Pikakuvia Raja-Karjalaqsta

By Ernst Lampén

The Project Gutenberg eBook of Pikakuvia Raja-Karjalaqsta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pikakuvia Raja-Karjalaqsta

Author: Ernst Lampén

Release date: May 27, 2025 [eBook #76169]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1922

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKAKUVIA RAJA-KARJALAQSTA ***

language: Finnish




PIKAKUVIA RAJA-KARJALASTA

Kirj.

Ernst Lampén





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.




SISÄLLYS:

Kärpäsestä.
Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.
Pitkäranta.
Suistamoon.
  Tolvajärvi.
  Vornanen.
  Ägläjärven kylä.
Proasniékat.
  Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.
  Jehkilän esikunnan portilla.
  Mietteitä.
Jehkilän komppanian päällikkö.
Raja-Karjalan taloissa.
  Vierasvaraisuudesta.
Marppa Bibina.
Rajaveräjällä.
Kulkuneuvot.
Ehdotus.
Käkisalmen radan vihkimisistä.
  Aamiainen Kiviniemen asemalla.
  Raudussa.
  Juhlapäivällinen.




Kärpäsestä.


En puhu tällä kertaa noista tuskanhengistä, jotka varsinkin elokuussa
tekevät elämän maaseudulla tukalaksi sekä ihmisille että kotieläimille.
Puhun sielullisista kärpäsistä, jotka ovat hyviä henkiä, jotka ovat
verrattavat niihin valkoisiin enkeleihin, jotka lempeästi laskeutuvat
kilttien poikien vuoteen reunalle istumaan, varjellakseen heitä
kaikesta pahasta, ilkeästä ja rumasta, ja joita näemme kuvattuina
joululehdissä. Tällainen sielullinen kärpänen on myöskin taivaan
asukkaita, valon ja rakkauden valtakunnan siivekäs olento, jonka
laupias Luoja lähettää alas maailmaan ihmisen kallon ympärille
surisemaan. Ei Luoja lähetä sitä kenen tahansa kalloa kiertämään,
ainoastaan sellaisen, johon hän mielistyy. Se tulla tupsahtaa sieltä
ylhäältä yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, lentelee,
liitelee, kunnes löytää sen oikean kallon. Siivet on kärpäsellä
rakkauden mettä ja innostuksen simaa täynnänsä, ja näitä hän hiljalleen
siivilöi armoitetun pään päälle. Samalla hän alkaa surinansa, joka
herättää miehen kuuntelemaan. Mies kuuntelee ja kuuntelee, tuntee
voiteitten innostavaa vaikutusta, vähitellen hän tajuaa surinan
merkityksen. Se vaatii häntä rakkauden töihin. Hän lupautuu tähän,
ja mies tuntee itsensä samalla sekä väkeväksi että iloiseksi ja
riemukkaaksi.

Sanotaan silloin, että mies on saanut kärpäsen.

Suurilla miehillä on suuret kärpäset, tuollaiset, jotka yhtäkkiä
iltayöstä tulla tupsahtavat ikkunasta sisään ja pörisevät niin, että
vievät ihmiseltä unen. Sellainen kärpänen houkuttelee miehen joko
ylistettävän voiton riemukulkuun tai sitten tuskalliseen kuolemaan.
Mutta kärpänen ei herkiä turahtelemasta, ennenkuin aivot lakkaavat
toimimasta. Ja kärpänen palaa sinne, mistä oli tullutkin, yli kuun,
alatse päivän, taivon tähtien välitse, ja siipiensä selässä hänellä on
suuren miehen hengen tiivistetty mesi.

Hussin ja Giordano Brunon kärpäset eivät herenneet surisemasta, vaikka
tulen lieskat nuoleksivat heidän orvaskettoaan, Galilein kärpänen
pörisi kidutuskoneittenkin keskellä ja Sokrateen kaunis paarma
huristeli myrkkykalkin laitoja myöten, suuren miehen sitä tyhjentäessä.

Meillä tavallisilla ihmisillä on kärpäsemme meilläkin, vaikka pienempää
kokoa ja hiljaisemmin huriseva. Se ei ole niin itsepintainen, ei niin
koko olentoa järkyttävä kuin nuo suuret kärpäset, eikä se vie meiltä
yön unta eikä rauhaa. Vielä vähemmin se johtaa meitä surman suuhun.
Mutta niin kauan kuin se pörisee kalloissamme, on meillä niin hyvä
olla. Voi niitä ihmisiä, joilla ei kärpästä ole! Kuinka he voivat
tulla toimeen tässä maailmassa? Eivät he tulekkaan toimeen. He illoin,
aamuin luovat silmänsä yläisihin maaemihin rukoillen päästä pois tästä
murheenlaaksosta. He ovat niitä surkuteltavia, joihin kärpänen ei ole
osunut, joitten korvat eivät koskaan ole saaneet nauttia kärpäsen
simasiipien surinasta.

Ilman kärpästä on elämä lohduttoman tuskastuttavaa. Jos niin
onnettomasti käy, että viimeinen kärpänen jättää, — meillä tavallisilla
ihmisillä näet yksi kärpänen jättää, toinen saapuu tilalle — silloin
on elämän ilokin lopussa. Maailman suuret ajattelijat ovat vaivanneet
aivojaan keksiäkseen vastauksen kysymykseen: mikä on onni? Ken luulee
löytäneensä sen täydellisestä elämänhaluttomuudesta, nirvanasta,
ken köyhyydestä, ken alituisesta rukouksesta, ken rikkaudesta ja
vallan täyteläisyydestä. Totisesti sanon minä teille: ihmisonni
johtuu yksinomaan kärpäsestä. Sillä kärpäsen surina se ajaa pakoon
kaikki mustan mielen jäytävät hornanhenget. Näitä murheen yölepakoita
kaikilla ihmisillä on, mutta kärpäsen avulla ne kaikkoavat synkkiin
onkaloihinsa. —

Melkein näin puhui Zarathustrakin!

       *       *       *       *       *

Tämän yhtä kauniin kuin viisaan esipuheen jälkeen aion kertoa pari
sanaa ihmisestä, jolla kärpänen on ja joka siitä on nauttinut.

Raja-Karjalan vartioston päällikkönä on toiminut monena vuonna majuri
Leo Kyander. Koulun käyneenä Helsingissä, päälle päätteeksi vielä
ruotsalaisen koulun, jossa tietysti ei erikoisesti ole syvennytty
Raja-Karjalan kansaan, ei sen kieleen eikä sen tapoihin, on majuri
Kyanderista sukeutunut Raja-Karjalan ihailija. Häneen on lentänyt
Raja-Karjalan kärpänen. Nuorena tuomarina ollessaan hän jo tutustui
seudun lautamiehiin, seudun väkivallan- ja rikoksentekijöihin, seudun
riitapukareihin, seudun varakkaisiin talollisiin ja köyhälistöön
sekä seudun synkkiin metsiin, järviin ja koko luontoon. Asianajajana
hän taas perehtyi Karjalan liike-elämään, karjalaisten kaupantekoon
ja vilkkaaseen yritteliäisyyteen. Ja katsos! Hän huomasi kansan
mieleisekseen. On oppinut heidän kielensä, tuon oudon karjalankielen,
sinuttelee kaikkia ihmisiä ja kaikki häntä sinuttelevat. Sotilaittensa
edessä hän vain on herra majuri, kansan edessä silkka sinä. Välttelee
hienoston ilonpitoja, hakee rahvaan seuraa.

Tsaarivallan aikana hän joutui Viipurin linnaan ja tuomittiin
Irkutskiin — eräs kylmä paikka Siperiassa — mutta pakeni linnasta
ihmisten suosiollisella avulla Saksaan, jossa pudisti tuomarin pölyt
hartioiltaan, sonnusti itsensä asetakkiin, tarttui kivääriin ja
miekkaan ja yleni upseeriksi. Punakapinan aikana hän muitten jääkärien
mukana saapui Suomeen, ja kun kapinan kukistuttua oli määrättävä,
missä väessä hänen tuli palvella, ei kauan aikailtu. Kyander tietysti
Raja-Karjalaan! Pitkärannassa hän oli asunut asianajajana, Pitkärantaan
hän muutti majurinakin.

Tässä pikku loikkaus aineestani syrjään, suomalaiseen filologiaan,
kielemme lauseoppiin. Tiedän kyllä, että kaikki ihmiset sanovat
Pitkässärannassa, Pitkäänrantaan. Samoin kuin Kauniillakankaalla
ja Uudellamaalla. Mutta annettakoon minulle anteeksi, etten tahdo
nyrjäyttää kieltäni noissa kevytmielisissä lalla-lalla-laa muodoissa,
ja säästän painomustetta sanomalla Uusinnalla, Kauniskankaalla,
ja nyt yhä edelleen tässä kirjoituksessani Pitkärannasta ja
Pitkärannassa. Meidän maantiemmehän kiemurtelevat syyttä suotta
aivan hullunkurisesti. Niitähän pitäisi ruveta oikomaan ja siten
lyhentelemään. Alkakaamme ensin omasta kielestämme, jossa, Jumala
paratkoon, on monta mutkaa oikaistavana. Ominaisnimissä antakaamme
laatusanan kulkea taipumattomana ja tönkkänä nimisanan edessä. Eihän
Neiti Siviäheimoltakaan koskaan saa kysyä: »Saisinko luvan ottaa Neiti
Siviältäheimolta yhden suukkosen?»

Niin, majurina Kyander on asunut Pitkärannassa, tiesi kuinka kauan,
mutta nyt kai hänellä on muutto mielessä, koskapa oli saanut juuri
äsken vastaanottaa komean hopeisen savukekotelon »kiitollisilta
asetovereilta». Toinen samanlainen on tulossa »kiitollisilta
siviilimiehiltä», niin että on vaara tarjona majurin joutua nikotiini
myrkytyksen uhriksi. Muuttaako kärpänen myöskin majaa, siihen
tulevaisuus antakoon vastauksen.

Vennon vieraana miehenä hän, Helsingissä käydessään, puhelimitse
tiedusteli, tahtoisinko minä tulla tutkimaan hänen kärpästään ja
antamaan lausuntoni, onko tämä kärpänen jumalasta vai ei. Lienee
kuullut, että minäkin olen innostunut kärpäsen viljelijä ja hoitaja.
Rakastan jo edeltäkättä kaikkia ihmisiä, joilla usein mainittu
hyönteinen on, niin että annoin myöntävän vastauksen ja sanoin:
»kiitoksia paljon, kiitos!» Tiesin asiakirjoista, että majurin suvussa
kärpänen viihtyy. Eräs majurin esi-isä nosti suuren äänen Pikkuvihan
aikana, jo ennenkuin sota oli loppunut, siitä että Lappeenrannan
oppikoulu, joka kaupungin valloituksen kautta oli joutunut venäläisten
haltuun, oli muutettava Rantasalmelle. Joka myöskin tapahtui! Hänessä
näennäisesti asui koulukärpänen, mutta myöskin rajakärpänen, sillä
Pikkuvihan jälkeen Rantasalmi juuri muuttui rajapitäjäksi Venäjää
vastaan, niinkuin nyt Salmi, Suistamo ja Suojärvi.

Rupesin heti akkiloimaan, mitä tiesin ja tunsin Raja-Karjalasta.
Olinhan siellä kerran maailmassa pikimältään käyntikin. Muistiini nousi
sekä surullisia että iloisia muistoja. Surullinen oli tämä.

Tulin noin sata vuotta sitte laivalla Pitkärantaan ja tapasin siellä
turistiryhmän, jolla oli aikomus laskeutua alas Pitkärannan kupari-
ja hopeakaivoksiin. Typeryyksissämme toverini ja minä päätimme yhtyä
tähän uskaliaaseen sakkiin, vaikka lorun lopuksi ainoastaan eräs kaunis
neitonen ja me kaksi pysyimme vahvoina päätöksissämme. Piti mentämän
400 jalkaa alas kallioon, siis Laatokan meren pinnani alle.

Onkaloissa vallitsi pilkkoinen pimeä. Kaksi saattajaa seurasi meitä
soihdut käsissä, toinen edellä, toinen jälessä. Tikapuita myöten
laskeuduttiin alas, märkiä, liukkaita porraspuita hapuillen, joissa
kädet tuskin pysyivät kiinni. Vettä tippui niskaan. Huh, turkanen.
Olisin heti kavunnut ylös, mutta miehinen ylpeyteni esti minua.
Jänistäisinkö tuon ihanan, immen rinnalla? Ei, alaspäin vain aina 400
jalan syvyyteen yhä yltyvän vihan ja kiukun vallassa. Tultiin vihdoin
pohjalle Laatokan meren alle. Katselin tylsästi sekä kupari-, että
hopea- ja rautasuonia ja kiroilin mielessäni, että niitä ollenkaan oli
tässä maailmassa. Jos niitä välttämättömästi pitää olla, miksi ei haeta
sellaisia suonia, jotka sijaitsevat maan pinnalla, niinkuin Kirunassa
ja Outokummussa. — Täältä kirotusta Manalasta piti sitte noustaman
ylös toisia portaita myöten kuin mitä oli tultu. Siellä pohjassa
näytti soihtumies päämme päältä pienen valon tuikkeen, niin pienen
kuin nuppineulan kirkkaan pään. Se oli muka aukko, jonne piti pyrkiä
yhtäjaksoisia tikapuita myöten. Vastustamattomasti minulta pääsi kirous
huuliltani, vaikka en mielelläni kiroile naisten seurassa. Kaivoksen
seinä oli tältä kohdalta viisto, niin että matkaa Jumalan kirkkaaseen
aukkoon lienee ollut ainakin 500 à 600 jalkaa, siis puolet Eiffeltornin
korkeutta. Väinämöisen sanat juohtuivat mieleeni:

    »Elköhön hyvä Jumala,
    Elköhön sitä suvaitko
    Itse-mennyttä Manalle,
    Tuonelahan tunkeillutta!
    Äijä on sinne saaneina,
    Vähän tuolta tullehia,
    Tuolta Tuonela koista,
    Manalan ikimajoista.»

Pitikö siis minunkin jäädä kuolemaan tänne kosteaan rotkoon, näkemättä
enää koskaan Jumalan kirkasta aurinkoa ja kuuta?

Kaamein hetki elämässäni koitti. Kiipeäminen alkoi. Soihtumies kapusi
ensimmäisenä, häntä seurasi ihana neitonen, joka täällä kirotussa
hornan kattilassa oli yhtä musta ja kamala kuin Tuonen tytti ainakin,
häntä seurasi toverini, sitten minä ja lopuksi toinen soihtumies.
Tikapuut notkahtelivat raskaan painomme alla. Ollappa, että tikapuu
olisi katkennut tai jalka liukastunut? Sinne pohjaan olisi syösty
ruumiit ja kallot mäsäksi muserrettuina kallion särmiin ja paasien
kielekkeisiin. Kuparinpitoista likaista vettä tippui niskaan, josta
se sitten hitaasti valui pitkin selkärankaa sinne jonnekin. Hitto
vieköön! Alas laskeutuessamme olimme tulleet lavalta lavalle, niin että
putoamisen vaara ei ollut niin suuri. Kavutessani siinä puulta puulle
vannoin pyhät valat, etten, jos vielä eheänä pääsen tästä seikkailusta,
koskaan pistä nokkaani minkäänlaisiin kaivoksiin. Sen valan olen
visusti pitänyt. Siinä harmitellessani vanha soihtumies vain vatkutteli:

— Elä sie herra pelkää. Ei tämä ole hädän näköistäkään!

Kun jo oltiin lähellä aukkoa ja toivo rupesi täyttämään rintani, sain
jo vastanneeksi ukolle seuraavat ylpeät sanat:

— En mie itseäni pelkää, siua mie pelkeän. Jos mie tästä tippaan,
tipahat siekin, sie jiät alle ja määt mäsäksi, mie jiän henkiin.

— Yhessä sitä männään, hotj minne mäntäköön, sanoi ukko nauraen.

Päästiin kuin päästiinkin vihdoin auringon alle. Mutta minkä näköisinä.
Ihana impi oli kuin vanha noita-akka, kasvot ja kädet kupariliuoksen
patinoimat.

Me riensimme majataloon ja pyysimme palvelijattarelta harjaa.

— Ka ei ole.

— Eikö teillä ole harjaa?

— En mie tiiä, mikä harja on.

Me näytimme, miten harjaa käytetään.

— Vot, vot, vot, suka. Onhan meillä suka, äijä on sugia.

Me sitte suittiin pukuamme tuntikaupalla, mutta arvattavasti huonolla
menestyksellä, sillä kun seistiin majatalon pihalla odottamassa hevosta
kaikella sivistyneen suomalaisen kärsivällisyydellä, ja hollipoika
huusi isännälle:

— Antakee hevoselle ja miulle evästä, herrat uottavat!

Niin isäntä huusi vastaan:

— Onko nuokin olevinaan herroja? Hyh!

Siihen aikaan ei Pitkärannassa tunnettu »harjaa», kaivos oli venäläisen
yhtiön hallussa, jonka herrat alleviivasivat herruuttaan ei sanoilla
vaan korvatillikoilla. Nyt näkyy Pitkäranta olevan täysin suomalainen
yhteiskunta. Ja nyt ovat Pitkärannan kaivokset veden täyttämät. Jumalan
kiitos!

Paluu Pitkärannasta hevosella maata myöten tarjosi jo enemmän hupia, ja
pääsin ikäänkuin välähdyksin pilkistämään rajakarjalaisen arkioloihin
ja sielunelämään.

Se hollipoika, joka kaikesta huolimatta näki meissä herroja, oli
suistamolainen ja puhui nuhteetonta karjalankieltä. Häntä oli miltei
mahdoton ymmärtää, eikä hän ymmärtänyt suomea juuri ollenkaan. Luulen,
että kansakoulut nyt jo ovat opettaneet Raja-Karjalan nuorelle väelle
taidon sekä ymmärtää että puhua suomea, jollei juuri kirjakieltä niin
ainakin itäsuomalaista murretta.

Kysyin pojalta:

— Ootko milloinkaan karhua nähnyt?

— Ka en oo!

— Entä sutta?

— Ka en.

Tiesin Suistamon saloista, että siellä vielä silloin karhu ja susi
olivat yleisiä metsäneläimiä. Vornasten veljesten maine oli silloin
vielä suuri tällaisten petojen metsästäjinä. Mutta elähän huolia,
yhdenäkin poika ratkesi juttelemaan ja kertomaan. Hän kertoi paimenesta
olostaan kotiseutunsa metsissä. Ymmärsin sen verran, että poika kerran
oli polkkaamassa joen yli, ka silloin seisoi gondii toisella rannalla:

— Ka pelkäsitkö sie gondiita?

— En pelännä, puhalsin torveen ja gondii lähti kipin kapin pakoon.
Juoksi niin että metsä paukkoi. Eikä lehmiä edes uskaltanut
lähestyäkään.

Toisen kerran oli poika paimenessa metsähalmeen luona, missä kasvoi
rugeita, niin hugga juosta lönkötteli aitovartta pitkin kohti hänen
siivatoitaan ja mullikoitaan, hän taas töräytti torveensa ja hugga
kauhun valtaamana loikki metsään.

Poika siis aivan suurenmoinen torvensoittaja, metsäeläinten lumooja,
vaikka karhu ja susi eivät oikein jaksaneet sulattaa hänen isoäänistä
musiikkiaan.

Tultiin Kitelän majataloon. Palkkapiika kertoi emännän olevan
pravoslavniin — oikeauskoisen, mutta isäntä oli ruotshi.

— Oikea ruotsin, sanoi piikanen ikäänkuin pöyhkeillen.

Ei tietystikään ruotsalainen, vaan luterilainen. Mutta siellähän olikin
Impilahden luterilainen seurakunta aivan vieressä, ja tottapa piian
mielestä kulttuuri Impilahdella oli korkeammalla kannalla, koskapa hän
niin väkevästi painosti isännän »ruotshalaisuutta».

Eipä tainnut kreikkalaiskatolisuus enää tässä rajapitäjässä olla oikein
varmoilla pönkillä. Siihen päätökseen tulin seuraavasta kohtauksesta.

Käytiin Kitelän kirkkoa katselemassa sisältä päin. Saatiin oppaaksi
vanha mies. Erinomaisen vilkas, mustasilmä ja lystikäs mies. Tutkittiin
koko pieni, mutta korea kirkko läpeensä, vieläpä pyhintä komeroa
myöten. — Miten paljoa kauniimpia ne kreikkalaiskatoliset kirkot
ovatkaan kuin meidän ikävät, yksitoikkoiset luterilaiset kirkkomme,
joista kaikki taide on typerän tarkasti pannaan julistettu. Ainoa
koristus, alttaritaulu, on useinkin irvikuva. — Kyseltiin suurimpia
kuvia seinällä.

— Kuka tuo on?

— Ka, se on Meri-Miikkula (Nikolai Marskoi, Laatokan rantalaisten
rakkain pyhimys. Hän se tuo verkkoihin kaloja, hän tuo sadetta
vainioille ja niityille ja suo karjoille onnen.)

— Entä tuo?

— Se on Pyhä Iivana.

Kulettiin kirkkoa, niin näin eräässä nurkassa kaksi pientä
jumalankuvaa, joiden kasvot olivat alituisen pyhän tulen savusta niin
nokeutuneet, ettei voinut erottaa, kuvasivutko ne naista vai miestä.
Kehyksen kultauskin oli pahanpäiväisesti mustunut. Noin sivumennen vain
kysäsin:

— Ketä nuo jumalat ovat?

Ukko siristeli mustia silmiään, loittoni kauemmaksi, meni aivan luo,
nuuski ja tutki. Kaikesta päättäen ukko ei koskaan ollut päässyt
tietämään niiden nimiä. Hänen täytyi siis jollakin sukkeluudella
pelastautua tästä tukalasta tilanteesta, ja silloin ukko päräytti
suustaan suuresti irvistellen seuraavat hurjat sanat:

— Ka ne'on niit pienempii jumalii, hotj suuhun sylkisi.

Hän ei sanonut sylkisi, hän käytti vieläkin halveksivampaa teonsanaa,
jota säädyllisyys estää kirjallisuudessa käyttämästä.

Eikö tässä vastauksessa jumalanpelko ilmene sanan ahtaimmassa, sen
alkuperäisimmässä merkityksessä. Tietämättömän luonnonlapsen pelko
kaikkea outoa ja hirmuista, niinkuin salamaa ja ukkosta kohtaan on
jumalan palvomisen alku ja juuri. Niin pian kuin hän luulee, että
joku jumala on kauhistuttavaa voimaa vailla, samalla hän on valmis
sitä syvimmästä sydämestään halveksimaan. Sellainen herra, joka ei
kykene antamaan korvatillikoita, ei ole herra eikä mikään, hotj suuhun
sylkisi. Koko tsaarivallan arvo ja kunnia Venäjällä perustui ruoskaan.
Kun se väännettiin kädestä pois, sylki kansa tsaarin vallanpitäjien
suuhun. Eikä vain sylkenyt, se teki vielä paljon halveksivimpia tekoja.

Oliko Kitelän ukko ainutlaatuinen Jumalan palvelija, vai oliko ja onko
hänellä uskonveljiä? Paljon hänellä on. Ihmisluonteelle ominaista on,
että nöyrtyminen toisen edessä synnyttää röyhkeyttä turvatonta kohtaan.

Nuo halveksitut pyhimykset taisivat olla Pyhä Anna ja Pyhä Fjoklan.

       *       *       *       *       *

Näinä ovat vähäiset muistoni Laatokantakaisesta Karjalasta. Mutta
olen myöhemmin tutustunut muutamiin tyypillisiin karjalaisiin, jotka
ovat aina pitäneet vireillä aikomustani kerran päästä näkemään tätä
kansaa itse kotoisissa oloissaan. Kaikki ovat olleet suistamolaisia.
Onko se sattuma, vai onko siihen jokin syy, että Suistamossa vanha
runolaulu on kauimmin pysynyt elossa. Olen kuullut kerrottavan, että
Suistamo näistä kolmesta suuresta kreikkalaiskatolisesta pitäjästä on
jäänyt enin koskemattomaksi uudenaikaisesta kehityksestä. Sehän onkin
luonnollista. Salmi on Laatokan kautta ollut alituisessa kosketuksessa
suuren maailman kanssa, Suojärvi taas käynyt vilkasta kauppaa Venäjän
kanssa. Siinä keskellä suurten metsien nojassa on Suistamon väki
elänyt hiljaista metsäläisen elämää. Siellä siis vanhat runotkin ovat
säilyneet paremmin kuin naapuripitäjissä.

Vielä tänä talvena liikkui vanha suistamolainen runolaulaja Onoila
muun muassa Helsingissä, laulellen Väinämöisestä ja Joukahaisesta
niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin kouluissa. Mikä komea
ilmestys tuo 90 vuoden vanha ukko onkaan! Pituutta vielä yli 3:n
kyynärän, nenä jalosti kaareva, tukan raja alkava aivan kulmakarvojen
päällitse ja ulottuva tuuheana aina niskaan saakka. Pitkä valkoinen
poskiparta, jonka reunahaivenet ovat omituisesti vaaleankeltaiset.
Korkeasta iästään huolimatta hän vielä liikkuu vapaasti pääkaupungin
vilkasliikkeisillä kaduilla. Hänen muistinsa ei vielä petä. Runoja
vuotaa tuntimäärin hänen huuliltaan. Epäilen, voiko tavata koreampaa
metsäläisen kuvaa kuin minkä Onoilan koko olento tarjoaa nähtäväksi.
Vastustamattomasti hän herättää minussa vanhan hirvihärän kuvan
mieleeni. Tuo kaareva nenä on kuin hirven kuono, tuo pitkä tukka ja
parta on kuin hirven harja, pitkät jalat kuin hirven koivet. Jos
tiheässä näreikössä vastaan tulisi, ampuisin hänet ehkä hirvenä, niin
elävänä näen hirven haamun hänen ympärillään. Kuusitoistatappiset
sarvet vain puuttuvat.

Taiteilijat ovat kilvan häntä kuvanneet, niin kuvanveistäjät kuin
maalarit. Valokuvia hänestä on kymmenittäin. Syötin ja lepuutin häntä
luonani Helsingissä. Kutsuin etevän muotokuvamaalarin häntä katsomaan.
Nähtyään hänet taiteilija siinä silmänräpäyksessä tarttui pensseliin
eikä suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin kaunis luonnos
hänestä oli valmis, joka taulu nyt riippuu seinälläni.

Onkohan tässä jo kärpäsen surinan alkua kallossani?

Niin metsäläisen näköinen kuin Onoila onkin, on hänen olennossaan
jotakin, joka ei vierastele suuren maailman oloja. Hän syö
virkistyksekseen muutakin kuin metsäläisen ruokaa, hän viihtyy
kaupungeissa ja ihmisvilinässä. Häntä ei pelolta matkustukset
junissa ja laivoissa. Moneen kertaan hän minulle huomautti, että
hänen kotinsa Suistamolla nykyään sijaitsee vain 2:n kilometrin
päässä rautatieasemalta. Ja rautatiellä tämä 90 v. vanha ukko vielä
ypöyksinään matkustelee.

Toista maata oli vanha ukko Shemeikka, joka toistakymmentä vuotta
sitten kävi Helsingissä laulumatkalla yhdessä Onoilan ja Lösösen
kanssa. Shemeikka oli ehkä vieläkin pitempi kuin Onoila, ehkä ei niin
koristeellinen. Metsäläisen uho hänestäkin tuoksahti väkevästi esille.
Shemeikka parka ei kestänyt Helsingin elämää. Kiskaistuna erilleen
Suistamon korvesta hän henkisesti ja ruumiillisesti väsähti, väsähti
siinä määrin, että Onoila ja Lösönen eräänä aamuna tapasivat toverinsa
kuolleena vuoteellaan siinä majalassa, niissä Helsingissä ollessaan
asuivat. — Vanha hirvi ei sulata väkevästi suurustettua apetta.

Seurustellessa näitten miesten kanssa huomaa heti, että sekä heidän
sielunsa että koko olentonsa ovat kotoisin kerrassaan toisesta
ilmapiiristä kuin muitten suomalaisten. Juuri se seikka on eniten
kiinnittänyt ja askaroittanut mielikuvitustani. Näin heissä aina vanhan
suomalaisen pakanuuden viimeiset, arvokkaat edustajat. Pakanoina
he olivat pysyneet ja pakanoiksi jääneet lukutaidottomuutensa
takia. Heidän viisautensa ja heidän maailmankatsomuksensa eivät
perustuneet painettuun kirjaan, se oli perinnäistietoa, joka pohjasi
parhaimpaan, pakanuuteen. Mitä merkitsi heidän kreikkalaiskatolinen
uskontunnustuksensa? Ei suinkaan mielenmuutosta, se merkitsi vain
samaa kuin vernissapyyhkäisy puuesineen kylkeen. Luonnonpihka tihkui
vernissapeitteen alta. Temput olivat kirkossa opitut, ajatusmaailma
esi-isiltä perittyä pakanuutta.

Kelpasi nähdä miten Onoila risti silmänsä, ruokapöytään ruvetessaan
ja siitä noustessaan. Nyt hän ei enää ollut tavallinen hirvi, olihan
Hiiden pyhä hirvi, ristin tulinen merkki sarvien välissä. Ajattelin,
kun ensi kertaa näin ristinmerkin leijailevan ruokapöytäni yllä,
oliko se ollenkaan Kristuksen risti? Ei, sehän oli auringonjumalan
6,000-vuotinen merkki, minkä Onoila piirsi ilmaan. Ei Kristuksen risti
sellainen ollut, mutta se oli juuri samanlainen risti, mikä tavataan
vanhoissa haudoissa, jotka on rakennettu 4,000 vuotta ennen Kristuksen
syntymää. Auringon pyörän merkki! Miten se kaunisti ja kirkasti tätä
metsän jaloa hirvaspetraa!

Tätä kreikkalaiskatolista pakanamaailmaa Salmin, Suistamon ja Suojärven
rajamailla minun sieluni oli jo kauan halunnut nähdä, kunnes majuri
Kyanderin ystävällinen tarjous tulla katsomaan juuri sitä maailmaa
yhdellä sivalluksella avasi tähän asti lukitun linnan portit selki
seljälleen.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan, mitä näin ja koin tällä matkalla, heitän
lyhyen historiallisen silmäyksen Raja-Karjalan vaiheisiin, kielellisiin
seikkoihin ja rotukysymykseen. Lienee monta lukijaa, jolle tämä
historia on vielä epäselvä, ja monta, jolta se on muistista kadonnut.

Ymmärtääkseen niitä monia väitteitäni ja huomautuksiani, joita
myöhemmin olen tekevä, on tällainen selostus lukijalle välttämätön.




Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.


Ennenkuin historialliset tiedot rupeavat heittelemään säästeliäästi
valoviirujaan karjalaisten elämään ja oloihin, elivät he arvatenkin
niinkuin muutkin kansat, joilla valtiollinen elämä vielä ei ole
kehittynyt ja varmistunut. Milloin elivät rauhassa, milloin riidassa
naapuriensa kanssa. -— Vielä 1600-luvulla kiteeläiset olivat
ilmisodassa ilomantsilaisten kanssa... Ne eivät olleet ainoastaan
naapurien välisiä tappeluita, ne olivat usein suorastaan veljesriitoja.
Kullervo-runot ovat Karjalan runoja, poimitut juuri näiltä seuduin.
Ne ovatkin kaikessa suppeudessaan historiallisia kuvauksia
esihistorialliselta ajalta. Näissä muutamissa riveissä on karjalaisten
esihistoria kerrottu:

    »Kalervoinen kauran kynti
    Untamon tuvan taakse,
    Untamoina uljas uuhi,
    Söi Kalervon kaurankylvön,
    Kalervoisen kärtsä koira
    Repi uuhen Untamolta.
    Untamo uhittelevi
    Kalervolle veljellensä
    Surmata suvun Kalervon,
    Lyöä suuret, lyöä pienet.
    Koko kansan kolhaella,
    Tuvat polttoa poroksi.
    Läksi suurehen sotahan
    Vasten veljeä omoa.»

Rajariitoja ne olivat, veljesten tuimia sotia. Aivan niinkuin
nykyisetkin sodat Europassa. Veljesriitojahan nekin ovat. Europan
kansathan ovat samaa rotua, samaa kristittyä uskoa, siis veljeksiä,
mutta kun syntyy tora kauramaista, silloin tehdään vieläkin kuin
Untamon aikana:

    »Laittoi miehet miekka vyölle,
    Urohot ase kätehen,
    Pojat pienet piikki vyölle,
    Kaunot kassara olalle.»

Naisetkin mukaan! Siis pilkulleen kuin nytkin. Muinoin vain tapeltiin
kymmenmiehisissä ryhmissä, nykyään miljoonajoukoissa. Siinä erotus.
Ihminen ei hevillä muuksi muutu: petoeläin vaanii aina uskonnollisen
nöyryydenkin alla.

Tuli ristiretkien aika 1200-luvulla. Ryssät kastoivat idästä käsin,
ruotsalaiset lännestä. Kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen
kirkko taistelivat karjalaisten sieluista. Tuli tappelu ja tora.
Karjalaiset pantiin vastakkain taistelemaan, veli veljeä vastaan.
Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan, venäläiset hallitsivat
Käkisalmea. Vuosikausien taisteluiden jälkeen tehtiin sovinto ja rauha
Pähkinälinnassa v. 1323.

