Hirttonuora eli Asarias Pöllänen leskimiehenä

By Martti Wuori

The Project Gutenberg eBook of Hirttonuora eli Asarias Pöllänen leskimiehenä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hirttonuora eli Asarias Pöllänen leskimiehenä

Author: Martti Wuori

Release date: August 15, 2025 [eBook #76686]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRTTONUORA ELI ASARIAS PÖLLÄNEN LESKIMIEHENÄ ***

language: Finnish




HIRTTONUORA ELI ASARIAS PÖLLÄNEN LESKIMIEHENÄ

Kolmenäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

MARTTI WUORI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.




HENKILÖT:

Asarias Pöllänen, nuori talonisäntä, leskimies.
Ville Vilkki, pientilallinen.
Kustaava Mansikka, Villen anoppi.
Tossavaisen Sanna.
Saurénskan Santra.
Tobias Saxbäck, rovasti.

Tapaus Savon sydämessä viime vuosisadan jälkipuoliskolla.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


Pölläsen talon tupa: perällä ovi, oikeassa nurkassa iso paistinuuni
ja oikeassa seinässä, keskellä, ikkuna; pitkin seinää lavitsa ja sen
edessä pitkä ruokapöytä, jonka toisella puolella rahi; vasemmassa
seinässä, myöskin keskellä, ikkuna ja pitkin seinää lavitsa
sekä peränurkassa astiakaappi. Uunin ja oven välissä vesisaavi;
vasemmanpuolisessa seinässä, ikkunan ja nurkkakaapin välissä naulakko,
jossa riippuu vaatteita, ohjakset y.m.; orsilla päreitä ja reikäleipiä.
Oikeanpuolisella seinällä, ikkunan ja etualan välillä, kello ja
sen vieressä pieni avonainen hyllykaappi, jossa muutamia kirjoja,
rasia, kampa y.m. Uuninpankon vieressä on kätkyt, hiilikoukku, luuta.
(Sisustus ja kalusto voivat olla paljon yksinkertaisempiakin; varsinkin
voi orret jättää pois).

ASARIAS (istuu pöydän vieressä, ikkunan kohdalla, pää käsien varassa,
synkkänä tuijottaen eteensä; pöydän päässä, hänen edessään, on nuora).

VILLE (tulee, kurkistaen ensin sisään ovesta). Kah! Täällähän se isäntä
istuu. En luullut talossa rist'sielua olevan.

ASARIAS (silmiään vain kohottaen). Täällä — se — vielä — istuu.

VILLE (kätellen). Päivää!

ASARIAS. Päivää!

VILLE. Kuinka niin: vielä? (Istuutuu rahille, pöydän toiselle puolelle,
vastapäätä Asariasta.) Onkos jonnekin matka mielessä?

ASARIAS. On. Mielessä on.

VILLE. Ja minne?

ASARIAS. Hirteen. (Osoittaa pöydällä olevaa nuoraa.)

VILLE. Sitäkö varten se siinä on?

ASARIAS. Sitä. Sitä varten justiinsa.

VILLE. Ja mistä syystä sitä nyt niin pitkällä ollaan?

ASARIAS. Vielä häntä kysyt, Ville?

VILLE. Kah! Tiedänhän minä, että kuukauden ajan olet jo leskimiehenä
ollut, mutta —

ASARIAS. Orpo olen, täysi orpo, Ville. Tuokin tuossa (osoittaa
kätkyettä) tyhjänä seisoo. (Pyyhkii kyynelkarpaloita silmistään.)

VILLE. — mutta eihän iankaiken sureminenkaan auta.

ASARIAS. Ei auta, ei, tiedänhän minä sen. (On nostaa kauhean itkun
möläkän, mutia tukehduttaa sen painamalla päänsä pöytää vastaan.) Mutta
kovaa tämä on, kovaa, Ville.

VILLE (nousten ja mennen Asariaksen viereen istumaan). Kovaa, kovaa on,
kun kuolivat sinulta molemmat yht'aikaa.

ASARIAS. Yhdessä rytäkässä menivät Kaisa ja Sirkka. Sirkaksi, näet,
olin minä jo hätäkasteessa tytön ristinyt. Mutta nyt on tuo kätkytkin
tuossa, jonka niin hyvillä mielin Kaisan turvotessa valmistin, tyhjä.
Lapsivuoteeseen se Kaisa kuoli, ja sitten kuolema vei mukanaan
lapsemmekin.

VILLE. Jota olit niin hartaalla mielin viitisen vuotta odottanut.

ASARIAS. Niin, ajatteles! Niin odotin ja toivoin, että Kaisaankin jo
suutuin ja kyllästyin, kun ei se aikaisemmin saanut sitä tehdyksi.

VILLE. Jopa eroonkin pyrit ja minun kanssani eukkojen vaihtokauppaa
hommasit. Muistatkos?

ASARIAS. Ei puhuta siitä, Ville! Tämä kai nyt on sitä taivaan kostoa
siitä minun kevytmielisyydestäni.

VILLE. Ei puhuta. Ei pidä leikkiä vakavilla asioilla! — Mutta jospa
olisit saanut edes sen Sirkkasi pitää.

ASARIAS. Jospa olisin. Nyt ei ole ketä keikutella, ei ketään, Ville.

VILLE. No, eihän nyt maailma vielä ole ihan tyhjäksi käynyt.

ASARIAS. Eipä, ei. Olethan sinäkin tässä, Ville, minua lohduttamassa.
(Innostuksen puuskassa.) Saanhan minä edes sinua halailla? Paremman
puutteessa?

VILLE (loitoten hänestä). Älä nyt hiidessä! Yksilahkeisiahan minä
tarkoitin. Niistä kyllä ei vielä maailmassa puutetta ole.

ASARIAS. Ettäkö —?

VILLE. Niin — että voithan sinä vielä uusiinkin naimisiin mennä. Voit
saada sekä rikkaan että rakkaan — ehkä yhtä rakkaan kuin Kaisa sinulle
oli.

ASARIAS (loitoten Villestä). Ei, Ville, ei. Älä johdata minua
kiusaukseen!

VILLE. Kuinka niin? Olithan sinä ennen, tuota noin, hyvinkin perso
siinä suhteessa.

ASARIAS. Mutta nyt ininä olen Kaisalle uskollinen kuolemaan asti.

VILLE. Onpas mielesi sitten kovin muuttunut.

ASARIAS. On — muuttunut se on. Minä olen saanut akkaväestä kyllikseni.

VILLE. Ähäs! Kukas sen olisi uskonut?

ASARIAS. Sinä, Ville, näet, et sitä ymmärrä. Sinä olet onnenpoika,
onnen potkaisema poika. Sinulla on mitä herttaisin eukko maailmassa —
oikeastaan hänen olisi pitänyt olla minun, niinkuin muistat — ja sitten
sinulla on yksi ja puoli tusinaa lapsia.

VILLE. Älä nyt hiidessä! Seitsemän niitä vain on — jos semmoistakaan
lukua voi onnena pitää.

ASARIAS. Niinpä niin: yks' on yks' ja kuus' on puoli tusinaa, Eikö
sitten seitsemän ole sama kuin yks' ja puoli tusinaa?

VILLE. Katsos peeveliä! Sinustapa on tullut ylen viisas mies ja
suuroppihut. — Vaan, näetsen, minullapa on lisäksi vielä Annini
äitipuolikin, jota sanon anopiksi. Ja se ei ole mikään onnen potkaus,
että semmoinen on taloon päässyt.

ASARIAS. Saattaa tuo olla. En ole koskaan sammakon mätiä syönyt.

VILLE. Et ole, et. Mutta tarpeen tullessa voin sitä sinulle
maistiaisiksi tuoda.

ASARIAS. Sanoinhan, että olen akkaväestä jo kyllikseni saanut. — Jospa
äitini edes olisi vielä ollut elossa. Häntä olisin pitänyt talon
naisväen hommia hoitelemassa. Mutta hänkin otti ja kuoli. Vieläpä
ennenkuin Kaisa kantamaan läksi. Muusta akkaväestä en huoli, en.

VILLE. No, kah! Eipä sitten sulla pitäisi liikoja surujakaan olla.

ASARIAS. Niistäpä noista akoista se nyt suru ja vastus vasta lähtikin.

VILLE. Jo minä nyt jotakin kuulen. Ettäkö millä pelin?

ASARIAS. Kun ne väkisin taloon tuppautuvat.

VILLE. Ihanko viereen?

ASARIAS. Melkein pakolla tahtovat papin pakinoille viedä.

VILLE. No jo nyt sain lystin kuulla. Leskimiestä riiailevat. Pyrkivät
tietenkin suoraa päätä Pölläsen emännäksi?

ASARIAS. Jospa sitten vielä oikeita olisivat.

VILLE. Yhä vain lystimmäksi alkaa juoni käydä. Keitähän nuo sitten ovat?

ASARIAS (vilkastuen). Pistä tupakaksi, Ville!

VILLE. Pistän, pistän, Asarias. Ja nyt olen yhtenä korvana. (Alkavat
tupruttaa.)

ASARIAS. Minnekäs se jäikään?

VILLE. Siihen, siihen uuteen emäntäväkeen. Jokos se Tossavaisen Sanna,
joka täällä on siivoamassa ja lypsämässä käynyt, todenperään on alkanut
kosiskella sinua?

ASARIAS. Sehän se tuo, pattijalka, niin pehmeänä ja lipeäkielisenä
kiemurtelee, että oikein ilettää. Puolen vuosisadan vanha ja ontuva!
Kissakin sitä pakoon juoksee. Ettäkö se sitten Kaisan paikalle, oman
Kaisani, joka oli kuin taivaan enkeli tämän marakatin rinnalla?

VILLE. No, sen rotakollan alle minäkin puumerkkiin panen. Mutta kukas
se toinen sitten on?

ASARIAS. Toinen yhtä hyvä. Saurénskan Santra.

VILLE. Sekö tihrusilmä kyttyräselkäinen, jolla on könkkänenä kuin
juutalaisella ja —

ASARIAS. Se, se! Kenen lie tielle tiputtama. Ja ne ne nyt kilvan täällä
juoksevat.

VILLE. No; jo, miesparka, olet piehkinässä pahemmassakin.

ASARIAS. Enkä muuta kaipaa kuin neuvoa miten heistä eroon päästä.

VILLE. Minäpä tiedän neuvon.

ASARIAS. Häh?!

VILLE. Anna tulla vielä useammankin! Ja vie sitten kaikki samalla
kertaa pappilaan!

ASARIAS. Ettäkö vielä pappilaan? Hirteen menen niinkuin olen aikonut —
muuta neuvoa minulla ei ole.

SANNA (ontuva, suulas, kiemaileva keski-ikäinen nainen kurkistaa sisään
ovesta). Päivää! Täällähän sitä ollaan. Mutta onhan täällä, näämmä,
vieraskin. (Tulee tupaan.)

ASARIAS. Siinäkö se Sanna taas?

SANNA (kättelee). Taas, taas! Mitenkäs muuten?

ASARIAS. Ja tulee kuin varas yöllä!

SANNA. Kuin talon oma väki ainakin, eihän toki muuten. (Katselee Villeä
ja ojentaa kätensä.) Mistäs kaukaa —? Mutta kah, tunnonhan minä:
Villehän se on, Ville Vilkki. (Kättelee.)

VILLE. Vehmasmäeltä, niin. Terveisiä vain sieltä.

SANNA (puolikovaa Asariakselle). Laitanko minä kahvit?

ASARIAS. Laita ennemmin luus'!

SANNA (ei ole vastauksesta millänsäkään). Hyvä on! No, ei sitten.
(Villelle.) Mutta täällähän taidettiin salaisuuksia haastella? Jokohan
tulin sopimattomaan aikaan?

VILLE. Ei minun puolestani.

ASARIAS (äkeissään kätkyttä keinutellen). Milloinkas se akkaväki
sopivaan aikaan tulee?

SANNA. Aina, Asarias kulta, aina. (Villelle.) Mutta milläs asioilla
Ville täälläpäin liikkuu?

VILLE. Samoilla kuin nuorempanakin: Asariaksen asioilla — puhemiehenä.

SANNA. Asa — —? Mitä minä kuulen? Ei, mutta ihan minua alkaa
pyörryttää. Täytyy istua oikein. (Istuutuu ja pyyhkii silmiään röijyn
helmalla.)

ASARIAS. Kuule, Ville. Anna olla nyt! Tästä on leikki kaukana.

VILLE. Niin onkin. Minulla olisi sinulle vähän kahden kesken
haasteltavaa. (Sannalle.) Eiköhän emäntä olisi niin hyvä ja toisi
minulle pikkuisen piimää — kahvin sijasta. Sopii samalla ohimoitaan
kaivolla kostutella, niin menee pyörtymys ohi.

SANNA. Emäntä? No, kiitoksia! Oikein kauniilta jo kuuluukin.
(Mennessään ulos.) Paikalla, paikalla tuon. (Poistuu.)

ASARIAS. Minä lähden suoraa päätä kuusen oksaan, ellet jo lopeta.

VILLE. Ole nyt ihan huoleti! Minä hoidan tästä lähin asiasi ja
haihdutan surusi, että noista akoista pääset. Tilasi on minulle nyt
selvä enempää selvittämättäsi. Ja lopun minä selvitän kaikkien mieliksi.

ASARIAS. Kyllä minä sinun metkusi vanhastaan tunnen. Vielä umpikujaan
ajat.

VILLE. Ulos sinut siitä vien. Luota minuun vain. (Vilkaisten ikkunaan.)
Tuossapa piimää jo tuodaankin. Mene sinä nyt pellolle ja jätä minut
Sannan kanssa kahden.

ASARIAS. Menen kun menenkin. Ja saat hänet pitää vaikka ainiaaksi.
(Menee, siepaten nuoran pöydältä mukaansa.)

SANNA (Tulee ovessa vastaan). Herra Jesta! Ulosko Asarias kulta
meneekin?

ASARIAS (mörähtäen ulkona ovesta). Voi sun paratiisin kyykäärmettä!

SANNA (Villelle). Tässä on, Ville hyvä, tässä, tässä!

VILLE (ottaa tuopin ja juo). Kiitos! — On sillä emännällä täällä hyvää
piimää.

SANNA (hyvillään). Voi, voi, tuota Villeä, kun oikein emännäksi
karahtieraa. (Istuutuu Villen viereen.)

VILLE. Emäntänähän Sanna täällä näkyy touhuavan.

SANNA. Pitäähän tuota Asarias kultaa talouden hommissa vähän auttaa,
kun se Kaisan kuoltua akattomaksi jäi.

VILLE. Eikö muuta? Taloudenko hommissa vain?

SANNA. Niissä, niissä. Missä muussa?

VILLE, No, ei sitten taida oikeaksi emännäksi pääsy taloon vielä aivan
lähellä olla?

SANNA. Kuka siltä Asariakselta oikein selvän saa. Kiltti ja hyvähän se
on, mutta ei se saa sitä viimeistä sanaa oikein suustaan.

VILLE. Mutta toiveita mahtaa Sannalla kuitenkin hyviä olla?

SANNA. Välistä on, välistä ei. En saa miehestä tolkkua.

VILLE. Vai niin on hullusti?

SANNA. Niin on, että oikein sydäntä kouristaa. Mutta mitäs minä hupsu,
Villelle tässä salaisuuksiani kerron? Ihan jonkin joutavia kieli
rupattelee.

VILLE. Niitähän kuulemaan minä olen tänne tullutkin.

SANNA. Sus siunaa! Nythän minä muistan: puhemieheksihän Ville taannoin
sanoi tänne tulleensa.

VILLE, Niin sanoin, ja niin se onkin.

SANNA. Asariaksen ja — ja — ja kenen? (On pakahtua uteliaisuudesta.)

VILLE. Arvaahan tuon sanomattakin Sanna itse.

SANNA. Taas alkaa päätä pyörryttää. Jestas sentään! Ei suinkaan se ole
se Saurénskan Santra, mokomakin miesten perässä juoksija?

