Setä Samulin ylioppilaana

By Margit Borg-Sundman

The Project Gutenberg eBook of Setä Samulin ylioppilaana
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Setä Samulin ylioppilaana

Author: Margit Borg


        
Release date: November 8, 2026 [eBook #79956]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1930

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79956

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SETÄ SAMULIN YLIOPPILAANA ***
language: Finnish




SETÄ SAMULIN YLIOPPILAANA


Kirj.

MARGIT BORG





Jyväskylässä
Gummerus Osakeyhtiön kirjapainossa,
1930






SISÄLLYS:

    Alkulause
 1. Atlantti ja laivalaiskojen yhdyskunta
 2. Ellissaari ja sen vähäinen vanki
 3. Valkoinen ja musta New York
 4. Muodonvaihdos suomalaisesta ylioppilaasta amerikkalaiseksi
    College-tytöksi
 5. Gramofooni ja pitkäkoipinen nukke
 6. Amerikkalainen ylioppilastyttö ja amerikkalainen hitch-hike
 7. Amerikkalaisten ylioppilaiden yhteiskunnalliset harrastukset
 8. Ylioppilaiden oma apu
 9. Vassar Collegen vieras aines
10. Setä Samulin jouluvieraana
11. Amerikkalaisia kotona, kirkossa ja vähän muuallakin
12. »Maisterien» leivonta Vassar Collegessa
13. Amerikkalaisia ylioppilaita kokouksissaan
14. Pahantapaisia tyttöjä
15. Talousapulaisena ja ylioppilaana New Yorkissa
16. Valkoisia ja keltaisia ja mustia ylioppilaita
17. Amerikka ja yhteiskunnallinen työ
18. Amerikan kaksi mainostajaa
19. Maailman pienin tasavalta maailman suurimmassa tasavallassa
20. Hajapiirtoja Amerikan kansansivistystyöstä
21. Amerikka, suuri sulatusuuni
22. Laiva lähti paluumatkalle




ALKULAUSE.


Kysy Setä Samulilta, mitähän tietää Suomesta, niin on Mr. Amerikka
aprikoiden sivelevä sileitä poskiaan ja vasta pitkän muistilippaiden
penkomisen jälkeen vastaava: »Oh yes, Suomi, ylen pieni maa kivenheiton
päässä Pohjoisnavasta. Lunta ja lappalaisia. Karhuja ja muita
petoeläimiä. Ei puhelinta, ei junia. Mahdollisesti pari Fordia.»

Ja kysy Suomen Matilta, mitä hän arvelee Amerikasta, ja hän antaa
sinulle nopean ja varman vastauksensa: »Amerikka, kultamaa, rahaa,
rahaa ja rahaa. Pilvenpiirtäjiä ja pörssejä. Vauhtia, kiirettä, työtä
ja mainospauhua.»

Olen Marketta Suomalainen. Suomen Matin ennakkoluuloin matkusti
tämä Marketta Suomalainen kerran syksyllä 1925 Amerikkaan
apurahan ja suurenmaailman uteliaisuuden matkaanlähettämänä
opiskelemaan alaa, johon suomalaisella ylioppilaalla ei vielä ole
erikoisvalmistustilaisuutta kotimaassa. Tarvittiin opiskeluajan kaksi
kokonaista vuotta ennenkuin tavallinen Marketta Suomalainen kykeni
puolueettomasti katselemaan amerikkalaista elämää ja näkemään pintaa
pohjemmalle dollarien ja mainoskohun läpi sen oikeaan olemukseen.

Paras on aina painaa ennakkoluulot matkalaukun pohjaan matkalle
lähtiessä. Paras on antaa päivän kerrallaan piirtää vaikutelmat
mieleen, yrittää avoimin silmin katsella uutta näköalaa sekä
vastaanottaa uuden maan ja kansan runsaat vaikutelma-antimet.
Nämä vaikutelmat jäävät pakostakin vaillinaisiksi, hajanaisiksi
ja omakohtaisiksi, koska niiden antajana on jättiläinen, se on:
Amerikka, kahdeksan miljoonan neliökilometrin laajuinen maa, sen
satakaksikymmentä miljoonaa asukasta kymmenine eri kansallisuuksineen,
ja vastaanottajana kääpiö: vähäinen ensikertaa matkaava ylioppilas.




1. ATLANTTI JA LAIVALAISKOJEN YHDYSKUNTA.


Ei Marketta Suomalainen ollut koskaan nähnyt Helsinkiä niin kauniina
kuin lähtiessä pitkälle matkalleen. Oli suvi ja sunnuntai. Taustassa
kiilsivät Nikolainkirkon kupoolit auringossa, ja niiden alapuolella
lekottivat Kauppatori ja Eteläsatama sunnuntaisessa rauhassa. Kirjava
arkielämä oli poissa. Kaduilla liikehtivä kansa oli kokoontunut
sankaksi saattojoukoksi rannalle.

Pieni, musta siirtolaislaiva loittoni hitaasti satamasta. Kaupungin
elämä kantautui vielä korviin, mutta yksilöt rannalla sulautuivat jo
yhtenäiseksi tummaksi massaksi. Helsinki katosi näkyvistä. Seurasi
saaristo, huvipurret, liput ja torvisoittokunnat, hymyilevä luonto ja
ilakoivat ihmiset. Pian nekin sivuutettiin. Jäi vain meri ja liukuva
laiva.

Matkustajat olivat parhaasta päästä ensikertalaisia: nuorta,
elämänuteliasta väkeä. Enimmäkseen sydänmailta. Niinkuin tuhansien
ennen heitä oli heidänkin mieleensä iskenyt ihmesana: Amerikka. Se
oli kytenyt kipinänä, leimahtanut paloon eikä ollut antanut rauhaa,
ennenkuin oli raavittu rahat kokoon ja lähdetty matkalle uskoen
Amerikkaan kangastavana onnenmaana. Siellä täällä oli joukossa kuin
tukena kesällä-kotimaassa-kävijöitä suomalaisia siirtolaisia, Amerikan
antama varma leima jo olemuksessaan, suurten sankalasien takana kokenut
ja tyyni katse. Ahmien kuuntelivat ensikertalaiset heidän puheitaan.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Ruotsissa. Ylpeä Tukholma ei näyttänyt
itseään paljoakaan sinne saapuneen pienen siirtolaislaivan lastille.
Autoilla nopeasti läpi kaupungin rautatieasemalle muutamien
yksityisten silmänräpäyskuvien jäädessä muistiin Tukholmaa esittämään:
muhkean kaupungintalon kullatut tornit ja kuninkaallisen linnan
majesteetilliset ääriviivat.

Tähän asti ei ollut pitkän-matkan-tuntua vielä ollutkaan. Mutta
Gööteporissa se lehahti vastaan sen voimakkaampana yhdestä noista
Ruotsin-Amerikan reitin jättiläisistä, Drottningholmista, joka
kaupungin satamassa odotti siirtolaistulvaa kaikilta kulmilta.
Yhtäjaksoisena, loputtomalta näyttävänä jonona matkustajat nousivat
ylös laskusiltaa ja katosivat jättiläishöyryn moniin ja mukaviin
suojiin. Kun sitten suunnaton alus lähti liikkeelle, tuntui kuin
kokonainen pieni maailma olisi irrottautunut vanhasta maailmasta
kulkemaan omaa rataansa.

Kymmenen päivää maan pilkkeettäkään. Vettä ja vettä, minne vain
katsoit. Joka päivä ja joka valaistus näytti erilaisen meren. Ja joka
päivä nautti matkustaja uudelleen ihanasta avaruudesta ympärillä,
missä oli helppo hengittää ja missä näkökulma laajeni työntäen pienet
ja mitättömät murheet menojaan. Olisi toivonut toiset kymmenen päivää
lisää, olivatpa ne sitten aurinkoisia valtameren tyynesti hengittäessä
maininkien nousten ja laskien tai sen yltyessä leikkimään vesien
paisumusta ja vaahtoisin jättiläiskäsivarsin myllertäessä uuden ajan
Noakin arkin ympärillä.

Alkumatkalla olikin pari päivää myrskyä. Vielä myrskyn lakattuakin
kulkivat ihmiset tyhjin mielin, tyhjin vatsoin ja kaikin puolin
allapäin. Mutta vain lyhyen ajan. Laivalla ilmestyy aina jokin ilon
aihe ja elämänhalun heräte. Sillä laivalla ovat kaikki lapsia. Pantiin
toimeen »cabin class'in» (I ja II luokka yhdistettynä) »atlanttipelit».
Laivan orkesteri soitti juhlallisen marssin näiden hullunkuristen
valtamerilaivan urheilukilpailujen alkajaisiksi. Urheilulajeja
oli epälukuinen määrä ja toinen toistaan naurettavampia. Lihavat
miljoonamiehet kapusivat rautatangoille ja nyrkkeilivät ja puskivat,
hengästyivät ja iskivät taas, kunnes kömpelömpi kiepsahti alas
yleisön kiljuessa ja hurratessa. Nuoret naiset ja herrat juoksivat
keinuvalla laivankannella lusikka kädessä ja poimivat kilpaa perunoita
vakavina kuin olisi elämä ollut kysymyksessä. Lihavat, vanhat tädit
hyppäsivät varovasti, niin varovasti penkkien yli, joita ei ollut,
koska ne hävisivät juuri, kun tädit nostivat hameenliepeitään,
mikäli niissä oli nostamista. Ja sitten juoksi sekalainen seurakunta
säkissä. Marketta Suomalainenkin laittautui suureen säkkiin ja
asettui lähtöviivalle. Yks, kaks, kolme. Pian pauhasi katsomossa:
»Katsokaa, Nurmi-maa-tyttökin juoksee! Nurmimaa voittaa, tietysti.»
Ja »Nurmi-maa-tyttö» juoksi, kompastui säkkiinsä ja juoksi taas.
Pieni, pyöreä kilpaileva rouva kaatui hänen jalkoihinsa. Pois tieltä,
madame Paksulainen. Tässä ei auta muu kuin pysytellä pystyssä ja
päästä ensimmäisenä maaliin. Nurmi-maan kunnia vaatii — säkki
juoksunkin vaivaisen voiton. Illalla oli laivalla palkinto-jako-juhlat.
Komeat illalliset, musiikkia, tanssia ja palkintojen jako. Marketta
Suomalainenkin seisoi kapteenin edessä ja sai pienenpienen
hopeapokaalin ensimmäisenä palkintona säkkijuoksusta, ja laivan kansa
hurrasi maailman kaikilla kielillä: »Eläköön Nurmi ja Nurmi-maa!»