Ei karjalaisten etuja tässä rauhanteossa katsottu. Karjalaumaa
pantiin kahtia kuin teuraseläin. Käkisalmen puoli jäi venäläisille,
Viipurin puoli ruotsalaisille. Käkisalmen lääniin juurtui vähitellen
kreikkalaiskatolinen usko, Viipurin kolmeen, Äyräpään, Jääsken
ja Suursavon kihlakuntaan paavinusko. Silkkoja pakanoitahan ne
todellisuudessa olivat, kristityitä ainoastaan nimeksi. Se, mikä heissä
tuoksahti eniten kristitylle, oli kristityt ristimänimet, länsipuolella
rajaa Heikki ja Eskil, itäpuolella Ivan ja Miikkula. Itsepintaisesti
ainakin ruotsinpuoleinen Karjala, varsinkin juuri Suursavo,
piti kiinni vanhoista sukunimistään. Kun ensimmäiset verokirjat
Ruotsin-Karjalasta laaditaan 1541, on jokaisella asukkaalla vanha,
suomalainen sukunimi, mutta kristillinen ristimänimi. Kuinka lie ollut
laita Käkisalmen puolella, sitä ei tiedetä, sillä täällä ei pidetty
kirjoja ihmisistä, yhtä vähän kuin ihmiset piittasivat kirjoista.
Voiko ajatella murheellisempaa kohtaloa kansanheimolle, kuin että se
joutuu kahden alituisesti kinastelevan valtakunnan jakoesineeksi, ja
vielä päällepäätteeksi kahden erilaisen kulttuurimaailman vaikutuksen
alaiseksi! Lännessä kumarrettiin Paavia ja Pyhää Henrikkiä, rajan
itäpuolella Meri-Miikkulaa ja Pyhää Iivanaa. Taaskin Kullervo-runo
laulaa tästä tapauksesta surunvoittoiset, kuvarikkaat rivit:

    »Kasvatti emo kanoja,
    Suuren joukon joutsenia.
    Kanat aijalle asetti.
    Joutsenet joelle saattoi.
    Tuli kokko, niin kohotti,
    Siipilintu, niin sirotti;
    Yhen kantoi Karjalahan
    Toisen vei Venäjän maalle,
    Kolmannen kotihin heitti.»

Niin käy emon, joka joutuu hoitamaan poikasiaan kahden mahtavan
valtakunnan raja-aidoilla ja rajajoilla. Venäjän kotka nappasi toisen
puolen, toisen puolen korjasivat Suomen muut heimot.

Rajaviiva halkaisi Karjalan kannaksen kahtia, kulki sitten Punkaharjun
länsipuolitse Varkauden seutuville. Minne se sitten oikaisihe,
siitä ei ole varmaa tietoa. Ylen olivat seudut siellä suloisia,
ei siellä rajapyykit pystyssä pysyneet. Savolaiset niitä repivät
alas ja muuttivat sinne, minne he pitivät sopivimpina. Niinpä raja
todellisuudessa pantiin käymään Punkaharjun itäpuolitse Puruveden
halki Juojärvelle, josta se johdettiin Pisanvuorelle Nilsiän ja Kaavin
rajaseuduille.

Tämä väärennetty Pähkinälinnan rajaviiva on sitten aina meidän
päiviimme saakka pysynyt Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajana.

Mutta aikojen kuluessa Ruotsi voimistuu ja Venäjä heikkenee. Ruotsi
panee joukkonsa samoamaan ja valloittamaan Venäjälle kuuluvaa Karjalaa.
Täällä Pontus de la Gardie rakentaa ensimmäiset tiet ja sillat
Karjalan erämaihin, hänen poikansa Jaakko de la Gardie valloittaa koko
Käkisalmen läänin, jopa itse Novgorodin, ja kun rauha tällä kertaa
tehdään Stolbovassa v. 1617, joutui Karjala Ruotsille. Nyt oli taas
koko heimo samoissa käsissä, kanat kaikki samassa tarhassa. Repola ja
Porajärvi vain jäivät Venäjälle. Kyllä Kustaa II Adolf vaati jyrkästi
näitä seutuja itselleen, kehoittipa omia valtuutettujaan polkemaan
jalkaa ryssille ja heitä haukkumaan, mutta ryssät posmittivat vastaan
eivätkä hellittäneet. Repolalle ja Porajärvelle kävi, kuten kävi Tarton
rauhassa viime vuonna, ne jäivät kuin jäivätkin Venäjälle. Mutta se
kiemuroiva raja, joka nytkin erottaa Suomen tasavallan Venäjästä,
avattiin juuri tällöin Stolbovan rauhanmääräysten perustuksella.

Nyt alkoi ajanjakso, joka on ollut niitä tärkein vanhan Käkisalmen
läänin koko henkiselle, niin sanoakseni ulkomuodolle. Oltuaan tähän
saakka puhtaasti kreikkalaiskatolinen maa muuttuu se vähitellen ja
väkivalloin ankarasti luterilaiseksi, lukuunottamatta Salmin, Suistamon
ja Suojärven seutuja.

Onhan luonnollista, että näin suuri muutos henkisissä oloissa ei voinut
tapahtua ilman itkua ja hammasten kiristystä.

Ruotsissa ja Suomessa vallitsi tähän aikaan ankara luterilainen
puhdasoppisuus. Olihan Ruotsi joutunut luterilaisuuden pääpylvääksi
Europassa. Ken hiukankin horjahti puhdasoppisuudesta, hänet rangaistiin
mitä ankarimmin, jopa kuolemalla. Niinpä se luterilainen, joka
Käkisalmen läänissä kääntyi kreikanuskoon, joutui kuolemaan tuomituksi.
Kaikkien kreikanuskoisten täytyi joka pyhä kuunnella myöskin
luterilaista jumalanpalvelusta. Jalkapuu odotti sitä, joka ei totellut.
Kansalle koetettiin opettaa taitoa lukea kirjasta. Tämä ankaruus
ja uskonnollinen väkivalta sai sen aikaan, että moni luterilainen,
päästäkseen tästä ankarasta komennuksesta, irti koetti sittenkin hakea
turvaa paljoa leväperäisemmästä kreikkalaisesta kirkosta.

Käkisalmen läänin väki tuskitteli ja voivotteli tämän tuiman koulukurin
ja uskonnollisen pakon alla. He kääntyivät valituksineen Venäjällä
olevien uskonveljiensä puoleen ja pyysivät apua. Venäjä kuunteli
mielellään näitä avunpyyntöjä, sillä olihan Stolbovan rauha ollut
heille perin epäedullinen, ja heidän pääpyrkimisensä oli päästä meren
rannalle. Venäläiset aloittivat sodan.

Kesällä 1656 venäläiset sekä Salmin että Raudun kautta suurin joukoin
hyökkäsivät Karjalaan. Kreikkalaiskatolilaiset avosylin ottivat
vihollisen vastaan. Heidän henkensä siis säilyivät, heidän talonsa
säästettiin tuholta. Mutta luterilaiset joutuivat ankaran vainon
alaisiksi. Heidän kirkkonsa ja talonsa poltettiin poroksi. Suomen
omat sotavoimat oli viety maasta pois Puolaan ja Liivinmaalle,
päällekarkaajat etenivät siis, tuhoten kaikki edestään aina Kerimäelle
ja Savonlinnaan saakka. Pohjois-Karjalassa polttivat Brahean uuden
kaupungin Pielisjärvellä. Mutta suomalaiset olivat sodan tuttuja tähän
aikaan. Eihän 30-vuotisen sodan päättymisestä ollut kulunut muuta
kuin kahdeksan vuotta. Talonpojat nousivat aseisiin, mies jokaisesta
talosta, ja ajoivat viholliset pois seuduiltaan. Vihdoin saatiin maan
vakituinen sotaväki jalkeille, ja loppujen lopuksi ajettiin venäläiset
maasta. Jopa tehtiin kostoretki syvälle Aunukseenkin, jossa kylät
poltettiin ja väki surmattiin.

Tämä oli siis luonteeltaan puhdas uskonsota, johon lisäksi tuli
veljesriita. Luterilaisten voitto oli lopultakin täydellinen. Koko
Pohjois-Karjalasta hävisivät kreikkalaiskatoliset melkein jäljettömiin.
Sinne tänne jäi joku suku, joka ei vielä nytkään ole muuttanut
uskoaan, vaikka kolmatta vuosisataa on asunut luterilaisten sankan
parven keskuudessa. He ovat kärsineet pilkat, ja haukkumiset tyynellä
mielellä. Paikkakuntalaiset nimittävät heitä »sukkapellikoiksi» eli
»sukkapelleiksi», joka hämäräperäinen sana merkinnee sitä, että
tällainen olio ei osaa lukea eikä ymmärrä jumalanpalveluksessa
käytettävää kieltä. He nielivät häpeän, sillä he näkivät, miten kovalle
otti uskonkappalten päähänpänttääminen luterilaisten keskuudessa,
jossa vaimo sai kärsiä rangaistuksen kovapäisen miehensä puolesta ja
päinvastoin.

Sen arvaa, ettei sodan loputtua kreikkalaiskatolisten karjalaisten
päitä silitelty. Kapinaan osalliset talonpojat pakenivat, henkeään
peläten, venäläisten mukana ja jättivät kotinsa ja kontunsa
voittajille. Ne, jotka uskalsivat jäädä kotikyliinsä, kastettiin
armotta luterilaisiksi. Poispaenneen rahvaan tilalle kutsuttiin
uudisasukkaita. Niitä valui varsinkin runsaasti Savosta, jonka väki
tähän aikaan oli Suomen vakituinen siirtolaiskansa. Tuli muualtakin
yli koko Suomen. Nyt tapahtuu se ihme, että ennen kreikkalaiskatolinen
maakunta tuossa tuokiossa muuttuu luterilaiseksi, jonka rahvas puhuukin
samaa itäsuomalaista murretta, jota kuusamolainen ja suomussalmelainen
pohjoisessa, viitasaarelainen, saarijärveläinen ja korpilahtelainen
lännessä ja koko kansa näitten rajojen välimaissa. Siis savolainen
siirtokunta.

Mutta jäipäs sentään henkiin pieniä rippeitä tätä Meri-Miikkulan väkeä.
Pelastivat henkensä ja uskonsa piiloutumalla niihin suunnattomiin
korpiin, jotka täyttivät Suojärven, Suistamon ja Salmin rajamaat.
Täällä tämä kansa vieläkin elää, hyvinä karjalaisina, nuhteettomina
suomalaisina, mutta jumalankuvat tupiensa nurkissa. Tänne eivät
ylettyneet puhdasoppisten luterilaisten pappien jalkapuut, ei
katkismukset kuluneet heidän pihkaisissa koprissaan; selkä taipui
tosin ulkonaisesti kuvien edessä, mutta sielussaan ja mielessään he
palvelivat Ukko Ylijumalaa, lauloivat Väinämöisestä ja Ilmarisesta
ja heidän mainetöistään, ihailivat Lemminkäistä, tuota aasialaista
Adonista, joka lemmenleikeissä lyö laudalta sekä raamatun Salomonin
että kreikkalaisten ylijumalan Zeun.

Juuri heihinhän minun sieluni on palanut tutustumaan, vanhan Käkisalmen
läänin kreikkalaiskatolis-pakanalliseen kansaan, joka ei ole jalkapuuta
nilkoissaan tuntenut lukutaidottomuutensa takia.

Luterilaisuus olisi kumminkin heidätkin perinyt, jos Karjala olisi
pitemmäksi aikaa joutunut Ruotsin vallan alle. Mutta noin sata
vuotta Stolbovan rauhan jälkeen vaihtuivat taas käskijät Karjalassa.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 luovutti Ruotsi melkein koko nykyisen
Viipurin läänin Venäjälle. Salmi, Suistamo ja Suojärvi joutuivat
taas omien uskonveljiensä yhteyteen. Mutta uskonnollisiin oloihin ei
uusi valloittaja kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Luterilaiset
saivat olla luterilaisia, kreikkalaiset kreikkalaisia. Ja venäläisten
pajarien voudit pehmittivät juuri yhtä mielellään kreikkalaisen kuin
luterilaisen talonpojan selkänahkaa.

Taas sadan vuoden perästä valtiaat vaihtuivat. Vuonna 1812 koko
Viipurin lääni uudelleen yhdistettiin Suomenmaahan. Uskonnollisessa
suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Oltiin niinkuin ennenkin joko
luterilaisia tai kreikkalaiskatolilaisia. Eivät venäläiset hengelliset
harjoittaneet mitään uskonnollista käännytystointa, ennenkuin nykyisen
sataluvun alussa. He tyytyivät siihen, että kreikkalaiskatolisesta
kirkosta ei saanut luopua. Ken siihen kirkkoon meni, hän siihen jäikin
ikiajoikseen. Ovet lyötiin lukkoon hänen selkänsä takana.

Voiko ajatella kirjavampaa vaihtelua kansakunnan vaiheista kuin
mitä Käkisalmen läänin historia tarjoaa. Ensin 300 vuotta Venäjän
yhteydessä, sitten 100 vuotta luterilaisen Suomen, taas 100 vuotta
uudelleen Venäjän valtion alaisena, sitten 100 vuotta yhdistettynä
Suomeen, joka myöskin, vaikka suuria erikoisoikeuksia nauttien, kuului
Venäjään ja nyt lopullisesti täysivaltaisena ja arvoisena maanosana
Suomen autonomisessa tasavallassa. Vuoden perästä on 600 vuotta kulunut
Pähkinälinnan rauhanteosta, ja tällä aikaa on Käkisalmen läänissä
esivalta muuttunut viisi kertaa. Jollei seikka olisi niin murheellista
laatua, pyrkisi hymy nousemaan huulille. Luulisi asukkaitten päitä
pyörryttävän kuten ankarassa aallokossa. Mutta vielä vähät! Karjalaiset
ovat tottuneet tällaiseen valtiolliseen merenkäyntiin. Tyynesti he
seuraavat ajan merkkejä; voisipa heistä laulaa vielä suuremmalla syyllä
kuin savolaisista:

    »Sen kansa kaikki kärsinyt
    ja onnehensa tyytynyt.»

Hyviksi suomalaisiksi he kaikesta valtiollisesta ja kansallisesta
myrskystä ovat jääneet.




Pitkäranta.


Saavuin junassa Sortavalaan ja otin ajurin, jonka piti viedä minut
Otava-laivalle, joka lähti 1 1/2 tunnin perästä Pitkärannalle ja
Salmiin. Tuntosarveni olivat levällään kootakseen vaikutelmia kaikesta
siitä, mikä vähänkin tuoksahti karjalaiselle. Ajettiin asemalta kotvan
aikaa. Ei kaupungista tietoakaan.

— Onko vielä monta kilometriä kaupunkiin? kysyin ajurilta.

— Vielä niitä on paljonnii.

— Kuka sen aseman tänne hiiteen asti kaupungista on määrännyt?

— Kymölän herrat.

— Mitä p—n herroja ne sellaiset ovat?

— Seminaarin opettajia.

No turkanen! Seminaarin herrathan ovat kunniallisia kansalaisia,
tunsinhan ennestään lehtori T. Lehtisen sekä hauskaksi mieheksi että
järkeväksi kunnanmieheksi, mutta miksi niiltä kysytään neuvoa, kun
rautatieasemien paikkoja määrätään. Olenhan ehkä minäkin yhtä hyvä
asiantuntija kulkuneuvojen alalla kuin Kymölän herrat, mutta ei ikinä
Tierakennusten ylihallitus, ei virallisesti eikä yksityisesti, ole
tiedustellut minun mielipidettäni rautatieasemien paikasta.

Jo näkyi vihdoin kaupunki. Ajettiin radan yli.

— Tässähän aseman pitäisi olla!

Vossikka oli aivan samaa mielipidettä, vaikka hänen ansionsa olisi
tällaisen muutoksen kautta tuntuvasti vähentynyt. Kymölän herrat eivät
tainneet olla yhtä epäitsekkäitä. Taisivat ajatella enemmän omaa
mukavuuttaan kuin matkustavan yleisön. Levätkööt muuten rauhassa:
ehkä luulivat isänmaallisessa innostuksessaan Sortavalan kymmenessä
vuodessa paisuvan asemalle saakka ja kahdessakymmenessä vuodessa vielä
siitäkin loitommaksi. Kaupunki ei kumminkaan ole paisunut leveyttä,
mutta korkeutta sen sijaan aivan huomattavasti. Kuu viimeksi kävin
Sortavalassa, olivat kaikki talot yksikerroksisia puutaloja kaunisten
puutarhojen sisällä, joihin rakastettava isäntäni, pankinjohtaja, vei
minut hedelmiä ja marjoja syömään sanoen:

— Tämä on sen ja sen puutarha. Herrasväki itse on vielä maalla, mutta
on käskenyt minua syömään vapaasti heidän puutarhastaan ja syöttämään
vieraillani.

Tällaista se oli se karjalainen vieraanvaraisuus silloin, ja
samanlaiseksi minä huomasin sen vielä nytkin. Nyt on kaupungissa
jo korkeita, komeita kivirakennuksia, mutta on myöskin vielä
puutarhoja. Ikävä kyllä eivät vieraanvaraisen rouva N:n puutarhassa
hedelmät ja marjat vielä olleet kypsiä, mutta omenapuun raakileet
pomppivat tuulessa ikkunan ruutuja vastaan hänen kodissaan. -—
Niin paratiisilliset olot vielä vallitsevat kaikissa meidän
pikkukaupungeissamme Sortavalan leveysasteella.

Sortavalassa piti minun täydentää pukuani matkaa varten. Seisautin
ajuria aina sellaisen näyteikkunan edessä, missä huomasin sopivia
tavaroita. Yhdessä paikassa oli useampia ostoksia, niin että,
tapani mukaan, jo olin lähemmin tutustumassa kauppiaaseen, hänen
palvelusväkeensä ja muihin »kundeihin», kun vossikka pistäytyy
myymälään, jätettyään ruunansa haukottelemaan vapaasti sinne kadulle,
ja sanoo:

— Kuulkeehan herra! Ei miulla oo aikoo ootella, minun pittää vielä
ajjoo muuanne. Lähtekee kärryihin!

Mikä karjalainen se tuolla tavalla ajattelee? Eikö hän ymmärtänyt
voivansa nylkeä minua mielensä mukaan ja sen ajan mukaan, minkä hän
minun käskettävänä oli? Olikohan hänen kantaisänsä 1600-luvulla
muuttanut tänne esim. Satakunnasta. Kärryt pärisivät niin kovasti
ajaessamme rantaan, etten kyennyt tutkimaan hänen sukupuutaan, mutta
rannassa hän nyhti minulta 5 markkaa odotusrahoja, niin että kyllä hän
oli oikeaa rotua, ehkä Savosta muuttaneen jälkeläinen, luterilainen. —
Niinkuin tästä selviää, aion tutkia kaikki matkalla tapaamani henkilöt
historian kirkkaimmassa valossa. — Näin miehen kiireesti ajavan
takaisin kaupunkiin. Ehkä hänellä oli toinen varma saalis tiedossaan.
Niin sitä juuri täytyy tehdäkin nämä vaikeina raha-aikoina!

Otavassa olivat matkustajat yleissuomalaisia, ilman erityistä
karjalaista makua. Mutta päivällispöydässä oli kaksi syvää astiaa
Laatokan tuoreita muikkuja, jotka minä kanssamatkustajien hiljaisella
myöntymyksellä melkein yksinäni pistin suuhuni. Nämä hienotunteiset
ihmiset väittivät kohteliaasti, etteivät he olleet muikun ystäviä.
Palan painoksi join 5 lasia Laatokan teetä, maailman parasta juomaa.
Halusin täten saada verenkiertoonikin hiukan Laatokan henkeä, jotta
akklimatio tapahtuisi nopeammin ja täydellisemmin.

Pitkärannassa tapasin sitte matkan aiheuttajan, majuri Leo Kyanderin,
sekä muut tulevat matkakumppanini. Heti ensi silmäyksellä näin, että
majurin päässä kärpänen voi hyvin viihtyä. Sen huomaa silmistä.
Seuraavien lukujen ymmärtämiseksi on välttämätöntä, että esittelen
lyhykäisesti muutkin matkakumppanini. Esittelen heidät ainoastaan
rotujensa edustajina, en henkilöinä, enkä luonteina, sillä sehän olisi
sekä nokkaviisasta että sopimatonta. Siis historian valossa.

Majurinrouva oli puhdasrotuinen tukholmalainen, lauloi kauniinta
ruotsia, mutta puhui myöskin hiukan karjalaista. Siinä missä
karjalainen käyttää perin pehmeää k, p, t:tä, melkein g, b, d:tä,
siinä majurinrouva antoi kovien germanilaisten konsonanttien
räjähtää täydellä paukkeella. Hänellä on sitäpaitsi erittäin
metallikirkas mezzosopraano. Jenny Lindin ja Kristina Nilssonin
kansalainen. Lauloimme majurin rouvan kanssa matkan varrella monta
mieltäylentävää duettoa. Kun minä panen kaikki keuhkoputkeeni toimeen
ja puhistiin kurkkuni täyteläiseksi, lähtee ääntä kuin Hanhipaaden
majakan usvapillistä tuolla Valamon kupeella. Harva heikko nainen on
masentumatta kestänyt tätä säestystä. Mutta majurinrouvan helisevä
kulkunen kiiri ja kiiri ylinnä kuin kiurun ääni korkeudessa, vaikka
minä panin parastani, niin että kasvot sävähtivät sinisiksi. Näin
yhdessä ylistimme matkamme hauskuutta.

Majurinrouva oli pyytänyt yhden sukupuolensa edustajan, rouva
Nissisen, ratokseen matkalle. Rouva Nissinen oli ylioppilasrouva,
ylioppilaslakki päässä ja valkoinen harso silmillään oli hän terveyden,
elämänilon ja joviaalisuuden komea ilmestysmuoto. Oliko sieluntila
yhtäpitävä ulkokuoren kanssa, sitä en ole oikeutettu arvostelemaan. Jos
kirjailija W. Meyer-Förster olisi tuntenut naisylioppilaita yleensä
ja nähnyt rouva Nissisen, olisi hän varmaankin luonut kappaleeseen
»Alt-Heidelberg» yhden naisroolin lisää. Rouva Nissinen edusti Suomen
ruotsalaista rotua, hänen isänsä kun on kotoisin Billnäsin tehtaalta.

Toisen rajavartiokomppanian päällikkö, Vilho Nissinen, seurasi majuria
tarkastusmatkalla. Hän on entinen ylioppilas, entinen nimismies, nyt
jättänyt siviilisäädyn yksitoikkoisuuden niinkuin majurikin ja ruvennut
sotilaaksi. Iankaikkista vanhaa, savolaista aatelissukua, Nissisiä,
jotka vähitellen Iisalmesta asti ovat valuneet tänne aina Laatokan
meren rannoille. Vilho Nissinen, eli Vilekki, niinkuin tuttavat aina
sanoivat, on monta maailman koulua käynyt; korkein opisto, minkä hän
on läpäissyt, on sentään Pietarin kuuluisat korkeakoulut, Kresty ja
Spalernaja. Neljä kuukautta Krestyä, neljä Spalernajaa. Näin pitkän
kurssin suorittaminen tuottaa jo miehelle persoonallisen aatelisarvon.
Vilekki puhui sitä suomalaista murretta, jota Savo-Karjalaisen
osakunnan jäsenet maailman alusta saakka ovat puhuneet, jota murretta
minäkin osaan käyttää, ja jota kansa puhuu Kuusamosta Laatokan merelle
saakka, sekä Korpilahdelta Korpiselälle saakka idässä.

Autonkuljettaja, vääpeli Kinnunen, oli taas iänikuista savolaista
sukua, viimeksi Liperistä tänne siirtynyttä. —

Muutamat entisten kirjoitusteni arvostelijat väittävät, että minä aina
vain puhun savolaisista, että ostan kenkäni vain Hyppösen tehtaasta,
koska hän muka on savolainen — hän on muuten juuri Sortavalan seuduilta
kotoisin, vaikka suku kyllä on muuttanut Savosta, niinkuin Nissiset
ja Kinnuset — että hyväksyn humalankin, kun se vain on savolaisen
päässä. Mutta minkä minä sille mahdan, että ne juuttaan savolaiset
ovat pistäneet nokkansa joka maan kolkkaan, että minä aina törmään
heitä vastaan, että ne panevat toimeen iloisia kohtauksia, joskus
humalassakin. Enkä sille mitään mahda, että itäsuomalainen humalassa
voi olla lystikin, jutteleva ja sukkelasuinen, eikä vain tappelun
hangottelija kuten länsisuomalainen. Sitäpaitsi, kuten jo usein olen
sanonut, savolaisen tuntee aina sukunimistään, niinkuin juutalaisen
nenästään. Minkä minä sille mahdan, että kaikki ensimmäiset tuttavani
Pitkärannassa olivat savolaisten jälkeläisiä. Enhän minä voi valehdella
ja sanoa, että Vilekki puhui raumalaista ja Kinnunen porilaista
murretta. Jollen olisi kuullut, että he olivat syntyneet Sortavalassa
ja Pitkärannassa, olisin puheesta päättäen luullut, että he olivat
nähneet päivänvalon jossakin Pohjois-Savon pitäjässä. Siellähän
sanotaan Vilekki, Etelä-Savossa taas Vilikki. Ja minkä minä sille
mahdan, että majuri Kyander on vanhaa savolaista virkamiessukua. En
minä valinnut matkatoveriani savolaisuutta silmällä pitäen, Jumalan
sormi ne minulle kuletti eteeni nyt, niinkuin aina ennenkin. Sentähden
olenkin päättänyt, välttääkseni savolaisia, matkustaa seuraavana kesänä
Palestiinaan, vaikka paha henki kuiskaa minulle korvaani: oletko
varma siitä, ettei sielläkin joku Hurskainen omista sitä aasintammaa,
joka koettaa retuuttaa sinua selässään pyhästä paikasta toiseen.
— Ja pulmakseni suuni tällä kertaa puhtaaksi, minkä niinä sille
mahdan, että johtaja A. Renqvist, joka painattaa kirjojani, polveutuu
Kukkosesta, että toinen kustantaja, toht. S. Kuusi äitinsä puolelta
on savolainen ja omistaa huvilan Mäntyharjulla. Jos, välttääkseni
näitä itäsuomalaisia, kääntyisin porvoolaisen kustantajan puoleen,
niin sielläkin Jäntti johtaa liikettä. Savolaisista en siis pääse,
käännyinpä mille elämän alalle tahansa. — Tämä arvostelijoille
selvitykseksi ja anteeksipyynniksi.

Niin, Kinnunen oli Liperistä, mutta suku on alkuisin Savosta. Lapsena
minä laskin parhaat mäkeni Kinnulan mäestä Rantasalmella. Tämäkin
erikoistapaus todistaa, mitä historiallisessa kapittelissani olen
puhunut vanhan Käkisalmen läänin asutuksesta, että nimittäin paras osa
asukkaista on lähtöisin Savosta.

Nyt epäilen, uskallanko enää jatkaa? Hirvittää hiukan. Historian
hengetär minua kumminkin velvoittaa. Totuus ei pala tulessakaan..

Se mies, jonka salissa majailin, oli — suokaa anteeksi — Immonen. —
Uskon jo varmasti, että kapinan perästä vuonna 1656, kun Käkisalmen
lääni piti uudestaan kansoitettaman, vetreekinttuiset savolaiset
ennättivät ennen muita autioille tiloille. Entinen Käkisalmen läänihän
on täynnä Kinnusia, Immosia, Nissisiä ja muita nen-päätteisiä sukuja.

Mutta talonomistaja ja liikemies Immonen oli kreikkalaiskatolinen
uskonnoltaan. Tämä uutinen teki minuun ensin järkyttävän vaikutuksen.
Olisivatko Savon Immoset Pähkinälinnan rauhan aikana jo asuneet
Sortavalan seuduilla kastettuina kreikkalaiskatoliseen uskoon,
ja olisiko vain yksi haara muuttanut Savoon. Riemuitsin jo tästä
mahdollisuudesta, sillä verokirjojen puutteessa ei tiedetä, minkä
nimellisiä Käkisalmen läänin asukkaat olivat, emmekä tiedä, mistä
savolaiset ovat saaneet sukunimensä, jotka jo 1541 melkein kaikki
tavataan asiakirjoissa mainittuina. Varmasti ne sittenkin ovat
lähtöisin Sortavalan ja Vuoksen seuduilta jo ehkä ennen Pähkinälinnan
rauhaa.

Historialliset mietteeni hälvenivät täydellisesti, kun Immonen kertoi
seuraavan romanttisen kertomuksen.

Hänen isoisänsä oli saapunut jostakin ylämaasta kaukaiseen
Mantshinsaareen Laatokan meressä. Nuori Immonen rakastui erääseen
talollisen tyttäreen Mantshissa. Immonen hyvä tyttärestä, tytär hyvä
Immosesta. Haaveiltiin aluksi ja sitten päätettiin ilmaista tyttären
isälle, että heillä oli aikomuksena solmia ikuinen liitto.

— Ohoh, poikaseni, sanoi isä. — Luuletko minun antavani oikeauskoisen
tyttäreni tuollaiselle luterilaiselle pakanalle, joka ei usko
Meri-Miikkulaan eikä mihinkään pyhiin miehiin. Olkoon se kaukana
minusta.

Nuori Immonen käveli Mantshin rantoja ja fundeerasi. Vilkas
itäsuomalainen luonteensa tuli kumminkin kohta hänen avukseen. Hän
ajatteli niinkuin Ranskan kuningas Henrik IV, joka sanoi, kun häneltä
vaadittiin uskonnon muutosta, ennenkuin Parisi jätettäisiin hänelle:

— Ainahan sellainen kaupunki kuin Parisi on yhden messun arvoinen.

Immonen mietti niinikään mielessään:

— Ainahan talollisen tytär Mantshista on vaikka kymmenen messun
arvoinen.

Hän harjoitteli ensin kuvien edessä kumartamista, meni kihloihin
ja naimisiin, ja siitä lähtien on tämä Immosen suku muuttunut
kreikkalaiskatoliseksi.

Siis jokainen tuttavuus, minkä tein, muistutti minua Käkisalmen
läänin historiasta jälkeen Stolbovan rauhanteon. Mutta niitä vanhoja
alkuperäisiä karjalaisia en vielä ollut tavannut. Tähänastiset
tuttavani puhuivat itäsuomalaista murretta eivätkä karjalankieltä.
Kaikki ihmiset, jotka Pitkärannassa tapasin, taisivat nuhteettomasti
kirjakieltä, tiesivät, mikä harja oli, ja olivat ehkä nähneet sekä
karhun että suden. Pitkäranta on nyt supisuomalainen tehdaspaikka. Minä
vain haikailin aito karjalaisia.

Jo löysin. Kokko-Mummo oli majurin lasten apulaishoitaja.
Seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden vanha hän oli, ja niin pieneksi
käpristynyt, ettei painanut muuta kuin 42 kg. Heti oltiin sinut
ja Kokko-Mummo pakisi karjalaista, omitusta kyllä, ymmärrettävää
karjalaista. Ensi työkseen hän kertoi elämäkertansa, naimisiin
menostaan, lapsistaan, muuten niin intiimiä juttuja, etten moista ennen
ole sattunut kuulemaan, vaikka olenkin monta romaania vanhojen akkojen
suusta kuullut. Ei ollut apua omaisistaan: »Kun heidän oviaan avaan,
konsa sannoot hyvän päivän, konsa eivät. Mutta muut ihmiset hyviä ovat
olleet: konsa taloon tulen, hotj minne tulen, jo kyssyyt: onko mummo
syönyt, onko kohvii juonut. Tämä majurikin on kuin rakas poikani. Minä
hänelle ensin viestin vein, kun hänelle poika syntyi. Ihmiset ovat
hyviä, hyviä ovat.»

Mummo valitti haikeasti, että nyt on semmoisia ihmisiä, jotka sannoot,
ettei Jumalaa ole ollenkaan.

— Kyllä se on, sanoi mummo, sehän se lapsetkin antaa, ei niitä ihmiset
loaaji.

Tyhjennettyään oman elämänsä kaikki yksityiskohdat hän yhtäkkiä äidin
tavoin alkoi huolehtia minusta.

— Kuulehhan kun sanon sinulle, elä sie milloinkaan naurattele toisten
vaimoja. Siitä paha perii.

Mummo lasketteli sitten pitkät ajat kuvarikkaita vertauksia tällaisesta
elämästä, vertauksia, joita en kykene enkä voisikaan painattaa.
Koettelin puolustautua ja sanoin:

— Enhän minä, mummo kulta, tok' sellaisia ole ajatellutkaan. Vastahan
minä olen paikkakunnalle saapunut. En tiiä, kuka on vaimo, kuka
kassapää. Ja sitäpaitsihan kaikilla aviomiehillä täällä on monet
pistoolit seinillä, toiset hyvästi putsatut, toiset latingissa, ampuvat
minut kuin harakan, jos ketä naurattelen.

Mutta mummo vain jauhoi hampaattomalla suullaan lemmenasioita.
Heltyneenä mummon äidillisistä varoituksista avasin kukkaroni ja pistin
kympin mummon kopraan. Nyt tapahtui ihme, jota en voinut odottaa.

Mummo heittäytyi salaman nopeudella lattiaan, painoi otsansa
ukkovarpaitteni eteen ja mutisi jotakin. Hämmästyneenä ja häpeissäni
huudahdin:

— Mummo hoi! Mikä Meri-Miikkula minä olen, ettäs noin edessäni
pyllistelet. Nouse ylös!

Kun mummo vitkasteli, käärin täysnelsonin mummon ruumiin ympäri ja
kiskasin hänet pystyyn. Hän nousi kepeästi kuin rukkanen lattiasta ja
leperteli hyvistä ihmisistä.

Ensi kerran eläissäni oli siis minulle osoitettu jumalallista
kunnioitusta! Alussa se tuntui hieman oudolta, mutta ehkä siihenkin
tottuisi. Selvittyäni ensi hämmästyksestäni ja maattuani yön teki
seuraavana aamuna mieleni antaa mummolle toinen kymppi, nähdäkseni
uudelleen, miten se mummo kupsahtaisi lattiaan. Mutta sehän olisi
ollut samaa kuin heittää foksterrierille kalikka veteen ja komentaa se
hyppäämään sinne hakemaan kalikkaa aina yhä uudelleen.

Mutta nythän olin päässyt toiveitteni perille. Nythän olin tavannut
yhden niistä ihmisistä, joita hain ja joita varten olin lähtenyt
liikkeelle, oikeauskoisen, kreikkalaiskatolisen suomalaisen. Jo
tämä tapaus olisi korvannut matkan vaivat. Onhan se sentään ikuinen
onni, ettemme kaikki suomalaiset ole yksitoikkoisesti samanlaisia.
Onhan tulevaisuus lohduttoman ikävä, kun kaikki suomalaiset ovat
käyneet kansakoulun, kaikki puhuvat kirjakieltä ja kaikki ajattelevat
jokseenkin samalla tavalla, ja kaikki Kokko-Mummot istuvat Pyhän
Fjoklan helmassa.

Saada kymmenellä markalla jumalallinen kunnioitus osakseen!

       *       *       *       *       *

Kai Pitkärannasta pitäisi muutakin puhua, kun kerran luvun
otsakirjoitus on »Pitkäranta».

