Neiti Liwin : Romaani

By Marika Stiernstedt

The Project Gutenberg eBook of Neiti Liwin
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Neiti Liwin
        Romaani

Author: Marika Stiernstedt

Release date: May 27, 2025 [eBook #76170]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1927

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NEITI LIWIN ***

language: Finnish




NEITI LIWIN

Romaani


Kirj.

MARIKA STJERNSTEDT


Tekijän luvalla suomennettu





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.






ENSIMMÄINEN OSA




1.


Jokainen ihmiselämä on draama, tai sarja draamoja, monet salattuja,
monet eivät edes tietoisesti elettyjä. Sielusta toiseen johtavat langat
ovat hienoja.

Kun jokin tällainen äänetön draama on saavuttanut huippukohdan, missä
draaman henkilöiden välinen jännitys on käynyt liian kireäksi, laukeaa
jotakin, syntyy jotakin, tapahtuu jokin tapahtuma. Draama on saanut
vielä uuden puolen ulkonaiseen hahmoonsa. Sen kahnausaineista on vielä
yksi liikeaalto pantu käyntiin.

Mutta tässäkin ovat langat hienoja.

Sillä todistajat eivät näe mitään, ja avoimia selityksiä ei anneta. Ei
mikään ole ihmissielusta vastenmielisempää kuin itsensä peittelemätön
paljastaminen. Kuinka monet ovatkaan sitäpaitsi kykenemättömiä puhumaan?

Näiden draamojen keskellä me kuljemme, elämme jokapäiväistä elämäämme,
olemme statisteja niissä aavistamattamme, emme näe mitään emmekä kuule
paljon. Meitä askarruttaa pääasiassa oma huolemme: oman draamamme
salassapitäminen.




2.


Samariittiyhdistys oli toimelias naisten hyväntekeväisyysseura
Tukholmassa. Eräässä johtokunnan kokouksessa, kun päivän asiat jo oli
käsitelty, kuten tavallista mielipiteiden jyrkästi erotessa toisistaan,
pyysi neiti Liwin puheenvuoroa. Huomattavasti kiihtyneenä hän alkoi:

»Minä ymmärrän sangen hyvin, että arvoisat naiset vain sangen
vastenmielisesti sallivat minun pidättää itseänsä vielä pari minuuttia.»

Useimmat naiset olivat todellakin kärsimättömiä päästäkseen lähtemään.
Kokous oli kestänyt pari pitkää tuntia, ja ilma huoneistossa, joka
vaikutti varastohuoneelta — joukko ylijääneitä myyjäisesineitä oli
hyllyillä tai pakkalaatikoissa — oli käynyt huonoksi. Mutta ne, jotka
jo olivat osoittaneet eleitä lähteäkseen, jäivät nyt kohteliaisuuden
pakosta istumaan.

Neiti Liwinin äänensävystä ymmärrettiin heti, että hänellä ei ollut
ainoastaan sanottavana jotakin, vaan vieläpä jotakin ikävää. Se ei
sinänsä ollut kaikista naisista vastenmielistä: vain pari heistä tunsi
itsensä todella kiusaantuneeksi »kohtauksista». Nopeasti tehtiin
äänettömiä laskelmia, kuinka pitkän aikaa vielä voisi menettää.
Kaikkien katseet olivat kohdistuneet neiti Liwiniin, joka oli käynyt
hehkuvan punaiseksi ja karttoi kaikkien katseita.

Pitkän kokouksen aikana kaikki läsnäolijat olivat ehtineet tarkastaa
toisiansa perin pohjin: arvostella pukua, koruja, hiuksia tai hattua ja
ilmeitä. Äänettömästi oli tapahtunut ryhmittelyjä, sympatian siteitä
oli solmittu siellä täällä pöydän yli, kun jossakin kysymyksessä
oli kannatettu toisen mielipidettä tai vain pikaisella silmäyksellä
todettu keskinäinen yksimielisyys. Muutamat katseet olivat taas
saattaneet ilmaista epäsuotuisaa sympatiapiiristä erottamista. Naisia
oli kaikkiaan noin tusina; mutta arvoasteita oli kuitenkin useita;
monet pitivät tärkeänä lähestyä joitakin määrättyjä naisia. Suosikkien
joukkoon kuuluvaksi saattoi aina varmasti lukea rouva Alexandra Paschin.

Rouva Pasch ei kuitenkaan pitänyt suurta melua itsestään. Ei kukaan
olisi voinut syyttää häntä aatteittensa innokkaasta tyrkyttämisestä.
Hänellä oli muuten vain vähän aatteita. Mutta jokaiseen komiteaan,
jossa parhaimmiston osanottoa pidettiin suotavana, koetettiin rouva
Pasch aina saada jäseneksi. Tämän nuhteettoman naisen mukanaolo oli
miellyttävää. Kun hänellä oli suuri seurapiiri ja kun hän oli yleisesti
tunnettu ja ihailtu, oli jo hänen pelkkä nimensä komitean koristus.
Jos hän lausui ajatuksensa, saavutti hän aina kannatusta, ei niinkään
senvuoksi, mitä sanoi, vaan viehättävän esittämisen vuoksi — siinä
oli, sanottiin, jotakin sellaista, joka muistutti vedenkalvossa uivaa
joutsenta.

Neiti Liwin taas kuului niihin, joihin ei kiinnitetty huomiota, joiden
suosiota ei tavoiteltu ja joiden epäsuosio ei mieltä raskauttanut. Tämä
päivä oli tässä suhteessa ollut samanlainen kuin kaikki muut.

Mitä hämmästystä olisikaan herättänyt, jos joku äkkiä olisi noussut
väittämään, että juuri tämä neiti Liwin, traagillisen salaisuuden
säilyttäjä, oli heidän joukossaan se, johon kaikkien sympatiojen
oikeastaan ensi sijassa olisi pitänyt kohdistua.

Mutta mitään semmoista ei tapahtunut.

Elma Liwinillä oli jokseenkin leveät kasvot, jotka todistivat hänen
olevan voimakasta rotua, ja korkea, hiukan kupera otsa, joka ilmaisi
itsepäisyyttä. Hänen ruskeat, tuuheat hiuksensa, joissa näkyi harmaita
karvoja, osoittivat saaneensa vain tavallista, välttämätöntä hoitoa,
ne oli sidottu kiinteään niskasolmuun. Ihosta saattoi aavistaa veden
ja saippuan runsasta käyttämistä, ja sen lisäksi kaikkien säiden ja
tuulien vaikutukselle alttiinaoloa; ne olivat vähitellen haihduttaneet
pois kukkeuden, joka kenties kerran oli kasvoja kaunistanut. Neiti
Liwin punastui ja kalpeni helposti, paljastaen siten vaikeasti
hillittävän luonteenlaadun, mutta mitä aihetta oli tällä jo ikään
nähden vakaantuneella ihmisellä olla oikullinen, joka kuuluu nuorisolle
tai oikeammin vain hemmoitelluille olennoille? Hänen toimeentulonsa
oli turvattu, hänellä kun oli jonkin verran omaisuutta, hänen asemansa
oli hyvä, sillä hän opetti hienoimpien käsitöiden valmistamista ja oli
itse tunnustetusti ihmeentaitava koruompelutöissä. Hän ei kuitenkaan
voinut vaatia, että hänen pahantuulenpuuskansa annettiin anteeksi. Oli
tunnettua, että hän oli äksyluontoinen: hän osoitti sitä joskus, ja se
suututti.

Hänen kasvonsa eivät yleensä herättäneet huomiota — ei edes
hienopiirteinen suukaan, joka hänen nuorempina päivinään varmaankin oli
jotakin merkinnyt. Kiinnittämättä katsettaan kehenkään läsnäolijoista,
katsellen vain suoraan eteensä ulos ikkunasta, sanoi neiti Liwin
nopeasti ja kiihkeästi:

»Minä olen pyytänyt puheenvuoroa vaatiakseni rouva Alexandra Paschilta
selitystä. Viime kokouksen jälkeen, jolloin minä olin kiivaasti
vastustanut uuden kodin perustamista naimattomille äideille — tietenkin
ainoastaan sen vuoksi, että meidän taloudellinen asemamme juuri nyt on
hyvin huono, minkä kaikki naiset hyvin tietävät — kuuluu rouva Pasch
täältä lähdettyä lausuneen erään arvostelun minun persoonastani.»

Rouva Pasch, pitkä, elegantti, kaunis, kaarevanenäinen, hymyilevä,
vaaleaverinen, hyvin huoliteltuhiuksinen, ja seurapiirissään, johon
kuului vain vallasväkeä, nimitetty valkoiseksi papukaijaksi, hätkähti.
Hän oli jäänyt paikoilleen vain tunnetun kohteliaisuutensa vuoksi ja
oli ajatuksissaan tuhannen penikulman päässä neiti Liwinistä, tai aivan
kuin toisella planeetalla, toisessa, paljon mieluisammassa maailmassa.

»Minäkö?» sanoi hän, pyöreät linnunsilmät selko selällään.

Puheenjohtaja kysyi:

»Mutta pitääkö nyt välttämättömästi esittää tämä täällä?...»

»Pitää kyllä», vastasi neiti Liwin ja jatkoi: »Rouva Pasch saattaa
kyllä pitää itseänsä tahdikkuuden ja hyvien tapojen ja kaiken sen
edustajana, mikä on comme-il-faut —. Minulla ei siinä suhteessa ole
mitään vaatimuksia. Mutta en minä silti siedä mitä tahansa.»

Hän oli nyt hehkeän punaisesta käynyt kalman kalpeaksi. Huoneessa
vallitsi haudan hiljaisuus, mitä kiusallisin mieliala. Rouva Pasch
istui suorana, aivan tyynenä, hyvin varmana siitä, että neiti Liwin
todellakin esiintyi sangen sopimattomasti.

»Rouva Pasch», jatkoi Elma Liwin, »kuuluu, kun oli tullut puhe minun
persoonastani, arvatenkin äskenmainitun tavattoman kiivaan keskustelun
johdosta, lausuneen, että 'eihän sellaiselta ikä-immeltä voinut
odottaakaan parempaa arvostelukykyä'. Onko se totta? Ja sitten tahdon
lisäksi sanoa: Jos minun kelpoisuuttani tämän johtokunnan jäseneksi
todellakin, kenties yleisestikin, pidetään kyseenalaisena sen nojalla,
että olen naimaton, pyydän saada tietää sen ja erkanen viipymättä...»

Siinä kaikki.

Silmänräpäyksessä puhkesi huoneessa suuri meteli. Kaikki puhuivat
yhtä aikaa: »Neiti Liwin, mutta kuulkaa!» »Mutta neiti Liwin, kuinka
voitte ajatellakaan?» »Mutta rakas Elma!» »Ei, tämä on sentään liian
naismaista!...» Turhaan koetti puheenjohtaja koota jäseniä nuijan
(lyijykynän) jo heikenneen arvovallan alaisiksi. Pari naista käytti
tilaisuutta pujahtaakseen ulos.

Mutta rouva Pasch, vedenkalvolla uiskenteleva joutsen, valkoinen
papukaija, istui hiljaa, erittäin kärsivällisesti odottaen puheenvuoron
saamista.

Hän ei edes ajatellut, mille kannalle hänen pitäisi asettua neiti
Liwinin välikysymyksen suhteen, tai edes saattoiko syytös olla
oikea. Hän ei yksinkertaisesti muistanut, mitä oli saattanut sanoa
tai sanomatta jättää tuosta neiti Liwinistä viikko sitten. Kun
puheenjohtajan pyytelevät naputtelut lyijykynällä vihdoin olivat
tehneet vaikutuksen, sanoi hän sen vuoksi:

»Rakas neiti Liwin, minä peruutan kernaasti, mutta minä en todellakaan
muista mitään.»

Ilmaa, tarkoitti hänen äänensävynsä, ainakin käsitti Elma Liwin sen
siten. Elma Liwinin persoona: tyhjää ilmaa. Kun Elma Liwin vaatii
selitystä, vaiennetaan hänet sanomalla: »minä en muista mitään».
Puhalletaan! Siinä sai ikä-impi jälleen ympäri korviansa.

Neiti Liwinin onnistui kuitenkin hillitä halunsa purkaa suuttumustaan.
Täytyihän kaiken lisäksi vielä hallita itseänsä. Hän puristi käsiänsä
polviansa vasten ikäänkuin olisi pidellyt villipetoa. Katsahtamatta
vastustajaansa kääntyi hän puheenjohtajan puoleen ja sanoi ponnistuksen
heikentämällä äänellä:

»Minä sivuutan rouva Paschin. Hänhän ei itse tiedä, mitä sanoi! Mutta
johtokunnasta eroan täten joka tapauksessa. En ole niin omahyväinen,
että uskoisin olevani välttämätön. Ei, hyvät naiset, ei mitään turhia
estelyitä! Minusta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä paikalla, missä
pohjimmalta tunnen kaikkien olevan vastassani.»

Ei kukaan — ajatteli hän — ei kukaan asettunut minun puolelleni. Ei
kukaan edes viitannut rouva Paschille, että sellainen puhetapa, jota
hän käytti, voi tuntua loukkaavalta. Minulla ei ole heidän kanssaan
mitään tekemistä! Minä olen toista rotua — kadotukseen tuomittua rotua.

Hän nousi. Ja naiset, jotka katselivat häntä kuin ensimmäistä kertaa,
huomasivat, että hänen olennossaan oli arvokkuutta. He eivät koskaan
olleet tunteneet itseänsä solidaarisiksi hänen kanssaan, eikä hän ollut
näyttänyt sitä vaativankaan; nyt hän erkani heistä niinkuin vieras
vieraista, jättäen heidät mykistyneiksi — ainakin siihen asti, kunnes
kuului ulko-oven kiinnipaukahdus — omituisen tunteen valtaan, joka
kuitenkaan ei saanut heitä aavistamaankaan, että erään ihmiskohtalon
heijastus oli välähtänyt varastohuonetta muistuttavassa, epäkodikkaassa
huoneistossa, josta he kaikki kiiruhtivat poistumaan.




3.


Neiti Liwin käveli nopeasti kotiaan päin. Hänellä oli yllään tumma
huopahattu ja melkein miesmuotia muistuttava, hyvästä kankaasta
valmistettu päällysnuttu. Aivan huomaamatta ei hän päässyt
kadulla kulkemaan. Syvällä tuikkivat epäluuloiset silmät, jotka
vain vastenmielisesti tuntuivat käyttävän silmien luonnollista
oikeutta, katselemista suoraan ja avoimesti ympärilleen, herättivät
ohikulkijoissa ihmettelyä. Sitä hän kuitenkaan ei huomannut; hän
kulki kädet päällysnutun taskussa, miesten tapaan, ilman mitään
paketteja käsissä tai muita naisten tunnusmerkkejä puvussaan, ei edes
sateenvarjoa, sillä päällysnuttu oli vedenpitävä.

Oli kevätaika ja kevätpäivä: puistoissa työntelivät lapset kuulaa ja
hyppelivät harakkaa, juoksivat naattaa tai kokoilivat varjoisimmista
paikoista viimeisiä sulamassa olevan lumen jätteitä. Oli se aika,
jolloin talvikengät alkavat olla lopussa, mutta niitä vielä täytyy
käyttää. Käpertyneillä, rumilla kengänkärjillä pengotaan häikäilemättä
märkiä hiekkakäytäviä. Vaikka ei vielä ole siihen oikein lupaa,
avataan talvipalttoon kaulusta kuitenkin niin paljon kuin uskalletaan;
selitellään sitten kotona, että muuten hiostuu kuoliaaksi.

Varakkaammat ovat jo saaneet uudet hatut tai lakit.

Elma Liwin kulki Humlegårdenin yli, sillä se oli hänen tavallinen
tiensä. Sitä tietä hän oli kulkenut joka päivä monen vuoden kuluessa,
ja aikoja sitten lakannut kiinnittämästä huomiotaan tiehen, lapsiin tai
muuhun. Mutta kevyt, leuto tuulenpuuska, joka toi mukanansa ensimmäistä
mullantuoksua, jossa jo tuntuu itujen ujua ja kosteaa lehdenalkua,
sai hänet kohottamaan päätänsä. Heikko sisäinen värähdys sai hänetkin
tuntemaan kevään tuloa.

Se ei ollut kuitenkaan mitään onnen tai odotuksen tai edes
yksinkertaisen sisäisen ilon värähdystä, se päinvastoin teki pahaa,
se kosketti ja sai väreilemään tietoisuuden siitä salaisuudesta, jota
Elma Liwin monta vuotta oli tahtonut olla ajattelematta, koettanut
tukahduttaa. Inhoittava ja kauhea salaisuus! Joskus kyllä saattoi
sen muisto olla poissa, mutta varma siitä ei voinut koskaan olla.
Kaikkialla oli elämän pieniä, valppaita sanansaattajia varuillansa:
aurinko ja tuulet, satunnaiset sanat, tuoksu tai jokin näky
herättämässä sitä taas hereille, ja silloin tuntui äkkiä kuin olisivat
kaikki ihmiset nähneet salaisuuden ja kuuluttaneet sitä julki.

Aina kuitenkaan ei Elmasta tuntunut inhoittavalta se ajatus, että
hänen kohtalonsa ikään kuin taian kautta tulisi tunnetuksi. Se saattoi
päinvastoin joskus tuntua omituisen houkuttelevalta. Olen väsynyt
olemaan ulkopuolella, saattoi hän ajatella, olisi ihanaa saada niinkuin
muutkin esiintyä sinä, joka on. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
että muut saattoivat elää samankaltaisessa asemassa, yhtä kiusallisessa
tilanteessa. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että muut saattoivat
olla yhtä yksinäisiä, samanlaisten siteiden kahlitsemia. Mutta joka
tapauksessa hän karkoitti taas kiivaasti kiusauksen ilmaista itsensä,
niinkuin torjutaan jotakin epätervettä, tuhoisaa ja häpeällistä. Sillä
sala on salassa ja sen on jäätävä salaan.

Elma Liwin oli talonpoikaista sukua. Isoisän isä oli ollut talonpoika,
isoisästä tuli pappi, isästä tuomiorovasti ja oppinut mies, mutta
talonpoikaa oli hänessä vielä, hän oli tyly seurustelussaan omaistensa
kanssa ja ankara arvosteluissaan. Niin ja niin säätää Laki — ja hän
tulkitsi sitä ankarimmalla tavalla. Tämä hänen lainkuuliaisuutensa
tuotti hänelle arvoa ja valtaa. Hänestä tuli myöskin rikas, ja hän
oli ylpeä. Ylpeydestä osti hän takaisin isoisänsä talon, jota kukaan
hänen lapsistaan ei kuitenkaan tahtonut viljellä, ja säästi niinkuin
isoisä oli säästänyt voidakseen jättää leskelleen ja lapsilleen vakavan
varallisuuden. Sillä raha antaa arvoa.

Elma oli nuorin lapsista, hänen sisarensa meni naimisiin nuorena
erään papin kanssa, toisesta veljestä tuli upseeri, toisesta
virkamies: sehän on hyvinkin tavallinen ruotsalaisen talonpoikaissuvun
kehityskulku. Koti oli ollut kova, eivätkä lapset sitä kaivanneet
sieltä lähdettyänsä, mutta nimensä arvon voimakkaan säilyttämishalun ja
säädyllisten tapojen noudattamisen he olivat kaikki saaneet perinnöksi,
ja lisäksi äidinperintönä kunnianhimoa. Tuomiorovastin puoliso oli
sangen sukutietoinen nainen, jonka isä oli lakimies, presidentti
Hökhufwud, useiden eurooppalaisten akatemiain jäsen, yksi Ruotsin
akatemian kahdeksastatoista jäsenestä, mies, jolla oli suuri työkyky ja
mitä suurin kunnioitus auktoriteettejä, arvoluokkia, kaikkia maallisen
taivaan tähtiä kohtaan.

Elma viipyi kauan kotona, missä äiti tarvitsi häntä. Lapsena hän oli
ujo ja umpimielinen. Olisi luullut hänen säikähtäneen jotakin, mutta
jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi muistanut, mitä se saattoi
olla. Hän oli myöskin itsepäinen ja peräti herkkä loukkaantumaan; pari
kertaa oli isä kurittanut häntä kiittämättömän mielenlaadun vuoksi.

»Mistä minun pitäisi kiittää?» huusi hän.

»Siitä Jumalan siunaamasta kodista, jossa saa kasvaa.»

»En ikinä», ajatteli hän. »Mikä Jumalan siunaus tämä koti on?»

Samalla tarkkasi hän sisaruksia: he olivat kaikki pidättyväisiä,
kankeita luonteeltaan. Mitä pidättyväisyyden takana oli, sitä ei
ilmaistu jos ylimalkaan oli mitään. Hän ei ollut taipuvainen sitä
uskomaan. Tottahan se muutoin olisi jollakin tavoin ilmennyt. Siinä
veljessä, joka oli häntä iässä lähinnä, tulevassa juristissa, aavisteli
hän joskus sukulaissielua; mutta niinä harvoina kertoina, jolloin
hän yritti tätä lähestyä, epäonnistui yritys aina. Hän koetti saada
tietää, oliko velikin tehnyt havaintojansa ja kokemuksiansa kodista ja
vanhemmista, tai muusta, minkä hän olisi suonut olevan toisenlaista.
Mutta hän sattui tekemään yrityksensä aina sellaisena aikana,
jolloin jokin kiire vaati veljeä toisaalle tai tämä muutoin ei ollut
otollisessa mielentilassa. Niinpä luopui hän vähitellen tykkänään
yrityksistänsä.

Täysikasvuisena nuorena neitona nähtiin hänet useimmiten koruompeleiden
kimpussa, ja niin umpimielinen, niin hymytön hän oli, ettei edes hänen
kaunis ihonsa ja hienopiirteinen suunsa päässyt oikeuksiinsa.

Naimaikään tultuaan hän kieltäytyi tyyten edes kuulemasta
puhuttavankaan niistä liitoista, joita puuhakas äiti hänelle salassa
suunnitteli tai ihan avonaisesti koetti järjestää. Elma oli niin
kauan, siitä pitäen kuin saattoi muistaa, vaistomaisesti inhonnut
isäänsä, hänen ympärillään asuvaa ytelää tupakan tuoksua, hilsettä,
joka saattoi joskus näkyvänä jauheena peittää hänen mustan nuttunsa
kauluria ja olkapäitä — eikä tämä vierominen vähentynyt vuosien
vieriessä. Hän ei muistanut ainoaakaan oikeata keskustelua isänsä
kanssa. Kuolinvuoteellaan oli tämä siunannut häntä; mutta sekin jätti
hänet kylmäksi. Hän tiesi, hän oli sen huomannut, ettei äitikään ollut
pitänyt isästä, että heidän välillään ei vallinnut mitään todellista
hellyyttä. Sanomattoman inhottavalta, molemmille asianosaisille
arvottomalta, tuntui kaksikymmenvuotiaasta sellainen avioliitto.
Niissä miehissä, jotka häntä lähentelivät ja joissa hän heti aavisti
myötäjäisten tavoittajia — kun hän vilpittömästi uskoi olevansa vailla
viehätysvoimaa — näki hän vain tulevia vanhoja herroja, ympärillään
ytelä tupakantuoksu ja ulkonaisen huolimattomuuden merkkejä. Näiden
mahdollisten kosijain hiukankin lähempi kosketus, kuten vähänkin
tarkoittavampi kädenpuristus tai, jos hänen oli pakko tanssia, ja he
silloin sattuivat hengittämään liian lähellä, johti hänen ajatuksensa
aina poikkeuksetta ahtaaseen kahdenhengen sänkyyn kotona tai erinäisiin
muihin hänen tuntemiinsa tai vain kuvittelemiinsa avioliiton
yksityiskohtiin.

Yhteen aikaan yhdisti häntä lämmin ystävyys erääseen onnettomissa
naimisissa olevaan nuoreen rouvaan. Tämän paljastuksista hänen oma
haluttomuutensa sai lisävirikettä. Nuori rouva liittyi häneen kuin
lohdutusta ja korvausta etsien ja sanoi hänelle suoraan rakastavansa
häntä, Elmaa, enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut miestään. Elma
puolestaan antoi hänelle vastineeksi rajattoman ihailunsa: hän piti
rouvaa kauniina — tämä olikin varsin kaunis nainen — jokainen hänen
liikkeensä teki miellyttävän vaikutuksen. Ystävättäret tapasivat
toisensa joka päivä, väsymättömästi puhellen kumpikin omista oloistaan.
Mutta ystävyys aiheutti juoruja. Aviomies, jonka välinpitämättömyys
tätä ennen oli ollut ilmeinen, pani nyt mahtisanansa vaakaan ja
aiheutti muuton toiselle paikkakunnalle.

Elma suri ystävätärtään, mutta kun hän kuuli tämän pian alkaneen
viihtyä hyvin uudella asuinpaikallaan, ja kun vastauksia kirjeisiin
saapui yhä harvemmin, ymmärsi Elma olevansa unohtumassa — arvatenkin
toisten tai jonkun toisen vuoksi. Nopeasti hän katkaisi välinsä
uskottoman kanssa: hän oli Elman mielestä pintapuolinen, epäluotettava
olento — hänestä oli parasta heti, säälimättä, katkaista välit.
Mutta kesti kauan, ennenkuin haava meni tyyten umpeen, ja kauniin,
keimailevan ystävättären valokuva oli pettymyksestä huolimatta monta
vuotta Elman kirjoituspöydällä.

Minä olen tuomittu unohdettavaksi, ajatteli hän katkerasti, ja koetti
turhaan siihen tunteeseen mukautua. Hänellä oli kuitenkin unelmia.
Hän näki itsensä yhtä kauniina kuin konsanaan luo huikentelevainen
ystävätär, samanlaatuisten olentojen ympäröimänä kuin hän itse oli
— ei miesten eikä naisten, tai yhdentekevää, kumpienko, kunhan he
vain olivat hänen vertaisiansa, siinä kaikki — yliaistillisia,
kaikkiymmärtäviä olentoja täynnä innoitusta, jonkalaisia ei
todellisuudessa koskaan tapaa. Kaipuu värisytti häntä ajatellessaan
elämää, jossa kaikki ihmisten välit uhkuivat yksimielisyyttä, hyvyyttä,
avonaisuutta. Tuomiorovastin talon ikkunoista saattoi nähdä junien
kulkevan ohi joka päivä: Elma kuvitteli näiden junien vievän pois
niitä ystäviä, joita hänellä olisi pitänyt olla, sen aatetoverin, jota
hän salassa ja ääneti ikävöi. Keitä olivat ohimatkustajat? Sitä ei
tiedetty. Miten mieletöntä olikaan siis ajatella, että joku heistä vei
hänen onnensa mennessään!

Kuudenkolmatta vuotiaana saattoi Elma kivulloista äitiään eräänä kesänä
kylpypaikkaan. Itse hän oli terve, aivan hämmästyttävän terve, joka ei
tarvinnut mitään kylpylähoitoa eikä siitä välittänyt. Äidin hoito ja
lepotunnit antoivat hänelle runsaasti joutilasta aikaa ja hän käytti
sitä pitkiin, enimmäkseen yksinäisiin kävelyretkiin. Päivällisen
jälkeen soitti pieni orkesteri kylpylän puiston soittolavalla, ja äiti
ja hän istuivat kuuntelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässään Elma
rakastui.

Ei kukaan esitellyt hänelle hänen lemmityistään, ei kukaan
viitannutkaan, että tämä saattaisi olla sopiva sulhanen. Elma ei aluksi
tullut ajatelleeksikaan häntä miehenä tai edes erityisenä henkilönä,
vaan ainoastaan melkein kuin yhtenä tähän ympäristöön sovellettuna
esineenä, kuten kaikki muutkin.

Hänen hellän haaveilunsa esine oli tuon pikkuorkesterin johtaja
Gavelström, hoikka poikanen, jolla oli hienot kädet ja naiivin rohkea
katse, joka pian keksi Elman katseen puiston hieta-aukean tuoleilla
istuvien ryhmien joukossa. Intohimo tempaisi Elman kokonaan valtoihinsa
hänen itsensä sitä käsittämättä, aiheutti unettomia öitä, kuumetta
ja tuskaisia unia, joista hän äkkiä heräsi, jolloin tuska muuttui
onnentunteeksi, niin ihmeelliseksi, että hänen täytyi purra huulensa
yhteen ollakseen ääneen huudahtamatta. Hän nuortui ja kaunistui; sitä
huomautettiin hänen äidilleen, joka oletti, että pelkkä oleskelu
kylpylän ilmastossa vaikutti niin edullisesti.

Elma oli menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hän ei nähnyt eikä
ymmärtänyt koko sinä aikana, jolloin hän tapasi mielitiettynsä, että
tämä ei läheskään samassa määrässä vastannut hänen tunteisiinsa. Eikö
hän ollut häntä vastassa hänen yksinäisillä kävelyillään? Eikö hän
etsinyt metsän keskessä niittyä, jolle he istahtivat tuoksuvien kukkien
ympäröiminä? Eikö hän keksinyt hänelle mitä kauneimpia, leikkisiä
puhuttelunimiä ja kiusoitellut häntä tavalla, joka oli niin viehättävän
huolimaton ja veitikkamainen, ettei Elma milloinkaan ollut sen
tapaistakaan tavannut? Ja eikö hän lopulta eräänä päivänä kuiskannut:
»Tule minun huoneeseeni tänä iltana! Mitä se tekee, ei kukaan sitä
näe!» — Eikö hän sitten suudellut häntä, eivätkö hänen sorjat
viuluniekansormensa leikitelleet hänen pehmeillä hiuksillaan, joita hän
juuri hänen vuokseen hoiteli, harjaili ja sovitteli kauniiseen muotoon?

Hän ei koskaan ymmärtänyt, että nuori mies vain käytti — omasta
mielestään vieläpä jokseenkin ujostelematta tarjottua — tilaisuutta.
Hänen oleskelunsa kuolettavan ikävässä kylpyläpaikassa tuli siten
hiukan viihtyisämmäksi. Se esti häntä myöskin ravintolaelämään
kuluttamasta palkkaansa, joka siten saattoi tosiaankin tulla käytetyksi
alkuperäiseen tarkoitukseensa, ulkomaanmatkan kustantamiseen syksyllä
musiikkiopintoja varten.

Erehdys samoin kuin hänen oma sokeutensa ja hulluutensa valkeni Elmalle
vasta jälkeenpäin. Kun hän ymmärsi saavansa lapsen, kirjoitti hän
Gavelströmille, joka muutamien viikkojen eroamisen jälkeen jo oli
ehtinyt hänet puoliksi unohtaa. Elma ei suorastaan esittänyt mitään
vaatimusta, sillä hän piti itsestään selvänä, että Gavelström heti
rientäisi hänen luokseen ja järjestäisi kaikki.

Gavelströmhän oli jo luvannut hänelle menomatkallaan ulkomaille
viipyä muutamia päiviä hänen kotikaupungissaan ja käydä häntä
tervehtimässä. Mutta se ei ollut sen luontoisia lupauksia, joita on
tarkoitus pitää, vaan ainoastaan asianomaisen mielestä erinomaisen
sopiva hyvästelymuoto. Nyt vastasi hän Elman kirjeeseen aivan
toisenlaatuisella hyvästelyllä selkeästi ja tylysti: Kuka oli pyytänyt
neiti Liwiniä heittäytymään hänen kaulaansa? Hän oli sitäpaitsi heistä
nuorempi. Hän vetäytyi pois pelistä, joka ei alunpitäenkään ollut hänen
alkuunpanemaansa.

Elman järki seisahtui. Mikä oli tarkoitus? Hän kirjoitti uudelleen,
mutta tällä kertaa palautettiin kirje aukaisematta.

»Mitä sinä siitä Gavelströmistä tahdot?» kysyi tuomiorovastin rouva.

»Vain erästä tietoa. Mutta minä en kirjoita enää», vastasi tytär.

Elma ei uskoutunut kenellekään, kaikkein vähimmin kunnianhimoisille
sisaruksilleen. Gavelströmin hän pyyhki pois elämänsä kirjasta,
eikä hän sen koommin lausunut edes tämän nimeä. Yhden päätöksen
voin pitää, ajatteli hän itsekseen: lapsi pyyhitään niinikään pois,
jos se vain jotenkin saattoi tapahtua. Hän ajatteli ainoastaan sen
toteuttamisen keinoja. Hetkeäkään hän ei ajatellut lasta kaipauksella
tai hellyydellä. Nöyryytys, häväistyksen tunne, ei jättänyt hänessä
tilaa millekään muulle. Hän ei voinut pahoin, menipä monta kuukautta,
ennenkuin edes hänen vartalonsa alkoi muuttua. Hän muisti yhä
enenevällä inholla nuoren miehen hellää äänensävyä ja hyväilyjä, jotka
kerran olivat sulattaneet pois kaiken hänen vastarintansa. Gavelström
ei tosin ollut välittänyt hänen rahoistaan niinkuin muut; mutta
toisaalta oli hän välittänyt hänestä itsestään vielä vähemmän. Hän,
Elma Liwin, oli ollut vain miehen aistillisena ajankuluna. Lopulta hän
sen käsitti.

Äiti sairastui jälleen ja kuoli joulun aikaan. Se oli sanomaton
helpotus. Sillä nyt saattoi asian järjestää ilman vaikeuksia. Elma
matkusti Tukholmaan, kun kukaan sisaruksista ei asunut siellä tai edes
lähistöllä, ilmoitti aikovansa käydä jotakin kurssia, hankki asunnon,
käyttäen väärää rouva-nimeä, erään kätilön luona, ei näyttäytynyt
koskaan ulkona päiväiseen aikaan ja synnytti lapsen, joka samana
päivänä annettiin erään maalaiselta näyttävän vaimon haltuun.

Hirvittävä aika kätilön luona, joka näytti käsittäneen asian todellisen
laidan, että tämä rouva X. ei lainkaan ollut rouva, vaan joka, kun
vuokra maksettiin joka viikko tinkimättä, hoiteli häntä parhaansa
mukaan! Taloon, missä kätilö asui, kuului pieni pihamaa, puutarha,
jos niin tahtoo sanoa, jossa oli pieni, vaatimaton huvihuoneen
tapainen. Rouva Gustavsson selitteli hunajansuloisella äänellä
ulkonaoleskelun välttämättömyyttä, ja Elma oli kävellyt ahtaalla,
pienellä alueella, jonka sulava lumi teki harmaan ja hoitamattoman
näköiseksi. Kaikista talon pihanpuoleisista ikkunoista katseli hänen
mielestään ilkeämielisiä ihmisiä: »Jo vain, kyllä rouva Gustavssonin
luona asujat tunnettiin, mitä laatua ne olivat!» Kaikki tämä lika, joka
tarttui häneen kuin tahra, täytyi Elma Liwinin, tuomiorovasti Liwinin
arvossapidetyn tyttären, läpikäydä. Iltaisin opetti rouva Gustavsson
hänelle pasianssipelejä.

»Rouvan, joka on niin hieno, ei kai tarvitsisi olla näin yksin
jätettynä», sanoi rouva Gustavsson.

Ja hän neuvoi Elmaa pitämään huolta vartalostaan. Joka aamu ja ilta
tyhjennettiin täyden tulitikkulaatikon sisällys permannolle, ja Elman
piti poimia tikut jälleen yksitellen laatikkoon pitääkseen selkäänsä
pehmeänä. Lopulta oli kätilön huolenpito voittanut Elman, ja Elma
oli eräänä iltana — kauan ajateltuaan kokonaan kadota, hypätä veteen
pantuaan painoja liepeisiin ja jalkoihin — itkenyt pasianssipöydän
ääressä, kuunnellen kahvin tuoksuessa rouva Gustavssonin lohduttavia
sanoja, jotka varmuuden vuoksi lausuttiin kuiskaamalla siltä varalta,
että muut asukkaat olisivat avaimenreiästä kuuntelemassa.

»Sen minä heti ymmärsin, ettei rouva ollut rouva. Ei toki! Se on niin
tavallista, ja silloin on paras lähettää lapsi pois heti, ennenkuin
ehtii siihen kiintyä.»

Kiintyä lapseen! Sitä ei Elma ollut hetkeäkään ajatellut. Lapsi oli
hänen vihollisensa, vihollinen, jota hän kantoi ruumiissaan ja elätti
oman elämänsä mehulla, olento, joka imi hänen voimansa ja jonka tekoa
ei koskaan voisi pyyhkiä pois. Kuitenkin herätti se, että kätilö oletti
kiintymystä edes mahdolliseksi, Elman ihmetystä. Hänen nyyhkytystensä
joukkoon tuli muutamia, jotka olivat muita tuskallisempia ja täynnä
aavistusta, jota hän ei uskaltanut, ei saanut lähemmin tutkistella.

Hän oli silloin ainoastaan pyytänyt rouva Gustavssonia ryhtymään
kaikkiin valmistaviin toimiin lapsen poisviemiseksi kohta, kun se oli
syntynyt.

Oli ollut kevätpäivä, aurinko oli paistanut ikkunan läpi, jonka
laudalla oli ollut valkoinen, paperitötteröä muistuttava calla-kukka.
Elma oli katkerasti hymyillen kääntänyt katseensa pois, kun kätilö oli
tuonut tämän kasvin huoneen kaunistukseksi ja potilaan virkistykseksi.
Se maalaisen näköinen muija oli tullut varpaillaan sisälle, kutitellut
hiukan vastasyntynyttä tyttölasta leuan alta likaisella etusormellaan,
nostanut lapsen korista, tottuneella liikkeellä kietonut sen suureen,
harmaaseen villasaaliin ja heti sen jälkeen poistunut kätilön ennakolta
antamien ohjeiden mukaan. Maksu suoritettiin kertakaikkiaan ja oli
runsas, ja senkin järjesti kätilö.

»Niin, neiti kulta, se mikä tapahtuu, on aina paras», oli hän sanonut,
»kun ei kuitenkaan voi tunnustaa lasta. Se on niin tavallista.»

Elma ei ollut vastannut. Hän oli ainoastaan ikävöinyt nyt vihdoinkin
päästä pois tästä talosta, tästä lokapesästä, jossa hänen oli täytynyt
mennä nöyryytyksen pohjaan saakka varsinkin surkean heikkoutensa
vuoksi, että otti vastaan kätilön lohduttelua, joka kuitenkin oli vain
ollut verhona uteliaisuuden tyydyttämiselle ja uusien luottamusten
toivolle.

Ylpeyttä, kovuutta, vihaa. Seuraavina vuosina hän oli itse näin
arvostellut nuo kauheat päivät. Mitä olivat ruumiin ankarat tuskat sinä
aikana olleet hengen kärsimyksiin verrattuina?

»Oi Jumala!» oli hän rukoillut hampaitaan kiristellen ja epätoivossaan
tarttuen varhaisimman lapsuutensa puoleksi unohtuneihin läksyihin
taivaallisesta huolenpitäjästä: »Oi Jumala, etkö sinä voi ajaa ulos
minusta näitä pahoja henkiä? Ne repelevät minut rikki, minä menehdyn,
enkä saa edes huutaa ja voivottaa hätääni!»




4.


Niinkuin suon pohjasta nouseva kupla täytti noiden helvetillisten
hetkien muisto hänen mielensä taas tänä varhaisena, uutena
kevätpäivänä, niinkuin paha maku suussa tai inhoittava haju.
Ystävällisiä eivät tosiaan olleet ne katseet, joita hän loi ympärilleen
kulkiessaan kiireisin askelin melkein kuin pakeneva läpi Humlegårdenin
puiston, kaikkien siellä leikkivien lasten keskitse.

Sitten hän muisti kohtauksen johtokunnan kokouksessa.

Mitä he nyt mahtoivatkaan siellä puhua hänestä, valkoinen papukaija
ja ne kaikki muut? »Ikä-impi», elämästä syrjään työnnetty olento! Ja
sitten kuului kai naurua, tuota hiukan hillittyä, puoliksi säälivää,
kevyttä naurua, jota hän erikoisesti inhosi.

Niin peräti vanha hän ei ensiksikään ollut. Ei edes neljääkymmentä
vuotta täyttänyt, ja yhä vielä nuorekkaan näköinen, ruumiiltaan
siromuotoinen ja joustava. Ja impi! Ei sitäkään! Jospa he vain
tietäisivät totuuden, nuo, jotka niin ylimielisesti nimittivät häntä
siksi — tuon totuuden, jota kuitenkaan ei saanut sanoa ainoallekaan
elävälle olennolle! Juuri siihen totuuteen he olivat pistäneet
puukkonsa, he olivat raadelleet auki kuortuneen haavan tuolla muka
merkityksettömällä puheellansa.

Terve järki sanoi Elma Liwinille, että sekä hänen tuttavapiirissään
että sen ulkopuolella oli monta naimatonta naista, häntä vanhempia
ja nuorempia, ahkeria kuten hän ja samoin arvossapidettyjä — ja
lisäksi tyytyväisiä, ehkäpä onnellisiakin, joita raivottaret eivät
koskaan ahdistaneet. Terve järki viittasi myöskin avioliiton moniin
surkeuksiin. Kenen tarvitsi luulla, että Elma Liwin, joka oli hyvästä
perheestä ja lisäksi verraten varakaskin, ei ollut vapaaehtoisesti
jäänyt naimattomaksi?

Ja kuitenkin oli hänen olonsa epäonnistunutta elämää, joka oli alkanut
epäluulon ja haluttomuuden, jatkunut inhoittavan nöyryytyksen merkeissä
ja ankkuroitu kovuuden ja katkeruuden valtaan.

Ne siellä johtokunnassa olivat kajonneet tähän tosiasiaan.

»Minä en sitä suvaitse», mutisi hän huulet kiinni pusertuneina, ja hän
tunsi pahojen henkien taas temmeltävän sisässään, repelevän häntä ja
saattavan hänen mielensä kuohuksiin.

Pieni, mitätön tapahtuma sai ne kuitenkin tällä kertaa häipymään,
mitä jokapäiväisin tapahtuma: pieni, noin 11- tai 12-vuotias tyttö
tavallista tyyppiä: päässä merimieslakki (ja siinä kirjoitus:
_Uskaliaisuus_), yllä hyvin huonosti poimuteltu, tummansininen hame
ja päällysnuttu, jossa oli metallinapit, niistä puuttui pari, ja
kaikki jäljellä olevat olivat auki. Äkkiä tyttö pysähtyy, kumartuu
ja löytää kosteasta ruohosta jotakin. Elma ei ehtinyt väistää,
hänen täytyi samassa pysähtyä hänenkin, ja hän näki tytön kääntävän
ylöspäin pyöreät, ruusuiset, sinisilmäiset kasvonsa, jotka olivat
kuin joulukuusen omena ja siinä sinisiä lemmenkukkia, lemmenkukat
selkoselällään, hämmästystä ja ihmetystä täynnä.

Tyttö piti kädessään — se oli punakka eikä moitteettoman puhdas,
voimakas pikku käsi — yksinkertaista kultalankaristiä, jonka keskessä
oli muutamia pieniä helmiä ja joka oli tallattu lumisohjoon, mistä
vielä näkyi jälkiä.

»Katsokaa», huusi lapsi, »kuinka ihmeen kaunis!»

»Niin on», sanoi Elma, »mutta sinä koetat kai etsiä omistajaa.»

»Mitenkä siinä on meneteltävä?»

»Pannaan ilmoitus sanomalehteen, sillä tottahan ymmärrät, ettei hely
ole sinun vain senvuoksi, että olet sen löytänyt», lisäsi hän vähän
ankarammin.

»Oi, kyllä minä sen ymmärrän! Kunpa vain voisin tietää heti, missä
omistaja on!»

Pyöreissä, sinisissä silmissä pyöri karuselli: Ne olivat näkevinään
omistajan, ihmeen kauniin ja kultakutrisen prinsessankaltaisen
pikkutytön, ja prinsessan äärettömän ilon saadessaan aarteensa
takaisin, ja ystävyyden, joka siitä syntyi, ikuisen, parhaan
ystävyyden. Yhteisiä leikkejä Humlegårdenissa joka päivä. Kaipuuta,
enenevää innostusta ja vihdoin voimakas halu päästä irti tuosta
vieraasta naisesta niin pian kuin mahdollista ja vain rientää kotiin.
Ylös portaita... äiti, veljet, maailman kauneimman kultaristin yleistä
ihailua.

»Ei tarvitse muuta kuin vain ilmoittaa sanomalehdessä, niinkuin
sanoin», jatkoi Elma näkemättä mitään silmien karusellista.

»Kiitoksia, hyvästi!»

Tyttö niiasi ja riensi pois löytönsä kanssa. Kuinka kevyt onkaan
tuollaisen yksitoista- kaksitoistavuotiaan lapsen jalannousu, vaikka
jalassa on karhea kenkä ja savinen varvaskärki! Elma katseli
poisjuoksevaa tyttöä ja hänen päähänsä pälkähti: »Jokseenkin tuon
ikäinen olisi minun tyttöni nyt saattanut olla!» Paholaiset olivat
poissa ja ajatus sai kulkea niiden ahdistamatta. Taas tuli tuulenpuuska
tuoden tuoreen mullan ja orastavien, puhkeavien lehtien tuoksua ja Elma
hengitti sitä vähän keveämmin kuin äsken, ilman ilkeitä muistoja. Nyt
hän tunsi vain olevansa väsynyt ja hiukan hiestynyt; talvivaippa oli
raskas, tuntui hyvältä pian päästä kotiin.

Elma Liwin asui yhdessä toisen ansioillaan elävän naisen, erään
sairasvoimistelijattaren, kanssa.

Kun hän aikanaan oli päässyt lapsivuoteelta ja jälleen palannut
elämään vapautettuna lähimmän tulevaisuuden huolista, oli hän
kaikesta huolimatta tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että oli saanut
sen arkaluontoisen asian hoidetuksi niin hyvin, aivan ilman apua,
ilman neuvonantajia, ilman yhdenkään ainoan ihmisen armeliaisuutta.
Hänen itsetuntonsa heräsi, jonkinlainen kiitollisuus suurkaupunkia
kohtaan, joka niin armeliaasti oli salannut ja suojannut häntä,
herätti hänessä päätöksen jäädä sinne asumaan. Hän asettui yhteyteen
käsityöpiirien kanssa, ja otettiin vastaan suosiollisesti, kun hänen
taitonsa kaikenlaatuisissa ompelutöissä oli tunnettu ja hänen nimensä,
tuomiorovastin nimi, arvossa pidetty. Hän eteni varovasti, herkästi
kuunnellen jokaista soraääntä, vähäisintäkin kyseenalaisuutta siitä,
oliko hän oikeutettu vastaanottamaan niitä paikkoja, joita hänelle
tarjottiin. Mutta kukaan ei ajatellutkaan kiistää häneltä hyvällä
työllä ansaittua asemaa, ja hän juurtui uusiin oloihin.

Kun vuodet sitten kuluivat eikä mitään tapahtunut, mikä olisi vakavasti
voinut huolestuttaa häntä — varsinkin, kun Gavelström osoitti parin
vuoden kuluttua niin odottamatonta tahdikkuutta, että suvaitsi
kuolla — alkoi Elma Liwin osoittaa suurempaa varmuutta ulospäin.
Hänen ulkomuotonsa oli luottamusta herättävä, kolmenkymmenen vuoden
täyttäminen soveltui hänelle hyvin; erikoisalallaan hän suoritti yhä
useampia huomattavia töitä; hän seurusteli melkein yksinomaan naisten
kanssa, ja näiden joukossa oli monta huomattua naista. Näiden kautta
hän sai vähitellen pienen osansa hoidettavaksi erinäisten yleisten
harrastusten palveluksessa. Hän joutui istumaan mukana erinäisissä
johtokunnissa ja komiteoissa. Tuomiorovastin väki oli ollut erittäin
vanhoillista, ja koko Elman sukupiiri ylläpiti tätä kantaa. Mutta hän
halusi osoittaa vapaamielisyyttä, hän tiesi totisesti mihin nainen
pystyy, kun joutuu oikein koville. Kidutuspenkilläkin olisi hän
voinut vaieta. Niinpä oli hänen kaiketi lupa ottaa palkkansa ajamalla
avoimesti naisasialiikettä, joka teki hänet riippumattomaksi — ja
myöskin hiukan kiusalliseksi — sisarten ja veljien suhteen sekä antoi
hänelle ulospäin edistysmielisen toimihenkilön arvon.

Ahdistelevat paholaiset hän piti sisässään. Muutamia vuosia hän oli
asunut yksinänsä, mutta se oli alkanut häntä rasittaa. Sattumalta hän
joutui yhteen sairasvoimistelijatar Rick Brunjohannin kanssa. Eräässä
naiskerhossa oli jonkin juhlan yhteydessä esitetty näytelmäkappale,
romanttisen oopperan parodia. Pääosan esitti Rick Brunjohann, jonka
kihara, musta peruukki oli erittäin onnistunut. Osansa hän hoiti
reippaasti: rakasti, kärsi, kuoli ja nousi ylös yhtä vauhdikkaasti.
Näytelmän jälkeenkin Elma huomasi, että neiti Brunjohann oli
miellyttävän näköinen, jotapaitsi tämän hilpeä käytös viehätti häntä.
— »Tuommoinen ihminen pitäisi minulla olla seurassani», ajatteli hän.
Samassa neiti Brunjohann tuli häntä vastaan permannon poikki.

»Minä kuulin, neiti Liwin, että te etsitte asuintoveria. Minä olen
samoilla asioilla. Keskustellaanko asiasta?»

Elma oli heti suostuvainen.

»Tietenkin», sanoi Rick, »kumpikin pitää huolta itsestänsä, mutta me
syömme yhdessä.»

Sopimus rakentui molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen, että taloutta
hoitaisi kolmas henkilö, Elman jo kokenut palvelija Hulda, jonka
tehtävänä oli pysyttää elinkustannukset määrätyissä rajoissa ja tarjota
moitteetonta ruokaa.

Muutettiin uuteen asuntoon lokakuussa, Elma puolestaan suuremmin
odotuksin kuin olisi tahtonut myöntää. Hän oli täynnä jonkinlaista
ihailua toista kohtaan, joka oli häntä nuorempi ja jota hän
mielikuvituksessaan ajatteli pääsevänsä suojelemaan ja huoltamaan
saadaksensa vastavuoroon nauttia lämpimämpää ystävyyttä kuin mihin hän
oli kuivahkojen ammattitoveriensa ja ystävättäriensä parissa tottunut.

Naisilla oli kummallakin erityinen, vesisuihkulla varustettu
makuuhuoneensa, yhteisen seurusteluhuoneen erottama. Kalustoa toi
Rick mukanaan jokseenkin arkipäiväisen huoneen sisustuksen, joka
sijoitettiin pihanpuolella olevaan pieneen saliin. Makuuhuoneessaan
hän otti vastaan osan potilaitaan ja piti siellä makuuhuoneen
tavallisesta kalustosta vain kaihtimen taakse piilotetun sparttalaisen
telttavuoteen. Elma taas oli kalustanut yhteisen seurusteluhuoneen
1830-luvun tyyliin, silloisen makusuunnan mukaisesti: vähän
huonekaluja, ruotsalaista tekoa, seinillä teräs- tai kuparipiirroksia
kapeissa mahonkikehyksissä. Yksinäisessä, kiilloitetulla pöydällä
olevassa kristallimaljakossa tulpaaneja (ei erin monta).

Mutta hänen makuuhuoneensa oli kuin muhkea ja mukava herranhuone:
leveät, matalat istuimet, tupakkapöytä, leposohva, joka illalla
käännettiin vuoteeksi, seinällä talvimaisemaa esittävä öljytaulu;
suuri kirjahylly täynnään ammattikirjallisuutta ja sivistyneen
yleisön mieliromaaneja — kun taas Rick kasasi kenttävuoteensa alle
joukoittain puoliksi luettuja ja kirjalliselta arvoltaan alamittaisia
käännösjulkaisuja. Sitäpaitsi Elman huoneessa oli erinomainen
venetsialainen peili ja komea empiretyylinen piironki. Kokonaisvaikutus
osoitti hienostunutta makua ja suurta halveksumista kaikkia
naishepeneitä, tyllipeitteisiä toalettipöytiä, pitsipäällyksisiä
vuoteita, joka nurkassa olevia peilejä, puuterirasioita ja kaikkinaista
rihkamaa kohtaan.

Mutta yhteenmuutto Rickin kanssa oli pian osoittautunut pettymykseksi.

Rick ilmaisi ensimmäisestä päivästä alkaen tarkoittaneensa täyttä
totta ehdollaan, että kumpikin pitää huolen itsestään. Hän oli
liikkuvainen, hänellä oli monta rautaa tulessa ja suuri tuttavapiiri,
jonka pariin hän katsoi tarpeettomaksi tuoda Elmaa. Hän osoitti Elmalle
tavallista ja luontevaa toverillisuutta, oli palvelevainen ja puheli
mielellään omista asioistaan, mutta ei tiedustellut toisen asioita.
Hänen silmissään Elma oli etevä henkilö, vanhempi kuin hän, hyvin
kunnioitettava ja ainakin enemmän kunnioitettava kuin huvittava. Hän
ei aavistanutkaan, että Elman mielikuvitus olisi saattanut askarrella
hänen asioissaan.

Yhtä vähän aavisti hän, että katkeruutta vähitellen alkoi kihota Elman
mieleen, kun tälle kävi selväksi, että lähempää ystävyyttä ei saattaisi
syntyä, eikä ollut todellisesta seurastakaan toiveita.

Elma meni maata myöhään, Rick nousi ylös aikaisin ja piti äänekästä
puhetta Huldan kanssa, välittämättä tämän vaiennusvaroituksista tai
unohtaen ne seuraavassa hetkessä. Rick oli ahkera puhelimenkäyttäjä
seurusteluvälineenä. Elma istui äänettömänä, yhä enemmän ärtyneenä
ja kuunteli tai oli kuuntelematta, mutta oli kuitenkin tietoinen
keskusteluista eteisessä, joita säesti Rickin nauru, joka oli kuin
ilmaan syöksähtävä ja heti taas keskeytyvä vesiryöppy. Ja kun Elma
lopuksi havaitsi, että Rick pohjimmaltaan ajatteli vain miehiä,
katkaisi hän mielessään välinsä hänen kanssaan tyyten — vaikka Rick ei
vieläkään mitään ymmärtänyt, vaan oli yhtä huolettoman hyväntuulinen
kuin ensimmäisenä päivänäkin.

Kun Elma nyt Samariittikokouksen jälkeen vihdoin oli kotona, tuli Rick
voimistelupukuun puettuna ilmoittamaan:

»Eräs rouva Pasch on soittanut.»

»Mitä hänellä oli asiaa?» kysyi Elma jurosti.

»Sitä hän ei sanonut, hän lupasi kirjoittaa.»

»Hyvä on.»

»Onko sattunut jotakin sotkua?» kysyi Rick.

»Ei lainkaan.»

Rouva Pasch — siis jonkinlaisia selittelyjä. Selitelkööt vain.

Ovikello soi, ja eteiseen tuli erään suuren kukkakaupan lähetti.
Moninkertaisesta silkkipaperikääreestä tuli esiin palvelevaisen Rickin
avulla valtava viuhka kieloja. Viuhkan sisässä oli kirjekuori ja
kuoressa kortti, rouva Paschin käyntikortti:

 »Rakas neiti Liwin, älkää olko suuttunut, pyytää Teitä harrastava ja
 ihaileva

 Alexandra Pasch.»

Neiti Brunjohann antoi lähetille lantin ja toi sisään jättiläiskimpun,
jolle tosiaan löytyi sovelias maljakko. Hän etsi hetken aikaa sopivaa
paikkaa, missä valovaikutus olisi edullisin. Mutta Elma oli sytyttänyt
paperossin ja poltteli hiljaa pää takakenossa ja silmät puoliummessa
välittämättä kukkakimpun kohtalosta.

Kuinka ihmeteltävän helppoa elämä olikaan armoitetuille, ajatteli hän.
Kuka voi vastustaa sanoja »älkää olko suuttunut» — varsinkin kun ne
kuiskataan Alexandra Paschin maailmannaisen käsialalla, jota ei tuhlata
kenelle hyvänsä, ja jonka sentimetrin korkuiset kirjaimet todistavat,
että kirjoittajalla on runsaasti aikaa. »Minä myönnän, minä olen
pahoillani! Minä käsitän vihdoinkin tehneeni teille pahaa.». Ja sitten
lopussa tuo välttämätön mairesana, joka kumoaa kaikki vastaväitteet ja,
kääntyköön maailma kuinka tahansa, aina tekee kohteliaan voittajaksi.

Sitten voi kirjeen kirjoittajatar huoleti unohtaa koko asian.

Mutta muistaa, että on olemassa niitä, jotka koskaan eivät voi unohtaa
mitään, jotka aina ovat yhtä helposti haavoittuvia. Draama kasvaa
heidän sisässään, tunteen draama, jota ei kukaan aavista, joka hitaasti
edistyy kohtauksesta toiseen syvällä salassa, ja jonka esirippu ei
milloinkaan näytä laskeutuvan, vaikka kuinka toivoisi ratkaisua.

Kuinka inhoittavaa, ajatteli hän, että pitää olla nainen, alhaisten
viettien väline! Jospa vain voisi pyyhkiä pois kaikki jäljet siitä,
jospa vain voisi olla muistamatta, mitä tietää siitä, missä itse
on ollut osallisena! Ja kuitenkin minä olen tänään ollut julmasti
haavoittunut vain pelkästä viittauksesta, että en elä yhdessä miehen
kanssa! Sehän on ristiriitaista, sehän on mieletöntä! Mikä siinä on
haavoittavaa? Ole rehellinen, Elma! Sekö, että rouva Pasch ja ne muut
mahdollisesti voisivat luulla, että sinä et voi voittaa ja kiinnittää
itseesi ketään miestä? Pelkäätkö siis pohjimmalta, että heidän
kuvittelunsa saattaisi olla oikea?

»Mutta tule toki, Elma, katsomaan näitä ihania kukkia», kehoitti Rick
ovella.

»Kiitos, Rick, kyllähän ne ovat kauniit, ovat maksaneet ainakin
kaksikymmentä kruunua. Annoitko lähetille mitään?»

»Viisikymmentä äyriä.»

»Hänen olisi pitänyt saada paljon enemmän.» Rick ei kuullut ivaa;
hänellä oli ihailtavan kuurot korvat.

»Hänkin kuuluu armoitettuihin», ajatteli Elma. Sitten hän kysyi:

»Jäätkö kotiin tänä iltana?»

»En, minulla on miekkailuilta.»

»Ja minä jään taas yksin kuten tavallista», ajatteli Elma. »Enkö
sitten ole tyytyväinen elämääni? Minullahan on toimialani, eikä
minulta ulkonaisessa suhteessa puutu mitään. Olenko sairas? En, mutta
kuitenkaan, sitä ei käy kieltäminen, minä en ole onnellinen, en ole
koskaan onnellinen — ja minua vaivaa aina alituinen kaipuu. En kaipaa
miestä enkä miehiä, vaan sitä, että en aina hapuilisi tyhjää, mihin
käteni ojennan.

Jospa he vain tietäisivät!

Jos kohtaus rouva Paschin kanssa olisi sattunut Rickille, olisi tämä
vain herttaisesti nauranut koko jutulle, sen tiesi Elma. Rickille olisi
sitäpaitsi kaunis kukkavihko ollut riittävä sovitus ajattelemattomasta
sanasta. Rick ei ollut pikkumainen, vakuutti hän itse.

»Silloin minä mieluimmin haluan olla pikkumainen», ajatteli Elma.

Sillä Rick Brunjohannin kaltainen hän ei tahtonut olla missään
suhteessa. Mikä köyhyydentodistus olikaan tuo ainainen flirttaaminen,
joka täytti sairasvoimistelijattaren ajan! Talvella hän urheili
milloin jonkun nuoren luutnantin, milloin jonkun potilaanaan olleen
liikemiehen tai jonkun muun kanssa; kesillä hän oleskeli kylpypaikassa
ammattiansa harjoittamassa, leikkisän tunteellisesti seurustellen
alilääkärien kanssa. Elma sai silloin tällöin nähdä näytteitä kaikkien
näiden herrain keskusteluista, tietoja heidän tavoistaan, oloistaan tai
ansioistaan. Rick laski niistä mielellään leikkiä.

»Minä en luultavasti kuitenkaan koskaan mene naimisiin», sanoi hän.

Mutta Elma oli vastenmielisyyden terävänäköisyydellä jo aikoja nähnyt
läpi tämän lörpötyksen.

»Et», saattoi hän vastata, »rakas Rick, senhän voin ymmärtää; ikäimmen
elämähän on paljon mieluisampaa.»

Rick oli senlaatuinen tyttö, josta miehet pitävät, ja joka vain odotti
hetkeänsä; siinä oli koko arvoitus. Hän tahtoi päästä edullisiin
naimisiin ja irti vaivalloisesta työelämästä. Vähäpätöinen tyttö,
niinkuin tuhannet muut, ilman mitään käsitystä siitä, mitä sileiden
pintojen, kaiken mykän torjunnan alla liikkuu.

Elma työnsi kärsimättömänä syrjään Rickiä koskevat ajatukset.

Hänen pöydällään oli kutsukortti eräille päivällisille. Se oli pantu
syrjään lyhyen harkinnan jälkeen puvuston mahdollisuuksista, jotka oli
havaittu riittäviksi. Elma tarttui nyt jälleen tuohon pieneen korttiin,
joka oli merkki siitä, että hänen persoonansa oli välähtänyt eräiden
kanssaihmisten mieleen, vieläpä niin edullisesti, että oli päätetty
ottaa hänet toivottavien vieraiden ryhmään. Se ei tapahtunut usein,
ja siksi se lämmitti häntä. Äkkiä hän tunsi kaipuunsa tarkistuvan,
olennoituvan.

Se olennoitui yksinkertaisesti kaipuuksi päästä ulos, päästä niiden
joukkoon, jotka olivat iloisia, jotka saattoivat olla huolettomia ja
herttaisia ja siten herättää huomiota ja voittaa sydämiä.

Elma ei olisi kehdannut tunnustaa kenellekään olevansa näin
lapsellinen, mutta ei päässyt siitä ajatuksesta irti.

Tarve vihdoinkin kerran huvitella tarttui häneen kuin kuume. Kun Rick
oli mennyt miekkailukerhoonsa reippaasti lausuttuaan: »Hyvästi, Elma,
kuule, minä neuvon sinua: mene sinäkin ulos ja pidä hauskaa!» istui hän
kauan alallaan poltellen, etsiskellen, tuijotellen eteensä, kielovihkoa
katsellen sitä kuitenkaan näkemättä, vain nauttien halusta, joka heräsi
hänen mielessään, ja kävi taisteluun sairaalloisen tietoisuutensa
kanssa kaikista nöyryytyksistä, taisteluun nurjuutta ja sisäistä
kateutta vastaan, jotka kalvoivat hänen elämäniloansa.




5.


»Uskaliaisuutta», avonaista päällysnuttua, josta kaksi ankkurinappia
puuttui, ja huonosti poimuteltua cheviottihametta kantoi nuori
juoksija kuin kilpajuoksussa, jonka tuloksesta riippui paljon, halki
Humlegårdenin, ohi Noidanpuun ja Maankavaltajan pensaan, ohi Keisarin
Palatsin, yli Tildan ja hänen veljensä Libertin tilusten rajan, ja ne
katosivat Östermalmiin, missä Tilda — se oli nuoren juoksijan nimi
— asui, ja jonka omisti Anders de Wahl, ihana henkilö, jonka kuva
mitä erilaisimmissa pukimissa oli leikattu monista lehdistä ja pantu
talteen, mutta joka todellisessa elämässä oli tuntematon.