Laivayhdyskunnan jäsenet tutustuvat helposti toisiinsa. Ulappa ja
laiva, joka kymmeneksi päiväksi on määrätty satojen yhteiseksi kodiksi,
synnyttävät voimakkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Varsinkin
III luokassa näkyy toveruus kukoistavan. Siellä solmitaan sekä
julkisuudessa että hiljaisuudessa monia ystävyyssuhteita ja eletään
kaikenlaisia draamoja. Marketta kärtti kapteenilta lupalipun käydä
tervehtimässä maamiehiään III luokassa, jonne muilta matkustajilta on
pääsy ankarasti kielletty. Siirtolaispuolella on kaikki »yläluokan»
matkustajien jäykkyys poissa, ja siellä ovat tyypit varmasti paljon
mielenkiintoisempia kuin konsanaan I ja II luokassa. Siellä tuntuu
olevan vähemmän rahaa, mutta enemmän elämänhalua. Sielläkin ovat
leikit ja kilpailut täydessä käynnissä. Iltaisin soi hanuri pannen
sekä vanhat että nuoret hyppimään jopa vanhaa hurjaa polkkaakin.
Tai istuu yleisö vakavana kuuntelemassa köyhän viuluniekan soittoa
ja venäläistyyppisen kirjailijan kummia letkauksia. Mutta ilonpidon
lomassa huomasi selvästi ensikertalaisten matkajännityksen kohonneen.
Uutta maata ja onnistumisen mahdollisuutta siellä pohdittiin puolelta
ja toiselta. Päämäärää lähestyttäessä tuli odotukseen pisara pelkoa ja
hyvästi-Suomi-tunnelmaa.

Ensikertalaisen anteeksiannettaviin synteihin laivalla kuuluu
uteleva talontarkastus. Kapteenin johdolla oli hauska tutustua
siihen suurenmoiseen ja monimutkaiseen konemaailmaan, joka syvällä
laivan konehuoneissa yöt päivät jyskyttäen kuljetti tätä uivaa
yhdyskuntaa eteenpäin aavalla merellä. Syvällä pohjakerroksissa
olivat paitsi konehuoneita myös suuret varastot ja jäähdytyshuoneet,
kaikki erinomaista skandinaavialaista puhtautta hohtaen, niinkuin
koko laivakin. Varastohuoneiden vieressä oli vaatimaton kirjapaino,
sillä laivalla oli pieni sanomalehtensä, joka tiedoitti radiouutisia
maailmalta ja pikkukaskuja laivan ahtaasta piiristä.

Tämä kymmeneksi kesäpäiväksi Atlantille yhteensattunut laivalaiskojen
yhdyskunta eli omaa elämäänsä unohtaen menneisyyden ja unohtaen
tulevaisuudenkin laivaleikkien ja väittelyjen, kilpailujen ja
konserttien, esitelmien, sunnuntaisaarnojen ja tanssiaisten, elävien
kuvien ja merikipujen vuorotellessa. Mutta kymmenen päivän perästä oli
huoleton leikkiminen lopussa. Kymmenen päivän perästä kiipesivät kaikki
laivan kävelykansille. Sillä taivaanrannalle oli ilmestynyt harmaa
rantajuova, johon kukin kiinnitti omat erikoiset toiveensa, haaveensa
ja uskonsa. Ja kaikilta se vei vilkkaan puheensorinan ja kuristi
keskustelun. Hetken oli laivalla kuolemanhiljaista ja sitten sanoi joku
hiljaa ja yksinkertaisesti: »Tuo nyt siis on Amerikka.»




2. ELLISSAARI JA SEN VÄHÄINEN VANKI.


Marketta Suomalainen seisoi muiden matkustajien joukossa ja tunsi
yleisen jännittyneisyyden tarttuvan itseensä. Kultaa ei hänelle,
vaatimattoman opintomatkan ylioppilaalle, kylläkään kertyisi, mutta
kokemusten rikkaudet varmaankin tulisivat jokaisen uuden päivän
kantapäillä. Hän nojautui yli kaidepuun yhtä kiihkeänä kuin muutkin,
ensikertalaisen ahneena Uuden Maan vaikutuksille.

Ensimmäinen vaikutelma oli prameileva, valtasuhteinen Vapauden Patsas.
Ja toinen: Ellissaari.

Suuret herrat satamassa sanoivat, että suomalaisylioppilaan passissa
oli pieni virheellinen merkintä. Se hankki asianomaiselle nopean
vapaakyydin miljoonakaupungin halki Ellissaaren lautalle. Hei, Marketta
Suomalainen, kokemukset aletaan alhaalta päin!

Ellissaarta kutsutaan myös Kyynelten Saareksi. Koko kolmas luokka sai
sinne muitta mutkitta painua ja selviytyä muutamassa tunnissa tai
päivässä. Mutta kellä oli paperinsa pahasti, sai viettää Ellissaarella
viikkoja, jopa kuukausiakin, olipa hän sitten tullut vaikka
ensimmäisessä luokassa. Marketta Suomalaista marssitettiin Ellissaaren
avarassa odotussalissa pöydän ääreltä toisen luo. Hän vastasi mitä
ihmeellisimpiin kysymyksiin selittäen, mikä oli naisiaan, ja sai
lopulta keltaisen lipun rintaansa sekä sijan valtavassa salissa ja sen
auttamattomassa ahdingossa. Sekasortoisessa mielentilassa istuutui
hän ikkunalaudalle. Ikkunan rautaristikon takaa näkyi aivan läheltä
Vapauden Patsas. »Senkin valehtelija», murahti Marketta ja kääntyi
saliin: siinä oli Ellissaaren vankien Baabeli. Mikä kielten sekoitus!
Mikä tapojen ja puhtauskäsitteiden erilaisuus!

Ulkona käytävissä ja ovilla kilistivät vahdit avainkimppujaan ja
loivat tuomitsevan-halveksivia silmäyksiä salin laumaan. Mikäpä muu
Marketta Suomalainenkaan oli heidän silmissään kuin väärällä passilla
maahan tunkeutuja tai muuten pienrikollinen. Kiukku kuohahti hänessä.
Suuren jännityksen ja iloisen odotuksen jälkeen soi pettymys vahtien
avainkimppujen tahdissa tuhatkertaisen katkerana. Tämäkö oli Vapauden
Maan tervetuloa vieraalleen!

Jossain soi ruokakello. Kirjava lauma tungeksi sankkana jonona
ruokahuoneen ahdinkoon. Marketta Suomalainen joutui ensimmäisellä
hernesoppa-ateriallaan herra Neekerin ja Mr. Vi No Sil Män väliin.
Asianomaisen ensimmäinen lähempi tutustuminen mustaan ja keltaiseen
rotuun. Kukin rotu seurasi omia pöytätapojaan ja koetti ihmetellen
korjata toisen tapoja varmasti vakuutettuna omasta paremmuudestaan.
Vastapäätä istui valtava juutalaisrouva pimittäen lähimmän ikkunan,
ja hänen varjossaan vääntelehti säälittävän kömpelö saksalainen isä,
jonka vaimo oli maihin tultaessa joutunut Ellissaaren sairaalaan, ja
joka avuttomasti koki syöttää pienokaisiaan. Ja tuolla istui pieni
skontlantilaisneiti, jonka silmät aina pysyivät itkusta turvonneina ja
joka ei kertaakaan suostunut keskustelemaan kenenkään kanssa.

Ellissaari oli kuin koko maapallo pieneen muottiin puristettuna. Täällä
itkettiin ja naurettiin, täällä kiroiltiin ja rukoiltiin, täällä
vihattiin ja rakastettiin, täällä sairastettiin ja täällä voitiin hyvin.

Marketta Suomalainenkin oppi vähitellen tuntemaan seuransa, jopa
innostumaankin siitä. Nuorena on helppo olla optimisti. Kun kiukku,
kimmastus ja pettymys alkoivat hellittää, saattoi tapahtunutta jo
katsella kiinnostuen. Todellakin: mikä mainio tilaisuus tutustua
kaikkien rotujen edustajiin — joskin epämääräisiin. Ja mikä kiintoisa
kokoelma mitä erilaisimpia ihmistyyppejä. Ja lisäksi oli vaihteeksi
hauska maistaa kerran »vankilaakin». Silmin, suin, käsin yrittivät
ellissaarelaiset haastella keskenään toistensa kieltä tajuamatta.
Reipas, huoleton norjalaistyttö kertoi yrityksestään purjehtia
Atlannin yli. Saksalaispoika valitteli kukkaronsa ryöstöä laivalla.
Ja kaukaasialaisäiti lauleli kansanlauluja lapsilleen. Entäpä
ne kaksi italialaispoikaa, jotka olivat päättäneet tehdä tästä
murheenlaaksosta ilonparatiisin, toinen viulunvingutuksin, toinen
yleisin ja yksityisin silmäniskuin. Mitä taas nuorempaan polveen tulee,
olivat brasilialaislesken lukemattomat vesat Marketan kiitollisia
leikkitovereita. Likaisista sanomalehdistä leikattiin paperinukkeja ja
viimeistä paria juostiin minkä tila salli suuren salin ahdingossa.

