Surutar : Romaani

By Hermann Sudermann

The Project Gutenberg eBook of Surutar
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Surutar
        Romaani

Author: Hermann Sudermann

Release date: August 15, 2025 [eBook #76687]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1908

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SURUTAR ***

language: Finnish




SURUTAR

Romaani


Kirj.

HERMANN SUDERMANN



Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.




I.


Juuri kun Meyhöferin maatila joutui vasaran alle, syntyi Paul, hänen
kolmas poikansa.

Kova oli aika tosiaankin!

Elisabet rouva, kasvot surun uurtamina ja alakuloinen hymy huulilla,
makasi suuressa telttakattovuoteessa, vastasyntyneen kehto vieressään.
Hän antoi katseensa levottomana harhailla paikasta toiseen ja kuunteli
jokaista rasahdusta, joka pihalta ja asuinhuoneista tunkeutui hänen
surulliseen sairaskammioonsa. Jokainen epäilyttävä ääni sai hänet
hypähtämään ylös, ja joka kerta, kun tuli kuuluviin outo miehenääni tai
vaunut kumeasti jymisten kulkivat ohitse, kysyi hän tuskissaan pidellen
vuoteen pielistä:

— Niinkö pitkällä ollaan? Niinkö pitkällä?

Ei kukaan antanut hänelle vastausta. Lääkäri oli kovasti käskenyt
varjelemaan häntä kaikilta mielenliikutuksilta, mutta hän, tuo kunnon
mies, ei ollut ajatellut, että tämä ainainen ahdistus ja pelko saattoi
vaivata sairasta tuhat kertaa pahemmin kuin kauhistavin varmuus.

Eräänä aamupäivänä — viidentenä päivänä pojan syntymisestä — hän kuuli
miehensä, jota hän tänä kovana aikana oli tuskin kertaakaan nähnyt,
huokaillen ja sadatellen kävelevän edestakaisin viereisessä huoneessa.
— Yhden sanankin hän saattoi ymmärtää, yhden ainoan sanan, jota mies
lakkaamatta toisti, sanan: koditon!

Silloin Elisabet rouva tiesi, että niin pitkälle oli tultu.

Hän laski väsyneen kätensä vastasyntyneen pään päälle. Lapsi nukkui
hiljaa vakavin kasvoin, ja äiti kasteli kyynelin tyynyä.

Hetkisen kuluttua hän sanoi palvelustytölle, joka hoiti pienokaista:

— Pyydä herraa tänne, minä haluaisin puhutella häntä.

Ja hän tuli. — Raskain askelin hän astui sairaan vuoteen ääreen ja
käänsi häneen kasvot, jotka väkinäinen huolettomuuden ilme teki kaksin
verroin vääristyneiksi ja epätoivoisiksi.

— Max, sanoi Elisabet rouva arasti, sillä hän pelkäsi aina häntä, —
Max, älä salaa minulta mitään - olenhan valmis pahimpaankin.

— Oletko sinä? kysyi mies epäluuloisesti, sillä hän muisti lääkärin
varoituksen.

— Koska meidän pitää muuttaa täältä?

Nähdessään vaimonsa niin rauhallisesti katselevan onnettomuutta silmiin
mies piti kielensä hillitsemisen tarpeettomana ja puhkesi raivoten
lausumaan:

— Tänään — huomenna — aivan miten uutta herraa miellyttää! Ainoastaan
hänen armostaan olemme vielä täällä, — ja jos hän suvaitsee, saamme
viettää ensi yön maantiellä.

— Niin huonosti ei käyne, Max, sanoi Elisabet rouva vaivoin säilyttäen
tyyneytensä, — kun hän saa kuulla, että vasta pari päivää sitten tuli
pienokainen...

— Vai niin — minun pitää kai mennä hänen luoksensa kerjäämään — mitä?

— Oi, eihän toki! Hän tekee sen itsestään. — Kuka hän on sitten?

— Douglas on hänen nimensä — insterburgilaista sukua — ylen oli
rehentelevä herra, ylen rehentelevä — halutti nakata pellolle mokoma.

— Onko meille mitään jäänyt?

Hän kysyi sitä hiljaa ja epäröiden ja katseli vastasyntyneeseen, jonka
nuori hento elämä ehkä riippui vastauksesta. Mies purskahti karkeaan
nauruun:

— Jäi toki — juomaraha — kokonaista kaksituhatta taalaria!

Elisabet rouva huoahti keventyneenä, sillä hän jo oli luullut, että tuo
peloittava "ei mitään" miehen huulilta särähtäisi.

— Mitä meille kaksituhatta taalaria, jatkoi mies, sitten kun
viisikymmentä tuhatta on suohon suupunut? Pitääkö minun ehkä ruveta
kaupunkiin kapakanpitäjäksi tai kauppaamaan nappeja ja rihmoja? Sinä
autat kai myöskin käyden hienoissa perheissä ompelemassa, ja lapset
myyvät tulitikkuja kaduilla — hahaha!

Hän haroi harmaantunutta tuuheata tukkaansa ja kolautti jalallaan
kehtoon, niin että se rajusti rupesi edestakaisin soutamaan.

— Miksi tuokin pikku raukka on nyt syntynyt? jupisi hän synkästi;
sitten hän polvistui kehdon ääreen, painoi nuo pienet nyrkit suurten,
punaisten käsiensä lomiin ja puhui lapsellensa: Jos olisit, poikani,
tietänyt, kuinka huono ja katala tämä maailma on, kuinka hävyttömyys
siinä voittaa ja rehellisyys jää häviölle, niin sinä toden totta olisit
pysynyt siellä, missä olisi... Mikä on sinun kohtaloksesi tuleva. Isäsi
on maankulkija, talolta hävinnyt, joka vaimon ja kolmen lapsen kanssa
mittailee maantietä, kunnes on löytänyt paikan, missä voi itsensä ja
omaisensa kokonaan tuhota...

— Max, älä puhu niin — sinä murrat sydämeni, huudahti Elisabet rouva
itkien ja ojensi kätensä laskeaksensa sen miehensä olkapäälle, mutta
tämä käsi vaipui voimatonna alas, ennenkuin se oli saavuttanut
päämääränsä.

Max hypähti seisomaan.

— Olet oikeassa — ei enää mitään ruikutuksia! Jospa tosiaankin nyt
olisin yksin, nuori mies niinkuin entisinä aikoina, niin lähtisin
Amerikkaan tai Venäjän aroille, siellä tulee rikkaaksi, — niin siellä
tulee rikkaaksi, — tai keinottelisin pörssissä — tänään voittaa,
huomenna hävitä, — hei vaan, niin sitä rahoja hankkisi, mutta sidottu
kun olen... Hän loi surkean katseen vaimoonsa ja lapseen, sitten hän
viittasi kädellään pihalle, mistä kahden vanhemman pojan nauravat äänet
kajahtelivat.

— Niin, minä ymmärrän kyllä, että meidän nyt täytyy olla sinulle
taakkana, sanoi rouva nöyrästi.

— Älä puhu minulle taakasta! römähytti Max. Mitä sanoin, ei ollut
pahasti tarkoitettu. Te olette minulle rakkaat — ja sillä hyvä! Nyt on
vaan kysymys siitä, mihin kääntyä. Jollei edes tuota vastasyntynyttä
olisi, niin voisi helpommin kestää epävarmemmankin kohtalon vaiheita.
Mutta nyt — sinä kipeänä — lapsi hoidon tarpeessa — hyväksi lopuksi ei
jää muuta neuvoa jälelle kuin ostaa jokin talonpoikaistalo ja antaa nuo
kaksituhatta taalaria hinnan suoritukseksi. Hei vaan, siitäpä elämä
tulee — minä kerjuupussineni, sinä laukkuinesi — minä lapioineni, sinä
maitokippoinesi...

— Se ei vielä olisi pahinta, sanoi vaimo hiljaa.

— Eikö? nauroi mies katkerasti. — No, sinä voit tulla autetuksi.
Mussainen esimerkiksi on myytävänä, tuo kurja suomaan kappale nummella.

— Voi, miksi juuri siitä puhut? sanoi Elisabet rouva värähtäen.

Max ihastui paikalla ajatukseensa.

— Niin, tyhjentäisimmepä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten.
Alati olisi näkyvissä kadotettu suuruus — sillä tiedäthän, että
Helenenthalin herraskartano loistaa sinne suoraan ikkunoihin —
yltympäri rämettä ja kesantoa — kenties tilkku uutismaaksi kelpaavaakin
— voisi tässä vielä tulla viljelyksen tienraivaajaksi. Ja mitä
siitä ihmiset sanoisivat? Meyhöfer on mies kerrassaan — sanoisivat
he; hän ei häpeä onnettomuuttaan, vieläpä hän katselee sitä hieman
ivallakin. Tosiaankin! Onnettomuutensa ivaaminen, — se on ainoa ylevä
maailmankatsomus - viheltää tulee kaikelle! — Ja hän laski kimakan
vihellyksen, niin että sairas vaimo vuoteellaan hätkähti.

— Suo anteeksi, rakkaani! pyysi Max hyväillen vaimonsa kättä ja tullen
äkkiä mitä valoisimmalle tuulelle, — mutta enkö ole oikeassa? —
Viheltää tulee kaikelle. Niin kauan kuin tietää olevansa kunniallinen
mies, voi jonkinlaisella hekumalla kestää kaikki vastukset. Hekuma on
oikea sana. — Tila on koska hyvänsä ostettavissa, sillä sen omistajasta
on äskettäin tullut rikkaan talon vävy ja hän jättää tuon vanhan
variksenpesän nyt kokonaan omiin hoteisiinsa.

— Mieti ensin asiaa, Max! pyysi vaimo levottomana.

— Mitä auttaisi vitkastelu? vastasi mies kiivaasti. Tuon herra
Douglasin rasituksena emme saa olla, ja turha meidän on kurjalla
kahdellatuhannellamme suurempia tavoitella — siis rivakasti toimeen!

Ja ennättämättä hyvästelemään sairasta vaimoaan hän riensi pois.
Muutamia minuutteja myöhemmin hänen kuultiin ajavan ulos portista.

Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin Elisabet rouvalle, että tuli
vieraita. — Muuan kaunis hieno nainen oli komeissa vaunuissa ajanut
pihaan ja pyysi saada käydä sairasta rouvaa tervehtimässä.

Kuka hän on sitten? — Hän ei ollut tahtonut sanoa nimeänsä.

— Kuinka omituista! ajatteli Elisabet rouva, mutta koska hän surussaan
oli alkanut toivoa jotakin taivaallista ilmestystä, niin ei hän
kieltänyt.

Ovi aukeni. Solakka, hento olento, jolla oli hienot, lempeät kasvon
piirteet, astui kevyesti lapsivaimon vuoteen ääreen. Hän tarttui kohta
sairaan käteen ja lausui vienolla, vähän peitellyllä äänellä:

— En ole sanonut nimeäni, rakas rouva Meyhöfer, sillä pelkäsin, ettei
minua otettaisi vastaan, jos sen edeltäpäin mainitsisin. Ja mieluimmin
tahtoisin nytkin jäädä tuntemattomaksi. Sillä valitettavasti minun
täytyy olettaa, ettette enää katselisi minua suosiollisesti, jos
tietäisitte, kuka olen.

— Minä en vihaa ketään ihmistä maailmassa, vastasi Elisabet rouva,
saatikka sitten nimeä.

— Minun nimeni on Helena Douglas, sanoi nainen hiljaa ja pusersi
lujemmin sairaan kättä.

Elisabet rouva puhkesi itkuun, mutta vieras, ikäänkuin olisi ollut
vanha ystävä, kiersi kätensä sairaan kaulaan, suuteli häntä otsalle ja
lausui vienolla, lohdullisella äänellään:

— Älkää olko minulle vihainen. Kohtalo on tahtonut, että minä työnnän
teidät pois tästä talosta, mutta minä en ole syypää siihen. Mieheni on
tahtonut valmistaa minulle yllätyksen, sillä tämän talon nimi soveltuu
yhteen minun etunimeni kanssa. Iloni oli kuitenkin heti mennyt, kun
kuulin, minkälaisissa olosuhteissa hän oli talon omistajaksi tullut,
ja erittäinkin kuinka te, rakas rouva Meyhöfer, näinä kaksin kerroin
vaikeina aikoina olette saanut kärsiä. Minulle tuli tarve saada
keventää sydäntäni pyytämällä itse puolestani teiltä anteeksi sitä
surua, jonka teille olen tuottanut ja vasta tuotan, sillä eihän teidän
kärsimystenne aika ole vielä ohi.

Elisabet rouva oli, aivan kuin olisi niin pitänytkin tehdä, painanut
päänsä vieraan olkapäälle ja itki hiljaa.

— Ja ehkä voin olla teille vähän hyödyksikin, jatkoi vieras,
ainakin siten, että poistan osan katkeruutta mielestänne. Me naiset
tavallisesti ymmärrämme toisiamme paremmin kuin karkeat, kiivaat
miehet. Yhteiset kärsimyksemme saattavat meitä toisiamme lähemmäksi. Ja
ennen kaikkea yksi asia: olen puhunut mieheni kanssa ja pyydän teitä
omassa sekä hänen nimessään pitämään tätä taloa omaisuutenanne niin
kauan kuin teitä haluttaa. Talven vietämme enimmäkseen kaupungissa ja
sitä paitsi on meillä toinenkin maatila, jota annamme isännöitsijän
hoitaa. Näette siis, ettette meitä millään tavoin häiritse, vaan
pikemmin teette hyvän työn, jos vielä puolen vuotta tai enemmän
hoidatte ja hallitsette täällä niinkuin tähänkin asti.

Elisabet rouva ei kiittänyt, mutta tuo kyynelkostea katse, jonka hän
loi vieraaseen, oli kyllin kiitokseksi.

— Olkaa nyt jälleen iloinen, rakas rouva, jatkoi vieras, ja jos
vastedes tarvitsette neuvoa tai apua, niin muistakaa, että on eräs,
jolla on niin paljon teille hyvittämistä. — Ja kuinka kaunis lapsi —
hän kääntyi kehtoon päin — poika vai tyttökö?

— Poika, vastasi Elisabet rouva raukeasti hymyillen.

— Joko hänellä on sisaruksia? — Mutta miksi kyselenkään! Nuo
molemmat reippaat pikku miehet tuolla ulkona, jotka ottivat minut
vastaan — voinko likemmin tutustua heihinkin? — Ei, ei täällä; se
saattaisi kiihoittaa teitä. Sittemmin! Sittemmin! — Tämä pienoinen
maailmankansalainen se nyt ennen kaikkia vetää puoleensa huomiomme.

Vieras kumartui kehdolle ja korjasi kapalovaatetta.

— Hänellä on jo niin pikkuviisaan ilme, sanoi vieras pilaillen.

— Suru on seisonut hänen kehtonsa ääressä, vastasi Elisabet rouva
hiljaa ja alakuloisesti, — siksi on hänellä vanhan kasvot.

— Älkää olko taikauskoinen, ystäväni, puheli vieras. Olen kuullut
sanottavan, että vastasyntyneiden piirteissä on usein jotain
ukkomaista, mutta se katoo pian.

— Varmaan on teilläkin lapsia? kysyi Elisabet rouva.

— Oi, minähän olen vastanaitu! vastasi vieras punastuen, — tuskin
kuutta kuukautta olen ollut naimisissa. Mutta... ja hän punastui vielä
enemmän.

— Jumala auttakoon teitä teidän vaikeana hetkenänne, sanoi Elisabet
rouva, — minä rukoilen teidän puolestanne.

Vieraan silmä kävi kosteaksi.

— Kiitos, tuhannen kiitosta, sanoi hän. Olkaamme tästedes ystäviä!
Pyydän teitä oikein sydämellisesti. Tiedättekö mitä? Ottakaa minut
kummiksi tälle nuorimmallenne ja tehkää minulle sama palvelus, sitten
kun taivas on minua siunannut. — —

Molemmat naiset puristivat äänettöminä toistensa käsiä. Heidän
ystävyysliittonsa oli solmittu. — —

Kun vieras oli lähtenyt pois, silmäili Elisabet rouva aroin, surullisin
katsein ympärillensä.

— Äsken oli niin valoisaa, niin aurinkoista täällä, kuiskasi hän, mutta
nyt on taas niin pimeäksi käynyt.

Vähän ajan kuluttua molemmat vanhimmat pojat, hoitajattaren kiellosta
huolimatta, syöksyivät riemuiten sairaan huoneeseen. Kummallakin heistä
oli makeispussi kädessä.

— Vieras rouva on lahjoittanut nämä! riemuitsivat he.

Elisabet rouva hymyili.

— Hiljaa, lapset! sanoi hän; enkeli on käynyt luonamme.

Molemmat pikku pojat näyttivät hätääntyneiltä ja kysyivät:

— Enkelikö, äiti?




II.


Siten rouva Douglas tuli Paulin ristiäidiksi.

Meyhöferiä kyllä tuo uusi ystävyysliitto hieman suututti, sillä "en
kaipaa onnellisten sääliä", oli hänellä tapana sanoa, mutta kun tuo
lempeä, ystävällinen rouva kävi toisen kerran talossa ja puheli hänelle
sopuisasti, niin ei hän kauemmin rohjennut kieltää.

Hän suostui myös jäämään entiseen kotiinsa, joskin vastenmielisesti.
Mussainen, jonka hän todellakin oli ostanut samana päivänä, oli niin
hävinneessä tilassa, että oleskeleminen siellä kylminä syyspäivinä
näytti vaaralliselta sekä vaimolle että lapsille. Täytyi toimittaa
tarpeellisimmat korjaukset ja kutsua työhön puusepät, muurarit ja
savenvalajat, ennenkuin muutto sinne oli mahdollinen.

Paljon ennemmin kuin uuden asunnon korjaus valmistui, oli Elisabet
rouvan kuitenkin miehensä itsepäisyyden tähden muuttaminen sinne.
Eräänä päivänä näet oli uuden isännän pehtoori muutamia työmiehiä
muassaan tullut taloon ja kohteliaasti pyytänyt majaa. Meyhöfer selitti
heti, että tässä menettelytavassa piili tahallinen solvaus häntä
kohtaan, ja päätti, ettei hän päivääkään kauemmin viipyisi talossa,
joka kerran oli ollut hänen omansa. — — —

Kylmänä, pimeänä marraskuun päivänä Elisabet rouva ja lapset sanoivat
jäähyväiset vanhalle, rakkaalle kodille. — Taivaasta vihmoi hienoa
sadetta, joka kasteli kaikki. Harmaan sumun verhossa, autiona ja
lohdutonna nummi lepäili heidän edessään.

Nuorin lapsi sylissä ja molemmat vanhemmat ympärillä itkien Elisabet
rouva astui vaunuihin, jotka veivät hänet kohti uusia, synkkiä
kohtaloita.

Kun he ajoivat ulos portista ja kylmä nummituuli alkoi puhaltaa
ikäänkuin jääsiruja kasvoihin lyöden, niin rupesi pienokainenkin, joka
siihen asti oli levännyt hiljaa ja rauhallisena, surkeasti itkemään.
Elisabet rouva peitti tarkemmin lasta viitallansa ja kumartui syvään
tuon pienen, vapisevan olennon puoleen salataksensa kyyneliä, jotka
herkeämättä poskille valuivat.

Puolen tuntia vierittyään savisella, läpilionneella tiellä tulivat
vaunut perille. Elisabet rouva oli ääneensä huudahtaa nähdessään uuden
kotipaikkansa lohduttomana ja rappiotilassa.

Pitkiä, savesta ja turpeista kyhättyjä ulkohuoneita — lietteinen
piha — matala, paanukattoinen asuntorakennus, jonka seiniltä kalkki
paikotellen oli rapistunut ja jättänyt muurin paljaaksi — hoidotta
jäänyt puutarha, jossa kesän viimeiset vaivaiset jäännökset, asterit
ja auringonruusut, rehoittivat puoleksi lakastuneiden kyökkikasvien
rinnalla, ja yltympäri kirjavaksi maalattu aita, joka vielä ennen
lahoamistansa näkyi saaneen viimeisen voitelun — semmoinen oli
se paikka, jossa talolta hävinneen tilanomistajan perheen tuli
vastaisuudessa oleskella.

Semmoinen oli se paikka, jossa pikku Paul kasvoi ja jolle hän
lapsuutensa rakkauden ja puolet elämänsä suruista omisti. — — —

Ensimäisinä vuosinaan oli Paul hyvin hento ja kivulloinen. Monena
yönä äiti pelkäsi, että hänen elämänsä heikko valo sammuisi ennen
aamun koittoa. Silloin äiti istui kolkossa, matalassa makuuhuoneessa
kyynärpäät vuoteen laidan varassa ja tuijotti palavin katsein tuohon
laihaan olentoon, jonka jäseniä suonenveto tuskallisesti tempoili.

Mutta hän kesti kaikki varhaisimman lapsuutensa murrokset ja
viisivuotiaana hän oli terve, toiveita herättävä poika, vaikkapa
jäseniltään heikko ja kasvoiltaan kelmeä, ikäänkuin lakastunut. Tuo
vanhusmainen ilme oli jäänyt häneen.

Näiltä ajoilta ovat hänen varhaisimmat muistelmansa.

Ensimäinen, jota hän myöhempinä aikoina tuon tuostakin muisteli, oli
seuraava:

Huone on puoleksi pimeä. Ikkunoissa kukkivat jääkukat, ja punertavana
tunkeutuu iltarusko ikkunaverhojen lävitse. Vanhemmat veljet ovat
menneet luistelemaan, mutta hän makaa vuoteellaan, sillä hänen täytyy
mennä aikaisin levolle, ja hänen vieressään istuu äiti toinen käsi
hänen kaulaansa kiedottuna ja toinen kehdon laidalla, missä molemmat
pikku siskot nukkuvat. Vuosi takaperin ovat nämä tulleet maailmaan,
molemmat samana päivänä.

— Äiti, kerro minulle satu, pyytää hän.

Ja äiti kertoi. Mitä? — Siitä hänellä oli vain hämärä muisto, mutta
puhe siinä oli jostakin harmaapukuisesta naisesta, joka kaikkina kovina
hetkinä kävi äitiä katsomassa, naisesta, jolla oli kalpeat, laihat
kasvot ja synkät, itkettyneet silmät. Varjonahan oli tullut ja varjona
kadonnut, kätensä hän oli levittänyt äidin pään ylitse — siunaukseen
vaiko kiroukseen, se oli tietymätöntä, — ja sitten hän oli puhunut
hämäriä sanoja, jotka koskivat myöskin häntä, pikku Paulia. Siinä oli
ollut puhe uhrauksesta ja pelastuksesta, mutta sanat hän oli unohtanut,
nähtävästi siitä syystä, että hän oli ollut vielä liian yksinkertainen
niitä ymmärtämään. Mutta yhden asian hän muisti aivan tarkkaan: kun
hän kauhun ja jännityksen valtaamana kuunteli äidin kertomusta, niin
hän äkkiä näki harmaan olennon, josta äiti puhui, seisovan ilmielävänä
ovella - aivan tuon saman, jonka kädet olivat kohotettuina ja kasvot
kalpeat ja surulliset. Paul kätki päänsä äidin syliin — hänen sydämensä
sykki rajusti, hengitys oli seisahtua, ja tuskissaan hänen täytyi
kirkaista:

— Äiti, tuolla se on, tuolla se on!

— Kuka? Surutarko? kysyi äiti. Paul ei vastannut, vaan alkoi itkeä.

— Missä sitten? kyseli äiti.

— Tuolla ovella, vastasi hän, nousten pystyyn ja pitäen äitinsä
kaulasta kiinni, sillä hän pelkäsi kovasti.

— Oi sinua, pikku hupakkoa! sanoi äiti. Sehän on isän pitkä matkaviitta.

Ja äiti toi sen esille ja käski hänen tunnustella vuoria ja päällistä,
jotta hän tulisi vakuutetuksi. Paul myöntyi, mutta itseksensä hän oli
lujasti vakuutettu, että hän oli nähnyt tuon harmaan naisen kasvoista
kasvoihin. Ja nyt hän tiesi myöskin, mikä hänen nimensä oli.

Surutar oli hänen nimensä.

Mutta äiti kävi miettiväiseksi eikä suostunut kertomaan satua loppuun
asti. Ei jälkeenkään päin, vaikka hän kuinka hartaasti olisi pyytänyt. —

Isästä oli Paulilla hyvin hämäriä muistoja näiltä ajoilta. Mies, jolla
oli jaloissa suuret saappaat ja joka torui äitiä, kuritti veljiä eikä
välittänyt hänestä lainkaan. Välisti vain hän sai karsaan katseen,
joka ei näyttänyt ennustavan hänelle hyvää. Usein, etenkin jos isä
oli ollut kaupungissa, oli hänen kasvoillaan tummanpunainen väri kuin
kuumenneella kattilalla, ja käydessään hän hoippui ristiin rastiin
permantolaudalta toiselle. Silloin tapahtui aina tämä sama kiertokulku:

Ensin hän hyväili molempia kaksoisia, joita hän aina erityisesti
helli, ja tuuditteli niitä käsivarrellaan äidin seisoessa vieressä ja
hätääntynein katsein seuratessa kaikkia hänen liikkeitään; sitten hän
istui pöytään, maisteli vähän ruokia ja työnsi ne sitten pois moittien
niiden huonoutta ja mauttomuutta; sivalteli Maxia tai Gottfriedia
vitsalla selkään, oli vihainen äidille ja meni viimein ulos riitelemään
renkien kanssa. Kauas yli pihan kaikui hänen jylisevä äänensä, niin
että Käärökin, kahlekoira, veti häntänsä koipien väliin ja piiloutui
koppinsa perimäiseen soppeen.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin huoneeseen, niin hänen
mielialansa tavallisesti oli kääntynyt kiukusta epätoivoksi. Hän
väänteli käsiään, valitti kurjuutta, johon oli joutunut, ja kerskui
itsestään kaikellaisia suuria asioita, joihin hän muka olisi ryhtynyt,
jollei se ja se olisi ollut esteenä ja jolleivät taivas ja maa olisi
liittoutuneet häntä perikatoon viedäkseen. Silloin hän meni ikkunan
luo ja pui nyrkkiään valkoista taloa kohti, joka etäisyydestä niin
viehättävänä häämöitti.

Niin, tämä valkoinen talo!

Isä sadatteli sitä, rypisteli kulmiaan, milloin vain katse niille
maille osui, mutta poika itse piti sitä niin rakkaana kuin asuisi osa
hänen sielustaan siellä. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä vain siksi,
että äiti sitä rakasti. Sillä hänkin seisoi usein ikkunan ääressä ja
katseli sinne päin, mutta hän ei rypistänyt kulmiaan, ei! — hänen
kasvonsa kävivät niin lempeiksi ja surumielisiksi, ja hänen silmistään
säteili kaipaus niin palava, että se herätti vieressä seisovassa
pojassa tuskan väreitä.

Hänen pienen sydämensä täytti sama kaipaus. Niin kauan kuin hän
oli osannut ajatella, oli tuo talo hänestä ollut kaiken kauneuden
ja ihanuuden yhdistys. Kun hän sulki silmänsä, niin hän sen näki;
unissakin se kangasteli.

— Oletko koskaan ollut valkoisessa talossa? kysyi hän eräänä päivänä
äidiltänsä, kun ei enää voinut hillitä tiedonhaluansa. — Olen, poikani,
vastasi äiti, ja hänen äänensä helkähti niin surullisesti ja värjyvästi.

— Useinkin, äiti?

— Hyvin usein, lapseni. Vanhempasi ovat ennen asuneet siellä, ja siellä
sinäkin olet maailmaan tullut.

Siitä asti oli valkoinen talo pojalle sama kuin ihmissuvulle kadotettu
paratiisi. — — —

— Kuka asuu nyt valkoisessa talossa? kysyi hän sittemmin.

— Kaunis, ystävällinen rouva, joka rakastaa kaikkia ihmisiä ja
erittäinkin sinua, sillä sinähän olet hänen kummipoikansa.

Hänestä tuntui, niinkuin olisi ääretön onni auennut hänelle. Hän oli
niin liikutettu, että vapisi.

— Miksi emme siis käy tuon kauniin, ystävällisen rouvan luona? kysyi
hän tuokion kuluttua.

— Isä ei tahdo sitä, vastasi äiti, ja hänen äänessään oli omituisen
terävä sointu, jonka poika huomasi.

Hän ei kysellyt enempää, sillä isän tahto oli laki, jonka perusteita
ei kellään ollut lupa likemmin tiedustella; mutta valkoisen talon
salaisuus loi nyt uuden siteen äidin ja pojan välille. — Julkisesti
ei siitä uskallettu puhua. Isä tuli raivoihinsa, jos valkoisen talon
olemassaoloon vain viittailtiinkin, eivätkä veljetkään siitä mielellään
puhuneet hänen, nuorimman kanssa; nähtävästi he pelkäsivät, että hän
yksinkertaisuudessaan levittelisi kuulemiansa. Mutta äiti, äiti luotti
häneen!

Kun he olivat kahden — ja kouluaikana he olivat melkein aina kahden —
silloin aukeni äidin suu ja suun keralla sydän, ja äidin kuvailemana
valkoinen talo kohoili yhä korkeammaksi ja loistavammaksi pojan
silmissä. Pian hän tunsi joka huoneen, lehtimajan puutarhassa, vihreän
pensaston ympäröimän lammikon, kuvastelevan lasipallon ja penkereellä
olevan aurinkokellon; ajattelepas, kello, jossa aurinko itse hetkiä
näytti. Mikä ihme!

Peite silmillä hän olisi voinut kuljeksia Helenenthalissa eksyksiin
joutumatta.

Ja kun hän leikki puupalikoilla, niin hän rakensi itselleen valkoisen
talon penkereineen ja aurinkokelloineen, kaivoi hiekkaan lammikoita ja
kiinnitti piikiviä vaajojen päihin; ne muka olivat lasipalloja - mutta
ne eivät kuvastelleet.




III.


Tähän aikaan hän teki päätöksen käydä katsomassa valkoista taloa. Aivan
omin päinsä. Hän jätti matkansa kevääseen, mutta kun kevät tuli, ei
hänellä ollutkaan tarpeeksi rohkeutta. Hän lykkäsi matkansa kesään,
mutta silloinkin tuli kaikellaisia esteitä eteen. Kerran hän oli nähnyt
suuren koiran yksinänsä kiertelevän niityllä — mene ja tiedä vaikkapa
koira olisi ollut vihainen, — ja toisen kerran oli härkä tullut häntä
vastaan sarvet tanassa.

Kun tulen suureksi niinkuin veljet, lohdutteli hän itseänsä, ja käyn
koulua, silloin otan mukaani kepin ja lyön kuoliaaksi vihaisen koiran
ja tartun härkää sarvista kiinni, jottei se voi minulle mitään.

Ja hän lykkäsi matkansa seuraavaan vuoteen, sillä silloin hänen piti
ruveta käymään koulua niinkuin isotkin veljet.

Isompia veljiänsä hän jumaloitsi. Heidän kaltaiseksensa kun voisi
tulla, se näytti hänestä olevan inhimillisten toiveiden viimeinen
päämäärä. Ratsastaa hevosella — oikealla suurella hevosella, eikä
vaan puisella, — luistella, uida ilman vyötä ja korkkityynyä, käyttää
valkoista, kankeata paidanedustaa, joka oli nauhoilla kiinni sidottu,
voi, sepä vasta olisi!

Mutta sitä varten piti ensin tuleman suureksi, lohdutteli hän itseänsä.
Nämä ajatukset hän piti muilta salassa, äidille hän ei tahtonut niitä
ilmaista eikä veljillekään, jotka eivät hänestä paljoa välittäneet.
Hän oli heidän silmissään sellainen mitätön kääpiö, ja kun äiti
käski heidän ottaa hänet mukaansa johonkin, niin he tekivät sen
vastahakoisesti, sillä silloin heidän tuli pitää huolta hänestä ja
jättää paraimmat kepposet tekemättä hänen tyhmyytensä tähden. Paul
tunsi tämän hyvin, ja välttääksensä heidän ilkeitä katseitaan ja vielä
ilkeämpiä tyrkkäyksiänsä hän useimmiten sanoi mieluummin tahtovansa
jäädä kotiin, vihlaisi sydäntä kuinka paljon hyvänsä. Silloin hän
asettui kaivon vivulle istumaan ja siinä hiljalleen keinuessaan uneksi
ajoista, jolloin hän voi tehdä samoin kuin veljetkin.

Oppimisessakin hän tahtoi olla heidän kaltaisensa. Eikä se ollutkaan
mitään vähäpätöistä, sillä molemmat, niin Max kuin Gottfriedkin, olivat
koulun ensimäisiä ja toivat lupa-ajoiksi aina hyvin kauniit todistukset
kotiin. Kuinka kauniit ne olivat, näkyy siitä, että ne tuottivat
veljille hopearahan mieheen ja äidiltä hunajaa leivälle.

Kerran sellaisena ilopäivänä hän kuuli isän sanovan:

— Jospa vain voisin pitää vanhimmat pojat hyvässä koulussa, niin
heistä tulisi jotakin, sillä he ovat perineet minun hyvän pääni,
mutta kerjäläisiä kun olemme, täytynee meidän kasvattaa heidätkin
kerjäläisiksi.

Paul ajatteli paljon tämän johdosta, sillä hän jo tiesi, että Max
oli syntynyt sotamarsalkaksi ja Gottfried tykistön päälliköksi.
Kerran näet oli kuvalehti, joka sisälsi kuvia Itävallan armeijasta,
hairahtunut tuohon yksinäiseen taloon, ja silloin vanhemmat veljet
olivat keskenänsä suostuneet jakamaan päällikkyyden molemmat korkeimmat
arvot, mutta pikku veli sai tyytyä aliluutnantin asemaan. Sittemmin oli
tosin seurannut aika, jolloin toinen tunsi itsellään olevan kutsumuksen
metsästäjäksi ja toinen intiaanipäälliköksi, mutta Paulin ajatukset
pysyivät kiintyneinä noihin kullalla kirjailtuihin sotilaspukuihin,
joille eivät puiset keihäät ja kankaantilkuista kyhätyt anturakengät,
jommoisia veljet käyttivät leikeissä — viimeksi mainittuja he sanoivat
"mokassiineiksi" — voineet vertoja vetää. Minkätähden he sittemmin
tahtoivat tulla luonnontieteilijöiksi ja piispoiksi oli myöskin hänestä
käsittämätöntä — kuvalehden sotilaspuvut, ne ne vasta jotakin olivat.

Samaan aikaan kaksoiset alkoivat oppia kävelemään. Katri, vanhempi —
hän oli tullut kolme neljännestuntia aikaisemmin maailmaan — teki alun,
ja Kerttu seurasi esimerkkiä kolmen päivän perästä.

Tämä oli tärkeä tapaus Paulin elämässä. Äkkiä sitoivat hänet uudet
velvollisuudet, joistahan ei niin pian vastaisuudessa irti päässyt.

Ei kukaan ollut käskenyt häntä valvomaan pikku siskojen ensi askeleita,
mutta niin itsestään selvää kuin aina oli ollut, että hän ruokkosi
kenkänsä jo illalla ja samoin veljienkin, että hän asetti nuttunsa
nelikulmaan poimutettuna vuoteen päänpuolen viereen ja sukkansa ristiin
sen päälle, ettei hän tehnyt tahroja pöytäliinaan, että hän sai
varoituksen isältä, jos sama onnettomuus jollekin toiselle veljelle
sattui, — niin itsestään selvää oli sekin, että hän otti pikku sisaret
hoitoonsa ja valvoi heidän ensimäisiä uhkarohkeita seisomis- ja
käymiskokeitaan.

Niin tärkeäksi hän katsoi tämän uuden toimensa, että koulunkaipauskin
laimeni, ja jos hän vain vielä olisi osannut — viheltää, niin olisi
hänen toiveidensa mitta ollut täysi.

Niin, osata viheltää niinkuin Janne renki tai edes niin hyvin kuin
vanhemmat veljet, se oli nyt hänen unelmiensa päämäärä, hänen
uupumattomien harjoitustensa tarkoitus. Mutta vaikka hän miten olisi
supistanut suutansa ja kostutellut huuliaan saadakseen ne nuorteiksi,
ei äännähdystäkään syntynyt. Jos hän veti ilmaa sisään, silloin sentään
vähän kävi laatuun - saipa hän kerran pihistyksi alkusävelet siihen
lauluunkin, joka alkaa jotta "Putos' vetehen juutalainen". Mutta
jokainen taitava viheltäjä tietää, että ilmaa on puhallettava ulos
suusta, ja se se juuri oli se kumma, jota hän ei voinut oppia.

Mutta tässäkin hän lohdutteli itseään ajatuksella: Jahka tästä vaan
tulen isoksi.

Tämän vuoden joulu toi muassaan ilosanoman. Kaupungissa olevalta
"hyvältä tädiltä", eräältä äidin sisarelta, tuli laatikko, joka
sisälsi kaikellaisia kauniita ja hyödyllisiä tavaroita, kirjoja
ja paitakangasta veljille, hamekangasta sisarille ja Paulille
samettinutun, oikean samettinutun, jossa oli husaarinauhat ja
suuret kiiltävät napit. Nytpä riemu ilmoille remahti! Mutta parhain
lahja löydettiin kirjeestä, jonka äiti luki itkien liikutuksesta ja
ilosta. Hyvä täti kirjoitti, että hän Elisabetin viime kirjeestä oli
ymmärtänyt, kuinka hänen miehensä hartain toivo oli hankkia molemmille
vanhemmille pojille parempi koulusivistys, ja että täti siitä syystä
oli päättänyt ottaa pojat luoksensa asumaan ja omalla kustannuksellaan
antaa heidän käydä lukion lävitse. Veljet riemuitsivat, äiti itki,
isä harppaili ympäri huonetta, siveli kädellään tukkaansa ja mutisi
katkonaisia sanoja.

Paul istui sillä aikaa hiljaisena sisarten kehdon vieressä ja iloitsi
sydämessään.

Äiti tuli hänen luoksensa, painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja sanoi:

— Käykö sinullekin kerran yhtä hyvin, poikani?

— Mitä hänestä! sanoi isä; eihän hän ymmärrä mitään.

— Hän on vielä niin nuori! vastasi äiti silitellen hänen poskiaan,
ja sitten hän puki hänen päällensä kauniin samettinutun; sen sai hän
pitää yllänsä iltaan asti, koska oli juhlapäivä. Veljetkin tulivat
hyväilemään häntä, osaksi oman riemunsa, osaksi kauniin samettinutun
tähden. Niin hyviä eivät he milloinkaan olleet häntä kohtaan olleet.

Se oli hupainen joulu!

Ja kun kevät lähestyi, alettiin neuloen ja kutoen valmistaa
lukiolaisten matkatamineita. Paul sai olla apulaisena, pitää vyyhtiä ja
antaa saksia, ja kaksoiset lojuivat lattialla ja penkoivat valkoista
palttinaläjää.

Veljet varustettiin kuin prinssit. Ei mitään unohdettu. Kaulaliinatkin
he saivat, mitkä äiti leikkasi vanhasta silkkikaavusta.

Veljet olivat tähän aikaan hirveän ylpeät. He esiintyivät jo herroina,
kukin tavallansa. Max kiersi itselleen paperosseja kaataen isän
laatikosta tupakkaa pieniin paperitötteröihin, jotka hän sytytti
paksusta päästä, ja Gottfried komeili silmälaseilla, jotka hän koulussa
oli itselleen ostanut kuudella housunnapilla.

Enkös näytä komealta tällä tapaa? kysyi hän käyden edestakaisin Paulin
ohitse, ja kun tämä vastasi myöntävästi, niin hän sai suutelon; mutta
olisipa vaan toisin sanonut, niin jo olisi korvapuusti kihissyt.

Heti pääsiäisen jälkeen matkustivat molemmat veljet. Silloin
vuodatettiin talossa paljon kyyneliä. Mutta kun vaunut olivat vierineet
ulos veräjästä, painoi äiti kyynelten kostuttamat kasvonsa Paulin
poskea vasten ja kuiskasi.

— Sinua on kauan laiminlyöty, lapsi raukkani, mutta nyt olemme jälleen
kahden kuten ennenkin.

— Äiti, tyliin! kirkaisi pikku Katri, kohottaen käsiään, ja hänen
sisarensa teki samoin.

— Niin, tehän olette myöskin! huudahti äiti, ja kirkas auringonpaiste
säteili hänen kalpeista kasvoistansa.

Ja sitten hän otti toisen toiselle käsivarrellensa ja toisen toiselle,
astui ikkunan luo ja katseli kauan valkoista taloa kohti. Paul pisti
päänsä hänen vaatteidensa poimujen välitse ja teki samoin. Äiti loi
katseensa häneen ja kohdatessaan hänen pikkuviisaat lapsensilmänsä
punastui vähän ja hymyili. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.

Kun isä tuli kaupungista kotiin, määräsi hän, että Paulin piti alkaman
koulunkäyntinsä.

Äiti kävi hyvin alakuloiseksi ja pyysi, että Paul saisi olla kotona
vielä edes puolen vuotta, jottei hän niin paljon kaipaisi vanhempia
poikiaan. Äiti lupasi itse opettaa Paulia ja ehtiä pitemmälle
kuin opettaja koulussa. Mutta isä ei taipunut, vaan haukkui äitiä
porupussiksi.

Paul kauhistui. Halu kouluun, joka hänellä aina oli ollut, katosi
kerrassaan; eiväthän nyt enää siellä olleet veljetkään, joiden kanssa
hänen piti kilvoitella.

Seuraavana päivänä isä otti häntä kädestä ja vei hänet kylään, jonka
ensimäiset rakennukset olivat noin kaksituhatta askelta Meyhöferin
talosta.

Pitkä matka niin pienelle pojalle.

Paul kesti kuin mies. Peläten saavansa isältä selkäänsä olisi hän
tallustanut vaikka maailman loppuun.

Koulu oli matala olkikattoinen rakennus, melkein samallainen kuin
talonpoikaistupa, mutta edustalla oli kaikellaisia tikapuita ja
telineitä.

— Tuohon hirtetään laiskat pojat, selitti isä.

Paulin pelko lisääntyi, mutta kun opettaja, ystävällinen vanha mies,
jolla oli valkoinen sänkiparta ja rasvantahmeat liivit, otti hänet
polvellensa ja näytteli hänelle kaunista kuvakirjaa, niin hän jälleen
rauhoittui, vaikkapa nuo monet vieraat kasvot, jotka penkkiriveiltä
häneen tuijottivat, eivät näyttäneetkään ennustavan hänelle hyvää.

Hän sai istua alimmalle paikalle ja piirustella kaksi tuntia
perusviivoja taulullensa.

Välitunnilla isot pojat tulivat hänen luoksensa ja tahtoivat nähdä
hänen suurusruokaansa, ja kun he huomasivat, että hänellä oli
makkaraa, ottivat he sen häneltä. Hän ei vastustanut, sillä hän luuli,
että niin piti oleman. Kotimatkalla he löivät häntä ja pistelivät
nokkosia hänen niskaansa. Hän uskoi, että niinkin piti oleman, sillä
olihan hän pienin, mutta kun hän oli päässyt ulos kylästä ja käveli
auringonpaahteisella nummella, niin hän alkoi itkeä. Hän heittäysi
erään pensaan nojaan ja katseli sinistä taivasta, missä pääskyset
liitelivät edestakaisin.

— Oi, jospa minäkin voisin lentää! ajatteli hän, - ja niin muistui
hänen mieleensä valkoinen talo.

Hän nousi ja etsi sitä silmillänsä. Kuni lumottu linna, josta äiti
tiesi kertoa, se loisti häntä vastaan. Ikkunat kimaltelivat kuin
jalokivet, ja vihreät pensaat kaartuivat kartanon ympäri ikäänkuin
satavuotinen orjantappura-aitaus. Hänen suruunsa yhdistyi uljuuden ja
itsetietoisuuden tunne.

— Nyt minä olen suuri, sanoi hän itseksensä, sillä nythän käyn koulua.
Ja jos nyt menen sinne, ei kukaan voi siitä mitään sanoa.

Mutta sitten hänet jälleen valtasi pelko. Tuo vihainen härkä ja nuo
hullut koirat — eihän voinut tarkoin tietää. Hän päätti ajatella asiaa
ensi sunnuntaihin asti.

Mutta valkoinen talo ei antanut hänelle lepoa. Joka kerta kun hän
kulki nummen poikki, kysyi hän itseltänsä, miksi tie kartanoon olisi
vaarallisempi kuin tie kouluun. Maantie kyllä kulki läpi synkän
kuusimetsän, ja sellaisissa metsissä asustelee kaikellaisia kääpiöitä
ja noitia, jopa susiakin, kuten satu Punahilkasta osoittaa, mutta jos
hän menisi suoraan niityn poikki, niin hän näkisi yhä kodin ja olisi
varma paluutiestä.

Valkoisessa talossa käyminen tuntui hänestä kunnianasialta, joka hänen
tuli tehdä nyt, kun hän oli "suureksi" sukeunut, ja kun pelko hänessä
uudestaan heräsi, niin hän soimasi itseänsä pelkuriksi. Se oli koulussa
karkea solvaisusana.

Kun sunnuntai tuli, oli hän lujasti päättänyt tehdä matkan. Hän pujahti
aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin pääsi isän niittyjen poikki
suoraan valkoista taloa kohden.

Aita tuli vastaan, hän kiipesi sen yli helposti, sitten palanen outoa
kangasmaata, jossa hän ei koskaan ollut käynyt. Mutta ei hän sielläkään
tavannut mitään vaarallista. Kanervat välkkyivät auringonpaisteessa,
kuivuneet kissankäpälät narskuivat hänen jalkainsa alla, ja lämmin
tuuli puhalteli häntä vastaan. Hän yritti viheltää, mutta sai nytkin
äänen ainoastaan henkeä sisään vetämällä. Tämä hävetti häntä, ja hän
tunsi itsensä nöyryytetyksi.

Sitten tuli vastaan suo, joka sekin kuului hänen isänsä tiluksiin. Isä
puhui usein ryhtyvänsä nostamaan siitä polttoturvetta, mutta hän tahtoi
tehdä yrityksen suuremmoiseksi, ja siihen häneltä puuttui rahoja.

Paul vaipui suohon nilkkoihin asti ja nyt vasta hän tuli ajatelleeksi,
että uudet saappaat ehkä likaantuisivat. Hän pelästyi, sillä hän muisti
äidin sanat:

— Varo niitä hyvin, poikani, sillä minä olen koonnut niiden hinnan
säästetyistä maitorahoista.

Uusi samettinuttu oli hänellä myöskin yllä, koska oli sunnuntai. Hän
katseli kiiltäviin silkkinauhoihin ja oli hetkisen kahden vaiheella,
pitäisikö kääntymän kotiin, ei samettinutun tähden, ei, vaan jottei
äiti pahastuisi.

— Mutta ehkäpä pääsen eheänä perille, ajatteli hän ja alkoi juosta
eteenpäin.

Maa keinui hänen jalkainsa alla, ja joka askeleella kuului moiskaus
niinkuin mäntää kirnusta vedettäessä.

Sitten hän saapui mustalle syvänteelle, jonka reunoilla valkountuiset
käensilmät kukkivat, ja sen veden pinnalla uiskenteli ruosteenkarvainen
lima. Hän kiersi sen varovaisesti, joutui siten kyllä märkään lettoon,
mutta pääsi lopuksi kuitenkin kuivalle maalle. Saappaat kyllä olivat
likaantuneet, mutta ehkä hän voisi ne salaa pestä kaivolla.

Hän kulki eteenpäin. Vihellyshalu oli häneltä mennyt, ja mitä
korkeammaksi valkoinen talo yleni pensaikosta, sitä tukalammalta
alkoi hänestä tuntua. Hän saattoi jo eroittaa jonkinlaisen aitauksen,
joka ympäröitsi puita, ja oksien välistä hän näki pitkän, matalan
rakennuksen, jota hän ei etäämpää koskaan ollut huomannut, sen takana
vielä toisenkin ja pimeässä luolassa korkealle leimuvan liekin. Se oli
varmaankin paja — mutta tehdäänkö siellä työtä sunnuntaisinkin?

Hänet valtasi sanomaton halu itkeä, ja kun hän eteensä katsomatta
juosta pyyhälti, niin kyynelet tunkeutuivat silmistä.

Äkkiä hän huomasi leveän ojan, joka oli reunoja myöten vettä täynnä.
Hän tiesi kyllä, ettei hän voisi hypätä sen ylitse, mutta uhma pakoitti
hänet tekemään hypyn, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loiskahti paksu,
likainen vesi hänen ylitsensä.

Läpimärkänä, mudan ja leväkasvien peittämänä hän jälleen pääsi maihin.

Hän koitti kuivata vaatteitaan, asettui nurmelle istumaan ja katseli
valkoiseen taloon päin. Kaikki rohkeus oli mennyt, ja kun häntä alkoi
viluttaakin, käveli hän suruisena ja vitkalleen kotiin päin.




IV.


Seuraava kesä toi Meyhöferin kotiin paljasta surua ja hätää. Edellinen
omistaja oli irtisanonut kiinnityksensä, eikä ollut toivetta saada
mistään lainatuksi tarvittavaa summaa, Meyhöfer kävi joka viikko kolme,
neljä kertaa kaupungissa ja tuli myöhään iltaisin päihtyneenä kotiin.
Usein hän viipyi yönkin.

Elisabet rouva istui silloin vuoteellansa ja tuijotti pimeyteen.
Paul heräsi usein hänen hiljaisista nyyhkytyksistään. Hän makasi
ensin hetkisen aivan hiljaa, sillä hän ei tahtonut ilmaista olevansa
hereillä, mutta lopuksi hän alkoi itkeä.

Silloin äiti vaikeni, mutta jos Paul ei ollenkaan ottanut lakatakseen,
nousi hän ylös, suuteli häntä ja silitti hänen poskiaan tai sanoi:

— Tule tänne poikani!

Paul hypähti silloin ylös, pujahti äidin vuoteeseen ja kietoen kätensä
hänen kaulaansa nukkui jälleen.

Isä kuritti häntä usein. Harvoin hän tiesi minkätähden, mutta hän otti
vastaan lyönnit ikäänkuin aivan luonnollisena asiana.

Eräänä päivänä hän kuuli isän toruvan äitiä.

— Älä vetistele, senkin itkupussi, sanoi hän. Sinä olet täällä
maailmassa vain lisätäksesi minun kurjuuttani.

— Mutta Max, vastasi äiti sävyisästi, tahdotko kieltää omaisiasi
kantamasta onnettomuutta yhdessä sinun kanssasi. Eikö meidän tule sitä
kiinteämmin toisiimme liittyä, kun vastukset meitä kohtaavat.

Silloin hänen mielensä lauhtui, hän kehui äitiä kunnon vaimoksensa ja
antoi itsellensä haukkumanimiä.

Elisabet rouva koetti rauhoittaa häntä, pyysi luottamaan häneen ja
olemaan urhoollinen.

— Niin, urhoollinen — urhoollinen! kiljui mies joutuen raivoihin
uudelleen. Teidän naisten on helppo puhua urhoollisuudesta. Te istutte
kotona ja levitätte nöyrinä esiliinanne ottaaksenne vastaan helmaanne
onnen tai onnettomuuden, niinkuin taivas sen sallii; mutta meidän
miesten täytyy astua ulos katkeraan elämään, meidän täytyy taistella ja
ponnistella ja joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa. Menkää
männikköön kehoituksinenne! Urhoollinen, niin, niin — urhoollinen!

Sitten hän meni ulos jymyävin askelin ja käski valjastaa vaunujen eteen
tehdäksensä tavanmukaisen kaupunkimatkansa.

Kotiin tultuansa ja maattuaan pois kohmelonsa hän sanoi:

— Niin — nyt on viimeinenkin toivo mennyt. Tuo kirottu juutalainen,
joka lupasi lainata minulle rahaa 25:llä prosentilla, selittää, ettei
hän tahdo olla minun kanssani missään tekemisissä. No, olkoon ilman...
Annan mennä hänen vaikka hiiteen... Ja Mikonpäivästä saamme lähteä
kerjuulle, sillä tällä kertaa ei jää niin ropoakaan jälelle. Mutta sen
sanon sinulle, tällä kertaa en kestä kolausta, — kunnian miehen täytyy
pitää arvostaan, ja jos jonakin kauniina päivänä näette minun orressa
riippuvan, niin älkää ihmetelkö.

Äiti parkaisi kauhusta ja kiersi käsivartensa miehensä kaulaan.

— No, no, rauhoitteli tämä, en nyt toki niin pahasti tarkoittanut.
Te naiset olette sentään raukkoja... Paljas sana voi paiskata teidät
maahan!

Arkana vetäytyi äiti takaisin, mutta kun isä oli mennyt ulos, asettui
äiti ikkunan luo istumaan ja seurasi häntä tuskaisin katsein, ikäänkuin
tämä jo olisi tahtonut surmata itsensä. Ajoittain kävi väristys hänen
lävitsensä, ikäänkuin hän palelisi...

Seuraavana yönä huomasi Paul herätessään, että äiti nousi vuoteeltansa,
puki hameen yllensä ja meni ikkunan luo, mistä saattoi nähdä valkoisen
talon. Oli kirkas kuutamo — ehkäpä hän todella katseli sinne. Pari
tuntia hän istui siinä herkeämättä tuijottaen ulos. — Paul ei
liikahtanutkaan, ja kun äiti päivän koittaessa palasi pois ikkunan
äärestä ja tuli lastensa vuoteiden luo, niin Paul painoi silmänsä
kiinni ollen nukkuvinansa. Äiti suuteli ensin kaksoisia, jotka
nukkuivat toisiansa syleillen, sitten hän tuli Paulin luo ja kuiskasi
hänen puoleensa kumartuneena:

— Jumala antakoon minulle voimia! Niin täytyy käydä...

Silloin Paul aavisti, että jotakin erinomaista oli tulossa.

Kun hän seuraavana iltapäivänä palasi koulusta, niin hän näki äidin
pyhävaatteisiin puettuna istuvan lehtimajassa. Hänen poskensa olivat
tavallista kalpeammat, ja helmaan vaipuneet kädet vapisivat.

Äiti näkyi odottaneen häntä, sillä hän huoahti keventyneenä nähdessään
Paulin lähestyvän.

Lähdetkö pois, äiti? kysyi hän ihmetellen.

— Lähden, poikani, vastasi äiti, ja sinä tulet mukaan.

— Kyläänkö, äiti?

— Ei, poikani — hänen äänensä vavahteli — ei kylään — sinun täytyy
ottaa yllesi pyhävaatteet - samettinuttu on kyllä turmeltunut — mutta
minä olen poistanut tahrat harmaasta takistasi — se kelpaa vielä — ja
saappaat sinun täytyy puhdistaa — mutta nopeasti...

— Mihinkä sitten menemme, äiti? Äiti sulki pojan syliinsä ja kuiskasi:

— Valkoiseen taloon!

Paul tunsi kuuman viiman lämmittävän hänen verensä; riemu, joka pyrki
kuohumaan ulos sydämestä, oli hänet tukahuttaa. Hän hyppäsi äidin
polvelle ja suuteli häntä hurjasti.

— Mutta sinä et saa siitä kenellekään puhua, kuiskaili äiti, et
kenellekään — ymmärrätkö?

Poika nyökkäsi vakavasti päätään. Älykäs mieshän hän oli. Hän kyllä
käsitti, mistä oli kysymys.

— Ja nyt pane päällesi — nopeasti.

Paul juoksi portaita ylös vaatekammioon — ja yhtäkkiä — millä
askeleella se oli, sitä hän ei koskaan selville saanut, — vingahti
pitkä, kimeä ääni hänen huuliltaan; ei enää ollut epäilemistä — hän
osasi viheltää. Hän koetti toisen ja kolmannen kerran — mainiosti kävi.

— Kun hän täydessä asussa palasi äidin luo, huusi hän riemuiten:

— Äiti, minä osaan viheltää!

Ja hän ihmetteli, että äiti pani niin vähän arvoa hänen taiteeseensa.
Tämä vain korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:

— Onnellinen lapsuuden aika!

Sitten hän tarttui Paulin käteen, ja matka alkoi. Kun he olivat
saapuneet pimeään kuusimetsään, missä sudet ja tontut asustivat, oli
Paul jo valmiiksi harjoitellut laulun "Tulee lentäen lintu", ja kun
he jälleen tulivat aukealle, saattoi hän olla varma, että myöskin
"Voitonseppele" meni kuin vettä vain.

Äiti katseli häneen alakuloisesti hymyillen; jokainen kimakka ääni
vihloi hänen korviaan, mutta hän ei sanonut mitään.

He olivat jo aivan lähellä valkoista taloa. Paul ei enää ollut
kiintynyt uuteen taiteeseensa; hänellä oli kylläksi katselemista.

Ensin he kohtasivat korkean, punaisen tiilimuurin ja portin, jonka
patsaiden päissä oli kaksi kivistä palloa, sitten avaran, ruohoa
kasvavan pihamaan, jossa seisoi rivittäin vaunuja ja jota neljältä
sivulta ympäröitsivät pitkät, harmaat talousrakennukset. — Keskellä oli
orapihlajarivin reunustama lammikon tapainen, jossa ankat rääkyttivät.

— Mutta missä on valkoinen talo, äiti? kysyi Paul, jota tämä kaikki ei
ollenkaan miellyttänyt.

— Puutarhan takana, vastasi äiti. Hänen äänensä kuului omituisen
käheältä, ja hän pusersi kädellään pojan kättä, niin että tämä
oli parkaista. Nyt he saapuivat puutarhaan, ja Paul näki edessään
vaatimattoman kaksikerroksisen rakennuksen, jota yltympäri lehmukset
varjostivat. Mitään merkillistä ei siinä ollut. Ei se edes ollut niin
valkoinenkaan kuin oli etäältä näyttänyt.

— Onko se tuo? kysyi Paul pitkäveteisesti.

— On, se se on! vastasi äiti.

— Ja missä ovat lasipallot ja aurinkokello? kysyi Paul.

Häntä alkoi äkkiä itkettää. Hän oli kuvitellut kaikki tuhat kertaa
kauniimmaksi; jos hän vielä pettyisi lasipallojen ja aurinkokellonkin
suhteen — silloin häipyisi olemattomiin koko ihmeellisyys.

Samassa syöksyi kaksi sysimustaa newfoundlandilaista koiraa heitä
vastaan kumeasti haukkuen. Paul pakeni äidin turviin ja alkoi itkeä.

— Kaaro! Neero! huusi hieno lapsenääni etehisen ovelta, ja molemmat
hirviöt iloisesti ulvahtaen juoksivat heti ääntä kohden.

Pieni tyttö, pienempi kuin Paul, punakukkaisessa hameessa, jonka ympäri
oli kirjava vyöhyt kiedottu, tuli vieraita vastaan. Hänellä oli pitkät,
kullankeltaiset hiukset, jotka olivat kaarekkaalla kammalla nostetut
otsalta, ja hieno, kapea nenä, jota hän piti hieman pystyssä.

— Haluatteko puhutella äitiä? kysyi hän vienolla äänellä ja hymyili.

— Onko sinun nimesi Elisabet, lapseni? kysyi äiti vastaukseksi.

— On, minun nimeni on Elisabet.

Äiti teki liikkeen ottaaksensa vieraan lapsen syliinsä, mutta hillitsi
itsensä ja sanoi:

— Tahdotko viedä meidät äitisi luo? — Äiti on puistossa — hän juo
kahvia, sanoi pienoinen painavasti, — käydään rakennuksen ympäri, sillä
jos auringon puolella avaa ovet, tulee kohta niin paljon kärpäsiä
sisään.