Iloni oli suuri, että nuo kirotut kaivokset, joihin olin
heittämäisilläni nuoren henkeni aivan liian aikaisin, olivat veden
alla. Yhtä suuri oli iloni nähdessäni jättiläistehtaan savupiipun
törröttävän salmen tuolla puolen. Se tosin levitti epäilyttävää hajua,
kun tuuli kävi kaakosta, mutta muut tuulet veivät hajun Venäjälle,
jossa siihen ei kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Tehdas on aivan uusi
ja kuuluu maksaneen monta kymmentä miljoonaa, mutta toivotaan, että se
tuottaa vielä useampia miljoonia pitkärantalaisille ja siten korvaa
pahan hajunsa.

Huvituksia ei näy puuttuvan Pitkärannasta. Me peloitimme ojaan hevosen,
joka kuletti karusellin tavaroita torille. Olin omakätisesti poimimassa
niitä maantielle, ajurin kiroillessa ja väittäessä, että viis noista
hiien hyrristä, kuullan ei vain kärrynpyörä särkynyt. Ei kärrynpyörä
särkynyt eikä hyrrille tullut vikaa. Seuraavana päivänä hyrrä pyöri,
ja sivistyneinä ihmisinä mekin ajoimme karusellia. Sirkusta odotettiin
kohta saapuvaksi. Teatteritalon nurmikolla loikoili taiteellisessa
huolettomuudessa nuoria miehiä ja naisia. He aikoivat harjoitella
»Murtovarkautta», joka seuraavana sunnuntaina piti näyteltämän. Siis
niinkuin olla pitää. Maaseudulla ei iloa ja huvitusta koskaan tarjota
liiaksi.

Pitkäranta on iso kylä, miltei kohta kauppalan veroinen.




Suistamoon.


Leveä, voimakas autto lähti huhkimaan Karjalan hyviä ja tasaisia
maanteitä. Vääpeli Kinnunen tunsi koneensa, tunsi tiet ja voi siten
laskea täyttä kyytiä. Hän tiesi töräyttää torvea mutkapaikoissa ja
taisi tarkalleen sanoa, pitkäkö matka mistäkin paikasta oli toiseen.
Oli jo omaksunut tavallisen siviilisoföörin metkut. Ajaessa hänellä
selkä oli kauniissa kaaressa pitkin auton kuperaa kuvetta, ja hänen
Juojärvensiniset silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja haaveilevina
pitkin maantien hiekkaa. Istuin vääpelin vieressä auton parhaimmalla
istuimella, jossa jalkojen alla kumua kone sijaitsee ja tekee Suomenkin
kesän nautintokelpoiseksi. Kinnusen kanssa puhelin säästeliäästi,
sillä hänellä oli monta ihmishenkeä näppilöissään; jos tämä komea
Benz-autto, v. der Goltzin kenraalibiili, olisi kaatunut raviin,
niin se olisi musertanut mäsäksi vaikkapa minunkin tanakkatekoisen
ruumiinrakennukseni.

Kulettiin asuttujen seutujen halki, pitkin Laatokan rantamaita. Tuossa
suhahti Koirinoja sivuitse, kohta näkyi Kitelän kreikkalaiskatolinen
kirkko. Vieläköhän se Kitelän ukko, tuo kaikkien jumalten herjaajien
»ylimmäinen pappi», tuo »Hotj suuhun k—si» elää, ajattelin siinä
äänetönnä ajaessani. Toivottavasti Pyhä Anna ja Pyhä Fjokla ovat
ottaneet hänet helmaansa ja antaneet hänelle herjauksensa anteeksi,
sillä eihän hän sillä pahaa tarkoittanut, tahtoi vain sukkeluudella
peittää tietämättömyytensä. Impilahden luterilainen kirkko oli seuraava
virstapatsas — kun kenraalin autolla ajaa, ei oikeita virstapatsaita
ennätä nähdä, kirkontorneja vain. Vilaukselta näimme Impilahden vuonon
komeita rantamuodostumia. Seuraava tienviitta oli Läskelän tehdas. Ensi
kertaa näin tuon suuren tehtaan, jonka osakkeita en arvannut ostaa,
silloin kun ne olivat huokeita, ja myydä silloin kun ne vuoden kuluttua
olivat nousseet kymmenkertaiseen hintaansa. Nyt ajaisin tästä sivuitse
omalla autollani, vaikka en tiedä, tuottaisiko tuo omistusoikeus
suurempaa nautintoa, kuin mikä minulla nyt oli. Eipä aikaakaan niin
ajaa porhallettiin Suistamon kreikkalaiskatolisen kirkon juurelle
ja pistäydyttiin Suistamon apteekkaria, E. Walldenia, tervehtimään.
En tahdo tehdä mitään sen suurempaa numeroa seuraavasta seikasta;
mainitsen vain ohimennen, että apteekkari oli kotoisin Nilsiästä ja
hänen ehtoinen emäntänsä Kuopiosta. Sat sapienti!

Kohta notkuivat apteekkarin pöydät herkkuja, monenlaisia ruokia ja
virvoitusvesiä. Ilo ilmoille remahti, niinkuin joskus tapahtuu,
kun ulkoilmasta tulla tupsahtaa höyryävien lihapatojen ääreen.
Kun vierailu ei muutu pitkäaikaiseksi, täytyy saada sanottavansa
sanotuksi pikaisesti, se kiihoittaa kekseliäisyyttä, se panee aivot
toimimaan vilkkaasti, niin että me suomalaiset tämmöisissä tilanteissa
voimme pusertaa ulos sisuksistamme henkevyyttäkin, joka muuten lepää
metsäläisen niin raskaan kuoren alla.

Suistamon apteekkari on outo ilmiö näin syrjäisessä kylässä.
Gentlemanni kiireestä kantapäähän. Kasvatettuna kotonaan kohteliaaksi
on hän kehittänyt seurusteluominaisuuksiaan huippuunsa. Siinä on
jotakin kustavilaista tämän pitkän, solakan miehen liikkeissä.
Kasvoiltaan hän on kuin ota ja anna Kustaa II Adolf. Ilman
minkäänlaista maalausta voisi hän astua lavalle näyttelemään
»Regina von Emmeritzissä» kuninkaan roolia. Mutta eihän kummakaan.
Jos kenen tahansa suomalaisen sukupuuhun ilmestyy oksa muutamista
aatelissuvuistamme, niin sukupuun juuret vievät vastustamattomasti
Vaasan sukuun. Ja sieltä yhtä vastustamattomasti Kaarle Suureen. Sieltä
siis apteekkarin ulkomuoto! Ja Suistamohan kuuluikin suuren kuninkaan
uusiin valloituksiin.

Herkkujen ääressä puheltiin vain Suistamosta. Yleisenä mielipiteenä
lausuivat asiantuntijat, että Suistamo ei uudenaikaisessa kehityksessä
ole jaksanut pysyä Salmin ja Suojärven rinnalla. Suistamo on jäänyt
viime vuoteen saakka syrjään suurista kauppateistä. Sentähden on sen
metsissä viljeltykin enemmän vanhoja runoja kuin laveita vainoita.
Mutta nyt on tapahtunut käänne suistamolaisten elämässä. Uusi
rautatie Matkaselästä Loimolaan kulkee halki pitäjän. Tänä syksynä
avataan rautatie Paperoon, niin että rautatie kulkee pitäjän läpi
sen länsirajasta itäiseen laitaan saakka. Nyt alkaa uusi ajanjakso
Suistamon historiassa. Nyt tämä runoileva kansa arvatenkin heittää
kanteleensa nurkkaan ja tarttuu tarmolla aatran kurkeen.

Siellä nurmen alla nukkuu jo pitkä, parrakas Shemeikka, Onoila
kiipeää kohti sadatta vuottaan, pieni Lösönen ei enää sormittele
kantelettaan, runotaito menee maanrakoon, uusi kulttuuri nostaa päätään
kansakoulujen ja oppikoulujen turvissa. Nyt nuori kansa pannaan kirjaa
lukemaan, numeroita tuntemaan. Vanha kulttuuri on tehnyt tehtävänsä,
loistavan tehtävänsä, se siirtyy pois kaikkien kunnioittamana,
kaikkien rakastamana. Mitä tämä uusi kirjallinen taito saa aikaan, se
nähdään tulevaisuudessa. Emmeköhän ole oikeutettuja odottamaan täältä
Suistamosta tulevaisuuden eteviä taiteilijoita. Jos lapset perivät edes
hiukankin samaa mieltä kuin nuo hautaan vaipuvat, karvarintalaulajat,
emme turhaan tarvitse odottaa.

Täällä lähellä siis asui ystäväni Onoila. Kahden virstan päässä
asemalta, niinkuin hän moneen kertaan vakuutti. Ei kumminkaan tehnyt
mieleni mennä häntä tapaamaan. Ei sellaisen pyhän hirven luo saa
lähestyä rautateitse. Koko hurmio häviäisi. Ei myöskään saa autolla
peloitella hänen runollista rauhaansa eikä bentsiinin katkulla
aivastuttaa hänen vain pihkaisen puun savuun tottuneita sieraimiaan.
Polkua myöten sinne pitää mennä jos mennäkseen. Polulla vastaan tullen
tämä metsän jalo tevana esiintyy vaikuttavimmassa ympäristössään.
Jätin Onoilassa käynnin ja toivotan hiljaisessa mielessäni
autuaallista loppua tälle Suomen koristeellisimmalle vanhukselle,
Suistamon runolaulajien viimeiselle mohikaanille. Ukko kertoi minulle
kiitollisuudesta kostuvin silmin, että tyttärensä on luvannut olla
miehelään menemättä, kunnes saa sulkea isänsä silmät. Hyvässä turvassa
on siis vanhus, kun rakas lapsi on hengenlähtöä lieventämässä.

Tuli puheeksi myöskin entisen kreikkalaiskatolisen papiston vähäinen
vaikutus seurakuntalaisten sekä siveelliseen että taloudelliseen
elämään. Papit olivat vain kirkollisten seremoniojen hoitajia,
bolshe nitshevoo. Niillä ei ole ollut sitä lukeneisuutta eikä sitä
sivistystä kuin luterilaisilla papeilla, jotka vielä sata vuotta
sitten johtivat seurakuntansa kaikkia rientoja ja pyrinnöltä, eivät
vain neuvoneet laumaansa lukemaan ja pysymään puhtaan opin rajojen
sisällä. Joskus tapahtuu sentään, että joku onneton tuskassaan kääntyy
kreikkalaiskatolisen papin puoleen apua ja turvaa anoen.

Apteekkarin rouva kertoi loistavalla tavalla seuraavan tapauksen, joka
kuvaa, kuinka vielä nytkin suistamolainen, vaikka ei olekaan vakituinen
runolaulaja, osaa pukea ajatuksensa kuvarikkaaseen kieleen ja kuinka
mielikuvitus liitelee ja lentelee kuin kirjailijalla ainakin. Suistamoa
entisen papin omasta suusta oli rouva kuullut kertomuksen.

Eräs talollinen oli ratkennut juomaan ei vain suurina proasniekkoina,
vaan myöskin jokaisena arkipäivänä, niin ettei talon elämästä eikä
töistä tahtonut tolkkua tulla. Emäntä koetti sekä hyvällä että pahalla
sanalla taivuttaa miestään lakkaamaan tästä hurjasta, mielettömästä
elämästä. Ei ollut apua. Jo piti kääntyä papin puoleen. Pappi lupasi
puuttua asiaan ja kutsutti isännän luokseen.

— Kuinka sinä, pyhä veli, niin hullusti elät, ettet enää selvää
päivää näe. Vaimosi kävi valittelemassa, että sinä ehätät hiprakasta
hiprakkaan.

— Ah pyhä veli, mie siulle pakisen, kuin on käynyt. Mie kun saan votkaa
ryypätä, ka koko moalima kirkastuu. Aurinko paistaa päivällä ja kuu
kumottaa yöllä. Kun kotia tulen, siellä on vaimo vastassa, niin on
sillä sirkiät silmät, niin on ääni pehmonen kuin laululintusen. Ja
lapset, kuin puhtaita he ovat. Naamat pestyt, tukka suittu, eivät itke,
eivät marise. Tuvan lattia on laastu, hulikat, tuopit ja maljakot ovat
huuhdotut, kaikki kiiltää ja kuultaa. — A kun mie aamulla heräjän, niin
on kaikki toisenlaista. Akka ilman vöittä völlehtii, tukka roikkuu
silmillä, hän on äreä kuin rakki. Lasten sietämistä räkä tihkuna,
tukka on pörhöllä ja kasvot ravassa. Tuvan orret täynnä karstaa, kiuas
nokinen, lavitsat likaiset. — Ka en mie tätä kestä, lähen pois koista,
saan ryypyt, niin kaikki taas uinuttu. Jo on taas koti kultainen.

Pappi, jolle votkan autuaallista mieltä kasvattava vaikutus ei myöskään
ollut aivan vierasta, kuunteli hurmaantuneena miehen haltioitunutta
kertomusta. Kauan mietti, mitä sanoman piti. Vihdoin hän virkkoi:

— Ka kun niin lienee, niin juo edelleenkin.

Oliko pappi oikeassa vai ei, siitä ei tarvitse nykyään enää lausua
arvostelua. Jos mies vielä elää, on hän kieltolain alainen niinkuin
pappikin, ja kysymys on kerta kaikkia ratkaistu. Miehen koti on ehkä
nyt sekä illoin että aamuin kiiltävän puhdas, lapset suitut ja emännän
silmät sirkiät.

Oli miten oli kreikkalaiskatolisten pappien vaikutus seurakuntansa
asukkaihin, yhdessä kohden heitä on kiittäminen ja ylistäminen. Kansa
on heidän johdossaan säilynyt sinä puolipakanallisena kansana, joka
vielä sata vuotta sitten yleisesti palveli Ukkoa, Väinämöistä ja
Ilmarista.

En muista lukeneeni, että yksikään suomalainen olisi tuonut
julkisuuteen sen suunnattoman suuren kiitollisuuden, jonka
suomalainen kulttuuri on velkaa kreikkalaiskatoliselle kirkolle. Ei
niin että tämä kirkko olisi millään tavalla positiivisesti ottanut
osaa sivistystyöhön isänmaassamme. Siinä suhteessa kai se on aivan
viaton ja ansioton. Mutta sen negatiivinen vaikutus on ollut sitä
suurempi. Kreikkalainen kirkko ei koskaan ole pyrkinyt estämään kansan
runontekoa, vaikka runojen sisältö onkin tuntunut pakanalliselta,
vaikka niissä onkin käännytty rukouksina pakanallisten haltioitten
puoleen. Se on tyytynyt siihen, että kansa on ulkonaisesti kumarrellut
kirkoissaan ja kylänkappeleissaan, tsashounoissa, kirkon pyhimyksiä.
Mitä kansa sielunsa sisimmässä on ajatellut, on kirkolle ollut
yhdentekevää. Uskontunnustuksen päähänpänttääminen ei ole kuulunut
kirkonmiesten tehtäviin. Kunhan kirkkoväki on kumarrellut, kun pappi
on merkin antanut, on molemminpuolinen tyytyväisyys vallinnut. Se
kreikkalaiskatolisen kirkon leväperäinen suvaitsevaisuus on meille
pelastanut Kalevalan, Loitsurunot ja Kantelettaren, aarteen, jonka arvo
ei vieläkään ole kyllin korkealle arvioitu.

Sitäpaitsi on kreikkalaiskatolinen kirkko runsailla
legenda-kertomuksillaan rikastuttanut ja suorastaan lainannut aiheita
Kalevalan kuvauksiin. Kansa on sitten sovittanut ja sommitellut näistä
aiheista ja omista pakanallisista perinnäistiedoista sen kirjavan
uskonnollisen maailmankatsomuksen, joka Kalevalasta ja Loitsurunoista
käy esille. Aiheet ovat olleet lainatut, ja runonkerääjät ovat
ne kerineet kokoon, mutta itse runollinen muoto on ollut kansan
tekemä. Ja runollinen sanontahan se kansanrunoissamme on verratonta,
mielestäni voittamatonta. Hartaus ja raivo löytää sanoja, lauseita ja
ajatuksia, joita kauniimpia maailmankirjallisuus ei tunne. Todistuksia
väitteelleni tarjoavat Kalevala ja Loitsurunot yllin kyllin. Miten
paljoa karumpi, jylhempi ja tunteettomampi on esim. Edda, skandinaavien
kansanruno! Eikä Iliadi ja Odysseia vie sanonnan intensiivisyydessä
voittoa suomalaisten kansanrunoudesta. En malta olla tässä paikassa
lainaamatta, mitä Kalevalassa sanotaan, eräässäkin kohdin,
äidinrakkaudesta.

    Emoa elä unohda,
    Masentele maammoasi!
    Emopa sinut elätti,
    Imetti ihanat rinnat
    Ihanasta itsestänsä,
    Valkeasta varrestansa;
    Monet yöt unetta vietti,
    Monet atriat unohti
    Tuuitellessa sinua.
    Vaaliessa pienoistansa.

    Ken emon unohtanevi.
    Maammonsa masentavi,
    Elköhön Manalle menkö,
    Hyvän tunnon Tuonelahani
    Manalass' on makso tuhma,
    Kova kosto Tuonelassa
    Emonsa unohtajalle,
    Maammonsa masentajalle
    Tuonen tyttäret toruvat.
    Manan neijet riitelevät;
    "Kuinka sie emon unohit,
    Oman maammosi masensit?
    Emo on nähnyt suuren vaivan,
    Kantaja kovan kokenut
    Saunamaassa maatessansa,
    Olkiloilla ollessansa,
    Synnytellessä sinua,
    Katalaista kantaessa."

Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaani isää ja äitiä, Kalevala taas
äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille,
joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä
siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa.
Mikä sisältää korkeamman siveellisen kannan? Eihän äiti aina ole
kunnioituksen arvoinen, mutta rakkautta täytyy osoittaa myöskin
kunniattomille vanhemmille. Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita
uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutulta ajatuksia puhdasoppinen
luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Kaikki tällaiset kauniit ajatukset ja hartaat sanat olisivat
ikipäiviksi hävinneet korvan kuulumattomiin, silmän näkemättömiin,
jolleivät ne olisi saaneet rauhoitusalaa kreikkalaiskatolisen kansamme
keskuudessa. Luteruksen katkismus, jalkapuut, jopa polttoroviotkin
lakaisivat ne pois luterilaisten suomalaisten asumista maista.
Lukuunottamatta Karjalan-Kannasta, jonka luterilainen kansa sadaksi
vuodeksi, vuosina 1721—1812, jäi kuulumaan Venäjän valtakuntaan, jossa
pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua. Näihin eivät suomalaisen
oikeaoppisuuden kovat, kuristavat kourat ylettyneet.

Kun me autollamme ajaa huristimme koreitten venäläisten kirkkojen
ja tshasounien ohi, oikein minun teki mieleni ristiä silmäni, sillä
noitten vinoristien alla säilyi suomalaisille muisto sen korkeimmasta
taiteellisesta saavutuksesta. _Kiitos siis siitä, mitä et tehnyt,
kreikkalaiskatolinen kirkko!_

Aivan samoin on käynyt Virossa. Viron kreikkalaiskatoliset asukkaat,
setukaiset, ovat paremmin kuin luterilaiset virolaiset säilyttäneet
vanhat runot, vanhat tavat ja vanhan pakanallisen maailmankatsomuksen.
Niiden huulilta ovat ne runoaarteet suurimmaksi osaksi vuotaneet, jotka
nyt muistiin kirjoitettuina ovat virolaisten kokoelmissa säilytettyinä.

Siis luterilainen suomalainen! Kule kunnioittaen Salmin, Suistamon
ja Suojärven kirkkojen ohi. Niiden suojassa Loitsurunot, Kalevala
ja Kanteletar ovat kasvaneet ja säilyneet silloin, kun typeryys ne
tukahdutti Suomen muista osista.



Tolvajärvi.


Luontonsa puolesta on Raja-Karjala vallan muun Suomen kaltainen. Järviä
näkee milloin oikealla milloin vasemmalla puolen tien, milloin molemmin
puolin yhtä aikaa. Siinä oli iso Jänisjärvi, jonka rantaa maantie
noudattaa lähemmä 2 peninkuormaa. Tuttu suomalainen näky.

Ei suomalainen järvi ole kaunis muuta kuin tyynenä. Ei aaltoileva järvi
tee sitä vaikutusta kuin aaltoileva meri. Siltä puuttuu meren voima.
Siltä puuttuu meriveden vihreä väri. Ja siltä puuttuu meren henki, tuo
sanoilla kuvaamaton uho, mikä suolaisen meren rannalla kiehtoo mielen.
Kuta suolaisempi meren vesi, sitä mahtavampi uho.

Mutta tyynenä Suomen järvet ovat väririkkaat ja loisteliaat. Silloin
ne tekevät syvän vaikutuksen katsojaan. Ne tartuttavat häneen tuon
omituisen kaihon, mikä niiden kalvossa asuu. Niitä silloin katselee
käsi poskella, huokaus huulilla, ja korvissa heläjää kansanlaulujemme
sävel.

Ei meidän matkallamme tyyniä säitä sattunut, sateli silloin tällöin,
toisin ajoin tuuli. Järvet eivät tehneet vaikutusta minkäänlaista
mieleeni. Mutta sen sijaan matkan varrella sijaitsevat sankat metsät.
Löydän nykyään paljoa enemmän kauneutta metsistämme kuin järvistämme.

Mutta Tolvajärvi teki sentään poikkeuksen. Ei niin, että järvi
itsessään on sen kummempi kuin muutkaan tuhannet samanlaiset, mutta
maantie kulkee järven yli harjanteita pitkin. Tolvajärvi on karjalainen
vastine Savon Punkaharjulle. Ja tällaisia punkia on Suomessa yhtä monta
kuin järveäkin. Tuskinpa on sitä pitäjää Suomen keskiosissa, jolla ei
olisi oma Punkaharjunsa, Pikku Punkaharjunsa, s.o. soraharju, jonka
selkä on kapea ja sivut jyrkät. Kaikki nämä pungat eli sianselät on
jäänsärmä muinoin tonkinut siirtyessään hiljalleen eteenpäin. Tällaisia
sianselkiä on Suomi täynnänsä. Ne juuri tekevät meidän maantiemme niin
mäkisiksi, mutta niissä ne kulkevat maantien suuntaan, siinä ne ovat
erinomaiseksi eduksi. Kun ne järvien poikki sattuvat oikaisemaan,
muodostavat ne ihmeellisiä, luonnollisia siltoja. Sellainen on
Tolvajärvenkin poikki kulkeva harju.

Se on kuin tuon kuuluisan Punkaharjun turhantarkka kopio. Siinä on niin
kapeita harjun selkiä, että hirvittää ajaa, siellä on yhtä jyrkkiä
rinteitä ja siinä on mataloita paikkoja, joita on täytynyt kivillä ja
soralla kohottaa, jotta kuiva maantie on syntynyt. Tolvajärven yli
kulkeva harjanne niemekkeineen ja tasamaineen on hieman Punkaharjua
pitempi.

Mutta miksi maantie on pantu kulkemaan järven yli, on minulle arvoitus.
Maantie yhdistää Ägläjärven kylän Korpiselän kirkonkylään. Suorin ja
oikoisin tie kulkisi ehdottomasti järven pohjoispuolitse. Tolvajärvi
ei suinkaan ole mikään vaikeasti sivuutettava järvi. Niitä on tuhansia
järviä, jotka sijaitsevat paljoa harmikkaammin poikkiteloin asuttujen
seutujen välissä. Mutta tänne ovat vain maantientekijät pyrkineet.
Olivatkohan syyt runollista laatua täällä vanhojen runolaulajien
maassa? Mutta ovatkohan maantientekijät koskaan hakeneet näköaloja
tien suuntaa valitessaan? Näköalapaikat ovat vaikeasti saavutettavissa
ajopeleillä. Uskon sittenkin, että valittiin tämä raskaasti rakennettu
tie sen tähden, että pohjoinen ranta oli asumatonta erämaata ja korpea,
jotavastoin Tolvajärven läntinen ranta on kyläistä seutua, jonne oli
pyrittävä.

Onko järvi antanut nimensä suurelle itäsuomalaiselle Tolvasen suvulle,
vaiko Tolvasen suku järvelle oman nimensä? Säämingissä on Tolvanniemi.
Onko Tolva tolvanan alkujuuri? Silloin ei nimi sovellu järvelle, yhtä
vähän kuin Säämingin Tolvanniemelle, joka on erittäin luonnonihana
seutu. Ehkä sittenkin miehen tolvana on antanut nimensä sekä järvelle
että niemelle.

Satoi kun ajettiin harjua pitkin. Mielikuvituksen avulla voi arvata,
minkälaiselta maisema näyttää tyynenä kesäiltana. Kahtena viime kesänä
onkin täytynyt katsella Suomen maisemia mielikuvituksen avulla läpi
sadekuurojen. Ilmasta ei iloa ole ollut.

Tolvajärven itäinen ranta on asumatonta korpea. Siellä sijaitsee
suuri vedenjakaja-maa. Ja sellaiset ovat aina viimeksi viljeltyjä.
Tämän salon liepeiltä lähtevät itäiset vedet Äänisjärveen, eteläiset
Laatokkaan ja pohjoiset Joensuun vesistöjä kohti. On juhlallista
kartasta lukea paikkain nimiä. Ne puhuvat selvää kieltä siitä, miltä
maa näytti, kun ensimmäiset asukkaat tänne saapuivat ja antoivat
paikoille nimiä. Idässä ovat nuo suuret järvet Salojärvi ja Suojärvi,
pienemmät Hanhijärvi ja Ägläjärvi. Eräs alkuasukas näytti luulevan,
että Ägläjärvi merkitseisi Oksennusjärveä. Etelässä tavataan Korpijärvi
ja Repojärvi, pohjoisessa taas Kuolisvaara ja Lutikkavaara, joka
viimeksimainittu tosin jo hieman tuoksuaa kulttuurille, sillä onhan
lutikka erämaassa sittenkin kulttuurin edustaja, jos kohta ei kaikkein
korkeimman. Mutta siellä on myöskin sellaisia nimiä kuin Ristsalmi
ja Paastojärvi. Nämä osoittavat, että nyt olemme saapuneet maahan,
jossa kreikkalaiskatolinen henki leijailee yli salojen, järvien
ja salmien, metsien ja metsänasukkaitten. Korpiselän pitäjässä on
vielä luterilaisia mutta Tolvajärvestä alkaen on luterilaisuus
kuin poislaastu. Tämä metsämaa on siis myöskin uskonnon raja. Ja
kolmanneksi, tässä Tolvajärven itäpuolella yhtyvät Korpiselän,
Suojärven ja Suistamon pitäjien rajat. Korpiselkä, Suojärvi ja
Suistamo. Nimet uhkuvat erämaan tunnelmaa.

Ihanaa oli ajaa huhkia tähän komeaan metsään. Tie oli hyvää ja kovaa,
vaikka se luikerteli kuin kyy kulonalainen metsän pohjalla. En muista
nähneeni Suomessa niin pitkiä ja kauniita metsätaipaleita muualla.
Siinä kasvoi molemmin puolin tietä niin tiheä metsikkö, ettei montakaan
metriä nähnyt metsän sisään. Paikoitellen metsä muodosti muurin, jonne
silmä ei päässyt vähän vähääkään sisään sukeltamaan. Maankamaran
peitti tuuhealehtinen sananjalka. Ylempänä oli lepän lehtiä, sitä
ylempänä koivunlatva ja ylimpänä jokunen havupuu. Kulimmehan Karjalan
lepiköitä, jossa vain ehkä joka kolmas puu on havupuu. Komeaa oli metsä
Tolvajärven seutuvilla, ehkäpä vielä komeampi sen tien varrella, joka
Suojärveltä johtaa Laatokkaa kohti. On suloista kulkea tällaisella
tiellä, jossa ainoastaan pään päältä taivas vilkkuu, kupeilla mitä
helakin vihreä lehtikudos hivelee silmää. Satoipa tai paistoi, aina
tällainen näköala on hykäyttävän kaunis. Sentähden rakastan metsiämme
ehkä enemmän kuin järviämme.

Kenenkä nämä loppumattomat metsät ovat? Luulenpa että sankimmat metsät
ovat Ukko Kruunun tai myöskin Annantehtaan, joka merkinnee samaa, sillä
Annantehdas laajoine alueineen on sotasaaliina langennut valtiolle.
Yksin Annantehtaan metsien arvohan on laskettu sadoiksi miljooniksi.

Minulla on tuttava siellä Helsingissä, joka on näihin metsiin
rakastunut vieläkin syvemmin kuin minä. Hän on saanut oikein ison
kärpäsen päähänsä. Hän ei muuta ajattele kuin näitä valtion maita
Raja-Karjalassa. Otsa rypyssä ja huolestunut ilme kasvoilla hän kulkee
kadulla, ja kun tuttavan tapaa, niin hän hiljaisella, salaperäisellä
äänellä rupeaa haastamaan aina vain Annantehtaan metsistä. Niitä
muka vaanii joku suuri yhtymä rahamiehiä, jotka aikovat metsistä
nylkeä suunnattomia omaisuuksia. Viime kesään asti en tuntenut
Suojärveä ja Annantehdasta muuta kuin nimeltä. Mutta tuttavani puhui
niiden metsistä, niinkuin hän olisi arvellut, että ne kaikille
helsinkiläisille olivat yhtä tuttuja kuin Kaisaniemen puisto. Tiedän
entuudesta, että metsäkaupoissa toinen aina petkuttaa ja toinen
petkutetaan. Ne ovat siis ikäviä asioita kuulla, mutta tuttavallani on
auttamattomasti kärpänen, ja hän lähtee saattamaan minua katuja pitkin
ja purkaa ulos huolestuneen mielensä putipuhtaaksi. Olen koettanut
sanoa hänelle, ettei minua huvita muut tukkikaupat kuin sellaiset,
jotka tehdään »lampimitalla». S.o. tukit uitetaan lampeen, ja kustakin
lammesta maksetaan vissi summa. Ostaja tunkee tietysti lampeen tukkeja
pohjaa myöten, mutta maksaa vain pintakerroksesta. Ostaja on tietysti
jobbari ja myyjä on valtio. Mutta ei tuttavani ollenkaan ota asiata
näin hupaiselta kannalta, hän vain huokailee ja halveksii minun
kevytmielisyyttäni.

Nyt hän on kumminkin saanut suuren myräkän aikaan. On lähetetty
kirjelmä hallitukselle, jossa kaikki ne jutut, mitkä minä olen
koettanut niellä siellä Helsingin kaduilla tuttavani vilkkaan
karjalaisen kielen syöttämänä, on pantu paperille ja nyt ne vuorostaan
syötetään valtioneuvostolle. Valtioneuvosto on paremmin kuin minä
jaksanut sulattaa tämän väkevän palan ja on elokuun 10 p:nä tehnyt koko
joukon päätöksiä, joita olen koettanut tankata päähäni, mutta en ole
ymmärtänyt, tulevatko ne tyydyttämään ennenmainittua tuttavaani, vai
vieläkö hän vastakin tulee seuraamaan minua kadulla huokauksilleen,
valituksineen ja uhkauksineen. Mutta sen vain tahdon saada lausutuksi,
että tuttavani on voittanut tarkoitusperänsä. Hänen asiansa on nyt
korkeimman huomassa. — Sen se kärpänen saa aikaan, tai, ilman kärpästä
ei mitään tässä maailmassa saada tehdyksi.

Minusta on yhdentekevä, kenen metsät ovat, valtionko, yhtiön tai
lampuotien, kunhan niitä hyvästi hoidetaan. Luulen nimittäin,
että järkevästi hoidettu metsä antaa parhaimman voiton ja että
järkiperäisesti hakattu metsäalue on silmällekin kaikkein komein. Tähän
päätökseen olen jo aikoja sitten tullut ajellessani polkupyörällä
Saksan suuren keisarikunnan laidasta toiseen. Siellä metsät olivat
siistityt ja sivellyt kuin saksalaisen ratsu-upseerin tukka,
Annantehtaan korvet ne olivat pörröiset ja takkuiset kuin runolaulajan
haivenet, mutta puita niissä kasvoi, ja rahaa niistä lähtee.
Saksalaisia puistoja metsäherratkin hoitelevat, Annantehtaan korpia
etukädessä vain suuri Jumala.

Luulisi tällaisessa metsässä kaikenkokoisen riistan viihtyvän. Ei
karhukaan vielä ole raskinut jättää näitä peittäviä lehtoja. Susi
juosta votkottaa Venäjältä tänne yli tuon vaarallisen rajan, passia
hankkimatta, lupaa kysymättä. Rusakkojänis syödä puputtaa leppien ja
haapojen lehväturkkia, ja näätä ajelee oravia puusta puuhun.

Ei missään Suomessa linnut niin laula kuin Karjalassa. Lintujen
muuttotiet kulkevat juuri tästä yli. Karjalan kannasta pitkin kohti
pohjolata keväällä ja samaa reittiä takaisin syksyllä. Suomessa
harvinaiset laululinnut, satakieli ja kuhankeittäjä, hihkuvat täällä
illoilla, yöllä ja aamusin niin kiihkeästi, että korvia vihloo. Kun
kuulen laulettavan Karjalasta »Laulun laaja kotimaa», niin yhtä
paljon tulen ajatelleeksi Karjalan sirkuttelevia lintusia kuin sen
runotaitoista kansaa.

Mutta toista oli elämä tässä loppumattomassa metsässä noin 100 tai
vielä 50 vuotta sitte. Silloin kontiot ja hukat herrastelivat ilman
kilpailijoita tässä metsämaassa kuin ainakin omassa valtakunnassaan.
Ihmisten karjat saivat käydä laitumella ainoastaan heidän armoillaan.
Ja kansa kunnioitti kontioitaan hienotunteisella arvonannollaan kuin
egyptiläiset Apis-härkäänsä.

Kun Tolvajärven yli oli ajettu, sukellettu metsään ja ajettu muutama
virsta, noustiin yöpuulle Ristsalmen majatalossa, jonka omistaja oli.



Vornanen.