Tilda, tuon päällysnutun y.m. kantaja, Anders de Wahlin alamainen, ei
hiljentänyt juoksuansa edes kotitalonsa portaissa ennenkuin seisoi
neljännessä kerroksessa oven edessä, jossa oli messinkilevy ja siinä
nimi _Konserttimestari P.A. Murius_. Mutta eteiseen tultuaan hän joutui
sensijaan aivan hämilleen: äkkiä hän muisti pienen toverinsa, jonka oli
unohtanut puistoon. No, hän löytää kyllä kotiin itse, se on tietty,
mutta Tildan into masentui tuntuvasti, sillä hän ei tahtonut olla huono
huoltaja. Tulo saliin, missä äiti istui, silmälasit nenällään jotakin
särkynyttä porsliiniesinettä korjaamassa, oli sentähden verraten tyyni.
Vain kaksi torventörähdystä:

»Äiti, katso!»

Äiti, maailman paras, työnsi varovasti syrjään arkaluontoisen työnsä,
otti pienen kultalankaristin, tarkasti sitä, kuivasi sen varovasti
puhtaaksi, ja sanoi aivan niinkuin sekin ankara nainen äsken:

»Meidän pitää panna ilmoitus sanomalehteen.»

»Tehdään se heti!»

Likaiset talvikengät alkoivat polkea permantoa kärsimättöminä.

Äiti nauroi ja kirjoitti ilmoituksen, jonka Tilda sai viedä
sanomalehden konttoriin, ja illan kuluessa oli sitten pieni risti
kaikkien ihailun esineenä, kaiken sen ihailun ja keskustelun esineenä,
jonka Tilda oli ennakolta arvannut syntyvän veljien puolelta.

Libert sanoi silmät kiiluen: »Luuleeko äiti, että se maksaa sata
kruunua? Tai ehkä tuhannen?»

Pontus sanoi: »Hölmö, siinä tapauksessa me saisimme julman paljon rahaa
vain löytöpalkkana.»

»Niin, sehän olisi hyvä.»

»Mutta ymmärräthän sinä», sanoi Pontus ylimielisesti, »ettei tuommoinen
pieni risti, neljän sentin mittainen, voi olla paljonkaan arvoinen, ja
kultalankahan on sitäpaitsi melkein pelkkää ilmaa.»

Libert jatkoi kuitenkin oman ajatussuuntansa poluilta poikkeamatta:

»Mutta ehkä helmet ovat hirveän harvinaisia, äärettömän kallisarvoista
laatua, jommoisia ei monellakaan ole.»

Pontus nolasi hänet: »Sinä olet sentään liian lapsellinen
kolmetoistavuotiaaksi.»

Tilda kietoi käsivartensa rakkaan Libertinsä kaulaan. He ymmärsivät
toisensa. Koko Humlegårdenhan oli heidän yhteistä omaisuuttansa, ja
kun Pontus vihdoin oli kyllältänsä katsellut löytöhelyä ja vetäytynyt
lukemaan läksyjänsä, alkoivat he molemmat rauhassa pohtia kaikkia
mahdollisuuksia ristin harvinaisesta laadusta ja kalleudesta. Eihän
ihan kaikkea tarvinnut juuri uskoa, mutta hurjan hauskaa heillä
kuitenkin oli ja he kuiskailivat kauan.

Iso Roland tuli kotiin vasta illalliselle. Bassoäänellään ratkaisi hän,
että kultalankaristi oli kyllä sangen siro, mutta ei raha-arvoltaan
juuri paljonkaan arvoinen. Kun Roland oli sanonut mielipiteensä
jostakin asiasta, oli se asia selvä.

Hän pesi kätensä, sillä hän kävi töissä eräässä työpajassa
valmistuakseen aikaa myöten insinööriksi; mutta kynnet pysyivät vain
mustina. Tilda huomasi pöydässä, että Pontus katseli näitä mustia
kynsiä, saattoi suorastaan nähdä hänen ajattelevan: »sikamaista,
minulta menee ruokahalu...» Hävytöntä, että Pontus, joka oli vasta
viisitoistavuotias, tahtoi mestaroida itse Rolandia, joka oli
ylioppilas ja yhdeksäntoistavuotias ja sitäpaitsi — juuri Roland. Tilda
huomautti senvuoksi ääneen:

»Kas, sinulla on suuri finni nenänjuuressa, Pontus.»

»Hoida sinä itseäsi, senkin rupisammakko», vastasi toinen
loukkaantuneena.

Rouva Murius lepytteli: »Mutta lapset, lapset, älkää riidelkö!»

Rupisammakko ja Libert katsahtivat kuitenkin toisiinsa, he olivat
tehneet sen havainnon, että Pontus oli viime aikoina alkanut hakkailla
erästä tyttöä, ja uusi finni ei niissä oloissa ollut erin edullinen.
Niin että Pontukseen oli joka tapauksessa isketty.

Roland sanoi karhealla bassoäänellään: »Kuinka harvoin isä sentään on
iltaisin kotona!»

»Sille ei mahda mitään, poikaseni, kun hän ei ole sairas», vastasi
äiti, sillä isä oli äskettäin ollut sairaana.

Tilda näki Rolandista, että tämä ajatteli: »Täällä me istumme ja
lepäämme ja syömme hyvää ruokaa ja kaikki on hyvin, mutta isän täytyy
olla soittamassa siellä inhoittavassa oopperassa. Hänen käsivarttansa
pakottaa vielä, mutta hän ei ole siitä ollakseenkaan, sillä sehän
on hänen elinkeinonsa, eikä hän arvatenkaan pääse kotiin ennen
kahtatoista. Isä parka! Silloin nukumme me kaikki, mutta hänellä on
edessään vain uneton yö ja sitten soittotunteja koko huominen päivä.»

Tilda näki äidistä, että tämä ajatteli aivan samoin. Ja sitten
ajatteli Roland: »Ja äiti itse tärvelee silmänsä sillä hienolla
porsliinikorutyöllä, josta hänen ehdottomasti pitäisi luopua, ja kaikki
vain meidän vuoksemme! Herra Jumala, eikö tästä pian pääse valmiiksi,
että vuorostaan pystyisi auttamaan heitä!»

Oli aika ihmeellistä, mietiskeli Tilda, että voi suorastaan nähdä,
mitä ihmiset ajattelevat. Muutahan se ei voinut olla, kun äidin kasvot
kävivät huolestuneiksi hymyn asemesta, jota hän mieluimmin olisi
tahtonut. Ja kun Roland alkoi istua pöydässä niin kumaraselkäisenä ja
eteensä tuijottavana, niin Pontus ajatteli: »Nyt hän alkaa olla jo
työmiehen näköinenkin.» Tilda huudahti ääneen:

»Sinä olet kaunis, Roland!»

Ja silloin purskahtivat kaikki nauruun.

Seuraavana aamuna oli ilmoitus sanomalehdessä.

Sitä oli vain puolitoista riviä: »Helmikorist. kultalankaristi löyd.
Humlegårdenissa 79 340.»

Tilda ei voinut saada katsettaan pois noista puolestatoista rivistä.
Hän ja Libert lukivat niitä yhä uudelleen. Niin kauan kuin aamiaislomaa
kesti, oli mahdotonta ajatellakaan mitään hauskempaa kuin saada lukea,
mitä itse oli sanomalehteen pannut. Libert oli tavallisesti huono
lukemaan, mutta tämän hän oppi heti. Koko sanomalehdessä ei ollut
mitään, joka näytti niin hauskalta.

Koulun päätyttyä Tilda riensi taas kotiin katselemaan ristiä ja
ilmoitusta. Ja silloin oli tapahtunut jotakin suurenmoista: oli
soitettu! Eräs nainen oli soittanut. Äidin täytyi kertoa kaikki
yksityiskohdat tarkasti järjestyksessä. Ensin oli nainen siis sanonut:
»Onko numero 79 340?»

»Vastasiko äiti, että on?»

Se olisi Tildan pitänyt itsestäänkin ymmärtää. Ja sitten nainen
selitti, minkänäköinen kultalankaristi oli, ja selitys oli ihan
oikea, ja hän sanoi, että hän aivan sattumalta oli tullut nähneeksi
ilmoituksen, muuten hän ei olisi tullut välittäneeksikään siitä, että
oli sen pikku korun kadottanut, sanoi hän. Se mahtoi olla ihmeellinen
nainen! Vihdoin hän oli kysynyt, saako hän lähettää sitä hakemaan.
»Minun pikku tyttöni voi kyllä itse tuoda sen», vastasi äiti. Nainen
oli kysynyt, tahdottiinko löytöpalkkaa. »Ei tule kysymykseenkään
muuta kuin ilmoitusmaksu.» Silloin oli nainen kiittänyt erittäin
kohteliaasti, ja siinä kaikki. Risti kuului rouvalle, joka asui
Florankadun varrella. Humlegårdenista oli sinne vain minuutin matka.
Rouva Murius tarkkasi miettiväisenä Tildan koulupukua ja päätti, että
hänen oli otettava ylleen toinen, hiukan parempi. Jumalan kiitos, lakki
oli ainakin uusi. Päällysnuttuun neulottiin kiireesti kaksi nappia.

Florankadulle tullakseen täytyi Tildan kulkea yli Karlavägenin
kohisevan virran. Toisella puolen oli Ihmissyöjien maa, jossa
asuu tiikereitä ja ihmissyöjiä, ja siellä oli Florankatu. Puistoa
kauemmaksi oli Tilda vain poikkeustapauksissa saanut mennä yksikseen.
Suurkaupungissa on niin paljon vaarallista. Tosin oli äiti varmasti
vakuuttanut, ettei koko Tukholmassa ollut ainoatakaan tiikeriä tai
yhtään ihan oikeata ihmissyöjää, mutta sittenkään ei voinut tietää,
mitä lapsille saattoi tapahtua... Tilda pääsi kuitenkin ilman
minkäänlaista onnettomuutta siihen taloon, jonka osoitteen rouva Murius
oli kirjoittanut kuoreen, jossa kultaristi oli.

Se oli hieno talo. Portaissa oli hienot, kiiltävin messinkitangoin
kiinnitetyt matot. Tildan soittaessa avasi oven palvelija, jolla oli
musta puku ja hieno, valkoinen esiliina; se muistutti palvelijatarta
eräässä näytelmäkappaleessa, jonka Tilda oli nähnyt, ja kun musta-
ja valkopukuinen kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän: »Tehkää hyvin,
astukaa sisään.»

»Sisään» merkitsi hienoa salia.

Sen veroista ei usein nähdä. Libert ja Tilda olivat yksityiskohtaisesti
kuvitelleet, minkälaista oli keisarillisessa palatsissa, jonka
ulkopuolelle oli kirjoitettu »Kungl. Biblioteket», ja joka oli
suuri, keltainen talo, ja siellä mahtoi olla kultaa ja alabasteria,
norsunluuta, ebenholtsia, jakarandaa ja timanttisaleja, mutta tämä
sali tässä ei ollut vain kuviteltu, aurinko paistoi kullattuihin,
silkkipäällyksisiin tuoleihin. Tilda ei uskaltanut istuutua millekään
niistä, mutta hän katseli tarkasti ympärilleen saadakseen aiheita
keisarillisen palatsin uudelleen sisustamiseen. Kukkia oli monissa
maljakoissa, kieloja ja muita. Palmuja, jotka ulottuivat melkein
kattoon saakka, ja peili, joka ulottui melkein lattiaan asti. Erään
sohvan yläpuolella oli jonkun herran kuva, yhtä suuri kuin todellinen
ihminen, yllään hännystakki ja leveä silkkinauha poikki rinnan.

Ovi avautui ja sisään astui nainen: kaunis, kaarevanenäinen, pitkä ja
valkoverinen, hienosti kammattu, ja valkoinen silkkipusero yllä. Hän
otti pienen kirjekuoren Tildan paljaasta kädestä — sillä Tilda oli
jättänyt käsineet kotiin, ne kun olivat rikkinäiset, eikä äiti eikä hän
ollut ehtinyt niitä parsia — aukaisi kuoren ja sanoi, että risti oli
oikea.

»Ja mikä sinun nimesi on, pikku tyttöseni?»

Tilda ilmoitti nimensä.

Valkoinen nainen hyväili hiukan hänen poskeansa ja sanoi: »Eikä olla
hullumman näköisiäkään.»

Se oli kummallinen lausuma ja aivan erilainen kuin muitten ihmisten
sanomat. Ovesta naisen takaa tuli samassa sisään poika, jokseenkin
Pontuksen kokoinen, mutta paljon hienommin puettu. Poika tervehti. Hän
kumarsi ikäänkuin Tilda olisi ollut suuri tyttö. Kaikki täällä oli yhä
kummallisempaa. Sitten poika seisoi kädet pistettyinä housuntaskuihin,
ja kun nainen maksoi ilmoitusrahat ja poika näki, että summa oli vain
hiukan enemmän kuin kruunu, sanoi hän:

»Minun mielestäni äidin pitäisi antaa hänelle ristikin.»

»Siinä voit olla oikeassa», vastasi nainen, mutta Tilda sanoi: »Ei
kiitoksia, se on aivan liian paljon!»

Silloin nauroi valkoinen nainen.

»Ja kuinka hyvin kasvatettuja vielä ollaan! Se ei ole mikään suuri
lahja, pikku ystäväiseni. Alexis on oikeassa. Ole hyvä, sehän onkin
oikeastaan juuri pieni lastenkoru.»

Ja hän melkein pakottamalla painoi ristin Tildan käteen.

Pojan nimi oli siis Alexis. Alexis Pasch, sillä Pasch oli se nimi,
joka ovessa seisoi. Kun Tilda oli kiittänyt ja lähtenyt ulos, tuli
poikakin ulos samalla kertaa. He kulkivat pitkin katua, ei juuri
yhdessä, sitä ei voinut sanoa, mutta joka tapauksessa samanaikaisesti.
Alexis Pasch kulki vähän edellä, nyt kädet nutun taskussa, ja vihelteli
itsekseen. Vasta Karlavägenin kohdalla kääntyi hän, nyökkäsi sangen
armollisesti, ikäänkuin edelleenkin olisi hyväksynyt, että Tilda sai
kultalankaristin, ja poikkesi vasemmalle. Tildaa ei senjälkeen enää
mikään pidättänyt rientämästä kotiin hurjaa juoksua.

Kaksi iltaa peräkkäin oli Tilda nyt kodissa sankarittarena.
Sentapaistakaan ei ennen ollut tapahtunut. Äiti etsi esiin kapean
mustan samettinauhan, kiinnitti korun siihen ja ripusti sen Tildan
kaulaan. Se oli ihmeen siro. Se Alexis mahtoi olla maailman kiltein
poika. Libert ja Tilda kuiskailivat syrjässä: hänet voisi ottaa esim.
kasvatusveljeksi. Libertin pitäisi siinä tapauksessa sanoa häntä
sedäksi. Risti voisi olla hänen antamansa muistolahja Libertille,
vaikka Tilda sai sitä kantaa ja pitää. Joka tapauksessa päätettiin
mennä seuraavana päivänä katsomaan taloa, jossa hän asui.

»Mikä sen sällin nimi on?» kysyi Pontus.

»Johan sen kuulit.»

»En minä kaikkia teidän lörpöttelyjänne kuule.» »Sinä olet vain
olevinasi. Me olemme sanoneet sen monta kertaa.»

»Minä en välitä vähääkään teidän Olle Petterssonistanne, vai miksikä
häntä sanoitte.»

»Älä sano», kuiskasi Libert, mutta Tilda ei malttanut olla sanomatta:

»Ei, kuule, Alexis Pasch hänen nimensä on, jos tahdot sen vielä kerran
tietää.»

Pontus luki saksanläksyä. Libert oli huonopäinen ja sai tyytyä
kansakouluun, eikä konserttimestarilla olisi ollut varaakaan pitää
häntä kalliimmassa koulussa; mutta Pontus oli ahkera ja sai aina hyviä
todistuksia ja kiitoslauseita. Hän antoi nyt Libertin ja Tildan olla
hetken omissa oloissaan, heistä välittämättä, sitten hän löi pöytään
valttinsa, jota hän oli säilyttänyt koko iltapäivän, nakkasi noin vain
kuin minkäkin jokapäiväisen asian, sillä juuri se oli oikea tapa.

»Pasch ja minä olemme luokkatovereita», sanoi hän.




6.


Tilda oli suuri ja voimakas kaksitoistavuotiaaksi, mutta Libert
tavattoman pieni kolmentoista ikäiseksi, hoikka ja heiveröinen,
huonopäinen, niin että hänestä ei koskaan voisi tulla muuta kuin
tavallinen viulunvinguttaja, jos edes sitäkään, sanoi herra Murius
alakuloisesti. Libert ja Tilda olivat lapsista ainoat, joilla oli
musikaalisia taipumuksia. Vakava Roland aikoi tulla vain keksijäksi,
Pontus taas lääkäriksi. Siitä on hyvät ansiot, jos on taitava, ja sitä
taas ei Pontus itsensä suhteen lainkaan epäillyt. Yliopistossa hän
aikoi opiskella velaksi, ja isälle sanoi hän: »Älä sure, isä, minä
kyllä suoriudun.» Mutta Libert ja Tilda olivat tavallisia lapsia,
joilla tosin oli hiukan tavallista enemmän musikaalisia taipumuksia.»
Libert, niin, poika parka», sanoi konserttimestari, »no, jotakin
hänestä sentään kai tulee. Mutta Tilda, mitenkä hänen käy?» Tilda oli
aina hiukan pahoillaan, kun isä puheli näin. Tarkoittiko hän sitä,
että tytöt eivät yleensä ole musikaalisia. Siinä tapauksessa pitäisi
hänen olla iloinen, että oli saanut lapsen, joka oli ilmeinen poikkeus.
Oikeastaanhan konserttimestari sanoikin ainoastaan, että Tildan
musikaalisuus oli omituinen sattuma. Siinä kaikki, eikähän siinä mitään
pahaa ollut.

Joskus saattoi näyttää siltä kuin isä tosiaankin olisi pannut häneen
aivan erikoista arvoa. Se tapahtui aina, kun hän oli pianonsoitossa
tehnyt erikoisia edistysaskeleita, silloin taputti isä häntä ja sanoi,
että »sinusta tulee vielä minun vanhuuteni lohdutus», mutta kerran,
kun Tilda juuri oli odottanut saavansa suurta tunnustusta, pettyi hän
pahasti.

Isä oli kertonut, että joka kerta kun hän sai pojan, oli se häntä
harmittanut, sillä hän oli aina toivonut tyttöä.

»Isät toivovat kuitenkin tavallisesti itselleen poikia», huomautti
Pontus.

»En minä. Ei, lapset, tyttö on kuin kukkaseppele sydämen ympärillä.»

»Sitten tuli isä kai hyvin iloiseksi, kun minä synnyin», tokaisi Tilda
väliin.

»Hm!» sanoi siihen konserttimestari.

Arvatenkin hän oli juuri sillä kertaa päinvastoin toivonut poikaa tai
oli ehkä ajatellut, että lapsia on jo kylliksi.

Puhe kukkaseppeleestä sydämen ympärillä ei muutoin koskenut lainkaan
pikkutyttöjä, se tiedettiin, vaan ainoastaan yhtä ainoata, joka muuten
ei enää ollut mikään tyttö: äitiä. Tämä oli itse kertonut tarinan, kun
hänen miehensä oli nuori ja rakastunut. Ei niin kovin nuori ehkä, sillä
hän oli lemmityistänsä paljon vanhempi, mutta kuitenkin sanomattoman
herttainen ja rakastunut. Silloin hän kirjoitti pieniä kirjelappusia
ja vei ne suureen ruusupensaaseen ja pisti ruusun terälehtien väliin.
He eivät silloin vielä olleet kihloissa, mutta äiti tiesi, että isä
rakasti häntä, hän tunsi sen ruusupensaan ja meni sinne ja löysi
kirjeen, mutta sitä hän ei tiennyt, että se veitikka oli piiloutunut
lähistölle ja onnesta säteillen heitteli hänelle lentosuukkosia.
Rouva Murius näytti kaikki lapsille, kun nämä olivat pieniä. Siitä
olivat lapset aivan haltioituneita. He saivat kuvitella ruusupensaan
ruusut ja kirjeen, ja äiti itse seisoi vähän matkan päässä ja esitti
rakastunutta isää. Hänen silmänsä säteilivät ja hän seisoi yhdellä
jalalla varpaillaan ja heitteli lentosuukkosia molemmin käsin. Kaikki
nauroivat, äiti kaikkein enimmän, ja hän syleili sitten lapsia toista
toisensa jälkeen.

Nyttemmin oli muutoin kaikkien ihmisten ja varsinkin lasten vaikea
kuvitella mitään sen tapaistakaan ukko Muriuksesta. Saattoi kulua
päiväkausia hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Hän sulkeutui
huoneeseensa, teki työtä ja mietiskeli levottomuuden kalvamana.

Lapset menivät hiljaa syrjään ollakseen häiritsemättä, mutta rouva
Murius oli alati varuillaan, miettien keinoja saadakseen hänen
synkkämielisyyttään lievennetyksi, ja saattoihan vielä silloin tällöin
ihan odottamattomina hetkinä sattua kirkkaita päivänpilkkeitä.

Ukkoa painoivat rahahuolet, hänellä oli niin monta suuta syötettävänä.
Se mahdollisuus kävi yhä todennäköisemmäksi, että hän kohta ei enää
voisi soittaa, jos hermosärky käsivarressa pahenisi tai hän itse
ei enää voisi täyttää tehtäviänsä omasta mielestään tyydyttävästi:
muiden arvostelu ei siinä suhteessa hänelle merkinnyt mitään. Toinen
levottomuuden aihe oli pelko, ettei saapuisi ajoissa oopperan
harjoituksiin, vaikka sitä ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut,
ja näiden lisäksi oli tuhannen muuta huolta, ehkä niistä pahin se,
ettei hän saanut nukutuksi, kun lopen väsyneenä iltaisin palasi
kotiin. Hänen huoneensa oli pihan puolella, ja keskellä yötä, joskus
vasta aamupuolella, juuri kun hän vihdoin oli nukahtanut, saattoivat
piharakennuksessa asuvat notariot tulla kotiin: he olivat olleet
huvittelemassa. Sen hän ymmärsi: nuoret miehet, jotka eivät pitäneet
kunniassa lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia
eikä taiteilijahenkeä, vaan olivat niin säädyttömiä, että viheltelivät
ja lauloivat hoiperrellessaan epävarmoin askelin sementtipihan poikki.

Herra Murius valitti asiasta isännöitsijälle.

»Ei tässä talossa asu keitään notarioita», vastasi isännöitsijä.

»Minä sanon heitä siksi.»

»Olkoon, mutta täällä asuu vain säädyllistä väkeä.»

»Onko säädyllistä, mitä, että lauletaan ja päällepäätteeksi vielä
ihan päin mäntyä, kaikennäköisiä renkutuksia, kurjia kupletteja, kun
tunnetun musiikkimiehen ikkuna on juuri pihan puolella, missä he
kulkevat?»

»Konserttimestarin pitäisi siirtyä kadun puoleisiin huoneisiin», sanoi
isännöitsijä.

Mutta siitä ei asia parantunut. Talon alikerroksessa oli maustekauppa,
ja puotilaiset alkoivat aikaisin aamulla siirrellä puodin laatikoita.
Silloin juuri he ottivat vastaan tavaroitansa. Suuria vaunuja pysähtyi
talon edustalle ja kauhealla kolinalla jymähteli appelsiini- ja
sokerilaatikoita asfalttikäytävälle. Kello seitsemän talon palvelijat
alkoivat juoksennella portaissa ja paukutella ovia. Sille, joka oli
päässyt unenpäähän kiinni kello neljältä, tuli uni lyhkäiseksi.
Konserttimestari nousi ylös kiihtyneenä ja silloin saattoi sattua, että
hän tapasi vaimonsa keittiössä äänettömänä kuin henki, valmistamassa
aamiaista pojille ja Tildalle.

»Joko sinä olet ylhäällä? Mitä se toinen tekee?»

»Se toinen» oli se nimitys, jota Murius käytti aina palvelijoista.

»Hän muutti pois eilen.»

»Joko taas!»

Niin, jo taas. »Se toinen» muutti usein. Miksikä asuisikaan se toinen
keittiössä, jossa oli vain pieni makuukomero, ja palvelisi kuutta
henkeä, kun saattoi saada paikan esim. yksinäisten naisten luona. Rouva
Murius ymmärsi sen hyvin ja astui valittelematta sen toisen tilalle,
kunnes oli saatu uusi palvelija. Mutta konserttimestari väänteli
käsiänsä:

»Tämmöiseen minä olen sinut raastanut! Sen palkan nyt siitä olet
saanut, että minuun tyydyit!» Sille puheelle nauroi rouva Murius
iloista nauruansa hämmentäessään puuroa ja nostaessaan kahvipannua pois
kaasukeittiöltä, leikkasi leipää ja asetti esille voita. Hän liikuskeli
reippaasti kiinalaisessa yökauhtanassaan, joka vielä oli kaunis, niin
vanha ja kulunut kuin olikin. Kyllä siitä oli monta vuotta, kun herra
Murius oli ostanut sen eräänä riemunhetkenä, tarkemmin sanoen juuri
silloin, jolloin hän sai konserttimestarin arvonimen. Ja sitten saattoi
koko juttu päättyä siten, että hän istui vaimonsa ja lastensa kanssa
einepöydässä ja sanoi, ettei ikinä elämässään ollut juonut näin hyvää
aamukahvia. Silloin riemuitsivat lapset. Isä oli hyvällä tuulella! He
söivät kuin sudet, lauloivat ja huutelivat, ja Tilda lauloi enimmän,
sillä hän oli nuorin ja hänellä oli paras ääni. Tällaisina hetkinä
syntyivät ne viattomat ja mielettömät värssyt ja sävelet, jotka aina
muuten, merkillistä kyllä, käsittelivät Tildaa:

    Pikku Tilda kulta,
    kenen vuoro on?
    Kuka nyt saa sulta
    pikku suutelon?

Libert oli runoilija ja säveltäjä. Tilda pudisti päätään, niin että
suortuvat huiskivat ympäri nenää ja suuteli vuoronperään kaikkia ja
kaikkein viimeksi isää, ja jäi sitten istumaan tämän polvelle ja
silitteli kädellään hänen ajelemattomia poskiansa. Se oli kuin olisi
harjaa silittänyt, mutta kun pitää isästään, ei sillä ole väliä.

»Hullutuksia!» sanoi herra Murius, mutta levottomuus oli haihtunut
silmistä, ja kun lapset olivat lähteneet kouluun ja hänen vaimollansa
oli koko koti pantava kuntoon, saattoi hullutus tarttua häneen
itseensä: hän häiritsi tätä kaikissa askareissa, suuteli ja sanoi, että
nyt oli hänen vuoronsa suudella, ja silmät kiiluivat ja hän oli yhtä
rakastunut kuin siihen aikaan, jolloin hän piilotteli lemmenkirjeitä
ruusupensaaseen.

Kuinka hartaasti toivoikaan rouva Murius, että hän hiukan useammin
olisi saattanut näin unohtaa levottomuuden ja huolten aiheet, mutta
unohdus ei koskaan ollut pitkällistä. Äkkiä sukelsi esiin jokin
seikka, joka herätti taas hereille katumuksen, että hän oli raastanut
jumaloidun vaimonsa näin köyhiin ja puutteenalaisiin oloihin. Hän
katsahti ympärilleen huoneissa: kurjat huonekalut, ahdasta! Hänen
katseensa sattui johonkin rikkinäiseen peittoon tai vielä pesemättömiin
puurolautasiin. Koti, jossa ei yksikään palvelija viihtynyt! Mutta
hänen puolisonsa täytyi aina siihen tyytyä, hänen, joka sentään oli
ainokainen.

»Sinä olit syntynyt parempaan», sanoi Murius. »Mitä on pian virkaheitto
kapellimestari, entinen taiteilijakokelas? Särkynyt viulu! Sinun olisi
pitänyt saada aivan toisenlaatuinen mies! Hieno mies, ritaristojen
jäsen, oopperanjohtaja sinun olisi pitänyt saada!»

»Älä sinä joutavia, kultaseni», sanoi rouva Murius.

»Sinä et sitä itse ymmärrä.»

Huolettomuuden häilähdys oli ohi. Oli aika katsahtaa kelloa
kahdennenkymmenennen kerran, ottaa yllensä päällysnuttu, jonka
reunukset olivat yhtä kuluneet kuin kiinalaisen yövaipan, ja rientää
toimeensa.

Rouva Murius meni pienelle poikien huoneesta aukenevalle
ulkoparvekkeelle ja katsoi miehensä menoa.

Tuossa hän tuli ulos portista. Hiukset olivat ehkä hiukan liian pitkät,
muutamia harmenevia suortuvia näkyi huopahatun, monivuotisen uskollisen
palvelijan, lierien alta. Selkä oli kumara. Pienin, kiireisin
askelin, jotka rouva niin hyvin tunsi, kiiruhti konserttimestari
kadun poikki ja oli pian kadun kulmassa. Joskus käännähti hän
sieltä ja nyökkäsi vaimolleen, tehden kädellään pienen liikkeen
kuin lentosuukkosen, ja senvuoksi rouva oikeastaan parvekkeelle
meni. Mutta joskus konserttimestari vain katosi kulman taa. Silloin
oli hänen levottomuutensa rientänyt etukäteen odottavaan tärkeään
orkesterikertaukseen, ehkäpä juuri ennen jotakin ensinäytöstä, ja hän
ajatteli nousta raitiovaunuun, ehtiäkseen varmasti ajoissa. No, silloin
seisoi rouva parvekkeella kuitenkin mielellään, vain katsellakseen
häntä niin kauan kuin voi, näkyä, johon hän ei milloinkaan saattanut
väsyä. — Siinä kaikki.

Asunnossa oli neljä huonetta ja keittiö ja se onneton makuukomero.
Kolme huonetta kadun, yksi pihan puolella. Suurinta huonetta sanottiin
saliksi, mutta miksikä olisi voinut nimittää muita huoneita, kun
alituisesti muutettiin toisesta toiseen, jotta perheen isä saisi
koetella, mikä niistä hänelle olisi rauhallisin?

Perin huolellista järjestystä ei Muriuksen kodissa aina ollut, sen
rouva Murius kyllä tiesi. Oli liian vähän tilaa. Ei voinut välttää,
että vaatteita, jotka oikeastaan heti olisi pitänyt korjata, ja yhtä
ja toista muutakin, sattui jäämään tuoleille, salin pianon päälle tai
johonkin nurkkaan, kun laatikot ja kaapit ennestään olivat täynnä.
Rouva Murius oli kaikesta tästä puuhasta uuvuksissa, mutta lisäksi tuli
ylimääräinen työ: hieno porsliininaperrus, jossa hän oli mestari, ja
josta sai sangen tarpeellista ylimääräistä tuloa, mutta joka kuitenkin
väsytti ja kirveli silmiä.

Kesken puuhiansa täytyi hänen senvuoksi väliin pysähtyä ja levähtää.
Hän seisahtui silloin peilin eteen huoneessaan; siinä, joka siihen
aikaan sattui olemaan hänen huoneenaan, ja katseli pieniä, pyöreitä
kasvojaan, joilla ei enää näkynyt ruusuja, tukkaansa, joka alkoi
oheta ja jota hän ei mitenkään ehtinyt huolellisesti hoitaa, harmaita
silmiä, jotka ennen vanhaan olivat tuikkineet kuin tähdet, mutta joiden
ympärille nyt oli kertynyt sikermä pieniä viiruja. Näitä kasvoja,
jotka rouva Muriuksen mielestä olivat jonkinlaisena pikkulapsen
ja pyylevän muorin välimuotona, piti konserttimestari yhäkin
tosissaan miellyttävimpinä, jopa kauneimpina maailmassa. Yksinään
peilinsä ääressä seisten täytyi rouva Muriuksen sitä ajatellessaan
nauraa ääneen. Kasvot muuttuivat silloin vielä ryppyisemmiksi ja
lystikkäämmiksi. Sen hän näki ja ajatteli, että oli hyvä, kun ei kukaan
äkkiä astunut sisään ja yllättänyt keski-ikäistä henkilöä, joka oli
vakava perheenemäntä ja äiti, nauramassa itselleen keskellä aamupäivää
ja samalla kaikesta huolimatta lämmenneenä sydänjuuriansa myöten ja
kyyneltyen ajatellessaan konserttimestari Muriuksen hulluja ja vääriä
kuvitelmia hänestä, ajatellessaan, että maailmassa oli yksi ainoa,
jonka arvostelun mukaan hän aina oli ollut ja nähtävästi aina tulisi
olemaan kaunotar.




7.


Sen vuoden syyspuolella tuli Garibaldi vieraisille.

Hän oli kuuluisa viuluniekka ja oli ollut konserttimestarin oppilas,
vieläpä tämän kaikkein paras oppilas. Siihen aikaan oli hänen nimensä
Garibaldi Jansson, mutta sittemmin hän heitti pois Janssonin ja
tyytyi vain Garibaldiin. Garibaldi kerta kaikkiaan. Se oli sekä
etu- että sukunimi. Se nimi seisoi jättiläiskokoisilla kirjaimilla
ilmoituslehdissä, kun hän oli konserttimatkoilla ja viimeksi hän tuli
Amerikasta, jossa hänellä oli ollut erinomainen menestys. Hän kertoi,
että ihmiset siellä olivat kuulleet huhuja jostakin italialaisesta
kansallissankarista, jonka nimi oli Garibaldi, ja luulleet häntä siksi
ja pitäneet ihan luonnollisena, että kansallissankari tietenkin osaa
soittaa myöskin viulua ja mielellään matkustelee ympäri soittelemassa
kaikille, jotka vain maksavat piletinhinnan, ja hänelle osoitettiin sen
mukaista suosiota.

Joka kerta, kun hän tuli Tukholmaan, tuli hän tervehtimään vanhaa
opettajaansa. Tätä puhutteli hän »mestariksi» ja rouva Muriusta
Aliceksi, joka oli tämän etunimi. Hänellä oli mukanaan kukkia ja
makeisia ja ainakin joskus runsaasti rahaakin, sillä hän osteli vanhoja
viuluja — hän oli siinä suhteessa taitava asiantuntija — ja myi ne
sitten voitolla; Garibaldi oli ovela mies.

Hän tunsi kaikki Muriuksen lapset ja aikoi tuoda heille kullekin
jonkin lahjan, mutta viime hetkessä unohti lahjojen ostamisen ja
otti silloin taskuistaan, mitä sattui löytämään. Sillä tavoin Roland
sai amerikkalaisen kultakellon, Pontus sen perät ja Libert punervan
kivihelyn, johon oli kaiverrettu iso G. Herra Garibaldi selitti
kirjaimen merkityksen jollakin salaperäisellä tavalla. Tilda sai
silkkisen nenäliinan. Kaikki olivat kokoontuneina Garibaldin ympärille
ja kuuntelivat hänen soittoansa tai juttujansa, katselivat hänen
syöntiänsä ja juontiansa ja tanssiansa. Sillä hän oli niin vilkas,
ettei koskaan pysynyt kauan yhdellä paikalla, vaan kesken kaiken
pyrähti permannolle, asteli edestakaisin ja alkoi tanssia. Tanssi,
sanoi hän sitäpaitsi, oli kaikkein hauskinta toimitusta koko maailmassa.

»Alicen pitää panna toimeen täällä tanssiaiset», sanoi hän.

Sen homman puolelle hän sai heti kaikki lapset, yksinpä Rolandinkin,
joka tosin ei halunnut tanssia. Mutta Garibaldin viulussa oli enemmän
kuin neljä kieltä, ja heti Tukholmaan tultuaan hän oli sähköttänyt
eräälle hyvälle ystävälleen, joka oli suuri pomo Amerikassa, ja
suositellut tälle Rolandia, jotenka Roland nyt päätettiin lähettää
Amerikkaan, missä hän saisi uuden paikan ja valmistuisi paljon
nopeammin ja paremmin kuin kulkemalla kynsiänsä likaamassa Tukholman
työpajoissa. Konserttimestarillahan ei kuitenkaan ollut varaa käyttää
häntä Korkeakoulussa.

Roland oli senvuoksi kaikkien Garibaldin ehdotusten puolella.
Mutta rouva Murius katseli ahdasta asumusta ja sen auttamatonta
epäjärjestystä.

»Tanssiaisetko, Garibaldi?»

»Niin juuri, tanssiaiset!»

»No niin», sanoi silloin rouva ja tuli ajatelleeksi, että suuri huone
itse asiassa oli jokseenkin suuri. »No niin, miksei!»

Sillä hän näki kaikkien lasten silmissä hartaan toivomuksen.

Garibaldi laati tanssiaissuunnitelman.

»Kukin pojista kutsuu yhden kultasensa ja yhden toverin. Tilda kutsuu
kaksi kumppaniansa, mutta niiden pitää olla nättejä tyttöjä. Se tekee
kuusi naista ja Alice mukaan luettuna seitsemän. Mestari ja minä
lukuunotettuina on meitä kahdeksan kavaljeeria. Juuri sopiva määrä
tähän huoneistoon. Mestari ja minä pidämme vuorotellen huolen soitosta,
tarjoilu järjestetään eteiseen. Minä hankin kaikki siihen tarvittavat
ainekset, kun vain Alice laittaa muutaman tusinan voileipiä. Mutta
onkos Tildalla tanssihametta? Valkoinen kesäleninki! Mainion kaunis!»

Kaikkien lasten silmät kääntyivät nyt viimeisen, ylimmän
tuomioistuimen, isän puoleen.

Mutta sekin kävi hyvin, sillä kun Garibaldi ilmestyi, oli
konserttimestari aina hyvällä tuulella. Myöhään yöhön saakka
saattoivat molemmat herrat soittaa viulua ja keskustella, haukkua
pataluhaksi kaikki musiikkimaailman keinottelijat ja silmänkääntäjät
ja hirttämättömät puijarit, ja ylistellä erinäisiä valioita sitä
innokkaammin, ja sitten taas soittaa niin, että seuraavana aamuna
isännöitsijän luona oli valittamassa muita vuokralaisia kuin herra
Murius.

Koko viikon käyttivät nyt äiti, pojat ja Tilda jokaisen vapaahetkensä
tanssiaisten valmisteluun. Garibaldi tuli auttamaan. Sali tyhjennettiin
ja koristettiin suunnattomalla silkkipaperimäärällä ja kirjavilla
paperilyhdyillä. Oli aikaansaatava maagillinen, tenhoava, tarumainen
valaistus. Viereinen huone järjestettiin saliksi. Garibaldi pani
kaupunginlähettejä tuomaan mukavia leposohvia, pieniä taburetteja,
koristeellisia palmuja, tauluja, permantolampun, jossa oli valtava
pitsikoristeinen kaihdin. Herra ties' mistä hän kaikki ottikaan,
lainaili arvatenkin kaikilta tuttaviltaan. Jonkun näistä hän kutsui
vastavuoroksi tanssiaisiin.

»Meitä tuleekin sentään pari henkeä lisää, Alice», sanoi hän joka kerta
taloon tullessaan.

»Älä, rakas Garibaldi, kutsu enää useampia!»

»En, minä lupaan pyhästi.»

Mutta seuraavana päivänä hän kutsui taas pari. Täytyi tehdä vielä
toinen sali, kaikki kolme kadunpuoleista huonetta oli muuttanut
muotoaan. Sisimpään niistä lainasi Garibaldi suurenmoisen maton ja
plyyssipäällyksisen pyörösohvan, jonka keskestä kohosi pilarin tapaan
suuri keinotekoinen kasvi. Konserttimestarin huoneeseen pihan puolelle
koottiin kaikki huonekalut, joita ei voitu käyttää, pesukaapit,
kirjahyllyt, sängyt: huone oli kuin huonekaluvarasto, ja viimeisen yön
ennen juhlaa makasi koko perhe patjoilla permannolla. Kukin valitsi
itselleen mieluisensa kolkan.

Onneksi oli »se toinen» keittiössä niin uusi, ettei ollut vielä
ehtinyt kyllääntyä. Se oli päinvastoin iloluontoinen tyttö, joka
ei paheksunut näitä hullutuksia, varsinkaan sen jälkeen, kun herra
Garibaldi oli ollut keittiössä ja keskustellut hänen kanssaan hyvin
tuttavallisesti, ja kun herra Garibaldin tarjoiluvarustelut alkoivat
saapua: viinipullot, hedelmät, makeiset, tortut, virvoitusjuomat.
Voileipien tehon vahvikkeeksi illallista varten tuli säilykerasioita,
hummeria, kilohaileja, sieniä y.m., ja rouva Murius palkkasi apuihmisen
astiainpesua ja muuta puuhaa varten.

Tildalle oli tanssiaisilla aivan erikoinen merkitys: Pontus oli
kutsunut tovereistaan Alexis Paschin.

Ennen kultaristin päiviä eivät Pasch ja Pontus Murius olleet koulussa
paljonkaan puhelleet toistensa kanssa. Pontus oli pitänyt Alexista
keikarina ja Alexis Pontusta ikävänä kirjatoukkana, mutta Pontuksen
hyvä ymmärrys, joka harvoin oli toimettomana, oli vähitellen alkanut
opettaa hänelle, että pääkonsuli Paschin poika kuului niihin
tuttavuuksiin, joita kukaties kannattaisi viljellä. Hän oli saattanut
Libertiä ja Tildaa näiden retkellä Paschin talon luo, ja kun nämä
katselivat taloa epäjumalanpalvelijain silmin, oli Pontus havainnut,
että talo todisti varallisuutta ja hienoja tapoja.

Libert ja Tilda muuttivat Humlegårdenin maanosaksi, jossa heillä oli
omat tiluksensa ja valtakuntansa. Kunink. Kirjasto oli satumainen
palatsi; puissa asui noitia, pensaissa piileksi maankavaltajia ja muita
pahantekijöitä, eräs punapukuinen tyttö, jota he eivät edes tunteneet,
oli hyvä haltijatar. Lapsellisuuksia. Pontus uneksi sitävastoin, että
joku tuntematon, rikas, vanha mies saisi päähänsä testamentata rahansa
hänelle, tai että hänen onnistuisi jollakin taikatempulla hypätä
kahden luokan yli. Paschin talon edustalla ei hänessä herännyt mitään
haaveilua, vaan määrätty halu päästä juuri siihen piiriin ja saada
sieltä apua opintojansa varten.

Hän alkoi lähestyä Alexista ja se luonnistui hyvin. Alexin kotona
käymään ei häntä kuitenkaan vielä oltu pyydetty, kun Garibaldin
tanssiaiset tulivat. Mutta siinäpä juuri tarjoutui verrattoman suotuisa
tilaisuus osoittaa toverille huomaavaisuutta kutsumalla juuri hänet.

Se oli rohkea askel, sillä eihän voinut tietää, mille kannalle Alexin
kaltainen keikari asettuisi senlaatuisen juhlatilaisuuden suhteen.

Pontus epäröikin pari päivää, ennenkuin vihdoin esitti kutsunsa.

»Kiitos», vastasi Alexis kohteliaasti ja hiukan välinpitämättömästi,
»mielelläni».

Pontus pani kuuluisan Garibaldin syötiksi koukkuun, mutta Pasch ei
ollut koskaan kuullut puhuttavankaan tästä taiteilijasta.

»Smoking vai mitä?» kysyi hän.

»Miten haluat», vastasi Pontus ja punastui, sillä hänellä itsellään ei
ollut smokingia. »Sehän oli oikeastaan vain pieni satunnainen illatsu,
siskoni huviksi.»

»Vai niin, vai on sinulla sisarkin?»

Pasch oli ilmeisesti unohtanut kultaristikohtauksen muutamia kuukausia
aikaisemmin tai joka tapauksessa tytön nimen.

»On», vastasi Pontus, »kaksitoistavuotias vekara, mutta kyllä sinne
tulee pari vanhempaakin tyttöä.»

»Mihin aikaan?»

Siitä asiasta ei tosiaan ollut mitään päätetty. Ei rouva Murius eikä
Garibaldi ollut ajatellut mitään määräaikaa. Niinpä olivatkin Tilda ja
Libert kutsuneet ystävänsä kello seitsemäksi ja Roland tahallaan oli
määrännyt ajan kello kahdeksaksi.

»No, siinä puoli yhdeksän paikkeilla», arveli Pontus. Kun Alexis tuli
tanssiaisiin noin kahtakymmentä yli yhdeksän, oli talo jo väkeä täynnä.
Garibaldin omat ystävät olivat tulleet hänen seurassaan heti iloisten,
yhteisten päivällisten jälkeen. Eräs heistä oli oopperalaulaja ja
lauloi, niin että koko talo kaikui, juuri kun nuori Pasch soitti
ovelle, jonka messinkilevyssä seisoi nimi: Konserttimestari P.A.
Murius. Hänen vierellään raoitettiin keittiön ovea ja siitä pisti esiin
valkeamyssyinen pää.

»Tulkaa sisään tätä tietä», sanoi pää, »minä tuskin ehdin kiertää
eteiseen avaamaan. Olkaa hyvä!»

Alexis hymyili ja astui sisään.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuli kutsuihin keittiön kautta, ja
hän aavisti heti, että konserttimestari P.A. Muriuksen tanssiaiset
varmaankin tulisivat olemaan jotakin aivan erikoista, vallan
toisenmoista laadultansa kuin hänen vanhempiensa seurapiireissä. Se ei
ollut hänestä lainkaan vastenmielistä.

Hänellä oli yllään hienot smoking-kiiltokengät, moitteeton muotipaita,
korkea kaulus ja paidan rinnustassa helminapit, jotka hän oli
saanut rippikoulumuistoksi. Verraten tilava eteinen oli muodostettu
tarjoiluhuoneeksi, jonka antimia jo kaikesta päättäen oli runsaasti
nautittu. Minne saattoi jättää hattunsa ja palttoonsa? Alexis aukaisi
pienen oven. Aivan oikein: W.C., mutta tuolin ja silityslaudan avulla
oli sinne järjestetty hylly, jolla jo ennestään oli sikinsokin kasa
herrojen päällysvaatteita, katosta riippui riippumatto, jossa oli
päähineitä. Alexis ei epäröinyt panna päällysvaatteitaan muiden
joukkoon.

Laulaja lakkasi laulamasta ja tanssi alkoi uudelleen. Alexis näki
keskikokoisen salin, jonka permannolla oli korkkimatto. Sali oli
puolihämärä tai paremmin sanoen punervassa puolivalaistuksessa.
Katonkoukusta, jossa tavallisesti arvatenkin riippui lamppu, kulki
paperilyhtyjä huoneen kaikkiin nurkkiin. Eräässä nurkassa oli piano,
jota hoiteli vanhanpuoleinen, tukevatahtinen nainen (Garibaldin
tilaama viime hetkessä) ja tämän naisen vieressä seisoi niinikään
vanhanpuoleinen herra, jolla oli pitkä, harmahtava, harva tukka ja joka
soitti viulua. Että musiikki oli ensiluokkaista, siitä ei voinut olla
epäilystäkään. Silmänräpäyksessä oli korkkimatolla täysi tungos.

Kaksi läsnäolijoista oli Alexis Paschin aavistamatta odottanut hänen
tuloaan suurella jännityksellä: Pontus ja Tilda. Pontus huomasi
hänet ensin, meni häntä vastaan mahdollisimman vapaan näköisenä ja
esitti hänet maailmanmiehen tapaan äidilleen ja isälleen: Alexis
kumarsi juhlallisesti rouva Muriukselle, jonka puku oli jokseenkin
vanhanaikainen, ja pitkätukkaiselle viuluniekalle, jota hän ensin oli
pitänyt pianonsoittajan avuksi iltaa varten palkattuna soittajana.

Pian sen jälkeen seisoi tyttö, melkein yhtä pitkä kuin hän itse — sillä
Alexis oli verraten pienikasvuinen — ja hymyili hänelle tervehtivästi
ja tuttavallisesti. Tuo mahtaa olla se kaksitoistavuotias sisko, josta
Pontus oli puhunut, ajatteli Alexis. Mutta missä ihmeessä hän oli tytön
ennen nähnyt? Sangen kaunis tyttö, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen.
Nyt valkoisissa pukeissa kuin maalaistytöt juhannustansseissa; mutta
ihan varmaan hän oli tytön nähnyt kerran toisissa pukeissa — aivan
oikein: sininen päällysnuttu ja merimieslakki, jonka reunustassa oli
sana »Uskaliaisuus».

»Minähän tunnen neidin», sanoi hän.

»Katsokaa!» huudahti tyttö, ja valkoisen puvun etupuolella riippui
kultaristi kapeassa mustassa silkkinauhassa. Se ei Alexin mielestä
näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta, ja hän tunsi itsensä melkein
noloksi siitä, ettei löydetty koru sattunut olemaan jokin hänen äitinsä
parempia.

»Saanko luvan?» sanoi hän kuitenkin tottuneesti, ja Tilda ja hän
alkoivat tanssia valssia, jonka sävelet olivat milloin kuin Straussia,
milloin taas Tanneria, Schubertia tai Karl Maria von Weberiä, mutta
joskus aivan kuin jotakin vanhoihin kehyksiin sovitettua ihan uutta
säveltä, sillä konserttimestari oli tänä iltana aivan ylenannetun
nuorekkaalla tuulella, ja sävelet tulivat hänen mieleensä kuin
kyyhkyset ja pikkulinnut pyhimyksen käsivarsille ja olkapäille. Pianon
ääressä istuva nainen sähköttyi niistä, ja miten linnut lentelivätkin,
seurasi hän mukana kuten muuten Garibaldi oli vakuuttanutkin hänen
varmasti pystyvän tekemään.

Sitten Garibaldi itse otti viulun. Ei pidetty hetkenkään väliaikaa,
mutta Garibaldi oli nuori, hän oli kierrellyt kaukana maailmalla,
oli kuullut neekerien ja intiaanien ja jos joidenkin soittoniekkojen
soittavan, joten musiikki nyt sai toisen sävyn. Alexis ei silti
jättänyt onnellista Tildaa, vaan tarttui häneen vain hiukan lujemmin ja
sanoi:

»Tehän tanssitte kuin keijukainen, neiti!»

Kauhean teeskenneltyä!

Sillä tavoin ei totisesti puhuttu, kun veljet joskus iltaisin tanssivat
hänen kanssaan tai kun hän jonakin kesänä oli saanut olla maalla
tansseissa mukana. Kuitenkin oli Tildan mahdoton pahastua tästä
teeskentelystä, joka olisi halventanut hänen mielestään jokaista muuta
paitsi Alexia, sillä mitä Alexis teki tai sanoi, oli hyvää. Tilda oli
tuntenut hätkähdyksen samassa hetkessä, kun hän näki Alexin astuvan
saliin, niin voimakkaan, että silmät olivat kyyneltyneet. Eikö Alexis
ollut jo kuukausimääriä ollut hänen ihanteensa, muinoin pelätyn, nyt
Eedeniksi muuttuneen Ihmissyöjämaan valtias? Hän oli liittolainen,
johon Libert ja hän luottivat vihollisia vastaan rynnätessään.
Aina hän oli näkymättömänä osanottajana mukana heidän leikeissään
ja kuvitteluissaan, mutta tuossa hän seisoi nyt todellisuudessa
ilmielävänä!

Ei kukaan tanssiaisissa ollut niin hieno kuin Alexis — siitä olisivat
kaikki voineet olla yhtä mieltä. Smoking! Ja mikä ryhti, mikä hymy,
minkälainen kumarrus! Soitto taukosi, alkoi uudelleen, mutta Alexis,
tuo sanoin kuvaamaton, tanssi yhä vain ainoastaan Tildan kanssa.

He menivät myöskin tarjoiluhuoneeseen, kuten kaikki muut ja joivat
siellä sinunmaljat. Se lankesi aivan luonnostaan. Ne olivat hilpeät
tanssiaiset — »erittäin 'originelli' tilaisuus», sanoi Alexis. Puhetta,
naurua, laulua sekä yksin että kuorossa. Puoli kahdentoista aikana
tulivat kerrosta alempana asuvat valittamaan: se oli nuori aviopari,
mutta heitä pyydettiin jäämään ja he jäivät. Garibaldi meni keittiöön.
Siellä oleva tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt, ja hän kutsui tätä
tanssiin.

»Eihän se sovi 'sille toiselle'» puolustautui tyttö, mutta Garibaldi
ei hellittänyt, veti hänet saliin ja tanssi hänen kanssaan polkkaa
takaperin, sillä tavoin, ettei kukaan kaupungissa syntynyt enää osannut
sitä. Konserttimestari heitti pois nuttunsa ja istui paitahihasillaan
tuolille maalaisviuluniekaksi.

Sitten muodostettiin piiri ja katseltiin, kun hän vuorostaan
tanssi oman vaimonsa kanssa. Se oli toista ja paljon sirompaa kuin
takaperopolkka, ja silloin tällöin hän puristi vaimoansa lujasti
poveansa vasten eikä tämä peitellyt onneansa, ja kun he vihdoin
pysähtyivät keskelle huonetta, suuteli rouva häntä poskelle. Silloin
taputtivat kaikki käsiänsä.

»Sinun isäsi mahtaa olla sangen iloluontoinen», sanoi Alexis Tildalle.
Mutta siihen ei tämä uskaltanut vastata, sillä hän luki rakkaan äitinsä
silmistä, mitä tämä ajatteli, kuinka sydämestään hän iloitsi kaikkien
ja enimmän miehensä ilosta, koska hän varmaan tiesi, että se oli
seuraavana päivänä ohimennyttä. Hän oli iloinen niin kauan kuin iloa
riitti.

Pontus viittasi Tildaa syrjään:

»Ei sinun sovi yksin pitää Paschia koko aikaa. Jos hän seisoo sinusta
hetkenkin erillään, katsot sinä häneen ahnain silmin!»

»Hänhän minua koko ajan tanssiin pyytää», vastasi Tilda uhmaten
Pontusta ja nytkäytti niskaansa.

Libert kysyi häneltä myöskin syrjässä kuiskaten:

»Kuule, minkälainen hän on?»

»Taivaallinen!»

Suuri Roland, jonka piti lähteä Amerikkaan siellä olevan pomonsa luokse
kahden päivän kuluttua, kietoi käsivartensa pikku siskon olkapään
ympärille ja sanoi vakavalla ja ystävällisellä tavallaan.

»Onko sinulla tänään hauskaa, Tilda?»

»Ikinä elämässäni ei minulla ole ollut niin hauskaa! Oi, Roland, kuinka
sinä olet kiltti!»

Ja silloin tuli Alexis taas, pyysi häntä uudelleen tanssiin ja osoitti
selvästi tanssivansa mieluummin Tildan kuin kenenkään muun kanssa,
vaikka siellä oli ainakin kolme tyttöä, jotka iän puolesta olivat
hänelle sopivampia.

He menivät istumaan pyörösohvalle, jonka keskessä oli pilari ja sen
päässä keinotekoinen kukka, ja Tilda istui siinä ikäänkuin se ei olisi
ollut mikään lainakalu. Alexis sanoi, että samanlainen oli ollut hänen
isoäitinsä kotona, mutta se oli myyty.

»Minkätähden?»

Silloin Alexin täytyi alkaa puhua jostakin muusta, sillä hän ei
hennonut suoraan sanoa, mitä hänen äitinsä, rouva Alexandra Pasch,
oli sanonut: »Tuo hirvittävä, vanha sohva! Se voi sopia johonkin
käsityöläisperheeseen. Myy se pois!»

He puhuivat kultarististä, ja Tilda kertoi yksityiskohtaisesti koko
sen suuren tapahtuman, jolloin hän oli sen löytänyt. Hän kertoi sen
pienimpiä yksityiskohtia myöten, hypähti ylös ja näytti, kuinka vähällä
hän oli ollut ristin päälle astua. Alexis istui ja katseli häntä. Tilda
oli hänen mielestään paljon kauniimpi kuin ainoakaan niistä hänen
tuntemistaan tytöistä, joiden kodeissa hänen vanhempansa seurustelivat,
ja kahta vertaa hauskempi kuin yksikään heistä. Tilda ei vähääkään
ujostellut kertoa, että kultaristi oli hänen kaunein korunsa.

»On sinulla jotakin vielä paljon kauniimpaa», sanoi Alexis.

»Mitä sitten?»

»Sinun kasvosi.»

Taas tämä käsittämätön teeskentely! Mitä fraaseja! Aivan kuin
kirjoissa, kun Secil, vai mikä sen nimi nyt on, joka rakastaa
Vendolénia tai Elainea; Tilda oli jo lukenut pari sentapaista romaania.
Hän saattoi vastata vain niinkuin tunsi:

»Asch.»

Hänen oli kuitenkin mahdoton pahastua Alexiin.

Parasta hänestä oli, että tälläkin näytti olevan hauskaa tanssiaisissa.
Kun kaikki nuoremmat vieraat, Libertin ja Tildan kutsumat, poistuivat,
jäi hän jäljelle, tuntui kuin hänellä olisi ollut lupa tulla kotiin
milloin tahtoi. Tanssi taukosi vähitellen ja vanhemmat, joiden rivit
myöskin vähitellen olivat harvenneet, istuutuivat saliin — jonne
kannettiin pöytä ja uusia virvokkeita — herra ja rouva Murius itse,
pianoneiti, Garibaldi, oopperalaulaja ja alakerran nuori pariskunta.
Roland istui heidän joukkoonsa, mutta sisempään huoneeseen, jossa
lainattu matto oli, istuutuivat Pontus, Libert, Tilda ja Alexis
permannolle, otettuaan mukaansa tarjoilupöydän viimeiset antimet? ja
Libert nukahti heti.




8.


Muriuksen asunnossa, joka oli ylimmässä kerroksessa ja jonka
kadunpuoleiset ikkunat olivat itäänpäin, alkoi päivä sarastaa verraten
aikaisin myöskin syksyllä. Kadun toisella puolen olevien kattojen ja
niiden takaa näkyvän, väriltään orvokkisävyisen kubistisen taulun
ylitse kohosi Hedvig Eleonoran kirkon kellokupooli. Kun viimeiset
vieraat olivat lähteneet, kieritti Garibaldi ylös salin uutimet ja
aukaisi kaikki ikkunat. Oli vielä hämärää, mutta ilma oli sees ja
kubistisen taulun takaa kumotti heikkoa sarastusta. Vilpas tuulahdus
tuntui tupakansavun täyttämässä huoneessa; nyt vain yksi ainoa
kynttilä paloi pöydällä, jossa oli tyhjiä laseja, hedelmän kuoria ja
tulitikkuja; tuulahdus toi muassaan hienoista yrtintuoksua ehkäpä
joistakin kaukaisista puutarhoista, mistä viimeisiä omenia ei vielä
oltu poimittu.

Keskelle kaupunkia, missä juuri kuluneen yön äänet vihdoin olivat
vaimenneet, ikäänkuin lopultakin väsyneinä, ja alkava uusi päivä töin
tuskin oli aloittanut alkusoittoansa ensimmäisten raitiovaunujen
kolinalla, toi tämä tuulahdus, tullen vieraaksi tuntemattomasta
kaukaisuudesta ja kantaen salaperäistä tuoksuansa yli katujen ja
suljettujen talojen, avaruuden ja vapauden tuntua.

»Älkää vaatiko minua vielä lähtemään», pyysi Garibaldi.

Hän asetti ikkunan viereen mukavan tuolin Alicelle, toisen mestarille
ja istui itse ikkunalaudalle. Puhelua, naurua ja musiikkia, tanssia,
vallattomuutta ja leikkiä täynnä olleen yön jälkeen hän sulki
tupakansavusta kirvelevät silmäluomensa, toivottaen itselleen hetkisen
lepoa, mikä toivomus heti toteutui. Häntä ympäröi ystävällisyys ja
hyväntahtoisuus ja hän vaipui niiden valtaan kiitollisin mielin.
Hän muisteli ennen valvomiansa öitä — ja niitä oli lukemattomia,
erisävyisiä ja -värisiä, haavekuvia, draamoja, idyllejä, onnea ja
kärsimystä, sekava sikermä kasvoja — — ja niin loputtoman paljon
sanoja, monet niistä tarkoitettu unohtumattomiksi ja ehkäpä myöskin
pohjimmalla uskollisesti säilyneetkin, vain odottaen aikaansa jälleen
palatakseen mieleen juuri tällaisena hetkenä, kuin tämä viileä ja
raukea, tuulahduksen sulostama huomen.

»Rakas mestari», sanoi hän, »muistatko erästä oppilastasi siltä ajalta,
jolloin minä juuri aloitin opiskella sinun johdollasi: Gavelströmiä?»

»Gavelström, muistan kyllä», vastasi Murius, »hän on jo kuollut.»

»Niin on, mutta ajatteles, tänä yönä hän on palannut mieleeni niin
omituisen selkeästi. Minä en muutoin ole ajatellut häntä pitkään
aikaan, mehän emme lainkaan olleet läheisiä ystäviä, hän ja minä.
No, ehkä sentään ystäviä — hänen elämänsä loppuaikoina, jolloin hän
alkoi kuihtua ja joskus tahtoi saada pitää kiinni toisen kädestä,
Gavelström parka. Äkkiä näin hänet edessäni tänä iltana, tämän huoneen
tummanpunervassa valossa. Kuulin hänen naurunsa ja näin innostuneen,
rohkean välkkeen hänen silmissään, saman kuin hänen tarttuessaan
käyrään ja alkaessaan juuri soittaa jotakin, jonka vaikeudet hän
vihdoinkin tiesi voittaneensa. Aivan tarkalleen hän! Ja, Alice, äkkiä
näinkin, että se olikin Tilda, joka tanssi ohitseni. Tilda oli sillä
hetkellä niin Gavelströmin näköinen, kuin olisi ollut hänen tyttärensä.
Minä luulin uneksivani, mutta sitten katsoin uudelleen, ja tyttö oli
edelleen yhtä elävästi hänen näköisensä.»

»Kukapa tietää?» vastasi rouva Murius hiljaisella äänellä.

Garibaldi pyyhkäisi otsaansa kuultuaan tämän perin kummallisen
vastauksen.

»Eihän se haittaa, vaikka saat sen tietää, Garibaldi», sanoi rouva
Murius samalla äänensävyllä. »Kuule», sanoi hän miehelleen, »eihän se
tee mitään, vaikka Garibaldi sen tietää?»

Sitten hän kertoi tarinan.