Ja niin tuli aamusta ehtoo ja ehtoosta aamu. Alkoi uusi päivä, toinen
ja kolmaskin. Eikä Marketta Suomalaista päästetty pois. Vain tunnin tai
parin oli hän luullut tätä lystiä kestävän. Ja nyt näytti kuin pitäisi
hänen asettua asumaan tänne. Tai purjehtia takaisin Suomeen! Kukaan ei
tiennyt mitään. Kukaan ei sanonut mitään. Marketta Suomalaista ei enää
naurattanut eikä laulattanut. Häntä kiukutti. Ensi tuntien pettymys
ja pikkukiukku tuli uutena ja kymmenkertaisena takaisin. Sekin, mitä
oli yrittänyt hauskana ja humoristisena pitää, alkoi nyt katkeroittaa
mieltä. Ja epätietoisen odotuksen yksitoikkoisina päivinä ei sitä
katkeruutta enää mikään pystynyt tukahduttamaan.

Tuli konserttipäiväkin, yksi Ellissaaren elämän valopilkkuja. Joku
hyväntekeväisyysjoukko lauloi, soitti ja tanssi. Joukko kuului
hienostoon, he olijat kauniita nähdä sekä kuulla, ja he loivat
ystävällisiä silmäyksiä Ellissaaren turtuneeseen kansaan. Mutta
Marketta Suomalaista sekin vain harmitti. Oi, hyvät Amerikan laulajat,
ette te laula tukahduksiin ellissaarelaisen kasvavaa katkeruutta.

Iltaisin hajautui suuren salin kansa, miehet ja naiset kukin omalle
puolelleen. Syksyisen siirtolaistulvan vuoksi olivat kaikki huoneet,
suuremmat ja pienemmät asutut. Marketta Suomalainen näki viidenkymmenen
italialaisen ja tshekkoslovakin riisuutuvan huoneessaan ja totesi, että
suomalaiset ovat erinomaisen puhdasta väkeä.

Lääkäri siistissä khakiunivormussaan tuli iltakierrokselleen pienen,
sievän sairaanhoitajattaren seuraamana. »Haluaako joku jotain?»
Joku ruikutti voidetta hyttysenpuremiinsa — ja sai. (Ellissaari oli
hyttysparvien paratiisi.) Mutta Marketta Suomalaista harmitti nykyisin
huolenpitokin. Ei hän ollut pyytänyt päästä holhouksen alaiseksi. Hän
veti huovan silmilleen ja painautui nopeajalkaisten, minimaalisten
vuodetovereitten seuraan. Häntä vaivasivat katkeruuden ja suuttumuksen
hyttyset, eikä niiden puremille ollut voiteista apua.

Suuri rautaovi sulkeutui raskaasti. Avain ratisi lukossa. Ja kumeasti
kumahtivat poistuvat askeleet käytävässä. Marketta ei saanut unenpäästä
kiinni. Se, että ovi oli lukossa ja avain jonkun toisen taskussa,
ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Ja lisäksi oli vahdilla nuha.
Säännöllisin väliajoin hän aivasti. Se oli kuin ukkosen jyräys tyhjässä
yössä.

Marketta Suomalainen alkoi olla kuin henkilöitynyt vapauden odotus.
Kaikki muut tunteet olivat kuolleet. Oli jäänyt vain tämä pohjaton
vapauden kaipuu. Jokainen ovenavaus lupasi vapautta. Jokainen
vapautettujen nimenhuuto oli odotuksen huippukohta. Hänenkö nimensä
tulisi nyt? Joka kerran oli Marketta ensimmäisenä odottavien,
toivovien tai välinpitämättömästi väsyneiden joukossa, joka tiivistyi
nimiähuutavan vahdin ympärille. Pari sekunttia, ja jännitys laukesi.
Muutamien silmistä loisti riemu, toiset laahautuivat pää painuksissa
takaisin istuimilleen. »Olipa kuitenkin onni, että hän edes pääsi
pois, on kuulemma ollut jo neljä kuukautta täällä ja minä vasta
neljä päivää», kuului joku sanovan. Ellissaari näkyi kehittävän
lähimmäisenrakkautta. Kaikki olivat kuin samaa suurta perhettä. Surut
olivat yhteiset, samoin ilot. Niinkuin tupakka ja syöpäläisetkin.

Marketta Suomalainen joutui vihdoin vuorollaan pieneen oikeussaliin.
Oli siinä tuomari ja raamattu ja kirjureita ja tulkkeja. Käsi pystyssä
vannoi kutsuttu, että oli Marketta Suomalainen eikä kukaan muu ja että
tuli vain opiskelemaan, niinkuin kotimaiset paperit ja vastaisten
professorien lausunnot sanoivat. Ja puheenvuoron kerran saatuaan
lisäsi Marketta Suomalainen vielä samaan hengenvetoon pari vähemmän
kohteliasta sanaa sydämensä huojennukseksi ja tuomarin ojennukseksi.
Mutta asiaa piti vielä selvitellä ja kaikki lain kirjaimet täyttää. Ja
Marketta Suomalainen sai odottaa.

Hänen keltainen lippunsa vaihdettiin vihreään ja hänet vietiin uuteen
huoneeseen. Täällä asustivat ne, jotka eivät olleet selviytyneet
tuomarinkuulustelussa ja jotka olivat odottaneet viikkoja ja taas
viikkoja ja yhä odottivat. Huone oli edellistä pienempi ja vain
naisille varattu. Täällä ei enää naurettu eikä kisailtu. Mutta ei
täällä kiroiltukaan. Tuskin täällä odotettiinkaan. Oli vihdoinkin
alistuttu asiaintilaan. Marketta Suomalainenkaan ei enää nauranut.
Ei edes kiukutellut. Eikä ikävöinytkään. Hän alkoi vajota Suureen
Turtumukseen.

Mutta katso, joku New Yorkin sisälähetysseura oli pystyttänyt pienen
komeron huoneen nurkkaan. Ja sitä nurkkausta Marketta siunasi.
Sen sisällä hymyili nuori neiti jaellen kangaspaloja puvuiksi ja
korutöiksi. Työtä, työtä! Työtä tähän kirottuun toimettomuuteen,
joka kymmenkertaistutti odotuksen ja pettymykset ja joka jätti
aikaa valitukseen ja itkuun. Nuo näkyivät ymmärtävän: panna ihmiset
näpertelemään jotain, kiinnittämään ajatuksensa johonkin muuhun kuin
ikäväänsä. Ja olihan siitä suoranaista hyötyäkin. Marketta Suomalainen
katsoi hamettaan ja purskahti nauruun. Kaiken totuuden nimessä oli
myönnettävä että oli siinä viikon kuluessa valkea ehtinyt jo muuttua
mustaksi. Marketta kun oli parin tunnin Ellissaari-vierailua arvaillen
jättänyt kaiken tavaransa kaupunginpuoleiselle rannalle.

Ei Marketta Suomalainen ennen ollut kerjännyt. Mutta uusia elämyksiä
sitä kai tässä oli osaltaan hakemaan tultukin. Ja sitäpaitsi on ihme,
miten kaikkeen vähitellen tottuu, kun tottua täytyy. Marketta seisoi
aikansa jonossa, sai hymyilyn ja pukukankaan.

Niin istui hän taas rautaristikkoikkunan ääressä ja kohotti katseensa
neuloksestaan. Miten vihreällä Ellissaaren pihapuistikko näyttikään
nyt. Melkein kauniilta. Kun näin tyynesti kaikkea ajatteli, muistutteli
mieleensä, että olihan täällä Ellissaarella lapsilla oma leikkikoulu,
missä saivat leikkiä ja oppia, ja missä heille jaettiin vaatteitakin.
Aikuisillekin oli oma urheilutuntinsa. Ja yhteiskunnallisten ja
kirkollisten yhdistysten työntekijöitä kävi joka päivä englanninkielen
opettajina ja ystävinä. Ulapalla kimmelsi auringon kilo. Mutta. Katsele
tätä kaikkea rautaristikon takaa! Joka hetki muistuttaa sinua siitä,
että olet vanki. Sellainen muuttaa valkeankin mustaksi. Ei huomaa
aurinkoa eikä vihreätä kenttää, ei leikkikoulujakaan.