VILLE. Vai pyrkii sekin emännäksi taloon?

SANNA. Semmoinen lanttu. Ei yhtä päivää anna Asarias paran rauhassa
olla.

VILLE. Vai tekee se semmoista kiusaa? Ehkäpä on kosinutkin Asariasta ja
pian pappilaan vie, jos asiat niin pitkällä sattuisivat olemaan?

SANNA. Kuka hänet tietää. (Pyyhkii kasvojaan.) Oikein hiki kasvoihin
nousee sitä kauhua ajatellessa.

VILLE. On se todellakin paha paikka tämä tässä.

SANNA. On, taivas nähköön. Mutta oli se hyvä, että Ville tuli. Ville
kai saa tämän asian pian selvitetyksi.

VILLE. No, se laukeaa kuin vetosolmu, jos minä vain rupean tässä
Asariaksen ja Sannan välillä puhemiehenä oikein tosissani toimimaan.

SANNA. No, sitten aukeaa onnen taivas vihdoin orvollekin. (Taputtelee
Villeä mielihyvillään.) Jos luonnistuu kaikki hyvin, niin kyllä Ville
palttinapaitoja saa — (kuiskaten) tusinan lupaan.

VILLE. Eiköpähän luonnistu, jos Sanna vain antaa minun yksin toimia.

SANNA. No, en pistä sakarisormeanikaan siihen väliin.

VILLE. Mutta yksi on vielä ehto.

SANNA. No?

VILLE. Että saan sen Saurénskankin Santran asiat hoitaa Sannan niihin
puuttumatta.

SANNA. Vaikka Ville sitä nuijalla päähän löisi, niin en apuun juokse.

VILLE. No, kyliä sitten hyvä tulee.

SANNA. Jestas sentään, mikä ilon päivä minulle on tulossa. Ja mikä
parku ja porina kateellisten kielien koko pitäjässä. (Taputtelee,
melkein halailee Villeä.)

VILLE. Kuupa vain minun henkeni siitä porusta säästyisi!

SANNA. No siitä minä kyllä vuorostani huolen pidän, Ville hyvä. Ei
minunkaan kieleni ole kitalakeen kiinni kasvanut.

VILLE. Ei ole, ei, sen minä kyliä jo tunnen. — (Ikkunaan vilkaisten.)
Mutta kenenkäs helmoja tuolla pihalla hulmuaa?

SANNA (katsahtaen pihalle). Näetsen! Siinä se pakana taas on.

VILLE. Santrako, vai?

SANNA. Se sama etana.

VILLE. No, antaa sen nyt heti tulla puhemiehen puheille. Kyllä minä
senkin pehmitän.

SANNA. Mutta minnekäs minä? (Hätääntyen.) Nousenkohan tuonne uunin
päälle kuuntelemaan, mitä se aikoo Villelle valehdella.

VILLE. Sanna jättää nyt meidät tänne vain kahden kesken ja menee
etsimään Asariasta metsästä. Miesparka uhkaili jo surussaan mennä
hirteen.

SANNA. Voi sitä helläsydämistä miestä! Ei Ville usko, kuinka kultainen
sydän sillä pojalla on.

VILLE. Menee nyt vain. Santra näkyy Asariasta etsivän pihalla hänkin.

SANNA. Menen, menen. Mutta piiloudun tuonne peräkamariin, että Santra
ehtii tulla tänne.

VILLE. Pian sitten! Santra jo tänne pälyilee — tänne on tulossa.

SANNA. Lennän kuin haukka. (Rientää ulos.)

VILLE (yksin). No, kyllä tästä nyt lysti lähtee. (Näpäyttää, hetken
mietittyään, sormiaan.) Viedään akat pappilaan. Vanha Saxhäcki heidät
kyllä löylyttää tulella ja tulikivellä.

SANTRA (tulee selin sisään; tihrusilmäinen, kumara-, melkein
kyttyräselkäinen, hartiat vinot, mustiin puettu, kädessä nenäliinaan
kääritty virsikirja; puhuu harvaan ja hurskaalla äänellä). Ai,
vierashan täällä onkin. Luulin, että isäntä on yksin kotona.

VILLE. Ei ole isäntä sisällä. Mutta kaipa hän kohta tulee. Häntä odotan
minäkin.

SANTRA. Silmät on mulla kovin heikot — eivät ota oikein tunteakseen.
(Ojentaa kättä.) Mutta saattanee tuota tervehtiä?

VILLE (kätellen). Terveeksi Ville Vilkki minä olen — Vehmasmäeltä.

SANTRA. No, jo nyt on jotakin! Paljon olen kuullut puhuttavan. Oikein
oli hyvä, että näin satuin minäkin kerran tapaamaan. (Istuutuu.)

VILLE. Paljon olen minäkin Saurénskan Santrasta kuullut puhuttavan.

SANTRA. Parjaavat enimmäkseen pahat kielet.

VILLE. Hyvää vain olen minä kuullut. Varsinkin kauniista lauluäänestä
ja suuresta hurskaudesta. Joka pyhä, kuulemma, kirkossa käy?

SANTRA. No, se ei ole parjausta. Ja onhan tuota Jumala vähän ääntäkin
antanut.

VILLE. Olen sen minäkin kirkossa kuullut. Emäntä kai se on, joka
välistä lukkarinkin äänen ylittää?

SANTRA. Emäntä?! Mitä te sanoitte? Ette suinkaan minua sillä meinannut?
En minä tässä talossa emäntä ole.

VILLE. Mutta mitä ei vielä ole, siksi voi kohta tulla.

SANTRA. Siinä sitä jo saattaa olla sekä parjausta että tottakin.
Parjausta sentähden, että käyn täällä talon isäntää vähän virsillä
lohduttelemassa.

VILLE. Ja vähän talouden asioissa samalla auttamassa. Siitä kai se
emännän nimi sitten lähtöisin lieneekin?

SANTRA. En kiellä taivaan edessä totuutta koskaan. Ja lähimmäistäänhän
on käsketty rakastamaan aina yhtä paljon kuin itseään.

VILLE. No, siinä Santra tekee ihan sananmukaisesti, varsinkin kun on
niin säälittävä ja rakkauden tarpeessa oleva lähimmäinen kuin tämä
Pölläsen Asarias on.

SANTRA. No, nyt vasta minä kuulin oikein hyvän ihmisen puhetta.

VILLE. Ja minä ymmärtäväisen ihmisen tapasin. Kun näkee edessään
surevan leskimiehen ja koettaa häntä rakkaudella lohduttaa, niin se on
jo ihan elämänsä uhraamista ystävänsä tähden.

SANTRA. Ihan minua itkettävät noin kauniit sanat. (Pyyhkii
kyyneleitään.)

VILLE. Ja jos vielä semmoisen miehen emännäksi ja aviopuolisoksi
antautuu, niin se on tämän matoisen maailman aineellisen ja synnillisen
rakkauden korkein huippu.

SANTRA. No, vaikka siihenkin olisi minun sydänraukkani valmis!

VILLE. Missäpäs siihen este olisi? Sitä kai semmoista sydämen hellyyttä
ja uhrautuvaisuutta se tämän talon isäntä juuri nyt kaipaa?

SANTRA (huoahtaen). Siltähän se vähän tuntuu.

VILLE. Vai tuntuu? Mutta eikös se ole sitä vielä oikein puheiksi
ottanut?

SANTRA. Ei. Välttelee, välttelee, ihan kuin kainostelisi.

VILLE. No, on se ujo vielä vanhanakin, Asarias parka.

SANTRA. Ujoko vai mikä, en tiedä. Vai yrittäisiköhän sitä joku
toinenkin saada verkkoihinsa kiedotuksi?

VILLE. Vai on siinä semmoista peliä mukana?

SANTRA (kuiskaten). Se Tossavaisen linkkujalka Sannahan se täällä joka
päivä käy sen miesparan päätä pyörittelemässä.

VILLE. Vai se se?

SANTRA. Mutta ei saa, Ville hyvä, puhua kellekään.

VILLE. Vielä häntä. En ole niinä miehinänikään tässä jutussa. Mutta
pitäisi siltä Asariakselta sitten jo saada selvä meininki tietoonsa.

SANTRA. Pitäisipä kyllä. Ja sitähän minä käyn täällä yhtä mittaa
koettamassa.

VILLE. Vaan ei hiisku?

SANTRA. Ei. Laulaa vain minun kanssani hartaasti, mutta ei laske
kertaakaan kättään polvilleni, ei taputtele eikä muutakaan.

VILLE. Kas, vieroopas se! Ja noin on herttainen tokka vieressä, ihan
käden ylettyvissä! Ei tarvitsisi muuta kuin koppaisi vain syliinsä ja
kiikuttelisi polvillaan.

SANTRA. (huoahtaa syvään, luoden silmänsä taivaaseen päin).

VILLE. Eikä ole mitään pakottavaa syytä, joka teidät vaatisi pappilaan
menemään?

SANTRA (jälleen huoahtaen). Ei ole, ei.

VILLE, Oikein minun teitä jo sääliksi käy. Eipä siis auttane muu kuin
että minä tarjoudun puhemieheksi.

SANTRA. Mitä minä kuulen? (Ihastuen kovin.) Oikein sydän nousee
kurkkuun pelkästä ilosta. Laulanko minä jo »Koko maailm' iloit' mahtaa?»

VILLE. Ei ihan vielä. En varmasti lupaa mitään.. Mutta parastani koetan
joka tapauksessa.

SANTRA. Koettakaa, koettakaa, kultaseni! Minulla on kirstun pohjalla
muutamia seteleitä. Ne lupaan vaivoista ja vehnäskahvit aina kun Ville
talossa käy, jos vain kaikki luonnistuu.

VILLE. Kiitoksia vain etukäteen.

SANTRA. Mutta pahin paikka se on sen Sannan kanssa. Se olisi ihan
ensimmäiseksi saatava pelistä pois.

VILLE. No, eiköhän sitä saada yhteisvoimin.

SANTRA. Että millä viisiä?

VILLE. Tehän, naiset, olette itse kovin kekseliäitä. Santra miettii
parhaimman keinon ja ilmoittaa, sen sitten minulle kahden kesken.

SANTRA (huoahtaen taas). Kunpa tulisi apu ylhäältä.

VILLE. Alhaalta — tuolta sammumattomasta tulesta — ne parhaat keinot
pahalle aina löytyvät.

SANTRA (painaen päätään molemmin käsin). Tämä on sitä hyvän ja pahan
ikuista taistelua. Ihan minulle jo nousee hiki päähän.

VILLE. Niin minullekin — siitä suuresta vastuusta, jonka näin päälleni
otan.

SANNA (tulee). Ei; en löydä miestä mistään. (Teeskennellysti.) Kah,
muitahan täällä onkin! (Nyökäyttää hyvin koppavasti päätään Santraan
päin.)

SANTRA (tekee hyvin armollisen päännyökkäyksen hänkin ja kääntää
kasvonsa pois). Muita tänne todellakin näkyy tulevan.

VILLE. Vai ei isäntää näy? Kyllä minun sitten täytyy lähteä häntä
todenperään metsästä etsimään. Emännät kai odottavat täällä sen aikaa?

SANNA (vihjaten Santraan päin). Toinen saisi lähteä täältä pois.

SANTRA (vihjaten Sannaan päin). Turhaan se tänne on tullutkin.

VILLE. Meillä kyllä vielä riittää puheenaihetta emäntien kanssa, niin
että — (Pujahtaa ulos.)

SANNA ja SANTRA (jäävät istumaan toinen toiselle, toinen toiselle
seinustalle; pitkähkö äänettömyys, mutta äkäisiä silmänmuljauksia
kummaltakin puolen).

SANTRA (ottaa esille virsikirjansa ja selailee sitä ikäänkuin etsien
sopivaa virttä laulaakseen).

SANNA (puolikovaa itsekseen). Joko tuo todenperään taas rupee
hoilottamaan?!

SANTRA (vastaa samoin, mutia kuin omille ajatuksilleen). Mikäs estäisi,
mikäs estäisi?

SANNA (edelleen kuin itsekseen). Minäpä käyn kahvia keittämään. (Nousee
ja menee uunin luo puuhaamaan.)

SANTRA (puhuu jälleen edelliselle, mutta ikäänkuin itsekseen). Ei ole
pyydetty, saatikka käsketty.

SANNA (hermostuen). Ei tätä kaikille tarjotakaan.

SANTRA (myöskin rauhattomana paikallaan). Ei ole vielä uutta emäntää
taloon otettu.

SANNA. Mutta kohta otetaan.

SANTRA. Kohta, kohta, hyvin kohta! (Melkein mielihyvillään härnäten.)
Ihan se jo tulossa on.

SANNA (samoin). Mitäs jos jo tuvassakin olisi?

SANTRA (samoin). Ja paikallaankin jo istuisi?

SANNA (ällistyen ja kiukustuen). Häh?

SANTRA (levollisesti). Sanoin vain, että ehkä se täällä jo
paikallaankin istuu.

SANNA (tuijottaa kotvan Santraan ja purskahtaa sitten äänekkääseen,
pitkään, mutta vihaiselta kuulostavaan nauruun, jota lopulta
hillitäkseen istuutuu entiselle paikalleen). No, jo minä jotakin
kuulin, jo minä jotakin kuulin! Ettäkö puoiihassut körttiläisetkin
naimisiin joutuisivat? Olisi piru silloin todenperään jo voitolla tässä
maailmassa ja tässä seurakunnassa, varsinkin tässä Torasalon kylässä.

SANTRA (mielihyvillään siitä, että on saanut Sannan kiukustumaan).
Minäpä en olekaan pirulle täällä virsiä veisannut.

SANNA (hypähtäen ylös). Nyt minä jo nousen.

SANTRA (edelleen levollisesti). Sopii samalla mennä pellollekin.

SANNA (osoittaen ovea kohti). Tuosta on viisi hirttä poikki sinullekin,
senkin — — —

SANTRA. Et ole täällä käskijänä.

SANNA (polkien jalkaansa). Vai joko minä tukkaasi tartun?

SANTRA. Kynnet on minullakin.

SANNA (on jo juosta yli lattian, mutta hillitset itseään ja palaa
paikalleen). En viitsi mokomassa tunkiossa näppiäni liata.

SANTRA (joka on noussut seisomaan ikäänkuin puolustautuakseen). Parasta
mennäkin ensin kaivolle niitä pesemään ennenkuin minuun kajoaa.

SANNA (kuiskaten, kähisten). On siinä pirussa sisua!

SANTRA (tyynesti vihjaten). On siinä, on siinä! Pirussa on aina sisua.
Ja sitä kun palvelee, niin kyllä sisu kasvaa.

SANNA. Joko taaskin?

SANTRA. Jo, nään mä, jo. Mutta kun Jumalaa palvelee, niin sisu vähenee.

SANNA. Ole saarnaamatta, mokomakin tekopyhä. Itsestään paha pappi
pauhaa. Sietäisi tuota sinun yhä paremmin Jumalaa palvella, niin
vähenisi ainainen kiusantekosi.

SANTRA. Minä koetan sitä joka päivä, ja siksipä minulle menestystä
ylhäältä suodaankin.

SANNA. Menestystä?

SANTRA. Niin, niin: menestystä.

SANNA (hämmästyen vihjauksesta). Mistä ja missä?

SANTRA. Täällä, täällä.

SANNA. Missä — täällä?

SANTRA (alkaen mielihyvillään ja liirutellen veisata virttä »Jo joutui
armas aika» j.n.e.).

SANNA (jälleen kiukustuen). Herra Isä, sen ääntä ja laulua. (Alkaa
kiusaa tehden laulaa »Kultani kukkuu».)

ASARIAS (ilmestyy hetkisen kuluttua ovelle hirttonuora kaulassa).

VILLE (joka pitää nuoran päästä kiinni, päästää sen irti ja jää
eteiseen).

