan
kesällä tänne ja silloin — — −»

Tämä äänilaji oli jo uutta Hillevissä. Ennen hän oli ollut
pidättyväisempi, hänen puheensa oli ollut hillitympi. Mutta nyt hän
laski tunteensa valloilleen. Hän oli siis siinäkin suhteessa jo
kehittynyt. Tuo hiljainen tyttö oli käynyt rohkeammaksi. Hän oli aivan
kuin päästänyt ohjakset irralleen. Olisi melkein voinut luulla sitä
jonkinlaiseksi uhmaksi, jonka valtaan hän nyt antautui, kun oli oma
itsensä.

Ja tämä herätti Toinissa suurta uteliaisuutta. Hänkin halusi pian
saada nähdä ystävättärensä, halusi päästä kesällä kotimaahan. Sinne
saaristoon, heidän huvilaansa hän kutsuisi Hillevin pitkäksi aikaa.
Hän otaksui, että Hillevi nyt oli kasvanut suureksi tytöksi ja että
seurustelu miesten kanssa, häntä paljon vanhempien miesten kanssa,
niinkuin hän Punkaharjulta oli kirjoittanut, oli hänessä tämän
muutoksen aikaan saanut.

Ja kesällä kotiin tultuaan Toini todellakin sai nähdä ystävättärensä
aika paljon muuttuneena.

Herbert ei kuitenkaan alkukesästä vielä saanut lomaa, joten Toinin oli
poikansa kanssa yksin matkustettava Suomeen. Juhannukseksi hän saapui
kotiin.

Oi, kuinka Toini taas ihailikaan kotimaan rantoja! Matka Stettinistä
oli ollut mitä ihanin. Meri oli ollut aivan tyyni, ja oli ollut niin
kuuma, että useimmat matkustajat olivat yönkin loikoneet lepotuoleissa
yläkannella. Itsekin hän oli katsellut sekä auringon laskua että
nousua, jotka olivat suurenmoiset, varsinkin nousu, kun silmiä
häikäisevä tulipallo säteilevänä kohosi meren helmasta aivan kuin
sytyttäen koko maailman kultaiseen loimuun. Vähäinen vire kulki sen
noustessa paikoitellen yli kimaltelevan kalvon, joka sitten jälleen
muuttui kirkkaaksi kuin peili. Ja Tallinnan jälkeen alkoi vihdoin
Helsingin hahmo näkyä, nuo tutut kirkontornit, korkeiden rakennusten
niin monesti ennen nähdyt katot, niiden joukossa hänen vanhempiensa
talo, hänen oma syntymäkotinsa, kaikki, kaikki, mikä oli hänelle
muistoista rikasta ja niin rakasta, niin rakasta. Ja lopuksi olivat
laivatkin satamassa jo koivuilla kaunistetut. Juhannustunnelmaa oli
ilmassa.

Juhannus! Suomen juhannus! Unhoittaako sinua koskaan kukaan
suomalainen?!




XI


Toinin tulo poikansa kanssa saaristohuvilaan oli mitä suurin ilo
hänen vanhemmilleen. Isoäiti ja isoisä eivät lakanneet ihailemasta
pikku Reinoa, joka nyt oli siellä kaiken elämän keskipiste. Se oli
juhannusjuhla, jommoista kukaan heistä ei ollut koskaan viettänyt.

Ja konsuli Karpin mielestä se oli vietettävä ulkonaisestikin mitä
näkyvimmällä tavalla, koska Reino oli tullut kastetuksi Berlinissä
heidän olematta läsnä. Tämä juhla oli siis oleva korvauksena siitä
vahingosta, jonka he olivat kärsineet, se oli vietettävä, vaikka pojan
isä poissa olikin.

Naapureita läheisistä huviloista oli kutsuttu juhannuskokkoa
katselemaan. Lehtimajaan, joka oli koivuista tehty hiekkarannalle,
oli katettu pitkä pöytä, joka oli kukkurallaan ruokia ja juomia.
Korituoleja ja penkkejä oli sijoitettu yltympäriinsä niin, että
kaikilla oli mahdollisuus nähdä kokon sytyttäminen. Uimahuoneen
sillallekin, joka ulottui pitkälle rannasta, oli laitettu ylimääräisiä
istumasijoja, sillä kokko oli pystytetty vähän matkaa rannasta
pitenevälle kallionkielekkeelle, puuttomalle ja vaarattomalle joka
suhteessa. Kokon pystyttämisen, sytyttämisen ja hoitamisen talon
rengin avulla oli toimekseen saanut konsulin poika Yrjö. Hän olikin
tuottanut heidän omasta varastostaan kaksi suurta tervatynnyriä, mitkä
päällekkäin pantuina, oljilla ja risuilla täytettyinä, kohosivat
korkeaksi torniksi.

Vieraat olivatkin sitten kaikki koolla. Vanhat herrat istuivat lasiensa
ääressä sikareitaan poltellen, naisväki toisessa ryhmässä, keskellä
Toini ja vaaleansinipeitteisessä vaunussa ihastuttavaksi puettu Reino,
tutti suussa, loikomassa. Häntä oli kaikkien velvollisuus ensin
käydä tervehtimässä antamalla hänen pulleilla sormillaan puristaa
heidän etusormeaan, minkä lapsi kiltisti tekikin. Se hymyili heidän
tilitykselleen ja naurahti lopulta niin, että tutti putosi suusta ja
sitä alkoi nikottaa. Se taas nauratti katsojia ja kaikki huudahtivat
vuorostaan:

— Kuinka ihmeen kiltti lapsi!

— Ja niin suuret, siniset silmät!

— Vaikka tukka on ruskea!

— Ja jo pitkä tupsu otsalla!

Tähän Toini selitti, että Reino on niin kiltti, että hän tuskin koskaan
itkee.

Ja isoäiti lisäsi, että hän on nähnyt lapsen, jolla syntyessään oli
ihan siniset silmät, mutta jotka myöhemmin muuttuivat ruskeiksi.

Ja tämän tapaista keskustelua jatkui, kunnes päivä painui saarien taa
ammuskellen viimeiset kultaiset nuolensa pilvettömälle taivaanrannalle.
Korkea, sininen kupu alkoi mataloitua, ja hämärikkö levitti hiljakseen
hartioilleen hiilakkaan harsonsa. Saaret ja salmet, puut ja pensaat
häipyivät sen kuultavan katoksen suojaan jättäen vain ääriviivansa
jäljelle. Lintujen visertelykin oli vaiennut. Heinäsirkka vain
siritteli vielä nurmikossa.

Mutta silloin alkoi siellä täällä jo välähtää tulia etäisten saarien
rannoilla. Ja jostakin kuului hanurin soittama alakuloinen valssin
sävelmä, toisaalla taas renkutteli jossakin veneessä mandoliini
»kaunista kesäiltaa».

Yht'äkkiä paukahti pyssy ja loimahtaen kiipesi hurja tulenliekki Yrjön
rakentamaa kokkoa pitkin korkeuteen, räiskyen ja lennättäen kipunoita,
jotka sähähtäen putosivat ja sammuivat veteen. Yleinen hurraa-huuto
säesti tätä toimitusta, ja kaikki jäivät sitten iloisina ihailemaan
juhannuskokon paloa. Herrat kilistivät lasejaan, ja nuoret neitoset,
joista monet olivat pukeutuneet kansallispukuihin, alkoivat houkutella
ikäisiään poikia piiritanssiin. Suru oli sydämistä poissa, ilo
kaikkialla ylimmillään.

— Ajatelkaas, ettei Reino ollenkaan säikähtynyt, — ihmetteli Toini. —
Kohotti vain päätään, kun laukaus pamahti.

— Hänestä tulee varmaan kenraali, — huomautti eräs naapureista, paroni
R—y.

Mutta Toini pudisti päätään ja huoahti. Sitä hän ei olisi pojastaan
tahtonut.

— Sota on jo tuottanut ihmiskunnalle tarpeeksi onnettomuutta. Minä olen
ikuisen rauhan ystävä, — sanoi Toini.

Paroni siihen vain hymähti ja vastasi puolikovaan ivallisesti:

— Ikuisen rauhan?! Ihmisten kesken se on mahdoton.

Ja hän tehosti viimeisen sanan syvällä pään nyökkäyksellä.

       *       *       *       *       *

Vähitellen paloi sitten kokko loppuun, sen lämmittävä loimu väheni
ja illan viileys alkoi käydä tuntuvaksi. Reino vietiin pois. Huvilan
isolle alaparvekkeelle, josta oli laaja näköala merelle, oli jo katettu
illallispöytä. Siellä sytytettiin kynttilöitä korkeihin, pronssisiin
kynttelikköihin, joten huvila kesäillan hämyssä puitten ympäröimänä
näytti lumoavan kauniilta. Ja sieltä kuului aina yli puoliyön iloista
äänten sorinaa, sellaista remuisaa riemua, jota vain suuri juhla
terveissä, tyytyväisissä ihmismielissä lyhyenä, kauniina, katoavana
kesänä voi joskus herättää kylmässä Pohjolassakin.

Kun vieraat sitten olivat hajaantuneet ja Toini oli jäänyt yksin, meni
hän vielä ulos ja lähti hiljakseen kujannetta pitkin kulkemaan rantaan
päin. Siellä oli hänellä usein tapana istua uimahuoneen sillalla,
miettiä ja haaveksia omia asioitaan. Ja niitä hänellä nyt olikin
enemmän kuin hänellä nuorempana oli ollut.

Hän oli ensimmäisen kerran näin pitkän aikaa erossa miehestään. Tosin
hänellä oli poikansa mukanaan, ja hän tiesi, missä Herbert oli ja että
tämä asui heidän omassa huoneistossaan Berlinissä. Mutta Herbertin
poissaolo vaivasi Toinia sittenkin. Oli aina ollut turvallisempi olla
hänen läheisyydessään. Ja nyt tämmöisenä suurena juhlailtana kaiherteli
kaiho hänen rinnassaan tavallista enemmän. Siihen vaikutti varmaan
yökin. Olisi ollut parempi mennä nukkumaan, varsinkin kun yli selkien
vielä kantautuva soitto ja laulu kiusoitti mieltä. Mutta hän viipyi
sillalla vielä sittenkin mietteissään, toinen kyynärpää kaidepuilla,
silmät veden kalvoon suunnattuina, mistä hänen omat kasvonsa
häämöittivät vastaan.

Hän muisti nuo paronin sanat, että Reinosta kerran tulisi kenraali.
Ja hän muisti oman vastauksensa. Mutta eniten oli hänen mieleensä
painunut paronin vastaus, että rauha ihmisten kesken oli mahdoton.
Sehän oli jotakin kauheata, jos syvemmälti ajatteli noita sanoja.
Olivatko ihmiset todellakin niin viheliäisiä, elämä niin surkeata?
Olivathan ihmiset luodut rakastamaan toinen toistansa. Rakastihan
hän itsekin, paitsi vanhempiaan, miestään, lastaan, veljeään,
Hilleviäkin, ja muita ystäviään ja tuttaviaan. Vai eikö se siis ollut
totta? Eikö se ollutkaan rakkautta? Olihan hän itse kyllä joskus
vihastunut, mutta sitten jälleen leppynyt ja edelleenkin rakastanut.
Ja saattoihan hän rakastaa Herbertiä, vaikka tämä olikin kaukana
sillä hetkellä, saattoi hänen uskollisuuteensa täydellisesti luottaa.
Eikähän hänen ystävyytensä ja rakkautensa Hilleviinkään ollut pitkän
eron jälkeen vähentynyt. Samat tunteet olivat hänessä vielä nytkin.
Ja merkillisintä: hän oli saanut uuden, jopa suuren rakkauden kohteen
Reinossaan. Hän oli nyt äitinä saanut niin paljon ajattelemisen
aihetta, niin suuren edesvastuun, että oikein peloitti, kuinka hän
pystyisi kaikki velvollisuutensa kunnollisesti täyttämään. Mutta olihan
tämä velvollisuus kaikilla äideillä. Kunnollisestihan se oli kaikkien
täytettävä. Mutta täyttivätkö kaikki sen niin, että heidän lapsistaan
tuli hyviä ihmisiä? Ainakin olivat Toinin vanhemmat opettaneet lapsiaan
tähän suuntaan. Toini muisti sen nyt varsin hyvin ja hän oli kovin
kiitollinen, että hän tämmöisen opetuksen oli saanut, juuri nyt, kun
hän itse oli äiti, kun hänellä oli oma lapsensa. »Hyvä Jumala, kuinka
suuri, suuri onkaan äidin tehtävä!» huokasi Toini. Ja sitten hän
vielä lisäsi itsekseen: »Siksipä kaikki, vielä vanhat miehetkin, niin
suurella rakkaudella aina muistelevat äitiään!»

Näissä mietteissä Toini lähti pois sillalta. Vesillä liikkui vieläkin
veneitä, kuului airojen kolinaa ja läiskettä, soitto ja laulukaan eivät
olleet tauonneet, tuskinpa taukosivatkaan koko sinä yönä. Huvilan
keittiön portailla istuskeli yhä palvelusväkikin.

Jossakin kivien välisessä lätäkössä kurnutti sammakko, ja kuhankeittäjä
lensi tien ylitse hyvin matalalta päästäen ensin omituisen pulputtavan
äänen, mutta muuttaen sen sitten sähinäksi: »kuha kiehuu, kuha kiehuu».
Ja yölepakkokin kierteli siipiään räpytellen nopeasti, kääntyen sinne
tänne, huvilan ympärillä. Yötär oli kuitenkin jo kääntynyt toiselle
kyljelleen. Idässä alkoi kohta näkyä kellertävä sarastus. Oli aika
mennä sisään.

Ja Toini meni nukkumaan.




XII


Juhannuksen jälkeen kului Toinilta kesä kaikessa hiljaisuudessa
vanhempiensa ja poikansa parissa. Se oli oikeata »dolce far niente'a»,
tyhjäntoimittamista, jos semmoiseksi voi sanoa äidin kävelyä
lapsenvaunuineen huvilan puistikossa ja pitkin meren hiekkarantaa sekä
hänen itsensä että lapsen virkistykseksi. Toinille siitä oli lisäksi
huviakin, niinkuin nuorille äideille aina heidän seuratessaan päivä
päivältä pienokaisensa kehitystä, kunnes niiden suusta ensimmäisen
lepertelyn keskeltä muodostuu sanaa tapaileva äänne: mäm — mäm
—mäm—mäm—mäm, — äidin mitä suurimmaksi iloksi, josta tietysti mummo
ja isoisä heti ovat osallisiksi päästettävät. Ja kun lapsi lisäksi
ihmettelee puitten oksien vipajamista ja itse kirkaisee, kun kuulee
pääskysten vinkaisevan, niiden nuolena kiitäessä vaunujen yli, niin oi,
kuinka sillä on erinomainen havaintokyky ja kuinka siitä tulee kovin
viisas lapsi.

Se on äidin iloa, hänen sydämensä hiljaista riemua ja sitä olisi synti
kadehtia. Elämässä on hänellä kyllä vielä paljon, paljon pettymyksiä.

Tämän huvinsa ohessa oli Toinilla mielessään vielä toinen asia:
Herbertin tulo Saksasta kotimaahan. Mutta siihen oli vielä pitkälti
aikaa, aina elokuuhun asti. Eikä silloinkaan hänen lomansa tulisi
olemaan pitkä. Toini kirjoitti sen vuoksi Hilleville ja pyysi häntä
tulemaan heidän luokseen saaristoon. Siellä hän saisi olla kesän
loppuun tahi ainakin siksi, kunnes Toini miehensä kanssa palaisi
Berliniin.

Hillevi kirjoitti Toinille hyvin ihastuneen vastauksen. Hänen isänsä
loma päättyisi puolivälissä heinäkuuta ja silloin hän saisi isän
mukana palata Helsinkiin. Mitään hauskempaa kesänviettoa kuin Toinin
seurassa ei hän olisi koskaan voinut itselleen toivoakaan. Hän oikein
tuskaili odottaessaan sitä hetkeä, jolloin sai lähteä matkalle
parhaimman ystävättärensä, Toinin luo. Miltä he molemmat nyt näyttivät,
minkälainen oli heidän jälleentapaamisensa oleva ja, varsinkin,
minkälainen oli tuo suloinen pikku »otus», jonka hän aikoi »syödä»?
Semmoinen oli Hillevin hurmiossa kirjoitetun kirjeen pääsisällys.

Mutta yhtä utelias oli Toinikin odottaessaan Hillevin saapumista.
Sikäli kun aika läheni, hänen uteliaisuutensa kasvoi. Kaikesta päättäen
oli Hillevissä tapahtunut jonkinlainen »sisällinen vapautuminen». Ja
se se kiinnitti eniten Toinin mieltä. Vuodessa, parissa voi tällä
kehitysasteella olevassa, varsinkin Hillevin luontoisessa tytössä, olla
huomattavissa melkoinen muutos. Mihinkä suuntaan? Juuri sitä oli hauska
nähdä.

Toini oli laivarannassa Hilleviä vastassa ja näki jo kaukaa itselleen
nenäliinaa huiskutettavan. Pian hän huomasi vieraansa, jonka heti tunsi
kuparinruskeista kiehkuroista ja muutenkin omituisesta ulkonäöstä,
vaikka tyttö nyt olikin melkein päätään pitempi kuin heidän viimeksi
tavatessaan. Mutta saman verran ainakin oli Toinin mielestä Hillevin
viehkeys lisääntynyt, kun hän laiturilla sai ystävätärtään halailla.
Toini saattoi tuskin hellittää silmiään Hillevistä, ja aivan kuin
hyökyaalto tulvasi uusi, suuri ystävyyden tunne hänen sydämeensä. Se
oli harvinainen psyykillinen ilmiö, joka ainakin näennäisesti oli sen
kohteessa synnyttänyt vastaavan vaikutuksen.

Nytkin oli tuon ystävyyden heijastus Hillevin puolelta yhtä suuri
kuin ennen. Käsitysten he riensivät konsuli Karpin huvilaan, joka ei
ollutkaan kaukana laivalaiturista, ja kun Hillevi oli Toinin vanhempia
tervehtinyt, niin oli hänen ensimmäinen tehtävänsä käydä katsomassa
Reinoa, joka oli jäänyt lapsenhoitajattaren huostaan vaunuunsa
nukkumaan.

— Älä vain syö Reinoa niinkuin uhkasit tehdä, — suottaili Toini heidän
lähestyessään lasta.

Mutta vähällä oli niin käydä, ja Hillevin täytyi saada ottaa syliinsä
poika, joka sillä välin oli herännyt. Kiltti lapsi vain hymyili ja
alkoi leikitellä Hillevin kuparikutreilla.

— Kas, se ihailee niitä yhtä paljon kuin minä, — sanoi Toini.

— Ja minä rakastan poikaasi yhtä paljon kuin sen äitiä, — sanoi Hillevi.

— Onkos Reino mielestäsi isänsä näköinen? — oli Toinin kysymys.

— On, on, on, — huudahti Hillevi intomielisesti ja painoi huuliaan
pojan poskia vasten.

Hän sillä teolla aivan kuin ilmaisi, mitä hänen sydämessään liikkui.

— Sinä siis muistat Herbertin niin hyvin? — jatkoi Toini hymähtäen.

Hillevi vastasi hiukan kierrellen:

— Minäkö koskaan unhottaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?

Ja siitä siirtyi heidän keskustelunsa edelleen vanhoihin, rakkaisiin
muistoihin. Yhdessä he aina kävelivät puistossa, istuskelivat meren
rannalla, kävivät uimassa ja sateisina päivinä viettivät aikansa
loikomalla kumpikin lepotuolissaan huvilan parvekkeella, kädessään joku
kiintoisa romaani tahi aikakausikirja.

Toini luki mieluimmin kotimaista kirjallisuutta, ennen kaikkea
»Välskärin kertomuksia». Hän ei lakannut koskaan ihailemasta sen
herttaista tyyliä, tekijän mielikuvitusta, niitä laajoja näköaloja,
joita hän kuin taikasauvalla, romanttisen, kiintoisan juonen ohessa,
aukaisi lukijalle, loi elämää kaikkeen, mihin vain kajosi.

Hillevi taas istui joku ranskalainen romaani kädessään. Hän suosi
niitä ilmeisesti kovin, vaikka melkein arkuussyistä selitti, että on
ollut puhe hänen lähettämisestään, ehkä jo vuoden perästä, johonkin
ranskalaiseen luostarikouluun ja että hänen sen vuoksi oli perin pohjin
opittava ranskaa. Tähän lisäsi hän kuitenkin vielä, että pohjoismaiset
romaanit, varsinkin norjalaiset, olivat hyvin »sumuisia».

Tätä arvostelua Toini kovin ihmetteli, mutta eniten kuitenkin sitä,
että Hillevi niin nuorella iällä jo tässäkin suhteessa oli näin
pitkälle kehittynyt. Hän tunsi kyllä entuudestaan Hillevin älykkyyden
ja huomasi sitä hänessä nyt vieläkin suuremmassa määrässä. Mutta eniten
silmiinpistävää oli Hillevin käytöksen tavaton taipuisuus, joka oli
aivan erikoinen luonteen piirre hänessä. Hän saattoi aina, milloin
tahtoi, olla niin moitteettoman miellyttävä, ettei kenelläkään ollut
mitään muistuttamista häntä vastaan. Hän voi eräissä asioissa olla
paljon vilpittömämpi kuin ennen, mutta toisinaan taas näytti kuin
hänessä jotakin olisi mennyt lukkoon, salpautunut läpitunkemattoman
muurin taakse, jonne ei kellään ollut pääsyä. Ja kieltämättä hän tämän
tähden oli vieläkin kiintoisampi kuin muuten, sillä tämä ikäänkuin
kiihoitti yhä enemmän ottamaan selkoa tästä ongelmasta. Kuka tietää,
eikö tämäkin puoli Hillevissä lisännyt Toinin ystävyyttä häneen, niin
omituiselta kuin se kuulostaakin. Pitäähän näet paikkansa sekin väite,
että äärimmäisyydet koskettavat toisiansa. Todellakin psykolooginen
ongelma tämäkin, joka kuitenkin sai ratkaisunsa vuosien perästä.

Kolmatta viikkoa kului näin Toinin ja Hillevin seurustellessa
enimmäkseen kahden kesken konsulin huvilassa. Tähän liittyi myös
odotus, joka vei heitä päivä päivältä lähemmäksi Herbertin tuloa.
Kumpainen ystävättäristä innokkaammin sitä odotti, oli vaikea sanoa
sydämiin näkemättä. Mutta että halu nähdä Herbertiä oli Hillevillä
ainakin yhtä suuri kuin Toinin uteliaisuus olla syrjästä katsojana
noiden kahden tavatessa toisensa, siitä ei ollut epäilystä sen jälkeen,
mitä Toini tämän odotusajan kuluessa oli Hilleviltä kuullut. »Minäkö
koskaan unhoittaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?!» — nehän
olivat jo sanoja, jotka, vaikkapa ollakseen vain kohteliaisuus,
ilmaisivat enemmän kuin mitä lienee ollut tarkoitus. Eikä Toini
puolestaan näitä sanoja tuonnempanakaan unhoittanut.

       *       *       *       *       *

Elokuussa tuli sitten Herbert Berlinistä ja hänen mukanaan sai elämä
konsulin huvilassa jälleen toisen leiman. »Miranda» oli uudelleen
maalattu — Yrjökin oli käynyt sillä jo purjehtimassa — ja nyt
joutui se vielä ahkerampaan käytäntöön. Tavallisesti oli Toinikin
purjehdusmatkoilla, mutta hänen syystä tahi toisesta esteellisenä
ollessaan liikkui Herbert ulapalla Hillevi seurassaan. Tätä oli Hillevi
juuri odottanutkin.