Hilippa Vornasen poika. Vornasen suku on kuuluisin metsästäjä-
ja laulajasuku näillä seuduin. Vornaset ne olivat ensimmäisiä
ja tarmokkaimpia kyttiä, jotka nousivat kontioideu ja hukkien
itsevaltiutta järkyttämään näissä metsissä. Pari miespolvea tätä
sukua kävi alituista taistelua metsän petoja vastaan aseilla, jotka
eivät olleet niin murhaavia kuin nykyaikaiset, mutta uljuudella ja
pelkäämättömyydellä, joka voiton kallisti heidän puolelleen. Henkensä
turvana heillä oli keihäs, joka viimeisen sanan sai lausua otteluissa.
Olihan siis niinkuin olla pitikin, että Vornanen oli ensimmäinen,
joka kättä pisti meille, kun tänne Tapion valtakuntaan astuimme.
Olihan niinkuin olla pitikin, että Vornanen asui kruunun metsätalossa,
sillä kruunun maitahan nämä kaikki olivat. Siis majatalotkin kruunun
rakennuksissa. Ei täällä naapurit joutuneet avuksi, jos hätä päälle
tuli. Lähimpään naapuriin oli majatalosta 10 km kesällä, 6 km talvella.
Maantie oli ainoa kärrytie, muuanne vei metsäpolut. Shemeikan taloon
johti polku etelään käsin ja sinne oli 10 km.

Muistelin tuttavaani siellä Helsingin kaduilla ja kysäisin, eikö
Vornanen pääse peltojensa oikeaksi omistajaksi. Ei sanonut tietävänsä,
asiat ovat vielä sotkuisat. Teki mieleni lohduttaa ja sanoa, että
siellä Helsingissä on mies, joka ei saa päivän lepoa, ei yön rauhaa
Vornasten omistusoikeuksien takia. Hänellä on se oikea kärpänen
päässään, eikä se herkiä surisemasta, ennenkuin kaikki asiat hyvin
järjestyvät. Ken ymmärtäisi valtioneuvoston päätöksen elokuun 10:ltä
päivältä, voisi sanoa, miten Vornasen käy.

Pojasta polvi muuttuu, sanoo sananlasku. Se pitää paikkansa, mitä
Vornaseen tulee. Suvun nykyinen edustaja ei ole suinkaan karhun- eikä
sudentappajan näköinen. Pitkä ja hoikka hän on kuin Ruotsin nykyinen
kuningas Kustaa V, mutta hiljainen ja säyseä. Ja mikä kummallisinta,
ei parran untuvaakaan tämän 40 v. vanhan isännän poskissa, huulilla
tai leuassa. Ei koskaan hänen ole partaveitseen tarvinnut tarttua,
hän sanoi tähän asti selviytyneensä vain karkealla pyyhinliinalla.
Partahuuliahan karjalaiset ovat sekä runoissa että todellisuudessa,
mutta kun kerran poikkeus säännöstä tavataan, näkyy se olevan
radikaalisempi kuin missään muualla maassamme. Onhan harvinainen ilmiö
harvapartaisten länsisuomalaistenkin joukossa sellainen mies, joka ei
partaveistä ole pakotettu käyttämään. Toinen ihmeellinen ominaisuus
Vornasessa oli, ettei hänellä ollut lasta. Tavataanhan näillä seuduin
miehiä, joitten vaimot nurkumatta ja helposti synnyttävät jopa
kuusitoistakin lasta. Tunnen pitsienmyyjättären Suistamosta, Karjalan
Marin, jolla on ollut 16 lasta. Näistä muutamat ovat syntyneet
junavaunuihin, yksi Helsingin rautatientorille. Toinen puoli on kuollut
noin vain väen tungokseen, mutta vielä elää sentään 8 lasta. Vornanen
oli parraton ja lapseton. Vanhoista karhuntappajista esi-isistään ei
häneltä ollut muuta jälellä kuin pituus, jota oli sinne loppupuolille 2
metriä.

Pitäisi panna tarkka mittaus käymään tämän Karjalan
kreikkalaiskatolisen kansan kesken, jotta päästäisiin selville siitä,
onko se pitempää kuin muut suomalaiset, ja olivatko siis Käkisalmen
vanhan läänin asukkaat kookasta kansaa? Kun ajattelen Shemeikkaa,
Onoilaa, Vornasta, Ägläjärven Kononoffeja, Suojärven talollista Mikko
Koivusta, Mantshinsaaresta kotoisin olevaa Talouspäällikköä Johannes
Taulamoa, niin kaikkihan he ovat koko joukon yli 3:n kyynärän miehiä.
Ja ruumiinrakenteeltaan aivan samanlaisia, nimittäin pitkänhuiskeita,
solakoita, hoikkia miehiä. Ei vanhoilla päivilläkään mitään lihomisen
merkkejä. Tällainen mittaus olisi sitäkin tärkeämpi, kun kulkuneuvojen
parattua kansa joutuu kohta rotusekoituksen alaiseksi. En luule, että
silmäni pettivät; Raja-Karjalan väki on ainakin yhtä pitkää kuin Turun
ja Tampereen kansa. Hyvässä lykyssä se voisi saavuttaa ruotsalaisten
keskipituuden 169 cm. Jos mittaus pannaan toimeen, ei muu väki saa
tulla kysymykseen kuin kreikkalaiskatolinen, sillä luterilaiset
karjalaiset ovat suurimmaksi osaksi muualta muuttaneitten, etupäässä
savolaisten, jälkeläisiä ja siis lyhyempiä.

Niin, Vornanen ei enää ollut kontion- eikä hukantappaja, sentähden
että hänen esi-isänsä olivat ne hävittäneet melkein sukupuuttoon.
Hänen on täytynyt mukaantua muuttuneisiin olosuhteisiin. Ja sen hän
on perusteellisesti tehnytkin. Ei mikään enää hänessä muistuttanut
salolaista, vaikka hän täällä erämaassa asusti. Hän oli perehtynyt
uudenaikaiseen suomalaiseen sivistykseen. Kun hänen kanssaan puheli,
ei edes erottanut, että hän oli karjalainen. Puhui nuhteettomasti
suomalaista kirjakieltä ja seikoista, joista sivistynyt maalainen yli
koko Suomen puhuu. En huomannut edes jumalankuvaakaan hänen nurkissaan.
Rakennus oli suomalaismallinen, samanlainen kuin kruunun omistamat
talot kautta koko Suomen aina Jäämeren rantamille saakka. Iso tupa ja
kaksi kamaria. Kamareissa oli rautasängyt, patjat ja viltit niinkuin
ainakin sivistyneellä maalaisperheellä yli koko Suomen.

Yleis-europalainen ja yleis-suomalainen sivistys on tunkenut erämaan
laitaan, kohta se valtaa koko salon. Miltä 50:n vuoden perästä
Suojärven saloilla näyttää? Samanlaiselta kuin joka taholla muuallakin
Suomessa. Sivistys on kuin silitysrauta, se tasoittaa kaikki rypyt ja
epätasaisuudet. Kaikki muuttuu niin kiiltäväksi ja kuultavaksi. Hyvä
niinkin, kun vain kaikki ei muuttuisi niin yksitoikkoisen ikäväksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ajettiin herkullisen metsän läpi. Meidän korea
auttomme luikerteli kuin kirjava ukonkoira spenaatti-istutuksen
juurilla. Tie kiemurteli, ja jokainen mutka oli lehtipuitten verhooma.
Vastaantulija vauhkolla hevosella olisi ollut myyty, mutta ei ketään
tullut vastaan. Jo liestyi metsä. Saavuttiin.



Ägläjärven kylään.


Ensimmäinen aito karjalainen kylä matkamme varrella. Siellä hymyili
synkän kalmiston kupeella kylän pikkuinen pyhättö, niin sanottu
»Tshasouna». Talot olivat kaikki rakennetut karjalaiseen malliin,
navetat, tallit ja liiterit saman katon alla kuin asuinrakennuskin.
Yksi suomalaisen huvilan malliin rakennettu talo törrötti keskellä
kylää, epäsointuisena ja uhkaavana. Tuoko se nyt on ensimmäinen? Ei
tarvitse olla armoitettu profeetta ennustaakseen, että 100 vuoden
jälkeen kylässä ei enää muunlaisia nähdäkkään. Sääli, että niin käy,
sillä kovin on komea rakennustyyli meidän karjalaisillamme. Ei se siitä
kärsi, että se on kotoisin Venäjältä.

Mutta emme me kylää seisahtuneet katselemaan, me nousimme autostamme
vain tavataksemme Ägläjärven Annia. Ägläjärven Annista olin kuullut
matkallani paljon puhuttavan, hänet näkyivät kaikki tuntevan. Luulin
häntä jonkinlaiseksi kummalliseksi olennoksi, joka omituisuudellaan
herätti huomiota. Mutta eihän Anni ollut mikään muu kuin sekä
ulkomuodoltaan että mieleltään Raja-Karjalan ehkä tyypillisin nainen.

Hän on sitä pisintä karjalaista rotua, Shemeikan, Onoilan ja Vornasen
naisellinen vastine. Ensi työkseni pyysin Annia selkämittaan. Kuului
olevan minun mittaiseni, siis 178 cm. Mutta ei hän silti ollut
mikään hongankolistaja, hento ja huiskea. Päinvastoin hän oli mitä
sopusuhtaisin luoma, oikea maalainen Venus tai Juno jumalatar.
Täyteläinen olematta pullea, voimakas olematta karkeatekoinen. Oli
oikein iloista nähdä Annin liehuvan perheenemännän toimissa. Hän
liikkui tuvassa nopeasti ja niin sulavasti kuin prinsessa. Sattui vielä
niin onnellisesti, että Anni oli aito karjalaisessa hommassa. Hän
valmisteli nimittäin karjalaisia herkkuja, shultsinoita, pyöröitä ja
shipanniekkoja. Ja tupa oli karjalaismallinen alusta loppuun saakka.
Nyt tunsin olevani Raja-Karjalassa, maassa, josta paljon olin kuullut,
paljon lukenut ja josta olin paljon kuvia nähnyt.

Annin komeassa, karjalaisessa vartalossa asui rotupuhdas karjalainen
mieli. Hänen poskensa punoittivat terveyttä, hänen silmänsä loistivat
ja suu oli alituisessa ilon hymyssä. Elävimpiä ihmiskasvoja mitä nähdä
saa. Jos mitä kysyit, tuli vastaus kuin pyssyn suusta ja aina naseva,
leikillinen ja iloinen. Annin suu kuuluu olevan peloittavan sukkela,
se on kuin sadun prinsessan, jota ei kukaan saanut solmituksi. Kaikki
sekä arat että rohkeat kosijat ovat käyneet ymmälle Annin edessä;
hänen sukkeluutensa ovat ajaneet kosijat pellolle. Ägläjärven Anni on
naimaton, tämä komea karjalainen tyttö, kantakirjanainen numero yksi.

Pöytä pantiin heti koreaksi, shultsinat, pyöröit ja shipanniekat
kupsahtivat pöydälle. Anni heläytti kilakan naurun ja sanoi:

— Nuo shultsinat ovat kuin vaaliliput.

Anni oli jo siinä iässä, että sai valita edustajia valtiopäiville,
ja oli mielihyväkseen huomannut, että kohteliaisuudesta karjalaisia
naisia kohtaan vaaliliput olivat tehdyt juuri shultsinain näköisiksi.
Kun yhden pyöräin ja kaksi Annin vaalilippua syö, niinkuin minä tein,
silloin tietää täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaa ruumistaan
kohtaan. Kysyttiin, miksi Anni ei mene miehelään?

— Ka kun eivät ole huolineet, oli tosinaisellinen, lyhyt vastaus.

Jollei meillä olisi ollut naisia seurueessamme, olisi vastaus ehkä
voinut olla sekä sukkelampi että myöskin rajakarjalaisempi.

Majuria, Vilekkiä ja minua vaivasi tuon korean naisen naimattomuus.
Onhan väärin sekä rakasta synnyinmaata että Raja-Karjalaa kohtaan, että
tällainen nainen ei lisää ja vahvista seurakuntaa, vaan sen sijaan
puolikyttyrät akat synnyttävät 16 lasta. Sehän on vastoin korkeampaa
maailmanjärjestystä. Kun vielä se aika olisi käsissä, että nainen
ryöstetään, silloin pitäisi jonkun Lemminkäisen tehdä partioretki
Ägläjärvelle ja pakottaa Anni järkiinsä. Majuri tiesi pataljoonassaan
olevan tamperelaisen aliupseerin, joka pituutensa, voimansa ja
ryhtinsä puolesta vetää Anuille vertojaan. Ei muuta kuin tamperelainen
komennetaan Ägläjärven rajoja vartioimaan, ja lemmen jumalatar saa
hoitaa loput.

Pyhä Anna, Ägläjärven Annin täyskaima, kreikkalaiskatolisen kirkon
pääpyhimyksiä, eli niinikään pitkän ikänsä lapsetonna. Hän huokaili
Jumalalle ja sanoi:

    _Voi minua, kenen kalttainen minusta on tullut?
    En laivaan lintujen kaltaiseksi ole tullut;
    Sillä taivaan linnutkin ovat hedelmällisiä
                     sinun edessäsi, oi Herra!_

Mutta Jumalan erityisestä armosta hän vanhoilla päivillään sai lapsen,
ja silloin Pyhä Anna haltioissaan puhkesi seuraavaan todella kauniiseen
kiitoshymniin:

    _Kuka julistaa Rubenin pojille, että Anna imettää?
    Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te kaksitoista heimoa,
           Anna imettää!_

Kun nyt Ägläjärven Anni kihlautuu ja menee naimisiin tamperelaisen
kanssa ja saa ensimmäisen poikansa, silloin niinä haltioituneena huudan:

    _Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te Suomen heimot,
    te kahdeksan läänin ja yhdeksän maakunnan asukkaat,
           Ägläjärven Anni imettää!!_




Proasniekat.


Olin kuullut kerrottavan, että kreikkalaiskatolisessa kirkossa
vietetään 138 proasniekkaa vuodessa, että silloin kaikki kansa
lepää, kaikki työt ovat seisahduksissaan ja sekä nuoret että vanhat
kerääntyvät kokoon iloitakseen ja tanssiakseen. Olin arvellut, että
tässä oli tuntuvasti laskettu liikaa. Ei suinkaan niitä niin monta
ollut, eikä suinkaan koko väki niihin ottanut osaa. Mutta kertomukset
ovat olleet aivan tosia, ilman liioitteluja; päinvastoin se, minkä minä
näin, voitti kaikki mitä kuullut olin.

Oli Petroin proasniekan aika, kun Ägläjärvelle tultiin. Kävin
Ägläjärven kalmistolla ja tshasounassa rukoilemassa Meri-Miikkulalta
parempaa säätä, sillä taivas oli aina vain pilvessä ja aina vain sataa
ropsautti niskaan. En juuri huomannut tulosta rukouksistani, sillä
eihän jumalat jouda turhanpäiväisiä, itsekkäitä rukouksia kuuntelemaan,
niillähän on niin paljon tärkeämpiä anomuksia täytettävinä. Jo silloin
huomasin, että nuoret ihmiset juhlavaatteissa parveilivat kylän
solissa. En ketään nähnyt töissä. Kun istuttiin tuvassa Ägläjärven
Armia haastattelemassa, pujahteli näitä tyttöparvia tupaan. Miten
erittäin viehättävältä tuntuikaan, kun nämä nuoret tupaan tullessaan
tekivät ristinmerkin huonejumalalle. Se tapahtui niin sulavasti,
jopa hiukan keimailevasti. Kumartaessaan huonejumalalle tulija
kunnioittaa myöskin huoneen asukkaita. Sallihan ankara Jehovakin,
että israelinlapset saivat säilyttää arvossaan ne pakanalliset
huonejumalat, jotka jo entuudestaan olivat vieraassa talossa, jonne
he muuttivat. Sentähden Raakelin rikos oli niin suunnattoman törkeä,
hän kun varasti isänsä, Labanin, huonejumalat paetessaan Jaakoppinsa
kanssa ryöstettyine lammaslaumoilleen. Huonejumala nurkassa!
Kuinka monituhatvuotinen aasialainen tapa se onkaan! On erittäin
tunnelmallista nähdä huonejumalan palvomista noin aivan tosissaan.
Kreikkaiaiskatolilaisilla on niin paljon pyhiä paikkoja, oma kotinsa,
tshasounansa ja monet kirkkonsa, luterilaisilla ei yhtään, sillä
alastomat kirkkomme ovat vain sanankuuntelupaikkoja.

Ajettiin Annantehtaalle. Siellä paikat kerrassaan kuhisivat
kansaa, nuorta ja vanhaa. Yllätyksellä panin merkille, että juuri
vanha kansakin kokoontui näihin proasniekkoihin. Kun lähestyttiin
Annantehdasta, taivalteli suuri joukko ikäkuluakkoja juhlaan, akkoja,
joilta olisi luullut tanssihalun jo ammoin haihtuneen elämän kovassa
koulussa. Virkusti ne loikkasivat maantienojan yli ja kumarsivat,
eivät niianneet, kuten muualla Suomessa tehdään. He taivuttivat
ruumistaan yhden äkin ristiluun kohdalta alas, aivan niinkuin kirkossa
Meri-Miikkulan ja Pyhän Fjoklan kuvien edessä. Siis uusi jumalallinen
kunnioituksen osoitus! Silmillään he hakivat minua, se minun täytyy
kehuskelematta ja nöyrällä mielellä todeta, sillä missä ikinä
Suomessa olen autolla liikkunut ja vaikka kuinka suuressa seurassa,
on tämä oma, rakas kansani aina minussa nähnyt auton omistajan. Tällä
matkalla sentään rouva Nissinen ylioppilaslakissaan ja valkoinen harso
silmillään sai kunnioittavan sivukumarruksen, sillä hän menestyksellä
kilvoittelee kanssani autonomistajan ulkomuodossa. Sinne ne kaikki
ehättivät Annantehtaan Petroin juhlaan. Tuli erästä vihreäistä
polkua myöten joukko nuoria tyttöjä valkeissa kengissä, valkoisissa
silkkisukissa, valkoisissa vaatteissa, aivan kuin pääkaupungin baaliin
menossa. Kinnunen, joka oli nuori vääpeli ja tunsi ei ainoastaan seudun
maantiet, vaan myöskin seudun kaunottaret, supatti korvaani:

— Annantehtaan hienottaret.

— Näinkö koreissa puvuissa, täällä erämaassa, Suojärvellä? Olin
kuvitellut, että sekä nuoret että vanhat täällä kävelevät pitkävartiset
saappaat jalassaan.

— Vielä vähät!

Niin rutosti se sivistys tätä nykyä vyöryy yli koko maamme aina sen
äärimmäisiä laitoja myöten. Karhuntappajain tyttäret sipsuttelevat
kengissä, jotka uppoaisivat Suojärven soihin kuin teroitetut
aidanseipäät. Hei, eläköön sivistys!

Tämä proasniekka-rahvas ikäänkuin vierasteli meidän seuruettamme.
En aluksi ymmärtänyt miksi. Ennen pitkää syy selveni. Kansa tahtoi
viettää vanhaa Petroita, mutta uusi asetus sen kielsi. Majuri, Vilekki
ja Kinnunen upseerinvormuissaan peloittivat näitä tanssihaluisia lain
rikkureita. Tästä lähemmin tuonnempana.

Kaikki ne päivät, mitkä Suojärvellä viivyin, kuluivat siinä ainaisessa
proasniekan touhussa. Mihin ikinä saavuttiin rajakyliin, oli väkeä
koossa; niitä näki joskus roikkuvan talojen parvekkeilla niinkuin
pääskyn poikasia kurkottamassa pesän reunalta. Ja seudun poliisit
olivat hurjassa urakassa tämän tanssirahvaan kanssa. Poliisin piti
ehkäistä juhla, mutta kansa tahtoi riemuita. Eihän poliisilla mitään
ollut sanomista itse iloa vastaan, hänen vain piti kieltää se juuri
sinä päivänä. Ei saanut viettää vanhaa Petroita, olisi pitänyt
viettää uutta Petroita noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kielto ei siis
mitenkään johdu siveellisistä syistä, se on vain hyvin yksinkertaisesti
allakkakysymys.

Mutta tämä allakkakysymys on saanut perin kireän luonteen tätä nykyä
Raja-Karjalassa. Tässä maailmassa on niin, että eihän kysymyksen
painavuus vaikuta riidan kiihkeyteen. Jonninjoutavista asioista on
vuodatettu verta, on ihmisiä kidutettu aina kuolemaan saakka. Älkäämme
siis halveksiko tätä allakkakysymystä! Ajatelkaamme vain, että meillä
joulun ja juhannuksen vietto siirrettäisiin kaksi viikkoa taaksepäin
ajassa, minkä äjäkän kristikansa meillä nostaisi? Niin kiihkoisia
asukkaat Raja-Karjalassa ovat tämän kysymyksen suhteen, että se on
jakaantunut kahteen toisiaan manaavaan puolueeseen, että perheessä
toiset jäsenet ovat vanhan luvun puolella, toiset uuden, ja molemmat
puolueet proasnikoivat eri aikoina ja riitelevät toisilleen.

Onkohan tämä ensimmäinen uskonriita Raja-Karjalassa?

Muutamilla sanoilla koetan selittää tämän riidan syyt. Se johtuu
oikeastaan eräästä todellakin tärkeästä kysymyksestä, nimittäin.



Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.


Tsaarinvallan aikanahan kreikkalainen kirkko meidän maassamme oli
täysin riippuvainen Venäjän kirkollisista laitoksista. Kirkon pää
oli Venäjän metropoliitta, ja hän taipui Venäjän valtiomahdin
komennuksen alle. Sotavuosina kreikkalainen kirkko toimi suorastaan
venäläistyttämis-propagandan eturivissä. Kuuluisa Kyprianos perusti
tänne venäjänkielisiä kansakouluja, joille rakennettiin upeita
koulurakennuksia. Jotta venäläistyttäminen sujuisi nopeammin,
muodostettiin koulut internaateiksi, joissa köyhät lapset saivat sekä
asunnon että ravinnon. Eräässäkin koulussa oli kaksi salia peräkkäin
niin isoa, että niihin olisi mahtunut satoja oppilaita. Erinomainen
konsertti-, luento- ja tanssisali. Näitä tilavia rakennuksia käytetään
nyt monenmoisiin hyödyllisiin tarkoituksiin. — Opettajattariksi
Kyprianos asetti venäläisiä, venäläismielisiä ja -kiihkoisia neitosia,
joilla sen lisäksi myöskin täytyi olla eräs ominaisuus, joka ei
muutoin ole välttämätön lasten opettajalla. Niiden piti nimittäin olla
kauniita, sillä Kyprianos oli venäläinen munkki, ja jos saa Tolstoita
uskoa, niin pyhinkin erakko-munkki on aivan aseeton kauniin naisen
tenhoa vastaan. Saati sitte Kyprianos, joka ei ollut pyhä eikä erakko,
munkki vain aivan tavallista venäläistä lajia. Kiihoitustyö sujui
hyvin venäläisen hallituksen mahtavassa turvassa, ja Kyprianos rasitti
itseään alituisilla tutkimusmatkoillaan, niin että kuoli. Suomen
hallitushan ei saanut puuttua niiden hoitoon muuta kuin taloudellisesti
niitä auttamalla.

Tuli sitten Suomen ihmeellinen vapautus Venäjän ikeen alta. Nyt nousi
kysymys siitä, kuka on kirkon korkein pää, Moskovanko metropoliitta
vai kuka? Mutta tätä nykyä Moskovan metropoliitta on vankina
jossakin luostarissa, bolshevikit ovat julistaneet sodan kirkkoa
vastaan ja ammuskelleet piispoja ja pappeja noin vain lystikseen.
Kreikkalaiskatolinen kirkko on tätä nykyä ilman päätä. Se on siis
tuuliajolla, josta se koettaa hapuilla lujalle perustalle.

On omituista kuulla, miten kansanmiehet Raja-Karjalassa varmasti
puhelevat käsitteistä sellaisista, kuin on autonominen, autokefaalinen
kirkko, puhelevat hierarkiasta ja kansanvallasta, kaanonista ja
kirkkolaista, aivan kuin olisivat synnynnäisiä kreikkalaisia,
perehtyneitä kreikankieleenkin. Liikemies Jaakko Seise Salmissa
suorastaan hämmästytti minua sekä syvillä tiedoillaan näistä
asioista että erinomaisen järkevillä ja loogillisilla ajatuksillaan.
Koulunkäymätön mies, joka puhui kuin oppinut hengellinen pappi, jolle
kreikkalaiskatolinen uskonto näkyi olevan ei ainoastaan ulkonainen
tunnustus vaan lisäksi hengen asia. Mikäli minä hänen käsityksiään
oikein ymmärsin, oli hän ehdottomasti autokefaalisen kirkon puolella,
s.o. hän tahtoi, että Suomen kreikkalainen kirkko olisi »omapäinen»,
että se siis ei saisi joutua minkään vieraan vallan metropoliitan
johtoon. Onhan selvää, että vieras johtomies on epäilyttävä kotimaisen
kirkon ylin huoltaja. Seisen ehdotuksiin kuului myöskin kääntyä
Konstantinopolin patriarkan puoleen pyynnöllä, että hän rupeaisi Suomen
kreikkalaisen kirkon pääksi. Kummallista, aivan sama ehdotus, mikä
tehtiin 1600-luvulla, kun nykyinen Karjala oikeauskoisena maana kuului
luterilaisen Ruotsin vallan alle. Ei tästä tuumasta sentään silloin
totta tullut, tuskin nytkään.

Tarvitseeko kreikkalaiskatolinen kirkko välttämättömästi metropoliittaa
tai patriarkkaa? Eikö se tule toimeen pelkällä piispalla, niinkuin
meidän luterilainen kirkkommekin? Onko muuten mitään epäkristillisempää
kuin moniasteikkoinen hierarkia? Uskontohan on yksilön ja Jumalan
privaattisuhde; kaikki välikädet voivat pelata korkeintaan
seremoniamestarin roolia. Mutta pitääkö niitäkin olla kymmeniä
eriarvoisia välikäsiä. Jos joku hengellinen kaanon-perustuslaki
tällaista vaatii, niin muuttakaa se! Eihän perustuslakikaan voi olla
järkähtämätön.

Mikäli tiedetään, on Venäjällä tätä nykyä käynnissä kirkon
puhdistus, ei bolshevikkien komennuksesta vaan kirkonmiesten itsensä
aloitteesta. Sen ohjelmaan kuuluu juuri proasniekkojen ja pyhimysten
vähentäminen, kirkon dogmien muuttaminen ja selibaatin poistaminen.
Onhan sellainen kaanon kummallinen, että piispan täytyy olla joko
munkki- tai leskimies; nainut mies ei siihen kelpaa, jonka tähden
kirkolliskokouksen tänä vuonna oli pakko valita Virosta apulaispiispa,
Suomessa kun kaikki ansiollisimmat rovastit ovat avioliitossa.
Kreikkalaiskatolisessa kirkossa pappi on tähän asti lukenut vain
rukouksia ja pitänyt liturgisia jumalanpalveluksia, nykyisessä
Venäjän valtakunnassa papit saarnaavat joko raamatun tekstistä tai
päivän kysymyksistä. Eikö tällainen tapa kävisi päinsä myöskin meidän
kreikkalaiskatolisessa kirkossa?

Selvää selvempi on nyt kumminkin, että vanha hierarkia ja
uudenaikainen, kansanvaltainen kirkonhoito ovat törmänneet yhteen
Raja-Karjalassa. Hierarkkisia mielipiteitä edustaa arkkipiispa
Serafiin, kansanvaltaisia aatteita ajaa kirkolliskokous, johon
seurakunnat valitsevat edustajiaan. Taistelu on tuima, toivottava tulos
on jälkimmäisen täydellinen voitto. Ajan henki jo tähtää sinnepäin, ja
luterilainen naapurikirkkohan on kansanvaltainen perustuksiltaan ja
houkuttelee matkimiseen.

Samahan se on, mitä uskoo ja kehenkä uskoo, joko ihmeitä tekeviin,
kirjallisuudesta opittuihin jumaliin tai oman järkensä perustuksella
haahmoiteltuun korkeimpaan olentoon, pääasia on, että uskoo. Luja usko
on suuri tekijä maailmassa, laimealla uskolla ei ole kerrassaan mitään
merkitystä.

Oikeastaan koko tällä riidalla ei ole uskonnon ja uskon kanssa mitään
tekemistä, kysymyksen tärkeys on vain siinä, kuka hallitsee Suomen
kreikkalaiskatolista kirkkoa, piispako metropoliittoineen vaiko
kirkolliskokous ynnä Suomen valtiomahti? Sivistynyt osa Raja-Karjalaa
on kirkolliskokouksen puolella, niinikään useimmat papit, mutta piispan
puolelle ovat muutamat yksinkertaiset asukkaat asettuneet seuraavan
syyn takia.

Viime vuonna pidetyssä ylimääräisessä kirkolliskokouksessa Sortavalassa
päätettiin, että Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko rupeaa noudattamaan
uutta ajanlukua, siis samaa kuin muualla Suomessa. Arkkipiispa Serafim
suostui ilolla tähän muutokseen, selittäen, etteivät muutosta estäneet
mitkään kanoniset syyt, vaan että se oli puhdas järjestysasia, jonka
kirkolliskokous voi määrätä. Hallitus vahvisti tämän kokouksen
tekemän päätöksen. Mutta vuoden kuluessa sai arkkipiispa Serafim
Suomen kansalaisoikeudet, ja arvattavasti häntä painostaa eräs
hämäräperäinen Venäjän ulkopuolella kokoonpantu kreikkalaiskatolinen
kirkollishallinto, jonka asuin- ja olinpaikasta ei sen lähettämissä
kirjelmissä virketä mitään, niin että hän nyt on jyrkästi toisella
kannalla. Hän vastustaa kynsin hampain uutta ajanlukua.

Syksyllä viime vuonna kutsui piispa Eulagius, tunnettu
rutivanhoillinen, kiihkeä viimeisen valtakunnanduuman jäsen, suuren
kirkolliskokouksen Karlovicen kaupunkiin Galitsiassa, jonne kokoontui
yli sata Venäjältä paennutta kirkonmiestä ja joka pyhä konsiliumi
päätti ryhtyä tehokkaaseen vastavallankumoukseen kaikkia bolshevikkien
aikomia kirkollisia uudistuksia vastaan. Jos arkkipiispa Serafim
tottelee piispa Eulagiuksen määräyksiä, silloin ei meillä suomalaisilla
ole mitään hyvää sieltäpäin odotettavissa.

Ei Raja-Karjalan sivistymätönkään rahvas välittäisi siitä, kuka
viimeisen sanan sanoo kirkollisissa asioissa, arkkipiispako
metropoliittoineen ja patriarkkoineen vaiko oma kirkolliskokous ja
Suomen valtiomahti. Mutta, kun rakkaat proasniekat muuttuvat kaksi
viikkoa aikaisemmiksi, niin se seikka on pannut sen mielet kuohuksiin.
Ja arkkipiispa Serafim on täten saanut kannatusta syvistä riveistä.
Kreikkalaiskatolinen papisto on nykyään oleellisesti noussut entisen
papiston sivistystasosta. Sivistyneinä, lukeneina ja suomenkieltä
täysin taitavina miehinä he arvostelevat vapaammin kirkkonsa tarpeita
ja uudistuksien välttämättömyyttä. Siitä kantavat todistuksia heidän
monet kirjoituksensa maamme sanomalehdissä.

Sain matkallani elävän todistuksen siitä, miten syvältä tämä uuden
ajanluvun käytäntöön ottaminen on koskenut rahvaan mieliin. Kohtaus
tapahtui.



Jehkilän esikunnan portilla.


Klo 12:n aikaan yöllä seisoi auttomme esikunnan portilla ja haisi
vielä bentsiinin kärylle, sillä olimme juuri hetkistä ennen saapuneet
matkalta valtakunnan rajalle. Ajaa mies ja vaimo hevoskopukallaan
Suojärven kirkolta päin. Hevonen rupeaa tanssimaan ja hyppimään aivan
niinkuin kansakin proasniekassa. Läksin heitä auttamaan ja kysyin:

— Vanhan Petroin proasniekkaako se hevosenne tanssii?

... Tpruu, tpruu! Ei se vaunua pelkää, hajua se pelkää? vastasi mies.

Hänen aviovaimonsa istui kärryissä sanaa sanomatta, hieman niinkuin
vilun kohmeissa. Hevonen peruutettiin pois hajun alta, ja mies lähti
auttoa katselemaan. Täällä hänen silmänsä äkkäsivät majurin, joka
näkyy olevan tuttava valtakunnan reunoja myöten. Mies, jonka nimeä en
kiihkeän uskonnollisen väittelyn takia ehtinyt udella, vaan jota aion
nimittää Serafimiksi, näki hetken tulleen nyt kerrankin saada tyhjentää
katkeroituneen mielensä ja uskonnollisten tunteittensa loukkaukset. Hän
rypisti kasvonsa ihmeellisiin kurttuihin ja alakuloiseen valittavalla
äänellä hän rupesi marisemaan. — En osaa karjalankieltä, enkä
uskalla sitä matkia, mutta vaikuttavampi vuoropuhelu olisi, jos se
präntättäisiin niinkuin se sinä yönä pursusi asianomaisten huulilta.

_Serafim_. Onko luvallista, että sotamiehet saavat tulla ihmisiä
häiritsemään, myö kun lähettiin vanhan Petroin proasniekkaa viettämään
tuonne Kaitajärven kylään. Myö kun juuri tanssittiin, niin hyö tulliit
ja löit pyssynperällään tanssivia pariloita p—sauksille. Onko se
oikein? Kuka heille sen luvan on antanut. Eikö myö saada tanssia
milloin tallotaan?

_Majuri_. Häh!

_Serafim_. Kuulehan, onko sotamiehillä lupa tulla lyömään tanssivia
pariloita p—sauksille, kun myö ollah vanhan Petroin päivää viettämässä
Kaitajärven kylässä.

Minä koettelin kysyä väliin: onko sinulla mustelmia, mutta ei Serafim
sitä kuunnellut. Entä eukollasi? Ei sitäkään.

_Majuri_. Tjakkua sie minuo, elä solttuloita. (Hauku sinä minua, elä
sotamiehiä.)

_Serafim_. Ka, mitä minä sinusta tjakkoan, ethän sie ollut lyömässä,
soltut löivät.

_Majuri_. Mie olen käskenyt, ettei vanhan Petroin päivää saa viettää ja
että sotamiesten täytyy hajottaa kaikki proasniekkaväki. Itse olette
päättäneet kirkolliskokouksissanne, että uus Petroi on vietettävä,
mutta nyt tahotte viettää molempia, sekä uutta että vanhaa Petroita.
Koko kesänne menee proasniekkoihin.