»Miss Marketta Suomalainen». Kutsuiko joku? Vahti siinä oli suurine
avainkimppuineen ja papereineen. Marketta Suomalainen katsoi vahtia
suoraan silmiin, kuunteli eikä älynnyt. Hän oli tätä hetkeä niin
hartaasti toivonut pitkien odotuksen päivien pitkinä tuntema, että
oli lopuksi jo lakannut toivomasta eikä siis nyt enää jaksanut älytä
eikä uskoa. Siirtolaisyhteiskunnallisen työn sisar ryntäsi nyt
Marketan luo: »Ettekö kuule, Te olette vapaa. Joutuin, viimeinen
lautta tänään lähtee viiden minutin kuluttua New Yorkiin.» Hämärästi
vaistosi Marketta Suomalainen, että Ellissaaren järkkymättömiä
muureja olivat arvovaltaisten sähkösanomat, selitykset ja vaatimukset
ruvenneet pommittamaan, ja muurin oven oli täytynyt aueta. Viivana
tulisi Marketta Suomalainen vilahtamaan siitä ulos. Sitä ennen
vain nopeat hyvästit venäläiselle ruhtinattarelle ja saksalaiselle
palvelijattarelle ja italialaiselle äidille ja hänen tusinalleen
musta päisiä ja kaikille uusille ystäville, viimeksi viuluniekallekin
vielä ikkunan läpi. »Seis, seis», huusi vahti, »tavaranne». Nuoralta
huoneen »pyykkinurkasta» vetäisi Marketta puolikuivan alusvaatteen.
»Muut tavarat jo kaupungissa», naurahti hän vahdille ja oli vähällä
kiepsahtaa tämän kaulaan. Oli niin helppoa antaa anteeksi nyt, kun
jo toinen jalka seisoi vapaalla maalla. Ja mitäpä pahaa ne olivat
tehneetkään, kun oikein järkeään käytti. Tehtävänsä vain, ja joka
ammatti se tekijäänsä leimansa lyö.

New Yorkissa oli Marketta Suomalaisen tulevan yliopiston puolesta
ystävällisiä ihmisiä hinaamassa häntä hotellitalon korkeuksiin. Ja
niinkuin hotellin tervetullut perinpohjainen kylpy puhdisti Marketta
Suomalaisen Ellissaaren liasta, niin pyyhkivät näiden hyvien ihmisten
ja myöhemmin kaikkien heidän satojen hengenheimolaistensa auliit kädet
ja ystävälliset sanat pois Setä Samulin ja suomalaisen ylioppilastytön
ensiesittelyn katkeran vaikutelman Vapauden Maasta.

Ja Marketta Suomalainen, Ellissaaren entinen vanki, oppi nauramaan
ahdinkoajalleen ja kiitollisena arvelemaan, että hyvä on viikoksi
kadottaa vapautensa ymmärtääkseen sen arvon.



3. VALKOINEN JA MUSTA NEW YORK.


New York ja Marketta Suomalainen esittäytyivät toisilleen. New York
näki väsyneen ellissaarelaisen monien matkalaukkujen keskellä. Ja
vähäinen suomalainen matkustaja näki matkalla ihailemansa valtameren
jähmettyneen kivi-, betoni- ja rautamereksi. Sen 30-40 kerrokseen
kohoavien aallonharjojen välistä etsi yhtä turhaan kuin Atlannilta
vihantaa lehvikkoa, ja sen aallonlaaksot kuhisivat helmeilevän
pärskeen sijaan vihlovaa vauhtia kiitäviä junia, törähteleviä autoja
ja kiireisiä ihmisiä; valkoisia, keltaisia ja mustia. Suurimittaisuus,
joka valtamerellä hurmasi, tuntui täällä ahdistavan, painavan ja
murskaavan.

Mutta Marketta Suomalaisella ei ollut kiirettä. Kierrellä
vierasta kaupunkia yksin ja ilman ohjelmaa on nautinto. Jollakin
käsittämättömällä tavalla Marketta Suomalainen löysi tien maanalaiselle
asemalle ja litistettiin joukon nyrkkivallan vaikutuksesta vaunuun,
»subway'hin». Oli lounaan aika ja tungos maanalaisissa junissa
tavaton. Vahvasti maalattuja miljoonakaupungin tyttöjä kuin samasta
muotista puristettuja, samoin shinglauksin, samanlaisin puvuin, samoin
huudahduksin. Purukumia imeksiviä, sanomalehtiä lukevia miehiä.
Kaikilla päätön kiire ja konemaisesti eteenpäinvyöryvän elämän leima
kasvoillaan, koneosasia suuressa kaikkinielevässä suurkaupungin
myllyssä. Marketta Suomalainen nousi ylös jollakin pysäkillä, josta
ei tiennyt mitään, ennen kuin suuret kauppapalatsit, pörssit ja
pilvenpiirtäjät todistivat sen kuuluvan »down town'iin», ala-New
Yorkiin, liikekaupunginosaan. Se on miljoonakaupungin sydän. Siellä
kuulee sen valtasuonien sykinnän. Jättiläismäisiä kauppapalatseja,
virastoja, Broadwayn valoreklaameja. Ihmisiä, autoja, hevosia, junia
maan alla, päällä ja yläpuolella, kaikki pyörryttävässä liikkeessä.
Taivasta pieni neliö pilvenpiirtäjien nenissä.

Marketta Suomalainen sai ensimmäisen vaikutelman New Yorkista, kuvan,
joka jää niin monen hätäisen ja pintapuolisen matkailijan mieleen
merkitsemään Amerikkaa. Ja kuitenkin on se vain osa tämän suunnattoman
kaupungin ulkokuorta. Ja vain pieni murto-osa Amerikkaa. New York on
Amerikan kaupungeista ehkä kaikkein vähimmän aitoamerikkalainen. Se
on portti, jonka kautta alituiseen virtaa Atlannin yli tulviva vieras
aines uuteen maailmaan.

Miljoonakaupungin liike-elämän keskuksessa nousee Marketta Suomalainen
autobussin katolle. Näitä jättiläisautoja vyöryy tuhkatiheään
toistensa ohi tavallisten autojen yhtenäisten mustien virtojen
välissä. Ja kaiken tämän keskellä vaeltavat ihmiset vuorollaan
varmoina yli kadun. Helsingin kiihtyvän katuliikenteen sekasortoon ja
ainaiseen hengenuhkaan tottunut nauttii kuusimiljoonaisen New Yorkin
ihmeellisen hyvin järjestetystä katuliikenteestä. Poliisien hoitaman
valomerkkijärjestelmän käskystä seisahtuvat sadat autot yhdellä iskulla
poikkikadun autoliikenteen ja valomerkkejä seuraavan ihmisruuhkan
hengenvaaratta vaeltaessa kadun yli.

Kerran myöhemmin näki Marketta Suomalainen tämän valtavan
liikenteen tykkänään tyrehtyneenä. Se tapahtui silloin kun »Lindy»,
Charles Lindbergh, nuori lentäjäsankari saapui voitokkaalta
Atlannin-retkeltään. Kevätaurinko paahtoi näännyttävästi. Päätä
huimasi pilvenpiirtäjän aukealla katolla, jolla kolme ylioppilastyttöä
tenttikirjat polvillansa oli löytänyt tuntikautisen odotuspaikan suuren
päivän vaietessa. Vastakkaisen kivimuurin katto ja ikkunat olivat
tiukkaan ahdetut väkeä. Lentokoneet piirsivät kaarensa taivaalle.
Yksinäinen lentokone kiersi kirkkaan sinistä kupua ja tuprutti
savua koneestaan sommitellen: Welcome Lindy. Ja Lindy tuli. Sankari
saapui. Katuliikenne kivettyi. Koko New York vapisi jännityksestä.
Kaupunginpomojen autojono vieri verkalleen katua, ja sotilassoittokunta
marssi pauhaten. Ja Lindy: hatutta, tukka otsalle valahtaneena,
poikamaisena ja hämillään. New York hurrasi ja huusi, kirkui ja kähisi
pelkästä onnesta ja ylpeydestä. Yhtenäistä hurraamista aamusta iltaan,
lippuja, juhlia ja sankkoja joukkoja. Moista ei New York ollut nähnyt
konsanaan, tuskinpa suurina isänmaallisina päivinäkään.

Mutta nyt, puolitoista vuotta aikaisemmin ei mikään keskeyttänyt
Marketta Suomalaisen yksinäistä, suunnittelematonta New York-risteilyä.
Autobussi vierii leveää Fifth Avenueta päästä päähän. Autobussin
katolle kantautuu katupuhujan ääni puiston laidasta. Korkeilta
telineiltään pauhaavat siellä rinnakkain aatteitaan raittiusmies,
avioliitonuudistaja, uuden laihdutuslääkkeen keksijä ja poliitikko,
kuka harvalle, kuka runsaalle kuulijakunnalle. Tuolla virtaa väkeä
katkeamattomana jonona suureen rakennukseen. Nopeasti alas autobussin
katolta, ja pian seisoi Marketta Suomalainen New Yorkin komeimman
taidemuseon ovella. Metropolitan Taidemuseo käsittää kokonaisen
korttelin ja pintapuolinenkin tutustuminen sen lukemattomiin osastoihin
kymmenine, satoine huoneineen vie viikkokausia. Veistokuvaosasto
alkuperäisine ja ei-alkuperäisine kokoelmineen antiikin Kreikasta
nykypäivien Amerikkaan asti. Taulukokoelmat edustavat entispäivien ja
nykypäivien mestareita, suuria ja pieniä, ulkomaisia ja kotimaisia.
»Amerikkalainen Siipi» on ulkomaalaiselle kiintoisin, sillä se vie
muukalaisen keskelle vanhaa amerikkalaista sisustusarkkitehtuuria ja
taideteollisuutta. Jostakin huoneesta kuuluu luento: taide-esitelmä
yleisölle. Kansanvalistusta. Mutta Marketta Pikakävijä ei ehdi
pysähtyä. Nythän ollaan vain New Yorkin pintaa katsomassa.