Herbertin ja Hillevin tapaaminen oli ollut hyvin »virallinen», mikä
ihmetytti Toinia kovin. Mutta hän oli siinä huomaavinaan eräänlaista
diplomatiaa varsinkin Hillevin taholta. Ystävättären hieno äly
näyttäytyi tässäkin täydessä loistossaan. Hillevi tahtoi tietysti
ensin tarkastaa Herbertin suhtautumista häneen ja sitten tutkia tämän,
Toinin ja hänen itsensä välistä suhdetta. Viisaasti kuin valtiomies
vetäytyi Hillevi usein syrjään, mutta kun häntä pyydettiin mukaan,
niin seurasi hän kiitollisena ja iloisena — kolmantena tahi neljäntenä
henkilönä. Näin hän sai herätetyksi luottamusta itseään kohtaan, ja
kun Toini lähetti hänet kahden kesken Herbertin kanssa purjehtimaan,
niin oli Hillevin sisäinen riemu tavaton. Toinin uskollinen luonne ei
nähnyt siinä mitään pahaa, vieläpä hän iloitsi siitä, että näin saattoi
tuottaa iloa ja huvitusta molemmille. Ja Herbert taas puolestaan oli
vaimoaan kohtaan sama herttainen aviomies kuin ennen. Se yhteinen
arvostelu oli kuitenkin aviopuolisoilla, että Hillevi jo koko lailla
keimaili, etenkin kun hän tiesi olevansa huomattu ja arvostelun
kohteena. Mutta tarvittaissa taas hän osasi peittää tämän puolen mitä
miellyttävimpään viehkeyteen.

Näin ollen piti Toini melkein velvollisuutenaan antaa vieraansa,
»parhaimman ystävättärensä», huvitella Herbertin kanssa
kahdenkeskisillä purjehdusmatkoilla, jotka usein kestivät tuntikausia.
Kovan tuulen vallitessa Toini vähän pelkäsikin lähteä kauas merelle.
Hillevi sitä vastoin istui veneessä aivan hurmaantuneena, kun alahanka
kallistui milt'ei veden pinnan alle ja vesi siinä kohisi ja kiehui,
kokka nousi korkealle keikkuen laineiden harjoilla, ja kuohua räiskyi
niin, että vaatteetkin kastuivat. Hän aivan hihkasi ilosta kohottautuen
silloin suoraksi seisomaan ylähankaa vastaan ja ponnistaen jalkojaan
ilakoiden penkkiä vasten. Ruskeat, kuparinväriset kiharat liehuivat
ympäri hänen päätänsä pieksäen poskia, ja säkenöivät gasellin silmät
olivat kuin naulatut kiinni perämiehen kasvoihin. Ihmekö siis, että
tämäkin mielellään katseli tuota rohkeata, omituista olentoa, joka
pelkäämättä oli uskonut henkensä hänen haltuunsa myrskyisellä merellä.

— Ettekö ollenkaan pelkää? — kysyi Herbert.

— Pelkäisinkö teidän istuessanne peräsimessä?! — oli Hillevin vastaus.

— Mikäs ihmeellinen perämies minä sitten olisin? — naurahti Herbert.

— Olette vain. Kun luotan teihin, niin ei voi mitään onnettomuutta
tapahtua, — vakuutti tyttö.

— Sepä kummallista! Miksi sitten niin luotatte minuun?

— En tiedä. En voi vastata siihen. Tunnen vain, että elämäni on teidän
käsissänne, — selitti Hillevi.

— Vielä omituisempaa. Mutta jos erehdytte? — uteli Herbert.

— En, siinä asiassa minä en erehdy, — vahvisti Hillevi sanansa.

— Mutta jos purjehdimme kumoon? — jatkoi Herbert.

— Silloin hukumme yhdessä, — vastasi Hillevi melkein ihastuen.

— Eikö teidän henkenne sitten ole sen enemmän arvoinen — omasta
mielestänne? — oli uusi kysymys.

— Ei, ei nyt täällä purjeveneessä, — melkein hätäillen tulivat sanat
Hillevin suusta.

— Entäs minun henkeni, eikö silläkään nyt teidän mielestänne ole mitään
arvoa? — intti Herbert edelleen.

— Oi, älkää kysykö! — oli Hillevin surulliselta kajahtava vastaus. Ja
hänen kasvoilleen tuli surumielinen ilme.

Herbert sen johdosta hymyili ja sanoi:

— Minä koetan viedä meidät molemmat onnellisesti maihin.

— Meidät molemmat! — tehosti Hillevi ja hänen äänessään oli
rauhallinen, ihan onnekas sävy. Ja sen lisäksi hän loi perämieheen
ihastuttavan kiitollisen katseen.

Hetkisen kuluttua Herbert jatkoi:

— Mutta ajatelkaas, että purjehtisimme elämän merellä. Mikäs käsitys
teillä silloin olisi tästä samasta asiasta?

— Ihan sama kuin nytkin, — vastasi Hillevi aivan kuin edeltäpäin olisi
valmistautunut semmoiseen kysymykseen ja vastaukseen.

Herbert oli aivan yllätetty. Tämä oli niin hienoa »flirttiä» hänen
mielestään, niin nasevat olivat vastaukset, että hän harvoin oli
kuullut tämmöisiä paljon vanhemmiltakaan neitosilta. Ja kaikki kävi
niin luontevasti, niin teeskentelemättömästi, että hänen itsensä oli
vaikea keksiä jatkoa heidän keskustelulleen. Se oli hänelle vieläkin
vaikeampaa, kun hän huomasi, että Hillevi katsoi häneen, istui ja
odotti.

Melkein kuin ajatuksissaan sanoi vihdoin Herbert kiinnittäessään
purjeen köyttä:

— Se asia täytyy jättää tulevaisuuden huomaan.

— Miten kohtalo määrää, — liitti siihen vielä Hillevi ihan kuin syvissä
mietteissä hänkin.

Tämmöinen keskustelu, jossa oli puoleksi salattu sivutarkoitus, tuntui
Herbertistä hyvin kiintoisalta, vaikka vähän vaaralliselta noin nuoren
tytön kanssa. Nytkin hän ajatteli itsekseen:

— Se tyttö lyö, totta totisesti, meitä sormille nasevilla
vastauksillaan.

Kun aikaa jo oli paljon kulunut ja tuuli tuntui kiihtyvän, käänsi
Herbert veneen ja sanoi:

— No, nyt minä vien teidät maihin, vaikka vastoin tahtoannekin.

— Niin ei teidän tarvitse koskaan tehdä, — ampui Hillevi vieläkin
paljon merkitsevän nuolensa.

Ja laitamyötäistä kiiti »Miranda» huimaavaa vauhtia kohti huvilan
uimahuonelaituria. Siellä rannassa, puitten suojassa, odotti Toini
lapsenvaunuineen miehensä ja Hillevin paluuta. Hän oli ollut hiukan
huolissaan heidän tähtensä kovan tuulen vuoksi, mutta kysyi vain:

— Onko ollut hauska?

— Tavattomasti, — vastasi Hillevi Herbertin jäätyä purjevenettään
lepokuntoon panemaan.

Kun Herbert tuli vaimonsa luo, niin tämä sanoi:

— No, toitpas Hillevin onnellisesti maihin.

Oli kuin Toini olisi kuullut miehensä Hilleville veneessä lausumat
sanat, ja sekä Hillevin että Herbertin täytyi oikein naurahtaa tälle
omituiselle yhteensattumalle, oikeinpa vilkaisivat salavihkaa toisiinsa.

— Ei se kuitenkaan niin vaarallista ollut, — lohdutti Herbert vaimoaan.

— Ei niin vaaratontakaan, lausui melkein ivaillen Hillevi ja hänen
poskensa alkoivat hehkua.

He menivät sisään, sillä päivällisaika läheni.

       *       *       *       *       *

Illemmällä heikkeni tuuli melkoisesti, ja oli odotettavissa elokuun
kuutamo, sillä taivas oli melkein pilvetön. Ainoastaan muutamia
pilvensuikaleita näkyi irtirepeytyneinä eksyneen sinne tänne sinilaelle
ikäänkuin todisteeksi tuulen kadonneesta voimasta.

Päivät käytti Hillevi näin Herbertin seurassa, illat hän »uhrasi»
kokonaan Toinille, istuskelemalla silloin hänen kanssaan kuutamossa
meren rannalla. Tuulisella säällä oli lapsi sisällä muutenkin, ja
Herbert sekä konsuli rouvineen lukivat päivän sanomalehtiä. Varsinkin
käytti Herbert iltansa ulkomaiden sanomalehtien valtiollisten
artikkelien lukemiseen pysyäkseen loma-aikanaankin niiden perusteella
kaikkien tapausten tasolla.

Toinin ja Hillevin lempipaikka oli raitojen muodostama lehtimaja, jonka
aukeamasta oli merelle päin laaja näköala. Korituoleissaan he siellä
saivat rauhassa istuskella ja katsella kauas ulapalle, josta heitä
kohti kulki läikkyvien laineiden poikki kuun hopeainen, kimmeltävä
silta. Myöhemmin syttyi iltatähtikin, vielä kelmeänä vilkuttaen
vaalealta elokuun taivaalta. Kaikesta huolimatta alkoi jo olla
alakuloista syystunnelmaa ilmassa. Kesän raukeus oli mennyt, kuhilaat
pelloilla todistivat viljan olevan leikatun ja vielä keltaisena
nuokkuva kevätkylvö, joka paikoitellen oli lakoon painunut, odotteli
särisevää konetta tahi viikatetta tullakseen korjatuksi. Kypsyneisyyttä
alkoi näkyä kaikkialla, ja ajatus siirtyi aikaan, joka masentaa mielen
ennustaen kaiken katoavaisuutta.

Myöskin Toinissa ja Hillevissä alkoi kesän loppu herättää
alakuloisuutta, varsinkin koska he tiesivät, että heidän oli erottava
pitkäksi aikaa. Olihan Herbertin perheineen jälleen palattava
Berliniin, Hillevin jäätävä Helsinkiin. Tätä alakuloisuutta lisäsi
vielä se, että molempien ystävättärien väliset siteet kesän kuluessa
olivat vahvistuneet. Kaikki näytti niin ruusuiselta ja kauniilta
molempien silmissä, eikä mikään ollut tullut himmentämään heidän
suhdettaan toisiinsa.

Varsinkin valitti Hillevi nyt kuolettavaa kaihoa. Tämän hän kohdisti
taaskin viisaasti Toiniin, vaikka hänen mieltymyksensä Toinin mieheen
oli sen perussyy. Tämä tunne oli saanut hänessä nyt valtavan voiman
ja tyttö raukka oli välistä menehtyä taakkansa alle, etenkin siitä
syystä, ettei hänellä ollut vähintäkään mahdollisuutta huojentaa sitä
edes puhumalla siitä jonkun kanssa. Hänen oli kannettava sydämensä
tuskat ypö yksin, salassa kaikilta, ettei niitä pidettäisi lapsellisina
houreina, jollaisia ne todella olivatkin. Ei kukaan niitä voinut ottaa
vakavalta kannalta, kaikkein vähiten Toini, mutta ei myöskään Herbert,
vaikka hän saattoikin hyvin aavistaa, että Hillevi oli kiintynyt
häneen. Oli siis vain alistuttava nöyrästi, nöyrästi »kohtalon»
tahtoon. Mutta ei mikään sittenkään estänyt toivossa elämästä. Ja se
oli ainoa valokohta tässä hänen aikaisessa, suuressa murheessaan.

Usein Hillevi itsekseen ajatteli, että olikohan koko maailmassa ketään,
joka näin nuorena olisi kärsinyt niinkuin hän. Ja jos oli, niin mitä se
raukka teki? Lopettiko hän päivänsä, niinkuin moni vanhempi rakkaudesta
kärsivä tekee? Mutta paitsi hänen nuoruuttaan oli tässä vielä olemassa
se traagillinen ristiriita, että hän oli kiintynyt ystävättärensä,
parhaimman suojelusenkelinsä, joksi hän välistä Toinia nimitti,
mieheen. Eikä mitään, mitään keinoa ollut päästä tästä kauheasta
tilanteesta.

Olisi ollut melkein parempi, ettei Toini olisi kutsunutkaan häntä
luoksensa saaristoon. Ja jos Tomi olisi tämän tietänyt, niin olisi
hän varmasti syvästi katunut tätä tekoaan, joka kuitenkin oli mitä
suurinta kohteliaisuutta, mitä suurin ystävyyden ja rakkauden merkki.
Ja kaikesta huolimatta oli tämä kesä hänelle mitä muistorikkain, hänen
elämässään niitä tapauksia, jotka, samoin kuin hänen ensimmäinen
valssinsa Toinin kodissa, painuivat ainiaaksi hänen mieleensä.

Ihmekö siis, että Hillevin oli raskasta matkustaa pois konsulin
saaristo-huvilasta. Mutta sen täytyi tapahtua, kun hänen äitinsä palasi
kotiin ja koulut aloittivat jälleen toimintansa.

Myöhään viimeisenä iltana ennen lähtöään ja jo sanottuaan hyvää
yötä kaikille, pujahti Hillevi yksin ulos puistoon, josta hiipi
alas rantaan. Oli jo melkoisen pimeä. Erästä syrjäpolkua onnistui
hänen huomaamatta päästä hietarannalle, missä oli muutamia korkeita
korituoleja, joissa voi istua suojassa joko auringolta tahi tuulelta.
Semmoiseen hän painautui piiloon ja vaipui pää käsien välissä,
kyynärpäät polvia vasten aivan kuin mietteisiinsä. Mutta hetken
kuluttua alkoi sieltä kuulua syvää huokailua, joka muuttui nopeaksi
nyyhkytykseksi. Hillevi tahtoi siellä yksinäisyydessä huojentaa suruaan
ja itki hiljaista, hillitöntä itkua.

— Kuka siellä itkee? — kuuli hän yht'äkkiä tutun äänen vähän matkan
päästä.

Mutta hän ei vastannut, pidätti vain itkuaan ja henkeään. Ja jäi
istumaan paikalleen.

— Kuka siellä on? — kysyi vielä sama ääni, jo lähempää.

Silloin hyppäsi Hillevi korituolistaan ja alkoi juosta pois.

— Hillevi! Hillevi! — kuului taas sama ääni. Ja hänen perässään
harppasivat pitkät miehenaskeleet. — Älkää juosko pois! Odottakaa
vähän! — kuului melkein kuiskauksena hänen jäljessään.

Hillevi pysähtyi. Herbert saavutti hänet ja tarttui hänen käteensä.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Herbert kummastellen.

Mutta nopeasti nosti Hillevi hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä.

— Kiitos hauskoista purjehdusretkistä, joita en unhoita koskaan, —
kuiskasi Hillevi ja sanoi vielä: — Hyvästi!

Samassa tempautui hän irti Herbertistä ja juoksi päätietä myöten ylös
huvilaan. Ja Herbert lähti toista polkua kiertäen myöskin sisälle
huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä matkustivat kaikki kaupunkiin, konsuli perheineen
saattamaan Toinia, Herbertiä ja pikku Reinoa, Hillevi taas kotiinsa.
Mutta saattajien joukossa oli hän nyt tälläkin kertaa sydän varmasti
vieläkin raskaampana kuin Toinin ja Herbertin lähtiessä häämatkalleen.
Mutta hän jäi edelleenkin vahvaan uskoonsa, että »kohtalo» joskus
oli muuttava elämän hänen edukseen. Tätä uskoa vahvisti Herbertin
kädenpuristus, kun hän sanoi:

— Näkemiin! Toivon, että Hillevi tulee käymään luonamme Berlinissä.

Samoin lohdutti Hilleviä Toinikin, jolle Herbert oli avomielisesti
kertonut Hillevin itkeneen rannalla myöhään edellisenä iltana. He
säälittelivät keskenään tyttöraukkaa ja olivat kovin liikutetut hänen
ystävyydestään ja rakkaudestaan.

Herbert tiesi kuitenkin paremmin, mitä asia oikeastaan koski, mutta
siitä puolesta ei hän kuitenkaan puhunut vaimolleen mitään.

Ihmissydän on kerta kaikkiaan mitä merkillisin, salaperäisin kapine.






II




I


Toinin elämä Berlinissä oli alkanut käydä entistä latuaan. Päivät oli
hän enimmäkseen kotona lapsensa kanssa hänen miehensä säännöllisesti
hoitaessa virkatehtäviään. Iltaisin hän kävi milloin teattereissa,
milloin oli kutsuissa tuttavien luona, joita heille oli vähitellen
lisääntynyt Herbertin saksalaisista ystäväpiireistä. Ja täten
oli heidän itsensäkin vuorostaan pantava toimeen vastakutsuja
tuttavilleen. Tämä seurustelu oli kuitenkin verraten pakollista eikä
tuottanut Toinille suurta huvia. Sydämen ihmisenä, luonteeltaan
hiljaisena ja sävyisänä, hän kaipasi läheistä ystävyyttä, mutta sitä
ei täällä suuressa maailmassa ottanut syntyäkseen saksalaisesta
»gemütlichkeitista» huolimatta. Sen vuoksi Toini edelleenkin ylläpiti
ahkeraa kirjeenvaihtoa kotimaassa olevien sukulaistensa ja tuttaviensa
kanssa.

Näin kuluivat kuukaudet jouluun, jonka he luonnollisesti viettivät
Berlinissä. Toini muisteli kaivaten joulunviettoa vanhempiensa
kodissa, varsinkin kun oli saanut sieltä iloisen kirjeen, joka todisti
vanhempien voivan hyvin ja joulutunnelman olleen täydellisen. Toisena
joulupäivänä oli Hillevikin vanhempiensa kanssa ollut siellä, ja kun
Yrjö oli kutsunut luokseen muutamia tovereitaan, niin olivat nuoret
tanssineet, ja kaikilla oli ollut kovin hauska. Myöskin Hillevi ilmaisi
kirjeessään Toinille tyytyväisyytensä, että oli saanut olla Toinin
vanhassa kodissa, mutta lopuksi hän lisäsi, etteivät nämä tanssiaiset
olleet »samat kuin silloin, ymmärräthän?» Ja Toini ymmärsi kyllä hyvin,
että hän tarkoitti ensimmäistä valssiaan Herbertin kanssa, noita
tanssiaisia, joita hän ei näyttänyt koskaan voivan unhoittaa.

Tammikuun lopulla tuli Toinille kuitenkin ikäviä uutisia kotimaasta.
Hänen isänsä oli sairastunut influenssaan, ja tästä kehittyi
keuhkokuume, josta päivittäin alkoi tulla yhä huolestuttavampia
tietoja. Konsulin henki häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ja viikon
kuluttua tulikin se surullinen sanoma, että hänen päivänsä olivat
päättyneet.

Lähinnä herätti tämä tapaus suurta surua konsuli Karpin omassa
perheessä, mutta myöskin koko kaupungissa otettiin siihen osaa sen
huomattavan aseman vuoksi, mikä hänellä sekä liikemiehenä että ihmisenä
oli Suomen sisä- ja ulkomaan kauppaelämässä. Konsulin kuolema aiheutti
aluksi melkoisen mullistuksen hänen kodissaan, vaikka tiedettiinkin,
etteivät hänen asiansa antaneet vähintäkään aihetta huoliin. Mutta pesä
oli tavattoman suuri ja kuka ryhtyisi sen selvittäjäksi.

Vainajan vävy oli heti selvillä asiasta. Kanslianeuvos Urpo, etevä,
arvossa pidetty henkilö, oli hänen mielestään sopivin, ja tehtävä
joutuikin hänen käsiinsä. Herbert itse oli kiinni virassaan, ja
kanslianeuvos Urpo oli nyt Karpin perheen läheinen tuttava, sen hyvä
ystävä. Leskelle oli hän mitä parhain tuki, lohduttaja huolissa,
valoisien toiveiden antaja.

Pesän selvitys vei paljon aikaa. Kanslianeuvos Urpo tuli näin ollen
melkein päivittäin, usein omien virkatehtäviensä kustannuksella,
oleskelemaan rouva Karpin seurassa. Ja siten he oppivat hyvin tuntemaan
toisensa, paremmin tietysti kuin jonkun tunnin yhdessä olon aikana
muitten vieraitten parissa. Eipä siis ihme, että rouva Karppi antoi
mitä suurinta tunnustusta arvovaltaiselle kanslianeuvokselle, jolle
hän jäi suureen kiitollisuuden velkaan tästä työläästä, loistavasti
suoritetusta tehtävästä. Vieläpä syrjäisetkin, jotka tiesivät, mitä
semmoinen pesänselvitys merkitsee ilmaisivat konsulin leskelle
kunnioittavan ihmettelynsä onnitellen häntä tästä loppusuorituksesta.
Ja kun kanslianeuvos lisäksi järjesti liikkeen hoidon niin, että
kaikki kävi vanhaa, tasaista latuaan, niin jäivät leskelle huolettomat
päivät, huolettomat siinä mielessä, että hänen vain oli odotettava,
kunnes hänen poikansa oli saanut isänsä toimen jatkamiseen vaadittavan
kasvatuksen ja kelpoisuuden. Siihen kului kuitenkin vielä vuosia, ja
kanslianeuvos jäi asiain ylivalvojaksi.

Mutta sitten sattui kanslianeuvos Urvonkin talossa tapaus, joka siellä
johti elämän toiselle tolalle. Hänen puolisonsa sai kevätpuoleen
pahalaatuisen kurkkutaudin, anginan, joka kävi hyvin pitkäaikaiseksi
ja lopulta johti kuolemaan. Hillevi, hänen ainoa tyttärensä, jonka
kasvatusta äiti pääasiallisesti oli ohjannut oman mielensä mukaiseen
suuntaan, jäi näin äidillistä hoitoa vaille. Onneksi hän oli kuitenkin
jo siinä iässä, että saattoi, kun isänsä neuvoja noudatti, kulkea koko
lailla turvallisesti tulevaisuutta kohti, varsinkin kun ei varojakaan
puuttunut. Tähän liittyi nyt vielä se etu, että Hillevi sai Toinin
äidiltä sitä moraalistakin tukea, jota hänellä ei ollut äitinsäkään
eläessä. Vahinko vain, että tämä tuki, ollakseen oikein tehoisa, tuli
nyt jo liian myöhään.

Paljon oli siis lyhyessä ajassa muuttunut näissä molemmissa perheissä.
Kohtalo, tuo Hillevin aina mainitsema kohtalo, oli heille näyttänyt,
mitä se aivan odottamatta ja vastoin ihmisten tahtoa voi aikaansaada.
Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään tuli Hillevi ajatelleeksi, miksi
hän — ja hänen kanssaan moni muu — karttaa ja pelkää »Jumala»-sanaa,
vaikka juuri ihmisten kohtalot ovat Jumalan käsissä. Näin omituisella
tavalla näyttäytyy siis Jumalan pelko hänen luomissaan järjellisissä
olennoissa. Oli suorastaan ihmeellistä, että äidin kuolema herätti
tuossa älykkäässä lapsessa tämmöisen ajatuksen, huolimatta hänen muuten
niin pinnallisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta varmasti se olikin
vain jonkinlaista älyn leikittelyä. Kohtalo, kohtalo — sille eivät
ihmiset hymyilleet, mutta Jumalaa tuskin uskalsi lastenkaan kesken
mainita saamatta osakseen pitkää, merkitsevää katsetta. Ajatella
häntä kyllä saattoi, mutta lausua hänen nimeään, se tuntui, lievästi
sanoen, omituiselta maallisissa piireissä. Hillevillä oli nyt kuitenkin
kerta kaikkiaan se sisäinen aavistus, että jokin korkeampi voima,
olipa sen nimi Jumala, kohtalo tahi mikä tahansa, ohjasi ihmisten
maallista kulkua, ja siitä riippui, kävikö ihmisen hyvin tahi pahoin.
Hän ei ollut näistä asioista koskaan kenenkään kanssa puhunut, mutta
sellainen oli hänen vakaumuksensa, vieläpä senkin uskonnonopetuksen
nojalla, minkä hän koulussa oli saanut. Hän oli kyllä huomannut, muun
muassa, Toinin uskonnollisen hartauden, mutta oli myöskin kuullut monen
toverinsa puhuvan, ettei ihminen ole muuta kuin sieluton tomumaja,
jolla ei ole muuta arvoa kuin joutua matojen syötäväksi ja että
ihminen siis itse saa ohjata elämänsä miten tahtoo. Mutta hänen oma
käsityskantansa tyydytti häntä enemmän, sillä kohtaloon-uskoja sai
luottaa siihen, että ihmisen elämä oli edeltäpäin määrätty ja että sai
lykätä kaiken kohtalon syyksi, jos kävi hullustikin. Siksipä ei Hillevi
nytkään kovin paljon äitiään surrut. Hänen kuolemansa oli kohtalon
määräämä. Saadapa vain nähdä, mitä kohtalo oli hänelle itselleen
elämässä määrännyt!