_Serafim_. Vai koko kesä? Minkä sinä mahat meille, jos me kotonamme
vietämme vanhaa Petroita. Emme tee mitään, emme kynnä, emme leikkaa,
istumme kotona ja tanssimme ja laulamme. Niin on isämme tehneet, eivät
vanhan Petrun päivänä niin mitänä tehneet, niin tehhään mekin. Jumala
proasniekat on laatinut, ei niitä ihmiset saa muutella. Jos sie ajanet
pois kylästä, myö laiskotellaan kotona.

_Majuri_. Niin kauan kun mie tässä komentoa pidän, ette vietä
proasnikoita vanhan ajan mukaan. Iloitkaa ja riemuitkaa, miten paljon
tahansa Petroin päivänä, mutta uuden ajan mukaan, niinkuin teidän
edusmiehenne ovat päättäneet.

_Serafim_. Mie annan piruja edusmiehille, mie vietän proasniekat
vanhan luvun mukaan. Silloin mie tiiän, milloin menen heinään, milloin
kylvöön. Ka, uuden mukaan en mitään. Soaphan ne nuoremmat tehä mitä
tahtovat, myö vanhat, myö pietään vanha luku.

Siihen keskustelu loppui. Auton bentsiininkatku oli hieman haihtunut,
ruuna kulki vavisten auton ohi, eukko istui kohmeissaan kärryissä.
Ehkä hän poti mustelmia siinä paikassa, mihin pyssynperät olivat
sattuneet. Serafiin nousi vastenmielisesti kärryihinsä, hän olisi
mielellään vielä jatkanut väittelyä, mutta majuri oli poistunut
sisään ja minun, siviiliraukan, kanssa ei kannattanut riidellä. Uhka
paloi hänen silmissään, kun hän kapusi kohmettuneen eukkonsa, vanhan
tanssitoverinsa, viereen. Hänen silmäyksistään voi lukea seuraavat
kopeat sanat: »Tässä istun muijani vieressä, enkä mahda muuta.» Sinne
ne hävisivät sitte jonnekin Jehkilän sillan taakse.



Mietteitä.


Jäin miettimään tämän Raja-Karjalan rahvaan luonnetta. Tuo mies
tuossa ja hänen muijansa olivat ehkä siinä 40 vuoden korvilla,
mutta siksi ilonhaluisia, että olivat Jantusen jaloin lähteneet 3:n
peninkuorman päähän Kaitajärven kylään tanssimaan vanhaa Petraa. Siis
kuuden peninkuorman reissu yhtä tanssi-iltamaa varten. Tekeekö muut
suomalaiset niin? Ei muuanne kuin ehkä laulujuhliin ja suurempiin
kansanjuhliin. Tuskin tanssi-iltamiin, kun jo ovat naimisissa ja 40:n
vuoden vanhoja.

Mutta kun kerran on sellaisen matkan tehnyt, niin varmaan mieltä
kaivelee, jos viranomaiset keskeyttävät juhlan. Mies oli toivonut
vanhan eukkonsa kanssa saavansa oikein hiki hatussa pyöritellä
»prishakkaa»; ehkä olivat vanhan Pertoin juhlassa ensi kerran
nähneet toisensa, tehneet sopimuksen koetella kahden viikon ajan,
sopivatko he yhdessä elämään — niin sanottiin minulle, että ainakin
Pitkärannan Valossi-proasniekassa tehdään — ja huomattuaan, että
ovat toistensa mieleisiä, menneet kihloihin ja naimisiin. Nyt tahtoi
mies ja vaimo muistutella mieleensä ensi lemmen ihanoita hetkiä,
pyörähtelivät hurjassa pyörteessä tanssilavalla, niin tulee solttu
ja pompottaa pyssynperällä pariskunnan pehmeimpiä paikkoja. Toden
totta, vähemmästäkin sitä ihminen joutuu pois tanssin tahdista, ja
vähemmästäkin se mieliparka myrtyy. — Uusi aika se monen pyhimmät
tunteet tallaa jalkainsa alle. Se ei välitä huolista ei huokauksista.
Ken ei tottele, saa pyssynperällä paukkuja. Kun oikein pahasti käy, voi
saada paukkuja hellempiinkin ruumiinosiin, kuin mihin Serafiin ynnä
puolisonsa saivat.

Säälittävältä tuntuivat varsinkin Serafimin viimeiset sanat:

— Nuoret tehkööt mitä tahtoot, myö vanhat, myö pietään vanha luku.

Samalla tavalla kai koko uskonriidankin käy. Vanha polvi viettää vanhaa
Petroita, uusi polvi uutta. Ja niin vähitellen koko allakkakysymys
häviää päiväjärjestyksestä vanhan polven mentyä kalmistojen nurmen alle.

Uskonto on melkein yksinomaan tunnelmallista laatua. Pieninkin loukkaus
koskee kipeästi hermoihin. Sentähden toivokaamme vihdoinkin saavamme
maahamme täydellinen uskonnonvapaus laissa vahvistetuksi. Kukin ihminen
saakoon tulla autuaaksi omilla metkuillaan. Sehän sittenkin oli
Serafiminkin lopullinen toivomus.

       *       *       *       *       *

Salmin viisas Jaakko Seise väitti, että eräs Karjalan luterilainen
rovasti tahtoisi panna käyntiin jonkunlaisen ristiretken
käännyttääkseen Salmin, Suistamon ja Suojärven seurakuntalaiset
luterilaiseen oppiin. Se vielä puuttuisi aikana, jolloin hartaasti
odotellaan täydellistä uskonvapautta! Mikä vahinko, jos nuo komeat
kreikkalaiskatoliset kirkot kadottaisivat monet kauniit kuvansa ja
kultauksensa ja muuttuisivat lohduttoman alastomiksi luterilaisiksi
latokirkoiksi. Täydellisen uskonvapauden nojalla tahtoisin vielä lisätä
tätä kirkkojen kuvasarjaa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen
kuvilla. Siten kirkot muuttuisivat vieläkin kodikkaammiksi, vieläkin
karjalaisemmiksi. Sillä eiväthän mitkään legendat ajatuksen jaloudessa
ja sanonnan taituruudessa voita karjalaisten omia pyhiä kertomuksia
Väinämöisen opista ja elämästä. Ihmeethän ovat samat, oppi niinikään,
karjalaisten tarut vain niin monin verroin ihanammin kerrotut. Ne
kreikkalaiskatolisen kirkon legendat, mitkä minä tunnen, ovat kyllä
hartaan ja hurskaan mielen luomat, mutta huonon kynän kirjoittamat.

       *       *       *       *       *

Meillä »ruotshalaisilla» on viime aikoihin saakka ollut huono käsitys
venäläisistä papeista, vaikka emme suinkaan ole heitä tunteneet
oikeastaan muuta kuin ulkomuodolta. Jo tuo persialais-frygialainen
virkapuku, tuo assyrialainen tukkalaite on tuntunut niin
epäeuropalaiselta, niin mustan aasialaiselta, että väkiseltäkin on
tullut heitä nähdessään ajatelleeksi joitakin babylonialaisia Mylittan
pappeja. Kerrottiin ennen muinoin heistä, että he kilvan musikoittensa
kanssa elelivät humalasta humalaan, että he kirjoja ylen harvoin
availivat, että heidän yleissivistyksensä oli aivan alkeellista laatua.
Seurustelin kerran erään munkkipapin kanssa Valamossa joitakin päiviä.
En voinut hetkeksikään päästä siihen tunnelmaan, että minulla oli
sivistynyt ja lukenut mies seurassani. Tavallinen opas vain, joka
halulla poltteli sikariani lehtojen suojassa ja kysäsi, eikö minulla
ollut taskussani jotakin miestä väkevämpää. Mutta kun hän kirkossa
johti jumalanpalvelusta, loisti hän kuin Naantalin aurinko, kuin
auringon jumalan pappi, kultaiset päivänsäteet sekä selässä että vatsan
päällä. Menot kauniisti pakanallisia Kroisoksen, Nebukadnesarin ja
Kyroksen ajoilta, ja juuri sentähden niin erinomaisen mieltäjännittävät
ja vanhuudellaan miellyttävät. Iankaikkisia ihmishartauden luomia
seremonioja, joitten mystillinen synty häipyy historiantakaisiin
aikoihin ja joissa vain Kristuksen nimi on sijoitettu vanhojen
pakanallisten jumalien nimien kohdalle.

Nyt on suuri muutos tapahtunut tässä säädyssä. Nythän kreikkalaisen
kirkon papit sekä ihmisinä että kansalaisina ovat muitten suomalaisten
veroisia. He ajattelevat kuin me, he puhetavat kuin me ja heidän
raamatuntuntemisensa alkaa olla korkealla tasolla. Ainakin he
kirjoituksensa mättävät täyteen tällaisia koristeita: (Matt. 2.3),
(Joh. 4.5—10), (2. Rom. 14). Eipä siltä, että tällaiset osviitat
tekisivät kirjoituksen nautittavaksi, mutta osoittavathan ne
lukeneisuutta ja raamatun tuntemista.

Tärkeintä kaikesta sentään on, että he ovat suomalaismielisiä. Miten
kauniisti ja aito karjalaisen herkällä tunteella papit Sortavalan
kirkolliskokouksessa kuvailivatkaan sitä onnellista tilannetta, mikä
syntyy, kun papisto, yksinpä sen korkein pää, arkkipiispa, taitavat
sen kansan kieltä ja ymmärtävät sen kansan mielen, minkä palveluksessa
he ovat, ja kuinka lohdutonta on elellä, kun johtomiehet kylmästi ja
yliolkaisesti, tajuamatta kieltä ja mieltä, kohtelevat sitä kansaa,
jonka henkinen kehitys on uskottu heidän käsiinsä. Tällaiset puheethan
jo osoittavat kulttuuria ja valistunutta kansalaismieltä. Tuskinpa
siis meillä on syytä pelätä, että tämä uusi kreikkalaiskatolisen
kirkon papisto tekee työtä vieroittaakseen Raja-Karjalan väestöä sen
omista veljistään, meistä muista suomalaisista. Minä ainakin sain sen
käsityksen, että kansa ja papisto ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin
kaikki muutkin Suomenniemellä asujat, tietysti muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, jotka Venäjän rajan läheisyys ja yhteinen uskonto ovat
omiaan herättämään eloon.

Uuden ajanluvun käytäntöön ottamisessa ei papisto ole ollut
vastustavalla kannalla. Yksinpä arkkipiispa Serafimin
kirkkohallituksessa on jäsenten enemmistö häntä vastaan. Papisto
koettaa parhaimpansa mukaan taivuttaa kansaa hyväksymään uuden
ajanlaskun ja viettämään proasniekkansa sen mukaan, sillä papisto
käsittää, ettei tässä piile uskonnollista vaaraa, vaan että se
todellakin on ainoastaan allakkakysymys. Eräskin pappi varoittaa
kuulijoitaan seuraavalla raamatusta lainatulla lauseella: »te
_kuurnitsette_ hyttyisen ja kamelin nielette». Mikä ihana sana
tuo »kuurnitsette»! Ei sitä suojärveläinen ymmärrä, eikä muutkaan
suomalaiset. Se on sitä vanhan länsisuomalaisen heimon unhoonjoutunutta
kieltä, jota raamatun vanhimmissa painoksissa on käytetty. Silloin ei
tunnettu sanaa siivilöidä. Mutta mainiosti se sopii vanhan ajanlaskun
vanhoillisille puolustajille. Ainakin voi arkkipiispasta sanoa,
että hän kuurnitsee hyttysen, sillä vuosi sitten hän piti hyttystä
hyttysenä, nyt hän on kuurninnut sen ja korottanut sen kanonisen
kamelin arvoon. Kirkkokansa taas aina pitää uskonnollista hyttystä
kamelina ja kamelia hyttysenä niin Raja-Karjalassa kuin muuallakin
Suomessa. Kristuksen ihmeet, kirkolliset juhlat ja mystilliset
uskonnolliset menot ne heidän silmissään ovat ainakin kaksikyttyräisiä
kameleita, oppi taas sen sijaan heikosti inisevä hyttynen, joka kerran
kesässä vain saa heidän korvakalvonsa hieman väräjämään.

Toivokaamme, että kreikkalaiskatolinen papistomme opettaa
seurakuntalaisensa nielemään hyttysiä, mutta kuurnitsemaan kaikki sekä
yks- että kakskyttyräiset kamelit.




Jehkilän komppanian päällikkö.


Tapasin monta komppanianpäällikköä matkalla ja huomasin, että
tällainen virka mahtaa olla sangen terveellinen, sillä kaikki
olivat ruumiillisesti valioväkeä, pitkiä, terveitä, ahavoituneita
ja ryhdikkäitä miehiä. Olivatko he valittua väkeä alun pitäen, vai
olivatko ammatissaan kehittynet sellaisiksi? Ehkä ainekset olivat
hyvät, ehkä harjoitus oli kehittänyt idut huippuunsa.

Jehkilän komppanian päällikkö oli heistä ihmeellisin.

Ensiksi hän oli sotamies kiireestä kantapäähän. Näytti siltä, kun hän
olisi ottanut elämänsä päämääräksi olla nuhteeton palveluksessaan,
tadellos, niinkuin saksalainen sanoo. Saksalaista syntyperää hän
onkin. Majurin läsnäollessa hän ei koskaan unohtanut, että hän
oli vain komppanianpäällikkö, majuri pataljoonanpäällikkö, siis
korkeampi arvossa. Kyllähän Vilekkikin joskus nosti harjaansa, kuten
ongittu ahven, ja päristeli jotakin virallista puhetta huuliltaan
majurilleen, mutta ei Vilekissä ollut sitä vaskeen valettua saksalaista
perusasentoa, mikä Jehkilän päälliköllä. Tämä ei hellittänyt
ryhtiään hetkeksikään, vaikka ei ollut virka-asioista minkäänlaista
puhetta. Jos majuri sattui heittämään aivan laupiaan, voisinko sanoa
siviilisilmäyksen, päällikköön, tämä jähmettyi heti kuin kauris boan
silmäyksen edessä, kantapäät napsahtivat toisiaan vastaan, selkä oikeni
ja käsivarret muodostivat kaaren hartioilta lavoille. Hän seisoi
siinä kuin etruskilainen vaasi jalustallaan. Tadellos, tadellos, soi
ääni korvissani. Tuollainen se juuri oli se ihmeteltävä saksalainen
disipliini. Esimiehensä käskystä tällainen upseeri ei vitkastele
mennäkseen vaikka varmaan kuolemaan.

Suureksi ylösrakennuksekseni kuuntelin telefonikeskustelua hänen ja
hänen vääpelinsä välillä. Noin ei siviili-ihminen koskaan puhuisi. En
sitä oikein ymmärtänytkään. Jokainen kysymys oli mahdollisimman lyhyt,
jonkun edeltäpäin määrätyn kaavan mukaan laadittu. Kysymys paukutettiin
telefoniin kuin viistuumainen naula kolmituumaiseen lankkuun ja lopussa
käytettiin lauseita, joitten syvintä merkitystä en tajunnut. Juuri noin
kai se ylikortteerimestari Ludendorff saneli käskyjään telefoniin, kun
joku suuri tappelu oli käynnissä itäisellä tai läntisellä rintamalla.
Tämä näytelmähän oli suuren maailmansodan jälkimaininkia.

Komppanianpäällikön omassa huoneessa oli hyllyillä pitkä sarja lasisia
putkia ja pulloja. Hän oli intohimoinen kemisti, ehkäpä alkemistikin.
Arvattavasti hän osasi valmistaa aineksia sellaisia, jotka tuon
Jehkilän sillan tuossa ikkunoitten edessä räjäyttäisivät tuhansiksi
sirpaleiksi kaikkine siinä mahdollisesti hyökkääville vihollisilleen.
Alkoholin kaikki turmiolliset ominaisuudet hän pilkulleen tunsi ja
tiesi prosenttisatsit, niin ettei hänen ruumiinsa koskaan ollut saanut
liian monta prosenttia tätä laissakin kiellettyä virvoitusnestettä.

Mutta eivät komppanianpäällikön mieltäkiinnittävät ominaisuudet vielä
tähän loppuneet. Hän kertoi elämästään juttuja, jotka nostattivat
hiukseni pystyyn. En muista moneenko salaiseen yleismaailmalliseen
seuraan hän kuului. Jos muistaisinkin, ei ole lupa niitä julkisuudessa
mainita. — Aivan niinkuin suojärveläinen metsämies muinoin, ja ehkä
vielä nytkin, ei saa turhaan lausua kontion nimeä korvessa, sillä
silloin hukka perii. Eihän Jumalan oikeaa nimeä kukaan muu tuntenut
kuin profeetat, mutta sillä nimellä he tekivät ihmeitä. Sanallahan
Väinämöinenkin tuhosi Joukahaisen. Se oli juuri tämän Kalevalan
taikamaan läheisyys, joka antoi komppanianpäällikön kertomuksille niin
mystilliset puitteet.

Eikä Jehkilän komppanian päällikkö vain mikään laimea, n.s. maksava
jäsen näissä seuroissa ollut. Päinvastoin! Hän oli toimeliaimpia ja
tarmokkaimpia. Jottei mitään epäilyksiä syntyisi, veti päällikkö
laatikostaan koko joukon todistuskappaleita, pieniä ja suuria esineitä,
kultaisia, rautaisia, emaljeerattuja, platinaisia. Ne olivat annetut
jäsenelle Lynx, se oli päällikön kansainvälinen nimi. Taas Kalevalainen
nimi. Lynx merkitsee ilvestä. Mainio nimi täällä metsässä. Ainoastaan
sillä nimellä hän on tunnettu salaseurassaan.

Kummastukseni muuttui suorastaan ällistykseksi, kun komppanianpäällikkö
vetäsi laatikostaan seuransa suurmestarin komean, runsaasti
koristellun, raskaan ketjun, kaikenmoisine salamerkkeineen, joka ketju
ulottui hartioilta aina vatsalle saakka. Vähintään arkkipiispan, ehkäpä
metropoliitan tai patriarkan ketjuja vastaava. Tämä ketju jää hänen
huostaansa koko elinajakseen. Vasta kuoltua se lähetetään seuralle
takaisin, annettavaksi sitte ansiokkaimmalle jäsenelle. Minun piti
monta kertaa katsella ikkunasta ulos toipuakseni hämmästyksestäni
ja herätäkseni todellisuuteen. Edessäni seisoi salaisen seuran
suurmestari, joka komensi prinssejä, herttuoita, ruhtinaita, kreivejä,
paroneja kaikista maailman ääristä, silmiäni häikäisi suurmestarin
kallisarvoinen ketju — mutta olihan tuossa ikkunoitten alla Jehkilän
silta, joka vie Suojoen yli, ja jossa proasniekkoja sekä vanhan että
uuden luvun mukaan tanssitaan. Totta siis oli, ei unta.

Mikä näitten salaisten seurojen tarkoitus on, sitä en tahtonut
udella. Komppanianpäällikön koko vakava olemus, hänen tieteelliset
harrastuksensa, hänen nuhteettomuutensa virkatoimissaan, hänen
erinomaisen tyyni kohteliaisuutensa takasivat sen, ettei seuralla
voinut olla muuta kuin mitä jaloimmat tarkoitusperät. Minusta tuntui
siltä, kuin seuran jäsenyys vaatisi uhraavaisuutta aina kuolemaan
saakka seuran aatteitten puolesta.

Tieto komppanianpäällikön kuulumisesta salaseuroihin on suonut hänelle
täällä vanhojen taikojen maassa ihmemestarin sädekehän olentonsa
ympärille. Näin minulle supatettiin.

Joka ainoa perjantai klo prikulleen 5 komppanianpäällikkö ottaa piipun
nurkastaan, istuutuu mukavalle tuolille, pistää piippuunsa jotakin
tupakantapaista ja polttaa sen salaperäisen juhlallisesti. Tunnin
kuluttua mystillinen, pyhä suitsutus on ohi ja piippu pannaan takaisin
hyllylleen. Muuta tupakkaa päällikkö ei polta, ei nauti väkeviä, ei
kiroile, vanno, noidu eikä ketään petä, mutta perjantaina klo 5 hän
vetelee rintahaikuja tästä salaperäisestä tupakkapanoksesta. Se kuuluu
olevan niin väkevää, että jos kuka tahansa muu ihminen siitä haijun
vetäsee, heti kuuluu koipensa oikasevan. Mutta komppanianpäällikkö
siitä vain kuuluu sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistyvän.

Tiesin, että Kalevalan kankahilla muinoin salaoppia harjoitettiin,
syntyjä syviä akkiloitiin, luulin tapaavani rippeitä sellaisesta
menosta vielä kansan keskuudesta, mutta yhdyinkin siihen Jehkilän
esikunnassa, sen päällikön kotona. Vaikka omasta puolestani luulen
päässeeni vapaaksi kaikista aasialaisista taruista, huvittaa minua
kumminkin suuresti kohdata ihmisiä, jotka haluavat verhota itseään
salaperäisyyden vaippaan. Suomalais-saksalainen Faust täällä maamme
itäisimmässä nipukassa jonkun kilometrin päässä rajasta teki minuun
erittäin väkevän vaikutuksen. Koko sieluni oli viritetty ihmeitä
vastaanottamaan, kun matkalle läksin, jonka tähden mystillisyys
kirkoissa, tshasounoissa ja missä tahansa löysi erittäin herkän
kaikupohjan sielussani. Kuta harvinaisempia ihmisiä matkalla tapaa,
sitä rikkaammiksi käyvät muistot.

Ilolla ja kunnioituksella kumarran tätä Jehkilän Faustia, upseerin puku
yllään, salaperäinen sormus sormessa, salaperäinen piippu suussa ja
lasiputkia, lasipurkkeja, lasipulloja viheriäisine nesteineen pöydällä
ja ikkunan laudoilla.




Raja-Karjalan taloissa.


Kaikkein enimmän minua hämmästyttivät tällä matkallani niitten
talollisten kodit ja asuinrakennukset, joihin poikettiin
yöksi tai muuten kyläilemään. Myönnän kyllä kernaasti ettemme
kaikkein alkeellisimpia majapaikkoja valinneet, vaan pikemminkin
seudunpohatoitten asumuksia. Oli miten oli, mutta hämmästykseni oli
suuri. En ollut uneksinutkaan, että Raja-Karjalan talollinen niin
uhkeasti eläisi.

Ensin muutama sana itse rakennustavasta. Olin ihmetellen katsellut
Bomban talon kuvaa Suojärven Kuikkaniemestä. Sen päätyhän suippeni
kattoa kohti kuin Finbyn kirkko Itämeren saaristossa. En tiedä
vieläkään varmasti, onko Bomban talo korkeampi kuin Finbyn kirkko vai
ovatko ne yhtä korkeat. Bomban talo ei suinkaan ole ainoa tätä suurta
kokoa. Siinä on aivan lähellä yhtä suuri rakennus, jonka omistaa
talollinen Vanja Trofimoff.

Liikun hyllyvällä polulla, kun rupean rakennustaiteen historiaa
pohtimaan, sen mielelläni todistan, mutta luotan kahteen silmääni,
joita joskus olen pitänyt auki maailmata kulkiessani. Tein heti
kysymyksen, missä olin samanlaisia julkisivuja nähnyt? Vähän
akkiloituani hoksasin, että Räävelissähän sellaisia näkee, näkee
Lyypekissä, näkee Hampurissa, näitten kaupunkien vanhimmissa
rakennuksissa. Julkisivu katua vasten, huikean jyrkkä katto, ja
julkisivun takana kaikki ulkohuoneet. Kreikkalaiskatolisen kirkon
mallia tässä ei nähdä rahtuakaan. Nehän ovat aasialaista tyyliä,
joitten loivia kattoja koristavat lukemattomat falloskuvut. Jos
tämä Raja-Karjalan rakennustyyli jotakin muistuttaa, niin onhan se
goottilaista tyyliä. En ole käynyt Novgorodissa — Jumalan kiitos —,
mutta tiedän, että se on Hansaliiton äärimmäinen itäinen siirtopaikka.
Eiköhän sielläkin tavattane samanlaisia rakennuksia kuin Räävelissä,
Lyypekissä ja Hampurissa. Ja Novgorodin aluettahan Suojärvi on ollut
suurimman osan historiallista aikaansa. Mikä estäisi, että tämä
tyyli on syntynyt sen näkemisen perustuksella, minkä maalaiskansa
pääkaupungissaan aina silmiensä edessä havaitsi. Vai onko tämä tyyli
yhteistä koko avarassa Venäjän valtakunnassa?

Tällainen Raja-Karjalan ihmisasumus on saman katon alla kuin kaikki
talon ulkohuoneetkin. Siinä on navetat, siinä tallit, siinä laveat
yliset, siinä liiterit, siinä heinä- ja olkikorsut, siinä kaikki
varastohuoneet. Emäntä voi sängystä suoraan pujahtaa lehmiään lypsämään
alushameisillaan ja avojaloin, huivittomin päin, satoipa ulkona hotj
kaatamalla. Niinikään talvella suurilla pyryillä voi hän luikahtaa
siivatoittensa luo melkein samassa asussa, sillä navetassa on aina
lämpimän pykäliä. Samoin isäntä voi juottaa hevosensa mihin aikaan
yöstä tahansa, ei tuulet eivätkä hanget tee estettä. Kun lähdetään
hevosella ajamaan kesällä tai talvella, valjastetaan se avarassa
hallissa; siellä saa rauhassa sateesta tai pyrystä laittautua kuntoon
ajopeliinsä, hallin ovet avataan ja hevonen syöksyy ulos rajuilmaan. Ei
hienot kengät kastu nuorilta Annantehtaan neitosiltakaan, kun he ajavat
naapurikylien proasniekoita viettämään sekä vanhan että uuden ajan
mukaan.

Tällainen asumus on kuin linna muureineen, aivan niinkuin
Hansakaupunkien rakennuksetkin. Jos voro tai vihollinen tahtoo jotakin
viedä talon tavaroista tai elukoista, täytyy hänen ensin murtautua
tämän muurin läpi. Siellä hallissa vahtii naljasilmä pystykorva, joka
nostaa hurjan melun, jos epäilyttäviä rasauksia alkaa kuulua. Venäjän
susikin saa siellä ulkona värjötellä kieli pitkällä tyhjin mahoin, ei
pääse lampaitten karsinaan eikä saa vahtikoiraa niskasta pudistella.
Kaikki, mitä talossa on, sijaitsee samojen seinien, saman katon alla.

Vanja Trofimoffin isoa taloa kävin tarkastelemassa. Käveltiin kaikki
yliset. Siellä oli leveät käytävät kuin linnassa ainakin. Jo avautui
aukko oikealle. Siellä alhaalla oli avara halli, siellä näkyi tallin
ovi, ladon ovia ja kaikenlaisten pikku rakennusten aukkoja. Aivan
niinkuin Helsingin pörssitalossa, vaikka ovet siellä eivät johda
elukoitten luo, ravintoloihin ja keinottelupaikkoihin vain. Peloitti
hieman astuskella siellä puolipimeässä, sillä tiesinhän, että navetan
ja tallin ylisillä on petollisia aukkoja, joista rehu tipautetaan
elukoitten turpien eteen. Seurasin visusti Vanjan askeleita, jotta
voisin tarrata kiinni hänen ystävällisiin koipiinsa, kun sikolätin
aukon seutuville saavuttiin. Siat, sen tiedän lapsuusvuosiltani, eivät
tunne sääliä, jos mitä sattuu heidän kaukaloihinsa tipahtamaan. Nehän
ovat kaikkiruokaisia.

Vanja Trofimoffin taloon tultiin erityistä katettua käytävää pitkin.
Mutta Maimalammen talossa astuttiin suoraan päähalliin, josta korkeita
rappusia myöten noustiin toiseen kerrokseen, mistä päästiin tupaan.
Siellä ei asuinrakennuksella ollut omaa sisäänkäytävää. Samasta
hallista päästiin sekä talonväkeä että elukoita tervehtimään.

Koettelin saada sieraimiini elukoitten eri hajuja. Mutta olihan kesä
ja lehmät ja hevoset laitumilla. En tuntenut mitään erikoista hajua.
Toista on alppimaissa, jossa lehmät sijaitsevat alakerrassa, ihmisten
asunnot niiden yläpuolella. Siellä vaaditaan tarkinta puhtautta,
jottei lehmän imelät huokaukset ja muut ulostukset pistä nenään.
Mutta Raja-Karjalan suurissa taloissa elukat ovat niin kaukana
asuinrakennuksista, ettei haju pääse nousemaan ihmisten ilmoille.
Pienemmissäkin taloissa on porstua erottamassa sielullisten ja
sieluttomain asukasten maailmoita.

Minulle tuottivat nämä Raja-Karjalan talojen julkisivut odottamattoman
miellyttävää silmänruokaa. Ne näyttivät niin perin muhkeilta, ne
ikäänkuin huokuivat ulos varallisuutta, jota ei sentään aina taitanut
niiden kattojen alla olla olemassa. Näin niitä matkan varrella
sadoittain, ja aina vain ne tekivät saman hauskan vaikutuksen. Niin
on ihminen kärkäs ihannoimaan uusia näkemiä, että minua suorastaan
harmitti, kun näin jonkun uuden rakennuksen, joka oli tehty
taktilliseen suomalaiseen huvilatyyliin. Tämä niiden epäedullinen
vaikutus kai johtui siitäkin, että pelkäsin näitten huviloitten
tunkevan pois tieltään vanhan rakennustavan. Olin niin ihastunut Vanja
Trofimoffin taloon, että mielessäni mietin: ollappa minulla varoja,
heti rakennuttaisin samanlaisen omalle metsäpalstalleni Einbyhyn.
En muuta kuin itse ihmisten asumuksen, tallit, navetat ja sikolätit
saisivat jäädä pois, sillä huvilan palstalla ei voi ruokkia muita
eläimiä kuin muurahaisia ja muutamia käärmeitä, jotka itse hankkivat
katoksen päittensä päälle.

Ovatkohan meidän arkkitehtimme kiinnittäneet kylliksi huomiotaan
tähän rakennustyyliin? Eikö tästä voisi saada aiheita uusiin
rakennustaiteellisiin yrityksiin? Venäläisyyskö peloittaa? Onko tämä
tyyli sitte niin aito venäläistä? Eiköhän sekin ole saanut alkunsa
jostakin muualta? Sen vain tiedän, että kun näin nuo viisi ikkunaa
peräkkäin talon päädyssä, riemastui sieluni, niinkuin olisi nähnyt
jotakin iloista, kepeää ja samalla muhkeaa. Eivät kaikki rakennukset
olleet yhtä bombastisia kuin Bomban talo Kuikkaniemessä, mutta sama
komea sävy loisti kaikista. Kuinka paljon surkeampia törömökkejä
tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus
on yksinomaan ollut vallalla.

Täydellinen yllätys oli myöskin asuinhuoneitten sisustus. Vanja
Trofimoffin salissa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ja jota valaisi
5 ikkunaa, oli kalusto kauttaaltaan samanlainen kuin sivistyneissä
perheissä yltympäri koko Suomea. Niistä ei siis sen enempää. Muhkea
piano seisoi nurkassa, ja herutellessani sitä hieman huomasin, että
se kaiken lisäksi oli oikeassa vireessä. Salin viereiseen ruokasaliin
olisi mahtunut kymmeniä vieraita pöytään. Maimalammen rajatalossa
oli suurenmoinen tupa, jonka korkeus oli siinä 5:n metrin seutuvilla
silmämitalla arvioituna ja jonka laajuus oli monta metriä molemmille
suunnille. Korkeus oli näin harvinainen sen tähden, että tupa oli
aikaisemmin ollut savupirtti. Tupa oli kuin juhlasali, jossa olisi
voinut viettää vaikkapa Pohjolan kuuluisia häitä. Minua maaniteltiin
tulemaan kammariin kahvia juomaan, mutta pyysin saada jäädä tuvan
penkin päähän istumaan, jossa kuvittelut muinaisina aikoina
runotaitoisten miesten istuneen sormet sormien lomassa laulamassa
syntyjä syviä, joita ainoastaan partasuu urohot ja miehet karvarinnat
laulelevat.

Yhtä puuttui näistä Raja-Karjalan taloista. Ei ollut pihamaata,
kaikki ulkorakennukset kun olivat saman katon alla eikä puutarhaa,
tuskinpa puutakaan rakennuksen lähellä. Mutta että tällaisetkin
talon kaunistukset jo marssivat maahan sisään, sen todisti Mikko
Koivusen hyvin hoidettu puutarha Leppäniemessä siinä aivan Jehkilän
esikunnan naapuruudessa. Talolla oli kaunis, ruohoa kasvava pihamaa,
sillä Koivusen talonrakennus oli suomalaista mallia ja ulkohuoneet
olivat pihan sivuilla. Puutarhassa rehoitti komeita tomaatteja,
marjapensaita, juurikasveja kaikenlaisia ja rikkaläjällä reheviä
pumppuja. Pensaspyörylöitä oli, oli kookas huvimaja, ja puutarhan
rantoja huuhteli suuren Suojoen virtava niska. Koivusen sali,
hänen vierashuoneittensa hyllyvät vuoteet ja iso flyygeli salissa
vaikuttivat sen, että kerrassaan unohti olevansa Raja-Karjalassa.
Salmin taajassa kirkonkylässä oli Jaakko Seisen talo, joka sijaitsi
pitkän valtakadun varrella, niinkuin ota ja anna sekä ulkopuolelta että
sisustukseltaan täysin helsinkiläinen asumus. Olin kuvitellut olot
aivan toisenlaisiksi. Etteivät nämä mainitsemani talot olleet ainoita
poikkeuksia niillä seuduin, sen näin, kun iltayöstä matkustettiin
asumusten ohi, jotka olivat täydessä valaistuksessa. Sieltä ikkunoista
sattui silmiini samanlaisia hyvin kalustettuja huoneita kuin niissä,
joissa olin käynyt sisällä.

Että Raja-Karjalassa myöskin on nälkäraunioita, sen uskon, vaikka
eivät minun silmäni sattuneet niihin. Miten ne henkilöt asuvat, jotka
uskovat, että Jumala on proasniekat laatinut vanhan ajan mukaan, sitä
en tiedä. Tapasin näitä allakkapyhimyksiä vain maanteillä tai toisten
ihmisten taloissa marjan myynnissä.