ASARIAS (astuu tupaani). Mikä helvetin möly täällä on? (Laulu lakkaa
äkkiä.)

SANNA (kielevästi Santraan päin). Tuohan se tuossa mölyää, isäntä hyvä,
se eikä kukaan muu.

SANTRA. Itsehän se alkoi Jumalan sanaa pilkata, kun minä laulamaan
rupesin. Uskoo minua nyt, Asarias kulta.

SANNA (syrjään). Kes, kes, mikä mielinkielinen! Ja oikein »Asarias
kulta»!

ASARIAS. Riita pois jo! Ja minunko taloon on jäätävä vai teidän?
Yhdessä emme sovi täällä kaikki kolme olemaan.

SANTRA (nöyrästi). Minä lähden, Asarias kulta, minä. Riitaa en halua.

ASARIAS. Se on ainakin kauniisti sanottu ja tehty.

SANNA (syrjään). Ihan on pelkkää siirappia, koko lintu!

SANTRA (Sannaan päin). Ja jos tuo paremmin sopii tänne jäämään, niin
jääköön! (Asariasta taputellen.) Jääköön, Asarias kulta!

SANNA (koppavasti). Jääkin, kun jätetään eikä noin vain pellolle ajeta,
hah-hah-hah!

SANTRA (Asariakselle), Eihän minua ajeta, ei? Nöyrästi lähden, Asarias
kulta, lepyttääkseni vain.

SANNA (huoahtaen). Sus siunatkoon sitä käärmettä!

ASARIAS. So, so! Joko alkaa taas?

SANTRA, Ei ala, Asarias kulta, ei ala! Minä lähden, lähden, lähden.

SANNA. Ja pysykin sillä tiellä.

SANTRA. Kunnes takaisin tulen. Tulen, tulen.

SANNA, Jos sisään päästetään.

SANTRA. Hyvästi nyt, Asarias kulta! (Kättelee.) Asarias kulta kyliä
sisään päästää, minä tiedän sen. (Mennessään.) Ja sitten taas yhdessä
lauletaan, kun tulen. Tulen, tulen. (Poistuu.)

ASARIAS (joka aina väliin on jotakin kuulumatonta mörähdellyt, istuutuu
penkille pöydän taakse). On siinä Santrassa ainakin hyvä esimerkki
ihmissydämen nöyryydestä.

SANNA (joka Santran lähtiessä koko ajan on käsiään hykerrellyt). On,
on, jos kavaluus on nöyryyttä.

ASARIAS. Kavaluutta sitten kyllä akkaväessä on jos missäkin hahmossa
samoin kuin kateuttakin.

SANNA. Vai niin, vai niin? Jo minä sitten yskän ymmärrän.

ASARIAS. Hyvä on, että sen ymmärtää.

SANNA (nyrpeillään, ikäänkuin lähtöä tehden, mutta malttaa mielensä).
Keitetäänköhän isännälle kahvi?

ASARIAS. Ei keitetä.

SANNA. Eikä vieraallekaan?

ASARIAS. Ei kellekään.

SANNA (hetken kummissaan katseltuaan Asariasta). Sitten joutanen
ininäkin lähtemään.

ASARIAS. Mitenkä vain.

SANNA (kuin edellä). Taidanpa todenperään nyt jo saada toivottaa
isännälle onnea?

ASARIAS (töllistäen Sannaan). Häh?

SANNA (vitkastellen), Niin, älkää panko pahaksi, mutta siltä se tuon
käärmeen suusta äsken kuului.

ASARIAS (ponnahtaa ylös, lyöden kämmenensä pöytään). Että mikä kuului?

SANNA (ilkeästi). Sitähän se vain näkyi tuo Saurénskan jäte kehaisevan,
että — — —

ASARIAS. Että — puhu suus puhtaaksi, taikka sieppaan hangon!

SANNA (tokaisee), — että hänestä tulee tämän talon emäntä.

ASARIAS (miettii kotvasen tuijottaen Sannaan). Entäs jos sitten
tuleekin?

SANNA. Jas-soo?! No, nyt minä sen kuulin ja isännän omasta suusta.
Sitten minulla täällä ei ole enää mitään tekemistä. (Pyörähtää ovelle.)
Hyvästi vain!

VILLE (töytää ovella häntä vastaan). Kas! Ihan suuhuni tuppaa. Mihinkäs
niin kiire?

SANNA. Pois, pois!

VILLE. Eihän nyt toki. (Pidättää häntä käsipuolesta.)

ASARIAS (nousten seisomaan pöydän takana). Anna sen mennä!

SANNA. Siinä sen kuulitte.

VILLE (käännyttäen Sannan). Isäntä vain laskee leikkiä. Ollaan me
täällä. Minulla onkin emännän kanssa vielä vähän haasteltavaa.

SANNA (taipuen). No, jos niin —

ASARIAS. No, jos niin — saatan minä tästä lähteä tieltä pois.

VILLE. Vaikka tupakammariin siksi aikaa.

ASARIAS. Vaikka hiiden kattilaan, kunhan vain rauhaan pääsen. (Menee.)

SANNA. Että mitä nyt sitten?

VILLE. Kuulkaas nyt! Nyt on asia selvä.

SANNA. Sen tiedän ja näen kyllä itsekin: toinen tänne on valittu minun
paikalleni.

VILLE. Mutta Tossavaisen Sannan minä sittenkin vien Asarias Pölläsen
kanssa pappilaan.

SANNA. Enkä lähde.

VILLE. Kuulutuksenko ottoon ette lähtisi?

SANNA. Mitäs peliä tämä sitten on?

VILLE. Kiusantekoa vain sille toiselle.

SANNA. Ettäkö ihan uskoa pitäisi?

VILLE. No, ei ole pakko, ellei haluta. Sitten minä jätän asian ajamisen
siihen.

SANNA. Enhän minä nyt sentään ihan jyrkästikään ole kieltänyt.

VILLE. No, ei sitten joutavia jaaritella. Tässä jo vähemmälläkin väsyy.
Santra on hylätty, pellolle ajettu ja tuvasta lähtenyt. Kelpaako lähteä
pappilaan vai ei?

SANNA. No, sinnehän minä olen jo joka yö unissanikin ollut matkalla.

VILLE. Sitähän minäkin. Päivästä annan tiedon, milloin meidän kaikkien
sopii rovastin luona tavata.

SANNA. Ihanko todenperään nyt sitten uneni toteutuvat?

VILLE. Ihan, ellei hevonen vain ojaan kaada ja henki lähde.

SANNA. Mitäs minä nyt sitten teen? Ihan on pää sekaisin.

VILLE. Menee vain kotiinsa.

SANNA. Hyvästelemättäkö — sen äskeisen ryöpyn jälkeen?

VILLE. Se on jo anteeksi annettu — etukäteen. Muut lystit tulevat kyllä
perästäpäin kuin jälkiruoka ainakin.

SANNA. Sus sentään! (Pyörii eikä oikein tiedä, missä ovikaan on.)

VILLE. Tuossa, tuossa on ovi!

SANNA. No, hyvästi, Ville hyvä! Mutta enhän minä edes ole kiittänytkään.

VILLE (kätellen). Kiitoksia vain kiittämästä. — Parasta kurkistaa vielä
tupakammariin, etteivät kyyhkyset siellä liian kauan kuhertelisi.

SANNA. Olikos se luuttu vielä siellä?

VILLE. Saurénskan Santra? Sinne kai se meni.

SANNA (seisoo kotvan suu auki, kauhun ilme kasvoillaan, ja pyörähtää
sitten sanaakaan sanomatta ulos).

ASARIAS (tulee häntä vastaan eteisessä, jonka ovi jää auki).

SANNA (eteisessä, päästäen syvän ja pitkän helpotuksen huokauksen).
Jumalan kiitos! Tässähän minä sittenkin vielä saan kätellä ja
hyvästellä ja kiittää kaikesta.

ASARIAS (kätellen). Hyvästi vain ja kiitoksia vain kiittämästä, vaikka
ei kestä kiittääkään. (Tulee tupaan ja vetää oven kiinni, kiertää
lukkoon, vieläpä vetää salvankin kiinni). Jokohan sitä nyt noista
rauhaan pääsee?

VILLE. Et pääse. Vielä on paljon edessäsi.

ASARIAS. Taitaa olla. Mutta nähnytpähän olet, Ville, nyt, missä
ahdistuksessa minä miesparka tässä matoisessa maailmassa elän.

VILLE. Olen nähnyt. Ja kovin sinua säälin. Mutta nyt on pelastuskin
kohta lähellä, kun minä käyn sinua auttamaan.

ASARIAS. Olethan sinä koko mestari, mutta voinkohan nytkään sinuun
luottaa?

VILLE. Pääni on panttina. Olet jo tarpeeksi kärsinyt.

ASARIAS. Ja mitä aiot yrittää?

VILLE. Puhemiehenä vien molemmat henttusi samalla kertaa rovastin
pakinoille, ja sinä tulet ylkänä mukaan. Eikö niin?

ASARIAS. Kyllä minä sen ensimmäisen reissuni sinne sinun ja Annin
kanssa vielä hyvinkin muistan, mutta ilmanpas minä jäin.

VILLE. Mutta noista kahdesta et huoli sinä enkä minä. Heidät kyllä
Saxbäcki pehmittää, kun minä hänelle asian selvitän. Ja sinä pääset
vitsauksistasi ainiaaksi.

ASARIAS. Ellet vain jotakin vierasta akkaa minulle toimita kujeellasi?

VILLE. Ei ole semmoista tiedossani toistaiseksi ainakaan.

ASARIAS. Mutta jos sen teet, niin kuusenoksasta riippumasta silloin
Asarias Pölläsen löydät.

VILLE. Rauhan taloosi toimitan, niin että Kaisaa saat rakastaa ja
muistella kuolemaasi asti.

ASARIAS. Ja Sirkkaa?

VILLE. Ja Sirkkaa, jos vain itse pidät huolen siitä, että lapsettomaksi
jäät.

ASARIAS. Tuohon käteen sitten!

VILLE (paiskaa kättä). Tuohon! Kaikki yhdessä pappilaan lähdemme.

ASARIAS. Kaikki lähdemme.

VILLE. Ja sielläkös se lysti alkaa akkojen kanssa, hah, hah, hah!

ASARIAS. Voineepa tulla lysti.

VILLE. Niin että vähän surusi ja ikäväsi unhotat.

ASARIAS. Eipä se haittaa, hih-hih-hih, sekään.

(Ovea koetetaan ulkoa avata.)

VILLE. Siellä on joku ovella, varmaankin kuuntelemassa ollut.

ASARIAS. Senkin mesopotamialaiset! Eivät vieläkään ole lähteneet.
(Menee ovelle ja kysyy tiukasti.) Kuka siellä?

SANNAN ÄÄNI (eteisestä). Onko isäntä kotona?

VILLE. Se on Sannasi.

ASARIAS (vastaa tylysti). Ei ole.

SANNAN ÄÄNI. Eikö saisi hiukkasen tavata?

ASARIAS (kuin edellä). Ei saa.

VILLE (kuiskaten). Sano: pappilassa nousevalla viikolla!

ASARIAS. Pappilassa nousevalla viikolla.

SANNAN ÄÄNI. Hyvä on, hyvä on!

VILLE, Näetsen, kuinka se sinussa kiinni riippuu. Ei höllitä vähällä.

ASARIAS. Ei höllitä, pakana, ei.

VILLE (ikkunaan katsahtaen). Mutta jopas on pihalla.

(Ulkoa alkaa kuulua Sannan ääni, joka laulaa »Kukkuu, kukkuu, kaukana
kukkuu».)

ASARIAS. Laulaa vielä, peijooni, mennessään.

VILLE. Hyvissä toiveissaan!

(Perältä alkaa kuulua Santran ääni, joka laulaa »Jo joutui armas aika»
j.n.e.)

ASARIAS. Näetsen! Vielä toinenkin!

VILLE. Tupakamarissa on ollut piilossa.

ASARIAS. Voi sun herran pieksut! Jumalinen Santrakin!

VILLE. Sitä se maallinen rakkaus saa aikaan.

ASARIAS. Pian siis, Ville, vain pappilaan — rovastilta apua saamaan!

VILLE. Pappilaan, pappilaan, ei tässä muu auta.

ASARIAS. Ei muu kuin rovasti tahi — hirttonuora.




TOINEN NÄYTÖS


Rovastin virkahuone. Peräseinässä eteisen ovi. Kummallakin puolen
sitä isot kaapit. Vasemmalla: etualalla ovi sisähuoneisiin; keskellä
sohva, jonka edessä soikea pöytä; peränurkassa piippuhylly; seinällä
raamatullisia ja piispain kuvia. Oikeassa seinässä kaksi ikkunaa,
niiden edessä nurkasta nurkkaan ulottuva pitkä musta pöytä; pöydällä
kasoittain kirkonkirjoja; pöydän edessä pari tuolia.

ROVASTI (istuu syrjittäin pitkän pöydän ääressä, pitkävartinen piippu
hampaissa; nauraa makeasti). Hah-hah-hah-hah! Vai semmoista se on, se
Asarias Pölläsen elämä nykyään?

VILLE (istuen tuolilla, toisen kaapin edessä, peräseinän puolella).
Semmoiseksi se hänelle on käynyt, arvoisa rovasti.

ROVASTI. Oikeinhan sitä sitten on sääli.

VILLE. Sääli on. Varsinkin kun se sitä Kaisaansa niin kovasti suree.

ROVASTI. Kukapa sitä olisi Pölläsestä uskonut. Minä luulin häntä
nuorempana hyvinkin kevytmieliseksi mieheksi. Vielä kevytmielisemmäksi
kuin yksinkertaiseksi luulin.

VILLE. Ei se ole oikeastaan kumpaakaan, herra rovasti. Jumala tosin ei
ole hänelle suurta ymmärrystä antanut, mutta sen sijaan hyvin hellän ja
rakastavan sydämen.

ROVASTI. Niin, niin. Ja uskollisen mielen.

VILLE. Niin justiinsa. Ei se lakkaa, näemmä, sitä vaimovainajatansa
koskaan muistelemasta.

ROVASTI. Eikä siis uuteen avioonkaan aio?

VILLE. Ei näy tahtovan, vaikka sillä kyllä ottajia olisi ihan
sylikaupalla.

ROVASTI. Ha-hah-hah! Vai ihan niitä on sylikaupalla?

VILLE. Tietäähän sen akkaväen naimahalun jo ensimmäisestä Eevasta
alkaen. Miehelle pääsyhän se on niiden korkein pyrkimys tässä elämässä,
eikä niitä mikään harmita niinkuin vanhanpiian nimi, olkootpa ne
viallisia ruumiin taikka sielun puolesta.

ROVASTI. Vai on se Saurénskan Santra sitten myöskin niin vielä sen
maallisen rakkauden pauloissa kiinni?

VILLE. Aivan yhtä paljon kuin Tossavaisen Sannakin. Mutta ne ne
oikeastaan sen Pölläsen talon ja isännän sydämen omistusoikeusasiassa
ovat vain ensimmäisiä saamamiehiä — omasta mielestään.

ROVASTI. Hah-hah-hah! Vai ahdistavat sitten miesparkaa useammatkin?

VILLE. Niin kuuluvat tekevän. Puoli tusinaa ainakin mainitaan, mutta
kuka niitä kaikkia luetella ilkiää.

ROVASTI. No, jo nyt sitä maailmassa jotakin kuulla pitää! Ja kaikkeen
sitä vielä pitää pappisvirassaan joutua: suojelemaan leskimiestä
tungettelevilta naimahaluisilta naisilta.

VILLE. Niin, kyllä se on jo maailma ihan ylösalaisin. Mutta eihän sitä
voi Asarias-raukkaa ilmankaan jättää.

ROVASTI. El voi, ei voi.

VILLE. Ja omituinen puhemiehen toimihan tämä oli minullakin. Ei ole
taitanut rovastin luona ennen tämäntapaista puhemiestä käydäkään?