Äiti hymyili, Paul ihmetteli, ettei tuo kotona koskaan ollut hänen
mieleensä juolahtanut.

Hän on paljon viisaampi kuin minä, ajatteli hän.

Nyt he tulivat puistoon sisään. Se oli paljon kauniimpi ja suurempi
kuin Meyhöferin talossa, mutta aurinkokellosta ei näkynyt vilaustakaan.
Paulilla oli siitä hyvin hämärä käsitys; hän oli kuvitellut sitä
suureksi, kultaiseksi torniksi, jonka huipussa ympyriäinen, säkenöivä
auringon kehä oli numerotauluna.

— Missä sitten on aurinkokello? kysyi hän.

— Sen minä näytän sinulle sittemmin, sanoi pikku tyttö innokkaasti.

Pitkä, solakka nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja huulilla
sanomattoman lempeä hymyily, astui lehtimajasta heitä vastaan.

Huudahtaen heittäysi äiti hänen rintaansa vasten ja itki ääneen.

— Jumalalle kiitos, että kerran sain teidät luokseni, sanoi vieras
nainen ja suuteli äitiä otsaan ja poskille. Uskokaa, nyt tulee kaikki
hyväksi! Sanokaa vain minulle, mikä teitä painaa, ja olisipa ihme,
jollen apua tietäisi.

Äiti kuivasi silmänsä ja hymyili.

— Oi, ilostahan minä vain itken, sanoi hän. Tunnen itseni jo niin
vapaaksi, niin keveäksi, kun olen teidän läheisyydessänne — olen
ikävöinyt teitä niin suuresti.

— Ettekö tosiaankaan voinut tulla tänne? Äiti pudisti surullisesti
päätään.

— Vaimo raukka, sanoi vieras rouva, ja molemmat naiset katselivat kauan
toisiansa silmiin.

— Ja tämä sitten kai on minun kummipoikani? sanoi rouva viitaten
Pauliin, joka piteli äidin hameesta ja imi peukaloansa.

— Hyi, ota sormi pois suusta! sanoi äiti.

Ja kaunis, ystävällinen rouva nosti hänet syliinsä, antoi hänelle
teelusikallisen hunajaa — "esimauksi", sanoi hän, — ja kyseli häneltä
sisarista, kouluista ja sellaisista asioista, joihin ei ollut vaikea
vastata, niin että Paul viimein tunsi itsensä melkein kotiutuneeksi
hänen sylissään.

— Ja mitä kaikkea sinä sitten osaat, sinä "pikku mies"? kysyi hän
lopuksi.

— Minä osaan viheltää! vastasi poika uljaasti. Ystävällinen rouva
nauroi ääneensä ja sanoi:

— No, vihellä sitten jotakin!

Paul veti huulensa suppuun ja yritti viheltää, mutta ei käynyt — hän
oli jälleen unhottanut taitonsa.

Silloin nauroivat kaikki, ystävällinen rouva, pikku tyttö ja äitikin;
mutta Paulille tulivat häpeästä kyynelet silmiin, hän riuhtoi käsillään
ja jaloillaan, niin että rouva antoi hänen liukua sylistään maahan, ja
äiti sanoi toruen:

— Sinä olet vallaton, Paul!

Mutta Paul meni pensaiden taakse ja itki, kunnes pikku tyttö tuli hänen
luoksensa ja sanoi:

— Et saa sillä lailla tehdä. — Jumala ei pidä pahoista lapsista.

Silloin hän häpesi jälleen ja pyyhkäisi käsin silmänsä kuiviksi.

— Ja nyt tahdon näyttää sinulle aurinkokellonkin, sanoi lapsi.

— Niin, ja lasipallot! lausui Paul.

— Ne ovat aikoja sitten menneet rikki, vastasi tyttö; toiseen heittivät
viime keväänä kiven ja toisen on myrsky paiskannut kappaleiksi.

Ja sitten hän näytti paikat, missä ne olivat olleet.

— Ja tässä on aurinkokello, jatkoi tyttö.

— Missä? kysyi Paul ihmetellen ja katseli ympärilleen.

He seisoivat harmaan, mitättömän paalun edessä, jonka päähän oli
asetettu jonkinlainen puutaulu. Tyttö nauroi ja sanoi, että se se oli.

— Hyi semmoista! vastasi poika harmistuneena; sinä teet minusta pilkkaa.

— Minkätähden sinusta pilkkaa tekisin? sanoi tyttö. Ethän sinä ole
minulle mitään pahaa tehnyt.

Ja sitten hän vakuutti vielä kerran, että heidän edessään oli
aurinkokello eikä mikään muu; ja hän näytti Paulille viisarinkin,
pahanpäiväisen, ruostuneen läkkipuikon, joka oli taulun keskipisteessä
ja loi juuri varjonsa kuuden numeroon, joka muiden lukujen muassa oli
tauluun piirretty.

— Oi, kuinka mitätöntä! sanoi Paul ja kääntyi pois. Aurinkokello
valkoisen talon puutarhassa oli hänen elämänsä ensimäinen suuri
pettymys.

Kun hän uuden ystävättärensä kanssa palasi lehtimajaan, kohtasi hän
siellä suuren, leveähartiaisen herran, jolla oli mahtava parta ja
jonka silmistä näytti leiskuvan tulta. Puettuna hän oli harmaaseen
metsästysnuttuun.

— Kuka tuo on? kysyi Paul peloissaan piiloutuen ystävättärensä taakse.

Tyttö nauroi ja vastasi:

— Se on minun isäni; ei sinun tarvitse pelätä häntä.

Ja iloisesti huudahtaen hyppäsi tyttö vieraan miehen syliin. Silloin
Paul itsekseen ajatteli, uskaltaisiko hän milloinkaan juosta isänsä
syliin, ja tuli siihen päätökseen, etteivät kaikki isät olleetkaan
yhtäläisiä. Metsästysnuttuun puettu mies hyväili pientä tyttöään,
suuteli häntä poskille ja antoi hänen ratsastaa polvellansa.

— Katsopas — Elisabet on saanut leikkikumppanin! sanoi ystävällinen
rouva ja osoitti Pauliin, joka lehvistöön piiloutuneena katseli ujosti
lehtimajaan.

— Tule esiin, poikani! huusi mies iloisesti ja napsautteli sormiansa.

— Tule — täällä on toisella polvella vielä sinullekin sija! huusi
tyttö, ja kun Paul, äitiinsä kysyväisesti katsoen, hiipi lähemmäksi,
tarttui vieras mies häneen kiinni, asetti hänet toiselle polvellensa,
ja siinäkös kilparatsastus alkoi.

Paulin pelko oli kadonnut, ja kun tuoreita leivoksia tuotiin pöydälle,
niin hän otti kainostelematta osansa. Äiti siveli hänen hiuksiansa
ja kielsi häntä turmelemasta vatsaansa. Hän puhui hyvin hiljaisella
äänellä ja piti silmänsä yhäti maahan luotuina. Sitten lapset saivat
mennä pensaista karviasmarjoja poimimaan.

— Onko sinun nimesi todellakin Elisabet? kysyi Paul toveriltansa, ja
kun tämä vastasi myöntäen, ihmetteli hän, että tytöllä oli sama nimi
kuin hänen äidillänsä.

— Minähän olen hänen nimensä mukaan ristitty, sanoi tyttö; äitisihän on
minun kummini.

— Minkätähden hän sitten ei suudellut sinua? kysyi Paul.

— En tiedä, vastasi Elisabet surullisesti; ehkä hän ei pidä minusta.

Eihän kumpikaan heistä saattanut ajatella, ettei Paulin äidillä ollut
rohkeutta siihen. — — —

Alkoi jo hämärtää, kun lapset huudettiin takaisin.

Meidän täytyy lähteä kotiin, sanoi äiti.

Paul kävi alakuloiseksi, sillä nyt vasta hän rupesi viihtymään. Äiti
korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:

— Suutele nyt kättä ja kiitä!

Paul teki työtä käskettyä, ystävällinen rouva suuteli häntä otsalle,
ja metsästysnuttuun puettu herra nosti hänet niin korkealle, että hän
luuli jo lentävänsä.

Ja nyt otti äiti Elisabetin syliinsä, suuteli häntä useampia kertoja
huulille ja poskille ja sanoi:

— Palkitkoon taivas sinulle, lapsi, mitä vanhempasi ovat kummillesi
tehneet!

Raskas taakka näkyi vierineen pois hänen mielestänsä; hän hengitti
vapaammin, ja hänen silmänsä loistivat.

Elisabet ja hänen vanhempansa saattoivat vieraitansa pihaportille
asti; kun äiti siellä vielä kerran sanoi jäähyväiset ja puhui sen
ohessa paljon palkitsemisesta ja taivaan siunauksesta, katkaisi iloinen
kartanon herra hänen puheensa ja sanoi, ettei asiasta semmoisesta
kannattaisi puhua ja ettei maksanut vaivaa siitä kiittää.

Ja ystävällinen rouva suuteli äitiä sydämellisesti ja pyysi häntä hyvin
pian tulemaan uudestansa, tai lähettämään ainakin lapsensa.

Äiti hymyili alakuloisesti ja oli vaiti.

Elisabet sai tulla vielä pari askelta edemmäksi, sitten hän niiasi
jäähyväisiksi.

Paulin mieli kävi raskaaksi. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut vielä
jotakin sanomista tytölle; sentähden hän juoksi Elisabetin luo ja
kuiskasi hänen korvaansa:

— Kuuletko, minä osaan kumminkin viheltää!

       *       *       *       *       *

Kun äiti ja poika pääsivät metsään, yllätti heidät yö. Tuli
pilkkopimeä, mutta Paul ei pelännyt ensinkään. Olisi nyt susi tullut
tielle, kyllä hän olisi opettanut, mitä keppi on.

Äiti ei puhunut sanaakaan; hänen kätensä, joka piteli Paulin kättä, oli
tulikuuma, ja hänen hengityksensä oli kuin huokailemista.

Heidän tullessaan aukealle teki kuu nousuansa taivaan rannalla vaaleana
ja suurena. Sinertävä harso peitti seudun. Nummiruoho ja kataja
tuoksuivat. Siellä täällä sirkutti joku pikku lintu.

Äiti istuutui ojan reunalle ja katseli onnettomaan kotiinsa päin, jolle
hän kaikki surunsa omisti. Rakennusten hahmoviivat näkyivät hämärinä.
Keittiöstä kiilui yksinäinen valkea.

Yhtäkkiä hän levitti kätensä ja huudahti yön hiljaisuuteen:

— Oi, nyt olen onnellinen!

Paul hiipi levottomana likemmäksi äitiänsä, sillä hän ei ollut koskaan
kuullut häneltä sellaista huudahdusta. Hän oli niin tottunut äidin
kyyneliin ja suruihin, että tämä riemunpurkaus häntä miltei kammotti.

Ja samalla johtui hänen mieleensä ajatus: mitä isä sanoo tästä
matkasta? Varmaankin hän toruu äitiä ja on paha häntä kohtaan vielä
enemmän kuin tavallisesti. Synkkä uhma valtasi hänet, hän puri
hammasta, sitten hän lohduttavasti hyväili ja suuteli äidin kättä ja
sanoi:

— Hän ei uskalla tehdä sinulle pahaa!

— Kuka? sanoi äiti värähtäen.

— Isä, vastasi poika hiljaa ja epäröivästi.

Äiti huokasi syvään, mutta ei vastannut mitään; ääneti ja alakuloisina
he jatkoivat matkaansa.

Harmaa hengetär oli liidellyt heidän tiensä poikki ja turmellut riemun
hetken. Ja se oli viimeinen riemun hetki, minkä kohtalo Elisabet
rouvalle enää soi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli puolisoiden kesken ankara ottelu. Meyhöfer
sanoi vaimoltansa puuttuvan kunnian ja velvollisuuden tuntoa. Hänen
kerjuumatkansa oli köyhyyteen liittänyt vielä häpeänkin, sanoi mies.

Mutta rahat hän otti.



V.


Vuodet kuluivat.

Paulista tuli hiljainen, vaatimaton poika, jolla oli ujo katse ja
kömpelöt liikkeet.

Enimmäksensä hän oleskeli yksinänsä ja pitäessään silmällä kaksoisia
hän saattoi tuntikausia istua ja veistellä puupalasta sanomatta
sanaakaan. Hän oli vanhus lapseksi, vähäpätöisyyksistäkin huolehtiva ja
mietiskelevä luonne.

Hän ei edes koulussakaan seurustellut ikäisiensä kanssa. Ei hän heitä
tahallisesti karttanut, vaan päinvastoin oli heille mielellänsä
avuksi, ja olipa useiden tapana aamusilla ennen rukousta kirjoittaa
laskuesimerkkinsä tai ainekyhäyksensä hänen vihostansa. Mutta heidän
harrastuksensa eivät olleet hänen harrastuksiansa, ja sentähden ei
mitään likempää ystävyyttä voinut syntyä.

Selkäsaunoja hän sai runsaasti. Varsinkin Erdmann veljesten tähden
hänellä oli paljon kärsimyksiä. Nämä kaksi vikkelää, vallatonta
poikaa olivat voimiensa ja urhoutensa tähden sekä rakastetut että
pelätyt, ja he olivat tyhjentymättömät keksimään uusia kujeita,
jotka katkeroittivat Paulin elämän. He lennättivät hänen vihkonsa
uunille, ajoivat hänen laukkuunsa hiekkaa, pistivät hänen lakkiinsa
kepin pystyyn ja laskivat sen sitten veneenä uimaan virtaa myöten.
Tavallisesti hän kärsi kaikki levollisesti, ainoastaan pari kertaa
hänet valtasi hillitön raivo. Silloin hän puri ja kynsi kuin
mielipuoli, niin että häntä vahvemmatkin toverit pötkivät pakoon.
Ensimäisellä kerralla oli eräs pojista sanonut hänen isäänsä
juomariksi, ja toisella kerralla tahdottiin hän erään pienen tytön
kanssa sulkea pimeään navettaan.

Jälkeenpäin hän häpesi ja pyysi anteeksi. Mutta silloin vasta hänelle
naurettiin, ja saavutettu kunnioitus hävisi kuin tuhka tuuleen.

Koulutyö kävi häneltä hyvin hitaasti. Tehtävään, jonka toverit
suorittivat neljännestunnissa, meni häneltä tunti tai kaksi. Mutta
sittenpä olikin hänen kirjoituksensa kuin painettua, ja hänen
laskuissaan ei koskaan ollut virhettä.

Mikään työ ei kuitenkaan ollut hänestä kyllin hyvää, ja usein
näki äiti, kuinka hän öisin salaa nousi vuoteeltaan pelätessänsä
unohtaneensa ulkoläksynsä.

Ei ollut ajattelemistakaan, että hän veljien tavoin pantaisiin
korkeampaan kouluun. Äiti kyllä oli jonkun aikaa tuuminut, että
Paul saisi seurata vanhempien jälessä, sitten kun nämä saavat
ylioppilastutkintonsa suoritetuksi, sillä äidinsydämelle tuntui
raskaalta, että Paul jäisi toisista jälemmäksi; mutta lopuksi hän jätti
tämän tuuman. Ja niin kai paras olikin. Paul ei itse koskaan ollut
muuta odottanutkaan. Hän piti itseänsä alhaisempana olentona kuin
veljensä eikä enää ajatellut heidän kaltaiseksensa tulemista. Kun he
tulivat kotiin lupa-ajoiksi samettilakki painettuna liehuvaan tukkaan
ja kirjava nauha sidottuna vinoon rinnan yli — sillä he kuuluivat
erääseen kiellettyyn oppilasyhdistykseen — niin hän katseli heihin
kuin jonkun korkeamman maailman olentoihin. Ahneesti hän kuunteli,
kun veljet keskenänsä puhelivat Sallustiuksesta ja Cicerosta ja
Aiskyloksen näytelmistä — ja he puhuivat usein niistä tehdäksensä
häneen mahtavamman vaikutuksen. Hänen suurimman ihmettelynsä
esineenä oli kuitenkin paksu kirja, jonka kanteen oli painettu sana
"Logaritmitauluja" ja joka sisälsi paljaita numeroita ensimäisestä
sivusta viimeiseen asti. Häntä oikein pyörrytti katsellessaan noita
pitkiin, tiheisiin riveihin järjestettyjä numeroita. Kuinka oppinut
se mahtoi olla, jolla tuo kaikki oli päässä, sanoi hän itseksensä
silitellen kirjan kansia, sillä hän luuli, että kaikki nuo luvut piti
opittaman ulkoa.

Veljet olivat erinomaisen ystävälliset ja alentuvaiset häntä kohtaan;
jos he jotakin halusivat, satuloidun hevosen tai lasin oikein väkevää
totia, niin he luottavaisesti kääntyivät hänen puoleensa, ja hän tunsi
itsensä suuresti kunnioitetuksi saadessaan tarjota heille apuansa.

Talossa hän tunsi kaikki, ikäänkuin hän olisi ollut itse isäntä; kodin
puuhat ja askareet, ne olivat hänen mielenkiintonsa esineenä.

Mikä se hänet niin varhain oli kypsyttänyt? Sekö, että yksinäinen äiti
oli tarvinnut hänen apuansa ja pian hänelle kaikki huolensa ilmaissut?
Vai hänen mietiskelevä, pyrkivä, tulevaisuuteen tähtäilevä henkensäkö
sen oli saanut aikaan.

Usein kun hän istui mietteissään kyynärpäät pöydän varassa —
liikkeissäänkin ja ulkonaisessa esiintymisessään hän oli kuin
täysikasvuinen —, siveli äiti kovalla, känsäytyneellä kädellään hänen
otsaansa ja poskiansa ja sanoi:

— Näytä iloiselta poikani! Ole iloinen, niin kauvan kuin sinulla ei
vielä ole suruja!

Oi, niitä hänellä oli kylläksi! Surut kuuluivat hänen olemukseensa
niinkuin liha ja veri. — Löydettäisiinkö huomenna kana, joka tänään
katosi, parantaisiko hevosen voide, jota isä eilen toi kaupungista?
Olivatko heinät jo kyllin kuivia, ennenkuin ne käännettiin, ja
ehtisivätkö kottaraiset katonharjan alla kasvattaa poikasensa suuriksi,
ennenkuin kissa ne kaappaisi? Kaikkia hän ajatteli. Huoli oli hänelle
synnynnäistä; itsestään hän vain ei huolehtinut.

Jota vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän
huomasi, kuinka huonoa isän talonpito oli, ja usein tunkeutui hänen
rinnastansa huokaus: Oi, olisinpa vaan suuri! Luonnollista oli, että
hän peläten isän vihanpurkauksia ei laskenut arveluitansa kuuluville,
ja jos hän joskus uskalsi tuoda esiin mietteitään äidille, niin tämä
peloissaan katseli ympärilleen ja suhahti hätääntyneenä: Ole vaiti!

Ja kuitenkin isä varsin hyvin huomasi, mitä pojan mielessä
liikkui. Hän oli antanut hänelle pilkkanimen "nurkkiennuuskija"
ja kiusoitteli Paulia sillä, milloin vain hänet tapasi. Hyvinä
hetkinään luonnollisesti. Pahoina hän taas antoi pojalle selkään —
kyynärpuulla, piiskan varrella, vyöhihnalla — mikä vain käteen sattui.
Mutta enimmin Paul pelkäsi isänsä kättä, jonka lyönnit koskivat
kipeämmin kuin maailman kaikki kepit. Isällä oli omituinen tapa antaa
korvapuusteja. Hän sivalsi kämmenen ulkosivulla, niin että kynnet ja
rystöt tekivät poskeen sinimarjoja. Tällaisia korvapuusteja hän sanoi
"poskienlohduttajiksi", ja kun hän halusi Paulia kurittaa, niin hän
huusi hänelle ystävällisellä äänellä: Tule tänne poikani, niin lohdutan
sinua.

Kun Paul oli saanut lyöntinsä, juoksi hän tavallisesti ulos niitylle
väristen häpeästä ja kivusta; pidättääksensä kyyneliä hän veti
kasvojansa irviin, pui nyrkkiään ja — vihelsi.

Vihellyksessä hän ilmaisi sekä kaipauksensa ja lapselliset unelmansa
että vihansa ja suuttumuksensa. Tunteet, joihin hän ei löytänyt muuta
ilmaisukeinoa, joihin häneltä puuttui sanoja, vieläpä ajatuksiakin,
vihelsi hän, yksinänsä ollen, rohkeasti ja ujostelematta ilmoille.
Sillä tavoin hän sorretulle, pelokkaalle hengellensä hankki ilmaa.
Kokonaisia symfonioita hän vihelteli — alku oli kimeä ja vihlova,
sitten sävel kävi yhä vienommaksi ja vienommaksi ja suli lopuksi
surumielisen kaihoavaksi.

Ei kukaan aavistanut, mitä taidetta hän yksinäisyydessä harjoitti ja
kuinka usein hän siitä sai lohtua ja mielenylennystä, ei äitikään.
Sittenkuin hän kerran eräänä talvi-iltana äidistä välittämättä oli
hiljaa itseksensä vihellellyt ja nähnyt äitinsä puhkeavan kyyneliin,
ei hän enää sitä tehnyt, kun tämä oli läheisyydessä. Paul luuli että
vihellys vaivasi äitiä; hän ei aavistanut, mikä voima hänelle noissa
sävelissä oli annettu.

Välisti vain, kun hän katseli valkoiseen taloon päin, hän oli ylpeä
siitä, että hän kuitenkin oli oppinut viheltämään, ja kun hänestä
joskus joku kuvitelma tuntui erityisen onnistuneelta, niin hän ajatteli
itseksensä:

— Kuka tietää, nauraisitteko minulle, jos tämän kuulisitte?

Mutta hän ei ollut tavannut ketään valkoisen talon asukkaista.




VI.


Viime aikoina oli herra Meyhöferin mielessä liikkunut suuria aikeita.
Hän oli keksinyt, että turvesuosta, joka ympäröitsi hänen taloansa,
voisi saada varman tulolähteen. Jo kaksi tai kolme kertaa, kun pula
oli ollut pahin, oli hän viimeisenä hätäkeinona väännättänyt turpeita
ja lähettänyt kerrallaan viisi rataskuormaa kaupunkiin. Salaa, aivan
salaa — sillä hän oli liian ylpeä olemaan "tavallinen turvemoukka".
Hänen renkinsä olivat silloin joka kerta tuoneet kotiin kaksikymmentä,
jopa viisikolmattakin markkaa puhdasta rahaa ja kertoneet, että sillä
tavalla saisi paljon enemmänkin rahaa ansaituksi, koska musta, luja
turve oli hyvin haluttua tavaraa kaupassa.

Mutta Meyhöfer ei taipunut tällä tapaa käyttämään suota hyväksensä. —
En koskaan ryhdy mitättömyyksiin, sanoi hän; minä tahdon mieluummin
hävitä suurissa asioissa kuin voittaa pienissä, — ja sitä sanoessaan
hän löi rintaansa kuin sankari.

Mutta suo ei antanut hänelle lepoa. — Tapahtuipa että syyskuussa erään
harvinaisen hyvän vuodentulon jälkeen Löb Levy, kaikkien velkaisten
tilanomistajain nöyrä ystävä, näyttäytyi pari kolme kertaa viikossa
Meyhöferin talossa ja puheli isännän kanssa paljon. Elisabet rouva
vapisi pelosta aina kun juutalainen rasvantahmeassa kauhtanassaan
ilmestyi veräjälle; hän asettui ikkunan luo istumaan ja seurasi
tarkkaavaisesti kaikkia keskustelevien liikkeitä. Jos hän näki miehensä
kasvojen käyvän miettiväisiksi, niin jääkylmät väreet kulkivat pitkin
hänen selkäänsä, ja vasta kun mies nauroi, uskalsi hänkin keveämmin
hengittää.

Hän aavisti ettei mitään hyvää ollut tekeillä, mutta hän ei kuitenkaan
uskaltanut kysyä mieheltänsä, mitä yhteisiä asioita hänellä oli tuon
koronkiskurin kanssa. Mutta pian ne tulivatkin selville.

Eräänä iltapäivänä Paul näki eriskummallisen pyöräpelin kaupungista
päin tulla lonkuttavan tietä myöten. Etäältä se näytti pyörillä
kulkevalta suurelta, mustalta pesukattilalta. Jokin savupiipun tapainen
törrötti siinä pystyssä ja kumarteli kuin ystävällisesti tervehtivä
mies oikealle ja vasemmalle pyörien huojuessa kuoppaisella tiellä. Paul
katseli kummitusta hetkisen ja juoksi sitten äidin luo, kävi häntä
kiinni hameesta ja veti kiireesti ovelle.

Äiti nosti kätensä ohimolle ja tähysteli tielle päin.

— Se on lokomobiili, selitti hän.

Paul ei tullut selityksestä viisaammaksi.

— Mikä on lokomobiili? kysyi hän.

— Se on höyrykone, jota voi kuljettaa paikasta paikkaan ja jollaisia
suuret tilanomistajat pitävät puimakoneidensa käyttäjinä; sillä voi
myöskin äestää ja kyntää, sillä sellaisella koneella on enemmän voimaa
kuin kymmenellä hevosella.

— Mutta miksi sitä sitten tarvitsee kuljettaa hevosilla? kysyi Paul.

— Koska se ei itsestään voi mihinkään liikkua, oli vastaus.

Tätä ei poika ymmärtänyt; — joka tapauksessa, ajatteli hän, olisi suuri
onni, jos voisi omistaa tuollaisen outonimisen kapineen — ja kun kerran
tulemme rikkaiksi —

Samassa hyökkäsi isä huoneesta hyvin liikutettuna; toisessa jalassa
hänellä oli tohveli ja toisessa saapas, ja kaulaliinan solmu oli
niskassa.

— Ne tulevat, ne tulevat! huusi hän taputtaen käsiänsä, ja sitten hän
kiersi käsivartensa äidin vyötäisille ja tanssitti häntä keskellä
maantietä.

Äiti katsoi häneen levottomasti, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä:
Mitä hullutuksia taas olet tehnyt? Mutta mies ei laskenut häntä
irti, ennenkuin punahameiset, tummakiharaiset kaksoiset olivat
juosseet paikalle puutarhasta. Silloin hän ryhtyi heihin, otti heidät
käsivarrelleen, antoi heidän tanssia olkapäillään ja oli heittää heidät
ojan yli, niin että äidin täytyi rukouksilla pyytää häntä lopettamaan
hurjan leikkinsä.

— Niin te rääpäleet! huusi hän. Nyt riemuitaan ja tanssitaan, nyt on
kaikki puute loppunut, — ensi keväänä mittaamme kultaa säkeillä.

Äiti katseli häntä sivulta päin, mutta ei sanonut mitään.

Hirviö tuli lähemmäksi. Paul seisoi liikahtamatta paikallaan ja oli
paljaana silmänä. Vihdoin hän katsahti äitiin, joka näytti hyvin
alakuloiselta. Ja Paulin valtasi epämääräinen pelko, ikäänkuin olisi
itse paha henki taloon tulossa, mutta sitten hän muisti, että nyt hänen
toiveensa juuri toteutui, ja hän päätti ystävällisesti ottaa vastaan
mustan vieraan.

Rengit ja piiat olivat jättäneet toimensa. Koko talon väki oli
kokoontunut piha-aidan luo katselemaan tuon kumman tuloa.

— Mutta sanopas, mitä sinä sillä teet? kysyi Elisabet rouva viimein
puolisoltaan.

Tämä loi kysyjään säälivän katseen, sitten naurahti hän ja vastasi:

— Ajelen sillä huvikseni.

Elisabet rouva ei kysynyt enempää. Voudillensa Meyhöfer sitten selitti
aikeensa; hän ryhtyy nyt valmistamaan polttoturvetta oikein suuren
suunnitelman mukaan; leikkaus- ja paininkoneet ovat myös jo tulossa,
ja huomenna voi ryhtyä työhön. Sitten hän käski voutinsa mennä kylään
hankkimaan tarpeellisia työvoimia. Kymmenen miestä riittää aluksi,
mutta pian kyllä tarvitaan kaksi- tai kolmekymmentäkin.

Elisabet rouva ravisti äänetönnä päätänsä ja meni sisään — juuri kun
lokomobiili saapui veräjälle. Paul ei voinut kylliksensä katsella ja
ihmetellä. Noiden keltaisten ruuvien ja veivien takana tuntui piilevän
kokonainen maailma salaisuuksia, tulisija tuhkapesineen näytti tuon
tulisen uunin suulta, jossa kolme pyhää miestä oli ylistysvirtensä
laulanut, — ja savupiippu sitten nokikiehkuroineen ja nieluineen, joka
näytti johdattavan mustaan pohjattomuuteen — — —!

Paul ei huomannut pientä korivaunua, joka seurasi lokomobiilin perässä
— siinä ajoi Löb Levy, jolla oli punertava pörhöparta ja pienet
räpyttävät silmät, — ei hän kuullut ajajien huutoa eikä pikku siskojen
melua, jotka hyppivät pyörien vieressä kuin hullut. Hämmästyksestä
jähmettyneenä hän seisoi paikallansa ymmärtämättä vieläkään, mitä
ympärillä tapahtui. Kun hän myöhemmin astui sisään asuinhuoneeseen,
näki hän äidin sohvan kulmaan vaipuneena itkevän. Paul kiersi kätensä
hänen kaulaansa, mutta äiti työnsi hänet hellästi pois ja sanoi:

— Mene ulos katsomaan, etteivät pikku tytöt joudu pyörien alle!

— Mutta miksi itket, äiti?

— Saat nähdä, lapseni, sanoi äiti ja silitti pojan tukkaa. Löb Levy on
muassa — saat nähdä.

Silloin hän oikein suuttui äidillensä. Miksi pitikin hänen istua
nurkassa ja itkeä, kun toiset riemuitsivat? Mutta Paulin ilo oli
kuitenkin mennyttä, ja kun hän näki Löb Levyn pitkä musta kauhtanansa
yllä tulla viipottavan pihan poikki, olisi hän mielellään usuttanut
Kaaron hänen kimppuunsa.

Kaksoiset olivat ilosta aivan mielettöminä. He olivat löytäneet
nuoranpätkän ja pelmusivat sen kanssa pitkin puistoa. Toinen oli
lokomobiilina ja toinen hevosena, mutta kumpikin halusi mieluummin olla
lokomobiilina saadakseen päähänsä isän mustan hatun — savupiipuksi.

Ennen makuulle menoansa olivat he jo keksineet nimenkin tuolle uudelle
hirmuotukselle. He väittivät, että se oli sen paksun ja pitkäkaulaisen
piikatytön näköinen, joka äskettäin oli siivottomuutensa tähden
eroitettu palveluksesta, ja hänen mukaansa lokomobiili sai nimen "Musta
Sussu".

Tämä nimi sille jäi ainaiseksi Meyhöferin talossa.

Seuraavana aamuna alkoi melske uudestaan. Nuo kymmenen työhön kutsuttua
miestä seisoivat pihassa eivätkä tietäneet, mihin ryhtyä. Meyhöfer
tahtoi antaa lämmittää konetta, mutta Löb Levy, joka oli viettänyt
yönsä vajassa ollaksensa heti aamulla saapuvilla, selitti, että hän,
sen mukaan kuin oli sovittu, ensin tahtoi saada maksun, sillä viljan
täytyy jo puolenpäivän aikana olla kaupungissa.

— Minkä viljan? kysyi äiti kalveten.

Niin, sitä ei enää käynyt salaaminen. Meyhöfer oli antanut melkein
koko vuoden tulonsa, sekä puidun että puimattoman, juutalaiselle
tuon vanhan, kuluneen höyrykoneen hinnaksi. Voitonriemuisena lähti
juutalainen täysine säkkeineen pois talosta. Ja tämä oli vain etukäteen
tehtävä suoritus; likempänä joulua hänen oli määrä noutaa loput
hinnasta.

Hetkiseksi oli alakuloisuus vallata itse kevytmielisen Meyhöferinkin,
kun hän näki korkeiden kuormien katoavan metsään, mutta seuraavana
hetkenä pisti hän ynseänä kädet housuntaskuihin ja käski panemaan
koneen nopeasti kuntoon.

Samaan aikaan kuin kummituskin oli pihaan ilmestynyt punanokkainen,
siniseen mekkoon puettu mies, joka sanoi itseänsä "lämmittäjäksi"
ja oli siitä merkillinen, että hän herkeämättä söi sipulia. Se on
terveellistä vatsalle, sanoi hän. Tämä mies piti itseänsä päivän
sankarina. Hän seisoi hajalla säärin koneen vieressä, nimitti sitä
hoitolapseksensa ja silitteli sen ruosteisia kylkiä mustilla,
känsäisillä käsillään. Siitä syntyi särinä semmoinen kuin olisi kahta
riivinrautaa vastakkain hangannut. Jokaiselle, joka tuli läheisyyteen,
hän selitti käyttäen ylenmäärin vieraita sanoja "lokmapiilinsa"
sisällisen rakenteen; mutta jollei hänelle antanut ryyppyä, niin hän
kävi hävyttömäksi. Jos hän taas oli saanut haluamaansa viinaa, niin hän
tuli liikutetuksi ja vakuutti, että hän ennen antaisi lyödä itseltään
jalat ja kädet poikki kuin luopuisi hoitolapsestaan. Hän rakasti sitä
kuin omaa lihaansa ja vertansa ja piti sitä suuremmassa arvossa kuin
ketään ihmistä maan päällä.

Meyhöfer käveli ylpeänä sen ympärillä, sillä olihan nyt tämä jalo
helmi hänen omaisuuttansa, ja selitti kerta kerran perästä, että tässä
nähtäisiin, mitä saksalainen uskollisuus oli.

Mutta kun piti mentämän lämmittämään, niin ei uskollisuuden esikuvaa
näkynytkään missään. Viimein löydettiin mies heinäsuovalta —
nukkumasta. Kun hän herätettiin, niin hän haukkui tätä menettelyä
hävyttömäksi, ja suurella vaivalla hänet saatiin lähtemään piilostansa.

Koneen lämmittäminen hankki uuden juhlatilaisuuden. Paul seisoi
pesän edessä ja tuijotti uneksivin silmin sen hehkuvaan kitaan, joka
avonaisena ammotti, ikäänkuin tahtoisi nielaista sisäänsä kaikki.
Hän ajatteli vanhaa pakanallista Molokia, jonka hän tunsi raamatun
historiasta, ja luuli joka silmänräpäys näkevänsä pari hehkuvaa kättä
ojennettuina.

Salaperäistä laulua kuului kummituksen sisältä. Milloin oli se
kumeata kuin kaukaisen metsän humina, milloin hienoa ja korkeata kuin
vieno enkelien laulu. Henkiläpät alkoivat sihistä, höyryä tunkeutui
ulos; rautalapio rämisi, ja räiskyen vaipuivat uudet hiilet pesän
hehkuun. Pauhinan tähden eivät ympärillä seisojat voineet kuulla omia
sanojaankaan. Punanenäinen lämmittäjä seisoi siinä kuin kuningas,
maisteli litteästä pullostaan ja väänteli tuontuostakin läppiä, kirkuen
komentosanoja kuin eläinten kesyttäjä. Ja nyt iso pyörä alkoi pyöriä
— surr, surr, surr, - nopeammin ja nopeammin. Oikein pyörrytti sitä
katsellessa — ja sitten kuului rouskinaa, räminää ja sälähdys — ja iso
pyörä seisahtui — iäksi.

Aluksi lämmittäjä kerskaili puolessa tunnissa korjaavansa vahingon,
mutta kun Meyhöfer, korjaustyön kestettyä kaksi päivää, jo alkoi
pitkästyä ja miestä hoputtaa, niin tämä kävi röyhkeäksi ja selitti,
ettei tuo vanha rämä ylimalkaan mitään korjausta kaivannut — se oli
aivan tarpeeksi hyvä myytäväksi romukauppiaalle vanhana rautana.

Hänen hoitolapsensako? Kiitoksia paljon! Hän piti itseänsä liian hyvänä
hoitamaan sellaista ruosteläjää. Ja nyt tuli totuus ilmi: Löb Levy
oli kolme päivää sitten onkinut hänet jostakin kapakasta ja kysynyt,
tahtoisiko hän elää herroiksi viikon päivät; kauempaa pila tuskin
kestäisi. Ja tämän vakuutuksen johdosta hän oli lähtenyt, sillä viikkoa
kauempaa hän ei yhdessä paikassa viivy, semmoinen oli hänellä periaate.

Tämän jälkeen hän ajettiin pois talosta.

Seuraavana päivänä Meyhöfer lähetti noutamaan kylästä seppää. Tämä
korjaili konetta jälleen pari päivää, söi ja joi kolmen verosta
ja selitti viimein, että jollei nyt käy, niin on piru merrassa.
Taas lämmitettiin — mutta Musta Sussu ei herännyt henkiin, ei
hievahtanutkaan.

Kun Löb Levy joulun lähestyessä ilmestyi taloon noutamaan loppuja
jyvistä, antoi Meyhöfer hänelle hirveän selkäsaunan piiskanvarrellansa.
Juutalainen huusi "väkivaltaa" ja lähti talosta juuri valeen. Mutta
pian sen jälkeen tuli oikeudenpalvelija ja toi suuren, punaisella
sinetillä suljetun kirjeen.

Meyhöfer kirosi ja joi enemmän kuin koskaan, ja lorun loppu oli se,
että hän tuomittiin maksamaan kaikki kustannukset sekä sakkorahat
rääkkäyksestä. Töin tuskin hän pelastui vankeudesta.

Sen jälestä hän ei kärsinyt Mustaa Sussua silmäinsä edessä. Se vietiin
takimaiseen vajaan ja seisoi siellä monet vuodet piilossa kaikkien
katseilta.

Ainoastaan Paul toisinaan otti salaa vajan avaimen ja hiipi mustan
kummituksen luo, joka kävi hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän alkoi
pitää mykkänä, väärin ymmärrettynä ystävänä. Hän koetti ruuveja ja
läppiä, kipusi ylös savupiippua myöten ja ratsasti pannun selässä —
tai riippuili suuressa vauhtipyörässä ja koetti käsivoimin saada sitä
kieppumaan. Mutta hervotonna kuin kuollut se vain liikkui niin kauan
kuin sitä työnnettiin; sitten se taas seisahtui.

Ja kun hän oli uuvuksiin asti riuhtonut, pani hän kätensä ristiin,
katseli surullisesti kuollutta pyörää ja huokasi:

— Kukapa sinut jälleen saa henkiin?




VII.


Kun Paul oli neljäntoista vuotias, päätti isä lähettää hänet
rippikouluun.

— Mitään kunnollista ei poika kuitenkaan koulussa opi, sanoi hän;
aika ja rahat menevät hukkaan. Sentähden täytyy hänen pian käydä
rippikoulunsa, jotta hän sitten voi olla avuksi täällä kotona. Parempaa
kuin talonpoika ei taida hänestä milloinkaan tulla.

Paul oli tähän tyytyväinen, sillä hän halusi ottaa hartioillensa
osan niistä huolista, jotka äitiä painoivat. Hän ajatteli tulla
jonkinlaiseksi työnjohtajaksi, joka voisi olla kaikkialla isännän
sijaisena ja itse käydä työhön kiinni, missä rengit tarvitsivat hyvää
esimerkkiä. Hän toivoi toimeliaisuudestaan alkavan uuden siunauksesta
rikkaan ajan, ja kun hän meni levolle, niin hän uneksi lainehtivista
viljavainioista ja täysistä jyväaitoista. Yhä lujemmaksi vakaantui
hänessä se päätös, että hän käyttäisi kaikki voimansa rappiolle
joutuneen talon parannukseen. Veljet saisivat kerran sanoa hänestä:

— Hän on kuitenkin kyennyt johonkin, vaikka hänestä ei ollutkaan meidän
loistaville elämänurillemme.

Veljet, niin! Kuinka suuriksi ja ylhäisiksi he olivat tulleet.
Toinen tutki kielitiedettä ja toinen palveli harjoittelijana eräässä
arvossa pidetyssä pankissa. Hyvän tädin avuliaisuudesta huolimatta
molemmat tarvitsivat rahaa, paljon rahaa, paljon enemmän kuin isä
saattoi lähettää. Heillekin olisi Paulin ryhtyminen talonpitoon oleva
suruttomampien päivien alkuna. Kaikki liika raha lähetettäisiin heille,
ja hän itse säästäisi ja kituisi, jotta veljet voisivat puutteesta ja
ahdingosta vapaina kulkea yleviä päämääriänsä kohden.

Sellaisissa hurskaissa ajatuksissa Paul kulki ensimäiselle
rippikoulutunnillensa. Oli kirkas kevätaamu huhtikuun alussa.

Nuori ruoho heloitti aholla vaaleanvihreän värisenä, katajain latvoissa
näkyi vihantia neulasia, metsän reunassa kukkivat vuokot ja leiniköt.
Lämmin tuuli puhalteli tasangolla. Paul olisi tahtonut oikein ääneensä
riemuita, ja paljaasta ilosta hänen mielensä kävi raskaaksi.

— Jotakin ikävää on tulossa, sanoi hän, sillä näin iloiseksi ei saa
itseänsä maailmassa tuntea.

Pappilan portilla oli joukko ajoneuvoja, joista hän tunsi hyvin
harvoja. Hienoja vaunujakin oli joukossa. Ylpeästi hymyillen istuivat
hienopukuiset kuskit istuimillansa ja loivat halveksivia katseita
ympärillensä.

Puutarhaan oli kokoontunut suuri lapsijoukko. Pojat olivat eri
ryhmässä, tytöt samoin. Poikien joukossa olivat samat veljekset, joiden
tähden Paul ennen oli saanut paljon kärsiä; vuosi sitten he olivat
eronneet koulusta. He tulivat hyvin ystävällisesti häntä tervehtimään,
ja kun toinen tarjosi kättä, niin toinen pisti takaapäin jalallaan
ristikoukkua.

Muutamat tytöistä kulkivat käytävillä käsi kädessä. He olivat kietoneet
kätensä toistensa vyötäisille ja nauraa kikattivat. Useimmat olivat
hänelle outoja; muutamat näyttivät erityisen ylhäisiltä, heillä oli
hienot, harmaat sadevaipat ja päässä sulkahattu. Heidän kai vaunutkin
olivat.

Paul tarkasteli nuttuansa tullaksensa varmaksi, ettei hänen
tarvinnut hävetä. Se oli tehty hienosta mustasta verasta — vanhasta
ylioppilastakista — ja näytti yhtä hyvältä kuin uusi, vaikka saumat
vähän kiilsivätkin. Yleensä sanoen: hänen ei tarvinnut hävetä.

Soitettiin kelloa. Rippilapset huudettiin kirkkoon. Paulin valtasi
vapauden ja hartauden tunne temppelin juhlallisessa hämärässä. Hän ei
enää ajatellut takkiansa, ja poikien muodot hänen ympärillään olivat
kuin varjoja.

Alttarin kummallekin puolelle oli asetettu penkkejä; pojat saivat
paikkansa oikealla, tytöt vasemmalla.

Paul oli työnnetty takimaiseen riviin, missä pienet ja köyhät
istuivat. Kahden paljasjalkaisen, karkeaan, paikattuun nuttuun puetun
itsellisenlapsen väliin hän istuutui. Edessä istujain olkapäiden
ylitse hän näki tyttöjen toisella puolella järjestyvän, arvokkaimmat
etusijoille ja huonosti puetut taakse.

Hän ajatteli, tokkohan taivaassakin on samallainen arvojärjestys, ja
muisti raamatun lauseen: "Joka itsensä alentaa, se ylennetään."

Kirkkoherra tuli.

Hänellä oli kaksi leukaa ja vaalea poskiparta. Hänen ylähuulensa kiilsi
taajaan tapahtuvan ajelemisen tähden. Virkapukua ei hänellä ollut, vaan
tavallinen musta takki, mutta hän näytti sittenkin hyvin arvokkaalta.

Ensin hän piti pitkän rukouksen, jossa tekstinä oli: "Sallikaat lasten
tulla minun tyköni", ja liitti siihen kehoituksen, että nyt alkavaa
vuotta tulee pitää pyhänä aikana, ei saa juosta kylässä eikä tanssia,
sillä se ei sovi rippilapselle.

— Minä en ole koskaan juossut kylässä enkä tanssinut, ajatteli Paul ja
oli sillä hetkellä oikein ylpeä jumalisen elämänsä tähden. — Olisin
kyllä mielelläni tahtonut... lisäsi hän myöhemmin.

Sitten kirkkoherra ylisteli suurinta kristillistä hyvettä, nöyryyttä.
Ei kukaan tässä lapsiseurassa, sanoi hän, saa pitää itseänsä toisia
parempana, vaikkapa hänen vanhempansa olisivatkin rikkaammat ja
ylhäisemmät kuin toisten. Sillä Jumalan edessä olemme kaikki
yhdenarvoisia.

— Ahaa, siinä kuulette! ajatteli Paul ja puristi lempeästi repaleisen
naapurinsa kättä. Tämä, joka luuli hänen tahtovan nipistää, sanoi:

— Ai, älä nyt!

Kirkkoherra otti taskustaan paperin ja lausui:

— Nyt luettelen nimenne siinä järjestyksessä, jossa tulette istumaan.

— Miksi mitään arvojärjestystä, ajatteli Paul, koska Jumalan edessä
olemme kaikki yhdenvertaisia.

Kirkkoherra sanoi: Ensin tytöt ja sitten pojat, ja alkoi lukea.

Ensimäinen nimi sai Paulin hämmästymään, sillä se oli — Elisabet
Douglas. Paul näki hoikan, kalpean tytön, jolla oli lempeät kasvot ja
sileästi taaksekammattu tukka; hän istui ensimäiselle sijalle.

— Vai tuon näköinen sinä olet! ajatteli Paul, - ja me pääsemme yhdessä
ripille.

Hänen sydämensä sykki ilosta ja myös levottomuudesta, sillä hän pelkäsi
näyttävänsä liian vähäpätöiseltä hänen silmissänsä.

— Kenties hän ei enää muistakaan minua, ajatteli Paul lisäksi.

Hän tarkasteli tyttöä, kun tämä katse maahan luotuna asettui
paikallensa ja hymyili ystävällisesti.

— Ei, ylpeä hän ei ole, sanoi Paul hiljaa itseksensä, mutta varmuuden
vuoksi hän silmäsi takkiansa.

Sitten tuli poikain vuoro. Ensin huudettiin Erdmann veljesten nimet.
Nämä olivat jo alun pitäen mätänneet itsensä etusijoille. Sitten tuli
Paulin nimi.

Silloin teki Elisabet Douglas aivan samoin kuin Paul äsken. Hän kohotti
äkkiä päänsä ja tähysteli poikain penkkiriveihin. Kun Paul oli istunut
paikallensa, loi hän silmänsä maahan ollaksensa Elisabet Douglasin
kaltainen nöyryydessä, ja kun hän kohotti katseensa, huomasi hän tytön
uteliaasti katselevan häntä. Paul punastui ja pyyhkäisi takkinsa
hihasta siihen tarttuneen untuvan.

Ja sitten alkoi opetus. Kirkkoherra selitti raamatun lauseita ja
kuulusteli virsikirjan värsyjä. Elisabet sai ensimäisen kysymyksen. Hän
kohotti hieman päätänsä ja lausui värsynsä levollisesti.

— Tulimaista, tuolla letukalla on rohkeutta! jupisi nuorempi Erdmann,
joka istui Paulin vasemmalla puolella.

Paul tunsi sappensa kiehuvan. Hän olisi halunnut antaa selkään
vieruskumppanillensa keskellä kirkkoa. — Jos hän vielä kerran sanoo
"letukka", niin silloin minä isken. Sen hän lupasi juhlallisesti.
Mutta nuorempi Erdmann ei enää ajatellut Elisabetia; hän pisteli nyt
nuppineuloilla takanansa istuvia pohkeisiin.

Tunnin loputtua lähtivät ensin tytöt parittain ulos kirkosta. Vasta
sitten kun viimeiset heistä olivat ehtineet ulos, saivat pojat lähteä
liikkeelle. Ulkona Paul tapasi Elisabetin, joka kulki vaunuihinsa päin.
Ohi mennessään he katsoivat vilaukselta toisiinsa.

Elisabetin vaunujen vieressä seisoi vanha nainen, jolla oli harmaat
kiharat otsalla ja persialainen huppu liina hartioilla. Hän suuteli
Elisabetia otsaan, ja sitten he astuivat vaunuihinsa, jotka olivat
kauniimmat koko joukossa. Kuskilla oli päässä musta karvalakki, jossa
oli punainen tupsu, ja hänen kauluksensa sekä hihansuunsa olivat
koristetut kiiltävillä nauhuksilla. Heti kun vaunut olivat lähteneet,
hyökkäsivät Erdmannin pojat Paulin kimppuun ja löylyttivät häntä hieman.

— Ettekö häpeä? Kaksi yhtä vastaan, sanoi hän, ja silloin veljekset
laskivat hänet rauhaan.

Tyytyväisenä kulki Paul kotiin päin. Keskipäivän aurinko heloitti
aavalla lakeudella, ja hämärässä etäisyydessä kulkivat vaunut hänen
edellänsä; ne kävivät yhä pienemmiksi ja katosivat viimein mustana
pilkkuna metsään.

Kun hän saapui kotiin, suuteli äiti häntä molemmille poskille ja kysyi,
mimmoista oli ollut.

— Hauskaa vaan, vastasi poika, ja valkoisen talon Elisabet oli siellä
myöskin.

Silloin äiti punastui ilosta ja kyseli kaikellaista, miltä tyttö oli
näyttänyt, oliko hän sievä ja mitä he olivat keskenänsä puhuneet.

— Ei mitään, vastasi Paul, ja kun äiti siitä näytti hämmästyvän, riensi
hän lisäämään:

— Mutta ylpeä hän ei ole...

Seuraavana maanantaina istui Elisabet jo paikallansa, kun Paul astui
kirkkoon. Hänellä oli raamattu polvella ja hän luki läksynä olevia
lauseita. Paljon ei lapsia vielä ollut kokoontunut, ja kun Paul istui
paikallensa, niin näytti siltä, kuin tyttö olisi tahtonut nousta ylös
ja mennä hänen luoksensa, mutta vain yritykseksi se jäi, ja hän alkoi
lukea eteenpäin. Äiti oli käskenyt Paulin puhutella Elisabetia sekä
lähettää terveisiä tytön äidille. Myös piti Paulin tiedustella, kuinka
rouva Douglas jaksoi. Tiellä oli Paul opetellut pitkän puheen — siitä
hän vain ei ollut selvillä, pitäisikö tyttöä sinutella vai teititellä.
"Sinä" kyllä olisi ollut yksinkertaisinta, näyttipä äiti pitävän sitä
aivan luonnollisenakin. Mutta "Te" sointui niin hienolta — se tuntui
niin somalta, täysikasvuiselta. Ja kun Paul ei päässyt mihinkään
päätökseen, niin hän jätti koko puhuttelun. Hänkin avasi raamattunsa,
ja kyynärpäät polvien nojassa molemmat lukivat kilpaa.

Paulia ei luku paljon hyödyttänyt, sillä kun kirkkoherra vähän ajan
perästä teki kysymyksen hänelle, oli hän unhottanut kaikki.

Kiusallinen äänettömyys syntyi. Erdmannin pojat nauroivat
vahingonilosta, ja Paulin täytyi häpeästä tulipunaisena istuutua
paikallensa. Hän ei enää uskaltanut nostaa silmiään, ja kun hän
kirkosta mentäessä näki Elisabetin seisovan ovella ikäänkuin jotakin
odottamassa, niin hän loi katseensa maahan ja koetti nopeasti rientää
tytön ohitse. Mutta tämä lähestyi häntä ja sanoi:

— Äitini on käskenyt minun kysymään sinulta, kuinka sinun äitisi jaksaa.

Paul vastasi, että hän jaksoi hyvin.

— Ja hän lähetti myös paljon terveisiä äidillesi, jatkoi Elisabet.

— Ja minun äitini käski myös sanomaan paljon terveisiä sinun äidillesi,
vastasi Paul väännellen kirjojaan sormiensa välissä, ja minun piti myös
kysymän sinulta, kuinka hän jaksaa.

— Äiti pyysi sanomaan, jatkoi Elisabet niinkuin ulkoläksyä, että hän
on hyvin kivulloinen, usein vuoteen omana, mutta nyt kevätpuolella hän
on tuntenut itsensä virkeämmäksi, — ja sitten minun tulisi kysyä, etkö
tahtoisi ajaa meidän vaunuissa kotiisi asti.

— Hei vaan, Meyhöfer imeksii lakritsia! huusi vanhempi Erdmann, joka
oli piiloutunut oven taakse saadaksensa raosta kutittaa tovereita
heinänkorrella.

Elisabet ja Paul katselivat hämillään toisiinsa, sillä he eivät
ymmärtäneet tuon puheenparren tarkoitusta, mutta tuntien, että sen
täytyi merkitä jotain pahaa, he punehtuivat ja erkanivat toisistaan.

Paul näki tytön astuvan vaunuihinsa ja lähtevän matkaan. Tällä kertaa
ei tuo vanha nainen ollut häntä odottamassa. Vanha nainen oli tytön
kotiopettajatar, sen mukaan kuin Paul oli kuullut. Tosiaankin, niin
hieno Elisabet oli, että hänellä oli oma kotiopettajatarkin.

— Erdmannin pojat saavat sittenkin vielä selkäänsä, — siihen Paul
päätti mietiskelynsä.

Seuraavina viikkoina hän ei kertaakaan puhunut Elisabetin kanssa.
Tämä istui tavallisesti jo paikallaan, kun Paul tuli kirkkoon. Tyttö
nyökkäsi silloin ystävällisesti hänelle, mutta siinä olikin kaikki.

Eräänä maanantaina eivät vaunut olleet Elisabetia odottamassa. Paul
huomasi sen heti kirkkomäelle tullessaan ja hän hengitti keveämmin,
sillä tuo pöyhkeä kuski, joka kesälläkin piti karvalakkia, teki häneen
aivan masentavan vaikutuksen. Kun he kirkossa istuivat vastapäätä
toisiansa, niin Paulin vain tarvitsi ajatella tuota kuskia, ja kohta
Elisabet näytti hänestä toisen maailman olennolta.

Tänään hän uskalsi tervehtiä tuttavallisemmin, ja näytti siltä, kuin
olisi Elisabetin vastauskin ollut ystävällisempi kuin muulloin.

Ja kun lukeminen oli loppunut, astui tyttö suorastansa hänen luoksensa
ja sanoi:

— Tänään minun täytyy mennä jalkaisin kotiin, sillä kaikki hevoset
ovat pellolla. Äiti ajatteli, että sinä voisit seurata minua kappaleen
matkaa, koska meillä on sama tie.

Paul tunsi itsensä onnelliseksi, mutta ei uskaltanut kulkea tytön
rinnalla, niin kauan kuin kylässä oltiin; usein hän myös katsoi
taaksensa nähdäksensä, olisivatko Erdmannin pojat pistopuheineen olleet
jossakin väijyilemässä. Mutta kun he olivat tulleet aukealle kentälle,
niin oli luonnollista, että he kulkivat vierekkäin.

Oli päivänpaisteinen kesäkuun aamupäivä. Maantien hiekka kimalteli
valkoisena... Kylästä kuului päivälliskello... Ei ainoatakaan ihmistä
näkynyt... Lakea tasanko näytti kuin kuolleelta.

Elisabetilla oli leveälierinen olkihattu suojana auringon säteitä
vastaan. Sen hän otti nyt päästänsä ja heilutti sitä kumminauhasta.

— Kohta sinun tulee kuuma, sanoi Paul, mutta kun tyttö vain naurahti
hänelle, niin hänkin otti lakin päästänsä ja heitti sen korkealle
ilmaan.

— Sinähän olet iloinen poika, sanoi tyttö ja nyökkäsi hyväksyvästi.

Paul ravisti päätänsä, ja hänen otsansa vetäytyi noihin vakaviin
poimuihin, jotka hänet tekivät aina niin vanhan näköiseksi.

— En, sanoi hän, iloinen en juuri ole.

— Miksi et?

— Minulla on aina niin paljon ajattelemista, vastasi Paul, ja kun
joskus tahdon olla oikein iloinen, niin tapahtuu minulle aina joku
onnettomuus.

— Mitä kaikkea sinä aina sitten ajattelet? kysyi tyttö.

Paul mietti hetkisen, mutta ei muistanut mitään erityistä.

— Ah, kaikellaisia tyhmyyksiä, vastasi hän; järjellisiä ajatuksia ei
minulla ylimalkaan ole.

Ja sitten hän kertoi veljistänsä, paksuista kirjoista, jotka olivat
täynnä numeroita, — kirjan nimen hän oli unohtanut — ja ne kaikki
olivat veljet osanneet ulkoa jo hänen iällänsä.

— Miksi et sinäkin lue, jos se sinusta niin hupaiselta tuntuu? kysyi
Elisabet.

— Ei luku huvita minua, sillä minulla on niin huono pää. — Mutta
jotakin sinun kuitenkin täytyy osata, jatkoi tyttö.

— Minä en osaa suorastaan mitään, vastasi Paul surullisesti; minä olen
niin tyhmä, sanoo isä.

— Älä siitä huoli, sanoi tyttö lohduttaen. Neiti Rathmeierillakin on
aina niin paljon valittamista minua vastaan. Mutta minä — viis, minä —

Elisabet vaikeni ja tempasi tien ohesta suolaheinän, jota hän alkoi
pureksia.

— Onko sinun isälläsi vielä yhtä säkenöivät silmät? kysyi Paul.

Tyttö nyökkäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Sinä pidät kai hyvin paljon isästäsi? Elisabet katsoi ihmetellen
häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, mutta sitten hän sanoi
pitävänsä hyvin paljon isästänsä.

— Ja pitääkö hänkin sinusta?

— Vielä kysyt!

Paul poimi nyt itsellensä suolaheinän ja huokasi.

— Miksi huokaat? kysyi tyttö.

Paul selitti, että hänelle oli sattumalta johtunut jotakin mieleen,
ja kysyi sitten naurahtaen, vieläkö Elisabetin oli tapa istua isänsä
sylissä niinkuin ennen hänen käydessään valkoisessa talossa.

Elisabet hymyili myöskin ja väitti olevansa jo suuri tyttö, niin ettei
Paulin sovi semmoisia kysellä; mutta jälkeenpäin kävi selville, että
hän vielä istui isän sylissä, — vaikka en enää ratsasta polvella,
lisäsi hän nauraen.

— Se oli hauska päivä, sanoi Paul, ja minä istuin hänen toisella
polvellansa. Kuinkahan pieniä silloin olimmekaan!

— Ja kuinka hirveän tyhmiä sitten! vastasi tyttö. Sinä, joka tahdoit
viheltää, etkä osannut!

— Muistatko senkin? kysyi Paul, ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän
tunsi, miten pitkälle nyt oli ehtinyt taidossansa.

— Tietysti, sanoi tyttö, ja kun lähdit pois, juoksit vielä takaisin ja
— muistatko sen?

Hän muisti sen kyllä.

— Nyt osaat kai viheltää, nauroi tyttö; meidän iässämme ei se enää ole
mikään urotyö — minäkin osaan!

Ja Elisabet supisti huuliaan hyvin hullunkurisella tavalla.

Paul oli pahoillansa siitä, että Elisabet niin halveksivaisesti puhui
hänen taiteestansa, ja hän mietti, tokko olisi parasta kokonaan lakata
viheltämästä.

— Miksi olet niin vaiti? kysyi tyttö. Oletko sinäkin väsynyt?