Taas vierii autobussi edelleen. Sen katolta näkee liikenteen harvenevan
vähitellen. Kauppapalatsit ja yksityiset kaupatkin katoavat. Linja-auto
on ajanut tunnin kestävän matkan kaupungin toiseen päähän, missä Fifth
Avenuen ja Park Avenuen varrella New Yorkin rikkailla on asuntonsa.
Mitkä kadut! Ylhäisenrauhalliset, leveät kuin Hudson-joki. Suuret
yksityiskivirakennukset, valkoiset ja juhlalliset katsella. Loistoautot
odottamassa ovien edustalla. Täällä Fifth Avenuella näkee myös valtavan
Central Park'in loistossaan. Central Park on keskellä New Yorkia
käsittäen 3 km2 laajan, pitkänkapean puistoalueen metsikköineen,
kuvapatsaineen, järvineen, tennis- ja potkupallokenttineen. Se kumosi
Marketta Suomalaisen ensimmäisen yleissilmäyksen luoman vaikutelman
»lehdettömästä» New Yorkista. Vielä täydellisemmin tämä kumoutuu
Brooklynissä.

Brooklyn on suurten puistojen ja pienten, kukkapihamaiden ympäröimien
huvilarakennusten kaupunginosa. Maanalainen pikajuna kyyditsee nopeasti
sinne Hudson-joen alitse. On vaikea uskoa olevansa New Yorkissa ja
ihmettelee, että tällä valtavoimaisella suurkaupungilla on liepeillään
sellainen hempeä lapsi kuin Brooklyn.

Brooklynissa on kuitenkin muitakin osia kuin puistonsa ja huvilansa
kukkatarhoineen. Brooklynin liikepuolella on suomalaisillakin kotinsa.
»Osuusleipomo r.l.» pistää siellä suomalaisen ohikulkijan silmään, ja
silloin arvaat joutuneesi Brooklynin Finntown'in alueelle. Marketta
Suomalainen ei ollut sillä hetkellä osuusleipomon sämpylöiden
puutteessa, mutta hän tarvitsi heimolaisiaan ja äidinkieltään. Siksi
hän nousi kauppaan haastelemaan liikeapulaisten kanssa. Finntown'issa
on myös suomalaisten osaketalojen sarja, Toukola ja Joukola, Kaleva,
Onnela ja Tyynelä. Käsittämättömiä ovat niiden nimet amerikkalaisille,
ja uusi on niiden takana piilevä osuustoiminnallinen aatekin heille.
Toukoloiden ja Joukoloiden suomalaiskodit ottivat tuntemattoman
suomalais-ylioppilaan ylen ystävällisesti vastaan.

Marketta Suomalainen jatkoi New York retkeilyään. Raitiotie on
hidas kulkuväline pitkän matkan taipaleella, mutta se suo paremman
tilaisuuden kaupungin katselemiseen kuin maanalaista tunnelia
syöksyvä pikajuna. Pitkä Brooklynin silta (jonka rakentaminen on
maksanut 21 miljoonaa dollaria) vie takaisin varsinaiseen New
Yorkhin. Taasen liikennekaupunginosan hälinän läpi, komeiden museo-
ja kirjastorakennusten ohi, rikkaiden yksityisasuntoalueen ylhäisten
katujen kuvetta pitkin kaikesta edellisestä täysin poikkeavaan
maailmaan: New Yorkin Afrikkaan, neekerien Haarlemiin. Rakennukset
katujen varsilla käyvät kehnommiksi. Pari kadun väliä ja valkoinen New
York on muuttunut vallan mustaksi. Pieniä mustia palleroisia hälisee
kaduilla ja leikkii pihojen rikkakasoilla. Musta tupakkakauppias
istuu kauppansa portailla. Ja hökkelin pienestä akkunasta kurkottaa
paksu neekeriäiti kadulle, ja hänen suuresta suustaan tulee ryöppynä
äänekkäitä kirouksia kadulla seisovan poikaviikarin niskaan lihavan
käden yrittäessä ulottua naskalin villavaan tukkaan. Kaikkialla
vain neekereitä, mustia, vaaleampia, vaaleita. Keskellä Haarlemin
neekerikorttelia kohoaa neekerikirkko, jossa tämä musikaalinen rotu
hartaudella laulaa ihmeellisiä neekerihymnejään, »spirituals».
Musiikin, sen he ovat tuoneet tropiikin perintönä. Ja ylpeä valkoinen
mieskin tulee joskus neekerikorttelin kirkkoon, neekerikorttelin
yöklubeihin, joko köyhempien, kehnoihin ja kurjiin tai rikkaiden
neekerien komeisiin klubeihin ja tanssipaikkoihin neekerimusiikkia
ihmettelemään ja ihailemaan.

Kaunis neekerikirjasto ja sen sivistynyt, sievä neekerihoitaja
edustavat tämän erikoismaailman kultivoidumpaa puolta. Samoin
neekerilehden ja neekeriyhteiskunnallisen työn toimisto. Marketta
Suomalainen tapasi toimistossa johtavina valkoisen ja mustan,
molemmat maistereita, molemmat tulisieluisia neekeriasian puolesta
taistelijoita. Hän sai hämärän aavistuksen tämän maan kipeästä
kohdasta: polttavasta neekerikysymyksestä, joka päivä päivältä
kärjistyen vaatii ratkaisuaan. Myöhemmin joutui hän tämän tästä
miettimään probleemin vaikeutta käytännöllisessä elämässä. Kerrankin,
etelävaltioiden ylioppilaskokouksesta palattaessa, ylioppilaiden
erotessa asemalla, sattui kuvaava tapaus. Hyvästeltiin, kiiteltiin.
»Josephine, etkö tulekaan takaisin New Yorkiin?» kysyivät ulkomaalaiset
ylioppilaat mustalta toveriltaan, joka oli kokouksen sisältörikkaimmat
ja henkevimmät keskustelut alustanut. »Ei, menenkin ensin toisaalle»,
valehteli Josephine. Mutta toverien poistuttua nousi hänkin samaan
junaan, tosin sen neekerivaunuosastoon. Nämä sivulliset eivät saaneet
heti huomata maan suurta, verestävää haavaa. Maa oli hänenkin,
vaikka hänen täytyi pohjoisvaltioiden rajoille asti istua Tuomosedän
tyttärentyttärenä tovereistaan eristettynä »mustien vaunussa».
Etelävaltioissa on neekerikysymys luonnollisesti vaikein. Suurten
plantaashien valtavien orjajoukkojen saatua vapautensa, oikeutensa ja
valtiolliset velvollisuutensa, käänsi heidän entinen isäntäväkensä
heille selkänsä, ja oikeudet jäivät sittenkin vain paperille. Heitä
ei käytännöllisessä elämässä siedetä etelävaltioiden vaaliuurnien
äärellä. Heidän poikansa ja tyttärensä kilpailevat menestyksellisesti
valkoisen rodun lasten kanssa collegeissa ja yliopistoissa, niissä,
jotka jo avaavat heille ovensa. He suorittavat tutkintoja, mutta heidän
ei ole helppo saada toimia muuta kuin omassa keskuudessaan. Ja he ovat
luonnollisesti katkeria. Teoreettisesti on kysymys suurin piirtein
ratkaistu, mutta käytännössä ollaan vielä kaukana ratkaisusta. Sen
tiellä on yhteiskunnallisessa yhdyselämässä vielä montakin mutkaa.
Vieraskin, joka on saanut vähänkään syvemmälle tunkeutua Amerikan
neekeriprobleemin vaikeuksiin, ei voi ilman muuta tuomita valkoisia
eikä ruveta hempeämieliseksi »oikeuden saarnaajaksi», sen enempää
kuin hän toisaalta voi hyväksyäkään näkemäänsä kovakouraisuutta.
Pohjoisvaltioissa on kuitenkin rotujuopa paljon pienempi. Varsinkin
valkoinen ylioppilasnuoriso on kiihkeästi asettunut neekerien
asian puolelle. New Yorkin (ja sinnehän tällä kertaa pitikin vain
pysähtyä) neekeriasukkaat istuutuvat jo luonnollisesti ja huoletta
valkoisen viereen sekä raitiotievaunussa että ruokalassa. Ja New
Yorkissa on hänellä sitäpaitsi ainakin päämajansa, jossa hän voi olla
oma itsensä, ujostelematta ja nöyryytyksen pelotta, turvapaikka,
jossa eivät valkoiset vekarat ilku kaduilla hänen pöhöhuulilleen ja
mustille poskipäilleen. Turvapaikka, jossa hänen ei tarvitse turhaan
ja yhtä epätoivoisesti kuin epäonnistuneestikin yrittää kasvovärein
ja tukansuorimispatentein saavuttaa samanarvoisuutta valkoisen
lähimmäisensä kanssa. Tämä turvapaikka on 200,000:n neekerin Haarlem.
Siellä hän on musta mustien joukossa.

Mutta paitsi neekerikorttelia on New Yorkilla muitakin kolkkia, joita
aito jenkki välttää, halveksii ja juuri ja juuri sietää. Ne ovat
laitakaupungin syrjäiset kadut, valkoisten siirtolaisten asuntoalueet
down town'illa, Itä-New Yorkissa. Kadut ovat kapeita, ahtaita, likaisia
ja kaukana valoreklaameista. Katujen varsilla on jälkiä niillä päivisin
seisovista työntörattaisista kauppakojuista. Vuokrakasarmien ovet ovat
vierivieressä, perheet asuvat ahtaasti. Marketta Suomalainen huomasi
kävelevänsä äärimmäisiä syrjäkatuja. Iltamyöhästä huolimatta pari
repalaista siirtolaislasta leikki pimeällä kadulla tyhjillä pulloilla,
ja juopunut italialainen hoilasi kadunkulmassa joutilaan katujoukon
nauruksi. Vaikka yleensä New Yorkissa nainen on »rauhoitettu» ja
poliisin erikoisen suojeluksen alainen, ei down town'ia suinkaan enää
voi laskea »rauhoitetuksi alueeksi».