Ja Hillevi huomasi myös, ettei hänen isänsäkään ollut kovin
masennuksissa äidin kuoleman johdosta. Huomattavasti onneton ei tämä
avioliitto liene ollut. Mutta sitä sisäistä lämpöä, joka ilmenee kahden
sydämen läheisessä yhteenkuuluvaisuudessa, leviten kaikkeen, mikä
niiden kanssa joutuu kosketuksiin, sitä ei tuntunut Hillevin vanhempien
välillä, saatikka talossa muutenkaan. Olipa Hillevistä välistä
tuntunut, ikäänkuin hän olisi ollut äitinsä rasituksena, ja silloin hän
turvautui aina isäänsä saaden häneltä enemmän ymmärtämystä osakseen.
Siksipä Hillevi vanhetessaan alkoi käsittää, etteivät äidin ja isän
suhteet olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Näyttipä Hillevistä
nyt, ikäänkuin hänelle olisi vapautta lisääntynyt, vapautta, joka
lähivuosina oli vieläkin enemmän kasvava. Hän odotti vain pääsevänsä
lentoon, pois pesästä, irti kahleista, jotka kiinnittivät hänen
vapauteen pyrkivää luonnettaan.




II


Näissä surunmerkeissä kului lähes pari vuotta, pari ikävää vuotta
kummallekin ystävättärelle. Toini ei ollut isänsä kuolemaa
seuranneena kesänä käynyt kotimaassa, vaan oleskeli äitinsä kanssa,
terveydellisistä syistä, ensin Franzensbadenissa ja sitten jälkihoitoa
saamassa Sachsin Sveitsissä, keskipisteenä kaunis Schandau, josta
saattoi laivalla Elbeä pitkin tehdä huvimatkoja ja kävellä tahi ajella
näköalapaikoille. Näin ollen eivät Toini ja Hillevi olleet ollenkaan
saaneet tavata toisiansa. Kutsu Hilleville käydä Berlinissä ei siis
vienyt mihinkään tuloksiin.

Mutta sitten tuli Toinille onnellisempi aika. Hän pääsi
muuttamaan kotimaahan, kun Herbert siirrettiin palvelukseen
ulkoasiainministeriöön. Se oli salaisten toiveiden toteutumista, jota
hän kuitenkaan ei ollut odottanut näin pian tapahtuvaksi. Kotimaa,
vanha lapsuuden koti, oli aina hänen toiveidensa päätekohta. Ja nyt
hän voi jonkin aikaa aivan sananmukaisesti asua vanhassa kodissaan.
Saattoiko hän parempaa toivoa?

Kyllä, hän toivoi lisäksi, että Hillevikin, hänen edelleen paras
ystävättärensä, nyt usein kävisi hänen luonaan ja että hän itse
puolestaan saisi olla aivan kuin äidin sijainen Hilleville,
neuvonantaja, opastaja, jos niin tarvittiin. Mutta tässä hän pettyi.

Kanslianeuvos Urpo oli nyt, leskeksi jäätyään, päättänyt toteuttaa
aikaisemmin jo tehdyn päätöksen, että Hillevi oli lähetettävä
luostarikouluun Ranskaan. Sinne halusi Hillevi itse, ja hänen isänsä
pääsi näin kaikista kasvatushuolista. He tiesivät kyllä, ettei Hillevi
mihinkään luostariin joutuisi, mutta sennimellisessä laitoksessa,
koulussa, joka oli luostarin yhteydessä, oli Hillevi saava semmoisen
korkeamman kasvatuksen, mikä Ranskassa nuorille tytöille annetaan,
kielitaito ja hienot käytöstavat siihen luettuina. Ja tätä Hillevi
juuri tavoittelikin.

Ennenkuin Hillevi matkusti Ranskaan, ehti Toini kuitenkin nähdä hänet.
Toini oli ennen Herbertiä Reinon kanssa saapunut Suomeen, mutta
sittenkin oli heidän tapaamisensa kovin lyhyt. Ja jälleen hämmästytti
Hillevi ystävätärtään, ilmestyen hänen eteensä täysin kypsyneenä,
pitkänä, solakkana neitosena, joka kauneudessa todellakin haki
vertaistaan. Hänen hiuksensa olivat hiukan tummuneet, ja saattoi olla
niitä, joita hänen omituinen ulkomuotonsa ei oikein miellyttänyt, mutta
tuskin kukaan voi olla huomaamatta, ihmettelemättä häntä. Ja se, joka
vain sai puhutella häntä, joutui ehdottomasti hänen viehätysvoimansa
lumoihin, sillä hänen puheeseensa ja käytökseensä oli vain lisääntynyt
vastustamatonta miellyttäväisyyttä.

Toinista tuntui näin ollen kovin ikävältä erota Hillevistä juuri nyt,
kun tämä ikänsäkin puolesta läheni sitä kautta, jossa Toini itse oli
koulun ylimmällä luokalla. Nyt olisi heidän keskinäinen ajatus- ja
tunne-elämänsäkin ollut vielä läheisempää kuin ennen. Sen huomasi Toini
jo lyhyestäkin keskustelusta.

Hilleviä suretti nyt myös tämä hänen lähtönsä Ranskaan, kun hän
odottamattaan oli saanut kuulla Herbertin muutosta Helsinkiin. Ja aivan
avomielisesti pahoitteli hän sitä, ettei edes saanut nähdä Toinin
miestä ennen lähtöään, heillä kun yhdessä oli ollut niin tavattoman
hauska silloisilla purjehdusretkillään. Mutta asia oli päätetty eikä
sietänyt lykkäystä.

Yhden asian sai Toini salaisuutena vielä kuulla Hilleviltä itseltään.
Hillevi näet oikein valitti, ettei hän saanut rauhaa ihailijoiltaan, ja
senkin tähden hän oli tyytyväinen päästessään pois Helsingistä. Hänen
puheenpartensa näet oli, että hän aikoi ottaa sen, jonka _tahtoi_;
kenenkään ei tarvinnut tuppautua hänelle mieheksi. Sen hän muka tahtoi
kerran vielä näyttääkin.

— Eikös olekin lapsellista puhetta? — kysyi Hillevi kuitenkin samalla
Toinilta. Mutta sillä hän tahtoi vain peittää ajatuksensa, jossa
jälleen oli salatarkoitus.

Mutta Toini hymyili sille vain antamatta mitään vastausta. Vuorostaan
hän sitten virkkoi Hilleville:

— On hauska nähdä, minkälainen sinä olet Ranskasta palattuasi.

— Sanos muuta, — sanoi Hillevi. — Sitä minä itsekin usein ajattelen.

— Toivon ainakin, — vastasi Toini, — että pysyt yhtä rakastettavana,
yhtä kultaisena ystävättärenäni kuin tähän saakka. Ja vielä toivon,
ettei koskaan mikään, mikään ruma teko meidän kummankaan puolelta
elämässämme tulisi ystävyyttämme himmentämään.

— Sitä toivon minäkin, — sanoi Hillevi, katsoi syvään Toinia silmiin ja
suuteli häntä jäähyväisiksi.

Ja Toinista näytti tuo katse taas niin vilpittömältä, niin kauniilta,
niin vakuuttavalta, ettei hänen mielestään Hillevin sielussa koskaan
voinut mitään petollisuutta piillä. Ja hänen suudelmansa oli uskollisen
ystävättären teeskentelemätön teko, joka ei jättänyt vähintäkään
epäilyksen siementä Toinin sydämeen.

Hyvästeltyään sitten Toinin äitiä tahtoi Hillevi viimeiseksi nähdä
Reinonkin, joka loikoi kätösiään heilutellen vaunussaan huvilan
parvekkeella.

— Noin, — sanoi Hillevi, — poikasi sai minulta viimeisen suudelman ja
tietää, mitä se merkitsee.

Erään tuttavan rouvan seurassa matkusti Hillevi sitten Parisiin.




III


Herbert ja Toini olivat siis jälleen Helsingissä. Vuoden he
asuivat Toinin äidin talossa saatuaan käytettäväkseen toisen
puolen yläkerrosta. Mutta sitten he vuokrasivat itselleen oman
huoneiston, joka oli lähempänä Herbertin virastoa. Hän selitti tämän
välttämättömäksi voidakseen käydä siellä työskentelemässä ikäisinkin
tarvitsematta kuluttaa aikaa pitkään matkaan.

Toinin tyytyväisyys heidän elämäänsä oli tähän saakka ollut suuri.
Vähitellen alkoi kuitenkin heidän rauhalliseen kotiinsa hiipiä
aivan selittämätön tunnelma. Oli kuin nurkissa olisi piileskellyt
jotakin salaperäistä, verhojen poimuissa joku pieni ilkeä haltija,
menninkäiset öisin maleksineet vuoteiden ja huonekalujen alla. Tuntui
kuin kieli olisi vähitellen kangistunut, ääni tyrehtynyt asukkailta.
Jopa näytti siltä, ettei Herbert oikein viihtynyt kotonaan, jätti
herttaisen Toininsa Reinon ja heitä tervehtimässä käyvien tuttavien
seuraan, hänellä itsellään kun oli työtä kovin paljon ja hänen kun
täytyi välttämättä, virkansakin puolesta, olla miehisessä seurassa,
pidoissa ja illatsuissa. Toini alkoi näin jäädä unhotuksiin, tulla
syrjäytetyksi, ihan jo avioelämässäänkin laiminlyödyksi.

Se tuntui Toinista kovin kummalliselta. Mutta hän ajatteli, että kai
niin piti olla, kai oli elämä semmoista muuallakin, sillä eihän hän
itse ollut antanut vähintäkään aihetta miehensä kylmenemiseen. Eiväthän
tietenkään tunteet voineet olla yhtä lämpimät, oikeastaan yhtä kuumat,
tuliset kuin yhdessäolon ensiaikoina. Jos hän itse oli säilyttänyt
miestään kohtaan samat hellät suhteet kuin ennen, niin oli varmasti
miehet luotu toisenlaisiksi. Ei siis mahtanut olla syytä tätä asiaa sen
enemmän ajatella, saatikka paheksua.

Puhua näistä asioista kenenkään kanssa ei sopinut, ei maksanut vaivaa.
Äidin mieltä surettaa tämmöisillä seikoilla ei Toini lainkaan tahtonut.
Ja Herbertille hän ei tahtonut antaa kaukaisintakaan aavistusta näistä
ajatuksistaan. Minkä hän kärsi, sen hän tahtoi kärsiä yksin, kenenkään
tietämättä. Ja sen hän teki toivossa, että aika vielä saattoi kääntää
kaikki parempaan päin. Raskaimpina hetkinään hän rukoili Jumalaa,
että Hän auttaisi, että Hän pelastaisi heidät pahasta, estäisi heidän
väliensä rikkoutumisen, mikä olisi ollut kauheinta, mitä voi ajatella.

Ja tätä ajatellessaan hän sulki silmänsä, ja kyynel tipahti luomien
lomitse hänen ryntäilleen.

Näiden näkymättömien huolien lisäksi tuli Toinille kevätpuoleen
vielä uusi suru. Herbert sairastui reumaattiseen kuumeeseen, joka
tuotti hänelle paljon tuskia. Tauti vaati pitkäaikaista hoitoa, ja
päälle päätteeksi neuvoi lääkäri, että Herbertin oli kesän tultua
matkustettava johonkin kylpypaikkaan ulkomaille terveyttään edelleen
hoitamaan ja virkistymään. Joko Teplitz tahi Aix-les-Bains oli lääkärin
mielestä tässä tapauksessa suositeltava.

Toinille oli tullut raskas kausi elämässä. Miksi rankaisi Jumala
häntä tämmöisillä suruilla? Hän uhrasi kaikki ruumiilliset voimansa,
sydämensä koko hellyyden miehensä hoitoon ja huolenpitoon tämän
sairauden aikana. Ja olihan hänen rukouksensa kuultu, kun Herbert taas
pääsi jalkeille, mutta kuitenkin oli hän joksikin aikaa kadottava hänet
tuon ulkomaamatkan tähden. Itse hän ei nyt voinut seurata mukana eikä
se ollut tarpeellistakaan, kun muuan Herbertin virkatovereista oli
aikeissa lähteä samalle matkalle.

He olivat tarkoitukseensa valinneet Aix-les-Bains'in Savoie'ssa,
Ranskassa, tuon maailman kuulun kylpypaikkojen helmen, jossa suuret
diplomaatit tavallisesti käyvät virkistäytymässä valtiollisten
selkkausten sattuessa, käyttäen silloin usein tekosyynä terveyden
hoitamista. Tämähän oli siinäkin suhteessa hyvin sopiva Herbertille,
joka jo oli diplomaattisella uralla ja oli suunnannut katseensa sen
huipuille.

Tämmöiset henkilöt ovat kuitenkin liian harvat luomaan eloa ja
vilkkautta tuohon ihanaan, Mont Révard'in juurella sijaitsevaan
kylpypaikkaan. Kaikista valtakunnista, jopa muista maanosistakin,
niinkuin etelä-Amerikasta, silloin kun siellä on talvi, tulvii
sinne, parhaasta päästä touko- ja lokakuun välisenä aikana,
pienempääkin väkeä, vaikka raha siellä sittenkin on määrääjänä. Ja kun
Parisin-Rooman pikajuna kulkee juuri Aix-les-Bains'in kautta, niin
vetää tämä kulkutie sinne lakkaamatta joukoittain matkailijoitakin,
lyhytaikaisia kesävieraita ihailemaan tämän »helmen» kauneutta.

Herbertillä oli pääasiana terveytensä hoito, ja ettei häntä tarvitsisi
kantotuolissa kantaa kylvyistä kotiin, niinkuin Aix-les-Bains'issä
on tapana tehdä suurissa, vuorenrinteellä olevissa hotelleissa
asuville kylpyvieraille, hän oli matkatovereineen ottanut huoneen
hotelli Richmondista aivan vastapäätä kylpylaitosta. Lähellä sitä
oli myöskin _La source des deux reines_, jossa hän aamuisin kävi
kivennäisvettä juomassa. Siellä istuskeli muuten päivemmällä, Parisin
postin tuloaikaan, koko se hienosto, joka antoi suurimman loiston
sille paikalle päivän aikaan ja iltaisin _Le grand cerclelle_ ja
_Villa des fleurs’ille_, noille suurenmoisille rakennuksille, joissa
teatterit, konsertti- ja pelisalit sijaitsevat. Herbert oli näin ollen
joutunut ihan tuon suuren maailman, puoleensa vetävän elämänvirran
pääpyörteeseen. Sitä hän ei ollut ennen nähnyt ja siksi hän oli tänne
pyrkinytkin.

Hänen kylpykautensa oli edistynyt hyvin. Hän saattoi olla tyytyväinen
saavuttamiinsa tuloksiin. Loppuajan, viimeisen viikon, hän tahtoi
käyttää nähtävyyksien katselemiseen. Niiden joukossa oli myös _Lac
du Bourget_, pitkä soikea järvi, jonka toisella rannalla sijaitsee
kahdeksansadan vuoden vanha luostari _Abbaye de Hautecombe_. Se
sisältää kaikenlaisia harvinaisuuksia, muun muassa entisten Savoie'n
hallitsijoiden hautoja. Voi sanoa, että kaikki Aixles-Bains'issä
kävijät tekivät sinne pyhiinvaelluksia, varsinkin kun samalla saivat
tehdä miellyttävän laivamatkan tuota kaunista järveä pitkin, jonka
toisella rannalla kohosi jyrkkä, rotkojen halkaisema vuorenrinne.
Kauniina, kirkkaana päivänä olikin näky hurmaava. Hienonhieno sinertävä
huntu lepäsi yli maiseman, tyynen järven pinnan kiiltäessä niin, että
silmiä huikaisi. Laivassa istuessa ja vastakkaiselle rannalle katsoessa
näki vielä jyrkemmän kallionkupeen, ja siellä, aivan veden rajassa,
rautatien, jota pitkin, harva se tunti, kiiti, kuin kahleistaan
irtipäässyt hurjimus, juna joko pohjoiseen tahi etelään. Päästäkseen
tuolle laivamatkalle oli ajettava alas _Le grand port'iin_, suureen
satamaan. Ja sinne oli nyt eräänä päivänä Herbertkin tullut.

Kun hän sitten nousi laivan kannelle ja tunkeutui istujien editse
etsien itselleen istumapaikkaa, niin hän ällistyi sanomattomasti
kuullessaan tutun äänen ranskaksi sanovan kovaa: — »Hyvää päivää,
herra Hursti!» — hänen nimensä lausuttuna selvällä suomen kielellä.
Ja sitten hän vielä enemmän hämmästyi, kun katsahti lausujaan päin
ja näki edessään hymyilevän Hillevin, joka jo ojensi hänelle kätensä
ja purskahti iloiseen nauruun. Tämä tapaaminen oli niin odottamaton,
että heidän ensimmäiset sanansa olivat melkein vain ilon huudahduksia
lyhyiden kysymysten ja vastausten muodossa.

Hillevi oivalsi kuitenkin heti, että hänen oli esitettävä
matkatoverinsa, vieressään istuva nuori neiti Herbertille. Tämä
neiti, selitti Hillevi, oli hänen koulutoverinsa Lisette Barodet,
joka oli kotoisin pienestä Chambéryn kaupungista, missä Hillevi,
koulun päätettyään, nyt toverinsa luona vieraili. Sieltä oli vain
parinkymmenen minuutin matka Aixles-Bains'iin, ja neidit olivat
lähteneet nyt tälle pienelle huvimatkalle, jolla Herbert tapasi
Hillevin. Näille molemmille tuli tästä huvimatkasta siis paljon
enemmän, kuin mitä he koskaan olivat voineet uneksiakaan, varsinkin
koska neiti Lisette Barodet oli noita iloisia, aina puheliaita
ranskattaria, jotka ensi hetkestä luontevalla, vapaalla käytöstavallaan
karkoittavat kauas kaiken painostavan jäykkyyden. Näistä kolmesta tuli
siis mitä iloisin matkaseurue, joka tunsi, ettei tämä huvimatka ollut
heidän viimeisensä.

Hillevillä oli heti »kohtalo» huulillaan.

— Etkös muista, Lisette, — sanoi hän toverilleen, — kuinka aina olen
puhunut kohtalosta? Tässä taas näet, mitä suuria ihmeitä se voi meille
tehdä. Yhtäkkiä putoaa kuin taivaasta syliini vanha, hyvä ystävä.

Ja sitten hän selitti vielä, että tämä juuri oli se herra, jonka kanssa
tanssimaansa valssia hän ei koskaan unhoita, samoin kuin ei myöskään
heidän yhteisiä purjehdusretkiään Suomen saaristossa.

Siitä sitten riitti heille keskustelun aihetta pitkin matkaa, kunnes
he saapuivat tuohon vanhaan luostariin. Sen katseleminen jäi tältä
iloiselta seurueelta nyt kuitenkin koko lailla pintapuoliseksi. He
katselivat enemmän toisiaan puhelun käydessä ristiin rastiin, sanojen
sadellessa milloin minnekin, niinkuin ranskalaisilla, tuolla vilkkaalla
kansalla, on tapana puhua, syvemmän sisällyksen jäädessä usein syrjään,
jopa joutuessa iloittelun, tyhjänpäiväisen leikinlaskun peittoon.

Luostarissa Hillevi ja Herbert yht'äkkiä muistivat erään asian: oli
lähetettävä näköalakortti Toinille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti
ja kaikki kolme panivat nimensä tervehdyksen alle, myöskin Lisette
Barodet. Yhteinen ilo hämmensi kaikki ajatukset. Ei kellekään siinä
silmänräpäyksessä johtunut mieleen, minkä vaikutuksen näiden nimien
yhdistelmä saattoi aikaansaada tervehdyskortin vastaanottajassa. Kun
omat tunteet kuohuilivat ylimpänä, niin unhottuivat parhaimmankin
ystävättären, oman puolisonkin mielessä mahdollisesti syntyneet
ajatukset, jotka ehkä juuri sillä hetkellä olivat pitkällä matkalla
huolestuneina, epäilyksiä, pahoja aavistuksia täynnä.

Kun tämä seurue palasi takaisin lähtöpaikkaansa, niin oli sillä
valmiina päätös, että kaikkien kolmen oli uudelleen tavattava
seuraavanakin päivänä Aix-les-Bains'issä. Lähemmin laadittaisiin
ohjelma sitten, mutta sen pääsisällyksenä oli yhteinen huvittelu.

Seuraavana päivänä tulikin Hillevi yksin. Hän ilmoitti kuitenkin neiti
Barodet'n tulevan illemmällä, jolloin kuunneltaisiin konserttia ja
samalla koeteltaisiin onnea _la dowze_-pelissä _Grand cercle'ssä_. Sen
pelin tunsivat he jo molemmat. Ja varsinkin sanoi Hillevi voittaneensa
hyvin usein. Nyt, päivällä, päättivät he hammasrataa ajaa ylös
Mont-Révard'ille, josta kirkkaalla säällä, niinkuin nyt sattui olemaan,
saattoi nähdä Mont-Blanc'in huipun.

Hillevi oli haltioissaan. Hän oli onnellinen taas. Hän oli täydessä
vapaudessa, ulkomailla, kaukana omaisista, kaukana »pahoilta» silmiltä.
Istuessaan likitysten Herbertin kanssa hän tunsi olevansa kuin tämän
oma. Ja hänen omasta pyynnöstään he alkoivat sinutella toisiaan.
Sekin lisäsi tuttavallisuutta heidän välilleen. Ei tarvinnut puhua
vertauskuvin, salatarkoituksin, vaan sai sanoa ajatuksensa suoraan.

— Katsos, Herbert, kuinka paljon cyclamen kukkia tuolla kosteassa
rotkossa kasvaa! — sanoi Hillevi, osoittaen toisella kädellään ulos
junan ikkunasta ja laskien toisen kätensä Herbertin polvelle.

— Minä ihailen niitä. Ne ovat tavattoman veikeitä oikullisissa
asennoissaan, — ilmaisi niistä Herbert mielipiteensä.

— Minä olen ihan rakastunut niihin, — jatkoi Hillevi. — Ja ajatteles!
Niitä käytetään täällä hajuvesiin, ihojauheisiin ja saippuoihin. Meille
Suomeen tuotuina ne eivät kuitenkaan tuoksu ollenkaan.

Eräässä radan käänteessä he mykistyivät ja jäivät ihailemaan kaupunkia
ja sen ympäristöä, joka levisi laajana heidän silmiensä eteen vaipuen
yhä syvemmälle kuta korkeammalle juna kiipesi. He eivät malttaneet
pysyä istuallaan, vaan nousivat seisomaan ikkunan eteen. Aivan kuin
tiedottomasti kiersi Herbert siinä käsivartensa Hillevin vyötäisten
ympäri. Ja kuin näköalasta ihastuneena huudahti Hillevi:

— Aaah!

Mutta samalla hän loi pitkän, hurmaantuneen katseen Herbertiin ja
istuutui sitten raukeana penkille. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Muistatkos, Herbert, kun tapasit minut sieltä rannalta itkemästä,
silloin lähtöpäivän aattona?

— Kuinka en sitä muistaisi? Säälin sinua silloin kovin, — vastasi
Herbert.

— Ihanko totta? — kysyi taas Hillevi. Mutta melkein yhteen jatkoon hän
kysyi vielä, aivan kuin se koittaakseen pois sen asian, mutta samalla
tunkeutuakseen syvemmälle Herbertin sieluun:

— Mitenkähän Toini nyt jaksaa?

Herbert hämmästyi ja naurahti.

— Onko hän vielä onnellinen? Oletteko te onnelliset? — kysyi silloin
Hillevi.

— Sitä sinun on kysyttävä Toinilta itseltään, — oli Herbertin vastaus.

— Mutta miltä sinusta tuntuu? Luuletko hänen olevan onnellisen? — intti
Hillevi aivan häikäilemättä.