ROVASTI. Ei ole, ei — hah-hah-hah!

VILLE. Jotta sattuu sitä vähän lystiä vakavienkin asiain väliin.

ROVASTI. Sattuu, sattuu, hah-hah-hah! Mutta vakavasti minä otan
tämänkin asian, sen saavat kaikki kuulla.

VILLE. Niinkuin pitääkin, että apu lähtisi. Senpä tautta minä uskalsin
rovastin pakeille tullakin, vieläpä tuoda asianosaiset mukaani.

ROVASTI. Vai ovat ne jo täällä?

VILLE. Sen Sannan kanssa tulin minä. Asarias on perässä tulossa sen
toisen kanssa.

(Peräovea raotetaan, ja Sanna näkyy kurkistavan sisään.)

ROVASTI (ovelle päin). Kuka siellä?

SANNA (vetäytyy pois ja painaa oven kiinni).

VILLE. Se oli se Tossavaisen Sanna. Ei malta, näämmä, odottaa.

ROVASTI. Mutta me odotamme siksi, kunnes kaikki ovat täällä. (Nousee.)

VILLE. Aivan niin, herra rovasti.

ROVASTI. Minulla on sillä välin vähän muita asioita toimitettavana.
Ville istuu nyt sen aikaa täällä tahi tuolla ulkona kuistikon penkillä.

VILLE. Kyllä, herra rovasti. Ei tässä jäniksen selässä olla.

ROVASTI (poistuu vasemmalle).

SANNA (kurkistaa jälleen peräovesta sisään). Poisko se meni?

VILLE. Pois. Sanna tulee vain sisään!

SANNA (hiipii sisään ja puhuu salaperäisesti kuiskaten). No? Mitä se
Kapsäkki sanoi? Suostuuko?

VILLE. Ensin kyllä pani vastaan, mutta sitten alkoi taipua.

SANNA (mielihyvillään käsiään hykertäen). Vai alkoi taipua? Vai alkoi?

VILLE. Tahtoo vain kuulla sulhasen ajatuksen asiasta.

SANNA. Ähäs! Milläs Ville sen taivutti?

VILLE. Sanoin, että on vähän niinkuin pakko panna kuulutuksiin.

SANNA. Sus sentään! Mutta enhän minä semmoiselta näytä.

VILLE. Eipä ei, mutta parastaanhan puhemiehen koettaa pitää, että asia
menestyisi.

SANNA. Onhan se sitäkin, mutta ei se Asarias sitä myönnä.

VILLE. Milloinkas mies —? Mutta missähän se viipyy?

SANNA. Olisihan sen jo pitänyt keritä.

VILLE. Olisi. Ellei vain perääntyisi.

SANNA. Saattaa se jos mitä.

VILLE. Saattaapa, saattaa. Vaikkapa toisenkin tuoda mukanaan.

SANNA. Voi, voi! Ei saa sanoa! Ihan alkaa pyörryttää. (Pitelee
päästään.)

VILLE. Mennään sitten ulos, mennään!

SANNA. Eikös Ville olekaan varma, että kaikki käy hyvin?

VILLE. Eiväthän taivaat ja maatkaan pysy. Mutta kuinka niin?

SANNA. Ehtisi tästä vielä kokonaan kotiin lähteä.

VILLE. Silloinhan minä jo rovastin silmissä petkuttajaksi joutuisin ja
ihmisten silmissä narriksi.

SANNA. Niin, niin. No, ei tästä sitten enää mihinkään pääse.

VILLE. Ei pääse, ei ennenkuin rovasti on sanansa sanonut. (Kuuntelee.)
Mutta nytpä taitaa jo rattaiden kolinaa kuulua. Nyt se sulhasmies tulee.

SANNA. Minä lähden vastaan.

VILLE. Eihän toki. Se on puhemiehen tehtävä. Istuu nyt täällä vain ihan
rauhassa sillä aikaa! (Pujahtaa ulos.)

SANNA (yksin; istuutuu luolille ja hokee itsekseen vähän väliä).
Vai rauhassa? Vai rauhassa? (Sitaisee huiviaan ja hellittää taas,
pyyhkii hikeä kasvoiltaan ja painaa kämmenellään sydäntään.) Ihan
tuntuu, kuinka se lyö. (Nousee paikaltaan ja istuutuu taas.) Kauanhan
se viipyy. Missä viipyneekin! (Pitkä odotus. Heiluttelee ruumistaan
levottomana.) Tämmöistäkö se on, sen naimisen esimaku? (Perältä kuuluu
kolinaa.) Nyt, nyt, nyt se vihdoinkin tulee!

ASARIAS (tulee).

SANNA (nousee). Jumalan kiitos!

ASARIAS. Täällähän sitä, nään mä, jo ollaan.

SANNA. On jo kauan oltu ja odotettu. Oikein sydän kurkussa olen
odottanut. Terveeks! (Kättelee Asariasta.)

ASARIAS. Terveeks! Mitäpä sitä nyt niin —? Vai peioittaako?

SANNA. Vielä häntä kysyy! Tämmöinen suuri ja juhlallinen hetki ihmisen
— varsinkin vaimoraukan elämässä!

ASARIAS. Suurihan se on hetki tulossa, suuri ja juhlallinen.

SANNA. Oikein korva kuulee, kuinka sydän lyö.

ASARIAS. Eiköpähän tuo taukone kohta lyömästä.

SANNA. Eiköpähän rauhoitu, kun rovasti tulee ja —

ASARIAS. Silloin se varmasti, kun asia ratkeaa.

SANNA. — ja se Ville. Senhän sen pitäisi olla mukana puhemiehenä.
Muuten voi kaikki mennä myttyyn.

ASARIAS. Kyllä hän aikanaan tulee. Se se paremmin kaikki selvittääkin.

ROVASTI (tulee vasemmalta).

SANNA (tuupaisten Asariasta kylkeen, kuiskaten). Tuossa onkin jo
rovasti.

ASARIAS (kumartaa ja Sanna niiaa syvään).

ROVASTI. Hyvää päivää! Hyvää päivää! (Menee kättelemään.) Asarias
Pöllänenhän se on Torasalosta?

ASARIAS. Se sama. Tunteehan rovasti ja muistaa?

ROVASTI. Kyllä, kyllä, oikein hyvin. — Ja tämä vaimoihminen? Eikös se
ole se tunnettu Saurénskan Santra?

SANNA (kimmahtaen). Jessus sentään, ei ole, ei! Ei semmoisen huonon
ihmisen arvoinen likimainkaan koskaan tässä maailmassa. Sanna
Tossavainen minä olen, hyvä herra rovasti.

ROVASTI. Vai niin? Sanna Tossavainen! Aivan oikein! Tunnen, tunnen
semmoisenkin nimen. Hyvin tunnettu se on sekin. Mutta nyt minun pitää
paikalla antaa Sannalle pieni varoitus...

SANNA. Herra Jesta! Mistä?

ROVASTI. Ensiksikään ei saa turhaan lausua Jumalan nimeä.

SANNA (puolikovaa, hämillään). Milloinkas minä olen sen tehnyt?

ROVASTI. Kahdesti jo — tässä puhuessamme.

SANNA. Jes — (painaa suutaan) sentään!

ROVASTI. Kas niin! — Ja toiseksi: ei saa parjata lähimmäistään,

SANNA. Jokos minä senkin ehdin tehdä?

ROVASTI. Kuulihan Asarias Pöllänenkin?

ASARIAS. Joo, herra rovasti. Omin korvin kuulin.

SANNA. Santraako, vai, parjasin? Mutta tottahan minä vain puhuin. Sen
tuntee koko maailma.

ROVASTI. Meitä ei ole luotu lähimmäistemme tuomareiksi, ja yksi on
vain, joka tuntee hyvyytemme ja huonoutemme, sanalla sanoen, meidän
sisällisen arvomme.

SANNA (mutisten). Näkeehän paljon ihmissilmäkin. Missähän se Ville
viipyy? Sekin tietää siitä jos mitä.

ROVASTI. Hän on jo puheillani käynyt ja kaikki asiat selittänyt. Muita
ei tarvitse enää tähän sekoittaa, kun kerran olette luokseni tulleet.

SANNA (suulaasti). Tahdoin vain itseäni puolustaa, herra rovasti.

ROVASTI (vihastuen). Suu kiinni!

SANNA. Saattaahan senkin pitää.

ROVASTI (polkien jalkaansa). Suu kiinni, sanoin minä.

ASARIAS (polkien myöskin Sannalle jalkaansa). Suu kiinni, sanoi rovasti.

SANNA. Mitä siinä turhaan huutaa?! Pysyy se kiinni vähemmälläkin.

ROVASTI, Sitä sisua! Sitä sisua!

ASARIAS. Oikein pirullinen sisu! Siinä sen rovasti itse näkee ja kuulee.

SANNA (itku kurkussa). Mitäs te ärsytätte? (Pyyhkii silmiään.)

ROVASTI. Ja vielä aviovaimoksi pyrkii, jonka pitäisi olla hellä ja
lempeä.

SANNA. En minä (itkeä nyyhkyttää) tämmöinen olekaan arkielämässä, kun
vain saan olla rauhassa. (Asariaksen puoleen.) Enhän, enhän?

ASARIAS. Olenhan tuota jo jos jotakin nähnyt ja kuullut.

SANNA. Mutta aina myös anteeksi antanut. Aina minä olen anteeksi
saanut, enkös?

ASARIAS (viivytellen). No.

ROVASTI. Se todistaa vain Pölläsen hyvää sydäntä, ei muuta.

SANNA. Siksihän minä, hyvä herra rovasti, häntä niin armottomasti
rakastankin.

ROVASTI. Hah-hah-hah! Vai niin? Vai niin?

ASARIAS (nauraa kouraansa).

SANNA. Mitä siinä nauraa?! Pitäisihän tuon nyt todistaa minunkin hyvää
sydäntäni — eikö niin, herra rovasti? — kun minä hänet niin mielelläni
miehekseni ottaisin.

ASARIAS (itsekseen mutisten). Voi sun turkanen, mitä kaikkia se nainen
ilkiää!

ROVASTI, Minun on vielä tehtävä yksi kysymys Sannalle.

SANNA. Tehkää vain.

ROVASTI. Sanoopas minulle: onkohan maailmassa naisihmistä, joka ei
olisi yhtä hyväsydäminen ja mielellään ottaisi miestä?

SANNA. Ei ole, ei. Niinkuin ei ole semmoista miestäkään, joka ei
mielestään kelpaisi vaikka mille naiselle.

ASARIAS (mutisten). Senkin suupaltti!

ROVASTI. Se oli hyvä vastaus — oikein paikalleen osunut. — Minä kysyn
sitten Pölläseltä, mitä hän siitä meinaa. Luuleeko Pöllänen kelpaavansa
mieheksi tälle Sanna Tossavaiselle?

ASARIAS. En luule, herra rovasti. En kelpaa. Yhtä vähän kuin hänkään
kelpaa minulle vaimoksi.

ROVASTI. No, siinä sen kuulimme. Siinä on heti yksi mies, joka omasta
mielestään on kelvoton, hah-hah-hah!

SANNA (ällistyen). Mitä siinä perääntyy? Enhän minä niin meinannut.

ROVASTI. Pöllänen siis on antanut suoraan kieltävän vastauksen?

ASARIAS (kumartaen). Joo, herra rovasti.

SANNA (tarttuen Asariaan käsivarteen). Eihän, eihän nyt toki? Mitä
sitä nyt noin suuttuu? En minä sillä lailla meinannut. (Rukoilevasti.)
Anteeksi! Minä pyydän anteeksi. Minä koetan olla nöyrä ja kiltti ja
alistuvainen, kuolemaan asti.

ASARIAS (tempaisten itsensä irti Sannan käsistä). Päästää jo taikka!

ROVASTI. Hiljaa! Hiljaa! Sanna saa mennä ulos.

SANNA (kiukkuisesti). Enkä mene.

ROVASTI. So, so, so!

SANNA. Mitäs se rimpuilemaan rupee suotta aikojaan. (Itku kurkussa.)

ASARIAS. Herra rovasti! Minä en ole uusiin naimisiin aikonutkaan. Tuo
se vain on kiusaksi käynyt tielleni.

SANNA. Vai kiusaksi? (Itkien.) Kukas se on puhemiehen kautta minua
kosiskellut, häh?

ASARIAS. Joku toinen, vaan en minä.

SANNA. Vai joku toinen? Kutsutaanpas se Ville tänne.

ASARIAS. Kutsutaan vain!

ROVASTI. Kutsutaan Ville Vilkki sisään. Sanna menee itse häntä
kutsumaan!

SANNA (yhä itkusuin). Enkä mene.

ASARIAS (ärjäisten). Toteltava on, kun rovasti käskee.

SANNA. Nyt minä pyörryn. (Hoiperrellen ovelle.) Jos kuolen — niin se
on — teidän syynne — teidän syynne. (Avaa oven ja kaatuu ulospäin
lattialle.)

ROVASTI. Joko se todenperään —?

ASARIAS. Vielä mitä! Olevinaan vain on pyörryksissä. Kyllä minä sen
tunnen.

ROVASTI. Vai on se semmoinen? No, on niitä jos jonkinlaisia.

ASARIAS. On. Ja hyvä, että rovasti tämän konstit itse sai nähdä.

VILLE (ovella, tuuppien Santraa sisään). Menee nyt, menee nyt vain!

SANTRA (tulee selin ja ujona sisään).

VILLE (jää ulos ja painaa oven kiinni).

(Ulkona kuuluu kotvan Villen ja Sannan kovaäänistä puhelua, Villen
estäessä Sannaa pääsemästä uudelleen sisään.)

ASARIAS. Tuossapa tulee jo se toinenkin.

ROVASTI. Jaha! Jaha! Tässähän on Saurénskan Santra. (Kättelee.)

SANTRA (niiaa ääneti hyvin syvään).

ROVASTI. No, mitäs asiaa Santralla nyt sitten oikein minulle on?

SANTRA (kuin lapsi ujostellen). Tietäähän sen arvoisa herra rovasti jo
itse sanomattanikin.

ROVASTI. Mistä minä —? Vähäkös täällä asioilla käydään?

SANTRA. Eikös se tämä tässä (vilkaisten Asariakseen) ole sitä
selittänyt herra rovastille?

ASARIAS. Näetsen, kuinka se kiemailee. Niin on lakea kuin lammas.

ROVASTI. Olenhan minä kuullut Santran ahkerasti käyneen Pölläsen luona.

SANTRA. Ahkerasti olen käynyt, hyvin ahkerasti. Lohduttelemassa olen
käynyt; virsiä on yhdessä veisattu. Sanaa on ahkerasti harjoitettu.

ASARIAS (mutisten). Enemmän kuin tarpeeksi.

ROVASTI. Niin, onhan Jumala Santralle ääntä antanut. Olen sen
kirkossakin kuullut.

SANTRA. Onhan sitä minulla vähän semmoista äänen pirinätä.

ASARIAS. Totta on: Pirinätä on ollut, mutta paljon porinatakin.

SANTRA. Totta on, herra rovasti, että on porinatakin syntynyt, sitä en
kiellä, mutta se on toisesta lähtöisin, ei minusta.

ROVASTI. Kenestä sitten?

ASARIAS. Ei suinkaan minusta? Minulla ei ole ääntä enemmän kuin
huhkajalla.

SANTRA. Ei Asariaksesta, ei, Asarias kulta. Toisesta, toisesta! Toinen
sen on synnyttänyt. Se, joka tiellemme aina tuppautuu. Se, joka täällä,
näen mä, vielä äskenkin oli juonittelemassa minua vastaan.

ROVASTI. Siis se Tossavaisen Sanna?

SANTRA. Se, se!

ASARIAS. Nehän ne ovat aina kuin kaksi kukonpoikasta toisiltaan silmiä
puhkaisemassa.

ROVASTI. Ja sillä lailla te Pölläsen kotirauhaa yhdessä häiritsette?