Siitä oli kaksitoista vuotta. Oli myöhäinen syksy, mutta ei vielä
talvi, aivan niinkuin nyt, kertoi hän, Libert oli silloin puolentoista
vuoden ikäinen. Rouva Murius oli juuri pannut syrjään hänen ensimmäiset
pikku vaatteensa, joita Roland ensin oli käyttänyt ja sitten Pontus; ne
alkoivat olla hyvin kuluneet. Koti oli jo silloin samanlainen kuin nyt;
tähän samaan asuntoon olivat Murius ja hän muuttaneet vastanaineina,
ja se oli ollut suurenmoinen asumus nuorelle, vastanaineelle
parille, aivan tarpeettoman suuri, mutta rouvan isä oli elänyt ja
halunnut, että heidän asuntonsa olisi niin mukava kuin mahdollista;
hänellä oli jokseenkin hyvät tulot ja hän maksoi vuokran. Vähitellen
syntyivät lapset, kolme poikaa, ja sitten kävi konserttimestari yhä
rasittuneemmaksi melusta, joten hänen piti saada eri huoneensa. Asumus
ikäänkuin suli kokoon sillä tavoin, eikä ollut laisinkaan liian laaja,
vaikka lapset vielä olivat pieniä. Rouva Muriuksen isä kuoli, ja heidän
täytyi senjälkeen maksaa vuokra itse, mutta he olivat sitä mieltä,
etteivät he hevin enää saattaneet muuttaa ahtaampaan asuntoon.

Eräänä päivänä oli rouva Muriuksella ollut asiaa kauas
laitakaupungille. Hän tuli erääseen pieneen matalaan rakennukseen.
Hän etsi erästä pesijätärtä, jonka piti asua siellä. Porstuassa oli
kaksi ovea; hän koputti molemmille, mutta kummastakaan huoneesta ei
vastattu. Toisen oven takaa kuului surkeata lapsenitkua. Rouva Murius
oli seisonut pienessä porstuassa. Garibaldi saattoi mielikuvituksissaan
selvästi nähdä hänet, kasvot silloin vielä aivan lapsellisen näköisinä
ja suu hiukan avoinna ja silmissä yhä epätoivoisempi ilme, kuullessaan
tätä lakkaamatonta, sydäntäsärkevää lapsenitkua. Ei ketään tullut eikä
ketään tuntunut olevan koko talossa, ei ketään sen hoitamattomalla
pihamaalla. Rouva Murius ei jäänyt loppumattomasti odottamaan. Se ei
ollut hänen luonteensa mukaista. Hän avasi oven siihen huoneeseen,
josta lapsenitku kuului, ja astui sisään.

Siinä huoneessa oli kylmä keittoliesi, liedellä öljykeittiö, ja
nurkassa järjestämätön, kulunut makuusohva likaisine lakanoineen;
pöytä, jolla oli ruuanjätteitä — Garibaldi näki ne mielikuvituksessaan:
tahraisia maitoläikkiä, sillinruotoja, perunankuoria ja jäännöksiä
leikkeleistä, joita oli ostettu nurkan takana olevasta puodista,
missä myydään kaikkinaista »vain hiukan vikaantunutta ruokaa», jota
suurkaupungin yhteiskunta virallisesti ei tunnusta ihmisarvoiseksi
ravinnoksi, mutta antaa myydä kuitenkin ihmisille, jotka siihen
tyytyvät tai luulevat, että heidän täytyy siihen tyytyä.

Eräässä risaisessa vaatekopassa makasi lapsi keskellä lumppukasaa,
koko huone oli korista tulevan lapsenhajun saastuttama. Hansikoidulla
kädellään nosti rouva Murius syrjään osan lumppuja. Lapsi makasi
alastomana saastassaan, kurja, laiha, muutaman kuukauden vanha, pieni
tyttölapsi. Se ei parkunut. Varsinaiseen raivoon ei se jaksanut yltyä,
oli kylliksi, että se jaksoi aikaansaada edes surkeaa itkunvikinää. Se
ojensi molempia käsiänsä.

Rouva Muriuksella oli vain yksi ajatus:

»Tämä ei käy laatuun, lapsi täytyy saada pois!»

Hän jätti aluksi hiukan rahaa pöydälle ja lähti kotiin. Mutta lapsen
pienet kädet, jotka itsetiedottomassa hädässä olivat ojentuneet häntä
kohti, olivat auttamattomasti vanginneet hänet. Illalla hän huolti
levolle omat suloiset pienokaisensa: Roland, joka oli seitsemänvuotias,
tuli hyvin toimeen itse, mutta nelivuotiaan Pontuksen ja pikku
Libertin kylvetti hän. Kauniita ja terveitä pikkupoikia! Ja kun he
olivat valmiit, istuivat he rivissä, kukin pienessä vuoteessaan, ja
saivat maitoa ja korppuja ja kunkin tuopin pohjalle äiti oli pannut
suklaapalan. Joka ilta tapahtui tämä yhtä salaperäisesti ja sen löytö
tuotti joka ilta yhtä suurta iloa. Mutta rouva Murius itki itsekseen
koko sen illan, ja kun mies tuli kotiin oopperasta, istui rouva yhä
valveilla eikä saanut mielestään lumppukasassa makaavaa lasta.

»Anna minun ottaa se meille», pyysi hän.

Herra Murius ymmärsi kyllä, että tämä oli epäviisas, epäkäytännöllinen
ehdotus, mutta kun rouva kuvasi tilanteen, ei hänkään nähnyt mitään
muuta keinoa. Mitä semmoisessa tapauksessa tehdään, sitä eivät nämä
epäkäytännölliset ihmiset kuulustelleet; kun he olivat puhelleet pari
tuntia, oli se heille sitäpaitsi yhdentekevää. Jo seuraavana aamuna
meni rouva Murius siis ilman muuta tuohon pieneen laitakaupungin taloon
ja otti lapsen sieltä mukaansa. Hän jätti sinne nimensä ja osoitteensa
siltä varalta, että äiti tai viranomaiset tai joku muu joskus tulisi
tiedustamaan tyttöä, sanoi hän, kietoi tämän senjälkeen lämpimään
vilttiin ja ajoi ajurilla kotiin.

Kaikki kolme poikaa olivat kotona, kun hän tuli lasta tuoden. He eivät
olleet tienneet mitään ennakolta. Äiti sanoi:

»Nyt te olette saaneet pienen sisaren, juuri niinkuin isä aina on
toivonut!»

»Ja minä myös!» huusivat kaikki kolme.

»Voit uskoa, Garibaldi», sanoi rouva Murius, »että siitä syntyi meteli!
Palvelija sanoutui heti irti toimestaan ja tahtoi lähteä jo samana
päivänä; mutta pojat auttoivat minua ja me laitoimme hyvän, kunnollisen
kylvyn lapsi raukalle. Kaikki pojat seisoivat minun ympärilläni
tuuppien toisiaan päästäkseen likemmäksi ja huutelivat toinen toisensa
suuhun.»

Mikä annettaisiin lapselle nimeksi? Pahaksi onneksi oli hänellä jo
nimi. Se oli, niin oli rouva Muriukselle selitetty, sen kätilön nimi,
joka oli hänet jättänyt hoitolaiseksi, eikä sitä voinut muuttaa.
Senvuoksi saivat pojat varman vastauksen: »Matilda».

Mutta Roland sanoi sillä vakavuudella, joka jo oli silloin hänelle
ominaista: »Eihän kapalolapsen nimi voi olla Matilda, äiti.»

Ja rouva Muriuksen täytyi silloin keksiä keino nukuttaakseen kylvetetyn
pienokaisen ja samalla saadakseen pojat suostumaan epämieluisaan
nimeen, ja hän lauloi:

    Tilda paljasjalkainen,
    Tilda, Tilda pienoinen,
    Tilda, silmä sininen,
    tyttö Tilda-niminen!

Pienokainen ojensi pientä, laihaa kättänsä ja tarttui Rolandia sormeen
ja piti siitä kiinni ikäänkuin olisi valinnut juuri hänet tueksensa
maailmassa.

Sitä ei Roland koskaan ole lakannut muistamasta, sillä se liikutti
seitsenvuotiasta enemmän kuin mikään, mitä hän siihen saakka oli
tuntenut.

Pontus unohti pian Tildan taloontulon yksityiskohdat, ja pikku Libert
tietenkin vieläkin täydellisemmin. Kotona ei koskaan puhuttu, että
uusi pikku sisko ei ollut oikea sisko, ja rouva Murius, vieläpä
konserttimestarikin, olivat pian kiintyneet häneen kuin omaan
lapseensa. Molemmat nuoremmat pojat eivät siis vieläkään tienneet
mitään muuta, mutta Roland oli ollut liian suuri, kun Tilda tuli, ja
koko kohtaus, kun häntä ensin näytettiin heille kaikille, kylvetettiin,
syötettiin pullosta, ja kun äiti sitten otti hänet syliinsä, ja sitten
hän itse vuorostaan sai tehdä saman, oli tehnyt poikaan liian eloisan
vaikutuksen. Kuitenkaan ei hän koskaan edes viitannut, että Tilda
oikeastaan oli muukalainen heidän joukossaan, eikä hän milloinkaan
ollut osoittanut hänelle muuta kuin mitä parasta veljesmieltä.

Kun Tilda opetteli kävelemään, ei kukaan ollut niin harras kuin
Roland auttamaan ja kaitsemaan häntä, ja kun tyttö alkoi tulla hiukan
suuremmaksi ja uskomattoman itsenäiseksi, niin että ei tahtonut antaa
taluttaa itseään kädestä edes kadulla, vaan huusi: »itse, itse edellä»,
teki Roland vuorostaan hänestä laulun:

    Itse tahtoo kävellä,
    itse käydä edellä.
    Taluttaa on suotta.
    Kun on neljä vuotta,
    niin jo osaa itse,
    sanoo neiti Itse.

Niin pelkäämätön ja lisäksi iloinen ja hyväsydäminen oli tyttö. Kaikki
pojat pitivät hänestä ja tekivät kilvalla hänestä lauluja, ja vaikka he
joskus sittemmin riitelivätkin, varsinkin Pontus ja Tilda, niin ei se
pohjimmalta mitään merkinnyt; he olivat ylpeitä sisarestaan kuitenkin.

»Jumala siunatkoon lasta», sanoi rouva Murius lopettaen kertomuksensa.
»Siitä tulee raskas hetki, kun minun kerran täytyy kertoa hänelle,
ett'ei hän ole meidän lapsemme. Mutta mistä hän lieneekin tullut, hyvää
ainetta hän on.»

Kertomuksen jälkeen syleili Garibaldi rouva Alicea ja suuteli häntä
molemmille poskille kuin suuri veli. Ulkona oli aamunsarastus seestynyt
kirkkaaksi aamuvaloksi ja kubistinen taulu oli muuttanut väriänsä.
Konserttimestari, jolle Tildan kohtalot eivät olleet mikään uutuus, oli
kertomuksen aikana torkahtanut mukavalla tuolillaan ja kuorsasi hiljaa.

Rouva Murius hiipi pois ja sammutti viimeisen kynttilän pöydältä.

»Saa nähdä, kuinka lapset ovat järjestäneet yösijansa», sanoi hän.

Garibaldi ja hän lähtivät hiljaa tarkastamaan. Väliaikaisessa
ensimmäisessä salissa makasi Roland mukavasti eräällä leposohvalla,
seuraavaan sisempään huoneeseen, jossa oli pyörösohva ja se hieno
»persialainen» matto, oli ovi auki, ja permannolla makasivat muut
niinikään syvässä unessa. He olivat noutaneet itselleen tyynyjä ja pari
peittoa ja makasivat kaikki rivissä: Pontus, Libert, Tilda ja nuori
Alexis Pasch, joka oli unohtanut olevansa satunnainen vieras, jonka
välttämättömästi piti mennä kotiansa, unohtanut uuden päivän nousun ja
Florankadun varrella olevan kotinsa kaikki mukavuudet.

Hän oli yhä hienossa smokingpuvussaan, mutta tärkkikaulus oli heitetty
lattialle, niin että lapsellisen pyöreä niska näkyi hikisen, pörröisen
tukan alta.






TOINEN OSA




1.


Mitkään kielojen muodossa tarjotut sovitusuhrit eivät auttaneet. Tosin
oli Elma Liwiniin vuosien kuluessa sattunut monta sanaa, jotka olivat
jääneet jäljelle ja säilyneet katkeruuden synnyttäjinä. Mutta Alexandra
Paschin, vedenpinnalla uivan joutsenen, valkoisen papukaijan, suositun
ja sisällyksettömän suloisen naisen sanoissa oli ollut erikoista
myrkkyä, tai olivat ne kohdanneet uhrinsa erikoisesti myrkytykselle
vastaanottoisena. Vai oliko niin, että sanat juuri siltä taholta
olivat muita mahdottomammat sietää, vaikkapa ne olisivat olleet aivan
myrkyttömätkin? Mahdottominta oli kaikkien ajattelemattomien sanojen
joukossa sietää sellaisia, mitä ei itse milloinkaan olisi voinut lausua
— kun itse oli toiseen maailmaan, toiseen rotuun kuuluva, joka ei
puhunut ajattelemattomasti.

Hän tahtoi tyyten karttaa tätä — mutta se ei ollut niinkään helppoa,
sillä Alexandra Paschilla oli kyky olla läsnä kaikkialla. Kaikkialla
yhtä rakastettavan, ilmavan ylhäisenä, anteliaana, rikkaan pääkonsulin
rouvana, oli hän kaikkialla synnynnäinen suosikki — Elma Liwinin oma
elävä vastakohta.

Ei milloinkaan olisi Alexandra Paschin mieleen juolahtanut, että hän
olisi voinut loukata ketään. Hän oli tottunut siihen, että hänen
katsottiin aina esiintyvän maltillisesti ja moitteettomasti; Elma tiesi
sen, mutta sittenkään ei haava parantunut, sittenkin kirveli sana:
»Ikäimpi». Hylky, kaikkien muiden käymältä valtatieltä syrjään sysätty!

Se, joka sen oli Elmalle kertonut, ei tosin itse enää ollut ihan varma,
että rouva Pasch itse todellakin oli tuon sanan lausunut. Yhdentekevää;
se oli lausuttu seurassa, jossa rouva Pasch oli keskustana, ja tämä
oli tietenkin miellyttävällä hymyllään sen hyväksynyt. Se riitti
anteeksiannon kieltämiseen.

Kuitenkin oli tapahtunut jotakin, joka oli omituisesti lievittänyt
kirvelyä, omituisesti muodostunut jonkinlaiseksi hyvitykseksi. Jälleen
aivan pikkuseikka, mahdottomampi kiinnisaada kuin päivänsäde; mitätön
tapahtuma kenelle muulle tahansa kuin Elmalle, ja sen hän tiesi, mutta
kuitenkin oli se hänelle merkinnyt jotakin. Hän ei ollut maininnut
sitä. Kenellepä hän olisi siitä puhunut. Kenen kanssa ylimalkaan
voi puhua niin pienistä seikoista kuin lehden hyväilystä poskelle,
kesäauringon kimmellyksestä vesipisarassa? Kaikkein vähimmin tietenkin
Rick Brunjohannin kaltaisten ihmisten kanssa!

Syksyn kuluessa oli Rick saanut vanaveteensä uuden, mielenkiintoisen
tuttavuuden, Erik Bourgstenin, erään göteborgilaisen.

Jos Göteborgissa tiedusteli Erik Bourgstenia, sai tietää, että hän oli
liikemies, jolla oli monta rautaa tulessa, yritteliäs, hyvävainuinen ja
jonkin verran häikäilemätön. Oli niitä, jotka eivät saattaneet häntä
sietää, mutta ehkäpä se johtui vain siitä, että hänen uhkapelinsä
niin usein onnistui. Niinkuin monet göteborgilaiset oli hän taiteen
kokeilija ja musiikin harrastaja sekä kun niiksi sattui, lahjoittaja;
mutta se ei sattunut hänelle usein. Hän tahtoi ennen kaikkea karttaa
avuliaan mainetta, joka on kiusallinen kunniakehä. Hän oli ovela mies.
Muuten ei hänestä ollut mitään pahaa sanottavana.

Tukholmaan hän tuli usein liikeasioissa, jotka olivat hänen
pääasiallisena intohimonaan, ja huvittelemaan. Eräällä hänen
Tukholmankäyimillään oli Rick Brunjohann joutunut häntä hieromaan erään
vähäpätöisen vamman vuoksi, ja hän oli kutsunut Rickin teatteriin ja
illallisille.

Seuraavana päivänä ei Rick malttanut hillitä haluansa selitellä Elmalle
vaikutelmiansa. Rick oli psykologisten selittelyjen ystävä.

»Käsitätkö sitä tyyppiä? Harrastaa naisia, ei vain, yhtä tai toista,
vaan kaikkia tai ainakin useimpia. Ei kuitenkaan mikään tavallinen
tyttöjen pyydystäjä, ei mikään viettelijä, kaukana siitä! Ei, minä
sanoisin häntä, en valloitusten, vaan tuttavuuksien kokoilijaksi. Hän
osaa kuunnella, hän välittää todellakin siitä, mitä jollakin naisella
on sanomista. Hänen äänettömyytensä toisen puhuessa vaikuttaa senvuoksi
kuin miellyttävin maire. Tietysti on hänessä hiukan juutalaisverta
ja hän on ollut paljon ulkomailla. Ihan täysiverinen ruotsalainen,
joka ennen kaikkea on kasvatettu omahyväisyyteen, ei koskaan tule
sellaiseksi.»

Elma antoi Rickin puhua, häntä keskeyttämättä. Hän tunsi Erik
Bourgstenin. Niillä päivällisillä, joihin hänet oli kutsuttu vähän
aikaa Pasch-jutun jälkeen, oli hän tavannut hänet.

Elma oli heti kiinnittänyt huomiota häneen, joka sitäpaitsi istui
hänen oikealla puolellaan. Hänen oma pöytäkavaljeerinsa oli tehnyt
parastaan tarjotakseen tavallista keskusteluravintoa, joka on
ennakolta yhtä tunnettu kuin tällaisten kevätpäivällisten muukin
ruokajärjestys, mutta syrjästä oli Elma tarkannut Bourgstenia, joka
tuntui kokonaan kiintyneen naisensa sanoihin. Heidän keskustelustaan
sattui muutamia sanoja Elman korvaan. Hämmästyksekseen huomasi hän
naisen puhuvan itsestään, omasta elämästään. Olivatko he sitten niin
läheisiä tuttavia, Bourgsten ja tuo nainen? Vähän ennen hän, Elma, oli
päinvastoin nähnyt, että Bourgsten esiteltiin tälle naiselle, ja nainen
oli edelleenkin sentään jonkin verran pidättyväinen: puhui silmäluomet
puoliksi alhaalla ja loi väliin nopean, aran silmäyksen ympärilleen.
Bourgsten oli ilmeisesti heti, niin uskomattomalta ja käsittämättömältä
kuin se tuntuikin, saavuttanut naisen luottamuksen. Luottamuksellisuus
oli silminnähtävä.

Elma kuuli naisen sanovan: »Siinä nyt näette, herra Bourgsten, niin
yksinkertaista ja kuitenkin mahdotonta selvittää!»

Vähän myöhemmin oli Bourgsten, kuten kohteliaisuus vaatii, kääntynyt
Elman puoleen, josta hän ilmeisestikään ei ennestään tiennyt mitään.
Mitä he olivat puhuneet, senkin oli Elma pian unohtanut, mutta ihan
tavallista keskusteluruokaa hän ei ollut tarjonnut, ja Elma muisti
ennen kaikkea huomaavaisen katseen, omituisen, luottamusta herättävän
kuuntelutavan — makeiseksi oli Rick sitä sanonut. Elma oli tästä
katseesta tuntenut itseluottamuksensa kohoavan. Näillä päivällisillä,
joille hän oli tullut päättäen olla luonnollinen ja iloinen, ottaa
osansa huvista niinkuin kaikki muutkin vieraat, mutta heti alusta
tuntenut tavallisen, masentavan varmuuden jälleen epäonnistuvansa,
kohotti Bourgstenin läsnäolo hänet taas muiden ihmisten tasolle. Hän
lähti päivällisjuhlista melkein mystillisesti vakuutettuna siitä, että
Bourgsten oli jäänyt muistelemaan häntä.

Tosin olisi tämän vielä paremmin pitänyt muistaa varsinaista
pöytätoveriaan ja ehkä vielä paria muuta — sillä Elma Liwinin kanssa
hän ei ollut erin kauan keskustellut. Kuitenkin tuli Elma kotiin
illalla onnellisen mielialan vallassa. »Me tapaamme vielä», oli
Bourgsten sanonut, ikäänkuin olisi tarkoittanut, että se, mitä tahtoo,
tapahtuu, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Oli näyttänyt siltä kuin
Bourgsten olisi pitänyt heidän tuttavuuttaan voittona.

»Elegantimpaa flirttiä ei voi ajatella», jatkoi kokenut Rick.
»Ei ainoastaan tavallista sanaleikkiä, keimailua, teeskenneltyä
sukupuoliviehätystä. Ei, hänen ilmapiirissään on jotakin, kuinka
sanoisin: tuttavallisuuden vaarallinen lahja. Ei kysymystäkään,
tavataanko toiste ja milloin. Kaikki on jätetty romanttisen, mieltä
jännittävän sattumauskon varaan. Hänen aikansahan onkin peräti
tarkkaan varattu. Hän matkustaa ulkomaille huomenna. Se tuntuu tosiaan
murheelliselta. Luulenpa totisesti, että olen häneen rakastunut.»

Elma kohautti harteitaan ja poltteli. Rick oli hänestä vieläkin
vastenmielisempi kuin tavallista. Sellaiset sanat kuin
»sukupuoliviehätys» tai »aistimia kiihoittava» tuntuivat hänestä
raaoilta; mutta hän kadehti kuitenkin toista siitä, että tämä rohkeni
käytellä niitä niin luontevasti ja vapaasti.

Elma kysyi, oliko hän naimisissa.

»Eronnut.»

»Sitten neuvon sinua vain vakavasti pyydystämään häntä. Se onnistuu
kyllä», sanoi Elma oraakkelimaisesti savupilven keskeltä.

»Hänellä kuuluu olevan rakastajatar, jota hän ylläpitää, Molly Faber.»

Vastenmielisyydentunne Elmassa voimistui. Aina sama mauton
sukupuolielämä! Hän ei enää vastannut.

Mutta Rick ei niin vähästä masentunut. Bourgstenin vakavaa
pyydystämistä hän ei aikonut laiminlyödä, ilman Elman neuvoakaan. Sillä
Bourgsten oli tosiaan hänen mielestään tavoittelemisen arvoinen puoliso.

Elma meni takaisin omaan huoneeseensa. Valmistelut erästä vuosikokousta
varten, johon hänen oli mentävä edustajana, olivat kiireimmillään;
tärkeitä papereita odotti hänen pöydällään; hän poltteli ja työskenteli
pari tuntia. Tiedettiin, mihin hän pystyi; hän oli työmyyrä,
selväpäinen ja järjestelykykyinen, siitä oli tultu vähitellen
yksimielisiksi. Joskus oikaisi hän selkäänsä ja nosti päätänsä. Aivan
samalla tapaa oli hänen isänsä, tuomiorovasti, oikaissut itseänsä
levähtääkseen, kun hänellä oli runsaasti töitä. Elma hymähti sitä
muistellessaan. Hän oli monessa suhteessa isänsä kaltainen ja tiesi
nyt, että hänen oli kiittäminen tätä enimmistä kyvyistään.

Elämänsä aikaisemman haaksirikon jälkeen ja monien vuosien aikana
kertyneen parantumattoman katkeruuden jälkeen hänen ei ainakaan
tarvitsisi kärsiä haaksirikkoa ammatissaan. Olipa mahdollista, että
tulossa oleva kongressi kohottaisi hänen nimensä etualalle.

Jonkinlaista hyvitystä saattoi siitä koitua.

»Hyvitystä!» ivasi hän itseään seuraavassa hetkessä. Mikä hyvitys se
oli, että valittiin uuteen johtokuntaan, pääsisi kenties vähitellen
kapuamaan puheenjohtajaksi tai jonkin laitoksen esimiehyyteen.
Voittaa erinäisiä ammattikilpailijoita, saada tunnustusta, kuvansa
sanomalehtiin, joita hän halveksi — ja vihdoin kuolinmaininnan, joka
kalliin perhekunnian vuoksi tyydyttäisi hänen sisaruksiansa, joiden
kanssa hän muutoin tuskin lainkaan piti yhteyttä, ja jotka moittivat
hänen omintakeista olentoansa.

»Minä olen kokenut kaikki», ajatteli hän. »Kaikkialla samaa mutaa
pohjalla! Kunnianhimo ei ole Elma Liwinille mikään pelastuskeino.»

Hänen ajatuksensa kääntyivät sensijaan toiselle tolalle. Ilman, että
hän itse sitä aluksi oli huomannut, olivat kiistämättömät menestykset
jo saavutetut tai ilmeisesti tulossa olevat, kuitenkin yhä enemmän
auttaneet häntä kamppailussaan kärsimiensä vääryyksien tietoisuutta
vastaan. Muutamia vuosia sitten hän olisi kukaties vain painanut päänsä
alas kykenemättä kapinoimaan jonkun Alexandra Paschin halveksivia
sanoja vastaan. Nyt hän tunsi niiden tehneen kipeätä juuri senvuoksi,
että ne olivat koettaneet työntää häntä pois erinäisistä, itsepäisellä
kamppailulla saavutetuista itseluottamuksen asemista.

Ja hän oli säilyttänyt Bourgstenin kiitollisessa muistossa juuri
sen tähden, että tämän käytös, tämän osoittama huomaavaisuus olivat
auttaneet asemien säilyttämistä.

Kohtauksensa jälkeen Bourgstenin kanssa oli Elma jälleen rohkeammin
ruvennut ajattelemaan miehiä. Tosin ei hänen tavassaan puhua heistä
ollut mikään muuttunut. Hän seurasi herpoumattoman innokkaasti
naisasialiikkeen voittoja, anomuksia tämän liikkeen edistämiseksi
esiintyi edelleenkin hänen samoin kuin muiden naistoimialoilla etevien
henkilöiden allekirjoittamina. Työssään hän oli aloiterikas, kekseliäs,
ja se vaikutelma oli yhä kasvamassa, että hän oli huomioon otettava
voima — siinä kuin joku mieskin, mutta ensimmäistä kertaa elämässään
hän oli alkanut tuntea puutteeksi tuttavuuksien tai ystävyyssuhteiden
puutetta miesten kanssa.

Hän meni niin pitkälle, että antoi Gavelströmin muiston astua esiin
siitä unohduksen hämärästä, johon se oli työnnetty. Hän pakotti itsensä
katselemaan omaa kohtaloansa historiantutkijan kylmyydellä, ja se kävi
tuskattomammin kuin hän oli luullut.

Minkävuoksi oli Gavelström ollut ainoa mies hänen elämässään?

Että hänen elämänsä aikaisemmassa suhteessa, suhteessa mainitsemaamme
nuoreen rouvaan, oli ollut myöskin erotiikkaa, sitä ei Elma itsekään
salannut. Ystävättären myöhemmät kohtalot, joihin aina vaikutti
voimakas intohimo toisia naisia kohtaan, ja jotka vähitellen johtivat
loppumattomiin selkkauksiin ja usein uudistuviin oleskeluihin
hermosairaaloissa, oli sen hänelle vahvistanut. Mutta hän itse ei
tuntenut eikä ollut koskaan tuntenut halua uusiin, samansuuntaisiin
kokemuksiin. Hän tunsi itsensä turvalliseksi naisten parissa, ja
turvallisimmaksi yksinäisten ja pidättyvinten joukossa.

Rickistä hän oli todellakin toivonut itsellensä muita jonkin verran
läheisempää ystävätärtä; hän oli vuosien kuluessa joutunut kaipaamaan
lämpimämpää alttiutta — ei mitään muuta, mutta se oli joka tapauksessa
osoittautunut olevan hairahdus.

Ainoastaan miehet olivat olleet poissa hänen laskelmistaan — ja hän
itse tuntui olevan tyyten ulkopuolella näiden laskelmia. Minkä vuoksi?
Ehkäpä sentähden, hän arveli, että hän itse oli ollut niin arka,
ei ollut tahtonut joutua kiusaukseenkaan puhua eikä tulla siihen
pakotetuksi; hänhän ei olisi voinut mennä avioliittoon paljastamatta
salaisuuttaan. Parempi silloin vaieta, paeta. Ja hänelle oli käännetty
selkä, kun oli ymmärretty kukaties, että tie hänen sydämeensä oli liian
pitkä ja koluinen.

Ajatellessaan Bourgstenia hän tunsi kuitenkin jonkinlaista tyydytystä.
Tämä oli ollut ensimmäinen, joka omituisella tavalla oli järkyttänyt
hänessä uskoa, että hän todellakin olisi ulkopuolella kaiken
läheisemmän inhimillisen yhdyselämän.

Niinpä Elma piti kiinni hänestä, kun sisäiset pahat henget
ahdistelivat. Bourgstenissa, jolla ei siitä ollut aavistusta, oli Elman
levoton mieli saanut satunnaisen ankkuripaikan.




2.


Koko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista.
Milloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli
Rick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan
Göteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä
hänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten
hän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita,
liikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen
tiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna
kello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain
perustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi.

Rick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan
ensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei
tunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän
epäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin
Bourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet
joillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli
nainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna
pannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen
lähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin
sininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen,
miltei uhittelevan punainen.

»Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!»

»Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan
pitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se
kannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä
ja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät
Rickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti
alenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia,
rakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin
edespäin.

Elma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä,
jolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin
päivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku
kävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin
tavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän
valvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa
aina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa
askarrellen.

Yhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin;
hän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin
kerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa,
ehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat
naiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja
nukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia
huoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen.

Hän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä,
sulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan
tuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana.

Eräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta.
Ei kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat
ajateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden
tuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää.

»Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli
hän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.»

Ja se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli
tehnyt.

Niinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut
hänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen
luomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän
sulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli
itsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta
herkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka
paljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin
moni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan
vain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma
puolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan
ei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos
jokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän
edessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen
oli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten
luona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli
lapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan.

Mutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä
matkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän,
kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne
olivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa
ja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta,
kykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu,
heille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia
huomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi.

»Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin
ajatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei
edes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö
kysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut,
mutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä.

Jos lapsi lainkaan enää eli?

Elman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen
saavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että
kuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti
jätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa
kokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö,
enempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja
kantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan
luotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma
oli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla
yksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin
ymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman
hyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia.

»No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää
pitää onnena tai armona?»

»Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että
lapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa
koskevan levottomuuden.

Mutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla.

Pitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma
tottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa,
ja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen.
Unettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi
auttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut.

Hän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta
saadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi
käyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen,
jauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään,
kaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin
ja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän
luottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta.

Elman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista
ruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut.
Lääkärin apua hän ei tahtonut etsiä.

Eräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja
juuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli
hän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet.
Tavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme.

Mutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli,
makuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle
katsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen
pieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä
tuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan,
vaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat,
mutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven
ja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta.

Elma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä
oli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen
vaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein:
siellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä
naurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven.

Pöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen
vaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen
kuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten,
ja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan
lauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut
unettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai
ei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin
unohtaen, leikittelivät leikkiänsä.

Vieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi
höyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää.

»Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma.

»Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä
säikytit minua!»

Ja nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut
nuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet
erittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä
ja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli
ruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä
oli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa.

»Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän.

»Ei tämän jälkeen», vastasi Elma.

Suuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun
sähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas
käyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan
kokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään
noussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin.

»Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni
edessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki
ihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä.

»Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi
se paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene
nyt, Klas'.»

»Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma.
»Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin
kapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi.

Hän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui.

Elma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se
oli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta.

Niin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman
luo.

»Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?»

»Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.»

»Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun
huomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä
joudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet!
Ihmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä
pyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää!
Minä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas
on minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli
yksinkertaisesti nälkä.»

»Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää
semmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma.

Mutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se
pohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada
ketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut.
Tahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!»

Rick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka
tapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras
tehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän
hätkähti.

Elma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn
välistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä
mylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän
unohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt
ketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan
kuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin
hairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän
voisi heittäytyä noin ankaraan itkuun.

Rick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt
haavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä
hän ei ymmärtänyt.

Aamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin
unettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai
itsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti
kiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä
kivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi.
He erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi
aamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta.

Vähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään
aamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen
senpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta
helpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin,
vaan vasta sangen myöhään.

Kuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi
vaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi.
Jälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle
sellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta
joka kuitenkin repeli hänen mieltään.

»Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia
tai Bourgstenia?»

»Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick,
etteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa,
kuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta
johtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma
tuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?»
Arvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili
salassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu
olento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita.

Elma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat
eivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa
palttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä
katsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään
vastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen:

»Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?»

Hänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen,
täytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja
jälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan
rasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman,
epänaisellisen ja rumentavan hatun alla.

Bourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä:

»Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille
itsellenne.»

Elma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä
kysymyksillä.

»Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?»

»Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.»

Ajatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai
vain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan
mahdottomalta.

»Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten.

Elma vastasi nyrpeästi:

»Tuskin vain.»

He seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä.
»Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman
umpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo
epäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo
kauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti
kulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa
oli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten,
sileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma
kiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa,
näytti hän kuin takaa-ajetulta.




3.


Sen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin
jonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti
kohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä
suinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin,
ottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin
olivat olleet Elman osalla.

Elma pani sen merkille pilkallisesti.

»Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi
ajanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.»

»Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten
ensi syksystä naimisiin.»

»Bourgsteninko kanssa?»

»Kuka tietää.»

»Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma.

»Niinkö katsot?»

»Mitä sinä itse ajattelet?»

Kernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei
todellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka
tuhlailivat toiveiden antamista.

Rick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt
katsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että
Bourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen
rakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi
Bourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten
ehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen
ehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten
Elmalle.

»Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki»,
sanoi hän.

Mutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan
saadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa
ulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai
vähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää,
tietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai
muita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat.

Rickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta.
Tuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina.
Elman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain
erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä
muutoin moitteettoman henkilön.

Bourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa
tapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän
tuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan
tottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että
he saivat itse puhua.

Hän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä
lausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita
myöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä
osoittanut, että jo osasi hänet ulkoa.

Ohimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick
Brunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu:
se oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten
naistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja
jonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen
uusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran
välttämiseksi.

Rick sanoi:

»Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu.
Miesvihaajasta ei ole minulle toveria.»

»Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?»

»Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.»

»Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?»

»Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani
hoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.»

»Niinkö?»

»Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta
päättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.»

Hän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin.

»Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?»

»En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole
läheskään yhtä hyviä vakuuksia.»

Rick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän
nielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku
teki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat
ehtineet haihtua.

»Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli
hän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa
uneksii.»

Toukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja
matkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa
epätietoisena tulevaisuudesta.

Hän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa
ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa.

Niille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi
kaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli
parhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden
sävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului
omituisten ihmisten joukkoon.

Humlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan
käytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus
kirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui
niinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä,
laiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden
levosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki
päivät eivät olleet yhtä rauhaisia.

Lapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei
puisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen
kesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut
kovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa
samalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri
ala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran
sattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän
jo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui
eräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli
häiritty, tuli istumaan hänen vierelleen.

»Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti.

»Ette», vastasi Elma.

»Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen
siirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille
papereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä,
tottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt
vähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen.

»Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta.

»Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin
ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen
valmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.»

»Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?»

»Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.»

Lyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä,
kun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän
voimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita
hän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria,
nyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista
itsetietoista päättäväisyyttä.

Seuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta
tötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi
kernaasti.

»Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso
osoittaa sellaista ahkeruutta?»

»Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan
minun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.»

»Onko teillä sisaruksia?»

»Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi
yhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän
on hiukan kovapäinen.»

»Entä neljäs?»

»Hän on sisko.»

»Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?»

»Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä
suhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika
itsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi
seppeleen laskenut.

Mutta Elma ei nauranut.

»Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?»

»Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui
jälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa.

»Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta,
ja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla
nuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan
heistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He
pelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin.

Kerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen
auki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä
Tukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä
kustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat
vaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että
tahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan,
opintomahdollisuuksia.

Ja äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua
saada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta
pojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta
veljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti
ajatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten
elämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt
keskeneräiseksi, hän oli tyhjä.

»Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää,
uutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille
ihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville
keskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä
sateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat
luontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä
taas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui
tukahduttavalta.

Tähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai
vähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan
inhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten
suristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän
tunsi päinvastoin halua lähestyä heitä.

Niin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa —
ei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun
puhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä,
eikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse
pakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja
vastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa
ääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta
toisten katseita ujostelematta.

Sellaista oli kai vapaus.

Elma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen
jättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille
Muriuksille:

»Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?»

Poika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä
taulukoita ja merkkejä, ja vastasi:

»On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.»

Tämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo
tuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi
kalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein
myrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet
takaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta.

Hän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin
niitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää
hämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi.

Mutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä
jonkinlaisella ylpeydellä:

»Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu.
Neiti ehkä tietää.»

»Tiedän», vastasi Elma nyökäten.

Hän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta
tyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua,
hän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen
edessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun
hän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi
oli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna
monta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta
nyt se oli herännyt: Murius.

Kerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta
vuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli
itse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista
sinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!»
Ja toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti
ja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa
hän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka
jollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa
ja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti
joutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen
soittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut
konsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt
kolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä
nyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin
hyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä.

Elma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui
kauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai
elää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista
onnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta
sentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden
ääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja
pidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta.

Nuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei
äänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua.

Kun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika
kuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin
päähän hänestä.

»Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma.

Poika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän
tunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi:

»Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut
paikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin
helteinen päivä.»

»Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti.

Nuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei
näyttäytynyt lainkaan.

Elma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset
onnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla
katseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut
hänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan
kaupungissa, sanoivat toisilleen:

»Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin.
Rick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy
virkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja,
pieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä
arvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun
hän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät
he sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun
esineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin
Rickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita.

Kiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille,
kävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko
tuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä
mielestä entisellään.

Mutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut
kylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti
hänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden
ihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen
hän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut
sitä selittää.




4.


Pontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen
ohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin
väki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan
toivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei
ollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin
naukin säilynyt, mutta siinä kaikki.

Vieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille.
Sen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli
kotona.

»Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?»

»Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä
aamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.»

Ihan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä
itsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä
edelleen.

Alexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet
ja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan
mahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria.

Eittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki
edut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan
kanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää,
mutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara.
Heidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja
ilmeisesti viihtyvän toistensa parissa.

Hänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä
mielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla
ja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle,
joka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen
ihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa
Paschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja
Libert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille
omistetusta Östermalmista!

Pontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti
muuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui
maailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta
oli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli
ainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa
rouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet
vanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja
alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita
kuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää
auringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut,
ja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo
pitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet
kelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten
aikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi,
josta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika.

Tilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He
eivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia
yksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia,
jolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja
huomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän
kaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja
äiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi
hän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan
siellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja
silitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi
hänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin,
isä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi
kiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla
ei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!»

Tänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert
puolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi
antaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa,
oli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat
musiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin
olivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla
viululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat
suuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että
palvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden
pääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert
oli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet,
ja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli
syntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran
oli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja
hyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja
vanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut:

    Hei, hei sitä
    tanssin tahtia,
    ja ai sitä
    kiukun mahtia!

Tilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin,
laajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel,
polkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka
edellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta.

Rouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä
tehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi
konserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.»

»Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia
leperryksiä.»

Mutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai
lahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei
tarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä,
jos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin
— ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat
suorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka
edelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt,
harmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut.

Joskus he todella hänet tapasivatkin.

Hän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin
meren saartamalta saarelta.

Heti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei
erikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään
musiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen
kanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät
pientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita
myöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja
viihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis
välittänyt hänestä, vaan vain Tildasta.

Samana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon
ovikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan
Tildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä
oli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki
Tildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo
kadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei
enää ollut talossa.

»Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle.

Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia.

Hän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen
polkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien
intohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin,
joita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla
mukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja
hänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti:
»Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.»

Hän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen
tänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella,
kävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta.

»Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch
pääkonsulille.

»Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna
hänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.»

Silloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä
oli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään.

Niin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan.
Hänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä
laiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista,
tennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista.
Talonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat,
ja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä
joskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen
kesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten
taulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet
kellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli
poistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn
tuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle
talolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin
ei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta,
erikoista viehätystä.

Ja juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda.




5.


Muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle
kävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja
nyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli
hän murahtanut:

»Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!»

Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta,
sen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen
rajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja
tyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se
oli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana,
liian hiljainen ja koskematon.

Silloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä.

»Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat
idiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä
pitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla
välinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja
virnistellä.»

Tietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta
hän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä.
Hän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään
lainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena,
että he leiriytyisivät tyhjään palatsiin.

Valmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä
arkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli
Alexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton
keskelle suuren salin permantoa.

Hän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä
mukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata,
virvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin
vanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla
verhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen
seinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti
ja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen
lautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa
peilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus,
viileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu.

Tilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa
houkuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi:

    Tilda paljasjalkainen,
    Tilda, Tilda pienoinen,
    Tilda, silmä sininen,
    tyttö Tilda-niminen.

»Mikä laulu se on?» kysyi Alexis.

»Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.»

Tilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa
niiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi
eteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn»,
ajatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.»

Erittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut
aikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista.
Että Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut
ajatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän
oli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta.
Sitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva
Murius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään
tarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito
sai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis
oli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking
kauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut
itselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli
äiti nähnyt poikansa.

»Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?»

Alexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta
sitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla
oopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika
oli hänen luokkatoverinsa.

»Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch.

Valkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut
ainoata lastaan silmät ympyriäisinä.

»Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi.

»Mutta, että sinä et tullut kotiin!»

»Tjaa, minä nukahdin.»

»Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?»

»Lattialle!»

Pääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut
kaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi
nukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä
seikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun
hän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän
järkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan
niitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut.

»Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne
menevät ohi.»

Alexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä
hyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian
itsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan
elämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä.
Rouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti:

»No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?»

Alexin oli täytynyt vastata:

»Ukko soitti enimmäkseen itse.»

»Kuinka viehättävää! Ja illalliset?»

»Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.»

»No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?»

»Ne sai sulloa W.C:hen.»

Sitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta
nauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin
bohèmimaiselta, poikaseni.»

Mutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että
Alexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon
bohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka
ei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin
ja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa
tunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella
Muriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja
hauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia
oli Tilda. Hänet hän piti.

Tildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei
tavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut,
ei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä
hiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien
päähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan
ollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta,
mitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta
kaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan,
kuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti
Oberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly
Faber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi,
että tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle,
Alexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan
ilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut
Pariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi,
joka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet,
joista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä
Alexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt
Humlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä
Tilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin
kotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä
muiden kanssa.

Alexis piti Tildan itseään varten.

Ei kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen
elämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön,
ei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin
talo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja
iloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi
miellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja
pieni keiju, yhteen.

Tilda istui ja ajatteli uskomatonta ja muistettavaa hetkeä, jolloin hän
jo kerran ennen oli seissyt täällä, vapisten ja ihaillen odottavaisena,
uskaltamatta istua kullatuille silkkituoleille. Siitä tuntui olevan
huikean kauan. Se oli ollut seikkailu, merkillisin hänen tähänastisessa
elämässään, mutta tämä uusi käynti ei ollut paljonkaan vähemmän
merkillinen.

Alexis ja tyttö söivät mukana tuodut varastot; sitten he kulkivat
huoneesta huoneeseen ja Alexis näytti Tildalle kaikki. Ylimmässä
kerroksessa olivat hänen molemmat omat huoneensa — molemmat:
makuuhuone ja työhuone, jossa oli kirjoituspöytä, kirjahyllyjä, kaappi
kivennäiskokoelmaa varten, jonka rappeutuminen jo pari vuotta sitten
todellakin oli käynyt yhä ilmeisemmäksi. Alexis avasi kaapin. Tildan
ja hänenhän piti oikeastaan järjestää se, mutta hän paiskasi oven taas
heti kiinni ja sanoi: »Ei, emme me viitsi!»

He istuutuivat senjälkeen Alexin nahkasohvalle ja alkoivat puhella.

»Uskotko sinä Jumalaan, Tilda?»

Sitä ei lapsukainen ollut koskaan tullut edes itseltään kysyneeksi.

»Uskon, totta kai», vastasi hän.

»Se on vain lorua kaikki tyyni, sanon minä sinulle», sanoi Alexis,
»eikä ainakaan rukoileminen auta.»

»Mitä sinä sitten rukoilet?»

Sitä ei Alexis tahtonut kertoa.

»Pidätkö sinä veljistäsi?» kysyi hän sensijaan.

Tilda vastasi silmät suurina: »Tietysti, enimmän Rolandista ja sitten
Libertistä.»

»Minkävuoksi enimmän Rolandista?»

»Kun hän on kiltein, ja hän on aina sanonut, että minä olen enimmän
hänen.»

»Sehän on vain lorua», sanoi Alexis; Roland otti itselleen hänen
mielestään suuria oikeuksia. »No», jatkoi hän, »entä pidätkö isästäsi
ja äidistäsi sitten?»

»Minä rakastan heitä!»

»En minä vain omiani», sanoi Alexis, »no, tavallaan kyllä tietysti.
Mutta en kuitenkaan sillä tavalla, että se tuntuisi, en sillä tavoin
kuin tahtoisin jostakin pitää.»

Nämä sanat liikuttivat Tildaa ja hän nojasi päätään Alexin olkaa
vastaan ja Alexis sanoi:

»Sinä olisit kyllä mukava sisko. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta
eikä veljeä, niin että en tiedä, miltä sellaisen omistaminen tuntuu.
Ah, joskus olen ihan kyllästynyt kaikkeen.»

»Mutta mehän voimme kuvitella, että minä olen sinun siskosi!»

»Niin voidaan; jos sinua huvittaa», vastasi Alexis. »Sinä olet
liian nuori ymmärtääksesi, että kuvittelukyky on sellaista, jonka
kasvaessamme menetämme.»

»En ole niin nuori», vastasi Tilda reippaasti. »Ja sen, mitä sinä nyt
sanot, tiedän kyllä. Mutta minä kuvittelen kuitenkin — kun minä tahdon
kuvitella!»

»Tahdot vain senvuoksi, ettet tiedä mitään — todellisuudesta.»

Nämä sanat koskivat jälleen Tildaan, tai äänensävy, jolla Alexis oli ne
lausunut.

»Älä sinä välitä siitä todellisuudesta», sanoi hän.

Siihen ei toinen vastannut mitään.

Senjälkeen he istuivat kauan ääneti. Tilda luisui pois sohvalta,
hän istui yhtä kernaasti paljaalla parkettipermannolla, pani toisen
käsivartensa Alexin polvelle ja päänsä käsivartta vasten. Näin oli
suloista istua ja unelmoida.

Tietenkin hän rakasti veljiänsä, mutta ei kuitenkaan ketään niinkuin
Alexia. Veljien kanssa saattoi olla riidassa — paitsi ei ehkä Rolandin
— mutta Alexin kanssa ei ikinä. Olisipa Alexis vain tiennyt, kuinka
Tilda aina kuvitteli, että Alexis oli hänen mukanaan. Kultaristi, jonka
Tilda oli häneltä saanut, oli aina muistuttamassa Alexia, ja joskus
Tilda suuteli sitä.

Mutta eihän tätä tämmöistä kannattanut puhua hänelle itselleen. Alexis
olisi voinut sitä suorastaan paheksua. Hän ei tuntunut antavan arvoa
kuvitteluille. Tildahan saattoi sangen hyvin sekä rakastaa Alexia että
pitää häntä mukanaan kaikkialla hiljaisuudessa, näkymättömyydessä ja
ilman hänen tietoansa.

He menivät taas alas saliin. Alexis laskeutui pitkälleen karhuntaljalle
ja pyysi Tildaa soittamaan suurella flyygelillä. Tyttö soitti
tanssiaisten valssit, hän muisti ne vielä, ja muutamia Garibaldin
pätkiä suuresta maailmasta, ja sitten Libertin sävellyksen. Ajatella,
että sai istua ja soittaa sitä Alexille, jolle se oli omistettu, jonka
luo se oli tarkoitettu kulkemaan yli maitten ja vetten taikatuulien
kantamana! Ja nyt hän oli ilmielävänä tuossa puolitorkuksissa, mitään
aavistamatta! Tildan täytyi kertoa:

»Kuule», huudahti hän riemastuneena, »tiedätkö mitä? Tiedätkö, että
tämän on Libert säveltänyt sinulle.»

»Se on varmaankin kaunis kappale», mutisi toinen vastaukseksi
puolihorroksistaan herätettynä.

Ei sen enempää.

Kun Tilda oli aivan äänetön ja soitto heti taukosi, tuli kuitenkin
kohteliaisuus, Alexandra-rouvan oman kohteliaisuuden nuhteeton hedelmä.
Alexis nousi ryntäilleen ja lisäsi:

»Minä en ymmärrä juuri paljon musiikista, mutta minä pidän siitä, kun
sinä soitat minulle, ihan sama mitä. Se on kaunista senvuoksi, että
sinä soitat.»

»Pidätkö sinä sitten minusta?»

»Pidän kyllä», vastasi hän vakavasti.

»Onko se totta?»

»On.»

»Tuletko aina pitämään?»

»Sen uskon varmaan, Tilda.»

Sanomattoman suloisia sanoja: Pitää hänestä, Tildasta — ja ainaisesti!
Jospa hän vain olisi uskaltanut kiepsahtaa hänen kaulaansa ja vastata,
että hän rakasti häntä — ja tulisi ikuisesti rakastamaan. Mutta
semmoistahan ei sovi tehdä.

Sitten oli aika Tildan lähteä. Reipas kädenlyönti:

»No, terve taas!»

»Hyvästi, Tilda! Kiitos!»

Ja kun Tilda oli portaissa menossa, huusi Alexis hänen jälkeensä:

»Tulethan toistekin?»

»Tietty se!» kaikui vastaus autiossa talossa.

Sitten hän riensi tiehensä pitkin katua, poikki puiston kotiin — uuden
aarteen siivekkäänä omistajana.

Libert tuli kotiin musiikkikaupasta, kädet täynnä lainaksi saamiansa
nuotteja. Ja hän kysyi tietysti heti: »No?»

»Ei mitään erikoista», vastasi Tilda, ja katsoi poispäin, sillä tämä
oli ensimmäinen valhe uskolliselle ystävälle.

Pontus palasi kotiin silmät punaisina lukemisesta, mutta valmiina
hurjalla tarmolla istumaan valveilla ja jatkamaan työtään vielä
yölläkin.

»Kuule, Tilda, et kai sinä sattumalta ole nähnyt Paschia tänä päivänä?»

»En.»

»Kuinka sinä näytät kuumalta, lapsi», sanoi rouva Murius ja hyväili
pieniä kasvoja, joilla vielä oli ihmeellisen, ylen autuaan hetken
heijastusta. Mutta ei edes äidin silmien kysymykseen ollut mahdollista
vastata.




6.


Syksy tuli.

Vielä kaksi kertaa kesän kuluessa oli Tilda ollut Alexin luona
Florankadun varrella olevassa talossa. Toisen kerran he olivat
leikkineet ja hurjailleet, juosseet toistensa perässä huoneiden läpi
portaita ylös ja alas ja painiskelleet, kunnes Alexis sai Tildan
alleen, molemmat olkapäät parkettipermantoa vasten.

»Joko antaudut?»

»En ikinä.»

»Sinähän olet täydellisesti voitettu, etkö ymmärrä sitä, ja minun
vallassani!»

Sitten naurahti hän hiukan väkinäisesti ja päästi tytön irti.

Seuraava kerta oli enemmän ensimmäisen kaltainen. Tilda sai kertoa
kodistaan, joka oli niin erilainen kuin Alexin oma, niin erilainen
kuin kaikki muut, joita Alexis tunsi. Väliin vallitsi siellä synkkä
alakuloisuus, joka painosti kaikkea ja kaikkia. Se tapahtui silloin,
kun konserttimestari ei saanut unta, vaan ajatteli yöt läpeensä koko
elämänsä epäonnistumista. Joskus olivat palkkarahat lopussa, oppilaat
jäivät tulematta tai maksoivat epäsäännöllisesti, ei kenelläkään
ollut kallisarvoista porsliinia korjattavana. Millä saataisiin vuokra
maksetuksi? Onneksi Roland oli joutunut hyviin käsiin Amerikassa;
mutta miten kävisi Pontuksen opintojen ja Libertin, sillä vaikka
tämä oli jättänytkin kirjat kaappiin, täytyi häntä kuitenkin
elättää ja vaatettaa, kunnes hän ehtisi kehittyä edes sellaiseksi
viulunvinguttajaksi, joka pystyy soittamaan purpuria pikku kahviloissa
tai ehkä tanssimusiikkia yksinkertaisissa perhetanssiaisissa.
Puhumattakaan hänestä, Tildasta, joka oli suorastaan susi syömään ja
kuluttamaan vaatteita.

Kuitenkin saattoi kaikki äkkiä muuttua kuin taian voimalla
toisenlaiseksi.

Roland lähetti äkkiä viisitoista dollaria, säästöä ensimmäisestä
palkastaan; Pontus kunnosti itsensä taas hyvällä päällään ja sai
stipendin. Pikku Libert edistyi huomattavasti, ja hän, Tilda, oli
saanut itse ommelluksi uuden hameen. Se oli kyllä ahdas kainaloista ja
hiukan liian lyhyt, mutta kuitenkin aivan käyttökelpoinen. Ja äkkiä
tuli taas oppilaita ja korjattavaa porsliinia; äiti ei tahtonut ehtiä
korjaamaan kaikkea ja vielä vähemmin pito- ja liinavaatteita ja muuta
semmoista, jota hän ei ollut jaksanut tehdä silloinkaan, kun kaikki
olivat olleet surullisia, ja hän yksin oli koettanut heitä rohkaista.
Silloin valkeni koti taas, silloin juhlittiinkin hiukan; tanssiaisia
ei tosin pidetty, mutta Garibaldi tuli iltaisin ja istui odottelemaan
herra Muriuksen kotiintuloa ja oopperalaulaja Wattman, kun oli
vapaavuorolla, ja monta muuta ystävää, ja juotiin italialaista viiniä.

»Ja silloin ei ainakaan saanut kuulla isän sanovan äidille, että tämän
olisi pitänyt mennä naimisiin oopperan johtajan kanssa.»

»Oopperan johtajan?» kysyi Alexis. »Tunnetteko te hänet?»

»Emme, se on vain semmoinen puheenparsi.» »Hän seurustelee meillä»,
sanoi Alexis.

Syksy tuli; salakohtaukset Paschin talossa loppuivat. Alexis ja Pontus
eivät olleet enää luokkatovereita, sillä Pontus oli onnellisesti
päässyt hyppäämään luokan yli, niinkuin oli sanonut aikovansa tehdä.
Hän olisi mielellään tahtonut ilmoittaa sen sille yksinäiselle
naiselle puistossa. Häntä hiukan kadutti, ettei ollut jatkanut
tuttavuuden viljelemistä. Kuka tietää, mitä sellaisen naisen päähän
saattaa pälkähtää? Lupaavan nuorukaisen opintojen avustamista ei ollut
laisinkaan mahdotonta ajatella.

Mutta nainen oli kadonnut, ja Pontus olisi suuresti hämmästynyt, jos
olisi tiennyt, ettei nainenkaan puolestaan ollut kokonaan unohtanut
häntä.

Hänestä oli tullut yksi unettoman vieraita, yksi niitä haavekuvia,
jotka, kaupungin kellojen lyödessä yön tunteja, pitivät hänelle
seuraa. Elma oli joskus toivonut, että tuo siisti nuorukainen olisi
jostakin mielijohteesta kääntynyt hänen puoleensa, ilmaissut pulansa,
turvautunut hänen apuunsa — eikä hän olisi sitä pojalta kieltänyt.
Mutta sen sijaan nuorukainen oli hävinnyt ikävystyneenä, ja kenties,
ajatteli Elma, tehnyt hänestä pilaa mielessään tai kotonaan, tuossa
Muriusten kodissa, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Syyskuussa neiti Liwin matkusti, kuten oli aikonutkin, ulkomaille.
Odottamatta hän sai mukaansa Rick Brunjohannin, jonka kihlaus kesän
aikana oli purkautunut, ja joka oli aivan toivottomassa mielentilassa.
Elma armahti häntä, ja he matkustivat muutamia viikkoja yhdessä,
mutta Elmaa veti yhtäälle ja Rickiä toisaalle. Rick tahtoi virkistää
mieltänsä ostamalla uusia vaatteita, osaksi itselleen, osaksi myöskin
hänen mielestään liian tätimäisesti ja ikävästi puetulle Elmalle, ja
Elma mukautui todellakin Pariisissa lähimain muodin vaatimusten mukaan.
Mutta Rick tahtoi myöskin tehdä uusia tuttavuuksia, ja Elma kieltäytyi
ehdottomasti istumasta kahviloissa, käymästä taiteilijain ateljeissa
tai tanssipaikoissa.

Hän joutui siten monta iltaa istumaan yksinään hotellissa, poltellen
niinkuin kotonaan Tukholmassa ja hautoen ikävystymistään. Hän ajatteli
mielessään, että Rick, niin vilpittömästi kuin hän häntä säälikin,
kuitenkin oli mahdoton seuraksi sille, joka tahtoo käyttää matkaansa
käydäkseen museoissa, näyttelyissä tai sen tai tämän aatteellisen
liikkeen päämajassa. Monta iltaa hän istui järjestelemässä kokoamaansa
ainehistoa, ja nyrpeys elämänhaluista ja tanssivaista Rick Brunjohannia
kohtaan sai uutta virikettä.

Kotimatkalla myöhään lokakuussa, Hampurissa, missä naisten oli määrä
hiukan viivähtää, tuli Rick ostoksiltaan hotelliin mukanaan suuri
uutinen:

»Olen tavannut Erik Bourgstenin. Hän tulee noutamaan meitä
päivällisille!»

Elma tunsi punastuvansa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski eleganttia
mustaa silkkistä seurapukua, jonka hän oli ostanut Pariisista.
Hän katsoi jalkojansa. Mitkään hänen jalkineistaan eivät sopineet
siihen seurapukuun. Hän riensi ulos ja meni ensimmäiseen tapaamaansa
kenkäkauppaan: »Feuer» seisoi oven yllä. Sen täytyi kai olla erittäin
muodikas kauppa, kun oven yllä oli vain omistajan nimi: Feuer,
ikäänkuin nimi olisi ollut tunnettu kautta kaupungin. Neiti Liwin astui
sisään ja antoi saattaa itsensä pehmeälle sohvalle, sekä pyysi parin
aistikkaita puolikenkiä.

Kaupan johtaja tai kenties omistaja, ehkä herra Feuer itse omassa
persoonassaan, riensi esiin, antoi määräyksiä, teki ehdotuksia. Elma
havaitsi pian, että kauneimmat kengät myöskin olivat kalleimmat, paljon
kalliimmat, kuin hän oli ajatellut tai koskaan jalkineista maksanut.
Mutta herra Feuer sanoi, että hänenlaatuisensa armollinen rouva ei
mitenkään voisi käyttää muunlaisia. — »Katsokaa, kuinka ne pukevat»,
huudahti hän, »sellaista jalkaa kuin armollisella rouvalla, ei sovi
panna yksinkertaisiin kenkiin.»

Elman korvissa suhisi. Hänen mielessään asui vain yksi mielle, että hän
pian tapaisi jälleen Bourgstenin. Se täytti hänen mielensä niin, ettei
lopulta ollut enää tilaa millekään muulle. Hänen siinä istuessaan ja
herra Feuerin koetellessa hänen jalkoihinsa toista siroa kenkäparia
toisen jälkeen, ajatteli hän vain, mitä Bourgsten pitäisi niistä.

Kun hän lähti puodista, oli hänellä kaksi paria kenkiä parasta mallia
ja kaksi paria ensiluokkaisia silkkisukkia. Nyt eivät hänen rahansa
enää riittäneet kuin niukin naukin kotiin.

Bourgsten odotti hotellin eteisessä, kun naiset saapuivat alas
pukeutuneina päivällistä varten. Hänellä oli auto ja hän vei heidät
erääseen jokseenkin pieneen syrjäiseen ravintolaan, jossa oli pieniä
aitioita, mukavat tuolit, nopea ja valpas tarjoilu.»

»Tämä on paras ruokapaikka koko Hampurissa», sanoi hän.

Yleisö herätti heti Rickin uteliaisuutta: samppanjaa tuhlaileva
juhlayleisö. Siellä täällä oli pöytiä, joiden ääressä istui naisia,
aina herraseurassa ja niin puuteroituja ja maalattuja ja niin yltä
päältä täynnä koruja, että Rick ei voinut erehtyä heidän laadustaan.

»Onko tämä tosiaan säädyllinen paikka, Erik?» kysyi hän varmalla
äänellä.

»Me olemme ulkomailla», vastasi Bourgsten, »ja minä voin vakuuttaa
teille ja erikseenkin neiti Liwinille, että käy sangen hyvin laatuun
syödä täällä.»

Myöskin Elma katseli ihmetellen noita huomiotaherättäviä naisia. Ei
senvuoksi, että heidän käytöksensä olisi antanut aihetta muistutuksiin.
Mutta hän oli ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana paikassa, missä
demimonden sallittiin näyttäytyä avoimesti, antaa ihailla itseänsä,
levennellä, olla neiti Liwinin tai ylimalkaan hänen luonteistensa
henkilöiden naapureina. Tämä loukkasi häntä enemmän kuin hän olisi
tahtonut näyttää, mutta toisaalta hän ei voinut olla tarkastelematta
ympäristöään, ei voinut pidättää ajatuksiansa aprikoimasta sitä
arvoitusta, mikä noiden naisten viehätys oli? Hän tunsi napinaa sitä
valtaa vastaan, mutta ei voinut irroittaa katsettansa sen käyttäjistä.

Hän tunsi inhoa ja kuitenkin heikommuutta. Nuo naiset, joiden
olemassaolo oli julkinen häpeä, olivat kuitenkin paikan koristuksina.
Heidän läsnäolonsa korosti huolettomuuden, rikkauden, jopa kauneudenkin
vaikutelmaa, kun Elma itse, uudesta pariisilaispuvustaan ja, vastoin
kaikkia järjen käskyjä ostetuista, uusista kengistään huolimatta, oli
täällä aivan merkityksetön, vähemmän mielenkiintoinen kuin milloinkaan
ennen. Yksinpä Rickkin, purkautuneen kihlauksen suruista huolimatta,
oli ympäristöön mukautunut: hän oli hyvin puuteroitu, huolellisesti
kammattu, hänellä oli avokaulainen puku ja hänen oli heti onnistunut
omaksua täällä parhaiten soveltuva, hilpeän huoleton tapa.

Ravintolan orkesteri soitti kiehtovaa musiikkia, pelkkää erotiikkaa.
Vesi loiskui tuudittavasti keskellä salia pienessä altaassa; ja altaan
pohjaan sijoitetusta valolähteestä tulvivat säteet kimmelsivät milloin
ruusunpunaisina, milloin heleän sinisinä, myrkyllisen vihreinä, orvokin
värisinä, punakellervinä.