— Välistä ehkä, välistä ei, — selitti taas Herbert.

— Sinä olet aina diplomaatti, — sanoi Hillevi nyt. Ja hänen äänessään
oli melkein iloinen sävy. Enempää hän ei halunnutkaan tietää. Jos tuo
vastaus piti paikkansa, niin merkitsi se jo hyvin paljon.

Herbert pyysi Hillevin syömään päivällistä kanssaan hotelli
Richmondiin, missä hän asui. Päivällisen jälkeen piti heidän tavata
konsertissa neiti Barodet, joka siihen mennessä aikoi saapua
Chambérysta Aix-les-Bains'iin.

Jo päivällisillä herätti Hillevin ulkomuoto tavatonta huomiota. Ja
vieläkin enemmän iltakonsertissa ja pelipöydän ääressä. Ranskalaiset,
jotka ihailevat tällaisia harvinaisia kaunottaria, vaikka semmoisia
saavatkin paljon nähdä, eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta.
Päivällispöydässä oli tiedetty kuiskata, että Hillevi oli Suomesta, ja
se antoi aihetta mairitteleviin lausuntoihin maastamme ja kansastamme.

— Ja kuinka ihmeen aistikkaasti hän on pukeutunut! — kuiskasi joku,

— _Une vraie parisienne!_ (Oikea parisitar!) huomautti toinen.

Hillevi oli pukeutunut _terra-cotta_-väriseen, avokaulaiseen
iltapukuun, joka todellakin ansaitsi ihailua. Itse hän oli hyvin
tyytyväinen herättämäänsä huomioon, mutta myöskin Herbert otti
imartelusta osansa, sekä omalta kohdaltaan, että sen vuoksi, että oli
näin huomatun naisen seurassa.

»_Grand cerclen_» suuressa salissa tapasivat he sitten konsertin aikana
neiti Lisette Barodet’n, joka myöskin, vihertävässä iltapuvussaan,
oli miellyttävä. Kaikesta saattoi päättää, miksi juuri hänestä ja
Hillevistä oli tullut niin hyvät ystävät. Tässä yhdisti nähtävästi
juuri sama elämänkatsomus kaksi naista toisiinsa. Elämä oli arvalla
ratkaistava. Siltä oli otettava, mitä suinkin irti sai. Ja kaikki
oli käytettävä niin, että olisi hauska elää. Siinä joutavanpäiväisen
olemassaolon päämäärä.

Herbert oli kyllä ennenkin seisonut pelipöydän ääressä, mutta
enimmäkseen olivat hänen pöydälle panemansa _louis'dorit_ [ranskal.
kultaraha, 20 frangia] yht'äkkiä kadonneet croupier'n [pelipankissa
henkilö, joka kerää pelaajien panokset ja maksaa voitot] haravan
nykäiseminä aivankuin näkymättömän hengen poispuhaltamina. Konsertin
väliajalla hän seurasi nyt kuitenkin pelihaluisten neitien mukana
katselemaan _à la boule_ peliä.

Pöydän ympärillä oli jo monta riviä pelaajia, niiden joukossa
huomattava määrä pitkiä, laihoja miss'ejä, pincenez nenällään ja
posket hermostumisesta punottavina. Kuului vain croupier'n huutoja:
»_Faites vos jeux, messieurs! — Rien ne va plus! — Le sept_!» [Tehkää
panoksenne, herrat! — Ei lisää enää! — Seitsemän!]

— Minäpä panen nyt vielä seitoselle, — sanoi Hillevi ja heitti
20-frangin kultarahan sille numerolle. Minä ajattelen erästä seikkaa.
Jos voitan, niin se toteutuu.

Hetken kuluttua kuului taas _croupier'n_ huuto: — _Le sept_.

Ja Hillevi korjasi 140 frangia. Hän oli siis voittanut 120 frangia ja
omansa takaisin. Hän oli tavattoman iloinen.

— Se toteutuu! Se toteutuu! — sanoi hän ja katsoi Herbertiä
merkitsevästi silmiin. Tämä saattoi melkein jo arvata, mitä Hillevi oli
ajatellut.

— Ja konsertin jälkeen pyydän minä nyt teidät molemmat ravintolaan, —
lisäsi hän.

— Se on minun saatava tehdä, —vastusti Herbert, — Se on aina miehen
tehtävä.

Ja niin he tekivätkin sen jälkeen, kun olivat vaihtelevalla onnella
jonkin aikaa ottaneet osaa _à la boule_-peliin. Ravintolassa taas
tuli puheeksi seuraavien päivien ohjelma. Se tuli ratkaistuksi sillä
perusteella, että Hillevi ja neiti Barodet jo aiemmin olivat päättäneet
käydä Chamonix'ssa. Hillevin piti näet ehdottomasti saada nähdä koko
tuo suurenmoinen alppiluonto, jonka keskuksena on Mont-Blanc. Ja sitä
tietä päätti nyt myöskin Herbert palata Genèveen ja sieltä kotimaahan
molempien matkatoveriensa taas matkustaessa takaisin Chambéry'hin. Tämä
suunnitelma tuotti mitä suurinta tyydytystä heille kaikille.

Ja unhottumattomaksi elämykseksi tämä matka heille jäikin, sillä
yksikään heistä ei ollut noita jylhiä, päätä huimaavia vuoriratoja
ennen kulkenut. Toinen toistaan kauniimmat, hymyilevät maisemat
avautuivat heidän eteensä. Tuolla alhaalla vihannoiva, auringon
valaisema laakso siroine majoineen, tuolla värikkäissä puvuissaan
työskentelevät tahi laumojaan vuorien rinteillä paimentavat asujaimet,
tuolla syviksi rotkoiksi ja onkaloiksi lohkeilleet kallionkupeet, joita
myöten siellä täällä syöksyi alas koskena kohiseva vuorivirta, tuolla
edessä pohjattoman kuilun poikki rakennettu korkea, kapea silta, jonka
yli junan oli kuljettava hiljaa kiivetessään lumirajaa kohti, ja tuolla
vihdoin nuo ikuisen lumen ja jään peittämät jättiläiset, ryntäillään
sulamattomiksi meriksi hyytyneet aallokot, huiput joko kimmeltävinä
kultaisessa päivänpaisteessa, tahi hohtavina hehkuvassa ruskossa
auringon painuessa mailleen taikka myös verhoutuneina sakeaan sumuun
ja lumituiskuun, joka eksyttää niiden korkeuksia uhmaavan uhkarohkean
ihmisen, vieläpä usein syösten ja haudaten hänet uumeniinsa, joista ei
häntä koskaan kukaan löydä.

Chamonix'ssa sai tämä kolmihenkinen seurue sitten nähdä itse tuon
»valkoisen vuoren» melkein kuin käden ulottuvilta. Mutta sittenkin
se sai heidät masentavana pysymään huomattavan välimatkan päässä,
katselemaan sitä kaukoputkella laakson vastaiselta Brévent-vuoren
rinteeltä, jossa oli juuri tämmöisiä ihailijoita varten sievä kahvila.
Täältä oli moni muukin tuota peloittavaa jättiläistä ihmetellyt, muun
muassa kuuluisa englantilainen taidefilosofi Ruskin, jonka muistoksi
siellä oli hänen nimeään kantava kivi.

Alhaalla laaksossa kiemurteli pieni Arve-joki, jäsen toiselta rannalta
kohosi jyrkkänä seinämänä se vuorten jono, jonka selkää pitkin kulkee
Ranskan ja Italian välinen raja, ja jonka korkein kohta juuri on
Mont-Blanc. Mikä valon ja värien vaihtelu tässä jyrkässä seinämässä!
Alempana paikoin tummaa, paikoin vaaleamman vihreää metsää, mutta
tuossa jo harmaata kiviröykkiötä, tuossa kuin valuva kosken kuohu,
mutta jäätyneenä heijastuen milloin vihertävänä, milloin sinertävänä,
tuossa synkkä rotko tahi musta, korkea kivi, terävä kuin piikki,
tuossa sitten jo ikuisen lumen raja, josta laakson asukkaille
hengenvaaralliset vyöryt lohkeilevat, ja yhä ylempänä, yhä häikäisevän
valkoisempina kuhmuraiset, kyttyräiset harjanteet valtiaanaan
horjumattomalla valtaistuimellaan aina ja aina vain Mont-Blanc. Minne
hyvänsä katse kulki ja harhaili, aina se lopulta sittenkin näki
edessään tuon saman jättiläishahmon.

Täällä sanat kaikilta melkein tyrehtyivät, luonnon valtava suuruus
mykistytti kerkeimmänkin kielen. Vasta lähtöhetkellä, asemalla,
heräsivät tunteet, höltyivät hermot, siirtyivät ajatukset entisiin
jokapäiväisiin asioihin. Oli kuin kaikki olisi alkanut sielussakin
laskeutua alaspäin sitä mukaa kuin juna varovasti vieri rataa alas,
kummallakin puolellaan taas toisenlaisia kauniita näköaloja Genèveen
päin kuljettaessa, sinne, jossa Herbertin oli erottava Hillevistä ja
neiti Barodet’sta.

Hyvästellessä kohtasi Herbertiä Hillevin pitkä, kysyvä ja surumielinen
katse. Ja kun Herbert piti Hillevin kättä omassaan, niin he ymmärsivät
toinen toisensa paremmin kuin äänin ja sanoin.

— Mehän tapaamme kohta toisemme Helsingissä jälleen? — kysyi Herbert.

— Muutaman kuukauden kuluttua, — vastasi Hillevi vakavasti, — pitkän,
pitkän kuukauden kuluttua.

— Ajatus lyhentää ajan, — liitti siihen Herbert.

— Ja kirjeet, — jos saan kirjoittaa? — kysyi Hillevi varovasti.

— Tietysti. Vieläpä pyydän sitä sinulta, — lohdutti Herbert.

— Minä kyllä tiedän oikean tien, — oli Hillevin jo iloisempi loppulause.

Kädenpuristus ja syvä katse vielä.

Ja Hillevi riensi toiselle laiturille, jonne neiti Barodet jo oli
mennyt ennen häntä — ymmärtäen toverinsa asian.

He palasivat Chambéry'hin, ja Herbert matkusti Helsinkiä kohti — Toinin
luo.




IV


Toini oli alussa, Herbertin ollessa Aix-les-Bains'issä, saanut
mieheltään kirjeitä aina muutaman päivän kuluttua. Ja niistä ei
Toini saanut minkäänlaista aihetta epäilyksiin. Mutta sitten tuli
tuo yhteinen kortti Abbaye de Hautecombe'sta, ja se oli tavallaan
kohtalokas Hilleville, Herbertille ja Toinille. Sillä kirjeet, jotka
Toini sen jälkeen sai mieheltään ja Hilleviltä, todistivat, etteivät
he olleet suoria, vaan että heidän puoleltaan paljon oli jätetty
kertomatta. Sen saattoi Toini usein lukea rivien välistä. Hänelle oli
ollut ehkä vielä suurempi yllätys kuin Herbertille, että Hillevikin
oli tullut Aix-les-Bains'iin, sillä siitä matkasta hän ei ollut mitään
kuullut Hillevin isältä yhtä vähän kuin siitäkään, että Hillevillä
oli koulutoveri Chambéryssa, jonka luokse hän olisi ollut aikeissa
matkustaa. Oliko siis tuo matka tapahtunut isän tietämättä vai oliko
se kokonaan tekaistu juttu asian oikean laidan salaamiseksi? Siinä
ensimmäinen ikävä vaikutus. Mutta sitä ei Toini yrittänytkään hälventää
hankkimalla selvyyttä tähän asiaan kanslianeuvos Urvolta. Sitä ei
hänen omatuntonsa sallinut. Hänestä tuommoinen menettely tuntui kovin
halpamaiselta. Ja hän piti koko asian omana salaisuutenaan.

Mutta kun Herbert sitten, matkansa tähden Chamonix'hin, viivähti pari
päivää yli ajan, jonka oli kotiatuloaan varten aiemmin määrännyt, niin
silloin alkoivat Toinin epäilykset vahvistua. Hän sai kirjeistä kyllä
tietää, että tuo tuntematon Lisette Barodet oli heidän seurassaan,
mutta se ei tuottanut huojennusta hänelle. Senvuoksi hän kovin
levottomin mielin odottikin miehensä kotiinpaluuta.

Toinin aavistukset näyttäytyivätkin oikeiksi. Herbert ei ollut lainkaan
enää entisensä tapainen. Hän oli kovin hermostunut käytökseltään,
mutta, salaten asian oikean laidan, selitti sen johtuvan kylvyistä,
jotka olivat olleet kovin rasittavat, ja laiminlyödystä työajasta,
jonka johdosta hänellä muka oli paljon jäljelle jäänyttä työtä. Ja tämä
hermostuneisuus puhkesi sitten viatonta Toinia vastaan, jonka kuorma
tuli entistä raskaammaksi.

Kaikki siis ei ollut nyt niinkuin olla piti. Mutta pahinta oli, että
Herbertin välinpitämättömyys vaimoaan kohtaan yhä kasvoi ja että hän
laiminlöi vaimoaan siinä määrin, että tästä välistä tuntui, kuin
Herbert suorastaan olisi halveksinut häntä. Siitä taas johtui, että
kyyneleet usein täyttivät nöyrästi kärsivän Toinin silmät, mutta sen
sijaan, että hän olisi saanut sääliä osakseen, suututti itku vain hänen
miestään, joka silloin jätti hänet yksin suruineen, koska muka ei
sietänyt nähdä naisten turhanpäiten itkevän. Ja silloin poistui Herbert
tavallisesti pitkäksi aikaa, etsien toverien seuraa ja viettäen heidän
kanssaan iltansa jossakin ravintolassa.

Joku valoisampi hetki heidän välillään tuli vain, jos Herbert sattui
puhumaan Hillevistä. Silloin Toini huomasi paikalla, että Herbertin
katse kirkastui, ja aivan kuin olisi jonkin uutisen tietänyt hän lausui
iloisena Toinille:

— Mitä sinä suret? Muutaman viikon kuluttua saat varmaan jo parhaimman
ystävättäresi jälleen kotiin.

Hillevi oli — hyvin viisaasti kyllä — kirjoittanut tästä paluustaan
Toinillekin, mutta tämmöisistä pikku seikoista ja vihjauksista alkoi
Toini aavistaa, että Herbertkin oikotietä sai tietoja Hilleviltä.
Heidän kotiinsa ei niitä Herbertin nimelle tullut, mutta niitä saattoi
tulla varmassa postissa ulkoasiainministeriöön. Tätä Toinin arvelua
vahvisti vielä sekin seikka, että Herbert istuskeli siellä nytkin
tavallista kauemmin, luultavasti kirjoitellen siellä vastauskirjeitään.
Omituinen salaperäisyys kaikissa asioissa näytti siis verhoavan
Herbertin toimia.

Herbert oli kokonaan muuttunut, sen huomasi Toini hyvin. Ja ääretön
suru ahdisti hänen mieltään. Omasta pojastansakaan ei isä enää paljon
välittänyt.

Mutta Toinille oli Reino vielä ainoa ja suuri lohdutus tässä surussa,
jonka hän oli päättänyt yksin kantaa, ypö yksin.

Tätä kauheata asiaa ajatteli Toini usein pääsemättä mihinkään
selvyyteen. Saattoiko se todellakin olla mahdollista? Saattoiko Hillevi
olla niin petollinen? Saattoiko hänen miehensä nyt jo, ainoastaan
muutaman vuoden kuluttua, kyllästyä häneen, käydä niin tylyksi, että
välistä loukkasikin häntä kovilla, melkein raaoilla sanoilla?

Tämä vaivasi, aivan kiusasi Toinia niin, että hän tahtoi kaikin keinoin
päästä tästä asiasta selvyyteen niin pian kuin suinkin. Olihan varmuus
sittenkin parempi kuin epävarmuus, kun ei enää mitään toivon pilkettä
näkynyt. Ja eihän ollut syytä antaa Herbertin kohdella häntä hänen
naisellista arvoaan alentavalla tavalla. Pitihän hänen itsensäkin
kerran saada puolustautua mahdollisia epäluuloja vastaan. Hän päätti
siis käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen.

Semmoinen tulikin eräänä iltana, kun Herbert palasi tavallista
myöhemmin kotiin toveripäivällisiltä. Toini oli istunut ja odotellut
häntä juuri siinä tarkoituksessa, että saisi mieheltään selvän
vastauksen. Mutta hän oli itkenyt, ja hänen poskensa olivat kyynelistä
märät, kun Herbert astui huoneeseen. Tämä harmitti Herbertiä ja hän
tiuskasi:

— Miksi sinä täällä näin myöhään istut? Ja vielä olet itkenytkin.

Toini vastasi lempeästi kuin aina:

— Kotonanihan minä vain istun. Ja minkä minä sille voin, että olen
itkenyt?

Mutta tämä alistuvainen äänen sävy suututti Herbertiä vielä enemmän:

— En tiedä, mitä syytä sinulla olisi itkemiseen? Enhän ole mikään
poikanulikka, että minun pitäisi olla kotona jo lasten maatapanoaikaan.

— Hyvä Jumala, kuinka tylysti sinä taas puhut! — jatkoi Toini.

— Taas! — koroitti Herbert ääntään.

— Mitä minä sitten olen sinulle tehnyt, kun näin huudat minulle? —
kysyi Toini!

— Parasta olisi, ettet kysyisi sitä minulta! — vastasi jälleen Herbert,
— niin pääsisin turhista vastauksista.

— Mutta tahtoisin kerrankin tietää, Herbert, miksi kohtelet minua näin?
— uteli Toini ja loi jälleen ystävällisen katseen mieheensä. — Olenko
sinua jollakin tavalla loukannut? Olenko pahoittanut mieltäsi jollakin
rumalla teolla? Kohtelet minua todellakin niin, kuin epäilisit minua
suuresta rikoksesta. Sano, Herbert, minulle suoraan, epäiletkö minun
olleen uskoton poissaolosi aikana?

Tämä kysymys sai Herbertin tulistumaan. Hän paiskasi vaimolleen vasten
silmiä sanat:

— Minua kummastuttaa, ettet jo kauan ole huomannut, ettemme enää
sovi yhteen. Välillämme on liian suuri elämänkatsomuksen ero, joka
synnyttää vain ikävää erimielisyyttä. Se taas kasvaa päivä päivältä
eripuraisuudeksi, ja sen nojalla on meillä mahdollisuus saada avioero,
jota minä nyt toivon ja haluan. Diplomaatilla pitää sitäpaitsi olla
vaimo, joka osaa hyvin kieliä ja kykenee edustamaan, hänkin. Sinä
tiedät, että minä pyrin eteenpäin urallani ja että vielä voin nousta
korkeallekin, mutta sinä elät vain lastasi ja kotiasi varten.

— Mutta onhan minun lapseni ja minun kotini myöskin sinun, — vastasi
Toini tyynesti. — Ketä varten minun sitten oikeastaan pitäisi elää?

— Tämä on siis turhaa keskustelua, — sanoi silloin Herbert, nousi
paikaltaan ja meni tiehensä paiskaten oven voimakkaasti jälkeensä
kiinni.

Asia oli nyt siis Toinille selvä. Ja hän huomasi, että Herbert aikoi
pysyä päätöksessään. Se nähtävästi ei ollut hetken päähänpisto.
Vastusteleminen oli siis turhaa, niin kipeästi, kuin se Toinin sydämeen
koskikin. Hän ajatteli tätä asiaa koko yön silmiään ummistamatta,
katkerasti ja kauan itkien. Nykyäänhän voi saada helposti avioeron, ja
Herbert osaisi kyllä ohjata asiansa haluamaansa ratkaisuun. Hänellä
oli kyky kääntää syyt ja vastaväitteet omaksi edukseen, vaikka Toini
tiesikin olevansa aivan syytön. Ja jos lisäksi rakkaus toiseen
naiseen — niinkuin Toini varmasti päätteli — oli tämän kysymyksen
päävipusin, niin hänenkin asiansa vain pahenisi, jos hän asettuisi
siinä poikkiteloin. Hän tahtoi siis nytkin olla nöyrä ja alistuvainen,
tietäen, että korkeampi valta kerran ratkaisisi hänen asiansa oikeammin
kuin Korkein Oikeus, maallinen valta, johon Herbert aikoi juttunsa
viedä, nyt luultavasti oli ratkaiseva.

Seuraavinakin päivinä harkitsi Toini itsekseen tätä asiaa, jota hän
jo pitkän aikaa sitten oli alkanut pelätä ja joka siis ei tullut enää
minäkään yllätyksenä, vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut sen
kääntyvän parempaan päin. Muun muassa hän oli tietoinen siitä, että
hänen toimeentulonsa oli hyvin turvattu; siinä suhteessa hän sai olla
aivan rauhassa. Suurin ilo oli hänellä kuitenkin siitä, että hän saisi
pitää poikansa, syytön kun oli mihinkään rikokseen. Reinoa hän sai
edelleenkin rakastaa. Poikansa rakkauden hän toivoi tulevaisuudessakin
saavansa omistaa täydellisesti, jos hän nyt oli miehensä rakkauden
kadottanut, tuon rakkauden, joka ei koskaan millään pakkokeinoilla
ollut voitettavissa. Lietsoa sitä uudelleen oli Toinia mahdotonta,
jos Herbert kerran oli kylmennyt, vieläpä toiseen naiseen kiintynyt.
Tulevaisuus vain oli näyttävä, — ja siitä oli Toini varma, — että
Herbert joskus vielä oli antava arvoa hänelle. Silloin ehkä saattoi hän
olla voimakkaampi puoli, vaikka hän nyt oli liian heikko käymään häneen
suunnattuja voimia vastaan.

Toinikin oli siis päätöksensä tehnyt. Ja siinä hän halusi lujasti
pysyä. Hän päätti samalla myös odottaa Hillevin paluuta ja panna hänet
koetukselle.




V


Palattuaan kotimaahan haki Hillevi kohta Toinin käsiinsä. Hänen isänsä
tiesi kyllä tyttärensä tulosta ja oli siitä kertonut Toinin äidille,
mutta päivä oli jäänyt mainitsematta. Toinin mielestä oli Herbert
kuitenkin selvillä tästä asiasta, vaikka hän tekeytyi tietämättömäksi.
Tuntuipa Toinista melkein ivalta, kun Herbert eräänä päivänä tuli
virastostaan kotiin ilmoittaen Toinille:

— Parhain ystävättäresi on nyt odottamatta saapunut Helsinkiin.

Toinin teki mieli kysyä, oliko Herbert käynyt häntä vastaanottamassa,
mutta jätti sen tekemättä. Herbertin iloisesta äänensävystä hän päätti
niin tapahtuneen, varsinkin kun hänen miehensä heti huomasi lisätä:

— Näin hänet juuri kadulla.

Ja kun Toini edelleen oli itsepintaisesti vaiti, tokaisi Herbert
hermostuneesti:

— Etkö sinä enää iloitsekaan hänen tulostaan?

Silloin Toini vastasi:

— Minä pidän nyt sekä iloni että suruni vain omassa sydämessäni.

Herbert meni sen jälkeen sanaakaan sanomatta ulos. Toini kuuli
kuitenkin hänen mennessään kuiskaavan:

— Sietämätön!

Toinin mielestä tuntui, että koko tämä tiedoitus Hillevin tulosta oli
Herbertin taholta vain pilkkaa, suoranaista ilkeyttäkin. Mutta tämänkin
hän kätki ääneti sydämeensä.

Samana iltana jo tuli Hillevi Toinia tervehtimään. Hän ei ollut
malttanut olla heti tulematta katsomaan, kuinka Toini voi ja miltä hän
näytti näin pitkän eron jälkeen.

Omituista kyllä ei Herbert sinä iltana voinut olla kotona. Hän oli
käskenyt pyytämään anteeksi, jos Hillevi sattuisi tulemaan. Hänellä
näet oli sinä iltana kovin tärkeätä tehtävää, vieläpä jokin yhteinen
neuvottelu virastossa.