— En, mutta sinä — mitä?

Hän oli — käyminen hiekassa ja auringon helteessä oli väsyttänyt häntä.

— Tule siis meille lepäämään! huudahti Paul loistavin silmin, sillä hän
ajatteli sitä iloa, jonka se olisi äidille tuottava.

Elisabet ei suostunut.

— Isälläsi ei ole ystävällisiä ajatuksia meistä, on äitini sanonut,
ja sentähden ette tekään saa käydä Helenenthalissa. Isäsi ehkä ajaisi
minut pois.

Paul kävi tulipunaiseksi. — Sitä ei isä tekisi, sanoi hän ja häpesi
kovasti.

Elisabet katseli taloa, joka oli tuskin kolmen sadan askelen päässä
maantiestä. Punainen aita loisti auringon paisteessa, ja nuo harmaat,
rapistuneet rakennuksetkin näyttivät tavallista hauskemmilta.

— Kotisi näyttää hyvin sievältä, sanoi tyttö varjostaen vasemmalla
kädellään silmiänsä.

— Mukiin menee, vastasi Paul ylpeänä, ja onpa erään aitan oven
yläpuolelle naulattu tarhapöllökin... Mutta vielä paljon sievemmäksi
kotini tulee sitten kun minä pääsen ohjaksiin, lisäsi hän vakavasti.

Ja sitten hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiansa. Elisabet kuunteli
tarkkaavaisesti, mutta kun poika oli lopettanut, sanoi hän jälleen:
Olen niin väsynyt — minun täytyy levätä. Hän näytti tahtovan istua ojan
reunalle.

— Ei tähän auringonpaisteeseen, varoitti Paul; tule, niin etsimme
jonkun katajapensaan.

Tyttö tarjosi Paulille kätensä ja antoi viedä itsensä poikki kentän,
joka suurine mättäineen näytti lainehtivalta järveltä ja jossa
lähempänä metsän rantaa kasvoi yksinäisiä, mustilta peikoilta näyttäviä
katajapensaita.

Elisabet kyyristyi ensimäisen pensaan juurelle, niin että sen varjo,
peitti melkein kokonansa hänen hennon, solakan vartalonsa.

— Tässä on juuri - paikka vielä sinun päällesi, sanoi tyttö, osoittaen
pensaan varjossa olevaa mätästä.

Paul heittäysi pitkäksensä; hänen päänsä oli mättäällä ja otsa tytön
hameen helman varjossa. Elisabet nojausi väsyneenä pensasta vastaan
saadaksensa selkätukea.

— Neulaset eivät ollenkaan pistä, sanoi tyttö sitten; ne ovat hyviä
meille. Uskon, että voisimme kulkea läpi nukkuvan prinsessa Ruususen
orjantappura-aitauksen.

— Sinä — mutta en minä, vastasi Paul ja loi silmänsä tyttöön. Kaikki
okaat pistävät minua — en ole mikään satuprinssi, en edes "Hyvänonnen
Jussi".

— Kaikki kyllä vielä paremmaksi kääntyy, lohdutti Elisabet; et saa aina
mielessäsi hautoa niin synkkiä ajatuksia.

Paul tahtoi vastata jotakin, mutta ei löytänyt oikeita sanoja, ja kun
hän miettien katseli yläilmoihin, lensi juuri pääskynen korkealla
sinisessä avaruudessa. Silloin hän huomaamatta vihelsi, ikäänkuin olisi
tahtonut houkutella lintua luoksensa, ja kun se ei tullut, vihelsi hän
vielä kerran, toisen ja kolmannenkin.

Elisabet nauroi, mutta Paul yhä vaan vihelsi — tietämättä miten ja
miksi. Mutta kun sävel suli säveleeseen hänen huulillaan, niin tuntui
hänestä, ikäänkuin hän olisi tullut hyvin puheliaaksi ja ikäänkuin
hän tällä tavoin saattaisi sanoa kaiken, mikä hänen sydäntänsä painoi
ja mihin häneltä muuten puuttui sanoja ja rohkeutta... Kaikki, mikä
hänelle tuotti surua ja murhetta, puhkesi täten ilmoille. Hän sulki
silmänsä ja kuunteli itse, mitä sävelet kertoivat hänelle. Hänestä
tuntui, kuin hyvä Jumala hänen puolestansa olisi ruvennut puhumaan ja
kertonut hänen elämänsä sadun, vieläpä semmoistakin, jota hän ei ennen
koskaan ollut ymmärtänyt.

Kun hän avasi silmänsä, ei hän tietänyt, kuinka kauan hän siinä oli
maannut ja viheltänyt, mutta hän näki, että Elisabet itki.

— Miksi itket? kysyi hän.

Tyttö ei vastannut, pyyhki vain silmiänsä nenäliinalla ja nousi. Ääneti
he kulkivat hetkisen eteenpäin. Kun he olivat saapuneet metsään, joka
hämäränä tiheikkönä oli heidän edessään, seisahtui Elisabet ja kysyi:

— Kuka on sinulle opettanut tuota?

— Ei kukaan. Itsestäni olen oppinut.

— Osaatko puhaltaa huiluakin?

Ei, sitä Paul ei osannut; hän ei edes ollut kuullut sitä soitettavan,
vaan tiesi ainoastaan sen, että huilunsoitto oli ollut "vanhan Fritsin"
mielihuvitus.

— Sinun pitää oppia! sanoi tyttö.

Paul arveli, että se kävisi hänelle liian vaikeaksi.

— Koeta edes! neuvoi tyttö. Sinusta pitää tuleman taiteilija — suuri
taiteilija.

Paul pelästyi tästä Elisabetin puheesta; hän tuskin uskalsi
ajatellakaan sitä. Metsän toisessa reunassa he erosivat. Elisabet
lähti valkoiseen taloon päin, ja Paul kääntyi takaisin. Kun hän näki
katajapensaan, jonka juurella he olivat istuneet, tuntui kaikki
äskeinen hänestä unelmalta, ja siksi se jäi eteenkin päin.

Kaksi, kolme päivää kului, ennenkuin Paul uskalsi puhua äidillensä
seikkailustaan, mutta sitten hän ei enää voinut pidättää, vaan ilmaisi
kaikki. Äiti katseli kauan häneen ja meni sitten ulos, mutta siitä
lähtien hän alkoi syrjästä salavihkaa kuunnella Paulin vihellystä.

Molemmat lapset kulkivat vielä usein yhdessä kotiin, mutta sellaista
hetkeä kuin oli ollut katajapensaan juurella ei heille enää tullut. Kun
he kulkivat sen ohitse, katsoivat he toisiinsa ja hymyilivät, mutta
kumpikaan ei uskaltanut ehdottaa, että vielä kerran istuttaisiin sen
siimekseen.

Ei huilunsoittoakaan mainittu heidän kesken, vaikka Paul sitä usein
ajatteli. Se oli hänestä jotakin taivaallista, ihmeellistä, ikäänkuin
se tiede, jota opittiin logaritmitauluista. Jospa hän olisi ollut
viisas ja lahjakas niinkuin hänen molemmat veljensä! Mutta hän oli vain
tyhmä, yksinkertainen poika, joka saattoi olla iloinen siitä, että hän
sai kärsiä toisten puolesta.

Hyvin usein hän itseksensä mietti, kuinka kauniilta huilunsoitto oikein
kuului ja millaisia ne ihmiset olivat, jotka sitä osasivat. Hänellä oli
hyvin korkea käsitys heistä ja hän uskoi, että heillä aina oli suuria
ja pyhiä ajatuksia, kuten hänellä itsellään joskus harvoin, kun hän oli
oikein syventynyt vihellykseensä.

Ja sitten koitti päivä, jolloin hän sai nähdä huilunsoittajan kasvoista
kasvoihin.

Oli synkkä, myrskyinen marraskuun iltapäivä. Alkoi jo hämärtää, kun
hän lähti koulusta ja käveli vitkalleen pitkin kylänraittia kotiin
päin. Silloin tunkeutui kummallisia säveliä hänen korviinsa kapakasta,
missä seudun roskaväen oli tapana pitää tyyssijaa. Semmoisia säveliä ei
hän ollut koskaan kuullut, mutta hän arvasi heti, että niiden täytyi
lähteä huilusta. Hän seisahtui kapakan edustalle kuuntelemaan. Hänen
sydämensä sykki melkein kuuluvasti, hänen jäsenensä vapisivat. Sävelet
muistuttivat hänen vihellystänsä, mutta olivat paljon täyteläisemmät
ja vienommat. — Noin varmaankin enkelit soittavat Jumalan istuimen
ympärillä, ajatteli hän.

Yhtä asiaa hän ei voinut käsittää: kuinka huilu, jonka sävelissä
soi vain valitus ja ikävöiminen, oli eksynyt tuollaiseen paikkaan.
Kirkuna ja melu ja lasien kilinä, mikä soiton keskeltä tunkeutui hänen
korviinsa, sai hänen sydämensä kirvelemään. Suuttumus valtasi hänet,
ja jos hän olisi ollut suuri ja voimakas, olisi hän hyökännyt sisään
ja viskannut ulos kaikki kirkujat ja juopuneet, jotteivät he saisi
saastuttaa pyhiä säveliä.

Samassa paiskattiin ovi auki, juopunut työmies hoiperteli hänen
ohitsensa, ja tukahuttava haju löyhkäsi häntä vastaan. Melu lisääntyi.
Vaivoin hän enää saattoi eroittaa huilunsoittoa.

Silloin hän teki päätöksensä ja tunkeutui sisään, ennenkuin ovi
ehti mennä kiinni. Hän hiipi tyhjän viinatynnyrin taakse. Ei kukaan
huomannut häntä.

Aluksi hän ei eroittanut mitään. Paha löyhkä ja melu olivat
huumanneet hänen aistimensa, ja huilun sävelet kävivät kimeiksi ja
väärä-äänisiksi, niin että ne vihloivat hänen korviansa. Keskellä
kirkujia ja hyppiviä istui ylösalaisin käännetyn tynnyrin pohjalla
repaleinen mies, jolla oli pöhöttyneet, näppyiset kasvot, juomarinnenä
ja mustat, rasvaiset hiukset -olento, joka sai Paulin kauhistumaan...
Hän se puhalsi huilua.

Jähmettyneenä kauhusta poika tuijotti soittajaan. Hänestä tuntui, kuin
taivas luhistuisi ja maailman loppu olisi käsissä.

Ja nyt laski soittaja huilun kädestään, lausui käheällä äänellään
muutamia raakoja sanoja, kulautti kurkkuunsa viinan, jota hänelle
tarjottiin, ja alkoi sitten jaloillansa tahtia polkien soittaa jotakin
renkutusnuottia, jota kuulijat kirkumalla säestivät.

Silloin Paul pakeni pois kapakasta ja juoksi, juoksi, mieletönnä,
näkemättä, kuulematta, ikäänkuin peläten tulla jälleen tajuntaan...

Kun hän oli päässyt lakealle nummelle, jonka poikki myrskytuuli humuten
puhalsi ja jonka vastakkaisella reunalla hohti iltaruskon kelmeä,
keltainen viiru, niin hän painoi kädet kasvoillensa ja itki katkerasti.
— — —

Sinä talvena, joka nyt seurasi, lakkasi Paul kokonaan viheltämästä,
ja vielä enemmän hän inhosi huilunsoittoa. Kun hän ajatteli sitä,
johtui hänen mieleensä tuo renttu, joka oli saastuttanut hänen pyhän
ikävöimisensä.

Elisabetia hän ei tavannut. Kylmän vuodenajan tultua muutettiin
rippikoulu kirkosta pappilaan, ja kun ei siellä ollut tilaa yhtaikaa
kaikille lapsille, niin opetettiin poikia ja tyttöjä erikseen. Välisti
hän kyllä näki Elisabetin vaunujen kulkevan ohi, mutta tyttö itse oli
niin turkkeihin ja liinoihin kiedottu, ettei hänen kasvojaan näkynyt.
Hän ei tietänyt, oliko tyttö häntä huomannutkaan.

Siihen aikaan hänellä oli paljon harmia Erdmannin pojista, jotka
osasivat kiusata häntä hirveästi. Hän oli aivan turvaton heitä vastaan,
sillä kummallakin heistä oli kaksi kertaa niin paljon voimia kuin
hänellä; ja he ahdistivat häntä aina yhdessä, toinen piti kiinni,
ja toinen nipisti. He eivät oikeastaan olleet ilkeitä luonnostaan;
toisia kohtaan he saattoivat osoittaa hyväntahtoisuutta ja ylevyyttä,
mutta Paulin hiljaista, mietiskelevää luonnetta he vihasivat sydämensä
syvyydestä. He nimittivät häntä tekopyhäksi, ulkokullatuksi, ja
annettuaan hänelle selkään he sanoivat:

— Kielittele nyt! Se olisi sinun kaltaistasi.

Paul alkoi yhä katkerammin vihata noita vastustajiansa. Usein hän
moitti itseänsä siitä, että hän käyttäytyi pelkurimaisesti ja
häpeällisesti. Eräänä päivänä kiihoitti hän itsensä sellaiseen vihaan,
että hän päätti vapautua kiusaajistansa, vaikkapa henkensä menettäisi.
Hän juoksi vajaan, missä oli tahko, sulatti kourussa jäätyneen veden
ja teroitti kynäveistänsä, kunnes se puri ohuinta silkkipaperia. Mutta
kun hän seuraavana maanantaina jälleen sai hyvän selkäsaunan, niin
ei hänellä ollut rohkeutta ottaa veistä taskustansa, ja taas hän sai
soimata itseänsä pelkurimaisuudesta. Hän jätti tuumansa seuraavaan
kertaan — mutta siksensä se jäi.

Isänkin tähden Paul sai kärsiä paljon. Tällä oli yhä vaan suuria
aikeita päässään, ja kun hän ajatteli niitä, tunsi hän itsensä aina
niin suureksi ja oli vihainen Paulille, jonka vähäpätöisiä pyrinnöitä
hän halveksi.

— Miksi ei tuo poika ole saanut pienintäkään kipinää minun nerostani?
sanoi hän. Silloin saattaisin kasvattaa hänestä apulaisen itselleni.
Mutta hän on niin perin tyhmä, — hukkaan ovat häneen nähden menneet
hyvät humalat.

Meyhöfer aikoi nyt muodostaa osakeyhtiön turpeen valmistamista
varten; suuri pääoma piti koottaman, ja itsensä hän antaisi nimittää
tirehtööriksi niin ja niin monen tuhannen taalarin palkalla. Joka
viikko hän kävi kaksi, kolme kertaa kaupungissa eikä usein tullut vielä
toisenakaan päivänä kotiin.

— Kovalle ottaa, sanoi hän selvittyänsä kohmelostaan; mutta minä
panen sittenkin asian toimeen. Ja Douglas, tuo pomo, hänkin saa
keventää kukkaronsa. Jos vain tietäisin, kuinka hänet saisin kynsiini.
Helenenthaliin en koskaan mene — en tahdo nähdä, kuinka tuo mies on
antanut talon joutua rappiolle -ja kaupungissa ei häntä koskaan tapaa.
Mutta heltimän pitää häneltä, ei auta. Jollei hän ota koko vakallista
osakkeita, niin piru hänet perii.

Elisabet rouva kuunteli tuota kaikkea sanomatta sanaakaan, mutta Paul
otti salaa vajan avaimen mennäksensä puhuttelemaan Mustaa Sussua; hän
kun nyt oli saanut päähänsä, että siitä se kerran pelastus koituu.

       *       *       *       *       *

Pääsiäispyhien mentyä muutettiin rippikoulu jälleen kirkkoon. Pojat ja
tytöt tulivat puoli vuotta erillään oltuansa taasen yhteen.

Elisabet oli talven kuluessa muuttunut hyvin paljon. Hän näytti jo
melkein täysikasvuiselta naiselta. Hänellä oli puolipitkä hame ja
kiharoita otsalla.

Paul tervehti häntä raskaalla mielellä, he eivät enää näyttäneet
sopivan yhteen, — mutta Elisabet nousi ja puristi hänen kättänsä
kaikkien nähden.

Seuraavalla tunnilla kuljetettiin poikain puolella miehestä mieheen
paperilippua, joka herätti suurta iloa. Kaikennäköisten koukeroiden
keskellä luettiin siinä sanat:

        Kihloissa:

      Paul Meyhöfer
    Elisabet Douglas.

Käsiala oli nuoremman Erdmannin. Paulin käsi tapaili veistä; hetken
aikaa tuntui hänestä siltä, kuin hän voisi paljastaa sen naapurilleen
keskellä kirkkoa ja kostaa. Paul sieppasi häneltä paperilipun ja repi
sen pieniksi palasiksi.

Elisabet katsoi kummastellen Pauliin, ja kirkkoherra käski hänen
olemaan hiljaa. Nyt hän hämmästyi omasta rohkeudestaan. Erdmannin pojat
kai huomasivat, ettei Paul tässä asiassa sietänyt pilaa, eivätkä he sen
koommin yrittäneetkään häntä Elisabetilla härnätä.

Sunnuntaina ennen helluntaita lapset laskettiin ripille. Paul ei
nukkunut koko yönä. Ennen päivän koittoa hän nousi vuoteeltaan, puki
yllensä uudet mustat verkavaatteensa, jotka hyvä täti oli lahjoittanut
hänelle tätä juhlaa varten, ja kierteli läpi koko talon ja kasteiset
pellot käyden aina suolla saakka, joka kukkaverhossaan näytti niin
juhlalliselta.

Auringon nousua katsellen hän pani kätensä ristiin ja lausui palavan
rukouksen. Tästä päivästä, hän sanoi, alkaa hän uuden, paremman
elämän, antaa anteeksi kaikki vääryydet ja rakastaa vihollisiaan,
niinkuin Kristus on käskenyt... Samassa hän muisti veitsen, jonka hän
oli teroittanut Erdmannin poikain menoksi. Hän otti sen taskustaan ja
heitti suohon, missä se läiskähtäen vaipui vetelään noroon.

Kuumia kyyneliä valui hänen silmistään. Huonoksi, kurjaksi hän tunsi
itsensä, aivan arvottomaksi astumaan Jumalan alttarin eteen... Tuskin
hän uskalsi palata takaisin taloon, ja vasta sitten kun kaksoiset uuden
uutukaiset hameet yllä riemuiten tulivat häntä vastaan, kävi hänen
sydämensä vapaammaksi ja keveämmäksi. Hän syleili siskoja ja teki
itseksensä lupauksen olla heidän uskollinen auttajansa ja ystävänsä.

Sitten tuli äiti puettuna haalistuneeseen silkkihameeseen, suuteli
poikaa otsalle ja poskellepa pitäen hänen kasvojansa käsiensä välissä
katseli häntä kauan silmästä silmään. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta
enempää ei tullut kuuluviin kuin:

— Poikani! Rakas poikani!

Isäkin oli tänään mitä paraimmalla tuulella. Hän tarttui pojan käteen
ja piti hänelle pitkän puheen siitä, kuinka hänen tulisi oppia aina
kiinnittämään katseensa siihen, mikä ihmiselämässä on suurta, ja kuinka
hänen tulisi pitää esikuvanaan isäänsä, jota tosin onnettomuudet
olivat seuranneet ja ihmisten ilkeys paljaaksi ryöstänyt, mutta
joka kuitenkaan ei koskaan ollut herennyt pyrkimästä korkeampiin
päämääriin, kohti ikuisia tähtiä, ei tästäkään kurjasta loukosta,
mihin kiero kohtalo oli hänet heittänyt. Hän rypisti kulmakarvojaan ja
haroi tukkaansa ollen pelkkää ylevyyttä ja hengensuuruutta kiireestä
kantapäähän.

Paul suuteli hänen käsiään ja lupasi tehdä kaikki.

Kello kahdeksan hän näki maantiellä ohikulkevat vaunut, joiden hopeiset
helat kimaltelivat aamuauringon paisteessa.

Kauan hän katseli vaunuja. Kaikki tuntui hänestä unelmalta... Hän
tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, että mieltä oikein ahdisti
pelkästä ilosta. Millä olen tämän ansainnut? kysyi hän itseltänsä ja
alkoi sitte miettiä, minkälainen se ensimäinen suru olisi, joka häneltä
tämän autuuden riistäisi... Kun kaksoiset ilmoittivat, että vaunut
olivat kirkkomatkaa varten valmiina, tunsi hän itsensä surulliseksi ja
alakuloiseksi.

Pappilan puistossa, jossa jasmiinit ja seljapuut kukkivat ja jonka
ruohonurmella auringon säteet kimaltelivat, seisoi kaksi toisistansa
erillään olevaa joukkoa, joista toinen oli musta ja toinen valkoinen.
Edellisen muodostivat pojat, jälkimäisen tytöt.

Elisabet, jolla oli lumivalkoinen puku yllä ja pitsihuivi hartioilla,
näytti puhtoiselta ja tuoksuvalta kuin tuomenkukka. Hänen poskensa
olivat kalpeat, hänen katseensa alasluotu, ja hän hypisteli milloin
virsikirjaa, milloin seljanlehteä, jotka olivat hänen kädessään.

Paul katseli tyttöä, mutta tämä ei nähnyt häntä. Kenties hän ei
tahtonut antaa maallisten ajatusten häiritä hartauttansa.

Ja sitten saapui kirkkoherra. Kellot soivat, urut alkoivat humista, ja
verkalleen astui kulkue parittain alttaria kohden.

Paul kulki aivan Erdmannin poikien takana, jotka näyttivät niin
totisilta ja siivoilta pitkissä mustissa verkanutuissaan. Äkkiä valtasi
Paulin uudelleen syyllisyyden tunto. Hän kumartui eteenpäin, kosketti
heitä niskaan ja kuiskasi kyynelsilmin:

— Antakaa minulle anteeksi! Olen tehnyt teille paljon pahaa!

Pojat nyhjäisivät toisiaan kylkeen ja hymyilivät ilkkuilevasti.
Toinen heistä kääntyi puoleksi ympäri. Hänen kärsivä katseensa puhui
väärinkäsitettyä ja loukattua viattomuutta, kun hän kuiskasi:

— Poikani, me annamme sinulle anteeksi.

Paul huomasi kyllä, että veljekset salaa nauroivat hänelle, mutta hänen
sydämensä oli niin täynnä hartautta ja rakkautta, ettei mikään maailman
pilkka voinut häneen pystyä.

Lapset järjestyivät kummallekin puolelle alttaria.

Paul loi aran katseen kirkon keskustaan päin, joka oli täynnä ihmisiä,
mutta ei nähnyt ketään tuttua.

Saarna oli loppunut. Hän seisoi ja tuijotti lattiaan. Kaikki on kuin
unta...

Hetkistä myöhemmin hän tunsi polvensa lepäävän pehmeällä patjalla
ja papin käden päänsä päällä... Hän ei tajunnut, mitä hänelle
sanottiin. Toisessa päässä alttariympyrää hän näki Elisabetin itkevän
nenäliinaansa.

— Itke vaan, itke vaan! Kohta taas nauratkin, ajatteli Paul.

Ja sitten hän kyseli itseltään, miksi kaikki ihmiset niin paljon
nauroivat, vaikka yleensä maailmassa oli niin vähän naurun aihetta.

Urut alkoivat soittaa virttä, johon seurakunta täysin äänin yhtyi.
Paulin katse kiintyi aurinkoon, joka monivärisinä säteinä paistoi
maalattujen ikkunain lävitse kirkkoon. Tuota värileikkiä katsellessaan
hän yhtäkkiä säpsähti. Alttarin yläpuolella olevan ristin toisella
puolen seisoi suunnattoman suuri, synkkä harmaapukuinen nainen ja
katseli alas häneen suurin, elottomin silmin... Katuva Magdaleena se
oli.

Häntä värisytti.

— Surutar, kuiskasi hän ja kumartui, ikäänkuin nöyryydessä ottaakseen
vastaan sen kohtalon, jonka tämä hänelle määräsi.

Ja kun hän nosti silmänsä, säteili aurinko entistä ihanampana.

Tulipunaisina ja smaragdinvihreinä sen liekit kiiluivat ja kimalsivat
ja kutoivat harmaan naisen pään ympärille kirkkaan säteikön.

Mutta Surutar seisoi synkkänä tuon väriloiston keskellä ja tuijotti
suurin, elottomin silmin alas häneen.

Voimakkaasti humisi urkujen loppusoitto, iloinen liike syntyi
seurakunnassa — lapset riensivät omaistensa syleiltäviksi... ja
Elisabetin kyynelten kostuttamista silmistä Paul sai ystävällisesti
tervehtivän katseen.




VIII.


Paul ryhtyi nyt talon toimiin. Valan, jonka hän oli tehnyt
ripillepääsypäivänsä aamuna, hän piti uskollisesti. Hän teki työtä kuin
halvin renki, ja kun äiti pyysi häntä säästämään itseänsä, niin poika
suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Sinä tiedät, kuinka paljon meillä on tehtävää.

Iltaisin, kun väki oli mennyt levolle ja kaksoiset hummanneet
itsensä väsyksiin, istuivat äiti ja poika usein pitkät ajat yhdessä,
neuvottelivat ja tekivät laskuja, mutta kun joku päätös heissä oli
kypsynyt ja toivon säde välkähti heidän silmistään, niin tapahtui
usein, että he äkkiä säpsähtivät ja huoaten antoivat päänsä vaipua —
mutta kumpikaan ei sanonut, mikä mieltä painoi...

Tähän aikaan Elisabet rouva alkoi kovasti vanhentua. Pitkiä, kapeita
juovia ilmestyi poskiin, leuka alkoi venyä yhä pitemmäksi, ja hiukset
saivat hopeakiilteen. Ainoastaan hänen surun sumentamien silmiensä
salaperäisestä syvyydestä saattoi päättää, kuinka kaunis hän oli ennen
ollut.

— Niin, nyt näet että olen vanha akka, sanoi hän eräänä aamuna
pojallensa kammatessaan peilin edessä hiuksiaan, — eikä onni ole vielä
tullut.

— Vaiti, äiti! Miksikä olen sitten minä maailmassa? vastasi hän,
vaikkei hän suinkaan peräti paljon toiveisiin luottanut.

Silloin äiti hymyili alakuloisesti, silitteli pojan poskia ja otsaa ja
sanoi:

— Sinähän näytätkin juuri kuin olisit siepannut onnen kiinni
siivistä!... Mutta minun ei pitäisi puhua näin; mikähän minun eteeni
tulisi, jollei sinua olisi?

Sellainen ylenmääräisen hellyyden purkaushetki sai riittää pitkiksi
ajoiksi, sillä usein meni kuukausia, joiden kuluessa äiti ja poika
eivät paljaan alakuloisuuden tähden uskaltaneet toisiaan hellästi
puhutella. —

Kaksoisista kasvoi kaksi vallatonta, pyöreäposkista veitikkaa, joille
ei mikään puu ollut liian korkea eikä mikään oja liian syvä. Kihara
ruskea tukka valui lukemattomina uppiniskaisina kiemuroina ohimoille,
joiden alta pälyivät silmät niin veitikkamaiset, samalla kertaa ujot
ja rohkeutta säkenöivät, että luuli näkevänsä hymyilevän päivänsäteen
metsän pimennosta pilkistävän.

Heidän naurunsa kaikui varhain aamulla ja myöhään illalla yksinäisessä
talossa, jonka hiljaisuus tuntui entistä painostavammalta, kun tytöt
olivat koulussa tai ulkona maita metsiä kiertelemässä.

Kaksoisista oli kaikki yhdentekevää. Oli päivänpaiste tai myrsky
talossa, aina oli heidän päänsä täynnä hullutuksia, ja jos isän
riehunta väliin kävi niin uhkaavaksi, että he katsoivat paraaksi hiipiä
uunille, niin he korvasivat vahingon nipistelemällä toisiansa jalkoihin.

Paulia he rajattomasti rakastivat, mutta siitä huolimatta he-
sieppasivat hänen lautaseltansa paraimmat palat ja julistivat
omaksi omaisuudeksensa puhtaimmat paperiarkit hänen salkustansa ja
kiiltävimmät napit hänen housuistaan, sillä he näpistelivät kuin
harakat.

Paulilla oli paljon huolia heidän tähtensä, sillä hän pelkäsi heidän
villiintyvän aina enemmän, erittäinkin kun äiti alkoi käydä yhä
väsyneemmäksi ja antoi asiain mennä menojaan. Mutta Paul alotti
kasvatuskokeensa väärästä päästä. Hänen varoituksensa eivät kantaneet
mitään hedelmää, ja kerran hänen pitäessään nuhdesaarnaansa tapahtui,
että toinen sisarista kapusi hänen syliinsä, kävi kiinni hänen nenäänsä
ja huudahti:'

— Katso, katso! Hän rupee saamaan partaa.

Toinen sisar kiipesi perästä, ja molemmat alkoivat kilvan nyppiä hänen
partahaiveniaan. Kun Paul nyt todenperään suuttui, niin tytötkin
kävivät ynseiksi ja arvelivat:

— Hyi! — sinun kanssasi emme viitsi puhuakaan enää.

Elisabetia Paul ei ollut nähnyt ripillepääsyn jälkeen, vaikka siitä oli
jo kulunut kokonainen vuosi.

Sanottiin, että hän oli lähetetty kaupunkiin oppimaan "seuraelämän
tapoja". Nämä sanat aina vihlaisivat Paulin sydäntä; hän tuskin tiesi,
mitä ne merkitsivät, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että he nyt
etääntyisivät toisistaan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Eräänä päivänä pääsiäisen aikana hän meni työhön pellonpalaselle, joka
oli erillään muista viljelyksistä, kaukana metsän reunassa. Paul kylvi
itse, ja renki ajoi kahdella hevosella äestä perässä.

Hänellä oli suuri valkoinen kylvinesiliina, ja hiljaisella ilollahan
tarkasteli, kuinka siemenjyvät putoilivat maahan niinkuin kultaisen
suihkulähteen pisarat. Silloin hän oli näkevinänsä metsässä jotakin
valkoista, joka liehui edestakaisin — niinkuin ilmassa keinuva kehto.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ottaa siitä tarkempaa selkoa, sillä
kylväminen on työtä, joka vaatii tarkkaavaisuutta.

Niin tuli suurushetki. Renki istui jyväsäkille, mutta hän itse, hikeen
kun oli tullut, meni metsään varjoa etsimään.

Paul loi pikaisen silmäyksen heiluvaan kehtoon päin ja ajatteli:

— Taitaa olla riippumatto.

Mutta kuka siinä lepäsi, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.

Silloin oli hän kuulevinänsä jonkun huutavan hänen nimeänsä.

— Paul! Paul!

Se kaikui niin vienona ja ystävällisenä, ja tuo kirkas, pehmeä ääni
kuulosti niin tutulta. Säikähtyneenä hän katsoi sinne päin.

— Tulehan tänne, Paul! kuului ääni uudelleen. Kylmiä ja lämpöisiä
väreitä kulki hänen lävitsensä, sillä nyt hän tiesi, kuka siellä oli.
Häveten hän katseli työpukuaan ja koetti avata esiliinansa solmua,
mutta se oli työntynyt niin kauaksi niskaan, ettei hän ulottunut siihen.

— Tule semmoisena kuin olet! huuteli ääni, ja nyt Paul näki, kuinka
tytön yläruumis kohousi riippumatosta, punaisiin ja kullattuihin
kansiin sidotun kirjan pudotessa hänen kädestään maahan.

Paul astui vitkastellen lähemmäksi ja koetti salaa pyyhkiä mättäisiin
savea pois saappaistaan. Tyttö puolestaan huomasi aivan viime hetkessä,
että hänen jalkansa ja valkoiset sukkansa näkyivät hameenliepeen alta.
Hän tahtoi kiireesti peittää ne huivilla, joka hänellä oli hartioille
heitettynä, mutta ei saanut sitä irti, ja kun hänellä ei ollut muuta
neuvoa, niin hän lyykistyi kokoon ja istui siinä kuin kana pesässään,
riippumaton hillittömästi heiluessa edestakaisin.

Tytöllä ehkä oli ollut aikomus varmuudellaan ja seuraelämän
kokemuksellaan saattaa Paul hämilleen, mutta kohtalo sallikin, että
hän oli yhtä punehtunut ja hämmentynyt kuin toinenkin. Paul ei
huomannut tytön mielentilaa; hän näki vain, että tyttö oli käynyt hyvin
kauniiksi, että hänen hiuksensa olivat hienolla tavalla kammatut ja
että nauharuusu hänen täyteläisellä povellaan aaltoavasti laski ja
kohoili. Tämä viimeinen huomio varsinkin teki hänelle selväksi, että
tytöstä oli ylennyt täysi nainen.

Kului hyvä aika, ennenkuin kumpikaan mitään puhui.

— Hyvää päivää, Paul! sanoi tyttö viimein naurahtaen ja tarjoten
kättänsä, sillä hän huomasi olevansa johtavassa asemassa.

Paul oli vaiti ja hymyili.

— Auta minua saamaan irti tuo huivi! jatkoi tyttö.

Paul auttoi.

— Ja nyt käänny ympäri! Hän teki niin.

— Nyt on kaikki hyvin.

Elisabet lepäsi jälleen pitkänänsä, oli levittänyt liinan jalkojensa
päälle ja tirkisteli veitikkamaisesti Pauliin riippumaton silmuksien
läpi..

— On oikein hupaista saada tavata sinut jälleen, sanoi tyttö. Sinä olet
kuitenkin parhain kaikista... Oletko ikävöinyt minua?

— En, vastasi Paul totuudessa pysyäksensä.

— Ah, mene matkoihisi! huudahti tyttö ja koetti nyrpeänä kääntää
selkänsä Paulille, mutta kun riippumatto siitä rupesi jälleen kovasti
keinumaan, niin hän pysyi asennossaan ja nauroi.

Paulia ihmetytti, että tyttö saattoi olla niin iloinen. Lukuunottamatta
kaksoisia ei hän ollut nähnyt kenenkään niin nauravan. Mutta ne olivat
lapsia. Tämä nauru teki kuitenkin hänet vapaammaksi, sillä hän tunsi
vaistomaisesti, kuinka paljon hän oli käynyt Elisabetia vanhemmaksi.

— Muuten on sinulle kai kaikki käynyt hyvin, siitä asti kun viimeksi
tavattiin? kysyi Paul.

— On, Jumalan kiitos! tuli vastaukseksi. Äiti tosin on ollut vähän
kivulloinen, mutta siinä onkin kaikki.

Varjo ilmestyi Elisabetin kasvoille, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä se oli kadonnut, ja hän jatkoi:

— Minä olen oleskellut kaupungissa ja siellä olen ollut jos yhdessäkin
— toiste kerron sinulle kaikki. Olen käynyt tanssikoulussa, kuuletko,
ja ihailijoita on minulla myöskin ollut — usko pois vaan. He ovat
kävelleet edestakaisin minun ikkunani ohitse ja lähettäneet minulle
kukkavihkoja, vieläpä runojakin, omatekoisia runoja. Yksi heistä
oli ylioppilas, jolla oli nauhoilla koristettu valkoinen nuttu ja
kolmivärinen lakki, — oi, hän se ymmärsi asiat! Mitä kaikkea hän
osasikaan puhua — sittemmin hän meni kihloihin Betty Schirrmacherin
kanssa, joka on minun ystäväni, salaa näet — siitä ei tiedä kukaan muu
kuin minä.

Paul hengitti keveämmin, sillä ylioppilas oli alkanut tehdä hänet
levottomaksi.

— Etkö sinä vihastunut? kysyi Paul.

— Minkätähden?

— Hänen uskottomuutensa tähden.

— En, minä olen korkeammalla kannalla, vastasi tyttö ja kohautti
olkapäitänsä. Voi, veikkonen — hän oli vain keltainen poikanulikka
sinun rinnallasi!

Paul oikein säikähti kuullessaan ylioppilasta halveksivaisesti
nimitettävän poikanulikaksi ja vielä lisäksi verrattavan häneen tuolla
tavalla.

— Minun veljeni ei ole mikään keltainen poikanulikka, vastasi Paul.

— En tunne häntä, lausui tyttö filosoofin tyyneydellä; kenties hän
ei ole... Niin, olen tullut paljon, paljon vanhemmaksi, jatkoi hän.
Kirjallisuuden historiaakin olen lukenut — se on hyvin hauskaa.

Tuskallinen kateus heräsi Paulissa.

— Annahan tänne tuo kirja tuosta! pyysi tyttö. Paul teki niin.

— Tunnetko sen?

Punaiseen kanteen oli kultakirjaimilla painettu: "Heine: Laulujen
kirja". Paul ravisti päätään vastaukseksi.

— Etkö?... Siinä kirjassa on paljon oppimista. Minä lainaan sen
sinulle. Kun sitä on hetkisen lukenut, niin rupeaa melkein aina
itkemään.

— Onko se niin surullinen? kysyi Paul.

— On, hyvin surullinen, niin kaunis ja niin surullinen kuin... kuin...
siinä puhutaan ainoastaan rakkaudesta, ei mistään muusta; kaipaus
valtaa ihmisen, ja tuntuu kuin lentäisi pois Gangesta kohti, missä
lootus kukkii ja missä...

Elisabet vaikeni, sitten hän puhkesi heleään nauruun ja virkkoi:

— Se on hyvin tyhmää, eikö totta?

— Mikä niin?

— Se, mitä lörpöttelen.

— Ei ollenkaan. Koko ikäni tahtoisin kuulla sinun niin puhuvan.

— Tosiaankin?... Tässä on niin hupaista olla, Paul! Minusta tuntuu niin
turvalliselta, kun sinä olet läheisyydessä.

Elisabet kohotti itseänsä riippumatosta ikäänkuin nojataksensa päänsä
Paulin olkapäätä vasten. Pitkiin aikoihin ei Paul ollut tuntenut
itseänsä niin onnelliseksi ja rauhalliseksi.

— Miksi katselet poispäin?... kysyi tyttö.

— Enhän katsele.

— Katseletpa... Katso minuun — soisin sen niin mielelläni... Sinulla
on niin totiset, uskolliset silmät... Tiedätkö, Paul, mitä nuo laulut
muistuttavat?

— Mitä sitten?

— Sinun vihellystäsi. Se on myöskin semmoista -semmoista, no, sinä
ymmärrät... Vihellätkö vielä usein?

— Hyvin harvoin.

— Etkä myöskään ole opetellut huilua puhaltamaan.

— En.

— Kuinka olet paha! Jos pitäisit minusta, niin kyllä olisit
opetellut... Ensi kerralla lahjoitan sinulle kauniin huilun.

— Minulla ei ole sinulle mitään takaisin annettavaa!

— Onpa kyllä! Sinä annat minulle kaikki ne laulut, joita soitat. Ja jos
sydämesi tuntuu oikein raskaalta... niin lue tätä kirjaa, siitä löydät
kaikki.

Paul tarkasteli sitä joka puolelta.

— Siinäpä merkillinen kirja, ajatteli hän.

— Ja kerro nyt minulle itsestäsi! sanoi tyttö. Mitä sinä teet ja
puuhaat? Ja sinun rakas äitisi — kuinka on hänen laitansa?

Paul loi tyttöön kiitollisen katseen. Hän tunsi, että hän tänään
olisi voinut puhua kaikki ajatuksensa, - mutta samassapa iski hänelle
mieleen, että suurushetki oli jo kulunut ja että renki hevosineen
odotti häntä. Päivällisiin piti hänen saada kylvetyksi, koska syönnin
jälkeen oli lähetettävä kaupunkiin kuorma turvetta, jota hän salaa oli
suosta väännättänyt.

— Nyt minun täytyy mennä kylvämään, sammalteli Paul.

— Kuinka ikävää! Ja koska pääset työstäsi?

— Päivällisen aikaan.

— Niin kauan en voi odottaa, sillä äiti kävisi levottomaksi. Mutta
tule tänne kävelemään jonakuna päivänä nyt pian — ehkä löydät silloin
minutkin. Jään tähän vielä vähäksi aikaa katselemaan sinua. Sinä näytät
niin miellyttävältä kävellessäsi edestakaisin valkeine esiliinoinesi ja
jyvien sadellessa ympärilläsi.

Paul ojensi kätensä jäähyväisiksi sanomatta sanaakaan ja lähti.

— Kirjan jätän tähän, huuteli Elisabet hänen jälkeensä; tule ottamaan,
sittenkuin olet lopettanut työsi.

Renki hymyili viekkaasti nähdessään Paulin tulevan, ja tämä uskalsi
tuskin nostaa silmiään.

Joka kerta kun hän kulki ohi sen paikan, mistä hän näki tytön,
kohotti tämä itseään riippumatossa ja heilutti nenäliinaansa. Kello
kahdentoista ajoissa hän kääri kokoon riippumattonsa, tuli metsän
reunaan ja käsiään torvena käyttäen huuteli jäähyväiset... Vastaukseksi
Paul nosti lakkiaan, mutta renki katseli toisaalle ja vihelteli; — hän
ei ollut näkevinään, ei kuulevinaan...

Päivällistä syötäessä äiti katseli herkeämättä poikaansa, ja kun he
olivat joutuneet kahden kesken, otti hän Paulin pään käsiensä väliin ja
kysyi:

— Mitä sinulle on tapahtunut, poikani?

— Kuinka niin? kysyi tämä hämillään.

— Sinun silmissäsi on niin omituinen kajastus. Paul nauroi ja juoksi
pois; mutta kun äiti illallisen aikanakin yhä vaan katseli häntä —
kysyväisenä ja samalla surullisena — alkoi hänen mieltänsä pahoittaa
se, ettei hän ollut osoittanut luottamusta äidillensä, ja hän kertoi,
mitä oli tapahtunut.

Oli kuin auringonpaiste olisi kirkastanut äidin kasvot; ja kun poika
posket hehkuvina hämillään hiipi pois, katseli äiti häntä kyynelsilmin
ja kädet ristissä ikäänkuin rukoillen.

Paul istui puoliyöhön asti huoneessaan, pää käsien nojassa.
Salaperäinen kirja oli hänen polvillaan, mutta lukea sitä hän ei
saattanut, sillä isä oli kieltänyt polttamasta tulta iltasilla. Hänen
täytyi odottaa sunnuntaita.

Hän ajatteli paljon sitä, kuinka Elisabet oli muuttunut. Jospa hän
vain ei olisi nauranut niin usein! Ilomielisyys teki tytön hänelle
vieraaksi, ja tuo rikas, kukoistava elämä, johon hän oli kiintynyt,
vei hänet kauas, kauas pois noihin etäisiin maihin, missä onnelliset
elävät. Ja jos tyttö lempeydessä ja hyvyydessä olikin sama kuin
ennen, täytyi hänen kuitenkin oppia halveksimaan häntä, joka oli
vain talonpoika ja lisäksi tyhmä ja kömpelö ja synkkämielinen. Hänen
ajatuksissaan liiteli sekaisin onnellisuutta, häpeätä ja nuhteita
itseänsä kohtaan, sillä hän arveli, että hän olisi voinut esiintyä
paljon arvokkaammin ja hienommin. Lisäksi tuli arvoituksen kaltainen
tuska, joka oli kuristaa hänen kurkkunsa — mutta turhaan hän mietti,
mikä oli syynä tähän tunteeseen.

Seuraavana päivänä hän näki pihasta, jossa hän oli työssä, valkoista
liehuvan metsän rannassa. Hän puri hammasta harmissaan, katkera oli
mieli, mutta työstään hän ei voinut irtautua.

Vielä kaksi päivää perätysten ilmestyi tuo valkoinen — sitten sitä ei
enää näkynyt.

Sunnuntai-aamuna hän otti laulukirjan ja painautui metsään — hän ei
tullut kotiin ruoka-ajoiksikaan, ja illalla kaksoiset löysivät hänet
erään katajapensaan juurelta viheltämästä, kyynelten valuessa hänen
poskillensa.

Niin hän käänsi "Laulujen kirjaa" omalle kielellensä. — — —

Vähän sen jälkeen hän kuuli, että lääkärit olivat määränneet rouva
Douglasin oleskelemaan etelässä pitemmän aikaa ja että Elisabetin piti
seurata häntä matkalle.

— Paras onkin, ajatteli Paul itseksensä, silloin ei hän hanki minulle
niin paljon päänvaivaa.

Kauan Paul oli kahden vaiheilla, lähettäisikö hän takaisin lainatun
kirjan vai ei; hän olisi mielellään pitänyt sen, mutta omatunto ei
oikein sallinut sitä. Paul odotti sopivaa hetkeä — kunnes hän kuuli,
että Elisabet oli jo matkustanut. Silloin hän rauhoittui.




IX.


Viisi vuotta kului — viisi murheen ja vaivannäön vuotta. Paul käsitti
elämän vakavalta kannalta, hän teki työtä aamusta yöhön asti, ahkeralla
kädellään hän kävi kiinni jokaiseen toimeen, ja mihin hän vain ryhtyi,
se onnistui. Mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä hän oli aina
huolissaan tulevaisuuden tähden.

Hänen otsallaan oli aina samat rypyt, hänen silmissään sama
raskasmielinen, miettiväinen ilme, ja usein hän päiväkausiin ei
virkkanut sanaakaan, ei työpaikoilla eikä ruokapöydässä.

Hän piti puuhiaan toivottomina. Isän kiitosta hän ei koskaan saanut
odottaa eikä hän sitä kaivannutkaan, mutta raskaalta tuntui, kun joku
isän oikku hävitti, mitä hän vaivalla viikkojen kuluessa oli kuntoon
saanut.

Hyvin usein tapahtui, kun isä palasi matkoiltaan, että hän renkien
kuullen haukkui Paulia pöllöksi ja tyhmyriksi ja valitti katkerasti
sitä, että hänen täytyi jättää talonpito niin kehnoihin käsiin, kun
velvollisuudet — ei kukaan tietänyt mitkä ne olivat — vaativat hänet
muualle.

Paul oli vaiti, sillä syvälle oli häneen painunut käsky: "Sinun
pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi" - "isääsi äitisi tähden",
niin hän sanat oli muodostanut, — mutta hänen katseensa kulki synkän
tutkivana miehestä mieheen, ja jos hän silloin huomasi jonkun rengeistä
hymyilevän vahingonilosta tai nyhjäisevän sivukumppaniaan kyynärpäällä,
niin hän eroitti miehen seuraavana aamuna palveluksesta. Renkien
joukossa oli eräs, joka oli ollut talon töissä Meyhöferin tulosta
saakka. Hänen nimensä oli Mikael Raudszus, ja hän oli liettualaista
sukuperää. Hän asui kankaalla lähellä Helenenthalia kurjassa mökissä,
jonka seinät olivat peitetyt turpeilla. Hänellä oli huono vaimo, joka
oli istunut jo kaksi kertaa vankeudessa ja piti lapset kerjuulla.

Mies oli hiljainen ja salamyhkäinen, teki työnsä kelvollisesti ja meni
matkoihinsa nurkumatta, jollei häntä tarvittu, mutta tuli jälleen
käskettäessä täsmällisesti paikalle.

Paul ei aluksi voinut sietää häntä, sillä miehen harvasanaisuus
ja synkkä olento olivat tehneet häneen kammottavan vaikutuksen,
mutta sittemmin oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän itse oli
samallainen, ja siitä saakka hän oli alkanut pitää miehestä.

Isälläkin oli jonkinlainen kunnioitus häntä kohtaan, sillä vaikka hän
päihtyneenä ollessaan usein löi toisia renkejä, ei hän milloinkaan
koskenut häneen. Näytti kuin tuon miehen tuuheiden kulmakarvain alta
lähtevä katse olisi pitänyt isän ohjissa.

Tämä mies oli Paulin uskollisin apulainen. Hänelle uskottiin tavaran
kauppaaminen torilla, ja hän osasi aina kiskoa korkeimmat hinnat. — — —

Tuossa yksinäisessä talossa oli näiden viiden vuoden kuluessa
hiljalleen ja huomaamatta tapahtunut suuri muutos. Yhä enemmän
hävisivät köyhyyden merkit, ja yhä harvinaisemmaksi kävi puute
ruoka-aitassa.

Puutarhassa nähtiin kauniita kukkalavoja, palkokasveja ja parsaa
kasvatettiin runsaasti, ja lahonnut lauta-aita oli aikoja sitten
uusittu.

Karja lisääntyi vuosittain kahdella, kolmella lehmällä, ja maitovaunut,
jotka joka aamu lähetettiin kaupunkiin, toivat kotiin hyvät rahat.

Isän syy oli kokonansa, ettei vielä kuitenkaan voinut olla puhetta
alkavasta hyvinvoinnista, sillä suurimman osan tuloista hän tuhlasi
keinotteluyrityksiinsä, mikäli hän ei niitä juonut. Paulin onnistui
kuitenkin joka kuukausi salaa pistää säästöön pari taalaria siskojen
hyväksi.

Veljet tarvitsivat rahaa enemmän kuin koskaan. Max oli suorittanut
tutkintonsa ja oli paraillaan palkatonna opetuksenkuuntelijana
koetusvuotensa ajan; ja Gottfried, konttoristi, oli joka vuosi useampia
kuukausia ilman paikkaa. Molemmat kirjoittivat kerjuukirjeitä. Ne
olivat sävyltään monenkarvaisia; mikä oli leikkisä, kuten: "Hellitä
minulle paikalla 30 taalaria!", mikä sydäntä särkevä, kuten: "Jollet
tahdo, että joudun perikatoon, niin armahda" j.n.e.

Paul vietti monta unetonta yötä miettiessään, kuinka heitä auttaisi, ja
usein tapahtui, että hän sai itse kitua hankkiessaan heille rahoja.

Kerran oli Gottfried kirjoittanut, että hän oli aivan rahaton ja
välttämättä tarvitsi uuden kesäpuvun. Paul aikoi juuri hankkia
itselleen uuden pyhänutun, sillä vanha oli käynyt pieneksi; huoaten
hän pani sitä varten määrätyn rahan kirjekuoreen ja lähetti sen
veljelle, mutta myötäseuraavassa kirjeessä hän mainitsi, että hänen
oma pukuvarastonsa oli hyvin huonossa kunnossa. Veli osoittautui
ylevämieliseksi ja lähetti parin viikon päästä vaatemytyn ja kirjeen,
jossa sanottiin: "Lähetän tässä sinulle käytetyn vaatekerran, jota sinä
vaatimattomassa asemassasi kyllä vielä voit pitää."

Myös kaksoisille Paul teki mahdolliseksi paremman tulevaisuuden kuin
vaikeat olosuhteet olisivat antaneet aihetta odottaa. Hän toimii
niin, että kirkkoherran rouva, entinen kotiopettajatar, otti heidät
yksityiskouluunsa, jonka hän oli perustanut seudun varakkaiden
tilanomistajaperheiden tyttäriä varten.

Koulumaksu ei pahinta tiukkaa tehnyt; kirjat ja vihot, niihin ei
mahdottomia mennyt; mutta vaikeinta oli pitää sisaria tarpeeksi hyvissä
vaatteissa, sillä Paulin itsetunto ei olisi sallinut, että sisarien
toverit pitäisivät heitä kerjäläistyttöinä. Paul tiesi kokemuksesta,
miltä tuntui, kun toiset halveksien kohtelevat; sitä hän ei olisi
suonut sisarillensa.

Äidiltä hän ei enää saanut apua edes tällaisiin huoliin. Miehensä
alituisista moitteista hän oli käynyt niin araksi, ettei hän enää
uskaltanut ostaa rihman pätkää omalla edesvastuullaan.

— Mitä sinä teet, poikani, on hyvä! sanoi Elisabet rouva; ja Paul kävi
kaupungissa, missä kangaskauppiaat ja neulojat häntä petkuttivat.

Suruttomina ja vallattomina kasvoivat kaksoiset. Heillä ei ollut
aavistustakaan siitä murhenäytelmästä, jota näyteltiin heidän
läheisyydessään. Kymmenvuotiaina he painivat kylän poikien kanssa,
kaksitoistavuotiaina he kävivät näiden kanssa omenia varastamassa ja
ehdittyään viidentoista vuoden ikään he saivat pojilta kukkavihkoja...

Heitä pidettiin seudun kauniimpina tyttöinä. Paul tiesi sen hyvin eikä
ollutkaan aivan vähän ylpeä siitä, mutta sitä hän ei tietänyt, että
tytöillä oli salaisia yhtymyksiä puutarhan aidan takana ja että puolet
heidän aikaisistaan rippikoulupojista saattoivat kerskata suudelleensa
heidän punaisia huuliaan. —




X.


Oli kaunis kesäkuun sunnuntai-iltapäivä.

Metsästä kuului torvisoittoa. Siellä vietettiin tänään suurta juhlaa.
Kuljeksiva soittokunta oli palkattu pitämään soittajaiset. Läheltä ja
kaukaa oli sinne kokoontunut maalaisväkeä; suurten säterikartanoiden
omistajatkaan eivät olleet laiminlyöneet tätä harvinaista tilaisuutta.

Päivällisistä asti kulki vaunuja Meyhöferin talon ohitse, ja ukko
Meyhöfer, joka ei juuri mielellään istunut kotona, kun oli tilaisuutta
juhlimiseen, oli satunnaisessa hyvyyden puuskauksessa luvannut ottaa
talon naiset mukaansa juhlaan.

Kaksoiset, jotka jo kauvan olivat halusta hehkuvin silmin katselleet
ulos ikkunasta, puhkesivat riemuhuutoihin; Elisabet rouva hymyili
lempeästi tuon ilon nähdessään ja kääntyi Pauliin, joka istui
nurkassaan rauhallisesti kukkakeppiä vuoleskellen, ikäänkuin ei koko
asia koskisi häneen.

— Etkö sinä tahdo mukaan? kysyi äiti.

— Paul saa tulla ajomieheksi, sanoi Meyhöfer välinpitämättömästi.

Paul kiitti ja arveli, että hänen takkinsa oli liika kulunut. Hän
tahtoi myös pitää silmällä päiväläisiä, joita auringon laskun aikaan
tulisi taloon, sillä huomenna piti heinänkorjuun alkaman.

Kaksoiset vilkuttivat silmää Paulille, kuiskuttelivat keskenänsä ja
kikattivat. Kun hän sitten meni ulos, kävivät he häneen kiinni, ja
Katri suhkaisi:

— Me tiedämme jotakin!

— No, mitä sitten?

— Jotakin hyvin hauskaa! myhäili Kerttu.

— Anna kuulua!

— Elisabet Douglas on kotona taas.

Ja pyrskähtäen kovaan nauruun he juoksivat tiehensä.

Paulia suututti aluksi se, että siskot uskalsivat pilkata häntä; sitten
hän huoahti, hymyili ja ihmetteli, että hänen sydämensä äkkiä rupesi
niin kovasti sykkimään.

Puoli tuntia myöhemmin toiset lähtivät kotoa... — Tule pian perässä!
huusi äiti Paulille vaunuista, ja Katri kuiskasi hänen korvaansa.

— Luulen että hekin ovat siellä.

Nyt oli Paul yksinään tyhjässä talossa. Piiat olivat menneet laitumelle
lypsämään — ei ainoatakaan elävää sielua ollut läheisyydessä. Ankat
olivat painaneet päänsä siipien alle lammikossaan, ja kahlekoira
tavoitteli unisena kärpäsiä.

Paul istui puutarha-aidalle ja katseli metsään, jonka reunassa näkyi
kirjavia pukuja vilisevän. Väliin välkähti salaman tapaisesti, auringon
säteiden heijastuessa odottavien ajoneuvojen heloista.

Ilta tuli. Vielä hän oli epävarma, uskaltaisiko seurata omaisiansa.
Tuhannet painavat syyt näyttivät vaativan häntä pysymään kotona, ja
kun hän täydellisesti oli saanut selville, että hän kuului kotiin eikä
mihinkään muuhun, niin hän puki yllensä pyhänutun ja lähti juhlaan.

Alkoi hämärtää hänen kulkiessaan tuoksuavaa ahoa myöten. Salainen
ahdistus painoi hänen mieltänsä. Sen syitä hän ei uskaltanut
tiedustella, mutta kun hän kulki sen katajapensaan ohitse, jonka
juurella hän kerran oli viheltänyt Elisabetille kauniimman
sävellyksensä, tunsi hän rinnassaan tuskan ikäänkuin pistoksen.

Hän seisahtui ja mietti, eiköhän sittenkin olisi parempi kääntyä
kotiin. Nuttuni on niin huono, ajatteli hän, etten voi näyttäytyä
siistissä seurassa. Hän riisui sen yltään ja tarkasteli sitä joka
taholta. Selkäpuolen saumat esiintyivät harmaina juovina, kyynärpäissä
oli hämäränhopeinen kiilto, ja etupuolelta olivat reunat ripsaantuneet.

Ei käy laatuun keinolla millään, sanoi hän itseksensä ja istui
katajapensaan alle. Hän kuvitteli, kuinka hienolta hän näyttäisi
saatuaan hankituksi, itselleen uuden nutun. Mutta siihen kuluu vielä
pitkä aika, jatkoi hän; ensin pitää Maxin ja Gottfriedin saada varma
toimeentulo, ja Kertun ja Katrin tulee saada tanssileningit, joita he
ovat itsellensä toivoneet, ja äidin nojatuoli täytyy uudestaan täyttää
ja korjata -ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän johtui mieleen
asioita, joilla oli etusija.

Sitten hän taas näki itsensä puetuksi uudenuutukaiseen mustaan pukuun,
kiiltonahkaiset kengät jalassa ja muodinmukainen liina kaulassa.
Varmana, välinpitämättömän hienona hän astui tanssisaliin Elisabetin
hymyillessä hänelle kunnioittavasti.

Äkkiä hän heräsi unelmistaan. Hyi, olenhan oikea narri! torui hän
itseänsä. Mitä minä kiiltokengistä ja muodinmukaisista kaulaliinoista?
Nyt menen suoraa päätä metsään vanhassa nutussani... Onhan sitä paitsi
tullut jo melkein pimeä, lisäsi hän varovaisesti.

Yhä kovemmin kajahteli soitto. Riemua ja naurua tunkeutui kuusten
oksain välitse hänen korviinsa.

Pyöreä aho metsässä oli varustettu juhlakentäksi. Keskellä kohosi
soittajien lava, oikealle siitä oli kylän kapakoitsija pystyttänyt
kojun, jossa myytiin hapanta olutta ja makeita leivoksia, ja vasemmalla
puolella oli tanssipaikka, jonne pääsystä sai erityisesti maksaa
kymmenen pfennigiä, niinkuin suuressa valkoisessa taulussa ilmoitettiin.

Suuren kaaren muotoon oli sinne tänne sijoitettu pöytiä ja penkkejä,
joilla perheet istuivat eväitään nauttien, ja yltympäri tunkeili
remuava, kikattava, töllistelevä juhlajoukko himoten lemmenseikkailuja
tai tappeluita.

Soittajaiset olivat juuri päättyneet, ja tanssi alkoi; kovaksi
sotketulla kentällä pyörivät parit kompastellen ja läähättäen.

Mailleen menevän päivän viimeinen kajastus tunkeutui avonaiselle
juhlapaikalle ympärillä olevan metsän ollessa jo pimeän peitossa.
Sen reunaan olivat ympäristön rengit ja piiat kokoontuneet, vieläpä
kuskienkin oli täytynyt etääntyä ajoneuvoistaan, koska eivät voineet
lemmenkisoja niin kaukaa katsella. Joka pensas näytti elävän, ja metsän
pimeydestä tuli kuuluviin hiljaista lemmenkuisketta.

Arkana kuin pahantekijä Paul hiiviskeli pitkin juhlapaikkaa. Vieraassa
ihmisjoukossa oleskeleminen oli aina hänestä ollut vastenmielistä,
mutta nyt se hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin milloinkaan.