Rick puheli ja laski leikkiä Bourgstenin kanssa, eipä edes empinyt
leikitellen kertoa kosineensa häntä. Oli Bourgstenin syy, sanoi hän,
että hän, Rick, heti sen jälkeen oli niin typerästi kihlautunut
luutnantin kanssa, joka oli älytön mies.

Bourgsten otti Rickin nuhteet vastaan hyväntuulisesti ja leikkisästi.
Äänten, kiehtovan musiikin, riuduttavan veden solinan ja astiain
kilinän hulinassa Elma erotti joitakin lauseita heidän hilpeästä
kahakastaan.

Rick kuvasi myöskin heidän matkaansa, korosti erinäisiä pieniä
vastoinkäymisiä, laskipa lopulta, vaikka ystävällisesti, leikkiä
hänenkin, Elman, ylihyveellisestä olemuksesta, hänen puritaanisista
tavoistaan viettää illat hotellihuoneissa, ellei ollut saanut tietoonsa
jotakin taatusti hyvää teatteria.

Elmasta näyttivät nämä kuvaukset hyvinkin läpinäkyviltä: tarkoitus
oli, että Bourgsten huomaisi, kuinka peräti ikävä, kuinka mahdoton
neiti Liwin oli, jos Bourgsten tosiaan, niin uskomatonta kuin sellainen
ajatus olikin, sattuisi jotenkin kiintymään häneen.

Elma otti osaa keskusteluun yhä niukemmin. Hän ei ollut kekseliäs
eikä vikkelä, ei tuntenut tällaista flirttileikkiä, ei voinut
kädenkäänteessä muuttaa matkan vaikeuksia, jotka olivat perinpohjin
harmittaneet sekä Rickiä että häntä, lystikkäiksi tapahtumiksi, jotka
muka olivat herättäneet vain huumoria ja naurua. Lakkaamatta hänen
katseensa kääntyi poispäin, ja aivan erikoisesti se oli kiintynyt
erääseen pöytään, jonka ääressä istui hyvin nuori tyttö.

Tämä nuori neiti oli kaunein kaikista salissa olevista ja myöskin
rohkeimmin puettu ja maalattu.

Sileästi taaksepäin kammattu, kiinteästi kiristetty musta tukka korosti
kasvojen luonnollista kauneutta, mutta samalla ikäänkuin ujostelematta
riisui ne alasti. Niskan hiusvanteesta riippui sikermä helmihelyjä,
mutta kasvojen puolella ei ollut mitään, ei edes korvarenkaita. Myöskin
kaula oli paljas. Nämä sileät kasvot ja paljas kaula tuntuivat riisuvan
alasti ujostelemattoman, välinpitämättömän ihmisen huolimatta niskan
helmiryöpystä ja puvun kultabrokadikehyksestä — jota pukua muutoin
tuskin saattoi verhoksi sanoa. Ja nämä alastomat kasvot ilmaisivat
täydellistä tunteettomuutta, silmät puhuivat kalsean kostonhaluisesta
ihanteettomuudesta.

Tämä ihminen herätti Elma Liwinin kateutta. Hänessä ei ollut mitään
teeskentelyä, ei mitään salattua, ei mitään häikäilyä. Hänen olentonsa
huonoinkin puoli oli huolettoman avoimesti esillä. Ei jälkeäkään
mistään ajatuksesta tai empimisestä, ei mitään kamppailua. Niin
äärettömän yksinkertaistettu elämä! Kuinka saattoi semmoiseen päästä?

Siinä täytyi kaikesta huolimatta kuitenkin olla jonkinlaista onnea.
Siinä täytyi olla riemun hetkiä, jommoisia me muut emme aavista,
ajatteli hän.

Nuoren kaunottaren ympärillä hääräili kolme hännystakkista miestä. He
kerjäsivät armonosoituksia, kukkaa hänen viuhkastaan, keveää lyöntiä
nenälle hänen sormistaan, jotakin virnistystä. — Hänellä ei ole siitä
aavistustakaan — ajatteli Elma — mitä merkitsee olla sellainen, jota ei
kukaan pysyväisesti halaja.

Kunpa voisi lähestyä tuota valiota, tehdä hänelle kysymyksiä, tunkeutua
hänen sieluunsa! Saavuttaa hänen viehätysvoimansa salaisuus — tai
vielä enemmän, seurata häntä, saada nähdä, kuinka hän asuu, kuinka
hän käyttäytyy ollessaan yksin. Saada tunti tunnilta tarkata hänen
päiviänsä, tietää kaikki.

Elmasta tuntui, että he piirre piirteeltä oikeastaan olivat
yhdennäköiset, nuori kaunotar ja hän itse. Niin paljon kuin
kaksikymmenvuotias voi olla nelikymmenvuotiaan näköinen, kaunis
jokapäiväisen näköinen, keinotekoinen sen näköinen, joka oli antanut
taivaan tuulten mielin määrin tuivertaa hiuksiansa ja hipiäänsä.

»Minun tyttäreni hän kuitenkaan ei voi olla», ajatteli Elma äkkiä. »Ei,
ei, minun tyttärenihän on vielä vain lapsi.»

Ja varmuus siitä tuotti tavattoman vapautuksentunteen ja palautti Elman
taas todellisuuteen.

Elma oli johtokunnan jäsen muun muassa eräässä yhdistyksessä, joka
toimi eksyneiden nuorten naisten pelastamiseksi. Hän oli kuullut
monenlaisia kohtaloita; hän tunsi verraten hyvin näiden olentojen
tavallisimman ulkonaisen elämänjuoksun sekä ylemmillä että alemmilla
yhteiskunnan portailla. Hänen oman lapsensa muisto, joka odottamatta
kuin isku kasvoihin, oli kohdannut häntä täällä ylellisyysnautinnon
tyyssijassa, sai hänet äkkiä selviämään ja pöyristytti häntä.

»Te olette hyvin miettiväinen, neiti Liwin», huomautti Bourgsten.

»Anteeksi», vastasi tämä, »jos vaikutan hajamieliseltä. Olen tottumaton
olemaan ulkona ja varsinkin tämänlaatuisissa paikoissa.»

»Sinä et ole elänyt, Elma», sanoi Rick. »Sitähän minä aina sanon!»

»No niin, ehkäpä en», vastasi neiti Liwin.

Koska niin tahdotaan, niin olkoon, ajatteli hän.

Bourgsten kumartui hiukan häntä kohti:

»Sitä minä en usko», sanoi hän hiljaisella äänellä.




7.


Tämän jälkeen kääntyi Bourgsten useammin Elman puoleen. Vähitellen hän
sai keskustelun aloille, jotka saattoivat kiinnostaa myöskin Elman
mieltä. He puhuivat Italiasta, missä Elma oli kerran ollut, hänen
lukemistaan kirjoista, jopa kudontamalleista ja pitsiompelusta, josta
Bourgsten ei sanonut suuria ymmärtävänsä — itse asiassa ei hän siitä
ymmärtänyt mitään — mutta josta hän kuitenkin väitti haluavansa kuulla
kerrottavan. Vielä enemmän huvitti häntä, vaikkei hän sitä sanonut,
nähdä Elman kasvojen kirkastuvan, nuorentuvan, nähdä epäluuloisten
silmien tyyntyvän ja seestyvän, kun oltiin aloilla, joita hän vallitsi.
Elma lausuikin silloin ajatuksensa erittäin hyvin.

»Tuo ihminen ei ole tuhma», ajatteli Bourgsten. »Hänen elämänsä on vain
jollakin tavoin mennyt vinoon.»

Bourgsten etsi jotakin johtoa arvoituksen ratkaisuun; hän sattui
tuntemaan Elman toisen veljen ja johti keskustelun sukuun, sai
vanhan tuomiorovastin talon jälleen esiin. Mutta Elma ei päästänyt
ketään vastaanottohuoneita sisemmälle. Täytyi ajatella tavallista
vanhanaikaista kotia, sitä tyyppiä, joka aina pidetään esillä
esimerkkinä: kodikkuusmuseo, jossa esineiden todellista historiaa ei
koskaan kerrota.

»Ihanaa!» huudahti Rick, joka oli suurkaupungin lapsi. »Ettäkö te
leivoitte kaikki kotona? Ja kudoitte yksin lakanatkin?»

»Siihen aikaan», kysyi Bourgsten, »tanssi kai neiti Liwin kernaasti?»

»En kernaasti», vastasi hän.

»No, se kai sentään oli tavatonta nuorten naisten keskuudessa»,
huomautti Bourgsten.

»Minä en luule olleeni tavallisinta laatua.» Rick huomautti siihen:

»Et, sen kyllä uskon! Kenties et koskaan ole ollut edes rakastunut!»

Elma vastasi, hiukan jäykästi:

»Minulla oli kai pienet elämykseni, minullakin.»

Mitä rohkeutta antoikaan Bourgstenin läsnäolo hänelle! »Pienet
elämykseni.» Elma kuuli itsensä aivan rohkeasti esittävän tätä omissa
silmissään vain naurettavaa käsitettä. Nuorten tyttöjen pienet
elämykset, mitä ne olivat muuta kuin jotakin teennäistä, ylimalkaista
haaveilua, salaa säilytetty kotiljonkiruusu, kuutamokävelyitä, jokin
rekiretki kaupungin suosituimman kavaljeerin rinnalla? Sopiva ottaa
suojaksi asialle, josta kukaan ei saanut mitään tietää — hänen
todellisesta nuoruudestaan.

»Sinä et ole koskaan kertonut mitään», sanoi Rick.

»Mitäpä niissä on kertomista — pelkkiä pikkujuttuja», vastasi Elma
kartellen.

Rickin kuulematta mutisi Bourgsten.

»Sitäkään en usko.»

Puoliyön aikaan he lähtivät pois. Elma katsoi ympärilleen nähdäkseen
vielä sen kauniin tytön, mutta tämä näytti jo menneen. Pöydän ääressä,
missä hän oli istunut, oli seurue käynyt hyvin äänekkääksi. Uusia
pulloja tuotiin. Pöytä oli täynnään kuihtuneita kukkia, tahraisia
laseja. Eräs naisista oli ilmeisesti juopunut. Elma Liwin tunsi
omituisen ankaraa tyydytystä siitä, että tyttö ei enää ollut seurassa,
niin vähän luultavaa kuin olikin, että hän vain olisi lähtenyt kotiin
ajoissa, kuten ainakin kiltti mammantyttö.

Bourgsten saattoi naiset hotelliin ja hyvästeli kohteliaasti toivottaen
pikaista tapaamista.

»Ehkäpä huomenna», ehdotti Rick.

»Ei, ikävä kyllä. Huomenna lähden Amerikanlaivalla pitkälle matkalle
sekä Pohjois- että Etelävaltioihin, ensi aluksi.»

Elma palasi Tukholmaan, jokseenkin tyytyväisenä matkaansa ylimalkaan,
mutta ei juuri levähtäneenä. Hän asettui jälleen pieneen asuntoonsa.
Hulda oli asettanut kaikki siellä hyvään järjestykseen ja otti hänet
vastaan tyytyväisenä, vaikka lausuen kuitenkin kaipaavansa neiti
Brunjohannia, jonka huone nyt oli tyhjänä. Elma myönsi, että asumus
oli liian suuri hänelle yksinään, mutta jätti asian kuitenkin silleen.
Vuokra ei ollut erikoisen rasittava, ja hän aikoi tuonnempana etsiä
jonkun uuden asuinkumppanin. Rick ei voinut tulla kysymykseenkään.
Jo se, että Rick ja hän täst'edes olivat jakamassa Bourgstenin
ystävyyttä, vieläpä siten, että Rickillä oli eittämättömät edut, joita
hän valppaasti piti esillä, tuntui Elmasta sekä naurettavalta että
kiusalliselta. Oli kuin hän, Elma Liwin, olisi kilpaillut jonkun Rickin
kaltaisen kanssa tuosta Bourgstenista — joka, ulkonaisesti katsoen, oli
vain satunnainen tuttavuus.

Erik Bourgstenin uudelleen tapaamista hän ei ottanut lukuun. Tämän
pelkkä olemassaolo, se ymmärrys, jota hän oli osoittanut, riittivät
Elmalle. Sitäpaitsi Bourgsten viipyi nyt ehkä yli vuoden Euroopan
ulkopuolella. Elma koetteli ajatella asiaa ilman tunteilua. Oliko
hänellä missään tapauksessa tilaa todelliselle uskotulle elämässään?
Ei, ei Bourgstenille enempää kuin muille.

Talven kuluessa järjestettiin uudelleen kutomoyritys, jossa neiti
Liwin oli ollut toimessa kolmetoista vuotta, ja hänelle tarjottiin
yhtä johtajan paikkaa. Se merkitsisi hänelle tuntuvaa työtaakan
lisäystä, mutta hän suostui siihen empimättä. Oli nähty, että hän
usein oli kyennyt keksimään omaperäisyyttä ja taitoa nuorissa, vielä
aloittelevissa taiteilijattarissa, ja että hänen luottamuksensa heihin
myöskin oli innoittanut heitä. Hiljaisella tavallaan, jota olisi
voinut pitää ujoutena, vaikka se tuntui olevan ristiriidassa hänen
työreippautensa kanssa, oli hän henkilökunnan keskuudessa tullut
verraten suosituksi. Hänen itsetuntonsa oli äärettömän herkästi
loukkaantuva, se tiedettiin, ja jotkin kiivauden purkaukset olivat
väliin aiheuttaneet kahnauksia; mutta sopivampaa johtajaa ei missään
tapauksessa tällä hetkellä ollut saatavana.

Sanomalehdet mainitsivat yrityksen uudestijärjestelyn ja johtajan
valinnan tavallisin kunnioittavin lauseparsin ja julkaisivat neiti
Liwinin kuvan. Kuva esitti komeaa, tummaan sileään silkkipukuun puettua
naista, joka katsoi suoraan eteensä, sillä niin oli valokuvaaja
tahtonut. Kasvot olivat jokseenkin leveät, leuassa selvästi esiintyvä
arvovallan piirre.

»Minä olen isäni näköinen», ajatteli Elma kuvan nähdessään.

»Kuka oli oikeastaan isäni?» kysyi hän itseltään, edessään useita kuvia
sekä isästään että itsestään eri ikäkausilta. Mistä aiheutui ankaran
despoottinen, kova piirre hänen ulkomuodossaan. Ihan nuorena ei isällä
sitä ollut, sen näki ylioppilasaikaisen valokuvan melkein lyyrillistä
tunnetta ilmaisevista piirteistä. On täytynyt olla kamppailun vuosia,
salaisen taistelun vuosia, jotka olivat muuttaneet kaikki. Hempeyden
sijaan oli tullut valtainen rakkaus saavutettuun päällikköasemaan,
oman minuuden ehdottomaan arvovaltaan. Siinä näkyi myöskin yhä enemmän
talonpojan ahnautta ja pelkoa luovuttaa käsistään pienintäkään etua.

»Ei, minä en ole hänen kaltaisensa», torjui Elma.

»Tai tulenko sittenkin lopulta kulkemaan samaa tietä kuin hän?»

»No, jos niiksi on, niin olkoon!» Ensimmäistä kertaa Elma ajatteli
kiitollisuudella ennen inhoamaansa isää: »Häneltä minä lopulta
sittenkin olen saanut voimani», ajatteli hän, »niin peräti tarpeellisen
voiman.»

Hän jatkoi mietiskelyänsä: »Ihmisellä on vain kaksi tietä: kovuuden
tai hempeyden. Minä tiedän, että usein tekee mieleni luopua kaikesta
sisäisestä vastarinnasta, vain etsiä ihmisiä ja heidän elämäänsä,
auttaa heitä heidän suruissansa, aukaista anteliaisuuden sulut.
Muistan sen pojan, Muriuksen, joka yhteen aikaan kesällä tuli istumaan
ja lukemaan minun vierelleni puistossa. Minä kiinnyin häneen, olen
ollut pahoillani, etten tarjonnut hänelle apua tai tukea, jos hän
sitä tarvitsi — ja sehän on luultavinta. Mutta minä istuin tylynä ja
mykkänä, ja hän lähti pian pois niin auringottomasta seurasta.

— Mutta saatoinko muuta? Eikö minun tieni jo ollut viitoitettu, eikö
se ollut viitoitettu alusta alkaen? Ilman sääliä tulivat kovuus ja
umpimielisyys minun osakseni; kovuus muita samoin kuin itseäni kohtaan.
Siunattu, armelias kovuus, joka suojelee ja peittää! Jos antaa perään
yhdessä kohti, saattaa ehkä pian kaikki murtua. Isäni tiesi sen, ja
vaikka rimpuilen vastaan, on minullakin jo tuomiorovastin ankara
kivinaamio.

Elma jatkoi yksinäistä elämäänsä, jommoiseksi se jo vuosikausia sitten
oli muodostunut. Myöskin Rickin aikana se oli yksinäistä. Nyt se oli
muuttunut melkein luostarin hiljaisuudeksi. Tosin hänellä oli joskus
vieraita: hänen taloutensa salli hänen osoittaa vieraanvaraisuutta,
ja hän teki sen tinkimättä, samoin kuin tuomiorovastin talossakaan ei
koskaan kitsasteltu, kun oli kysymys edustamisesta. Mutta kun vieraat
kiitollisina olivat poistuneet, tai niinä monina iltoina, jolloin
hänellä ei ollut vieraita eikä hän itse ollut vierailulla, istui
hän, totutun tapansa mukaan, kun päivän kaikki työ ja ylimääräinen
puuha oli lopetettu, mukavassa, suuressa nojatuolissaan, poltellen ja
mietiskellen.

Tänä talvena hän oli alkanut polttaa sikaareja.

Uusi elementti oli viime aikoina tullut hänen mietiskelyihinsä: sen
hampurilaisen tytön muisto. Elma ei ollut häntä unohtanut, ja monina
iltoina palautuivat tytön julkean kauniit kasvot hänen mieleensä.

Tämän tuntemattoman kanssa antautui Elma kuviteltuihin keskusteluihin.
Ne olivat kuin unia, puoliunia, jonkinlaista huumauksissa oloa. Hän
kuvitteli ottaneensa tytön luokseen ankarain kehoittelukohtausten
jälkeen: »Minä pidän huolta sinusta. Sinä olet nuori, sinulla on
vielä pitkä tie edessäsi!» Hän kerjäsi tyttöä suostumaan hänen
huollettavakseen, päästäkseen häntä suojelemaan.

Mutta aina hän sai julmia vastauksia. Aivan niinkuin luultavimmin
todellisuudessa olisi käynyt, näki Elma tytön röyhkeästi nauravan
hänelle vasten kasvoja: »Kuulkaa, etsikää huollettavaksenne oma
tyttärenne, ettei teidän kerran ole pakko kerjätä häntä samalla
tavalla!»

Tuntematon tahtoi poistua käärien kultabrokadiverhoansa kiinteämmin
ympärilleen, ja Elma piti häntä kiinni: »Omako tyttäreni? Joutavia!
Ettekö käsitä, että se on mahdotonta! Miltä näyttäisi, jos neiti Liwin
esiintyisi mukanaan tytär, kolme- nelitoistavuotias, äkkiä ilmestynyt?
Tiedättekö, kuka minä olen?»

Elma karkoitti taas nämä kuvitelmat. Ne olivat epäterveitä, nautintoa
ja itsekidutusta samalla kertaa. Ne kiihdyttivät häntä, riistivät
häneltä yölevon.

Hän oli päivä päivältä totuttaunut siirtämään maatapanoaikaansa yhä
myöhempään, odottaen hetkeä, jolloin hän oli niin väsynyt, että
varmasti luuli saavansa unta. Mutta joskus se ei sittenkään onnistunut.

Hän heittäytyi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti kuvitella olevansa
lyijyä, pelkkää lyijyä. Hänelle oli sanottu, että tämä oli varma keino
unen saamiseksi. Vain vaipua, vaipua, olla lyijyä. Mutta miksikä juuri
lyijyä? Miksei ennemmin ilmaa, henkiolento, vapaa ihmissielu?

Hän muisti, kuinka hän kerran lapsena oli kulkenut sateen liottaman
savipellon yli. Joka askelelta tarttui yhä enemmän savea hänen
kenkiinsä, savimöhkäleet kävivät yhä raskaammiksi, ja vihdoin
mahdottomiksi nostaa. Hän itki pelosta, pelto oli suuri, hän oli tullut
keskelle sitä, eikä päässyt eteenpäin. Hän riisui kenkänsä välittämättä
mahdollisista nuhteista tai rankaisusta, ja juoksi kappaleen matkaa;
mutta pian savi alkoi tarttua taas ja kasvaa suuriksi möhkäleiksi.

Hänen päänsä yllä lensi lintuja. Ne laskeutuivat hiukan alemmaksi ja
kohosivat taas ylös, ja hän kurkoitti käsiänsä niitä kohti. »Oi, jos
pääsisin lentämään, olisin vapaa!»

»Oi, vapautus!» ajatteli Elma heittelehtien vuoteellaan kyljeltä
toiselle, kun ei enää jaksanut maata liikkumattomana, olla lyijynä:
»Vapautus! Suodaanko sinua minulle milloinkaan?»






KOLMAS OSA




1.


Erik Bourgsten viipyi matkoillaan melkein kokonaisen vuoden. Rick
Brunjohann väitti saaneensa pari kuvakorttia häneltä, mutta Elmalle hän
ei ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään, eikähän hänellä,
sen myönsi Elma itsekin, ollut siihen mitään aihetta.

Uudenvuoden aikaan Elma alkoi huomattavasti surkastua. Hänen ystävänsä
näkivät sen ja pakottivat hänet vastusteluista huolimatta menemään
lääkärin luo. Elma valitsi silloin erään arvossapidetyn naislääkärin.

Perusteellinen tutkimus osoitti, että neiti Liwinillä ei suinkaan ollut
niin rautainen terveys kuin hän oli kuvitellut tai tahtonut kuvitella.
Muutamat elimet olivat heikkoja tai epäiltäviä. Hermosto ei myöskään
ollut virheettömässä kunnossa.

Kun he olivat palanneet tutkimushuoneesta vastaanottohuoneeseen, kysyi
lääkäri hyvin ystävällisesti:

»Eikö teillä ole mitään, joka teitä huolettaa, joka teitä kalvaa?»

»Ei laisinkaan mitään», vastasi Elma. »Taloudellinen asemani on hyvä ja
työni minulle sangen rakasta.»

Lääkäri hypisteli pikkuesineitä kirjoituspöydällään. Hän ei kuitenkaan
etsinyt mitään niistä, vaan muuta, paljon vaikeampaa: sopivia sanoja.
Hän tunsi monen naiskohtalon salaisen vamman ja oli vähitellen tullut
huomaamaan, että oli viisainta käydä käsiksi suoraan itse haavaan.
Tällä kertaa se tuntui hänestä kuitenkin tavattoman vaikealta.

»Neiti Liwin», sanoi hän vihdoin ja katsahti ylös. »Teillä on ollut
lapsi, kuten olen havainnut.»

Elma Liwin punastui ja kalpeni. Hän oli tosin ajatellut, että sen
seikan voisi havaita, mutta edellyttänyt, että ainakin naislääkäri
olisi kyllin hienotunteinen sen sivuuttaakseen. Hän kysyi karsaasti:

»Onko välttämätöntä vetää sitä asiaa tämän yhteyteen?»

Toinen vastasi tyynesti, ja piti nyt käsiänsä liikkumattomina ristissä
pöydällä, ikäänkuin suggeroidakseen suurempaa levollisuutta:

»Uskokaa minua, minä en kysy sitä minkäänlaisesta uteliaisuudesta. Tämä
meidän keskustelummehan sitäpaitsi on luonteeltaan luottamuksellinen.»

Väkinäisesti Elma vastasi:

»No niin — on.»

»Elääkö lapsi?»

Elma vastasi empimättä:

»Se kuoli muutamien päivien vanhana.»

»Oliko se teille suuri suru?»

»Ei, se oli helpotus.»

»Se asia ei siis teidän käsittääksenne ole voinut raskauttaa teidän
elämäänne?»

»Ei vähääkään», vastasi Elma kuivasti.

»Hyvä, minä etsin vain jotakin johtolankaa. Pelkään, että te ette halua
puhua ihan avoimesti minun kanssani, neiti Liwin. Minä uskoisin, että
se teille kuitenkin olisi ollut hyväksi. Pääasia on joka tapauksessa,
että nyt hoidatte terveyttänne.»

Elma poistui lääkärin vastaanottohuoneesta käsissään reseptejä ja
mielessään päätös, ettei ikinä enää kävisi tämän lääkärin luona,
sekä ruumiissaan huimauksen tunne, joka pakotti hänet ottamaan auton
kotimatkalle. Tohtori oli muun muassa puhunut pienen leikkauksen
mahdollisesta välttämättömyydestä, jollei juuri heti, niin tuonnempana.
Sitä Elma päätti lujasti karttaa. Hän ei ollut ennen usein ajatellut
kuolemaa. Nyt kummastutti häntä, että niin luonnollinen ajatus oli
ollut hänelle niin vieras. Nyt se oli hänen edessään. Hänen ylistelty,
rautainen terveytensä oli ollut petosta ja itsepetosta. Ei hänen isänsä
eikä äitinsä ollut elänyt erin vanhaksi, ja hänen vanhin veljensä oli
kuollut noin viidenkymmenen ikäisenä, aivan äskettäin, hänen itsensä
vuoro saattoi tulla milloin tahansa. Kummallista, ettei se ollut
selvinnyt hänelle jo kauan sitten!

Ei, kuolema ei häntä kammottanut. Kuoleman ajatus saattoi häntä kotiin,
otti paikkansa hänen olemuksessaan ja jäi sinne, ikäänkuin uusi
vuokralainen olisi muuttanut taloon.

Työpaikallaan hän ei siitä puhunut mitään. Siellä oli hänellä enemmän
vastuunalaisuutta ja huollettavaa kuin milloinkaan ennen. Mutta hän
teki tehtävänsä niinkuin pitikin. Ystäville, jotka olivat saaneet hänet
käymään lääkärissä, hän sanoi, että hänellä oli vain vähäpätöisiä
vammoja, jotka pian korjautuisivat. Talvi kului, hän ei käynyt
huonommaksi, lääke teki kai vaikutuksensa. Lääkäri oli neuvonut häntä
parin kuukauden kuluttua tulemaan uudelleen, mutta hän laiminlöi sen.
Kun kevät vihdoin tuli, matkusti hän sen sijaan erääseen kuuluisaan
kylpylään Saksaan ja palasi sieltä, ainakin omasta mielestään, täysin
terveenä. Varsinaista kylpylähoitoa hän ei tosin ottanut, kun ei
halunnut toista kertaa joutua lääkärin tarkastettavaksi, mutta hän joi
oman ymmärryksensä mukaan ja onnenkaupalla kiitettyä terveysvettä,
kylpi ja hengitti vuoristoilmaa. Hän tahtoi tulla terveeksi.
Kuolemanajatus ei ollut häntä pelästyttänyt, mutta hän tahtoi näyttää
itselleen, että pystyi toteuttamaan, mitä tahtoi. Ei edes kuolema
saanut käydä häneen käsiksi ennenkuin hän itse siihen suostui. Niin
karkoitettiin jo kotiutunut viikatevieras taas ulos asunnosta.

Sen kesän viimeisinä viikkoina Elma käyskenteli jälleen, kuten
edellisenäkin kesänä, Humlegårdenin lehmusten ja vaahterain alla ja
istuskeli penkillä iltapäivisin. Hänestä tuntui nyt ikäänkuin hän olisi
palannut hyvinkin kaukaa. »Vain yksi vuosi», ajatteli hän, »kuinka
nopeasti vuodet ovat alkaneet kulua!»

»Kun kuolemanajatus vielä oli seuralaisenani, tuntui minusta jokainen
päivä mittaamattoman pitkältä; mutta nyt, kun olen jälleen voimistunut,
tunnen, että kallis, milloinkaan palajamaton aika on mennyt luotani,
kuin olisi se ollut yksi ainoa päivä! Ja minunhan täytyy vielä ehtiä
niin paljon! Minä tahdon saada jotakin tehdyksi. Minä tahdon — niin en
tiedä edes itse mitä, mutta minun täytyy ehtiä saada se valmiiksi. En
tiennyt ennenkuin nyt, että vain eläminen sinänsä saattoi tuntua niin
voimakkaalta tarpeelta.»

Eräänä aamuna hän näki sanomalehdessä, että Erik Bourgsten oli
palannut maailmanmatkaltaan. Häntä haastateltiin, ja hän antoi tietoja
mitä erilaisimmista oloista: kertoi ruotsalaisten saavutuksista,
kangastavista mahdollisuuksista tai varoitti erinäisistä uhkarohkeista
yrityksistä. Elma huomasi, että Bourgsten tuntui suuremmassa määrässä,
kuin Elma oli aavistanut, olevan mies, jolla oli suhteita monella
taholla, joka oli harkitseva ja laajakatseinen. Se ilahdutti häntä,
täytti hänen mielensä ylpeydellä. Kutsu niiden tuttaviensa luo, joiden
luona hän ensimmäisen kerran oli tavannut Bourgstenin, herätti hänessä
iloisen aavistuksen, että he kenties tapaisivat toisensa jälleen.

Kalliit hampurilaiset kengät tulivat esiin pahvikotelostaan, jossa ne
olivat olleet yli vuoden; musta ja valkoinen, pääskysen kiiltävää asua
muistuttava pariisilaispuku oli vielä melkein kuin uusi. Elma iloitsi
nähdessään omat kasvonsakin peilistä kuin nuortuneina. Hänestä tuntui,
että hänen oli täytynyt olla sairaana paljon kauemmin kuin itse oli
tiennyt ja että hän vasta nyt vihdoin oli tullut lopullisesti terveeksi.

Neiti Liwin tuli juhlaan, joka oli toimeenpantu Bourgstenin
tervetuliaisiksi, kaikkein ensimmäisten joukossa. Bourgsten itse ei
ollut vielä saapunut. Mutta ovet avautuivat yhtämittaa, ja yhä useampia
vieraita tuli. Taas avautuivat ne, rouva Alexandra Pasch, vitivalkeaan
puettuna, liukui sisään. Vieraita oli silloin salissa jo kylliksi
monta valmistaakseen hänelle arvokkaan vastaanoton, mutta ei vielä
niin lukuisasti, että hän olisi hukkunut joukkoon. Hänestä tuli heti
huoneen keskipiste. Elma kuuli jonkun puoliääneen mainitsevan, että
pääkonsuli Pasch oli osamiehenä Bourgstenin suurissa liikeyrityksissä.
Alexandra Pasch liukui huoneessa yhden luota toisen luo, hymyili,
piti hyvinhoidettua, ymmärtäväistä pientä päätään hyvin suorassa,
lukuunottamatta niitä viehkeitä, pieniä nyökkäyksiä, joita hän soi
kaikille yhtälailla.

»Neiti Liwin, kuinka hauskaa. Me olemme kovasti kaivanneet teitä
Samariitissa.»

Tätä naista kohtaan Elma oli ollut karhean epäkohtelias, julkisesti
syyttänyt häntä oikeastaan ilman syytä, laiminlyönyt kiittämisenkin
jalomielisesti lähetetyistä sovinnon kukkasista. Mutta pelkkä Alexandra
Paschin näkeminenkin sai hänet kuitenkin uudelleen haarniskaan.
Huolimatta siitä, saapuisiko Bourgsten vai ei, tuntui hänestä jo nyt,
että illan täytyi mennä pilalle.

Pöydässä oli sattuman julmuus tai isäntäväen ymmärtämätön huolenpito
vierasten sijoittamisesta asettanut Elma Liwinin aivan lähelle, melkein
vastapäätä Alexandra Paschia. Bourgsten johti pöytään emäntää, ja
rouva Pasch istui hänen toisella puolellaan. Bourgsten oli tullut
viime hetkellä pyydellen anteeksi, tervehtien sinne tänne sattumoisin,
jättäen kuitenkin useimmat tervehtimättä, ei tahallansa, vaan kiireen
vuoksi, kun näet salin ovet juuri avattiin. Sivuutettujen joukossa oli
ollut Elmakin, mutta kun Bourgsten pöydässä huomasi hänet, nyökkäsi hän
heti tuttavallisen ystävällisesti.

Rouva Pasch näki sen ja hymyili. Kuinka viehättävää mahtoikaan neiti
Liwinistä olla se, että sai ikäimmen yksinäisessä, ilottomassa elämässä
tuttavuuksiensa joukkoon lukea kaikkien huomaaman ja suosiman Erikin.
Niin tulkitsi Elman ilkimielisyys toisen ajatukset. Elma käänsi pois
katseensa eikä koko päivällisten aikana enää katsahtanut heihin.

Hän ei kuullut Bourgstenin kysymystä:

»Tuo neiti Liwinhän kuuluu olevan sangen etevä nainen.»

»Hyvin etevä», vastasi Alexandra, joka ei tuntenut muita kuin eteviä
henkilöitä.

»Hänellä on sangen mielenkiintoiset kasvot.»

»Hyvin mielenkiintoiset.»

»Minä olen huomannut, että hän seuraa tarkoin mukana, vaikka se
tapahtuukin hiukan altakulmin.»

»Niin minustakin on aina tuntunut», vastasi Alexandra ja levitti
pyöreitä linnunsilmiänsä merkiksi, että hänen viisautensa oli
toiminnassa. »Minä luulen, Erik, että hänellä on nurinpäiset käsitykset
ihmisistä. On sääli, ettei hän ole saanut hyvää miestä ja lapsia.
Minulla on itselläni hyvin paljon iloa pojastani.»

»Sinä olet erinomainen olento, Alexandra», sanoi Bourgsten, »ja me
tiedämme kaikki, ettei kukaan ole sinun veroisesi.»

Mutta päivällisten jälkeen meni Bourgsten Elma Liwinin luo ja sai tämän
mukaansa istumaan eräälle sohvalle.

Elma oli käyttänyt aterian aikaa verratakseen itseänsä kaikkiin
seuran naisiin. Useimmat olivat paremmin puettuja kuin hän, mutta ei
silmiinpistävästi — musta ja valkea pariisilaispuku piti kyllä puoliaan
vielä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet olevan niinkään vilkkaita
pöytätovereita kuin hän. Hänen molemmat pöytäkavaljeerinsa olivat
olleet kohteliaita, keskustelu ei ollut käynyt kiusallisen kankeaksi.
Elma uskaltautui juomaan hiukan enemmän viiniä kuin tavallisesti ja
tunsi sen vaikuttavan vapauttavasti. Hän rohkeni tehdä pari huomautusta
erään päivänkysymyksen johdosta, hyvinkin erilaista, kuin useat
arvatenkin olisivat tehneet samasta asiasta. Hän lausui oman, hiukan
kirpeän arvostelunsa ja tuntui saavuttavan menestystä. Hän ajatteli:

»Enhän minä ole sen mahdottomampi kuin muutkaan.»

Tässä mielentilassa Erik Bourgsten tapasi hänet.

»Ajatelkaa», sanoi Elma, »kun näen teidät, on kuin kohtaisin vanhankin
ystävän.»

»Se ilahduttaa minua», vastasi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin
tuttavallisella tavallaan, jonka Elma niin hyvin muisti. »Ja se on
sitäpaitsi oikea vaisto, neiti Liwin; minä tahtoisin sanoa, että
me molemmat sovellumme todelliseen ystävyyteen, joka voi tulla
pysyväiseksi.»

»Sekö tunne teillä on ollut myöskin Rick Brunjohannia kohtaan?»

Bourgsten ajatteli, hymyillen kysymykselle. Muisti
sairasvoimistelijattaren ensimmäiset pienet keimailut, jotka olivat
häntä viehättäneet, sekä pari illallista, joissa oli ollut lemmenleikin
utua. Se oli kuitenkin pian haihtunut, kun hän huomasi, että Rickin
äänensävy saattoi aleta varsin arkiseksi ja hänen koukkunsa käydä kovin
näkyviksi.

»Ei laisinkaan», vastasi hän rohkaisevasti.

»Tai jumalaista rouva Paschia kohtaan?»

Bourgsten oli aina pitänyt valkoista papukaijaa juuri valkoisena
papukaijana, joka erinäisistä yliluonnollisista esteettisistä syistä
oli puettu kauniiseen ihmishahmoon ja kauneisiin ihmisvaatteisiin.

»Minä jumaloin häntä tietysti niinkuin kaikki muutkin», vastasi hän
kevyesti, »se ei merkitse yhtään mitään.»

Elma muisti juorut Bourgstenista ja pahamaineisesta rouva Molly
Faberista, jota huhuiltiin hänen rakastajattarekseen. Mutta pieninkään
viittaus sille taholle ei voinut tulla kysymykseenkään.

»Minulle hän sentään tarjoo ystävyyttään», ajatteli hän. »Eikö se ole
kaikkein arvokkainta?»

»Te kuulutte olleen sairaana», tiedusteli Bourgsten.

»Minä olen terve nyt.»

»Minä näen sen.»

Bourgsten lisäsi:

»Te näytätte nuoremmalta ja kauniimmalta kuin pari vuotta sitten.»

Ja kun hän huomasi Elman punastuvan kuin aivan nuori tyttö, vielä
kohteliaisuuksiin tottumaton, liikutti se häntä.

»Kertokaa», pyysi hän, »mitä teille on tapahtunut? Uusi kevätkö, uusi
rakastuminen?»

Elma pudisti päätään.

»Niinkö te aloitatte ystävyyttä, että kiellätte minulta
luottamuksenne?» jatkoi Bourgsten ja etsi hänen katsettaan.

»No niin», vastasi Elma niin kevyellä äänensävyllä kuin hänelle oli
mahdollista: »miksikä ei?»

»Niin, miksei?» toisti Bourgsten. »Te olette vielä hyvin, hyvin nuori.»

Illan kuluessa esitettiin soittoa. Lupaava, nuori viuluniekka Garibaldi
ja oopperalaulaja Wattman esiintyivät. Elma Liwin istui edelleen
sohvalla, josta Bourgsten pian oli käyty häneltä riistämässä. Hän
oli hyvillään, että sai yksin kuunnella musiikkia: se antoi hänen
mielikuvitukselleen siivet. Bourgstenin sanoista tai äänenpainosta,
eleistä, hymyn vilahduksista hänen kasvoillaan Elma koetti etsiä johtoa
sen olennon sisimpään, josta nämä ulkonaiset merkit olivat heijasteita.
Hän sulki silmänsä ja kuunteli milloin onnellisena, milloin alistuvan
haikeana, ajatellen sitä, että hänellä oli Bourgstenista kuitenkin niin
peräti vähän iloa — ei edes sitä ystävyyttä, jota tämä oli ollut niin
nopsa hänelle tarjoamaan.

Eikö tätä ystävyyttä tarjottu liian nopeasti ja kenties yhtä nopeasti
kaikkialla, missä hän kulki?

»Te olette vielä hyvin, hyvin nuori», oli Bourgsten sanonut. Sellaisena
hän siis piti Elmaa: vielä lapsekkaana, liian herkkänä, yhden pahan
sanan peloittamana, noikkauksen, ystävällisen leikinlaskun onnelliseksi
tekemänä. Entä nuo viittaukset uuteen kevääseen hänen elämässään?
Ihastumista häneen itseensä ei hänellä ollut mitään aihetta olettaa:
niinpä hän tarkoitti siis ainoastaan, ettei Elman aika vielä ollut
mennyttä tai ehkäpä vieläkin enemmän — että hänen pitäisi ottaa siitä
vaari, ennenkuin todenperään oli liian myöhäistä.

Kun lähdönhetki läheni, tuli Bourgsten jälleen hänen luokseen ja
kun hän kuuli Elman olevan ilman seuraa ja aikovan mennä kotiinsa
jalkaisin, pyysi hän saada tulla saattamaan. Elma kuuli, että eräät
ystävät olivat toivoneet saavansa Bourgstenin mukaansa, ja tämä
huomauttikin hänelle sitten leikkisästi:

»Nyt tullaan minua härnäilemään, että olen kaapannut neiti Liwinin.»

»No, se ei ole kovin kehuttava valloitus.»

»Älkää sanoko sitä», väitti toinen, »te olette suurta arvoa nauttiva
nainen.»

Siihen ei Elma vastannut mitään. Niissä sanoissa tuntui hänestä olleen
torjuvaisuutta. Arvoa nauttivalle naiselle kumarretaan kunnioittavasti,
häntä saatetaan ritarillisesti ovelle, hänestä puhutaan arvonannolla
ja häntä ajatellaan kai samaten — vain arvonannolla. Tämä arvon valli,
jonka ympärilleen rakentamisesta hän oli ollut ylpeä, tuntui hänestä
tällä hetkellä vihollismuurilta.

Estäisikö se Erikiä aavistamasta sen sisäpuolella niin köyhänä istuvaa
ihmistä, kerjäläistä?

Kun he olivat perillä ja Elma kopeloi laukustaan ulko-oven avainta,
sanoi Bourgsten:

»Saanhan soittaa teille jonakin päivänä, eikö niin?»




2.


Elma liikutti Erik Bourgstenia. Hän muistutti Bourgstenin mielestä
ihmistä, joka seisoo aivan tien reunalla, koettaen varata itselleen
desimetrin levyistä tilaa uhkaavan ojan ja häikäilemättä esiin
porhaltavan, likaa pärskyvän auton välillä. Mutta samalla hän tajusi
kuitenkin, ettei tuntenut Elmaa.

Sillä huolimatta tästä vertauksesta kiperässä asemassa olevaan
jalankulkijaan, oli Bourgstenin mahdotonta jättää huomioonottamatta,
että Elma oli — kuten hän oli lausunut rouva Paschille — etevä
ammattinainen, omalajisensa (hänelle erikoisen vieras laji)
leijona, itseänsä elättävä, pätevä, arvatenkin juuri sellainen,
jota tarkoitettiin nykyjään niin usein tavattavalla määritelmällä:
»nykyaikainen» nainen. Sellainen, joka kannatti naisten äänioikeutta,
naisen pääsyä kaikkiin virkoihin, joka uskoi naisen kykyyn kaikilla
aloilla; joka arvatenkin myöskin halveksi miehiä, noita vanhoja
sortajia, jotka vähitellen olivat jääneet yhä enemmän jälkeen eivätkä
enää ansainneet suurtakaan mielenkiintoa.

Hänellä saattoi kyllä, arveli Bourgsten, olla syytäkin ajatella niin,
kun hän kerran oli osoittanut olevansa järjestelykykyinen, hyvinkin
pystyvä liikenainen, siis huomioon otettava kilpailija. Mutta Bourgsten
ei voinut löytää siltaa näillä ominaisuuksilla varustetun, urhoollisen
naisen ja sen joskus melkein avuttoman, omituisen epäluuloisen naisen
välillä, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan ja senjälkeen
selittämättömällä tavalla hänen myötätuntoansa.

Kaksi päivää edellämainittujen päivällisten jälkeen hän soitti Elmalle
ja ehdotti teatteriinmenoa.

Hän oli ottanut tämän puhelun useiden toisten, tärkeiden
ulkolinjapuhelujen välissä, joten puhelu pian keskeytettiin. Kuitenkin
hän oli ehtinyt saada Elman suostumuksen ja sopia teatteripäivästä. Hän
kirjoitti edessään olevalle paperille: »keskiviikkona nti Liwin», ja
pyysi senjälkeen sihteeriänsä hankkimaan siksi päiväksi teatteriliput
sekä kaikin mokomin muistuttamaan häntä asiasta, ettei hän — niinkuin
pari kertaa oli tapahtunut — unohduksesta jäisi pois ja siten joutuisi
noloon asemaan. Teki senjälkeen tärkeän, suuren kaupan, keskusteli
pankin kanssa, söi kiireesti päivällistä, jonka jälkeen hänellä
jälleen oli kokous. Vähän myöhemmin hänellä oli illallissopimus rouva
Molly Faberin kanssa, jonka hän oli tuntenut monta vuotta ja jota
hän aikanaan oli auttanut suurista vaikeuksista ja sittemmin aina
lähettänyt hänelle kuukausittain määräsumman rahaa, vaikka hyvin tiesi
rouvan pettävän häntä enemmän kuin osoittavan kiitollisuutta.

Hänen päivänsä olivat täynnä puuhaa. Valvoipa hän kuinka myöhään
tahansa, ei hän laiminlyönyt liikettänsä, elämänsä intohimoa: ansion
intohimoa, mutta myöskin intohimoa vaihtelun jännitykseen, jota mikään
muu ei tarjonnut hänelle samassa määrässä. Hän oli kohtuullinen ruuan
ja juoman suhteen, hoiti terveyttänsä, voimisteli, otti suihkuja,
ratsasti, antoi hoitaa käsiänsä ja joskus kasvojaankin. Puolen tunnin
uni, jonka hän sai tulemaan kuin komennuksesta, saattoi hänet jälleen
reippaaksi, olipa hän kuinka väsynyt tahansa.

Bourgsten tahtoi säilyttää nuorekkuutensa. Ensimmäinen harmaa
hiuskarva, jonka hän havaitsi tukassaan täyttäessään neljäkymmentä
vuotta, herätti hänessä hiljaista epätoivoa. Peilin ääressä hän tutki
tarkkaan ulkonäköänsä. Hän oli tyytyväinen siihen. Niin, tämä pää
miellytti häntä huolimatta sen hiukan juutalaistyyppisestä nenästä;
mutta olihan sen vastapainona ei-juutalainen, kapea ja ivaviiruinen
suu, eloisat silmät ja kaunismuotoinen pääkallo. Hän ei tahtonut
menettää mitään siitä. Tämä ulkomuoto oli pääomaa, jolla hän usein oli
voittanut voittoja toisten luottamuksen ja ystävyyden muodossa — se kun
ilmaisi luotettavaa luonnonlaatua — sekä useiden naisten rakkauden.

Bourgsten piti naisista. Hän ei kuulunut niihin, joista juhla on juhla
vasta silloin, kun naiset ovat siitä pois suljetut. Mutta naiset
ottivat kuitenkin vain pienen murto-osan hänen ajastaan. Niinkuin hän
lahjoittajana koetti karttaa liian anteliaan tai intoutuneen mainetta,
ei hän myöskään mitenkään halunnut joutua naisten pyydystäjäin huutoon.
Hän tunsi vaistomaista kammoa naurettavaisuutta kohtaan.

Teatteri-iltana hän nouti Elma Liwinin omalla autollaan. Hänellä oli
permantoliput, paikat keskellä salia.

»Pidättekö teatterista?» kysyi hän.

»Minä tulen käyneeksi siellä hyvin harvoin.»

»Mihin te käytätte iltanne?»

»Polttelen, kirjoitan, luen, ajattelen — ajattelen usein tuhmia,
hyödyttömiä asioita unta odotellessa» — niin hän ei tahtonut vastata.

»Miksikä tappaa iltoja?» sanoi hän senvuoksi. »Päinvastoin minä pidän
niistä, ja pidän niistä kiinni.»

Hänestä tuntui, että tämä vastaus miellytti Bourgstenia.

Elmalla oli musta silkkipukunsa, josta hän oli ottanut pois valkoiset
koristeet. Muutos teki edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei ollut
nytkään käynyt ulkona erikoisesti kampauttamassa tukkaansa. Hän oli
kyllä ajatellut asiaa, mutta luopunut ajatuksesta. »Ei, ei mitään
naamiointia. Sellaisena kuin olen, nähköön hän minut!»

He istuivat niin, että Bourgstenin hiha hiukan kosketti Elman hihaa.
Bourgsten ei huomannut sitä, mutta kyllä Elma. Se ujostutti häntä,
ikäänkuin se olisi ollut jotakin sopimatonta, jota takana istuvien ei
pitäisi huomata, mutta ei kuitenkaan saanut siirtäneeksi käsivarttansa
siihen tarvittavaa paria senttimetriä kauemmaksi.

Ehkäpä olisi Bourgsten sen huomannut ja pitänyt sitä joutavana
pikkumaisuutena. Ja pohjimmalta hän halusi pysyä tässä kevyessä,
Bourgstenille ihan luonnollisessa, Elmalle itselleen taas niin oudossa
tuttavallisuudessa.

Sali ei ollut täynnä. Väliajoilla he istuivat paikoillaan katsellen
tulemista ja menemistä pitkin edessään olevia penkkirivejä. Aivan
nuori mies heitä lähinnä olevan penkkirivin päässä nousi ja kumarsi
Bourgstenille.

»Se oli nuori Pasch», sanoi tämä.

Elma katsoi Alexandran poikaa: hyvin siistitty, smokingpukuinen pikku
herra, tosiaankin täydellisen huolellisesti huoliteltu. Valkoisen
papukaijan täysin laillinen poikanen. Kuinka samalla kunnioittavasti
ja herttaisen tuntevasti hän olikaan osannut tehdä kumarruksensa isän
liikekumppanille! Sitä täytyi ihailla. Hänen seurassaan oli nuori
tyttö, melkein lapsi vielä, joka oli omituinen pojan vastakohta sekä
ulkonaisen yksinkertaisuutensa että sen vilkkauden kautta, jota hän
osoitti katsellessaan joka haaralle, tarkatessaan teatterisalin kaikkia
yksityiskohtia ja tehdessään niistä havaintojansa, sillä nuori Pasch
näkyi tuon tuostakin naurelevan kauniin lapsen puheita.

Kun tyttö oli nähnyt kaikki, mitä saattoi nähdä päätä vääntelemällä
ylös, eteenpäin ja sivuille, kääntyi hän ympäri ja tarkkasi takanaan
olevia tuolirivejä, ensin lähinnä olevia, sitten ylempänä ja vihdoin
ihan ylhäällä istuvia ihmisiä. Sitten palasivat katseet taas alas ja
pysähtyivät vihdoin salin keskessä istuvaan pariin, minkä jälkeen ne
äkkiä taas kääntyivät Paschin puoleen.

»Tiedätkö, Alexis, tuo herra, jota sinä tervehdit, on täällä sen naisen
kanssa, joka tuli juuri, kun minä löysin kultalankaristin!»

»Se on eräs neiti Liwin. Äitini tuntee hänet», vastasi Alexis.

Aivan äitinsä tietämättä Alexis oli tänä iltana Tildan kanssa
teatterissa. Rouva Pasch oli antanut hänelle liput, kun hän viime
hetkessä tuli itse estetyksi niitä käyttämästä, ja sanonut: »Ota joku
toveri mukaasi, poikani» — ja poika oli toverikseen valinnut Tildan.

Tilda oli salaperäisyys seitsentoistavuotiaan Alexin elämässä.
Nuorukainen ei häntä tunnustanut, mutta ei hänestä myöskään
hellittänyt. Virallisesti hän oli tänä vuonna valinnut itselleen
»flamman», yhden van der Rosenin neljästä sievästä sisaruksesta,
Eleonoran, ja se oli suuresti miellyttänyt hänen äitiänsä. Hän oli
siinä iässä, sanoi isä. Eleonoran kanssa Alexis kävi kävelemässä
ja Eleonoraa hän oli suudellut. Mutta Tilda ei antanut suudella
itseään. Tildalle hän puheli sen sijaan asioista, joita hän ei koskaan
olisi paljastanut Eleonoralle. Hän ei ollut luopunut, ei ainakaan
kokonaan, tavastaan pitää omaa etuoikeutettua ja sileää elämäänsä
sisällyksettömänä ja yksitoikkoisena, ja tällaisina hetkinä hän
selitteli mietelmiänsä Tildalle.

»Tule tapaamaan minua Linnén luo», pyysi hän, ja Tilda tuli Linnén
luo krookuksien, ruusujen ja syysasterien keskeen. Pimeiden iltojen
suojassa he kulkivat käsikoukussa, molemmat yhtä pitkinä tai
yhtä pieninä — kuinka tahtoo sanoa — kaksi nuorekkaan hintelää
olentoa; menivät joskus johonkin pieneen, syrjäiseen kahvilaan tai
sokerileipomoon, jonka luo vilkkaan keskustelunsa aikana olivat
joutuneet, istuivat pienillä, suoraselkämyksisillä, epämukavilla
tuoleilla ja juttelivat.

»Sinä osaat puhua helkkarin viisaasti, Tilda!» tunnusti Alexis.
Huomasi, että Tildalla oli veljiä, sillä hän tiesi, mitä poika pitää
joutavan lapsellisena ystävättäressään, tyttötoverissa, ja Tilda osasi
sitä karttaa.

Sitäpaitsi Tilda luki neljä, viisi, ehkäpä kymmenen kertaa enemmän
kuin Eleonora, ja vaikka Alexis pääasiassa harrasti urheilua, tanssia
ja hienoa esiintymistä, oli hänestä kuitenkin hauskaa kuulla Tildan
kertovan jotakin lukemistaan kirjoista, jopa joskus lausuvan runojakin.
Se olisi hävettänyt häntä kenen muun kanssa tahansa, mutta Tildan
seurassa se oli luontevaa.

»Te valetähdet, minä vihaan teitä!» lausui Tilda, ja Alexis tunsi
silloin katsahtaessaan talvisella taivaalla olevia tähtiä, että runo
todellakin saattoi tulkita jotakin siitä tympeydestä, siitä hurjasta
kaipuusta Florankadun talosta sangen kaukana oleville rannoille ja
kaupunkeihin ja taloihin, joka häneen oli tarttunut. Runon katkera
sävy miellytti häntä. Mutta pian juolahti Tildan mieleen toisia
runoja, jotka taas häntä lohduttivat, ja kun hän illalla oli palannut
kotiinsa jälleen, oli katkeruuden tunnelma haihtunut. Poika ymmärsi
silloin myöskin, että oli joutavaa syytellä tähtiä ja poistaa maailman
kaikkeudesta esineitä, joiden valovoiman mikä sähkölamppu tahansa
himmensi.

Ajoittain olivat Tildan osakkeet alhaalla, toisin vuoroin ne taas
nousivat. Ne saattoivat joskus nousta niin äkisti, että Alexin täytyi
ottaa esille ne pari kolme kameravalokuvaa, jotka hän oli ottanut
ruudulliseen skotlantilaispukuun puetusta Tildasta. Mutta niin
korkealle ne eivät sentään koskaan nousseet, että Eleonora olisi
menettänyt arvoasemansa julkisena flammana, jota sitäpaitsi äidillinen
Alexandra-rouva kannatti.

Sen sijaan saattoivat ne kyllä vaipua niin alhaalle, että hän
naureskeli itseänsä tunteilevaksi kuutamosankariksi.

Permantopenkillä nojasi Tilda hiukan olkapäällään Alexia vasten aivan
avoimesti, aivan ujostelematta, mutta ei niin paljon, että sitä olisi
voinut samalla pitää sopimattomana. Sillä sitä ei äiti olisi sallinut.
Muuten hän ei tavannut Alexia usein eikä kovinkaan paljon viime aikoina
enää häntä ajatellut. Pitkät ajat hänestä tuntui kuin Alexis olisi
tykkänään hänet unohtanut, mutta sitten ihan odottamatta ja ilman
aihetta oli tämä soittanut taas puhelimella ja tahtonut tavata Tildaa,
ja silloin oli tietenkin mahdotonta olla nauttimatta kaikkea sitä iloa,
mitä hetki saattoi tarjota.

Rouva Murius oli sanonut teatterissa käynnin johdosta:

»En oikein tiedä, mitä sanoisin, pikku Tilda. Mutta niin kai asia on,
että sinun nyt jo pitää alkaa vastata itsestäsi.»

Siihen Tilda oli varmasti uskonut kykenevänsä.

»Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?»

»Sangen hyvin», vastasi Tilda. »Ettei ole hulttio, enkähän minä ole.»

Pientä painallusta olkaa vasten ei voinut sanoa hulttiomaisuudeksi,
mutta Alexis sanoi kuitenkin äkkiä:

»Älä istu noin, Tilda, se näyttää liian tuttavalliselta!»

Alexis oli tullut ajatelleeksi, että takanaistujat saattoivat tarkata
heitä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että kotiin kulkeutuisi
sana hänen teatterissa käynnistään pikku Tilda Muriuksen kanssa: ei
silti, että hän olisi aikonut sitä kieltää, jos se tuli puheeksi,
sillä hänen ikäisensä nuori mies tekee mitä tahtoo. Mutta hänen täytyi
siinä tapauksessa ainakin voida vakuuttaa, että neiti Murius oli
käytökseltään nuhteeton daami.

Näytännön jälkeen he menivät kiireesti kotiin, jotta rouva Murius ei
tulisi levottomaksi. Aivan toisin kuin rouva Paschilla, oli hänellä
tapana iltaisin odottaa sekä miestänsä että lapsiansa, niin että hän
itse joutui vuoteellensa vasta kaikkein viimeksi. Ainahan hänellä
oli askartamista. Alexis saattoi siis Tildan kiireesti portille.
Tämän portin luona hän pari kertaa oli yrittänyt suudella Tildaa,
vaikka turhaan, sillä suutelut olivat Tildan mielestä tuhmuutta,
joka oli melkein verrattavissa Alexin ensimmäisiin teeskenteleviin
mairitteluihin Garibaldin tanssiaisissa.

Samaan aikaan Bourgsten saattoi neiti Liwiniä autoonsa, jota hän itse
ohjasi.

»Rakas neiti Liwin», sanoi Bourgsten, »enpä luule näytelmäkappaleen
teitä erikoisesti miellyttäneen. Mennään syömään pieni illallinen ja
juomaan lasi hyvää viiniä!»

Hän oli illan kuluessa huomannut Elman hajamieliseksi, vaikka oli
tehnyt parhaansa väliaikoina pitääkseen keskustelua vilkkaana. Elma ei
tuntunut täysin vapaalta, mistä tämä sitten mahtoikaan johtua, eikä
Bourgsten tahtonut eritä hänestä jättämällä epäedullista vaikutelmaa.
Hän muisti tyttömäisen kirkastumisen, kun Elman luottamus kasvoi,
punastuksen, joka melkein itseänsä ujostellen saattoi pelmahtaa hänen
kasvoilleen jostakin odottamattomasta kohteliaisuudesta, punastuksen,
joka ulottui aina silmien reunaan saakka ja lisäsi niiden loistoa
vähentämättä kuitenkaan katseen arkuutta; päinvastoin, juuripa siten
tehden sen vieläkin viehättävämmäksi.

Bourgsten tahtoi uudelleen nähdä tämän kirkastumisen ja punastumisen,
jotka, siitä hän oli vakuutettu, oli varattu vain aniharvoille.

Bourgsten tilasi erinomaisen illallisen pyydettyään itse saada valita
sen, näyttääkseen, että hän pystyy arvaamaan Elman maun; viiniluettelon
vuosikertoja hän valikoi sangen kauan; paperosseja tuotiin pöytään.
Bourgsten arvasi, ettei Elma ollut tottunut siihen, että hänen
vuokseen nähtiin näin paljon vaivaa, ei ainakaan tämänluontoista
huomaavaisuutta. He joivat ensimmäisen maljan pohjaan.

»Kertokaa minulle», pyysi Bourgsten, »mitä te nyt näette edessänne?»

»Mitäkö näen edessäni? Vuosi sitten, kun olin sairaana, näin edessäni
kuoleman. Nyt tuntuu melkein tyhjältä tietää, ettei mitään ole tullut
sen tilalle.

Bourgsten sanoi:

»Minä puolestani näen edessäni suuria yrityksiä ja tuottavampaa
toimintaa kuin nuorena miehenä unelmoinkaan. Kuolemaa ei minulla ole
aikaa ajatella, mutta minä kammoksun vanhentumista.»

»Sitä minä en ole koskaan ajatellut.»

»Sitä teidän on täytynyt ajatella.»

»Siinä tapauksessa pikemminkin tervehtiäkseni sitä tervetulleeksi.»

»Te petätte itseänne. Te luulette olevanne vähemmän nainen kuin
todellisuudessa olette.»

Ja kun Elma oli vaiti ja tuntui odottavan jatkoa, lisäsi hän:

»Ja juuri se antaa teille niin erikoisen viehätyksen. Me olemme
samanikäisiä, neiti Liwin, ja kun minä näen teidät nuorekkaana ja
iloisena, on kuin itse nuorentuisin.»

Bourgsten näki punastuksen, joka nousi silmien alle pöydän toisella
puolen.

Ja vähitellen tuli se avomielisyys, josta hän piti ja jota hän oli
tahtonut saada esiin, jälleen Elman olentoon. »Kuinka vähän siihen
tarvitaan!» ajatteli Bourgsten liikutettuna: »Pari lasia viiniä, salin
lämpö, ruuan ja hajuvesien tuoksua, paperossi, vähän leikittelyä
sillä ja sen haihtuminen savuksi!» Silmissä, jotka jo avonaisemmin,
väliin jonkinlaisella naivilla odotuksella, loivat katseensa häneen,
kimmelsi kiitollisuus. Bourgsten tunsi halua uskoutua Elmalle, tulla
vuorostansa velalliseksi. Se tuntui hänestä rehelliseltä. Hänen täytyi
antaa Elmalle vuorostaan tilaisuus osoittaa hyvyyttä, mielenkiintoa,
osanottoa.

Hän kertoi kestämistään vaikeuksista, siitä kiusallisesta ajasta,
jolloin hän erosi vaimostaan. Heillä oli ollut lapsi, mutta se oli
kuollut, ja hän oli surrut sitä kovasti. Uusiin naimisiin meno oli
hänestä vastenmielistä, hänellä ei ollut aikaa avioliiton kahnaukseen.

»Mutta miksi te ette ole mennyt naimisiin?» kysyi Bourgsten ja kumartui
hiukan eteenpäin.

»En ole tahtonut.»

»Senhän kyllä ymmärrän, mutta miksi ette ole tahtonut?»

Silloin synkkeni ja jäykkeni Elma uudelleen.

»Minä vakuutan teille: minun kohtalossani ei ole mitään kiinnostavaa.»

Bourgsten nuhteli häntä, että hän vetäytyi pois siitä luottamuksesta,
siitä ystävyydestä, jota hän jo puolittain oli hänelle luvannut, mutta
hänen ei onnistunut enää saada Elmaa mukaan. Jollakin tavoin, sen hän
käsitti, oli hänen täytynyt jälleen torjua Elma luotansa. Elma ei
sietänyt minkäänlaista yritystä katsahtaa hänen entisyyteensä. »Eihän
siinä nyt voi olla mitään niin salaperäistä», ajatteli Bourgsten. »Minä
en totisesti häntä ymmärrä.»

Tuli lähdön aika; Elma katsahti rannekelloonsa, ja Bourgsten käsitti
sen toivomukseksi, että illan yhdessäolo päättyisi. Mutta sillävälin
kun Bourgsten pyysi laskua ja hoiti maksun, katui Elma jo, ettei
päinvastoin ollut koettanut iltaa pitkittää. Salissa istui vielä paljon
väkeä, ei olisi ollut millään tavoin huomiota herättävää, jos Bourgsten
ja hän olisivat viipyneet vielä hetken.

Ja äkkiä hän katui, ettei ollut vastannut Bourgstenin kysymyksiin,
ettei hän sensijaan, että uudelleen linnoittautui vihollismuurien,
arvokkuuden muurien taakse, antanut kaiken koreilun mennä, ollut avoin
— ja uskoutunut ensimmäiselle ja ainoalle ihmiselle, jolle vihdoinkin
olisi voinut keventää koko sielunsa.