SANNA. En minä, rovasti hyvä, en minä. Meidän välit, Asariaksen ja
minun, ovat oikein hyvät, niin hyvät ja lämpimät, että oikein —

ASARIAS. Osaa sekin selittää!

ROVASTI, Mitäs Pöllänen sanoo?

ASARIAS (äkäisesti). Ettei meillä ole välejä niin mitään, ei lämpimiä
eikä kylmiä, ettei meillä mitään välejä ole koskaan ollutkaan ja etten
minä mistään väleistä milloinkaan väiltäkään. Niinpä on parasta olla
rovastille valehtelematta.

SANTRA (hätääntyen ja koettaen rauhoittaa Asariasta). Hyväinen aika,
Asarias kulta! Enhän minä mitään semmoista pahaa tarkoittanut. Hyi
sentään! Eihän sitä rovastikaan sillä lailla ymmärtänyt. Nythän Asarias
pilaa yhteisen asiamme kokonaan.

ASARIAS (kuin edellä). Minkä yhteisen asian, häh?

ROVASTI. Niin, mikä se asia lyhyesti sanottuna on?

SANTRA. Hyvä ihme! Pitääkö minun se sitten itse sanoa rovastille?

ASARIAS. Kenenkäs?

ROVASTI. Ja parasta on Santran selittää kaikki perinpohjin,
kiertelemättä ja mitäkään salaamatta. (Istuutuu kuuntelemaan,
pyöritellen peukaloitaan.) Kas niin!

SANTRA. No, en minä salaa sitä, arvoisa herra rovasti, että minä olen
tätä Asariasta rakastanut jo hyvin kauan, monta vuotta jo.

ASARIAS. Vaikka se vasta Kaisan kuoltua, kuukauden päivät sitten, alkoi
talossa käydä.

SANTRA. Niin, ruumiin pesusta lähtien.

ROVASTI. Ei siis puoltakaan vuotta, saatikka monta vuotta sitten?

SANTRA. Ei, mutta siltä se tuntuu, kun ahkerasti talossa käy ja
uskollisesti pyrkii taloutta hoitamaan.

ASARIAS. Siihen se kyllä on pyrkinyt. Siinä se ainakin toden sanoo.

SANTRA, Niinkuin kaikessa muussakin puhun totta, sillä kristityn
ihmisen ei sovi valehdella.

ROVASTI. Aivan oikein. Santra pysyy siis totuudessa edelleenkin.

SANTRA. Pysyn, herra rovasti, pysyn. — Ja sitten me olemme yhdessä
laulaneet.

ASARIAS. Minä en ole laulanut, sanoinhan sen jo, kun ei minulla ääntä
ole. Kuunnella vain on täytynyt sen alituista ulinata.

SANTRA. Vai on virsien veisuu ulinata? Eihän nyt toki, Asarias kulta?
Eihän, arvoisa herra rovasti?

ROVASTI. Eipä, ei, jos vain oikein hartaudella laulaa.

ASARIAS. Siinäpä se!

SANTRA. Ja niin minä olen laulanutkin. Asariasta lepyttääkseni ja
lohduttaakseni olen aina hänen luonaan laulamassa käynyt.

ASARIAS. Mutta kiusaksi, alituiseksi kiusaksi se on minulle käynyt,
herra rovasti. En saa rauhaa yhtenäkään päivänä enää. Pirutkin
alkaisivat jo tanssia helvetissä, jos he olisivat minun sijassani.

ROVASTI, Kauheita sanoja! Kauheita sanoja!

SANTRA, Hyi sentään! (Tukkien korviaan.) En siedä kuullakaan.

ASARIAS. Anteeksi nyt sanani, arvoisa herra rovasti, mutta semmoinen se
yhteinen asia on.

SANTRA. Ei saa, Asarias kulta, sillä lailla puhua, ja nyt juuri, kun on
kuulutuksen ottoon tultu.

ASARIAS. Kuka on tullut?

SANTRA! Minä — me.

ASARIAS. Ei ole minun kanssani siitä puhettakaan ollut.

SANTRA. Mutta Villen kanssa. Hän on puhemiehenä ollut ja kehoittanut
pappilaan tulemaan, niinkuin on tultukin.

ASARIAS. Vastatkoonkin sitten Ville itse sanoistaan.

ROVASTI. So, so! Turha riidellä, turha riidellä, hyvät ystävät.
Kutsukaamme Ville sisään!

SANTRA. Parasta on.

ASARIAS. Saattaa jo tullakin.

ROVASTI. Niin, nyt on aika saada täysi selvitys asiaan, koskapa tänne
on tuotu samalla kertaa kaksi morsianta yhden ja saman miehen kanssa
kuulutuksiin pantaviksi.

SANTRA. Kaksi? Sekö Sanna sitten on samalla asialla?

ROVASTI. Surkeata, surkeata todellakin, että niin on.

SANTRA. Hyvä ihme! (Painaa käsin ohimoitaan ja alkaa kuin horrostilassa
veisata: »Koskan kaikki päivän' päätän» j.n.e.).

ROVASTI. Ei nyt ole aika laulaa, Santra. (Asariakselle.) Tulkoon Ville
nyt sisään.

ASARIAS. Minä käyn hakemassa. (Menee ulos.)

SANTRA. Voi, hyväinen aika! Voi, hyväinen aika! Ihan tässä hulluksi
tulee.

ROVASTI. Ei nyt näin joutavasta saa noin hullutella! On suuri synti
vajota sillä lailla maallisen himon helmaan. Ja Santra, joka aina minun
mielestäni vain on elänyt kaukana kaikista suruttomista ihmisistä.
Santra kiintyy nyt vielä tuossa iässään katoavan elämän turhuuteen.

SANTRA. Voi, arvoisa herra rovasti. Hyvähän on saarnata muille sen,
joka itse jo on kaikki elämän makeudet kokenut. Mutta ajatelkaas minua
vaivaista!

ROVASTI. Mitäs Santra nyt 'oikein höpisee?

SANTRA. En höpise, en. Vaivainen olen, kun en mitään vielä ole kokenut.
Parastani olen kyllä koettanut, että minäkin vihdoin ihmisten kirjoihin
ja naimisiin joutuisin ettenkä vanhaksipiiaksi jäisi, mutta näin
hullusti näkyy nyt sittenkin käyvän. Voi, voi!

ROVASTI. Mikäs häpeä tuo nyt sitten on, jos naimattomaksi jää?

SANTRA. Häpeä se on, häpeä. Kelvoton ihminen se on, vanhapiika. Toisten
pilkkana vain elää.

ROVASTI. Se ei ole totta. Eikä ole aina kadehdittavaa naimisissakaan
olo, sen voin vakuuttaa.

SANTRA. Sen voi rovasti ehkä tietää, vaan ei sitä, mitä kärsimyksiä
vanhallapiialla voi olla.

ROVASTI. Se on totta. Siinä asemassa en ole koskaan ollut, hah-hah-hah!

SANTRA. Rovasti sitten uskoo minua ja auttaa minua. Se on taaskin vain
tuo Tossavaisen Sanna, joka on tielleni tullut ja kaikki pilannut. Hän
se on tuon Asarias-raukan mielen käännyttänyt, mies kun on niin heikko
ja häälyväinen kuin ruoko virrassa.

ROVASTI. Parasta rauhoittua nyt. Tuo kaikki on vain turhaa puhetta,
pelkkiä riettaan hengen herättämiä saastaisia mielijohteita. Minä
en voi enkä tahdo auttaa semmoisissa inhoittavissa asioissa ketään.
Kuuleeko Santra sen?

SANTRA. Kuulen, kuulen. Voi mua vaivaista! Voi, hyvä ihme!

ROVASTI. Eikä sanaakaan enää näistä asioista! Santra saa mennä.
Hyvästi. (Poistuu vihaisena vasemmalle.)

SANTRA. Joko se meni? (Äkkiä rauhoittuneena ja muuttuneena.) Mutta
minä en mene. Minä istun täällä. (Istuutuu.) Saadaan nähdä, tuleeko
tänne vielä muita. (Alkaa hiljakseen hyräillä virttä »Sen suven
suloisuutta...»)

VILLE (kurkistaa ovesta sisään). Yksinkö täällä ollaankin?

SANTRA, Yksin, yksin. Tulee sisään vain!

VILLE (avaa oven ja työntää Sannan sisään). Menee nyt! Rovasti tulee
kai kohta. (Jää ulos.)

SANNA (tulee sisään). Jassoo? Mitäs Santralla täällä on tekemistä?

SANTRA. Sitä samaa kysyn minäkin.

SANNA. Hevosella olen tuotu ja sisään käsketty.

SANTRA. Niinpä minäkin. Ja odottamaan on pyydetty.

SANNA, Taitaisi kuitenkin olla parasta lähteä täältä ajoissa pois.

SANTRA. Lähtee vain, lähtee vain!

SANNA. Mutta jos lähetetään ja aika kyytiä.

SANTRA. Ei minua, ei minua. Odottamaan on pyydetty.

SANNA. Kukapa olisi pyytänyt?

SANTRA. Se, jolla on valta niinkuin on mieli.

SANNA. Parasta on nyt jo olla kiusaa tekemättä.

SANTRA. Parasta, parasta.

SANNA. Vereni alkaa jo kiehua.

SANTRA. Kah! Vaikkapa pohjaan palaisi. Minusta se on samantekevä.

SANNA. Herra Jestas sentään! Herra Jestas sentään! (Hieroo kämmeniään.)

SANTRA (nauraen Sannan kiukulle). On siinä todenperään siunaamista!

SANNA (polkien jalkaansa). Suus' kiinni jo!

SANTRA. Kes, kesi Sinäköhän se minun suuni tukit?

SANNA. Minä, ja niin, ettei se enää aukiakaan. (Heristää nyrkkejään
Santraa kohti.)

SANTRA (kimmahtaen ylös). Mokomakin ampiainen. (Huuto kasvaa.)

SANNA. Minäkö ampiainen? Ole sinä sitten sontiainen.

SANTRA. Sekin on parempi kuin sinä. (Kaksimielisesti vihjaten.) Ei
ainakaan kakaroitaan ojaan upota.

SANNA. Mitä sanoi? Häh?

SANTRA. En sano enää mitään.

SANNA. Et uskalla, et. Mutta sanopas se vielä kerta, että oikein kuulen!

SANTRA. Tietää se kuuro paljon, vaikkei ole kuulevinaan.

SANNA. Mokomakin isätön maantien kakara. (Sylkäisee kouraansa.) Tpfyi!
Jo minun hyppysiäni syhyy. niin että —

SANTRA (nostaen kätensä silmiensä suojaksi). Se lyö jo. Se lyö jo.
Rovasti! Rovasti!

ROVASTI (tulee vasemmalta). Mitä ihmettä?! Mitä minä kuulen ja näen?
(Huuto taukoaa.)

SANTRA (itku kurkussa). Tuohan se.

SANNA (myös itkusuin). Sehän se itse.

ROVASTI. Ettekö te häpeä, ettekö te häpeä, te naiset, te naiset?

SANNA. Siinä sen rovasti itse näkee, minkälainen se on.

SANTRA. Niin, siinä sen rovasti näkee.

ROVASTI. Kyllä. Varsin hyvin näen, minkälaiset te olette molemmat,
te kyykäärmeitten sikiöt. Näen, minkälaiset sydämet teillä on:
paatuneet, kovat kuin kivi. Riettaan hengen täyttämät ovat sydämenne,
kevytmieliset, kateelliset, pirulliset. Aivan kuin itse Belsebub olisi
niihin asuntonsa ottanut. Ja semmoisilla sydämillä te avioliittoon
pyritte, toinen toistanne panetellen ja parjaten, surevan, onnettoman
leskimiehen rauhaa häiriten, kilvan tunkeutuen hänen taloonsa, niin,
ihan hänen päällensä, kuin takkiaiset häneen kiinni tarttuen. Olette
unhottaneet pyhän aviokäskyn sanat, joka vaatii kaikilta puhtautta,
sydämen ja ruumiin puhtautta. Mutta sitä ei teillä ole, ja sentähden en
voi teille siunausta antaa —

SANNA ja SANTRA (alkavat äkkiä samalla kertaa itkeä ulista).

ROVASTI. Vaiti! Vaiti! Älkää ulvoko siinä! Kuulkaa, mitä teille puhun.

SANNA ja SANTRA (taukoavat jälleen samalla kertaa itkemästä).

ROVASTI. Siunausta, sanoin, en voi antaa, sillä teitä ei ole kukaan
edes pyytänytkään avioliittoon.

SANNA. On, herra rovasti.

SANTRA. Minua on, on.

SANNA. Eipäs, kun minua.

SANTRA. Minua, minua.

SANNA. Eipäs kun minua.

SANTRA. Minua.

ROVASTI. Suu kiinni joi

SANNA. Ville on ollut puhemiehenä.

SANTRA. Asarias sen itse paremmin tietää.

ROVASTI (lyöden kämmenellään pöytään). Suu kiinni, sanoin minä. —
Molemmathan ovat täällä, sekä Pöllänen että Vilkki. Minä kutsun heidät
sisään.

SANNA. Kutsutaan.

SANTRA. Nyt se kuullaan.

ROVASTI (aukaisee peräoven ja viittaa Asariaksen ja Villen sisään).

SANNA (Santralle silmiään muljauttaen). Taitaa jäädä kalamertasi
tyhjänä järveen.

SANTRA. Huonopa taitaa sinunkin onnesi olla — vierailla kalavesillä.

ASARIAS ja VILLE (tulevat ja asettuvat kummallekin puolen Sannaa ja
Santraa).

ROVASTI (asettuen keskelle lattiaa heitä vastapäätä; puhuu
juhlallisella saarnaäänellä). Rakkaat ystävät! Harvinainen lienee
ihmiselämässä, tahtoisinpa sanoa, koko ihmiskunnan historiassa
semmoinen tapaus, joka tänään meillä silmiemme edessä on. Ei ainakaan
minulle, vaikka jo iäkäs ja harmaapäinen olenkin, ole koskaan semmoista
sattunut. Mutta mitäs ei perkele, joka kuin kiljuva jalopeura ympäri
käy ja etsii kenen hän niellä saisi, voi aikaan saada? Nyt hän on
asuntonsa ottanut kahden vaimoihmisen sydämeen ja heidän hahmossaan
ruvennut ahdistamaan viatonta, surevaa leskimiestä, joka uskollisesti
vaimovainajatansa kaipaa eikä uutta aviokumppania itselleen halua. Eikö
niin, Asarias Pöllänen?

ASARIAS (kumartua). Joo, joo!

ROVASTI. Minkä myös Ville Vilkki todistaa voi. Eikö niin?

VILLE (kumartaen). Aivan niin, herra rovasti.

SANNA, Se ei ole totta.

SANTRA. Ei ole totta, ei.

ROVASTI. Kummallista! Kerrankin näytte olevan yhtä mieltä. Mikä ei ole
totta?

SANNA. Ville on tuonut minut rovastin puheille, eikö niin?

VILLE. Kyllä, Asariaksen suostumuksella.

SANTRA, Ja Asarias on itse kyydinnyt minut tänne, eikö niin?

ASARIAS. Joo, mutta kyyditsen sinut täältä heti poiskin.

ROVASTI. No, niini No, niin! Jos ei muita todistuksia ole niin —

SANNA. Onpa on. Ville on ollut puhemiehenä.

SANTRA. Niin on. Asariaksen puolesta minuakin kosinut.

VILLE. En, herra rovasti, en ole — enhän koskaan, Asarias?

ASARIAS. Eroon päästäkseni vain noista on Ville asiamiehenäni ollut, ei
muuta.

VILLE. Ja ero kai se on asiamiehellä ja puhemiehellä?

ASARIAS. Niin, vaikka nämä tässä eivät ole sitä ymmärtäneet, että
toinen solmii naimiskauppoja ja toinen ajaa erojuttuja.