— Onkohan Elisabet täällä? ajatteli hän. Ei missään hän nähnyt
vilaustakaan valkoisen talon asukkaista, ja hänen omaisensakin olivat
kadonneet. Kerran hän oli kuulevinänsä kaksoisten naurun, mutta samassa
se hukkui yleiseen meluun.

Hän oli jo kulkenut kaksi kertaa juhlapaikan ympäri, kun hän äkkiä
— sydän oli häneltä haljeta hämmästyksestä ja ilosta — näki aivan
edessään isän ja äidin istuvan Douglasin perheen kanssa saman pöydän
ääressä mitä ystävällisimmässä keskustelussa.

Isä oli nojannut kyynärpäänsä pöytää vasten ja puhui innosta hehkuen
herra Douglasille. Tämä leveähartiainen, tuuheapartäinen jättiläinen
kuunteli ääneti, nyökkäsi väliin ja hymyili. Kalpea, kivulloinen
olento, jolla oli kuoppaiset posket ja siniset kehät silmien alla ja
joka nojautuneena puunrunkoa vasten piti laihoin, valkoisin sormin
kiinni äidin kädestä, hän oli Paulin kummi. Mutta hänen vieressään —
koruttomasti harmaaseen puettu nainen, vaalea tukka yksinkertaisesti
kammattuna...

— Elisabet! Elisabet! riemuitsi ääni hänessä, mutta sitte laskihe hänen
ja tytön väliin sumuseinä; se peitti kylmänä hänen mielensä ja levitti
kostean harson hänen silmillensä.

Vastapäätä tyttöä istui nuori herra, jolla oli rohkeat, vaaleat viikset
ja vielä rohkeammat siniset silmät; hän oli kumartuneena tyttöön päin,
jonka lempeillä kasvoilla kuvasteli hiljainen hymy.

— Tuosta tulee hänen miehensä, sanoi Paul itseksensä varmuudella, joka
oli enemmän kuin luulevainen aavistus. Rakkauden tarkkanäköisyydellä
hän oli huomannut, että nuo molemmat luonteet täydensivät toisiansa ja
siis myös etsivät toisiansa. Ja ehkäpä, ehkäpä ne olivat jo löytäneet
toisensa, sillaikaa kun hän kulutti aikansa tyhjiin unelmiin.

Ikäänkuin kivettyneenä hän jäi paikallensa seisomaan ja mittaili
silmillään miestä, joka hänelle yhtäkkiä teki selväksi, mitä hän oli
menettänyt — menettänyt milloinkaan omistamatta.

Kuinka hän olisi voinutkaan kilpailla tuon kanssa! Juuri tuollaiseksi
hän oli kuvitellut ihannemiehen.

Rohkea, tarmokas, voitonvarma — sellaiseksi Paulkin kerran oli
halunnut tulla — aivan tuollaiseksi kuin tuo vieras nuori mies,
joka kevytmielisesti hymyillen katseli Elisabetia. Hänellä olikin
kiiltokengät, muodinmukainen kaulaliina ja vaatteet hienoimmasta
mustasta kankaasta.

Lähes tunnin Paul seisoi liikahtamatta paikallaan katselen Elisabetia
ja hänen vastassaan istujaa.

Tuli yö. Hän ei sitä huomannut.

Lyhtyjä sytytettiin pitkiin riveihin ja ne levittivät epämääräistä
valoa kirjavaan ihmisvilinään.

— Tässä ei kukaan voi minua nähdä, ajatteli Paul ja iloitsi siitä,
että oli löytänyt niin pimeän piilopaikan. Hän ei ollenkaan huomannut,
että hänen läheisyyteensä ilmestyi pari miestä, jotka puuhasivat
maassa jotakin. Ja yhtäkkiä, kolmen askelen päässä hänestä, leimahti
ilmoille punainen bengaalituli, joka upotti koko ympäristön loistavaan
valomereen. Paul yritti nopeasti vetäytyä puun varjoon, mutta se oli
myöhäistä.

— Eikö tuolla seiso Paul? huudahti äiti.

— Missä? kysyi Elisabet uteliaana.

— Poika! Mitä sinä pimeässä väijyt? kirkasi isä. Silloin hänen täytyi
hyvällä tai pahalla tulla esiin, ja häpeästä punehtuneena, lakki
kädessä, hän seisoi Elisabetin edessä, joka hymyillen katseli häneen.

— Sellainen hän on aina — oikea salahiipijä, sanoi isä lyöden häntä
olkapäähän, ja vieras nuori herra pyyhkäisi hiukset otsaltansa ja
hymyili osittain hyväntahtoisesti, osittain ivallisesti.

Sitten vanha Douglas nousi, astui Paulin luo ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä.

— Pää pystyyn ja rinta ulos, nuori ystävä! huusi hän jyrisevällä
äänellään. Teillä on tosiaankin vähemmän kuin kellään muulla syytä
seisoa alla päin. Joka kahdenkymmenen vuoden iässä on saanut toimeen
niin paljon kuin te, hän on täysi mies eikä hänen tarvitse pysyä
piilossa. En tahdo tehdä teitä ylpeäksi, mutta kysyn sentään, kukahan
voisi olla teidän vertaisenne! Ehkä sinä, Leo? kysyi hän kääntyen
nuoreen keikailijaan, joka iloisesti nauraen vastasi:

— Saat pitää hyvänäsi minut sellaisena kuin olen, eno!

— Jos sinussa olisi jotakin hyvää, senkin tyhjäntoimittaja, vastasi
Douglas. Tämä näet on minun sisareni poika, Leo Heller, oikea Fritz
Triddelfitz numero kaksi...

— Eno, minä kärvennän sinut!

— Vaiti, tolvana!

— Eno — kaksikymmentä lasia — kuka ensin makaa pöydän alla —

— Kas siinä arvon mitta!

— Eno, sinä nykistyt.

— Vaiti — katsopas tätä nuorta maanviljelijää! Hän on kaksikymmentä
vuotta vanha ja hoitaa koko talouden.

— No, no, herra Douglas, olenhan minäkin, huudahti Meyhöfer hieman
ällistyneenä.

— En tahdo loukata teitä, vastasi Douglas; mutta teillähän on niin
paljon puuhaa osakeyhtiönne hommissa, ettette voi antautua tuollaisiin
vähäpätöisyyksiin.

Meyhöfer kumarsi hyvitettynä, mutta Paul häpesi hänen tähtensä, sillä
hän vallan hyvin ymmärsi sanoissa piilevän ivan.

Rouva Douglas viittasi hymyillen Paulia luoksensa, tarttui hänen
käteensä ja silitti sitä.

— Olette tullut niin suureksi ja muhkeaksi, sanoi hän, ja olette saanut
niin kauniin parrankin!

— Mutta sanokaa toki häntä sinuksi, sanoi äiti, joka tänään näytti
ryhdikkäämmältä kuin tavallisesti. Paul, pyydä kummiasi...

— Minä — minä pyydän, sanoi Paul tapaillen ja punehtui uudestaan.

— Jumala on siunaava sinua, poikani, sanoi rouva Douglas; sinä olet
ansainnut sen.

Ja sitten hänen päänsä vaipui jälleen puuta vasten. Paul seisoi penkin
takana eikä tietänyt mitä tehdä. Täysikasvuisena oli hän nyt ensi
kertaa vieraassa seurassa. Hänen katseensa sattui Elisabetiin, joka pää
käden varassa katseli häntä.

— Etkö sinä tahdo sanoa minulle edes hyvää päivää? kysyi hän
veitikkamaisesti.

Tuttavallinen "sinä" antoi Paulille rohkeutta. Hän ojensi kätensä
Elisabetille ja kysyi, kuinka hän oli voinut koko tuon pitkän ajan.

Tytön kasvot synkistyivät.

— En hyvin, sanoi hän hiljaa; mutta siitä saamme puhua sittemmin kahden
kesken.

Elisabet teki tilaa ja käski Paulin istua. Ja kun tämä asettui
istumaan, kosketti hänen kyynärpäänsä tytön niskaa. Kummallinen
väristys kävi hänen lävitsensä; hän ei ollut milloinkaan sellaista
tuntenut.

— Leo Heller ojensi kätensä pöydän ylitse ja sanoi nauraen:

— Olkaamme ystäviä, herra Mallikelpoinen!

— En valitettavasti ansaitse mallikelpoisen nimeä, vastasi Paul
viattomuudessaan.

— Sitä parempi — en minäkään. En tiedä mitään ilettävämpää kuin
tuollainen mallikelpoinen —

— Miksi sitten nimitätte minua sellaiseksi? Leo katsoi häneen nolona.

— Te näytte pitävän kaikki täytenä totena, sanoi hän.

— Suokaa anteeksi! Olen niin vähän tottunut leikinlaskuihin, vastasi
Paul ja häpesi.

Kääntyessään Elisabetiin hän näki, että tämä katsoi häntä silmiin
omituisen syvästi ja totisesti. Paulin valtasi äkillinen onnentunne,
sillä hän aavisti, että tässä löytyi yksi, joka ei pitänyt häntä
tyhmänä ja naurettavana, vaan ymmärsi hänen luonteensa ja sen
taipumukset.

Toisten ollessa vaiti jatkoi isä selityksiään osakeyhtiöstänsä herra
Douglasille pöydän toisessa päässä.

— Ja jos teissä on luottamusta minuun, hyvä herra! — no, sitäkään
ette tarvitse! — jollette kevytmielisesti tahdo heittää pois omaa
onneanne, minä tarkoitan, jos teissä on hitusenkin yritteliäisyyttä,
niin silloin... silloin! Tietäkää, että tässä on ansaittavana satoja
tuhansia. Suo on loppumaton. Ja miksikä tahtoisitte antaa toisten
rikastua itsenne sijasta? Eteenpäin, pimeyden kautta valkeuteen! se
on minun sananparteni. Minä tahdon pyrkiä ja taistella viimeiseen
hengenvetoon — enkä ponnistele omien etujeni tähden, sen sanon,
sillä tämä asia näyttää minusta koskevan koko ihmiskuntaa. Erämaat
ovat voitettavat viljelykselle, tälle seudulle on hankittava uutta
virkeyttä, sen köyhyys on muutettava varallisuudeksi — ja siten tulemme
ihmiskunnan hyväntekijöiksi.

Tähän tapaan Meyhöfer jatkoi kerskumistaan, kunnes hän yhtäkkiä
syöksähti aivan Douglasin viereen ja ikäänkuin ojentaisi pistoolin
toisen rintaa kohti huusi:

— Tahdotteko siis tulla osalliseksi yhtiöön, herra? Douglas sai
puolisoltaan katseen, joka salaa viittasi Elisabet rouvaan ja oli
samalla pyytävä; hän vastasi osaksi huvitettuna, osaksi ärtyisenä:

— Olkoon menneeksi!

Paul häpesi jälleen, sillä hän luki Douglasin kasvoista, ettei asia
hänelle merkinnyt mitään muuta kuin huvin vuoksi heittää pari sataa
taalaria ikkunasta ulos. Hän tiesi itse liiankin hyvin, ettei kukaan
järjellinen ihminen voinut isän suunnitelmista tosissaan haastella.

— Oletko nähnyt tyttöjä, Paul? kysyi äiti, joka nyt oli yhtä
hämmentynyt kuin Paulkin.

Ei, hän ei ollut nähnyt heitä.

— Lähde sitten etsimään heitä — he menivät tanssipaikalle; sano
etteivät hiestytä itseänsä liian paljon — muuten vilustuvat.

Paul nousi mennäkseen.

— Minä tulen mukaasi, sanoi Elisabet.

— Enkö minäkin saa tehdä seuraa, serkku hyvä? kysyi Leo.

— Jää sinä vain tänne, sanoi tyttö välinpitämättömästi. Leo valitti
kuolevansa surusta.

— Iloinen velikulta, sanoi Paul kateellisesti, raivatessaan itsellensä
ja Elisabetille tietä tungoksen lävitse.

— On kyllä, mutta siinä onkin kaikki.

— Pidätkö hänestä?

— Pidän kyllä... paljonkin, vastasi tyttö.

Siitä tulee sittenkin hänen miehensä, ajatteli Paul.

Joka suunnalta kuului melua ja hälinää. Eräs lyhty syttyi tuleen, ja
joukko poikia koetti saada sitä irti nauhasta. Palavat paperipalaset
lentelivät ilmassa, ja sulanutta steariinia räiskyi joka taholle.

Elisabet pisti kätensä Paulin kainaloon ja nojasi päätänsä hänen
olkaansa. Jälleen tunsi Paul tuon suloisen väristyksen, jota hän ei
voinut selittää.

— Niin — nyt olen turvassa, sanoi tyttö kuiskaten. Sitten menemme
metsään, Paul. Minulla on niin paljon sinulle kertomista, ja siellä
saamme olla häiritsemättä.

Ja kun hän näin puhui, herätti pelkkä riemu Paulissa tuskan tunteen. He
olivat nyt saapuneet tanssipaikalle. Torvet pauhasivat ja parit pyöriä
temmelsivät.

— Tanssimmeko mekin? kysyi Elisabet nauraen.

— Enhän minä osaa, vastasi Paul.

— Ei haittaa mitään, sanoi tyttö. Onhan meillä Leo siihen toimeen.

Paulin mieleen johtuivat nuo uskaliaat unelmat, jotka hänellä olivat
kangastelleet katajapensaan juurella. — Niin käy aina kaikelle, mitä
minä mielessäni kuvittelen, ajatteli hän.

— Minulla on vielä sinun kirjasi, Elisabet, sanoi hän sitten.

— Tiedän, tiedän, vastasi tyttö ja katseli hymyillen häneen.

— Suo anteeksi, että minä...

— Sinäpä vasta olet hiuksenhalkoja! nauroi tyttö. Leo on hävittänyt
koko minun kirjastoni ja tahtoo nyt minun hankkimaan uusia kirjoja
sijaan — hänellä kun ei enää ole lukemista.

Leo... ja yhä vaan Leo!

— Oliko siinä paljon kaunista? kysyi Elisabet sitten.

— Osasin kerran koko kirjan ulkoa.

— Entä nyt?

— Nyt?... Oi, minulla on niin paljon jokapäiväistä ajateltavana — kirja
ei sovi minulle enää.

— Ei minullekaan, Paul. Me olemme kokeneet liian paljon elämää —
runollisuus on mennyt.

— Sinultakin? Elisabet huokasi.

— Äiti parka! sanoi hän sitten.

— Mitenkä niin?

— Viisi vuotta olen ollut sairaanhoitajana, kertoi Elisabet. Siinä
toimessa saa kokea monta kolkkoa hetkeä, ja kun yölamppu palaa ja
silmät kirvelevät valvomisesta ja myrsky täristelee ikkunanluukkuja
-silloin saa kaikellaisia ajatuksia elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta
ja turvattomuudesta — lyhyesti sanoen: silloin tekee itse itsellensä
runoja, eikä enää lue muiden sepittämiä... Mutta menkäämme pois tästä
melusta! Minulla olisi niin paljon sinulta kysyttävää, ja tässä kuulee
tuskin omia sanojaan.

— Heti, sanoi Paul. Mutta ensin minun pitää... Hänen silmänsä kulki
tähystellen pitkin kenttää, kunnes hän takanansa kuuli nauravan
miehenäänen sanovan:

— Hei, katso, tuolla ovat nuo molemmat kiimaiset harakat!

Ehdottomasti Paul kääntyi ja huomasi Erdmann veljekset, joita hän ei
ollut nähnyt pitkiin aikoihin. He olivat käyneet maanviljelyskoulua ja
tulleet suuriksi herroiksi.

— Niihin meidän pitää iskeä kiinni, sanoi toinen. Molemmat katosivat
sitten tanssivien joukkoon.

Kohta sen jälkeen Paul tapasi sisarensa. Heidän ruskeat kiharansa
riippuivat otsalla, posket hehkuivat, rinta kohoili, ja silmissä oli
rakastunut, kiihkoisa kiilto.

— Kuinka onnellisilta he näyttävät, nuo sievät olennot, sanoi Elisabet.

Paul piti heille pienen nuhdesaarnan, mutta tytöt eivät siitä paljon
välittäneet, vaan kihersivät ja kuhersivat keskenänsä ja vilkuivat
veljensä olkapäiden ohi toisaalle. Ja kun Paul kääntyi, huomasi hän
molemmat Erdmannit, jotka olivat piiloutuneet soittolavan taakse ja
antoivat sieltä salaisia merkkejä. Sillaikaa kaksoiset luikkivat
tiehensä; Erdmannin veljeksetkin hävisivät näkyvistä.

— Tule pois täältä! sanoi Elisabet. Hän lupasi, mutta jäi seisomaan.

— Mikä sinun on? kysyi Elisabet.

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, — nuo pahat sanat, jotka hän oli
kuullut, eivät poistuneet hänen mielestänsä. Sisaret olivat nuoret,
vallattomat, kokemattomat... Ei kukaan pitänyt heitä silmällä... Jos
he... Paulia värisytti. Ja hän, joka oli vannonut olevansa heidän
uskollinen suojelijansa, hän vain omia riemujaan ajatteli, omia...

— Tule metsään! pyysi Elisabet vielä kerran.

— Minä en voi! sai Paul sanotuksi. Kummastuneena katsoi Elisabet häneen.

— Minun täytyy... sisaret... ei kukaan ole heidän kanssansa... älä
suutu minuun...

— Vie minut takaisin pöytäämme, sanoi Elisabet.

Paul teki niin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan.

Viisi minuuttia myöhemmin Paul yllätti sisaret. He aikoivat juuri
pujahtaa metsään käsi kädessä Erdmannien kanssa.

— Mihinkä nyt? kysyi Paul ja asettui heidän tiellensä. Tytöt loivat
hämmentyneinä katseensa maahan, ja Katri tapaili:

— Me — me aioimme mennä vähän kävelemään... Erdmann veljekset ottivat
ystävällisen äänen, puristivat sydämellisesti Paulin kättä ja halusivat
uudistaa lapsuudenajan ystävyyttä. — Takanapäin he puivat hänelle
nyrkkiänsä.

— Te menette nyt kohta äidin luo! sanoi Paul kaksoisille, ja kun he
alkoivat vastustella, veti hän heidät kädestä mukanansa.

Pöytä oli jo puoleksi tyhjentynyt... Douglasin perhe oli lähtenyt
juhlasta.

Paul meni metsään ja mietti, mitä kaikkea hänellä olisi ollut
Elisabetille sanottavaa. Mutta niinhän ei saanut käydä — aina tuli
jotakin väliin.




XI.


Oli juhannusyö. Tuomet tuoksuivat. Kuutamoverhosi maan hopeaharsoon.

Kylässä oli elämää ja iloa. Tervatynnyrit sytytettiin, ja nurmikolla
karkeloivat piiat ja rengit. Kauas nummelle loistivat tulet, ja viulun
vinkuva ääni kuului niin alakuloiselta yön hämärässä.

Paul seisoi puutarha-aidan vieressä ja katseli etäisyyteen. Rengit
olivat menneet juhannustulille, eivätkä sisaretkaan olleet kotona. He
olivat saaneet luvan mennä leikkitoverinsa pappilan Hedvigin luo. Tämän
hiljaisen ja vakavan tytön seuraan Paul mielellään laski sisarensa.

Nyt hän odotti, kunnes kaikki saapuisivat kotiin.

Kuutamo houkutteli hänet kankaalle, joka uinui keskiyön hiljaisuudessa.
Välisti vain uninen kerttu visersi pensaasta. Käenkukat taivuttivat
punertavia päitään, ja tulikukat näyttivät tahtovan loistollaan,
himmentää kuunkin valon.

Verkalleen, laahustavin askelin hän kulki eteenpäin, milloin kompastuen
mättääseen, milloin takertuen kiinni pensaisiin. Kastehelmet välkkyivät
kuin tulikipinät. Niin hän tuli katajapensasten piiriin, jotka
näyttivät vielä aavemaisemmilta kuin tavallisesti.

Kuin musta muuri kohosi metsä hänen edessään, ja kuun loiste hopeoitsi
sen kuin äskensatanut lumi. Hän löysi paikan, missä riippumatto vuosia
sitten oli ollut — aavemaisessa hämärässä häämötti puuton aukkopaikka
mustien oksien välistä.

Hän viehättyi kulkemaan yhä kauemmas.

Välkkyvänä kuin marmoripalatsi ilmestyi valkoinen talo hänen silmäinsä
eteen. Syvimmässä hiljaisuudessa lepäsi herraskartano; silloin tällöin
vain kuului koira haukahtavan, mutta samassa se jälleen vaikeni.

Hän seisoi ristikkoportilla tietämättä, kuinka hän sinne oli joutunut.
Molemmin käsin hän tarttui säleihin ja tirkisti sisään. Hänen
edessään oli kuutamon valaisema avara pihamaa; mustina eroittautuivat
riviin asetettujen työrattaiden ääriviivat; valkoinen kissa hiipi
puutarha-aidan varjossa — muuten lepäsi kaikki unessa.

Paul kulki eteenpäin pitkin aidan viertä. Tuhkaläjässä pajan takana oli
joukko hehkuvia hiiliä — palavia silmiä pimeydessä. Korkeat lehmukset
ojentelivat oksiansa hänen ylitsensä, ja kultasateen ja varhaisten
ruusujen tuoksu lehahti ristikkoaidan lävitse häntä vastaan. Hopeisina
vöinä hohtelivat hiekoitetut käytävät oksien välitse, ja aurinkokello,
hänen lapsuutensa unelma, seisoi synkkänä.

Valkoinen talo tuli yhä lähemmäksi. Nyt hän jo melkein saattoi nähdä
ikkunoista sisään. Täälläkin näytti kaikki nukkuvan.

Hän oli jonkun kerran — myöskin "Laulujen kirjasta" — lukenut, että
rakastajan on tapana kuutamoöinä laulaa lemmityllensä, mieluimmin
kitaralla tai mandoliinilla säestäen. Niin oli tehty noina ihanina
ritariaikoina ja ehkä tehdään vieläkin Espanjassa ja Italiassa. Hän
alkoi miettiä ja kuvitella mielessään, miltä näyttäisi, jos hän,
yksinkertainen Paul, alkaisi kuljeksivana ritarina heläytellä luuttua
ja laulaa ikävöiviä rakkauslauluja.

Hän ei voinut olla ääneen nauramatta sellaisille ajatuksille, mutta
samassa hän muisti, että hänellä aina oli soittokoneensa mukanaan.
Hän istui ojan reunalle, nojasi selkänsä aidan paalua vasten ja
alkoi viheltää — ensin arasti ja hiljaa, sitten yhä rohkeammin ja
äänekkäämmin, ja, niinkuin ainakin kun antautui tunteidensa valtaan,
lopuksi hän unhotti koko ympäristön ja maailman.

Ikäänkuin syvästä unesta heräten Paul säpsähti kuullessaan oksien
risahtelevan aitauksen sisäpuolella. Säikähtyneenä hän kääntyi
katsomaan taaksensa.

Toisella puolella seisoi Elisabet valkoisessa yöpuvussa, jonka
päälle oli heitetty tumma sadeviitta. Ensi silmänräpäyksessä tunsi
Paul itsessään halun juosta tiehensä, mutta jäsenet kieltäytyivät
palveluksestaan.

— Elisabet... mitä sinä teet täällä? kysyi hän.

— Niin, mitä sinä teet täällä? kysyi tyttö hymyillen vastaukseksi.

— Minä — minä vihelsin vähän.

— Ja sentähden olet tullut tänne?

— Eikö minun olisi pitänyt?...

— Sinä olet oikeassa; minä en kuitenkaan kiellä sitä sinulta.

Tyttö oli painanut otsansa aitaa vasten ja katseli Paulia. Molemmat
olivat vaiti.

— Etkö tahdo tulla lähemmäksi? sanoi Elisabet sitten — nähtävästi
ajattelematta mitä sanoi.

— Pitääkö minun kiivetä aidan yli? kysyi Paul viattomuudessaan.

Elisabet hymyili.

— Ei, joku voisi huomata meidät ikkunasta, ja se olisi ikävää. Mutta
minun täytyy puhutella sinua...

Odota, minä tulen sille puolelle ja seuraan sinua vähän matkaa.

Elisabet työnsi irtonaisen säleen syrjään ja pistihe aidan raosta
toiselle puolen. Sitten hän tarjosi Paulille kätensä ja sanoi:

— Oli oikein, että tulit. Olen usein halunnut puhua kanssasi, mutta en
koskaan ole saanut sinua käsiini.

Ja sitten hän huokasi syvään, ikäänkuin raskaiden hetkien muisto
olisi vallannut hänet. Paulin koko ruumis vapisi. Katsellessaan tuota
neitseellistä olentoa, joka niin kainona ja teeskentelemättömänä
seisoi hänen edessään yöpuvussaan, hän tuskin saattoi hengittää. Hänen
ohimonsa tykyttivät, ja hänen katseensa painui maahan.

— Miksi et puhu minulle mitään? sanoi Elisabet.

— Älä suutu! — sai Paul vaivoin sanotuksi.

— Miksi suuttuisin? sanoi tyttö. Olenhan niin iloinen saadessani
sinut kerran noin kokonaan itseäni varten. Mutta kummallista tämä on
— aivan kuin sadussa. Seison ikkunan ääressä ja katselen kuuta — äiti
on juuri nukkunut, ja minä ajattelen, tokko minäkin uskaltaisin mennä
levolle — mutta pääni on niin levoton ja otsaani polttaa. Silloin
kuulen äkkiä jonkun viheltävän alhaalla puutarhassa niin kauniisti,
niin valittavasti kuin ainoastaan yhden ainoan kerran elämässäni olen
kuullut, ja siitä on jo kauvan. Se ei voi olla kukaan muu kuin Paul,
sanon itsekseni, ja jota enemmän kuuntelen, sitä varmemmaksi tulen.
Mutta mikä hänet on tuonut tänne? kysyin itseltäni, ja saadakseni
asiasta selon heitän viitan hartioilleni, hiivin ulos ja siten olen nyt
tässä... Ja nyt tule metsään kävelemään! Siellä ei kukaan näe meitä.

Elisabet tarttui Paulin käteen, ja niin he äänettöminä kulkivat pitkin
kuun valaisemaa niittyä. Yhtäkkiä tyttö peitti kasvonsa käsillään ja
alkoi katkerasti itkeä.

— Elisabet, mikä sinun on? huudahti Paul säikähtyneenä.

Tyttö horjui, ja hänen hento vartalonsa värisi nyyhkytyksistä.

— Elisabet, enkö voi sinua auttaa? Tyttö ravisti päätänsä.

— Anna olla! Kohta se on ohitse.

Elisabet yritti kulkea eteenpäin, mutta voimat pettivät. Hän vaipui
istualleen ojan reunalle kosteaan ruohoon. Paul jäi seisomaan hänen
viereensä ja katseli häntä. Usein hän oli jo elämässä kokenut,
että tällaisissa tapauksissa oli viisainta antaa itkeä kyynelet
kuiviin. Kaikki epäröiminen oli kadonnut hänestä. Tässä tarvittiin
lohduttamista, ja siihen hän oli mestari. Kun tyttö oli vähän
rauhoittunut, asettui Paul hänen viereensä istumaan ja sanoi hiljaa:

— Etkö tahdo avata minulle sydäntäsi, Elisabet?

— Tahdon, tahdon! huudahti hän. Olenhan jo kolme vuotta odottanut sitä
hetkeä. Niin kauan olen kantanut taakkaani, Paul; olen ollut vähällä
menehtyä sen painon alle enkä ole löytänyt ainoatakaan, jolle kaikki
olisin voinut uskoa. Alhaalla Italiassa, ihanalla Caprin saarella,
missä kaikki hymyilee ja iloitsee, siellä olen usein öisin hiipinyt
meren rannalle purkamaan suruani ilmoille ja aamulla olen mennyt,
kotiin ja nauranut enemmän kuin kukaan muu, sillä äitini... oi, äiti,
äiti!...

— Rauhoitu! Olenhan minä tässä, jolle saat puhua, kuiskaili Paul.

— Niin, sinä minulla olet — sinä minulla olet, äänteli hän ja nojasi
kasvonsa Paulin olkapäähän. Sen olen aina tiennyt, mutta mitä se
auttoi? Sinä olit niin kaukana, enkä uskaltanut kirjoittaa sinulle,
sillä pelkäsin sinun selittävän sen pahasti... Sittenkuin saavuimme
kotiin, on minulla ollut vain yksi ainoa ajatus: Hänelle minun pitää
kertoa, sillä hän on ainoa, joka tietää, mitä suru on, ja hän minua
ymmärtää.

— Kerro, Elisabet! pyysi Paul.

— Äitini täytyy kuolla! pääsi hänen huuliltaan kuin tuskanhuuto.

— Äitisi?

— Niin!

— Kuka sen on sanonut?

— Professori Wienissä, joka tutki häntä. Äidille itselle hän näytti
iloiselta ja tyytyväiseltä ja sanoi, että hän voisi elää sadan vuoden
vanhaksi, jos hän vaan huolella itseänsä hoitaisi, mutta jälkeenpäin
hän lähetti noutamaan minua ja kysyi: Oletteko, neiti, kyllin kestävä
kuulemaan totuuden? Minä vastasin: Sanokaa! Hän sanoi: Teille minun
täytyy ilmaista asia, koska olette hänen ainoa hoitajansa. Ja
sitten hän kertoi, että äitini saattoi kuolla minä päivänä hyvänsä,
jollei... Ja hän antoi joukon ohjeita, joita piti seurata ruoan,
juoman, ilmanalan ja mielenliikutuksen suhteen, ja kaikellaisia
muita neuvoja. Siitä päivästä asti minä alituisesti olen pelännyt ja
surrut ja valvonut ja ollut levoton. Usein yllättää minut ajatus:
olen nuori ja minun pitää nauttia elämästä, ja sitten minä koetan
olla iloinen ja laulaa, mutta ääni takertuu kurkkuun, ja minä vaivun
entiseen mielialaani. Äidille minun pitää näyttäytyä iloisena ja samoin
isällekin.

— Mutta miksi et ole ilmaissut surujasi isällesi? virkkoi Paul.

— Pitäisikö hänenkin elämänsä tulla myrkytetyksi? vastasi Elisabet.
Ei, ennen kannan taakan yksin kuin yhdytän hänetkin kärsimään. Hän on
iloinen luonne ja kiintynyt äitiin kaikesta sielustaan; toisia kohtaan
on hän usein kiivas ja vihastuvainen, mutta äidille hän ei koskaan
ole sanonut pahaa sanaa. Toivokoon hän niin kauan kuin mahdollista —
hänelle en mitään ilmaise.

Tyttö painoi päänsä käsiensä väliin ja tuijotti eteensä. Paulin mieleen
johtui äitinsä satu.

— Surutar! Surutar! kuiskasi hän itseksensä.

— Mitä sanoit? kysyi Elisabet ja katseli häntä suurin, lohtua anovin
silmin.

— En mitään! vastasi Paul alakuloisesti. Toivoisin voivani olla sinulle
avuksi.

— Ei kukaan voi sitä.

— Ehkäpä minä kuitenkin voisin, sanoi Paul. Sinulta on vain puuttunut
sitä, jolle keventäisit huoliasi. Asiat eivät ehkä olekaan niin
huonosti kuin luulet, jos kohta Surutar on sinutkin lumonnut...

— Mitä tarkoitat? kysyi Elisabet.

Ja Paul kertoi alun tuosta sadusta niin tarkoin kuin muisti.

— Ja kuinka voi päästä vapaaksi tuosta lumouksesta? kysyi tyttö.

— Sitä en tiedä; äiti ei ole koskaan kertonut satua loppuun asti. Mutta
en usko, että siitä voi vapaaksi päästä. Sellaisten ihmisten kuin me
täytyy vapaaehtoisesti luopua onnesta; jos se olisikin meitä lähellä,
niin emme sitä näe — aina tulee jotakin synkkää väliin. Ainoa, mitä me
voimme, on suojella toisten onnea ja pitää huolta, että heille kaikki
käy hyvin.

— Minä tahtoisin kuitenkin itsekin vähän olla onnellinen, sanoi
Elisabet katsellen avosydämisesti Pauliin.

— Minä toivoisin olevani niin onnellinen kuin sinä, vastasi tämä.

— Jospa minulla ei vain olisi tuota ainaista levottomuutta, valitti
tyttö.

— Levottomuus... siihen sinun pitää tottua. Minä olen ollut levoton
koko elinaikani — jollei ole syytä, niin minä etsin semmoisen. Se
ei ole laisinkaan niin vaarallista: jollei olisi levottomuutta,
niin en tiedä, miksi sitten eläisikään... Mutta ajattelehan oikein,
kuinka tyytyväinen sinä voit olla! Sinä näet paljaita iloisia kasvoja
ympärilläsi; äitisi on onnellinen sairaudestaan huolimatta — eikö niin?

— On, Jumalan kiitos! Hän ei aavista, kuinka huonosti asian laita on.

— No, siinä näet! Eikä isälläsikään ole mitään aavistusta; ei mikään
suru ahdista heitä, he rakastavat toisiansa ja myös sinua — ja kun
äitisi kerran sulkee silmänsä, niin hän tekee sen ehkä hymyillen ja voi
sanoa: Olen aina ollut onnellinen! Voitko enempää pyytää?

— Mutta hän ei _saa_ kuolla! huudahti Elisabet.

— Miksi ei? Onko kuolema sitten niin hirveä?

— Ei hänelle — mutta minulle.

— Itseänsä ei saa koskaan ajatella, vastasi Paul ja pusersi huulensa
yhteen; omasta puolestaan saa koettaa suoriutua niin hyvin kuin voi...
Kuolema on ainoastaan silloin hirveä, jos on koko elämänsä odottanut
onnea, eikä se ole tullut. Semmoiselle kuoleminen tuntuu, kuin nousisi
nälkäisenä ylellisesti katetusta pöydästä, ja siitä tahtoisin säästää
jokaista ihmistä, jota pidän rakkaana. Minulla on myöskin äiti,
joka on odottanut onnea ja hartaasti odottaa vieläkin. Minä olen
ainoa, joka saattaisin pelastaa hänet suruista, mutta minulla ei ole
siihen voimaa. Miltä, Elisabet, luulet minusta tuntuvan? Minä näen
hänen vanhentuvan surusta ja puutteesta... voin lukea kurtut hänen
otsallaan ja poskillansa... hänen suunsa painuu sisään ja leukansa käy
pitkäksi... hän ei enää koskaan puhu ääneensä, vaan käy päivä päivältä
hiljaisemmaksi... ja noin hiljaisena hän kerran on kuoleva... ja minä
seison vieressä ja sanon: Se on minun syyni, sillä en ole voinut
hankkia hänelle ainoatakaan onnen päivää.

— Paul parka! kuiskasi tyttö. Enkö voi sinua ollenkaan auttaa?

— Ei kukaan voi minua auttaa, niin kauan kuin isä...

Paul pysähtyi, säikähtyneenä ajatustensa lennosta. Molemmat olivat
vaiti. Kauan he siinä istuivat liikahtamatta, kaksikymmenvuotiset
päät alakuloisina käsien nojassa. Kuutamon hopeahohde lepäsi heidän
hiuksillansa, joita vieno tuulenhenki hiljaa hiveli.

Pilven varjo liiti heidän ylitsensä.

Molemmat värähtivät. Heistä tuntui, kuin olisi tuo synkkä hengetär,
jota he sanoivat Suruttareksi, levittänyt synkän huntunsa heidän
ylitsensä.

— Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Elisabet ja nousi seisomaan.

— Jumalan haltuun! vastasi Paul juhlallisesti. Elisabet tarttui hänen
molempiin käsiinsä ja sanoi hiljaa:

— Kiitos! Sinä olet tehnyt minulle niin sanomattoman paljon hyvää.

— Ja jos tarvitset minua jälleen...

— Niin tulen viheltämään sinua, jatkoi Elisabet hymyillen.

Ja sitten he erosivat.

Uneksivana kulki Paul pimeän metsän halki. Kuuset humisivat hiljaa, ja
kuun säteet tanssivat mättäillä.

— Kummallista, ajatteli hän, että Elisabet kertoo minulle kaikki
surunsa. Ja siitä Paul päätteli olevansa onnellisin ihminen taivaan
alla. — Tai onnettomin, lisäsi hän miettiväisesti. Mutta siihen
hän hymyili salamyhkäisesti ja heitti lakkinsa ilmaan. Kun hän
saapui aukealle nummelle, näki hän kaksi varjoa rientävän edellänsä
ja katoavan utuiseen etäisyyteen. Samassa hän kuuli takanansa
katajapensaasta kahinaa. Hän kääntyi katsomaan ja näki toisenkin
varjoparin, joka heittäytyi maahan erään pensaan taakse.

— Koko tasanko näyttää elävän, ajatteli hän ja lisäsi hymähtäen: No,
nyt onkin juhannusyö!

Kohta hänen perässään tulivat kaksoiset kotiin, tukka hajalla ja
posket kuumina. He selittivät, että kirkkoherra oli puoliyöhön asti
ennustellut heille korteista, ja niiden mukaan heidän piti pian joutua
naimisiin.

Nauraa hihittäen he livahtivat makuusuojaansa.




XII.


Vanha Meyhöfer oli huumaantunut onnestaan. Rikkaan Douglasin lupaus
yhtyä yritykseen oli lennättänyt hänen toiveensa pyörryttävän
korkealle. Korvat, jotka tähän asti olivat olleet lukossa hänelle,
alkoivat halukkaasti kuunnella hänen selityksiänsä, ja ravintoloissa,
joissa häntä tähän asti oli kohdeltu puoleksi pilkallisesti, puoleksi
säälien, pidettiin häntä nyt suurena miehenä.

— Puolet omaisuuttansa hän sijoittaa yritykseen, kertoi Meyhöfer.
Olemme jo ryhtyneet keskusteluihin berliiniläisen Borsigin kanssa, joka
meille hankkii tarvittavat koneet; Oldenburgista saamme teknillisen
johtajan, ja joka päivä tulee kysymyksiä, minkä panemme turvemiljoonan
hinnaksi.

Seurauksena oli, että ihmiset kehoittivat häntä laskemaan osakkeita
liikkeeseen. Ja kun hänen ympärillänsä tunkeiltiin pyytäen, että hän
kullekin varaisi niin ja niin monta osaketta, pullisti hän ylpeänä
rintaansa ja arveli, että osakkeet epäilemättä jäisivät perustajien
käsiin.

Kotona Meyhöfer valmisteli suunnitelmia uuden toiminimen
tehdasmerkiksi, ja kaikissa hänen taskuissaan helisi lainattua rahaa.

Neljä viikkoa oli kulunut juhannuksesta, kun Helenenthalista tuli kaksi
kutsukorttia, toinen herra Meyhöfer nuoremmalle ja toinen neitosille.

"Puutarhajuhlaan", oli korttiin kirjoitettu.

— Ahaa, nyt ruvetaan meitä jo mielistelemään! tuumi vanha Meyhöfer.
Rotat ovat haistaneet rasvan.

Paul meni heinäsuovan taakse ja vähintäin tunnin ajan tutki siellä
kirjain kirjaimelta korttiaan, joka oli Elisabetin käsialaa.

Sitten hän meni päätykamariinsa ja asettui peilin eteen. Hän näki, että
parta oli kasvanut hyvin; ainoastaan poskilla oli muutamia harvoja
paikkoja.

— Mukiin menee, ajatteli hän hetkellisen turhamaisuuden valtaamana,
mutta hymyillessään hän näki nuo syvät, synkät kurtut, jotka ulottuivat
silmistä nenän ohitse suupieliin asti.

— Kurtut tekevät kasvot mieltäkiinnittäviksi, lohdutteli hän itseänsä.

Siitä hetkestä alkaen hän mietti herkeämättä, mitä osaa hänen oli
juhlassa näytteleminen. Hän harjoitteli peilin edessä tekemään
säännöllisen kumarruksen, tarkasti joka aamu juhlavaatteensa ja koetti
parannella kuluneita paikkoja takissa hankaamalla niihin mustaa väriä.

Kutsu oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen hänen mielessään. Se
oli hänelle tervehdys ilon luvatusta maasta, jonka hän oli nähnyt
ainoastaan etäältä niinkuin Mooses muinoin. Ja hän oli kaksikymmentä
vuotta vanha.

Juhlapäivä tuli.

Sisaret olivat pukeutuneet valkoisiin hameihinsa ja pistäneet tummat
ruusut hiuksiinsa. He hyppivät peilin edessä ja kysyivät: Olenko
kaunis? Ja vaikka he myöntävästi vastasivatkin, niin heillä tuskin oli
aavistustakaan, kuinka kauniit he todella olivat. Äiti istui nurkassa
ja katseli hymyillen heitä.

Paul juoksi edestakaisin mieli tuskaisena ja ihmetteli, että niin
iloinen tapaus saattoi herättää niin suurta levottomuutta. Hän oli
viime hetkellä opetellut kaikellaisia kauniita puhetapoja, joita hän
aikoi käyttää juhlassa. Ne koskivat ihmisonnea, turveviljelystä ja
Heinen "Laulujen kirjaa". Hän kyllä oli näyttävä, että hän osasi olla
miellyttävä hienossa naisseurassakin.

Nuoret ajoivat juhlaan avonaisissa vaunuissa, jotka olivat jäännöksiä
entisestä komeudesta. Kotiin heidän piti palata jalkaisin.

Taloon tultaessa Paul näki puiden takana vilisevän kirjavia pukuja ja
kuuli iloisia tytönääniä. Tämä enensi hänen mielialansa apeutta.

Herra Douglas otti heidät vastaan verannalla iloisesti nauraen. Hän
nipisteli siskoja poskiin, taputti Paulia olkapäälle ja sanoi:

— No, nuori ritari, tänään kai ansaitsette itsellenne kannukset.

Paul pyöritti lakkia kädessään ja puhkesi typerään nauruun, joka
suututti häntä itseänsä.

— Ja nyt naisten luo! Allons! huusi herra Douglas tarjoten käsivartensa
sisarille, ja Paul sai yksin laputtaa perässä.

Naurun hihitys kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi — iloisia
miehenääniäkin kuului joukosta — ja Paulista tuntui, kuin kulkisi hän
mestattavaksi. Hänen silmäinsä eteen laskeutui ikäänkuin sumuverho, ja
vain hämärästi hän eroitti tuon kirjavan elämän nurmikolla. Puhetta
turveviljelyksestä, joka johtui hänen mieleensä, ei hän voinut tässä
käyttää.

Sitten hän näki Elisabetin kasvojen sukeltavan esiin sumusta...
Hänellä oli rintaneula, jossa oli sinisiä jalokiviä, ja hän hymyili
ystävällisesti; mutta sittenkin tuntui tyttö hänestä vieraammalta kuin
milloinkaan.

— Herra Paul Meyhöfer, lapsuuteni ystävä, esitteli hän ja johdatti
Paulia kädestä ympäri koko piirin.

Paul kumarteli kaikille tahoille ja epämääräisesti tunsi näyttävänsä
hyvin naurettavalta.

— Kas vaan, tuossahan on itse herra Mallikelpoinenkin! kuului Leo
serkun hilpeä ääni, ja naiset nauraa sihistivät.

Sitten häntä pyydettiin istumaan ja hänelle tarjottiin kahvia.

— Äiti on mennyt hieman lepäämään, kuiskasi Elisabet; hän ei ole oikein
terve tänään.

— Eikö? sanoi Paul ja hymyili typerästi.

Leo serkku oli koonnut ympärillensä joukon nuoria neitosia ja kertoi
heille hullunkurisia kaskuja. Tytöt olivat naurusta läkähtyä.

— Jospa osaisi kertoa tuolla tavalla! ajatteli Paul, ja kun hän ei
keksinyt parempaa, niin hän söi leivoksen toisensa jälkeen.

Pari nuorta herraa oli heti ottanut hoimiinsa sisaret, jotka katsoivat
rohkeasti heitä silmiin eivätkä suinkaan jättäneet heitä vastausta
vaille. Sisaret näyttivät Paulista heti korkeamman maailman olennoilta.

— Nyt ryhtykäämme erääseen hupaiseen leikkiin, sanoi Leo serkku lyöden
jalkansa ristiin ja heittäytyen huolettomana taaksepäin tuolillaan.
Leikin nimi on "rukkasten saanti". Naiset menevät yksitellen kävelemään
ja herrat samoin. Herra kysyy vastaan tulevalta naiselta: "Est ce que
vous m'aimez?" (rakastatteko minua?) ja nainen vastaa joko: "Je vous
adore" (rakastan teitä) — ja heistä tulee pari — tai antaa vaiti ollen
rukkaset. Se, jolle on annettu useimmat rukkaset, saa pitää koko illan
tupsumyssyä päässään. Naiset pitivät leikkiä erittäin hupaisena, ja
kaikki nousivat kohta aloittaaksensa. Paulkin kohosi seisomaan, vaikka
hän mieluummin olisi pysynytkin syrjässä.

Kuinkahan nuo vieraskieliset sanat kuuluivat?, tuumi hän itsekseen; hän
olisi mielellään tiedustellut joltakin herralta, mutta ei kehdannut
paljastaa tietämättömyyttänsä ja siten tuottaa sisarillekin häpeää.
Elisabetilta hän mieluimmin olisi kysynyt, mutta tämä oli jo mennyt
pois toisten tyttöjen kanssa.

Alakuloisena hän hiipi toisten perässä; mutta nähdessään etumaisen
naisen tulevan, hän joutui niin hämilleen, että äkkiä vetäytyi polulta
syrjään ja piiloittihe tiheimpään pensaikkoon.

Paikka, johon hän joutui, oli palanen viljelemätöntä luontoa. Nokkoset
ja sananjalat kohosivat hoikkarunkoisina, ja kummallisen näköiset
tyräkkikasvit taistelivat ylivallasta leveälehtisten takkiaisten
kanssa. Sinne hän lyykistyi istumaan, nojasi kyynärpäät polvia vasten
ja mietti.

Tuollaistako siis on se, jota ihmiset sanovat huvittelemiseksi? Olihan
hyvä tietää se, mutta häntä ei se miellyttänyt. Kotona oli kuitenkin
parempi — ja kukapa sitä paitsi voi tietää, ehtivätkö tytöt saada
kaikki peratuksi?... läjättiinkö turpeet liian märkinä?... Kotona oli
niin paljon tekemistä, ja hän juoksenteli huvittelemassa ja yhtyi
narrimaisiin leikkeihin... Jollei Elisabetia olisi ollut... mutta
mitäpä tyttö oikeastaan oli hänelle?... Hän hymyili hänelle samalla
lailla kuin kaikille muillekin. Ja kuinka rohkeasti Leo serkku häntä
ja muita tyttöjä imarteli... Oi, kuinka maailma on katala ja kuinka
petollisia ovat kaikki, kaikki!

Hän kuuli huudettavan nimeänsä, mutta hän ryömi sitä syvemmälle
piiloonsa. Täällä hän ainakin oli pilkalta suojassa. — Ilma tuntui
hiottavalta, ja unisesti surisevat mettiäiset pysyttelivät maassa;
näytti olevan ukkonen tulossa.

— Saman tekevä minusta, ajatteli Paul. Minulla ei ole mitään
menetettävänä, ja — talviruiskin on jo katon alla.

Puutarhassa oli melu tauonnut — etäältä vain kuului lasilautasten ja
teelusikkain kilinää, johon välisti sekoittui hiljaista naurun kaikua.

Paul saattoi tuskin hengittää. Mitä kauemmin hän oli piilossaan, sitä
masentuneemmaksi kävi hänen mielensä — lopulta hänestä tuntui, kuin
hän olisi koulupoika, joka oli kurituksen pelosta mennyt opettajaansa
pakoon. Rikkaruohon haju kävi äikeämmäksi, ja kosteasta maasta nousi
tukehuttavaa höyryä. Teräksensinisiä pilviä vyöryi taivaalle, ja
kauempaa kuului jo ukkosen jyrinää.

— Tämä se nyt on huvia, ajatteli Paul.

Oksat alkoivat suhista. Raskaita vesipisaroita putoili lehdille.
Silloin Paul, arkana kuin pahantekijä, ryömi esiin piilostansa.
Verannalta tervehdittiin häntä remuavalla naurulla.

— Tuolta tulee Aujust! [Klovnin nimi. Suom. muist.] virkkoi eräs
herroista, joka oli käynyt Berliinissä ja nähnyt siellä sirkuksen.

— Arvoisa herrasväki! huusi Leo ja hyppäsi tuolille seisomaan: Tämä
herra Mallikelpoinen, jota myös Paul Meyhöferiksi nimitetään, on
anteeksiantamattomalla tavalla vetäytynyt pois seuran tuomiovallan
alaisuudesta. Kun hän kaukosilmällään huomasi, että useimmat
rukkaset lahjoitettaisiin hänelle, niin on hän halveksittavalla
pelkurimaisuudella...

— En tiedä, miksi teette minut huonommaksi kuin olen, sanoi Paul
loukattuna, sillä hän piti kaikkea täytenä totena.

Uusi, hirveä naurun remahdus tuli vastaukseksi.

— Ehdotan siis, että hänelle rangaistukseksi määrätään tupsumyssy.
Tahdotaanko muodostaa tuomioistuin?

— Mitä se hyödyttäisi? Otan myssyn ilmankin, vastasi Paul ärtyneenä.

Hänen tarvitsi nyt vain avata suunsa, herättääksensä iloa.
Juhlallisesti hän kruunattiin yömyssyllä. — Mahdan näyttää
hullunkuriselta, ajatteli hän, sillä kaikki nauroivat kovasti —
kaikki paitsi kaksoissisaret, jotka häpeästä punehtuneina katselivat
helmoihinsa, ja Elisabet, joka katseli Pauliin hämillään ikäänkuin
anteeksi pyytäen.

— Aujust! äännähti jälleen joku herroista. Samassa alkoi ukkonen käydä.
Kaikki pakenivat sisään. Nuoret naiset kalpenivat, useimmat olivat
peloissaan, ja yksi meni tainnoksiin.

Leo esitti, että istuttaisiin piiriin ja jokainen kertoisi jutun;
se, jolla ei ollut mitään kerrottavaa, saisi antaa pantin. Ehdotus
hyväksyttiin. Arpa määräsi vuoron, ja eräs herroista teki alun
kertomalla hyvin hauskan ylioppilashistorian, jossa kertoja itse oli
ollut muassa. Sitten seurasi pari nuorta tyttöä, jotka mieluummin
antoivat pantin, ja sitten huudettiin Paulin nimi. Herrat rykivät
pilkallisesti, ja tytöt nyhjivät toisiansa kyynärpäillä. Silloin
valtasi hänet närkästys, ja vetäen otsansa ryppyihin hän alkoi
umpimähkään:

— Oli kerran eräs, joka oli niin hullunnäköinen, että tarvitsi
ainoastaan nähdä hänet saadaksensa nauraa tarpeeksensa. Mutta hän
itse ei ymmärtänyt sitä, sillä hän ei ollut vielä koskaan elämässänsä
nauranut...

Piirissä syntyi haudan hiljaisuus. Hymy katosi kasvoilta, ja siellä
täällä katse painui maahan.

— Jatka! sanoi Elisabet ja nyökkäsi kehoittavaisesti päätään.

Mutta Paul häpesi sitä, että hän oli uskaltanut paljastaa sisimmän
itsensä näille vieraille ihmisille.

— Minä en tiedä enempää, sanoi hän ja nousi seisomaan.

Tällä kertaa ei kukaan nauranut, ja hetken aikaa vallitsi äänettömyys;
sitten tuli se tyttö, joka oli valittu panttienkokoojaksi, hänen
luoksensa ja sanoi kohteliaasti niiaten:

— Teidän täytyy antaa pantti.

— Mielelläni! vastasi Paul ja irroitti kellonsa vitjoista.

— Ikävä ihminen! kuuli hän jonkun nuorista herroista kuiskaavan
naapurilleen.

Sitten tuli Leon vuoro, ja hän lasketti erinomaisen hauskan kaskun,
mutta ilo ei enää oikein ilolle tuntunut.

Sade ropsi ikkunoita, mustat pilven varjot pimittivät huoneen... Oli
kuin harmaja hengetär olisi liidellyt ilmassa ja tummalla hunnullaan
hipaissut nuoria, nauravia kasvoja, niin että ne saivat totisen ja
vanhan ilmeen...

Vasta kun Elisabet avasi pianon ja alkoi soittaa hilpeätä
tanssisäveltä, heräsi jähmettynyt ilo uudelleen. Paul seisoi nurkassa
ja katseli pyörinää. Hän sai olla aivan rauhassa, ainoastaan silloin
tällöin sattui häneen arka katse.

Kaksoiset riehuivat tanssilattialla — heidän kiharansa hulmusivat ja
silmänsä hehkuivat tulta.

— Riehukoot nyt vaan, ajatteli Paul. Ajoissa kyllä he saavat palata
takaisin surkeuteen.

Hän ei ollenkaan ajatellut, että surkeus oli heille kokonaan vierasta.
Kun Elisabet vapautettiin soittajan toimesta, tuli hän Paulin luo ja
sanoi:

— Sinun on varmaan hyvin ikävä?

— Ei ollenkaan, vastasi hän. Tämä kaikkihan on minulle uutta.

— Ole iloinen! pyysi tyttö. Elämmehän vain yhden kerran!

Samassa tuli Leo, joka kietoi kätensä tytön vyötäisille ja pyöri pois.

— Hän on kuitenkin vieras minulle! ajatteli Paul. Kun Elisabet
seuraavan kerran kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän salaperäisesti:

— Mene tuohon viereiseen huoneeseen! Minulla on sinulle puhumista.

— Mitä hänellä on minulle puhumista? ajatteli Paul, mutta teki niinkuin
käsketty oli.

Hän odotteli, puoleksi uudinten verhossa, mutta tyttöä ei kuulunut.
Hetkestä hetkeen lisääntyi hänen katkeruutensa. Hän muisti kauniit
puheensa turveviljelyksestä ja Heinen runoista, ja hän kohautti
ivallisesti olkapäitään omalle tyhmyydellensä. Tämän iltapäivän
kuluessa hän tunsi tulleensa vuosia vanhemmaksi.

Ja äkkiä johtui hänen mieleensä kysymys: Mitä minä etsin täältä? Mitä
minulla on tekemistä noiden iloisten ihmisten parissa, jotka nauravat
ja koettavat miellyttää toisiansa ja mitään ajattelematta antavat
päivien kulua. Narri, raukka minä olin uskoessani, että minullakin oli
oikeus iloita ja olla niinkuin toisetkin.

Lattia poltti hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui synnin tekemiseltä
viipyä hetkeäkään enää tässä paikassa. Hän hiipi kuistille, missä hänen
lakkinsa oli.

— Sanokaa sisarilleni, virkkoi hän palvelustytölle, että minä menin
kotiin hankkimaan heille vaunuja.

Hän hengitti kuin vapautettuna ulko-oven mennessä lukkoon.

Rajuilma oli tauonnut; vienoa jälkisadetta vihmoi alas taivaalta, tuuli
humisi vilvoittaen tasangolla, ja taivaan rannalla, missä iltarusko
oli katoamaisillansa, välkkyilivät etääntyvän ukkosen leimaukset
tulipunaisista pilvistä.

Ikäänkun takaa-ajettuna hän riensi sateen liottamalla tiellä metsää
kohden, joka pian sulki hänet humisevaan, rauhaisaan syliinsä. Kostea
sammal tuoksui, ja kuusten neulasissa kiilsi vesipisaroita.

Tullessaan aukealle ja nähdessään kotinsa hän levitti kätensä ja huusi
tuulen huminaan:

— Tuolla on minun paikkani, tuonne minä kuulun! Ja kelvoton olen, jos
vielä kerrankin etsin iloa vieraalta maalta. Minä vannon jättäväni
kaiken turhanaikaisuuden ja kaikki mielettömät harrastukset. Nyt
tiedän, mikä olen; ja mikä minulle ei sovi, sen hautaan unhotukseen.
Amen!

Niin hän otti jäähyväiset nuoruudeltansa ja nuoruutensa unelmilta.




XIII.


Aamulla herätessänsä hän näki äitinsä istuvan vuoteen vieressä.

— Sinä jo ylhäällä? sanoi hän kummastuneena.

— En ole voinut nukkua, vastasi äiti hiljaisella äänellänsä, joka aina
kuului siltä, kuin pyytäisi hän anteeksi sitä, mitä sanoi.

— Miksi et? kysyi Paul.

Äiti ei vastannut, vaan silitteli hänen tukkaansa ja hymyili
surullisesti. Silloin Paul huomasi, että kaksoiset olivat kielitelleet
ja että mielipaha hänen tähtensä oli vienyt äidiltä unen.

— Se ei ollut niin vaarallista, äiti hyvä! sanoi hän lohdutellen. He
huvittelivat vähän minun kustannuksellani — siinä kaikki.

— Elisabetkin? kysyi äiti ja katseli häneen suurin, tuskaisin silmin.

— Ei, ei hän — mutta...

Paul vaikeni ja kääntyi seinään päin.

— Mutta? kysyi äiti.

— En tiedä, mutta jokin "mutta" siinä on, vastasi Paul.

— Sinä ehkä teet vääryyttä hänelle, sanoi äiti; katso, mitä hän lähetti
sinulle tyttöjen mukana.

Äiti veti esiin pitkulaisen esineen, joka oli huolellisesti kiedottu
silkkipaperiin. Se oli huilu, joka oli tehty eebenholtsista ja jonka
läpät olivat hopeata. Paul punehtui häpeästä ja ilosta, ja kun hän
hetken oli katsellut soittokonetta, sanoi hän:

— Mitä sillä nyt teen?

— Opettelet soittamaan, vastasi äiti, ja äänessä oli pieni ylpeyden
vivahdus.

— Se on liian myöhäistä, vastasi Paul surullisesti päätänsä ravistaen;
minulla on nyt paljon muuta ajateltavaa.

Hänestä tuntui, kuin olisi häntä pakoitettu repimään haudasta jotakin
kuollutta. —

— No, sinä kuulut häväisseen itsesi eilen oikein kelpo lailla, sanoi
isä suuruspöydässä.

Paul hymyili itseksensä, ja isä murisi jotakin kunniantunnon
puutteesta. — Kaksoisten silmät olivat suuret, haaveksivat, ja kun he
katsoivat toisiinsa, levisi autuuden loiste heidän kasvoilleen. He
ainakin olivat onnelliset. — — —

Viikot kuluivat.

Viljat saatiin vahingoittumattomina korjuuseen Paulin väsymättömän
huolenpidon kautta. Tuli hyvä vuosi, parempi kuin pitkiin aikoihin.
Isä jo laski, kuinka saalista voisi paraiten käyttää hänen
turvekeinotteluihinsa.

Hän rehenteli entiseen tapaansa, ja mitä vähemmän herra Douglas antoi
itsestään kuulumisia, sitä enemmän Meyhöfer kapakoissa lörpötteli
naapurusten yhtiöstä. Kun hän kerran oli ryhtynyt huijaukseen, oli
hänen pakko kulkea valheesta valheeseen ja aina yhä suurempaan. Herra
Douglas lopulta toden teolla suuttui siihen vallattomuuteen, jota hänen
niinellänsä harjoitettiin.

Eräänä aamupäivänä elokuun lopulla näki Paul, joka oli työssä Mikael
rengin kanssa pihassa, kookasvartaloisen naapurin suuntaavan kulkunsa
peltojen poikki suoraan taloa kohden.

Paul pelästyi, sillä tämä vieraissakäynti ei saattanut tietää hyvää.
Douglas tervehti häntä ystävällisesti, mutta hänen jääharmaiden,
tuuheiden kulmakarvainsa alta leimusi tuhoa ennustavia salamoita.