Nyt teki hänen mielensä pyytää: »Ei vielä! Älkää menkö vielä! Vain
muutaman minuutin kärsivällisyys, niin minä voin alkaa puhua. Ettekö
näe, kuinka lähellä olen?»

Mutta Bourgsten ei nähnyt mitään. Hän antoi tarjoilijalle suuren
setelin ja sai tältä kumarruksia siitä, mitä jätti lautaselle, jolla
jäännös tuotiin takaisin. Elma seurasi hänen kättensä liikkeitä, kun
hän kopeloi lompakkoansa. Sivumennen hän otti siitä erään paperin ja
vilkaisi siihen kirjoitettua muistiinpanoa. Hänen ajatuksensa olivat jo
jättäneet Elman.

Elma oli epätoivoinen. Tämänkin ainoan saamansa tilaisuuden hän oli
laiminlyönyt. Hän olisi tahtonut tehdä tinkimättömän ja täydellisen
tunnustuksen, jonka suhteen Bourgsten sitten olisi saanut menetellä,
miten tahtoi.

»Olemmeko valmiit?» kysyi Bourgsten, ja Elma nousi.

He menivät odottavaan autoon. Ulkoilman kylmyydessä, joka salin lämmön
jälkeen tuntui hyvin kirpeältä, tunsi Elma melkein pyörryttävää
tunnetta. Bourgsten auttoi hänet autoon ja kääri hänen ympärilleen
huolellisesti suuret vällyt sekä istui itse hänen viereensä ohjaamaan.
Kadut olivat hiljaiset; vuoden ensimmäinen lumi putoili niille pieninä
hiutaleina.

Bourgstenista tuntui, että Elmaa hiukan hytisytti.

»Paleleeko teitä?» kysyi hän huolestuneena.

Elma teki kieltävän liikkeen, mutta vasemmalla kädellään veti Bourgsten
vällyjä paremmin hänen ympärilleen. Tässä huolenpidossa tuntui olevan
erikoista hellyyttä. »Mutta parin minuutin kuluttua on kaikki kuitenkin
ohi!» ajatteli Elma. Ja häntä vilutti niin, että tarvittiin koko hänen
tarmonsa ruumiin puistatuksen pidättämiseen.

Hänen huoneensa odottivat häntä aistikkaan ikävinä, mukavuudessaankin
tympäisevinä, liian monien katkerain muistojen, liian monien unettomien
öiden todistajina. Niissä neiti Liwin eli kunnioitettua ja mukavaa
elämäänsä, jonne ei mitään tunkeilevia tiedustelijoita päästetty
sisään. Elman mieli ei tehnyt sinne enää — mutta sinnehän hänen
kuitenkin oli pakko mennä. Hänen päähänsä pälkähti pyytää Bourgstenia
tekemään ajeluretken kaupungin ulkopuolelle, vain lykätäkseen
eronhetkeä; mutta hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen todellisen
mielialansa.

Auto pysähtyi hyvin ohjattuna hänen ulko-ovensa edustalle. Bourgsten
hypähti ulos ja ojensi kättänsä tueksi. Elma löysi avaimen oveen ja
aukaisi sen. Silloin hän ei enää voinut pidättää itseänsä.

Harkitusti se ei tapahtunut, ja kuitenkin oli kuin hän koko
kotimatkalla ei olisi ajatellut mitään muuta. Arkailun ja pelon kahleet
hänen sisässään katkesivat, hän kiersi käsivartensa Bourgstenin
ympärille, puristi häntä ja painoi kasvonsa hänen nuttuansa vastaan.

»Älkää jättäkö minua vielä.»

»En, en, kultaseni», vastasi Bourgsten. »Tietenkään en.»




3.


Bourgsten oli yllätetty. Tätä hän ei totisesti ollut osannut aavistaa.

Hapuillessaan ylös portaita, joissa Elma ei ollut sytyttänyt valoa,
Bourgsten ajatteli: »Onko hän mieshullu, hysteerinen? Mihin seikkailuun
antaudunkaan?» Mutta kun hän jälleen näki Elman kasvot, näki hän, että
ne olivat tyynet, ilman kouristuksen tai kyynelten merkkiä, ainoastaan
tuon tyttömäisen ujouden tai odotuksen kirkastamat, jonka hän jo tunsi
ja joka niin suuresti oli häntä miellyttänyt.

Niinpä Bourgsten kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Minä en tahdo
tulla liikutetuksi», ajatteli hän, mutta ei voinut sitä ehkäistä.

Ja tultuaan Elman huoneeseen, missä Elma sytytti vain pienen
himmeäkaihtimisen pöytälampun, ja kohdatessaan jälleen hänen katseensa,
näki hän uudelleen tuon arvoituksellisen liikutuksen, joka mykisti
Elman itsensäkin; silloin hän veti Elman luoksensa ja suuteli hänen
huuliaan. Suudelmat lämmittivät häntä, syvä hiljaisuus heidän
ympärillään ja tämä käsittämätön, polttava odotus, joka sanattomana
siirtyi Elmasta häneen, kiihdyttivät häntä.

Mutta kun Elma lepäsi hänen sylissään häveliäänä ja kankeana,
elottomana, pateettisena, odottaen tulevansa temmatuksi pois
elottomuudestaan ja kasvot taapäin käännettyinä, epätoivoisina,
ikäänkuin hän vaatisi Erikiä tunkeutumaan hänen salattuun maailmaansa
ja nostamaan hänet ylös valoon, ymmärsi Erik suuteloittensa ja hellien
sanojensa jäävän auttamattomasti tehottomiksi. Sillä hänhän ei
rakastanut Elmaa. Vain syvä sääli pidätti häntä täällä — sääli, jota
hän piti elämänsä ristinä, se kun joskus oli muuttunut hellyydeksi ja
temmannut hänet mukaansa kauemmaksi kuin hän halusi.

Niinpä oli hänellä se tunne, että hänen täytyi auttaa Elmaa
säilyttämään sitä illusionia, jonka Elma oli heidän kohtauksensa
laadusta saanut.

Ainakin toistaiseksi.

Hän pakotti itsensä kuiskaamaan:

»Kultaseni!»

Siihen ei Elma vastannut. Hän ei ollut enää Bourgstenin sylissä. Hän
oli kääntänyt kasvonsa pois, niin että Erik ei enää nähnyt niiden
ilmettä.

Sääli runteli Erikiä, hän astui muutaman kerran edestakaisin matolla,
joka vaimensi askelten äänen. Elma oli ihan hiljaa, talo hiljaa, katu
hiljaa. Bourgsten kuunteli, eikö kuuluisi yhtään ääntä tähän vähitellen
kaameaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Erään autotorven törähdys kaukaa
tuli hänelle kuin vapauttavaksi merkinannoksi maailmasta, ulkopuolelta
tätä huonetta, josta hän nyt vain halusi päästä pois. Hän lähestyi
Elmaa jälleen, suuteli hänen jääkylmiä käsiänsä.

»Sinä olet väsynyt», sanoi hän, »sinun täytyy saada olla rauhassa nyt,
ja sitäpaitsi on aikakin myöhäinen.»

Elma ei vastannut. Bourgsten jatkoi:

»Minulta jäi autokin lukitsematta.»

Hän avasi ikkunan, katsahti alas kadulle ja näki auton edelleen olevan
oven edustalla. Salavihkaa hän vilkaisi kelloon: ei ollut kulunut vielä
tuntiakaan siitä, kun he lähtivät ravintolasta, mutta hän ei keksinyt,
mitä sanoisi, jottei vain tuntuisi siltä, että hän halusi päästä pois.

»Asutko sinä yksin?» kysyi hän vihdoin.

»Asun.»

»Eikö kukaan ole voinut kuulla meitä?»

»Ei.»

Elma lisäsi:

»Älä ole levoton.»

»Ah kultaseni, minähän kysyin vain sinun vuoksesi.»

»Haluatko polttaa?» kysyi Elma.

Nousi sitten, meni toiseen huoneeseen, palasi mukanaan sikareja ja
paperosseja, ja alkoi itse polttaa. Nyt tuntui hän Bourgstenin mielestä
ihan tyyneltä, ja Bourgsten piti itseään hiukan naurettavana, kun äsken
oli niin kauhistunut hiljaisuutta. Elma oli istahtanut toiseen suureen
nahkatuoliin pienen tupakkapöydän ääreen.

»Omituinen kalusto naisen makuuhuoneeksi», ajatteli Bourgsten.

Ikäänkuin Elma olisi nähnyt Bourgstenin ajatukset, sanoi hän:

»Niin, näiden pitäisi oikeastaan olla arkihuoneessa, mutta kaikki tässä
kodissa on niin hajanaista.»

»Asuntosihan on viehättävä», vastasi Bourgsten.

Elma vain naurahti siihen kylmästi. Nyt tiesi Bourgsten, että Elma
tahtoi pitää keskustelua loitolla kaikesta intiimisyydestä, ikäänkuin
mitään ei olisi tapahtunut. Nyt hän alkoi ymmärtää: se illusioni, jonka
hän oli luullut aikaansaaneensa, oli jo haihtunut. Hänen lemmensanansa
eivät olleet olleet oikeat. Elma torjui häntä jo niinkuin torjutaan
vierasta.

Mutta jotakin oli kuitenkin heidän välillään tapahtunut. Bourgstenista
tuntui vastenmieliseltä lähteä Elman luota vain hetken keskusteltuaan
asunnosta ja huonekaluista. »En ole tottunut kohtelemaan naisia ilman
kunnioitusta», ajatteli hän.

Niinpä hän istahti Elman tuolin käsinojalle, kumartui sen selkänojaa
vasten hänen taakseen, kosketti hänen kaulaansa ja hiuksiansa ja
pakotti hänet vihdoin kääntämään kasvonsa hänen puoleensa.

»Elma, rakas ystävä, kumpikaan meistä ei ole mikään nuori hupakko.
Usko minua: minä en kuvittele itsestäni mitään, mutta yksi hyvä puoli
minulla on: minä olen jokseenkin suora. Minä pelkään nyt jättäväni
sinut tyytymättömäksi minuun tai katuvaksi. Älä huoli, Elma! Minä
olen vain samanlainen mies kuin tuhannet muut. Sinä olet varmaan
liian selvänäköinen, jotta olisit voinut mitään muuta kuvitellakaan.
Sinä olet ollut sangen hyvä minua kohtaan, ja minä kiitän sinua
sanomattomasti. Anna minun säilyttää toivo, että pidät minusta edes
hiukan, teethän sen?»

Elma irtaantui hänen otteestaan.

»Jos se sinua ilahduttaa — annan.»

»Ilahduttaa kyllä», sanoi Bourgsten.

Heti sen jälkeen hän oli poissa, vielä suudeltuaan hyvästiksi. Elma
avasi ikkunan, niin kuin Bourgsten oli tehnyt vähän ennen, näki hänen
nousevan autoon, työntävän suuret vällyt, missä Elma äsken oli istunut,
syrjään ja ajavan pois taakseen katsahtamatta. Erikin päähän ei kaiketi
pälkähtänytkään, että Elma seisoisi häntä katselemassa.

Elma ei kuullut, kuinka syvään Erik hengitti nauttien talven
ensimmäistä tuoksahdusta. Sensijaan, että Bourgsten olisi ajanut
suoraan kotiin, ohjasi hän autonsa nukkuvan kaupungin läpi; maantielle
tullessaan hän lisäsi vauhtia. Ohuet, pienet lumikinokset, joita tuuli
oli kasannut sinne tänne, tehden tien hiukan epätasaiseksi, pakottivat
häntä pitämään varansa. Tämä irtautuminen äskeisistä tunnelmista oli
suloinen. Hän unohti Elman... Tämä lepo oli parempaa kuin uni.

Elma sulki ikkunan huomatessaan, että raaka yöilma oli aivan jäätänyt
hänet. Hän katsoi ympärilleen tutussa ympäristössään. Pienintä
yksityiskohtaa myöten hän muisti kaikki, mitä täällä vastikään oli
tapahtunut. — »Minä voisin kirjoittaa sen muistiin», ajatteli hän,
»eikä mikään kuvaus olisi realismissaan räikeämpi. — 'Kultaseni',
sanoi hän — tyhjä sana! — Hän sanoi olevansa suora, mutta hän ei
ollut vilpitön. Minä tiesin sen koko ajan, minä tiesin sen ja tahdoin
olla sokea. Hän ei ikinä olisi tullut tänne, ellen minä olisi
pyytänyt! Minähän pyysin, ja hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta. Hän
teeskenteli antaakseen minun kuvitella, että hän muka oli kiintynyt.
Vielä ravintolassa, kun kohotimme lasejamme, ja hänen katseensa
hyväili minua, uskoin hänen kiintymykseensä. Hänelle tahdoin kertoa
koko elämäni, kerrankin kertoa koko totuuden, mutta tuleeko hän edes
takaisin! Semmoisia ovat siis miehet!»

Vanhat hornanhenget huusivat hänen korviinsa: »Hupakko, hupakko!»

Suuttuneena hän karkoitti ne.

»No niin, minä pyysin häntä. Minä otan vastuun. Miksei minulla olisi
sitä oikeutta? Enkö ole vapaa?»

Mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut sitä oikeutta. Ei voi olla
ennakkoluuloton ja vapaa yhdessä suhteessa, kun kaikissa muissa aina on
yleinen mielipide ajatuksissa.

Tämä saattoi hänet suunniltaan. Siis hänen elämässään vielä toinen
teko, josta täytyi vaieta, joka täytyi painaa alas — ja joka
kuitenkin, niin kauan kuin Erik Bourgsten eli, olisi toisen ihmisen
tiedossa! Raivostuneena hän heitti yltään mustan puvun, johon hän
kolme kertaa oli pukeutunut Bourgstenin vuoksi, saavuttaakseen hänet,
kiinnittääkseen niinkuin muutkin naiset puoleensa miehen huomiota, ja
jätti sen yhtenä mysynä lattialle.

Seuraavana aamuna hän sanoi Huldalle:

»Myykää se, Hulda, ja pitäkää rahat itse!»

»Mitä pahaa se hame on tehnyt?» kysyi Hulda.

»Minä en siedä sitä.»

Mutta itselleen hän sanoi kamppailusta väsyneenä:

»Miksi salaan sitä itseltäni? Minähän rakastan häntä!»




4.


Elma oli tuskin vielä pukeutunut, kun Rick Brunjohann tuli käymään.
Hän odotti Elman pyytävän häntä jäämään aamiaiselle. Huomaamatta
Elman synkkyyttä hän kulki läpi kaikkien huoneiden ja lausui julki
havaintojaan:

»Tiedätkö mitä? Täällä näytti sentään hiukan hauskemmalta minun
aikanani. Mikset vuokraa pois minun entistä huonettani? Oikeastaan
voisit vuokrata vielä salinkin. Mitä sinä oikeastaan salilla teet niin
yksinäisenä? Sinullahan voisi olla ruokakomero arkihuoneessa.»

Senjälkeen hän kertoi, että Klaun, luutnantin, ja hänen välinsä jälleen
oli hyvä. Eräs väärinkäsitys luutnantin puolelta oli aiheuttanut
kihlauksen purkamisen. Nyt he julkaisevat kihlauksensa heti.

»Sillä tavoin hän on lujemmin sidottu.»

»On sekin näkökanta!» sanoi Elma.

»Sangen terve, kultaseni! Hänelle, tai ylimalkaan kenellekään miehelle,
ei voi tehdä parempaa palvelusta, kuin että ryhtyy pitämään heistä
huolta.»

Samassa Rick purskahti nauramaan muistaessaan yöllistä kohtausta,
jolloin hän kaikessa viattomuudessaan myöhäisen kävelyretken jälkeen
oli ottanut Klaun mukaansa ruokasaliin, missä Elma sitten heidät
yllätti kesken kahvinjuontia.

»Muistatko hänen noloa naamaansa?»

Kun Rick vihdoin oli sanonut hyvästi, soi ovikello taas. Eteisessä
seisoi erään kukkakaupan lähetti kantaen suunnattoman suurta
sireenipuuta, jossa oli pieniä, keinotekoisesti kukkimaan saatuja
vaaleanvihreitä kukkia. Rick oli tavannut miehen portailla eikä voinut
hillitä uteliaisuuttaan, vaan pyörsi takaisin saadakseen tietää, mistä
kukat tulivat. Hän se avuliaan innokkaana irroitti kukkien ympäriltä
monet silkkipaperit ja puuvillakääreet.

»Mitä, hyvät ihmiset, Elma? Eikä mitään korttia, ei riviä! Kuka, minä
sanon, kuka sinulle lähettää tämänlaatuisia kukkia?»

Elma oli jo asian ymmärtänyt. Ei riviäkään, vain tämä mykkä
huomentervehdys. »Näin se siis tapahtuu», ajatteli hän.

Rick kantoi ruukun sisään ja etsi sille edullisen paikan arkihuoneen
toisen ikkunan ääressä.

»Ja muista, että et kastele sitä», neuvoi hän. »Hulda, muistakaa se!
Muuten kuihtuvat kukat. Mullan päälle on vain pantava lunta tai pieniä
jääpaloja ja vaihdettava niitä usein. Mutta minä kysyn vieläkin:
keneltä?»

Elma vastasi kylmästi:

»Arvattavasti rouva Paschilta.»

»Hän on lähettänyt sinulle kukkia ennenkin», huomautti Rick.

»Niin on muistaakseni.»

Rick ymmärsi enemmän kyselyn turhaksi. »Tuo rouva Pasch», ajatteli hän,
»pitäisi olla minun potilaanani. Sellaisilla rikkailla naisilla on aina
jotakin vammaa.» Moisen riistan erästämistä kuvitellessaan juoksi hän
alas portaita, kun Elma tyytyväisenä, että oli päässyt rauhaan, koetti
jäähdyttää kuumia kasvojansa painamalla niitä kalpeita kukkarykelmiä
vastaan.

Ja mitä nyt seuraisi?

Kului viikko. Elmalla oli säännöllisen työnsä lisäksi kokouksia,
tehtäviä. Samariitissa tuli kysymys, eikö hän jälleen suostuisi
tulemaan johtokuntaan. Mutta hän vastasi kieltävästi.

Silloin tuli hänen luokseen rouva Alexandra Pasch, rouva Pasch omassa
persoonassaan.

»Kuinka viehättävä asumus teillä on, neiti Liwin, ja kuinka ihania
sireenejä! — Suoraan sanoen: johtokunta on tänä vuonna niin huonosti
kokoonpantu — tehän muistatte sen kodin naimattomia äitejä varten, jota
te niin lämpimästi puolustitte — — —»

»Vastustin», oikaisi Elma.

»Niin, oikein, vastustitte, ja me panimme sen toimeen kuitenkin.
Mutta se on aivan epäonnistunut. Te olitte siis oikeassa. Eikähän
ole mahdollista, että te vielä olette vihainen minulle, kun olin
ehkä sanonut jotakin? Tulkaa nyt jälleen meille! Minä en koskaan saa
kieltävää vastausta.»

»En, rouva Pasch», sanoi Elma. »Minä tarvitsen kaikki voimani vain —
tuota — — tarkoitan — — toisella taholla.»

Vielä kului viikko. Elma piti jääpaloja sireeniruukun mullassa, mutta
kukat kuihtuivat ennakolta kuolemaan tuomittuina, muuttuivat ruskeiksi,
ja Huldan piti kantaa koko ruukku tunkiolle.

»Niin, minä tarvitsen tosiaan kaikki voimani», ajatteli Elma.

Erik Bourgstenista ei kuulunut mitään. Tätä äänettömyyttä ei Elma
ymmärtänyt. Hän tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen kykenemättä
kuvittelemaan, kuinka — tämän pimeyden toisella puolella — Erik
Bourgsten jatkoi jokapäiväistä elämäänsä: puhelinkeskusteluja,
tilauksia, kokouksia, raportteja, matkoja, vastoinkäymisten pelkoa,
myötäkäymisen iloa, joitakin kohtauksia rouva Molly Faberin kanssa,
joka koetti pakottaa häntä naimisiin ja pani liikkeelle voimia, joita
vastaan Bourgsten puolustautui tarmokkaasti ja harmitellen ajanhukkaa.
Ainoa, mitä Elma vihdoin kuuli, oli, että Bourgsten oli lähtenyt
Tukholmasta.

Elma odotti edelleen. Odotusta, joka oli kuin korva, joka pingoittautuu
erottaakseen yhtä ainoata ääntä suuresta humusta. Jouluksi tuli
sähkösanomatervehdys, mutta pimeys sulkeutui jälleen tervehdyksen
ympärille ja Bourgsten pysyi poissa.




5.


Tähän aikaan Elma alkoi yhä enemmän ajatella lastaan. Ajatus tästä
lapsesta liittyi omituisella tavalla sen Hampurin ravintolassa
nähdyn tytön muistoon. Tytön ulkonaiset piirteet olivat haihtuneet
Elman tietoisuudesta. Hän näki vain edessään ilkeän ilmeen, joka
tuntemattoman kasvoilla oli, kun ne kolme frakkipukuista miestä olivat
kiistelleet saadakseen hänen kädestään kukkasta tai nenällenäppäystä.
Elma näki mielikuvituksessaan tyttärensä, jolla oli hänen omat
nuoruudenaikaiset piirteensä — varsinkin sellaiset kuin eräässä
maalauksessa, joka hänellä oli niiltä ajoilta — ja sen tuntemattoman
naisen ilme.

Ikähän ei sopinut yhteen, vasta tänä vuonna tulisi lapsi
viisitoistavuotiaaksi, mutta ajatus, että hyljätty lapsi voisi joutua
kulkemaan samaa tietä kuin tuo toinen, kasvoi vähitellen kalvavaksi
peloksi. Ja edesvastuu oli silloin hänen, äidin.

Niin voimakas oli Elman tahto ollut, että hänen oli vuosikausia
onnistunut torjua tätä vastuuntunnetta. Tahdonlujuus oli ollut hänen
ylpeytensä. Joskus saattoi hänen mielessään tuntua haikeutta siitä,
ettei edes kaukaa ollut voinut seurata lapsen kehitystä ja kohtaloita;
mutta uskollisuus sitä lakia kohtaan, jonka hän oli itselleen laatinut,
oli voimakkaampi ja aikaa myöten siirtyi ajatus siitä asemasta, jonka
hän oli ansainnut, siitä ulkonaisesta arvosta, jota hän nautti, yhä
enemmän etualalle: ne täytyi säilyttää järkkymättöminä. Puolue, johon
hän oli liittynyt ja joka voisi joutua kärsimään, jos jotakin sen
jäsentä kohtaisi skandaali. Ja vihdoin koko naisasia, jonka kunnian
Elma oli tehnyt omakseen, kielsi tunteilevan heikkouden, kun arpa
kerran oli heitetty.

Jos hän, Elma Liwin, kerran oli langennut niin syvälle, niin katsoi hän
ainakin velvollisuudekseen sen jälkeen pitää kilpensä puhtaana toisten
tähden, esimerkin vuoksi.

Kerran oli Elman aikana kerrottu eräästä naimattomasta naisesta,
jonka yhteiskunnallinen asema oli suunnilleen samanlainen kuin
hänen omansa ja joka oli tunnustanut lapsensa ja itse kasvattanut
tyttärensä, mutta tytär oli ollut kuuluisan henkilön lapsi, ja hiukan
sitä kuuluisuutta heijasti kai siihenkin, jota hän — vaikka itse
toisella taholla sidottuna — kerran oli rakastanut. Siihen naiseen ei
Elma voinut verrata itseänsä. Mitä mainehikkuutta voisikaan heijastua
tuntemattomasta viulunsoittajasta, jostakin Gavelströmistä, joka johti
nelimiehistä soittokuntaa pienoisessa kylpylässä?

Mutta lapsihan oli olemassa.

Ajatus työnnettiin pois, mutta tunkeutui taas mieleen. Sen Hampurinnäyn
jälkeen, joka oli Elman mieltä järkyttänyt, ei lapsi antanut hänelle
enää rauhaa, ikäänkuin se olisi vain väijynyt tilaisuutta, jolloin
Elman torjumisvoima olisi loppunut. Hiljaa se hiipi takaisin hänen
sydämeensä, joka kerran oli sen luotaan työntänyt. Tuntemattomana
ja kaukaisena — kuinka kaukaisena, sitähän Elma ei saattanut edes
itse tietää — se pyysi paikkaansa takaisin. Kun Elma kävelyillään
tapasi jonkun nuoren tytön, jonka hän saattoi arvata olevan noin
viisitoistavuotiaan, heräsi hänessä aina ajatus: »Kukaties?» Eikö
hänestä tuntunut ainoastaan siltä, että lapsi etsi itselleen kotia.
Omassa surussaan ja yksinäisyydessään hän ikävöi puolestaan tuota
viatonta olentoa, joka ei vielä milloinkaan, ei ainakaan omasta
syystään, ollut tuottanut hänelle pettymystä eikä harmia.

Mihinkään tiedusteluihin hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä. Hän
pelkäsi vaaraa. Mitä hän saattoi saada tietää? Saattoi kohdata sanoman
kuolemasta, joka murskaisi kaiken tulevaisuuden toivon. Tai saattoi
tulla tieto ruumiinvammoista, huonoista taipumuksista, turmeluksesta.
Hän oli siihen valmistautunut, mutta ei kuitenkaan voinut siihen
mukautua. Ja vihdoin riisti häneltä ajatus lapsen ympäristöstä, siitä
tympäisevästä naisesta, joka ehkä tekisi asiasta jutun ja yrittäisi
kiristystä, jokaisen levonhetken.

Elman ystävät sanoivat:

»Nyt on Liwinillä taas ihmisvihollinen viikkonsa.»

Toiset ajattelivat pintapuolisemmin: »Keväistä verenvähyyttä», ja
sanoivat: »Elma, ota Blaudin rautapillereitä.»

Huhtikuussa tuli lapsen syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista
vuoteen vuodatti Elma lapsen vuoksi kyyneleitä, pari salaista kyyneltä,
kun hän työpaikallaan pienessä yksityishuoneessaan asiantuntevasti
tarkasti erinäisiä pitsi- ja koruommelnäytteitä. Oli synkeä päivä, ja
hän oli sen lisäksi aamusta alkaen ollut erikoisen väsynyt.

Hänen toimiessaan yhtenä johtajana siinä kasvavassa ja hyväksi
tunnetussa liikkeessä, johon hän viidentoista vuoden aikana oli
kuulunut, oli siinä tapahtunut vieläkin varsin huomattava nousu.
Elma oli poistanut erinäisiä vanhanaikaisia toimintatapoja ja uusien
työmenetelmien kautta laajentanut liikkeen toimintapiiriä maan
ulkopuolellekin. Sitä hän saattoi katsoa kokonaan omaksi ansiokseen.

Mutta siitä hän ei nyt tuntenut minkäänlaista iloa. Tämä päivä oli
tyhjä, harmaa, eloton päivä. Ja se oli lapsen syntymäpäivä.

Elma oli melkein lakannut ajattelemasta Bourgstenia, kun tämä vihdoin
taas ilmestyi. Tuli Tukholmaan ja ilman muuta soitti puhelimessa. Elma
seisoi juuri pitsi- ja koruommelmallit edessään. Bourgstenin ääni
oli iloinen ja avoin. Elma ymmärsi, että hänestä oli niinkuin olisi
tavannut Elman edellisenä päivänä. Vain hänelle itselleen, Elmalle,
olivat kuluneet kuukaudet olleet sietämättömän pitkiä päiviä, kunnes
niitä ei enää jaksanut laskea.

Elman olisi pitänyt heti sanoa: »Minä en tahdo tavata sinua enää.»

Mutta hän sanoi:

»Tahdotko olla vieraanani pienellä, varhaisella päivällisaterialla?
Minä arvelen, että sinun iltasi useimmiten ovat varattuja. Mutta se ei
merkitse mitään, päinvastoin. Minulla itselläni on töitä kädet täynnä,
ja minä tarvitsen iltani. Mutta päivällistähän aina täytyy syödä.»

Huldan kanssa hän suunnitteli herkullisen aterian. Hän osti hyvää
viiniä ja runsaasti kukkia pöytään. Hän ei tahtonut vaikuttaa
pikkumaiselta erakolta, joka ei voi pitää pitoja tai joka
kukkakauppiaan luona harkitsee, mikä olisi mahdollisimman vähäinen
ruusumäärä, ettei kukkakimppu kristallimaljakossa sentään näyttäisi
kovin köyhältä.

Bourgsten saapui täsmällisesti, astui sisään ja suuteli kohteliaasti
kädelle. Päivänvalossa huoneet eivät hänen mielestään lainkaan
muistuttaneet niitä, joita hän muisteli miltei vastenmielisesti
kaikenlaatuista ääntä vaimentavina, puolipimeinä luolina. »Hyvä maku»,
päätteli hän nyt, »jos kohta ilman erikoista persoonallista leimaa
tai taiteellista mielikuvitusta.» Niinpä tuntui hänestä talvimaisema
seinällä olevan huonoa taidetta — ehkäpä jokin arpajaisvoitto.
Mutta semmoiset pitäisi mieluummin vaihtaa. Kuparipiirrokset, jotka
sitäpaitsi olivat liian kaukana toisistaan, olivat keskinkertaisia.

Ne molemmat puhvelinnahkatuolit, joita hän oli pitänyt outoina
huonekaluina naisen makuuhuoneessa, oli nyt muutettu arkihuoneeseen
ja muodostivat tupakkapöydän kanssa pienen miellyttävän nurkkauksen.
Tummakaihtiminen, pieni lamppu oli myöskin siellä.

Hänelle oli mieluisa yllätys tavata Elma täysin tyynenä, kohteliaana
emäntänä. He puhuivat pankkipolitiikasta, ulkomaista, kirjallisuudesta.
Viimeksimainitulla alalla oli Bourgsten kömpelön puoleinen. Elma
hymyili hänen tietämättömyydelleen. Bourgsten puolestaan huomasi Elman
laihtuneen ja vanhentuneen tuntuvasti.

Päivällisen jälkeen Elma saattoi hänet miellyttävään, mukavaan
nurkkaukseen, kaatoi kahvia ja toi tupakkaa. Kaikki, mitä tarvittiin
viihtyisään levähdykseen hienon aterian jälkeen. Elma istahti toiseen
nojatuoliin hiukan huoahtaen ja vaipui hetkeksi äänettömyyteen.

Hän ei ollut katsahtanutkaan Bourgsteniin edes salavihkaa, ajatteli
hän itsekseen. Ei ainakaan niin kuin katsotaan, kun tahdotaan tarkata.
Kuitenkin hän oli aavistamattaan tietoinen Bourgstenin jokaisesta
liikkeestä. Elma ei tarvinnut silmiänsä ollakseen varma siitä, että
Bourgsten oli katsellut häntä uteliaana ja odottavaisena ja vähitellen
kasvavaa, hiukan hämillistä kunnioitusta tuntien. Bourgstenin äänensävy
paljasti sen. Hän ei ollut odottanut tätä hillittyä ja kohteliasta
tasapainoa... Ahnaasti Elma nautti tietoisuutta Bourgstenin uudelleen
heränneestä mielenkiinnosta ja siitä ihmetyksestä, joka ensin oli
saanut tämän etsimään häntä. Hän ei myöskään tarvinnut silmiänsä
tietääkseen, miten Bourgsten piti sikariansa tai etusormellaan
karisti tuhkaa, miten hän väliin hymyili sitä hymyänsä, joka oli niin
viehättävä ja jota Bourgsten osasi käyttää.

Niin, Elma ihmetytti häntä. Bourgsten mietti mielessään, mikä häntä
alussa oli vetänyt Elman puoleen. Kauneus se ei ollut eikä keimailu.
Jotakin kuitenkin oli, ja jotakin oli siitä vielä jäljellä, sen
Bourgsten havaitsi. Hän ajatteli: »Elma on oikeassa sanoessaan, ettei
hän ole eikä ole ollut tavallisten naisten kaltainen.» Ja se, että
Elma viime kerralla oli ottanut niin odottamattoman aloitteen, miltei
vähäväkisin heittäytynyt hänen syliinsä, ei enää tuntunut hänestä
vastenmieliseltä, yhtä vähän kuin se enää herätti sääliä. Entiselle
suurelle säälintunteelleen ei hänellä onneksi enää ollut mitään käyttöä.

Hänen päähänsä pälkähti: entäpä, jos hän esittäisi Elmalle avioliittoa?
Hänellä oli kotinsa järjestämisessä Göteborgissa hankaluuksia, ja
myöskin hänen äitinsä toivoi, että hän menisi naimisiin. Elmasta
tulisi erinomainen emäntä ja, päinvastoin kuin hänen ensimmäinen
vaimonsa, hänelle uskollinen, siitä ei ollut vähintäkään epäilyä. Jos
hän, Bourgsten, ylimalkaan menisi naimisiin, piti hänen vaimonsa olla
kypsynyt ja viisas ihminen. Molly Faber ei voinut tulla kysymykseen;
hänen vaimonsa täytyi olla kunniaksi hänen talolleen ja suursuvulleen.
Neiti Liwinin kanssa saattoi tosiaan mennä naimisiin.

Elma sanoi:

»Ja nyt, Erik, kun sinä luultavasti pian lähdet täältä, tahdon sanoa
sinulle erään asian. Se on syy, miksi pyysin sinua tulemaan.»

»Hyvä.»

»Minä en tahdo tavata sinua enää», sanoi Elma, »mikäli sitä suinkin voi
välttää.»

»Mitä sinä tarkoitat?» huudahti Bourgsten. »Nyt kun tunnumme päässeen
siihen turvalliseen ystävyyteen, jota molemmin puolin olemme toivoneet!»

»Se perustuu väärinkäsitykseen», vastasi Elma kylmähkösti. »Minun ei
sovi pitää uskottuja ystäviä. Sinä satuit kerran tulemaan hiukan liian
lähelle: se on syy, miksi minun nyt täytyy torjua sinua.»

»Kultaseni», sanoi Bourgsten ja tarttui hänen käsiinsä. »Sinä et saata
olla onnellinen ihminen, kun puhut noin! Anna minun auttaa sinua! Minä
luulen ymmärtäväni sinua paremmin kuin tiedät.»

»Sinä et ymmärrä mitään», sanoi Elma ja irroitti kätensä. Sellaista
lujaa ja torjuvaa katsetta kuin nyt, ei Bourgsten ennen ollut kohdannut.

Hän sanoi:

»Sinä pidit minusta kuitenkin.»

»Kenties muutamia päiviä. Se oli siinä tapauksessa hairahdus, enkä minä
pidä siitä, että minulle muistutetaan hairahduksistani.»

Bourgstenilla ei ollut muuta tehtävää kuin nousta ja sanoa jäähyväiset.
Elma ei seurannut häntä eteiseen, mutta kun ovi oli sulkeutunut
Bourgstenin jälkeen, meni hän, kuten edelliselläkin kerralla, ikkunan
luo ja katseli uutimen takaa, kuinka Bourgstenin auto kääntyi
kadunkulmasta parin talonmitan päässä ja Bourgsten kääntyi puoliksi
katsahtamaan taakseen, ennenkuin katosi emaljinkirkkaaseen kevätiltaan.

Elma antoi ikkunan olla auki. Savu oli tuuletettava pois ja sen mukana
se lyhyt hetki, jonka pienimmänkin vivahteen hän niin huolellisesti oli
muistiinsa pannut: viheliäisen voiton hetki — ja sen mukana myöskin
viimeinen häive Bourgstenista, jota hän oli rakastanut, jota kohti
hän oli kurottautunut äänettömässä toivossa ja jota hän vihdoin oli
tahtonut nöyryyttää.

Siihen nöyryytykseen, jonka Bourgsten oli hänelle tuottanut, oli hän
vastannut nöyryytyksellä, siitä ei ollut epäilemistä, pian unohdetulla
pienellä nöyryytyksellä, jolle Bourgsten varmaankin ennen pitkää
hymyilisi pientä, viehättävää hymyänsä. Saman tekevä. Se oli tehty. Ja
Bourgsten oli ainiaaksi suljettu ulos hänen elämästään.

Mutta illalla hän itki kauan. Milloinkaan ennen hän ei ollut siinä
määrin kyynelissä kylpenyt. Se lievitti, se oli tarpeen, mutta
kuitenkin jäi kipu jäljelle. Kosto ei ole mitään balsamia, hän
heittelehti vuoteellansa, nousi vihdoin taas kävelemään läpi huoneiden
ja meni aina Rickin huoneeseen, joka oli tyhjä. Yksinpä Rickiäkin hän
saattoi nyt ikävöidä.

Hän ajatteli: Minä olen yksikseni hyljätty itkemään ja valvomaan koko
tässä kaupungissa! Ikkuna ikkunan vieressä taloissa niin pitkälle kuin
niitä näki, näytti hänestä vain suojelevan lepoa ja rauhaa, mutta hänen
ikkunastaan olisi pitänyt loimuta liekkejä. Hän ei tuntenut, ei voinut
laskea niitä eikä tahtonut tietää niistä, jotka samoin kuin hänkin
elivät tämänkin yön silmät selkoselällään.

Kello kaksi seisoi Hulda ovella. Hän oli kuullut neidin kävelevän
huoneissa ja tullut levottomaksi. Neiti oli tänä yönä tavallistaan
huonompi, tuntui hänestä, ja hän oli vihdoin ottanut ylleen yönutun ja
alushameen ja mennyt katsomaan.

»Mutta mitä herran nimessä, neiti?»

»Ah, rakas Hulda, tietääkö Hulda, mitä hysteerinen nainen on!»

»Se on kai jotakin hulluutta», vastasi Hulda nyrpeästi, tyytymättömänä
itkeskelyyn tähän vuorokauden aikaan.

Hän otti esiin puhtaan nenäliinan, työnsi Elman sänkyyn, asetti peiton
hänen päälleen ja kohenteli pienin, kiukkuisin nyrkiniskuin vuoteen
tyynyjä.

»Neiti on liian yksinäinen sen jälkeen kun neiti Brunjohann muutti,
siinä on koko vika. Neidin pitäisi hankkia kissa tai koira.»

Elma pudisti päätään.

Huldan huolenpito tuntui hyvältä, ja hän antoi Huldan haudella
turvonneita silmäluomiaan. Mutta hän ei pitänyt kissoista eikä koirista.

»Taikka ottolapsi. Neidillä kun on varaa.»




6.


Sitten Elma nukkui hyvin lopun yötä, ja kun hän aamulla heräsi
mielestään hyvin levänneenä, hytisi hän ilosta. Jotakin oli nyt hänen
edessään! Vihdoinkin se oli tullut! Bourgsten oli unohdettu, unohdettu
kurja pieni kosto, unohdettu kaikki kuviteltu kirous.

Hän riensi Huldan luo:

»Hulda antoi minulle mainion ajatuksen. Kuinka ei kukaan ole tullut
sitä ennen ajatelleeksi? Minä otan itselleni ottolapsen.»

Hulda oli myöskin nukkunut eikä enää niin tarkoin muistanut, mitä
apukeinoja hän oli käyttänyt saadakseen neidin tyyntymään. Mutta
kun neiti, nähdessään Huldan epäröivän ilmeen, heti selitti, että
ihan pieni lapsi ei voinut lainkaan tulla kysymykseen, vaan jo
puolikasvuinen tyttö, noin esim. viisitoistavuotias, alkoi hänkin
innostua.

»Aikooko neiti panna ilmoituksen lehtiin?»

»En, minä tunnen erään lapsen, jota olen tullut ajatelleeksi, ja aion
tiedustella sitä.»

Palatessaan työstään sinä päivänä poikkesi Elma erääseen kultasepän
liikkeeseen ja osti Huldalle muistolahjan. Hän tahtoi tuottaa iloa.
Ehkä kääntyisi hänen elämänsä nyt vihdoinkin uuteen suuntaan, ehkäpä
epäonnistumisten ja erehdysten aika lopultakin oli ohi.

Elma ryhtyi pian puuhaan. Ja muutamia päiviä myöhemmin hän oli matkalla
kätilön luo, jonka kotona hänen tyttärensä oli syntynyt. Menneiden
vuosien kuluessa hän oli tosin joskus, vaikka tahtomattaan, tullut
kulkeneeksi sen talon ohi. Hän oli nähnyt, että pieni nimikilpi
portissa oli jäljellä, vaikka yhä enemmän ruosteensyömänä. Talo oli
rappeutuneen kadun varrella, jonka pohjakerrosten pienet huoneistot
olivat vähitellen joutuneet yhä enemmän lumppukauppojen, työpajojen
tai inhoittavien ruoka- ja olutmyymälöiden haltuun. Kaikki täällä
tuntui olevan tuomittu pian revittäväksi antaakseen tilaa ilmalle ja
päivänvalolle, uusille, valoisammille ja siistimmille rakennuksille,
kuten jo oli tapahtunut melkein kaikkialla naapuristossa. Kätilön
harmaanruskea talo ja sen laikkainen murentuva rappaus oli jäljellä
kuin jäännös salattujen tekojen ajoilta, kuiskauksista pimeissä
portaissa, ennakoltasovituista koputuksista kapeille, vanhanaikaisille
oville, joiden avain oli sisäpuolella.

Portista näkyi kuten ennenkin pieni »puutarha», rouva oli aina
nimittänyt siksi pientä maatilkkua, jossa kasvoi kaksi vanhaa, korkeata
puuta, joiden laihat latvat pyrkivät ylös ympäröivien seinien kaivosta,
sekä erään huvihuoneen jäännökset. Vuokralaisia kehoitettiin istumaan
sinne, kun ilma tai vuodenaika sen salli, ja talon vakinaiset asukkaat
loivat uteliaita, ahnaita katseita alas, toivoen saavansa selkoa
häpeällisistä salaisuuksista.

Elma nousi kolmanteen kerrokseen ja veti soittokellon rautalankaa.
Hetken kuluttua avattiin ovi, ja sen raosta pistivät esiin kasvot,
joiden silmälasien takaa välähti epäluuloinen ilme.

»Eikö rouva Gustavson tunne minua?»

»En, minun silmäni ovat niin huonot.»

»Ehkä rouva Gustavsonilla on muistiinpanoja niistä, jotka aikojen
kuluessa ovat asuneet täällä?»

Ei toki! Ei, muistiinpanoja hän ei koskaan ollut tehnyt. Täällä kävi
niin paljon sekä rouvia että neitejä, että oli mahdoton pitää selkoa
niistä kaikista, ja mitä niihin tuli, jotka ottivat huoltoonsa lapset,
niin nekin olivat keitä sattui. Ei, ei, täältä ei voinut minkäänlaisia
tietoja saada.

Mutta Elma pani jalkansa oven vähin eikä väistynyt. Hän työnsi vaimon
syrjään ja tunkeutui sisään.

»Mitä neiti täällä juoksee? Minä saan vain ikävyyksiä.»

Elma ei vastannut. Kädessään hänellä oli sadankruununseteli valmiina
ja hän asetti sen keskelle pöytää, niin etteivät edes muorin huonot
silmät voineet olla sitä näkemättä. Hän olisi ollut valmis ottamaan
esiin vielä toisen setelin, jos olisi tarvittu. Mutta nyt ilmenikin,
että rouva Gustavsonin muisti oli herännyt. Hän hymyili muinaiselle
suosikilleen ja muutaman minuutin kuluttua oli Elmalla sen naisen nimi
ja osoite, joka oli vienyt lapsen: eräs rouva Asp, erään peltisepän
vaimo.

»Elääkö hän vielä?» kysyi Elma. »Hän näytti jo vanhalta.»

»Elää, elääpä tietenkin.»

Elma ei rohjennut kysyä, elikö lapsi myöskin.

Rouva Aspin piti asua Söderin puolella. Elma lähti seuraavana päivänä
erääseen sikäläiseen vanhaan kaupunginosaan, joka myöskin näytti olevan
tuomittu pian häviämään tai muuttumaan. Siellä oli vanhoja hökkeleitä,
rykelmä pieniä taloja ja niiden välillä pyykkinuoria, siellä täällä
matala pengermä ja pengermällä penkki ja tulpaaneja keväisin, muita
kukkia vähän myöhemmin tai orastavia perunanlehtiä.

Elma meni erääseen eteiseen, josta kaksi ovea johti eri huoneistoihin.
Kaikki ilmaisi pitkällistä rappeutumista: köyhyyden, pilaantuneiden
ruuanjätteiden ja liian harvoin vaihdettujen vaatteiden haju oli
kyllästänyt koko talon jo miespolvia. Hänen koputtaessaan toiselle
ovelle ilmestyi hänen eteensä epäsiisti, nuorenpuoleinen nainen.

»Rouva Asp?»

»Niin olen», vastattiin.

»Minä tarkoitan erästä vanhaa ihmistä.»

»Jaa, se on sitten kyllä kuollut. Rouva tarkoittaa kai mieheni äitiä.
Lapsilla on talo hänen jälkeensä.»

»Lapsillako? Eikös niiden joukossa ollut myöskin ottolapsia, ainakin
yksi ottolapsi?» kysyi Elma väristen.

»Ei kai ne olleet perillisiä», vastasi nainen äreästi.

Vastenmielisesti hän väistyi syrjään ja päästi Elman huoneeseen.
Inhoittava epäsiisteys tuntui vallitsevan siellä, eikä Elma tahtonut
voida katsoa ympärilleen. Nainen ei millään tavoin pyydellyt anteeksi
huoneen epäjärjestystä. Tänäkin päivänä oli Elmalla sadankruununseteli
varalla. Hän pani sen pöydälle pesemättömien astioiden keskeen.

»Minä tulen rouva Gustavsonin luota», sanoi hän, »ja tahtoisin tietoja
eräästä tyttölapsesta, joka jätettiin tänne viisitoista vuotta sitten
ja jolle rouva Gustavsonin mukaan kai annettiin nimeksi Matilda. Rahat
maksettiin kerta kaikkiaan ja ilman ehtoja. Ei ole tarkoitus vaatia
minkäänlaista tiliä», lisäsi hän.

»Siitä minä kyllä voin antaa tietoja», vastasi nainen. »Sen kakaran
muistaa mieheni vallan hyvin. Että se oli parempien ihmisten lapsia,
ymmärsi hänen äitinsä heti, sillä pari kuukautta sen jälkeen tuli eräs
rouva ja vei tytön pois vaunuissa eikä pyytänyt takaisin yhtään äyriä
hänkään. Ei, kiireesti vain pois.»

»Eräs rouva?» toisti Elma. »Vaunuissa? Minkä näköinen se rouva oli?»

»Sitä en tiedä, mutta se oli melkein itkenyt lapsen nähdessään, niin
että se kyllä oli äiti, vaikkei ehkä ilmoittanutkaan oikeata nimeänsä.»

»Ilmoittiko hän nimensä?»

Likaa muistamatta Elma vaipui istumaan eräälle tuolille. Vaimo kopeloi
hetken erästä piironginlaatikkoa, ja pian senjälkeen oli kellertynyt
paperi Elman kädessä. Hän ei halunnut heti siihen katsoa, hänen ei
sopinut täällä näyttää liikutustaan, hän viittasi vain pöydällä olevaa
seteliä, noikkasi hiukan päätään ja meni ulos puristaen paperia
kädessään.

Niinpä hän oli siis perillä! Mikä selittämätön historia mahtoikaan
piillä naisen sanojen takana? Mikä ihminen se mahtoi olla, joka oli
käynyt noutamassa lapsen, missä tarkoituksessa, mitä tulevaisuutta
varten? Elma pisti paperin päällysnuttunsa taskuun, yhä puristaen
sitä kädellään. Hän kulki suoraan eteenpäin; hän oli näillä seuduin
melkein eksyksissä ja tunsi paikat vasta erään raitiotien päässä. Hänen
ohitseen kulki tyhjä auto. Hän otti sen. Oli jo ilta, ja kun hän tuli
kotiin, meni hän maata.

»Minä olen sairas», ajatteli hän, »minun täytyy olla sairas; minähän
en siedä mitään enää...» Hänestä tuntui, että hän tuskin hengitti, ja
kuitenkin oli kaikki hänen sisässään pelkkää tuskaa, pieninkin liike,
sydämen nopea tykintä, kaikki teki kipeää.

Hän ei ollut kuvitellut, että päämäärään pääseminen saattoi olla näin
selittämättömän kiihdyttävää.

Kun Hulda tuli tuomaan teetä, pelästyi hän ja tahtoi lähettää noutamaan
lääkäriä, mutta Elma kielsi sen. Hulda pakotti hänet juomaan teetä.
Sitten Elma levähti taas. Hän odotti, kunnes oli varma, ettei enää
mikään häirinnyt, ei puhelin eikä Huldan hyväntahtoisuus. Silloin vasta
hän rohkeni viimein ottaa esiin paperin ja luki:

 »15. päivänä syyskuuta 19.. nouti allekirjoittanut rouva Karoliina
 Aspin luota pikku Matildan, tuntemattomien vanhempien lapsen, viiden
 kuukauden vanhan.

 Alice Murius, rouva.»

Tämän jälkeen seurasi osoite sekä ikäänkuin jälkikirjoituksena ilmaus
ajatuksesta, joka viime hetkellä näyttää johtuneen tämän rouva
Muriuksen mieleen: vakuutus, että lapsi hänen luonaan saisi hellää
hoitoa. »Minun kauttani», oli siihen kirjoitettu, »niin kauan kuin
elän, voi lapsen äiti aina hänet löytää.»

Elma kumartui tämän paperin yli, jossa tuntui inhoittavan asunnon ja
sen piirongin tuoksua, jossa se oli ollut niin monta vuotta. Häntä
puistatti ankara nyyhkytys; itkua se ei ollut. Tämmöisen varalle ei
hänellä enää ollut kyyneliä.

»Lapseni!» kuiskasi hän hiljaisessa yössä, joka niin usein oli tuonut
hänelle pahoja näkyjä, vihaa, pelkoa, joka oli herättänyt eloon
menneisyyden kummituksia ja pakottanut häntä väsyttävään kamppailuun
olemattoman kanssa, joka oli täyttänyt hänet kauhulla yksinäisyyttä
kohtaan, johon hän oli tuomittu vajoamaan yhä syvemmälle.

Vihdoinkin yö toi armeliaana hänelle elävän todellisuuden tai ainakin
toivon siitä.




7.


Elma alkoi nyt varovasti tiedustella. Tuo nimi Murius ei ollut hänelle
tuntematon. Selittäen toimivansa toisen henkilön puolesta hän antoi
sen juristin, jonka neuvoja hän eri tilaisuuksissa oli käyttänyt
asioittensa hoitoa varten, kuulustella, mikä senniminen perhe saattoi
olla kysymyksessä. Tiedustelut johtivat pian tulokseen, ja tiedot
olivat hyviä. Konserttimestarin perhe oli kunnioitusta nauttivaa,
eli ahtaissa oloissa, heillä oli kolme poikaa, ja he olivat ottaneet
kotiinsa kasvattityttären.

Mutta Elma tahtoi tietää enemmän. Hän karttoi vieläkin persoonallista
kosketusta näiden vieraiden kanssa. »Kunnioitusta nauttiva» ei vielä
ilmaissut paljon. He saattoivat kuitenkin olla epähienoja ja tehdä
johtopäätöksiä, joita ei sopinut tehdä, jos ottolasta nyt ruvettaisiin
tiedustelemaan. Muusikerinperhe, se ei Elmasta ollut vielä kylliksi
luottamusta herättävää, ja varsinkin hän arvosteli rouvaa, sitä naista,
joka oli vienyt pois hänen lapsensa vaunuissa, ikäänkuin löydön. Hän
oli epäilemättä omituinen nainen, ehkäpä oikullinenkin. Mitä oikeastaan
oli kaiken tämän takana?

Onni suosi Elmaa. Hän tapasi erään oopperanregissöörin ja käytti
tilaisuutta kysyäkseen tältä, mitä hän tiesi konserttimestari
Muriuksesta ja tämän lähimmistä omaisista. »Olen kuullut ystävieni
puhuvan hänestä», sanoi hän.

»Se ei minua kummastuta», vastasi regissööri, »ukko Murius on kunnon
mies ja suuri originelli.»

Kertoi sitten yksityiskohtia. Sanoi ukon ulkomuodon olevan mitä
vanhanaikaisinta mallia; puolipitkä tukka iänikuisen lievetakin
kaulurin yllä, selkä kumarassa, hajamielinen katse rillien takana,
joiden nauha meni korvan yli. »Nykyjään», sanoi regissööri, »jolloin
muusikerit ovat kuin insinöörejä, hammaslääkäreitä tai luutnantteja!»

Ukko oli ollut oopperassa enemmän kuin puolet elämäänsä, ja joka
kerta, kun uutta, suurempaa teosta ryhdyttiin harjoittamaan, tapahtui
poikkeuksetta, että Murius tuli aina mieskohtaisesti johtajan luo ja
anoi juhlallisesti eroansa, vakuuttaen, ettei hän mitenkään kykenisi
enää hoitamaan osaansa kunnollisesti. Johtajat, toinen toisensa
jälkeen, olivat taputtaneet häntä olalle ja pyytäneet häntä olemaan
levollinen, ja Murius oli silloin seissyt neuvottomana, sangen
kunnioittavana, väännellen käsiään ikäänkuin olisi niitä kuivannut,
sisäisen kamppailun vallassa. Sillä vaikka johtaja aina, olipa hän
kuka tahansa, oli konserttimestarin mielestä kaiken hienon ja ylhäisen
huippu, kaiken suuruuden tunnuskuva ja tärkein henkilö Ruotsinmaassa,
ajatteli ukko kuitenkin sisimmässään, ettei hän, tämä johtaja,
käsittänyt yhtään mitään siitä, mitä musiikki todellisuudessa on,
eikä siis mitenkään voinut ratkaista, mihin konserttimestari pystyi.
Siinä hän seisoi sisäisen ristiriidan raatelemana, kunnes korkeat
asianomaiset sanoivat ratkaisevasti: »Ei tässä mikään auta, herra
Murius, asia on selvä!» Ja ukko asettui silloin jälleen paikallensa
orkesterissa, jossa hän oli vieläkin ehdottomasti kantavana voimana.

Enempää ei Elma kuitenkaan saanut siltä taholta tietää, ja ukosta
itsestään hän ei oikeastaan välittänyt. Hän ei voinut karttaa
kiusallista mielikuvaa bohemiympäristöstä, jossa yö tehtiin päiväksi ja
päivä yöksi, jossa lapset jätettiin oman onnensa nojaan, jossa velkoja
ei maksettu ja jossa rouva käytti italialaisia tai ranskalaisia,
kirjavilla saaleilla koristettuja fantasiapukuja.

Elma meni sille kadulle, missä he asuivat, kulki ohi talon, joka
oli tavallinen Östermalmin talo, vanhaa, yksinkertaista tyyppiä.
Katu ei myöskään kuulunut kaikkein hienoimpiin. Hän meni sisään
lukitsemattomasta katuovesta, astui hitaasti portaita ylös, etsien
ovilta sitä nimikilpeä, jota hän tahtoi nähdä. Huoneistosta kuului
soittoa ja sitten nuorekasta naurua, mutta ketään ei näyttäytynyt, ja
Elma meni taas alas. Kaikki oli ollut kovin arkipäiväistä ja lisäksi
niin vähän valaisevaa kuin mahdollista. Kotona tiedusteli Hulda:

»No, miten sen ottotyttären laita on?»

»Minä kuulustelen vielä», vastasi neiti Liwin.

Hän ei saanut päätöstä tehdyksi. Näin likellä päämäärää peloitti
häntä äkkiä viimeinen askel. Hänen täytyi löytää jokin lähentymisen
muoto, jottei heräisi mitään ilkeitä luuloja, jottei mikään tuntuisi
teennäiseltä ja kahnauksia aiheuttavalta. Rahaa hän oli valmis
maksamaan, mutta ei tahtonut kuitenkaan joutua kiristyksen alaiseksi,
ja pohjimmalta hän pelkäsi vielä, että lapsi itse voisi tulla hänelle
pettymykseksi — viimeiseksi ja sellaiseksi, jota hän ei enää saattaisi
kestää.

Toistaiseksi riitti hänelle tieto, että lapsi oli olemassa, elossa.
Vielä sisälsi tämä tieto kaikki ihanat mahdollisuudet. Vielä hän tahtoi
tuutia toiveissansa.

Tuli toukokuu ja toukokuinen ilma kaupunkiin. Ei vain tavallinen ilma,
tavallinen tuuli: kirpeä syksyllä, pistävä talvella, pölyinen kesällä,
ei, vaan oikea kevättuuli, kipakka ja reipas ja vinha, niin että liput
paukkuivat kilpaa kuin laukaukset, iloista, epäsäännöllistä, pirteätä
paukkinaa, ja kaupungilla näkyi vaunuja, täynnä vastaleivottuja
ylioppilaita, poikia ja tyttöjä, vähän viluisia ja sininenäisiä, ilman
päällysvaatteita, sillä muutoin ei kukitusta olisi näkynyt, mutta
kuitenkin hilpeitä.

Tänä keväänä tuli monien muiden joukossa myöskin pääkonsuli Paschin
ainoa poika ylioppilaaksi.

Se oli tapahtuma! Ylioppilastutkinto ei ollut juuri keskimääräistä
loistavampi opettajien mielestä, mutta suurenmoinen tapaus muhkean
pääkonsulin ja kauniin Valkoisen papukaijan silmissä. Sinä päivänä
ylpeä isä kirjoitti suuren shekin ylioppilas Alexis Paschin nimelle.
Onnellinen äiti odotti autossaan ylioppilasta, nähtyään toverien,
ihailijain ja ystävätärten seppelöivän, syleilevän häntä, hautaavan
hänet kukkien alle, ja vihdoin nostavan ilmaan hurraten! Alexilla oli
jo keppi, paperossikoteloita, helminapit paidanrinnuksessa, kultakello,
matkalaukku, vaakunasormus. Rouva Alexandran oli kuitenkin onnistunut
keksiä vielä uusi lahja: mitä kallisarvoisin lompakko säilytyspaikaksi
shekille, joka odotti häntä kotiin tullessa.

Illalla oli määrä antaa suuret päivälliset kaikille Alexin tovereille,
ja Alexis, aina gentlemannina, oli näihin lukenut myöskin entisen
toverinsa Pontus Muriuksen, joka muutoin oli hypännyt yhden luokan yli
ja tullut ylioppilaaksi jo viime vuonna.

Jos Muriuksen kodin seinät olisivat olleet lasista ja neiti Liwin olisi
voinut nähdä niiden läpi, olisi hän ehkä saanut syytä epäluuloonsa,
että tämä koti ei ollut ilman bohèmileimaa. Salissa olivat kaikki
perheenjäsenet Pontuksen ympärillä, joka oli lähdössä myöhäisille
päivällisille pääkonsulin luokse ja juuri saanut ylioppilasfrakkinsa —
aikoinaan isän paras oopperafrakki, vaikka siitä tosin oli sangen kauan
— uudelleen korjatuksi päivän kunniaksi.

Salina ei enää ollut vanha, suuri sali, sillä konserttimestari oli
vihdoin havainnut, että tämä huone, huoneiston suurin, oli ainoa
hänelle todella soveltuva. Täällä hän saattoi arvokkaimmin vastaanottaa
oppilaansa. Pihanpuolinen huone, jossa hän oli kärsinyt notarioiden
kotiintulosta öisin, oli nyt Pontuksen hallussa, tämä kun tarvitsi eri
huonetta opintojansa varten. Sitten oli äidillä ja Tildalla yhteisesti
sisin huone, ja tämän huoneen ja isän uuden, suuren huoneen välillä
oli supistettu ruokasali, kauhean ahdas, varsinkin kun pikku Libertin
telttasänky oli yöksi tuotu sisään, ja kun äkäinen apuihminen, joka
oli hankittu konserttimestarin oppilasluvun jälleen lisäännyttyä, oli
laittanut sen kuntoon.

Tällä hetkellä perhe oli koolla vielä korjaamattoman päivällispöydän ja
ikkunan välissä, missä Pontus seisoi puettuna hännystakkiinsa.

Hännystakki oli liian ahdas, polvet, kyynärpäät ja ylimalkaan kaikki
saumat kiiltävät. Se oli vanhanaikainen. Valkoinen kaulaliina oli
puhdas, mutta ei uusi.

»Ei sitä niin huomaa sähkövalossa», sanoi rouva Murius lohduttaen.
»Illalla, kun siellä on valoa, on se kyllä hyvä.»

»Ei se siitä parane», sanoi konserttimestari. »Minulla ei ole varaa
hankkia pojalleni edes kunnollista hännystakkia.»

»Kaikki hännystakithan ovat ihan samannäköisiä», sanoi kokematon Tilda.
Pontuksella oli amerikankultaiset kellonperät, jotka Garibaldi oli
lahjoittanut. Niistä olisi saanut niin vähän, jos ne olisi myynyt.
Pontus oli ottanut selkoa. Mutta kelloa ei voinut näyttää, sillä se oli
vain kuhmuinen hopeanauris.

Tilda oli pessyt ja harjannut Pontuksen tukan, äiti oli tiputtanut
hänen vaatteilleen pari pisaraa hajuvesipullosta, joka oli ollut
hänen peilipöydällään ikimuistoisista ajoista. Sen oli kerran jonakin
valoisana hetkenä konserttimestari lahjoittanut, ja rouva oli sen
huolellisesti säilyttänyt.

Pontus katsoi jalkojansa.

»Eikö koko talossa tosiaankaan ole parempia kenkiä?» kysyi hän.

Rouva Murius laski rahoja kukkarossaan.

»Mene kenkäkauppaan, poikani, ja koeta kenkiä. Kiiltonahka! Kauniit
kengät vaikuttavat paljon pukuun», sanoi hän. »Mutta osta järkevästi!»

Itse hän kulki tohveleissa säästäväisyydestä ja yllään ikuinen, vanha,
kiinalainen yönuttu, uudelleen vuorattu, uudelleen reunustettu, vielä
varsin mukiinmenevä; silläkin säästi paljon vaatteita, kun käytti vain
sitä kotosalla.

Jos neiti Liwin olisi nähnyt tämän yönutun, olisi hän ensi näkemältä
voinut pitää sitä jonakin espanjalaisena saalina tai muuna kirjavana
päällyskoristeena, mutta se oli Alice-rouvan uskollisin palvelija.

Sillä välin kun Pontus oli ostamassa kiiltonahkakenkiä, olisi Elma
saanut nähdä tämän uskollisen palvelijan olevan sangen vilkkaassa
liikkeessä seuraten emännän kaikkia nopsia liikkeitä järjestäessään
perin ahdasta salia, missä pianon päällystä oli täynnä Tildan nuotteja
ja Libertin yksityistä omaisuutta, tuolit Tildan koulukirjoja ja
tekeillä olevaa uutta kesäpukua ja kaikkinaista muuta kamaa.

Sangen pian oli kuitenkin järjestys palautettu, ja Pontus pääsi vihdoin
lähtemään jalassaan kiiltävät ja ahtaat kiiltonahkakengät, jotka
olivat vähän kalliimmat kuin rouva Murius oli laskenut, ja joiden
silmiinpistävä uutuus vain korosti frakin veran vanhuutta.

Tilda sanoi:

»Libert, me menemme ulkopuolelle katsomaan.»