ROVASTI. Hah — hah — hah! Mutta nyt kai sen ymmärtävät, vai?

SANNA. Kyllä nyt ymmärrän. Petkutettu minua tässä on, Mutta sitä en
siihen jätä. Oikeuteen haastatan sekä Villen että Asariaksen. Ja juttu
siitä nousee semmoinen, että älä Herra saata. Sen saatte nähdä vielä.
Saatte nähdä kaikki, puhemies, sulhanen, rovasti, lukkari, nimismies
ja koko seurakunta. Saatte nähdä, saatte nähdä. Jalkapuuhun teidät
panetan. Hyvästi! (Pyörähtää suutuksissaan ulos ja paiskoa oven kiinni.)

ROVASTI. Ihanhan se vaimoparka taitaa tulla hulluksi. Melkein jo
säälittää.

VILLE. Vielä mitä! Se on vain sen tavallista sisunpurkausta, herra
rovasti.

ASARIAS. Olisi siinä ollut oikea helvetti minulla, herra rovasti.

ROVASTI. Olisi, olisi todenperään.

SANTRA (joka on seisonut muiden takana piilossa). Mutta minä annan
kaikki pahat teot anteeksi Asariakselle, Villelle ja kaikille. Minä en
ole semmoinen, että riitelemään rupeaisin, en rupea, en.

ROVASTI. Se on kyllä kauniisti tehty, Santra. Mutta Asarias Pöllänen on
nyt myöskin jätettävä rauhaan.

VILLE. Rovasti kai tarkoittaa, ettei Santra saa enää käydä Asariasta
häiritsemässä?

ROVASTI. Sitä juuri tarkoitan.

ASARIAS. Ja semmoisen päätöksen minä oikein pyytämällä pyydän herra
rovastilta.

SANTRA (rukoilevalla, itkusuisella äänellä Asariakselle). Enkö edes
virsiä laulamassa saa käydä?

ASARIAS. Ei saa.

ROVASTI. Kirkossa saa Santra aina käydä laulamassa.

VILLE. Se tahtoisi laulaa arkipäivinäkin.

ROVASTI. Ei kukaan kiellä Santraa ulkona laulamasta vaikka milloin ja
missä hyvänsä.

SANTRA (iloisesti). Kiitoksia, herra rovasti. — Mutta Asariashan lupasi
minut vielä kotiin kyyditä, eikö niin?

ROVASTI (nauraen). Ja-ha, ja-ha! Kyllä taisi luvata.

ASARIAS (kynsien korvallistaan). Kun tuli luvatuksi, niin menee
istumaan rattaille!

VILLE. Täytynee kai minunkin se toinen täältä pois viedä vaikken ole
luvannutkaan.

ROVASTI. Sen kai jo kohteliaisuuskin naisväkeä kohtaan vaatii. —
(Kätellen Santraa.)Hyvästi nyt vain!

SANTRA. Hyvästi, herra rovasti! Ja kiitoksia paljon. (Asariakselle.)
Joko sitten lähdetään?

ASARIAS (vihaisesti). Laputtaa pellolle jo!

SANTRA. Valmis olen, valmis. (Pyörähtää nopeasti ulos.)

ROVASTI. Hah-hah-hah! Toivotaan, että Pöllänen tästä lähtien saa olla
rauhassa noista kahdesta ainakin.

ASARIAS. Kuka heidät vielä tietää? Mutta ellei rovastin sana nyt
auttanut, niin onhan vielä hirttonuora jäljellä.

ROVASTI. Eihän nyt toki niin pitkällä olla?

VILLE. Oli se miesparka jo kuusenoksassa kiinni, mutta minä sain hänet
vielä tällä kertaa pelastetuksi.

ROVASTI. Surkeata! Surkeata! Ei saa nyt kuitenkaan semmoiseen
epätoivoon joutua.

ASARIAS (allapäin'). Semmoinen vastus niistä akoista vain on. Mutta
kokenut sen vain tietää, ja vaivainen kaikki kokee.

VILLE. Minulla on kyllä Asariakselle vielä toinen pelastuskeino
jäljellä, ellei rovastin sanasta apu lähtisi.

ROVASTI. Ja mikä se on?

ASARIAS. Olisikohan enää mitään parempaa kuin hirttonuora?

VILLE. On. Minä lainaan Asariakselle muutamaksi viikoksi anoppini,
Kustaava Mansikan.

ROVASTI (nauraa makeasti).

ASARIAS. Häh?

VILLE. Se kyllä pitää muut akat loitolla talosta.

ASARIAS. Sopisihan tuota ehkä koettaa. Ja ellei se auta, niin se nuora
on vielä tallella sittenkin.




KOLMAS NÄYTÖS


Sama tupa kuin ensimmäisessä näytöksessä.

ASARIAS (pesee astioita lieden ääressä, iloisesti hyräillen).

SANTRA (alkaa kotvasen kuluttua ulkona, ikkunan edessä laulaa liiruttaa
virttä »Jo joutui annas aika»).

ASARIAS (pysähtyy ällistyneenä kuuntelemaan). Mitä saa—? (Katsoo
ikkunaan.) Santra on kun onkin! Siinä kiikkulaudalla veisaa. (Koputtaa
ikkunaan.)

SANTRA (taukoaa laulamasta ja ilmestyy ikkunan taakse). Hyvää huomenta
Asarias!

ASARIAS. Huomenta! Mutta ei saa piipattaa.

SANTRA. Miks'ei saa?

ASARIAS. Kun ei saa, niin ei saa. On kielletty. Ja minä kiellän
vieläkin.

SANTRA. Mutta rovastihan antoi luvan.

ASARIAS. Rovasti? Luvan? Sehän se kielsi.

SANTRA, Sehän se sanoi, että »ei kukaan kiellä ulkona laulamasta vaikka
milloin ja missä hyvänsä». Ja ulkonahan minä laulan — pihalla.

ASARIAS. Mutta minä kiellän piipattamasta. Ja piha on minun. Pois siis
sieltä!

SANTRA. Enkös minä kuitenkin saisi tulla sisään — vaikka vähäksi aikaa?
Enkös minä saisi, Asarias kulta?

ASARIAS. Jokos rovastin luona käynti on unohtunut? Vai lähdetäänkö
sinne uudestaan?

SANTRA. Minä tulin vain anteeksi pyytämään, Asarias hyvä.

ASARIAS. No, minä annan anteeksi sisäänkin tulematta.

SANTRA. En minä sillä lailla. Enkös minä saa? Niin tuli ikävä
muistellessa, miten ennen yhdessä veisattiin. (Alkaa jälleen laulaa
santaa virttä.)

ASARIAS. Voi sun turkanen! Ihan sen kanssa on pääsemättömissä.
(Koputtaa jälleen vihaisesti ikkunaan.) Ei saa piipattaa, sanoin minä.

SANTRA (tauoten). Mutta saakos tulla sisään?

ASARIAS (äkäisesti). Tulla saa, jos tahtoo tulla pellolle ajetuksi.
(Poistuu lieden ääreen.)

SANTRA (kurkistaa ovesta). Eihän täällä ketään ole.

ASARIAS. Eikös tullut sittenkin. Sekös on itsepäinen. Viikon vain
malttoi olla poissa.

SANTRA (tulee ja astuu lähemmäksi Asariasta). Viikon, viikon, mutta,
voi hyvä isä, kuinka pitkä se viikko on ollut.

ASARIAS. Ja siinä se kielto jo on unohtua ehtinyt?

SANTRA. Mitäs pahaa minä oikein olen tehnyt, että sitä loppuikäni
pitäisi alati muistella? (Istuutuu ja puhuu hartaalla äänellä.) Ikävä
oli, ja tänne tuli ikävä. Mitäs pahaa siinä on? Täällähän aina on
ollut niin rattoisa ja hyvä olla. Mitäs pahaa siinä on? Ja Asariashan
on aina ollut niin hyvä minulle, ja minäkin olen aina koettanut tehdä
parastani, auttaa ja hyvänä pitää Asariasta, Mitäs pahaa siinä sitten
on? Ja jos toinen ihminen toista rakastaa, niin mitäs pahaa siinä
sitten on?

ASARIAS (tiuskuen). Paholaisen pahuutta se paha on, kun sen tekee
vastoin toisen tahtoa ja kieltoa. So! Eikös se ole selvä jo?

SANTRA. Kyllä sen näkee, ettei olla pitkään aikaan yhdessä laulettu,
kun Asarias on muuttunut semmoiseksi pakanaksi. (Nousee.)

ASARIAS. Eikä lauleta enää, vaikka vielä pahemmaksikin muuttuisin.

SANTRA. No, minä lähden sitten, minä lähden. Tahdoin vain kerran vielä
nähdä, elossako Asarias on ja miten täällä yksin tulee toimeen.

ASARIAS. Elossa näkyy olevan ja hyvin näkyy toimeenkin tulevan.

SANTRA. Ja minä kun niin mielelläni olisin auttanut ja niin mielelläni
yhdessä laulanut Asariaksen kanssa, ettei olisi ikävä tullut
vaimovainajaa, Kaisa-vainajaa. (Taputtelee Asariasta.)

ASARIAS (kimmahtaen). Antaa jo olla. Ei tässä auta paratiisin
omenatkaan.

SANTRA (säikähtäen). Hyväinen aika! No, no! Enhän minä mitään pahaa
tarkoittanut, Asarias kulta.

ASARIAS. Niinpä jättääkin rauhaan, ennenkuin paha perii.

SANTRA. Jätän, jätän. Ja pois lähden. Ja anteeksi pyydän. Ja annan
anteeksi myöskin. Kaikki annan anteeksi, kaikki loukkaukset, sen
pappilaan houkuttelunkin tuon Villen narraamana, Asariaksen tylyyden,
kaikki. Ja nyt tämänkin kohtelun anteeksi annan, kun minut pellolle
ajetaan ilman syyttä. (Nyyhkyttäen.) Enkä Asariasta syytä, en. En
mistään syytä. Hyvä mieshän Asarias on, oikein hyvä. Kaikesta Asariasta
kiitän, kaikesta, kaikesta. (Itkee kovaäänisesti.) Hyvästi nyt sitten!
Hyvästi! (Ojentaa kättään Asariakselle.)

ASARIAS (kääntyen selin ja mutisten). No, no! Onhan siinä jo enemmän
kuin tarpeeksi. Hyvästi vain!

SANNA (aukaisee hiljaa oven). Enkös arvannut: täällä se on.

ASARIAS. Vielä toinenkin!

SANTRA (pyyhkii silmänsä ja rauhoittuu, mielen ja äänen muuttuessa),
Näetsen! Eikös tullut?

ASARIAS. Mitäs olisi asiaa?

SANNA. Mitäkö asiaa?

ASARIAS. Niin. Montako kertaa on kysyttävä?

SANNA. Sen sanon paikalla, jahka tämä vieras (osoittaa Santraa) on
lähtenyt.

SANTRA (menee ääneti istumaan penkille ja odottaa puhelun jatkumista).

SANNA. Vai eikö se lähdekään?

ASARIAS. Ei näy lähtevän.

SANTRA (pyörittää kieltävästi päätään).

SANNA. Taitaa sitten olla taloon joksikin otettu? Vai?

SANTRA (nyökäyttää myöntävästi päätään).

ASARIAS. Siltähän tuo näyttää, kun se ei tahdo jalkojaan käyttää.

SANNA. Eikä osaa kieltäänkään käyttää. Mitäs se mykkä sitten
merentieraa? Tarvitaan kai talossa entistä lehmänlypsäjää ja sikoläätin
siivoojaa?

SANTRA (puistaa päätään).

ASARIAS. Ei, kuulemma, tarvita.

SANNA. Jassoo? Vai on se sillä viisiä?

ASARIAS. On se. Ei tarvita. Ja siihen saattavat jo kyselyt loppua.

SANNA. Sitten minä puhuu asiani kysymättä. Lautamies on tulossa tänne
ja haasteen tuo tullessansa. Muistaa isäntä kai, mitä pappilassa
lupasin?

ASARIAS. Kah! Olihan sitä useammatkin kuulemassa, jos minä olisin
sattunut unohtamaan.

SANNA. Niin. Ei sitä viatonta naista niin vain petkuteta.

SANTRA (tirskahtaa nauruun).

SANNA. Tirsku, mitä tirskut!

ASARIAS. Ei, nään mä, petkuteta sitten. Mutta kukas se on petkuttanut?

SANNA. Tämän talon isäntä ja hänen puhemiehensä, ne ne oikeuteen
viedään.

ASARIAS. Ja mistä hyvästä?

SANNA. Aviolupauksen rikkomisesta, — niin.

ASARIAS. Ähäs!

SANTRA. Se lupaus oli minulle annettu, mutta sen rikoksen olen anteeksi
antanut.

SANNA. Mutta se tulee oikeudessa esille sekin. Se on vielä raskaampi
rikos, kun sen kahdelle antaa, sanoi lautamies. Se on melkein
kaksinnaimista, kahden vaimon pitämistä yhdellä kertaa.

ASARIAS (kynsien korvallistaan). Jo nyt sitten tuli juttu! Juttu tulee
ja hyvä.

SANTRA. Mutta minäpä annan sen anteeksi.

SANNA. Minä sen olisin ollut valmis anteeksi antamaan, jos olisi
anteeksi pyydetty ja asia sovitettu niinkuin pitää, mutta nyt en sitä
tee, en vaikka mikä olisi, en, en.

ASARIAS. No, on se hyvä, että se Ville on juuri tulossa tänne.

SANNA. Onko se tulossa?

ASARIAS. On. Ja hänen anoppinsa myös — Kustaava Mansikka.

SANTRA (nousten). Vai tulee Kustaava?

ASARIAS. Heitä juuri odottelen. Sehän sattui hyvin sitten.

SANNA (nousten). Oikein hyvin sattui. Minun vain on vähän käytävä
naapuritalossa välillä. Mutta minä tulen takaisin, tulen.

SANTRA (nousten). Sattui vähän pahasti, kun minunkin täytyy —

ASARIAS. Eihän nyt niin kiire liene? (Katsoo ikkunaan.) Tuollapa
taitavat aholla jo tullakin. Istuu nyt ja odottaa! Juodaan kahvit.
Kustaavahan on niin herttainen ihminen. Hän kyllä hyvänä pitää. Odottaa
nyt! (Kiirehtii ulos.)

SANNA ja SANTRA (tekevät lähtöä, multa jäävät kuitenkin, kun ei toinen
eikä toinen poistu).

SANNA (kuin itsekseen). Mitähän tässä oikein on tulossa?

SANTRA (samoin). Mitä oikein lienee?

SANNA. Kun kahville pyysi.

Santra. Ja minua.

SANNA. Mutta kun on se Ville!

SANTRA. Ja se Kustaava!

SANNA. Taitaa olla parasta lähteä?

SANTRA. Lähdetään pois, lähdetään!

SANNA. Mutta Villelle minä tulen löylyn antamaan.

SANTRA. Antaa pitää. Sen se ansaitsee.

SANNA. Mutta se sen anoppi...

SANTRA. Niin. Se kuuluu olevan koko tuima eukko.

SANNA. Se on sen Villen tänne tuoma.

SANTRA. Sen se on konstia.

SANNA. Meitä vastaan.

SANTRA. Meitä, meitä.

SANNA. Mutta jo sen Asariaksenkin päivät sitten on lopussa.

SANTRA. Ellei auteta miesparkaa.

SANNA. Mutta sen me teemme.

SANTRA. Yhdessä — jos se akka aikoo tänne jäädä.

SANNA. Se kai siinä on meininki.

SANTRA. Se kai, se kai.

SANNA, Mutta se ajetaan pellolle.

SANTRA. Yhdessä. Mutta nyt lähdetään.

SANNA. Ennenkuin ehtivät tulla.

SANTRA. Mutta me tullaan takaisin.

SANNA. Tullaan. Kahville tullaan.

SANTRA. Kun pyydettiin, niin tullaan.

SANNA. Uhallammekin.