— Onko isänne kotona? kysyi hän ärtyneellä äänellä.

— Hän on asuintuvassa, vastasi Paul levottomana; jos suvaitsette, niin
näytän teille tien.

Nähdessään odottamattoman vieraan hypähti vanha Meyhöfer hieman
hämillään tuoliltansa, mutta pian hän tointui ja lausui suurisuisella
tavallaan:

— Olipa hyvä, että tulitte, herra... Minulla on paljon tärkeätä
puhuttavaa teille.

— Niin minullakin teille! vastasi Douglas ja asettui jykevänä seisomaan
aivan Meyhöferin eteen. Mikä teidät on saanut, rakas ystävä, niin
väärin käyttämään minun nimeäni?

— Minä teidän nimeänne, herra?... Kuinka te uskallatte?... Mene ulos
Paul!

— Olkoon hän sisällä vaan, sanoi Douglas.

— Mutta hänen täytyy mennä ulos! kirkaisi vanhus. Enkö enää ole herra
talossani, kuuletteko?

Paul lähti huoneesta. Kuistilla hän tapasi äidin, joka kädet ristissä
ja tuijottavin silmin katseli oveen päin. Nähdessään Paulin hän puhkesi
kyyneliin ja väänteli käsiänsä.

— Hän riistää meiltä ainoan ystävän, joka meillä on maan päällä,
nyyhkytti äiti ja vaipui pojan syliin vavahtaen joka kerta, kun miesten
vihaiset äänet selvemmin kaikuivat hänen korviinsa.

— Tule pois, äiti! pyysi Paul. Sinä tulet vain kiihdyksiin, emmekä
kuitenkaan voi olla miksikään avuksi.

Hervottomana hän antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen.

— Anna minulle vähän etikkaa! Muuten pyörryn. Paul teki niin, ja
hieroessaan äidin ohimoita hän puhui kovalla äänellä, jottei miesten
kirkuna kuuluisi. Äkkiä lyötiin ovet auki — hetken aikaa oli hiljaista
— kamalan hiljaista — sitten kuului kahleiden kalinaa ja isän raivosta
käheä ääni:

— Sulttaani! Käy kiinni!

— Hyvä Jumala... Hän usuttaa koiran hänen kimppuunsa! huusi Paul ja
syöksyi ulos.

Hän tuli hyvään aikaan saadaksensa nähdä, kuinka Sulttaani — suuri,
kiukkuinen koira — hyppäsi Douglasin niskaan Meyhöferin juostessa
perässä piiska pystyssä. Mikael Raudszus seisoi kädet housun taskuissa
ja katseli.

— Isä, mitä sinä teet? huusi Paul ja repäisi piiskan hänen kädestänsä
juostaksensa koiran perään, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, makasi
peto jo maassa ja oikoili raajojaan jättiläisen nyrkin huumaamana.

Verta vuoti Douglasin kaulasta ja käsistä. Hänen vihansa näkyi
haihtuneen. Hän jäi seisomaan, pyyhki käsiänsä nenäliinaan ja puhui
suopeasti hymyillen:

— Eläin parka mahtoi uskoa asiaansa.

— Te olette haavoitettu, herra Douglas, sanoi Paul.

— Koira piti minun niskaani vasikan koipena... Seuratkaa minua vähäsen
ja auttakaa minua peseytymään, etteivät naiset kotona aivan pahasti
säikähtäisi.

— Antakaa hänelle anteeksi! rukoili Paul. Hän ei tietänyt, mitä hän
teki.

— Tule takaisin, lurjus! kuului isän ääni. Tahdotko sinä pitää yhtä
sanapaton kanssa?

Naapurin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän hillitsi itsensä ja
sanoi väkinäisesti naurahtaen:

— Menkää takaisin! Pojan tulee olla isänsä luona.

— Minä tahtoisin sovittaa... sammalteli Paul.

— Vehkeilijä! Konna! jyrisi takaapäin.

— Menkää takaisin, sanoi Douglas hammastansa purren, ja rauhoittakaa
häntä! Muuten hänen käy huonosti.

Sitten Douglas alkoi kaikin voimin viheltää marssia, jottei hän kuulisi
parjaushuutoja, ja asteli pyylevänä kotiinsa päin.

Vanhus pauhasi pihassa kuin hullu, heitteli kiviä, heilutteli
vaununaisaa ilmassa ja potki oikealle ja vasemmalle. Kun hän tapasi
Paulin, tahtoi hän käydä hänen kurkkuunsa kiinni, mutta äiti juoksi
parkaisten väliin. Äiti tarttui Pauliin molemmin käsin, hän tahtoi
sanoa jotakin, mutta pelko teki hänet mykäksi; hän ei voinut tehdä
muuta kuin katsoa mieheensä.

— Hameväkeä! jupisi tämä halveksivaisesti ja kääntyi pois. Mutta koska
hän tahtoi tyhjentää raivonsa johonkin, astui hän Mikael Raudszusin
luo, joka juuri ryhtyi työhönsä.

— Mitä siinä töllistelet, senkin koira! huusi Meyhöfer hänelle.

— Teen työtä, herra, vastasi tämä ja loi terävän katseen mustien
kulmakarvojensa alta. — Mikä estää minua ruhjomasta sinua mäsäksi!
huusi vanhus ja pudisti nyrkkejään miehen nenän edessä.

Mies kumartui, mutta samassa isännän nyrkit iskivät hänen kasvoihinsa.
Hän hoiperteli taaksepäin jokainen veripisara oli kadonnut hänen
synkiltä kasvoiltansa — ja sanaa sanomatta hän tarttui kirveeseen.

Mutta samassa Paul takaapäin hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa,
väänsi aseen irti ja heitti sen kaivoon.

Isä tahtoi uudestaan rynnätä miehen kimppuun, mutta Paul kävi
päättäväisesti häntä vyötäisistä kiinni ja pannen kaikki voimansa
liikkeelle kantoi käsin ja jaloin sätkyttelevän vanhuksen asuintupaan,
jonka oven hän salpasi ulkopuolelta.

— Mitä olet tehnyt isällesi? vaikeroi äiti, joka kauhistuneena oli
katsellut taistelua; hän ei voinut käsittää, että poika voisi tehdä
väkivaltaa isällensä. Hän katseli arasti Pauliin ja toisteli valittaen:
Mitä olet tehnyt isällesi?

Paul suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Rauhoitu, äiti! Minun täytyi pelastaa hänen henkensä.

— Ja nyt olet teljennyt hänet sisään?... Paul! Paul!

— Hänen täytyy olla siellä, kunnes Mikael on mennyt pois, vastasi Paul.
Älä avaa ovea, sillä silloin saattaa täällä tapahtua onnettomuus.

Paul meni ulos pihaan. Mikael seisoi tallin oveen nojautuneena mustaa
partaansa pureskellen ja katseli karsaasti tulijaan.

— Mikael Raudszus! huusi Paul.

Mies tuli lähemmäksi. Hänen otsasuonensa olivat paisuneet sinisiksi
pahkuroiksi. Paul ei uskaltanut katsoa häneen.

— Sinun jälelläoleva palkkasi tekee viisi markkaa neljäkymmentä
pfennigiä. Tässä ovat rahat. Viiden minuutin kuluessa pitää sinun
lähteä tästä talosta.

Mies antoi vastaukseksi niin uhkaavan synkän katseen, että
Paul kauhulla ajatteli, kuinka kauan hän oli pitänyt miestä,
tuntematta hänen oikeata mielenlaatuansa. Paul pelkäsi joka hetki
päällehyökkäystä. Mutta mies kääntyi äänettömänä ympäri, meni talliin,
josta hän otti tavaransa, ja lähti talosta. Koko tämän peloittavan
kohtauksen aikana ei hän sanonut sanaakaan.

— Siinä se asia, ja nyt isän luo, ajatteli Paul. Hän oli päättänyt
rauhallisesti ottaa vastaan kaikki lyönnit ja häväistyssanat, avasi
oven ja odotti isän hyökkäystä. Mutta tämä istui sohvan kulmassa kokoon
kyyristyneenä ja tuijotti eteensä. Hän ei liikahtanut silloinkaan, kun
Paul astui sisään ja lausui suorien:

— En tehnyt sitä mielelläni, isä, mutta minun täytyi.

Meyhöfer vilkaisi häneen arasti ja sanoi katkeralla äänellä:

— Sinä voit tehdä, mitä sinua miellyttää... Minä olen vanha mies, ja
sinä olet väkevämpi...

Sitten hän vaipui jälleen kokoon.

Mutta siitä päivästä lähtien Paul oli herrana talossa.




XIV.


Kolme viikkoa oli kulunut. Paul raatoi kuin orja, mutta sittenkin
vaivasi häntä omituinen levottomuus. Kun hän joskus soi itsellensä
hetken levähdysaikaa, ei hän viihtynyt kotona. Hänestä tuntui, kuin
raukeisivat sen seinät hänen päällensä. Hän kuljeksi nummella tai
metsässä tai lähellä Helenenthalia. Mitä varten hän sinne meni, sitä
hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen. — Jos tapaisin Elisabetin,
täytyisi minun häpeästä vaipua maahan, ajatteli hän — ja kuitenkin hän
vakoili häntä kaikkialla vavisten pelonsekaisesta ilosta nähdessään
jonkun naisolennon etäämpänä.

Hän ei välittänyt enää yölevostakaan. Kun toiset talossa olivat
nukkuneet, hiipi hän ulos ja tuli usein kotiin vasta päivän kirkkaana
paistaessa mennäksensä työhön pää kipeänä ja jäsenet kangistuneina.

— Minä tahdon hyvittää... hyvittää, jupisi hän itseksensä; mutta kuinka
— siinä kysymys. Hän ei edes tietänyt, olivatko koiran puremat tehneet
Douglasille mitään vahinkoa.

Kerran hänen ollessaan hämärässä toisella puolen metsää näki hän Mikael
Raudszusin tulevan Helenenthalista. Hänellä oli olkapäällä lapio, jossa
riippui mytty. Paul katseli häntä silmäänsä räpäyttämättä, sillä hän
odotti hyökkäystä, mutta mies vain vilkaisi häneen arasti ja vältti
kiertämällä vastatusten tulemista. — Tuo mies näyttää siltä, kuin olisi
hänellä pahat mielessä, ajatteli Paul.

Douglas oli ottanut Mikaelin palvelukseensa, niinkuin eräs päiväläinen
tiesi kertoa, ja kun Meyhöfer sai sen kuulla, nauroi hän ja sanoi: Se
on niin tuon kavalan heittiön kaltaista; kyllä ne mahtavat keittää
minulle hyvän sopan.

Meyhöfer oli varmasti vakuutettu, että Douglas jättäisi asian yleisen
syyttäjän haltuun, ja jonkinlaisella nautinnolla hän ajatteli sitä,
että hänet tuomittaisiin — "väärin", tietysti —; mutta kun haaste
viipyi päivästä päivään, sanoi hän ivallisesti: Armollinen herra
suvaitsee viivyttää hirttämistä.

Mutta Douglas ei näyttänyt välittävän koko loukkauksesta; hän ei edes
vaatinut takaisin sitä summaa, jonka hän oli lainannut Meyhöferille.

Paul oli täynnä kiitollisuutta, ja mitä vaikeampi hänen oli löytää
sille ilmaisukeinoa, sitä rajummin levottomuus häntä ajoi paikasta
paikkaan.

Eräänä yönä hän jälleen seisoi Helenenthalin puutarha-aidan takana.
Syyssumu peitti maan, ja lakastuva ruoho kahisi hiljaa. Valkoinen talo
peittyi yön pimeyteen; ainoastaan yhdestä ikkunasta pilkoitti heikko,
punertava valo.

Tuolla hän valvoo sairaan äitinsä luona, ajatteli Paul. Ja kun hän ei
muulla keinoin voinut kutsua häntä puheillensa, niin hän vihelsi. Pari,
kolme kertaa hän vaikeni kuuntelemaan. Ei ketään kuulunut, ja hänen
tuskansa kasvoi.

Tunnustelevin käsin hän etsi sitä irtonaista sälettä, jonka Elisabet
kerran hänelle osoitti, ja löydettyään sen hän tunkeutui sisään. Oksat
repivät hänen vaatteitaan hänen pyrkiessään avonaiselle tielle. Viimein
hän pääsi. Valkoinen hiekka levitti hämärää valoa, ja lampunvalkea
sairaan huoneesta loisti kirkkaammin.

Hän istui puutarhasohvalle ja katseli ylöspäin. Näytti kuin joku varjo
olisi liikkunut uudinten takana.

Silloin yhtäkkiä kaikki kävi valoisammaksi hänen ympärillänsä...
Ruusupensasten rungot pistäytyivät näkyviin pimeydestä... hiekka
loisti... seinä, joka äsken seisoi mustana, hohti nyt tummanpunaisena,
niinkuin aamunkoitto olisi sen valaissut.

Ihmeissään hän kääntyi katsomaan... Veri hyytyi hänen suonissaan...
Pimeälle taivaalle kohosi voimallinen tulenhehku. Mustat pilvet saivat
leimuavat reunustat, ja korkealle lentelivät tuliset kielekkeet
niinkuin revontulen säteet.

— Koti palaa! — — —

       *       *       *       *       *

Raskaana vaipui hänen päänsä puutarhasohvan selkänojaa vasten — mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisomaan — hänen polvensa
horjuivat, veri kiehui hänen ohimoissaan. — Eteenpäin, pelasta mitä
on pelastettavissa! sanoi ääni hänen sisällänsä — ja hurjaa vauhtia
tunkeutui hän pensaston lävitse, kiipesi yli aidan ja putosi toisella
puolella olevaan ojaan.

Tulipalo valaisi aukean tasangon niinkuin nouseva aurinko. Pellon sänki
välkähteli, ja synkkä metsä peittyi punertavaan hehkuun.

Asuinrakennus oli vielä vahingoittumatonna; sen muuriseinät välkkyivät
kuin marmori, sen ikkunat säkenöivät kuin hohtokivet. Pihamaa oli
valoisa kuin keskellä päivää. Aitta se siellä paloi — aitta, joka oli
kattoon asti täynnä viljaa ja vuoden antimia. Paulin työ, hänen onnensa
ja toiveensa — kaikki haihtui savuun ja liekkeihin.

Hän rohkaisi jälleen mieltänsä ja kiiti hurjaa vauhtia nummitasangon
poikki. Rientäessään metsän ohitse hän oli näkevinänsä jonkun
heittäytyvän maahan pitkällensä; mutta siihen hän ei tullut sen enempää
huomiotansa kiinnittäneeksi.

Eteenpäin — pelasta mitä on pelastettavissa!

Pihasta kuului sekavaa huutoa ja hälinää. Rengit juoksivat silmittöminä
edestakaisin, piiat vääntelivät käsiään, ja sisaret huusivat Paulia.

Kylässäkin oli päästy hereille. Maantie oli täynnä ihmisiä. Vesisankoja
tuotiin, ja vanha ruiskukin tuli paikalle.

— Missä on herra? huusi Paul miehille.

— Kannettiin juuri sisään; hän on taittanut jalkansa, tuli vastaukseksi.

Onnettomuus onnettomuuden lisäksi!

— Antakaa aitan palaa! huusi Paul muutamille; jotka päättöminä
tyhjensivät parin pienen sangon sisällyksen hehkuun. Pelastakaa elukat!
Mutta katsokaa, etteivät ne syöksy liekkeihin.

Kolme, neljä miestä riensi navettaan.

— Toiset tänne asuinrakennusta suojelemaan! Älkää kantako mitään ulos!

— Älkää kantako mitään ulos! toisti hän vielä kerran ja tempasi parin
vieraan henkilön käsistä esineet, joita he kantoivat asuinrakennuksesta.

— Mutta me tahdomme pelastaa.

— Pelastakaa rakennus!

Hän riensi portaita ylös. Ohi mennessään hän näki äidin mykkänä ja
kyynelettömänä istuvan isän vieressä, joka lepäsi sohvalla ja uikutti.

Erään luukun kautta Paul kiipesi katolle.

— Letku tänne.

Heinähaarukalla nostettiin sen metallinen pää hänelle. Kihisevänä valui
vesi kuumille kattotiilille. Hän istui katonharjalla, hänen vaatteensa
kuumenivat, tulikipunoita lenteli hänen hiuksiinsa palavasta aitasta,
hänen kätensä ja kasvonsa saivat pieniä palohaavoja. Hän ei tuntenut
mitään ruumiillista kipua, mutta hän kuuli ja näki kaikki ympärillänsä
— hänen aistimillansa näkyi olevan monin verroin suurempi tarkkuus kuin
muulloin.

Hän näki tulen lennättävän ilmaan kekäleitä, jotka kauniissa kaarissa
putosivat alas — hän näki hevosten ja lehmäin kirmaavan niitylle, jossa
ne olivat suojattuina — hän näki koiran ulvoen kiskovan itseänsä irti
kuumentuneista kahleistaan.

— Päästäkää koira irti! huusi Paul.

Hän näki pieniä, sinertäviä liekkejä hyppivän aitan päädystä viereiseen
vaunuvajaan.

— Vaunuvaja syttyy tuleen! huusi hän alas. Pelastakaa mitä siellä on!

Pari miestä kiirehti vetämään ajokaluja ulos. Ja tohisten ja pihisten
valeli vesisuihku kattoa, tunkeutui parruihin asti ja kattotiilten
alustaan. Pieniä valkoisia savupilviä nousi ilmaan ja katosi
näyttäytyäkseen jälleen toisessa paikassa.

Mutta yhtäkkiä tuli Paulin mieleen Musta Sussu, joka oli piilossa
vanhan romun seassa vajan perimäisessä sopessa. Hän tunsi pistoksen
rinnassaan. Hukkuisiko sekin, josta hänellä ennen oli ollut niin suuria
toiveita?

— Pelastakaa lokomobiili! huusi hän.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Halu auttaa Mustaa Sussua
valtasi hänet niin voimallisesti, että hän melkein olisi uhrannut
asuinrakennuksen sen pelastamiseksi.

— Tulkoon tänne joku minun sijaani! huusi hän alas ihmisjoukolle, joka
suurimmaksi osaksi töllisteli toimetonna.

Roteva muurari kiipesi ylös, kiskoi katosta irti kourutiiliä ja raivasi
siten itsellensä tien harjalle asti. Hänelle Paul antoi ruiskunletkun
ja luisui alas; hän ihmetteli suuresti, ettei hän siinä taittanut
käsiänsä ja jalkojansa.

Sitten Paul tunkeusi vajaan, mistä tukehuttava savu tuprusi häntä
vastaan.

— Kuka tulee mukaan? kysyi hän. Kaksi päiväläistä lupautui.

— Eteenpäin!

Niin mentiin savuun ja liekkeihin.

— Tässä on vedintanko. Käykää kiinni! Rivakasti ulos!

Ryskien ja kolisten lokomobiili vieri pihaan. Sen ja sen pelastajien
takana rysähti vajan katto sisään.

       *       *       *       *       *

Aamu koitti. Sinertävä hämärä loi valoansa raunioista nousevaan savuun.
Siellä täällä leimahti liekki, mutta sammui jälleen.

Väkijoukko oli hajaantunut. Kolkko hiljaisuus vallitsi talossa;
ainoastaan palopaikalta kuului hiljaista räiskettä ja pihinää,
ikäänkuin liekeillä vielä olisi ollut jotakin sanomista toisilleen,
ennenkuin kuolivat.

— Vai niin, sanoi Paul; näin nyt siis on käynyt!

Asuinrakennus ja navetta sekä kaikki elävät olennot olivat pelastuneet.
Aitta ja vaunuvaja olivat tuhkaläjänä.

— Nyt olemme yhtä köyhät kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ajatteli
hän ja siveli palohaavojansa; ja jollen minä olisi ollut ulkona
kuljeksimassa, niin ei tätä kenties olisi tapahtunut.

Ovella istui äiti kokoonvaipuneena ja kädet ristissä. Hänen poskensa
olivat vetäytyneet syviin kurttuihin, ja hänen silmänsä tuijottivat
eteenpäin, ikäänkuin hän näkisi vielä liekkien loimottavan.

— Äiti! huusi Paul tuskan vallassa, sillä hän pelkäsi tämän jo olevan
lähellä heikkomielisyyttä.

Äiti nyökkäsi jonkun kerran päätänsä ja sanoi:

— Niin käy tässä maailmassa! Niin, niin.

— Kaikki kääntyy hyväksi jälleen, sanoi Paul. Äiti katsoi häneen ja
hymyili — tämä hymyily vihlaisi hänen sydäntänsä.

— Isäsi ajoi minut juuri ulos, sanoi äiti; mutta älä sinä tee sitä,
pyydän sydämestäni.

— Äiti! Hyvä Jumala, miksi noin puhut!

— Se ei ole tosiaankaan minun syyni, sanoi äiti; en koskaan käy tulella
aitassa.

— Mutta kuka on sen sitten sanonut?

— Isä sanoo minun olevan syynä kaikkeen ja että saan mennä hiiteen. — —
Mutta älä tee hänelle pahaa.

Paul! pyysi hän tuskallisena nähdessään pojan nousevan. Älä käy kiinni
häneen — hänellä on niin ankarat kivut.

— Lääkäri saapuu tunnin päästä; olen lähettänyt noutamaan.

— Mene isän luo, Paul, ja lohduta häntä... Tekisin sen itsekin, mutta
hän on ajanut minut ulos.

Äiti vaipui jälleen kumaraan asentoonsa ja jupisi itseksensä:

— Hän on ajanut minut ulos... ajanut minut ulos...




XV.


Sanomaton kurjuus vallitsi Meyhöferin talossa. Asuintuvassa makasi isä
vuoteellansa ja vaikeroi ja sadatteli ja kirosi sitä päivää, jolloin
oli syntynyt. Lauhkeampina hetkinään hän tarttui vaimonsa käteen,
pyysi kyynelsilmin häneltä anteeksi sitä, että oli yhdistänyt hänen
kohtalonsa omaan kurjaan elämäänsä, ja lupasi tulevaisuudessa tehdä
hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Ennen kaikkea rikkaaksi — rikkaaksi!

Mutta se oli myöhäistä. Miehen lempeät sanat eivät enää tehneet mitään
vaikutusta häneen, ja Elisabet rouva vain odotti, että torat alkaisivat
heti hyväilysanain perästä. Kuihtunein poskin ja silmät sumenneina hän
hiipi toimissaan nurkumatta näyttäen äänettömyydessään kaksin verroin
surkuteltavalta.

Mutta kukaan ei säälinyt häntä, ei Jumalakaan taivaassa. Päivä päivältä
hän kävi väsyneemmäksi, hänen kalpealle, sinisuoniselle otsallensa oli
kuolonenkeli jo lyönyt leimansa, ja tuo koko elinajan odotettu onni oli
kauempana kuin koskaan.

Ainoa, joka olisi voinut lohduttaa, oli Paul, mutta hänen käytöksensä
oli käynyt arastelevaksi kuin pahantekijän; hän uskalsi tuskin antaa
aamuterveisiksi kättänsä äidille ja loi katseensa maahan, jos tämä
häneen katsoi. Ellei äiti itse olisi ollut niin umpimielinen ja surun
sortama, olisi hän huomannut, ettei pojan laita ollut oikea, mutta nyt
hän murheessaan vain huomasi, että hän turhaan sai odottaa pojalta
lohdutuksen sanaa.

Kerran hämärässä, kun Paul tapansa mukaan penkoili palaneita raunioita,
tuli äiti hänen luoksensa ja koetti aloittaa keskustelua, mutta Paul
väitteli häntä kuten ainakin.

— Paul, älä ole niin kova minua kohtaan! pyysi äiti, ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä.

— Enhän minä sinulle mitään tee, äiti, sanoi Paul ja puri hammastaan.

— Sinulla on jotakin minua vastaan, Paul!

— Ei, äiti.

— Uskotko minun olleen syynä tulipaloon?

Silloin Paul huudahti, syleili äidin polvia ja itki kuin lapsi, mutta
kun äiti tahtoi silittää hänen hiuksiaan — hyväilytapa, jota he aina
olivat keskenänsä käyttäneet — niin Paul hypähti ylös, työnsi äidin
luotaan ja sanoi:

— Älä koske minuun, äiti! Minä en ansaitse sitä.

Sitten hän kääntyi ja läksi nummelle kuljeksimaan.

Siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran oli herännyt palon jälkeen,
oli hänellä ollut itsepintainen päähänpisto, josta hän ei millään
päässyt vapaaksi: se näet, että hän yksin oli syynä kaikkeen.

— Olisin vain vartioinut taloa, niinkuin velvollisuuteni oli, enkä
kuljeksinut ulkona, niin ei onnettomuus olisi koskaan tapahtunut. Näin
hän ajatteli. Koko hänen salainen ikävöimisensä tuntui nyt hänestä
rikokselta kotia vastaan. Omantunnon vaivat eivät suoneet hänelle
hetkeksikään lepoa. Yhä vain leiskuivat liekit hänen silmissään, ja
kun hän illalla levolle pantuansa tuijotti pimeyteen, niin hän oli
näkevinänsä tulisia kieliä nousevan joka loukosta, ja hänestä tuntui,
kuin olisi häntä ympäröitsevä pimeys ollut savua eikä yön synkkyyttä.

Tulipalon aikaansaajasta ei hän ollut muodostanut itselleen mitään
ajatusta. Surut, jotka olivat kokoontuneet hänen niskoillensa,
täyttivät hänet kokonansa; kostolle ei jäänyt mitään sijaa.

Talossa vallitsi suuri puute; töin tuskin saatiin rahaa lääkkeisiin.
Paul mietti ja laski yöt ja päivät ja teki laveita suunnitelmia
rahojen hankkimiseen. Veljillensäkin hän kirjoitti ja kysyi, eivätkö
he voisi hankkia parin sadan taalarin lainaa kohtuullisella korolla.
Nämä vastasivat suruisesti olevansa niin velkaantuneita, etteivät
mistään enää voineet lainaksi saada. Max, opettaja, oli kyllä äskettäin
mennyt kihloihin varakkaan tytön kanssa, ja Paul oli vakuutettu, että
tytön isältä olisi saanut jonkun summan lainatuksi, mutta Max katsoi
tämänlaisen pyynnön kautta joutuvansa ikävään suhteeseen ja pelkäsi
ennen aikojansa paljastaa todellista tilaansa tulevalle apellensa.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että turnipsit oli ehditty
myydä ja lähettää pois ja että perunat suurimmaksi osaksi vielä
olivat maassa. Siten saatiin kokoon edes vähäsen rahoja tärkeimpiin
tarpeisiin. Mutta aitan uudestaanrakentamista ei vielä voinut ajatella.

Keskellä noita surkeita raunioita törrötti Musta Sussu nokisena ja
pitkäkaulaisena. Se — muutamia kurjia työvankkureja lukuunottamatta —
oli ainoa kapine, joka oli vaunuvajasta pelastettu.

Kaksoiset, jotka näinä surullisina aikoina olivat menettäneet paljon
iloisuudestansa ja ainoastaan salassa juttelivat ja tirskuivat,
katselivat uteliaina lokomobiilia, ja kun isä ensi kerran nousi
vuoteeltaan ja näki mustan kummituksen, niin hän nyrkkiänsä puiden
kiljui:

— Miksei ole annettu tuonkin riivatun palaa?

Mutta Paul kiintyi siihen yhä hartaammin. — Nyt olisi sinun aika herätä
jälleen eloon, sanoi hän, vääntäen ratasta ja tirkistellen pannun
sisustaan; iltaisin hän alkoi veistellä lehmuksesta pieniä malleja, ja
eräänä päivänä hän kirjoitti veljellensä, opettajalle: "Lähetä minulle
koulun kirjastosta pari kirjaa, jotka koskettelevat höyrykoneiden
rakennusta. Luulen niistä tulevan suurta hyötyä meidän kodillemme."

Veli antoi turhaan pyytää. Ensiksikin — väitti hän — oli vasten hänen
periaatteitaan ottaa kirjastosta kirjoja, joita hän ei itse tarvinnut,
ja toiseksi ei Paul voinut niitä käyttää hyödyksensä, koska hän ei
ollut perehtynyt tieteelliseen fysiikkaan.

Sitten Paul kääntyi toisen veljen puoleen, joka heti lähetti paksun
pakan komeakantisia kirjoja sekä viidenkymmenen markan laskun. Hän
päätti pitää kirjat ja säästää kokoon viisikymmentä markkaa. — Mustan
Sussun hyväksi ei mikään uhraus ole liika suuri, ajatteli hän.

Mutta Paul sai vielä uusiakin syitä levottomuuteen.

Eräänä aamupäivänä ajoivat pihaan vaunut, ja niissä istui, paitsi
poliisia, kaksi vierasta herraa, joista toinen, hyvinvoipa
keski-ikäinen mies, kultasankaiset rillit nenällä, esitti itsensä
tutkintotuomariksi.

Paul säpsähti, sillä hän tiesi olevan paljon asioita, joita hän ei
voinut ilmaista.

Ensin tutkintotuomari tarkasti palopaikan, teki pohjapiirustuksen siitä
ja kyseli, missä ovet ja ikkunat olivat olleet, sitten hän kutsui
kokoon palvelusväen ja kyseli tarkoin, mitä kukin oli tehnyt sinä
päivänä aina palon syttymiseen asti.

Paul seisoi kalpeana ja vavisten vieressä, ja kun tuomari laski
palvelusväen menemään ja kääntyi häntä kuulustelemaan, niin hänestä
tuntui, kuin olisi maailmanloppu tulossa.

— Kävittekö palopäivänä aitassa? kysyi tuomari.

— Kävin.

— Poltatteko tupakkaa?

— En.

— Muistatteko pidelleenne tulta, tulitikkuja tai muuta sellaista
aitassa?

— En; olen hyvin varovainen.

— Koska viimeksi kävitte aitassa?

— Kello kahdeksan aikaan illalla.

— Mitä teitte siellä?

— Olin tarkastuskulullani, jonka teen joka ilta ennen ovien sulkemista.

— Suljetteko itse ovet?

— Suljen, aina.

— Ettekö huomannut mitään erinomaisempaa sinä iltana?

— En.

— Ettekö nähnyt kenenkään kuljeksivan lähitienoilla?

Kysymys iski häneen kuin salama. Vasta nyt hän muisti varjon, jonka
hän palon alussa oli nähnyt katoavan metsään. Mutta eihän se ollut
lähitienoilla. Ja syvään hengähtäen hän vastasi: En.

Nyt se tulee! ajatteli Paul. Seuraavan kysymyksen täytyy tuoda ilmi
hänen yöllinen kulkunsa, paljastaa salaisuus, jonka hän tähän asti oli
kätkenyt syvälle sisimpäänsä.

Mutta niin ei käynytkään. Tutkintotuomari kääntyi äkkiä toisiin
asioihin ja kysyi:

— Eikö teillä äskettäin ollut palveluksessa Mikael Raudszus niminen
renki?

— Oli, vastasi Paul ja tuijotti suurin silmin tuomariin. Mikaelia siis
epäiltiin.

— Mistä syystä eroititte hänet?

Paul kertoi tarkasti tuon kamalan tappelun, mutta vältti niin
paljon kuin mahdollista puhua siitä kohtauksesta, joka oli edellä
ollut Douglasin kanssa. Ensimäinen vaara oli voitettu, ja Paul oli
rauhoittunut.

Kirjuri teki ahkeraan muistiinpanoja, ja tuomari kohotti kulmakarvojaan
ikäänkuin kaikki jo olisi täydellisesti selvillä. Kun Paul oli
lopettanut, antoi tuomari poliisille viittauksen. Tämä teki käännöksen
ja poistui suunnaten kulkunsa Helenenthalia kohden.

— Ja nyt isänne luo! sanoi tuomari. Onko hänen tilansa sellainen, että
häntä voi kuulustella?

— Menen katsomaan, vastasi Paul ja riensi sairaan huoneeseen.

Hän näki isän istuvan vuoteellaan. Hänen silmänsä säkenöivät, ja
kasvoissa kuvasteli vaivoin hillitty raivo.

— Anna heidän tulla sisään! huusi hän Paulille. Kaikki tietysti on vain
ilveilyä, sillä oikeaan he eivät uskalla käydä käsiksi... mutta anna
heidän tulla!

Isäkin kertoi taistelukohtauksen, mutta juuri sen kohdan, jonka
Paul oli jättänyt mainitsematta, riidan Douglasin kanssa ja koiran
usutuksen, sen ukko jutteli kerskuvan laveasti. Tuomari raappi
korvallistaan, ja kirjuri teki innokkaasti muistiinpanoja. Kun
Meyhöfer tuli siihen kohtaan, jossa hänen olisi pitänyt kertoa
poikansa väliintulemisesta, vaikeni hän, ja hänen silmissään paloi
mielikarvauden ja uhman liekki.

— Ja sitten? kysyi tuomari.

— Olen vanha mies, jupisi ukko hampaidensa välistä, älkää pakoittako
minua tunnustamaan omaa häpeätäni!

Tuomari tyytyi siihen ja kysyi ukolta, eikö hän ollut epäillyt
Mikaelia. Meyhöfer hymyili salaperäisesti ja kuiskasi:

— Hän ehkä oli välikappaleena, kurjana välikappaleena, mutta...

— Mutta?

— Vahinko vaan, herra tuomari — sanoi ukko ivallisesti — että
oikeudella on side silmillä... Enempää en sano.

Tuomari ja kirjuri katsoivat toisiinsa päätänsä pudistellen, ja siihen
loppui kuulustelu.

— Vangitaanko Mikael Raudszus? kysyi Paul herroilta, ennenkuin he
astuivat vaunuihinsa.

— Toivon, että hän jo on kiinni, vastasi tuomari. Hän on
humalapäissänsä puhunut kaikellaisia epäilyttäviä asioita, jotka
lisättyinä siihen, mitä teiltä olemme kuulleet, antavat kylliksi
aihetta kanteen nostamiseen häntä vastaan. Paljon on tosin vielä
selville saatavaakin.

Ja sitten he menivät matkoihinsa.

Paul katseli kauan vaunujen jälkeen.

Tuomarin viimeiset sanat olivat uudestaan herättäneet levottomuuden
hänessä eloon; ja viikkojen vieriessä ja valmistavia tutkimuksia
tehtäessä hän istui kotona vavisten ja väristen, ikäänkuin tulisi
tuomio musertamaan hänet, yksistään hänet.

Paul sekä äiti ja sisaret saivat kutsumuksen tulla valaoikeuden eteen;
isä olisi saanut, jos olisi tahtonut, kotona tehdä valansa ja antaa
todistuksensa. Mutta hän sanoi mieluummin tahtovansa vaikka kuolleena
vaipua maahan oikeussalissa kuin istua kotona, sillaikaa kun hänen
omaisuutensa tuhooja sai kulkea vapaana. Hän ei selittänyt, ketä hän
tarkoitti näillä hämärillä puheillansa, mutta selvää oli vain se, ettei
hän ajatellut vangittua renkiä.

Oikeudenkäyntipäivä koitti. Paul oli tehnyt isälle kantotuolin, jossa
hän kannettiin vaunuihin ja sijoitettiin pehmeälle, heinistä tehdylle
alustalle.

Hyvin kurjilla ajoneuvoilla kulki Meyhöferin perhe kaupunkiin, sillä
paremmat olivat palaneet. Istuimina oli olkikupoja, joille Paul oli
levittänyt haalistuneita hevosenloimia. Pohjissa makasi isäntä itse
vaikeroiden, ja kiroillen; hänen vaimonsa istui ylempänä kalpeana ja
kärsivänä kuin olisi hän ollut tämän kurjuuden hengetär; ikuisesti
kukkiva nuoruus hymyili kaksoissisarten veitikkamaisista silmistä, ja
edessä ohjaajana istui Paul katsellen surullisesti eteensä, sillä häntä
hävetti se, ettei hän voinut tarjota parempia ajoneuvoja omaisillensa
lähtiessään heidän kaikkien kanssa ensi kerran kotoa pois.

Marraskuun auringon raukeat säteet paistoivat kellastuneelle
tasangolle, kanerva levitteli köynnöksiään ohuessa, kellertävässä
ruohossa, siellä täällä läikähteli vesilätäkkö, ja tienreunan pajuissa
värähtelivät yksinäiset lehdet niinkuin perhoset.

— Muistatko, kuinka me kaksikymmentä vuotta takaperin kuljimme tätä
samaa tietä? sanoi Elisabet rouva miehellensä ja loi katseen Pauliin,
jota hän silloin oli pitänyt sylissään.

Meyhöfer murahti itseksensä, sillä hän ei pitänyt sellaisista
muistoista. Mutta Elisabet rouva pani kätensä ristiin ja mietti — ei
kuitenkaan mitään surullista, sillä hän hymyili.

Mitä likemmäksi tultiin matkan päämäärää, sitä levottomammaksi Paul
kävi. Hän väänteli itseänsä istuimellaan, ja vilun väreet kulkivat
hänen lävitsensä. Kamala paloyö kuvastui selvänä hänen silmäinsä eteen,
ja siihen levottomuuteen, minkä hänessä herätti tieto, että hänen
täytyi puhua vieraille ihmisille, sekoittui jonkinlainen onnellisuuden
tunne, kun hän muisteli, miten hän savun ja liekkien keskellä oli
seisonut jyrkän katon harjalla rauhallisesti toimivana ja kaikkia
hallitsevana tuossa yleisessä sekasorrossa. — Ehkäpä minä sittenkin
olen mies paikallani, kun tosi tulee, ajatteli hän, mutta sitä
lohduttomammalta tuntui hänestä hänen raskas ja iloton elämänsä. Se ei
koskaan muutu toiseksi, paremmaksi — vaan pahemmaksi vuosi vuodelta,
ajatteli hän, mutta samassa hän kuuli äidin huokaavan, ja äskeinen
ajatus tuntui hänestä halpamaiselta, sydämettömältä itsekkäisyydeltä.

— Itsestäni en saa välittää, päätti hän ajaessaan kaupungin portista
sisään.

Vaunut seisahtuivat oikeuslaitoksen punaisen talon eteen, jossa oli
korkeat kiviportaat ja kaari-ikkunat. Lähellä odottivat myöskin eräät
tutut ajoneuvot, ja kuskilla oli vielä sama tupsulakki, joka Pauliin
ennen rippikouluaikana oli tehnyt niin mahtavan vaikutuksen.

Sittenkuin isä oli nostettu ylös, huomasi hänkin nuo ajoneuvot.

— Vai niin, tuo lurjus on täällä myöskin! Saapas nähdä, uskaltaako hän
katsoa minua silmiin.

Paul kantoi sitten ukon erään oikeudenpalvelijan avulla portaita ylös
todistajien huoneeseen. Äiti ja sisaret tulivat perässä, ja ihmiset
seisahtuivat katselemaan tuota vaivaista kulkuetta.

Todistajien odotushuone oli täynnä ihmisiä, enimmäksensä Helenenthalin
alustalaisia ja palvelijoita. Eräässä nurkassa seisoi muutamia
kerjäläisiä; vaimo, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli olkapäänsä ylitse
sitonut punaisen rääsyn, jossa sylilapsi nukkui. Repaleisia lapsia
riippui vaimon kintereillä; ne repivät toisiansa tukasta ja sysivät
toisiaan. Se oli syytetyn perhe, joka tahtoi todistaa, että isä oli
paloyönä ollut kotona.

Meyhöfer väänteli ja ojenteli itseänsä tuolissaan ja loi uhkaavia
katseita ympärilleen. Tänään jos milloinkaan hän oli suuri mies,
sankari ja marttyyri samalla kertaa.

Ovi avattiin, ja Douglas sekä Elisabet astuivat sisään.

Meyhöfer loi häneen myrkyllisen katseen ja nauroi itseksensä
ivallisesti. Douglas ei ollut häntä huomaavinansa, vaan istui
vastapäiseen nurkkaan vieden Elisabetin muassaan. Tyttö näytti
kalpealta ja heikolta, koko hänen käytöksensä oli arkaa ja tuskaisaa,
joka kenties johtui vastenmielisestä ympäristöstä.

Hän nyökkäsi hymyillen tervehdykseksi äidille ja sisarille ja loi
miettivän, tutkivaisen katseen Pauliin, joka katsoi maahan, sillä
hän ei voinut kestää tuota katsetta. Äiti teki liikkeen mennäksensä
Elisabetin puolelle, mutta Meyhöfer kävi kiinni hänen vaatteisiinsa ja
sanoi äänekkäämmin kuin olisi ollut tarpeellista:

— Uskallapas vaan...

Paul oli kuin lamautunut. Hänen polvensa vapisivat, ja pää tuntui
raskaalta.

— Sinä tuotat hänelle häpeätä, jupisi hän itseksensä tietämättä, mitä
sanoi.

Sisällä alkoi todistajien kuulustelu. Yksi toisensa perästä huudettiin
sisään. Ensin tuli päiväläisten vuoro, sitten ravintolanpitäjän, jonka
kapakassa Raudszus oli puhunut varomattomia sanoja, ja sitten nurkassa
olevien ryysyläisten. Eteishuone alkoi tyhjentyä. Jopa huudettiin herra
Douglasin nimikin. Tämä kuiskasi tyttärensä korvaan muutamia sanoja,
jotka näyttivät koskevan Meyhöferin perhettä, ja meni levein askelin
sisään.

Elisabet istui nyt yksinänsä seinän vieressä kädet helmassa. Hänen
poskillansa hohti syvä liikutuksen puna. Hän näytti niin herttaiselta
levottomuudessaan, ja hänen suora, vakava olentonsa ilmeni jokaisessa
hänen piirteessään.

Paulin äiti katsoi häneen herkeämättä, loi silloin tällöin silmänsä
Pauliin ja hymyili kuin unessa.

Neljännestunnin kuluttua huudettiin Elisabetinkin nimi. Hän loi vielä
ystävällisen katseen rouva Meyhöferiin ja katosi. Hänen kuulustelunsa
ei kestänyt kauan.

— Herra Meyhöfer vanhempi! huusi oikeudenpalvelija ja riensi Paulin
avuksi kantamaan ukon tuolia sisään.

Meyhöfer voihki ja pullisti poskiansa, sitten hän nojautui
taaksepäin tuolissaan hiljaa ähkyen, jonka piti ilmaista miehekästä
kärsimisvoimaa. Hän oli sydämestään iloinen saadessaan näytellä niin
vaikuttavaa osaa. Paul eroitti hyvin hämärästi suuren salin ja taajaan
sulloutuneet kasvot, jotka katselivat häneen tai isään; sitten hän sai
astua ulos.

Sisaret, jotka tähän asti olivat uteliaina katselleet ympärillensä,
alkoivat pelätä. Haihduttaakseen levottomuuttansa he söivät
mukaanotettuja voileipiä. Paul rohkaisi heitä ja kieltäytyi ottamasta
makkaraa, jota tytöt hänelle jalomielisesti tarjosivat.

Äiti oli vetäytynyt nurkkaansa, värisi ja arveli itseksensä: Mitähän he
minusta tahtovat?

— Herra Meyhöfer nuorempi! kuului ovelta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Paul keskellä suurta, ihmisiä
täynnä olevaa huonetta korokkeella sijaitsevan pöydän edessä, jonka
ääressä istui muutamia totisen ja ankaran näköisiä miehiä; ainoastaan
eräs, joka istui vähän sivulla toisista, hymyili yhtenään. Se oli
yleinen syyttäjä, jota kaikki pelkäsivät. Salin oikealla puolella
niinikään korokkeisilla paikoilla istui joukko arvoisia porvareita,
joilla näytti olevan hyvin ikävää ja jotka sentähden koettivat kuluttaa
aikaansa leikkimällä kynäveitsillä, paperipaloilla y.m. He olivat
valamiehiä. Vasemmalla puolella suljetussa penkissä istui syytetty. Hän
silmäili katselijoita ja näytti siltä, kuin asia olisi koskenut jotakin
toista eikä häntä. Niin ystävällisen näköisenä ei Paul vielä koskaan
ollut tuota synkkää miestä nähnyt.

— Teidän nimenne on Paul Meyhöfer, syntynyt silloin ja silloin,
evankeelinen j.n.e., kyseli suuresta vihosta lukien keskimäinen
tuomari, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja terävä nenä. Hän puhui
hyvätuulisesti jupisten, mutta äkkiä hänen äänensä kävi teräväksi ja
purevaksi kuin veitsenterä ja hänen silmänsä iskivät tulta.

— Ennen kuulustelua, herra Paul Meyhöfer, tahdon huomauttaa teille,
että teidän täytyy jälkeenpäin vahvistaa puheenne valalla.

Paul värähti. Sana "vala" kävi häneen kuin pistos. Hän olisi mieluummin
vaipunut maahan kuin ollut tuossa kaikkien katseltavana.

Ja hän tunsi kummallisen muutoksen tapahtuvan itsessään. Töllistelevät
silmät katosivat, salin sisusta häipyi sumuun, ja mitä kauemmin
tuomarin selvä ja terävä ääni puhui uhkauksia taivaallisista ja
maallisista rangaistuksista, sitä enemmän Paul tunsi olevansa yksin
tuon miehen kanssa suuressa salissa, ja kaikki hänen ajatuksensa
kärjistyivät haluun antaa sellaisia vastauksia, että Elisabet pysyisi
erillään koko jutusta. — Nyt, nyt sinulla on tilaisuus osoittautua
mieheksi! sanoi ääni hänelle. Hänellä oli samallainen tunne kuin
tulipalossa katolla istuessaan; hänen henkensä teroittui, ja tuo raskas
paino, joka häntä aina rasitti, hävisi, niinkuin olisi kahleet riisuttu
häneltä.

Hän kertoi rauhallisesti ja selvästi, mitä hän tiesi syytetystä ja
hänen luonteestansa; sitäkään, että hän tunsi itsensä hyvin hänen
kaltaiseksensa, hän ei jättänyt mainitsematta.

Hänen tätä sanoessaan kulki sorina läpi salin, valamiehet jättivät
rauhaan paperilippunsa ja muutamat naksauttivat kynäveitsensä kiinni.

— Mitä tapahtui, kun herra Douglas oli joutunut riitaan teidän isänne
kanssa? kysyi puheenjohtaja.

— Sitä en voi sanoa, vastasi hän päättävästi.

— Miksi ette?

— Minun täytyisi puhua pahaa isästäni, vastasi hän.

— Mitä tarkoitatte sanalla "pahaa"? kysyi tuomari. Tahdotteko sillä
sanoa, että isänne mahdollisesti joutuisi rangaistuksen alaiseksi?

— Tahdon.

Jälleen kulki salin läpi sorina, ja takanansa Paul kuuli isänsä
kiristelevän hampaitaan ja sanovan:

— Kelvoton lurjus!

— Laki myöntää teille vaitiolon oikeuden sellaisessa tapauksessa,
jatkoi puheenjohtaja. Mutta mikä oli syynä, että isänne kävi Mikael
Raudszusin kimppuun?

Pysähtymättä Paul kertoi asian, kunnes hänen tuli todistaa, kuinka hän
oli kantanut isänsä sisään; tässä hän kääntyi taaksepäin, ikäänkuin
pyytääksensä isältään anteeksi.

Vanhus puristi kätensä nyrkkiin ja kiristeli hampaitansa. Hänen täytyi
kuunnella, kuinka oma poika repi sankariseppeleen hänen päästään.

— Ja sitten kun olitte eroittanut rengin, ette nähnyt ettekä kuullut
hänestä mitään? kysyi puheenjohtaja.

— En.

— Mitä näitte ensin herätessänne tuona paloyönä? Pitkä äänettömyys.
Paul tarttui molemmin käsin otsaansa ja horjahti pari askelta
taaksepäin. Kaikki läsnäolijat tunsivat sääliä. Ei kukaan voinut uskoa
muuta, kuin että tuon hirveän hetken muisto valtasi nuorukaisen.

— Vastatkaahan!

— Minä... en... nukkunut.

— Olitte siis hereillä... Makuuhuoneessanneko olitte huomatessanne
tulen? — En.

— Missä sitten?

Pitkä äänettömyys. Olisi kuullut lehden putoavan maahan, niin hiljaista
oli salissa.

— Ettekö ollut kotona?

— En.

— Missä sitten?

— Olin... Helenenthalin... puutarhassa...

Syntyi epäjärjestys, joka yltyi meluksi, kun Douglas nousi istuimeltaan
ja kumajavalla äänellään huudahti: Mitä teillä oli siellä tekemistä?
Vanha Meyhöfer päästi kirouksen, Elisabet kalpeni ja vaipui penkin
nojaa vasten.

Oikeuden puheenjohtaja soitti kelloa.

— Pyydän todistajia olemaan hiljaa, sanoi hän; minä täällä kysyn. Jos
vielä tapahtuu häiriötä, niin käsken ulos salista... Siis, herra Paul
Meyhöfer, mitä teitte Helenenthalin puutarhassa?

Perällä syntyi jälleen melua, ja todistajat kertyivät Elisabetin
ympärille.

— Mitä siellä on? kysyi puheenjohtaja. Yleinen syyttäjä, joka oli
tarkasti seurannut asiain menoa, kumartui puheenjohtajaan päin ja
kuiskasi merkitsevästi hymyillen:

— Naistodistaja on mennyt tainnoksiin.

Silloin hymyili puheenjohtaja ja koko oikeus. Elisabet lähti salista
isänsä tukemana.

Nyt nousi pieni, teräväpiirteinen mies, joka istui syytetyn edessä ja
oli koko ajan leikkinyt avainkimpullaan, ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan keskeyttämään kuulustelun hetkiseksi,
koska neiti Douglasin läsnäolo on tärkeä.

Paul katsoi arasti tuohon mieheen. Kuulustelu keskeytettiin viideksi
minuutiksi, jotka Paulista tuntuivat iankaikkisuudelta. Hän istui
todistajien penkille ja kohtasi isän raivoisan katseen. Elisabet
tuotiin takaisin saliin kalpeana kuin ruumis, ja Paul astui jälleen
paikalleen.

— Kehoitan vielä kerran, alkoi puheenjohtaja, teitä pysymään
kiinni totuudessa, sillä joka sana todistuksestanne kuuluu valanne
sitoumukseen.

— Tiedän sen, sanoi Paul.

— Kuitenkin, niinkuin tiedätte, on teillä oikeus jättää mainitsematta
semmoista, jonka luulette tuottavan rangaistuksen teille itsellenne tai
omaisillenne. Haluatteko ja voitteko nyt käyttää tätä oikeutta?

— En.

Hän sanoi sen vakaalla, selvällä äänellä, sillä hän oli varma, että
Elisabetin kunnia saisi tahran, jos hän nyt olisi vaiti. — Mutta jos
minusta tulee väärän valan tekijä, muistutti omatunto. Se oli myöhäistä.

— Siis: mitä teitte puutarhassa?

— Tahdoin hyvittää sitä, mitä isäni oli tehnyt Douglasille.

Läsnäolijat jupisivat odotuksessaan pettyneinä ja epäilevinä.

— Ja sentähden hiivitte vieraaseen puutarhaan? Halusin tavata jonkun,
jolta voisin pyytää anteeksi.

— Ja siihen valitsitte juuri yöajan?

— En saanut unta.

— Ja levottomuus ajoi teidät sinne?

— Niin.

— Kohtasitteko ketään puutarhassa?

— En.

— Olitteko jo ennen ja samaan aikaan ollut siellä?

Pitkä äänettömyys; sitten Paul jälleen sai sanotuksi: En. Mutta tällä
kertaa tuli vastaus hiljaa ja verkalleen, ikäänkuin hänen ensin olisi
täytynyt taistella omantuntonsa kanssa...

Jännitys, joka oli kiinnittänyt läsnäolijoiden mieliä, alkoi laimentua,
puheenjohtaja selaili papereitansa, ja Elisabet katseli Pauliin
herkeämättä suurin, loisteettomin silmin.

— Missä olitte ensiksi nähdessänne tulen?

— Noin parikymmentä askelta Helenenthalin asuinrakennuksesta.

— Mitä sitten teitte?

— Pelästyin kovasti ja aloin rientää kotiin päin.

— Mitä tietä lähditte puutarhasta?

— Aidan yli.

— Te siis ette avannut sitä porttia, joka vie puutarhasta pihamaalle.

— En.

— Ettekä kulkenut päätyseinän ohi?

— En.

Uusi levottomuus syntyi salissa. Pieni mies, jolla oli avainkimppu,
nousi seisomaan ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan kysymään vielä kerran neiti Douglasilta,
mitä hän tuona yönä sanoo kuulleensa.

— Olkaa hyvä, neiti Douglas! sanoi puheenjohtaja. Luoden pitkän katseen
Pauliin hän astui esiin. He seisoivat nyt vierekkäin avarassa, ihmisiä
täynnä olevassa salissa, ikäänkuin he kuuluisivat yhteen.

— Mihin suuntaan katosivat ne askelet, jotka te kuulitte tulen
loisteesta herättyänne?

— Pihaan päin, vastasi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti.

— Kuulitteko selvästi veräjän linkun louskahtavan?

— Kuulin.

— Ajatelkaas, jos olisitte kuullut väärin.

— En kuullut väärin, vastasi hän hiljaa, mutta varmasti.

— Kiitoksia. Saatte istua.

Horjuvin askelin kulki Elisabet paikallensa. Siitä asti, kun Paul oli
sanonut viimeisen kerran "en", riippui hänen katseensa kiinni Paulissa
niinkuin lumouksen sitomana. Hän näytti unhottaneen kaiken muun.

— Mihin suuntasitte kulkunne kiivettyänne aidan yli? kyseli
puheenjohtaja Paulilta.

— Nummen poikki.

— Tulitteko metsään?

— En; juoksin parin, kolmen sadan askelen päässä siitä.

— Tapasitteko matkallanne ketään?

— Näin varjon, joka liikkui metsään päin ja katosi äkkiä minun
lähestyessäni.

Kuulijoissa syntyi liikettä, syytetty kalpeni ja mulkoili levottomana
eteensä. Yleinen syyttäjä ei siirtänyt silmäänsä hänestä.

Vastattuansa muutamiin sivukysymyksiin sai Paul istua. Äiti ja sisaret
huudettiin esiin, mutta heillä ei ollut mitään asian valaisemiseksi
sanottavaa. Sisaret katselivat ympärillensä uteliaina, melkein
rohkeina. Äiti itki kertoessaan heräämisestänsä.

Paul oli ylpeä ja onnellinen siitä, ettei ollut saattanut Elisabetia
ilmi. Hän hymyili ja iloitsi rohkeudestaan. Mutta kun todistajat
kutsuttiin tekemään valaa ja hänen piti kohottaa kätensä, niin tuntui
hänestä, kuin riippuisi siinä hirveä paino, ja hän oli kuulevinänsä
hiljaisen, surullisen äänen kuiskaavan: Älä vanno!

Hän vannoi.

Kun hän istui paikallensa, sanoi jälleen sama ääni: Ehkä teit väärän
valan? Paul kohotti päätänsä ja oli näkevinänsä harmaan varjon
vilahtavan ohitsensa ja vienon ilmanhenkäyksen koskettavan otsaansa.

Uhmaillen hän rypisti kulmiaan. Ja vaikkapa olisinkin valapatto, hän
ajatteli — mitä sitten? Hänen tähtensä se tapahtui! Hurja riemu täytti
hetkiseksi hänen sydämensä, mutta pian se laskeutui painona hänen
rinnalleen, oli kuristaa hänet ja sitoi häneltä jalat ja kädet, niin
että hänestä tuntui, kuin ei hän enää pääsisi liikkumaan.

Hän kuuli puhujien yksitoikkoisella äänellä antavan lausunnoitansa,
mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiotansa. Kerran hän kuitenkin
hätkähti, kun avainkimppua pitelevä puolustaja osoitti häntä ja lausui
ohuella, purevalla äänellään: Ja mitä arvoa voivat herrat valamiehet
panna tämän todistajan puheisiin, joka öisin hyvin salaperäisellä
tavalla kuljeksii vieraissa puutarhoissa ja tuo esiin kaikellaisia
sielutieteellisiä tekosyitä peittääksensä yöllisten seikkailujensa
helliä syitä? Pitääkö uskoman hänen kertomustansa varjoista, joita
hän on nähnyt ilmestyvän ja katoavan — varjoista, joita hänen liiaksi
kuumenneet aivonsa helposti saattavat synnyttää? Mitä hänellä oli
tekemistä puutarhassa, herrat valamiehet? Jätän nämä kysymykset teidän
terävä-älyisyytenne ja elämänkokemuksenne ratkaistaviksi, ja mitä
todistajaan itseensä tulee, niin olkoon hänen omana asianansa sovittaa
yhteen valansa ja omatuntonsa.

Paul vaipui kokoon aivan hervottomana...

Valamiehet lausuivat päätöksensä sanalla: "syyllinen", ja Mikael
Raudszus tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Samalla hetkellä kuin puheenjohtaja julisti oikeuden päätöksen, kajahti
ivallinen nauru salissa. Se lähti Meyhöferin suusta. Hän oli kohentanut
itseänsä tuolissaan ja ojentanut käyristyneet kätensä Douglasia kohden
ikäänkuin kuristaaksensa hänet.

Kun häntä kannettiin ulos, huusi hän yhtä mittaa: — Pienet
murhapolttajat hirtetään, suuret saavat käydä vapaina!

Raihnaan ukon nauru kaikui kamalana avarissa käytävissä.




XVI.


Talvi tuli ja meni... Maa peittyi lumeen ja viheriöitsi jälleen...
Leiniköt kohottelivat kultaisia päitänsä, katajapensaisiin puhkesi
hentoja vesoja, ja leivoset livertelivät sinisellä taivaalla.

Mutta Meyhöferin kolkossa talossa ei kevät ollut keväälle tuntua. Paul
oli kyllä, vaikkapa vaivallakin, saanut hankituksi siemenjyviä, ja
palopaikalla kohoili jo uusi rakennus, mutta parempien aikojen toivo
ei ollut vielä palannut. Ilotonna Paul teki velvollisuutensa, ja otsan
kurtut painuivat syvemmiksi ja syvemmiksi. Enemmän kuin milloinkaan hän
vaipui mietiskelyyn ja suri sitä, että oli tehnyt väärän valan.

Kuukausia kului, ennenkuin hänelle selvisi, ettei hänen levottomuutensa
ollut muuta kuin houretta, jonka oli synnyttänyt hänen taipumuksensa
turhantarkasti punnita joka sanaa. Hän ajatteli sitä kysymystä, jonka
oikeuden puheenjohtaja oli tehnyt hänelle, ja huomasi, ettei hän
olisi voinut toisin vastata. Ensi kertaahan hän silloin itse asiassa
oli tunkeutunut vieraaseen puutarhaan; mitä kerran eräänä riemuisena
kuutamoyönä oli tapahtunut toisella puolen aitaa — mitä oikeusherrojen
siihen tuli?

— En, valapattoinen en ole, sanoi hän itsellensä, mutta kehno pelkuri,
joka säikähtää jo paljaasta työn varjosta. Eikö minun olisi pitänyt
ylpeänä ja ilomielin tehdä väärä vala Elisabetin tähden? Se olisi ollut
jotakin, mutta minä elän tässä tylsänä ja alakärsänä kuin päiväläinen.

Ja "mallikelpoisen" aivoissa heräsi hehkuva halu olla suuri
pahantekijä, jotta hän saisi toimittaa jotakin, mitä hyvänsä. Noihin
kahteen hetkeen, palavan talon katolla ja oikeudessa, sisältyi hänestä
kaikki maailman onnellisuus, ja mitä enemmän hän teki työtä ja puuhasi,
sitä hyödyttömämpänä hän piti itseänsä.