Tilda oli ollut opiston pihalla, kun Alexis tuli ulos ylioppilaana,
olipa hänellä ollut kukkiakin mukanaan. Mutta hän ei uskaltanut astua
esiin. Siellä oli niin monta muuta, eikä hän ollut tavannut Alexia kuin
ihan sattumalta sen illan jälkeen, jolloin tämä oli kutsunut hänet
teatteriin. Tilda oli ymmärtänyt, ettei hänen esiintymisensä täällä
kenties olisi ollut Alexin mielen mukaista. Olihan Alexin suorastaan
tarvinnut muistuttaa häntä istumaan kunnollisesti teatterissa.
Missään tapauksessa Alexis ei ollut sen jälkeen enää kutsunut häntä
ulos eikä tuntunut tarvinneen uskoa hänelle mitään ikävyyksiänsä tai
tyytymättömyyttään, sillä hän oli pysytellyt kokonaan poissa.

Tämä ei antanut aihetta olla rakastamatta Alexista eikä Tilda ollutkaan
uskoton. Aleksis eli aina hänen mielikuvituksessaan: milloin hän
pelasti Alexin hengen, milloin hän oli tullut äärettömän rikkaaksi,
mutta pääkonsuli köyhäksi, ja Tilda antoi Alexille kaikki, mitä omisti.
Pikkuasioita. Semmoistahan tekee mielellään, ja joskus Tilda kuvitteli
myöskin, että Alexis oli jälleen muuttunut entiselleen, jolloin he
leikkivät kesätalossa alaslaskettujen uudinten takana tai sellaiseksi,
jommoinen hän oli ollut, kun he kävelivät valetähtien alla. Olihan
Alexis sanonut tulevansa aina pitämään hänestä.

Libert ja Tilda kulkivat nyt Florankatua ylöspäin.

Paschin talon ulkopuolella kukki pieniä mantelipuita, aivan
lehdettömiä, pelkkiä kukkia, hienoisia kuin auringonnousut; pitkin
talon seiniä kiemurteli hienoja köynnöskasveja; kadun puolisella
seinävierellä olivat nurmipenkit täysin valmiit ja vihannat. Ei edes
kuninkaan linnan ympärillä ollut niin kaunista. Sisällä syötiin
parhaillaan päivällistä. Ketään ihmistä ei voinut nähdä ulkoapäin,
mutta Tilda tiesi, minkänäköinen valkoisen- ja kullanvärinen ruokasali
oli, ja hän saattoi erinomaisen hyvin kuvitella mielessään koko
päivälliset ja niiden käsittämättömän hienot ruuat.

Libert ja hän kulkivat edelleen käsi kädessä, tuuli yltyi, ja
paperilappuja lenteli leveillä kaduilla, mutta sisarukset kyyristyivät
ja tulivat hyvin toimeen tuulen kanssa.

»Muistatko sinä, kun olit rakastunut Alexiin?» kysyi Libert.

Tuhma viulunvinguttaja, joka luuli, ettei sitä, mistä ei enää joka
päivä kuullut puhuttavan, enää ollut!

»Niin olen vieläkin», vastasi Tilda.

»Entä hän sitten?»

»Äsh! Ei kai hän koskaan ole sitä ollutkaan.» Libert käsitti kuitenkin
yhtä ja toista. »Äsh» merkitsi: »hän tekee niin kuin tahtoo, mitä se
tähän kuuluu?»... He kääntyivät ja tulivat takaisin Florankadulle, ja
muhkealla marmoriparvekkeella näkyi nyt muutamia vieraita poltellen
ulkoilmassa. Päivällinen oli päättynyt. Oli ehditty kahviin. Libert
ja Tilda menivät toiselle puolelle katua; he eivät tahtoneet olla
tunkeilevia. He katselivat vain hiukan salavihkaa, mutta Tilda näki
nuoren isännän, Alexin, muiden joukossa. Ja vaikka välimatka oli
jokseenkin pitkä ja ulkona alkoi olla hämärä, ei hän kuitenkaan
saattanut olla näkemättä, että asianlaita ei ollut lainkaan niinkuin
hän oli väittänyt, vaan ihan päinvastoin: hännystakin ja hännystakin
välillä oli suunnaton ero. Ilta pimeni, mutta Tilda ei tahtonut lähteä
kotiin.

»Tiedätkö mitä, Libert», sanoi hän, »ei ole lainkaan niin hauska olla
rakastunut kuin sinä ehkä kuvittelet.»

»Minä en kuvittele mitään», vastasi viulunvinguttaja.

»Älä vastaa niin typerästi. Joskus olen niin alakuloinen, etten välitä
mistään, ja tänä iltana on juuri niin. Tahtoisin itkeä.»

Libert tuumiskeli kauan.

»Kävelläänkö ohi vielä kerran?» ehdotti hän.

Niin he kävelivät vielä kerran ohi, ensin edes ja sitten takaisin.
Mutta kaikki Alexin vieraat ja hän itse olivat jälleen menneet sisään,
parvekkeen ovi oli suljettu ja huoneessa loistivat kruunut. Juhlaa
jatkui ja kesti arvatenkin vielä kauan. Sisarukset kulkivat aivan
ääneti ohi. Tilda ojensi toista kättään ja kosketti hiukan rauta-aitaa
ja erään mantelipuun ulointa oksaa, joka oli kasvanut hiukan liian
kauas kadulle.

Seuraavana päivänä Pontus kertoi aamiaispöydässä, että juhla oli
hänelle eräässä suhteessa ollut erittäin onnellinen ilta. Alexis oli
ottanut hänet hiukan syrjään ja kysynyt, kuinka hänen taloudelliset
asiansa oikeastaan olivat. »Sano vain ihan suoraan», pyysi hän, eikä
Pontus ollut nähnyt mitään syytä salata olevansa ahtaissa oloissa. Hän
ei kertonut omaisilleen, että vanhanaikainen frakki arvatenkin oli
näytellyt osaansa ja herättänyt Alexin sääliä. Vähän myöhemmin, kertoi
Pontus, oli myöskin pääkonsuli kutsunut hänet hiukan syrjään ja sanonut
olevansa valmis avustamaan hänen opintojansa lainan muodossa. Hän teki
sen poikansa vuoksi tämän suurena päivänä ja hänen pyynnöstään.

Tildan silmiin kihosivat kyynelet. Hän ei saattanut sitä estää. Hän
muisti kultalankaristiä, jonka rouva Pasch Alexin pyynnöstä oli antanut
hänelle. Ei kukaan voinut olla hyväntahtoisempi kuin Alexis.

Pontuksen jäähdyttävästä ilmeestä huolimatta kysyi Tilda: »Eikö hän
lähettänyt terveisiä minulle?»

»Hän pyysi lausumaan kunnioituksensa kotiin, kun lähdin», vastasi
Pontus. »Sinä voit ottaa siitä kunnioituksesta, minkä osan haluat.»

Libert kysyi uteliaana:

»Niinkö sanotaan: kunnioituksensa?»

»Niin, kun on hyvin suittu, ja nyt», sanoi Pontus ja nauroi hiukan
happamasti, »on Alexis minun suojelijani ja hyväntekijäni. Se asema on
hänelle kuin tehty, mutta hänen kunnioituksensa perhettä kohtaan on
kaiketi senmukainen.»

Sen ymmärsivät kaikki, paitsi Tilda, mutta tämä ei ehtinyt muuta kuin
avata suunsa, kun Pontus sen jo taas tukki: »Älä sinä vain kuvittele
mitään, Tilda kulta. Alexis on totisesti lakannut olemasta lapsi.»

Rouva Murius ja Tilda korjasivat pöydän, ja Tilda suuteli sitten
äitiänsä ennenkuin riensi kouluun taas. Se oli tänä aamuna
tavallistakin tarpeellisempaa. Hän ei ollut hituistakaan iloisempi kuin
oli ollut eilen illalla. Rouva Murius näki sen ja aavisti syyn. Hän
silitti tytön poskea erikoisen hellästi.

»Nyt he kasvavat», ajatteli hän, »ja saavat meidän surujamme, suurten
suruja, eikä heitä niissä voi auttaa. Jos sormeen tekee kipeää,
voi siihen puhaltaa. Lapsen surut voi laulaa pois. Mutta se aika
tulee, jolloin heidän ikäänkuin täytyy syntyä toistamiseen, omaan
tietoisuuteen siitä, mikä on tavoittamisen arvoista, ja siitä, mistä
täytyy kieltäytyä. Eikä siinä äidin syli riitä antamaan arvoitusten
avainta. Täytyy valita omalla vastuullaan ja uhallaan ja karaista
sielunsa itse. Pikku Tilda raukka.»




8.


Eteisen ovikello soi. Rouva Alice Muriukselle tuotiin kirje, jonka toi
erikoinen lähetti eikä posti.

Rouva Murius pani silmälasit nenälleen, avasi kuoren ja luki, ja
lukiessaan hän kävi aivan kalpeaksi, istui sitten lähimmälle tuolille
ja peitti hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Oli toki hyvä, että hän edes oli
saanut olla ihan yksinänsä, kun tämä ikävä sanoma saapui.

Se oli kuitenkin hyvin kohtelias kirje. Neiti Liwin, Elma Liwin,
henkilö, josta rouva Murius luuli kuulleensa puhuttavan tai
jonka nimen hän kenties oli nähnyt lehdissä, kirjoitti saaneensa
tehtäväkseen tiedustella Matilda-nimistä, tuntemattomien vanhempain
tyttölasta, jonka rouva Murius kuuleman mukaan olisi noutanut sille
määrätyltä kasvatusäidiltä, eräältä rouva Aspilta. Lapsen äiti halusi
nyt hartaasti päästä kosketuksiin tyttärensä kanssa ja tahtoisi
tulevaisuudessa pitää huolta siitä ja ohjata tai antaa ohjata hänen
kasvatustansa.

Neiti Liwin, äidin edustajana, ja kun tämä yhä tahtoi pysyä
tuntemattomana, pyysi saada käydä rouva Muriuksen luona minä päivänä ja
mihin aikaan tälle sopisi.

Kun konserttimestari palasi kotiin oopperan harjoituksista, oli hänen
vaimonsa itkettyneenä häntä vastassa eteisessä. Itkeskely ei kuulunut
Alice-rouvan tapoihin eikä menetelmiin, ja konserttimestari, joka jo
ennestään oli pois suunniltaan, pelästyi. Rouva antoi hänen lukea neiti
Liwinin kirjeen, ja konserttimestari oli aivan ymmällä.

»Eikö minulla jo muutenkin ole huolia enemmän kuin tarpeeksi, mitä?»
sanoi hän. »Piru vieköön sen Liwinin!»

Alice-rouvan olisi pitänyt huomata, että jokin jo ennestään raskautti
hänen miestään, varsinkin kun tämä suoraan siihen viittasi. Mutta hän
oli edelleen ajatuksinensa kiinni kirjeessä. Hyvin hermostuneena repi
konserttimestari harmaita, harventuneita hiuksiansa: mikä, kuka se
Liwin on, ja eikö Tilda ole heidän lapsensa, hänen henkensä lapsi,
musikaalinen tyttö, jolla on temperamenttia? Eikö heillä aina ole
riittänyt sentään leipää hänellekin asti? Ja vaatteita?

Sitä ei Alice voinut kieltää. Mitä vaikeuksia tähän asti lieneekään
ollut, niin olihan aina sentään ruokaa tullut pöydälle kaikkia varten,
ja olivathan he sentään saaneet jotakuinkin vaatteitakin, olipa joskus
vielä riittänyt huvituksiinkin.

»Ettäkö Tilda viedään meiltä pois?» huusi herra Murius.

»Äidillä on kai oikeutensa.»

»Tämä on liikaa yhdellä kertaa», sanoi konserttimestari, »liikaa
yhdellä kertaa lopenkuluneelle miehelle!» — ja hänen sisunsa alkoi
kuohua, kun hän näki, että hänen vaimonsa oli masennuksissa ainoastaan
Tildan vuoksi, näyttämättä ajattelevankaan hänen taakkaansa.

Saman päivän aamupäivällä hän oli ollut kansliassa oopperanjohtajan
luona ja peruuttamattomasti anonut eroansa. Hän tiesi paremmin kuin
yksikään oopperanjohtaja, että hänen voimansa vähenivät, kivistys
käsivarressa eneni, sormet kangistuivat. P.A. Murius ei sentään aikonut
jäädä olemaan kuninkaalliselle hoviorkesterille häpeäksi. Hän oli jo
pian kuusikymmentäkolmevuotias. Joka sen vaarallisen iän yli elää, voi
ylistää itseään onnelliseksi, jos elämää yleensä voi onneksi sanoa,
mutta useimmat eivät pääse yli, vaan sortuvat hautaan. Silloin on
parasta ja kunniallisinta ajoissa vetäytyä paikalta, jossa sellainen
äkillinen kuolemantapaus saattaisi sattua sopimattomaan aikaan, kuten
esim. juuri ennen jotakin tärkeää symfoniakonserttia.

Herra Murius ei ollut jättänyt ajattelematta omaisiansa. »Nyt»,
päätteli hän, »tulee rakas, kunnon poikani Roland omin apuinensa
toimeen Amerikassa, lähettääpä kotiinkin vielä silloin tällöin jonkin
dollarin, viimeksikin Tildan kesähametta varten. Ahkera Pontus saa
opintolainan. Pääkonsuli Pasch ei kitsaile. Pikku viulunvinguttaja on
jo kuusitoistavuotiaana saamaisillaan paikan pienessä soittokunnassa
eräässä vaatimattomassa konserttikahvilassa, juuri sitä olen siitä
pienestä, kiltistä poika parasta odottanutkin. Nyt on huolenani vain
pitää kattoa heidän päänsä päällä vielä jonkin aikaa ja hankkia ruokaa,
niin, ja tietysti Tildan koulunkäynti.»

Mutta hän ei ollut ajatellut sitä taakkaa, minkä koti sälytti Alicen
harteille silloin, kun Se Toinen ei voinut viihtyä, eikä sitäkään,
että Alicen silmät alkoivat käydä aivan liian heikoiksi tuiki tarkkaa
porsliinityötä varten. Eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan, ettei
oppilaita ehkä tulisikaan riittävästi, kun hän, Murius, arvatenkin yksi
Euroopan musikaalisimpia miehiä, tarjosi opetusta.

Niinpä hän oli sitten seisonut päällikkönsä edessä, ja ensimmäistä
kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ei tämä ollut vastannut pyytämällä
häntä rientämään takaisin orkesteriin, vaan sanonut:

»Minä olen sangen pahoillani, konserttimestari Murius. Mutta onko se
todella teidän vakaa aikomuksenne?»

»Minä en ole mikään leikinlaskija», vastasi Murius, ja vain muutamien
johtajan lausumien pahoittelun ja tunnustuksen sanojen jälkeen oli asia
ollut selvä. Ensi syksystä alkaen konserttimestari Muriuksen ei enää
tarvitsisi koskaan olla levoton siitä, ettei ehtisi ajoissa paikallensa.

Kun hän jälleen oli tullut ulkoilmaan, oli hän tuntenut hirveätä
epätoivoa. Siis ei enää tänne, ei enää tästä tutusta portista
sisään, ei enää puolijuoksua pitkin tuttuja harmaita käytäviä. Ei
enää istumista puolitukahduksissa tuskasta, peläten, että kaikki
menisi mäsäksi, ja heräämistä siihen, että hän viime hetkellä
pelastettuna yhtyi soittoon juuri siinä, missä pitikin. Kun orkesterin
yhteissoitto täytti suuren huoneen, mitä muistoja se sisälsikään, mitä
maailmankuuluisuuksia olikaan seissyt tällä näyttämöllä, kun hän,
useimmiten piilossa, useimmille tuntemattomana, oli kuunnellut ja
arvioinut kuuluisuuden todellisen arvon. Mennyttä, lopussa!

Hän oli ajanut kotiin raitiovaunulla. Se oli välttämätöntä. Ja nyt hän
seisoi ja piti kädessään neiti Liwinin kirjettä, josta hänellä ei ollut
pienintäkään käsitystä, miten siihen oli suhtauduttava. Hän heitti
sen syrjään ja kertoi sen sijaan, mitä tuntia ennen oli tapahtunut
oopperakansliassa.

Hän kiihtyi.

»Totisesti, tapahtuihan nyt ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen
vuoteen, että minulle vastattiin ainoastaan: 'Tehkää hyvin, olemme
pahoillamme, hyvästi!' Ehkäpä he jo kauan olivat siellä ajatelleet:
'Kunpa tuosta vanhasta haaskasta vihdoin pääsisi!' Eiväthän he edes
tiedä, mitä todellinen muusikeri on!» huusi hän. »Minun olisi pitänyt
lähteä kauan sitten! Vielä viime vuonna, kun pyysin eroa, pidättivät he
minua, muistatko sen, Alice?»

»Muistan», vastasi tämä hajamielisesti.

Herra Murius katsoi vaimoonsa.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Sinähän näytät siltä kuin ajattelisit muita
asioita!»

»On niin paljon ajattelemista», vastasi rouva Murius.

»Mitä!» huusi konserttimestari. »Paljon ajattelemista! On totisesti,
mutta kuka tässä on saanut paljon ajattelemista? Etkö sinä käsitä, mitä
tämä merkitsee minulle?»

Kyllä rouva käsitti, mitä se merkitsi sekä hänelle että heille
kaikille! Hän otti ylös neiti Liwinin rypistyneen kirjeen lattialta ja
silitti sitä, mutta ei vieläkään löytänyt niitä lohduttavia sanoja,
joita toinen kaipasi.

»Eikö minulla ole vaimoakaan enää?» huusi herra Murius, repi tukkaansa
ja huitoili käsiänsä. »Tuo kirottu kirjekö sinua yhä askarruttaa?
Tuleehan vielä senkin aika!»

Väsyneenä mielenliikutuksesta hän vaipui vihdoin sohvalle. Rouva Murius
havahtui nyt ajattelemaan velvollisuuttansa, hoiteli häntä ja kääri
peiton hänen ympärilleen. Konserttimestari ei jaksanut kärsiä enempää.
Edellinen yökin oli ollut erittäin tuskallinen. Vaimo silitteli
rauhoitellen hänen otsaansa, ja hetken kuluttua konserttimestari nukkui
sikeään uneen.

Tätä lomahetkeä käyttäen rouva Murius vastasi heti neiti Liwinin
kirjeeseen ja määräsi siinä lausutun toivomuksen mukaan kohtaamisen
päivän ja ajan. Mitäpä siinä oli lykkäilemistä? Paras kohdata se, mikä
tuleva oli, tinkimättä.

Herra Murius nukkui. Tilda tuli kotiin koulusta ja ryhtyi ompelemaan
puolitekoista kesäpukuansa, joka oli ostettu Rolandin lähettämillä
rahoilla. Rouva Murius näki, että tyttö salasi jotakin.

»Mikä sinulla on, Tilda kulta?» »Kuinka niin, äiti, ei mikään.» Hetken
kuluttua hän sanoi kuitenkin: »Rolandin pitäisi olla täällä.»

Niin, Rolandia olisi tarvittu, ei vain hamekankaan vuoksi, vaan hänen
itsensä läsnäolon, hänen suojeluksensa, hänen Tildalle antamiensa
turvallisten neuvojen ja äidille suomansa tuen tähden. Sen he tiesivät
molemmat ja hymyilivät hiukan toisilleen nyökäten, mutta kumpikin piti
kuitenkin oman salaisuutensa.

Tilda oli tavannut Alexin ulkona, se oli hänen salaisuutensa. Alexis
oli tullut vastaan iloisena ja hilpeänä ja oli todellakin pysähtynyt,
mutta vain kiireimmittäin ja sanoakseen hyvästi. Hän aikoi matkustaa
ulkomaille isänsä ja äitinsä kanssa. Se sanottiin ikäänkuin ylhäältä
päin, niin ylhäältä, että se oli luonut todellakin pitkän, erottavan
välin. Tilda oli nähnyt hänestä, että kaikki, mitä heidän välillänsä
oli ollut, oli nyt poissa, oli unohdettua, ohi, ilman mitään armoa
enää, ja hyvin sivumennen ja kiireesti antaen kättä hyvästiksi oli
Alexis jatkanut matkaansa.

Tilda puristi huuliansa yhteen ja ompeli kuin vedon voittaakseen.
Rolandin muisteleminen ei häntä auttanut, tämä kun joka tapauksessa
oli vierailla mailla. Eikä kukaan muutoin voinut tehdä tekemättömäksi,
ettei Alexis häntä enää ajatellutkaan.

Sitten tuli Libert kotiin; hän puolestaan ei salannut mitään.

Soittajan paikasta pienessä konserttikahvilassa ei ollut tullut mitään.
Toinen viuluniekka oli sen saanut. Viimeksi tuli Pontus käytyään
pääkonsuli Paschin luona, missä kysymystä opintolainasta oli lähemmin
pohdittu. Lainan suuruus ei ollut kehuttava eivätkä sen ehdotkaan, kun
pääkonsuli oli kuullut, että nuori mies asui vanhempiensa kotona.

»Minun täytyy maksaa puolestani siellä», oli Pontus sanonut.

»Mutta ei tietysti enempää kuin juuri senverran kuin todellisuudessa
menee», vastasi pääkonsuli.

»Ja täytyyhän minun ylioppilaana kulkea jokseenkin siivosti puettuna.»

Olipa Pontuksella ollut rohkeutta lisätä:

»Huomasiko herra pääkonsuli ehkä minun hännystakkini eilisillä
päivällisillä?»

»Minun vieraani», vastasi rikas mies synkännäköisenä, »minun vieraani
ovat aina puetut niinkuin tulee olla, ja esiintyvät myöskin siten.»

Onneksi oli rouva Pasch, erittäin miellyttävä nainen, samassa tullut
sisään, mutta ei edes hänen viehkeytensä ollut saanut aikaan parempia
ehtoja Pontukselle. Tälle myönnettiin vain peräti pieni, kuukautinen
apuraha.

»Minä olen», sanoi pääkonsuli, »kerrassaan hukkua köyhien ja
lahjakkaiden miesten pyytelyihin.»

Pontuksen toiveet olivat tosin näyttäneet kerran hyvinkin
toisenlaisilta, mutta sen uudestisyntymisen, jota hänen äitinsä oli
ajatellut, kun nuorten täytyi oppia tahtoaan vallitsemaan ja ottamaan
edesvastuu omille niskoillensa, sen hän jo oli käynyt läpi. Hän
tiesi kumarruksensa olleen mestariseos velvollista kiitollisuutta,
suurta kunnioitusta vallanpitäjää kohtaan ja sen ohella sopivaa
omanarvontuntoa. Sen kumarruksen jälkeen, joka tuntui tehneen hyvän
vaikutuksen varsinkin yhä läsnäolevaan rouva Paschiin, olivat hänen
mietelmänsä hänen yksityinen asiansa. Illalla rouva Murius istui tehden
laskelmiansa. Ilman palvelijaa ja siinä tapauksessa, että mies saisi
riittävän paljon ja verraten kunnollisesti maksavia oppilaita, elleivät
rouvan silmät kävisi huonommiksi, ja jos Libert saisi työtä, sekä
suurimpaa säästäväisyyttä noudattaen voisi kai taloa yhä pitää koossa.
Mutta silloin kyllä ei saisi ainoakaan paikka antaa perään, ei saisi
tapahtua ainoankaan päivän sairautta, ei pientäkään onnettomuutta.

Siinä istuessaan hänen mieleensä tuli, että Tildalle tietenkin olisi
parasta, jos hänen oikea äitinsä vihdoinkin pitäisi hänestä huolta,
jotta hän saisi hyvän ja kunnollisesti loppuunsuoritetun kasvatuksen.
Neiti Liwinin puheesta tuntui kuin tarjottaisiin lapselle erittäin
edullisia ehtoja. Mutta kun rouva Murius oli tätä itselleen moneen
kertaan toistellut ja karkoittanut kaiken järjettömyyden, pulpahti
kyynelvirta kuitenkin valtoimena esiin ja hämmensi kaikki laskelmat.

Huoneessa, jossa hän asui yhdessä Tildan kanssa, makasi lapsi
hiljaa, silmät auki. Alice meni hänen luokseen ja silitti kädellään
hänen kuumaa otsaansa. Tilda tarttui hyväätekevään käteen ja painoi
poskeansa sitä vastaan. Hän ei itkenyt, piti vain kiinni, ja rouva
Murius näki, että katse oli suunnattu kauas täältä — täynnä ylpeyttä,
päättäväisyyttä ja uhmaa, täynnä kysymyksiä, joita oli mahdoton
sanoiksi pukea. Kaikkia noita kysymyksiä _miksi_, joihin jokaisen
täytyy itse oppia vastaamaan.




9.


Määräpäivänä Elma Liwin meni sovittuun aikaan tapaamaan rouva Muriusta.

Muriusten portaisiin hän oli jo kerran ennen hiipinyt, vielä
epävarmana, epäröivänä, ilmituloa peläten. Mutta hän oli vähitellen
havainnut vaikeuksien olevan vähäisempiä kuin oli kuvitellut. Rouva
Muriuksen kirje oli ollut sävyltänsä suostuvainen, eikä siinä tuntunut
valitusta, vielä vähemmän vaatimuksia. Kenties vähäisen haikeutta.

Oven avasi pieni, pyöreäposkinen olento, jolla oli ystävälliset,
harmaat silmät, joka ei ollut nuori eikä vanha, ehkäpä pikemminkin
vanha, koska oli niin paljon ryppyjä silmien ympärillä ja niin paljon
harmaata jo ohenneessa tukassa, joka oli kiireesti kierretty pieneen
sykkyrään niskaan — mutta kun hymy pilkahti esiin, oli se nuori.

»Oletteko rouva Murius?»

»Olen», vastasi pieni olento, »tehkää hyvin, astukaa sisään.»

Ääni tuntui hyvin lempeältä ja epävarmalta heti neiti Liwinin lyhyen,
varman kysymyksen jälkeen.

Elma saatettiin konserttimestarin suureen huoneeseen, talon parhaaseen.
Hän oli kuitenkin heti ehtinyt huomata, että eteinen oli huonossa
järjestyksessä, täynnä laatikoita ja arkkuja, joiden päälle oli
sattunut jäämään lattiaharja ja tyhjentämätön rikkalapio. Eräässä
nurkassa seisoi seinää vasten nojallinen korkea nuottijalusta,
asenteeltaan omituisen hyljättynä. Konserttimestarinkin huoneen laita
oli niin ja näin; virttyneet tapetit, joita vain vajavaisesti peittivät
parittomat nuottihyllyt, kirjakaapit, vaatekaapit ja verhon takana
oleva pesulaite. Sohvalle oli huolimattomasti nakattu huopapeite.
Puoleksi auki jääneestä ovesta saattoi nähdä pieneen ruokasaliin, jossa
oli suuri pöytä, tällä hetkellä täynnä ompeluvaatteita.

Rouva Murius tarkkasi arvokkaan yksinkertaisesti puettua naista, joka
istui konserttimestarin natisevaan korituoliin, kun taas hän itse
istahti pienemmälle tuolille, jonka selkämystä oli lyyranmuotoinen,
sinänsä kaunis istuin, vaikka tyylinvastaisesti päällystetty joskus
ylijääneellä plyysipalasella. Vieras näytti hänestä arvokkaalta,
vaikkei juuri sellaiselta, jolle olisi tehnyt mieli uskoa surujansa.

»Minä olen täällä», alkoi neiti Liwin, »Matildan äidin pyynnöstä.»

»Me olemme aina sanoneet häntä Tildaksi», sanoi rouva Murius.

»No niin, Tilda. Onko hän hyväntapainen tyttö?»

»Herra Jumala!» huudahti rouva Murius.

»Hyväntapainenko? Joka on herttaisin, lämminsydämisin olento, mitä
ajatella saattaa! Ja anteeksi, että minä kysyn heti, onko tarkoitus
viedä hänet meiltä pois?»

»Kyllä se on aikomus», vastasi Elma. »Se on hänen äitinsä nimenomainen
tahto. Jos te olette häneen kiintyneet...»

»Jaa, kiintyneetkö?» keskeytettiin uudelleen. »Josko me kaikki olemme
häneen kiintyneitä!»

»Niin, ymmärrän kyllä», jatkoi neiti Liwin, »että ero tulee vaikeaksi.
Mutta rakas rouva Murius...»

Rouva Murius huudahti:

»Hänhän ei edes itse tiedä muuta, kuin että hän on meidän oma lapsemme.»

Tämä oli ilmeisesti yllätys äidin edustajalle. Hän oli hetken hiljaa ja
sanoi sitten kuivakiskoisesti:

»Onkohan ollut oikein viisasta antaa hänen kasvaa siinä harhaluulossa?
Ennemmin tai myöhemminhän täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi.»

»Jaa, viisastako? Sitä me emme olisi ikinä tulleet ajatelleeksi.»

Niissä sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään kiihkoa. Rouva Muriuksen
huudahduksissa ja huomautuksissa ei ollut vihaa eikä kaunaa. Elma
tarkkasi häntä, kuten oli tottunut tarkkaamaan ihmisiä, joiden kanssa
joutui tekemisiin kauppa-asioissa: ei, tuo ei ollut mikään vastustaja
tai oman etunsa tavoittaja, saati pentuansa puolustava naarastiikeri.
Hänen esiintymisessään tuntui vain alakuloisuutta ja jonkinlaista
tottumusta kohtalon iskuihin alistumiseen.

»En tiedä, kuinka ilmaisisin vilpittömän osanottoni», sanoi Elma
lempeämmin. »Mutta tytön oman edun vuoksi, rouva Murius, eikö totta,
rohkenen toivoa, että häntä kehoitetaan suostumaan äidin tarjoukseen.
Hänen itsensä vuoksi täytyy karttaa kaikkia kiihoittavia kohtauksia.»

»Ottaako äiti hänet luoksensa?» kysyi rouva Murius.

Elma vastasi:

»Ei. Äiti on — on naimisissa eikä voi pitää tyttöä kotonansa.
Tilda tulisi minun luokseni — kasvattityttärenä. Minä tulisin
pitämään hänestä huolta ja te voitte olla vakuutettu, että teen sen
tunnollisesti.»

»Mitä saattaa äidillä olla meitä vastaan?» kysyi rouva Murius
hiljaisella äänellä.

»Äiti on teille kiitollinen; hän on valmis suorittamaan kaikki Tildan
vuoksi syntyneet kustannukset, kohtuullisen arvion mukaan. Mutta
rouva Murius» — Elma loi silmäyksen ympärilleen, niin arkatuntoisesti
kuin suinkin mahdollista mutta salaamatta viittausta, että hän oli
huomannut, kuinka köyhää ja kulunutta kaikki täällä oli: »ajatelkaa
ennen kaikkea, että lapsi täst'edes saa aivan toisenlaiset elinehdot.
Mehän voimme puhua suoraan. Tästälähin ei hänen suhteensa säästetä
mitään.»

»Sen olen ymmärtänyt», vastasi rouva Murius vielä hiljaisemmin.

Hänen mieleensä muistuivat omat ainaiset laskelmansa, jotka kävivät
yhä sotkuisemmiksi. Samana aamuna oli eräs konserttimestarin
varmimpia oppilaita lopettanut, kun opettajan kärtyisyys teki tunnit
mahdottomiksi. Ja silmälääkäri oli hänelle itselleen sanonut sangen
vakavat sanat. Joka tapauksessa oli selvää, että Tildan, jos hän jäi
kotiin, täytyisi lopettaa koulunkäyntinsä, ja se oli surullinen asia.

Elma Liwin sanoi:

»Minä olen ajatellut ensi aluksi ottaa hänet mukaani ulkomaille kesän
ajaksi. Sehän on varmaankin Tildalle suuri ja ehkä kaivattu elämys».

»On varmaan», vastasi Alice Murius.

Ulkomaanmatkat olivat kokonaan kaikkien vähänkin järjellisten
toivomusten ulkopuolella Muriuksen perheessä. Kun matkustettiin,
tehtiin se pallokartalla. Siten ei ollut pitkä matka Pariisiin eikä
Kiinaan, ja seuramatkat maan ympäri olivat tehneet monen iltahetken
lampun ääressä onnelliseksi ja hilpeäksi.

Syntyi äänettömyys.

Kaikki oli käynyt hyvin, Elma Liwin oli siitä kiitollinen. Paljon
enempää ei enää ollut puhumista, oli jäljellä vain yksi asia:

»Onko tyttö ehkä nyt kotosalla?»

»Ei, mutta tulee pian.»

»Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.»

Ei sanaakaan tiedustelua siitä, kuinka rouva Murius oikeastaan
oli aikanaan tullut ottaneeksi lapsen haltuunsa. Ei ainoatakaan
äidillistä kysymystä lapsen aikaisemmista vuosista, ensimmäisistä
askelista, ensimmäisistä kivuista, ensimmäisistä pienistä ymmärryksen
ja yritteliäisyyden merkeistä. Ei pienintäkään halua saada kuulla
jotakin kolmen veljeksen hellyydestä, lasten leikeistä ja lauluista,
kiistoista ja kahnauksista, kirkunasta ja kyynelistä — ja naurusta,
johon oltiin läkähtyä; päähänpistoista ja pukuleikeistä; pidoista
ja syntymäpäiväkesteistä yhden makeispussin varassa; huviretkistä
kevätsunnuntaisin, harvinaisista maillaoleskeluista joinakin kesinä. Ei
pyydetty kertomaan illoista, jolloin rouva Murius oli koonnut heidät
kaikki työnsä ympärille, kertonut omasta nuoruudestaan tai muita
tarinoita, nauranut tai ollut liikutettu heidän kanssaan. Libert ja
Tilda istuivat aina lähinnä äitiä, enimmäkseen lattialla, päät hänen
polviaan vasten. Ja äkkiä saattoi konserttimestari ilmestyä ovelle,
valmiina lähtemään illan oopperanäytäntöön, mutta kesken suurintakin
kiirettä sentään pysähtyen minuutiksi heitä katsomaan. Ja sitten he
kaikki hypähtivät pystyyn ja juoksivat parvekkeelle katselemaan, kun
isä kiiruhti pois. Ja Tilda huusi, niin että täytyi kieltää: »Isä, isä!»

Kaikki tämä välähti yhtenä näkynä rouva Muriuksen mielessä, mutta neiti
Liwin ei tuntunut välittävän sellaisista pikkuseikoista.

»Älkää antako minun häiritä itseänne, rouva Murius», sanoi hän vain.
»Minä pyydän vain saada odottaa täällä, kunnes tyttö tulee kotiin.»

Hän oli päättänyt pysyä tyynenä, heltymättä, täydellisesti hallita
itseänsä, ja rouva Murius tuli tosiaan vakuutetuksi saattavansa yhtä
hyvin jättää vieraan yksin odottamaan Tildaa. »Ehkäpä», ajatteli
hän, »haluaa neiti Liwin mieluimmin nähdä Tildan ilman todistajia,
kenties hän arvelee siten voivansa paremmin muodostaa ensimmäisen
arvostelunsa.» Keittiössä olikin monta askaretta emäntää odottamassa,
ja hän meni niitä hoitamaan.

Piipahtipa välillä vielä pariin puotiinkin. Hänen murheensa oli liian
suuri, sitä täytyi tuuditella puuhailulla, mitä proosallisinten
ainesten: jauhetun lihan, ryytien, perunajauhojen ostoksilla.

Kun Tilda saapui kotiin harpaten kolme porrasta kerrallaan, oli
keittiön ovi lukitsematta, mutta keittiö tyhjänä: äiti oli siis vain
pikimmältään pistäytymässä ulkona. Laulaen säkeitä oopperasta »Pajazzo»
heilautti Tilda takkinsa eteisen naulaan ja hattunsa hyllylle. Se oli
tuttu aaria: »Naura, Pajazzo!» — niin sopiva, kun ei enää ole iloista
hetkeä odotettavana.

Elma kuuli äänen, kuuli tytönaskelet pienessä ruokasalissa, näki
puoliavoimesta ovesta vilahdukselta raitaisen hameen lievettä. Veri
kuohahti päähän, kurkkua kouristi. Kuinka tyynenä hän olikaan aina
tähän hetkeen saakka istunut, tilannetta täysin vallitsevana! Mutta
äkkiä luhistuivat kaikki laskelmat. Elävä ihmislapsi on tullut hänen
lähettyvilleen, vilahtelee, ääntelee, hengittää tuolla, juoksee,
liikkuu, on olemassa — ja se on hänen lapsensa!

Elma nousi paetakseen, kykenemättömänä, se oli ainoa, mitä hän tunsi,
kohtaamaan tätä. Hänen niskansa tuntui kankealta, sydämentykintä kävi
kiivaammaksi, teki kipeää. Vaivoin hän sai astutuksi pari askelta,
mutta sitten hänen täytyi pysähtyä, kaikki alkoi silmissä pimetä
eikä hänellä enää ollut oikein selvillä, missä hän oli. Ja tuolta,
viereisestä huoneesta, samalla jostakin kaukaa, kuului yhä askelia,
hyräilyä, pari akordia pianolla, paperin tai kankaan kahinaa. Siellä
liikkui ja eli tyttö: hänen lapsensa.

Ja äkkiä hän tuli kynnyksen yli ja seisoi Elman edessä.

»Anteeksi, minä en tiennyt. Neiti odottaa ehkä isää?»

Elma pudisti päätään.

»Auta minua», sai hän vain sanotuksi.

Hän viittasi haluavansa istua, ja Tilda tarttui hänen käsivarteensa ja
talutti hänet parin askelen päässä olevaan korituoliin istumaan. Sitten
hän riensi noutamaan vettä, nosti lasin vieraan huulille ja juotti tätä.

»Oletko sinä Tilda?» kysyttiin heikolla äänellä.

»Olen.»

Elma katsoi ja katsoi. Nyt hän oli sen verran tointunut, että saattoi
nähdä. Tuo oli siis hänen lapsensa, tuo sanomattoman suloinen olento.
Hänen oli täytynyt nähdä tyttö jossakin ennen, kaikki hänessä tuntui
niin ihmeen tutulta, niin ennakolta rakkaalta. Elma ei kuitenkaan
saattanut tarkata yksityiskohtia, ei etsiä mitään yhtäläisyyksiä,
hakea sen tai tämän luonteen merkkejä. Hän vain ahmi lasta, pysähtyi
hellyydestä nälkäisenä, sairaana, katselemaan jotakin hiussuortuvaa,
silmien kiiltoa, pientä, pyöreää kaulaa, jonka ympärillä oli kapea,
musta samettinauha, ja siinä vanhanaikainen kultalankaristi.

Rinnassa tuntuva tuska ei hellittänyt, raastetun sydämen tykintä oli
yhtä kiivasta ja julmaa. Mutta nyt vain hurjasta kaipuusta saada painaa
tätä lasta povelleen.

Tyttö seisoi odottavana, mielessään levottomana kuunnellen, eikö
keittiöstä kuuluisi ääntä, joka osoittaisi äidin palanneen ja tulevan
vapauttamaan hänet vastuunalaisuudesta tuon ilmeisesti sairaan,
kummallisen, vieraan naisen suhteen, joka oli istunut täällä yksinään.
Aivan tuntematonhan vieras ei tosin ollut, Tilda oli nähnyt hänet,
Aleksis oli teatterissa maininnut hänen nimensä: neiti Liwin; mutta
mitä hän täältä haki?

Elma katsoi vain kättä, joka piti vesilasia, ja jota hänen teki
mielensä suudella. Mutta äskeinen pyörrytys alkoi uudelleen. Hänestä
tuntui, että hän luisui jonnekin alas, pois — hän ehti vain kuiskata
tuskin kuuluvasti:

»Tilda, Tilda, katso minua. _Minä olen sinun äitisi_.»

Pelästyksestä huudahtaen tyttö pani vesilasin pois ja juoksi keittiöön.
Rouva Murius tuli vastaan keittiönovella, kun Tilda oli ehtinyt sinne
sen ajatuksen ahdistamana, että neiti Liwin ehkä ajaa takaa, ja aikoi
syöstä alas portaita ja ulos.

»Äiti!» huudahti hän. »Tuolla sisällä on ihminen —»

»Niin on, niin on, lapseni.»

»Hän on varmaankin hyvin sairas ja äiti, äiti, minä luulen, että hän on
hullu. Minusta tuntui aivan kuin hän olisi kuiskannut: Minä olen sinun
äitisi.»

»Ehkä sinä kuulit väärin, pikku Tilda», vastasi rouva Murius. »Ota
vastaan nämä ostokset ja pane perunat tulelle.»




10.


Alice Murius saattoi olla väsynyt ja murheellinen, mutta ei neuvoton.

Eräästä kaapista, jossa säilytettiin minkä mitäkin, hän otti nopeasti
lääkepullon, jonka kyljessä oli kirjoitus »Hermotippoja», ja joka
joskus oli hankittu konserttimestarin vuoksi. Hän kaatoi vähän sen
sisällyksestä, joka tuntui vahvasti kamfertilta, lusikkaan panemaansa
sokeripalaan, ja pakotti sairaan nauttimaan sen. Valeli sitten
Kölninvedellä hänen ohimoltaan.

Neiti Liwin tointuikin verraten pian.

»Minun sydämeni on huono», sanoi hän anteeksi pyydellen, huokaisten
pari kertaa ikäänkuin koetellakseen, minkä verran se vielä saattoi
kestää. »Rakas rouva Murius, antakaa anteeksi kaikki vaiva.»

»Te näytätte jo reippaammalta», lohdutteli rouva Murius.

Elma huokaili vielä hetken ja sanoi sitten:

»Minä pelkään pelästyttäneeni lasta äsken. Unohdin aivan, ettei hän
vielä tiedä muusta perheestä kuin teidän. Tarkoitin selittää hänelle
tulleeni tänne hänen äitinsä edustajana, mutta tulin puhuneeksi
sekavasti, pelkäänpä sanoneeni ihan väärin, kun juuri sillä hetkellä
tunsin pyörtyväni.»

»Neiti rakas», vastasi Alice Murius ja katsoi toisen kartteleviin
silmiin — äänetön ja lyhyt kohtaus kuin kädenanto. »Minä kyllä selitän
asian, älkää olko levoton.»

Elma peitti kasvonsa käsillään ja hengitti taas hitaasti ja syvään.
Niin sairas kuin äsken hän ei enää ollut, mutta kuitenkin hyvin heikko.

Hänen täytyi saada auto ja päästä kotiin. Hän mutisi:

»Ja rouva Murius, antakaa hänet minulle! Auttakaa minua! Se on äidin
tahto, hänen viimeinen ja ainoa toivonsa elämässä.»

»Kyllä, minä lupaan, koska se on onnettoman äidin tahto.»

Illalla Alice Murius otti lapsen kahden kesken pieneen makuuhuoneeseen
kertoen hänelle raskaan totuuden, että hän oli heillä oikeastaan
lainalapsi ja että lainaa nyt vaadittiin takaisin.

Ruokasalissa istui Libert soitellen nuoteista, joita hän oli saanut
lainaksi suojelijoiltaan musiikkikaupassa, uusia, ja aivan uusien
säveltäjien nuotteja. Joka rivi merkitsi hänelle tuntemattomien
ystävien ja hengenheimolaisten löytöä, joilla oli sanomattoman
arvokasta uutta hänelle kerrottavana. Hänen poskensa hehkuivat, hänen
teki mielensä huutaa. Kerta toisen jälkeen hän oli vähällä juosta
Tildan luo kysymään, eivätkö nämä merkilliset sävellykset olleet saman
hengen lapsia — vaikka tietenkin äärettömän paljon parempia — kuin
hänen omat pienet sävellyksensä.

Mutta kun Libert ei hennonut jättää nuottejansa edes sellaisen
kysymyksen vuoksi, saivat Tilda ja hänen äitinsä olla häiritsemättä,
ja poika pääsi näkemästä, kuinka nämä molemmat istuivat sängynlaidalla
toisiansa syleillen ja niin itkusta menehtyneinä, etteivät olisi edes
ymmärtäneet, mitä Libert tarkoitti.

Totuutta ei kuitenkaan voinut ajanmittaan salata häneltä eikä
Pontukselta. Rouva Murius tiesi, että onneton nainen odotti sanomaa
ratkaisusta. Jo pari päivää käyntinsä jälkeen oli neiti Liwin
kirjoittanut uudelleen, kiittäen osakseen tulleesta hyvyydestä,
mutta myöskin ilmoittaen nyttemmin täysin toipuneensa ja odottavansa
mahdollisimman pian tietoa, minä päivänä hän saisi ryhtyä huoltamaan
Tildan kohtaloa.

Hän ilmoitti pitävänsä omasta puolestaan viisaimpana, että tyttö ja
hän tapaisivat Keskusasemalla, alkaakseen vastaisen yhteisen elämänsä
sillä matkalla, jota hän oli suunnitellut ilahduttaakseen lasta ja
voittaakseen hänet puolelleen. Ja kun sitten vielä oli mennyt muutamia
päiviä eikä hän saanut vastausta rouva Muriukselta, kirjoitti hän
toistamiseen, tällä kertaa hiukan jyrkemmin, hiukan vaativammin.

»Minä en tahdo matkustaa», huudahti Tilda. »Minä en tahdo lähteä pois.
En halua toista äitiä.»

Koulujen lukuvuosi oli päättynyt. Oopperakausi niinikään. Joka ilta
pidettiin Muriuksen perheessä perheneuvotteluita. Perheeseen luettiin
Garibaldi, oopperalaulaja Wattman ja muutamia muita ystäviä. Kaikkia
heitä asia kiinnosti ja kaikki he olivat sitä mieltä, että Tildalle
oli tapahtunut onnenpotkaus. Eihän tässä tarvinnut rikkoa välejä
vanhan kodin kanssa. Oli tehty vain edullinen tarjous, jota piti
käyttää hyväkseen. »Niin minä olen aina tehnyt», sanoi Garibaldi. Mutta
konserttimestari istui synkkänä. Hän oli kuin puristettu sitruuna,
palveluksensa suorittanut mauri, vanha ukko, joka ei enää kyennyt
huolehtimaan perheestänsä.

Tilda ei uskaltanut katsahtaa konserttimestariin: hänhän saattaisi
lukea kaikki Tildan ajatukset. Nyt hän ymmärsi niin monta seikkaa:
miksi konserttimestari oli saattanut kummastella hänen musikaalisia
taipumuksiaan. Siksi, ettei Tilda ollut hänen oma lapsensa. Ja kun
Tilda kerran oli kysynyt, eikö hän ollut iloinnut, kun hän, tyttö,
syntyi — niin konserttimestari, joka piti enimmän tytöistä, oli vain
vastannut: »Hm.» Tässä oli selitys. Tosin piti ukko hänestä, sitä ei
voinut epäillä, mutta tuo »hm» oli johtunut siitä, että Tilda oli vain
ulkoa kannettu heidän kotiinsa viiden kuukauden vanhana.

Ja kuitenkin he olivat olleet äärettömän hyviä hänelle, sekä isä että
äiti.

Eräs ääni hänen sisässään sanoi selkeästi:

»Nyt sinun pitää nostaa taakka heidän niskastaan.»

Mutta ääneen hän huusi:

»Neiti Liwin, joka ei edes tiedä, mitä hän sanoo, mitä hän minusta
tahtoo? Ei kukaan voi minua pakottaa!»

»Ilmetty Gavelström!» mutisi Garibaldi itsekseen.

Libert sanoi:

»Mehän voimme toimia yhdessä, sinä ja minä, Tilda, ja elättää itseämme
soittelemalla pitotilaisuuksissa.»

Viulunvinguttaja ei ollut osoittanut suurta surua kuullessaan, että
Tilda ei ollut hänen oikea sisarensa, sillä sehän ei muuttanut mitään
Tildassa eikä hänen omissa tunteissaan. Omasta puolestaan hän aikoi
edelleenkin pitää häntä sisarenaan. Minkävuoksi siis niin paljon
kyyneleitä ja murhetta?

Mutta Pontus neuvoi:

»Älä ole lapsellinen, Tilda. Meitähän sinä aina voit käydä katsomassa,
ja sinullehan on luvattu erinomaiset olot. Saat ehkä tulla
ylioppilaaksi, jos tahdot, ja se sinun pitäisi tehdä.»

Olisi voinut luulla, ettei Pontuksella itsellään olisi ollut mitään
vastaan, vaikka hän itse olisikin ollut se, joka viiden kuukauden
vanhana kannettiin taloon huopapeitteeseen käärittynä.

Aika kului ja neiti Liwin kirjoitti kolmannen kerran.

Se käsitys oli hänessä vain vahvistunut, etteivät nuo Muriukset olleet,
niinkuin hän jo alusta pitäen oli aavistanutkin, kovin kunnollista
väkeä, ainakaan sellaista, joka käsittelee määrättyjä asioita
järjellisellä tavalla. Tätä tosin ei kirjeessä sanottu, mutta kirje
oli kuitenkin kylmempi ja niin sanoaksemme afääriluontoisempi kuin
kumpikaan edellinen. Ratkaisua ei käynyt enää lykkääminen. Täytyi
ilmoittaa määräpäivä, milloin tyttö saapuu, tai ryhtyä avoimeen
taisteluun, pakottaa oikea äiti astumaan esiin, eikä mikään mahti
maailmassa olisi voinut saada Alice Muriusta vaatimaan sitä, niin
kauan kuin äiti itse tahtoi pysyä salassa. Mihin suuntaan neuvottelut
Muriuksen salinpöydän ääressä kääntyivätkin, tiesi Alice, että Tildan
kohtalo ennemmin tai myöhemmin täytyi ratkaista.

Tilda ei väsynyt vastustamaan:

»Antakaa minun matkustaa Amerikkaan Rolandin luo. Niin se neiti Liwin
unohtaa minut.»

»Ehkä hän, mutta ei sinun äitisi», vastasi rouva Murius.

Siinäpä se oli. Oli olemassa äiti — ja kun Tilda katsoi rouva
Muriukseen ja tiesi, mitä äiti merkitsi, ei hän saattanut täysin
ylläpitää kapinahenkeä.

Vihdoin Pontus aikaansai ratkaisun.

Hän otti Tildan huoneeseensa, sulki oven, pyysi häntä istumaan,
järjesteli ensin kirjojaan pöydällä, voittaakseen minuutin, pari. Sillä
se oli hänelle tarpeen. Lopuksi hän sanoi:

»Rakas Tilda, minä olen yhtä kiintynyt sinuun kuin kaikki muutkin
meillä. Mutta minä olen tässä perheessä ainoa — paitsi kenties, minä
sanon kenties, Roland — joka olen järkevä, ja sentähden täytyy minun —
—»

»Minä tiedän, mitä sinä tahdot!» huusi Tilda.

»Mitä sitten?»

»Ei, sano se itse, sano vain julki!»

Pontus huomasi, että Tildan kasvoille syntyi kankea ja kummallinen
ilme, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt. Silmät olivat sangen tummat,
uhmaavat ja päättäväiset. Tytön oli täytynyt sisässään käydä ankaraa
kamppailua, josta hän ei ollut tiennyt mitään, mutta josta Tilda nyt
tällä sekunnilla luopui... Oli kuin hän, Pontus, olisi asettanut
Tildan seinää vasten, kuin teloitettavaksi tuomitun: seinä takana,
pyssynluodit edessä. Tuomittu lakkaa äkkiä vastustamasta ja alistuu
kohtaloonsa.

Pontuksen kävi sääliksi, mutta hän ei saattanut lakata olemasta
ainoa järkevä ja epämusikaalinen tässä epäkäytännöllisten fantastien
perheessä, jotka eivät koskaan ottaneet lukuun tuloja, etua tai edes
tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja hänen täytyi senvuoksi jatkaa:

»Rakas Tilda, sinun täytyy käsittää velvollisuutesi.»

»Minä olen sen jo käsittänyt», vastasi Tilda.

Nousi sitten ja huusi tulipunaisena:

»Etkö sinä käsitä, hölmö, että minä olen käsittänyt sen kauan sitten?
Täällä minä olen ollut taakkana vuosikausia, kuluttanut ja repinyt
rikki ja syönyt, enkä milloinkaan ajatellut muuta kuin hölynpölyä. Koko
elämäni ei riitä korvaamaan sitä kaikkea. Mutta minun on tehnyt mieleni
pitää kiinni vielä pikkuisen, vain muutamia päiviä edes — sittenkin,
sittenkin!»

»Hyvähän se on, Tilda», sanoi Pontus ystävällisesti, »mutta sinä olet
tehnyt taakan vain raskaammaksi äidille.»

Se sattui. Tilda oli ääneti ja mietti. Pontus oli oikeassa; Pontus
kaikessa karkeudessaan oli kuitenkin muistanut tärkeintä: äitiä.

»Minähän tässä olenkin hölmö», sanoi Tilda sitten.

Niin tehtiin päätös: Tilda suostui vapaaehtoisesti neiti Liwinin
toivomuksiin tai määräyksiin. Hän teki sen kiitollisena, kirjoitti
rouva Murius, ja niin määrättiin lähtöpäivä.

Nämä epäkäytännölliset ihmiset, konserttimestari Murius ja hänen
vaimoina, kieltäytyivät kuitenkin jyrkästi ottamasta korvausta
menneeltä ajalta. Rouva Murius torjui tarjouksen lempeästi,
konserttimestari suuresti suuttuneena. Tästä keskusteli heidän kanssaan
neiti Liwinin lähettämä juristi, hänen luottamusmiehensä raha-asioissa.
Hänen täytyi tyytyä vain siihen, että sai jättää pienen summan sopivien
matkavaatteiden ja matkalaukun hankkimiseksi Tildalle.

He tapasivat toisensa asemasillalla, Elma ja Tilda. Kotiväestä
oli Tildaa saattamassa ainoastaan Libert, joka kantoi hänen uutta
matkalaukkuaan. Olisi ollut liiaksi hermoja kysyvää, jos useampia
olisi tullut mukaan, syntynyt vain turhia kohtauksia, jotka muiden
matkustajain aikana olisivat olleet kiusallisia, sen he kaikki olivat
käsittäneet.

Neiti Liwin oli paikalla ennen lapsia. Hän odotti makuuvaunun oven
edustalla. Hänen tavaransa oli jo viety vaunuun. Hän tarttui molempien
käteen, ja Tildasta hän tuntui aivan toisenlaiselta kuin se henkilö,
joka heillä kotona käyttäytyi niin kummallisesti ja jolle oli pitänyt
antaa tippoja, paljon vieraammalta, ylhäiseltä ja välinpitämättömältä.

»Eikö totta, Tilda, tämähän on sinun kasvatusveljesi?» kysyi hän
Libertiin viitaten.

Tilda vastasi:

»Kasvatusveljenikö? Siksi neiti ei koskaan saa minua häntä kutsumaan.»

Siitä ei neiti pahastunut, hymyili vain heikosti. Libert vei sisään
Tildan messinkihelaisen matkalaukun, katseli ympärilleen mukavassa
ensiluokan vaununosastossa, jossa Tilda saisi olla ihan yksin, kun
työntöovi neiti Liwinin osastoon pantaisiin kiinni. Libert kävi
tällaisessa makuuvaunussa ensimmäistä kertaa elämässään, ja äkkiä hän
tunsi kaipaavansa Tildaa, sillä täältä he olisivat saaneet runsaita
vaikutelmia toisilleen kerrottaviksi.

Tällä välin Tilda seisoi äänettömänä asemasillalla neiti Liwinin
vieressä. Hänen katseensa oli nyt kiintynyt suureen valkoiseen
kellotauluun, jonka musta minuuttiviisari antoi hänelle vielä
viisi minuuttia aikaa — neljä minuuttia. »Minun täytyy käsittää
velvollisuuteni», ajatteli hän.

Libert palasi, veti hänet hiukan syrjään ja sanoi kiireisesti:

»Kuule, viime yönä kirjoitin pienen sävelmän, otapas huomioosi
instrumenttaus! Se on tarkoitettu sinulle hyvästelyksi.»

Ja kömpelösti hän pisti moneen kertaan taitetun kankean nuottipaperin
Tildan käteen. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta siitä ei tullut
mitään. Niinpä hän teki päätöksensä, syleili Tildaa kovasti puristaen,
unohti sanoa hyvästiä neiti Liwinille ja juoksi tiehensä taakseen
katsahtamatta.

Juna jyski pois asemalta. Tilda painautui osastonsa etäisimpään
nurkkaan, hän ei tahtonut tietää, ei nähdä mitään, ei edes Tukholman
ympäristöä, jota Garibaldi oli kehoittanut häntä katselemaan. Hän ei
tahtonut ajatella mitään. Hän oli hyvillään, että neiti Liwin vielä
viipyi käytävässä ja näytti kiinnostuneen siihen, mitä ikkunasta näkyi.
Hämärästi Tilda aavisti, että tämä tapahtui ystävällisyydestä ja
herkkyydestä, ja hän oli siitä kiitollinen.

Hän piti kädessään Libertin hyvästelysepitelmää ja aukaisi hetken
kuluttua paperin. Siinä oli vanha hoku:

    Neiti Itse se se

Niin, se oli niin Libertin kaltaista. Ja tuohon rakkaaseen, tuhmaan
vanhaan tekstiin hän oli sepittänyt kokonaisen pikku-concerton, monin
eri instrumentein, tosiaan sangen merkillisen instrumenttauksen. Pieni
viulunvinguttaja oli ulkona etsimässä tietänsä omin päinsä — myöskin
hän.

Tilda suuteli paperia. Sitten hän suoristi ryhtiänsä ja istui
odottelemassa saattajaansa kyynelettömin silmin ja vakavana kuin
viisitoistavuotias suuri tyttö ainakin.






NELJÄS OSA




1.


Kerran viikossa, joka sunnuntai, rouva Murius kirjoitti pojalleen
Rolandille Amerikkaan. Terveenä ja sairaana, iloisena ja suruisana, oli
joutoaikaa tai kiirettä, aina hän sai jostakin raosta sen hetken, joka
tarvittiin kotoa odotetun raportin antamiseen.

Se amerikkalainen pomo, jolle Garibaldi oli Rolandia suositellut, ei
todellisuudessa ollutkaan niin suuri ja mahtava mies kuin ensin oli
luultu. Mutta hän oli kuitenkin hankkinut Rolandille toimen, josta ei
tosin ollut suurta palkkaa, mutta pienestäkin palkastaan hän säästi
ahnaasti, voidakseen lähettää kotiin jonkin dollarin silloin tällöin.
Sitäpaitsi oli toimessa mahdollisuus kunnostautua ja yletä. Se ei ollut
niinkään huono asema, ja monen oli täytynyt tyytyä huonompaankin.

Itsestään Roland ei puhunut paljon. Ei mitään yksinäisistä illoista
tympeässä täyshoitolassa, silloinkuin iltaa ei käytetty johonkin
kurssilla käyntiin. Ei mitään myöskään koti-ikävästä tai siitä, kuinka
hänen mielessään kangasteli ahdas tukholmalainen asumus, jonka hänen
äitinsä, ainakin hänen mielestään, oli loihtinut mitä ihanimmaksi
olinpaikaksi. Mutta rouva Murius luki rivien välistä ja kirjoitti itse
sen mukaan, ja usein oli Tildakin liittänyt muutamia sivuja äidin
kirjeeseen, niin että Rolandilla lukitussa pöytälaatikossaan Amerikassa
oli kaksi vähitellen kasvavaa kirjekasaa, molemmat yhtä rakkaita.

Siitä katastroofista, joka oli tehnyt lopun Tildan olennasta Muriuksen
perheen todellisena jäsenenä, kirjoitti Tilda itse Rolandille. Siitä
tuli niin pitkä ja paksu kirje, että se vaati eri postimaksun ja
lähetettiin eri kuoressakin muutamia päiviä ennen Tildan ja neiti
Liwinin matkaa, kun matka jo oli lopullisesti määrätty.

 »Kuule», kirjoitti hän, »Roland, sinähän olet aina tiennyt, kuten nyt
 kuulen, että minä en ollut sinun oikea sisaresi. Ja kuitenkin sinä
 olet aina ollut minua kohtaan kiltein kaikista veljistä. Minä en ole
 unohtanut yhtäkään kaikista niistä kerroista, jolloin sinä otit minut
 hoiviisi ja kannoit minua ja puhuit järkeä minulle, enkä koskaan sitä
 unohda. Ja saat sinä senvuoksi olla _minun ainoa uskottuni_. Koska
 sinä et enää ole minun veljeni, niin tahdon, että olet jotakin, joka
 merkitsee yhtä paljon ja ehkä vielä enemmänkin. Näetkö, Libert elää
 nyttemmin vain musiikissaan ja on sitäpaitsi liian lapsellinenkin
 ymmärtääkseen _kaikkea_, ja rakas äiti, ymmärräthän, hänen niskaansa
 taas ei _saata_ sälyttää kaikkea.

 — Se on suuri salaisuus, mutta minä sanon sinulle, että mikään
 maailmassa ei saa minua uskomaan muuta, kuin että neiti Liwin _on minun
 äitini_, vaikka hän ei tahdo sinä esiintyä. Kenties hän haluaa ensin
 koetella minua. Mutta se ei ollut erehdys, enkä minä kuullut väärin,
 kun hän sen sanoi minulle, ja minä näin, ettei hän valehdellut. Hän
 oli sairas juuri silloin ja luuli kenties kuolevansa, eikähän silloin
 tehne mieli valehdella. Heti sitten hän tuntui kuitenkin katuneen,
 mutta minä en vain käsitä, kuinka äiti ei nähnyt hänen lävitseen;
 vaikka se on kyllä totta, että äiti ei ollut huoneessa itse sillä
 _hetkellä_, jolloin se pulpahti esiin.

 Mitä syytä neiti Liwinillä on vaieta, sitä minä, kuten sanottu, en
 tiedä. Hän sanoi äidille, että minun tulee sanoa häntä _Elmaksi_
 ja _sinutella_. Kernaasti minun puolestani! Sydämessäni en minä
 kuitenkaan voi pitää ketään muuta _äitinä_ kuin sitä, jonka tiedät.
 Minä aion olla kiltti »Elmaa» kohtaan, kun kerran äiti on sitä
 pyytänyt ja tunnen velvollisuudekseni olla enempää rasittamatta
 kotiväkeä kustannuksilla minun vuokseni ja osoittaa kiitollisuutta
 »Elmalle», joka on ottanut niistä vastatakseen. Pontus oli ollakseen
 tärkeä ja rupesi selittelemään sitä asiaa minulle, mutta minä näin,
 että hän oli _liikutettu_, kun hänen piti se sanoa, ja se on niin
 tavatonta Pontukselle, että en voinut pahastua, vaan tunsin itsekin
 liikutusta. Mutta Pontuksen puuha oli kuitenkin ihan tarpeetonta. Minä
 kyllä hoidan itseni. Sen _vannon sinulle_ ainoana uskottunani kaikessa
 tässä.

 Mihin sitten ryhdyn, kun olen lopettanut koulun, senkin aion ajatella.
 Siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa, ja minä tahdon niin pian kuin
 mahdollista ansaita toimeentuloni itse. Voin sanoa sinulle yhden asian
 vielä, Roland, minä olen _ajatellut_ sangen paljon viime aikoina ja
 se johtuu siitä, että minullakin on ollut _suruja_, vaikka niistä en
 vielä toistaiseksi puhu kenellekään.

 Oma

 Tildasi.»

Roland vastasi kirjeeseen, mutta hänen vastauksensa saapui Tukholmaan
vasta kun Tilda jo oli matkustanut. Se lähetettiin hänen jälkeensä
Tukholmasta Saksaan, siellä kaupungista toiseen ja vihdoin Ranskaan,
missä neiti Liwin oli päättänyt oleilla kuumimman vuodenajan rannikolla.