Marketta Utelias päätyi monien mutkien jälkeen suomalaismajatalon
suojiin. Mutta läpi yön kumisi kaupungin elämä. New Yorkissa ei hiljene
kohu koskaan kokonaan, ei valkoisten eikä mustien New Yorkissa.




4. MUODONVAIHDOS SUOMALAISESTA YLIOPPILAASTA AMERIKKALAISEKSI
COLLEGETYTÖKSI


New York ei ollut Marketta Suomalaisen matkan määrä, vaan pieni
yliopistoyhdyskunta luentorakennuksineen, laboratorioineen,
kirkkoineen, asuntoloineen ja urheilukenttineen omalla rauhallisella
alueellaan pikkukaupungin kupeella parin tunnin junamatkan päässä
miljoonakaupungista.

Viivana kiiti pikajuna pitkin Hudson-joen kaunista rantaa. Ensin
Palisades-vuoret viettäen seinän jyrkkinä vedenrajaan, sitten
tasankomaata mehevin niityin, hyvinvoivin kylin ja puutarhojen
varjostamin pikkukaupungein. Sitten taas vuoria. Ja vihdoin pysähtyi
puhkuva juna Poughkeepsien kaupungin asemalle.

Pieni, rauhallinen Poughkeepsie ja sen ympäristö ovat jyrkkä
vastakohta New Yorkin melulle ja pilvenpiirtäjien äärikuvalle.
Kaupungin rantaa huuhtoo leveä Hudson-joki ja sen ympärillä kohoavat
Catskill-vuorten korkeat kukkulat siintäen toinen toisensa takaa.
Vanhan hollantilaisasutuksen hymyilevät kylät iloisenvärisine
rakennuksineen ja puutarhoineen loistavat metsäisten vuorten rinteillä
ja laaksoissa. Hudson-laakson laajat omenaviljelykset, jotka ovat
Amerikan kuuluisimpia, antavat oman lisävärinsä syksyiseen maisemaan.
Monet menneiden päivien tarut liittyvät näihin laaksoihin, eivätkä
Catskill-vuorten vanhat peikot vieläkään ole hävinneet laakson kansan
mielikuvituksesta.

Tänne moniväristen kukkulain väliin, Hudsonin rannalle, pienen
Poughkeepsien liepeille vei Marketta Suomalaisen tie, ja rämisevä,
vanha raitiovaunu kuljetti hänet aina Vassar Collegen portille. Hän
kokosi tavaransa, odotuksensa ja toivonsa ja aukaisi Collegen mahtavan
pääportin.

Yhtenä ryöppynä syöksyi lauma valkopukuisia vanhempia ylioppilaita
uuden tulokkaan kimppuun. Vilkkaita epävirallisia esittelyjä.
Rekisteröiminen, vienti dekanuksen eteen, opintosuunnitelman
laatiminen, matkalaukkujen katoaminen. Ensi silmäys Collegen laajaan
alueeseen, »campukseen», puistoineen, keinotekoisine järvineen,
urheilukenttineen ja monine rakennuksineen. Tutustuminen asuntolan
(dormitoryn) huoneeseen ja lähimpiin naapureihin. Kaikki kävi kuin
kiivas tanssi »vastaanottokomitean» käsissä. Marketta Tulokas tapasi
maan jalkojensa alla vasta, kun joku piteli Euroopan karttaa hänen
edessään ja piirsi punaisen ympyrän Helsingin kohdalle. Hän näki kartan
takana ystävällisesti hymyilevät silmät, harmaat kiharat, ja oli
samassa suljettuna asuntolansa »äidin» (warden'in) tervetuliaissyleilyyn.

Niin tuli suomalaisesta ylioppilaasta amerikkalainen ylioppilas,
Vassar Collegen uusi »Finnish foreign student», suomalainen
»muukalaisylioppilas».

* * *

Välille pari sanaa amerikkalaisesta yliopistojärjestelmästä sille, joka
sitä ei tunne ja tahtoo tuntea:

Amerikkalainen College, undergraduate College, ei ole samaa kuin
amerikkalainen yliopisto, vaikka opinnot molemmissa voivatkin
joissakin suhteissa käydä yksiin. _College_, kuten Vassar, on
yleissivistävän ja korkeamman kansalaiskasvatuksen antava nelivuotinen
oppilaitos fyysismatemaattisine, historialliskielitieteellisine ja
taiteellisine tiedekuntineen. Se antaa maisteriarvon Bachelor of
Arts (B.A.) kahden pääaineen perusteella, vaikka niiden rinnalla on
tapana opiskella useita muitakin aineita. Suomeksi käännettynä vastaa
College suunnilleen suomalaisen oppikoulun kahta ylintä luokkaa
ynnä yliopiston kahta ensimmäistä opiskeluvuotta. Amerikkalainen
_yliopisto_ taas, kuten esim. Columbia yliopisto New Yorkissa, tarjoaa
under-graduateurssiensa lisäksi n.k. post-graduate-kursseina eri
aloille valmistavia erikoisopintoja. Undergraduate Collegesta tuleva
Bachelor of Arts voi vähintäin vuoden opiskelun jälkeen suorittaa
tällaisessa yliopistossa ylemmän maisteritutkinnon, Master of Arts
(M.A.) ja jonkun lisävuoden jälkeen filosofian tohtorin tutkinnon, (Ph.
D.). Yliopiston postgraduate erikoisosastot ovat tavallisesti kolme
tai nelivuotisia kuten: Medical College (lääketieteellinen), School of
Engineering (insinöörejä varten), College of Agriculture (agronoomeja
varten) j.n.e. Parhaimmat näistä vaativat pohjaksi koko undergraduate
kurssin, jolloin esim. Vassar Collegessa luonnontieteissä, kemiassa,
fysiikassa ja fysiologiassa erikoistunut ylioppilas voi jatkaa Columbia
yliopiston lääketieteellisessä osastossa. Kuitenkin on sellaisiakin
yliopistoja ja postgraduate kursseja, joihin pääsee suorittamalla
vain osan undergraduate kurssista. Niinpä tapaa Amerikassa esim.
lääkäreitä, joilla on takanaan eurooppalaisen mielestä hatarat opinnot
ja taas toisia, joiden nelivuotiset undergraduate ynnä nelivuotiset
postgraduate opinnot sekä lisäksi klinikka ja harjoitusvuodet vastaavat
suomalaistakin lääkärivalmistusta. Oppilaitosten epäyhdenmukaisuus on
yksi yleisimpiä ja vaikeasti tajuttavimpia piirteitä amerikkalaisessa
opiskelu systeemissä. Monet Colleget ja Collegemuodot ovat lisäksi
vasta syntymässä ja muovautumassa. Ja mikä tyypillisintä, ylioppilaat
itse ovat niitä opettajien rinnalla uudelleen muovailemassa, he
istuvat »Curriculum valiokunnissa» arvostelemassa, korjailemassa ja
suunnittelemassa yliopistomuotoja ja oppikursseja.

Erilaisuus suomalaisten ja amerikkalaisten yliopistojen välillä johtuu
osaksi luonnollisesti jo amerikkalaisten Collegein ja yliopistojen
pohjakouluista. Amerikkalainen oppikoulu, High School ei näet vie
oppilaitaan suomalaista ylioppilastutkintoa vastaavaan päätepisteeseen
asti, korkeintain suunnilleen seitsemättä luokkaa vastaavaan tutkintoon
asti. »Kauheata, miten paljon te Suomessa ahdatte lastenne päähän
tietoja», sanoo amerikkalainen opettaja. »Niin runsaasti kieliä ja
matematiikkaa!» Amerikkalainen koululainen saa valita ylemmillä
luokilla aineita harrastustensa ja taipumustensa mukaan. Voi sattua
että Collegeen tulee oppikoulusta opiskelija, jolla on runsaat tiedot
historiassa, mutta ei paljoakaan käsitystä kemiasta. Tai päinvastoin.
Siksi joutuukin hän ensimmäisenä Collegevuotenaan jonkun verran
tasoittamaan tietomääräänsä, ennenkuin jatkaa harrastamansa alan
opiskelemista.

* * *

Vassar College on Yhdysvaltain vanhimpia ja aristokraattisimpia
nais-Collegeja, samalla kuin sitä pidetään yhtenä maan
ensimmäisistä sen opettajiston ja oppilaiden akateemisen tason
vuoksi. Se on tietoisesti ja tarkoituksella eristetty yksinäiseksi
yliopistoyhdyskunnaksi, jonne vain kaukaa ja heikkona kuuluu suuren
maailman pauhu: tämä Alma Mater tahtoo kokonaan ylioppilaansa
ajan. Tasasuhteisen naisen kehittymiseksi on tosin urheilulle,
kerhoille, »yleisille esitelmille» ja väittä jäisille annettu sijansa
ylioppilaselämässä. Amerikassa pannaan ennenkaikkea tasapainoisen,
henkisesti ja ruumiillisesti terveen, elämään sopeutuvan yksilön
ja kansalaisen kasvulle erikoisen suuri paino niin kouluissa
kuin Collegeissakin. Silti pitävät ylen ankarat tutkinnot ja
viikkotutkielmat piiskana selässä huolen siitä, ettei tämä yleisten
harrastusten sija pääse liian suureksi ainakaan Vassar-tytön elämässä.