Isä oli yhä vielä sidottu kantotuoliinsa, jossa hänen kaikesta
päättäen oli edelleenkin pysyminen, sillä loukkaantunut jalka ei
ottanut täysin parantuakseen. Hän istui äreänä ja joutilaana, selaili
toisinaan jotakin vanhaa kalenteria ja haukkui jokaista, joka
läheisyyteen sattui. Paulia kohtaan oli hänessä jotakin vastentahtoista
kunnioitusta, hän murisi itseksensä nähdessään poikansa, mutta ei
uskaltanut enää asettua vastarintaan. Ja äiti!

Hän oli käynyt hieman väsyneemmäksi, hieman hiljaisemmaksi — muuten
ei ollut tapahtunut muutosta hänessä, mutta joka kuunteli tarkemmin,
saattoi kuulla ilmasta suhinaa. Vaaniva korppikotka siellä lenteli
talon yläpuolella ja teki kierroksensa yhä pienemmiksi ollaksensa
jonakin päivänä valmis syöksymään saaliinsa niskaan. Äiti kuuli itse
siipien suhinan ja ymmärsi sen merkityksen, mutta hän oli vaiti,
niinkuin oli ollut ikänsä kaiken.

Eikä onni ollut vielä tullut...

Huhtikuun alussa hän joutui vuoteen omaksi. "Yleistä heikkoutta",
selitti lääkäri ja kehoitti tekemään kylpymatkan. Äiti hymyili ja
kielsi lääkärin puhumasta kenellekään tästä, sillä hän tiesi, että Paul
raataisi itsensä pilalle tehdäksensä tämän matkan mahdolliseksi.

Parannuskeino, joka ei kuitenkaan auttaisi! Äiti tiesi, mitä hän
tarvitsi: auringon paistetta! Surutar oli niin tarkoin peittänyt hänet
huntuunsa, ettei ainoakaan säde päässyt tunkeutumaan hänen sieluunsa.

Kaksoiset saivat nyt hoitaa emännyyttä. Ja rivakasti kävikin heiltä
työ, se täytyi Paulinkin tunnustaa. Jos he olivat lyöneet jotakin
rikki, niin he nauroivat, ja jos heiltä kiellettiin kävelymatka, niin
he itkivät, mutta itku muuttui pian nauruksi, eikä koskaan ennen saatu
pöytää niin nopeasti katetuksi, eivätkä koskaan ennen maitoastiat
olleet niin puhtaita kuin nyt. Äiti huomasi kaiken tämän ja sanoi:

— Minun on jo aika lähteä pois — enhän enää ole miksikään hyödyksi.

Helluntain aikaan alkoi hän käydä unettomaksi ja saada kuumetta.

— Miksikä kiniini on niin kallista! huokaili Paul lähettäessänsä rengin
apteekkiin.

Apua etsien hän katseli Mustaa Sussua, mutta se ei liikahtanut. Usein
täytyi keskeyttää peltotyöt, jotta turpeen kokoomisella olisi saatu
rahaa talon tarpeisiin.

Äitiä rupesi vaivaamaan tuskaisa levottomuus, ja hän tahtoi, että
joku valvoisi öisin hänen kanssansa. Mutta kaksoiset päivän puuhista
väsyneinä nukkuivat sairaan viereen, vieläpä välisti vaipuivat
poikkiteloin hänen vuoteelleen, niin että vanha, heikko nainen sai
kantaa nuorten, kukoistavien ruumiiden painoa.

Paul lähetti sisaret levolle ja alkoi itse valvoa.

— Mene nukkumaan, poikani! sanoi äiti. Sinä tarvitset lepoa enemmän
kuin kukaan muu meistä.

Mutta hän jäi. Ja toukokuun öinä, kun kukkaset toisilleen kuiskailivat
puutarhassa ja seljapensaan tuoksu tunkeusi sisään kaikista raoista,
istuivat he molemmat usein tuntikausia käsi kädessä ja katsoivat
toisiinsa, ikäänkuin heillä olisi ollut niin paljon toisillensa
kerrottavaa. Sellainen aina oli ollut äidin ja pojan väli. Tuo yli
reunojensa kuohuva rakkaus etsi sanoja, mutta suru oli ryöstänyt heiltä
kielen.

Aamulla auringon noustessa Paul huuhteli päänsä kylmällä vedellä ja
meni työhönsä.

Hänen läsnäolonsa rauhoitti äitiä niin, että hän välisti saattoi
nukkua. Silloin Paul hiipi huoneeseensa ja toi sieltä fysikaaliset
kirjansa, joissa niin oppineesti ja vaikeatajuisesti selitettiin
höyrykoneiden rakennetta. Hänen valvomisesta väsyneen ja henkiseen
työhön tottumattoman päänsä oli tukala käsittää noita vaikeita sanoja
— mutta hänellä oli hyvää aikaa, ja lannistumatta hän kulki eteenpäin
sivu sivulta, niinkuin peltomies kivistä kenttää kyntäessään.

Avatessaan silmänsä kysyi äiti:

— Kuinka kauas olet ehtinyt?

Paulin täytyi silloin kertoa, ja äiti oli ymmärtävinänsä.

Mutta jos hän kysyi: Miksi luet tuota kaikkea? — niin Paul vastasi
viekkaan näköisenä: Opettelen kultaa tekemään.

— Poika parka! vastasi äiti ja silitti hänen kättänsä.

Eräänä yönä kohta helluntain jälkeen ei hän jälleen saanut unta
silmiinsä.

— Lue minulle noista oppineista kirjoista! sanoi hän. Ne ovat niin
soman ikävystyttäviä. Ehkä siten saan unta.

Paul totteli, mutta kun hän oli lukenut tunnin verran, huomasi hän
äidin katselevan häneen suurilla, kuumeesta loistavilla silmillä,
valppaampana kuin ennen.

— Tästäkö sinä siis teet kultaa? kysyi hän.

— Niin, äiti, vastasi Paul säikähtyneenä nähdessään kuumeen jälleen
palanneeksi.

— Kuinka se tapahtuu?

— Saat sitten nähdä, vastasi Paul, kuten tavallisesti.

Mutta tällä kertaa ei äiti tyytynyt tähän, vaan sanoi:

— Kerro rakkaani! Kerro heti! Kuka tietää, mitä tapahtuu... Tarvitsisin
edes pienen lohdutuksen, ennenkuin nukun.

— Äiti! huusi Paul pelästyneenä.

— Rauhoitu, lapseni! Mitä siinä piilee? Kerro, kerro!

Hän pyysi niin tuskallisesti, ikäänkuin seuraavana minuuttina jo
olisi liian myöhäistä. Hengästyneenä ja sekavin sanoin puhui Paul
mielijohteistaan — kuinka hän tahtoi herättää eloon Mustan Sussun jäsen
avulla kaivaa suon tyhjiin — mutta keskellä kertomustaan valtasi hänet
levottomuuden tuska, hän heittäysi nyyhkien polvillensa vuoteen viereen
ja painoi kasvonsa äidin rintaa vasten.

Äiti pyysi häntä nousemaan ja sanoi:

— Väärin tein, kun peloitin sinua. Kaikkihan on Jumalan kädessä... Mitä
olet kertonut minulle on ilahuttanut minua. Tiedän, että mihin sinä
ryhdyt, sitä et kesken jätä. Soisin vaan eläväni niin kauan...

Niin hän rohkaisi poikaansa, hiljaa ja huomaamatta; itsestään ei
hänellä enää ollut mitään toiveita.

Eräänä toisena yönä, kun Paul oli uupuneena nukahtanut tuolillensa,
huusi äiti hänen nimeänsä.

— Mitä tahdot, äiti? kysyi Paul säpsähtäen.

— En mitään, sanoi äiti. Suo anteeksi! Minun ei olisi pitänyt herättää
sinua... Mutta kuka tietää, kuinka kauan vielä saamme puhua toistemme
kanssa — ja minä tahtoisin käyttää aikaa hyväkseni.

Paul oli tällä kertaa liiaksi uninen käsittääksensä noiden sanojen
merkitystä. Hän muutti aivan sairaan viereen istumaan ja tarttui hänen
käteensä, mutta silmät painuivat jälleen kiinni.

Äiti luuli Paulin olevan hereillä ja alkoi puhua:

— Minä olin kerran hyvin iloinen nuori tyttö, melkein kuin sisaresi...
Sydämeni oli haljeta ilosta, ja silmäni tähystivät aina etäisyyksiin,
ikäänkuin täytyisi sieltä ilmestyä jotakin äärettömän kaunista -prinssi
tai sellaista. Kerran syttyi lempi rinnassani - tuo suuri, taivaallinen
lempi, joka vie mukaansa niinkuin kohtalo. Mutta hän ei välittänyt
minusta — hän oli hoikka, vaaleaverinen, ja hänellä oli syylä leuassa.
Halusin aina suudella tuota syylää, mutta en koskaan saanut. Hän
huomasi lempeni, ja eräänä päivänä, kun hän oli erittäin vallaton,
sulki hän minut syliinsä, ja päästi sitten menemään taas... Mutta minä
iloitsin ja riemuitsin siitä, että hän edes kerran oli minut syliinsä
ottanut.

Äiti vaikeni. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskiinsa lennähti
vieno, miltei tyttömäinen puna - hän näytti ihmeellisen nuorentuneelta.
Nähtyänsä, että Paul oli nukkunut, hän vaikeni, ja suru tunki mieleen.
— Paul heräsi ja sanoi:

— Minusta tuntui, kuin olisit kertonut jotakin...

— Näit kai unta, sanoi äiti hymyillen, mutta sillä aikaa liitelivät
hänen ajatuksensa kauemmaksi ja kauemmaksi läpi koko hänen elämänsä
ja poimivat joka loukosta kaikki ne ilon murut, jotka hänen osallensa
milloinkin olivat tulleet.

— En tiedä, puhui hän, miksi koko elämäni olen ollut murheellinen.
Ajatellessani taaksepäin ei minua oikeastaan koskaan ole kohdannut
mikään suuri onnettomuus. Hupaista ei juuri ollut jättää Helenenthalia,
ja kun näin palavan aitan tulipunaisen loimon valaisevan huonettani,
pelästyin, mutta yleensä on kaikki kuitenkin käynyt jotenkin hyvin.
Olen saanut nähdä teidät, lapseni, varttuvan aikaihmisiksi, eikä
kuolema ole ainoatakaan ryöstänyt — ruokaa ja juomaa on meillä aina
ollut kylläksi. Isä on tosin usein murissut, mutta semmoistahan on
avioelämä — sen saat kerran itse kokea. Te kaikki lapset olette
pitäneet minusta. Pojista on tullut kelpo miehiä, ja tytöistä tulee
kelpo naisia, jos Jumala suo ja sinä pidät heistä huolta. Mitä voisin
enempää pyytää?

Niin koetti tuo kuoliaaksi kiusattu vaimo raukka saada selville,
mikä se hänet oli kuolon omaksi murjonut. Verkalleen kohotti Surutar
huntuansa hänen päästänsä, jotta kuolema saisi hengittää häntä suoraan
kasvoihin.

Ja eräänä iltana hän kuoli... Huomaamatta silmät painuivat
umpeen. Lääkäri, joka avuksi kutsuttiin, puhui voimattomuudesta
ja verettömyydestä; ainoastaan tunteelliset sanovat tällaisissa
tapauksissa: Sydän murtui.

Katkerasti itkien polvistuivat kaksoiset äidin vuoteen viereen; isä,
joka tuolissaan kannettiin sisään, nyyhkytti ääneensä ja tahtoi väkisin
herättää vainajan eloon; Paul seisoi päänpuolella ja puri huultaan.

— Minä olin sittenkin oikeassa, ajatteli Paul. Hän kuoli, ennenkuin
onni tuli. Nälkäisenä hän lähti elämän juhla-aterialta, niinkuin
ennustin.

Hän ihmetteli, ettei hän tuntenut niin suurta murhetta, kuin oli
odottanut. Mutta kaikellaiset sekavat, omituiset ajatukset, jotka
liitelivät hänen päässään niinkuin yölepakot hämärässä, ilmaisivat,
kuinka hänen mielentilansa laita oli.

Oli jo puoliyö, kun isä sanoi:

— Menkäämme levolle, lapset! Nukkukoon se, joka voi... Raskaat päivät
odottavat meitä.

Hän syleili kaksoisia, pudisti Paulin kättä ja antoi kuljettaa itsensä
huoneeseensa.

— Kuinka hyvä isä on tänään! ajatteli Paul. Sellainen hän ei ole
koskaan ollut.

Sisaret riippuivat itkien hänen kaulassaan ja pyysivät häntä jäämään
heidän luoksensa. He pelkäsivät niin kovasti. Paul lohdutteli heitä
ja vei heidät heidän suojaansa, luvaten hetken kuluttua tulla heitä
katsomaan.

Kun hän sitten tunnin päästä kynttilä kädessä hiipi heidän vuoteensa
viereen, näki hän heidät nukkuneina toistensa syliin, ja kyynelet
olivat vielä kuivumattomina heidän punaisilla poskillansa.

Sitten hän kuunteli isän ovella, mutta kun huoneesta ei mitään ääntä
kuulunut, hiipi hän varpaillansa vainajan luo. Hän tahtoi vielä kerran
valvoa hänen vieressään.

Sisaret olivat levittäneet valkoisen liinan äidin kasvoille. Paul
otti sen pois ja katseli ristissä käsin, miten kynttilän häilyvä valo
kuvastui noissa vahapiirteissä. Niissä ei ollut tapahtunut suurta
muutosta; ainoastaan nuo siniset suonipahkurat ohimoilla näkyivät
selvemmin, ja silmäripset loivat syvemmän varjon kuihtuneille poskille.

Hän sytytti yölampun, joka äidin sairauden aikana oli palanut joka yö,
istui tuolille, jossa hän tavallisesti oli istunut, ja aikoi pitää
hiljaisen hartaushetken.

Mutta yhtäkkiä hän muisti, että oli unhottanut lähettää nikkaria
noutamaan, jotta mitta saataisiin ottaa ajoissa. Arkun piti oleman
yksinkertainen, mustaksi maalattu — ja yltympäri kanervakukkaköynnös,
sillä tuosta vaatimattomasta kasvista äiti oli enimmin pitänyt.

— Mitähän arkku tulee maksamaan? ajatteli hän sitten ja pelästyi, sillä
hänellä ei ollut rahaa hautauskustannuksiin. Hän mietti ja laski, mutta
ei tullut mihinkään päätökseen. Tämä on ensi kerta kun äiti tarvitsee
jotakin itsellensä, sanoi Paul hiljaa ja ajatteli noita kuluneita
vaatteita, joita äiti oli pitänyt vuodesta vuoteen.

Hän laski yhteen saatavat, joita nyt kiireessä voitaisiin periä,
mutta summa oli pieni eikä läheskään riittänyt kustannuksiin. Eivät
ne turvekuormatkaan, joita hän huomenna ja ylihuomenna aikoi lähettää
kaupunkiin, voisi asiata auttaa. Hän otti paperipalasen ja alkoi
yhteenlaskea kustannuksia:

    Arkku.......... 15 taalaria
    Hauta.......... 10 taalaria
    Lukkarille...... 5 taalaria
    Kangasta käärinliinoihin 2 taalaria.

Sitten itse hautajaisjuhlallisuudet, jotka isä luultavasti tahtoi niin
suuremmoisiksi kuin mahdollista:

    10 pulloa portviiniä 10 taalaria
     1 laatikko sikareja. 2 taalaria
     2 astiaa olutta..... 2 taalaria.

Ja sitten leivoksiin... Vehnäjauhoja kyllä oli kotona, mutta sokeria,
rusinoita, manteleita ja paljon muuta täytyi hankkia. Kuinka paljon
tuohon kaikkeen menneekään? Hän ei saanut laskujaan selville. — Äiti
kyllä voi sen sanoa, ajatteli hän ja aikoi juuri kysyä — kun hän näki,
että äiti oli kuollut.

Kauhu valtasi hänet. Vasta nyt, kun hänen mielikuvituksensa jälleen
elpyi, hän käsitti, että oli kadottanut äitinsä. — Hän oli vähällä
kirkaista, mutta hillitsi itsensä, sillä laskut olivat vielä kesken.

— Anna anteeksi, äiti hyvä, sanoi hän, silittäen vainajan kylmiä
poskia. En voi surra sinua vielä; minun täytyy ensin haudata sinut. — —
—

       *       *       *       *       *

Kolme päivää myöhemmin vietettiin hautajaiset.

Niinkuin Paul oli aavistanut, tahtoi isä valmistaa ne hyvin
juhlallisiksi. Kaikille kaupunkilaisystävillensä hän lähetti
kutsumuksia, jotka olivat kirjoitetut hienolle sormenlevyisillä
surureunuksilla varustetulle paperille. Näissä kutsukirjeissä hän toi
esiin surunsa mitä kauniimmilla sanoilla, ja nimikirjoituksensa perään
hän oli aina vetänyt mahtavan kiemuran.

Illalla ennen hautajaispäivää saapuivat veljet, juuri kun ruumis
oli saatu puetuksi. Moneen vuoteen he eivät olleet käyneet kotona,
jonka tähden Paul ei ollut tuntea heitä. Opettaja oli arvokkaan ja
ankaran näköinen mies, ja hänen vatsansa oli jo alkanut kasvaa.
Hän toi muassaan nuoren, suruharsoon puetun naisen, joka oli hänen
morsiamensa. Tämä silmäili kummeksien matalaa, yksinkertaista huonetta
ja yritti kasvonilmeissään osoittaa sitä ystävällisyyttä ja surua,
jota hänen asemansa vaati. Kauppias-veli tuli perässä. Hänen näössään
oli kevyttä huikentelevaisuutta, ja hänen surunsa osoittautui enemmän
vastenmielisyyden tunteeksi kuin mielenkaihoksi.

Molemmat veljet syleilivät juhlallisesti isää, ja vieras neiti
kumarsi ja suuteli hänen kättänsä ja otsaansa. Sitten he tervehtivät
kaksoisia, jotka suruvaatteissaan näyttivät entistä tuoreemmilta ja
miellyttävämmiltä. Paulia, joka hämillään seisoi ovella lakkiansa
hypistellen, he eivät olleet huomanneet.

Viimein Gottfried kysyi:

— Missä on velimiehemme?

Tämä astui esiin ujona ja tarjosi kätensä. Kolme silmäparia tarkasti
häntä. — Kunpa pääsisin täältä pois, ajatteli Paul ja käytti ensi
tilaisuutta livahtaakseen talliin. Mutta opettaja seurasi perässä. Paul
säikähti, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua tuolle hienolle miehelle.

— Rakas veli! sanoi tämä. Minulla on eräs pyyntö sinulle: etkö voi
hankkia morsiamelleni hauskempaa asuntoa. Tyttöjen kamarissa on niin
kovin ahdasta.

— Minä luovutan hänelle huoneeni, sanoi Paul.

— Olisin hyvin kiitollinen, jos sen tekisit.

Sitten hän teki muutamia kysymyksiä äidin taudista, karjasta ja niistä
kiinnityksistä, jotka rasittivat tilaa.

— Teillä raukoilla, sanoi hän, on ollut paljon suruja. Koetitko myös
keventää äitivainajamme viimeisiä päiviä voimiesi mukaan?

Paul vakuutti, että hän oli tehnyt sen.

— Se ilahuttaa minua, vastasi veli ankaralla äänellä; jos olisit sen
jättänyt tekemättä, olisi se ollut suurta velvollisuuksien unhotusta.
Ja nyt menkäämme kirkastetun maallisten jäännösten ääreen, jotta hän
saisi nähdä taivaastaan kaikki omaisensa koolla.

Hän tarjosi Paulille kätensä ja vei hänet huoneeseen, missä äiti
lepäsi kukkien ja kynttilöiden keskellä ja minne toiset olivat jo
kokoontuneet. Paul seisahtui ovelle. Hän olisi antanut paljon, jos
olisi saanut hetkisen aikaa olla yksin kuolleen kanssa, mutta kun se
ei ollut mahdollista, niin hän hiipi hiljaa ulos ja asettui vierasten
töllisteleväin kyläläisten joukkoon ikkunan edustalle, ikäänkuin hän
olisi ollut yksi heistä...

Vähän myöhemmin tuli kauppias-veli hänen luoksensa ja sanoi
tuttavallisesti:

— Minulla olisi pyyntö sinulle, rakas veikko! Kurkkuni on aivan
kuivunut maantien tomusta ja itkusta. Etkö voi hankkia minulle pisaraa
olutta?

Paul vastasi, että hänellä kyllä oli kaksi astiallista, mutta että hän
aikoi avata ne vasta hautajaisissa huomenna.

— Anna tappi vain minun käsiini, vastasi veli, tämän asian minä
ymmärrän. Olut on huomenna silti yhtä raitista.

Kun Paul oli myöntynyt, meni veli matkoihinsa.

Kello yhdentoista aikaan sammutettiin kynttilät arkun ympäriltä. —
Sitten mentiin levolle.

Koska Paulille ei ollut jäänyt sijaa, meni hän tallin parvelle, missä
hän istui valveilla koko yön ja mietti.

Kello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna saapuivat ensimäiset
vieraat; ne olivat väkeä, jota ei oltu kutsuttu eikä odotettu. Kun
Paul näki heidän tulevan, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: olenkohan
hankkinut tarpeeksi ruokaa ja juotavaa? Ja mitä useampia vaunuja
ajoi pihaan, mitä useampia vieraita mustahansikkaisia käsiä hänelle
ojennettiin, sitä levottomammaksi hän kävi, ja sitä selvemmin soivat
hänen korvissaan sanat: ei riitä.

Isällä oli jälleen yksi hänen suuruutensa päiviä. Hän istui
kantotuolissaan kuin valtaistuimella — molemmat vanhimmat pojat
vasalleina ympärillä — ja antoi ihailla itseänsä ja suruansa.

Uuden vieraan tullessa hän puristi molemmin käsin vieraan kättä,
ikäänkuin hän olisi ollut se, joka valitti surua, taivutti kaihoisana
päätänsä ja puhui murheellisella äänellä katkonaisia lauseita: Niin,
hän on poissa!... Poissa on poissa... Sydämen haavoille ei löydy mitään
voidetta... Antakoon taivas hänelle, mitä maailma ei antanut! — ja
paljon muuta sellaista. Välillä hän huuteli Paulille: Poikani, pidä
huolta viinistä!... Poikani, herra Wegmann tahtoo saada sikarin...
Poikani, katso, että vieraat saavat virvokkeita!

Paul juoksi yhden luota toisen luokse niinkuin viinuri, laski
tuskallisesti pulloja, joiden luku kovin nopeasti väheni, ja kadehti
sisaria, jotka sievissä mustissa puvuissaan saivat istua rauhassa ja
itkeä tarpeeksensa vieraan kälyn lohdutellessa. Surupukuja hän ei ollut
huomannut laisinkaan ottaa laskuihinsa, ja sisaret eivät olisi voineet
näyttäytyä, jollei kauppias olisi uskonut velaksi.

Paul itse huonoissa harmaissa vaatteissaan ei näyttänyt ollenkaan
sureviin kuuluvalta, ja useimmat oudot vieraat huomasivat hänet vain
silloin, kun hän tarjosi heille viiniä tai sikareja.

Pihaan oli kokoontunut joukko vieraita naisia, jotka olivat pitäneet
vainajasta hänen hiljaisen, suoran olentonsa tähden ja jotka,
kuulumatta varsinaiseen suruväkeen, tahtoivat kuitenkin liittyä
hautajaissaattoon. Isän sotapäällikönsilmä havaitsi heidät heti. —
Paul, poikani! huusi hän. Pyydä naiset sisään!

Vitkastellen Paul totteli käskyä, sillä hän ei tietänyt, kuinka
hän pyytäessään sanansa asettaisi. Tultuansa portaille hän näki
ensimäiseksi Elisabet Douglasin, joka mustiin puettuna seisoi kylän
naisten joukossa ja kantoi valkoisista ruusuista tehtyä seppelettä.
Nähdessään Paulin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Paul tunsi halun kätkeä kasvonsa hänen vaatteidensa poimuihin ja itkeä,
mutta vieressä seisoi toisia, jotka katselivat häneen. Kömpelösti
kumartaen hän sanoi:

— Isä pyytää kysyä, ettekö tahtoisi tulla katsomaan vainajaa.

Naiset astuivat hiljalleen sisään, ainoastaan Elisabet epäröi.

— Etkö sinäkin tule sisään?

— Rakas Paul parka! sanoi tyttö ja tarttui hänen käteensä.

Paul sulki silmänsä ja horjahti pari askelta taaksepäin. Sitten hän
sanoi:

— Tulehan katsomaan häntä — hän piti niin paljon sinusta.

— Paul, poikani! Missä olet? kuului isän ääni sisästä.

— Paul! sanoi Elisabet väräjävästi ja kyynelet silmissä; et saa joutua
epätoivoon — on muitakin, jotka... pitävät sinusta.

— On, sanoi Paul, sen tiedän... Mutta tule nyt! Minun täytyy tarjota
viiniä.

Elisabet huokasi syvään, meni arasti Paulin perässä ja katosi vierasten
naisten joukkoon.

— Paul, tule tänne! kutsui isä, joka tänään näytti elävän entisissä
suuruutensa päivissä. Paul kumartui, ja isä kuiskutti hänen korvaansa:

— Kuulen, että viini on lopussa... Mitä se semmoinen? Tahdotko häväistä
meidät tällä tapaa?

— Luulen löytyvän vielä pari pulloa, vastasi Paul.

— Laita, että ne riittävät kunnes pappi tulee! Tarjoa naisillekin lasi,
kuuletko.

— Jospa pappi tulisi pian! huokasi Paul ja täytti lasit vain puolilleen.

Ja vihdoin pappi tuli. Hautajaisvieraat tunkeutuivat hänen perässään
huoneeseen, missä kuollut oli. Koko huone oli auringon paistetta
tulvillaan, ja lehmuksen lehvien läpi tunkeuvat säteet leikkivät
iloisesti vainajan marmorinkalpeilla kasvoilla.

Paul oli apuna isän kantotuolia nostettaessa arkun pääpuoleen, sitten
hän vetäytyi vierasten selkäin taakse vähäsen levähtämään, sillä hän
oli väsynyt paljosta juoksemisesta. Mutta hän ei saanut levätä.

— Missä on nuorin poika? kysyi pappi, joka tahtoi koko perheen
ympärillensä.

— Paul, lapseni, missä olet? huusi isä.

Silloin hänen täytyi astua esiin ja asettua isän tuolin viereen
seisomaan. Vieraiden joukosta kuului supinaa; useat eivät olleet
tietäneet, että hänkin oli talon poika, ja pitivät käytöstään
loukkaavaisena.

Pappikin oli huomannut auringon säteet ja otti siitä aineen
puheeseensa. Loistihan meidänkin aurinkomme kirkkaasti ja iloisesti,
mutta taivaallisen auringon paisteeseen verrattuna se on vain pimeys.
Sitten hän ylisteli kuollutta, ylisteli jälkeenjääneitä, erittäinkin
uskollista puolisoa ja vanhempia poikia, perheen uhkeita pylväitä;
saipa Paulkin pienen osansa kiitoksesta talonvoutina, jonka hänen
herransa oli huomannut uskolliseksi aina kuolemaan asti.

Vahinko vaan, että Paul ei kuullut mitään tästä mesikielisestä
puheesta. Ajattelematta mitään hän tuijotti tuohon silkkiseen
nauharuusuun, joka kohosi äidin päähineestä ja liikahteli hiljaa papin
häilytellessä käsiänsä. Nauhojen liikunto muistutti valkoista perhosta,
joka liehuttelee siipiänsä kohotaksensa ilmoihin.

Sitten laulettiin virsi ja arkun kansi painettiin kiinni. Samassa
kuului takimaisista riveistä vihlova huuto:

— Äiti! Äiti!

Pelästyneinä ja kummissaan kaikki kääntyivät katsomaan. Elisabet
Douglas siellä oli kirkaissut ja vaipunut taintuneena vierikumppaninsa
käsiin.

Paul ymmärsi Elisabetin hyvin. Tämä oli ajatellut sitä hetkeä, jolloin
musta kansi laskettaisiin oman äidin kuolleiden kasvojen peitteeksi.
Ja Paul teki hiljaisen lupauksen olla silloin tytön uskollisena
lohduttajana. Isäkin katsoi ylös, ja hänen kasvoistaan saattoi lukea
kysymyksen: Onko tuokin täällä?

Elisabet kannettiin viereiseen huoneeseen, ja kaksi naista jäi
hänen luoksensa, kunnes hän oli toipunut. Arkku kannettiin ulos
ruumisvaunuihin. Paulin piti juuri ottaa lakkinsa, kun Gottfried pisti
hänen käteensä jotakin pehmoista ja mustaa.

— Sido edes tämä harso käsivarteesi, kuiskasi hän Paulille.

— Miksikä?

— Ihmiset saattaisivat luulla, että sinä et tahdo kantaa surua.

Paulia säikähytti tämä ajatus, ja hän teki niinkuin käskettiin.
Jälestäpäin häntä harmitti, että veli noin oli saattanut hänet
häpeemään, ja vasta paljon myöhemmin kävi hänelle selväksi, kumpi
veljistä oli syvemmin surrut.

Hautausmaa oli keskellä aukeata nummea. Kolme yksinänsä seisovaa kuusta
ilmaisi paikan jo kaukaa; sitä ympäröitsevällä vallilla kukoisti
orjantappurapensaita. Sinne kulki surusaatto. Pojat astuivat kohta
arkun perässä; isä ajoi kaksoisten kanssa pienissä vaunuissa.

Paul tuijotti eteensä; hän ajatteli hiekkaa, jossa hän kahlaili...
viiniä... Elisabetia... isän kantotuolia... ja kanervakukkaseppeltä,
joka oli osaksi irtautunut arkusta ja riippui. Hän päätti pitää
varalla, ettei seppelettä haudattaisi maahan.

Haudalla hän ei tuntenut muuta kuin että ohimoita poltti, ja papin
lukiessa siunaustansa juolahti hänen mieleensä, että hän hyvin olisi
voinut tarjota olutta viinin asemesta. Sitten hän piti silmällä
kaksoisia, jotka murheessaan tekivät hulluuksia ja tahtoivat hypätä
arkun perässä hautaan. Hän otti heidät syliinsä, suuteli heitä ja
painoi heidän päänsä rintaansa vasten. He sulkivat silmänsä ja
hengittivät kuin nukkuvat.

Kun ensimäiset multalapiolliset kalahtivat arkun kannelle, valtasi
hänet vastenmielinen tunne — hänestä tuntui, kuin kieritettäisiin
keilapalloja hänen päässään — ja kun alaston hautakumpu alkoi kohota,
ajatteli hän: Huomenna täytyy tuoda viheriäisiä turpeita tuohon
peitteeksi...

Väkijoukko hajaantui; isä kannettiin vaunuihinsa, ja pojat kulkivat
jalan kotiin päin. Max ja Gottfried puhuivat hiljaa juhlallisella
äänellä varhaisimmista muistoista, joita heillä vainajasta oli, mutta
Paul oli vaiti ja ajatteli: Jumalan kiitos, että olen saanut hänet
maahan!

Yhä vielä työskentelivät hänen aivonsa sairaloisesti, ei vieläkään hän
ollut käsittänyt, tahtonut käsittää... Mutta kun hän tuli pihaan, joka
pärekattoisine ulkorakennuksineen ja palon jättämine merkkeineen oli
hänen edessään harmaana ja lohduttomana, valtasi hänet salaman voimalla
uusi ajatus: äiti on poissa! Hän kääntyi, hapuili käsillään ilmaa ja
vaipui maahan niinkuin salaman iskemänä...




XVII.


Kesä kului, ja sijaan tuli syksy sumuineen. Aurinko aleni likemmäksi
metsän rantaa, ja kellokanervain purppuraiset päät kallistuivat maahan
päin.

Tähän aikaan alkoi Meyhöferin talosta kuulua kummallista ääntä.
Kuului niinkuin vasaran kalketta ja kellojen soittoa yhtaikaa,
tahdinmukaisesti, milloin kimakammin, milloin kumeammin, mutta aina
seurasi sointuva jälkikaiku, joka kauan värähteli ilmassa.

Kyläläiset seisahtuivat tielle ihmettelemään. Yksi kysyi: Mitähän
Meyhöferillä tehdään? Ja toinen sanoi: Kuuluu siltä, kuin hän olisi
rakentanut pajan. — Onneansa ei hän sillä kuitenkaan saa taotuksi,
väitti kolmas, ja nauraen erosivat pakisijat toisistaan.

Isä, joka tapansa mukaan istui nurkassaan haukotellen ja nyrpeänä,
hypähti ensimäisen helähdyksen kuultuansa ja huusi luoksensa kaksoiset
saadaksensa selkoa asiasta. Mutta nämä eivät tietäneet muuta, kuin
että aamulla aikaisin oli kaupungista tullut eräs käsityöläinen, jolla
oli muassaan viiloja, vasaroita ja juotinkaluja. Hän oli puhunut kauan
Paulin kanssa, joka oli näyttänyt kaikellaisia piirustuksia hänelle.
Tytöt juoksivat ulos katsomaan ja näkivät kummia.

Vajan takana seisoi lauta telineiden ympäröimänä Musta Sussu ikäänkuin
vannehameeseen puettu nainen. Paul ja käsityöläinen kapuilivat
telineillä, nakuttivat, tarkastivat ja vääntelivät päätenauloja.

Kaksoiset katsoivat kummastellen toisiinsa; he aavistivat, että jotakin
suurta oli tekeillä, mutta eivät pitäneet tarpeellisena mennä siitä
isälle puhumaan - he näet muistivat, että kaksi pientä kirjettä piti
kiireesti ja salaa palvelustytön mukana lähetettämän postikonttoriin.

Mutta Paul seisoi ylhäällä Mustan Sussun selässä savutorveen nojaten ja
katseli ikävöivästi suolle päin niinkuin Kolumbus, joka tahtoo löytää
uuden maailman.

Hän oli astunut ensimäisen askelen uskaliaalla tiellään. Kun noina
pitkinä, unettomina öinä, jotka seurasivat äidin kuolemaa, suru ja
tuska rautakourillaan runtelivat hänen sieluansa, silloin hän oli
aina paennut kirjojensa turviin. Kuin myyrä hän kaivoi itselleen
teitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis
tuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi
itsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään! Jäsenet
jännittyivät, tarmo terästyi, ja väsymättömän taistelun jälkeen selveni
vaikea arvoitus täydelliseksi sopusoinnuksi; joka vivusta tuli jänne,
joka putkesta suoni, ja kokonaisuus esiintyi viisaasti suunniteltuna
niinkuin ikuisen Luojan kädestä lähtenyt ihmisruumis.

Viikkoja ja kuukausia kului siten. Niin kokonansa Paul syventyi tiedon-
ja luomishalunsa tyydyttämiseen, että kaikki muu varjona katosi hänen
mielenkiintonsa piiristä. Äidin kuva sai rauhallisemman muodon ja alkoi
jo hymyillä. Vilja kasaantui latoihin ikäänkuin näkymättömien käsien
kantamana, ja kun eräänä päivänä viimeinen kauralyhde tuli katon alle,
löi Paul päähänsä kuin uneksija ja sanoi: Minusta tuntuu, kuin vasta
eilen olisin nähnyt ensimäisen tähkän.

Mutta mitä enemmän hänen tietonsa kypsyivät, sitä enemmän hän oli
peloissaan yrityksen onnistumisesta. Kun hän kirjoitti sepälle, tykytti
hänen sydämensä niinkuin hänellä olisi ollut tutkintokuume. Hän kaihti
valoa niinkuin pahantekijä, sillä hän pelkäsi ihmisten naurua. Vasta
vasaran kalke antoi tiedon maailmalle.

Vieras mestari sai syödä perheen pöydässä. Isä osoitti häntä kohtaan
paheksimistansa siten, ettei tervehtinyt häntä ja että yhäti mutisi
itseksensä "narreista" ja "kuokkavieraista". Mutta kukaan ei välittänyt
siitä, ja työ jatkui rauhallisesti.

Paulin ohjauksen mukaan hajoitettiin koko kone ja jokainen sen osa
tutkittiin tarkasti. Vikaa, jonka ammattimies olisi heti huomannut,
täytyi heidän etsiä pitkät ajat. Usein he väittelivät tuntikaudet
jostakin pikkuasiasta.

Kerran mestari tokaisi kärsimättömänä: — Miksi hitossa ette ole konetta
lähettänyt johonkin korjauspajaan!

Paul hämmästyi. Sehän oli mainio ajatus! Tänään se tuntui hänestä aivan
uudelta, vaikka hän itse usein ennen oli samaa miettinyt. Mutta hän ei
ollut koskaan pannut täytäntöön tätä ajatusta, sillä se oli näyttänyt
hänestä sekä liian rohkealta että liian naurettavalta, — hän pelkäsi
myös, että Musta Sussu lähetettäisiin takaisin parantumattomaksi
tuomittuna. Hänen laitansa oli sama kuin tuon akan, joka mieluummin
tahtoi itse puoskaroida miehensä kuoleman omaksi kuin antaa lääkärin
julistaa hänet parantumattomaksi.

Kun mestari ja rengit pimeän tultua olivat lopettaneet työnsä, oli
Paulin tapana vielä sen jälkeen kuljeksia ja nuuskia työpaikalla,
ilman päämäärää ja ainoastaan sentähden, että hän ei tahtonut jättää
Mustaa Sussua. Mieluimmin hän olisi seisonut yövahtina sen vieressä
aina aamuun asti. Tällöin hän mielellään otti kainaloonsa myös jonkun
piirustuksen tai pari kirjaa, niinikään ilman mitään tarkoitusta,
koska jo oli pimeä — hän näet tahtoi, että kaikki olisi sievästi
järjestyksessä. Kaikki tämä tapahtui suurimmassa salaisuudessa, sillä
ei kukaan ollut lujemmin kuin Paul itse vakuutettu siitä, että hän oli
täysi hullu.

Eräänä iltana, kun hän pimeässä haparoi jotakin kirjaa, jonka ottaisi
mukaansa, sai hän laatikkonsa peränurkasta käteensä pitkulaisen ja
liereän esineen, joka oli kääritty silkkipaperiin. Hän tunsi, kuinka
hän punehtui pimeässä, sillä se oli Elisabetin lahjoittama huilu.
Kuinka oli mahdollista, että hän niin harvoin oli ajatellut sitä jäsen
antajaa? Surun varjo esti näkemästä tuota valoisaa olentoa, joka
viimeksi oli hänelle näyttäytynyt tuona kaikista synkimpänä päivänä;
ahkerat puuhat ja vaivat olivat olennon itsensä nyt karkoittaneet
häneltä varjojen maahan. Ensi silmänräpäyksessä Paul ei voinut muistaa
hänen kasvojensa piirteitäkään; vasta vähitellen hän sai uudelleen
hänen kuvansa itsellensä selväksi.

Kirjan asemesta hän otti kainaloonsa huilun, hiipi vajan taakse ja
asettui höyrypannulle istumaan. Hän kosketti uteliaana läppiä, asetti
sitten huilun puhaltimen huulillensa, mutta ei uskaltanut puhaltaa,
sillä hän ei tahtonut häiritä nukkuvia.

— Hauskaa olisi osata soittaa kauniisti ja sitä tehdessä ajatella
Elisabetia, sanoi hän itseksensä. Silloin jälleen voisin tuoda
ilmoille ajatukseni ja tuntea, että minullakin on oma, itsenäinen
elämä maailmassa! Mutta olenko sitten itseäni varten maailmassa? tuumi
hän taas ja piteli miettiväisenä erästä veiviä. Niinkuin tämä veivi
kiertyy tietämättä, miksi, ja on itsessään kuollut kappale, niin täytyy
minunkin kiertyä ja kääntyä kysymättä, miksi... Maailmassa sanotaan
olevan ihmisiä, joilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja muodostaa
maailma omien mielihalujensa mukaan, mutta he ovat toisenlaatuisia kuin
minä, he ovat kauniita ja ylpeitä ja rohkeita ja heille paistaa aina
aurinko. He saavat nauttia elämän riemuja ja seurata sydämensä ääntä.
Mutta minä... oi, hyvä Luoja! — Hän katseli surumielin huilua, jonka
läpät hohtivat himmeästi hämärässä.

— Jos olisin ollut yksi noista ihmisistä, jatkoi hän hetken kuluttua
ajattelemistaan, niin olisin nyt kuuluisa soittotaiteilija. Minä
tiedän, että povessani piilee paljon sävelmiä, joita ei vielä kukaan
ole viheltänyt! Ja päämäärän saavutettuani naisin Elisabetin - ja isä
tulisi rikkaaksi ja äiti onnelliseksi. Mutta nyt on toinen kuollut ja
toinen raajarikko, Elisabet ottaa jonkun muun — ja minä istun tässä ja
katselen huilua osaamatta puhaltaa sitä.

Paul naurahti ääneensä ja luisui likemmäksi savutorvea, jota hän
taputti ja sanoi: Mutta tätä huilua tahdon oppia soittamaan, ja
silloinpa ilo on ilolle tuntuva!

Siinä istuessaan hän oli kuulevinänsä puutarhasta hiljaista
nauruntirskuntaa ja kuisketta. Hän kuunteli. Ei epäilemistäkään: siellä
kuhersi rakastavainen pari tai useampikin, sillä hänen korviinsa kuului
sipinää ja supinaa kuin varpusparvesta.

— Palvelustytöillä tuntuu olevan sulhasia, ajatteli hän; niille täytyy
näyttää, missä veräjä on.

Hän sieppasi ruoskan, joka riippui tallin ovessa, ja kiipesi hiljaa
aidan yli puutarhaan ajaaksensa pois kutsumattomat vieraat. Mutta
yhtäkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä, hänen silmänsä teroittuivat,
ja piiskan varsi vavahti hänen kädessään. Hän oli tuntenut sisartensa
äänet.

Paul nojautui puunrunkoa vasten ja kuunteli.

— Saatteko nyt olla häneltä rauhassa? kuiskutti yksi rakastajista.

— Hänellä on nyt liian paljon tekemistä koneensa kimpussa, vastasi
Kertun ääni. Suolattomat saarnansakin hän on unhottanut...

— Niistä te kai viisi veisasitte? Kerttu nauraa hihitti.

— Hölmö hän on mieheksi, tekeytyköön kuinka arvokkaaksi hyvänsä.
Rakkautta hän ei ymmärrä hituistakaan. Niin pitkälle kuin muistan, on
hän hiiviskellyt Elisabet Douglasin kinterillä, mutta luuletko, että
hän kertaakaan on uskaltanut katsoa häntä silmiin? Ja tyttö tietenkin
antaa palttua mokomalle nahjukselle... Leo, hänen serkkunsa, on aivan
toista maata.

Paulin sydän oli lakata sykkimästä, mutta hän kuunteli edelleen.

— En ymmärrä, miksi te yleensä tottelette häntä, puhui miehen ääni.
Me olemme aina antaneet hänelle selkään ja sitten päästäneet hänet
menemään, ja kiitokseksi siitä hän on pyytänyt meiltä anteeksi.
Sellaiselle jänishousulle tarvitsee vain näyttää hampaitaan.

— Odotapas, senkin yllyttäjä! ajatteli Paul, joka nyt tiesi, kenenkä
kanssa oli tekemisissä.

Mutta Kerttu vastasi innokkaasti.

— Hyi sinua! Sitä hän ei ole ansainnut. Hän rakastaa meitä niin
suuresti, että meidän oikeastaan pitäisi hävetä tahtoessamme pettää
häntä... Mitä hän vain voi lukea silmistämmekin, sen hän meille antaa,
ja minä voisin vannoa, että hän juuri rakkautensa tähden on niin
surullinen. Kun oikein ajattelee, niin voihan sitä silloin tällöin
ottaa vastaan nuhdesaarnan, erittäinkin kun ei siihen niin suurta arvoa
pane.

— Hyvä tietää, ajatteli Paul ja hiipi kiertäen lehtimajan luo, jossa
toinen pari oleskeli.

Tämä oli paljon hiljaisempi, ja ainoastaan suudelma tai lyhyt naurahdus
katkaisi hiljaisuuden, kunnes hän kuuli Katrin äänen:

— Miksikä viime sunnuntaina tanssit niin paljon Matildan kanssa?

— Se on hävytön parjaus! sanoi toinen veljeksistä. Kuka kielikello on
sinulle sellaista jutellut?

— Pappilan Hedvig.

— No oikeanpa olet tavannut! Hän kadehtii sinua — siinä koko juttu.
Olisitpa nähnyt, kuinka hän minuun viime sunnuntaina katsoi...
Pelkäsin, että tukkani syttyisi tuleen.

— Oi, sitä petollista!

— Älä sinä semmoisesta välitä. Petollisia te olette kaikki! Tule tänne,
leivoseni, aurinkoni, tuittupääni, ja laske pääsi syliini, jotta saan
sinua tukistaa!

— Näinkö?

— Ei, sinä painat kellonvitjoistani! Mutta noin... Laula nyt jotakin!

— Mistä sitten?

— Rakkaudesta.

Hetken vaiti oltuaan Katri alkoi hyräillä:

    Kun satakieli lauleli
    puol' kolmeen aamulla,
    niin kappaleiksi lennähti
    huoneeni ikkuna.

    Mä tuota riensin katsomaan
    puol' kolme aamulla,
    ja tikapuut näin nojallaan
    ja miehen haamua...

— Laula enemmän!

— Enkä! Laulu on oikeastaan sopimaton.

— Miksi sitten aloitit?

Katri nauraa hihitti ja oli vaiti.

— Laula jotakin muuta!

— Suutele minua ensin!

Kuului hetken kestävä painin ryty ja sitten rakastajan ääni:

— Mitä tämä merkitsee? Ensin tahdot ja sitten vastustelet, senkin
kissanpoikanen.

— Tässä olen!

— Päästä irti! — Tuli ja leimaus... sinä kynsit!

— Jos otat toisen, niin kynsin sinulta silmät päästä!

— Ja siinä kaikki?

— Ei suinkaan, minä asetun makaamaan katajapensaan juurelle ja kuolen
nälkään. Minun hautajaisiini sinun pitää tulla. Huu! kuinka ihanaa...
Mutta kuule, minäpä osaan kauniin laulun:

    Oi, tiedätkö, sua miten lemminkään?...
    On nummella hauta yksinään,
    siell' lepää laulaja onneton,
    ja lempi se vei hänet kuolohon.
    Hän nukkuvi, nukkuvi, sittenkään
    ei vapaaks' pääse hän lemmestään.
    Kun puol’yö saapuu, hän heräjää...
    Jos lempi rinnassas' väräjää,
    käy hänen luokse, ja alta mullan
    tuo lohdun laulut ja syli kullan.

— Eikö se ole kaunis?

— Hyvin kaunis! Mistä olet sen oppinut, kissanpoika?

— Löysin sen kerran eräästä äidin runovihosta — luulen että hän itse on
sen sepittänytkin.

Paul oli koko tämän keskustelun ajan ollut ikäänkuin huumaantuneena.
Mutta kun hän kuuli äitiä mainittavan, valtasi hänet suuttumus, ja hän
huitaisi ruoskallaan noiden kuhertelijoiden päiden päällitse, niin että
pensaiden lehdet lentelivät ilmassa.

Kirkaisten he kaikki kavahtivat pystyyn. Niin pian kuin Erdmann
veljekset olivat tunteneet häiritsijänsä, tahtoivat he luikkia
tiehensä, mutta tytöt riippuivat itkien heissä kiinni. He etsivät
suojaa omaa veljeänsä vastaan.

— Tulkaa tänne! huusi Paul.

Tytöt jättivät rakastajansa ja pakenivat toistensa turviin. Erdmann
veljekset väistyivät yhä edemmäksi.

— Jääkää tähän! kirkaisi Paul heille.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot meistä? sanoi vanhempi veli, joka ensinnä
sai takaisin hävyttömyytensä.

— Teidän pitää tehdä tiliä minulle!

— Sinä tiedät, missä voit tavata meidät, sanoi nuorempi ja veti
mukaansa veljeänsä takinliepeestä. Mutta samassa Paul kävi häntä
rintapielistä kiinni...

— Päästä irti!

— Te tulette sisään yhdessä!

— Sitä saat odottaa! sanoi vanhempi veli.

— En tiedä oikeastaan, mitä sinulla on tekemistä meidän kanssamme,
änkytti nuorempi veli Paulin kourissa. Me rakastamme sisariasi — ja se
asia ei kuulu sinuun.

— Jos te heitä rakastatte, niin tiedätte myös, missä on ovi, jonka
kautta voitte tulla heitä kosimaan, mutta te olette rosvoja...

Ulrikin oli onnistunut temmata veljensä irti Paulin käsistä, ja
silmänräpäyksessä molemmat livistivät hurjaa vauhtia pakoon läpi
puutarhan, yli aidan, ja katosivat pimeyteen. Paul kääntyi aivan kuin
huumautuneena ja näki sisartensa kykkivän erään puun takana.

— Tulkaa! sanoi hän, ja itkien he seurasivat häntä. Sisaret yrittivät
pujahtaa omaan kamariinsa, mutta Paul vei heidät tupaan. Vavisten he
vetäytyivät nurkkaan, sillä he eivät tietäneet, minkä rangaistuksen
saisivat veljeltään. Tämä sytytti kynttilän ja otti albumista erään
valokuvan.

— Tulkaa nyt huoneeseenne! sanoi hän.

Kuin kaksi katuvaa lammasta he seurasivat veljeänsä.

— Kuka tuo on? kysyi Paul ankaralla äänellä näyttäen kuvaa. Se oli
äidin muotokuva nuoruuden päiviltä. Ajan hammas oli kuluttanut
piirteet, mutta tytöt tunsivat kuitenkin kuvan. Käsiänsä väännellen he
vaipuivat polvillensa vuoteen ääreen ja itkivät epätoivoisina.

Ja sitten he tunnustivat kaikki. Paul kuuli pahempia kuin oli koskaan
voinut aavistaa. — —

Peloittava hiljaisuus seurasi. Paul meni ikkunan luo ja katseli ulos
yöhön.

— Jumalan kiitos, että sinä, äiti, olet kuollut! sanoi hän ja pani
kätensä ristiin.

Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, ryömivät polvillaan Paulin luo ja
tahtoivat suudella hänen käsiänsä. Paul silitti heidän hiuksiansa. Hän
rakasti heitä kuitenkin niin paljon.

— Lapset, lapset! sopersi hän ja vaipui tuolille yhtä avuttomana kuin
he.

— Toru meitä, Paul! nyyhkytti Katri.

— Ei, lyö mieluummin! pyysi Kerttu. Sen olemme ansainneet.

Paul paineli otsaansa. Kaikki oli hänestä vielä niinkuin ilkeää unta.

— Kuinka tämä on ollut mahdollista? mutisi hän. Olenko niin huonosti
vartioinut teitä?

— He ovat... luvanneet... naida meidät, sai Katri lausutuksi.

— Sitten kun suruvuosi on ohitse... vietetään häät, lisäsi Kerttu.

— Jos he ovat luvanneet, niin he pitävät sanansa, huudahti Paul
itseänsä lohdutellen. Älkää olko polvillanne minun edessäni, lapset —
polvistukaa hyvän Jumalan eteen! Se on tarpeen. Tämä kuva olkoon tästä
päivästä alkaen aina teidän yöpöydällänne. Eiköhän se peloita teitä
kulkemasta häpeän teillä... Hyvää yötä!

Sisaret syöksyivät hänen jälkeensä ja pyysivät häntä jäämään —
he pelkäsivät niin kovasti; mutta Paul irroitti heidät itsestään
lempeästi ja kapusi omaan kammioonsa, jossa hän pimeässä istui ja
mietti. Hän häpesi, niin että hänestä tuntui mahdottomalta enää sietää
päivänvaloa...

Seuraavana aamuna hän kutsui mestarin luoksensa ja maksoi loput hänen
palkastaan. Tuo kunnon mies kävi oikein hämillensä ja sanoi:

— Mitä tämä merkitsee, herra Meyhöfer? Nyt kun kaikki on oikealla
tolalla...

— Oikealla tolalla, mutisi Paul itseksensä. Onnettomuuden lisäksi häpeä
— mestari sanoi totuuden.

— Olen saanut muuta ajateltavaa, vastasi Paul. Koneen laitos saa jäädä
toistaiseksi. Saatuani jälleen aikaa lähetän teitä noutamaan.

Isä oli vihoissaan yölevon häiritsemisestä.

— Mitä teit puutarhassa? kysyi hän pojalta. Kuulin äänesi sieltä.

— Siellä oli omenanvarkaita, vastasi Paul.

Kaksoisilla oli itkettyneet silmät eivätkä he uskaltaneet nostaa
katsettaan maasta. — Tuommoisilta siis näyttävät langenneet! ajatteli
Paul ja päätti olla ankara kuin vanginvartia. Mutta kun hän ensi kerran
tiuskaisi heille, ja tytöt nöyrinä, oikea Magdalenankatse silmissä
katsoivat häneen, niin valtasi hänet sääli, hän sulki heidät itkien
syliinsä ja sanoi: Rauhoittukaa, lapset! Kaikki käy vielä hyvin!

Paul oli vakuutettu, että Erdmann veljekset jo samana päivänä
tulisivat. Omatunto on pakoittava heitä, sanoi hän itseksensä. Hän oli
niin varma asiastansa, että hän päivällisen jälkeen vaati isänsä, joka
työttömyydessään oli käynyt hyvin likaiseksi, ottamaan toisen takin
yllensä, koska oli odotettavissa tärkeä vierailu. Isä totteli nuristen
ja oli aivan raivoissaan huomattuansa, että suuri vaiva oli mennyt
hukkaan.

— He tulevat huomenna, ajatteli Paul levolle mennessään — heillä ei
ollut rohkeutta tänään. Mutta ei seuraavanakaan päivänä kuulunut
ketään; ja niin kului koko viikko. Paul oli aivan kuin järkensä
menettänyt ja saattoi seisoa pitkät ajat veräjällä ja tuijottaa
nummelle päin. Rengitkin katselivat häntä kummeksien ja alkoivat
joutavia jaaritella.

— Vahinko vaan, ajatteli hän, että minulla vielä on niin vähän
kokemusta lemmenasioissa; muuten kyllä tietäisin neuvon. Tuskallinen
levottomuus ahdisti häntä, ja yöllä hän ei saanut unta.

— Tahdon auttaa heitä alkuun, sanoi hän eräänä aamuna ja antoi
valjastaa keltaisten korivaunujen eteen, jotka hän äskettäin oli
ostanut eräästä huutokaupasta. Hän ajoi Lotkeimiin, Erdmann veljesten
taloon, jota he vanhempiensa kuoleman jälkeen yhdessä hoitivat.

Hänen sydäntänsä kouristi häpeä ja harmi, kun hän nyt melkein kuin
armonanojana astui niiden kotiin, jotka hänelle elämässä olivat niin
paljon pahaa tehneet. Hän oli vähällä palata portilta takaisin, mutta
puristi ohjaksia lujemmin kädessään ja mutisi: Nyt ei ole minusta
kysymys.

Hän ajoi ruohottuneen pihamaan poikki, jossa orjantappurat rehoittivat
ja jota ympäröitsivät laveat, mutta rappeutuneet ulkohuonerivit, ja
pysähtyi asuntorakennuksen eteen, jonka ikkunaluukkuihin oli maalattu
mustia ja valkoisia renkaita, nähtävästi sentähden, että niitä
ajoittain käytettiin pilkkaanammuntatauluina.

— Kunniaksi ei juuri ole naittaa sisarensa tänne, mutta suurempaa
kunniaa he eivät juuri enää voi pyytää.

Niin ajatteli Paul sitoessaan hevostaan kiinni portaiden käsi puuhun,
sillä näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa, joka olisi voinut
ottaa vastaan ohjakset; ainoastaan etäisestä riihestä kuului varstojen
paukkinaa. Tullessaan kuistille hän oli kuulevinaan sisältä hätäistä
kuisketta ja ovien aukomista sekä sulkemista. Sitten kävi kaikki
hiljaiseksi. Hän astui huoneeseen, missä vielä näkyi suuruksen jätteitä
pöydällä. Itse huone oli täynnä sikarin savua. Paul oli odottanut
hetken, kun viereisestä huoneesta tuli sisään vanha, kuiva naishenkilö,
joka oli hyvin hämillään.

— Herrat eivät ole kotona, sanoi nainen odottamatta kysymystä; he
matkustivat aamulla pois ja viipyvät kai hyvin kauan matkallansa.

— Ei tee mitään... Minä odotan.

Akka alkoi laveasti selittää, että odottaminen oli hyödytöntä, koska
ei milloinkaan voinut edeltäpäin tietää herrojen kotiinpalausaikaa.
He viipyivät usein koko yön ja enemmänkin. Akan haastellessa oli Paul
kuulevinaan, että vaunuilla ajettiin ulos pihasta. Hän juoksi ikkunaan
peläten hevosensa päässeen irti; mutta kun eläin seisoi rauhallisena
paikallaan, heräsi Paulissa epäluulo, jonka hän vielä minuutti sitten
olisi empimättä torjunut luotaan.

Vanha emännöitsijä ei uskaltanut käskeä Paulia pois, ja häiritsemättä,
vaikka ruoatta ja juomatta hän odotti iltaan asti. Vasta pimeän tultua
hän nöyryytettynä ja alakuloisena lähti kotiin.

Seuraavana aamuna hän tuli takaisin — turhaan tälläkin kerralla.
Kolmantena päivänä oli portti lukossa. Ihka uusi lukko oli kiinnitetty
salpaan. Se näytti hankitun aivan Paulia varten.

Hän oli nyt varma siitä, että veljet tahallaan häntä karttoivat. —
He eivät kehtaa katsoa minua kasvoihin, ajatteli hän; minä kirjoitan
heille.

Mutta kun hän oli tarttunut kynäänsä väkinäisesti piirtääkseen
ystävällisiä, sovinnollisia sanoja, alkoi tehtävä häntä niin inhottaa,
että hän iski kynänsä säpäleiksi pöytään ja rupesi voihkien kulkemaan
lattialla edestakaisin.

Minun pitää ensin hankkia itselleni voimia, sanoi hän ja hiipi
äänetönnä tyttöjen huoneeseen. Sisarukset istuivat kalpeina ikkunan
ääressä sanomatta sanaakaan ja tuijottivat etäisyyteen... Sitten toinen
painoi päänsä toisen olkapäälle ja kuiskasi surullisesti:

— He eivät tule enää koskaan!

— He pelkäävät häntä, huokasi toinen.

Ja molemmat vaipuivat jälleen ajatuksiinsa.

— Nyt toimeen, ajatteli Paul huoahtaen tultuansa jälleen huoneeseensa;
tiesinhän, että tämä auttaisi.

Hän otti uuden paperiarkin ja kirjoitti kauniin kirjeen, missä hän
selitti veljeksille, ettei hän enää ollut vihainen heille, että hän
antaisi kaikki anteeksi, jos he vain hankkisivat hyvityksen sisarille.

— Huomenna he tulevat, ajatteli hän ja huoahti keventyneenä, kun kirje
oli lähetetty. Lopun päivästä hän kuljeskeli nummella, sillä hän ei
uskaltanut katsoa ketään silmiin — siihen määrään hän häpesi.

Mutta veljeksiä ei kuulunut. — — —

       *       *       *       *       *

Oli jouluaatto, ja pimeä oli tulossa. Tasangon peitti paksu lumi,
ja harmaalta taivaalta putoeli alas suuria lumihiuteita. Paul näki
sisartensa salaa ottavan hattunsa ja takkinsa ja hiipivän ulos
takaovesta. Hän juoksi heidän jälkeensä ja kysyi:

— Mihin?