»Mitä tuttavuuksia sinulla on Amerikassa?» kysyi Elma, kun kirje
vihdoin saapui perille niin monia postileimoja ja osoitteita kuoressa,
että Tildan omaa nimeä tuskin enää näkyi.

»Vanhin veljeni», sanoi Tilda.

Elma huomautti:

»Pikku Tilda, mitä itsepäisyyttä se on, että sinä yhä vain sanot
veljiksi ja vanhemmiksi ihmisiä, joista tosin voit pitää, mutta jotka
kuitenkaan eivät ole sinulle edes sukua?»

»Miksi minä heitä sitten sanoisin? Konserttimestarin väeksikö?»

»Käytä mitä nimeä hyvänsä, mutta ei sellaista, joka on suorastaan
harhaanjohtavaa.»

»_Heille_», sanoi Tilda, »ei kukaan voi estää minua sanomasta isä, äiti
ja veli koko elämäni ajan, mutta _heistä_ puhuessa koetan noudattaa
Elman käskyä.»

»Se ei ole mikään käsky, vaan järkevä toivomus.»

»Niinkuin Elma tahtoo.»

Elma jätti asian silleen. Hän oli päättänyt ennen kaikkea olla
kärsivällinen.

Tilda luki selkä kumarassa Rolandin kirjettä, jossa tämä kannatti
kaikkia hänen itsensä lausumia hyviä päätöksiä. Hän sanoi myöskin,
ettei mikään saattanut tehdä häntä iloisemmaksi kuin se, että sai
olla se ainoa uskottu, joksi Tilda oli hänet valinnut. Se oli tosiaan
yhtä hyvää kuin veljenäolo — tai ehkä vielä vähän parempaa. Hän
neuvoi Tildaa ajattelemaan, että _jos_ neiti E.L. todellakin oli
hänen äitinsä, niin saattoivat syyt sen salaamiseen olla painavat ja
traagilliset, ja sille, jolla itsellään oli suruja, ei varmaankaan ole
vaikeaa ottaa lukuun toisten suruja, huomautti Roland.

Tytön lukiessa Elma istui lepotuolissaan tarkaten häntä.

Hän ei voinut salata itseltään, ettei hänen ollut onnistunut voittaa
lasta puolelleen läheskään niin kuin sisimmässään oli kuvitellut
helpostikin saattavansa tehdä. Hän oli kyllä edellyttänyt kyyneleitä,
ehkäpä huonon kasvatuksen, itsehillinnän puutteen ilmauksia, ja oli
mielessään siltä varalta suunnitellut parhaaksi menetelmäksi vetoamisen
Tildan kunniantuntoon. Mutta sen sijaan oli tytön luontainen viehkeys,
joka tuskallisesti muistutti sitä, mikä kerran oli tehnyt hänet niin
vastustuskyvyttömäksi tytön isän suhteen, heti voittanut hänet.
Tilda oli huomaavainen, vaatimaton, aina kiitollinen kaikesta, mitä
annettiin. Mutta ei enempää. Valoisan pinnan, nuhteettomien ulkonaisten
muotojen alle, sen aavisti Elma sangen pian, oli vedetty tarkka raja.
Hän epäili katkeramielisenä, että siinä piirissä, missä tyttö oli
kasvanut, oli rohjettu yllyttää tyttöä häntä vastaan, päinvastaisista
vakuutuksista huolimatta. Sitä epäluuloa vastaan puhui toisaalta se
seikka, että Tilda aina oli herkin ja herttaisin joka kerta, kun sieltä
oli saapunut jokin kirje.

Hänenkö oma persoonansa se siis lasta tympäisi? Hänen, tytön oman äidin
persoona?

Sen ajatuksen Elma torjui tyköänsä, sitä hän ei kestänyt. Mutta se
vastarinta, jota hän alituiseen, äänettömästi, julkilausumatta, tunsi
lapsen puolelta, pani hänen kärsivällisyytensä kovemmalle koetukselle
kuin hän oli saattanut aavistaa.

Tilda luki kirjeensä läpi ensin kiireenkaupalla, sitten hitaasti,
tarkasti harkiten. Elma näki hänen kauniiden, itsepäisten kasvojensa
kirkastuvan ja hellenevän, näki hienon punan korostavan poskien väriä,
näki silmissä ilon ja hellyyden kimmellystä.

Sitä ilmettä ei hänen itsensä ollut koskaan onnistunut aikaansaada.
Lahjoilla se ei onnistunut; ystävyydellä hän pääsi hiukan
alkutaipalelle, mutta ei perille asti, ei näin pitkälle.

Elma muisteli lähtöä Tukholmasta. Hän oli viipynyt mahdollisimman
kauan vaunun käytävässä antaakseen lapselle aikaa itkeä, mukautua
lähdön tapahtumaan. Hän olisi tahtonut painaa lapsen povelleen, puhua
vakaumuksestaan, että tulevaisuus nyt oli oleva valoisa ja onnellinen
heille molemmille. Mutta kun hän vihdoin, kuumana levottomuudesta,
ettei löytäisi oikeita sanoja, tuli sisään, istui Tilda jo valmiina
kylmähköön huomaavaisuuteen ja kiitollisuuteen. Oli syntynyt kahden
vieraskäynnillä olevan naisen välinen keskustelu.

»Puhuttelethan minua nimityksillä Elma ja sinä, pikku Tilda?»

»Kyllä, kiitoksia, jos Elma niin tahtoo.»

»Oletko väsynyt, rakas lapsi?»

»Kiitos, en kovin.»

Oliko hänen nälkä, halusiko hän lukea, mistä kirjoista hän piti?
Tahtoiko hän kuulla, mikä matkasuunnitelma oli; eikö hänestä ollut
hauskaa päästä näkemään maailmaa?

Oli toki, hyvin hauskaa.

Mutta vielä hauskempaa ehkä, jos se nuori poika, joka toi matkalaukun
asemalle, olisi ollut mukana.

»Olisi toki!» huudahti Tilda säteilevänä.

Elma oli kysynyt:

»No, mutta etkö usko, että myöskin me kaksi kenties voimme tulla
hyviksi ystäviksi?»

»Minä toivon sitä», vastasi tyttö kohteliaasti.

Sitten oli Elma antanut hänelle pienen summan taskurahoiksi,
jotka hän sitten matkan varrella näki käytettävän pääasiallisesti
postipaperin ja postimerkkien ostoon, kuvakorttien tai vaatimattomiin
kotiinlähetettäviin muistolahjoihin.

Elma ei ollut kyennyt rakentamaan siltaa lapsen luottamukseen; hän
tunsi itse yritystensä vaikuttavan teennäisiltä. Eräänä päivänä matkan
alkupuolella hän oli yrittänyt kysymystä, eikö Tilda koskaan ajatellut
tai kummastellut tuntematonta ja onnetonta oikeaa äitiänsä. Mutta lapsi
vastasi kuin sivumennen:

»Kun hän on voinut olla välittämättä minusta viisitoista vuotta, niin
ymmärtäähän Elma, etten minä lainkaan katso häntä äidikseni.»

Sitä kieltä ei sen koommin kosketettu.

Hotellissa oli neiti Liwin enimmäkseen ottanut kaksi huonetta. Se teki
matkan jonkin verran kalliimmaksi, mutta hän ei tahtonut valvomisellaan
ja polttelullaan myöhään yöhön rasittaa lasta. Niinä kertoina, jolloin
oli pitänyt tyytyä yhteen huoneeseen, oli Tilda saanut mennä sisään
ensin, ja Elma oli hotellin kirjoitushuoneessa tai hallissa odotellut,
kunnes lapsi ehtisi nukahtaa, minkä jälkeen hän itse vasta saapui.

Niinä öinä hän ei itse nukkunut. Hän kuunteli lapsen kevyttä, tasaista
hengitystä, kuuli hänen käännähtävän tai oikaisevan itseään vuoteessa
ja joskus mutisevan joitakin epäselviä sanoja. Niin pian kuin aamu
alkoi sarastaa sen verran, että Elma saattoi nähdä hänet, vaikkapa
ensi hämyssä vain hämärästi, nousi Elma istumaan kurottaen kaulaansa
voidakseen paremmin ahmia näkyä. Silloin ei unettomuus ollut enää
vaivaa. Ei ollut vähääkään väliä, vaikka päätä kivisti ja silmäluomia
poltti seuraavana päivänä, kun hänen näinä aamunkoiton viileinä, liian
pian haihtuvina hetkinä niin kauan oli täytynyt kaivata.

Eräänä tällaisena aamuna Elma oli rohjennut nousta vuoteeltaan, tosin
pelonalaisena, hiipinyt lapsen huolellisessa järjestyksessä olevien
alusvaatteiden luo — hän ei tiennyt, että järjestystä noudatettiin niin
huolellisesti Alice-äidin kunniaksi — ja painanut kasvojaan niihin,
hengittänyt vaatteiden tuoksua, jotka olivat verhonneet hänen lapsensa
ruumista.

Vuosikausia hän oli riistänyt itseltään ilon kantaa, hoitaa tätä
pientä ruumista, oppia tuntemaan sen pienintä yksityiskohtaa myöten,
ja nyt se ei enää tuntunut kuuluvan hänelle... Kirpeä mustasukkaisuus
heräsi hänessä tuota rouva Muriusta kohtaan, joka oli saanut kaiken
sen, mistä hänen oli täytynyt kieltäytyä. Hän ei ollut koskaan ennen
ajatellut mitään kilpailua, ei edes, kun päätti ottaa Tildan luokseen.
Silloin hän oli kuvitellut itselleen nuoren sielun muovailua, tytön
kehityksen ohjaamista, ja hän oli ollut onnellinen uskoessaan voivansa
olla hyödyksi. Oman elämänsä kokemuksista hän luuli voivansa antaa
nuorelle viisautta, ja se oli hänestä tuntunut kylliksi tärkeältä ja
riittävältä sielun liittämiseksi sieluun. Mutta tänä aamuna hän oli
äkkiä ja voimakkaasti käsittänyt, mitä toisella oli ollut: oikeus saada
osoittaa hellyyttä ensi päivästä alkaen, oikeus äidin nimeen heti, kun
se sana tuli lapsen huulille, oikeus hoitaa, valvoa, väsyttää itseänsä,
keventää pieniä suruja ja luoda iloa pienillä poikamaisilla leikeillä,
oikeus tuntea onnenväristystä, kun lapsenkäsi hapuillen etsi hänen
kättään.

Hän käsitti sen yhdellä kertaa puristaessaan povelleen yksinkertaisia,
kotonaommeltuja, pieniä tytönalusvaatteita.

Lopulta hän oli nukahtanut ne povellaan, nukahtanut niin suloisesti
kuin olisi lapsi itse maannut siinä pienenä ja avuttomana. Hän
heräsi siihen, että Tilda oli noussut ja mahdollisimman hiljaa
ryhtynyt peseytymään. Elma makasi liikkumattomana, salaa tarkaten
lapsen sulavia, vaistomaisia liikkeitä, huolellista saippuoimista,
levotonta kahden pienen leukaan ilmestyneen nyppylän tarkastusta.
Empimättä paljasti lapsi ruumiinsa, kylmästä vedestä hiukan väristen,
ja ensimmäistä kertaa oli Elma, äiti, nähnyt nuo kaunismuotoiset,
nuoret jäsenet, jotka olivat lihaa ja verta hänen omasta lihastaan ja
verestään.

Niitä oli toinen kylvettänyt, hoitanut, pukenut ja hyväillyt; toinen
iloinnut niiden terveydestä ja vartunnasta, voimasta ja kauneudesta.

Tilda käännähti, huomasi Elman olevan valveilla ja peitti itseään
hiukan.

»Voiko Elma käsittää, mihin minun alusvaatteeni ovat joutuneet?»

»Kultaseni», vastasi Elma, »minä halusin vain tarkata niitä ja korjata,
jos olisi tarvittu, ja satuinkin nukahtamaan siihen.»

Tilda sanoi:

»Ei mitään ole rikkinäistä. Me katsoimme läpi kaikki, ennenkuin läksin,
äiti ja minä.»

Mustasukkaisuus tempasi Elman mukaansa.

»No», vastasi hän arvostellen, »kauhean paikattuahan kaikki on, mitä
sinulla on, ja näyttää lisäksi olevan paikattua viime hetkessä.»

Tilda oli vaiti. Mutta Elman mieli oli liian kuohuksissa, hän ei voinut
enää hillitä itseänsä, hänen täytyi iskeä vielä:

»Kyllähän minä huomasin, ettei sinun kasvatuskodissasi vallinnut
kovinkaan kehuttava järjestys, ja yhtä ja toista voisi sanoa sinunkin
varusteistasi. No», lisäsi hän sovinnollisemmin, »eihän se ole sinun
syysi.»

»Kenenkäs muun?» huusi Tilda ja oli samassa hypähtänyt esiin kuin
raivotar. »Eikö Elma luule äidin nähneen tarpeeksi vaivaa? Koetapas
itse pitää neljää lasta! Minunhan, juuri minun olisi pitänyt olla
ahkerampi ja auttaa häntä. Ole hyvä, äläkä ikinä enää sano hänestä
halaistua sanaa!»

Äiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto.
Samat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti
ei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua.

Elma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti
itseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei
toisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen
tiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen
äärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei
ollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi
huokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin,
uhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään
käsittänyt!

Ulospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla
lyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista
ilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta
vastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen
päättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen
lapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava
sana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta,
masensi myrskyn.

Väsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa,
antoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan
johonkin teatteriin.

Ja tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut
varovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen
tappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut
lapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja
välittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen
ilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen
kohdannut.

Kirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän
tahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi
hänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi
ollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut
oikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä.

Kun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun,
kysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin
mahdollista:

»Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius
kirjoittaa?»

»En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin
vain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!»

Ja hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä.

»Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota
sitä vastaan muilta kuin minulta.»

Ja silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät
jälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut
tyynesti:

»Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa!
Silloin karkaan ennemmin.»

»Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi
vuoksi!»

Sitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa
selkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin
sovinnonkättä?

»Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi
jatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys
valloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena
siitä, kuinka se otettaisiin vastaan.

Tilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan
arvokkuudella:

»Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää
rahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta
kuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole
kotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai
tietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle
anteeksi.»

Elma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja
suuteli kevyesti lapsen sormenpäitä.

»Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus
näytän kovemmalta kuin olen.»

Illalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen:

 »Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun
 pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa
 tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan.
 Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani
 arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula
 napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa
 minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan,
 niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin
 hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina
 päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei
 lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän
 sen) — ja sitten tulee _muutama sana_. Jos hän on minun oikea äitini,
 niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä
 huolimatta on hetkiä, jolloin _melkein vihaan_ häntä.»




2.


Elma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan
hotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa,
ja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle
sieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet
Bourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä.

Mutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos.
Hän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä
muistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä
vilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä
myöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja
Bourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka
hän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli
kuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten,
valaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain
pariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin
tuttujen seikkojen näystä.

Mutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan
hän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä
puhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut
kauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa.

Mennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä,
vaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka
vastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone
oli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma
odotti.

Tyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli
vielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta
aika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä.
Hän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori
neiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus
viettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut
edes kysynyt, missä se sali oli.

Hänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä.
Tildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei
voinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja
täällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä
hirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli
mielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin,
sanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä
puheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa
ja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni
kuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä
tuntunut vähimmin uskottavalta.

Tyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus,
hillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan,
piti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda —
seurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva
Pasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen
pukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda
vilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa.

Elma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen
täytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti
hillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit,
hänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon
vaatimuksesta kuin rotujen sota... Hän näki nuoren miehen tarttuvan
pieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa,
Elman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula
tuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat.

Kiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan
lähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä
hissiin valmiina purkamaan koko inhonsa.

Mutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään
tapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin
leikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen
kurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi
tytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan:
sovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin
röyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken,
nauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia.

Julmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli
Paschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti
Liwinin huoneeseen...» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt
katsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään
noutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin
tyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen
kasvatuksen seurauksia.

Niin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma:

»Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän
sinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?»

»Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan
terveisiä.»

»Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?»

»Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.»

»Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän
kanssaan.»

»Mitä syytä Elmalla on siihen?»

»Kysytkö sinä syitäkin?»

»Tietenkin.»

»Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch
tänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.»

Tilda sanoi jäykkänä:

»Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy
muuten ulkomailla koko vuoden.»

»Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?»

»Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.»

»Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän
täytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään
luottamusta...» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän
sytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui.
Oli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut
karannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä
pelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan
helpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt
vastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella.

»Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi
sinun vuoksesi.»

»Levottomaksi? Mitenkä?»

»Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi,
kenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi
vuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin
huolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta
petollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten
ja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta,
niin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin
suuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?»

Tilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen:

»Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty,
ollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee
nyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun
kuulen, mitä Elma minusta luulee.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä.
Samassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen
levottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli
sanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli
kokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt
hänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta
oli niin vaikea pitää.

Ja kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin!

Lupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä.
Napitti auki puseron, riisui kengät.

»Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.»

Elma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen,
palmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon
tabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen
laidalle.

»Saako Elma unta nyt?»

Toinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen
kättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä!
Jos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka
voisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi,
vikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää
ja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään.

Elma saattoi ainoastaan kuiskata:

»Lapsi, anna minulle anteeksi!»

Silloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka
koskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi:

»Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla,
sen minä olen nähnyt tänään.»

Heti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan
viereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä.
Mutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän
toiselta puolen tytön hiljaista hengitystä.

Siitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen
ensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu,
lohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen
tuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä
ikävöimässä jo tuntikausia ennen.

Tukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi
kuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone
oli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli
valinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut
hemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt
odottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen
asunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein
yksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt
astui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen.
Kaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän
hämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä.

Mutta Tilda kiitteli ja ylisteli kaikkea.

»Vain yhtä minä vielä tahtoisin pyytää», rohkeni hän sanoa.

»Se on hänen ensimmäinen pyyntönsä minulta», ajatteli Elma ja vastasi
hymyillen:

»Se on ennakolta myönnetty.»

»Jos Elma vuokraisi pianon, niin että voisin jälleen ryhtyä
harjoittamaan.»

Piano tuli, ei vuokrattu, vaan oma, jonka Elma oli antanut ostaa.
Yksinkertaisten, valkoisten huonekalujen täytteeksi hän hankki
värillisiä tyynyjä, kauniin peilin, maton. Ikkunalle kukkivia kasveja.

Koulu alkoi. Elma oli tahtonut, että Tilda ilmoittaisi nimekseen Liwin.
Hän toivoi, oli hän sanonut, että Tilda tulevaisuudessa käyttäisi
sitä nimeä, kun hän aikoi ottaa Tildan ottotyttärekseen ja vähitellen
asettaa hänet kaikkiin ottolapsen oikeuksiin. Mutta siinä tuli taas
tenä eteen.

Tilda selitti — ja sama kapinallisuudenilme, jota ei ollut näkynyt
Hampurinkohtauksen jälkeen, välähti esiin — että hän ennemmin menisi
kaduille kerjäämään kuin jäisi lihapatojen ja pianon ääreen ja
kauniiseen huoneeseensa, ellei hän edelleenkin saa olla Tilda Murius.

Elma jätti silloin asian tuonnemmaksi. Hän tiesi jo olevansa voitettu.




3.


Ei myöskään Pasch-asiaa otettu enää esille. »Kuinka olenkaan
muuttunut», ajatteli Elma. Mutta Tilda puolestaan muisteli
hiljaisuudessa odottamattoman kohtauksen kaikkia yksityiskohtia.
Hänelle oli tämä kohtaus muodostunut matkan huippukohdaksi. Se oli
auttanut häntä vihdoin luopumaan aikomuksestaan pysytellä loitolla
Elmasta, sillä kuinkapa saattoi se, joka itse oli onnellinen, olla
säälimättä ja hoivaamatta sitä, joka kärsi?

Kohtaus: hän oli juuri saapunut kirjeineen eteishalliin, kun matalia,
kadulta johtavia, punaisella matolla peitettyjä portaita ylös oli
lähestynyt eräs seurue. Puhuttiin ruotsia, Tilda käännähti puoleksi ja
kuuli äkkiä nimensä mainittavan. Alexis seisoi hänen edessään.

Hän oli heti esittänyt Tildan isälleen ja äidilleen: se
kultalankaristityttö. Rouva Pasch oli sanonut: »Kuinka lystikästä,
hyvin omituista. Eikö neiti tahdo istahtaa meidän seuraamme hetkiseksi?
Alexis, poikaseni, katso, että saamme hiukan hyviä hedelmiä. Eikö niin,
ystäväni?»

Viimeiset sanat oli sanottu pääkonsulille, joka oli vastannut:

»Kuten haluat, tietenkin, Alexandra.»

Tildan mielessä pysyi vielä selvänä, kuinka tämä sama rouva Pasch,
satumaisen valkoisena ja kauniina, kerran oli hänelle, pienelle,
niiaavalle tytölle, lausunut käsittämättömät sanat:

»Ja kuinka herttaisia sitä ollaan, ja niin hyvin kasvatettuja...»
Mutta rouva Pasch ei sitä tietenkään enää muistanut. Hän oli luonut
Tildaan yleissilmäyksen pyöreillä, kirkkailla silmillään, ja Tilda oli
ennen kaikkea käsittänyt, mikä onni oli, että hänellä sattui olemaan
yllään hauska ja sopiva puku, ei matkapuku, joka sekin oli sangen
hyvä, vaan hiukan parempi. Onneksi oli pian tuotu sisään tarjotin
täynnä kaikkinaista hyvää, melooneja, persikoita, rypäleitä. Alexis
valikoi hänelle niitä rykelmän lasilautaselle. Hänkin tarkasti häntä
silmillään, jotka myöskin olivat pyöreät ja kirkkaat samoin kuin äidin.

Hänen tarkastuksensa oli kuitenkin mahtanut johtaa suotuisaan
tulokseen, sillä hän sanoi, hiukan hiljemmällä äänellä, jotta eivät
kaikki olisi kuulleet:

»Sinusta on tullut vieläkin kauniimpi.»

Pääkonsuli kysyi:

»Ja saako kysyä, kuinka nuori neiti on juuri täällä?»

Näytti kuin hän sillä hetkellä olisi muistanut lääketieteen ylioppilaan
Pontuksen, jolle hän antoi rahaa opintoja, muttei suinkaan kalliita
matkoja varten, ja hiukan kummastellut nähdessään lahjakkaan, mutta
köyhän nuorukaisen sisaren täällä, hienossa hotellissa, hienoissa
pukeissa.

»Minä olen täällä neiti Liwinin kanssa», vastasi Tilda.

»Neiti Elma Liwininkö?»

»Niin, minä tulen asumaan hänen luonaan ensi talvena.»

Tällöin rouva Pasch lopetti ryhmän toisten henkilöiden kanssa
ylläpitämänsä keskustelun ja sanoi:

»Ah, kuinka mielenkiintoista. Ja viisasta neiti Liwinin puolelta. Hän
tarvitsee seuraa, sitähän minä aina olen sanonut. Oletteko te sukua?»

»Emme», vastasi Tilda.

Rouva Pasch sanoi:

»Elma Liwin on aina harrastanut hyväntekeväisyyttä. Hän oli monta
vuotta meidän mukanamme Samariittiyhdistyksessä. Eikö hänen isänsä
ollut se tunnettu tuomiorovasti?»

»Niin luulen», vastasi Tilda.

»Entä äiti, mitä sukua hän oli?»

Sitä ei Tilda tiennyt.

»Äiti», sanoi pääkonsuli, »oli omaa sukuansa Hökhufvud. Hänen isänsä
oli vanha Hökhufvud, presidentti, jolla aikanaan kuuluu olleen enemmän
ritari- ja kunniamerkkejä kuin kenelläkään muulla Ruotsin alamaisella.»

Tämän keskustelun aikana näkyi selvästi, että Alexis ei lainkaan
pitänyt siitä, että Tilda vedettiin tähän keskusteluun, hän kun
kuitenkin tiesi niin vähän sekä Liwineistä että Hökhufvudeista. Lopulta
hän työnsi Tildaa varten tuolin hiukan syrjemmälle ja sai aika ovelasti
tämän siirtymään sille istumaan.

Alexis ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan laisinkaan niin kuin
tavatessaan hänet kadulla heti ylioppilastutkinnon jälkeen, jolloin
hänellä tuskin oli ollut aikaa sanoa hyvää päivää ja hyvästi, olipa
nyt syynä sitten tosiaan ollut kiire tai, kuten Tildasta oli tuntunut,
hänen nukkavieru sadetakkinsa. Hotellin salissa Alexis oli päinvastoin
niin huomaavainen kuin oikein hienolle daamille, ja Tilda oli kernaasti
antanut hänelle anteeksi, että hän ehkä hiukan oli halveksunut häntä
sen takin vuoksi. Se ei varmaankaan johtunut ilkeydestä: takki oli
todellakin ollut kamala.

Alexis näytti hänelle joukon matkansa varrella ottamiaan
valokuvia. Vanhemmat ja hän olivat tehneet laajoja matkoja ja
käyneet harvinaisilla seuduilla, ei tavallisilla jokapäiväisillä
matkailijapaikoilla, sanoi hän. Enimmäkseen he olivat kulkeneet omalla
autollaan, uudella autolla, joka nyt tuotaisiin kotiin Tukholmaan.
Sitten kuunteli hän, kun Tilda puolestaan kuvasi matkavaikutelmiaan
ja niitä retkiä, joita hän tahollaan oli tehnyt neiti Liwinin kanssa,
enimmäkseen rautateitse.

Todettiin, että molemmat matkaseurueet olivat olleet samanaikaisesti
Sveitsissä, ja Alexis pahoitteli, ettei onni ollut suosinut heitä, niin
että olisivat joutuneet samaan paikkaan ja samaan hotelliin.

»Silloin olisimme pitäneet vasta hauskaa», sanoi hän. Ja lisäsi
sitten: »Niin, rakas Tilda, muistatko vielä kaikkia meidän hassuja
hullutuksiamme? Kun me esimerkiksi piilouduimme kotona alaslaskettujen
uudinten taa ja pidimme pitoja permannolla? Äiti ei tiedä siitä vielä
tänäkään päivänä.»

Tildalle ei näissä ja monissa muissa muistoissa ollut mitään
hassunkurista, mutta hän oli kyllin viisas ollakseen sitä
huomauttamatta. Alexis tarttui hänen yhä edelleenkin rakkaimpaan
koruunsa, kultalankaristiin, ja veti sitä Tildaa kiusoitellakseen, ja
Tilda antoi ensin perään, mutta nykäisi itsensä sitten irti, niin että
hely livahti Alexin kädestä.

Heti senjälkeen oli Elman lähettämä sana saapunut.

»Älä huoli mennä heti», pyysi Alexis, joka aina tuntui olevan tottunut
tekemään, mitä itse halusi.

Mutta Tilda ei ollut tahtonut olla tottelematon. Hän kiitti puolestaan
ja sanoi hyvää yötä, ja Alexis saattoi häntä hissiin. Hän ehdotti:

»Kuule, me matkustamme pois huomenaamulla. Etkö voi tulla takaisin, kun
olet kuullut, mitä asiaa neiti Liwinillä on, tai kun hän on nukkunut?»

»En, ei se käy laatuun.»

»Minulla on jotakin sinulle sanomista.»

»Sano se sitten heti!»

»Ei, hissipoika kuulee.»

»Hän osaa kai vain saksaa.»

»Hän ymmärtää sen kuitenkin, jos sen sanon.»

Alexin katse oli maanittelevasti kiintynyt Tildan silmiin. Silmistä
se lipui hänen suulleen ja kaulalleen, tai mitä hän lie etsinyt,
katseeseen tuli jotakin hapuilevaa, ja Tilda oli varmasti tietävinään,
mitä Alexis tarkoitti: hän aikoi sanoa hänelle pitävänsä hänestä;
että se oli totta, mitä hän jo kauan sitten oli sanonut, juuri niiden
hassujen hullutusten aikana, kun oli luvannut pitää hänestä aina, niin
pahasti ja oikullisesti kuin hän sittemmin joskus olikin käyttäytynyt.

Kiusaus jäädä tai suostua hänen ehdotukseensa oli suuri.

»Silloin ovat isä ja äiti jo menneet ylös», houkutteli Alexis vielä,
»me saamme olla aivan itseksemme; vain puoli tuntia, Tilda. Vain
neljännestunti!...»

Mutta ajatus, mitä hänen oma äitinsä Alice olisi ajatellut, pidätti
häntä. Hän ehdotti kompromissia.

»Tule mukaan hissiin!»

Hississä seisoi Alexis aivan hänen vierellään, mutta ei sanonut nyt
sanottavaansa, se kun joka tapauksessa olisi ollut hyödytöntä. Vasta
viime hetkessä, juuri kun hissipojan piti sulkea ovi alaspaluuta
varten, suuteli hän pikaisesti Tildan kättä.

Tämä se teki, ettei Elman toruminen merkinnyt niin paljon, ja tämä se
oli tehnyt Tildan jäykän mielen niin herkäksi — Tilda ymmärsi sen itse.
Tuo hetki hississä oli kallisarvoinen muisto. Sen vuoksi kannatti jo
uhratakin jotakin, eikä uhraus sitäpaitsi enää ollutkaan mikään uhraus,
sillä elämä Elman kanssa alkoi käydä paljon helpommaksi kuin hän
koskaan oli pitänyt mahdollisena.

Elma Liwin oli muuttanut osan tapojaan. Niinpä hän söi aamiaista
Tildan kanssa, ennenkuin tämä riensi kouluun, hän sai ensimmäisen
aamutervehdyksen, ensimmäiset puheet suklaata juodessa tai puuroa
syödessä. Se väsytti häntä tosin, mutta hän ei hennonut siitä luopua,
ja kun tyttö meni kouluun, asettui hän ikkunan ääreen ja katseli häntä
vielä.

Tilda juoksi alas portaita. Kun hän tuli kadulle, katseli hän
ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen, mitä tällä oli tarjoamista:
katukuva oli toinen kuin ennen, toisia puoteja, toisia maitovaunuja
varastohuoneen edustalla, toisia koiria ulkona tuuletettavina ja
haukkumassa, toista valoa, toisenlaisia varjoja. Mutta aina jotakin. Ja
samassa hän oli kadonnut kadunkulmasta.

Tildan mieleen ei olisi ikinä juolahtanut, että Elma saattoi seistä
häntä katselemassa niinkuin hän teki. Sellainen hempeämielinen
tunteilu sopi Muriuksille, heidän ympäristöönsä ja ystävilleen, mutta
ei laisinkaan Elma Liwinin tyyppiin. Tilda oli vähitellen tutustunut
tuomiorovastin ja hänen puolisonsa ja tämän isän, presidentti
Hökhufvudin muotokuviin; ne olivat kaikki hänestä tuntuneet olevan
ankaraa herrasväkeä, peräti erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut,
ja Elma kuului siihen joukkoon.

Kun tyttö oli kadonnut kadunkulman taa, levähti Elma hetkisen.

»Neiti on hullu sen tytön suhteen», torui Hulda. »Mitä neiti kahkailee
pystyssä jo puhteella, neidillähän on aikaa nukkua kunnollisesti.»

Ja sehän oli totta. Ja kun neiti Liwinin oli aika lähteä omaan
työpaikkaansa, oli hän sitäpaitsi tämän lyhyen lepohetken aikana
ehtinyt luoda jonkin uuden levottomuuden aiheen itselleen. Hän tiesi
sen olevan niin päätöntä kuin suinkin. Milloin hän oli unohtanut
pyytää Tildaa tulemaan noutamaan häntä iltapäivällä kotiin, milloin
taas tiedustella, mitä Tilda muutoin sinä päivänä aikoi tehdä. Hänhän
tiesi liiankin hyvin, että jokainen vapaa hetki merkitsi suorinta tietä
ja juoksujalkaa ylös portaita neljänteen kerrokseen ovelle, jonka
messinkisessä nimikilvessä seisoi _Konserttimestari P.A. Murius_.
Kieltää hän ei sitä voinut. Täytyi keksiä toinen käyttö ajalle. Ja
kuinka innokkaasti hän niissä ajatuksissa askarteli!

Elma luopui kutsuista ja seuraelämästä, minne hän ei voinut ottaa
kasvattitytärtään mukaansa. Elma kehoitti Tildaa kutsumaan Muriuksen
pojat luokseen sen sijaan, että vietti jokaisen vapaan iltansa siellä.
Jonkin kuvauksen sieltä hän oli silloin tällöin saanut, niinpä
esimerkiksi, että Libert ja Tilda olivat jälleen ruvenneet yhdessä
soittamaan. Eikö sitä voisi tehdä yhtä hyvin Tildan omassa huoneessa ja
hänen pianollaan?

Libert noudattikin sitten pari kertaa neiti Liwinin kutsua, mutta
ei arvatenkaan viihtynyt. Hän oli kömpelö keskustelemaan, eikä
soitostakaan tullut paljon mitään. Sitäpaitsi, selitti Tilda, hän
oli nyt saanut paikan siinä musiikkikaupassa, jossa hän aina niin
mielellään oli oleskellut. Siellä hän myi nuotteja ja konserttilippuja,
ja iltaisin hän soitteli tanssimusiikkia milloin missäkin. Pontus
sitävastoin tuli sitä mieluummin. Hän käsitti, mitä näyttäytyminen
ja edullisen käsityksen antaminen omasta itsestään merkitsi. Hänhän
tunsi sitäpaitsi neiti Liwinin ennestään ja puheli hänen kanssaan
opinnoistaan ja laskelmistaan, joita hän oli tehnyt saadakseen
pääkonsulin niukan avustuksen riittämään. He tulivat keskenään hyvin
toimeen, tuo keski-ikäinen neiti ja hän. Mutta Tilda ei näistä
käynneistä paljon piitannut.

Sensijaan Elma otti hänet mukaansa teatteriin. Se oli suurimpia
uhrauksia, sillä Elma Liwin ei ollut koskaan mielellään näyttäytynyt
teatterisalissa tai muissa julkisissa paikoissa, minne ihmisiä
vedettiin huvittelemaan, katselemaan, tapaamaan toisiansa. Siellä
hän saattoi kohdata niin monta, joiden näkemistä hän mieluummin
tahtoi karttaa, nyt vielä enemmän kuin milloinkaan ennen, esimerkiksi
jonkun Paschin tai vain jonkun Alexandra-rouvan monista tuttavista,
komiteatovereita tai muita, jotka sitten levittelisivät uutista neiti
Liwinin uudesta kumppanista, kasvattityttärestä. Sitä pidettäisiin
tietenkin omituisena puolivanhan ikäimmen päähänpistona. Elma tahtoi
karttaa kaikkia huomautuksia. Ja siellä saattaisi kohdata myöskin erään
naislääkärin, joka olisi valmis tekemään johtopäätöksiänsä.

Mutta varsinkin Elma halusi karttaa Erik Bourgstenia, ainoaa ihmistä,
joka oli saanut katsahtaa hänen elämäänsä ja ehkä aavistanut sen
heikkouden, aavistanut, että oli olemassa heikko kohta, jonka
peittelemistä kaikki oli tarkoittanut.

Sittenkin hän rohkaisi mielensä ja istui teatterissa, konserteissa
ja esitelmätilaisuuksissa, mikäli vain tytön aika salli. Yleisö sai
tottua näkemään neiti Elma Liwinin, aika muhkean naisen, jolla oli
omituisen sulkeutunut, kunnioitustaherättävä ulkomuoto, useimmin musta,
yksinkertaisuudessaan hieno puku, ja hänen seurassaan vilkassilmäisen,
kauniin nuoren tytön, joka kaikessa näytti olevan suojelijattarensa
vastakohta. Heidän välisensä seurustelu tuntui olevan tuttavallista.

Eräänä päivänä loppukesällä Tilda sai tervehdyksen Alexilta. Se
oli kuvakortti Lontoosta ja siinä lyhyt kiitos viimeisestä. Tilda
näytti korttia Elmalle, ja Elma ymmärsi tytön täten tahtovan osoittaa
avomielisyyttä. Tytön hyvä tahto oli ilmeinen, mutta kuitenkin ärsytti
tuon nuorukaisen muiston palautus Elmaa. Hän työnsi kuvakortin syrjään
sitä hiukan vilkaistuaan ja sanoi:

»Minun nuoruudessani ei oltu kirjevaihdossa nuorten herrain kanssa.»

»Elman nuoruus on mahtanut olla hirveätä», vastasi Tilda. »Minä olen
iloinen, että elän nykyaikaan.»

Elma ei saanut vastatuksi: »Minun aikani oli parempi ja piti parempaa
kuria kuin nykyinen.»

Hänestä tuntui kuitenkin, että jotakin sellaista piti sanoa, että
nykyaikaisen vaarallisen vapauden suhteen oli oltava varuillaan.
Alexin kuvakortti oli pöydällä heidän välillään. Se esitti kuvaa
Westminster Abbeysta. Tilda oli ryhtynyt jälleen lukemaan läksyjänsä.
Pieni kirjekortti tuntui kasvavan, oli kuin se olisi peittänyt koko
pöydän. Elma ei saanut sitä mielestään pois. Aina heräsi hänessä uusia
pelkoja, uutta epäluuloa. Täytyisikö hänen lopulta paljastaa koko
totuus lapselle, esittää oma kohtalonsa peloittavana, välttämättömänä,
varoittavana esimerkkinä?

»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »päästä minut sitä tekemästä! Minä en voi.»

Tilda pani pois kirjansa, oikoi jäseniänsä ja haukotteli, otti taas
kuvakortin, luki uudelleen, mitä siihen oli kirjoitettu ja purskahti
nauruun:

»Hän on tehnyt tavausvirheen!»

Niin oli postikortti taas palautettu tavalliseksi kuvakortiksi,
muutamiksi jokapäiväisiksi sanoiksi, joista yhdessä päälle päätteeksi
vielä oli tavausvirhe. Varjot haihtuivat. Lapsi istui tuossa
kirkassilmäisenä, avoimena ja turvallisena kuin kaikkina muinakin
iltoina. Elma huokasi syvään helpotuksesta.

Mutta hyvänyönsuudelman aikana hän pidätti Tildaa hiukan kauemmin kuin
tavallista ja pyysi:

»Anna minun kuitenkin varoittaa sinua. Vapaus ei ole leikin asia.»

Tilda vastasi tietäen jo useammin kuin kerran voittaneensa itsensä:

»Minä aion hoitaa vapauttani.»

Illalla ennen maatapanoa Tilda kirjoitti tavallisen viikkoraporttinsa
Rolandille Amerikkaan:

 »Rakas Roland, minä kadun nyttemmin kovasti, että koskaan tulin
 sanoneeksi, että melkein vihasin häntä. Sitä en lainkaan tee,
 _päinvastoin_, hän on usein hyvin herttainen, ja että hän tuntee
 suurta huolta minun vuokseni, on varmaa. Hän seuraa kaikkea, mitä
 teen. Kun olen poissakin, on ikäänkuin tuntisin sen, ja kaikkein
 enimmän, kun olen kotona _meillä_. Hän ei voi tottua siihen, että minä
 aina mieluimmin olen siellä, ja minun käy itsenikin sääli, mutta en
 voi asiaa auttaa.

 — Mitä siihen tulee, että hän olisi minun todellinen äitini, olen
 lakannut sitä ajattelemasta. Kun olen kerran häneen kiintynyt, olkoon
 kernaasti. Joskus se tuntuu kummalliselta. Miksi hän salaa sitä.
 Tiedätkö, mitä luulen: ettei hän lainkaan osaa eläytyä toisen ihmisen
 tunteisiin tai ajatuksiin — ainoastaan omiinsa. Ja joskus luulen, että
 hän pahoittelee sitä itse.»




4.


Tuli uusi vuosi ja kevät ja Tilda täytti kuusitoista. Sinä kevätkautena
hän kävi rippikoulun. Hänellä oli aina puuhaa, koulu vaati myöskin
aikansa ja musiikkiopinnot niinikään. Konserttimestari oli selittänyt,
ettei hän enää suostunut opettamaan Tildaa, hän oli sairas, väsynyt,
ei kelvannut enää mihinkään. Elma sai kuulla sen ja hankki toisen
opettajan.

Hulda oli ehdottanut, että Tilda syntymäpäiväkseen tai ainakin
ripillepääsypäivänään saisi kutsua koko entisen kotiperheensä
päivällisille, mutta Elma ei suostunut. Ei siksi, etteikö hän olisi
suonut Tildalle sitä iloa, mutta hänelle oli itselleen mahdotonta
hoitaa emännyyttä ja osoittaa herttaisuutta niille ihmisille, joiden
kanssa hän salassa kamppaili lapsestaan.

Hänestä oli tuntunut — ellei hänen mielikuvituksensa pettänyt —
etteivät Tildan käynnit entisessä kodissa ainakaan olleet tiuhentuneet
eivätkä kestäneet myöhempään illalla, vaikka kevätillat pitenivät
ja houkuttelivat viipymään kauemmin. Elma istui ikkunan ääressä
tähystellen lastaan, kun tämä jonakin iltana oli poissa. Hän tarkkasi
kadunkulmaa, josta lähestyvät ihmiset äkkiä astuivat esiin. Tyttö ei
tavallisesti pitänyt kiirettä. Usein hän tuli nuorimman niin sanotun
veljensä kanssa käsitysten. Tanssikausi oli lopussa, ja viuluniekalla
siis parempaa aikaa kävelyihin.

He juttelivat, he olivat innokkaita käyttämään aikaa hyväkseen
viime hetkeen saakka. Joskus oli Elma huomaavinaan huolestumista
kasvojenilmeessä. Mutta kun Tilda sitten tuli ylös Elman luo, ei
tämä kysellyt, hän ei tahtonut sekaantua Muriuksen perheen huoliin,
olivatpa ne mitä laatua tahansa, hän tahtoi pysytellä heidän piirinsä
ulkopuolella ainakin itse, vaikkei voinutkaan pakottaa Tildaa siihen.

Kesällä Elma otti kuten edellisenäkin vuonna vapautta muutamiksi
viikoiksi lomansa lisäksi aikoen hoitaa terveyttänsä. Tilda ja hän
matkustivat jälleen ulkomaille. Matka tyydytti häntä. Hänestä tuntui,
että hän voimistui, hermot rauhoittuivat. Täällä oli myöskin Tilda
yksinomaisemmin hänen seuranaan, ja hänen toiveensa tulevaisuuden
suhteen varmenivat.

Seuraavana syksynä muuttui konserttimestari Muriuksen itseluottamuksen
puute ilmeiseksi luulotaudiksi. Hän pani maata eikä suostunut
enää nousemaan ylös, makasi vain hiljaa eteensä tuijottaen aivan
toimettomana tai istui, patjoja selkänsä tukena, lukemassa raamattua,
josta hän sitten teki mitä murheellisimpia päätelmiä. Ystäviä
kehoitettiin käymään hänen luonaan, mutta hän ajoi heidät ulos, ja
vähitellen lakkasivat nämä kokonaan käymästä. Garibaldi lähti suurelle
kiertomatkalle, mutta ei saanut edes tulla sanomaan hyvästejä,
konserttimestari ei tahtonut nähdä ketään, jolla vain oli jotakin
tekemistä musiikin kanssa. Pikku Libertin oli pakko käydä tuttavien
luona harjoittelemassa.

Konserttimestari muutti jälleen pihanpuoleiseen huoneeseen; muutos
päätettiin eräänä aamuna kädenkäänteessä. Pontus sai ottaa kirjansa
kainaloonsa ja suoriutua toistaiseksi miten taisi. Talonmiestä
pyydettiin apuun huonekaluja siirtämään. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä
kertaa, ja hänellä oli oma käsityksensä konserttimestarin järjentilasta
aikoja sitten selvillä. Nyt herra Murius ei enää välittänyt röyhkeistä,
meluavista notarioista. Hänenhän täytyi nyt pian joka tapauksessa
kuolla, ja se saattoi yhtä hyvin tapahtua pihanpuoleisessa huoneessa.

»Konserttimestari elää kauemmin kuin kukaan meistä», sanoi talonmies.

»Mitä!» huusi konserttimestari raivostuneena ja pauhasi talonmiehen
mennessä tälle:

»Katso, rutto on lyöpä sen, joka ruton on, miekka sen, joka miekan on,
nälkä sen, joka nälälle kuuluu.»

Profeetta Jeremia oli häntä erikoisesti miellyttänyt, ja talonmies,
notariot, kuka tahansa sai sovittaa itseensä sanat rutosta ja miekasta.
Mutta nälkää koskevan kohdan hän katsoi tarkoittavan itseänsä, häntä,
joka ei enää kyennyt pitämään huolta omistansa, vaan antoi heidän
kaikkien kulkea nälkäkuolemaa kohti. Usein hän kieltäytyi senvuoksi
nauttimasta ruokaa, jota rouva Murius koetti hänelle tyrkyttää, eikä
uskonut rouvan vakuutuksia, että ruokakonttori ei vielä ollut ihan
tyhjä. Hän vastasi siihen:

»Voi minua, joka olen syntynyt riidan ja pahan tuottajaksi kaikille.
En ole keneltäkään korkoja kiskonut eikä kenenkään ole tarvinnut minua
kiristää, mutta kuitenkin kiroavat he minua kaikki.»

Tässä ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei kironnut häntä,
päinvastoin pyrkivät kaikki lievittämään hänen tuskiansa, mutta hän oli
kadottanut kykynsä nähdä sitä.

Kun huonekaluja oli pari päivää kannettu edestakaisin, sai rouva Murius
sentään viimein hiukan aikaa lähimmän tulevaisuuden järjestämiseen.
Pontuksen täytyi saada oma huoneensa, se oli hänen opinnoilleen
välttämätöntä. Suureen huoneeseen, jota nyt jälleen sanottiin saliksi,
asettui rouva Murius itse niiksi öiksi, joina hänen ei tarvinnut valvoa
sairaan luona. Mutta kolmannen, kadunpuoleisen huoneen, hän vuokrasi
pois. Libert sai nukkua keittiökomerossa, jota nykyjään ei kuitenkaan
voitu ajatellakaan tarjota kenellekään palvelijalle.

Libert asetti herätyskellon soimaan varhain aamulla. Hän nousi
reippaasti heti, kun kello alkoi soida, peljäten muutoin nukkuvansa
uudelleen, ja huomasi ilokseen päänsä olevan täynnä uusia aiheita,
jotka olivat kuin ihmeen voimalla kypsyneet hänen nukkuessaan. Hän pani
kahvin tulelle ja ryhtyi harjaamaan vuokralaisen, äidin, Pontuksen ja
omia jalkineitaan. Tällä välin jatkoivat uusien sävellysten aiheet
askarteluansa hänen päässään; nämä kengänkiilloitusaamut olivat hänelle
ihania, vapaita, rauhaisia hetkiä, ja väliin sattui, että hänen piti
laskea puoliksiharjattu kenkä kädestään kiireesti merkitäkseen muistiin
jonkin sointiyhtymän.

Kun rouva Murius vähän myöhemmin tuli keittiöön, tapasi hän silloin
Libertinsä paljasjalkaisena, vielä puolipukeissa, nuottipapereita
edessään, kengät vielä harjaamatta ja kahvi kiehumassa ylitse, jotta
kaasu pihisi. Libert sekä nolostui että harmitteli sitä, kuinka pian
puoli tuntia kuluu, eikä rouva Murius saattanut muuta kuin nauraa
lohduttaakseen häntä.

Sitten hän kattoi nopeasti keittiöpöydän itselleen ja pojilleen, pani
kuntoon vuokralaisen kahvitarjottimen ja kiilloitti vielä puhdistamatta
olevat kengät, sillävälin kuin Libert kiireesti puki ylleen, heitti
peitteen vuoteensa päälle ja lähti harppaamaan musiikkikauppaansa
mukanaan pari kolme suurta voileipää, jotka hänen äitinsä kesken kaiken
muun oli ehtinyt leikata, voidella ja varustaa vielä jollakin hyvällä
viipaleella.

Vuokralaisesta ei ollut suurta vaivaa. Mutta huone oli kuitenkin
siistittävä ja senjälkeen piti Pontuksen saada osansa niin pian kuin
mahdollista. Hän pani itse kuntoon vuoteensa, kantoi ulos ämpärin
ja pyyhki pölyt, mutta rouva Murius katsoi varmimmaksi olla itse
mukana, sillä Pontuksen siivous ei ollut sen perinpohjaisempaa kuin
Libertinkään. Joskus täytyi hänen kuitenkin heittää kaikki kesken, jos
hänen miehensä huusi ja hän ymmärsi tuskien käyvän tälle ylivoimaisiksi
yksinäisyydessään.

Konserttimestari pidätti häntä, tarttui kiinni hyväätekeviin,
ystävällisiin käsiin ja ehkäisi kaikki askaret.

»Anna minun vain pikkuriikkisen siistiä», pyysi rouva. »Täällähän on
kuin sikolätissä.»

Mutta se ei surettanut herra Muriusta, että hänen kotinsa oli kuin
sikolätti. Eikö Job ollut istunut tuhkaläjässä?

Joskus hän kimmastui, kun rouva oli viipynyt liian kauan poissa, oli
kohtuuton ja ilkeä, vaikka sitten katui kahta katkerammin ja rukoili
Jumalaa, että joku rikas ja hieno mies pian tulisi ottamaan hoitoonsa
hänen vaimonsa, jotta tämä saisi sellaiset olot, jommoiset hänellä aina
olisi pitänyt olla. Mutta kun rouva yritti askareilleen jälleen, esti
hän häntä yhäkin.

Kuka ehtisi ostaa päivän ruuan ja voisi tehdä sen niin äärimmäisen
säästävästi kuin tarpeellista oli? Ainoastaan yksi tiesi äyrilleen,
kuinka paljon oli käytettävissä: vuokralaisen pieni vuokra, Pontuksen
pieni avustus, Libertin mitätön palkka. Kuka valmistaisi ruuan,
kattaisi sen pöydälle, pitäisi huolta, ettei mieliala pöydän ääressä
sentään ihan masentuisi, ja kuka sitten pesisi astiat ja siistisi
keittiön edes jonkin verran kunnolliseksi? Kuka pesisi neljän hengen
vaatteet, silittäisi ja paikkaisi? Siihen ei ollut vaikea vastata, oli
olemassa vain yksi henkilö. Mutta kuitenkin häiritsi konserttimestari
häntä yhtä mittaa vaatimuksillaan oman persoonansa suhteen, eikä rouva
useinkaan tahtonut käsittää, kuinka hän saattaisi ehtiä joka paikkaan.

Ei kukaan sanonut: »Nyt pitäisi Tildan olla täällä!» Ei edes Pontus.
Hän katsoi, ettei nyt enää kannattanut valitella Tildan menettämistä.
Viisitoista vuotta oli Tilda jakanut leipää heidän kaikkien kanssa ja
kuluttanut osuutensa kodin varoista, eikä kukaan nurkunut, että niin
oli tapahtunut. Nyt hän oli lentänyt ulos ja eli hyvissä oloissa, eikä
kukaan suorastaan ajatellut, että häntä pitäisi kehoittaa palaamaan
pesään, kun se oli lusahtamaisillaan lysyyn. Oli olemassa vain se tie,
että Tilda itse oivaltaisi velvollisuutensa, ajatteli Pontus: hänhän ei
ole sokea eikä kuuro.

Näin mietiskeli viisas Pontus, mutta vaikeni perheneuvottelussa, jos
sellaista pidettiin, ja päätti itsekseen odottaa sopivaa tilaisuutta.

Kun Tilda tuli käymään, tahtoi konserttimestari pitää häntä luonaan,
ja olihan siitä aina rouva Muriukselle jotakin apua. Tildasta tuntui
tosin ikävältä, ettei saanut olla niin paljon äidin seurassa kuin
oli ajatellut, mutta tuntui kuitenkin hyvältä havaita, että hän
saattoi lievittää isän vaivoja. Tilda luki hänelle raamattua kuten
hän pyysi, muttei Jeremian eikä Jobin kirjaa, vaan pani sormensa
kauemmaksi ja sanoi: »Nyt luen siltä sivulta, joka aukenee.» Ja
aina aukeni Uusi testamentti, ja Tilda luki joko Kaanaan häistä tai
leivän ja kalan ihmeestä, sairaiden parantamisesta tai Lazaruksen
kuolleistaherättämisestä.

»Joko sinä menet?» sanoi konserttimestari, kun Tilda lähti.

»Minun täytyy.»

»Sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää meitä!» Ei, se oli hänen omakin
ajatuksensa.

Ilman, että Pontus tiesi asiasta, oli Tilda näet jo tiellä
velvollisuuttansa kohti, ei samaa velvollisuutta kuin viime kerralla,
vaan vielä tärkeämpää. Hän ei ollut sokea eikä kuuro eikä tuhma.
Hän näki, kuinka uhattuna koti oli, kuinka äiti rasituksesta
surkastui ja laihtui. Ja kun pojat yrittivät häntä auttaa, kävi
se niin nurinkurisesti, ettei siitä useinkaan ollut mitään apua.
Tässä tarvittiin erityistä apuihmistä, ei palkattua ja nyrpeätä
henkilöä, vaan vapaaehtoista ja luontevaa voimaa, jolle mikään talon
heikkouksista ei ollut tuntematon: tytärtä.

Mutta kuinka voisi Elman saada käsittämään sen välttämättömyyden? Siinä
oli pulma.

Joka kerta, kun Tilda palasi anteliaan suojelijattarensa luo, omaan
kauniiseen huoneeseensa ja Huldan hoivattavaksi, oli hän päättänyt
puhua avoimesti. Mutta kun hän sitten näki Elman, nuo ankarat,
uurtuneet kasvot, jotka — sen hän tiesi — vain hän voi saada
kirkastumaan, ja jotka aina juuri sinä päivänä tuntuivat väsyneemmiltä,
rasittuneemmilta kuin tavallista, niin petti rohkeus. Hän oivalsi, että
Elma ei käsittäisi eikä tahtoisi käsittää asiaa.

Hän kyllä kuuntelisi, harkitsisi asiaa mielessään, haluaisi olla
oikeudenmukainen, ja ehkäpä lopulta tarjoaisi rahaa. Rahaa, joko
emännöitsijän tai sairaanhoitajattaren hankkimiseen, vuokraan tai
sairaalahoitoon. Mutta siihen se päättyisi, muusta ei voinut olla
puhettakaan. Sen sopimuksen järkyttäminen, että lapsi oli oleva
hänen, Elma Liwinin, eikä kenenkään muun luona, mikä oli Tildan
äidin nimenomainen määräys, ei voinut tulla kysymykseen. Ja vaikkapa
Alice Murius, vastoin luuloa, saataisiinkin ottamaan vastaan rahaa
melkein ventovieraalta, mitä se sittenkään merkitsi, kaivatun tyttären
kotiintulon, todellisen avun rinnalla?

Monena syysiltana kävelivät Tilda ja Libert yhdessä Muriuksen talosta
Liwinin taloon, jos Libert oli joutilas ja äiti saattoi tulla toimeen
ilman häntä. He kulkivat viteeseen Humlegårdenin poikki, joka
kerran oli niin täynnä kuviteltuja vaaroja. Vieläkin täytyi heidän
painautua toisiaan lähemmäksi, muistaessaan lapsuutensa velhoja ja
pahantekijöitä. He vilkaisivat sivumennen muinaiseen Keisaripalatsiin.
Nyt olivat kaikki suuret ikkunat tyhjiä ja pimeitä puistolyhtyjen
niukassa valossa. Lehdettömien puiden märät, törröttävät oksat ja
latvat sekaantuivat taivaan nokiväriin.

»Kävellään vielä pieni kierros, eihän nyt ole kovin myöhä», sanoi
Libert.

Vielä pieni kierros. Tilda tiesi, että Elma odotti häntä, että
pidätetyn paheksumisen ja julkilausumattoman moitteen piirre kaivautui
hänen kasvoilleen yhä syvemmäksi joka neljännestunnin kulumisesta.
Hän ei tahtonut tehdä Elmalle pahaa, hän oli luvannut sen itselleen
ja luvannut äidille ja Rolandille. Mutta hänhän tiesi kuitenkin, että
hänen velvollisuutensa vaati häntä ihan toiselle taholle, ja niin
kauan kun hän kulki täällä Libertin kanssa, oli helpompaa pitää sitä
velvollisuudentunnetta täysin hereillä.

»Kuule», sanoi Libert eräänä iltana, »nyt ne alkavat kaupungeissa taas
pitää tanssiaisia. Minulla on kolme tilausta tällä viikolla.»

Hän oli jo tunnettu ja etsitty, eikä hän myöskään ollut kalleimpia.
Heitä oli kaksi soittajaa: Libert viuluineen ja eräs pianisti, ja he
jakoivat ansion: puolet kummallekin, tai oikeammin sanoen, Libert
toivoi, että vähitellen tultaisiin siihen. Toistaiseksi otti pianisti
enemmän, sillä hän piti itseään tunnetumpana ja Libertiä vain apurina,
suojattina, jota hän elätti.

»Mutta kuule», sanoi Libert Tildalle, »_sinun_ pitäisi olla toisena
hänen sijastaan! Niin päästäisiin ylimalkaan jakamasta.»

Libert pysähtyi tätä sanoessaan, ja hänen silmänsä säteilivät. Erään
puistonlyhdyn heijastus sattui suoraan niihin. Hän tunsi saaneensa
neronleimauksen.

Sitten he kävelivät kauan ja harkitsivat hänen ehdotustaan, Tilda ja
hän. He kun olivat niin tottuneita soittamaan yhdessä, voittaisivat
he epäilemättä suosiota. Ehkäpä olisi tanssiaisia Tukholmassa tänä
talvena niin runsaasti, että heillä olisi työtä joka ainoa ilta. He
saattaisivat silloin piankin saavuttaa sellaisen menestyksen, että
uskaltaisivat korottaa hintaa. Heitä kyseltäisiin kukaties piankin yhtä
ahkerasti, kuin ketä muuta suurta tanssimusiikkikuuluisuutta tahansa.
Libertin nykyinen pianisti lukuunotettuna...

»Libert», sanoi Tilda, »sinä olet nero!»

»Jaa, kuule», vastasi poika. »Hyviä aatteita minulla on tosiaankin
usein.»




5.


Mutta jo kun Hulda avasi eteisen ovea ja huomautti, että neiti Liwin
oli tänään saanut tavattoman kauan odottaa teetänsä, tunsi Tilda, että
suunnitelma, niin hyvältä kuin se oli näyttänytkin, kuitenkin oli
mahdoton toteuttaa. Oli jokseenkin varmaa, ettei hän saisi Elmaa siihen
suostumaan.

»Sinä olet viipynyt myöhään», huomautti Elmakin.

»Anteeksi, minä unohduin Libertin seuraan. Me teimme — me rakentelimme
tuulentupia.»

Elma ei kysynyt, mitä ne tuulentuvat olivat. Joitakin Muriusten
tuulentupia, mutta turhaahan Tildan oli niihin liidellä.

Hulda oli saanut käskyn lykätä teentuonnin, kunnes tyttö oli kotona,
ja hän toi nyt sisään hyvinvarustetun tarjottimen: siinä oli voita,
marmelaatia, vastaleivottua vehnästä, sokeria ja mantelia. Elma sanoi:

»Sinun on varmaan nälkä, lapsi. Ja etkö ole märkä? Katso kenkiä!»

Kengät olivat tosiaan märät ja tahraiset pitkästä vaelluksesta pitkin
puiston sateenliuottamia teitä. Ne olivat herra Feuerilta Hampurissa
ostetut kengät, hyvin erilaiset kuin ne, joilla ennen maailmassa
oli piirretty hyppykaavion rajoja hiekkaan, kun Tilda oli ulkona
leikkimässä yllään merimiesnuttu ja lyhyt poimuhame. Kaikki oli
erilaista. Tildan povea ahdisti, hengitys tuntui vaikealta ja vielä
enemmän pureskelu. Hänen oli mahdoton nauttia Huldan vastaleivotuista
vehnäsistä.

Sinä iltana tuntui Tildasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut oikein
todenperään ymmärtänyt, kuinka kahlehdittu ja sidottu hän oikeastaan
oli. Kun Elma ja hän olivat sanoneet hyvää yötä, itki hän. Kauan kuului
Elma liikkuvan ja puuhailevan arkihuoneessa. Tähän aikaan hän hoiti
ruukkukasvejansa, järjesteli jo ennestään hyvässä järjestyksessä olevia
laatikoitaan ja kaappejaan, ja Tilda hillitsi nyyhkytyksiään, jottei
tulisi ilmi. Jos Elma olisi kuullut hänen itkevän, tullut sisään ja
tehnyt kysymyksiä, mitä olisi hän vastannut? Elma ei olisi hyväksynyt
niitä vastauksia, joita hän olisi voinut antaa.

Kun huoneessa vihdoin oli hiljaista, ja hiljaisuutta jatkunut yli
tunnin, nousi Tilda. Ellei hän ottanut ratkaisevaa askelta nyt, ei
siitä tulisi ikinä mitään.

Kun hän ensin oli suostunut tulemaan Elman luo, oli se tapahtunut
järkisyistä. Hän oli oivaltanut ne ja mukautunut niihin. Nyt oli
järkevyys toinen, eikä mikään puolustanut enää viipymistä täällä,
hyödyttömässä ylellisyydessä ja mukavuudessa.

Kylmästä ja kiireestä väristen hän pukeutui. Hän ei rohjennut tavata
Elmaa enää, hän ei kyennyt kamppailemaan tämän järkähtämätöntä tahtoa
vastaan, ei ollut varma, pystyisikö uhmaamaan sitä vetoamista äidin
toivomukseen, johon Elma nojautui. Oli jäljellä vain pako. Oikean jalan
kenkä joutui vasempaan jalkaan ja vasemman oikeaan, hän huomasi sen
vasta, kun oli lähtövalmiina eikä arvannut menettää kallista aikaa
vaihtaakseen kenkiä.

Miten kotona oli laita, sen tiesi Tilda hyvin: isän huoneessa istui
väsynyt äiti valvomassa, sillä konserttimestari oli ollut huonona,
ja istui arvatenkin lisäksi epämukavalla tuolilla, sillä talon ainoa
mukava tuoli oli korituoli ja se narisi eikä potilas saattanut sitä
sietää. Luultavasti valvoi myöskin Pontus, jolla oli tentti edessään,
ja ehkä myöskin Libert keittiökomerossaan, toivehikkaana, täynnä
aatteita ja myöskin uskoa häneen, Tildaan.

Tilda hiipi eteiseen. Ei muuta tavaraa kuin mitä taskuihin mahtui, ei
äyriäkään rahaa — kaikki rahathan olivat Elman. Varovasti työnsi hän
patenttilukonsalvan syrjään, kuuli takanaan pehmeiden huopatohvelien
askelia ja ymmärsi, että Elma oli kuullut. Äkkiä hän avasi oven
rientääkseen ulos, mutta Elma oli jo hänen luonaan ja tarttui kovasti
hänen käteensä.

»Tule», sanoi hän vain.