SANTRA. Ja sovinnossa.

(Poistuvat samalla kertaa melkein käsitysten, mutia kiirehtien. Kotvan
kuluttua tulevat Kustaava Mansikka ja Asarias.)

KUSTAAVA (laskien nyyttinsä pöydälle). Oh, hoh! Tässä sitä nyt ollaan.

ASARIAS, Tässä sitä ollaan, sanoi pässi, kun päätä paistettiin.

KUSTAAVA. Entiselläänhän täällä kaikki on. Mutta tyhjää sittenkin.
Kätkytkin tyhjä.

ASARIAS. Tyhjä. Kaikki tyhjää.

KUSTAAVA. Kuullut olen, mihin surkeaan tilaan Asarias on joutunut.
Kaikki olen kuullut.

ASARIAS. Surkeaan olen joutunut. Sen akkaväen tähden vain.

KUSTAAVA. Senpä sen. Eikös rovastillakaan käynti auttanut?

ASARIAS. Vielä mitä! Tänne tulivat taas.

KUSTAAVA. Ähäs! Mutta nyt tulin minäkin. Ja nyt täällä alkaa kohta
toiselta näyttää. Ville minut toi.

ASARIAS. Niin näkyy tuoneen. Lainaksihan se lupasi.

KUSTAAVA. Vai lainaksi! Jään minä tänne pitemmäksi aikaa, jos
tarvitaan. (Alkaa kotiutua.)

ASARIAS. Ellei kotona pahasti kaivata?

KUSTAAVA. Kaivatkoot! Jään uhallanikin, jään.

VILLE (tulee). No! Jokos täällä riidellään? (Kättelee Asariasta.)
Terveeksi!

ASARIAS. Terveeks! Kukas täällä riitelisi?

KUSTAAVA. Kun Ville tuli, niin kyllä paikalla riitaa syntyy.

VILLE. Siinä sen kuulitte.

KUSTAAVA. Se kun pistää nokkansa joka paikkaan, mutta niin ei tee
Asarias.

ASARIAS (nöyrästi). Ei.

VILLE. Ei tee, ei.

KUSTAAVA. Ville kun on aina kaikki tietävinään, vaikkei tiedä mitään.

VILLE. Mutta Asarias tietää kaikki?

ASARIAS (nyökäyttää päätään). Joo!

KUSTAAVA. Niin tietääkin. Eikä pistä nokkaansa joka paikkaan niinkuin
Ville. Kotona se aina tuppautuu, aina tuppautuu muitten asioihin.

VILLE (Asariakselle). Siinä sen kuulit.

ASARIAS. Joo!

KUSTAAVA. Eikös olekin sillä paha tapa? Ja sillä lailla se sotkee Annin
ja minun välit, niin että talossa aina piristään ja poristaan aamusta
iltaan, aamusta iltaan.

VILLE (Asariakselle). On se sitten meidän talossa elämää.

ASARIAS. On se, on.

KUSTAAVA. Mutta täällä tulee toinen komento. Ja sen pidän minä yksin
vai mitä, Asarias?

ASARIAS (silmät pyöreinä ja kuin toisessa maailmassa). Ihan yksin, ihan!

VILLE. Minä lupasin sinulle, Asarias, anoppini tosin vain lainaksi,
mutta saanet pitää hänet kokonaan ja ainiaaksi, jos asiat niin vaativat.

KUSTAAVA. Se on minun asiani. Ja Villellä ei ole sen kanssa mitään
tekemistä. Minä jään, jos tahdon, ja lähden, jos tahdon.

VILLE. Ja jos Asarias tahtoo.

ASARIAS. Joo!

KUSTAAVA. Niin juuri. Asarias ei riitele koskaan vastaan niinkuin Ville.

VILLE. Ehkäpä minä sitten tässä saan olla puhemiehenä anopille ja
Asariakselle, jos niin passaa?

KUSTAAVA. Mitä Asarias siihen sanoo?

ASARIAS. Minä olen Villelle sanonut, etten koskaan mene naimisiin.

KUSTAAVA. No, enpä sitten minäkään. Ja kyllä minä täältä muutkin heilat
loitolla pidän.

ASARIAS (hypähdellen mielihyvästä). Olipas maailmassa ainakin yksi
vaimoihminen, joka ei miehelle tuppaudu.

VILLE, Oli se nyt vahinko sentään!

KUSTAAVA. Vai vahinko? Mutta mitä tuo ymmärtää, mihin Kustaava Mansikka
kelpaa? Ehkäpä Asarias sentään paremmin osaa minulle arvoa antaa kuin
muut.

ASARIAS. Koettaa pitää. Mutta saanen täällä minä toki vielä vieraille
kahvia keittää?

KUSTAAVA. Vielä mitä! Sen keitän kyllä minä, jahka joudan. Mutta ensin
minun on käytävä katsomassa, kuinka lehmät, siat ja kanat voivat.

ASARIAS. Eiköhän ne voi?

VILLE. Anopista, näet, elukat ovat tärkeämpiä kuin me.

KUSTAAVA. Niin ovatkin. Ja vaikka järjettömiä ovatkin, eivät ne
semmoista peliä pidä kuin ihmiset. Siksipä niitä onkin ennen muita
hoidettava.

ASARIAS. Kah! Menkää sitten vain!

KUSTAAVA. Vaikka en minä sillä sano, että Asarias olisi taloaan
huonosti hoitanut. (Taputtaa Asariasta.) En sano, en.

VILLE. Näetsen, kuinka se on lipevä ja lienteä kuin silkki.

KUSTAAVA (tiuskaisten). On se, kelle olla pitää. — Ja nyt minä menen.
Mutta tulen kohta taas. (Pyörähtää tuiskuna ulos.)

VILLE. No, mitenkäs sinua muori miellyttää?

ASARIAS. Kyllä toit minulle apurin taloon! (Alkaa sittenkin keittää
kahvia.)

VILLE. Se on sitä sammakonmätiä, jota et ole ennen maistanut.

ASARIAS. Eipä sitä joka lätäkössä semmoista taida löytyäkään?

VILLE. Ei muualla kuin Vehmasmäellä. Ja siksipä sitä herkkuna sinulle
maistiaisiksi toinkin.

ASARIAS. Kyllä saat viedä sen samalla kyydillä takaisin.

VILLE. Säälihän edes Annia!

ASARIAS. Säälittäähän sitä, mutta eihän se Kustaava Mansikka ennen
ollut tämmöinen kipakka.

VILLE. Mutta semmoinen se nyt on.

ASARIAS. On se sitten elämää sinullakin talossasi.

VILLE. Ettei taida sinun enää kateeksi käydä, vai?

ASARIAS. Muistatkos, Ville, mitä se meidän rovasti tästä maailmasta
kerran saarnassaan sanoi?

VILLE. On se monta totuuden sanaa sanonut. Mitäs sinä —?

ASARIAS. Tämä maailma, sanoi, on kuin kanan p...a [tämä sana voidaan
esittäessä korvata rykäisyllä ja nenännyrpistyksellä], toinen puoli on
musta, toinen — valkoinen.

VILLE. Totta on.

ASARIAS. Totta.

VILLE. Miltä puolin milloinkin katselee.

ASARIAS. Mutta eipäs sitä ymmärrä oikein kukaan ennenkuin on joutunut
naimisiin.

VILLE. Aatamipa ymmärsi. Ei saanut anoppia taloonsa.

ASARIAS. Ei saanut, ei. Mutta eipäs silloin ollut maailmassakaan kuin
yksi ainoa naimahullu akka.

VILLE. Onkos Sannalla ja Santralla muuten äitinsä vielä elossa?

ASARIAS. Eipä taida olla.

VILLE. Ehkäpä sittenkin heistä jommankumman ottaisit? Et saisi anoppia
ja pääsisit varmasti toisesta heistä eroon.

ASARIAS. Kuule, Ville! Älä johdata minua huonoille teille! Olen jo
kaikki maailman ihanuudet nähnyt ja sen makeudet maistanut. Nyt kaipaan
vain rauhaa, ja sen sinä lupasit minulle anoppisi avulla hankkia. Mutta
nytpä sinä tässä ryhdytkin kiusantekoon.

VILLE. Enkä ryhdy. Anoppinihan toin niinkuin lupasin, ja tänne hän jää,
niinkuin kuulit. Ja kyllä hän tehtävässäkin tekee, niin että tulet
olemaan tyytyväinen.

ASARIAS. Tyytyväisenä tulen kuolemaan, mutta hautajaislehmän saat sinä
rovastille viedä.

VILLE. Jo minä sitten mieluummin vien muorin täältä pois.

ASARIAS. Jos se vain enää lähtee?

VILLE. Aja pellolle! Sinähän olet isäntä talossa. Etkä lain mukaan ole
velvollinen toisen anoppia elättämään.

ASARIAS. Vai on se sillä viisiä?

VILLE. On se.

ASARIAS. Olet sinä, Ville, sitten sama lainoppinut kuin ennenkin.

VILLE. Tämän parakrahvin minä kuitenkin opin vasta, kun sain anopin
niskoilleni. Vahingosta viisastuu, vaikka usein liian myöhään.

ASARIAS. Hyvä, että minä siitä vielä ajoissa sain esimakua leskimiehenä.

VILLE. Sitähän minä sinulle oikein kouraantuntuvasti tahdoin
toimittaakin. — Mutta nyt minä lähden vähän Heiskalassa käymään. Vien
kun vienkin muorin pois, ellei hän sinulle kelpaa. Mutta maltahan toki
koettaa.

ASARIAS. No, jos sillä pääsen.

VILLE. Pääset, pääset.

ASARIAS. Ettet vain narraa?

VILLE. Enkä narraa.

ASARIAS. Tulet varmasti takaisin?

VILLE. Takaisin tulen.

ASARIAS. Ja viet pois?

VILLE. Nostetaan yhdessä kärryille.

ASARIAS. Tuohon käteen!

VILLE. Tuohon! (Paiskaavat kättä.) Ja hyvästi nyt siksi. (Menee.)

ASARIAS (nostaa kahvipannun tulelta, haukottelee, laittaa penkille
pääalusen ja käy siihen selälleen loikomaan). Kylläpä raukaiseekin. —
Ojasta taisin joutua allikkoon. — On tämä elämää, on.

KUSTAAVA (tulee). Vai levolle se kävi? No lepää vain! Minä tässä
puuhailen sillä välin.

ASARIAS (kuorsahtaa).

KUSTAAVA. Ähäs! Oikein tupa tärisee.

ASARIAS (kuorsaa jälleen).

KUSTAAVA. Tuota! Keittipäs se kahvin, vaikka kielsin.

ASARIAS (herää ja kiepsahtaa ylös). Mitä?

KUSTAAVA. Mitäkö? Kahvin keitti, sanoin, vaikka kielsin.

ASARIAS (haukotellen). Keitin. Vieraita kun on ja toisia tulee.

KUSTAAVA (kädet puuskassa). Keitä tulee? Villehän lähti hyväksi lykyksi
pois.

ASARIAS. Mutta toisia tulee. Kahville on kutsuttu.

KUSTAAVA (Asariaksen edessä kuin edellä). Antaa jo kuulua, kutka?

ASARIAS. Nepä ne — morsiamet.

KUSTAAVA. Vai ne?

ASARIAS. Ne.

KUSTAAVA. Ja oikein ovat kutsutut?

ASARIAS. Oikein.

KUSTAAVA. Jo sitten syntyy rieska.

ASARIAS. Jo sen arvaa, kun Kustaava Mansikka on leipomassa.

KUSTAAVA. Niin. Kyllä minä näytän heille sekä kypsät että raa'at.
(Ikkunan takaa alkaa kuulua virren veisuuta: »Jo joutui armas aika» —
Sanna ja Santra yhdessä laulamassa.)

ASARIAS. Siinä! Siinä ovatkin jo!

KUSTAAVA. Vai siinä ne satakielet ovat?

ASARIAS. Siinä. Ja yhdessä visertelevätkin. Pyydänkö jo vieraat tupaan?

KUSTAAVA, Isännän kai se on tehtävä, joka ne on kutsunutkin tulemaan.

ASARIAS. No, todenperään nyt »jo joutui armas aika». (Menee ulos.)

SANNA ja SANTRA (laukeavat laulamasta ja tulevat kotvan kuluttua tupaan
Asariaksen avatessa heille oven ja jäädessä itse ulos).

KUSTAAVA (seisoo pöydän puolella selin heitä kohti eikä ole
huomaavinaankaan heidän tuloaan).

SANNA ja SANTRA (menevät tervehtimättä ja samoin olevinaan Kustaavaa
huomaamatta vasemmanpuoleiselle lavitsalle istumaan, hiljakseen
rupatellen ja naureskellen keskenään).

KUSTAAVA (joka on koettanut hillitä itseään ja syrjäsilmällä silloin
tällöin vilkaissut heihin, kääntyy äkkiä). Kas, vieraitahan täällä
onkin!

SANNA ja SANTRA (yht'aikaa). Talon tuttavia vain ja kutsuttuja ollaan.

KUSTAAVA. Kuka lienee kutsunut, mutta en minä.

SANNA. Isäntäpä itse.

SANTRA. Itse talon isäntä, niin.

KUSTAAVA. Mutta en minä.

SANNA (vilkaisten Santraan ja nauraen). Ei ole tietty talossa nyt jo
emäntää olevan.

SANTRA (samoin Sannaan päin). Eikä ole tiedetty tulevankaan.

KUSTAAVA. Mutta nyt tiedätte ja kohta saatte kuulla enemmän.

SANNA. Mistäs kaukaa vieras sitten on?

SANTRA. Niin mistäs kaukaa emäntä on?

KUSTAAVA. No, ellette te minua tunne, tunnen minä ainakin hyvin vieraat
ja kysymättänikin.

SANNA. Olemmehan sitä mekin kirkonkirjoissa.

SANTRA. Siellähän nimemme on, niin.

KUSTAAVA. Ja sitäpaitsi jokaisen suussa.

SANNA (naurahtaen). Eihän pahoista ihmisistä kannata koskaan puhuakaan.

SANTRA. Nehän aina vain parempiaan parjaavat.

KUSTAAVA (on pakahtua kiukusta, mutta hillitsee vielä itseään). Niin
tekevät. Vasten silmiä sylkevät.

SANNA ja SANTRA (vain nauraa tirskuvat keskenään Kustaavan kiukulle.)

KUSTAAVA. Jo minä nyt ne tämän talon tuttavat tunnen, jo tunnen, jo.

SANNA ja SANTRA (rupattelevat vain nauraen keskenään ja vilkaisten
Kustaavaan päin).

KUSTAAVA. Voi sun Herran pieksut, sitä Asarias-parkaa! Jo se todellakin
on piehkinään joutunut, jo, on joutunut jo. (Sannalle ja Santralle.) Ei
näy tulevan isäntä takaisin. Sitten jää kahvikin juomatta.

SANNA. Eiköpähän tule, kun on juomaan kutsunut.

SANTRA. Eikäpä meillä tässä mitään kiirettä ole.

KUSTAAVA. Vai ei? Mutta saadaan nähdä, että juomatta se jää.

SANNA. Kah! Osataanhan sitä mekin kahvia keittää.

SANTRA. Ja kuppeihin kaataa.

SANNA. Ja juoda.

SANTRA. Ilman isäntääkin.

KUSTAAVA (polkien jalkaa kiukusta). Jessus sentään! Pidättekö suunne
kiinni jo?!

SANNA. Kukas meitä käskee?

KUSTAAVA. Minä, — minä käsken.

SANNA. Mikäs käskijä te tässä talossa olette?

SANTRA. Niin, emme ole ennen tuota ääntä kuulleet.

KUSTAAVA. Mutta nyt kuulette.

SANNA. Yhtä hyviä olemme sitten mekin.

SANTRA. Niin olemme.

KUSTAAVA. Sepäs nähdään. Tänne olette tunkeutuneet, mutta pois on
käsketty ja rovastin sanalla lisäksi. Kyllä sen koko pitäjä jo tietää,
mitä kutaleita olette.