Sisaret alkoivat itkeä ja Katri sanoi:

— Olet kiltti, jollet kysy!

Paulin valtasi kamala levottomuus; hän tarttui tyttöjen käsiin ja sanoi:

— Minä seuraan, jollette sano. Silloin Kerttu nyyhkyttäen sanoi:

— Aioimme mennä äidin haudalle.

Paulia kauhistutti, että he... siinä tilassa menisivät tuolle pyhälle
paikalle, mutta hän varoi kaikin tavoin ilmaisemasta heille tätä
ajatustansa.

— Älkää, lapset! sanoi hän heitä hyväillen. Sinne ette saa mennä; se
vain liiaksi kiihoittaisi teitä, ja sitä paitsi on tiellä niin paljon
lunta, ettette pimeässä osaa kulkea.

— Mutta jonkun pitäisi mennä sinne, väitti Katri ujosti; tänään on
jouluaatto.

— Sinä olet oikeassa, siskoseni! sanoi Paul. Minä menen itse. Jääkää
te isän luo ja sytyttäkää hänelle pari kynttilää. Jos Jumala suo, tuon
lohdutusta muassani.

Sisaret myöntyivät ja jäivät kotiin. Paul puki yllensä lämpöisen nutun
ja lähti hämärään.

— Sulkekaa te tänään ovet! sanoi Paul, sillä hän aavisti palaavansa
hyvin myöhään. Ja saattaisihan joutua harhaankin lumipyryssä.

Valkoisella tasangolla vallitsi kolkko hiljaisuus Kuolleet kukat
uinuivat syvällä lumen sisässä, ja missä muuten kohosi katajapensas,
siinä näkyi nyt vain valkoinen kumpu. Tien reunassa kasvavien
pajupehkojen rungoillakin oli lumipeite tuulen puolella.

Kulku oli vaivaloista, ja hän vajosi syvään joka askeleella. Ilmassa
välisti raskaasti lentää löyhytteli varis hänen ohitsensa.

Ei tietä eikä jälkiä näkyvissä. Nuo kolme yksinäistä kuusta, jotka
kaukaisuudessa törröttivät mustina kuin kummitukset, olivat hänen
ainoana johtonansa. Kullankeltainen hohde, joka vielä äsken oli taivaan
rannalla, sammui. Varjot kävivät mustemmiksi, ja kun Paul oli tullut
hautuumaalle, olisi hänen ollut pimeydessä vaikea mitään löytää, jollei
äsken satanut lumi olisi heikosti valaissut.

Portin oli peittänyt lumikinos; ei missään näkynyt aukkoa, josta olisi
päässyt sisään. Käsin haparoituaan hän vihdoin löysi paikan, jossa ei
lumen takana tuntunut mitään vastusta. Siitä hän raivasi itsellensä
tien sisään.

Kuuset tervehtivät häntä synkällä huminallaan; lumessa kyyristellyt
korppi lensi suhisten ilmaan ja liiteli ylhäällä kuusten latvojen
ympärillä niinkuin sielu, joka ei ole löytänyt rauhaa.

Kun Paul näki kinosten peittämän hautuumaan kaikessa kolkkoudessaan,
värisytti häntä, sillä hänellä ei ollut mitään merkkiä, mistä olisi
voinut tuntea äidin haudan. Kummulla ei ollut ristiä, sillä hänellä ei
ollut vielä ollut varoja sen hankkimiseen, ja kumpu itse oli syvällä
lumen peitossa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kadottanut viimeisenkin,
mitä hän maailmassa omisti.

Vapisevin käsin hän loi pois lunta kumpu kummulta ja raivasi siten
itselleen polun, jossa tuon tuostakin pisti esiin haudan nurkka,
seppele tai sypressinoksa.

Tässä lepää se, tässä lepää se — hän tunsi melkein kaikki haudat.

Viimein hän satutti kätensä jonkun lasiastian särmiin... Se oli
varmaankin se, jonka Kerttu syksyllä oli tuonut asettaaksensa siihen
astereita; viheriä, katkaistu pullo, jossa oli terävät reunat — se se
oli. Kuivuneet varret olivat vielä jälellä. Ja vieressä oli seppele,
kanervakukkaseppele jäätyneenä ja kankeana kuin metallirengas; Paul oli
sen itse laskenut haudalle viimeksi siellä käydessään.

Hän laskeutui polvillensa sen lumikummun ääreen, joka kätki hänen
rakkahimpansa, ja painoi polttavat kasvonsa kylmään, pehmeään lumeen.

— Minä olen syynä kaikkeen, äiti, valitti hän. En ole pitänyt heistä
tarpeeksi huolta, olen antanut heidän villiintyä. Älä tuomitse heitä,
äiti — he eivät tietäneet, mitä he tekivät!... Mutta ilmaise minulle,
mitä minun pitää tekemän!... Sano vain yksi sana! Katso, minä makaan
tässä ja olen aivan neuvoton.

Äkkiä tuntui hänestä, niinkuin ei hänelläkään olisi ollut oikeutta olla
siinä polvillaan ja niinkuin hänen niskoillensa olisi vierinyt kaikki
se häpeä, joka sisaria oli kohdannut. Hän soimasi itseänsä pelkuriksi
ja itsekkääksi, koska hän oli ollut niin kauvan toimetonna uskaltamatta
ryhtyä mihinkään todelliseen ponnistukseen.

— Minä teen sen, äiti, vielä tänä yönä, huudahti hän ja kavahti
seisomaan. Minä uhraan viimeisenkin jäännöksen oman arvon tuntoani, jos
vaan sisaret tulevat pelastetuiksi.

Tämän lupauksen hän teki kädet kohti taivasta kohotettuina ja riensi
sitten ulos nummelle. — — —

       *       *       *       *       *

Ainakin kolme tuntia hän kahlasi tietöntä umpea. Kello saattoi jo olla
kahdeksan, kun hän väsyneenä ja hengästyneenä saapui Lotkeimin portille.

— Tänään he eivät pääse käsistäni, sanoi hän, ja koska portti jälleen
oli lukittuna, ryömi hän sen alitse — niinkuin oli nähnyt koirien
tekevän.

Kartanon asuinrakennus oli runsaasti valaistu, mutta koska uutimet
olivat lasketut eteen, niin ei voinut nähdä sisään; laulunrenkutusta ja
naurua sieltä vain kuului. Ulko-ovi oli auki. Paul seisahtui pimeään
eteiseen, kunnes sydämentykytys oli ohitse, ja naputti sitten oveen.

— Sisään! kuului Ulrikin ääni.

Veljekset venyivät pitkällä sohvalla, toisen jalat toisen pään
kohdalla; he muodostivat yhdessä mitä täydellisimmän mielenrauhan ja
iloisuuden kuvan. Kummallakin oli suuri lasi kädessään, ja pöydällä
heidän vieressään oli höyryävä punssimalja.

Nähdessään Paulin he hämmästyivät, niin että unhottivat nousta ylös; he
makasivat kuin kivettyneinä ja tuijottivat häneen.

— Mitä...! huudahti Ulrik, joka ensimäiseksi sai takaisin puhetaitonsa,
ja Fritz pudotti lasinsa lattialle ja rupesi sitten suurella innolla
poimimaan sirpaleita.

— Te ymmärrätte kyllä syyn tulooni, sanoi Paul, läheten lumisena pöytää.

— Emme, vastasi Ulrik ja kohosi vähitellen istumaan.

— Ei meillä ole aavistustakaan, vakuutti Fritz.

— Ettekö ole saaneet minun kirjettäni? kysyi Paul.

— Emme ole nähneet mitään kirjettä, vastasi vanhempi veli.

— Ehkä se on hukkunut postissa, lisäsi nuorempi hätäisesti.

— Ajatelkaapas tarkemmin! Marraskuun kuudentenatoista päivänä, sanoi
Paul.

Silloin veljet alkoivat hämärästi muistaa, että he mainittuna päivänä
olivat saaneet kirjeen.

— Mutta me emme ymmärtäneet sen sisällystä ja heitimme sen tuleen,
sanoi Ulrik.

— Jättäkää mutkailut! vastasi Paul. Te tiedätte hyvin, mitä teidän on
tehtävä.

Veljet kohauttivat olkapäitään ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin hän
olisi puhunut hebrean kieltä.

— Minä en ole tullut tänne ilveilemään, jatkoi Paul. Te olette
häväisseet sisarteni mainetta ja olette sentähden velvolliset antamaan
heille hyvitystä. Ulrik kynsäisi korvallistaan ja sanoi: — Hyvä
Meyhöfer, se on ikävä juttu, mutta näin seisoalta ei sitä kuitenkaan
käy ratkaiseminen. Istu ja juo kanssamme lasi punssia — siten ehkä
keskustelu käy sujuvammin.

Fritz riensi heti noutamaan kahta uutta lasia.

— Kiitoksia! sanoi Paul; minun ei ole jano. Hänet valtasi tuo
kiusallinen tunne, että veljekset nyt, niinkuin ainakin, vain
ilveilivät hänen kanssansa. Hänen jäsenensä jähmettyivät, ja hän tunsi
olevansa aivan avuton.

— Vai sillä äänellä! vastasi Ulrik, ollen loukkaantuvinansa. Siinä
tapauksessa emme puhu sanaakaan kanssasi. Minua ei haluta turmella
jouluiltaani sinun tähtesi.

— Eikä jäähdyttää punssia, lisäsi Fritz.

Paul tuijotti jäykkänä milloin nuorempaan, milloin vanhempaan. Kuinka
oli mahdollista, että nuo miehet, jotka tiesivät itsensä niin suuresti
syyllisiksi, saattoivat seisoa hänen edessänsä ylpeinä ja röyhkeinä,
kun sitä vastoin hän, joka vain pyysi oikeutta, vapisi kuin pahantekijä?

Mutta jos sinä palaat kotiin ilman lohdutusta? sanoi tuskaisa ääni
hänessä. Älä suututa heitä... muista, mitä lupasit äidin haudalla!
Itseäsi et saa ajatella.

— No, juotko vai etkö? huusi Ulrik ärtyisästi. Itseäsi et saa ajatella!
varoitti ääni uudelleen; sitten Paul painoi päänsä alas ja lausui
sortuneesti:

— Kyllä... kiitoksia!

Veljekset vilkaisivat toisiinsa hymyillen, ja Fritz kohotti lasinsa
sanoen:

— Hauskaa joulua!

— Hauskaa joulua! sammalteli Paul ja nieli väkinäisesti höyryävän
juoman, joka inhotti häntä.

Ja nyt hän istui kuin hyväkin juomatoveri veljesten kanssa pöydän
ääressä — hän, jonka olisi pitänyt esiintyä kostajana.

— Käykäämme nyt siis jälleen itse asiaan, hyvä veli Meyhöfer! aloitti
Ulrik uudelleen. Mikä kerran on tapahtunut, sitä ei enää voida muuttaa.
En tahdo enää selvitellä, kummatko meistä ovat enemmän juosseet
toistensa perässä, me sisartesi vai sisaresi meidän; oli miten oli, he
ovat ainakin yhtä syylliset kuin mekin. Me rakastamme sisariasi; he
ovat suloisimmat tytöt koko seudulla, ja meitä surettaa ajatellessamme,
että olisimme heidät tehneet onnettomiksi. Mutta... että meidän nyt
pitäisi naida heidät, sitä et toki voi vaatia.

Paul katsoi arasti veljeksiin ja sanoi hiljaa: Vähintäinkin sitä
luulisin... Edemmäksi hän ei päässyt; hänestä tuntui, kuin veri olisi
hyytynyt hänen suonissaan.

— Älä tee itseäsi naurettavaksi! arveli Fritz, ja Ulrik jatkoi:

— Kuule... kyllähän me sen tekisimmekin mielellämme, sillä pidämme
paljon heistä, vaikka he ovatkin olleet hieman kevytmielisiä. (Paul oli
raivostua, mutta sai itsensä hillityksi.) Niinkuin sanottu, me olisimme
paikalla valmiit täyttämään tahtosi, mutta sanopas ensin, mitä sinulla
on antaa myötäjäisiksi.

— Minulla ei ole... mitään, soperti Paul.

— Sepä se! vastasi Fritz.

— Ja me tarvitsemme rahaa — paljon rahaa, jatkoi Ulrik. Minä olen
vanhempi ja jos otan talon haltuuni, niin minun pitää maksaa Fritzille
niin paljon lunastusta, että hänkin voi ostaa oman tilan.

— Minä... teen... työtä, lausui Paul raskaasti ja katsoi rukoilevasti
veljeksiin.

— Sinä olet jo tehnyt työtä kymmenen vuotta ja olet yhtä tyhjä kuin
ennenkin.

— Tulipalo hävitti, sammalteli Paul, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä
onnettomuutta, joka häntä oli kohdannut.

— Ja ensi vuonna tapahtuu taas jotakin... Ei, ystäväni, ei käy laatuun.

Kun Paul ajatteli, että hänen täytyi palata kotiin viemättä lohdutuksen
sanaa sisarille, sai tuska hänet kokonaan valtoihinsa; hänen kielensä
irtausi kahleistaan, ja hän puhkesi sanoihin:

— Mutta Jumalan nimessä, missä on järkenne?... Enhän minä voi muuta
kuin tehdä työtä. Mutta työtä tahdon tehdä kuin juhta, yöt ja päivät...
Minä säästän, näen nälkää, ja te saatte kaikki, mitä ansaitsen...
Minulla on hyviä tulevaisuuden toiveita. Höyrykone on kohta kunnossa,
ja suosta lähtee tuloja... se on viisitoista jalkaa syvä... voitte itse
mitata! Turvekuorma maksaa kymmenen markkaa... ja myötäjäisenne maksan
vuosiosiin jaettuna joka pennin.

Hän katsoi veljeksiin silmät selällänsä, sillä hän odotti, että nämä
jo kävisivät suostuvaisiksi. Mutta kun he olivat vaiti, pyyhkäisi hän
kylmää hikeä otsaltansa ja jupisi:

— Niin, mitä vielä voisin tehdä?... Aivan oikein! Vaadin isän jättämään
talon minun haltuuni ja luovutan sen sitten teille...Kun isä kuolee,
tulee toinen teistä talon isännäksi... ja minä lähden pois, en pyydä
ropoakaan... Onko siinä kylliksi?

Mutta veljekset olivat vaiti.

Paulista tuntui, kuin maa olisi vaipunut syvyyksiin hänen jalkainsa
alta ja hän itse syösty tyhjään avaruuteen. Hän pani kätensä ristiin,
hänen hampaansa kalisivat, ja ikäänkuin tajuttomana hän katseli
veljeksiin.

— Onko tämä mahdollista? Te ette tahdo? Te ette ymmärrä, että teidän
velvollisuutenne on sovittaa, mitä olette rikkoneet?... Eikö teidän
kunniantuntonne sano, ettei saa tehdä toista kunniattomaksi?... Antaako
omatuntonne teidän nukkua?

— Lopeta! sanoi Ulrik, josta tämä kaikki alkoi tuntua ilkeän
vastenmieliseltä.

— En, minä en lopeta! Minä en saata mennä kotiin näin... En
totisesti!... Eikö teillä ole aavistustakaan siitä, mitä olette tehneet
ja minkälainen kurjuus siellä kotona vallitsee?... Jos sen tietäisitte,
ette olisi noin kovasydämisiä!... Kuulkaa, Fritz ja Ulrik. Me olemme
vanhoja tuttuja... Olemme istuneet yhdessä koulunpenkillä... Olemme
yhdessä astuneet alttaripöydän ääreen... Te olette aina tehneet minulle
pahaa, minä olen saanut paljon kärsiä teidän tähtenne, mutta minä
unhotan kaikki, jos vain teette hyväksi tämän yhden ainoan asian.
Te olette kevytmielisiä, mutta ette halpamaisia... Te ette voi olla
halpamaisia... Teilläkin on ollut äiti... minä muistan hänet: hän
seisoi vasemmalla kolmannen pylvään vieressä meidän päästessämme
ripille ja hän itki niinkuin minunkin äitini... Ja minun äitini... Hyi
sentään! — Hän keskeytti puheensa häpeissään siitä, että vainajan nimi
oli tullut mainituksi viettelijäin seurassa; mutta pelko, jonka hänessä
herätti ajatus, että hänen oli pakko palata kotiin ilman lohdutusta,
yltyi hourupäisyydeksi; hän nielaisi tämänkin katkeruuden ja jatkoi
edelleen, vaikkapa hänen ajatuksensa menivätkin jo aivan sekaisin:
Ajatelkaa, että lähdette kirkkomaalle... Ja teillä on sisaria...
vieteltyjä... Ja te ette ole tarpeeksi pitäneet heitä silmällä...
Te ette rohkene koskettaa lunta, joka on haudalla... Ja minä olisin
viettelijä... Mitä... mitä tekisitte silloin?

— Me löisimme sinut kuoliaaksi, sanoi Ulrik ja loi halveksivan katseen
häneen.

Paul kirkaisi toivottomasti, sillä yhtäkkiä hän huomasi, kuinka syvälle
hän oli itsensä alentanut ja kuinka hän oli likaan tallannut arvonsa
ja kunniansa. Nyrkit ojossa hän syöksyi Ulrikin kimppuun. Mutta tämä
vetäytyi pöydän taakse suojaan, ja Fritz juoksi hakemaan palvelusväkeä
avuksi.

Silloin Paul hoiperteli ulos.

Pihaportti oli lukittu niinkuin ennenkin. Hän ei uskaltanut palata
takaisin etsimään aukaisijaa, vaan ryömi portin alitse — niinkuin koira.

Niinkuin koira!...




XVIII.


— Nuori herra oli alkanut viettää iloista elämää, sanoivat rengit,
ja kun talossa oli kaikki mullin mallin, varastivat he viljaa mitan
toisensa perästä.

Mutta Paul kävi kaikissa huveissa ja tansseissa, joita seudulla
pidettiin. Kun hän otsa synkästi rypyssä ja arasti tähystellen
ympärilleen astui iloiseen seuraan, ajatteli moni itsekseen: Mitähän
tuokin täältä tahtoo? Ja moni väisteli häntä kaartaen, ikäänkuin
Paulista olisi langennut varjo hänen iloonsa.

Mutta Paulilla oli täydellisesti selvillä, mitä hän tahtoi. Hän oli
kuullut, että Erdmann veljekset ottivat osaa kaikkiin huvituksiin,
vallattomimpiinkin. — Kyllä minä heidät tapaan, ajatteli hän; yöt ovat
pimeät ja nummi autio. Vapaan taivaan alla he saavat katsoa minua ja
kuolemaa silmästä silmään.

Kaksi päivää viimeisen Lotkeimissä käyntinsä jälkeen oli hän
matkustanut kaupunkiin ja ostanut siellä kauniin, kuusipiippuisen
revolverin. Kuin metsänpeto hän nyt väijyeli öisin pensaikoissa teiden
varsilla, milloin vain luuli Erdmann veljesten olevan liikkeellä.

Mutta odotetut eivät tulleet. He joko vainusivat vaaraa ja siksi
pysyivät kotona tai, mikä oli todennäköisintä, heidän rahansa olivat
lopussa. — Saatanhan odottaa, sanoi Paul.

Jos hän jonakuna iltana oli kotona ja söi illallista sisarten kanssa
— ne olivat äänettömiä, surullisia aterioita — niin hän säpsähti joka
kerta kun hän loi katseensa ylös ja näki äidin piirteet sisarusten
kalpeissa, kuihtuneissa kasvoissa. Hänen täytyi silloin aina rientää
uudelleen väijymään.

Laskiaisiltana piti seudun maanviljelijäyhdistys suuret tanssiaiset.
Siellä tapaan heidät, ajatteli Paul, sillä hän oli kuullut, että
veljekset kuuluivat juhlatoimikuntaan.

Hämärän tullessa hän käski valjastaa reen eteen, pani revolverin
istuimenalaiseen laatikkoon ja lähti kaupunkiin. Aurinko oli paistanut
koko päivän, nyt hohti iltarusko taivaalla. Nummitasanko oli sinertävän
auteren peitossa.

Kulkiessaan Helenenthalin ohitse hän näki taloon vietävän kaksi
kuormallista kuusen oksia.

— Näyttää siltä, kuin siellä oltaisiin juhlahankkeissa, jupisi hän
ja lisäsi synkästi hymyillen: Eihän minun tarvitse kadehtia, sillä
vietänhän minäkin tänään juhlaa.

Kello kuusi hän saapui kaupunkiin, hankki itselleen pääsylipun ja istui
eräässä kahvilassa kello yhdeksään asti synkkiä tuumiaan hautoen.

Tultuansa juhlasalin kirkkaaseen valaistukseen ja huumaavaan
ihmisvilinään hän vetäytyi piiloon muutaman pylvään varjoon, sillä hän
luuli jokaisen voivan lukea murhanajatukset hänen kasvoistaan.

Ja äkkiä hän tunsi ikäänkuin puukon pistoksen rinnassaan... Hän näki
veljekset. He seisoivat keskellä salia uljaina ja ilosta säteilevinä,
silkkiset nauharuusut olkapäällä, kieloja napinreiässä, ja silmäilivät
voitonvarma hymy huulilla valkopukuisten tyttöjen parvea.

— Nyt he ovat käsissäni! ajatteli Paul syvästi huoahtaen. Hän tunsi,
että peräytyminen oli hänelle nyt mahdoton. Ja sitten hän vetäytyi
hiljaiseen nurkkaan, mistä hän saattoi pitää silmällä uhrejaan. Hän ei
nähnyt loistavaa valaistusta, joka säteili niinkuin aurinko, hän ei
kuullut soittoa, jonka iloiset sävelet hivelivät korvia — kaikki hänen
aistimensa oli huumannut raivoisa verenhimo.

Katsellessaan tuota kirjavaa vilinää Paul kuuli takanansa puhelun.
Kaksi hyvinvoipaa herrasmiestä keskusteli:

— Menetkö huomenna hautajaisiin?

— Menen; nehän kuuluvat tulevan suuremmoiset.

— Oliko hän kauankin sairas?

— Hyvin kauan. Meidän vanha lääkärimme oli jo vuosia sitten jättänyt
kaikki toiveet. Sitten sairas matkusti tyttärensä kanssa etelään, ja se
näkyi pitäneen häntä vielä jonkun ajan elossa.

Paul kuunteli. Häneen iski kamala aavistus... Nuo kuusen oksat!

Ja toinen ääni jatkoi:

— Sanohan yksi asia: tytär siellä kai on jo kohta vanhan piian
kirjoissa... Eikö hän vieläkään ole mennyt kihloihin?

— Ei. Hän on tullut kuuluisaksi siitä, että hän jakelee rukkasia
oikealle ja vasemmalle. Toiset sanovat, että hän on tehnyt sitä
saadaksensa pysyä äitiänsä hoitamassa, toiset taas luulevat, että hän
on rakastunut serkkuunsa Leo Helleriin — tunnethan hänet?

— Tuon huimapään! Kyllä hänet tunnen. Viime viikolla hän hävisi pelissä
800 markkaa ja on velassa korvia myöten. Mutta iloinen ja rohkea mies
hän on, aivan kuin luotu pyydystämään kultakaloja.

Keskustelevat herrasmiehet kulkivat nauraen edemmäksi.

Paul tunsi halun heittäytyä maahan ja painaa kasvonsa tomuun; hänen
kurkkuaan kouristi, ja silmäin edessä näytti liehuvan jotakin
punaista... Hän oli siis poissa, tuo kalpea, ystävällinen rouva, johon
hänen sydämensä oli ollut kiintynyt niin kauan kuin hän saattoi muistaa.

Nyt, kun hän oli kuollut, oli tie avoinna turmioon ja rikokseen.

Entä Elisabet? Tyttö oli pelännyt tuota hirveätä hetkeä, ja Paul oli
luvannut olla silloin lähellä häntä! Sen sijaan hän nyt oli väijyksissä
kuin raateleva peto, sielu täynnä verisiä ajatuksia — hän, ainoa, jolle
tuo vieno naisolento oli avannut puhtaan sielunsa!

Häntä värisytti. — Mutta mitä minusta? ajatteli Paul. Hänellä on kyllä
lohduttajia. Hänellä on iloinen Leo Heller, johon hän kuuluu olevan
"rakastunut" - tehköön nyt serkku herra parastansa!

Paul puhkesi ivalliseen nauruun ja lähti pois vakuutettuna, että hän
tiellä odottaen kohtaisi Erdmann veljekset.

Kun hän kulki kuutamoisen talviyön hiljaisuudessa, rauhoittui hänen
sielunsa vähitellen, ja nähdessään valkoisen talon häämöittävän kuin
marmorisen hautapatsaan, alkoi hän katkerasti itkeä.

— Jopa nyt itkeä tillitän kuin vanha akka! jupisi hän ja sivalsi
piiskalla hevosta, niin että kulkuset alkoivat kimakammin soida. Niiden
ääni kaikui hänen korvissaan, niinkuin olisi soitettu hautajaiskelloja
kaikelle hyvälle maailmassa.

Hän seisahtui metsässä, missä sivutie kääntyi Lotkeimiin, sitoi
hevosensa puuhun ja irroitti valjaista kulkuset, jottei niiden ääni
edeltäpäin varoittaisi uhreja. Sitten hän etsi revolverin ja tarkasti,
että se oli ladattu. Kuusi laukausta — kaksi kullekin.

Oli kireä pakkanen, ja hänen jalkansa alkoivat kangistua. Hän heittäysi
reen pohjiin ja kääriytyi vällyihin. Siellä oli hyvä ja lämmin olla;
hänet valtasi puuduttava raukeus, ja häntä halutti nukkua. Mutta pian
hän hieroi unen silmistänsä.

— Jos aikeeni tappaa heidät on täyttä totta, niin täytyy minun olla
aivan toisessa mielentilassa...

Hän kavahti pystyyn ja huudahti:

— Minä tahdon — minä vannon sen sinulle, äiti! Minä tahdon!

Ja sanojensa vahvistukseksi hän ampui laukauksen ilmaan, niin että
kaiku kolkosti jylisi metsässä ja korpit lensivät rääkkyen ulos
pesistään.

Mitä likemmäksi tuli hetki, jolloin veljeksien oli palaaminen, sitä
suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa; hän ei pelännyt itse tekoa,
vaan sitä, että rohkeus ratkaisevalla hetkellä pettäisi ja käsi
herpoisi — häntähän aina oli sanottu pelkuriksi.

Noin neljän tienoissa aamulla, kun kuu oli jo laskemaisillansa, kuului
etäältä kulkusten kilinää, ensin hiljaista ja sitten yhä kovempaa. Paul
hypähti tielle ja heittihe pitkällensä maahan. Metsän reunaa lähestyi
reki, jossa istui kaksi turkkeihin puettua miestä. Siinä he nyt
tulivat. Mutta kuinka vitkaan he kulkivat.

Reki läheni yhä hitaammin ja hitaammin. Kulkuset helähtivät vain
harvakseen, ja ohjakset riippuivat höllällä. Veljekset kuorsasivat...
turvattomina he olivat joutuneet Paulin käsiin.

Hän hypähti esiin, kävi kiinni ohjaksiin ja irroitti ruomat aisoista.
Reki seisahtui — ja herrat nukkuivat edelleen. Paul katseli heitä, ja
käsi, joka piteli murha-asetta, vapisi kovasti.

— Mitä minun nyt on tekeminen? jupisi hän. Nukkuvina en saata
heitä tappaa. Päihtyneet he myöskin ovat, sillä muuten olisivat jo
heränneet... Paras on antaa heidän mennä menojaan ja odottaa seuraavaan
kertaan.

Hän oli jo kiinnittää jälleen ruomat aisoihin, kun muisti äidille
vannomansa valan.

— Tiesinhän sen, että olen pelkuri enkä koskaan saa tarpeeksi
rohkeutta... En kelpaa edes murhaajaksi!

— Mutta nyt sen teen sittenkin! jupisi hän, astui kaksi askelta
taaksepäin ja tähtäsi Ulrikin rintaan, mutta hanaa hän ei virittänyt,
sillä itse asiassa hän pelkäsi vahingoittavansa nukkuvaa.

— Ammunkohan? ajatteli hän, seisoen samassa asennossa. Ja sitten hän
rupesi kuvailemaan, mitä tapahtuisi, jos hän tekisi tuhotyön ja veljet
makaisivat tuossa kuolleina. — Joko ammun itseni ja jätän isän sekä
sisaret kurjuuteen, tai en ammu itseäni, vaan ilmoitan asian huomenna
poliisille - ja kurjuus kotona on yhtä suuri... Tämähän on selvää
hulluutta — niin hän lopetti mietiskelynsä - mutta minä laukaisen joka
tapauksessa.

Ulrikin turkki oli rinnan kohdalta auki, ja hänen takinpielensä olivat
täynnä kotiljonkihelyjä.

— Toiset naiset saavat siis koristaa teitä ritarimerkeillä, ajatteli
Paul, ja sillaikaa istuvat minun sisareni kotona kurjuudessa.

Hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, että hän jo kohta laukaisee.

— Mutta ensin tahdon puhua heille pari sanaa, jupisi hän, tarttui
Ulrikin olkapäähän ja ravisti häntä kovasti.

Ulrik heräsi ja alkoi huutaa surkeasti nähdessään vierellään Paulin
synkän haamun revolveri kädessä.

Toinenkin veli heräsi, ja molemmat nostivat neuvottomina kätensä
suojaksensa.

— Mitä sinä tahdot?

— Älä murhaa meitä!

— Pane revolveri pois! Armahda meitä, armahda meitä!

Niin veljekset vuorotellen uikuttivat. He panivat kätensä ristiin ja
olisivat langenneet polvillensa, jolleivät vällyt olisi olleet esteenä.

Paul katseli heitä kummissaan. Hän oli nähnyt heidät koko ikänsä
uskaliaina ja taisteluhaluisina; noin surkeina ja valittavina
he tuntuivat hänestä ventovierailta. Hän toivoi, että veljekset
tempaisivat veitsensä puolustuksekseen, jotta hän voisi käyttää
revolveriansa rehellisessä taistelussa. Ja äkkiä juolahti hänen
mieleensä ajatus: Olisinpa kerrankin poikana menetellyt näin, niin
olisin varmaankin monesta häpeästä pelastanut itseni — ja ennen kaikkia
sisaret.

Ulrik koetti syleillä hänen polviansa, ja Fritz ulisi herkeämättä:

— Armahda meitä! Armahda meitä!

— Te tiedätte hyvin, mitä teiltä vaadin, vastasi Paul, joka oli
vapautunut kaikesta epäröimisestä ja kylmällä päättäväisyydellä kävi
päämääräänsä kohden.

— Mitä sinä vaadit? Me teemme kaikki, mitä tahdot, huusi Ulrik, ja
Fritz koetti kätkeytyä veljensä taakse.

— Teidän tulee pitää sananne, niinkuin minäkin aion tehdä, sanoi Paul.
Minä tahtoisin, että teillä olisi rohkeutta puolustaa itseänne, jotta
kerrankin saisimme välimme suoriksi... Mutta ehkä on näin yhtä hyvä...
Ja sanelkaa nyt perässä, mitä teille lausun: Me vannomme Jumalan ja
äitimme muiston nimessä, että kolmen päivän kuluessa täytämme ne
lupaukset, jotka olemme antaneet sinun sisarillesi.

Vavisten ja sopertaen he lausuivat nämä sanat Paulin perässä.

— Ja nyt vannon minä Jumalan ja minun äitini muiston nimessä, että
ammun teidät, milloin ja missä hyvänsä, jollette pidä valaanne. Nyt
saatte mennä... Istukaa paikallanne! Minä valjastan itse hevosenne.
Istukaa! toisti hän, kun veljekset tahtoivat tulla avuksi. He eivät
liikahtaneetkaan, niin tottelevaisia he nyt olivat. Ja kun Paul oli
valjastanut, sanoivat he hänelle kohteliaasti "hyvää yötä!" ja ajoivat
matkoihinsa.

— Vai niin... tällä tavoin siis pitää menetellä! ajatteli Paul heittäen
revolverin lumihankeen ja katsellen reen etääntymistä. Jos luotat
oikeuteen ja kunniantuntoon ja tahdot hyvällä kaikki hyväksi tehdä,
niin sanotaan sinua pelkuriksi ja kohdellaan kuin koiraa. Mutta jos
sinä kohtelet toisia niinkuin koiria kysymättä, oletko oikeassa vai
et, niin sanotaan sinua urhoolliseksi, sinulle menestyy kaikki ja sinä
tulet sankariksi. Vai niin... näin siis pitää menetellä.

Hän pudistihe ja tunsi inhoa sekä itseänsä että koko maailmaa kohtaan.
Hänestä tuntui, kuin ei mikään maailmassa voisi pestä häntä puhtaaksi
kaikesta tästä liasta. — — —

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamupäivänä Paul seisoi lumessa vajan takana ja katseli
Helenenthaliin päin, missä musta ruumissaatto järjestihe lähtemään
surulliselle matkallensa. Kaksi kertaa hän jo oli käynyt tallissa
käskeäksensä miehiä valjastamaan reen eteen, mutta molemmilla kerroilla
sanat takertuivat kurkkuun.

Paul seisoi ja katseli kädet ristissä, kuinka pitkä musta surusaatto
käärmeentapaisesti luikerteli valkoiselta hohtavalla tasangolla; se
pieneni ja pieneni sekä katosi viimein metsään, sillä Helenenthalin
hautuumaa oli hyvän matkan päässä kaupunkiin päin.

— Miten kaunista olisikaan ollut, ajatteli Paul, jos hänkin olisi
haudattu noiden kolmen kuusen alle! Silloin äiti olisi saanut hyvän
naapurin ja...

Hän värähti, sillä hänen mielikuvituksensa oli jo ehtinyt kuvailla,
kuinka hän silloin olisi tavannut Elisabetin jonakin lauhkeana
kevätiltana, kun he kumpikin olivat saapuneet haudallensa.

— Mutta näin on paras, sanoi hän itseksensä. Miten rohkenisin koskaan
katsoa häntä silmiin — minä, joka olen öisin väijyillyt maantiellä
hankkiakseni kevytmielisille sisarilleni miehet?

Samassa kaksoiset juoksivat hänen luoksensa hengästyneinä. Heidän koko
ruumiinsa vapisi, ja he tapailivat sanoja.

— Mikä teidän on, lapset?

Kerttu painoi päänsä hänen olkapäällensä, ja Katri veti nenänsä kautta
ilmaa ulos ja sisään niinkuin lapsi, joka tahtoo tukehuttaa itkuansa.

— He ovat täällä, sammalsi hän ja molemmat alkoivat itkeä.

— Hyvä on, vastasi Paul ja suuteli heitä.

— Etkö tule sisään? kysyi Katri imien esiliinansa kulmaa.

— Missä he ovat?

— Sisällä ja puhuvat isän kanssa.

— Jopa nyt... sehän kuuluu aivan toiselta. Menkää huoneeseenne! Tulen
kohta perässä.

— Ja mistä hinnasta olen ostanut kaiken tämän! jupisi hän itseksensä
ja meni vajaan, missä Musta Sussu majaili. On aika sinun herätä
kuolleista, sanoi hän ja silitti sen mustaa ruumista. Meidän pitää
tehdä kovasti työtä, sinun ja minun, jotta tytöt saisivat myötäjäisensä.

Astuessaan sisään hän kuuli isän kauaksi kaikuvan äänen. — Olen hieman
utelias tietämään, kuinka he käyttäytyvät, sanoi Paul ja kuunteli.

Isä puhui:

— Niin, hän on raukka ja semmoisena hän pysyy. Ne suuret suunnitelmat,
jotka minä olen tehnyt, panee hän täytäntöön omalla pikkumaisella
tavallansa. Ihan mieltä käänti, kun katselin hänen hyörintäänsä
koneen kimpussa. Ja maanviljelys menee yhä taaksepäin... Oh, hyvät
herrat, te näette minut tässä rujona, kurjana raajarikkona, mutta jos
minulla olisi ohjat käsissäni, niin polkisin tuhansia maasta niinkuin
amerikkalainen Vanderbilt, jonka elämä tässä kalenterissa on niin
opettavaisesti kerrottu.

— Ettekö voi johtaa talon toimia, vaikka olettekin tuoliinne sidottu?
kysyi Ulrikin ääni.

— Oi, hyvät herrat! Näettekö kyyneleitäni... ne valuvat
kiittämättömimmän pojan tähden, minkä maa päällänsä kantaa. Tässä
kalenterissa kerrotaan pojasta, joka oman henkensä uhalla toi erämaassa
nääntyville vanhemmillensa vettä juotavaksi rosvojen käsistä — mutta
mitä tekee minun poikani? Tässä istuessani en voi tarjota teille edes
yhtä ryyppyä, kumina- tai inkivääriryyppyä, jommoisen niin mielelläni
itsekin otan.

— Vastedes tuomme tavaraa muassamme, vakuutti Fritz.

— Miksei Jumala ole lahjoittanut minulle kahta tuollaista poikaa kuin
te olette? Ajatelkaapas vain; hän ei koskaan keskustele minun kanssani,
hän sulkee minulta keittiön — ihme ja kumma, etten vielä ole kuollut
nälkään. Niin, te tunnette hänet lapsuudesta asti — eikö hän aina ole
ollut häpeemätön ja kavala kelmi?

— Hänen käytöksessään on aina ollut jotakin väkivaltaista, arveli Ulrik.

— Ja pistoolia ja piiskaa hän käytteli, varsinkin toisten selän takana,
lisäsi Fritz.

— Toisten selän takana... hahaha, aivan niin, se on hänen tapaistansa!
Mutta salaiset juonet eivät vie koskaan onnellisuuteen, sanotaan tässä
kalenterissa, ja jos vielä kerran tulen terveeksi, niin saattepa nähdä,
että kostan ensinnäkin tuolle murhapolttajalle, roistolle, joka on
syynä koko minun kurjuuteeni, ja sitten herra pojalleni, joka isäänsä
niin huonosti kohtelee. Minä teen hänet perinnöttömäksi, ajan hänet
pois talosta — enkö ole oikeutettu sitä tekemään, hyvät herrat?

— Täydellisesti! vastasivat molemmat.

— Hyvää päivää! virkkoi Paul astuen sisään. Kaikki kolme säpsähtivät.
Isä kyyristyi tuolissaan kuin koira, joka pelkää selkäsaunaa, Erdmann
veljekset tarjosivat kätensä Paulille ja pyysivät nöyrästi, että kaikki
vanhat vihat unhotettaisiin.

— Miksi ei? vastasi Paul hilliten inhoansa. Nythän te käytte oikeata
tietä.

Sittenkuin veljekset olivat esittäneet kosintansa, heräsi vanhuksessa
jälleen suuruuskiihko.

— Hyvät herrat! sanoi hän ja koetti saada äänensä arvokkaaksi. Teidän
pyyntönne luonnollisesti kunnioittaa minua suuresti, mutta en nyt tällä
hetkellä saata antaa siihen myöntävää vastausta. Ensin minun pitää
saada täysi takuu siitä, että tyttäreni, jotka niin hyvin kauneutensa
ja suloutensa kuin tahrattoman maineensa tähden ansaitsevat loistavan
kohtalon, saavat varman, vakavan tulevaisuuden teidän luonanne. Minä
olen huolellisesti kasvattanut heitä ja vartioinut heitä lempeydellä,
eikä minun isänsydämeni salli, että näin suoraa päätä heidät luovutan
vieraille.

Tähän tapaan hän puhua paukutti, kunnes Paul sanoi rauhallisesti:

— Lopeta, isä! Asia on jo päätetty. Ukko vaikeni ylen tyytyväisenä
loistavaan puhetaidon näytteeseensä. — — —

Iltapäivällä Paul meni sisarten luo ja sanoi:

— Lapset, rukoilkaa Isä meidän — rouva Douglas haudattiin tänään.

Sisaret katsoivat häneen suurin, ilosta loistavin silmin, ja heidän
huulillaan väreili onnellinen hymy.

— Ettekö ymmärrä?

— Ymmärrämme, sanoivat he hiljaa ja vetäytyivät likemmäksi toisiansa
ikäänkuin ruoskaa peläten.

Paul jätti heidät onnen valtaan ja astui ulos kirkkaaseen, kylmään
talvi-ilmaan. — Mistähän johtunee, ajatteli hän, että kaikki nyt
pelkäävät minua eikä kukaan ymmärrä, mitä tarkoitan?

Samana päivänä hän ajoi pois päiväläiset ja kirjoitti sepälle, että hän
tulisi seuraavana aamuna jatkamaan työtänsä. — — —

       *       *       *       *       *

Vielä samalla viikolla muuttui ilma suojaksi, työ edistyi ripeästi,
ja eräänä perjantai-iltana maaliskuun alussa seisoi Musta Sussu
säihkyvänkiiltävänä uudessa puvussaan. Seuraavana aamuna piti
koetettaman höyrypannua; puita ja hiiliä oli jo varastossa.

Paul heittelihe unettomana vuoteellansa. Tunnit kuluivat hitaasti —
keskiyön ja päivänkoiton välinen tuskallisen odotuksen aika tuntui
iankaikkisuudelta.

— Herääkö se jälleen elämään?... Sitä Paul miettimistään mietti.

Kello löi yksi. Silloin hän ei enää voinut hillitä itseänsä, vaan
pukeutui ja hiipi lyhty kädessä kylmänkosteaan yöhön. Tuuli tunkeutui
hänen vaatteidensa lävitse ja jäätävä sade pieksi hänen kasvojansa.

Pimeästä vajasta mulkoili Musta Sussu yrmeänä, ikäänkuin se ei olisi
sietänyt, että viimeinen yölepo häiriytyisi. Lyhdyn liekki lekotti,
ja koneen aavemainen varjo teki keltaisella lautaseinällä mitä
hullunkurisimpia hyppyjä.

— Herätänköhän mestarin? ajatteli Paul. En, maatkoon hän; minä tahdon
ensimäisen surun tai ensimäisen ilon itselleni yksin.

Hiililäjät katosivat räiskyen mustaan kitaan. Sininen liekki syttyi ja
levisi liehuen, ja pian alkoi pimeä nielu hehkua punertavana. Seinässä
riippuva lyhty tuikki himmeästi ikäänkuin kadehtien tuota lämpöistä,
iloista valkeanpaistetta.

Paul istahti hiilikasalle ja katseli liekkien leikintää. Tulisijan
ovi alkoi punoittaa, ja säkenöivää kuonaa putoeli tuhkasäiliöön.
Paulin sydän alkoi kovemmin tykyttää, ja kun hän tyynnyttääkseen
painoi kädellään rintaansa, tunsi hän Elisabetin lahjoittaman huilun
povitaskussaan. Samana päivänä, jolloin työ uudelleen aloitettiin, oli
hän löytänyt sen koneen luota ja pistänyt sen taskuunsa.

— Opinkohan tätäkin vielä puhaltamaan? ajatteli hän ja asetti huilun
huulillensa — hänen täytyi jollakin keinoin kuluttaa aikaa. Mutta
äänet tulivat koleita ja särkyneitä — mitään säveltä ei syntynyt. En
opi enää, ajatteli hän. Mitä teen itseäni varten, se ei onnistu — se
on kerta kaikkiaan minun elämäni laki. Toisten hyväksi minun täytyy
kylvää, jos niittää mielin.

Mutta sittenkin hän asetti huilun jälleen huulillensa. — Olisipa
minusta sentään tullut taiteilija, niinkuin Elisabet ennusti, sen
sijaan että istun nyt tässä ja lämmitän konetta, ajatteli hän.

Liikutuksen väre kulki hänen lävitsensä. — Herääköhän se eloon?
Herääköhän?

Uusi, vingahtava ääni lähti huilusta. — Ei käy, sanoi hän. Rakkaus ja
huilunsoitto minun täytynee jättää muille.

Nyt alkoi Mustan Sussun sisästä kuulua tuota salaperäistä
laulunhyminää, jonka Paul uskollisesti oli säilyttänyt muistossaan niin
monet vuodet Se oli kuin onnetarten laulu saarnipuun juurella...

— Hei, tämäpä on kauniimpaa musiikkia! huudahti hän ja laski huilun
kädestään. Tulipesän rautaovi särisi. Uusia hiiliä lensi hehkuvaan
kitaan.

— Kotiväki herää, ajatteli hän säpsähtäen. Mutta herätköön! Heidän
onnensa, heidän tulevaisuutensahan tässä on kysymyksessä.

Humina höyrypannussa kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Paul alkoi riemuissaan
viheltää. — Kuinka hyvin äänet sointuvat yhteen! Hei, Sussu, mehän
vasta olemme sentään kelpo soittoniekkoja, sinä ja minä!

Savupiipusta tuprusi mustia, sakeita savupilviä, jotka aaltoillen
huojuivat sinne tänne kuten tuulessa hulmuava telttakatos. Eräästä
läpästä kuului sihisevää ääntä, ja siitä tunkeutui valkoista höyryä,
joka pian sekoittui mustaan savuun... Sihinä yltyi yltymistään, ja
manometrin viisari kulki yhä eteenpäin...

— Nyt kone käymään!

Vapisevin käsin hän tarttui vipuun. Nytkäys... väännähdys... ja
niinkuin henkien pyörittämänä kieppui ratas ympäri.

— Voitto! Se elää — se elää!

Kuulkoot nyt ja tulkoot. Hän kävi kiinni höyrypillin vääntimeen, ja
kimakka vihellys kirkaisi yöhön:

— Minä elän! Minä elän!

Paul pani kätensä ristiin ja kuiskasi: Oi äiti, tämä sinun olisi
pitänyt nähdä. Kun hän oli sen sanonut, tuntui hänestä yhtäkkiä,
niinkuin tämäkin ponnistus olisi ollut turhaa, niinkuin kuolema uhkaisi
häntä ja supattaisi korvaan: Sinun pitää kuoleman — kuoleman, ennenkuin
olet saanut elää!

— Minulla on vielä tekemistä, sanoi hän kyynelet silmissä. Ensin tahdon
nähdä sisaret onnellisina -jos he jäävät köyhiksi, niin heitä pidellään
pahoin, — ensin tahdon saada talon hyvään kuntoon, sitten saa kuolema
tulla.

Ja mustina kuin nuo koneesta tupruavat savupilvet kuvastuivat hänen
henkensä silmäin eteen uudet orjuuden, taistelun ja murheen ajat.

Unen pöpperössä kokoontui talon väki vajaan; sisaretkin riensivät
paikalle ja seisoivat savussa ja tulen loisteessa pelokkaina kiinni
toisissaan. Valkoisissa yöpukimissaan he olivat kuin kaksi kalpeata
ruusua samassa varressa.

— Tässä valmistetaan teille tulevaisuutta, lapsi parat, mutisi Paul ja
nyökkäsi heille.

Mestarin tultua paikalle meni Paul isän luo, joka hämmästyneenä
tuijotti tulijaan.

— Isä! sanoi poika kainosti, vaikka sydän kuohuikin ylpeyttä. Nyt on
kone kunnossa. Heti kun maa on sulanut, voidaan aloittaa työt suossa.

Vanhus murahti: Anna minun olla rauhassa! ja kääntyi vuoteellansa
seinään päin.

       *       *       *       *       *

Kun kone seuraavana aamuna vedettiin ulos, kuului vajan kynnykseltä
omituista rouskinaa jonkun pyörän alta. Paul kumartui katsomaan ja
löysi litteäksi musertuneena — Elisabetin huilun.

Hän hymyili katkerasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Nyt olen
uhrannut sinulle viimeisen kalleuteni, nyt voit olla tyytyväinen,
Surutar!

Siitä hetkestä alkaen tuntui hänestä, kuin olisi viimeinenkin side
hänen ja Elisabetin väliltä katkennut. Hän oli kadottanut Elisabetin,
niinkuin hän oli kadottanut unelmansa, toiveensa, arvonsa, oman
itsensä...

Huutaen ja hoilottaen Musta Sussu hinattiin suon rannalle.




XIX.


Vuodet kuluivat. Sisaret olivat jo kauan eläneet onnellisina
perheenemäntinä, myötäjäissumma oli maksettu, ja langot alkoivat jo
käydä lainailemassa Paulilta.

Kuinka hiljaista oli nyt yksinäisessä Meyhöferin talossa! Isä saattoi
jo kyllä kompuroida kainalosauvan nojassa ulkona puistossa ja pihalla,
mutta isännyydestä ei hän enää välittänyt. Paul ei voinut tehdä
hänen hyväksensä muuta kuin laitattaa hänelle hänen mieliruokiansa,
tarjota silloin tällöin lasin tai pari kuminaviinaa ja lahjoittaa joka
jouluksi uuden kalenterin. Olisihan ukon pitänyt olla tyytyväinen
oloonsa, semminkin kun kaupunkimatkat olivat jo käyneet hänelle liian
vaivaloisiksi, mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa vahvistui, sitä
katkerammaksi kävi hänen mielensä. Hän saattoi tuntikausia istua ja
murjottaa, purra hammastansa ja uhkaavasti puida nyrkkiänsä. Eräs hänen
päähänpistoistaan oli se, että poika tahallansa tahtoi nöyryyttää häntä
anastamalla itsellensä kunnian noista suurista aatteista, jotka vanhus
oli keksinyt. Kuullessaan, mitä suo tuotti, laski hän, kuinka loistava
tulos olisi saatu hänen osakeyhtiöstään. Ei hän säästellyt miljoonia —
sillä eihän hänen tarvinnut sitä tehdä!

Mutta sen ohessa kyti hänen sielunsa pimeimmässä sopukassa kostotuuma
Douglasia vastaan. Tämän ajatuksen hän piti salassa; ei hän edes
vävyillensä, joille hän muutoin mielellään avasi sydämensä, puhunut
tästä asiasta. Ulrik virkkoi kerran Paulille:

— Pidä varasi! Ukolla näkyy olevan paha mielessä Douglasia vastaan.

— Joutavia! vastasi Paul näennäisesti huolettomana, vaikka hän itsekin
usein oli ollut levoton saman asian tähden.

Paulin elämä oli tyhjää ja ilotonta. Koko hänen mielensä oli
kiintynyt talonhoitoon ja rahanansioon, vaikkei kumpikaan niistä
hänelle tyydytystä tuonut. Hänellä ei enää ollut ketään, joka hänen
olisi pitänyt tehdä onnelliseksi työllänsä, ja sentähden hän katsoi
puuhaamisen kadottaneen merkityksensä. Hän teki työtä kuin juhta,
joka perässään kiskoo auraa mätästen ja pehkojen keskellä tietämättä,
mitä hyötyä aura tekee. Monesti meni kuukausia, joiden kuluessa hän
ei kertaakaan silmännyt sieluunsa. Viheltäminen oli häneltä jäänyt.
Hän pelkäsi tunne-elämän tuskia, mutta niitä aikoja, jolloin hän vielä
sävelin saattoi tulkita mielialojansa, muisteli hän niinkuin kadotettua
paratiisia.

Usein hänet valtasi syvä katkeruus, kun hän vertaili työnsä, surujensa,
valvottujen öidensä tuottamaa voittoa siihen, mitä hän oli uhrannut. Se
näytti hänestä olleen jotakin uljasta, rikasta, onnea tuottavaa, mutta
sen nimeä hän ei tietänyt.

Näistä mietiskelyistä hän paraiten vapautui käymällä käsiksi ankaraan
työhön; siten kului taas aikoja, ennenkuin sairaus hänet uudelleen
yllätti.

Maatila vaurastui vuosi vuodelta. Douglasille oli velka maksettu,
pellot olivat hyvässä voimassa, ja laitumella kävi kalliita
rotuelukoita. Koko talon piti saada aivan uusi puku. Asuinhuoneus,
talli, aitat, kaikki oli rakennettava uudestaan. Ja muutamana keväänä
alkoi vilistä kaikellaista työväkeä talossa. Asuinrakennus purettiin,
Paul valitsi asunnokseen erään lautakopin, ja isä saatiin helposti
muuttamaan toisen vävynsä luo.

— En tule enää koskaan takaisin, sanoi ukko lähtiessään; minä en voi
katsella sinun hulluja ilveitäsi.

Mutta syksyllä, heti kun asunto oli valmis, hän tuli takaisin. Hän
istui mukavasti nojatuoliinsa ja pauhasi ja haukkui vävyjänsä, jotka
nähtävästi eivät olleet häntä aivan lempein käsin pidelleet.

— Nyt ei minulla enää ole maailmassa paikkaa, mihin laskisin harmaan
pääni levolle, murisi hän venyessään laiskana patjoillaan.

Seuraavana keväänä tuli aittarakennusten vuoro. Erittäinkin tahtoi
Paul, että uudesta vilja-aitasta tulisi oikea maalaiskomeuden näyte,
muistomerkki tuosta yöstä, joka antoi äidille kuoloniskun.

Maamies, joka nyt kulki nummen poikki, seisahtui mielellään hetkiseksi
ihailemaan noita uusia, komeita rakennuksia, joiden punaiset tiilikatot
loistivat jo kauaksi; mutta moni pudisti epäilevästi päätänsä ja mutisi
itseksensä: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Ulkona suolla tuprutti Musta Sussu ilmoihin mustia savupilviä,
leikkauskoneen veitset viilsivät syvälti sitkeää kamaraa, ja
turvepuristin teki työtä verkalleen ja ääneti niinkuin rauhallinen
juhta. Äsken rakennetun suojuksen valkeat seinät hohtivat
auringonpaisteessa, ja yltympäri kohoili pitkiä, mustia valleja
valmista polttoturvetta. Se oli kovaa ja raskasta, vapaata juurisyistä
ja sisälsi paljon hiiltä. Tämä turve voitti pian kilpailussa, ja sillä
oli hyvä nimi aina Königsbergiin asti.

Paul, joka kauppamatkoillaan paljon tuli tekemisiin vierasten ihmisten
kanssa, sai nyt nauttia sitäkin onnea, että häntä tervehdittiin
arvokkaana miehenä ja että mahtavat tilanomistajat kohtelivat häntä
niinkuin vertaistansa. Mutta ei hän siitä enää iloinnut. Jos joku
ystävällisesti pudisti hänen kättänsä, toivotti hänelle onnea tai
pyysi häntä käymään luonansa, niin Paul itseksensä ajatteli: Tahtooko
hän pilkata minua? Ja vaikka hän kyllä huomasi, että toinen tarkoitti
täyttä totta, niin tuntui hänestä aina, niinkuin kivi olisi pudonnut
rinnalta, kun hän sai mennä menojansa.

— Mikseivät tulleet ennemmin, nuo ystävälliset, ajatteli hän, — silloin
kun vielä olin tuskassa ja kaipasin sydämellistä sanaa? Nyt olen
kuollut kuin tukki — nyt he tulevat liian myöhään.

Mutta kunnianhimo ajoi häntä yhä eteenpäin. Ja ikäänkuin taivas itse
olisi tahtonut täydentää Paulin työtä, saatiin tänä vuonna, joka oli
seitsemäs äidin kuolemasta, niin runsaasti sadetta ja päivänpaistetta,
kumpaakin oikeaan aikaan, että laihot kasvoivat uskomattoman hyvin.
Ihmisiä tällainen siunaus miltei kammotti, ja he kysyivät levottomina
toisiltaan: Voiko tämä olla onneksi?

— Vielä tässä jokin tuho sattuu, raesade tai muu, virkkoi Paul, joka
aina odotti pahinta.

Mutta eipäs! Kuorma kuorman perästä kulki latoihin, ja kullankeltaisia
lyhteitä, joista jyviä varisi, heitettiin sisään, kunnes ladot
täyttyivät lattiasta kattoon asti.

Ei tämäkään ilahuttanut Paulia.

Mitä enemmän hänelle kokoontui kultaa ja kunniaa, sitä enemmän kasvoi
hänen kaihomielisyytensä. Kun näki hänen kulkevan otsa rypyssä maahan
tuijottaen, saattoi pitää häntä velkahuolten murtamana miehenä, joka
oli jo aivan perikadon partaalla.

Tähän aikaan näki hän sanomalehdestä, että Elisabet oli kihloissa.
Nimet Elisabet Douglas ja Leo Heller olivat painetut korukirjaimilla
toistensa alle. Paul ei tuntenut mitään pistävää tuskaa, hän ei
edes säpsähtänyt, vaan hymyili alakuloisen tyytyväisesti ja jupisi
itseksensä:

— Sanoinhan sen heti.

Ja sitten hän muisti, mitä nuorempi Erdmann kerran kirjoitti kirkossa
suututtaaksensa häntä: se oli muuten aivan samaa kuin ilmoituksen
sisällys, paitsi että hänen nimensä oli Leo Hellerin sijassa — mutta
olihan sekin jo suuri eroitus.

Hän ei ollut nähnyt Elisabetia vuosikausiin, vaikka he asuivat niin
lähellä toisiansa. Valkoinen talo loisti nyt niinkuin silloinkin, kun
hänessä lapsena oli herännyt halu tehdä sinne pyhiinvaellusmatka; mutta
tuo taikahohde, joka vielä viisitoista vuotta takaperin ympäröitsi
taloa, oli nyt kadonnut, häipynyt jokapäiväisyyden varjoihin.

— Tulkoon hän onnelliseksi! sanoi hän ja luuli tällä toivotuksella
lohduttaneensa itseänsä tarpeeksi.

Seuraavana sunnuntaina vietettiin kirkossa elonkorjuujuhlaa. Paul istui
nurkassaan ja kuunteli urkujen soittoa ja papin saarnaa. Auringonpaiste
tunkeutui sisään tuhansina väri vivahduksina maalattujen ikkunalasien
lävitse — aivan kuten silloin kun hän ja Elisabet pääsivät ripille
— mutta yhtä synkkänä seisoi myöskin tuo harmaapukuinen nainen ja
tuijotti häneen suurin, loisteettomin silmin...

— Minäkin vietän tänään elonkorjuujuhlaa, ajatteli Paul, nuoruuteni
elonkorjuujuhlaa. Mutta iloinen juhla se ei ole...

Jumalanpalvelus oli loppunut. Urut soittivat ylistyslaulua, ja iloinen
kirkkokansa virtaili ulos tammien varjostamaan kirkkopihaan, missä
onnea toivottaen pudistettiin ystävän kättä.

Kun Paul astui alas portaita, näki hän edessään Elisabetin sulhasensa
rinnalla. Hän oli vanhentunut ja näytti kalpealta ja sairaloiselta. Kun
hänen katseensa kohtasi Paulin, kävi hän vieläkin kalpeammaksi.

Paulin koko ruumis vapisi, mutta hänen katseensa ei väistynyt pois
Elisabetista. Hämillään hän kohotti lakkiansa, ja samassa paikassa,
missä he viisitoista vuotta sitten puhuivat ensimäiset sanat toistensa
kanssa, kulkivat he nyt ääneti ja vieraina toistensa ohitse. — — —




XX.


— Mitähän isä tuolla puuhaa? sanoi Katri Erdmann Kerttu Erdmannille.
Molemmat rouvat olivat tulossa taloon. He olivat lähteneet liikkeelle
käydäkseen katsomassa entistä kotiansa ja saadakseen samalla avata
sydämensä Paulille.

Ukko seisoi kyyryssä ladon takana ja penkoi olkiaumaa, joka oli sinne
tehty. Kuultuansa vaunujen ratinan taukosi hän äkkiä puuhastaan ja
hieroi käsiänsä niinkuin pahanteosta yllätetty, joka koettaa näyttää
luonnolliselta.

Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja Kerttu arveli, että Paulin pitäisi
saada vihiä tästä asiasta.