Vierasvaraisuudesta.


Niinkuin kaikki metsäläiset, niin Raja-Karjalankin väki oli
kestiystävällistä aina loppumattomiin saakka. Minä kuljin kaikkien
tuttavan, majuri Kyanderin, seurassa, niin etten ihmettele, että meille
avautuivat sekä asumusten että ruokahuoneitten ovet. Alussa kyselin
majurilta, paljonko minun osuuteni teki ruokaveroista ja makuupaikasta.

— En minä uskalla maksusta puhua halaistua sanaakaan, sanoi majuri.

— Mutta minähän olen vennonvieras mies.

— Ole mikä olet, mutta ei maksun ottaminen kuulu talon tapoihin.

Pekka Trofimoffin talossa tuotiin tuokkonen herkullisia marjoja tupaan.
Minua himoitti marjat. Kysyin, eikö majuri voisi välittää marjan
kauppaa.

— Kysy sinä, minä en ilkiä kysyä, sanoi majuri.

En minäkään liennyt kysyä. Mutta kun lähdettiin talosta, näin että
marjat olivat autossamme. Lukikohan emäntä minun silmistäni, että
halusin saada marjat? Eväiksi hän ne oli lahjoittanut. Muutaman päivän
perästä totuin tähän, eikä kuokkavieraana olo enää minua sanottavasti
vaivannut.

Salmin järkevä Jaakko Seise kertoi karjalaisesta vieraanvaraisuudesta
seuraavan kuvaavan tarinan. — Hän oli käymässä Helsingissä ja asui
eräässä hotellissa. Kun poislähdön aika lähestyi, pisti palvelija
laskun Seisen käteen. Melkein täyssokea Seise kysyi:

— Mikä lappu se on?

— Tähän on merkitty, mitä olette velkaa taloon.

— Velkaako taloon, vastasi Seise leikillisesti. — Niinkö Helsingissä
tehdään, että kun vieras lähtee talosta, siltä velotaan rahaa ruuasta
ja juomasta. Tulkaapas te Salmiin ja pistäytykää minun luonani, niin
saatte varmasti lähteä hyvin apatettuna, hyvin juotettuna vapaasti
matkoihinne. Sen kun kättä pistätte lähtiessänne.

Mitenkä kauniisti se suomalainen runo laulaakaan:

    »Anna kättä käyvän miehen.
    Suuta aikovan uroksen.»

Niin mekin teimme matkallamme. Kättä pistämällä, ei sentään
suutelemalla, kuitattiin jokainen velkamme taloon, niinkuin runo
neuvoo. Kaikki ne jäivät maksamatta Ägläjärven Annin vaaliliput,
Trofimoffin marjat ja hyvät yökortteerit.

Minua vaivasi sittenkin se ajatus, etteiväthän ne Raja-Karjalan
asukkaat kelle tahansa, aivan tuntemattomille henkilöille tällaista
vierasvaraisuutta voi osoittaa. Makasin yön Mikko Koivusen yläkerrassa
eräässä huoneessa, joka esiripulla oli jaettu kahteen osaan. Kurkistin
esiripun taakse nähdäkseni, miltä maailma siellä näytti. Kokonaisia
pinoja oli sinne ladottu höyhenpatjoja, tyynyjä ja peittoja. Nämä
olivat siis kaikki järjestyksessä semmoisia tapauksia varten, että
taloon saapuisi vieläkin enemmän vieraita kuin mitä meidän käydessä
oli. Tämä näky teki minuun erittäin rauhoittavan vaikutuksen. Juuri
samanlaisen komennon olin nähnyt äitini ja mummoni kodissa. Nukahdin
sikeään uneen, sillä olinhan ikäänkuin omassa »mummolassani».

Kun rautatie tulee valmiiksi Suojärven rantaan ja kaksikymmentä vuotta
on kulunut, haihtuu tämä vierasvarainen tapa ihmisten ilmoilta juuri
niinkuin vanha runotaito on tehnyt. Ehkä sentään joku vanhankansan
ihminen sitä harjoittaa elämänsä loppuun saakka.




Marppa Bibina.


Hän asui siellä jossakin aivan rajalla, suuren metsän sisällä
pienoisessa mökissä. Hän oli tullut Jehkilään vääpeli Halosen asuntoon
asioilleen. Kun Marppa, jota myöskin sanottiin Muttulin Marpaksi,
oli viimeisiä runotaitoisia näillä mailla, päätettiin käydä Marppaa
tervehtimässä.

Komppanian vääpeli ei asunut kasarmissa, vaan nuoren rouvansa kotona
aivan esikunnan naapurina. Harvoin näkee niin pesupulskaa pariskuntaa
kuin Halosen perhe oli. Molemmat vaaleanpunakoita kuin omenan kukat,
molemmat alle 24 vuoden, mutta rippikoululasten näköisiä. Tästä
poikamaisesta ulkomuodostaan huolimatta kuuluu vääpeli olevan »ite p—u»
komppaniassaan, kotonaan herran enkeli. Rouva taas kelpaisi Pyhän Annan
tai Pyhän Fjoklan kuvan malliksi vaikkapa itse Suojärven emäkirkon
kuoriin. Asuinrakennus ja huoneitten kalusto täysin suomalainen, täysin
europalainen, mahdollisesti pyhimyksen kuva jossakin nurkassa — en sitä
hoksannut. Kestiystävyys aito karjalaista.

Keskellä marjansyöntiä — Suojärvellä sai ostaa mitä myöten tahansa
mesikoita 2:lla markalla litran — pujahti Marppa sisään. Bibina muuttui
heti huomiomme keskipisteeksi. Ei hän ollut millänsäkään. Häntä oli
laulatettu ennenkin oikein kuukausikaupalla. Oli asunut kolmena
kesänä Porvoossa erään tutkijan luona, joka pusersi paperille kaiken
sen viisauden, mikä Marpan kallossa pihisi. Marppa oli hiukan pysty
nokka, tuota kaikkein sievintä lajia, ei niin että sieraimet olisivat
näkyneet, vaan nenänpää oli hiukan pyörylässä kuin pystykorvan kippura
häntä. Silmät Marppa-mummossa olivat kauneinta. Aivan kuin ota ja anna
kärpän silmät. Ne vilkuivat niin terveinä ja kirkkaina, ne itkivät
yhtä herkästi kuin ne hymyilivätkin ja olivat veitikkamaiset. Silmistä
päättäen olisi Marppaa luullut nuoreksi tytöksi. Silmiin olisi kuka
tahansa mies voinut rakastua, vaikka mummolla oli ikää yli 65 vuotta.

Lieneekö totta vai lieneekö mielikuvitusta, mutta minä näen aina
lukutaidottoman silmissä erilaisia ilmeitä kuin lukutaitoisen. Niissä
on jotakin metsänelävän silmien sukulaisuutta. Ne ikäänkuin katsovat
aina kauas, niinkuin niillä ei voisi tarkata pieniä esineitä läheltä.
Ne vilkuvat kuin pelkäisivät väijyvää vihollista pensaan takana. Marpan
silmät olivat kärpän; olen kolttalappalaisten joukossa huomannut karhun
silmiä ja Valamossa aunukselaisten naisten parissa huomasin uuhilampaan
valjun läikkeen. Somalineekerien ja mustan mustien Sudanin asukkaitten
silmät taas palavat aivan eri tavalla. Niissä on kissaeläinten silmän
raukeutta tai toisen kerran tuimaa tuiketta.

Marppa ei tietysti tuntenut yhtään kirjainta. Kuka niitä hänelle
olisi opettanut? Ei kreikanuskoinen pappi harmaannu paukuttamalla
laumansa kalloihin aakkosia. Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa
rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen
ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento.
Mutta yhden numeron Bibina tunsi, ja se oli 5. Eräs matkatoverini otti
500 markkasen esille ja näytti Marpalle. Marppa kurkotti siihen kaukaa
ja sanoi iloisesti huudahtaen:

— Kah, viitonen!

— No, mutta mitäs ne on nämä kaksi muuta numeroa?

Marppa tuijottaa ja tuijottaa. Viimein hän purskahtaa elävään nauruun
ja sanoo karjalankielellään jotakin, jota en ymmärtänyt, sillä
karjalankielestä ei muu suomalainen oudokseltaan tajua muuta kuin joka
toisen tai joka kolmannen sanan. Mutta hyvä olikin, etten ymmärtänyt,
sillä kaikesta päättäen ei niitä kumminkaan olisi voinut pränttiin
panna. Muttulin Marppa oli pelkäämätön juttuilija, naisten mukana
ollessa ehkä peloittavakin. Hyvin kalustetuissa huoneissa tuntuivat
hänen puheensa vierailta, ehkä ne paremmin sointuivat Raja-Karjalan
mökin ympäristössä.

En voi olla tässä yhteydessä kertomatta kohtaustani toisen
runolaulajan, suistamolaisen Lösösen kanssa, joka asui siellä jossakin
naapuriseurakunnan metsämökissä. Kysyin näet myöskin Lösöseltä, osaako
hän lukea:

— En yhtäkään kirjainta tunne, huokasi Lösönen ja purskahti itkuun.

— Ka, mitä sie pyhä veli itket?

— Ka kun kai lapset ossoot lukea, osovaa pieninkin, a minä en
sanaakaan. Hyö halveksivat minua. — Ja taas hän huokaili ja itki.

— Etkö sie tunne yhtään numeroakaan?

— Tunnen yhden.

— Minkä?

— Seitikon, sanoi Lösönen, ja hänen naamansa jo kirkastui oikein
iloiseksi.

Minä kirjoitin hänelle 7 ja näytin.

— Vot, vot, vot, se se on!

Ja taas hän pyrskähti itkuun aivan kuin itse ukko Väinämöinen rukkaset
saadessaan.

— No mitäs nyt, pyhä veliseni! Miksi nyt itket?

-— Ka, kun tuo seitikko on aivan kerjäläissauvan näköinen. Ei sitä
ihminen tiedä, minne sitä joutuu, ennenkuin kuolee.

Ihmetyksellä me suomalaiset luterilaiset seisomme kohdatessamme
tällaista tietämättömyyttä. Kysymme, eikö vanha ihminen ole saanut
päähänsä muuta kuin yhden numeron merkin pitkän ikänsä kuluessa.
Eikähän niitä numeromerkkejä ole muuta kuin 10. Luulisihan noita
oppivan muistissa pitämään muutaman tunnin tarkastelun jälkeen. Mutta
eipäs vain! Marppa tunsi ainoastaan yhden, viitosen, Lösönen taas vain
seitikon. Lösöstä seitikon merkki peloitti ja itketti kuin paholaisen
kuva seinällä, Marppa taas virnisteli viitoselle silloin, kun sitä
seurasi kaksi nollaa.

Nuo kärpän ja karhun silmätkö ne sellaisia ovat, ettei niillä näe
pieniä esineitä? Mutta osanneehan Marppa pitsejä kutoa, niinkuin
Raja-Karjalan naiset ylimalkaan, ja saattaneehan Lösönen erottaa suden
ja ketun jäljet koiran jäljistä. Näitä jälkimmäisiä on toden totta
vaikea erottaa meidän silmillä, eikä liene myöskään aivan helppoa
silmän urakkaa tarkastella pitsin kaikkia pieniä silmuja. Ihmeelliset
silmät niillä lukutaidottomilla metsäläisillä sittenkin on, erilaiset
kuin lukutaitoisilla.

Marppa puhui paljon kotoisista oloistaan. Mies oli kuollut kolme vuotta
sitten, mutta hänellä oli »nieljä vunukkaa» hoidettavanaan. Vunukka
kuuluu merkitsevän lapsenlasta. Bibinalla oli kaksi poikavunukkaa ja
kaksi tyttövunukkaa. Poikavunukat tekivät jo maantöitä, mutta lehmä oli
kuollut, ja se teki elämän tukalaksi. — Mainio sana tuo vunukka eli
bunukka, muuten venäläinen lainasana! Koko Itä-Suomi aina Saarijärven
salomaita myöten tuntee »vunnukka» sanan, joka annetaan pienelle
lapsipalleroiselle, paksulle ja pyöreälle, tai myöskin koiranpenikalle,
joka on lihava, kömpelö ja hauska. Olen tästä lähtien ottanut vunukka
sanan vilkkaaseen käytäntöön. Minullahan onkin sekä tyttövunukka että
poikavunukka. Viis siitä, että sana on lähtöisin Venäjältä: vunukka
ja vunnukka sanassa piilee niin paljon iloista hyvänmieltä, että sen
mielellään heittää rakkaan lapsen silmille. Luterilaisen suomalaisen
suussa se on vain hyväily nimi eikä enää sukulaisuutta ilmaiseva.

Siirryttiin saliin runoja kuulemaan. Minä istuuduin Marpan viereen
kuullakseni hänen sanansa tarkkaan. Marppa otti nenäliinan käteensä,
aivan niinkuin meidän luterilaiset mummomme kirkkoon tai seuroihin
mennessään, mutta Marppa paralla ei ollut virsikirjaa kiedottuna
nenäliinaansa. Siinä erotus ja suuri. Mitäpä Marppa virsikirjalla,
hän kun ei tuntenut muuta kuin yhden painetun merkin, viitosen. Nyt
Marppa alkoi. Hän nosti nenäliinan suupieleensä ja alkoi laulella.
En ollut sitä runomelodiaa, jota Marppa käytti, ennen kuullut.
Runossa laulettiin Viipurin linnasta ja ritareista. Olisikohan ollut
jonkunlainen toisinto Viipurin pamauksen runosta, jossa lauletaan »pani
pyssyt paukkuinahan, umpiputket ulvomahan». En ymmärtänyt sanoja.

Eikä minua runolaulu erittäin innosta. Ei konserteissa eikä mahonkisten
huonekalujen keskellä. Ei vanhat runot iloa ja riemua nosta tällaisissa
paikoissa. Runolaulu kuuluu savupirttiin. Siellä kun peräpenkin päässä
harmaaparta ukko istuu ja nyppii kanteleesta itkeviä ääniä, siellä ilo
ilolle tuntuu, riemu riemulle remahtaa. Kun kuulijakunta viikkomääriin
ei ole kuullut muuta musiikkia kuin honkien huminaa ja haapojen
pakinaa, se kuulijakunta ei kaipaa suurempaa taidenautintoa. Sanathan,
jos niitä kuulee ja ymmärtää, ovat usein parasta taidetta, mitä
suomalainen saa kuulla. Mikä kirjallisuus voittaa runojen toisen kerran
harrasta, toisen kerran voimakasta sanontaa? Mikä nöyryys loitsijan
alkusanoissa:

    En puhu omalla suulla,
    Puhun suulla suuremmalla,
    Maarian sulalla suulla,
    Herran hengellä hyvällä.
    Josp' on unilla suu suloinen,
    Suloisempi suu Jumalan.

Tai mikä raju voima tihkunkaan seuraavista sanoista:

    Himmene nyt hiien hurtta,
    Raukia manalan rakki.
    Kun et tuostana totelle,
    Nouse metsä miehinesi,
    Katajikko kansoinesi,
    Petäjikkö perheillesi,
    Sata miestä miekallista,
    Tuhat rauaista urosta
    Tätä hiittä hieromahan.
    Juutasta rutistamahan.

Tällaisen sanonnan rinnalla kalpenee sekä raamattu että Shakespeare.

Niin haltioitunut kuin olenkin tällaisia runoja lukiessani, niin
syvästi kuin ihmettelenkin sitä runoilijan kimmoavaa mielikuvitusta
ja säihkyvää ekstaasia, joka tällaiset kuvat ja sanat keksii, niin
kylmäksi jään, kun kuulen vanhan runolaulajan suurissa juhlasaleissa ja
pehmeillä sohvilla vapisevalla äänellään supattavan näitä sanoja. Ei
se myöskään vaikuta juhlalliselta, että tällainen runolaulaja ei jaksa
yhdellä henkäyksellä laulaa koko runorivin loppuun, vaan pitää pitkän
loman kahden viimeisen tavun edellä. Hän laulaa näin:

    Lapsen tieto, naisen (hengitys) muisti
    Ei oo partasuun (hengitys) rohon,
    Eikä miehen karva (hengitys) rinnan.

Se tuntuu niin voimattomalta ja ahdashenkiseltä, ja parhaimmallakaan
tahdollani en voi olla tällaisesta häiriytymättä.

Niin Marppakin lauloi:

    Pani pyssyt paukka — mahan,
    Umpiputket ulvo — mahan.

Ei sekään tahdo oikein uudenaikaista ihmistä tyydyttää, että rajuimmat
sotalaulut ja hempeimmät lemmen tunnustukset veisataan samalla
yksitoikkoisella melodialla. Sävel sotii sanojen sisällystä vastaan.
Taidenautintoa ei siis synny. Parasta on vanhoja runoja lukea: silloin
ei mikään kahlehdi mielikuvituksen lentoa, mikä sisällyksestä aina saa
yllytystä.

Marppa Bibina lauloi toisenkin laulun. Nyt oli nenäliina vasemman
suupielen kohdalla. Se kosketteli nuoren miehen ja nuoren naisen
rakkautta. Yhtä typerä olin nytkin. En ymmärtänyt kuin silloin tällöin
jonkun sanan. Marppa lauloi hartaasti ja suurella liikutuksella. Kun
hän oli lopettanut, kysyin, ehkä hieman sopimattomasti:

— Saivatko ne toisensa?

Marppa heitti minuun silmäyksen, joka näytti tulevan noin sadan
metrin päästä. Hän katseli minua kuin talviuneliasta karhua. Hän kai
tuumaili, »no tuossa on ukko utra, joka ei siitä suuresta, jalosta
rakkaudesta tajua tään taivahallista». Muut ehättivät selittämään,
että sulhanen päinvastoin kirosi, haukkui ja tapatti morsiamensa.
Mikä luonnoton sulhanen! Kun niinä oikein syvästi rakastun, en huomaa
mielitietyssäni mitään vikaa tai virhettä. Ei hän ole liian lihava eikä
liian laiha, ei kiukkuinen eikä murjottaja. Päinvastoin melkein enkeli,
aistillisuudesta vapaa niinkuin minäkin. Vasta kolmikymmenvuotisen
sodan perästä avioliitossa voi kiroaminen tulla kysymykseen. Siihen
Marppakin myöntyi.

Pyydettiin Marpalta itkuvirsi.

— Jos laulanen miesvainajastani?

— Ka, laula vuan!

Nyt nosti Muttulin Marppa nenäliinan huulilta silmille ja alkoi
kuvata miesvainajaansa mitä hempeimmillä sanoilla. Nyt jo ymmärsin
paremmin. Karjalaisilla on suuri valikoima hyväilysanoja, ja ne
olivat kaikki liikkeellä Marpan runossa. Ei Marppa itse ollut runoa
»loatinut», hän oli vain itkuvirteen lisäillyt semmoista, mikä sopi
hänen miesvainajaansa. Ei Marpan ruumis tutissut, niinkuin olen
nähnyt muutamien itkijäin hartiain tekevän, eikä ääneen tullut
paljon haikeutta sen lisäksi, mitä jo edellisissä lauluissa oli
huomattu, mutta hän itki, hänen silmistään valui vettä. Niin herkkä
on tuon karjalaisen kansan mieli, että se voi milloin tahansa
suuressa vieraassa seurassa pistää itkuksi. Sen tekevät yhtä herkästi
miehet kuin naisetkin. Lösönen parkui kun näki seitikon, Marppa
itki muistellessaan miestään. Kun Marppa lopetti laulunsa, pyysin
tunnustella hänen nenäliinaansa. Se oli aivan märkä.

— Oikeinko sie itkit?

— Ka tulihan ne kyyneleet, kun miestäin muistelin.

Kalevalassahan kaikki uroot itkevät, kun niikseen sattuu. Se ei ole
runollista liioittelua. Karjalan miehet vetistelevät vieläkin, kun
murhemieli tulee päälle.

Totuuden nimessä mainittakoon, että Marpan runossa taloudellinen suru
ui pinnalla. Mutta elkäämme tekeytykö! Kun surma kaataa köyhän perheen
tuen ja turvan, sen leivän ja särpimen hankkijan, silloin hellinkin isä
muistuu mieleen etupäässä elatuksen antajana. Rikas perijä ei muistele
aina isäänsä minkäänlaisella kaiholla, tyytyväisyydellä vain, kun isä
arvasi ajoissa kuolla.

Juhlallisina oli istuttu, hiljaa kuunneltu, Marppa pyyhkieli silmiään,
paljon kyyneleitä vuotaneita. Vähitellen alkoi niihin tulla iloisempi
ilme. Eipä aikaakaan, niin kärpän silmät taas kiiluivat Bibinan
kulmakarvojen alta. Hän leikkasi äkkiä poikki juhlallisuuden paksun
langan.

— Tanssinko mie teille?

— Vieläkö sie jaksat tanssia? kysyin kummastellen.

— Mikäs. Mie tanssin »Kangasta kutomassa».

Tuolit väistettiin syrjään, niin että Marpalle jäi iso lääni
keskilattialle. Hiukan Marppa kohotti hameitaan, niin että maailman
paksuimmat tanssikengät näkyivät. Ne olivat pitkävartiset saappaat,
paksupohjaiset ja kannankorko lavea ja matala kuin tsajulasin
vati. Mikä valtameri erottikaan hänen aporkkansa helsinkiläisen
tanssijattaren tai Annantehtaan kaunottarien puolikengistä? Marpan
saappaat eivät toden totta olleet puolikenkiä, ne olivat vieläkin
enemmän kuin täyskengät. Ne olivat aporkkia, venäläinen sana, joka
paljaalla kaiullaan ilmaisee jotakin hyvin paksua, tökeröä, raskasta
ja paukkavaa. Te tunnette nuo kengät! Niitä näkee joskus Helsinginkin
kaduilla venäläisillä maalaisnaisilla.

Marpan ensimmäiset kädenliikkeet saivat vereni hyytymään. Peitin
silmäni käsilläni ja huokasin:

— Rukoilkaamme! Oo kaikkivaltias j.n.e.

Hätäisesti vilkasin ympäristööni. Naiset olivat kadonneet. Tanssi
olikin vain, niinkuin Saksassa sanotaan: nur für Herren, ainoastaan
miehille. Marpan soolotanssia ei voikaan suorittaa ilman miesten
suosiollista apua. Naisia ei kaivata.

Marppa pomppi salissa, aporkat paukkuivat lattiaan, kuin kangasta
kudottaessa ainakin, hän syöksyi seinästä toiseen, pois eestä vain!

— Sukkula katosi, huudahti Marppa ja kärpänsilmät säikkyivät. —
Lainatkaa sukkulaa! Lainatkaa sukkulaa!

Marppa lainaili sukkulaa majurilta, lainasi Vilekiltä, lainasi
nuorelta isännältä, mutta minulta ei. Tunsin itseni ensin loukatuksi
ja halveksituksi, mutta jälkeenpäin kuulin Marpan sanoneen, ettei hän
»tarennut» lainata minulta. Ei ilennyt. Olen siis antanut Marpalle
anteeksi tämän epäkohteliaisuuden.

Siinä hän seisoi, Marppa pakana, huohottaen ja läähättäen ja hikisenä
raskaan urakkansa jälkeen. Juuri äsken hän oli laulanut järkyttäviä
runoja onnettomasta rakkaudesta ja hellästä miesvainajastaan, nyt hän
ilosta säteilevin silmin lainaili sukkulaa. Niin se karjalainen tekee,
toisen minuutin itkee, toisen nauraa ja ilvehtii. Tätä eivät muut
suomalaiset osaa eivätkä milloinkaan opikkaan. Mikä erinomainen aarre
meillä onkaan tuossa Raja-Karjalan väessä, jolla on etelämaalaisen
herkät veret! Nehän ovat Suomen italialaisia. Pitäisi siirtää satakunta
porilaista miestä tänne itäisimmälle rajalle ja satakunta Suojärven
miestä läntisimpään Porin lääniin, jotta raskaat veret ja kepeät veret
hieman sekaantuisivat. Tällaisesta syntyisi mainio suomalainen rotu.

Olen nähnyt tansseja jos jonkinlaisia, nähnyt suuria ryhmiä
vatsatanssijoita Egyptistä, nähnyt Parisin cancanin, mutta niin
iloista tanssia, niin kömpelöä ja hassua kuin Bibinan »kangasta
kutomassa» en vielä ikinä. Se tanssi on varmaankin keksitty 500
vuotta ennen Kristusta. Ehkä Saban kuningattaren ja kuningas Salomon
vainajan eläessä. Ehkäpä sitä tanssittiin Salomonin hovissa silloin
kun kaikki ne 700 ja 300 hänen vaimoansa kutoivat majesteetille
purppura-kauhtanoita. Vai olisiko Herodeksen tyttären soolotanssi,
joka maksoi Johannes Kastajan pään, ollut yhdistelmä Marpan hyppyä ja
egyptiläistä vatsatanssia. Kristittyä se tanssi ei missään nimessä
ollut. Ei löytyne sitä luterilaista naista koko Suomenniemellä, joka
pystyisi sitä karkeloimaan. Aasialaista perua se tanssi varmaankin on,
vai olisiko vielä mahdollista, että nuo mielikuvituksensa puolesta niin
vilkkaat karjalaiset, jotka ovat laulaneet kokoon Kullervon niin ylen
murhemieliset runot, jokaisen runon laulettuaan olisivat naisillaan
»kangasta kudottaneet», noin niinkuin mustan mielensä kevennykseksi.
Mene heistä ja tiedä, mikä heidän mieleensä on pistänyt, Marpan ja
Lösösen esi-isille.

Eihän Marppa tiennyt tai tuntenut sopimattomia tanssineensa. Olihan
Marppa koko elämänaikansa pitänyt pyhinä kaikki Jumalan kymmenet
käskysanat, yhtä pyhinä kuin kuka tahansa Suomen aviovaimo. Rivoudesta
tässä ei ollut ollenkaan kysymystä, viattomasta ja sukkelasta pilasta
vain. Meidän katsojien kasvatus ei salli laskea tällaista viattoman
pilan ryhmään: meissä siis vika, ei Marpassa. Ei Suojärven kirkossa
synnintunnustusta ikipäivinä ole julki luettu. Ei Marppa Bibina koskaan
ole kuullut, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä. Päinvastoin hän
tietää, että molemmat tapaukset ovat täysin viattomat, suuren Luojan
kaikkein pyhimmät ja tärkeimmät meille ihmisille uskotut toimet.
Niitäkö tulisi hävetä?

Mutta Marppa osasi vielä toisenkin naisellisen soolotanssin, »kankaan
luomisen». Nuori vääpeli Halonen väitti kumminkin, että se tanssi kysyy
vielä paljoa lujempia hermoja katsojissa. Me luterilaiset askeetit,
majuri, Vilekki ja minä, emme enää uskaltaneet hiottaa hermoihimme,
vaan ilmaisimme tyytyväisyytemme jo näkemäämme tanssiin, ja olihan
Marppa Bibina jo sitäpaitsi 65 vuoden vanha.

On niin erinomaisen virkistävää joskus tavata pakana tai puolipakana,
on kuin saisi raikkaan vesiryöpyn niskaansa. Pääseehän sitä edes
hetkeksi siitä painostavasta tunteesta, että maailma on surunlaakso,
että koko ihmiselämä on vain synnin saastaa. Saa uutta luottamusta
siihen toivoon, että vielä kerran maailmassa irtaudutaan näistä
aasialaisista harhauskoista vapaaksi, ja että ainoastaan typeryys
leimataan synniksi.

Aasialainen neurasteenikko, suuri kirjailija Leo Tolstoi, mauruaa
eräässä kirjoituksessaan, että laulajatar ja tanssijatar voi ansaita
50 tuhatta ruplaa vuodessa vain heiluttamalla ja oikomalla jalkojaan.
Ja sitäpaitsi jälkimmäinen tekee työtänsä housuttomin jaloin. Aivan
niinkuin Marppakin teki. Mutta Marppa parka ei ansainnut tuhansia,
päälle satasen vain, johon Marppa näytti olevan erittäin tyytyväinen.
Lorujen lopuksi Marppa siristeli silmiään, kohotti hiukan nokkansa
nipukkaa ja sanoi veitikka mainen hymy huulillaan:

— Ka, niin mie aina olen sanonut, parempi ja kunniallisempi on laulaa
ja ilvehtiä kuin varastaa.

Leo Tolstoi ansaitsi suuria omaisuuksia omalla taiteellaan, vaikka
halveksi laulajattaria ja tanssijattaria. Hän oli erinomainen
kirjailija, mutta huono ajattelija. Marppa oli taiteilija hänkin.
Molemmat kyllä aasialaisia: Tolstoi oli ottanut esikuvakseen profeetta
Jeremiaan, Marppa taiteili »Korkean veisun» henkeen. Kumpiko parempi
esikuva? Mene tiedä! Mikä on parempi milloinkin, mikä missäkin, mikä
millekin.

En vieläkään selkiä tästä Marpan tanssista. Jo kuullessani hänen
katkeraa itkulauluaan kuolleen miehensä muistoksi pälkähti päähäni,
että näinhän ne syyrialaiset naiset ennen muinoin surivat Adoniksen
kuolemaa. Juuri itkijäthän olivat näitten juhlien pääroolin
suorittajat. Itkettiin ja surtiin Herran kuolemaa kahtena päivänä,
mutta kolmantena päivänä Herra Adonis nousi ylös kuolleista, ja silloin
näitten itkijöitten riemulla, tanssilla ja mässäämisellä ei ollut
minkäänlaisia rajoja. Kolmas päivä oli yhtämittaista ilon huutoa ja
suutelemista. Aivan kuin venäläisenä pääsiäispäivänä.

Marppa siis siellä Laurosen talossa tietämättään, tuntemattaan esitti
meille pakanallisen Adonis-Herran neljätuhatvuotista juhlaohjelmaa.
Sekä ensimmäisen että toisen päivän surun että kolmannen päivän
irtipäästetyn riemumielen, pyhän pakanuuden.




Rajaveräjillä.


Ne ovat aivan tavallisia lehmiveräjiä, jotka erottavat punaisen Venäjän
ja valkoisen Suomen toisistaan. Kömpelömpiäkin kuin lehmiveräjät.
Ne ovat tehdyt paksunpuoleisista koivunrungoista, mutta eivät lepää
niin hyvässä järjestyksessä vitaskierteitten nojassa kuin siististi
tehdyssä karjaveräjässä. Miksikä ei ole portteja tehty? Ei, portteja
voi helposti avata, mutta tällaista raskasta veräjämöhkälettä ei
turhanpäiten kukaan lähde purkamaan. Vai olisiko veräjä tehty sen
tähden, että ne ikimuistoisista ajoista ovat laaditut estämään
punikkeja tunkeutumasta luvattomille, rauhoitetuille viljelysalueille.

Vaikka rauhan pitäisi vallita Sovjetin ja Suomen välillä, ei ainakaan
ystävyydestä näkynyt merkkiäkään veräjän molemmin puolin. Kiväärit
kädessä saapuvat rajavahdit veräjälle. Ei kumpikaan puolue kiipeä
veräjän yli. Jos kapuat sen yli, voit saada kuulan ruumiiseesi,
ja siinä makaat. Ei kukaan nosta juttua sinun surmastasi; veräjän
tuolla puolen olet turvattomampi kuin ukkometso meillä kuusenoksalla
rauhoitusaikana.

En malttanut sentään olla yrittämättä kavuta veräjän yli, voidakseni
kehua käyneeni Aunuksessa, tallanneeni tämän onnettoman, sotien ja
nälän runteleman maan multaa, joka kaikesta päättäen, korkeamman
maailmanjärjestyksen pakosta, kohta on joutuva meille. Mutta
vahtisotilaat varoittelivat:

— Elkää menkö, jos punikki vaanii jonkun puun takana, ei teidän
hengellänne ole edes mädän puolukan arvoa.

Aunuksessa olen nyt kaikesta huolimatta käynyt.

Ensi kerran käytiin rajaveräjällä Kaksinaisten tulliaseman luona.
Ajettiin autolla aina veräjälle saakka. Tästä kulkee nimittäin suuri
valtatie Raja-Karjalasta Petroskoihin. Petroskoi se olikin ennen sotaa
rajakarjalaisten pääkaupunki. Äänisjärveen se suuri Suojärvikin laskee.
Kun eräs alkuasukas minulta kysyi, olenko Venäjällä käynyt, ja sai
myöntäviin vastauksen, kysyi hän heti:

— Petroskoissako?

Hänestä Venäjä ja Petroskoi oli sama käsite. Muille suomalaisille
tuskinpa Petroskoin nimikään on tunnettu. Karjalaisten kertomusten
mukaan se on likainen kaupungin rähjä, jonka yläpuolella sinisiksi
maalatut kirkontornin kuvut ja niiden kärjessä kullatut ristit
prameilevat. Sortavalaan on tähän asti ollut liian pitkä matka, — Mutta
nyt ovat olot kerrassaan muuksi muuttuneet.

Sen näki jo seistessä rajaveräjällä. Suomen puolella oli tie
hyvää autotietä, vaikkapa olisi ajanut veräjän kumoon. Mutta heti
toisella puolella oli tie heinittynyt ja kerrassaan käyttämätön.
Lehtipuun varvut peittivät paikoin koko tien leveyden. Jos Venäjällä
enää ollenkaan työtä tehdään, niin maantieltähän saisi oivallisen
heinäsadon. Tekipä oikein mielen murheelliseksi nähdessään tämän
tarkan rajan työn, huolenpidon, järjestyksen, ja toiselta puolen
leväperäisyyden, laiskuuden ja epäjärjestyksen välillä. Tuo
maantienpätkä, mikä tuossa painui alas notkoon, kuvasi tavallaan
koko nykyisen Venäjän tilaa. Ihmistyön tähänastiset saavutukset ovat
joutumassa metsistymisen jalkoihin. Niin taloudellisen kuin henkisen
kulttuurin alalla. Milloinka tuo maantie taas saadaan ajettavaan
kuntoon, kuka sillat korjaa, kuka ja milloin maantierummut uusii?
Tuleeko siitä enää koskaan samaa, mikä se ennen vallankumousta oli,
tärkeä kauppatie Raja-Karjalasta Aunukseen? Nyt jouluksi saadaan
rautatie ulottumaan Suojärven eteläisimpään lahteen. Silloin Sortavala
ja Viipuri muuttuvat suojärveläisten pääkaupungiksi.