Toini otti mitä sydämellisimmällä tavalla vastaan Hillevin, joka
myöskin koetti olla niin rakastettava kuin suinkin. Toini ylisti
jälleen Hillevin kauneutta, katseli ja kiitteli hänen aistikasta
pukuaan, näytti, sanalla sanoen, yhtä ihastuneelta ystävättäreensä kuin
ennenkin. Vieläpä täytyi hänen itsekseen myöntää, että Hillevi nyt oli
kukkeimmillaan, ettei ollut lainkaan ihme, jos Herbertkin olisi ollut
häneen rakastunut.

Mutta itsestään hän ei saanut Hilleviltä yhtäkään mairittelevaa
lausuntoa. Hienotunteisesti kylläkin Hillevi ei tahtonut sanoa, että
Toini oli vanhentunut, vaikka sen huomion oli heti tehnyt Toinin
nähtyään, mutta paljon, paljon sanoi Hillevi Toinin muuttuneen. Hän ei
Hillevin mielestä ollut enää yhtä iloinen, tyytyväinen, avokatseinen,
avomielinen kuin ennen. Tulipa Hillevin suusta vihdoin esille sekin,
että Toini oli murtuneen näköinen, että näytti kuin kyyneleet olisivat
uurtaneet jälkiä hänen poskilleen, jotka ennen olivat niin punaiset ja
kauniit, nyt kalpeat ja laihtuneet. Syytä tähän muutokseen ei Hillevi
kuitenkaan tiedustellut, sillä hän tiesi sen kyllä itse jo varsin
hyvin, vaikka se tuskin liikuttikaan hänen omaatuntoaan, vain hän itse
kun oli sillä hetkellä kaikki, toinen ei mitään. Eivät surettaneet
häntä toisten surut, kunhan vain hänen oli hyvä olla. Näin oli Toinin
entinen pikku ystävätär sisällisesti »kehittynyt» ulkona maailmassa.

Toinin ja Hillevin keskustelu liikkui sitten pääasiallisesti Hillevin
kertomuksissa hänen oleskelustaan Ranskassa. Ja ne näyttivät olevan
Hillevin mielestä kiintoisin aihe. Mutta Toinillakin oli sydämellään
jotakin, jonka hän tahtoi saada esille. Hän alkoikin lopulta puhua
vakavasti vakavasta asiasta nähtyään surukseen, että Hillevi kosketteli
pinnallisesti, kuin hipaisemalla vain, seikkoja, jotka olivat Toinin
mielestä suuria elämän kysymyksiä. Lausuttuaan ihmettelynsä Hilleville
siitä maailmankatsomuksesta, mikä ulkomailla, varsinkin Ranskassa,
vallitsi tällaisistakin asioista, päätyi hän omaan nykyiseen tilaansa.
Eikä hän tahtonut Hilleviltä salata, että sekin oli suuresti muuttunut,
että juuri se oli syynä hänen ulkonaiseenkin muutokseensa. Tarkemmin
ei hän sitä kuitenkaan selittänyt, koska Hillevi sitä tuskin näytti
haluavankaan kuulla. Mutta yhden kysymyksen pyysi hän saada hänelle
tehdä. Ja melkein kuin kaataen raskaan kuorman Hillevin eteen Toini
lausui vakavalla äänenpainolla:

— Kuulepas, rakkahin Hillevini, sinä parahin ysvättäreni
jo nuoruusvuosiltasi asti! Sinä ehkä näet, että paljon on
tapahtumaisillaan. Minulla ei ole enää onneani jäljellä. Mutta sinä
olet vielä lähelläni. Sanohan nyt! Tuletko aina pysymään samana
uskollisena ystävänäni vast'edeskin elämämme loppuun saakka, vaikka
mitä minulle tapahtuisikin?

Ja näin kysyessään otti Toini hänet syliinsä, suuteli häntä ja odotti.

Hillevi näytti hämmästyvän ja viivytteli hetkisen vastausta. Vihdoin
hän katsahti Toiniin pikaisesti, ja, antamatta suoraa vastausta,
kysäisi:

— Miksi kysyt sitä minulta nyt?

— Siksi, että nyt tahdon sen tietää. Näin pitkän erossaolon jälkeen on
minulla syytäkin sitä kysyä. Ja sinun vastauksestasi riippuu kaikki. Se
on ratkaiseva minulle.

— Tietysti, — vastasi Hillevi ja kietoi käsivartensa Toinin kaulaan.
Näytti kuin hän tällä liikkeellä olisi tahtonut peittää kasvonsa
Toinin silmiltä. Omatunto kosketti sittenkin Hilleviin. Hän tiesi
valehtelevansa. Hän arvasi myös, että Toini huomasi, ettei hän puhunut
totta.

Tämä kohtaus liikutti Toinia niin, että hän purskahti itkuun ja itki
kauan nojautuen Hillevin olkapäähän.

Hillevi oli tästä niin ymmällään, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän ei
saanut sanaakaan suustaan. Lohduttamaan Toinia hän ei kyennyt. Sekin
olisi ollut valheellista. Eikä hänellä ollut mitään keinoja selvitellä
tätä tilannetta, sillä hän tunsi ja tiesi, että juuri hän itse oli
syypää kaikkeen, syypää Toinin suureen suruun, hänen onnettomuuteensa.

Siksi he olivat molemmat kauan vaiti. Hilleville tämä vaitiolo oli
vieläkin kiusallisempi kuin Toinille, joka tunsi syyttömyytensä. Toini
saattoi rauhallisesti ajatella tätä asiaa. Hän koetti tyynnyttää
itseään. Ja tyyntyikin lopulta, kun huomasi, että Hillevi tahtoi päästä
lähtemään pois. Hän tunsi sääliä Hilleviä kohtaan ja alkoi ensimmäisenä
puhua sanoen:

— No, niin! Jättäkäämme tämä asia! Puhukaamme sitten jostakin muusta.

Mutta mistään muusta ei tahtonut enää syntyä keskustelua.

Siksi Hillevi sanoi:

— Minä huomaan, Toini, että sinä olet kovin hermostunut ja kaipaat
lepoa. Ehkä on parasta, että minä nyt lähden.

Ja hän nousi paikaltaan.

Toinikaan ei vastustellut, vaan sanoi:

— Kuinka haluat, Hillevi.

Ja Hillevi lähti vaihdettuaan vielä suudelman vanhan ystävättärensä
kanssa.

Mutta heistä molemmista tuntui, kuin näky käsi yhdellä iskulla olisi
katkaissut kaikki ystävyyden siteet heidän väliltään.




VI


Taivas alkoi yhä enemmän pimetä Toinilta. Mustia, synkkiä pilviä
kasaantui hänen päälleen kasaantumistaan. Eikä ketään hänellä ollut,
jonka kanssa hän olisi tahtonut neuvotella. Kenellekään ei hän tahtonut
surujaan ilmaista. Hän istui vain allapäin, surumielisenä, pikku Reinon
kanssa, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa heidän kodissaan.

Seuraavana päivänä jo Hillevin käynnin jälkeen sai hän vastattavakseen
miehensä Korkeimpaan Oikeuteen antaman avioeroanomuksen. Luettuaan sen
huomasi Toini, että häntä syytettiin pääasiallisesti eripuraisuudesta.

Eripuraisuudesta! Hänkö, Toini, oli ollut eripurainen? Hän, joka oli
ollut hiljainen ja nöyrä, anteeksiantavainen, alistuvainen, valmis
vaikka mihin sen puolesta, jota rakasti, uhraamaan henkensäkin
ystävänsä puolesta? Oi, hän olisi voinut kuolla kuin karitsa
teurastajan veitsi kurkussaan, ääntäkään päästämättä, vain rukoileva,
melkeinpä kiitollinen katse sammuvissa silmissään! Jumala, Jumala! Eikö
ole mitään oikeutta maailmassa?

Ennenkuin meni asianajajan luo kirjoituttamaan vastausta tahtoi
Toini kuitenkin tavata miehensä. Kahdesta asiasta piti hänen saada
Herbertiltä selvyyttä. Silloin olisi hän selvillä kaikesta muustakin.

Herbert oli sinä päivänä taas kauan poissa. Hän oli ilmoittanut,
ettei tulisi päivälliseksikään kotiin. Tulisi siis ikävä ilta monessa
suhteessa. Toini arvasi, että Herbert tiesi tuon avioeroanomuksen
saapumisesta Toinille ja että hänen miehensä ehkä senkin tähden pysyi
poissa kotoa välttääkseen ikävää yhteentörmäystä. Itsekin hän tätä
pelkäsi, mutta odotti miehensä tuloa sittenkin saadakseen asian yhä
likemmäksi päätöstään.

Herbertin tultua kysyi Toini:

— Saanko puhua kanssasi muutaman sanan?

— Mistä niin? — kysyi Herbert lyhyesti.

Toini selitti saaneensa avioeroanomuksen ja lausui:

— Pari kysymystä vain ennenkuin siihen vastaan. Ensimmäinen on: Aiotko
mennä uusiin naimisiin?

— Aion, — vastasi Herbert.

— Hillevin kanssa siis? — kysyi Toini sykki sydämin.

— Niin, tuli jälleen lyhyt vastaus.

— Siinä kohden suostun siis heti, sai Toini sanotuksi. — Hillevihän
on ollut parhain ystäväni tähän saakka. Hänen hyväkseen uhraan siis
kaikki, kaikki. Mutta yhdellä ehdolla, ja se on se toinen kysymys.

— Mikä se on? — kysyi Herbert.

— Se on se, — nyyhkytti Toini, — että minä saan pitää poikamme.

— Suostun, — vastasi Herbert jälleen kylmästi kuin jossakin
virallisessa kuulustelussa.

Ja hän nousi paikaltaan pitäen heidän keskustelunsa päättyneenä.

Toini ei voinut enää hillitä itseään. Hänkin nousi, juoksi pois
huoneesta ja heittäytyi salissa kasvoilleen sohvatyynyyn, jonka kasteli
märäksi kauan vuotavalla kyynelvirralla.

Eniten hän itki elämän viheliäisyyttä maan päällä, vilppiä ja petosta
siinä olennossa, jota sanotaan ihmiseksi. Ja hän rupesi jälleen
miettimään rakkauden ja ystävyyden keskinäistä suhdetta ja niiden
sisäistä arvoa. Mitä on se rakkaus, jonka puolesta mies näin uhraa
vaimonsa, isä lapsensa, heittäen heidät luotaan kuin joutavan, kuluneen
esineen? Mitä on se ystävyys, joka vain oman, itsekkään intohimonsa
tähden riistää toiselta sen, mikä tälle on kallista, tahraten pyhimmät
tunteet, katkaisten hellät sydämensiteet kuin mitättömän nuoranpätkän?
Eikö siis mitään pyhää ole enää ihmisessä? Onko Jumalan kuva hänestä jo
kokonaan kadonnut? Vai onko Jumala itse luomastaan maailmasta kuollut?

Toini tunsi todellakin nyt olevansa kaikkien hylkäämä. Mieheltään hän
ei enää tarvinnut mitään selityksiä, — lohdutuksesta ei voinut olla
puhettakaan. Jäljellä oli vielä hänen äitinsä. Mitä hän sanoo? Tämä
oli hänellekin varmaan suuri yllätys, sillä eihän hänen kanssaan ollut
koskaan ollut mitään puhetta Toinin ja Herbertin »eripuraisuudesta».
Ei ollut Toini itse ainakaan hiiskunut siitä mitään eikä ollut äiti
kertaakaan hiiskunut semmoisesta keltään toiseltakaan kuulleensa. Mitä
oli hän siis sanova?

Mutta mitä oli Hillevi ensin sanova tämän viimeisen tapauksen
jälkeen, josta hän varmaan heti oli saanut tiedon Herbertiltä. Miltä
näytti hän nyt viimeisen kohtauksensa jälkeen Toinin kanssa? Se oli
kiintoisa kohta. Nyt, jos koskaan, piti kaikki tulla ilmi. Tekosyillä,
verukkeilla, kiertelyillä ei ollut enää tilaa missään.

Hillevi parka! Semmoinenko siis oli hänen uskollinen, vilpitön
ystävyytensä, josta Toini oli näin kauan uskollisesti pitänyt kiinni?

Seuraavana päivänä sai Toini Hilleviltä kirjeen. Hillevi siis ei itse
enää ilennyt näyttäytyä Toinille.

Hillevi kirjoitti:

 »Rakkahin Toini!

 Lankean polvilleni eteesi, sillä olen varma, että jo tiedät kaikki.
 Mutta tiedän myöskin, että annat minulle anteeksi, eikö niin, kun saat
 kuulla, että olen mielettömästi rakastunut mieheesi niinkuin hänkin
 vakuuttaa olevansa minuun. — Olet kentiesi aavistanut, että olen ollut
 Herbertiin mieltynyt melkein jo lapsuuteni vuosilta asti, — siitä
 lähtien, kun tanssin ensimmäisen valssin hänen kanssaan vanhempiesi
 kotona. Sitten minä kadehdin sinua, kun sinä sait hänet, nuori
 sydämeni oli aivan murtunut. En tietänyt, jaksaisinko enää elääkään.
 Sen tähden olin sitten niin tyytyväinen, kun pääsin pois Ranskaan,
 sillä toivoin haavani siellä paranevan. — Tämä kuulostaa varmaan hyvin
 uskomattomalta, mutta kaikki on totta, mitä sanon. — Sitten kävi
 niin, että näin Herbertin jälleen Aix-les-Bains'issä, ja silloin,
 niin, silloin leimahti liekki uudelleen sydämessäni. Me huomasimme
 rakastavamme toisiamme. Ja kun hän ilmaisi minulle, ettei ollutkaan
 löytänyt onneaan sinun kanssasi, niin luulin minä, että minulla oli
 oikeus tulla hänen vaimokseen, varsinkin kun kotiin tultuani näin,
 että sinäkin tunsit olevasi onneton. Tiesin sitä paitsi, ettei uhraus
 minun puoleltani johtaisi suotuisaan tulokseen sinun hyväksesi,
 pikemmin päinvastoin.

 Tämän selityksen jälkeen toivon, että ymmärrät minua oikein ja annat
 minulle anteeksi, jos olen tuottanut sinulle surua. Toivon samalla
 myöskin, että saan olla ystävättäresi niinkuin ennen ja että me
 molemmat pelkäämättä, sankarillisesti otamme vastaan sen, minkä
 _kohtalo_ meille elämässä suo.

 Sinun oma Hillevisi».

Sana »kohtalo» oli alleviivattu. Järjellä ja omallatunnolla ei siis
ollut tässä mitään tekemistä Hillevin taholla.

Asia oli siis selvä. Toini oli päättänyt olla vastustamatta
avioeroanomusta, toisin sanoen, päättänyt ilman muuta luovuttaa
Herbertin Hilleville, »parhaimmalle ystävättärelleen».

Se oli hänestä sydäntä särkevää, mutta muu ei auttanut. Hänen täytyi
tehdä niin. Hänen mielestään Jumala tahtoi koetella häntä tällä
suurella kärsimyksellä.

Seuraavana päivänä hän päätti mennä puhumaan tästä asiasta äidilleen.




VII


Viimeisinä aikoina, näinä Toinille surullisina viikkoina, ei
konsulinrouva Karppi ollut usein käynyt tyttärensä luona. Se ihmetytti
Toinia kovin. Mutta muuta syytä ei hän siihen löytänyt kuin sen, että
hän itsekin tähän aikaan harvoin näyttäytyi äidilleen, sillä hän ei
tahtonut omalla murheellaan, ei edes alakuloisella ulkomuodollaan
surettaa äitiään.

Nyt, kun Hillevi oli palannut kotiin, oli asianlaita toisin, varsinkin
viimeisten suurten tapahtumain jälkeen. Nyt tunsi Toini suorastaan
velvollisuudekseen mennä äitinsä luo. Ja hän tahtoi ehtiä sinne
ennenkuin kanslianeuvos Urvon kautta salaisuus olisi tullut äidin
tietoon.

Toini tiesi hyvin, että kanslianeuvos Urpo usein kävi hänen äitinsä
luona, välistä vietti siellä koko illankin. Mutta olivathan molemmat
leskiä ja lisäksi heillä oli paljon yhteistä vielä niiltä ajoilta,
jolloin kanslianeuvos selvitti isävainajan pesän, jääden senkin jälkeen
kaikkien liikeasioiden ylivalvojaksi.

Raskasta oli Toinin kuitenkin nyt mennä vanhaan lapsuuden kotiinsa
tämmöinen asia sydämellään. Näin hän ei ollut koskaan luullut käyvän.
Mitä olisikaan isä nyt sanonut, jos olisi elänyt? Hän oli naittanut
ainoan tyttärensä, mitä parhaimmassa uskossa ja hyvin paljon toivoen.
Etevän, arvokkaan ja kunnollisen miehen oli hän Toinille hankkinut. Tuo
kesä Baden-Badenissa oli ollut niin kaunis, niin lämmin, niin valoisa
tulevaisuuteenkin nähden, että isä ja äiti saattoivat vain iloita siitä.

Isä oli nyt kuollut. Ehkä oli hyväkin, että hän oli päässyt näkemästä
näitä surkeita seurauksia, näitä ikäviä aikoja. Mutta äiti? Hän oli
jäljellä. Häntä oli kovin sääli. Vaikka hän ei vielä aivan vanha
ollutkaan, vieläpä näytti hyvinkin nuorekkaalta ja reippaalta, niin
olisi ollut hyvä, jos hän eläessään olisi säästynyt osallistumasta
tyttärensä onnettomuuteen.

Ja Yrjö? Hänkin näkisi sisarensa haaksirikon. Hänhän alkoi jo lähetä
miehen ikää ja oli juuri pääsemässä opintomatkalleen ulkomaille.
Mahtoikohan häneenkin tämä Toinin asia koskea kipeästi? Tämmöinen
avioerojuttu ihan hävetti Toinia, mutta olivathan ihmisten mielipiteet
viime aikoina paljon muuttuneet siinäkin suhteessa, niin että sitä
monet pitivät melkein luonnollisena asiana, elleivät mies ja vaimo
sopineet yhteen. Mutta erota pelkän eripuraisuuden tähden, — se oli jo
jotakin semmoista niin kuin koirat tappelevat luupalasta. Luulikohan
Yrjö sisarensa ja tämän miehen elämää jotenkin tämmöiseksi?

Jospa kukaan olisi tietänyt, kuinka vaikeata Toinin oli mennä äitinsä
luo? Mutta hänen oli mentävä ennemmin tahi myöhemmin.

Kun hän tuli sinne, oli kanslianeuvos Urpo siellä. Oli kuitenkin jo
mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka Toini olisi tahtonut tavata äitinsä
kahden kesken, puhella hänen kanssaan tuottavasti, käsi kädessä.

Mutta kun Toini ilmestyi huoneen ovelle, niin nousi hänen äitinsä
ylös ja melkein juoksi häntä vastaan avosylin. Tämä tavallisuudesta
poikkeava tapa aivan hämmästytti Toinia sitäkin enemmän, kun äiti
lisäksi heti suuteli häntä. Samoin oli kanslianeuvos noussut paikaltaan
ja astui Toinia vastaan puristamaan hänen kättänsä.

Tästä arvasi Toini heti, ettei hänen »salaisuutensa» ollutkaan enää
salaisuus hänen äidilleen eikä siis kanslianeuvoksellekaan. Ja tämä
otaksuminen saikin heti vahvistuksen Toinin äidin sanoista:

— Minä tiedän kyllä jo kaikki.

Tämä oli siis myötätunnon osoitus Toinille, tuo lämmin vastaanotto.
Se oli samalla kuin surunvalitus. Mutta mistä johtui tuo omituinen
hilpeys noissa molemmissa vastaanottajissa. Se jäi Toinille vielä
arvoitukseksi. Ja se ihmetytti häntä kovin.

Aluksi huomasi Toini, että häntä tahdottiin kaikella tavoin lohduttaa.
Asiahan oli kovin ikävä, mutta semmoistahan tapahtuu tähän maailman
aikaan hyvin usein. Erehdykset näissä asioissa ovat aina mahdollisia
eikä niitä voi koskaan välttää. Avioliitto on kuin arpapeliä. Voi saada
voiton, mutta useimmiten tulee tyhjä arpa. Pitää vain osata suhtautua
tähän peliin kylmäverisesti.

Tämä oli kyllä kanslianeuvoksen selitystä, mutta konsulin rouva
kuunteli sitä »kylmäverisesti» sittenkin. Sekä Toini että hänen
äitinsä muistivat, että kanslianeuvos oli saanut tyhjän arvan Hillevin
äidin naituaan ja että tämä selitys varmaan viittasi siihen, mutta
Toinia ihmetytti kuitenkin hänen äitinsä omituinen, aivan outo
välinpitämättömyys tällä kertaa, äiti kun ennen aina kaikkia kohtaan
oli osoittanut harvinaista, ihan silmiinpistävää, lämmintä myötätuntoa.
Ja tämä ihan kauhistutti Toinia. Hän luuli varmasti jo kadottaneensa
oman hellän äitinsä rakkauden ja tunsi itsensä melkein jo syylliseksi
omaan onnettomuuteensa.

Mutta sitten kääntyi puhe vähitellen toisaanne. Tuli puhe äidin omasta
asemasta, hänen yksinäisyydestään, varsinkin kun Yrjö piakkoin tulisi
matkustamaan Englantiin. Ja sitten liittyi tähän vielä kanslianeuvos
Urpokin, hänen likeinen suhteensa heidän asioihinsa ja hänenkin
yksinäisyytensä elämässä, yht'äkkiä sai Toini sitten kuulla äitinsä
ilmoittavan:

— Toini rakas! Minulla on sinulle uutinen kerrottavana.

— Niin, — sanoi vain kanslianeuvos.

Toinin sydän sykki niin, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän alkoi jo
aavistaa ja odotti ääneti, hämmästyneenä.

— Me aiomme solmia avioliiton nyt, me kaksi, — sanoi Toinin äiti,
istuutui kanslianeuvoksen viereen ja otti häntä kädestä.

— Niin, — sanoi taas kanslianeuvos ja taputti Toinin äitiä kädelle.

Toini ei tietänyt ensin mitä tehdä. Hänen sydämensä oli niin
kukkurallaan surua entisestään, ja nyt se oli jo valua yli äänensä.
Hänen oli melkein mahdoton pidättää kyyneleitään, mutta hän nousi, meni
suutelemaan äitiään ja puristi vuorostaan kanslianeuvoksen kättä.

Toini käsitti nyt, mistä tuo äskeinen hilpeys johtui hänen astuessaan
huoneeseen, mutta iloa tämä uutinen ei hänessä synnyttänyt.
Päinvastoin hänen teki melkein mieli paeta heti pois vanhasta
lapsuuden kodistaan. Hän ei saanut vieläkään mitään sanotuksi, joka
olisi herättänyt vilkkaampaa keskustelua heidän välillään. Sen vuoksi
alkoi kanslianeuvos kosketella toista asiaa, jonka hän otaksui muun
lisäksi painostavan Toinia, asiaa, josta Toini itse oli hyvinkin
selvillä ja joka ei häntä lainkaan huolestuttanut. Se oli hänen
vastainen toimeentulonsa, hänen elämänsä aineellinen puoli. Ja kun sitä
kosketteli myöskin hänen äitinsä, niin se jo loukkasi Toinia.

Minä tiedän sen kyllä eikä se minua sureta, — sanoi hän. — Älkäämme
puhuko siitä!

Oli aivan mahdotonta saada iloista tunnelmaa syntymään. Se
pahoitti yhtä paljon Toinia kuin hänen äitiään ja kanslianeuvosta,
nämä kun käsittivät asian niin, ettei Toini hyväksynyt heidän
avioliittopäätöstään. Toini puolestaan oli pahoillaan siitä, että
käytöksellään loukkasi heitä, vaikk'ei se suinkaan ollut hänen
tarkoituksensa. Hänen maljansa oli kuitenkin niin täysi, että hänen
täytyi päästä täältä pois kotiinsa. Hän syytti Reinon olevan vähän
huonovointisen ja nousi lähteäkseen. Hän tunsi olevansa epäkohtelias ja
pyysi anteeksi hyvästellessään äitiään ja hänen tulevaa miestään, omaa
tulevaa isintimäänsä!