Kello kahdeksalta aamulla aikaisen aamiaisen jälkeen lähtee
ylioppilas luentorakennukseen luennoille. Varokoonkin jäämästä pois
yhdeltäkään niistä! Tai vie hänen tiensä johonkin Collegen monista
ja hyvinvarustetuista fysiologian, biologian, kasvitieteen, kemian,
fysiikan tai psykologian laboratorioista. Kiireisen lounaan, lyhyen
kävely tai urheiluhetken jälkeen taas takaisin luennoille tai
kirjastoon; vasta päivällinen kokoaa opiskelijat rauhallisesti ja
juhlallisesti yhteen, ja illaksi painuvat he taas kirjastoon viikon
tehtävien tai lukukauden kirjoitustutkielmien kimppuun. Vassar
Collegeen on vuosittain satoja pyrkijöitä yli määrän. Siksi saavat
valitut suuren kilpailun painostamina pysyä ahkerina täyttääkseen ne
vaatimukset ja mittapuut, jotka Vassar College asettaa oppilailleen.
Yhä uudestaan saivat vakavista ja viisaista eurooppalaisista
opinnoistaan ylpeilevät »ulkomaalaiset ylioppilaat» kummastella avaran
kirjaston täpötäysiä huoneita. Vaikka jäihän silti aihetta ylemmyyden
tunteeseenkin: opetus tuntui aluksi peloittavan käytännölliseltä.
Tieteelliset teoriat tuntuivat liian kevyesti ja nopeasti
johtopäätöksiksi vedetyiltä ja liian rohkeasti käytännöllistetyiltä.
Mutta käytäntöä palvelemaan lienee tiede luotu. Ja jos käytännöllinen
Amerikka aina välillä eksyy äärimmäisyyksiin, tehnee teorisoiva
Eurooppa sitä puolestaan myös joskus omalla tahollaan.

Varsinkin viikkotehtäviä Vassarin »ulkomaiset ylioppilaat» aluksi
halveksivat liian koulumaisina, kunnes vähin erin tottuivat niihin,
näkivät ja kokivat niiden arvon. Vassar Collegehan ei pyrkinyt
olemaan mikään varsinainen yliopisto. Ainoastaan kaksi viimeistä
vuotta siellä (junior ja senior vuodet) ovat tarkoitetut vastaamaan
eurooppalaista yliopistoa itsenäistynein ja erikoistunein opiskeluin.
Mutta ensimmäiset vuodet (freshman ja sophomore) ovat vartavasten
»koulumaisia» ja kaikkia aloja koskettelevia, jotta nuori opiskelun
aloittaja tottuisi täsmällisen opiskelun vauhtiin ja löytäisi
oikean alansa. (Eipä osoittaudu suomalaisen yliopistonkaan ensi
vuoden ylioppilas läheskään aina itsenäiseen tieteelliseen työhön
kykeneväksi, hän menettää yhtä paljon kuin voittaa ohjaamattomilla ja
järjestämättömillä opintoyrityksillään.) Lisäksi mainittakoon, ettei
Vassar College pyrikään antamaan varsinaista ammattivalmistusta,
vaan tahtoo ainoastaan luoda perinpohjaisen kulttuuritaustan
intelligenttien, kykenevien naiskansalaisten kasvatukselle. Monille
naisille jäävät Collegevuodet ainoaksi akateemiseksi opiskeluajaksi, ja
totisesti sangen useille riittäväksi.

Toinen kohta, mihin Vassar Collegen »ulkomaalainen ylioppilas» iskee
eurooppalaisen-arvostelevat silmänsä, ovat ne ainaiset keskustelutunnit
varsinaisten luentojen lomissa ja ohella. Mutta niidenkin suhteen oli
pakko antautua, kun älysi, miten paljon aktiivisemmin aloitteleva
ylioppilas näin osallistui luentoihin, miten paljon lähempää hän oppi
näkemään aineensa ongelmia kaikki-mukaansa-vetävän keskustelun valossa
ja miten paljon joustavammin hän alunperin tottuu lausumaan ajatuksensa
julki suurenkin luentosalin perukoilta (joskus keskeyttäenkin
professorinsa kysymyksellään tai vastaväitteellään) sekä loppujen
lopuksi: miten paljon lähemmäksi professoriaan hän näin pääseekään.

College-elämään kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin vain akateeminen
opiskelu.

Internaattielämä sinänsä liittää ylioppilaat läheisesti roisiinsa ja
antaa Collegen kansalaisille läheisen yhteenkuuluvaisuuden tunnon.
Asuntoloita, dormitoreja, on eri puolilla laajaa »campusta» seitsemän
kappaletta, kukin 100 à 200 tyttöä varten. Ne muodostavat kukin
lakeineen ja tapoineen oman, toisten samanlaisten maailmojen kanssa
kilpailevan pikkumaailmansa.

Collegen campukseen kuuluu kirkkokin. Joka ilta kuolee arkinen touhu
hetkeksi. Ilta-aurinko punaa kirkon ikkunat, ja tapulin kellonsoitto
täyttää puiston joka sopen. Ylioppilastyttöjen värikäs joukko etenee
pitkänä kulkueena kirkkoa kohden. Lyhyt, hiljainen hetki on ohi. Taas
hajaannutaan arkiaskarteluun, rynnätään kirjastoon ja lukukammioihin.
Paljon riideltiin ja väiteltiin tästä pakollisesta kirkossakäynnistä,
kunnes College luopui vanhasta traditiostaan, ja jäljelle jäi vain
vapaaehtoinen iltahartaus.

Mutta oli Collegessa muutakin kuin yhteinen kirkko, joka toi eri
aineiden opiskelijat ja eri dormitorien asukkaat yhteen. Ennenkaikkea
tietysti Ylioppilaskunta ja Ylioppilastalo.

Ylioppilastalo sijaitsee puiston liepeillä, hiukan syrjässä
luentorakennuksen, kirjaston, laboratorioiden ja asuntoloiden
ryhmistä. Sen naapureina ovat voimistelurakennus, tähtitorni ja
Collegen pieni sairaala. (Collegen 1150:ä ylioppilasta varten asuu
Collegen alueella kolme lääkäriä ynnä yksi psykiaatteri.) Tänne
Ylioppilastaloon kokoontuu Vassarin Ylioppilaskunta virallisiin
kokouksiinsa. Sinne keräännytään myös epävirallisesti käsittelemään
jotakin ylioppilaselämää koskevaa kysymystä niinkuin »Ylioppilaiden
Itsehallintoa» t.m.s. Toisinaan taas ovat siellä Collegen väittäjäiset
yleisemmistä aiheista: »Sananvapaus julkisessa elämässä», tai koskevat
ne jotakin päivänpolttavaa (huom! v. 1925) kysymystä, kuten »Smith
vaiko Hoover», jolloin pari kolme vastakkaisia mielipiteitä edustavaa
ylioppilasta iskee toverien innokkaasti seuratessa vastakkain.
Muidenkin Collegein ja yliopistojen edustajia saapuu joskus
Collegein-välisiin akateemisiin väittäjäisiin.

Väittäjäisten lomassa näki tämä sama sali lapsellisia ja päättömiä
juhlia ja menoja tai hartaasti valmistettuja, enemmän tai vähemmän
onnistuneita teatterinäytäntöjä. Näytelmäharrastus on tavaton,
ja College-tyttöjen joukossa tapaa useita kykyjäkin. Myöskin
varsinaisia teatteriseurueita ja orkestereja sekä yksityisiä esittäviä
taiteilijoita vieraili usein Collegen kutsumina ja kustantamina.
Kävipä siellä kerran Clevelandin sinfoniaorkesteri antamassa
Sibeliuskonsertin. Sinä päivänä kohosi suomalaisylioppilaan kurssi
monin verroin.

Ylioppilastalon pikkusalit ovat kerhokokouksia varten. Kerhoja
ja yhdistyksiä onkin jos minkälaatuisia ja nimisiä: poliittinen,
uskonnollinen, yhteiskunnallinen, kosmopoliittinen, urheilijoiden,
näyttelijöiden, luonnontieteilijöiden, jalkamatkailijoiden,
ranskankielenharrastajien ja musiikkiharrastelijoiden. J.n.e.