Mutta eivät bolshevikit näe tätä häpeän rajaa. Tai eivät ole
näkevinään. Ylpeitä kuuluvat olevan omasta puolestaan. Kehuskelevat
ihanneolojaan omassa maassa ja ennustelevat meille samaa autuutta,
maanteitten metsittymistä ynnä muuta. Rajaveräjän toiseen laitaan ovat
pystyttäneet taulun, jossa luetaan seuraavat venäläiset kirjaimet:
P.C.Փ.C.P. joka merkinnee: Venäjän sosiaalinen sovjet yhdystasavalta.
Suomen vartiosotilaat ovat taas puolestaan nostaneet pystyyn toisen
taulun veräjän tälle puolelle, jossa luetaan seuraavat kolme kirjainta:
V. S. T. joka merkinnee: Valkoisen Suomen Tasavalta. Suomalaisessa
taulussa siis huumori ja uhka kilpailevat etusijasta, venäläisessä taas
uhka ja haltioitunut innostus, ehkäpä lapsellisuuskin. Valtakunta,
jonka nimessä on viisi eri yhdyssanaa, eiköhän se ole tuomittu
hajoamaan tai häviämään? Sanotaanhan: »kuta useampi kokki, sitä
huonompi soppa». Jos nyt tätä nykyä ollenkaan voi samassa yhteydessä
puhua Venäjästä ja sopasta. Meidän sotilaamme kertoivat kerran
antaneensa venäläiselle virkaveljelleen kokonaisen leivän. Sanaa
sanomatta oli mies hyökännyt leivän kimppuun kuin nälistynyt karju ja
söi sen antajien läsnäollessa viimeistä murusta myöten, kiitti ja läksi
kotiaan, hiljaisuudessa sulattelemaan tätä outoa ravintoa.

Joka perjantai klo 12 saapuvat venäläiset ja suomalaiset vahdit
rajaveräjälle sopimaan yhteisistä asioistaan. Me tulimme säntilleen
siihen aikaan perille, mutta bolshevikkeja ei näkynyt missään.
Luulimme aluksi, etteivät he uskaltaneet lähestyä veräjää, meitä kun
oli tällä kertaa niin monta odottajaa. Luulimme, että he piilivät
jossakin pensaissa, kivääri ojona ja silmä tähtäimen raossa. Mutta
aina Virransillan tappelusta alkaen on niin ollut, että Suomen ja
Ryssän kello käy omia aikojaan. Niin nytkin. Laukaisimme kaksi panosta
huomauttaaksemme venäläisille, että olimme määräpaikassa. Ei vastausta
minkäänlaista. Kolmen neljänneksen perästä laukaistiin toinen. Kuultiin
vastaus, mutta hyvin kaukaa. Venäläisten vartiostoon taitaa veräjältä
olla puolen peninkuorman matka. Kauan jouduimme tirkistelemään
metsittynyttä maantietä pitkin, kunnes näimme lepiköstä pistävän esille
kaksi heiluvaa kiväärinpiippua. Nyt ne tulivat, tulivat veräjälle
tervehtimättä lainkaan, vaikka venäläiset ovat niin valmiit lausumaan
terveisensä »kaikille, kaikille, kaikille». Mutta ei päällikkö
ollutkaan venäläinen, silkka suomalainen, meikäläinen punikki. Kotoisin
Hämeenlinnasta. Nimestä ei tietoa, eikä sitä tahdottu tiedustellakaan.
Kuvankaunis mies, ehkä kaunein hämeenlinnalainen, arvattavasti Birger
Jaarlin rintaperillinen suoraan etenevässä sarjassa. Ikävä vain, että
hän nyt jalostaa sarmaatien kirjavaa joukkoa, sen sijaan, että hän
samoissa asioissa toimisi syntymäseuduillaan, jossa kauniita isiä
kipeästi kaivataan. Sääli miestä ja sääli Hämeenlinnaa!

Kun tärkeimmät valtiolliset asiat oli saatu pohdituiksi ja
yksimielisyys saavutettu tuhat kertaa nopeammin kuin sekä Genuassa että
Haagissa, sain minäkin luvan puhutella komissaaria.

— Te olette kalpea. Oletteko sairas?

— Terve olen. Hampaat ovat vain lähteneet.

Miehen ulkomuodossa ei toden tottakaan ollut muuta virhettä kuin
että hammasrivi oli arveluttavasti harventunut. Minulla oli kysymys
huulillani, mutta kultainen sydämeni esti sen ulos puhkeamasta. Se
olisi kuulunut:

— Ette kai te enää tarvitsekaan hampaita siellä Venäjällä? Kivääriä
vain?

Nälkää ei saa ilkkua, vaikkapa se olisikin oman kehnouden aikaansaama.
Kysyin vain:

— Onko teillä lääkäriä?

— Ei toki, hymähti mies. — Terve minä olen.

Puheltiin Hämeenlinnasta ja viljavasta Hauhosta.

Mielellään mies niistä asioista puhui, ilman minkäänlaista näennäistä
liikutusta. Arvattavasti hän eli hyvässä toivossa kohdakkoin päästä
rynnistämään Hämeenlinnaan ja takaisin valloittamaan esi-isänsä komean
linnan, nykyään »pinnhuusiksi» alennetun. Otin komissaarista yhden
kuvan ja tahdoin ottaa toisenkin, jossa hänen komea jaarlin-nenänsä
tulisi paremmin arvoonsa. Mutta kainosti hän tästä kieltäytyi. Olisi
ollut niin paljon kysymistä, mutta hienotunteisuus esti sitä tekemästä.
Minua vain harmitti, että noin kaunis mies on sortunut vieraalle
maalle. Suomessa juuri kauniista miehistä on puute, väkeviä, kestäviä
ja ketteriä miehiä meillä alkaa kohta olla liiaksikin. Kun majurin
silmä vältti, kurkotin veräjän raosta komean Burgermeister-sikarin
komissaarille, joka sen halukkaasti nappasi, sillä Aunuksessa tällainen
sikari tätä nykyä maksaa 1,000,000 ruplaa. Minusta on syntymästäni
saakka ollut erinomaisen helppoa täyttää Kristuksen ankara vaatimus
rakastaa vihamiestäni kuin itseäni. Tätä en sano kerskaukseni, vaan
päinvastoin valittaen, sillä ei mikään tuota ihmiselle niin paljon
onnettomuutta ja vastoinkäymisiä kuin hyvä ja hellä sydän. Autuaat ovat
kovasydämiset, sillä he perivät maan.

Niitä oli kaksi punikkia, jotka olivat saapuneet veräjälle. Toinen oli
nuori poika, leveänaamainen, punaisia laikkuja naamassaan. Hän seisoi
hiukan loitompana ja mulkoili kuin härkämullikka, jolle veräjällä ei
koskaan tarjota suurusta. Murjotti vain eikä sanonut sanaakaan. Kysyin
komissaarilta:

— Mistä olette löytäneet tuon sonnimullikan?

— Hän on venäläinen, en ole kysynyt hänen kotipaikkaansa, osaan hyvin
huonosti venättä.

Saatiin tietää, että poika oli kotoisin armottomimmilta nälkäalueilta
Volgan varrelta. Niiltä seuduilta, joista muun muassa Nansenkin
mainitsee, ettei ihmislihan syöminen siellä enää herätä edes
ihmettelyä, joissa potilas syö lääkärinsä, eikä mitään muita troppeja
kaipaa. Hän tuijotti koko ajan minuun. Oli helppo lukea hänen
ajatuksensa:

— Kaikki tuollaiset »pursuit» ovat meidän seuduiltamme jo ammoin sitte
syödyt. Ah, jos ojentaisin kivääriin ja paukaseisin! Mutta enhän minä
pääse saaliiseeni käsiksi! Eikä tuo tsuhna toveri tuossa ymmärrä,
millaiselta moinen paisti maistuu. Ollappa että minä tuollaisen
tapaisin Aunuksen metsissä yksinään! — Ja hän nielasi jotakin, joka
tahtoi täyttää suun. Mokomankin päälahtarin kanssa vain iloisesti
juttelee.

Poika parka! Siinä hän sormitteli kiväärihän kuin lainkuuliainen
metsästäjä ainakin, joka rauhoitusaikana näkee teerikukon tepastelevan
kankaalla. En tarjonnut pojalle sikaria. Hän seisoi liian kaukana.
Säälitti häntäkin, sillä ensi silmäykseltäni sain sen ajatuksen
päähäni, ettei poika ollutkaan venäläinen, vaan puhdasrotuinen
tai puolirotuinen mordvalainen. Siis samaa perusjuurta kuin
hämeenlinnalainen komissaari ja me muut koollaolijat, vaikka maailma
oli vieroittanut meidät toisistamme koivuisen veräjän molemmille puolin.

Näkyvänä todistuksena äskeisistä veririidoista virui raja-aidan tällä
puolen kappale ihmisen pääkalloa. Siitä olivat muut osat jo hävinneet
paitsi päälaen korkein kupu. Siinä se makasi maassa kuin mikäkin
tuhkakuppi. Kysymykseeni, minkä eläimen luita tuollainen pyöreä
kupponen on, sain vastaukseksi:

— Ne koirat, ne aina vain hakevat ja löytävät ja kulettelevat
kaatuneitten »polsujen» luita yltympäriinsä.

— Mistä tiedätte, että se on »polsun» kallo, eikö se yhtä hyvin voi
olla valkoisen suomalaisen?

— Kyllä me tiedämme.

Rajaveräjä näkyy olevan vaarallinen paikka. Harha-askel vain rajan
yli, ja ihminen saa jättää visiittikorttinsa, pääkallonkupunsa,
todistukseksi käynnistään.

Mutta tuo komea petäjikkö ja tuo leppoinen lehto vähän loitompana,
nehän olivat pilkulleen samanlaiset kuin meidän metsämme, maa, jossa
ne kasvoivat, samanlaista kangasta ja alhoa kuin meilläkin. Meillehän
tuollainen maa kuuluu jo maantieteellisestikin. Entä kansallisesti?
Marppa Bibinan ja Lösösen sukulaisia kai siellä asui rajan takana
laumoittain, herkkiä itkemään, herkkiä nauramaan. Meillehän nekin
kuuluvat. Minkä siis Jumala on yhtehen sovittanut, ei sitä pidä
ihmisten erottaman. Siihen ajatukseen minä lujasti turvaan ja jään
tyynesti odottamaan, että tämä yhdistyminen joskus tapahtuu.

Korkeampi maailmanjärjestys sitä vaatii!

       *       *       *       *       *

Käytiin rajalla sellaisissakin paikoin, missä ei rajaveräjiä oltu
rakennettu. Siellä uinui rajan reunalla salolampi nimeltä »Maimalampi».
Sana maima herätti minussa vireille muiston rikkaista runoaarteistamme.
Kalevalassahan se kerran pujahtaa esille runoriveissä: »nosti toran
tutkusista, artin ahvenmaimasista». Mikä kuvaava nimi rajalammelle!
Tora- ja artti-riita on rajan ainainen kirous. Mainia tosin merkitsee
täkykalaa, mutta kaloista ja riistamaistahan artit ja torat aina
muinaisuudessa syntyivät sen kansan keskuudessa, joka Kalevalan lauloi.
Oltiinhan todellakin, niinkuin joku runoilija on laulanut, »Kalevalan
laulun mailla».

Tallustellessamme korkeassa petäjikössä metsäpolkua myöten tulimme
kalmistolle, joka sijaisi joitakin satoja metriä rajajoesta. Siinä
törrötti ristejä, vinoja Antreaksen ristejä, sikin sokin, olipa
muutamia sukuhautojakin, s.o. mataloita majoja siellä täällä. Oltiinpa
todellakin Kalevalan laulun mailla. Ei Kalevalassa hiiskuta sanaakaan
hautausmaista. Kyläläiset kaivoivat kuolleensa alas maahan siihen
paikkaan, missä kangas oli kuivaa ja missä koristeellisia puita kasvoi.
Tavallisesti kuusia. Mutta tässä muodosti kalmiston kokonainen,
loppumattomalta tuntuva, komea petäjikkö, alkeellisin hautausmaa,
minkä ikinä olen nähnyt. Ehkä vihkimätönkin. Nuo ristit tuntuivat niin
vierailta ja erehdyttäviltä siinä puitten keskellä. Pakanoita kai
siellä nukkui nurmen alla, pakanoita, jotka olivat eläissään palvelleet
Ukko Ylijumalaa, jotka häntä olivat rukoilleet ja Väinämöisen neuvoja
noudatelleet, ilonhetkinään »kangasta kutoneet». Tulen, auringon ja
kuun palvelijoita, joitten yksinkertainen, mutta silti niin harras
rukous on ollut:

    Terve kuu kumottamasta,
    Kaunis kasvot näyttämästä,
    Päivä kulta koittamasta,
    Aurinko ylenemästä!
    Nouse aina aamusilla
    Tämän päivänkin perästä!
    Teeppä meille terveyttä,
    Siinä saama saatavihin,
    Pyytö päähän peukalomme,
    Onni onkemme nenähän!
    Käy nyt tiesi tervehenä,
    Matkasi imantehena,
    Päätä kaari kaunihisti.
    Pääse illalla ilohon!

Mikä kaunis rukous! Päivänpaisteen, omien ja ilon haltioitunut
toivotus. Mitäpä ihminen muuta voi rukoilla. Aurinkohan on elämämme
ehto, kirkkain ja näkyvin suuren Luojan ilmaus.

Esi-isiemme epädogmaattinen, indetermineerattu usko suureen,
rajattomaan Luojaan, jonka lämmittävältä silmältä, auringolta, he
rukoilivat terveyttä, saatavia ja onnea, täytti mieleni kunnioituksella
ja hartaudella. Nuo vinot, ristit, aasialaisen legendan pyhittämät,
mitä ne siinä tekivät iloisten, viattomain metsäläisten haudoilla?
Ei, auringon pyöriä ja kuun sirppejä siinä olla piti, jos joitakin
tunnusmerkkejä ollakseen. — — —

Ladossa Irstanjoen rannalla vietimme tunnin parin metsäläisen elämää
nuotiotulen ääressä. Toinen ranta oli surman ranta. Ei ollut vahteja
sillä puolen, ei tällä puolen. Mahdoton vahdittava tämä pitkä,
kiemurteleva ja oikullinen itäinen rajamme! Jos mieli visusti vartioida
moista rajaa, pitäisi komentaa jokainen Suomen asevelvollinen tänne.
Tuskinpa nekään riittäisivät. Kuka tahansa voi tästä kulkea yli
kenenkään huomaamatta. Niinkuin meidän bolshevikkimme tuon tuostakin
tekevät.

Joen rannoilta oli heinät jo tehdyt. Kun katselee kartalta itäistä
rajaamme, huomaa hämmästyksekseen, että raja kaartelee näennäisesti
aivan oikullisesti. Raja käytiin jo vuonna 1618, — Ei silloin talot ja
tilukset vaatineet tällaisia mutkia. Ei kylläkään! Mutta luonnonniityt
olivat jo silloin määräävinä tekijöinä rajaviivaa vedettäessä. Milloin
raja tekee silmukan Venäjän puolelle yleisestä suunnasta, milloin
taas Suomen puolelle. Niissä paikoissa oli metsäläisten luonnonniityt
vaatineet tällaisia koukeroita rajankäynnissä. Omistusoikeudet näihin
niittyihin olivat siis jo Kustaa Adolfin aikoina erityisen tarkoin
vakiintuneet. Tämä on sitäkin ihmeteltävämpää, kuin sata vuota
jälkeenpäin Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 raja Venäjän ja Suomen
välillä vedettiin linjasuorana mistään omistusoikeuksista huolimatta.
Se linja nähdään vieläkin kartoissamme, se on tuo omituinen Kuopion
ja Viipurin läänin raja, joka kahtena suorana viivana kulkee, toinen
lännestä, toinen idästä, mutta eivät kohtaa toisiaan. Ne yhdistää yhtä
suoraselkäinen poikkiviiva, joka lähtee Jänisjärven pohjoisosasta ja
yhtyy itäiseen linjaan Värtsilän pohjoispuolella. Pietari suuri oli
suoranuottinen mies, itsevaltias. Hän otti kartan käteensä ja veti
linjaalilla viivan ja sanoi:

— Tuosta raja kulkee. Maanmittarit hoi! Aukaiskaa linjat!

Maanmittarit ryhtyivät työhön kahdesta paikasta. Toinen ryhmä idästä,
toinen lännestä. Tukkeja kaatui rytisten maahan. Linja aukeni
pakostakin. Ei välitetty, jäikö talon ladot Venäjälle ja riihi Suomeen.
Suoraan vain huhkittiin korkeitten määräysten mukaan.

Mutta sitten sai itäinen rajankävijäkunta kuulla, että lännestä tulevat
mittarit olivat noin neljä peninkuormaa etelämpänä avaamassa linjaa,
vaikka heidän piti sääntöjen mukaan kohdata toisensa. Mitäs nyt tehdä?
Noudattaen yhä edelleen keisarillista suoraviivaisuutta, rajankävijät
hakkasivat taas suoran linjan molempien päälinjojen välille, viis
puttaamatta siitä, vaikka porstua jäi Venäjälle ja tupa Suomeen. Tästä
syystä tuo outo polvi vieläkin on olemassa Kuopion ja Viipurin läänin
rajassa.

Tällaista suoraa rajaa olisi ehkä parempi vartioida kuin nykyistä
luonnonniittyjen rajoja tarkasti noudattavaa kiemuraa. Paras raja
sentään olisi Syvärin joki Äänisjärven ja Laatokan välillä. Kuuluisiko
se ihmeitten joukkoon, että sellainen raja kerran saadaan?

Ei bolshevikkeja tällä kertaa näkynyt pyrkivän rajan yli. Heidän
onnekseen tämä ei tapahtunut, sillä meidän upseerimme olivat
peloittavan tarkkakätisiä miehiä. Vääpeli Kinnunen ampui 25 m:n päästä
virvoitusvesipullon pohjan puhki ja 45 m:n päästä ensi laukauksella
saman pullon kyljen säpäleiksi. Hirvittävä mies tuo koululaisen
näköinen vääpeli! Kävin yhä hienotunteisemmaksi Kinnusta kohtaan,
sillä jos hän jostakin syystä katsoisi olevan syytä vaatia minut
kaksintaisteluun, lävistäisi tuo puhdasmujuinen Pitkärannan kauhu
minun laajan sydämeni pistolillaan, vaikka määräisin välimatkan 100
metrin pituiseksi, joka lienee maksimiraja urhoollisten miesten kesken
kaksintaistelussa.

Käytiin vielä kolmen rajakomppanian esikunnissa. En tietysti ollut
oikeutettu niitä tarkastamaan, mutta vanhana sotilaana en voinut olla
tekemättä huomioitani. Olenhan kolmena kesänä tutkinut strategiaa
Tuusulan reservikomppaniassa saamatta muuta rangaistusta kuin että
viimeisenä kesänä tuomittiin luennoimaan ensimmäisen plutoonan
miehille sotilaskasvatuksen alkeita. Se merkitsi sitä, että minun piti
nousta aamulla klo 5 työhön, silloin kun muut toverini, akateemisen
sivistyksen saaneet, vielä rauhassa saivat nähdä aamuhetken hempeimpiä
unia. Mutta täten tulikin minusta sen vuosikerran teoreettisesti
sivistynein sotilas. Hyvät ystäväni väittävätkin, että suuresti
muistutan vielä nytkin eronsaanutta jalkaväen kenraalia, jolla
ei ole lupa kantaa univormua. Saman huomion tekivät saksalaiset
katupojatkin Hannoverin kaupungissa. Kun näet kerran seisoin sen
kaupungin kadunristeyksessä, kulki kymmenkunta poikaviikaria ohitseni,
ja ensimmäinen karjasi joukolleen: »Auge links!» Kaikki astuivat
kunniamarssia vatsani alitse ja tuijottivat minuun kuin ainakin
sotilaat armeijakunnan komentavaan kenraaliin. Tämän vain kerron, jotta
minun arvostelulleni annetaan se kantavuus ja arvo, mikä sille täydellä
oikeudella tulee.

Tarkastukseni tulos oli seuraava: rajavartioston komentajat ja
komennettavat olivat vieläkin ryhdikkäämpiä, sotilaallisempia ja
terhakampia kuin edesmenneen Tuusulan komppanian miehistö. Se on
jo korkein kiittävä arvolause, minkä antaa voi, sillä Tuusulan
komppanian täytti pääkaupungin virkein nuoriso, tiedemiehet,
virkamiehet, ylioppilaat, liikemiehet, voimistelijat, käsityöläiset,
nuoret työmiehet, jätkät ja yksi pappistutkinnon suorittanut, joka
ei kerinnyt päästä papiksi vihityksi. Henkisesti ja ruumiillisesti
siis monipuolinen valiojoukko. Kaikki tunsivat jo poikavuosiltaan
sotilaalliset temput, kaikki olivat voimistelijoita ja kaikki pohjiaan
myöten isänmaallisia. Olimme syntyneet juuri ennen suurta nälkävuotta,
siis Faraon lihavia lehmiä, joille kruunun puvut eivät mitenkään
tahtoneet mahtua, Minäkin olisin jäänyt aivan alastomaksi tai, mikä
olisi ollut vieläkin pahempi, tavalliseksi siviiliraukaksi, jollen
sähköteitse olisi Helsingistä tilannut omaan laskuuni sopivan puvun,
jonka mitta otettiin Uudenmaan pataljoonan soittokunnan lihavimman
pasuunanpuhaltajan ruumiista. Uutta tällä rajavartiojoukolla oli
yksi etu, joka meiltä puuttui, sen miehistö oli todellisen sodan, ei
vain leikkisodan, tuttu vanhastaan. Se tiesi tarkalleen, mille sekä
savuton että savustettu ruuti tuoksahtaa. Ei yhtään nahkapoikaa voinut
erottaa heistä, kaikki olivat ammattimiehiä, värvättyä joukkoa, joka
oli ottanut osaa oman maan ja heimokansojemme kaikkiin verileikkeihin
ihaniin. Monella oli rinnan täysi erivärisiä nauhoja, kunniamerkkejä.

Kaikesta tästä entisyydestään huolimatta olivat nämä miehet niin
puhdasnaamaisia ja viattoman näköisiä, ettei luullut heidän koskaan
tappaneen muita Luojan luomia olentoja kuin lutikoita, itikoita,
kirppuja ja kärpäsiä. Ruudin savu näkyy, kun sen saa naamastaan
poispestyksi, silottavan ihoa, niin että rokonarpisenkin näköpää
helottaa kuin Maimalammen pinta tyynenä kesäiltana.

Rajavartioston miehet olivat kotoisin mikä mistäkin yli koko Suomen.
oli pohjalaisia, karjalaisia, uusmaalaisia ja hämäläisiä. Erään
komppanian johtaja oli Vartsalasta saakka Salon kauppalan luota, siis
melkeinpä finbyläinen. Urheilua harjoitetaan uutterasti pihamailla,
potkupallo lenteli illoin miehestä mieheen, ja alkuasukkaatkin näkyivät
saaneen oppia tästä maailmaa valloittavasta urheilusta. Luulenpa
melkein, että nämä kasarmit, jotka ovat sijoitettuina saloisimpiin
seutuihin, aivan rajan ääreen, vaikuttavat väkevästi ympäröivän kansan
herättämiseksi ja kohottamiseksi. Ainakin luulisi suomalaisuuden tunnun
niiden ja uljaitten sotilasten seurustelun kautta yhä lujemmaksi
varttuvan. Luennoitahan sotilaat eivät pidä, eivät kieltolaista,
eivätkä tunnustuksellisesta siveysopista, sellainenhan sorahtelee
sotilaan suussa, mutta sitä enemmän he voivat puhelun ja esimerkin
kautta herättää asukkaissa isänmaallista mieltä, joka tätä nykyä näin
rajalla on ylen tärkeää. Jos oikein tuntenen ihmisten mielet, luulen,
että sotilasten vaikutus ympäristön nuoriin impysiin on suuri, eiväthän
Raja-Karjalan neitoset poikenne sukupuolensa yleisestä taipumuksesta
kiintyä asetakkeja kantaviin miehiin enemmän kuin tavallisiin
siviilirahjuksiin. Raja-Karjalan lukemattomat Veerat, Tatjaanat,
Fjoklat ja Varvarat taitavat olla kahden vaiheilla, kummatko ovat
otollisempia ylkiä, omat Vanjat, Ivanat, Sashat ja Ontreit vaiko nämä
uudet tulokkaat Väinöt, Kallet, Vilhot ja Toivot.

Niinkuin edelläolevasta huomataan, oli vaikutus, minkä tarkastelustani
sain, erittäin edullinen. Voin laulaa rakkaalle synnyinmaalleni
Suomelle:

    »Ollos huoleton,
    Poikas valveill' on»

Leveä, suora ja hyvä on se maantie, mikä Pitkärannasta johtaa Salmin
kauppalantapaiseen kirkonkylään. Monin paikoin näkyy Laatokan meren
ulappa tielle. Tämä tie se yhdistää Laatokan takaisen Karjalan Aunuksen
viljavimpiin ja asutuimpiin seutuihin. Suomen puolella asutusta kestää
aina rajalle saakka. Ja Aunuksen puolella näkyy taloja ja kyliä aivan
viervieressä. Täältä on salon tuntu hävinnyt. Suomen viimeinen talo
sijaitsee 5 metrin päässä Venäjän vaaralliselta rajalta. S.o., maantie
sen vain erottaa toisesta vihamielisestä valtakunnasta.

Samanlainen veräjä tässäkin oli rajan merkkinä, ja samanlainen
heinittynyt tie alkoi heti Venäjän puolella, mutta metsää ei näkynyt
missään. Postikonttorin porstuan rappuset kuuluivat oikeastaan
Venäjälle, postikonttori Suomeen. Mutta äsken oli päästy sellaiseen
sovintoon, että rappusetkin oli luovutettu Suomelle ja bolshevikkien
sotilaat kielletty istumasta rappusilla. Aunuksen kyläläiset eivät
henkensä uhalla saa lähestyä rajaveräjää. Suomalaiset taas saavat
nojata raja-aitoihin miten paljon tahansa, mutta aidan yli loikkaaminen
voi tuottaa turmion. Mekin kättelimme venäläisiä rajavartijoita aidan
yli, mutta jutteleminen ei sujunut, sillä miehet olivat ummikolta.
Muutamat sotilaat olivat täysin babiaanien näköisiä, joilta voisi
odottaa minkälaisia ilkitöitä tahansa. Kun loi silmänsä meidän komeihin
rajasotilaihin, pullistui rinta ylpeydestä. Tuo veräjä ei ainoastaan
erottanut kahta valtakuntaa toisistaan, se oli myöskin kahden
kulttuurin raja, aasialaisen ja europalaisen.

Rajakylän väki oli heinätöissä, vanhukset ja raajarikot sekä lapset
vain kotosalla. Mutta lapsia niitä oli kosolta. Ei ole ollenkaan
harvinaista, että Raja-Karjalan emännälle syntyy 10—16 lasta. Tosin
monet pyhimykset korjaavat niitä koko joukon taivaalliseen huostaansa,
mutta eloon jääneitten luku joka perheessä on sittenkin rasittavan
suuri. Luuli jokaista taloa pienten lasten kouluksi, niin niitä
mankaroita teutaroi pihamaalla.

Perin karjalainen oli seuraava ilmiö. Sen talon ikkunassa, joka oli
lähinnä Venäjän raja-aitaa, nähtiin vanha ukko pientä lasta hoitamassa.
Mies lapsenlikkana, se ei ole outo ilmiö Venäjällä. Nähtiinhän
ennen Helsingissäkin, miten nuoret sotilaat oli pantu työntämään
lapsenvaunuja. He kantoivat lapsia käsivarsillaan ja jokelsivat
heille, ja kun hanuri houkutteli prissakkaa potkimaan, jätti sotilas
pienen palleroisen toverilleen, kieppui hurjasti aikansa ja palasi
jälleen hoidokkinsa luo. Suomalaiselle sotilaalle ei vielä kukaan
suomalainen äiti ole uskonut sydänkäpystään. Niin luonnottomia äitejä
meillä ei ole. Sellainenhan arvosteltaisiin miltei lapsenmurhaksi.
Mutta Karjalassa on toinen muoti. Tuuheapartainen ukko siinä ikkunassa
leperteli pikku tytölle kuin mikäkin imettäjä. Tytön pää hävisi ukon
parran haiveniin ja ukko kehui lasta:

— Hyvä on hoitaa tätä lasta. Ka, kun ruokaa annat, ei itke, ei paru. Ka
oikein hyvä vunukka on, oikein hyvä vunukka.

Pitkäaikainen kokemus puhui ukon huulilta. Hän oli siis hoitanut
pahankurisiakin lapsia.

Kaunis kuva jäi minulle mieleen tästä kohtauksesta. Pienen tytön pää
ukon parran harmaissa kehyksissä. Karjalaisen mielen lempeys ja hellyys
ilmeni tästä kuvasta. Partainen madonna! Olihan ukon silmäys yhtä hellä
kuin minkä madonnan tahansa.

Vasta jälestäpäin on rietas henki kuiskannut korvaani:

— Mitäs luulet pienen tytön tukkaan tarttuneen ukon parrasta.

Oli miten oli, kaunis oli kuva. Tyypillinen karjalainen kuva. En sitä
konsanaan unohda, kun Raja-Karjalaa muistelen.




Kulkuneuvot.


Karjalassa ovat tiet hyvät. Siellä on soraa kyllältä ja hyvää lajia.
Aina rapakivestä karkeimpaan hiekkaan saakka. Karjalaisen luonne
rakastaa nopeaa liikettä, ja sitä hän vaatii myöskin hevoseltaan,
olipa tämä iso tai pieni, syöttiläs tai luuramu. Viipurin läänin
pieni, takkuinen hevonen on kurjasta ulkonäöstään huolimatta ensi
luokan elukka. Trillojen edessä se voi kiireen tullen laukata yhtä
päätä kilometrittäin, niin että sen pitkäkarvaiset jalat liehuvat kuin
naisten viuhkat, mutta kun se kuormaa joutuu vetämään, laahustaa se
puolinukuksissa Viipurista vaikka Ouluun saakka.

Tein tällä matkalla uuden hevostuttavuuden. Näin Aunuksen hevosen.
Se ei enää ole hevonen, sehän on poni. Niin turhan pikkuinen se on.
Mutta ei se mikään karvakinttu ole, päinvastoin hyvin säädyllinen
ulkomuodoltaan, kauniisti tummanruskea. Mutta väkevän vaikutuksen se
mieleeni teki. Se on niin murheellisen näköinen, kun se liian pitkien
aisojen päässä retuuttaa nelipyöräisiä rattaitaan, että minä säälin ja
liikutuksen vallassa jäin seuraamaan sen hidasta kulkua maantiellä.
Ei se vilkuillut oikealle eikä vasemmalle, ei se ollut näkevinäänkään
vastaantulijoita, olivatpa ne hevosia tai ihmisiä, se vain tuijotti
eteensä ja hiekkaiseen tiehen, se vain veti ja sillä hyvä. Mitä
maailmassa muutoin tapahtui, se ei häntä vähän vähääkään liikuttanut.
Oli aivan kuin koko Aunuksen kova kohtalo olisi laskeutunut
painajaisena juuri hevosen sielulle, niinkuin tämä olisi joutunut
suurimman epätoivon ja jäytävimmän välinpitämättömyyden valtaan. Tuntui
siltä, kuin hevonen olisi vetänyt ruumisvaunuja, joissa kuolevan kansan
kirstu lepäsi. Kun meidän purskuva kenraaliauttomme Annantehtaalla
seisoi tien poskessa, ja tällainen maailmantuskaa poteva aunukselainen
poni kiskoi kuormaansa sen ohi, niin poni ei kunnioittanut auttoamme
pienimmälläkään silmäyksellä. Se oli vain silkkaa ilmaa hänelle. Kun
me sitte tunnin kuluttua sivuutimme saman elukan, joka nyt riisuttuna
valjaistaan söi heinää tien vierestä, ei se edes vilkaissutkaan
taakseen, häntä vain verkalleen hätisteli kärpäsiä heposen kupeelta.
En ollut vielä ennen mointa nähnyt. Oliko hevonen olevinaan vai oliko
se täyttä totta? Mitäpä se hevonen ymmärtäisi teeskennellä! Miten
rakkaaksi tuo apaattinen elukka minulle kävikään! Sillähän oli Impi
Marian sielu. Eikö pitäne ostaa tuollainen Palestiinan matkaa varten,
ratsastaa sen selässä Kuolleen-Meren rantamia Lotin vaimon suolaiselle
muistopatsaalle. Miten mainiosti sen sielu sulautuisikaan Sodoman
ja Gomorran raunioitten ympäristöön. Entä muihin vielä pyhempiin
paikkoihin. Onhan Aunuksen hevosen silmiin tulikirjaimilla piirretty:
»Mitäs näistä maallisista!»

Kun Jehkilän sillalla tapasin toisen samanlaisen, lähestyin sitä ja
taputin sitä hyväillen. Ei väräystäkään! Vasen korva hiukan liikahti,
paarman pistonko vai minunko taputuksen takia, sitä en tiedä. Tuntui
niinkuin tuo pikku hepo olisi tahtonut sanoa: »ei sua vehkeillä». Teki
mieleni ostaa tällainen pikku aunukselainen matkani muistoksi, mutta
autossa ei enää ollut tilaa.

Aunukselaista hevosta ja sen kuormaa kestäisi Karjalan maantie
loistavasti sekä poudalla että sateella. Mutta tuhannen kilon kuormat
syövät auttamattomasti rikki meidän maantiemme syksyisillä sateilla.
Ei siinä pelissä kestä rapakivitietkään. Onnelliset siis ne seudut,
jotka saavat tavaransa kulkemaan rautatietä myöten. Tänä vuonna jo
Suojärvikin saa rautaisen tien valmiiksi oman pitäjänsä rajojen
sisälle. Salmilla on Laatokan meri, niitä myöten helposti kuletetaan
tavaroita vaikka suurten merien takaa, Suistamolla on jo rautatie
Loimolaan saakka. Nyt on Suojärven vuoro tullut. Muutamat väittivät,
että rautatie jo tänä syksynä kiskoitetaan aina itse kirkkojärven
eteläisimpään nipukkaan saakka. Että rata jo oli valmis sinne saakka,
ja että asemarakennuksia kohotettiin pystyyn järven rannalle, sen näin
omilla silmilläni. Uusi rata on jo kiskoitettu noin 15 kilometrin
päähän päätepaikasta, niin että kauan ei kestäne, ennenkuin se avataan
liikenteelle.