Jumala! Jumala!

Äitikin siis! Hänen oma, hellä, rakas äitinsä, jota hän aina oli
kunnioittanut! Olivatko nuo »vanhukset» todellakin rakastuneet
toisiinsa? Tämmöisiäkö asioita tuo »rakkaus» voi aikaansaada? Näinkö
vielä vanhemmallakin iällä voi unhoittaa henkilön, jota on rakastanut
ja kunnioittanut, jonka kanssa on vuosikymmeniä yhdessä elänyt, jonka
on kyyneleillä vain parisen vuotta sitten hautaan saattanut? Leski,
jo mummo, ja tytär, joka on pakahtua kyyneleihin, kuolla surusta, kun
hänen miehensä on ollut uskoton ja päättänyt ottaa avioeron mennäkseen
naimisiin vaimonsa parhaimman ystävättären kanssa! Voiko ajatella sen
traagillisempaa elämänkohtaloa?!

Jumala! Jumala!

Hoiperrellen palasi Toini kotiinsa. Hän riisuutui nopeasti, juoksi
pikku poikansa luokse ja lankesi kädet ristissä polvilleen hänen
vuoteensa eteen, mutta raukesi pitkälleen lattialle.

Hänen maljansa oli täysi.




VIII


Mitä oli Toinin nyt tehtävä?

Oli vain yksi ainoa keino: matkustaa poikansa kanssa ulkomaille.

Herbert tietenkään ei tahtonut enää asua kotona. Hillevi oli
kaupungissa nyt. Hänen kanssaan seurusteli Herbert, milloin voi,
kunnes Korkeimman Oikeuden päätös oli tullut. Pian oli sitten valmis
Tuomiokapitulinkin antama erokirja. Ja sen jälkeen vihittäisiin Herbert
ja Hillevi varmaan hyvin pian.

Eikä luultavasti kestäisi kauan, ennenkuin Toinin äiti ja kanslianeuvos
Urpo viettäisivät häitään. Ne olivat ehkä vieläkin lähempänä. Ettei
näissä tarvitsisi olla läsnä, — edellisistä ei voinut olla puhettakaan,
— päätti Toini niin pian kuin suinkin suoriutua matkalle. Dresdeniin
aikoi hän lähteä poikansa ja yhden palvelijattaren seurassa viipyäkseen
siellä vuoden tahi kaksi.

Äidistä hän saattoi näyttää kovasydämiseltä, kun näin poistui aivan
tahallaan. Mutta hän ei voinut, ei voinut parhaimmallakaan tahdolla
jäädä. Elämä oli hänestä niin raskasta, semmoinen painostava ilmapiiri
vallitsi hänen ympärillään, semmoinen kammo hänen sydämessään, että
hänen täytyi saada haihduttaa suruaan ulkomailla, levätä, virkistäytyä
vieraissa oloissa. Kotimaa tuntui kuin karkoittavan hänet pois
helmastaan.

Rakkaus riennätti asiainmenoa niin, että pesän jakokin ennen Toinin
lähtöä tuli nopeasti suoritetuksi. Herbert oli tässä asiassa hyvin
vaatimaton, suostuvainen melkein kaikkeen, olisipa voinut sanoa häntä
melkein jalomieliseksikin. Jos Toini olisi ollut vähänkin syyllinen,
olisi Herbert voinut vaatia ehkä paljonkin rikkaan konsulivainajan
pesästä, mutta nyt oli asianlaita päinvastainen. Entisenä asianajajana
hän tiesi sen varsin hyvin ja koska hänellä oli sekä omat varansa että
virkansa, niin tyytyi hän mahdollisimman vähään. Ovelana miehenä tiesi
hän kuitenkin, että mahdollisesti oli hänen osalleen vastaisuudessa
vielä jotakin tuleva, kun kanslianeuvos saisi Toinin äidin, hän itse
taas kanslianeuvoksen tyttären tämän ensimmäisestä avioliitosta.
Siinä oli omituinen sukulaisuussuhde, ehkä hyvinkin pulmallinen
perintökysymys tulevaisuudessa.

Mutta kuka sitä nyt ajatteli?! Rakkaus, tuo voimakas vipusin,
ponnahutti kaikki oman mielensä mukaan. Järki oli silloin hyvin
kaukana, kaukana nuorista, mutta vanhemmatkin oli se oikullisena kuin
ainakin kietonut nuottaansa, aivan kuin hämähäkki kietoo surisevan
kärpäsen seittiinsä.

Kun Toini meni jäähyväisille äitinsä luo, niin oli hän suorastaan
liikutettu äitinsä hellyydestä. Kanslianeuvos ei nyt ollut siellä ja
häntä vastaan tuulahti kaukaisen lapsuuden ajan herttaisuus ja lämpö.
Yrjökin istui hetkisen heidän seurassaan. Ja kun Toini sattumalta puhui
isästään katsellessaan isän kuvaa seinällä, niin pillahti hänen äitinsä
itkemään. Mitä Toini lieneekin silloin ajatellut äitinsä uudesta
avioliitosta, niin tekivät nämä äidin kyyneleet hyvän vaikutuksen.
Hän oli heti valmis anteeksi antamaan äitinsä teon, varsinkin kun
tämä sitten alkoi niin kauniisti, suorastaan ylistellen puhua
miesvainajastaan. Oliko ehkä sittenkin kanslianeuvos Urpo hänelle vain
vanhuuden tuki, seurakumppani, kun hänen lapsensa, molemmat, olisivat
kaukana hänestä. Voihan hän nyt saada Toininkin ja Reinon luokseen,
jos niin tahtoi, mutta toista oli sittenkin oma mies. Voivathan hekin,
Toini varsinkin, jälleen joutua pois, ja silloin olisi äiti taas ollut
yksin. Näin koetti Toini tulkita äitinsä ajatukset, kääntää kaikki
parhain päin.

Äidin suhteesta tulevaan mieheensä oli Toinin vaikea mitään
päätellä. Hän toivoi heille kaikkea parasta, mutta ei voinut torjua
luotaan ajatusta, että aineelliset edut olivat olleet määräävinä
kanslianeuvoksen taholta. Ei niin, ettei hänen äidillään olisi vielä
ollut kaikkia hyvän, vieläpä miellyttävänkin puolison avuja, mutta
sydämestään ei Toini voinut antaa hyväksymistään äitinsä avioliitolle.
Olipa hänen melkein sääli äitiään.

Lisäksi tuntui Toinista loukkaavaltakin, että juuri Hillevin isä
tulisi hänen isintimäkseen. Hänestä tuntui kuin tähän sukulaisuuteen
aina jäisi jotakin särähtelevää, rikkinäistä, semmoista, jota ei
siitä koskaan saisi poistetuksi. Siinä oli jotakin samantapaista kuin
haljenneessa kristallimaljakossa, jota ei koskaan saa korjatuksi.
Halkeama tulisi siinä aina näkymään. Niin oli käynyt hänen ja Hillevin
välisen ystävyyden, näin surulliselta tuntui äidin uuden avioliiton
johdosta syntynyt tilanne.

Eikö elämässä sitten koskaan ole mitään ehjää, mitään kestävää ihmisten
välillä, ei edes vanhempien ja heidän lastensa välillä?

       *       *       *       *       *

Oli sateinen päivä, kun Toini poikansa ja palvelijattarensa kanssa
ajoi laivarantaan. Hän oli itse pyytänyt, ettei kukaan tulisi heitä
saattamaan. Oli virka-aika ja kanslianeuvoksen sattui olemaan vaikea
päästä irti toimestaan. Äiti taas oli saanut noidannuolen selkäänsä ja
hänen oli vaikea liikkua. Sattui Toinin mielestä siis hyvin siinäkin
suhteessa, että sai lähteä näin huomaamatta.

Kuinka erilainen olikaan tämä lähtö nyt häämatkalle lähtöön verrattuna!
Silloin valoista ja ystäviä saattamassa, nyt itki taivaskin eikä yhtään
saattajaa! Oli, oli sittenkin yksi: — hyvä omatunto. Ja se seurasi
mukanakin aina, aina perille asti.

Olipa lisäksi vielä toinenkin, joka seurasi mukana ja jossa ei vilppiä,
ei petosta, ei uskottomuutta ollut. Se oli Reino-poikanen, tuo aina
levollinen ja kiltti lapsi, joka jo ajatuksin ja puhein oli mukana sekä
siinä, missä tarvittiin että siinä, missä olisi ollut parempi pysyä
tieltä poissa. Mutta ellei hän siinä olisi ollut, olisi häntä sittenkin
kaivattu. Äidin ainoa, ainoa lohduttaja!

He olivat yläsalongissa. Poikanen seisoi penkillä ja katseli ulos
ikkunasta ihmisiä, jotka liikkuivat kannella ja laiturilla. Hän olisi
tahtonut olla ulkona, mutta vesi valui virtanaan laivan katoksesta ja
ihmiset olivat sateenvarjojen peitossa. Kaupunki oli harmaassa sumussa,
talojakaan ei paljon näkynyt. Vallitsi kolea, kolkko sää. Värisytti
sekä ruumista että sielua, — sielua varsinkin, joka tunsi olevansa
yksinäinen henki maailman kaikkeudessa.

— Miksi näin sataa? — kysyi poika.

— Taivas itkee, — osasi äiti vain vastata.

— Miksi taivas itkee? — uteli lapsi vielä.

— Ihmisten pahuutta, — oli luonnollinen vastaus.

— Mitä Reino on tehnyt pahaa, kun taivas itkee?

— Ei Reino nyt ole mitään pahaa tehnyt. Reino on ollut kiltti tänään.

— Mitäs pahaa äiti on tehnyt?

— Sen vain Jumala tietää.

— Entä Katri? Mitä pahaa Katri on tehnyt? (Katri oli heidän
palvelijattarensa).

— Katri itki, kun me lähdimme ulkomaille.

— Mitäs pahaa siinä on?

— Meidän pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon.

Samassa tuli Katri sisään ja sai Reinolta kuulla:

— Katrin pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon, niin lakkaa
satamasta.

Salongissa olleet muut matkustajat purskahtivat nauruun. Reino katseli
heitä ihmeissään ja peitti ujostellen kasvonsa. Ihmetellen sanoi Katri
hänelle hiljakseen:

— Mitä se Reino viisastelee?

Laiva irtaantui jo laiturista ja kääntyi merelle päin. Pian olivat
tutut rantaseudut kadonneet näkyvistä ja ulappa levisi eteen harmaana
seinänä. Oli tyyni. Laiva kiiti tasaisesti eteenpäin, mutta raukeus
vallitsi matkustajissa. Näin eteni matka puoliväliin Suomenlahtea, kun
melkein kuin taikaiskusta sade taukosi ja vähän ajan kuluttua alkoi
päivä paistaa. Sininen, kirkas taivas alkoi siintää ja aurinko lämmitti
niin, että märkä laivan kansi höyrysi.

Syntyi iloa ja vilkkautta matkustajien kesken. Kaikki pukeutuivat
istuakseen ulkona nauttimassa meren virkistävästä raikkaudesta. Kun
Reinokin vietiin ulos, lausahti hän rikkiviisaasti äidilleen kaikkien
kuullen:

— Äiti! Katri alistui nyt nurisematta Jumalan tahtoon ja sade lakkasi.

— Niin, poikani, niin! — sanoi Toini hymyillen ja silitti Reinon
päätä sydämellisen riemun kuvastuessa lähellä olevien matkustajien
kirkastuneilta kasvoilta. Näiden joukossa oli myöskin muuan vanhahko
herra, nähtävästi pappi, joka silloin puhkesi sanoihin:

— Suurimmat totuudet, kauneimmat sanat saamme useimmiten kuulla lasten
suusta, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen.

Ja samalla hän kohotti kunnioittavasti hattuaan Toinille.




IX


Dresdenissä Toini asettui asumaan pieneen, mutta ensiluokkaiseen
»Familienpensioniin», jossa hän poikansa ja palvelijattarensa kanssa
sai käytettäväkseen mukavat parihuoneet ynnä täysihoidon. Toini, joka
oli syntynyt ja kasvanut rikkaassa kodissa ja jolla Helsingissäkin
vielä oli oma, iso, loistavasti sisustettu huoneistonsa, supistautui
nyt näin vähiin ja oli tyytyväinen. Kun he saivat olla terveinä kaikki,
elää rauhassa, nauttia siitä, mitä heille elämä siellä soi, niin oli
hän kiitollinen.

Usein kiitivät kuitenkin hänen ajatuksensa kotimaahan ja varsinkin
ensimmäisinä aikoina hän odotteli kirjeitä äidiltään, joka oli melkein
ainoa, joka saattoi tiedoittaa heille yhteisistä asioista. Hänen
entiset ystävättärensä kouluajoilta olivat hajaantuneet mikä minnekin.
Hillevistä ei voinut olla puhettakaan enää.

Lyhempiä kirjeitä sai Toini äidiltään joka viikko. Kuukauden kuluttua
tuli sitten pitempi, josta hän sai kuulla seuraavaa.

Äiti ja kanslianeuvos Urpo olivat nyt vihityt. Mitään hääpitoja ei
ollut lainkaan ollut. Heidät oli vihitty kotona, ja ainoastaan muutaman
todistajan läsnäollessa. Semmoinenhan oli tapa nykyään eikä Mauri —
se oli kanslianeuvoksen nimi — suosinut suuria juhlallisuuksia. Eikä
se oikeastaan olisi sopinutkaan näin vanhoille ihmisille. Eivätkä he
millekään häämatkalle lähteneet; Mauri muutti vain äidin luo ja asui
siellä nyt. Tuntui kyllä viihtyisältä taas, mutta ikävä oli Toinia ja
Reinoa. Yrjökään ei tulisi enää kauan olemaan kotona. Siten oli kyllä
suuri muutos tapahtunut heidän entisessä kodissaan, mutta niin kai oli
sallittu. Ja »ihmeelliset ovat Herran tiet». Suokoon Hän vain, että
kaikki tulisi käymään hyvin jokaisen onneksi.

Sitten mainitsi äiti, että Mauri oli jättänyt huoneistonsakin. Se
oli luonnollista, kun Hillevikin nyt oli naimisissa. Herbert ja hän
olivat menneet siviiliavioliittoon, joka sekin nyt on niin muodissa.
Mutta tulla vihityksi sillä lailla maistraatissa, sitä ei Toinin äiti,
vanhoillinen kun oli, oikein voinut hyväksyä. Hänellähän kuitenkaan ei
ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Seuraakohan Jumalan siunaus
semmoista avioliittoa, sitä äiti kuitenkin epäili.

Nyt oli Herbert jälleen ylennyt virassaan ja oli heti vihkimisen
jälkeen matkustanut Hillevin kanssa Parisiin. Luultavaa oli,
että he siellä asuisivat pitemmän ajan, kun Herbertiä tarvittiin
lähetystössämme siellä. Ainakin saisi Hillevi nyt huvitella mielensä
mukaan ja elää suurellisesti. Se vika Toinin äidin mielestä Hillevissä
oli, että hän tahtoi elää melkein yli varojen, pukeutua hienosti,
esiintyä ensimmäisenä pidoissa ja, mikä pahinta, hänellä oli taipumusta
uhkapeliin. Tämä suretti kyllä kanslianeuvosta, mutta eihän Hillevi
ollut enää hänen valvottavanaan, naimisissa kun nyt oli Herbertin
kanssa. Ja Herbert osasi varmaan hoitaa hyvin asiansa niinkuin tähänkin
saakka oli tehnyt. Kunnian kukkuloille oli mies nyt nousemaisillaan,
ja tuskinpa kukaan saattoi muuta kuin iloita siitä, että maallamme oli
niin etevä diplomaatti.

Näin kirjoitti Toinin äiti tyttärelleen lausuen lopuksi toivovansa,
ettei Toini tästä kirjeestä löytäisi mitään loukkaavaa itselleen, sillä
hän oli äidilleen edelleenkin yhtä rakas kuin ennen ja ettei kukaan
ollut Toinin käytöksessä koskaan huomannut mitään moitittavaa, vaikka
näin hullusti oli käynytkin, että hän oli joutunut eroon miehestään.
Päinvastoin oli hän kuullut pelkkää hyvää aina perästäpäinkin Toinista
puhuttavan. Syy kaikkeen oli siis toisaalla, — pääasiallisesti
ajan hengessä, ehkäpä myöskin lainsäädännössämme, joka vain edisti
avioeroja, kun niitä oli niin helppo saada.

Viimeksi toivoi äiti, että Toini nyt kertoisi tarkkaan elämästään
Dresdenissä ja tulisiko hän todellakin viipymään siellä niin kauan kuin
lähtiessään oli päättänyt. »Olethan aina rakastanut Suomea ja kotiasi
enemmän kuin mitään muuta. Ja onhan sinulla jäljellä, paitsi poikaasi,
vanha äitisikin, jolle olet yhtä kallis kuolemaan asti». Näin lopetti
Toinin äiti kirjeensä.

Se oli liikuttava kirje lopuksi, ja rivien välistä sai Toini lukea
paljon, mikä kaiken lisäksi todisti, että hänelle kotimaassa sittenkin
annettiin arvoa. Hän oli suorastaan hävennyt avioerojuttuaan, mutta
näki nyt, että hänen maineensa oli puhdas. Hänen tuli yhä parempi olla,
ja kiitollisella mielellä hän kävi vastaamaan äitinsä kirjeeseen.

Hänestä tuntui niin hyvältä saada lukea äitinsä rakasta kirjettä,
katsella noita tuttuja kirjaimia ja sanoja, jotka muistuttivat hänelle
niin paljosta, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Hänen oli tietysti
usein ikävä äitiään tässä vapaaehtoisessa maanpaossaan, mutta siitä
huolimatta oli hän alkanut viihtyä Dresdenissä hyvin. Se oli kaunis
kaupunki, jonka läpi Elbe virtasi, luoden nähtävyyksiä joka taholle.
Ihan keskikaupungillakin oli n.s. Brühlscheterrasse, jossa saattoi
istua tuntikausia ja katsella liikennettä virralla ja kaduilla. Mutta
Dresdenissä oli vielä paljon arvokkaampaakin nähtävää, nimittäin
sikäläiset museot. Yhden ainoan taulun takia kannatti jo matkustaa
Dresdeniin; se oli maailman kuulun italialaisen maalarin Rafaelin
sixtiniläinen Madonna, Neitsyt Maria Kristuslapsi sylissään. Se
taulu oli aivan yksin eräässä nurkkahuoneessa, ja sen edessä saattoi
istua tuntikausia, niinkuin Toini usein tekikin. Sen vaikutusta oli
aivan mahdoton kuvata. Se oli nähtävä, jos tahtoi saada aavistuksen
semmoisesta yliluonnollisesta, jumalallisesta katseesta, joka, samalla
kun se painaa ihmisen kumartumaan maahan, nostaa hänen sielunsa
taivaallisiin korkeuksiin. Ja sen maalauksen värit! »Vaikka en olekaan
asiantuntija», kirjoitti Toini, »niin aavistan, että ne on siihen
sivellyt taiteilija, jolla ei ole monta vertaistaan».

Olisi ollut paljon muutakin kerrottavana Dresdenin taidekokoelmista ja
taide-elämästä, teattereista varsinkin, mutta se oli aivan mahdotonta.
Toini selitti siis vain, että hän oli hyvin tyytyväinen asuntoonsa,
ruokaan siinä täysihoitolassa, jossa asui, mutta erittäinkin talon
emäntään, joka oli sivistynyt, miellyttävä nainen, monessa suhteessa
yhtä herttainen kuin hänen äitinsä, niin että hän oli aivan kuin
kotonaan. Reinosta piti rouva Müller — se oli rouvan nimi — tavattoman
paljon. Ja yhdessä rouva Müllerin kanssa liikkui Toini kaupungilla,
kävi ostoksilla ja kirkossa, sillä rouva Müller oli, niinkuin
saksalaiset yleensä, uskonnollismielinen luterilainen. Kaiken tämän
perusteella alkoivat Toinin pahimmat surut vähitellen haihtua ja
elämä kulkea tyyntä, tasaista kulkuaan. Senpä vuoksi ei äidinkään
tarvinnut olla huolissaan hänen ja Reinon tähden, vaan saattoivat he
kaikki elää toivossa, että aika kuluisi pian ja he vuoden perästä
ehkä jo olisivat kotona. Talven tahtoivat he olla Dresdenissä kesällä
matkustaakseen johonkin kylpypaikkaan Saksassa. Loppukesän halusi hän
olla heidän rakkaassa saaristohuvilassaan, nauttia siellä taas elokuun
kuutamoilloista ja muusta hyvästä, mitä armas kotimaa saattoi tarjota.

Seuraava aika olikin sitten yhtämittaista levon aikaa Toinille
Dresdenissä. Eikä mitään huolestuttavaa kuulunut kotimaastakaan.
Oli tullut kuin tyyni sää suurten myrskyjen jälkeen. Loittonivat
kaikki ikävät tapahtumat verhoutuen vähitellen ajan sovittavan vaipan
peittoon. Varsinkin vaikutti siihen Reinon kasvaminen ja henkinen
kehittyminen. Ilman häntä olisi Toinin ollut paljon raskaampi elää.
Mutta nyt, nyt oli Reino hänelle kaikki kaikessa vieläkin enemmän kuin
ennen.




X


Saman ajan, minkä Toini oleskeli Dresdenissä, asui Hillevi Ranskassa.
Sattuipa vielä niin omituisesti, että Hillevikin palasi Herbertin
mukana vähäksi aikaa Suomeen silloin, kun Toini jälleen muutti
kotimaahan.

Kanslianeuvos Urvon kautta oli Toinin tietoon kyllä tullut minkä
mitäkin Hillevistä, mutta pääasiallisesti semmoista, joka ei lainkaan
kiinnostanut entisen ystävättären mieltä, pikemmin päin vastoin.
Toini sai kuulla, että Hillevi oleskeli talvet Parisissa, kevätkaudet
Rivieralla etupäässä Nizzassa, josta muutamassa minuutissa pääsi
Monte Carloon, ja kesäkuukaudet Trouville nimisessä kuuluisassa
merikylpylässä Kanaalin rannalla, — aina siellä, missä Ranskan, ehkäpä
koko maailman hienosto milloinkin oleskeli. Ja kun Herbertin oli
oltava mukana jossakin, missä hänen taitoaan ja kykyään tarvittiin,
niin halusi Hillevi seurata häntä, mutta vain omia tarkoituksiaan
varten. Etenkin houkutteli häntä Monte Carlo, missä hän sai tyydyttää
pelihimoaan kaikenlaisten onnenetsijäin ja hetkellisten pohattojen
parissa.

Siellä, etelä-Ranskassa, tapasi Hillevi entisen luostarikoulutoverinsa,
Lisette Barodet'n, ja ystävyys heidän välillään sai uudet muodot.
Neiti Barodet oli alkanut viettää iloista elämää hänkin ja oli jo
luisunut kaltevalla pinnalla cocotiksi, liehinaiseksi, jota elätti
muuan lääkäri Nizzassa. Ja kun Lisette Barodet liikutteli melkoisia
summia ja pukeutui Parisin viimeisen muodin mukaan, niin oli hänellä
ja Hillevillä paljon yhtymäkohtia. He alkoivat olla toistensa
välttämättömiä seuralaisia kaikkialla, missä sentapainen _demimonde'in_
vuolas virta leveimpänä juoksi. Vuoden, parin kuluttua huomasi Herbert
jo, kenen hän oli vaimokseen ottanut.

       *       *       *       *       *

Toini oli jo palannut Saksasta. Saaristossakin oli hän jo loppukesän
viettänyt ja muuttanut Helsinkiin.

Eräänä päivänä kävellessään Esplanaadilla hän jo kaukaa näki
tavattoman räikeästi, mutta hienosti pukeutuneen nuoren naisen tulevan
häntä vastaan. Tuon naisen ulkomuoto herätti hänen huomiotaan ja
hän tunsi paikalla Hillevin. Kaikki näkyivät kääntyvän katselemaan
häntä, ja harva oli, joka ei tietänyt, että se oli rouva Hursti.
»Oikea parisitar», sanoi joku. Toiset nauroivat mainiten sanan
»variksenpelätin». Suomen oloihin Hillevi oli liian oudosti pukeutunut,
mutta saattoipa sanoa, että hyvä maku oli saanut väistyä halun tieltä
herättää vain huomiota. Tämä tarkoitus olikin ehdottomasti saavutettu,
tässä tapauksessa ja tällä kertaa sillä seurauksella, että Toini
yht'äkkiä kääntyi takaisin ja poikkesi syrjäkadulle.