Elma sytytti orvokkikaihtimisen lampun arkihuoneessa. Hän oli
kietaissut yönutun ympärilleen. Hänen edessään seisoi Tilda täysissä
pukeissa, päällysvaippa yllään, hattu päässä, liikkumattomana.

»Minne sinä olet menossa?»

»Kotiin.»

»Keskellä yötä? Ethän edes olisi päässyt sisään.»

»Minä olisin herättänyt alakerroksen asukkaat. Kaikki minut siellä
tuntevat. Minun täytyy mennä sinne.»

»No, ja entä huomenna?»

»Minä en olisi tullut takaisin.»

Elma asteli edestakaisin. Hän ei katsahtanut Tildaan. Yönuttua hän piti
kiinni toisella kädellään, painaen kättä kovasti poveansa vasten. Hän
hengitti raskaasti. Väliin tuli heikko voihkaus, jota hän ei voinut
pidättää. Nyt se oli tullut, sen hän oli aina tiennyt, sitä aina
pelännyt!

»Vai tämä nyt sitten on loppu», sai hän sanotuksi. »Sinä jätät minut,
sinä karkaat kuin seikkailija öiseen aikaan, ilman että meidän
välillämme on pahaa sanaa vaihdettu. Sinä vain et tahdo enää olla minun
luonani!»

»Elma!» huusi lapsi. »Anna minulle anteeksi! Mutta Elma ei voi ymmärtää
minun tunteitani heitä kohtaan. Siellä ei voida tulla toimeen ilman
minua — täällä voidaan. Minun täytyy mennä sinne korvatakseni edes
jotakin kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni.»

»Mutta jospa minä en voi tulla toimeen ilman sinua?»

»Kyllä Elma voi.»

»Ja mitä minä olen tehnyt, sitä ei lasketa?»

»Kuinka sitä voisi verrata?»

»Ei, sitä ei voi verrata!» puhkesi Elma. »Ei, mutta voitko sinä mitata,
mitä vuodet ovat olleet minulle, kun minun on täytynyt olla vailla
kaikkea sitä, mitä nuo vieraat ihmiset ottivat ja saivat? Voitko sinä
tietää salattuja, osaatko lukea minun elämäni tarinaa? Voitko aavistaa
sen nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, sen lyijynpainoa, sen vavahdusta
jokaisesta satunnaisesta sanasta? Oi, sinä kiittämätön, sinähän et
tiedä mitään! Sinä teet omia pieniä päätelmiäsi!»

Elma oli koroittanut ääntänsä. Hän kohotti käsiänsä yli pään, heristi
niitä kuin uhmaten taivaista kaitsijaa ja vaatien häntä vastuuseen, kun
oli niin huonosti hoitanut häntä ja hänen oikeuttansa.

»Kaikki on minulta riistetty viimeistä myöten!» huusi hän. »Kirottu
olkoon elämä!»

Kauhistuneena Tilda katsoi äitiänsä. Jokainen sana, jonka tämä lausui,
oli omiansa paljastamaan tämän äitiyden ja kaiken sen kärsimyksen,
mitä siihen oli täytynyt sisältyä, mutta kuitenkaan hän ei vieläkään
lausunut sitä suoraan julki. Ja lapsen sydän kovettui tästä. Vielä
seisoi Tilda liikkumattomana päällysvaatteet yllä, käsineet käsissä.
Ja äkkiä kääntyi Elma hänen puoleensa sellaisella raivolla, jommoista
lapsi ei koskaan ennen ollut nähnyt:

»Niinpä mene sitten tiehesi, jota pikemmin, sen parempi! Minä olen
saanut kyllikseni, minä en ota vastaan enempää. Kaikki, mitä omistan,
olisi kerran ollut sinun, kun olisit kasvanut ja kypsynyt. Minun iloni
oli sitä ajatella. Minun toivoni oli voida ilmaista sinulle elämäni
koko synkkä salaisuus. Mene, mitä kirousta, mitä turmiota kohti
tahdot! Riennä vain, ennenkuin ehdin peruuttaa ja ehkä alan kerjätä
sinua jäämään. Tiehesi! Minä olin hullu, kun yritinkään ottaa hoiviini
luiskun sikiötä.»

Kauhistuneena oli Tilda painanut kädet korvilleen päästäkseen
kuulemasta. Mutta sanat tunkeutuivat kaiken läpi:

»Kirous!»

Nopeasti ja matalalla äänellä vastasi Tilda:

»Jos Elma synkällä salaisuudellaan tarkoittaa, että me olemme äiti ja
tytär, niin olen sen jo ymmärtänyt. Mutta minä en ikinä tule äidistäni
käyttämään sitä nimitystä, jota Elma äsken käytti — eikä kukaan ole
pääsevä käyttämään sitä minusta.»

Sitten hän juoksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli ulkona
eteisen ovesta, ja Elma kuuli oven paukahtavan kiinni. Hän kumartui
pöytää vasten, jonka viereen oli pysähtynyt. Sammuiko pienen,
himmeäkaihtimisen lampun valo? Hänestä tuntui, ettei hän nähnyt
enää mitään. Oliko hänellä kipuja? Sitä hän ei enää tuntenut. Mutta
hän ymmärsi, että hänen lapsensa pakeni, hänen omien sanojensa
karkoittamana. Hänen lapsensa katosi yöhön yksinään, turvattomana, eikä
ehkä pääsisi sisään missään, saisi harhailla tuntikausia, palellen,
ehkä ahdisteltuna, inhoittaville kohtaamisille alttiina.

Elman viha sammui. Sen sijaan tuli sanomaton sääli. Hän levitti tyhjää
syliänsä, pyytäen lasta siinä lämmittelemään, tulemaan vakuutetuksi,
että mikään uhri ei ollut kyllin suuri, jos vain lapsi oli onnellinen.

»Lapseni», mutisi hän, »onneton, rakas lapseni, älä vain pelkää minua
enää! Minä teen kaikki, mitä tahdot!»

Hän sai ikkunan auki, sai huudetuksi. Se oli kuin tuskan huuto yössä ja
kaikui autiolla kadulla:

»Tilda, Tilda! Odota!»

Alhaalla ei Elma voinut erottaa mitään, hänen silmiänsä sumensi,
ei kyynelet, vaan suuri pimeys hänen ympärillään. Mutta hän kuuli
vastauksen, epäröivällä äänellä lausutun sanan:

»Kyllä.» Vaivoin hän pääsi alas ulko-ovelle ja sai sen auki, ja Tilda
seisoi sen ulkopuolella väristen.

»Elman ääni oli niin tuskallinen», kuiskasi hän.

»Älä pelkää enää, lapsi.»

Kun he jälleen olivat ylhäällä, sanoi Elma:

»Mene nyt nukkumaan. Minä en enää vastusta sinun toivomustasi. Minä
luovutan pois lainan, jota olen saanut pitää. Älä kiitä minua! Ei
sanaakaan enää, Tilda, asia on ratkaistu.»

Aamulla sanoi hän:

»Hulda, Tilda-neiti muuttaa takaisin konserttimestarin luo. Hänen on
ikävä sinne, ja minä viihdyn kai sittenkin pohjimmaltani parhaiten
yksin.»

Hän tuotti Tildan huoneeseen matka-arkun, joka oli ollut heidän
mukanaan molempien kesien matkoilla. Kirjavat paperilaput —
hotellien nimiä, reklaamikuvia luonnonkauniista maisemista —
tullitarkastusmerkit, kolahdusten tai kantajain hihnojen jäljet
muistuttivat niitä teitä, joita oli yhdessä kuljettu. Lapsen
vaatekaapista ja laatikoista hän poimi itse, kun Tilda oli koulussa,
ja pani huolellisesti kokoon kaikki, mitä oli tytölle hankkinut. Monta
kertaa muisti hän tällöin epäröintiänsä: pidättyisikö, ettei tärvelisi
hemmoittelulla, vai antaisiko perään ja hemmoittelisi niin runsaasti
kuin mielensä teki? Nyt hän katui, että koskaan oli pidättäytynyt.
Rakkauttansakin hän oli näin peitellyt, peläten paljastavansa liikaa.
Oli arvellut, että olihan aikaa — ja nyt oli liian myöhäistä.

Elma painoi joka vaatekappaletta kasvojansa vasten, hengitti sitä
hienoista tuoksua, joka kertoi, että nämä vaatteet olivat verhonneet
elävää, nuorta ruumista. Erään, jo jokseenkin kuluneen puseron, hän
vei kuin varkain omaan huoneeseensa. Kun kaikki oli valmista, käski
hän Huldan tilata kaupunginlähetin. Huldan ehdotus, että syötäisiin
edes pieni jäähyväispäivällinen, hylättiin. Oli parasta, sanoi Elma,
että Tilda lähti niin pian kuin kaikki oli kunnossa — sittenhän se oli
tehty, ja Tilda saisi kai tervetuliaispäivälliset konserttimestarin
luona sen sijaan.

Elma ojensi lapselle kättä:

»Kuten näet, olen pitänyt lupaukseni.»

Mutta kun Tilda itkettyneenä yritti syleillä häntä, koetti kiittää,
pyysi saada käydä joka päivä tervehtimässä, torjui Elma kaikki.

»Ei, lapseni. Älä pane minun voimiani liian kovalle koetukselle. Minun
laitani on aina ollut se, että olen valinnut joko — taikka. Sinä näet,
että olen tyyni. Anna minun säilyttää mielenrauhani, Tilda, ja jätä
minut itsekseni, kunnes kutsun sinua — jos kutsun.»

Ja niinkuin taannoin Huldalle, sanoi hän vielä jäykemmin:

»Minä viihdyn parhaiten niin.»

Sitten hän lisäsi tavallisella äänellä:

»Mutta sinä voit lähettää veljesi Pontuksen tänne joskus. Minä olen
ruvennut pitämään siitä säädyllisestä nuorukaisesta.»




6.


Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Pontus jo tuli.

Jossakin määrin oli Tildan äkillinen palaus entiseen kotiin häntä
hämmentänyt. Se tapahtui liian äkkinäisesti, tuntui melkein
karkoitukselta, siltä, että neiti Liwin oli väsynyt kasvattityttäreen
ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta päästäkseen hänestä vapaaksi.
Pontus oli ainoa, joka tulkitsi tapahtumaa tällä tavoin, eikä
tarkistanut vaikutelmaansa kenenkään kanssa. Mutta perheen ainoana
mallikelpoisena jäsenenä hän oli heti tuntenut tarvetta ottaa selkoa
asiasta nähdäkseen, mitä ehkä oli tehtävä.

Hän sai odottaa hyvän kotvan arkihuoneessa ihaillen sen hänen
mielestään erinomaista sisustusta. Häntä kummastutti vain, että
neiti Liwin ei lähettänyt mitään selitystä, miksi antoi hänen istua
odottamassa lähes puoli tuntia.

Kun hän vihdoin ilmestyi, oli hän kuitenkin yhtä tyyni ja hillitty kuin
tavallista.

Pontus aloitti:

»Minä ehkä saan lausua», sanoi hän, »kaikkien meidän kiitoksemme neidin
hyvyydestä antaa Tildan palata meille. Olot kotona tekevät sen äidille
erittäin rakkaaksi. Hänen olisi tietenkin pitänyt tulla itse —»

Elma kysyi:

»Onko konserttimestari yhä yhtä sairas?»

»On, paha kyllä.»

»Tilda on kai hyvin kiintynyt heihin molempiin?»

»Niin on. Ja», lisäsi Pontus, »minun täytyy sanoa, ettei omaa lasta
olisi voitu kohdella paremmin kuin Tildaa on kohdeltu meillä.»

»Sen olen kyllä havainnut.»

»Anteeksi, että kysyn», pyysi Pontus, »mutta mitä tulee hänen äitinsä
sanomaan palaamisesta meidän, hm, huonompiin oloihimme?»

»Äiti on luopunut puhevallastaan», vastasi Elma.

»Toivottavasti sentään ilman kahnauksia tai ikävyyksiä? Tai
tyytymättömyyttä?»

»Täydellisesti. Tilda on saanut valita.»

»Se äiti», sanoi Pontus, »mahtaa olla sangen sääliteltävä ihminen.»

Elma jätti siihen vastaamatta.

»Minä ajattelin ehdottaa teille jotakin», sanoi hän sen sijaan aivan
käytännöllisellä sävyllä. »Senvuoksi halusin teitä tavata. Minä tahdon
näet tehdä jotakin Tildan hyväksi. Minun terveydentilani vaatii minua
nyttemmin viettämään peräti hiljaista elämää enkä senvuoksi tahdo
tavata Tildaa, ennenkuin olen tuntuvasti parantunut.»

Pontus huomautti väliin:

»Mahtaa olla hyvin kuluttavaa antautua nuoren tytön kasvatukseen, kun
on kauan elänyt yksin.»

»Onhan se, on niinkin», vastasi Elma kylmästi. »Minä olen kuitenkin
edelleenkin mieltynyt Tildaan. Hän on hyvin herttainen.»

Kohtelias kaiku vastasi:

»Hyvin herttainen.»

Kesti hetken ennenkuin Elma jatkoi:

»Minä olen ajatellut tarjota teille, kandidaatti Murius, opintolainaa,
korotonta opintoapua, takaisinmaksettavaksi joskus tulevaisuudessa, kun
se teille saattaa soveltua. Ainoa ehtoni on, että te täst'edes maksatte
kotiinne kahta vertaa enemmän kuin ennen, jotenka rahat, välillisesti,
tulevat myöskin Tildan hyväksi.»

Hän pyysi Pontusta laskemaan, kuinka paljon hän tarvitsi, ja he sopivat
määräsummasta. Paschin apurahojen suhteen hän sai menetellä, miten
tahtoi.

»Ja sitten vielä toinen ehto», sanoi neiti Liwin, »että asia pysyy
ehdottomasti meidän koskemme. Minä en tahdo rasittaa Tildaa millään
kiitollisuudella ja uskon voivani luottaa teihin.»

»Ehdottomasti», vastasi Pontus.

Kun nuorukainen oli mennyt, moneen kertaan vakuutettuaan
kiitollisuuttaan, jota Elma koetti kädenliikkeillä torjua, kutsui neiti
Liwin Huldaa ja sanoi, ettei hän toistaiseksi ottaisi vastaan vieraita
eikä edes tulisi puhelimeen. Työpaikkaansa hän aikoi ilmoittaa itsensä
sairaaksi.

»Minä lähetän noutamaan tohtoria», sanoi Hulda.

»Tänne ei tuoda tohtoreita.»

Muutamien päivien kuluttua kutsutti Elma sen sijaan luokseen sen
juristin, jonka apua hän vuosien kuluessa oli tarpeen tullen käyttänyt
asioitaan järjestäessään, saman henkilön, joka kerran hänen puolestaan
oli ollut puhumassa rouva Muriuksen kanssa, tarjoamassa korvausta erään
tyttölapsen ylläpidosta viidentoista vuoden aikana, vaikka tarjousta ei
otettu vastaan.

Yhdessä tarkastivat nyt lakimies ja neiti Liwin jälkimmäisen
taloudellisen aseman. Se perintö, minkä neiti aikoinaan oli saanut
isältään ja äidiltään, oli ollut melko suuri, ja omaisuus oli
vähitellen kasvanut.

»Neiti on hoitanut hyvin leiviskänsä.»

»Se on sukuominaisuus», vastasi neiti.

Ainoastaan parina viime vuotena oli pääoman korot käytetty kokonaan, ja
Elma sanoi, että niin tulisi luultavasti vast'edeskin tapahtumaan.

»Aikooko neiti leventää elämäänsä?» sanoi lakimies hymyillen.

»Arvattavasti.»

Sitten hän jätti lakimiehelle testamentin, jonka hän näinä päivinä
oli kirjoittanut ja pyysi tätä ottamaan sen säilöön, sekä pitämään
sen sisällystä salassa siihen saakka, kunnes sen avaamisen aika tuli.
Lakimies luki hiljaa paperin, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut, mutta
hän oli ääneti vielä hetken sen jälkeen, kun oli lukenut loppuun.

Lakimies meni. Muita kävijöitä ei tullut. Ei ketään lähetetty
noutamaan, ei kukaan päässyt sisään. Hulda vartioi saamiensa ohjeiden
mukaisesti ovea. Makuuhuoneeseensa kuuli Elma ääniä eteisestä: Rick
Brunjohannin kimeät, säälittelevät huudahdukset, Pontus Muriuksen
kohteliaat tiedustelut. Joskus kuului myöskin hyvintunnettu tytönääni,
huolestunut ja pyytelevä. Mutta Huldaan saattoi luottaa, kukaan ei
päässyt hänen ohitseen.

Eräänä päivänä saapui kukkia: _Rouva Alexandra Pasch_ toivottaen
pikaista paranemista. Toisena päivänä, liki joulua, jolloin sireenit
parhaillaan alkavat kukkia kukkakaupoissa, tuotiin huolellisesti
kääritty, kukkiva pieni puu: _Erik Bourgsten_, toivottaen terveyden
pikaista palautumista ja kunnioittavassa ystävyydessä.

Elman toverit ja ystävättäret lähettivät myöskin tervehdyksiä ja olivat
hänestä huolestuneita. Hänestä siis huolehdittiin, ei paljon eikä
monien puolelta, mutta häntä ei ainakaan unohdettu. Niin kauan kuin
elää, ei voi ihmisistä päästä irti, ajatteli hän.

Jouluna hän lähetti Huldan kautta rahasumman parille Samariitin
hyväntekeväisyyslaitokselle, mutta nimettömästi. Hän oli tehnyt niin jo
monena jouluna, mutta aina ilmoittaen koko nimensä. Nyt tuntui hänestä
tarpeettomalta, että tämä nimi enää oli näkyvissä — toistaiseksi.

Muita joululahjoja hän ei lähettänyt.

Mutta uudenvuoden jälkeen hän palasi työpaikkaansa. Siellä oli jo
ajateltu sijaisen hankkimista hänen tilalleen. Mutta hän selitti, ettei
hänen terveydessään ollut mitään vikaa, hän oli nyt levännyt kyllikseen
ja kykeni jälleen astumaan paikalleen rivissä.

Niin oli vanha kiertokulku taas käynnissä. Ylös aamuisin, joskus
levottoman, joskus hiukan rauhallisemman yön jälkeen. Ulos paikalleen.
Jumalan kiitos, että on työtä, ajatteli hän. Työtä, ihmisiä, joiden
kanssa täytyi keskustella, toimitettavia vaaleja, epäkohtia tai
laiminlyöntejä oikaistavana. Liwin on yhäkin mies puolestaan,
sanottiin hänestä. Oli kuin hän olisi joutunut seikkailuun, joka oli
temmannut hänet mukaansa pariksi vuodeksi. Mitä se oli ollut, ei
kukaan tiennyt. Joka tapauksessa hän oli nyt palannut — terveenä tai
ainakin parantuneena halusta uusiin seikkailuihin. Ja pian lakattiin
hänestä puhumasta. Hän ei koskaan ollut kuulunut niin sanottuihin
mielenkiintoisiin, voittaviin henkilöihin, joita pyritään monin tavoin
lähentymään.

Kun hän oli päivätyönsä päättänyt, palasi hän säännöllisesti kotiin.
Sama hahmo katuelämässä kuin ennenkin: yksinkertainen huopalakki,
suora, miesmäinen päällysnuttu, kädet nutun taskuissa. Mutta hänen
silmänsä, jotka olivat olleet niin haluttomat käyttämään silmäparin
luonnollista etuoikeutta katsella maailmaa, sen sekä loistoa että
surkeutta, olivat nyttemmin käyneet vieläkin välinpitämättömämmiksi.

Joku vastaantulija saattoi kai joskus hiukan ihmetellä noita
harmahtavia kasvoja, joiden suun kerran kaunis kaari oli suoristunut
päättäväisyyden viivaksi; yksi ja toinen tunsi hänet ja johtui kukaties
sivumennen ajattelemaan naisten kykeneväisyyttä. Mutta usein hän,
omissa ajatuksissaan kulkien, ei edes vastannut tervehdyksiin.

Illalla odotti jälleen työ. Elma huomasi, ettei hän enää kyennyt
saamaan käsistään yhtä paljon kuin nuorempina päivinään. Hän pakotti
itseänsä. Hän poltti liian paljon, sen hän tiesi itse. Joskus suoristi
hän ruumistaan, levähti muutaman minuutin ja muisti, kuinka usein hän
oli nähnyt isänsä vanhemmiten istuvan näin, silmät kiinni.

Mutta hän ei verrannut itseään enää isäänsä, hän oli lakannut
askartelemasta entisyyden kimpussa. Hänestä oli kuin jokin kahle olisi
katkennut ja hän nyt vihdoinkin kulkisi omaa tietään.

Huldalta hän kuuli, ettei Tilda lakannut itsepäisesti tiedustelemasta
häntä ja pyytämästä saada tulla käymään hänen luonaan.

»Ei vielä!» käski Elma vastata.




7.


Näytti siltä kuin siunaus olisi seurannut Tildan tuloa takaisin
Muriusten kotiin.

Ensinnäkin Roland. Hän kirjoitti olojensa parantuneen huomattavasti
ja tulevansa luultavasti käymään kotona, kun hänen isäntänsä asioissa
arvatenkin tuli tehtäväksi matka Englantiin. Englannista hän aikoi
omalla kustannuksellaan pistäytyä Ruotsissa ja säästeli parhaillaan
rahaa tätä matkaa varten. Siitä huolimatta hän saattoi, kuten ennenkin,
lähettää pienen avustuksen äidin talouteen.

Myöskin Pontus tuntui löytäneen jonkin mahdollisuuden avustaa kotia
paljon runsaammin kuin ennen, vaikka ei ilmaissut tämän rikkauden
lähdettä. Hän kirjoitteli pieniä kansantajuisia kirjoitelmia
lääketieteen alalta ja viittaili siihen, että niistä maksettiin hyvä
palkkio. Kun Pontus ei epäillyt, etteikö hänen tulevaisuutensa olisi
valoisa, ei hän ollut luopunut Paschinkaan apurahasta; mieluummin
hän säästeli salassa, kun sai hiukan enemmän kuin tarvitsi, ja kun
hän ei koskaan tavannut Alexia, ei hänen tarvinnut nieleksiä tämän
suojelijaeleitä. Alexis liikkui toisessa maailmassa kuin uurastava
opiskelijana toisen maailmasta toisen maailmaan oli yhtä pitkä matka
kuin maasta kuuhun, vaikka molemmat olivat Tukholmassa.

Libert ei, kuten vanhemmat veljet, ollut saanut suurempia tuloja, eikä
edes suurempaa luottamusta musiikkikaupassa. Hän ajatteli liian vähän
ostajia, sanottiin, eikä hän sitä moitetta kummastellut, kun tiesi
itsekin päänsä olevan täynnä kaikkea muuta. Mutta iltaisin olivat Tilda
ja hän usein yhdessä suorittamassa tanssimusiikkia tilauksesta. Ero
kitsaasta pianistista, jonka kanssa hän ennen oli toiminut yhdessä, ei
ollut vaikea, ja musiikkikaupassa hän sanoi tilauksia tehtäessä:

»Minä soitan täst'edes ainoastaan sisareni kanssa.»

Epäröitiin hiukan ja arveltiin, että palkkiota piti siinä tapauksessa
alentaa.

»Se muuttuu pian», vastasi Libert, »kun vain on saatu kuulla hänen
soittavan.» Ja vaikka palkkio oli pienempi, niin sehän kuitenkin tuli
kotiin jakamattomana.

Tilda ompeli itselleen yksinkertaisen, lyhythihaisen mustan
silkkipuvun, samalla vaatimattoman ja arvokkaan, joka soveltui
hyvin viuluniekan hiukan vanhanaikaisen smokingin rinnalle. Hän oli
lopettanut koulunkäyntinsä kesken lukukautta, vaikka tunsi, ettei Elma
olisi sitä hyväksynyt. Mutta sille, joka aikoi ansaita toimeentulonsa
pianolla, ei kirjatieto ollut tärkeintä, päätteli Tilda, ja rouva
Murius oli samaa mieltä, sillä hänelle oli tytön takaisintulo ollut
niin suuri ja valtavan onnellinen yllätys, ettei hän joutunut lähemmin
ajattelemaan päästötodistuksia kahdeksannelta luokalta.

Tildan käydessä kotona ei koskaan oltu ilmaistu, kuinka suuresti
Alice-rouva itse asiassa oli kaivannut häntä, ja milläpä oikeudella
sitä olisikaan huomautettu? Rouva Murius tiesi, missä Tildan paikka
oli, ja että toisella äidillä oli oikeus lapseen. Mutta nyttemmin oli,
tiesi Pontus ilmoittaa, tämä toinen äiti itse luopunut puhevallastaan.
Hän vetäytyi takaisin tuntemattomuuteensa, ei pyytänyt mitään omasta
kohdastaan, ja rouva Murius saattoi ilman tunnonvaivoja nauttia
ilostansa.

Konserttimestarinkin huoneessa tuntui helpotus. Hän oli tottunut
pitämään Tildaa tyttärenä ja toisaalta taas rakkaana vieraana,
puolueettomana henkilönä, joka kykeni arvioimaan, minkälaiset talon
olot todella olivat. Kun Tilda sitten pänttäsi hänen päähänsä, ettei
hänen pitänyt ajatella kuolemaa eikä työn ja toiminnan lopettamista
musiikin palveluksessa, täytyi hänen ottaa asia harkittavakseen. Tilda
löysi myöskin raamatusta tukea kaikille väitteilleen.

»Ja Libertin ja minun täytyy harjoitella», sanoi hän. »Joka ei työtä
tee, ei hänen syömänkään pidä.»

»Niin no», huokasi konserttimestari.

Niinpä täytyi hänen siis ruveta jälleen sietämään pianon ääntä, ja se
kävi helpommin kuin hän olisi uskonut.

»Isän pitää istua mukana pöydässä, muuten on niin alakuloista», sanoi
Tilda.

Huoahtaen nousi ukko, ajoi partansa jo hävyn vuoksi ja puki vaatteet
ylleen. Hän oli maannut kauan ja oli vielä heikko polvista, mutta
hänestä tuntui kuitenkin, että tämä ateria, jonka hän pitkästä aikaa
jälleen söi omaistensa parissa, maistui merkillisen paljon paremmalta
kuin se ruoka, joka tarjottimella oli tuotu hänen huoneeseensa. Kun
päivällinen oli lopussa, pani hän senvuoksi kätensä ristiin ja mutisi
niinkuin lasten vielä ollessa ihan pieniä:

»Kiitos, hyvä Jumala, ruuasta.»

»Tulisiko minusta tosiaan vielä ihminen?» sanoi hän vaimolleen. »Onko
mahdollista, että minäkin vielä rupean elämään?»

Sen uskoi rouva Murius varmasti.

Ukko asteli huoneessa, missä hän ei viikkokausiin ollut käynyt,
kosketteli sormenpäillä laatikkoa, missä hänen viulunsa oli pitkät ajat
ollut koskemattomana. Ja kun Libert, taas omituisen mielijohteensa
kannustamana, rohkeni ottaa viulun esille, viritti sen ja soitti sillä,
suvaitsi ukko sen.

»Niin», sanoi hän pojalleen lempeästi, »sinulla on musiikkia veressä,
sinullakin, sitä en kiellä.»

Ja hän kuunteli kärsivällisesti, kun Libert soitteli hänelle omia
pieniä sävellyskokeitaan. Ukko tuli ajatelleeksi, että hänellä ei
ollut ainoastaan vaimoa, joka oli hänelle peräti liian hyvä, vaan
myöskin kolme hyvää kunnon poikaa, kukin omalla tavallaan lahjakas,
viulunvinguttajakin. Oli kuin muurit olisivat luhistuneet ja hän, vanha
mies, nähnyt jotakin uutta.

Eräänä päivänä, jonkin aikaa uudenvuoden jälkeen, sai Libert
tanssimusiikkitilauksen tanssiaisiin erään everstin, eversti Oberonin
luona.

Se oli vaativa perhe, ilmoitettiin hänelle musiikkikaupassa,
everstinna oli itse käynyt sanomassa, että hän ei huolinut mistään
poropeukaloista. Se oli tosin vain pieni tanssitilaisuus, hänen
seitsemäntoistavuotiaan tyttärensä tuttaville, mutta musiikin suhteen
hän oli silti yhtä tarkka.

Libert puki ylleen puhtaan paidan ja smokinginsa, Tilda kävi
hiuskampaajalla ja sai aaltosuortuvan otsalleen. Ei ollut yhdentekevää,
minkänäköinen oli, vaikka ottikin osaa tansseihin vain pianistina.
Olihan sitä samalla sentään tanssiaisten kaikkein tärkeimpiä
henkilöitä, ja Tilda oli huomannut, että pianisti usein sai ohimennessä
huomaavaisen silmäyksen.

Eversti Oberonin asumus oli suuri ja komea. Musiikki oli hyvissä
ajoin paikalla, kuten pitikin, siltä varalta, että haluttiin antaa
erikoisia ohjeita. Yksi huone oli kokonaan tyhjennetty tanssia varten
ja eräässä parkettipermannon nurkassa oli pieni koroke, jolle flyygeli
oli nostettu. Libert viritti viuluaan, kun yhä enenevää äänten sorinaa
alkoi kuulua muista huoneista, jonne vieraat kokoontuivat. Emäntä
lupasi antaa merkin, milloin ensimmäinen tanssi oli alettava.

Merkki annettiin, ja molemmat soittajat ryhtyivät tehtäväänsä. Nyt
oli näytettävä, että he eivät olleet poropeukalolta, ja että eversti
Oberonin koko seurapiiri voisi kääntyä heidän puoleensa tarvitessaan
tanssimusiikkia. — »Se riippuu sinusta, Tilda», sanoi Libert, sillä
omasta puolestaan hän oli varma asiastaan.

Nämä eivät olleet mitkään Garibaldi-tanssiaiset. Naapureille oli asia
ennakolta ilmoitettu, ja heiltä pyydetty ystävällistä suopeutta,
ja luvattu lopettaa juhla määrätyllä kellonlyömällä. Ketään
oopperalaulajaa ei esiintynyt tanssien aikana tai niiden lomassa,
sillä laulua eivät Oberonin nuoret kaivanneet. Ei kukaan vanhempi
mies, kaikkein vähimmin isäntä itse, eversti Oberon, riisunut yltään
nuttua ja esiintynyt paitahihasillaan maalaispelimannina. Iät ja
yhteiskunta-asemat eivät täällä olleet sekaisin, eikä tanssiaisten
maailmankuuluin kavaljeeri tuonut sisään tanssitettavaa keittiön
puolelta. Läsnä ei yksinkertaisesti ollut ketään, jolla olisi ollut
edes niin suuri maailmanmaine kuin Garibaldilla.

Täällä oli nuoria miehiä, joiden ulkomuoto ja käytös oli mitä
edullisin; nuoria naisia, joiden pukujen väri oli ruusunpunainen,
aprikoosinpunerva, niilinvihreä, kangas crêpe de chineä, voile ninonia,
chiffonia, georgettea, taftia, koruina volangeja ja metallipitsejä.
Tilda tarkkasi heitä ja osasi nyttemmin varsin hyvin erottaa eri
kangaslajit ja nimitykset. Hänen täytyi ihailla kaikkea tuota
kauneutta, aistia ja suloa. Paljon oli tarjolla silmänherkkua, kun oli
tanssiaisissa soittamassa.

Kun tanssi oli lopussa, tyhjeni parkettipermanto, siellä ei ollut
istumasijoja, joten ei kannattanut jäädä sinne, jos tahtoi muutaman
minuutin levähtää. Yksi ainoa pari jäi jäljelle, ja sekin vain
saadakseen olla häiritsemättä. Muuan ikkunakomero uutimineen tarjosi
jonkinlaisen, vaikka vaillinaisen suojan, ja he menivät sinne.
Soittajia he eivät ajatelleet, kaksi tuntematonta nuorta ihmistä salin
toisessa päässä: mitäpä heistä. Eivätkä soittajat puolestaan, jotka
juuri neuvottelivat seuraavasta kappaleesta, ajatelleet heitä. Mutta
kun neuvottelu oli päättynyt, kääntyi Tilda saliin päin, ja hän näki,
kuinka ikkunauudin siirtyi syrjään mustan, kapean hännystakinselän
tieltä, näki ruusunpunervan, lukemattomista volangeista sommitellun
chiffonipuvun ja näki mustan käsivarsiparin rohkeasti syleilevän
chiffonipukua.

»Nyt me alamme!» sanoi Libert.

Mutta Tilda näki liian paljon, eivätkä salin toisessa päässä olevat
tehneet mitään piiloutuakseen. He nauroivat ja kisailivat ja
suutelivat. Tytön kasvot peitti sileä, ruskea niska, joka kuului
hännystakkiselkään, niska, jonka Tilda oli nähnyt ennen... Silloin
käännähti tyttö äkkiä, oli varmaan kuullut jonkun tulevan, ja nuori
kavaljeeri teki saman liikkeen, mutta päinvastaiseen suuntaan, juuri
soittokorokkeen puoleen. Se oli Alexis.

Tildan ja Alexin katseet kohtasivat, ja Tilda näki, että Alexis tunsi
hänet. Semmoisesta ei erehdy. Mutta Alexis kääntyi silmänräpäyksessä
taas poispäin ja hänen kasvojensa ilme osoitti, ettei yhtään mitään
ollut tapahtunut. Hän kiersi vain käsivartensa nuoren ruusunpunervaan
volangipukuun puetun tytön uumenelle ja liukui hänen kanssaan
permannolle, kun musiikki samassa alkoi soittaa, viulunsoittajan
kyhnäistyä nuorta naispianistia.

Libert ei ollut nähnyt mitään. Hän ei nähnyt mitään seuroissa, missä
hän kävi soittamassa, paitsi harvinaisissa poikkeustapauksissa, jolloin
joku naisista oli saattanut lähestyä häntä ja pyytää jotakin erikoista
sävelmää ja hymyillä hänelle. Silloin hän kiinnitti huomiota siihen
naiseen ja ehkä haaveili hänestä sen illan — eihän voinut tietää,
mitä pidättyväisen Libertin mielessä saattoi liikkua. Mutta eversti
Oberonin tanssiaisissa ei kukaan neitosista lähestynyt häntä, ei kukaan
sanonut koko iltana ainoatakaan sanaa hänelle tai Tildalle, paitsi
palvelijoita, jotka everstinnan ystävällisestä käskystä toimittivat
heille virvokkeita ja sopivalla hetkellä hiukan illallista.

Koko illan tanssi Alexis heidän ohitseen, milloin ruusunpunaisen,
milloin valkoisen, milloin sinisen neitosen kanssa, mutta ei ollut
kertaakaan katsahtanut soittolavalle, ikäänkuin sitä ei olisi
ollutkaan, vaan soitosta olisivat huolehtineet näkymättömät enkelit.




8.


Kello kaksi yöllä sanoi everstinna Oberon Libertille, että musiikkiin
oli oltu sangen tyytyväisiä, mutta että nyt ei enää tanssittaisi. Hän
pani samassa kirjekuoren Libertin käteen, joka pisti sen taskuun.
Everstinna sanoi Tildalle:

»Neiti näyttää niin nuorelta, neiti on varmaankin hyvin pystyvä nuori
nainen.»

Saleissa hyvästelivät vieraat; tanssisalissa himmensi eräs palvelija
valoa. Vaatimattomina odottivat Libert ja Tilda tungoksen vähenemistä
päällysvaatteiden luona, ennenkuin etsivät omansa ja pääsivät
rientämään kadulle, missä paksuja lumihiutaleita oli alkanut sataa
tanssiaisten vielä kestäessä.

Talon edustalla odotteli muutamia autoja, joita pantiin juuri käyntiin
— arvatenkin, ajatteli Tilda, oli myöskin Paschin auto niiden joukossa.
Libert ja hän kiiruhtivat kotia kohti. Heidän askelensa eivät kuuluneet
lumessa, eivätkä he kuulleet kenenkään seuranneen ja tavoittaneen
heitä, ennenkuin kuulivat äänen:

»Tilda, mihin niin kiire?»

Se oli Alexis.

Hän oli päättänyt kävellä kotiin, luikertanut velvollisuudestaan
saattaa kohteliaasti jotakin nuorista neitosista ja seisoi nyt
niiden molempain edessä, joita hän koko iltana ei ollut näkevinään.
Tavallisuuden mukaan ei hän välittänyt paljon Libertistä, vaan kääntyi
vain Tildan puoleen.

»Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin. Saanko saattaa sinua kappaleen
matkaa?»

Ja Libert antautui heti kiltisti vanhaan osaansa ja — katosi. Hän lähti
taas kävelemään, tallustaen edellä lumessa, paksu ulsteri yllään,
viululaatikko toisessa kainalossa ja toisessa nuottikotelo, jonka hän
oli ottanut Tildalta. Alexis sanoi:

»Tilda, sinun pitää antaa minulle anteeksi. Sinä kuulet: minä en
kiellä mitään! Minä näin sinut. Minä en halunnut, että ne kaikki
siellä saisivat tietää, että sinä olit ollut minun lapsuusflammani ja
laskisivat minusta leikkiä.»

»Eikö sitten sovi, että jollakin on ollut lapsuusflammaa, joka elättää
itseänsä tanssimusiikilla.»

Siihen ei Alexis vastannut.

»Minkävuoksi sinä olit siellä?» kysyi hän. »Etkö sitten enää ole neiti
Liwinin luona? Eikö siellä ollut paljon parempi?»

»Ei!»

»Me emme voi seistä tässä näin. Minun täytyy puhua sinun kanssasi,
mutta minä en ollut ottanut lukuun tätä, minulla on vain ohuet kengät.»
Hän pysäytti ohiajavan vuokra-auton ja työnsi Tildan edellään siihen.

»Minun täytyy saada selittää asia paremmin», maanitteli hän. Ohjaajaa
hän käski ajamaan minne vain, katua ylös, toista alas, noin puoli
tuntia, ehkä vain kaksikymmentä minuuttia, sitten ilmoitettaisiin
varsinainen osoite, ja hän saisi hyvät juomarahat.

Alexis jatkoi:

»Minä jouduin suunniltani, kun näin sinut, Tilda. Sinä et tietysti usko
minua. Minä kiroan koko tanssiaisia! Nuo tytöt, minä olen ilveillyt
ainakin puolentusinan kanssa ja suudellut paria, vain uhmalla. Minä
en siedä ketään heistä. Tiedän kyllä, että minua pidetään aivan
verrattomana nuorena miehenä, kaikkien tulevien anoppien ihanteena, ja
äitini alkaa jo katsella tulevaa morsianta. Mutta minussa on jotakin,
joka ei sovellu laskelmiin.»

Hän hengähti hiukan. Tilda tunsi hänen hengityksessään imelää tuoksua.
Katulyhdyn kohdalla hän näki myöskin, kuinka hehkuvan punaiset Alexin
kasvot olivat. Pyöreät, kiiltävät silmät, jotka muistuttivat hänen
äitinsä silmiä, tuijottivat suoraan eteen, tavallista kiiluvampina.
Hänen suupielensä värähtelivät.

»Minä olen vain kaksikymmenvuotias, Tilda, mutta olen jo ehtinyt olla
mukana jos jossakin. Sitä ei kannata sinulle kertoa. Kotoa saan rahaa
niin paljon kuin tahdon, tai ainakin melkein. Isä on vain hyvillään,
kun annan sen mennä. Mutta mihin minä olen antanut sen mennä,
ulkomailla ja täällä? Minua ellottaa sen muisteleminenkin.»

»Kuka sinua pakottaa?» kysyi Tilda.

Alexis hätkähti.

»Oletko sinä tuhma?» kysyi hän vastaan. »Sitä en uskonut. Pakottaa?!
Minulla on oikeus tehdä, mitä päähäni pälkähtää. Minä olen ollut
tukkihumalassa, juopumuksesta sairaana, minut on kynitty puhtaaksi,
olen pelannut pelipetturien kanssa ja iloinnut senlaatuisten ihmisten
parissa, jonkalaatuisista sinulla ei ole edes aavistusta — jos tahdot
tietää. Se on sitä ikäkautta nuoren miehen elämässä, sanoo isä. Hänestä
on kaikki normaalia. Ja hän on oikeassa. Tämä kausi on pian lopussa,
minä olen pian siihen kyllästynyt. Parin vuoden päästä olen kypsä
menemään kihloihin neiti Oberonin tai jonkun hänen kaltaisensa kanssa
ja tulemaan juuri siksi henkilöksi, miksi minut on alusta alkaen
suunniteltu tulemaan. Käsitätkö sinä? Mutta se, sekin minua ellottaa!
Viitoitettua tietä kulkeminen.»

Hän kumartui Tildan puoleen, joka istui liikkumattomana auton toisessa
nurkassa. Hän antoi päänsä vaipua Tildan polville.

»Minä en ole ihan selvä nytkään», sanoi hän, »senvuoksi saatan puhua
vapaasti. Tilda, koko maailmassa ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka
kanssa voin puhua niinkuin haluan! Tilda, rakas pikku Tilda!»

»Alexis raukka!» mutisi tämä.

»Niin, lellittele minua, sano minua raukaksi. Pane kätesi minun
otsalleni, noin!»

Tilda pani kätensä hänen kuumalle otsalleen, ja Alexis rauhoittui,
huokasi syvään ja jatkoi, sillä vaieta hän ei sittenkään osannut:

»Mikä hulluus minussa on? Pohjimmaltani en kelpaa huijaamaan ja
heittämään hiiteen kaikkia seikkailuita; mutta tahdin mukaan
marssiminen ja tuleminen pääkonsuliksi numero kaksi, sekin on minusta
jollakin tavoin yhtä tympäisevää. Täytyy olla olemassa kolmas. Tilda,
sinullako ja yksinkö sinulla on sen avain?»

Mutta se mielikuva mahtoi hänestä tuntua hassunkuriselta, sillä hän
naurahti.

Hitaasti liukui auto katua ylös, toista alas, kuten oli määrätty.
Eräässä käänteessä tunsi Tilda äkkiä, missä he olivat: he kulkivat
Elman asunnon ohi. Hän kurottautui katsomaan. Aivan oikein, Elman
makuuhuoneen ikkunasta näkyi tulta, ainoa heikko valoneliö koko suuren
talon pimeässä seinässä. Se oli sama ikkuna, josta epätoivoinen ääni
oli huutanut yöhön, joka oli hyvin samantapainen kuin tämäkin yö, niin
raskas, niin täynnä epätietoisuutta. Tuo tuskanhuuto: »Tilda! Odota!»
— kuinka usein se sittemmin olikaan hänen mielessään kaikunut. Se oli
sitä laatua, jota ei ikinä unohda.

»Sinähän et kuule minua», sanoi Alexis nyrpeissään. »Mitä sinä katsot?»

»En mitään.»

Sillä se ei ollut mitään semmoista, josta olisi voinut puhua Alexin
kanssa.

»Minun täytyy ajaa kotiin», sanoi Tilda.

»Joko sinä tahdot jättää minut?»

»Minä en kuitenkaan voi tehdä mitään sinun hyväksesi.»

»Et tahdo.»

»Jos voisin, tahtoisin.»

Mutta hän tunsi, ettei hän voisi antaa Alexille mitään todellista
apua. Heidän sisässään, heidän välillään ja ympärillään oli varjoja.
Tilda tiesi, että Alexin sydän, joka näennäisesti avautui hänelle, ei
kuitenkaan kuulunut hänelle, se oli kaikesta huolimatta kaukana poissa.

Alexis muutteli asentoansa levottomana, tuli vielä lähemmäksi Tildaa,
painoi polttavaa päätänsä vielä lujemmin hänen polviansa vasten. Mitä
hän tahtoi, mitä hän odotti? Hyväilyjäkö, lohduttelua, suudelmia?
Paljasta kättänsä vasten tunsi Tilda hänen karhean tukkansa ja tunsi
kiusausta vain ojentaa sormiansa ja silitellä tätä tukkaa, koskettaa
päätä, jota niin ristiriitaiset ajatukset ahdistelivat — ja hän ymmärsi
myöskin, mitä se kiusaus sisälsi. Hän tunsi sisässään paisuvan jotakin
uutta, mahdin, jota hän ei ollut ennen tuntenut, ja joka saattoi
temmata hänet mukaansa, ellei hän pitänyt varaansa.

Ja ellei hän välittänyt pitää varaansa? Jos hän päinvastoin vain antoi
perään, antoi, mitä Alexis halusi, hetken lohdutusta, suudelmia,
huomenna merkityksettömiä?

Äsken naurahti Alexis, ja se oli ollut ilkeä naurahdus. Koko
tanssiaisillan oli Alexis kieltänyt hänet. Ei edes pientä, salaista
tuttavuudenhymyä ollut uskaltanut antaa tanssiessaan ohi toisten
kanssa. Mutta nyt hän odotti kuitenkin Tildalta jotakin ja kiusasi
häntä.

Äkkiä istahti Alexis taas pystyyn asentoon, ja häntä puistatti niinkuin
palelevaa. Pyöreät silmät eivät enää tuijottaneet eteenpäin, suu ei
enää värissyt. Hän katsoi suoraan Tildaan, läheltä, ahmaisi katseillaan
koko hänen kasvonsa ja katsoi katsomistaan. Mutta se ei kuitenkaan
saattanut Alexia lähemmäksi häntä, tuntui Tildasta, päinvastoin. Se
mitä Alexis katsoi, ei ollut Tilda, vaan jotakin, jonka hän yksin
mahtoi tuntea.

»Niin, Tilda», sanoi Alexis, »sinuthan minulla pitäisi olla, etkö
käsitä sitä itse? Se on kirjoitettu — mutta kuitenkin on kirjoitus
väärä. Avio ei ikinä voi tulla kysymykseen meidän välillämme. Se on
hävitöntä sanoa, mutta emmekö voi olla täysin tosia? Minä en kuulu
niihin, jotka tekevät muuta kuin mitä maailma heiltä odottaa, kuinka
hurjistelenkin tai olen hurjistelevinani. Kenties on toisia, jotka
murtautuvat vapaiksi, mutta en minä. Ei, Tilda, meidän välillämme
ei synny aviota. Mutta minä olen rakastunut sinuun, sen voin sanoa,
ja olen ollut ensi kerrasta saakka, kun sinut näin pikkutyttönä
merimiespuvussa. Minä uneksin sinusta öisin, niin, ja päivisinkin. Sinä
et tiedä, kuinka paljon olet ollut minun seurassani! — ja joka kerta,
kun tapaan sinut, on asia aina sama. Ja sinä, älä kiellä, niin on
sinunkin laitasi ollut! Me kuulumme yhteen! Ottakaamme vain asia niin
kuin se on.»

Sitten naurahti hän taas, samanlaisen lyhyen naurahduksen, joka kuului
niin ilkeältä.

»Ja nyt minä suutelen sinua», sanoi hän.

Hän heittäytyi Tildaa kohti, painoi häntä auton nurkkaa vasten ja etsi
hänen suutansa. Mutta Tilda työnsi hänet takaisin. Tämä ei enää ollut
Alexis, tämä, ei hänen Alexinsa. Uusi, vieras ihminen vaati jotakin,
jonka vuoksi hän tahtoi Tildaa unohtamaan sen Tildan, todellisen
Tildan, joka oli kerran ollut lapsuuden Alexin oma.

Mutta Tilda ei unohtanut. Ikäänkuin Elman valaistu ikkuna olisi
ollut merkkituli, muisti hän omat sanansa Elmalle: »Minä aion hoitaa
vapauttani...» Ja hammasta purren taisteli hän sen vapauden puolesta
Alexin väkivaltaa vastaan.

He kamppailivat ääneti, Alexis ei ollut paljon väkevämpi Tildaa. Nyt
oli kaikki muuttunut hänelle leikiksi, ilkeäksi leikiksi, haluksi
voittaa, pakottaa ja nöyryyttää, rangaista Tildaa kaikesta pahasta,
mitä hän oli kokenut kaukana hänestä. Tilda kuuli hänen pilkallisen
huohotuksensa ihan kasvoillaan.

Surusta ja suuttumuksesta parkaisten sai Tilda riuhtaistua itsensä
irti, kääntyi ja antoi hänelle läiskähtävän korvapuustin samalla kun
ajaja, joka oli kuullut hänen yrittävän aukaista vaununovea, pysäytti
vaunun katukäytävän viereen.

Tilda hyppäsi ulos.

»Ajakaa vain edelleen, olkaa hyvä», sanoi hän ja kuuli itse, kuinka
hänen äänessään oli Elman hillityn kylmä sävy mainitessaan Paschin
talon numeron Florankadun varrella. Sitten hän painoi oven kiinni
katsahtamatta Alexiin, joka ei enää hiiskahtanutkaan, ja juoksi pois
lumisohjossa.

»Elma», ajatteli hän vain, »Elma, Elma!»

Hänen teki mielensä sinne, hän olisi tahtonut sanoa: »Tänään olen
käsittänyt jotakin! Älä enää milloinkaan ole levoton minun tähteni.»

Hän olisi tahtonut sanoa myöskin: »Anna anteeksi! Minä en milloinkaan
ennen tiennyt, kuinka paljon sinä annoit minulle.»

Vasta saapuessaan hengästyneenä kotiovelle muisti hän Libertin.

Ulko-oven avain oli Tildalla, ja varmaankaan ei Libert ollut yrittänyt
herättää ketään päästäkseen sisään. Hän oli epäilemättä odotellut
pakkasessa ja lumessa tallustellen nuottikotelo ja viululaatikko
kainaloissaan. Ja aivan oikein, tuolla hän tulikin eräästä
porttikäytävästä kadun toiselta puolen, missä hänellä oli ollut hiukan
suojaa säätä vastaan.

»Jahah, sinä olet täällä nyt», sanoi Libert. »Eihän se sentään niin
kovin kauan kestänyt.»

»Mitä kello on?»

»Kolme.»

Hän ei ollut viipynyt siis tuntiakaan. Libertin levollisuus rauhoitti
häntä.

Libert sanoi:

»Aika korea lumisade. Salissa on vielä valoa, uutimet eivät ole
alhaalla, minä seisoin katselemassa lumihiutaleita, kun ne kulkivat ohi
kellervän valon. Äiti se kai siellä valvoo.»




9.


Rouva Murius tuli heitä vastaan eteiseen; hän oli pitänyt teetä
lämpimänä heitä varten. Mutta hän ei ollut valveilla ainoastaan sen
vuoksi. Levottomana hän katsoi Tildan kasvoja, jotka ilmaisivat mitä
suurinta väsymystä, tai ehkä jotakin enempää, jotakin muuta ja enempää,
kun tytön silmänalustat olivat niin mustilla renkailla.

Mahdollisimman kauan viivytti hän sentähden sanottavaansa, niin kauan,
että lapsi ainakin ehti saada hiukan lämmintä sisäänsä ja istua
muutaman minuutin levossa.

Mutta kovin kauan ei hänen sopinut sitä viivytellä:

»Tilda, on tullut sana neiti Liwiniltä. Hän on hyvin sairas.»

Hulda oli soittanut, mutta niin myöhään, että Tilda ja Libert jo olivat
olleet matkalla Oberonin tanssiaisiin ja Hulda oli silloin sanonut,
ettei neiti Liwin sallinut soitettavan sinne. Mutta ellei Tilda-neiti
tullut kotiin perin myöhään, olisi kyllä hyvä, jos hän soittaisi. Hulda
luuli, että neiti Liwin odotti.

Sitten hän oli soittanut uudelleen puoliyön aikana ja sitten kello
kaksi ja vihdoin nyt vähän aikaa sitten. Neiti oli tullut levottomaksi
Tildan vuoksi, sanoi Hulda. Hän kuvitteli, että tytölle tapahtui
jotakin tai että hän oli jossakin vaarassa ja tahtoi tavata häntä. »Ne
on kai kuumehoureita, tietenkin», oli Hulda sanonut.

Tilda huusi:

»Minun täytyy heti päästä sinne!»

»Kun Hulda vain saa tietää, että tulet, tulee hän avaamaan ulko-oven.»

Elma Liwin oli ollut vuoteen omana jo muutamia päiviä. Se oli alkanut
kuumeella, joka oli pian kohonnut huolestuttavan korkealle. Hulda oli
omalla uhallaan kutsunut lääkärin, ja neiti oli siihen mukautunut.

»Nyt minä voin kuolla», oli hän sanonut palvelijalle. »Lääkärin avulla
tai ilman sitä, on minulle samantekevää: kaikki on valmiina.»

»Tuhmuuksia», vastasi Hulda.

Mutta kun lääkäri kävi toisen kerran, oli hän hyvin huolestunut, kutsui
Huldan syrjään ja määräsi sairaanhoitajattaren hankittavaksi niin pian
kuin mahdollista. Sairaanhoitajatarta odotettiin nyt seuraavana aamuna.

Sairaan selän ja niskan taa oli asetettu tyynyjä päällekkäin, jotta
hänen olisi helpompi hengittää. Elma Liwin makasi hiljaa ja katsoi
huoneen kattoon, joka oli pimennossa. Hänen mieleensä tuli muisto
lapsuusajalta, jolloin vielä käytettiin öljylamppuja, silloin syntyi
kattoon pyöreä, alati väräjävä valorengas sen kohdan yläpuolelle,
missä lamppu seisoi. Se muistutti lukemattomien pienten valohiukkasten
tanssia, niin pienten, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Saattoi
nähdä vain niiden kaikkien yhteisen värinän. Hän oli pitänyt siitä
paljon.

Hän oli kuvitellut, että tämä väräjävä valokehä oli koko maailma
kaikkine lukemattomine ihmisineen. Kukin ihminen oli yksi noita
erottamattomia, pieniä valohiukkasia, joista mikään ei ollut kyllin
suuri näkyäkseen erikseen. Illalla, niin kauan kuin lamppu paloi
lastenkamarinpöydällä, ei hän millään olisi malttanut nukkua; tuon
tuostakin hänen täytyi avata silmänsä nähdäkseen, oliko elävä valokehä
yhä jäljellä — ja se oli aina jäljellä. Hän olisi tahtonut olla yksi
näitä äärettömän pieniä pienokaisia, jotka liikkuivat siellä ylhäällä,
ja väliin saattoikin hänestä tuntua, että hän todella yleni, kohosi
sinne, autuaasti liidellen, ja muuttui yhdeksi niistä. Hän häipyi,
haihtui niiden joukkoon. Niin, se oli autuus.

Hän havahtui ja kysyi:

»Mitä kello on, Hulda?»

»Vähän yli kolme, ja nyt on Tilda-neiti tulossa tänne.»

»Kenties», ajatteli Elma, »kuolen juuri tänä yönä, koska tulin
ajatelleeksi tuota niin kauan unohduksissa ollutta.»

Kernaasti hän olisi kuitenkin suonut ehtivänsä kertoa Tildalle siitä
elävästä valokehästä. »Miksikä», ajatteli hän ja tunsi levottoman
innon panevan hikeä kihoamaan otsaan ja käsiin, »miksikä en tehnyt
sitä, kun vielä oli aikaa? Miksikä en ole edes itse kaikkina näinä
vuosina muistanut, mikä autuus on häipyä, tosin elää ja liikkua, mutta
kuitenkin olla näkymättömänä muiden joukossa? Minä olen ajatellut liian
paljon kaikkea muuta.»

Hän kysyi taas:

»Mitä kello on?»

»On kulunut viisi minuuttia äskeisestä. Nyt menen avaamaan ulko-oven.»

Elma jäi yksin.

Kumma, että pääasian mielessä pitäminen olikin niin vaikeaa. Ehkäpä
se hänelle oli ollut vaikeampaa kuin muille. Kerran lapsena hän kulki
savipellolla, senkin hän muisti, ja jalat tarttuivat, tarttuivat.
Niihin kertyi suuria savimöhkäleitä, joita lopulta ei jaksanut
liikuttaa. Se sai tuskanhien taas kihoamaan. Kumma, että oli niin
vaikeaa nähdä valokehää ja muistaa vain sitä.

Ja nyt oli katto taas pimeä.

Mutta levottomuus Tildan tähden oli mennyt ohi. Hänestä oli vähän
ennen tuntunut, että lapsi oli aivan pieni, pieni sylilapsi. Hän oli
pelännyt, ettei osaisi pitää sitä oikein. Mutta jos se otettiin häneltä
pois, oli asia paljon pahempi. Hän oli huutanut ja pyytänyt saada pitää
sitä, huutanut, niin että hiki tippui, koko ruumis oli kuin tulessa.
Mutta kukaan ei kuullut häntä, kunnes Hulda oli tullut sisään, hyvin
tyynesti, ja sanonut:

»Nyt olen lähettänyt noutamaan Tilda-neitiä.»

»Kuinka vanha hän on, Hulda?»

»Hyvänen aika, hänhän täyttää seitsemäntoista keväällä.»

»Jumalan kiitos!»

Kun Tilda tuli huoneeseen, avasi Elma silmänsä.

»Neiti oli varmaan nukahtanut», kuiskasi Hulda.

Elmasta oli tuntunut, että hän päinvastoin oli ollut hereillä ja
vartioinut valokehää, ettei se päässyt sammumaan. Jos se sammui, niin
hän ehkä unohtaisi sen eikä enää osaisi selittää. Hänellä oli niin
paljon selittämistä, niin paljon puhuttavaa. Mutta ensin pitää levähtää
hiukan: ja hän sulki taas silmänsä.

Hulda oli sanonut Tildalle:

»Älkää puhuko neidin kanssa, hän ei jaksa mitään.»

Lapsi istui senvuoksi vain ääneti vuoteen ääreen, tarttui sairaan
kuumaan käteen ja piti sitä käsiensä välissä. Hän kumartui, nosti
heikkoa, kuumaa kättä ja painoi sitä päälaelleen. Hän antoi itsensä
äidilleen. Nyt ei enää olisi riitoja.

Hän kuiskasi vain:

»Äiti.»

Ja vastaus tuli, mutta tuskin kuuluvasti:

»Niin, lapseni.»

Arkihuoneessa kuului kello lyövän, neljä lyhyttä, sointuvaa lyöntiä, ja
jonkin ajan kuluttua viisi. Silloin tällöin hiipi Hulda sisään, tarjosi
sairaalle juotavaa, tai, kun tämä ei tuntunut jaksavan juoda itse,
kostutti hänen huuliaan. Kun aamu alkoi sarastaa, pakotti Hulda Tildan
menemään levolle.

Mutta ennenkuin talviaurinko vielä oli ehtinyt luoda huoneeseen täyttä
päivää, oli loppu tullut.

Huoneet tulivat äkkiä ihmisiä täyteen. Lääkäri tuli kiiruusti ja
kaikkein ensimmäiseksi: hän ei ollut sentään luullut, sanoi hän,
että se kävisi niin nopeasti. Tilattu sairaanhoitajatar saapui ja
poistui taas, tarpeettomaksi tulleena. Rick Brunjohann tuli katsomaan
aavistamatta muuta kuin, että Elma voisi hyvin, ja hän itki haikeasti
arkihuoneen sohvalla, katuen ja ääneen vaikeroiden, ettei ollut,
ennenkuin oli liian myöhäistä, osoittanut vanhalle kunnon Liwinille
suurempaa ystävyyttä, enemmän huomaavaisuutta. Vihdoin oli vainajan
veli, pormestari Liwin, jolle muutama päivä ennen oli sähkötetty
neidin arveluttavasta sairaudesta, saapunut vaimonsa kanssa yöjunalla
Tukholmaan, valmiina, jos niin surullisesti kävisi, täyttämään
velvollisuuksiaan sukua kohtaan sisaren persoonassa.

Heti aamupäivällä oli Hulda myöskin soittanut juristille, jonka kanssa
neiti Liwinillä oli ollut tapana keskustella. Tämän hän oli tehnyt
neidin määräyksestä. »Kaikkein ensimmäiseksi on tieto annettava
hänelle», oli neiti sanonut.

Pormestari Liwin lähetti Tildan kotiin.

»Rakas nuori neiti», sanoi hän ystävällisesti, »me panemme, vaimoni
ja minä, suurta arvoa sille rakkaudelle, jota te nähtävästi olette
tuntenut sisartamme kohtaan, ja te olette luonnollisesti tervetullut
tänne joka päivä, jos haluatte. Mutta tänään iltapäivällä täytyy
läpikäydä kaikkinaisia papereita ja asiakirjoja saadaksemme selville,
onko vainaja ehkä säätänyt jotakin hautauksensa tai muun suhteen,
eikähän teillä, mikäli kuulen, enää muutamaan aikaan ole ollut kotinne
täällä.»

Sitten kulki pormestari huoneesta huoneeseen katsellen niitä kehyksiä,
joiden sisällä hänen sisarensa oli elänyt. Enempää kuin nämä kehykset
hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän ei ollut usein käynyt sisarensa,
eikä sisar hänen luonaan. Hän muisteli: kaksi-, kolmekymmentä, niin,
varmaan yli kolmekymmentä vuotta sitten oli heillä ollut tavallista
luottamuksellisempi keskustelu. Niin, he olivat silloin vielä lapsia.
Ja sen jälkeen hän ei tiennyt mitään sisarestaan. Neljä sisarusta oli
heitä kerran ollut, nyt oli hän ainoa jäljelläoleva.

»Mitähän lienee hänen elämänsä oikeastaan ollut», ajatteli veli ja tuli
samassa ajatelleeksi kysyvänsä sitä itseltään nyt vasta. Ja nyt vasta
hän kysyi itseltään, miksei koskaan ollut sisartaan etsinyt tai hänen
elämäänsä ajatellut.

Oliko sisar koskaan tarvinnut häntä, eikä hän ollut saatavana?
Hämärästi hän muisti pitäneensä Elmasta poikana ollessaan. Mutta se
Elma, joka tuossa makasi liikkumattomana, suorana, kasvonpiirteet
kangistuneina lopulliseen vakavuuteen, ei kammottavaan vakavuuteen,
vaan ilmeessä sen erikoinen arvokkuus, joka on ansainnut rauhansa, oli
hänelle ventovieras.

»Hänen on sanottu olleen isän näköinen», mietiskeli hän, »mutta sitä
minä en huomaa. Hän ei ole meidän kenenkään näköinen.»

Iltapäivällä avattiin lakimiehen haltuun annettu, sinetillä suljettu
kuori, joka sisälsi neiti Elma Liwinin viimeisen tahdon ja säädökset,
omakätisesti kirjoitetut.

Testamentissa hän tunnusti tyttärensä Tildan (Mathildan), joka oli
kirjoihin merkitty tuntemattomien vanhempien lapseksi ja käytti nimeä
Murius. Muutamia erisäädöksiä lukuunottamatta säädettiin koko jäämistö
tälle tyttärelle. Todistuksia äitiydestä oli viime kuukausina koottu,
kuten kätilön lausunto ynnä muuta. Lapsen isän nimi mainittiin.
Testamenttiin oli lopuksi liitetty konsepti siihen kuolinilmoitukseen,
jonka vainaja nimenomaan halusi painettavaksi lueteltuihin
sanomalehtiin, kaikki pääkaupungin huomattavimpia.

Konseptin sanamuoto oli tämä:

             †
           Neiti
         ELMA LIWIN

     syntynyt... kuollut...
      jättäen jälkeensä
  sanomattoman rakkaan tyttären.

»Mikä olin minä, joka ymmärtämättömyydessä annoin viisaudelle pimeyden
nimen?» (Job. 42:3.)








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NEITI LIWIN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.