Tätä rataa voimme syyllä nimittää Raja-Karjalan radaksi. Sehän lähestyy
rataa 8:n kilometrin päähän. Se halkaisee koko Laatokan takaisen
Karjalan poikkipuolin, samaan suuntaan kuin Uudenkaupungin (1721) ja
Turun (1743) rauhan raja kulkee, noin 6 à 7 peninkuorman päässä rajasta
etelään käsin. Matkaselän asemalla Sortavalan Joensuun rataosalla
se yhtyy Suomen rautatieverkkoon. Koko tämän uuden radan pituus
Matkaselästä Suojärvelle on noin 130 km.

Rata kulkee pitkin vedenjakajaa. Pohjoispuolella joet ja purot
virtaavat Salojärveen ja Suojärveen, josta sitten Suojokea myöten
Äänisjärveen. Eteläpuolella taas joet laskevat Laatokkaan. Nyt on
huomattava, että sekä Äänisjärveen laskevat joet että muutamat
Laatokkaan laskevat pistäytyvät rajan tuolla puolen. Siitä on tietysti
haittaa tukinuitolle ollut ainakin, mutta nythän se on - tehnyt lopun
kaikesta puutavaran viennistä. Kuka sinne uskaltaa lähteä tukkien
selässä bolshevikkien maahan. Tukit takavarikoidaan ja tukkilaiset
pannaan parhaimmassa tapauksessa veelleleivälle, pahimmassa tapauksessa
poltetaan elävältä sen puolen proasniekoissa. En nähnyt yhtään hirttä
Annantehtaalla, en yhtään partta Suojärvellä, vaikka täällä sijaitsevat
kruunun tiheimmät metsiköt. Tosinhan Lapissa kruununmetsät ovat
laajemmat, mutta puunkasvu harvempaa.

Radan valmistuttua tulee toinen ääni kelloon: Hirret, parrut ja
lankut pannaan vaunuihin. Venäjän matkat jäävät sikseen. Viimeiseltä
asemalta itse Annantehtaalle ei ole kuin 10 km joko maitse tai vesitse.
Salojärvi ja Suojärvi jokineen ja puroineen aivankuin nuolevat
ratapengertä. Ja itse rata halkaisee pitkin pituuttaan kruunun synkkiä
saloja.

Voi arvata, että tukkijunkkarien käsiä syhyy. Saadappa nyt ostaa
lampimitalla täältä tukkeja. Nyt kai täytyisi järjestää asiat niin,
että metsiä harvennettaisiin järkiperäisesti. Jos tukkijunnut tai
tulevat omistajat pääsevät mielin määrin melskaamaan, ei tästä
korpiparatiisista ole muuta jälellä kuin kivi kiven päällä, kanto
kannon vieressä ja kuivana kesänä kulo ja oksat palavat niin, että
koko Suomi peittyy metsäpalon savuun, niinkuin kävi viime kesänä, kun
Aunuksen metsät syttyivät tuleen. Mutta tämän järjestelyn hoitaa kyllä
se tuttavani Helsingin kaduilta, jolla se oikea, pyhä kärpänen on.

Mutta Suojärven eteläisin nipukka ei ole radan lopullinen pää. Se
ikäänkuin tähtää vieläkin kauemmaksi. Kun kerran saadaan Venäjän kanssa
ei ainoastaan rauha vaan myöskin ystävälliset välit, silloin rata
sujahtaa rajan yli eikä pysähdy, ennenkuin se tapaa Muurmanin radan.
Siellä on rajan takana ehkä vieläkin koskemattomammat metsät, siellä
on Vienanmeri lohineen ja seitineen, siellä on hotj mitä. Silloin tämä
rata tulee vasta näyttämään, mitä kaikkea se saa aikaan.

Toivokaamme, että silloin myöskin Aunus ja sen kansa on liittynyt
Suomeen, niin että tämä Suojärven rata pitkin pituuttaan hoidetaan
suomalaiseen tapaan suomalaisten heimojen yhteiseksi hyödyksi, sillä
tuohan maa on suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja, jonne
venäläiset vasta viime aikoina ovat tunkeutuneet, nuo metsät ovat
suomalaisten heimojen metsiä, joihin he ovat pienet kaskensa kaataneet,
joista pettunsa jyrsineet jo esihistoriallisina aikoina. Mikä olisi
oikeudenmukaisempaa kuin että ne kuuluisivat sille kansalle, jolle
testamentti on taivaassa laadittu jo aikoja ennen kuin kukaan näissä
metsissä tunsi kirjaimet tai osasi paperille piirtää laillisesti
päteviä sopimuskirjoja, rajasäännöstelyjä ja omistusoikeuksia.
Tosin Aunuksen pienet, ruskeat ponit ovat vaipuneet epätoivon ja
välinpitämättömyyden horrokseen, mutta kansa molemmin puolin rajaa
vaalikoon sielussaan toivoa, joka ei saa pettää. Jos se kärpänen
molempien heimojen keskuudessa surisee kovalla äänellä, silloin tämä
yhtyminen varmasti tapahtuu.

Aloitin tämän kirjani kertomuksella kärpäsestä. Kansoillakin voi olla
kärpäsensä. Onhan juutalaisilla Messiaskärpäsensä, ja se on pelastanut
kansan kuolemasta, vaikka se on joutunut mitä ankarimman sorron
alaiseksi. Jos meihin suomalaisiin ja aunukselaisiin tämä aina huriseva
hyönteinen kiintyy, ei ole epäilystäkään, että me kerran vielä yhdymme.
Sillä kun kansanheimoilla on _yksi mieli, yksi ajatus, yksi pyrkimys_,
silloin ei niitä voi vastustaa itse pimeyden vallatkaan.




Ehdotus.


Onhan luonnollista, että Suomen valtio erottaa tästä Annantehtaan
400,000 tynnyrinalan metsäalueesta ja muista kruununmaistaan sopivan
puiston synkintä hongikkoa luonnonpuistoksi, josta ei saa oksaa
katkaista, ei elävää minkäänlaista ampua, ei kondiita ei huggaa, vaan
kaikki niin kasvikunta kuin eläinkuntakin saa vapaasti kasvaa ja
varttua, kunnes elämänlanka itsestään katkiaa. Mutta minä uskallan
laajentaa luonnonpuiston aatetta. Siellä korven katveessahan
elää kansaa, joka ei yhtään puustainta tunne eikä kristinopista
ymmärrä sen enempää. Täältä on pari tai kolme salonkylää rahvaineen
päivineen rauhoitettava kaikelta lukutaidolta ja kaikelta kristinopin
tuntemiselta. Ei yhtään pikkukoulun tai kansakoulun opettajaa
eikä pappia saa koskaan laskea edes kyläkunnan ulkopalstoillekaan
astuskelemaan. Nimeksi on tälle rauhoitusalueelle pantava: »Suistamon
kansan- ja luonnonsuojelusalue r.l.»

Minä lupaan loppuiäkseni asettua kohtuullista palkkiota vastaan
näihin kyliin asumaan, vartioidakseni, että suojelusaatetta kaikessa
ankaruudessa noudatetaan. Kuoltuani annettakoon virka ilman hakemista
Herman Stenbergille, kaikkien jalojen aatteiden kannattajalle, tai
jos hän kuoleman kautta, josta Jumala muuten varjelkoon, on estetty
virkaan astumasta, on paikka, niinikään ilman hakemusta, annettava Iivo
Härköselle, Suistamon kuululle kirjailijalle ja runoilijalle.

Jotta raja todellakin säilyisi ylitsepääsemättömänä, on alueen pohjois-
ja eteläpäähän rakennettava kasarminsa, jonka päälliköiksi ehdotan
Vilekki Nissisen ja vääpeli Kalle Kinnusen. Heillä ja heidän miehillään
olkoon oikeus kolmen varoituslaukauksen perästä ampua neljäs kohti, jos
epäilevät, että rajan yli pyrkijä on joko tukkijunnu, salametsästäjä
tai valistussaarnaaja. Marppa Bibina on vunnukoineen siirrettävä
alueelle opettamaan kansalle kasvavalle Suomen kansan vanhoja,
pakanallisia tansseja.

Millä kiitollisuuden tunteilla Suomen kansa sadan vuoden perästä
tuleekaan meitä muistelemaan, kun he täällä Suistamon saloilla voivat
tavata vielä ihmisiä, jotka palvelevat Ukko Ylijumalaa ja hänen
patriarkkojaan, Väinämöistä, Ilmarista ja ehkä Lemminkäistäkin, jotka
eivät tunne yhtään kirjainta eivätkä ole halaistua sanaa kuulleet
autuudenopista, jotka avopäin samoilevat luonnonpuistossaan ynnä
kondiitten ja huggien kanssa ja jotka iltasilla »kutovat kangasta»!

Sillä onhan luonnollista, että Suomen kansa sadan vuoden perästä
kauhulla ja ikävällä tulee huomaamaan, että kaikki Suomen kansalaiset
ovat käyneet kansakoulun läpi, kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa,
kaikki asuvat samanlaisissa rakennuksissa ja kaikki käyttävät
samanlaisia pukuja. Jos silloin Suistamon luonnonpuistossa tapaavat
kolme kyläkuntaa, jotka tekevät jyrkän poikkeuksen yleisestä säännöstä,
niin kaikki tekevät pyhiinvaellusretkiä tänne, ja Matkaselän Suojärven
rata tuottaa erinomaisia vuosituloja.

Oi jospa ehdotukseni otettaisiin varteen!




Käkisalmen radan vihkiäisistä.


Tähän asti tätä rataa on sanottu Hiitolan—Raasulin radaksi, mutta minä
rohkenen nimittää sitä Käkisalmen radaksi sekä lyhykäisyyden takia
että monesta muustakin syystä. Eihän Hiitola ole mikään ihana nimi,
sehän on melkein kiroussana, ja Raasuli on ehkä vieläkin rumempi.
Minusta melkein Saakuli olisi ihanampi. Hiitolan—Saakulin rata tuntuisi
ehyemmältä. Molemmat päätepaikat kiroussanoja, tuollaisia lievempiä
sadatuksia tosin, joita naistenkin seurassa voi vähin erin ja varovasti
viljellä.

Käkisalmen rata! Kukkuvan linnun rata. Niin, Käkisalmen seutu on
laulavien lintujen paratiisi. Käki on suomalaisessa runoudessa
kaiken kesäisen sulosoinnun edustaja. Suomalainen ei ole kuten esim.
ruotsalainen kiinnittänyt huomiotaan käen omituisiin perheoloihin.
Ruotsissa käki = gök on myöskin haukkumasana. Suomalaisen mielestä käen
kummallinen laulu peittää käen kevytmielisen elämän. Aivan niinkuin
taiteilijain mestariteokset kihlaavat hänen onnahtelevan elämänsä.

Radan vartta pitkin on tuhansien vuosien kuluessa kulkenut
Suomen mahtavin linnunrata. Tätä myöten saapuvat meille vieläkin
kaikkein lukuisimmat parvet parhaimpia laululintusiamme, tätä
myöten joutsenemme, taivaanvuohemme, kurppamme, kuhankeittäjämme,
satakielemme. Joka kesäiseen aikaan on Käkisalmessa käynyt, tietää,
että sen ympäristön lehtoloissa tirskuu kymmenittäin satakieliä,
kuhankeittäjiä ja muita laululintuja. Tuleehan niitä muuannekin
maahamme muita ratoja myöten, mutta ne ovat vain rippeitä Karjalan
kannaksen suureen linnunrataan verraten. Täällä on se lehtevä
kunniaportti, josta siivekkäät vieraamme joka kevät saapuvat kesäistä
valoamme ihailemaan, riemuhuudoillaan meitä ilahduttamaan.

Aivan niinkuin meidän ulkomaiset matkailijamme. Karjalan kannas on se
pääportti, josta matkailijat saapuvat maahamme. He seuraavat vanhaa
iänikuista linnunrataa, jota joutsenet ja satakielet siivillään ovat
halkoneet jo ennenkuin ihmisolentoakaan asusti meidän raukoilla
rajoillamme. Tuleehan niitä matkamiehiä muuannekin maahamme, tulee
Turkuun ja Helsinkiin, mutta ne ovat vain rippeitä siihen laumaan
nähden, mikä Kannakselta vyöryy meille.

Tähän vaikuttaa kahden suuren miljoonakaupungin, Pietarin ja Moskovan
läheisyys. Mutta vaikuttaa siihen myöskin se seikka, että Kannaksen
tältä puolen avautuvat Suomen ihanimmat nähtävyydet, Saimaan salmet ja
saaret, Imatra, Punkaharju, Savonlinna, Kuopio ja Koli ja Valamo.

Käkisalmen rata on siis tuleva matkailurata. Sehän yhdistää juuri
mainitut miljoonakaupungit lyhintä tietä Saimaan vesistön leppoisiin
sopukoihin. Tätä rataa myötten vastaisuudessa matkailijat saapuvat
maahamme, täältä ne ulottavat matkansa muihinkin osiin maatamme, aivan
niinkuin lintummekin. Karjala ja Etelä-Savo on täynnä satakieliä ja
kuhankeittäjiä, Länsi-Suomeen ne hyvin harvoin hairahtuvat. Päijänne on
rajana niin näillä linnuilla kuin ulkomaisilla matkailijoillakin.

Mutta tästä seikasta emme me Matkailijayhdistyksen edustajat, prof.
Homén ja minä, uskaltaneet juhlassa hiiskua sanaakaan, jottemme
häiritseisi sitä supisuomalaista henkeä, mikä siinä kauttaaltaan
vallitsi. Kävimmehän Raudun verisellä kentällä, eikä niin ollen
soveltunut puhua siitä vierastulvasta, mikä vastaisuudessa tätä rataa
myöten varmaankin tulvii maahamme, tosin ei miekka ja kivääri kädessä
vaan sen sijaan rauhan palmu päähineessä.

En pyri olemaan mikään armoitettu ennustaja, vaikka sanon, että se
päivä vielä on koittava, jolloin meistä suomalaisista ja venäläisistä
tulee hyvät ystävät. Juhlapuhuja Käkisalmen päivällisillä lausui, että
»korkeampi käsi» ohjaa Suomen kansan kohtaloita. Olkoon menneeksi,
mutta sama korkea käsi ohjaa myöskin muitten kansojen kohtaloita,
yksinpä venäläistenkin, ja tämä käsi vaatii, että kansat ojentavat
rauhan kämmentä toisilleen. Jollei se sitä vaadi, ei se mikään
korkea käsi olekaan: onpahan vain tuollainen käsivarsi, joka nähdään
Karjalan vaakunassa, jossa miekka on käännetty miekkaa vastaan.
Tällaista asentoa ei saa ylläpitää hetkeäkään kauemmin, kuin mikä
välttämättömintä on. Sitä vaatii korkeampi ihmis-kulttuuri.

En enää jatka tähän suuntaan, aika on sellainen, etteivät rauhan
fanfaarit saa täyteläistä kaikua.

Piirrän kuvia juhlamatkan varrelta.



Aamiainen Kiviniemen asemalla.


Juhlayleisö vyöryy asemataloon ja täyttää seiniä myöten sen suojat.
Herkullinen aamiainen on katettu erääseen huoneeseen. Ateriat olivat
todellakin sekä runsaat että hyvänmakuiset joka paikassa radan
varrella. Tuntuipa siltä, kuin ruuanlaittotaito olisi erittäin
kehittynyt Kannaksella. Pietarinko läheisyys sen vaikutti? Venäläinen
on herkkusuu, se tiedetään. Söimme piiraita ja tattariryyni-rieskoja,
suussa sulavia. Mutta oli tarjona muitakin europalaisia ruokia. Kun
tultiin paistiin, kilahti lasi, ja juhlapuhuja, papin pukuun puettu,
astui pöydän ääreen jälkiruoka-maljakkojen kohdalle. Suomalaisten
juhlatapojen syvällisimmät tuntijat, eräs ministeri ja eräs entinen
esittelijäsihteeri, nähtiin heti halkovan ihmistungosta ja pyrkivän
ulos vapaaseen ulkoilmaan. He sielunsa silmillä heti oivalsivat, että
puheella ei näkyisi laitoja enemmän kuin Laatokalla vastaisia rantoja.
Pappi pauhasi: »Arvoisa juhlayleisö!» Vaistomaisesti minulta selkä
kyyristyi, peitin silmäni ja tuijotin paistilautaseeni, sillä tuon
nuotin olin uutterana kirkossakävijänä lapsuusvuosinani satoja kertoja
kuullut. Se nuotti on papilla, kun hän aloittaa synnintunnustuksen,
kääntyy seurakunnan puoleen ja lausuu: »rukoilkaamme!» Sentähden minä
kupsahdin kokoon.

En kuunnellut sanoja, minusta vain tuntui, että puhuja luki: »minä
vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt
olen ja vielä kaikkina minun elinaikoinani syntistä elämää pitänyt
olen». Nuotti oli niin haikean tuskaista, varsinkin lopputavuissa,
että Sakkolan muijilta varmaankin kyyneltulva olisi vierinyt hunnun
poimuihin maallisista puheaiheista huolimatta. Puhuja näet kertoi
Kannaksen murheellisen historian Pähkinälinnan rauhanteosta v:sta
1323 aina juhlapäivään saakka. Puolen tunnin perästä nostin silmäni
lautaselta, ja tapasin Viipurin maaherran ja tohtori Tekla Hultinin
osaaottavat silmäykset, joista luin huolestunutta kummastusta. Luulivat
minussa tapahtuneen mielenmuutoksen ja heräämisen synnin tuntoon.
Ja minähän vain olin elänyt lapsuuteni viehkeissä unelmissa tämän
puolituntisen jossakin maalaiskirkossa keskikesän aikana minttukukan
hurmaavassa tuoksussa.

Nyt jo kuulin puhujan sanoja, sydäntäsärkevän haikeita: »nytkin
järvet ovat jäässä ja laivaliike loppunut, niin että olkaa hyvät,
korkean esivallan miehet, ja antakaa meille toinen päiväjuna».
Tämäkin konkreettinen ajatus lausuttuna samalla tavalla kuin
synnintunnustuksessa: »jos sinä minua niin tuomitseisit, kuin sinun
kova oikeutesi vaatii ja minun syntini ansainneet ovat».

Kuulin plits, plats puhujan kulmalta. Juhlayleisö ja alkuasukkaat
täyttivät lautasensa jälkiruualla puhujan nenän edessä. Hopealusikat
kilahtelivat lautasien pohjaan, kun herkku ahdettiin suihin. Ei sekään
minua häirinnyt. Elin lapsuuteni muistojen hurmiossa. Varmaan ei
yksikään kuulijoista nauttinut niinkuin minä. En koskaan enää luullut
saavani kuulla tätä ihanaa virttä, Helsingin papit kun eivät enää
osaa sitä laulaa, ja nyt sen sain kuulla odottamatta asemahuoneessa,
maallisessa juhlatilaisuudessa.

Todistan sydämeni kyllyydestä enkä ivatakseni. Olen todellakin
kiitollinen puhujalle, sillä puhujan äänestähän hänen sanojensa
vaikutus aina riippuu. Voiko Kannaksen todellakin veristä historiaa
veisata paremmalla äänensävyllä kuin mikä juhlapuhujalla oli. Muita
kilpailijoita hänellä ei voi olla paitsi Mikko Uotinen. Uotinen laulaa
kansanlaulun sävyllä, Kiviniemen juhlapuhuja taas sillä vanhalla
sävelellä, mikä Aaronilla jo oli tabernakelissa ja Jeremiaksella
temppelissä. Nuotissa on ikiajan pyhyys.

Hetki oli juhlallisin koko matkalla. Pyydän, että lukija ei hymähdä.
Jos joku sen ansaitsee, niin se olen minä, joka puheista vain ihailen
ja annostelen ääntä enkä sanoja. Juhlapuhe on oleva yksinlaulua,
joko virttä tai maallista laulua, tehdäkseen vaikutusta. Tai sitte
yleispätevää järkeä.



Raudussa.


Asemilla oli paljon väkeä koolla paitsi yhdessä. Myllypellossa, jossa
asemapäällikköä lukuunottamatta oli vain kaksi henkilöä ja kaksi
keltaista kettukoiraa, jotka rähisivät toisilleen, vihastako vai
lemmestä, sitä on vaikea mennä arvaamaan. Kysyin asemapäälliköltä:

— Kuinka täällä on niin vähän väkeä.

— Ei meikäläiset lauantaina jouda asemalle, he leipovat piiraita.

— Miehetkö myöskin?

Juna vihelsi.

Siinä lähellä oli Taubilan suuret muinaiset lahjoitusmaat, nykyään
helsinkiläisen hallussa. Missä ennen orjat asuivat maakuopissa, siinä
nyt kohoavat komeat työväen huvilat. Niin komeat, että muinaisen
pajarin asuinrakennus joutuu varjoon. Kaamein tuntein ajoin muinaisina
vuosina pyörilläni tämän tilan suuren metsän läpi, ajatellessani
sen synkkää historiaa, nyt keveällä sydämellä silmäilin työläisten
huviloita. Menään sitä sittenkin eteenpäin tässä maailmassa!

Raudun asematalon ympäristö oli kansaa täpöisen täynnä. Oli
paikkakuntalaisia, oli Inkerin pakolaisia. Rajalle ei ollut muuta kuin
8 km. Sanomalehdissä luetaan tuon tuostakin: »Kannaksella kului päivä
rauhallisesti.» Niin nytkin. Ei laukausta kuulunut, ei kivääristä ei
kanuunasta. Mutta sotamiehiä, upseereita ja suojeluskuntalaisia näkyi
kaikkialla.

Väkijoukon johtajana esiintyi Raudun rovasti ja eräs mustaan
silkkiin puettu vanhempi emäntä. — Musta silkki verhosi muuten yksin
tarjoilijattarienkin solakoita runkoja monessa tarjoilupaikassa. —
Rovasti, syntyjään Kaavin Maarianvaaran kylästä, lausui puhtaalla
savonmurteella tervetuliaiset, ei juhlapuheen muodossa vaan hyvin
herttaisesti hymyillen:

— Tervek, tervek, terve tulemastanne!

Emäntä mustassa silkissä liehui siinä ympärillä kädet sojona, valmiina
kättelemään jokaista juhlajunan matkustajaa, valmiina vaikka ottamaan
pääministeriä syliinsä. Ei kukaan kätellyt, ei kukaan pyrkinyt syliin
niinkuin ystävällinen karjalatar oli odottanut. Karjalassa sellainen
kuuluu hyviin menoihin, me länsisuomalaiset ja pääkaupunkilaiset olemme
juroja. Jos olisin ollut lyhyempi ja hoikempi, olisin pujahtanut
emännän syliin ja varmaankin hän olisi leiponut minun lapojani yhtä
hellästi kuin piiraitaan lauantaina. Mutta sydämellisyys ei kuulu
rautatienvihkiäisiin.

Hohtavan valkoisia vehnäsiä loisteli pöydillä, niin valkoisia, etten
malttanut olla sanomatta emännälle:

— Näkee sen, että Rautu on valkoista maata.

— Ei Rautu ole valkoista, kaukana valkoisesta.

Totta onkin. Rautu merkitsee »punaista», ja punainen veri höysti siinä
jäätynyttä maata aseman molemmin puolin. Tässä juuri oli se hirvittävä
taistelu, johon sortui neljätuhatta ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia.
Ympärillä seisoskeli inkerikkoja, joilta oli talot poltettu, raavaat
teurastettu ja miehet murhattu. Mutta suuressa odotussalissa kolme
puhujaa lietsoi rohkeutta mieliin ja puhui tulevista valoisammista
ajoista. Ja etehen on aina elävän mieli! Toivon kipinää ei saa jättää,
niin kauan kun veri pysyy nahan sisällä. Toivo näkyi elähdyttävän
inkerikkojenkin mieliä.

Palattiin veritantereelta Käkisalmeen, jossa pääjuhla, juhlapäivällisen
muodossa, oli pidettävä. Rovasti ja emäntä seurasivat meitä Käkisalmen
juhlille. Kiviniemen puhuja ei, ikävä kyllä, ollut mukana. Kannaksen
etevin akkojen itkettäjä ja minun lumoojani pysyi sunnuntaiaattona
kotonaan.

Liput liehuivat kaikkialla kaupungissa marraskuun hämärässä, suuri
havuista tehty kunniaportti Käkisalmen linnantornin muotoon rakennettu
ja lyhdyillä valaistu nieli juhlayleisöä viheriäiseen kitaansa.

Juhlakulussa astuttiin kansakoululle, jossa päivällinen tarjottiin.



Juhlapäivällinen.


Kaikki sijoittuivat pöytien ääreen arvonsa ja säätynsä mukaan.
Pääpöydässä istui esikunta pääministeristä laskeutuen alaspäin
oikealle ja vasemmalle arvoasteitten mukaan. Äärimmäisillä sivustoilla
istuivat vapaitten taiteitten harjoittajat, me sanomalehtineekerit
täyttäen kokonaisen pöydän ilman minkäänlaista arvoerotusta.
Keskipöydissä istuivat radanrakentajat ja alkuasukkaat eli isännät
ja emännät. Venäjän esimerkin kauhusta, jossa nainen kuuluu jo
olevan sosialiseerattu, oli sellainen sijoittelu pantu toimeen,
että naiset istuivat naisten vieressä, miehet miesten. Aivan kuin
maalaiskirkoissamme. Tämä siveellinen rintama ei murtunut mistään
kohdasta koko illan kuluessa. Käkisalmettaret istuivat koskemattomissa
pesissään, niinkuin laissa sanotaan, siis aivan päinvastoin kuin mitä
eläintieteessä mainitaan käkilöistä, joitten tapana juuri on murtautua
toisten pesiin. Kaihoisia silmäyksiä vain lenteli pöytien yli. Eipä
niin, että minulla omasta puolestani olisi ollut syytä valitella.
Sattui näet niin mainiosti, että Dagens Pressin edustaja, nuoren naisen
haahmossa, istui juuri vastapäätä minua, ja hän oli yhtä sielullisesti
virkku kuin veljensä Lucas samasta lehdestä ja ehkä vieläkin iloisempi
ja leikillisempi, vaikka totisessa elämäntyössä kiinni. Olimme
ammatiltamme, luvuiltamme yhteiskunnalliselta hyödyltämme, samaa
sorttia, suuren kirkkoisämme, Lutherin, suoranaisia rintaperillisiä.
— Korkeampi käsi ohjaa yksin ihmisten juhlapöytä-sijoittelua. —
Toivottavasti hän sentään maailmankatsomukseltaan on toista laatua kuin
minä.

Puheitten pitkä jono alkoi. Jos siinä on perää, että hyvät puheet eivät
koskaan ole pitkiä, niin tässä tapauksessa maaherra piti parhaimman.
Hän sanoi vain: Tasavallan presidentin malja! Kaikki kohottiin pystyyn
ja Maamme laulu laulettiin. Pääministerillä on kaunis barytoni. Hän
puhuu voimakkaasti, täsmällisesti ja arvokkaasti, juuri niinkuin
pääministerin tuleekin. Tyyppi karjalais-savolaispohjaloinen, sanojen
sointu karjalais-savolais-pohjalaista murretta, sitä mitä puhutaan
jokilaaksoissa Oulun pohjoispuolella. Ei yhdenkään puhe saavuttanut
lähimainkaan Kiviniemen juhlapuheen pituutta, eikä kenenkään sitä
lyyrillistä hartautta, jollemme ota lukuun Mikko Uotista. Hän on
armoitettu puhuja. Noin hehkuvasti puhuu ainoastaan venäläinen.
Eiköpähän Mikko Uotisen suomalainen sukupuu ole imenyt nesteitä
venäläisestäkin maaperästä? En ole Venäjällä vieraillut muissa
perheissä kuin Romanoffien, mutta siellä näin samanlaisen ulkomuodon
suuriruhtinas Sergeillä. Kannaksen taruissahan kerrotaan, että
Romanoffeissa vuotaa pisara kannakselaistenkin verta. Mikä estää,
että vuorovaikutustakin olisi sattunut. Kaikissa tapauksissa Mikko
Uotinen on suuriruhtinas puhujiemme joukossa. Minun herkkään sieluuni
Uotisen ääni vaikuttaa yhtä tärisyttävästi kuin siihen italialaiseen
sanomalehtimieheen, joka viime kesänä Uotisen puheen perästä suuteli
hänen poskensa likomäriksi. — — — Sydämellisimmän puheen piti
»vanha» — niinkuin hän nimitti itseään — esittelijäsihteeri. Hän
kiitti Käkisalmen todellakin aivan erinomaisen vierasvaraisia ja
kohteliaita isäntiä ja emäntiä kaikista niistä kulungeista, joita
meidän takia olivat uhranneet. Oli nimittäin juhlassa yllinkyllin
tarjona sekä henkistä että ruumiillista nautittavaa. Mutta nyt Jumala
käsittämättömässä oikussaan on tälle niin erinomaisen sydämelliselle
puhujalle suonut niitä äreimmän, riitaisimman ja kiukkuisimman
äänen. Jos vain ääntä kuunteli, niin luuli hänen sadattelevan
isäntäväkeämme. Piti tarkasti kuunnella sanoja, sillä muuten luuli
hänen kiukuttelevan: »p—leen, p—leen nälkäraunio», vaikka ruokalistassa
oli 10 numeroa, niinkuin ylioppilaslaulajien konsertti-ohjelmissa.
Todellakin jännittävimpiä päivällisiä, mitä minä olen syönyt. Mutta
kaikkihan ymmärsimme suomea ja puhujan herttaista tarkoitusta. Mitähän
italialainen sanomalehtimies olisi tehnyt tämän puheen perästä?
Karannut asemalle ja ostanut piletin Roomaan. — Mutta kun valtiollisen
vastapuolueen pääpukari on masennettava, silloin tällainen ääni on
verraton ase, järeimmän tykistön arvossa.

Paljon asiallisia puheita ja selostuksia pidettiin. Niissä kuvattiin
kaikkia niitä vaihtoehdotuksia radan suunnasta, jotka vuosien
kuluessa tehtiin, kunnes yhdyttiin Hiitolan ja Raasulin nykyisestä
radasta. Radanrakentajat eivät koskaan kysy neuvoa kielimiehiltä,
kun ratojaan suunnittelevat. Varmaan nämä voisivat antaa monta
varteenotettavaa neuvoa. Jos minulta olisi kysytty neuvoa, olisin
silmiäni räpäyttämättä määrännyt Elisenvaaran toiseksi lähtökohdaksi.
Paitsi että Elisenvaara jo on Punkaharjun radan lähtökohtana, on se
soinnultaan Suomen ensimmäisiä nimiä. Ajatelkaammepa vain, että vanhat
kreikkalaiset nimittivät taivastaan Elysiumiksi ja että maailman
kaunein kaupunkinäköala on Parisin Champs Elyséessä. Venäjän puolelta
taas olisi voinut hakea sopivan vastineen, esim. Lempäälän. Päivällinen
ihanuus ja venäläinen lempi kytkettynä toisiinsa rautaisten kiskojen
kautta! Sehän olisi ollut ihanneyhtymä!

Kun juhlissa ei enää samppanjaa saa julkisesti tarjota, täytyy saada
vastiketta, joka pihisee ja nostaa juhlamieltä. Käkisalmelaiset
olivat oivaltaneet tämän ja hankkineet ihaninta musiikkia loisteliaan
juhlansa korostukseksi. Jo asemasillalla soitettiin ja laulettiin
Otto Kotilaisen sepittämä rytmillinen hyvin vaikuttava virsi A.
Noposen sanoihin, josta ei puuttunut mitään muuta kuin huumoria,
vaikka sekä sana- että virsiseppä ovat savolaisia, vanhan Rantasalmen
emäseurakunnan lapsia kuten minäkin. Juhlapäivällisissä soitettiin
niinikään Kotilaisen marssi, joka todisti kokeneen ja taitavan
säveltäjän käsialaa. Rouva Linko lauloi miehensä säestyksellä muutamia
lauluja ryhdikkäästi ja tosi musikaalisesti hyvin kouluutetulla
äänellään. Ernst Linko taas istui moneen toviin flyygelin ääressä ja
houkutteli koneen kaikki kielet heläjämään. Hänen notkeat sormensa
panivat toimeen kilpajuoksuja klaviatuurilla, matalimmasta Raasulista
aina Hiitolan korkeimmille mäenmyhkyröille. Juoksutukset luistivat
kepeästi kuin parhaimmalta Orloffari-oriilta kilparadalla. Linko
on miehekäs taiteilija ja maskuliininen soittaja, jonka esitys
korvaa samppanjan. Minä en ainakaan kaivannut sitä, josta kiitän
soittoesityksiä.

Iloisesti kului ilta ruokapöydässä aina pikkutunneille saakka.
Naapurini vastapäätä, Dagens Pressin henkevä edustaja, ihmetteli, että
rata vasta nyt vihitään, vaikka se jo vuosikausia on tuottanut sekä
huvia että hyötyä käkisalmelaisille. Rohkenin huomauttaa hänelle:

— Rakas neitini. Elkää sitä ihmetelkö. Sellaista sattuu parhaimmissakin
perheissä. Joskus vihkiminen syystä tai toisesta myöhästyy.

Eräs innostunut juhlapuhuja keksi Käkisalmelle uuden nimen. Hän sanoi
sitä »Laatokan Helmeksi». Naapurini tokaisi:

— Tätä ristimänimeä en koskaan ennen ole kuullut Käkisalmelle annetun,
vaikka kuus vuotta olen asunut täällä.

— Ei sekään ole harvinaista tässä matoisessa maailmassa, arvoisa
neitiseni. Joskus myöhästyneitten vihkäisten ohella myöskin vietetään
ristiäisiä.

Mutta tällaisissa perhejuhlissa vallitsee usein apea mieliala,
vaikka suurempi ilo pitäisi olla kahdesta syntisestä, jotka itseänsä
parantaa tahtovat, kuin kahdesta muusta, jotka eivät parannusta
kaipaa. Käkisalmen juhlapäivällisillä taas vallitsi, myöhästyneestä
vihkimisestä huolimatta, mitä hilpein mieliala.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKAKUVIA RAJA-KARJALAQSTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.