Nämä molemmat tuulihatut olivat jo talttuneet ja käyneet järkeviksi.
Nuo vallattomat, ruskeat kiharat juontuivat sileiksi kammattuina
alas korvien ohitse, ja hehkuvissa silmissä oli väsähtänyt kiilto —
ikäänkuin tietäisivät ne kertoa, miltä tuntuu itkeä yksinäisyydessä.
Katri rouvalla oli kolme tukevaa poikaa, Kerttu rouva herätti toiveita
jo neljännestäkin perillisestä, ja äitiys on raskasta, kuten jokainen
tietää.

Paul ei ollut kotona, hän oli mennyt suolle, mutta isä tuli vastaan
viekkaasti nauraen ja heiluttaen kainalosauvaansa.

— Enkö juokse taas niinkuin nuorukainen? huusi hän.

Katri rouva lausui ihmettelynsä sen johdosta, ja saman teki Kerttu
rouvakin.

— Se käy kuin tanssi, nauroi ukko. Toissa päivänä kävin aina
Helenenthalissa asti.

Kummastellen, melkein peloissaan sisaret katsoivat häneen, sillä hän ei
ollut käynyt siinä talossa sittenkuin muutti sieltä pois.

— Kuinka sinut otettiin siellä vastaan? kysyi Kerttu rouva.

— Kuka? Kuinka? Oh, te luulitte minun käyneen heidän luonansa... Jopa
nyt! Ennen menisin teidän talonkoiranne vieraaksi ja pureskelisin sen
luupaloja!

— Mutta mitä sinä siellä teit?

— Katsoin portin raosta, mitä talon kello oli, ja palasin sitten
takaisin. Arvatkaas, kuinka pitkän ajan tarvitsen päästäkseni sinne.

Heillä ei ollut aavistustakaan.

— Puolitoista tuntia, oikea kilpajuoksijan vauhti... Mutta jos on
jotakin kannettavaa, niin vienee matka kaksikin tuntia.

— Ja ainoastaan sitä laskeaksesi kävit siellä?...

— Ainoastaan sentähden, sydänkäpyni, ainoastaan sen tähden!

Ja hänen silmänsä säkenöivät kammottavasti.

Sitten istuttiin verannalle, jonka Paul oli rakennuttanut valkoisen
talon malliin. Vanha emännöitsijä, joka ennen oli hoitanut Erdmann
veljesten taloutta ja heidän naimisensa jälkeen muuttanut Meyhöferille,
meni kyökkiin keittämään kahvia ja paistamaan vohvelia, ja kun isällä
ei ollut muuta puhumista, niin hän haukuskeli Paulia ja vävyjänsä.
Mutta tänään hän teki sitä enemmän vanhasta tavasta kuin sisällisestä
tarpeesta, sillä hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla, eikä hän
voinut istua hetkeäkään levollisena tuolillaan.

— Mennään sisään! sanoi Katri. Tässä tuulee, niin että on ilmaan
lentää. Meidän täytyy myös hieman katsella taloutta.

— Tulee varmaan myrsky yöksi, arveli Kerttu. Molemmat hypähtivät
säikähdyksestä, sillä vanhus purskahti niin omituiselta kaikuvaan
nauruun.

— Anna myrskytä vaan! sanoi isä hiukan hämillään. Myrsky puhdistaa
ilmaa. Eikö teilläkin käy väliin myrsky avioelämässänne?

Katrin kasvoissa leimahti välähdys entistä veitikkamaisuutta, mutta
Kertun huulista näkyi, kuin itku olisi hyvin lähellä. Hänellä
nähtävästi oli vielä viimeinen myrsky liian tuoreessa muistossa.

— Tänä vuonna tulee syksy aikaisin, arveli Kerttu alakuloisena.

— Anna tulla! Ovathan aitat täynnä.

— Jumalan kiitos! virnui ukko; ne ovat täpösen täynnä.

Sisarukset seisoivat toisiinsa painautuneina ikkunan ääressä, otsat
ruutua vasten; ja katselivat ulos auringonpaisteiseen pihaan, missä
tuuli lennätteli hiekkaa ilmaan...

Hämärän tullessa Paul saapui kotiin mustana kuin murjaani, sillä
turpeen tomu oli käynyt kiinni partaan ja kasvoihin.

Hän tervehti sisaria, katsoi heihin terävästi ja sanoi:

— Saatte valittaa toisella kerralla!

Katri katsoi Kerttuun ja Kerttu Katriin, ja sitten he purskahtivat
nauruun, tarttuivat Pauliin kiinni kummastakin olkapäästä ja
tanssittivat häntä ympäri huonetta.

— Te tahraatte itsenne, lapset! sanoi hän.

— "On lemmittyni nokikolari", rallatti Kerttu, ja Katri lisäsi jatkoksi
toisenkin värsyn.

Sitten he suutelivat Paulia ja juoksivat peiliin katsomaan, olivatko
suudelmat jättäneet jälkiä. Kun Paul oli mennyt peseytymään, sanoi
Kerttu.

— Kummallista: hänen tarvitsee vain katsoa ihmiseen, niin kaikki
kääntyy hyvin päin.

Ja Katri lisäsi:

— Mutta hän itse on tänään vähäpuheisempi kuin tavallisesti.

— Paul, ole nyt kiltti! sanoi toinen sisarista hyväillen, heidän
kaikkien istuessa illallispöydän ääressä. Emmehän käy kotona muulloin
kuin kerran joka riemuvuosi... Tee nyt naamasi hiukan ystävällisemmäksi.

— Oletteko unhottaneet, mikä päivä tänään on? sanoi Paul ja silitteli
heidän hiuksiansa.

Sisaret pelästyivät, sillä he ajattelivat ensin äidin kuolinpäivää,
mutta hengittivät keveämmin muistaessaan, että hän kuoli juhannuksen
aikaan.

— Mikä päivä tänään on sitten? kysyivät he.

— Tänään kahdeksan vuotta sitten paloi meidän vilja-aitta.

Kaikki olivat vaiti — ainoastaan isä murisi ja naurahteli itseksensä. —
— —

       *       *       *       *       *

Alkoi jo pimetä; taivaan rannalla vielä kuitenkin kyti hehkuvanpunainen
viiru, joka heijasteli pöydän valkoiseen liinaan... Tuuli ryskytti
ikkunanluukkuja.

Tuntui keveämmältä, kun emännöitsijä astui huoneeseen. Hän oli vanha,
puhelias nainen, jolla aina oli paljon uutisia.

— No, rouva Jankus, mitä uutta? huudahti Katri iloisena siitä, että
pääsi vapaaksi tuon surullisen muiston painajaisesta.

— Oi, rouva hyvä, ettekö siis tiedä, kuinka tänään kirkossa peuhataan?
Koko kylä on siellä sitomassa köynnöksiä — alttaria koristaa paljaista
ruusuista tehty köynnös, ja sen molemmille puolille on asetettu
kauniita oleanderipuita.

— Mitä sitten on tulossa?

— Häät, rouva kulta! Huomenna viettää neiti Douglas häitänsä.

Sisaret vavahtivat, katsoivat toisiinsa ja sitten Pauliin. Tämä
kieritteli sormissaan leivän murua ja näytti siltä, kuin ei asia
ensinkään olisi koskenut häntä. Sisaret loivat jälleen toisiinsa
katseen ja tarttuivat yhtaikaa Paulin käsiin.

— Tehän revitte minut palasiksi, lapset! sanoi hän väsyneesti hymyillen.

— Sittenhän siellä on tänä iltana kemut? sanoi isä, joka äkkiä oli
käynyt hyvin virkeäksi.

— Luultavasti, luultavasti! vastasi emännöitsijä!

— Sehän sopii erinomaisesti! lausui vanhus.

— Erinomaisesti... Mitä tarkoitat? kysyi Paul.

— No tarkoitan vaan... että kummallinen sattuma... Samana päivänä,
jolloin meillä oli tulipalo... Sanopas Paul, joka olit hereillä —
mitähän kello oli, kun ensin näit tulen?

— Saattoi olla yhden aika.

— Niin, sinähän sen tiedät... Mitä sinä oikeastaan hait
Helenenthalista, sitä en vieläkään ymmärrä, mutta hyvä on... oikein
hyvä... Nyt tiedän tarkoin mitä kello oli.

— Onhan siinäkin jotakin tietämistä, sanoi Kerttu nauraen.

— Niin onkin! vastasi ukko uhmaavasti. Saathan nähdä, tyttöseni,
saathan nähdä...

Paul viittasi sisarille, että antaisivat ukon olla rauhassa. Kohta sen
jälkeen tyttäret sanoivat jäähyväiset.

— Sinunhan piti puhuman Paulille, että ukolla oli jotakin salaista
puuhaa ladon takana, sanoi Katri vaunuihin astuessaan.

— Aivan oikein! vastasi tämä, käski ajajan pysäyttää ja viittasi Paulin
luoksensa.

Mutta vanhus, joka epäluuloisena kuunteli kaikkia, tuli myös paikalle,
ja keskustelun täytyi jäädä.

Kun Paul tavallisella iltakierrollansa tuli keittiöön, kuuli hän isän
pyytävän emännöitsijältä saviruukkua.

— Mitä herra Meyhöfer sillä tekisi? kysyi eukko.

— Tuumin tästä lähteä kuokkimaan morsiusiltana häätaloon! vastasi ukko
ilkeästi nauraen. Ehkä heltiää minullekin hääkakusta muru.

Eukko oli läkähtyä nauruunsa, ja isä kompuroi huoneeseensa, jonka oven
hän huolellisesti lukitsi.

Koko talo oli vaipunut lepoon; Paul vain vielä kuljeskeli pimeässä
pihassa.

— Hän viettää siis huomenna häitään, ajatteli hän. Jos olisin hyvä
kristitty, täytyisi minun rukoilla Isä meidän hänen onneksensa... Mutta
niin hurskas en vielä ole... Luulen, että hän oli minulle hyvin rakas —
rakkaampi kuin itsekään tiesin... Mutta kuinka on saattanut tapahtua,
että olemme näin vieraantuneet toisistamme?

Paul mietti miettimistään, mutta ei päässyt mihinkään tulokseen.

Kuu teki nousuansa suurena ja veripunaisena. Myrsky tuntui yltyneen; se
vinkui nurkissa ja kohisi puiden latvoissa.

— Jos tuli tänä yönä pääsisi irti, niin ei se tyytyisikään paljaaseen
vilja-aittaan, ajatteli Paul, ja muisti, että hänen täytyy kiiruhtaa
asiamiestä toimittamaan palovakuutuksen valmiiksi. Sillä eihän tiedä,
mitä voi tapahtua! lisäsi hän ja päätti mennä levolle. Päivä se on
huominenkin ja — vielä lisäksi hääpäivä.

Varpaillansa hän hiipi makuusuojaansa, jonka hän oli sijoittanut isän
huoneen viereen voidaksensa olla saapuvilla, jos vanhukselle jotakin
tapahtuisi. Hänen ei tarvinnut sytyttää kynttilää, sillä täysikuu oli
jo korkealla ja paistoi huoneeseen.

— Saankohan unta tänä yönä? ajatteli hän tuntia myöhemmin. Tuulessa
lentävien lehtien varjot hyppivät hänen peitteellänsä, ja niiden
lomista pilkistivät kuun säteet kuin valkoiset liekit.

— Tuona juhannusyönä oli kuu yhtä kirkas, ajatteli hän ja muisti,
kuinka valkoisena Elisabetin yöpuku oli vilahdellut tumman viitan alta.

— Se oli elämäni ihanin yö, jupisi hän huoahtaen, päätti nukkua ja veti
peitteen korvien yli.

Kohta sen jälkeen oli hän kuulevinänsä isän hiljaa nousevan vuoteestaan
ja kompuroivan ulos. Selvästi eroitti hän, kuinka kainalosauva kalisi
kuistin kivilattiaa vasten. — Kyllä kai hän pian palajaa, ajatteli Paul
ja vaipui levottomaan unenhorrokseen, jossa häntä kaikellaiset pahat
unet vaivasivat.

Kun hän jälleen heräsi, oli kuu noussut niin korkealle, että tuskin
ainoakaan säde pääsi huoneeseen. Mutta pihamaa oli kirkkaasti valaistu.

— Kummallista, etten ole kuullut isän tulevan takaisin, sanoi Paul
itseksensä. Hän nousi istualleen ja katsoi taskukelloansa, joka riippui
vuoteen yläpuolella.

Se oli kahdeksan minuuttia vailla yksi... Kaksi tuntia oli siis kulunut.

— Olen varmaan nukkunut hyvin sikeästi, ajatteli hän ja aikoi jälleen
laskeutua levolle, mutta samassa myrsky paiskasi ulko-oven kiinni, niin
että koko rakennus tärähti.

Paul hyppäsi pelästyneenä vuoteestaan.

— Mitä tämä on?... Ulko-ovi auki... Isä ei siis vielä ole palannut?...

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli pukenut yllensä takin ja housut
sekä syöksynyt ulos paljain jaloin ja päin. Ovi, joka vei isän
huoneesta etehiseen, oli auki. Pelosta kalpeana Paul meni vuoteen luo.
Se oli koskematonna, ainoastaan jalkapäässä oli peittoon painunut lovi.
Siinä ukko siis oli istunut jäsentä järkähyttämättä istunut puolitoista
tuntia nähtävästi odottaen Paulin nukkumista.

— Mitä taivaan nimessä tämä kaikki merkitsee? Hänen katseensa tarkasti
koko huonetta. Nurkassa viruivat vaatekengät, joilla isä päivät
umpeensa tallusteli, mutta saappaat, jotka samassa paikassa olivat
seisoneet kuukausia käyttämättöminä — ne olivat poissa.

Oliko tuo rampa ukko lähtenyt yöllä kulkemaan? Paulin sydän oli lakata
sykkimästä... Hän syöksyi ulos pihaan. Se oli valoisa kuin päivällä,
paitsi niissä kohdin, missä rakennukset loivat varjoa.

Tuuli kohisi puissa ja vyörytti hiekkaa ilmaan; muuten kaikki oli
hiljaista ja tyhjää.

Paul juoksi läpi puutarhan — ei jälkeäkään; tallin taakse — ei
jälkeäkään... Mihinkä hän sitten on mennyt?

Koira vinkui koppinsa edessä — hän laski sen irti.

— Hae isäntä, Turkki!

Koira nuuski pitkin maata ja juoksi ladon taakse, missä olkiaumat
olivat. Siellä oli niin valoisaa, että olisi saattanut löytää
nuppineulankin. Mitään erinomaista ei näkynyt, ainoastaan yhdessä
kohden oli olkia hieman pengottu.

Mutta mitä tämä on?... Kuka on pystyttänyt tikapuut seinää vasten —
tikapuut, jotka vielä kaksi tuntia sitten makasivat maassa aitauksen
sisäpuolella?

Ja... mitä taivaan tähden on tämä?... Kuka on avannut ullakon luukun,
jonka itse olen sisäpuolelta salpaan pannut?

Maa tikapuiden juurella tuntui olevan kosteata... löyhkäsi paloöljyltä.

Vapisevin käsin Paul piteli olkia. Ne olivat märkiä, ja öljyn haju
tarttui hänen sormiinsa.

Hänen polvensa horjuivat, ja kamala aavistus sai hänen silmänsä
pimenemään. Suurella vaivalla hän kapusi tikapuita myöten luukulle.

Koira vinkui alhaalla.

— Hae isäntä, Turkki, — isäntä!

Eläin ulvahti iloisesti ja juoksi nuuskien yltympäri, kunnes se näkyi
löytäneen jäljet.

Jännityksestä väristen Paul tuijotti koiran perään. Se suuntasi
kulkunsa pihaportille. Sitä tietä isä siis oli mennyt.

Mutta sitten... sitten! Mihin koira sitten kääntyy?

− Hae isäntä, Turkki!

Koira ulvahti vielä kerran ja lähti sitten täyttä laukkaa —
Helenenthaliin päin.

Helenenthaliin? Mitähän isä sieltä tahtoi? Mutta olihan hän
iltapäivällä puhunut koematkasta sinne... Ja sitä sanoessaan hän oli
nauranut ilkeästi... Ja kun oli puhe tulipalosta — mitä hän tarkoitti
sanoilla "sopii erinomaisesti?"... Ja tänään... Miksi juuri tänään?

— Nyt täytyy saada selitys arvoitukseen, ennenkuin on liian myöhäistä.

Apua etsien hän katseli ympärillensä. Hän pisti kätensä koneellisesti
luukusta sisään ja sai kiinni lyhteiden alle piiloitetun läkkikannun
sangasta... Se oli paloöljysäiliö, jonka hän eilen oli täyttänyt. Ja
kenenkä kehoituksesta? Kuka oli tullut ja sanonut...

— Isä, isä! Mitä aiot tehdä Helenenthalissa? Kuinka paljon oli nyt
jälellä kannussa? Se oli tuskin puolillaan.

Ja sitten Paul haparoidessaan sai käsiinsä tulitikkuja, joita oli
hajallansa kannun ympärillä...

Silloin putosi side hänen silmiltänsä. Kuului tuskan huuto: Hän on
mennyt polttamaan Douglasin taloa!

Kaikki hänen silmissään pyöri ja huojui, ja hän olisi pudonnut maahan,
jolleivät hänen kätensä olisi suonenvedontapaisesti olleet puristuneet
kiinni reunapuuhun.

Nyt oli kaikki selvillä:... isän sekavat puheet, hänen naurunsa ja
uhkauksensa.

Mutta vielä oli aikaa. Ukkohan raahusti sauvansa varassa. — Jospa otan
hevosen ja karautan perässä! tuumi Paul.

— Hevonen! kiljaisi hän ja hyppäsi tikapuilta maahan.

Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä: Miksi isä kysyi niin tarkkaan
sitä aikaa, jolloin tulipalo meillä alkoi. Tahtoiko hän kostonsa
tapahtumaan samalla kellonlyönnillä? Taivas! Silloin on kaikki hukassa!

Kello yksi oli aika, jonka sanoin hänelle, ja nyt on kello yksi...

Epätoivon kauhu valtasi hänet, hän riensi jälleen ylös tikapuille.

Seuraavassa silmänräpäyksessä täytyi liekkien leimahtaa näkyviin.
Eikö tuolla jo leimua?... Ei, kuu siellä vain heijastaa valkoisen
talon ikkunoista... Taivaallinen isä! Eikö löydy pelastusta, armoa?
Jospa rukous, jospa kirous voisi jäykistyttää tuon kohotetun käden...
Millä varoittaa häntä, millä antaa merkki, että hän jättäisi tekonsa
tekemättä?

— Nyt leimahtaa!

Ei, ei vielä... Mutta ehkä sekunnin päästä on hehku taivaalla.

— Elisabet! Herää!...

Kohta hulmahtaa korkeuteen lieska samanlainen kuin kahdeksan vuotta
sitten, jolloin veripunainen loimo kangisti hänen jäsenensä, kun
hän hiiviskeli valkoisen talon puutarhassa. Jospa samanlainen tuli
leimahtaisi nytkin, jotta isän käsi jähmettyisi, ennenkuin hän ehtisi
tehdä rikoksellisen työnsä.

Taivaan Luoja, anna ihmeen tapahtua! Kohota tasangolle tulipatsas
niinkuin silloinkin!

Liekkejä tarvitaan — ja juuri _täältä_ pitää roihun kohota ilmoihin.
Salama, polta poroksi kotoinen talo, jotta sen loimo käännyttäisi isän
rikoksen tieltä! — Mutta yö on pilvetön ja tähtikirkas... Kenties hän
nyt juuri kurottaa olkikattoa kohden — nyt raapaisee tulitikun — ja
seuraavassa silmänräpäyksessä tulee varoitus jo liian myöhäiseen.

Tulipatsas ilmaan, — ja juuri _täältä_ sen täytyy leimahtaa!

Olisipa minulla soihtu, jota voisin liehuttaa...

_Täältä_ täytyy liekkien leimahtaa!

Kun Paul siinä kuoleman tuskassa katseli ja etsi pelastuskeinoa,
välähti äkkiä hänen mieleensä ajatus kirkkaana kuin tuo toivottu liekki.

Riemastuksen huuto pääsi häneltä:

— Niin, se keino auttaa! Kauhu on kahlehtiva hänen kätensä.

Pelastus! Pelastus mistä hinnasta hyvänsä!

Molemmin käsin hän tarttui öljykannuun ja vuodatti sen sisällyksen
olkilyhteille. Ja sitten tulitikku... hiljaista sihinää... tuuli
puhaltaa luukusta sisään... ja — korkealle leimahtaa liekki ja lyö
häntä vasten kasvoja...

Kova, vihlova kirkaisu... Maailma mustenee hänen silmissään... Hän
tahtoo ottaa kiinni jostakin ja hapuilee sokeana suoraan tuleen...
Mutta esine, johon hän on tarttunut, väistyy — ja hän syöksyy, palava
lyhde kädessä, olkiläjään.

Sija, johon hän on pudonnut, palaa jo ilmitulessa, mutta hänellä on
vielä voimaa heittäytyä sivulle ja vierittää itsensä alas.

Ja tuuli viheltää, vinkuu, ulvoo ilmassa... Liekit ovat jo
katonharjalla.

Paul juoksee pihaan, jossa kaikki vielä on hiljaista.

— Tuli on irti! Tuli on irti! kirkuu hän herättääksensä nukkuvat.

Palkollisten suojissa syntyy liikettä.

Katto on jo peittynyt liekkeihin. Kattotiilet alkavat halkeilla ja
syöksyvät räiskyen alas. Ja aukosta leimuaa lieska ilmoille.

Tähän asti oli Paul seisonut aivan yksin pihassa ja katsellut ristissä
käsin hävityksen työtä; nyt lensivät ovet auki, ja rengit ja piiat
riensivät ulos huutaen ja kirkuen.

Silloin Paul huoahti syvään ja keventyneenä, ikäänkuin raskaan
päivätyön päätyttyä, ja kävi verkalleen puutarhaan, ennenkuin kukaan
huomasi häntä. - Olen tehnyt työtä tarpeeksi kauan, jupisi hän ja veti
puutarhaportin kiinni; nyt tahdon levätä.

Väsynein askelin hän kulki hiekoitetulla käytävällä ja toisteli
herkeämättä: Levätä... levätä.

Raukeasti hän katseli ympärillensä. Kuutamossa ja tulen loisteessa oli
puutarha niinkuin valomeri, ja myrskyn lennättämien lehtien varjot
hyppivät aavemaisesti Paulin edessä. Silloin tällöin putosi kipinä
hänen tiellensä ja loisti siinä kuin kiiltomato. Hän etsi tiheimmän
lehtimajan ja tunkeutui sen pimeimpään sopukkaan. Siellä hän istuutui
turvepenkille ja peitti kasvonsa käsillään. Hän ei tahtonut mitään
kuulla eikä nähdä...

Mutta uteliaisuus saattoi hänet hetkisen perästä katsomaan ylös. Ja
silloin hän näki tulen punaisena, valkoreunaisena lakena kaareutuvan
asuinrakennuksen ylitse, sillä myrsky kävi sinne päin.

Nyt oli kaikki mennyttä.

Paul pani kätensä ristiin ja tunsi halun rukoilla.

— Äiti! Äiti! huudahti hän kyynelet silmissä ja ojensi kätensä taivasta
kohden.

Mutta äkkiä tapahtui hänessä ihmeellinen muutos. Hän tunsi itsensä
niin vapaaksi ja kevyeksi; tuo masentava tympeys, joka aina oli tehnyt
hänen päänsä niin raskaaksi, katosi, ja syvään hengittäen hän siveli
hartioitaan ja käsivarsiansa ikäänkuin tahtoen lykkiä pois irtautuneet
kahleet...

— Kas niin! sanoi hän, ikäänkuin paino olisi vierähtänyt sydämeltä. Nyt
olen tyhjä mies, nyt ei minun tarvitse enää surrakaan! Minä olen vapaa!
Vapaa kuin taivaan lintu!

Hän löi nyrkillään otsaansa, itki ja nauroi. Hänestä tuntui, kuin olisi
ansaitsematon, ääretön onni kohdannut häntä.

— Äiti! Äiti! huusi hän riemuissaan. Nyt tiedän, kuinka sinun satusi
loppuu. Minä olen vapahdettu - vapahdettu!

Karjan kiljunta palautti hänet jälleen tajuntaan.

— Eläin raukat eivät saa kuolla minun tähteni! ajatteli hän hypähtäen
seisomaan. Ennen vaikka itse...

Paul riensi asuinrakennuksen takaovelle, mistä palkollisväki kantoi
ulos huonekaluja.

— Katsokaas herraa! huudahtivat kaikki ja osoittivat toinen toiselleen
hänen paljaita jalkojansa.

— Antakaa olla! huusi Paul. Pelastakaa karja!

Hän sai käteensä kirveen ja särki navetan takaovet, jotka olivat
niitylle päin, sillä piha oli yhtenä liekkimerenä.

Niinkuin unessa hän näki puutarhan ja niityn täyttyvän ihmisistä.
Kylän ruisku tuli sälisten paikalle, ja Helenenthalin tielläkin näkyi
liikettä.

Kolme, neljä kertaa Paul hyökkäsi liekkeihin miestensä seuraamana,
mutta sitten hän vaipui tunnottomana maahan keskelle palavaa
rakennusta...

Sydäntä viiltävä parkaisu, joka lähti naisen suusta, sai hänet vielä
kerran avaamaan silmänsä. Hän oli näkevinänsä Elisabetin kasvot, jotka
pian katosivat utuun, ja sitten taas kaikki pimeni hänen silmäinsä
edessä — — —




XXI.


Päivän koittaessa kulki Helenenthaliin päin surullinen matkue kaksilla
häkkivaunuilla. Niihin oli koottu kaikki, mitä Meyhöferin talosta oli
jälelle jäänyt.

Ensimäisissä makasi talon herra oljilla peitteiden alla; hän oli
pahasti loukkautunut ja aivan tunnottomana. Kalpea, vapiseva nainen,
joka levottomana kumartui hänen ylitsensä, oli hänen nuoruutensa
lemmitty.

Näin Elisabet nouti hänet kotiinsa...

— Me lähetämme hänet sisartensa luo, oli herra Douglas sanonut.

Mutta tytär oli laskenut kätensä Paulin rinnalle, jota peitti palaneet
vaaterepaleet, ja sanonut, ikäänkuin tuo tunnotonna makaava olisi hänen
ikuista omaisuuttansa:

— Ei, isä! Hän viedään meille.

— Mutta häät, lapseni? Vieraat?

— Mitä minä häistä! oli tytär sanonut, ja iloinen sulhanen oli seisonut
vieressä ällistyneenä.

Toisissa vaunuissa olivat ne vähät kapineet, jotka oli saatu
pelastetuksi: vanha piironki ja pari laatikkoa, joissa oli
liinavaatteita ja kirjoja, maitosanko ja isän pitkä piippu.

Mutta missä oli vanhus itse?

Ainoa, joka siitä mahdollisesti saattaisi tietää, makasi tunnottomana,
ehkä kuoleman omana.

Oliko hän paennut? Oliko hän hukkunut liekkeihin? Palvelustytöt olivat
löytäneet hänen huoneensa tyhjänä, häntä itseä ei mistään.

— Aavistan pahaa, sanoi vanha Douglas. Miehessä on aina ollut vähän
hullun vikaa; ja jos hänen luunsa huomenna löydetään raunioista, niin
saa olla varma, että hän itse on pistänyt ladon tuleen ja syöksynyt
sitten liekkeihin.

Mutta juuri kun heidän piti ajaa Helenenthalin pihaportista sisään,
kuulivat he sivulta päin uikuttavaa koiranääntä ja näkivät vieraan
koiran, joka oli asettanut etukäpälänsä jonkun maassa viruvan mykkyrän
päälle ja näytti repivän ja tempovan jotakin takinliepeen kaltaista.

Hämmästyneenä Douglas pysäytti kulkueen ja meni paikalle katsomaan.
Siellä oli kadonnut vanhus kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kamalasti
vääntyneet, ja kädet olivat vielä hieman koholla, ikäänkuin hän
olisi kivettynyt yhtäkkiä. Hänen vieressään oli särkynyt ruukku, ja
tulitikkulaatikko ui paloöljyssä, jota oli juossut pitkin savista
raitiota.

Harmaahapsinen jättiläinen pani kätensä ristiin ja mutisi rukouksen.
Kun hän palasi vaunujensa luo, vapisi koko hänen ruumiinsa, ja hänen
silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

— Elisabet, katso tuonne! sanoi hän. Siellä on vanhan Meyhöferin
ruumis. Hän on tahtonut polttaa meidän talomme, mutta Jumala on lyönyt
hänet.

— Jumala ei sytytä latoja tuleen! sanoi Elisabet ja katsoi kytevään
taloon päin, mistä tummansininen savupatsas kohosi aamun harmaaseen
ilmaan.

— Mutta eikö ole Jumalan sallimus, että olemme pelastuneet?

— Jos joku on meidät pelastanut, niin on se hän, joka makaa tässä,
sanoi Elisabet.

— Mitä? Hänkö olisi uhrannut kaikki ja ruvennut murhapolttajaksi,
ainoastaan...?

— Kysy häneltä! vastasi tytär soinnuttomasti, painoi tuskissaan kätensä
sydämelleen ja vaikeroi ääneen.

— Suokoon Jumala, että hän vielä kerran voisi vastata! jupisi Douglas.

Hän käski muutamain miesten kantaa vanhuksen ruumiin sisään. Lääkäriä
oli jo lähetetty noutamaan, ja Douglas itse tahtoi mennä viemään tietoa
sisaruksille.

Häävieraat riensivät säikähtyneinä ulos, kun vaunut seisahtuivat
kukilla koristetun verannan eteen.

— Elisabet! Miltä sinä näytät? Säästä itseäsi, Elisabet! huusivat tädit
ja tahtoivat ottaa hänet haltuunsa.

— Menkää pois! sanoi Elisabet ja työnsi väristen luotansa
hyväilyhaluiset kädet. Iloinen sulhanenkin, joka oli saanut näytellä
koko yön hyvin surkeata osaa, tuli esiin ja koetti saada Elisabetin
lähtemään loukkaantuneen äärestä. Mutta tyttö katseli sulhoansa
hämmentynein katsein, ikäänkuin ei muistaisi, kuka hän olikaan. Leo
Heller kai tunsi oman arvottomuutensa ja vetäytyi alakuloisena pois.

Tädit vääntelivät käsiänsä ja riensivät vanhan Douglasin luo, joka
kulki edestakaisin pihassa odottaen ajoneuvoja. Hänen mahtava rintansa
kohoili raskaasti, hänen valkeat, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät
kiinni toisiinsa, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Koko hänen
sielussaan riehui myrsky.

— Ole hyvä, huusivat naiset, ja toimita Elisabet levolle! Hänen täytyy
saada rauhoittua. Hän näyttää olevan mielipuoleksi tulossa.

— Jos asianlaita on niinkuin hän sanoo, mutisi vanha Douglas
itseksensä, jos hän on uhrannut talonsa ja omaisuutensa... Tuli ja
leimaus, antakaa minun olla rauhassa! kirkaisi hän naisille, jotka
olivat kertyneet hänen ympärillensä.

— Mutta ajattelehan Elisabetia! pyysivät he. Pappi tulee kello
kaksitoista — ja miltä tyttö silloin näyttää?

— Se on hänen asiansa! sanoi Douglas. Antakaa hänen itse pitää huolta
itsestänsä — hän kyllä tietää, mitä hän tekee.

Samalla hetkellä kuin Paul nostettiin vaunuista, toivat miehet portista
sisään isän ruumista. Perätysten kannettiin molemmat valkoiseen taloon,
ja koira kulki ulisten ja nuuskien perässä. Surullinen kulkue!...

Elisabet antoi viedä Paulin omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja asettui
vuoteen viereen istumaan.

Turhaan tädit pyysivät päästä sisään.

Kello yksitoista saapui lääkäri ja sanoi viipyvänsä sairaan luona
seuraavaan päivään asti. Hän oli vanha ystävä talossa ja oli
häiden tähden hankkinut itsellensä pitemmän loma-ajan. Erityinen
sairaanhoitajatar kuitenkin oli tarpeen, sanoi hän.

— Enkö _minä_ saa olla hänen luonansa? kysyi Elisabet.

— Jos voitte! vastasi lääkäri ihmetellen.

— Minä voin! vakuutti Elisabet salaperäisesti hymyillen.

Tädit kolkuttivat jälleen ovea.

— Missä on järkesi, lapsi! huusivat he oven raosta. Sinun täytyy
pukeutua — pappi on tullut jo.

— Hän saa mennä jälleen! vastasi Elisabet. Oven takaa kuului supatusta;
sulhanenkin otti osaa neuvotteluun.

— Mitä aiotte tehdä, lapseni? sanoi iäkäs lääkäri ja katsoi Elisabetia
tutkivasti silmiin. Tämä vaipui itkien polvillensa, tarttui Paulin
hervottomana riippuvaan käteen ja painoi sen silmilleen ja huulilleen.

— Onko tämä teidän vakaa päätöksenne? kysyi vanhus.

Elisabet nyökkäsi.

— Mutta jos hän kuolee...?

— Hän ei kuole, sanoi Elisabet. Hän ei saa kuolla. Lääkäri hymyili
surumielisesti.

— Hyvä on, sanoi hän. Jääkää tänne vähäksi aikaa yksin ja muuttakaa
käärettä joka toinen minuutti! Minä menen toimittamaan hiljaisuutta
taloon.

Pian sen jälkeen alkoi vaunuja tulla portaiden eteen ja sitten kadota
pihasta. Tunnin kuluttua tuli lääkäri jälleen sairaan luo.

— Talo on pian tyhjä, sanoi hän; juhla on lykätty toistaiseksi.

— Lykätty toistaiseksi? tiedusteli Elisabet tuskaisena.

Vanha lääkäri katseli häntä ja pudisti päätänsä. Ihmissydän toi hänelle
joka päivä esiin uusia arvoituksia.

       *       *       *       *       *

Viikkokausia sairas häilyi elämän ja kuoleman välillä. Hermokuume, joka
oli tullut lisäksi, näytti tekevän kaikki toiveet turhiksi.

Elisabet oli alati sairaan luona, ei syönyt eikä nukkunut. Hän oli
kokonansa omistautunut rakastettunsa hoitamiseen.

Vanha Douglas antoi tyttärensä menetellä mieltänsä myöten. — Hänen
täytyy tehdä mies terveeksi, sanoi hän, jotta saan kysyä.

Iloinen serkku alkoi pitää asemaansa tukalana ja lähti talosta,
sittenkuin eno oli maksanut kaikki hänen velkansa.

Kaksoiset kävivät noutamassa vanhan Meyhöferin ruumiin jo tulipalon
jälkeisenä päivänä. Hänen salaperäinen kuolemansa herätti suurta
huomiota, ja kaikki pääkaupungin sanomalehdet puhuivat siitä.
Kuuluisuus, jota hän ei koko elämänsä aikana saavuttanut, tuli hänen
osaksensa kuoleman jälkeen.

Mutta takanapäin odotteli korkea oikeus Paulin parantumista.




XXII.


Puolustaja oli lopettanut puheensa. Kuiskeiden suhina kulki läpi
valamiesoikeuden avaran salin, jonka lehteri oli pakkautunut ihmisiä
täyteen.

Jollei syytetty jollakin varomattomalla sanalla turmelisi tuon
loistavan puolustuspuheen vaikutusta, niin hän olisi pelastettu.

Yleisen syyttäjän loppuponsi kaikui kuulemattomille korville.

Ja nyt vedettiin esiin nenälasit ja kiikarit. Kaikkien silmät
kääntyivät kalpeaan, yksinkertaisesti puettuun mieheen, joka istui
samalla penkillä, millä kahdeksan vuotta sitten tuo salavihainen renki
oli istunut. Puheenjohtaja oli kysynyt, oliko syytetyllä vielä jotakin
lisättävää viattomuutensa todistukseksi.

— Hiljaa! Hiljaa! kuului salissa.

Mutta Paul nousi seisomaan ja puhui, ensin hiljaa ja katkonaisesti,
mutta sitten yhä varmemmin ja varmemmin:

— Minua surettaa sydämestäni, että se vaiva, jonka herra
puolustaja-advokaatti on nähnyt saadaksensa minut pelastetuksi, on
ollut turha. Minä en ole niin syytön kuin hän on esittänyt.

Oikeuden jäsenet katsoivat toisiinsa. — Mitä tämä on? Tahtooko hän
puhua itseänsä vastaan?

— Hän sanoi, että levottomuuteni teki minut tajuttomaksi, että
minä toimin jonkinlaisessa mielenhäiriössä, joka teki minut
syyntakeettomaksi. Mutta niin ei ollut asian laita.

— Hän kaivaa itse itsellensä kuopan, lausuttiin kuulijain lehterillä.

— Olen koko ikäni viettänyt arastelevaa, sortunutta elämää ja minun on
aina ollut vaikeata katsoa ihmisiä silmiin, vaikka en ole mitään pahaa
tehnyt; jos nytkin käyttäytyisin pelkurimaisesti, niin tulisi minulle
elämä sietämättömämmäksi kuin milloinkaan. Puolustajani on kuvaillut
minun entisyyteni kaikkiin avuihin nähden mallikelpoiseksi. Mutta siinä
hän on väärässä. Minulta puuttui arvokkuutta ja itsetuntoa. Ja tämä
se on aina vaivannut mieltäni, vaikkei se koskaan ole käynyt minulle
oikein selväksi. Se on painanut minua niin, etten ole voinut vapaasti
hengittää — niinkuin ihmiselle on välttämätöntä, jollei hän tahdo
tylsistyä ja riutua. Tämä työ on tehnyt minut vapaaksi ja lahjoittanut
minulle sen, mitä vailla niin kauan olen ollut; se on ollut minulle
suureksi onneksi - olisinko nyt siis niin kiittämätön, että tahtoisin
kieltää tekoni? En, en ole. Sulkekaa minut vankilaan kuinka pitkäksi
ajaksi hyvänsä; minä kärsin rangaistuksen ja alan sitten uuden elämän.
Sanon siis: Minä olen täydessä järjessä ollen sytyttänyt palamaan
taloni ja omaisuuteni, en koskaan ole ollut itsetietoisempi kuin
kaataessani paloöljykannun sisällyksen viljani päälle, ja jos tänään
joutuisin samaan asemaan, niin tekisin samoin... Ja mikä estäisi minua?
Minä hävitin omien käsieni työn — monien vuosien vaivalla ja hiellä
olin sen koonnut, ja minulla oli valta tehdä sille, mitä tahdoin.
Tiedän kyllä, että oikeudella on toinen käsitys asiasta, ja sentähden
olen levollisesti istuva minulle määrättävän ajan vankeudessa. Mutta
kuka muu kärsi vahinkoa kuin minä? Sisarilla oli jo hyvä toimeentulo,
ja isäni...

Tässä hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:

— Niin, eikö olisi ollut parempi vanhan isän viettää viimeiset
elinvuotensa levossa ja rauhassa tytärtensä luona kuin siinä paikassa,
jonne minä nyt menen?... Kohtalo tahtoi toisin. Hän kuoli halvauksen
tapaamana, ja veljeni sanovat, että minä olen hänen murhaajansa. Mutta
minun veljilläni ei ole oikeutta tuomita siinä asiassa: he eivät
tunne minua eikä isäämme. He ovat aina ajatelleet vain itseänsä, ja
minä olen saanut pitää huolta isästä ja äidistä ja sisarista, kodista
ja taloudesta, ja minä olen ollut heistä hyvä vain silloin, kun he
ovat tarvinneet apuani. He kääntyvät nyt minusta pois, mutta he eivät
milloinkaan voi tulla minulle vieraammiksi kuin ovat olleet. Paul
käänsi katseensa todistajien penkkiin päin, missä Kerttu ja Katri
peitetyin kasvoin istuivat ja itkivät; hänen äänensä sai vienon soinnun:

— Sisareni eivät hekään enää tahdo tuntea minua. Mutta heille annan
anteeksi: he ovat naisia ja savesta valettuja, ja heidän takanansa
on kaksi miestä, jotka luonnollisesti tuntevat itsensä syvästi
liikutetuiksi minun hirveän työni tähden. Kaikki ovat hyljänneet
minut — ei, eivät kaikki (tässä hänen kasvonsa kirkastuivat), mutta
se ei kuulu tähän! Sen vielä kuitenkin tahdon sanoa, vaikkapa minua
pidettäisiinkin murhaajana: Minä en kadu, että teollani olen tuottanut
isälle kuoleman. Minä rakastin häntä enemmän tappaessani hänet kuin
antaessani hänen elää. Hän oli vanha ja heikko, ja häntä odotti vain
häpeä ja kunniattomuus — hän eli niin rauhallista elämää, ja nyt hänen
olisi täytynyt kuihtua kurjuudessa. Parempi oli, että kuolema tempasi
hänet pois niinkuin salama, joka iskee ihmiseen ja katkaisee hänen
tiensä. Se on minun ajatukseni. Minun omatuntoni on rauhoitettu, eikä
minun tarvitse tehdä tiliä muille kuin Jumalalle ja itselleni. Ja nyt
saatte tuomita minut!

— Hyvä! kajahti jylisevä ääni todistajien paikalta. Se oli Douglas.

Harmaahapsinen jättiläisvartalo seisoi ylevänä, silmät säihkyivät
tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun oikeuden puheenjohtaja pyysi häntä
vaikenemaan, niin hän istui paikallensa ja sanoi vierikumppanillensa:

— Siinä on mies, josta voi olla ylpeä — vai mitä?




XXIII.


Kirkkaana kesäkuun aamuna kaksi vuotta myöhemmin aukeni vankilan
punaiseksi maalattu portti, ja siitä astui ulos vapaaksi laskettu
vanki, joka iloisin kasvoin katsoa tirkisti aurinkoa ikäänkuin
uudelleen totuttaaksensa itseänsä sen loistoon. Hän heilutti iloisesti
kädessään olevaa myttyä ja katseli huolettomana ympärillensä niinkuin
se, joka ei vielä ole selvillä matkansa suunnasta, mutta jolle on aivan
yhdentekevää, lähtee minne hyvänsä.

Kulkiessaan oikeuslaitoksen talon ohitse hän huomasi vaunut, jotka hän
nähtävästi tunsi, koska hän hämmentyi ja näytti neuvottelevan itsensä
kanssa. Sitten hän lähestyi ajajaa, joka tupsulakki päässä silmäili
pöyhkeänä alas istuimeltaan.

— Onko täällä ketään Helenenthalista? kysyi hän.

— On. Herra ja neiti ovat tulleet noutamaan herra Meyhöferiä.

Ja samassa kajahti portailta ääni: — Haloo! Tuossapa hän onkin!
Elisabet! Hän on tullut jo!

Paul juoksi portaita ylös, ja molemmat miehet sulkeutuivat toistensa
syliin.

Silloin aukeni hiljaa ja arasti raskas ovi, ja ulos astui solakka,
mustapukuinen nainen, joka surumielisesti hymyillen nojautui seinään ja
odotti levollisesti, kunnes miehet lopettivat syleilynsä.

— Tuosta saat hänet, Elisabet! huusi vanhus.

Siinä he nyt seisoivat käsi kädessä ja katselivat toisiansa silmiin,
kunnes Elisabet nojasi päänsä Paulin rintaa vasten ja kuiskasi:

— Jumalan kiitos, että jälleen olen luonasi!

— Ja jotta saisitte kokonansa omistautua, toisillenne, lapset, virkkoi
vanhus, niin ajakaa nyt kahden kotiin, sillaikaa minä tyhjennän pullon
viiniä seuraajani onneksi. Minulla on mitä tarvitsen ja laskeudun
tänään levolle vanhain päivieni ajaksi.

— Herra Douglas! huudahti Paul hämmästyneenä.

— Sinä sanot luonnollisesti "isä" tästä alkaen! Iltapuolella lähetä
minua noutamaan — sinähän olet nyt isäntä talossa! Herran haltuun!

Sitten vanhus läksi astumaan portaita alas.

— Tule! sanoi Paul hiljaa, katse maahan luotuna. Elisabet astui
perässä. Jouduttuansa näin kahden kesken ei kumpikaan heistä uskaltanut
lähestyä toistansa.

Ja sanaa vaihtamatta he ajoivat päivänpaisteiselle, kukkia kasvavalle
tasangolle. — Käenkukat, kellokit ja maahumala muodostivat kentälle
väririkkaan peitteen, ja niittyvillan liehuvat töyhdöt olivat kuin
lumihiuteita kukkaniityllä. Hopeapajun lehdet kahisivat hiljaa, lämmin
ilma värähteli, ja keltaiset perhot leijuivat parittain ylös ja alas.

Paul oli vaipunut syvälle pehmoiseen istuimennurkkaan ja katseli
eteensä silmät puoliavoimina.

— Oletko onnellinen? sanoi Elisabet ja kallistui häneen päin.

— En tiedä, vastasi hän. Tuntuu, kuin sydän tahtoisi pusertua ulos.

Elisabet hymyili; hän ymmärsi Paulin niin hyvin.

— Katso tuonne! Siellä on kotimme! virkkoi Elisabet näyttäen valkoista
taloa, joka hohti etäisyydessä.

Paul puristi rakastettunsa kättä, mutta ei voinut lausua sanaakaan.

Metsän reunassa vaunut saivat seisahtua. Molemmat astuivat alas ja
kävelivät jalkaisin eteenpäin. Paul näki, että Elisabetin kainalossa
oli valkoinen käärö, jota hän ei ollut tähän asti huomannut.

— Mitä sinulla siinä on? kysyi hän.

— Saat nähdä sitten, vastasi Elisabet ja hymyili vakavasti.

— Yllätyskö?

— Muisto!

Kun he olivat tulleet metsään, huomasi Paul punertavien puunrunkojen
välistä jonkun mustan möhkäleen, joka oli köynnöksillä koristettu.

— Mikä tuo on? kysyi Paul ja viittasi kädellään sinne, päin.

— Etkö tunne enää ystävääsi? vastasi Elisabet. Hän tahtoi olla
ensimäinen, joka sinua tervehtii.

— Musta Sussu! riemuitsi Paul ja lähti juoksemaan.

— Ota minut mukaasi! nauroi Elisabet. Sinä unhotat, että tästedes
kuulumme yhteen.

Paul otti häntä kädestä, ja niin he astuivat yhdessä tuon uskollisen
kummituksen luo, joka tien vieressä piti vahtia.

— Vanha juhta! sanoi Paul ja taputti rosoista höyrypannua.

Ja kun he kulkivat eteenpäin, kääntyi Paul joka kolmannella askelella
katsomaan taaksensa — ikäänkuin ei olisi voinut erota ystävästä.

— Minä olen uskollisesti vartioinut sitä, sanoi Elisabet; se on
seisonut aivan ikkunani alla. Me ostimme sen huutokaupasta, jottei
sinun tarvitsisi kadottaa sitä.

Kun he lähestyivät metsän toista reunaa näytti Paul kahta puuta, jotka
olivat vähän matkan päässä tieltä, ja sanoi:

— Tuossa on se paikka, jossa näin sinun makaavan riippumatossa.

— Niin on, vastasi Elisabet. Ja siinä samassa paikassa minä ensi kerran
huomasin, etten voi koskaan sinua unhottaa.

He tulivat jälleen aukealle.

— Ja tuossa on katajapensas, jatkoi Paul, jonka juurella me...

Samassa hän huudahti ja kohotti kätensä ilmaan.

— Mikä sinun on? kysyi Elisabet levottomana. Paul oli käynyt kalpeaksi
ja hänen huulensa vapisivat.

— Se on poissa, sammalsi hän.

— Mikä?'

— Minun... minun kotini.

Missä talon rakennukset olivat ennen sijainneet, siinä näkyi nyt
alaston lakeus ja muutamia kuivettuneita puita. Paul ei voinut kestää
tuota näkyä; hän peitti kasvonsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi.

— Älä sure! pyysi Elisabet. Isäni ei tahtonut rakennuttaa taloa,
ennenkuin sinä voisit itse olla määräämässä.

— Menkäämme sinne! sanoi Paul.

— Älkäämme, minä pyydän! Siellä ei ole muuta nähtävänä kuin
raunioläjiä. Mennään joskus toiste, kun sinäkin olet tyynempi...

— Mutta missä minä asun sitten?

— Samassa huoneessa, jossa synnyit... Minä olen järjestänyt sen sinua
varten ja asettanut sinne äitisi huonekalut. Voitko vielä sanoa, että
olet koditon?

Hän puristi kiitollisena Elisabetin kättä, mutta tämä viittasi tuohon
tuttuun katajapensaaseen.

— Mennään tuonne! sanoi Elisabet! Laske pääsi mättäälle ja vihellä
jotakin. Muistatko vielä?

— Minäkö en muistaisi!

— Kuinka kauan siitä on?

— Seitsemäntoista vuotta.

— Seitsemäntoista vuotta! Niin kauan olen siis rakastanut sinua ja
tullut sen tähden vanhaksi immeksi... Vuodesta vuoteen olen odottanut
sinua. Mutta sinä et ole tahtonut huomata mitään. Viimeinkin täytyy
hänen tulla, ajattelin minä — mutta sinä et tullut... Silloin tulin
murheelliseksi ja ajattelin: Väkisin en voi tunkeutua hänelle, ehkä
hän ei minusta huolikaan... Ja lopettaakseni tuon ikävöimisen menin
kihloihin Leo serkun kanssa, joka oli liehunut ympärilläni kymmenen
vuotta. Hän oli niin usein houkutellut minut nauramaan, että minä
luulin... Mutta unhottakaamme se! sanoi hän värähtäen. Laskeudu tuohon
ja vihellä.

Paul pudisti päätänsä ja viittasi kädellänsä kauas nummelle, missä nuo
kolme yksinäistä kuusta kohosivat taivasta kohden.

— Tuonne! sanoi hän. En saa lepoa, ennenkuin olen käynyt siellä.

— Sinä olet oikeassa, sanoi Elisabet, ja käsi kädessä he kulkivat
kukkivaa ahoa myöten, missä mettiäiset unisesti surisivat.

Heidän saapuessaan hautuumaalle soi valkoisen talon päivälliskello.
Värähdellen häipyi sen kaiku ilmoihin, ja sitten kaikki taas oli vaiti.
Mettiäisten hiljainen surina vain kuului edelleen.

Äidin haudalla kasvoi tiheässä murattia ja metsämyrttiä, ja
päänpuolella loisteli tulikukan keltainen terä. Ruosteenkarvaisia
muurahaisia ryömi lehdillä, ja ruohossa pyrähteli sisilisko.

Molemmat seisoivat äänettöminä; ei kumpikaan uskaltanut rikkoa pyhää
hiljaisuutta. Viimein Paul kysyi:

— Mihin isä haudattiin?

— Sisaresi veivät hänet Lotkeimiin.

— Hyvä on, sanoi Paul. Äiti sai olla koko elämänsä yksin, olkoon siis
kuolemansakin jälkeen. Huomenna käymme kuitenkin isän haudalla.

— Aiotko poiketa sisarten luokse?

Paul pudisti surullisesti päätänsä. Sitten he vaipuivat jälleen
äänettömyyteen. Paul painoi päänsä käsiinsä ja itki.

— Älä itke! sanoi Elisabet. Onhan teillä nyt kullakin kotinsa.

Sitten hän otti esiin käärön, jota hän kantoi kainalossaan, ja aukaisi
sen. Näkyviin tuli vanha kirjoitusvihko, jonka kannet olivat kuluneet
ja lehdet kellastuneet.

— Tämän hän lähettää sinulle monien terveisien keralla.

— Mistä olet saanut sen? kysyi Paul hämmästyneenä, sillä hän tunsi heti
äidin käsialan.

— Löysin sen tuosta vanhasta piirongista, joka tulipalosta pelastui.
Vihko oli joutunut likistyksiin laatikon ja takaseinän väliin ja
näyttää olleen siellä pitkät ajat.

He istuutuivat rinnatusten haudalle, asettivat kirjan polvillensa ja
alkoivat selailla sitä. Paul muisti nyt, että Katri kerran oli puhunut
jostakin äidin runovihosta. Se tapahtui silloin, kun hän yllätti
sisarensa ja heidän rakastajansa puutarhassa.

Jälestäpäin ei hän koskaan ollut lähemmin tiedustellut asiaa, sillä hän
ei tahtonut palauttaa mieleensä tuon hetken ikävää muistoa.

Kirjassa oli kaikellaisia vanhoja lauluja, jotka olivat kirjoitetut
sujuvalla käsialalla, mutta joukossa oli myös toisia, joita oli
pyyhkielty ja korjailtu. Viimeksimainitut näkyivät olevan joko
muistista kirjoitettuja tai äidin omia sepitelmiä. — Siinä oli tuo runo
laulajastakin, jonka Katri silloin oli lausunut. Sen jälestä seurasi:

    Laps, nukkuos nyt! Nuku, rakkaani!
    Vieressäsi valvoo äitisi,
    sun uneen lauleleepi.
    Ja metsässä ääni kellojen,
    mi kaikuu vienosti helisten,
    myös kohta jo vaikeneepi.

    Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani!
    Pihassa kuuvalo paistaapi,
    ja lehmus tarinoipi
    neidistä linnan valkean
    ja paimenpojasta nummelan —
    ja lehdet ne vaikeroipi.

    Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani!
    Jo lintu pesässä uinuvi,
    pään painaen siipien alle.
    Ja äiti kaitsee aarrettaan
    ja vuottaa, vuottaa murheissaan
    jo isää kotosalle.

Ja sitten tuli seuraava runo:

    Mä tunsin kerran immen, niin armaan neitosen.
    Hän asui yksinänsä verhossa lehvien
    ja lempeä kaipas.
    Yöt, päivät ikkunasta hän katsoi ainiaan,
    hän katsoi, kunnes silmät hervahti paikoiltaan,
    sill' lempeä kaipas.

    Mut sitten saapui nuori ja uljas ritari,
    ja kysyi: "Miksi minuun noin katsot kummasti?"
    — "Mä lempeä kaipaan".
    Hän nauroi: "Tuhma tyttö, syliini tulepas!
    Siin' olla ompi lämmin, niin hauska, lohdukas,
    ja löydät sä lemmen."

    — "Oon ikävöinyt yksin, mun uljas armahan'.
    Sun kullaksesi tulen, jos mulle sijahan
    vain lempeä annat."
    Kun ritar' oli kyllin suudellut kultastaan, hän lausui:
    "Etkö tiennyt, sä tyttö, tosiaan,
    mit ompi lempi?"...

    — "Oi, armas! Jollei lempen' oo sulle vaivana,
    niin ikuisesti luonas ma tahdon istua,
    sill' lempeäs kaipaan."
    Mut ritar' uljas, nuori, hän laulun laulellen
    pois kiiti ratsullansa ja jätti impyen
    nyt tuskihin lemmen.

    Kun päättyneeksi viimein sai aika murheinen,
    niin piltti pieni, hento se yksin jääneellen
    tul' lahjana lemmen.
    Ja äiti kulki rantaan tuon meren vaahtoisan:
    — "Aalloissa sulle haudan valmistan vilvakan,
    laps' lempeni suuren!"

    — "Ja, tuomari, te tehkää, kuin laissa käsky on!
    Hyljätty olen aivan, maan päällä turvaton
    ja lempeä vailla."
    Hän mestuupaikkaan kulki nyt valkopukuisna
    ja lausui: "Luokses ota, sä rakas Jumala!
    Mä lempeä kaipaan."

Paul ajatteli sisariansa, ja hänestä tuntui, kuin äiti olisi edeltäpäin
kaikki tietänyt ja antanut anteeksi.

Ja sitten he löysivät korkeilla kirjaimilla kirjoitetun otsakkeen:


TARINA SURUTTARESTA.

Oli kerran äiti, jolle hyvä Jumala oli lahjoittanut pojan. Mutta äiti
oli niin köyhä ja yksinäinen, ettei hän tietänyt, kenenkä kutsuisi
kummiksi. Ja hän huokaili ja ajatteli: Mistä saisin kummin?

Tulipa kerran iltahämärissä hänen luoksensa nainen, jolla oli harmaat
vaatteet yllä ja kasvoilla harmaa huntu. Hän sanoi: Minä tulen
pojallesi kummiksi ja pidän huolta siitä, että hänestä tulee hyvä
ihminen, joka ei salli sinun kuolla nälkään. Mutta sinun täytyy antaa
minulle hänen sielunsa.

Äiti vapisi ja sanoi: Kuka sinä olet?

Minä olen Surutar, vastasi harmaapukuinen nainen.

Ja äiti itki. Mutta koska hän kärsi niin kovaa nälkää, niin hän antoi
poikansa sielun naiselle, ja tämä rupesi kummiksi.

Ja poika kasvoi ja varttui ja teki kovasti työtä hankkiaksensa
äidilleen leipää. Mutta koska hänellä ei ollut sielua, niin ei hänellä
ollut koskaan iloa eikä nuoruutta, ja usein hän katseli nuhtelevasti
äitiinsä ikäänkuin tahtoen kysyä:

Äiti, mihinkä on sieluni joutunut?

Silloin äiti kävi murheelliseksi ja lähti etsimään pojallensa sielua.

Hän kysyi taivaan tähdiltä: Tahdotteko antaa hänelle sielun? Mutta ne
sanoivat: Hän on liian halpa.

Ja hän kysyi nurmen kukilta; nämä vastasivat: Hän on liian ruma.

Ja hän kysyi ilman linnuilta; nämä sanoivat: Hän on liian synkkä.

Ja hän kysyi korkeilta puilta; nämä sanoivat: Hän on liian nöyrä.

Ja hän kysyi kavalilta käärmeiltä; nämä sanoivat: Hän on liian typerä.

Äiti kulki itkien eteenpäin. Ja metsässä hän kohtasi nuoren, kauniin
prinsessan, jonka ympärillä oli suuri hoviseurue.

Nähtyänsä itkevän äidin tämä astui alas ratsultansa ja vei naisen
linnaansa, joka oli rakennettu kullasta ja jalokivistä.

Siellä prinsessa kysyi: Sano, miksi itket? Ja äiti valitti hänelle,
ettei hän ollut voinut hankkia pojallensa sielua eikä iloa eikä
nuoruutta.

Silloin prinsessa sanoi: Minä en saata nähdä kenenkään itkevän.
Tiedätkö mitä? Minä annan pojallesi oman sieluni...

Silloin äiti lankesi maahan ja suuteli hänen käsiänsä.

Mutta — sanoi prinsessa — hänen täytyy itse pyytää sitä minulta.

Äiti vei prinsessan poikansa luo, mutta Surutar kietoi harmaan huntunsa
tämän pään ympärille, niin että poika oli sokea eikä nähnyt prinsessaa.

Ja äiti pyysi: Hyvä Surutar, laske poikani vapaaksi!

Mutta Surutar hymyili — ja joka näki hänen hymyilevän, hänen täytyi
itkeä — ja sanoi: Pojan täytyy itse itsensä vapauttaa.

Kuinka hän voi sen tehdä? kysyi äiti.

Hänen täytyy uhrata minulle kaikki, mitä hänellä on rakasta, sanoi
Surutar.

Silloin äiti alkoi murehtia kovasti ja vaipui kuolemaan. Mutta
prinsessa odottaa vielä tänä päivänä kosijaansa.

       *       *       *       *       *

— Äiti! Äiti! huudahti Paul ja vaipui haudalle.

— Tule! lausui Elisabet, joka pidätteli kyyneliänsä ja laski kätensä
Paulin olkapäälle. Tule! Äitisi on saanut rauhan, eikä sinun ilkeä
Suruttaresi tee meille enää koskaan pahaa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SURUTAR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.