Toinin mieli oli käynyt alakuloiseksi. Hän oikein häpesi entistä
ystävätärtään eikä tahtonut kohdata häntä kadulla. Lisäksi Toini
pelkäsi jonkinlaista mielenosoitusta Hillevin puolelta, vaikka omalla
teollaan juuri olisi semmoisen mielenosoituksen aikaansaanut, jos
Hillevi olisi sattunut näkemään hänet. Ja vihdoin Toini tahtoi nähdä,
tulisiko Hillevi ehkä häntä kotoa tapaamaan, sillä isältään tämä oli
varmasti jo kuullut Toinin palanneen Saksasta.

Nämä ajatukset välähtivät salamana Toinin päässä, kun hän huomasi
Hillevin, ja hän oli iloinen, että hänen temppunsa onnistui näin hyvin.
Mutta samalla ajatteli hän myös, kuinka surkeata oli, että kaksi vanhaa
hyvää ystävää, jotka olivat vuosikausia rakastaneet toisiaan, oli
joutunut semmoiseen tilaan, et karttoivat toisiansa kadullakin. Se oli
Toinista suorastaan mieltämasentavaa.

Aivan odottamatta oli Toinille, kotiin palattuaan, jälleen tullut
jännittävä aika. Hän ei tietänyt, miten päästä tapaamasta Hilleviä,
mutta toiselta puolen tiesi hän myös, ettei voinut pitää oviaan
suljettuina, jos semmoinen odottamaton asia tapahtuisi, että Hillevi
tahtoisi tavata häntä. Ja vielä mahdottomampi oli hänen estää Herbertiä
tapaamasta Reinoa, sillä hänellä oli lain mukainen oikeus saada joskus
nähdä poikansa, — tosin ei Toinin luona eikä edes hänen läsnäollessaan,
mutta mielellään ei Toini tahtonut lähettää Reinoa Herbertin ja
Hillevin luo.

Oli Toinille kuitenkin suuri yllätys, kun Herbert Toinin äidin kautta
pyysi lupaa saada tulla tervehtimään Reinoa, jota hän ei kertaakaan
ollut nähnyt erottuaan Toinista. Hän siis pyysi saada tulla Toinin luo!
Kysymys oli näin ollen kovin arkaluontoinen. Toinin sydän alkoi rajusti
sykkiä. Hänen entinen miehensä, joka oli hakenut eron hänestä, halusi
tulla hänen luokseen, tahtoi vielä nähdä entisen vaimonsa. Se oli jo
kovin hämmästyttävää.

Miten oli asia järjestettävä?

Oli yksi keino. Toini päätti itse olla kotoa poissa. Hänen äitinsä sai
olla Reinon kanssa isää vastaan ottamassa. Se saattoi kyllä näyttää
kovin rumalta, ehkäpä sydämettömältäkin, mutta Toini ei voinut, hän ei
voinut menetellä toisin. Ei siinä ollut vihamielisyyden tunnetta, vaan
jonkinlainen voittamaton, selittämätön vastahakoisuus, joka synnytti
hänessä kovan sisäisen taistelun.

Toini oli lisäksi kuullut, että Herbert yksin pyrki hänen luokseen. Hän
oli tullut Helsinkiin Parisista, jossa nyt oli virassa, muutaman viikon
virkamatkalle, ja, ihmeellistä kyllä, Hillevikin oli hennonut jättää
rakastamansa »suuren maailman». Kaikesta päättäen ei hän kuitenkaan
halunnut tavata entistä ystävätärtään. Siinä suhteessa siis oli Toinin
sydämen myrsky vähemmän ankara hänen päättäessään Herbertin tulosta
hänen kotiinsa.

Herbertille oli suuri yllätys, kun hän tuli ja näki Toinin äidin
emäntänä Toinin sijasta. Koskipa se häneen niin, että hän »näytti
alakuloiselta», niinkuin Toini äidiltään perästäpäin kuuli. Ja kun
Toini sitten vielä sai kuulla, että Herbert poistuessaan oli lausunut
hartaan toivomuksen, että saisi toistamiseen tulla Toinin ollessa
kotona, niin herätti tämä alakuloisen mielialan Toinissakin. Oli kuin
jokin hermosäie olisi revähtänyt hänessä, jokin kaukainen, hyvin
kaukainen soittimen kieli olisi hiljaa helähtänyt jossakin hänen
sydämensä sopessa.

Toini ei hennonut evätä tätä Herbertin pyyntöä. Varsinkin koski häneen,
kun Reino juoksi häntä vastaan ja kertoi:

— Äiti! Täällä kävi semmoinen pitkä, hieno herra, joka otti Reinon
polvelleen, näytti suurta, kaunista kultasormustaan, jossa oli iso
kimalteleva kivi, ja sanoi olevansa Reinon isä.

— Hyvä on, kultaseni, — sai Toini silloin vain sanotuksi, ja poistui
toiseen huoneeseen pyyhkimään kyyneleitä silmistään.

Nämä lapsen sanat raatelivat Toinin sydäntä niin, ettei hän pitkään
aikaan voinut selvittää ajatuksiaan. Tämmöinen tilanne tuntui
hänestä kauhealta. Ei koskaan hän ollut tullut ajatelleeksikaan,
minkä vaikutuksen avioero, tämmöinen kuin hänen, saattoi tehdä hänen
lapseensa tämän alkaessa ymmärtää, mitä elämä on. Hän alkoi epäillä,
oliko tehnyt oikein myöntyessään avioeroon. Eikä olisi pitänyt päästää
Herbertiä tapaamaan Reinoa, mutta sitäkään hän ei voinut kieltää.
Joskus vielä oli Reinolle selitettävä, miksei hänen isänsä asunut
kotonaan, kerran vielä koko avioeroasia, ja tämä kaikki oli oleva
raskas, raskas tehtävä, ellei Jumala ehtisi korjata häntä, Toinia, pois
elämästä. Taas oli tullut uusia kärsimyksiä, uusia omantunnon vaivoja
Toinille.

Nyt piti siis Herbertin vielä saada tulla. Hän sai kaikesta huolimatta
lupauksen, että Toinikin silloin olisi kotona. Päivä ja hetki oli
määrätty.

Toini istui valmiina vierassalissaan, kun eteisen kello helähti. Oli
kuin virallinen vastaanotto ylhäisen henkilön talossa. Palvelijatar
ilmoitti tulijan.

Herbert melkein syöksyi sisään, Toinin eteen, tarttui hänelle
ojennettuun käteen ja painoi sitä kauan vasten huuliaan. Toinin
viittauksesta hän istuutui sitten viereiseen nojatuoliin ja lausui
kiitoksensa siitä, että Toinikin tällä kertaa oli kotona. Hän oli
usein muistellut Toinia, oli ajatellut poikaansa, ja varsinkin oli hän
iloinen, että Reino oli jäänyt niin hyviin käsiin kuin Toinin.

Toini oli antanut määräyksen, että Reino tämän »herran» tultua heti
laskettaisiin sisään, sillä hänhän oli Herbertin käynnin oikea kohde.
Samassa juoksikin poikanen sisään, asettui rohkeasti Herbertin eteen
ja paukahutti kumartaessaan pienet jalkasensa yhteen. Herbert otti
hänet heti polvelleen ja suuteli häntä otsalle. Ihmettelynsä lausui
hän sitten Toinille, kuinka siististi ja aistikkaasti Reino oli
puettu. Reinolla oli näet yllään ruskea samettipuku pienine valkoisine
liiveineen ja hän näytti todellakin suloiselta polkkatukan reunustaessa
kauniisti hänen kasvojaan, joista loistivat suuret, ruskeat, viisaat
silmät.

Oli liikuttavaa nähdä, kuinka hyvin Reino viihtyi isänsä sylissä.
Ja Toini puolestaan oli tyytyväinen, että poikanen näin oli kuin
puheen välittäjänä, keskuksena, jonka ympärillä se saattoi liikkua
pysähtymättä, tilanteen käymättä tukalaksi tahi vähemmin suotavain
aiheiden joutumatta koskettelun alaisiksi. Kaikella oli todellakin
jonkinlainen viileä, virallinen leima tunteiden jäädessä tukahduksiin,
jos ne olisivat pyrkineet purkautumaan sanoihin, saamaan lämpimämmän
sävyn. Toini osasi kyllä hillitä itseään, mutta tuntui kuin Herbert
olisi halunnut osoittaa, mikä mieliala hänessä nyt vallitsi.

Lopuksi tuli sittenkin yksi kysymys esille, kysymys, jota Toini ei
ollut enää odottanut. Arkaillen lausui Herbert:

— Uskaltaisinko kysyä, eikö Hillevikin saisi tulla tervehtimään entistä
»parasta ystävätärtään»?

Toini joutui aivan ymmälle, ei tietänyt oikein, mitä vastata, ja
oli pitkän aikaa vaiti. Toini mietti. Jos hän kieltäytyisi Hilleviä
vastaanottamasta, niin näyttäisi hän sekä liian kovasydämiseltä ja
ankaralta että myöskin epäkohteliaalta äitinsä toista miestä, Hillevin
isää kohtaan. Herbert pelasti hänet kuitenkin pulasta lausumalla
yht'äkkiä:

— Olisin kovin iloinen, jos Hillevi jälleen joutuisi parhaimman
ystävättärensä hyvän vaikutuksen alaiseksi.

Nämä sanat ilmaisivat niin paljon, Herbertin katse oli niin rukoileva,
että Toinikin silloin sai yht’äkkiä esille vastauksen:

— Tietysti Hillevi saa tulla, jos hän itse sitä haluaa.

Toini tehosti sanaa »itse».

Herbert oli hyvä parlamentääri, mutta Toinikin omasta mielestään luuli
olevansa hyvä diplomaatti antaessaan tuon vastauksen.

Silloin Herbert jatkoi:

— Olisinko uskaltanut tuoda esille tämän pyynnön, ellei se olisi ollut
Hillevin hartain toivomus.

— Siinä tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan, — vastasi Toini.

Herbert kiitti tästä suuresta myötätunnon osoituksesta, nousi
tyytyväisenä paikaltaan ja hyvästellessään suuteli Toinia jälleen
kädelle ja Reinoa poskelle.

Toini jäi mykkänä seisomaan paikalleen ja katseli, kuinka Herbert,
ryhdiltään yhtä komeana kuin ennen, poistui eteiseen. Mutta yhden
huomion ehti Toini tehdä Herbertin käynnin aikana. Hänen tukkansa oli
entistään lyhyemmäksi leikattu ja luultavasti syystä, että ohimoiden
kohdalla kiilsi jo muutamia hopeaisia hiuskarvojen sänkiä.

Kesti kuitenkin pari päivää, ennen kuin Hillevi soitti Toinille ja itse
kysyi — viitaten Toinin Herbertille antamaan lupaukseen, — milloin
Toini voisi ottaa hänet vastaan. Hän sanoi olevansa niin iloinen, niin
iloinen, jos pian saisi tavata Toinin, hänellä kun oli niin tavattoman
paljon kerrottavaa Toinille.

Yhteisen sopimuksen mukaan sai Hillevi tulla jo samana iltana ja yksin,
ilman miestään.

Toini oli kyllä odottanut saavansa nähdä jotakin samanlaista kuin
tuonnoin nähdessään Hillevin kaukaa kadulla, mutta nyt astui hänen
eteensä nainen, joka oli puettu kuin varietee-laulajatar, vieläpä
äärimmäisyyksiin menevän viimeisimmän muodin mukaan. Tuntui melkein
siltä kuin Hillevi olisi tahtonut näyttää, mitä kaikkea Parisissa
voidaan aikaansaada. Mutta entisestä, suloisesta Hillevistä oli tuskin
rahtustakaan jäljellä, tuosta herttaisesta tytöstä, jota Toini oli
melkein jumaloinut. Kaikki kauniit muistot olivat kuin poispyyhityt,
ja Toini oli vähällä ruveta itkemään, niin surullisen vaikutuksen teki
Hillevi nyt häneen.

Mutta vielä raskaammalta tuntui Toinista havaita, kuinka kauas he
olivat joutuneet toisistaan, kun he olivat alkaneet keskustella
toistensa kanssa. Hillevin ajatukset olivat etupäässä kiintyneet
pukuihin, huvituksiin ja — miehiin. Parisin kuuluisat ompelijattaret
ja suuret, loisteliaat liiketalot hän tunsi oivallisesti. Ah, Parisin
Suuri Ooppera! Oh, Parisin komeat ravintolat! Ah, Parisin Moulin rouge,
Cabaret du ciel, Cabaret de l'enfer ja monen monet muut yölliset
huvittelupaikat! Ja sitten Riviera, Nizza, Monaco! Kuka niitä kaikkia
jaksoi luetella? Ne piti kunkin itsensä nähdä.

— Miks'et tule Ranskaan? — kysäisi Hillevi.

Toini vain hymähti.

− Sinun pitää elää! — huudahti Hillevi! — Mitä hyötyä siitä on, että
ihminen mätänee jo eläessään? Elämähän on annettu ihmiselle elettäväksi
eikä siksi, että hän surmaisi sen, tappaisi surulla elämän ilon.
Sinähän olet vapaa nyt. Saat tehdä mitä tahdot. Ja koko maailma on
avoinna sinulle.

Toini kuunteli vain, huo'ahti ja pudisti päätään.

Hillevi jatkoi:

— Täällähän muutenkin kuolee viluun, täällä Pohjolassa. Miehetkin
täällä ovat niin kylmiä, että alkaa värisyttää jo heitä ajatellessaan,
saatikka sitten kun heidät näkee. Näkisitpä jonkun tulisen
etelämaalaisen, varsinkin Monte Carlossa _roulette-_ tahi _chemin de
fer_-pöydän ääressä! Siellä on kauneutta, rikkautta, rakkautta. Eikä
rahaa säälitä. Yhdellä panoksella voi voittaa tahi menettää kokonaisen
omaisuuden. Jos hullusti käy, niin kuula otsaan vain, ei muuta.
Samoin, jos rakkaus tahi kauneus on pannut mieheltä tahi naiselta pään
pyörälle. Siinä on jotakin, jonka vuoksi kannattaa elää tahi uhrata
elämänsä ja kuolla. Niin pitää sinunkin elää, Toini!

Mutta Toini sai surumielisen ilmeen kasvoihinsa ja lausui vakavasti:

— Ei, rakas Hillevi, minä olen onnellinen niissä oloissa, missä nyt
elän.

— Niinkö? — ihmetteli Hillevi.

— Ihan totta, — jatkoi Toini. — Ja minä olisin vieläkin onnellisempi,
jos tietäisin sinunkin tuntevan samaa kuin minä, sinun entinen
ystävättäresi!

— Sinä, Toini, et ole luotu tätä maailmaa varten, — tokaisi Hillevi.

— Hyvin mahdollista, — osasi Toini vain siihen sanoa. — Omatuntoni ei
kuitenkaan sallisi minun elää toisin kuin elän.

— Pyh! — naurahti Hillevi. — Omatunto? Mitä minä sillä teen?

— Se on kuitenkin Jumalan ääni ihmisessä, — sanoi Toini pontevasti ja
katsoi ihmetellen Hilleviin.

Hillevi nousi paikaltaan. Hän ei tahtonut enää jatkaa.

— Ei, mutta, — sanoi hän, — pitäähän minun saada nähdä Reinokin. Olin
kokonaan unhoittanut, että minulla oli hänelle vähän tuomisia.

Toini kävi hakemassa poikansa, ja Hillevi nouti eteisestä sinne
jättämänsä suklaalaatikon, jonka sitten antoi Reinolle.

Hillevi lausui ihastuksensa nähdessään pojan ja tahtoi suudella häntä
poskelle. Mutta Reino käänsi päänsä toisaanne ja jäi kuin kivettyneenä,
laatikko kädessään, tuijottamaan Hilleviin. Hillevi nauroi sille ja
Toininkin täytyi naurahtaa, niin kummalliselta Reinon käytös näytti.

— Reino ei ole ennen nähnyt noin kaunista pukua, − selitti Toini
puolustaakseen poikaansa.

Mutta sitten Hillevillä ei ollut enää aikaa viipyä. Hänen oli
lähdettävä, mutta hän uhkasi vielä käydä jäähyväisillä Herbertin
kanssa, ennenkuin he noin viikon kuluttua jälleen matkustaisivat
Parisiin.

Kun Hillevi oli mennyt, tuli Reino äitinsä luo ja kysyi, katsoen häntä
silmiin:

— Äiti! Oliko se riikinkukko?

Toini ei voinut taaskaan olla naurahtamatta poikansa lystikkäälle
huomautukselle, mutta sanoi:

— Tuo vieras täti oli ulkomailta. Minä avaan sinulle laatikon, niin
saat maistaa hänen tuomaansa suklaata.

Mutta Reino jäi edelleen mietteisiinsä.

Mietteisiinsä vaipui sitten myöskin Toini. Ja mitä hän mietti, siitä
hän ei olisi tahtonut kellekään puhua. Hänen pettymyksensä oli niin
suuri, koski niin hänen sydämeensä, ihan runteli häntä niin, ettei
hän voinut muuta kuin vähän väliä huokailla. Voiko elämä, maailma
yksin noin muuttaa ihmisen, ellei hänessä itsessään jo ole itua,
joka kehittyy semmoiseksi, jouduttuaan sille otolliseen maaperään?
Ei, vastasi hänen sisäinen äänensä. Pikku Hillevistä ei olisi tullut
tuommoinen, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen eikä olisi
joutunut huonoon seuraan. Hän ei ole yksin syypää onnettomuuteensa.
Hänelle on paljon, paljon anteeksi annettava.

Ajatellessaan vielä Hillevin käyntiä ja heidän keskusteluaan
Toinia ihmetytti, että Hillevi enimmäkseen vain puhui itsestään
ja välinpitämättömänä kuunteli Toinin puhetta Reinon terveydestä,
hänen kasvatuksestaan ja tulevaisuudestaan. Mutta merkillisintä oli,
ettei hän miehestään kertonut muuta kuin että tämä kohdakkoin tulisi
matkustamaan Genèveenkin ja että hän itse saisi seurata sinne mukana.
Oliko tuo Herbertistä vaikeneminen eräänlaista hienotunteisuutta
Toinia kohtaan. Sitä ei Toini voinut uskoa, kun Herbert itse jo
oli käynyt hänen luonaan; siihen oli varmasti toinen, syvempi syy.
Hillevi oli nähtävästi jo käynyt välinpitämättömäksi miestään kohtaan,
koska kaikenlaiset muut vieraat ulkomaalaiset olivat etualalla
hänen aivoissaan. Toini alkoi nyt hyvin käsittää Herbertin nykyisen
suhtautumisen häneen, Toiniin.

Toini tietysti teki vastavierailun Hillevin luo, mutta ainoastaan
Herbert kävi seuraavina päivinä, aivan joka päivä, Toinin luona
poikaansa tervehtimässä. Hillevi oli tietysti huomannut, ettei hänellä
itsellään ja Toinilla ollut enää mitään yhteistä, suorastaan ei mitään.
He olivat välinpitämättömiä toisilleen kaikissa asioissa.

Mutta merkillisintä Toinista oli, ettei Herbertkään puhunut mitään
Hillevistä. Lisäksi ihmetytti Toinia sekin, että Herbertillä nyt
oli niin paljon aikaa käydä hänen luonaan, vieläpä, että hän tuntui
viihtyvän Toinin seurassa hyvin, tuntuipa melkein kaipaavan häntä.
Heillä oli nyt paljon puhuttavaa keskenään, ja he sopivat paremmin kuin
ennen yhteen ajatustavassakin. He sitä melkein ihmettelivät itsekin,
vaikkeivät sitä toisilleen ilmaisseet. Ja aina kun Herbert lähti, sai
Toini häneltä lämpimän suudelman kädelleen.

Päivää ennen lähtöään ulkomaille tuli Herbert Hillevi mukanaan
jäähyväisille Toinin luo. Hillevin piti nähtävästi vielä näyttää
Toinille matkapukunsakin. Se oli todellakin ihmeteltävä, harmaa puku,
joka somisti Hilleviä niin, ettei Toini voinut muuta kuin kehua sitä.

Tämä vierailu oli tavallista lyhempi. Reinon oli jälleen tultava
hyvästelynään »vieraita». He eivät näyttäneet enää erikoisesti
kiinnostavan häntä. Olivat hänen mielestään varmaan jo käyneet
tarpeeksi usein talossa.

Toini saattoi heitä eteiseen.

Siellä sanoi Hillevi vielä:

— Tule mukaan, Toini, tule!

— Niin. Lähde, Toini, mukaamme! — lisäsi Herbert hiukan tuntehikkaalla
äänenpainolla. — Eihän tiedä, milloin jälleen tapaamme toisemme.

— Ei sitä tiedä, minne kohtalo meidät lopulta vie, — liitti siihen
vielä Hillevi.

Hänellä oli »kohtalo» jälleen huulillaan.

Toini pudisti vastaukseksi vain päätään. Hillevi pyörähti samassa
edeltä ulos eteisestä Herbertin jäädessä silmänräpäykseksi jälkeen.

Silloin otti Herbert vielä Toinin käden omaansa, puristi sitä
sydämellisesti ja painoi melkein intohimoisesti huuliaan vasten. Ja
viimeiseksi hän sanoi:

— Kuinka herttainen sinä sittenkin olet, Toini!

Ja hän katosi vaimonsa jäljessä.

Nyt käsitti Toini täydellisesti, että Herbert oli onneton Hillevin
kanssa. Itse hän oli saanut Herbertiltä tunnustuksen, jommoista hän
tuskin olisi odottanutkaan, ja hänen povessaan risteilivät säälin,
mielihyvän ja kiitollisuuden tunteet. Kaikkien kärsimysten jälkeen
kallistui voitto sittenkin hänen puoleensa.




XI


Helpotuksen huokaus pääsi Toinilta Hillevin lähdettyä, niin masentavan
vaikutuksen oli tämä hänen entinen »paras ystävättärensä» häneen
tehnyt. Mutta vasta pitemmän ajan kuluttua hän tunsi vapautuneensa
kuin painajaisesta näiden muistojen haihduttua hänen mielestään. Olipa
Toinin ensi aikoina, Hillevin ja Herbertin lähdön jälkeen, vaikea mennä
tervehtimään äitiänsä ja hänen miestänsä, sillä hän tahtoi välttää
puhelua Hillevistä, jonka hän arvasi tehneen epäedullisen vaikutuksen
ainakin Toinin äitiin ja luultavasti myös omaan isäänsä. Toini tiesi
näet kanslianeuvos Urvon olevan oikeamielisen, vakavaluontoisen miehen,
joka ei hyväksynyt kevytmielistä elämää, vaikka hänen osalleen olikin
langennut tämmöinen suru hänen ainoasta tyttärestään.

Lopulta oli Toinin kuitenkin käytävä »vanhuksia» tervehtimässä.
Kaikesta päättäen vallitsi heidän talossaan suloinen sopu, ja Toini
iloitsi siitä, että hänen äitinsä sai edelleen jatkaa onnellista elämää
omassa kodissaan. Äiti oli sen hyvin ansainnut.

Yrjöstäkin lupasi tulla kunnon mies. Urheilu oli jäänyt sivuasiaksi ja
kiintoisin mielin valmistautui hän isänsä laajan liikkeen johtajaksi.
Oli siis valoisiakin näköaloja elämässä, joskin oli ollut paljon
synkkiä varjoja sitä suruilla sumentamassa.