SANNA ja SANTRA (hypähtävät molemmat samalla kertaa pystyyn).

SANNA. Mitä sanoit, senkin —

SANTRA. Niin, snnoopa vielä kerran!

KUSTAAVA. Sanoin minkä sanoin. Ja riittää se kuultuna yhdenkin kerran.

SANNA. Sama lutus olet sitten itsekin. Rovastin käskystä voit tulla
pois ajetuksi sinäkin, kun kenenkään pyytämättä olet tänne tuppautunut
ihmisten kiusaksi.

SANTRA. Niin juuri.

KUSTAAVA, Tukitteko jo valheittenne leipälaukun? Pyydetty tänne olen ja
emännäksi olen tullut. Kuulitteko sen nyt?

SANNA. Ha-ha-hah-hah-hah-hah-haa! (Nauraa ihan katketakseen.) Vai
emännäksi pyydetty?!

SANTRA (samoin). Hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi! Vai pyydetty emännäksi?!

KUSTAAVA. Vieläpä teidän harmiksenne, niin.

SANNA. Ja ehkäpä vihittäväksikin viedään, ho-ho-ho-ho?!

SANTRA. Ihan lailliseksi, hä-hä-hä?!

KUSTAAVA. Vaikkapa niinkin, vaikkapa niinkin.

SANNA ja SANTRA (nauravat jälleen).

KUSTAAVA. Ettekö pääse siitä jo räkättämästä? Ulos jo, taikka minä —
(Sieppaa luudan käsiinsä.)

SANNA ja SANOTA (vetäytyvät, edelleen nauraen, ovensuuhun päin).

SANNA. Vai tuo se vihille —? Ja rovastin luo pappilaan? Ha-ha-ha!

SANTRA. Ja Pölläsen emännäksi, hi-lii-hi!

KUSTAAVA. Niin juuri. Ja tässä minä sen emännän teille heti näytän.
Tuossa! (Lennättää luudan ovea kohti.) Ulos, senkin pakanat! Ulos!
Pellolle! Ulos!

SANNA (uhmaten). Mekö ulos?!

SANTRA. Ei ole vieras meitä ennenkään talosta ulos ajanut.

SANNA. Ei ole. Eikä pellolle saanut.

SANTRA. Vieraiksi ollaan pyydetty.

KUSTAAVA (ottaa hiilikoukun). Mutta Kustaava Mansikka ajaa ja ajetuksi
saa. Ulos! Ulos!

SANNA. Vai tappelemaan rupeat?!

SANTRA. Auttakaa, hyvät ihmiset! Se tappaa! (Piiloutuvat toistensa
taakse.)

KUSTAAVA. Ulos sitten jo!

SANNA. Se tappaa. Auttakaa! (Sieppaa saavista kousikan ja paiskoa sillä
vettä vasten Kustaavaa.) Tuossa saat, senkin lohikäärme!

SANTRA, Belsebubin emäntä!

SANNA ja SANTRA (juoksevat huutaen ja itkien ulos).

KUSTAAVA (heittää hiilikoukun heidän peräänsä). Tptyi! Senkin hiiden
retkaleet! Pääsittekö tiehenne sittenkin! (Aukaisee oven ja huutaa
ulos.) Viimeisen kerran tässä talossa kävitte, muistakaa se! (Palaa
tupaan.) Hyi! Oikein vari tuli. Mutta lähtivätpäs. (Katsoo vielä
ikkunaan.) Läävän taakse lötystävät.

ASARIAS (tulee arasti sisään). Uskallankohan enää minäkään...?

KUSTAAVA. Ja miksei uskaltaisi?! Poispahan lähtivät. Eivätkä takaisin
tule.

ASARIAS. Kuulin. Kaikki kuulin — tuolla tupakamarissa olin. Oli täällä
elämä ihan kuin hulluinhuoneessa.

KUSTAAVA. Hulluja ovat. Ihan pähkähulluja. Sen näin nyt itse. Hyvä,
että Asarias niistä nyt pääsi.

ASARIAS. Jokohan todellakin pääsin rauhaan.

KUSTAAVA. Jo. Ainakin niin kauaksi kuin minä olen talossa.

ASARIAS (masentuneena). Jo sitten tuli rauha!!

KUSTAAVA. Mitäs Asarias sillä meinaa? Etteikö minun tähteni saa rauhaa?

ASARIAS. Meinaan, mitä meinaan! Vaikkapa, että takaisin tulevat
sittenkin.

KUSTAAVA. Minunko tähteni nyt?

ASARIAS. Kuka sen tietää, kenen?!

KUSTAAVA. Jo nyt ymmärrän. Pois tahtoo minut ajaa. Ihan pellolle ajaa.

ASARIAS. Ei. Jääkää, hyvä ihminen, jääkää! Ei tähän taloon enää rauha
palaa, ennenkuin minä täältä lähden. Siksipä minä lähdenkin ja pian.

KUSTAAVA. Hyväinen aika! Mikä nyt sitten on tullut? Ettäkö Asarias
minut tänne yksin jättäisi?

ASARIAS. Yksin jätän, ihan yksin.

KUSTAAVA. Ja minne sitten matka pitää?

ASARIAS, Vielä häntä kysyy? Hirteenhän olen jo kauan meinannut. Ja nyt
siitä tulee tosi. Muu ei auta.

KUSTAAVA. Siitä ei tule mitään. Siitä minä kyllä huolen pidän.

ASARIAS. Ei nuorat kesken lopu.

KUSTAAVA. Hullut ne vain hirttävät itsensä, ei muut.

ASARIAS. En suinkaan minä enää viisaan kirjoissa olekaan. Mutta jos
siltä näytän, niin lähdenpähän sitten Amerikkaan.

KUSTAAVA. Kukas siinä seurakunnassa on kirkk'herrana?

ASARIAS. Rukako? Vasta kuuluvat siellä vaalisaarnaa saarnaavan.

KUSTAAVA. No, ei siihen pitäjään sitten karkulaisia päästetä. Rajalta
takaisin käännyttävät.

ASARIAS (kiivastuen). Vai ei päästetä?!

KUSTAAVA. Ei päästetä. Ei päästetä Asariasta minnekään.

ASARIAS (kimmahtaen ylös). No, jos ei muualle päästetä, niin minä lähden
Vehmasmäelle vaikkapa Villen anopiksi.

KUSTAAVA. Hyvä ihme! Ei saa nyt Asarias tuolla lailla suuttua.

ASARIAS. Enkö saa? Enkö saa omassa talossani enää suuttuakaan? Kun
en saa rauhaa, niin saanen toki suuttua? Ja suutun niin, että lasit
säpäleiksi sären. Niin teen. Kaikki sären. Ja sitten kuolen. Vai eikö
enää saa kuollakaan? Eikö ole minulle enää miehenpituista paikkaa tämän
pitäjän hautuumaan peräkulmallakaan? (Takoo nyrkeillään päätään kasvot
itkusta vääntyneinä.)

KUSTAAVA. Hyvä isä sentään! Ihan se todenperään hulluksi tulee.
(Hätääntyneenä.) Ja Villekin on poissa. Jospa kohta joutuisi takaisin!
— Ei saa, Asarias! Ei saa hullutella!

ASARIAS. Hullutella?! Hullutellako?! Ei hullu hulluttele. Hullu on
hullu. Hulluksi olen jo tullut. Teidän kaikkien tähden olen tullut
hulluksi. Ja ellette tekin täältä lähde, niin lähetän Sannan ja
Santran tänne uudelleen. Apuun heidät huudan, että saatte keskenänne
tapella niin, että tukka pölyää. Kuulitteko sen? Kuulitteko, te
maailman vitsaus ja maan vaiva, te kolerat ja ruttotaudit ja Ekyptin
hämähäkit, jotka miesten hännässä hyppelette ja kenokauloina keikutte?
Kuulitteko?! Kuulitteko sen?! (Ajaa, nyrkkiään heristäen Kustaavan
silmien edessä, hänet ulos tuvasta.)

KUSTAAVA (perääntyy, silmiään suojellen, ulos). Herra siunaa! Herra
siunaa! Kuulen! Kuulen! Hulluksi se on tullut! Hulluksi on tullut!

ASARIAS (jää yksin ovelle, tulee takaisin ja heittäytyy itkien suulleen
lavitsalle).

VILLE (tulee kotvan kuluttua sisään). Mitä hittoa? Ihanko mies itkee?

ASARIAS (kiepsahtaa ylös). Kuule, Ville! Olenko minä hullu vai viisas?

VILLE. Viisaana miehenähän minä sinua aina tähän asti olen pitänyt.

ASARIAS. Sitten saat viedä anoppisi pois. En tarvitse häntä enää.

VILLE. Sepä ikävää minulle. Luulin, että teistä tulisi hyvät ystävät,
ehkäpä hyvin läheiset sukulaisetkin.

ASARIAS. Mutta nyt en huoli hänestä lautasen nuolijaksikaan. Vie kotiin
vain!

VILLE. Mutta ellei se heittiö lähde? Itsehän sitä pelkäsit. Ja minä
luulen, että se nyt on sinuun ja tähän taloon kovin mieltynyt, kun
täällä saa mellastella kuin kotonaan konsanaan.

ASARIAS. Mutta sitäpä minä nyt en salli, en. (Kiukkuisesti.) Enkä
kestä, en päivää, en tuntiakaan enää.

VILLE. No, no! Älä hätäile, älä hätäile! Nostetaan kärryille, nostetaan.

ASARIAS. On minulla parempikin keino. Kutsutan tänne sekä Sannan että
Santran ja nain molemmat. Kaipa se silloin lähtee.

VILLE. Äläs! Vai sinnepäin se nyt sitten kääntyy.

ASARIAS. Kääntyy. Ja sinut haastatan yhdessä heidän kanssaan oikeuteen.
Sanna, kuulemma, onkin jo sinulle haasteen ottanut.

VILLE. Sitä juttua en pelkää. Saatte nahkapäätöksen, mutta lisäksi
sakkoja oikeuden väärinkäyttämisestä.

ASARIAS. Häh?

VILLE. Niin juuri.

ASARIAS. Senkin Juutas! Omaa etuasi, näemmä, oletkin sitten koko ajan
ajanut.

VILLE. Niinhän sinäkin. Niinhän ihminen aina tekee.

ASARIAS (rukoillen). Kuules, Ville! Vie Kustaava Mansikka sitten pois!
Vie pois!

VILLE. Anninko kiusaksi?

ASARIAS. Ei auta. Eihän Anni minunkaan kuolemaani halunne?

VILLE. Missäs se muori nyt sitten on?

ASARIAS. Ulos kai lähti vilvoittelemaan. Ehkäpä on kaivoon jo hypännyt,
niin tuli täällä sisällä vari. (Ulkoa kuuluu Kustaavan huutoa.)

ASARIAS. Tuota! Siellähän se on.

VILLE. Vielä heittiö elää! (Katsoo ikkunaan.) Juoksee kuin hullu tänne
päin.

ASARIAS (katselee myös ulos). Hulluksi kai on jo sekin vaivainen tässä
talossa tullut. (Menee ovelle, josta huutaa.) Mikäs hätä nyt on?

KUSTAAVA (tulee juosten ja läähättäen sisään). Senkin
pa-pa-pa-pa-pakanat. Senkin pa-pa-pa-pa-papakanat!

ASARIAS. Kutka? Kutka?

VILLE. Mitkä pa-pa-pa-pa-pa-pakanat?

KUSTAAVA (katkonaisesti). Kun en saa he-henkeä kä-käymään. (Istuutuu
penkille ja painelee molemmin käsin sydäntään.) En saa sa-sa-sa-sanaa
su-su-su-su-su-suus-suuuuustani.

VILLE. Kah! Tuleehan sitä sieltä.

ASARIAS. Tulee jo. Mitkä pakanat?

KUSTAAVA (edelleen katkonaisesti ja läähättäen). Ne, ne helkkarin
lu-lu-lu-lu-luntut, Sanna ja Santra. Ne Paapelin lohikäärmeet.
K-ki-ki-ki-kivittämään ru-ru-m-rupesivat. Kivillä heittelivät minua
sieltä läävän takaa.

VILLE. Eivätpäs osuneet!

KUSTAAVA. Eivät, eivät osuneet.

ASARIAS. Eivät näy osuneen.

VILLE. Olipas se hy..., vä... vahinko, hyvä vahinko!

KUSTAAVA. Häh? (Kiepsahtaa ylös.) Vahinkoko? Sanoitko vahinko?

VILLE. Sanoinko minä? Hyvähän, minä sanoin. Vaikka vahingossahan minä
niin sanoin.

KUSTAAVA. Uhallasipa, tahallasipas sinä sen sanoit.

VILLE. Hyvä, hyvä sitten. Vahingossahan minä sen niin sanoin.

ASARIAS. Älkää nyt enää riidelkö! Eihän tässä enää ole mitään hätää.

KUSTAAVA. Vai ei? Kun henki viedään!

ASARIAS. Kustaava lepää nyt tuossa ja on ihan rauhassa!

KUSTAAVA. Minäkö täällä voisin rauhassa olla? En koskaan.

ASARIAS.. Eiköhän ne nyt pysy loitolla, kun hiilikoukulla täältä ulos
kyörättiin?

VILLE. Ja kaipa nekin anopilta jonkun kiven kinttuunsa saivat?

KUSTAAVA (hyvillä mielin). Saivat kun saivatkin. Mitenkäs muuten? Ja
pahasti älähtivätkin. Toinen ontuen, toinen päätään pidellen pois
juoksivat.

ASARIAS. Jo ne sitten pysyvät poissa.

VILLE. Onnistuipa anoppi toimessaan sitten.

KUSTAAVA. Poissa pysyvät, koskapa hautaus-virttä alkoivat veisata.

ASARIAS. Kyllä ne sitten —!

VILLE. Taitaa se sitten olla ikuisen lähdön merkki!

KUSTAAVA. On. Mutta pois lähdetään nyt mekin, Ville.

VILLE (kynsien korvallistaan). Ihanko todenperään lähdette?

ASARIAS (iloisena hypähdellen). Ihanko todenperään?! Olisi se ollut
kuitenkin ensin kahvi juotava!

KUSTAAVA. Enkä huoli. Täytyy lähteä. Pian, Ville, nyt! (Tekee lähtöä.)

VILLE (Asariakselle). Saat juoda yksin. Ei nyt kahvi maistu.

ASARIAS. Nythän se vasta maistuu.

KUSTAAVA (kätellen). Hyvästi nyt vain!

ASARIAS. Kiitoksia sitten vain käymästä! Ja terveisiä Vehmasmäelle!

KUSTAAVA (kiireesti). Hyvästi! Hyvästi! (Poistuu nopeasti.)

VILLE (kätellen Asariasta). Sinäpä se nyt sitten onnenpoika oletkin.
Hyvästi vain!

ASARIAS. No! Terveisiä Annille! Ja kiitoksia kaikesta!

VILLE. Ei kestä kiittää. (Aikoo mennä.)

ASARIAS. Kuulehan, Ville!

VILLE (kääntyy ovessa). Mitä vielä?

ASARIAS. Pitäähän sinun sentään saada palkinto vaivoistasi.

VILLE. No?! Eihän tuo haittaa. Mitäs sinulla on antaa?

ASARIAS (ottaa naulasta hirttonuoran, jonka tarjoaa Villelle). Ota
tämä! Ehkäpä se nyt sinulle kelpaa siellä Vehmasmäellä.

VILLE (sieppaa Asariakselta nuoran ja viskaa penkin alle). Tuossa! Sen
saat pitää itse. Minä kyllä ilmankin tulen toimeen. (Poistuu.)

ASARIAS. Joutaa se sitten siellä minunkin puolestani olemaan — vaikkapa
muistona.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIRTTONUORA ELI ASARIAS PÖLLÄNEN LESKIMIEHENÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.