Eräänä iltana istui Toini kahden kesken äitinsä kanssa kanslianeuvoksen
ollessa poissa kotoa. Heti Toinin tultua oli hänen äitinsä sanonut,
että kanslianeuvoksella oli jokin tärkeä asia suoritettavana,
mutta mikä se oli, sitä hän ei maininnut, vieläpä näytti hyvin
salaperäiseltä. Kun hänen miehensä kuitenkin viipyi tavallista
kauemmin, niin kävi puheesta ilmi, että hän oli saanut ikävän
sähkösanoman Genèvestä, jossa Herbert silloin oleskeli. Sen vuoksi
olikin kanslianeuvoksen täytynyt mennä ulkoasiainministerin puheille,
vaikka jo olikin ilta.

Lopuksi ei Toinin äiti, hermostunut kun jo oli, malttanut olla
kertomatta, että oli kyseessä sadantuhannen frangin hankkiminen
Herbertille, joka oli joutunut pulaan Hillevin tähden tämän hävittyä
Monte Carlossa, uhkapelissä, enemmän, kuin he itse kykenivät saamaan
irti. Tämä oli tuottamaisillaan Herbertille suuren häpeän, vieläpä
uhkasi tahrata hänen tähän saakka nuhteetonta elämäänsä valtion
virkamiehenä. Koko hänen tulevaisuutensa oli ehkä mennyttä, ellei
Hillevin isä kykenisi tätä kysymystä selvittämään.

Rahallinen puoli ei näin varakkaille ihmisille tosin ollut mikään
surman isku tässä kysymyksessä, mutta periaatteen kannalta ei yksikään
liikkeen osakkaista tahtonut tuollaista kevytmielistä menettelyä
sallia. Jos teko oli Hillevin, niin oli hänen sen seurauksetkin
kestettävä. Asia selviäisi kyllä, ja häpeätahra jäisi vain syylliseen
eikä kehenkään muuhun.

Tähän mielipiteeseen yhtyi Toinikin, jolla myöskin oli sananvaltaa
liikkeen yhteisissä asioissa. Surulliselta tuntui hänestä kuitenkin
kuulla tämä ikävä uutinen.

Mutta toisia, ainakin yhtä ikäviä, sai hän vielä illan kuluessa
äidiltään kuulla.

Hillevi näet ei enää tahtonut oleskella miehensä luona, vaan vaati
häneltä rahaa saadakseen matkustaa minne milloinkin halusi, asua missä
milloinkin huvitti. Helsingistä olivat he kyllä yhdessä matkustaneet
etelään, mutta Genèvessä oli Hillevi eronnut Herbertistä ja matkustanut
Chambéry'hin, jossa oli tavannut ystävättärensä Lisette Barodet n.
Nämä olivat sieltä sitten yhdessä matkustaneet Monte Carloon ja siellä
viettäneet hauskaa elämää.

Näin oli Hillevi ainakin kirjoittanut isälleen, ja nyt oli tullut
tuo ikävä tieto, että kassa oli tyhjä. Herbertkään ei pystynyt enää
kevytjalkaisen vaimo elämää kustantamaan.

Kanslianeuvoksen kotiin tultua kesti yhteisöä neuvottelua kauan. Kaikki
olivat kovin alakuloisia tämän tapahtuman johdosta, mutta eniten näytti
se surettavan Hillevin isää, joka häpesi tytärtään, sanoipa, ettei
tahtonut tietää hänestä enää mitään. Koko Hillevin elämä oli ollut
yhtämittaista holtittomuutta, ja sen hän pani ensimmäisen vaimonsa
laskuun, joka ei ollut kyennyt lastaan oikein ohjaamaan. Tosin oli hän
itsekin osaksi syypää, kun oli lähettänyt Hillevin Ranskaan.

Ministeriltä oli kanslianeuvos Urpo kuitenkin saanut sen lohduttavan
selityksen, ettei tämä asia vähääkään tulisi vaikuttamaan Herbertin
maineeseen. Hän oli mies, joka tunnettiin kaikin puolin moitteettomaksi
ja jota välttämättä tarvittiin siellä, missä hän nyt oli. Hänen
perheasiansa olivat toinen kysymys, jonka hän sai hoitaa itse.
»Luultavasti ei häneltä siihenkään puutu taitoa», oli ministeri
leikillisesti lopettanut.

Näin ollen tuli päätökseksi, että vastaussähkösanoma oli kielteinen.
Kirjeessä ilmoitti Herbertin appi lisäksi, ettei Herbertin omasta
puolestaan tarvinnut olla huolissaan. Ja kun sitäpaitsi otaksuttiin,
että tuo rahanhankintakysymys oikeastaan oli lähtöisin Hillevistä,
hänen painostustaan, ehkäpä hänen salaa, miehensä tietämättä, lähettämä
vaatimus, niin rauhoittuivat helsinkiläiset sukulaiset ja päättivät
odottaa, mitä tämän jälkeen seuraisi.

Pitkään aikaan ei sitten tullutkaan Hilleviltä enää mitään tietoja
hänen isälleen. Näytti siltä kuin hän olisi kaikkiin suuttunut ja
uhallaankin tahtoi olla kenellekään kirjoittamatta. Mutta suureksi
ihmeekseen sai Toini häneltä vihdoin näin kuuluvan kirjeen:

 »Rakkahin Toini!

 Ihmettelet kai kovin saadessasi minulta kirjeen, me kun emme ole enää
 olleet kirjeenvaihdossa vuosikausiin. Mutta ole huoleti! Tämä onkin
 minun viimeinen kirjeeni teille kaikille.

 Minä sanon sinulle suoraan, että olen karannut mieheni luota, sillä
 hän ei tahtonut enää ylläpitää minua, niinkuin miehen velvollisuus on.
 Tosin käänsi onni minulle selkänsä, kun hävisin rahani Monte Carlossa,
 mutta »kohtalo» pitää minusta huolen sittenkin. Minä näet matkustan
 huomenna Marseillekin erään rikkaan amerikkalaisen, Mr. James
 Hopkins’in, kanssa, joka vie minut ensin Kanarian saarille ja sitten
 varmaan ottaa mukaansa Honoluluunkin. Hän on − toistaiseksi ainakin
 (!) − minuun hulluuteen asti ihastunut, ja minä toivon, että sitä
 hulluutta tulisi kauan kestämään, sillä dollareista ei sillä miehellä
 puutetta ole. Hullujahan kaikki amerikkalaiset muuten ovat, ja siksi
 minä erinomaisesti sovinkin hänelle seurakumppaniksi. Minä tarkoitan
 elämän myrskyisellä merellä — kaiken erehdyksen välttämiseksi, sillä
 minusta on siellä kotimaassa varmaankin jo puhuttu ja ajateltu niin
 paljon pahaa, ettei sitä saa enää milloinkaan pois pestyksi.

 Mutta en minä oikeastaan ole paha muussa kuin yhdessä asiassa, siinä
 nimittäin, etten suostu koskaan antamaan Herbertille eroa, vaikka
 hän kuinka tahtoisi, pyytäisi ja rukoilisi. Ehei! Kun kerran yhtä
 miestä on niin kauan rakastanut kuin minä, vieläpä valloittanut hänet
 itselleen semmoisella voimalla kuin minä, niin pidänkin hänestä
 kiusallanikin kiinni, ihan kuin villiintynyt kissa, jonka suuhun on
 päre pistetty. Se onkin oikein miehelle, joka on toista raukkaa niin
 kauan kiusannut kuin hän. Vaikka oikeastaanhan ei hän yksin ollut
 syypää siihen. Mutta nyt minä puhun itseni pussiin, kun tästä sinulle,
 Toiniseni, kirjoitan, sinä kun olit hänen ensimmäinen vaimonsa ja
 liian kiltti vaimo olitkin. Kiltti olit myöskin minua kohtaan, liian
 kiltti, kun pidit minua niin kauan »parhaimpana ystävättärenäsi»,
 vaikka en sitä lainkaan ansainnut. Mutta kaikesta hyvyydestä, mitä
 minulle maailmassa on osoitettu, minä nyt kostan kaikille sillä
 semmoiseksi on minun sisuni käynyt. Lisäksi on minulla samppanjapullo
 edessäni pöydällä, että voisin kirjoittaa oikein »hirtehisen» kirjeen.
 Semmoisen toivon nyt vähällä vaivalla saaneeni kokoon enkä pyydä
 kenellekään sanomaan terveisiä. Sinä olet kuitenkin ainoa, — huomaa,
 »ainoa»! — jota minä rakastan ja kunnioitan kuolemaani asti.

 Entinen Hillevisi».

Toini oli aivan kauhistunut luettuaan tämän kirjeen. Oli kuin Jumala
olisi rangaissut häntä jostakin pahasta teosta. Hänen ajatuksensa
olivat kuin sekaisin ja hän alkoi itkeä.

Hilleviltäkin oli hän tosin saanut tunnustuksen hyvyydestään. Mutta
kuinka kamalassa muodossa! Siinä oli sittenkin syytös häntä vastaan. Ja
hänellekin kostettiin! Hyvä Jumala! Kuinka kaikki tämä oli käsitettävä?
Eikö Hillevi parka ollut enää täysijärkinen? Vai oliko maailma murjonut
hänet tällaiseksi? Ehkä hänen sydämensä säikeet, hänen tunnehermonsa
olivat olleet aremmat kuin muilla ihmisillä, koska hänessä oli syntynyt
tämmöinen viha ihmisiä kohtaan, kaiken pyhän halveksiminen, titaaninen
uhma, joka ei välittänyt enää mistään, suorastaan ei mistään.

Isä raukka, jolla oli semmoinen tytär!

Tästä Hillevin kirjeestä Toini ei voinut eikä tahtonut puhua
kenellekään. Toini päätti sen kohta polttaa. Siitä ei pitänyt jäädä
sanaakaan jäljelle. Jääköön muille ainakin Hillevistä kauniimpi muisto.
Mitä heidän tarvitsi tietää, sen he kyllä saivat tietää toisellakin
taholta. Herbert ainakin oli jo kaikesta selvillä. Ja hänhän oli ainoa,
jota tämä surullinen asia kaikkein lähimmin koski.




XII


Vuosia oli vierinyt pari. Toini eleli poikansa kanssa hiljaista
elämää kotimaassa, talvet Helsingissä, kesät Karpin kauniissa
saaristohuvilassa.

Se kävi Karpin huvilan nimellä edelleenkin, sillä saatuaan eron
Herbertistä, ja tämän naitua Hillevin, otti Toini entisen sukunimensä
takaisin. Itse hän siis oli Karppi, mutta hänen poikansa sukunimi oli
Hursti!

Se tuntui Toinista ikävältä, mutta minkäs sille mahtoi. Lakikin niin
vaati.

Herbert ei ollut kokonaiseen vuoteen käynyt Suomessa. Ei ollut saanut
poikaansa nähdä, mutta oli kyllä kirjoittanut silloin tällöin Toinille
ja tiedustellut Reinon vointia.

Vaimostaan ei Herbert näissä kirjeissä ollut hiiskunut sanaakaan.
Tiesikö hän ehkä Hillevin viimeisestä kirjeestä Toinille vai otaksuiko
Toinin muutenkin saaneen kuulla, millä kannalla hänen perheasiansa
olivat? Se oli nähtävästi hyvin arka kysymys, jolla hän ei tahtonut
ketään loukata. Parasta siis oli vaieta siitä kokonaan, koska ei kukaan
siitä hänelle puhunut eikä häneltä mitään kysynyt. Semmoinen juttu
saattoi saada »hiljaisen hautauksen».

Kuluneena aikana oli Herbert kuitenkin jo ylennyt urallaan aivan
korkeimmille asteille. Hänestä oli tullut diplomaattisissa piireissä
ulkomaillakin huomattu henkilö. Suomi saattoi ylpeillä hänestä.

Ja itse hän oli iloinen, että todellakin oli saavuttanut päämääränsä.
Hänen suuri kunnianhimonsa alkoi olla tyydytetty. Vähät oikeastaan
siitä, että hän oli onneton perheasioissaan. Eihän ihmiselle voinutkaan
menestystä riittää kaikilla aloilla.

Tietoinen oli Herbert kuitenkin siitä, että ainoastaan hän yksin
oli syypää siihen, että hänen perheonnensa oli särkynyt. Itse hän
oli ajanut haaksensa karille. Hän oli saanut lahjaksi ylhäältä, —
niinkuin hän hääpuheessaan sanoi, — mitä parhaimman vaimon, vieläpä
varakkaankin, mutta toisen naisen tähden oli hän antanut sen lahjan
mennä menojaan. Hän oli mitä suurin tuhlaajapoika. Ja lisäksi oli
hän kevytmielisyydessään tuottanut toiselle — aivan syyttömälle —
onnettomuuden.

Oliko mahdollista sitä tekoa sovittaa?

Nuorena ymmärtämättömyydestä tehty rikos on anteeksi annettava. Ikä,
vuodet tuovat järkeä, luovat kokemusta. Silloin ei syyllinen itsekään
enää tahdo antaa itselleen heikkouttaan, rumia tekojaan, rikoksiaan
anteeksi. Elämä itse rankaisee silloin syyllisen, vaikka useimmiten
liian myöhään.

Semmoisessa asemassa tunsi Herbertkin nyt olevansa Toiniin nähden.
Eihän hän enää ollut kovin nuori ensimmäiseenkään avioliittoon
mennessään, mutta tuo Hillevin kohtalo-oppi kai oli sovellutettavissa
häneenkin. Se oli muhamettilaisten »kismet», joka oli tunkeutunut
luterilaisiinkin, kun ei oma »Jumala» enää kelvannut. Mutta sepä oli
tehnytkin koko tepposen.

Tämmöisten tunteiden vallassa palasivat Herbertin ajatukset usein
Toinin luo. Hän muisteli lämpimin mielin ensimmäisiä tuttavuusaikojaan
konsuli Karpin talossa. Hän muisteli sitten sitä kaunista kesää
Baden-Badenissa, jolloin hän joutui kihloihin Toinin kanssa. Hän
muisteli heidän suurenmoisia vihkiäisiään Helsingin Vanhassa kirkossa.
Hän muisteli heidän rakkauden kyllästämää häämatkaansa pohjois-Italian
järvien rantamille. Hän muisteli heidän virkistäviä purjehdusretkiään
saaristossa. Hän muisteli vielä heidän oloaan Berlinissä. Hän muisteli
kaikkea sitä kaunista, mikä oli kuin yhteenkasvanut Toiniin ja häneen.
Mutta sitten alkoi tulla jotakin rumaa väliin, ja ihan inhoten tahtoi
hän kädellään pyyhkäistä nämä rumat kuvat pois — ainiaaksi. Mutta se
ei hänelle onnistunut. Nuo rumat kuvat olivat lähtemättömiksi poltetut
hänen aivoihinsa, ne olivat kuin ikuisiksi ajoiksi sinne kiinnitetyt
kivitaulut, joihin omantunnon sormi alati viittasi sanoen: »Kas,
tuossa, tuossa ne ovat!»

       *       *       *       *       *

Oli syksy. Ilma oli niin läpikuultavan kirkas, jommoinen se ei koskaan
muuhun vuoden aikaan ole. Vehreä havumetsä käpyineen, keltaiset koivut,
punaiset vaahterat ja pihlajat täyteläisine, heloittavine terttuineen
luovat silmälle semmoisen värikylläisen kuvan, jommoisen vain
meidän rakas Pohjolamme voi todellisuudessa ja mielikuvituksessamme
tarjota. Järvet ja meren lahdelmat ovat tyynet, hopeoidut, kuvastaen
vaaleansinistä taivasta ja uinuen hiljaa, odottaessaan kultaisen kuun
nousua. Elo on korjattu, juurikasvit otetut maasta, jostakin metsästä
kuuluu pyssyn pamahdus ja ajokoiran uikahtavaa haukuntaa. Kuhilaita
kuljetetaan riiheen, saunasta nousee sininen savu, on niin omituisen
suloinen tuoksu ilmassa. Mutta illan tullen valtaa mielen raukeus,
sanomaton alakuloisuus täyttää rinnan.

Suomen syksy! Sinä soitat meille riemua ja alakuloisuutta samalla
kertaa. Sinun kanteleessasi on ihmeelliset kielet. Niiden sinfonian
ymmärtää vain Suomen luonnon helmassa syntynyt suomalainen. Ja siksi
hän maatansa niin rajattomasti rakastaakin.

Tämmöisenä päivänä oli Herbert tullut käymään Karpin huvilassa
oleskellessaan Helsingissä, sillä kaunis, pitkä, lämmin syksy oli
pidättänyt Toinia ja Reinoa vielä kauan muitten mukana tuossa tutussa
saaristossa. Herbert oli nyt pitkästä aikaa tullut tervehtimään
poikaansa. Mutta hänen matkallaan oli toinenkin tarkoitus.

He istuivat ensin kaikki yhdessä parvekkeella, mutta illemmällä
palasivat sinne vain Toini ja Herbert. »Vanhukset» pysyttelivät
sisällä, ja Reinon oli ennen muita mentävä makuulle. Hänestä oli
jo kasvanut suuri poika, joka tuotti iloa äidilleen ja ihastutti
isäänsäkin. Vaikka hän ensin nurisikin aikaista maatapanoa vastaan,
niin totteli hän kohta kuitenkin, opetettu kun oli hyviin tapoihin.
Senpä tautta pojan mentyä Toini saikin mitä parhaimmat kiitokset
Herbertiltä pojan hyvästä kasvatuksesta.

Tämä kysymys olikin sitten likimpänä aiheena jatkuvaan keskusteluun.
Herbert toi vähitellen esille asiat, joiden hän luuli pysyneen Toinilta
salassa. Mutta ihmeekseen kuuli hän Toinin tietävän Hillevin aikoja
sitten poistuneen hänen luotaan, vaikka hän itse vasta hiljattain
oli siitä asiasta ilmoittanut Hillevin isälle. Ja vielä suurempi
oli Herbertin hämmästys, kun hän sai kuulla Hillevin matkustaneen
tuntemattomille teille Mr Hopkins’in kanssa. Mutta tämä uutinen tuotti
enemmän iloa kuin surua Herbertille. Hän saattoi silloin käydä käsiksi
siihen asiaan, joka oli hänen tännetulonsa oikea aihe.

Hän aloitti sanomalla Toinin varmaan hyvin käsittäneen, kuinka
suuren erehdyksen, jopa rikoksen, hän silloin oli tehnyt, kun haki
avioeroa Toinista. Hän oli ollut sokea, sokeampi kuin tuskin koskaan
elämässään. Ja hän oli valmis polvillaan pyytämään Toinilta tuota tekoa
anteeksi, vaikka hyvin tiesikin Toinin jo aikoja sitten antaneen hänen
pyytämättänsäkin kaikki anteeksi. Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä
olemassa, jolla hän saattoi nuo suuret hairahduksensa sovittaa. Ja jos
se kävisi päinsä, niin olisi se hänen elämänsä suurimpia saavutuksia,
semmoinen, joka varmasti tyydyttäisi heitä kaikkia: Toinia, Reinoa ja
häntä itseään, sillä se tuottaisi etupäässä omantunnon rauhan hänelle
ja sen mukana myöskin onnea heille kaikille. Varsinkin olisi se onneksi
heidän ainoalle lapselleen, joka oli lujana yhdyssiteenä heidän
välillään ja joka varmasti olisi tyytyväinen, ettei heidän suhteessaan
olisi mitään, joka loukkaisi hänen sydämensä arimpia, hellimpiä
tunteita. Ja Herbert lopetti sanomalla, että Toini näistä sanoista
varmaan jo käsitti, mitä hän nyt tarkoitti.

Toini ymmärsikin kaikki hyvin. Hän kävi miettiväiseksi, vaikka hänen
kasvoilleen tulikin kaunis, tyytyväinen ilme. Hetkisen kuluttua hän
sanoi:

Herbert hyvä! Minun on kuitenkin ensin ilmaistava sinulle eräs
salaisuus.

Herbert hämmästyi ja kysyi nopeasti:

— Mikä se on?

Toini jatkoi:

— Minä olin aikonut pitää tämän asian salassa, mutta puhun siitä nyt;
ehkä se on velvollisuutenikin. Minä sain näet Hilleviltä kirjeen, hyvin
merkillisen kirjeen hänen poistuessaan luotasi. Ja siinä kirjeessä hän
ilmoitti minulle, ettei hän koskaan aio antaa sinulle avioeroa.

Herbertin jännitys laukesi ja hän naurahti:

— Sen asian ratkaisee laki helposti. Ilmoitus lehtiin, ja ellei hän
määräajan kuluessa palaa kotiin, niin on asia selvä.

— Olkoon niin! — puuttui Toini jälleen puheeseen. — Mutta pyydän sinua,
Herbert, kuuntelemaan minua edelleen. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi
pyydän, ettet sanoistani loukkaantuisi. Sinä tiedät, kuinka paljon olen
sinua rakastanut ja kunnioittanut. Ja kun myös olet nähnyt, kuinka
paljon olen sinulle anteeksi antanut, vieläpä äärettömästi kärsittyäni
sinun tähtesi, niin ymmärrät hyvin, että olen sinua paljon säälinyt ja
säälin vieläkin siinä määrin, että varmasti tässä tunteessa huomaat
paljon vielä piilevän kiintymystä sinuun. Mutta — ja minun täytyy nyt
sanoa mutta — sinä tiedät ehkä myös, kuinka vakava käsitys minulla
on avioliitosta. Minusta se on niin pyhä asia, ettei siitä saa tehdä
pilkkaa leikkimällä sillä kuin jollakin joutavanpäiväisellä pelillä.
Voi olla niin, että se usein on arpapeliä, mutta se riippuu meistä
ihmisistä itsestämme. Siksi minä häpeäisin ryhtyä uudelleen — kuinka
sanoisinkaan, — tuohon onnen etsintään, jolla mahdollisesti jälleen
turmelisin toisen ihmisen onnen, jollei muuten, niin riistämällä
häneltä vapauden. Eiköhän siis olisi parempi, että eläisimme kauniisti
kuin veli ja sisar, sinun pitäessäsi minun kotiani omanasi, jossa
saat käydä milloin haluat ja nähdä poikamme, meidän rakkaan Reinomme,
milloin toisen, milloin toisen sylissä, meidän häntä yhteisesti
kasvattaessamme yhteiseksi iloksemme elämässä.

Herbertin pää oli painunut alas, yhä syvemmälle, kuta pitemmälle Toinin
puhe jatkui, ja kun Toini oli lopettanut, sanoi hän melkein kuiskaten:

— Kuinka kauniisti sinä, Toini, puhut.

Ja hän lankesi Toinin eteen polvilleen ja suuteli Toinin molempia
käsiä. Ja Toini otti Herbertin pään käsiensä väliin ja suuteli
Herbertiä otsalle.

Herbert nousi silloin ja lausui:

— Nyt vasta näen, mikä aarre sinä, Toini, olet. Ja minä, hullu, kadotin
tämän aarteen! Mutta, — nyt sanon minäkin mutta, — minä tyydyn sinun
päätökseesi, niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin. Ja minä tahdon
ansaita sinun rakkautesi neuvomallasi tavalla. Tahdon elää lähelläsi,
tahdon nauttia sydämesi lämmöstä ja tahdon sinun puolestasi uhrata
rakkauteni, tulevaisuuteni, koko elämäni.

Tapahtukoon sitten niin kuin sinä tahdot.

       *       *       *       *       *

Herbertin lähdettyä tuntui Toinista aivan kuin hänen sielunsa olisi
kirkastunut ja autuaallinen rauha tulvahtanut hänen poveensa. Hän näki,
että Herbertkin oli saanut sydämeensä saman onnen tunteen. Ja kuin
korkeamman voiman käskystä hän riensi painamaan suudelman poikansa
otsalle tämän nukkuessa punaposkisena sikeätä unta.

Reino se oikeastaan oli yhdistänyt heidät kaikki kolme jälleen. Mikä
oli särkynyt, muuttui ehjäksi. Haavoista hävisi kipu ja ne kasvoivat
umpeen vähitellen. Suonissa alkoi juosta virkistävä elämän virta.

Synkkien pilvien välistä puhkesi esiin valtava sädekimppu, joka aivan
häikäisi väsyneen, kolkon katseen, joka nyt kiitollisena kohosi kohti
korkeutta. Ja sieltä soi vastaan suloinen soitto. Kauniina kaikui maan
päälle sovinnon lempeä laulu.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PARAS YSTÄVÄTÄR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.