Mutta Ylioppilastalo ei ole vain vakavia virallisia kokouksia, kerhojen
keskusteluja, väittäjäisiä ja konsertteja varten. Joskus siirretään
avaran kokoussalin penkkirivit syrjään. Täytyyhän toki nähdä juniorien
ja seniorien »Prom»-tanssiaiset. Molemmat pidetään kerran vuodessa.
Suuri sali on satumaisesti valaistu. Sininen värilamppu heilahtaa
punaisen kylkeen: »Eivätkö juhlijat jo tule? Katso, parvekkeet ovat
kukkuroillaan opettajia ja alakurssien tyttöjä, juhlapuvuissa hekin.
Näe, miten ne kurkottavat kaulojaan alas tyhjään saliin.» Sh, hiljaa.
He tulevat. Orkesteri jyräyttää alkajaismarssin. Juhlavalojen lisäksi
loistavat sadat silmäparit kuin taivaan tähdet. Saliin aaltoilee
värimeri: satavivahteisina voittavat New Yorkin ja Pariisin kalleimmat
ja kauneimmat tanssipuvut värilamppujen loiston. Koristeellisena
mustana viivana etenee juhlapukuisten kavaljeerien komea rivi. Sininen
lamppu säteilee punaiselle: Setä Samulin poika vetää niin harvoihin
tilaisuuksiin juhlavaatteet ylleen, että kannattaa nyt loistaa sen
kirkkaammin. Pienin askelin, juhlahermostuneesti hymyillen etenee
kukkaisvyö alhaalla salissa: Grand March, tanssiaisten alkuseremonia.
Sitä kestää kauan, sillä Grand Marchilla on monta mutkaa ja kiertoa,
ennenkuin sen esittäjät ovat tehneet tehtävänsä ja ovat valmiit
levitetyin rivein orkesterin pauhatessa ja yleisön tahtia taputtaessa
marssimaan ulos. Ja sitten he tulevat takaisin, ja varsinainen tanssi
alkaa. Serpenttiineja ja konfettia sataa parvekkeelta. Valot sammuvat
ja syttyvät. Värit vaihtuvat. Pieni, innostunut sininen värilamppu
on ehtinyt jo useasti iskeä merkitsevästi silmää naapurilleen. Kaksi
päivää jaksaa kukkaismeri tanssia ja juhlia. Ja kaksi päivää jaksavat
väsyneet »esiliinat» istua urhoollisen näköisinä salin seinämillä.
Kahdeksi päiväksi ovat seniorit Collegen luvalla unohtaneet tentit ja
luvut ja kaiken muun. Tanssi on elämää ja elämä on tanssia.

* * *

Marketta Suomalainen oli seurannut Ylioppilastalon ja dormitorien
elämää niinkuin hän oli seurannut luentosalien ja kirjaston elämää,
milloin itse osaaottaen, milloin syrjästäkatsojana. Nyt tahtoi
hän löytää yleispiirteitä Vassarin ylioppilasmaailman vapaistakin
harrastuksista. Muukalainen lankeaa niin herttaisenhelposti
yleistämiseen. Se on vaara. (Kerran vaelsi Muukalainen Poughkeepsien
katua Vassar Collegen ohi. Tuli aasi vastaan. Aasi veti pieniä
rattaita. »Ai», sanoi Muukalainen, »Poughkeepsiessä käytetään aasia
vetojuhtana. Miten kiintoisaa.» — »Daddy, katso hevonen, noin pieni
hevonen», riemuitsi pieni poughkeepsiläispoika. »Ei se ole hevonen, se
on aasi. Se viedään Eläintarhaan», vastasi pojan isä. Muukalainen ei
toistanut huudahdustaan Poughkeepsien vetojuhdista.)

Ja sittenkin Muukalainen taas yleistää. Vassar Collegella on vain
yksi pääharrastus: opinnot. Ja joskin vapaiden harrastusten luettelo
venyy pitkäksi, riittää siitä kunkin opiskelijan osalle vain sirpale,
kaikille ei sitäkäään. Mikä sitten on edustavin näistä vapaista
harrastuksista? Varmaankin urheilu? Sekin. Vassar-tytöllä on sekä
pakolliset viikottaiset urheilutuntinsa että vapaa yksilöllinen
urheilemisensa ja urheiluyhdistyksensä. Collegen lukemattomat
tenniskentät, hockey- ja pallokentät, luistinradat, juoksuradat,
uimahalli ja voimistelusali todistavat, että on sekä mahdollisuuksia
että harrastusta. Sitäpaitsi sykäyttää Yalen ja Harvardin yliopistojen
jalkapallo-ottelu vahvasti Vassar-tytönkin urheilijasydäntä, ja
hänen täytyy päästä matkustamaan sinne mukaan huutamaan, maksoi mitä
maksoi. Sillä Yale—Harvard ottelu on yleiskansallinen. (Amerikkalaisen
jalkapallo-ottelun jälkeen ovat korvasi kuihtuneet. Katsojankin on hyvä
olla tapaturmavakuutettu, sillä innostuneelta naapuriltasi voit piankin
saada joko iskun tahi syleilyn riippuen pelin kulusta ja naapurisi
puolueesta. Kilpailijan vakuutustarve on ehdoton, sillä tällainen
kilpailu on todella julma taistelu, joka vaatii uhrinaan ainakin jonkun
raajarikon.) Urheilu kuuluu siis eroittamattomasti amerikkalaiseen
ylioppilaskuvaan, mutta ei niin oleellisena kuin kuvittelee se, joka
ei koskaan ole elänyt amerikkalaisen ylioppilaan elämää. Varsinkin
nais-Collegeissa on muita paljon leimaa-antavampia harrastuksia.
Sellaisia ovat Vassar Collegessa yhteiskunnallinen ja kansainvälinen
harrastus, tai paremminkin yhteiskunnallinen ja kansainvälinen henki.
Yhteiskunnallinen saakoon myöhemmin oman lukunsa. Kansainvälistä
innostusta kuvaa jo muutama piirre. C.I.E., Kansainvälinen
Ylioppilasliitto, sen toiminta ja sen mahdollisuudet ovat yleisenä
puheenaiheena. Eurooppalaisia C.I.E:n johtomiehiä on kiertänyt
Amerikan yliopistoissa Amerikan vastaperustetun toimeliaan Kansallisen
Ylioppilasliiton puhujina. Samaten on I.S.S. Ylioppilaiden Kristillisen
Maailmanliiton alaosastona toimiva »Ylioppilaiden Keskinäinen
Apuyhdistys» siellä ylen tuttu käsite. Ja entä Kansainliitto. Kun
joku Kansainliittoa lähellä ollut vierailee Collegessa puhujana,
on koko College tulessa ja innossa. Amerikkalaisin optimismin ja
yleisin maailmanrauhauskoin katsoo Collegen kansakin toivorikkaana
Kansainliittoon. Eivät kuitenkaan kaikki. College-tytön huoneesta
voi ohikulkija kuulla useinkin kiivasta kiistaa Kansainliitosta.
Mutta joka tapauksessa siellä ei eletä välinpitämättömyyden
tietämättömyydessä, vaan ovat kansainväliset ongelmat ja maailmanrauha
enemmän tai vähemmän viisaan pohdinnan alaisia. Amerikkalainen
ylioppilas joutuu luonnollisesti käytännöllisestikin monenlaiseen
kosketukseen vierasmaalaisten kanssa. Siirtolaisia tulvii Amerikkaan
maapallon joka kolkalta. Ulkomaalaisia opiskelijoita tuovat sekä
amerikkalaiset että eurooppalaiset apurahat Amerikan yliopistoihin.
Amerikkalaiset ylioppilaat puolestaan taas matkustelevat innokkaasti
Euroopassa ylioppilaskiertueina tai perheensä mukana. Amerikkalaisilla
yliopistoilla on sitäpaitsi yleisenä tapana kutsua ulkomaalaisia
vierailuluennoitsijoita esitelmöimään ylioppilailleen. Vassar
Collegessakin niitä kävi tämän tästä, sillä Vassar College on erikoisen
kansainvälinen. Olipa esitelmänpitäjä sitten norjalainen valtiomies
tai ranskalainen taiteilija, saksalainen tiedemies tahi englantilainen
kirjailija, kaikki he saivat alistua siihen aitoamerikkalaiseen tapaan,
jonka mukaan esitelmöitsijän oli jäätävä esityksensä jälkeen vastaamaan
kysymyksiin, joita innostunut ja tiedonhaluinen kuulijakunta hänelle
sinkoo. Ja illan tullen kutsui Collegen presidentti, joka oli tämän
kansainvälisen harrastuksen alku ja sielu, vierailevan suuruuden sekä
muutamia oppilaitaan kotiinsa. Täten tapasi Marketta Suomalainen siellä
kirjailijatar Aino Kallaksen. Hänen esitelmänsä ja käyntinsä jälkeen
Marketta Suomalaisen toverit lopullisesti uskoivat, että Suomi on
kulttuurimaa.

Erikoispiirteitä näin poimiessa Vassar Collegen ylioppilaselämästä
joutui huomaamaan kuvaavaksi sellaisenkin yksityispiirteen kuin »honor
systeemin», jonka mukaan professori tavallisesti jättää oppilaansa
kirjallisissa tenteissä yksin ja jonka mukaan jokainen on velvollinen
ilmoittamaan luottamuksen väärinkäytöksen. Toverikuri ja »meidän
Collegen kunnia» ovatkin molemmat niin voimakkaita käsitteitä, että
tämä amerikkalaisille yliopistoille ominainen »kunniajärjestelmä»
menestyy hyvin. Sen valttina on lisäksi kuitenkin se, että ylioppilas,
joka on kerran joutunut kiinni vilpistä, on armotta pois pelistä, ei
vain omassa Collegessaan, vaan ovat häneltä muidenkin arvokkaampien
yliopistojen ovet suljetut.

Jonkinlainen puritaaninen siveellisyys on myös tyypillistä Vassar
Collegelle. Ylioppilasneitonen, jonka yöllinen sunnuntairetki New
Yorkissa aikaansai juoruja, sai muitta mutkitta lähtöpassit Collegesta.
Toiselta oli tavattu vähäinen spriivarasto. Hän joutui professorien ja
Ylioppilaskunnan Kurinpitolautakunnan tuomittavaksi, ja eroitettiin
lukukaudeksi Collegesta.

* * *

College-elämä, sen työ ja sen leikki eivät liittäneet ainoastaan
ylioppilaita yhteen. Se lähensi opettajia ja oppilaitakin. Hyvää
suhdetta edisti jo opetustavan keskustelumenetelmä. Sitä kehitti
edelleen opettajien altis osanotto ylioppilaiden vapaisiin
harrastuksiin. Opettajia olikin valtava kaarti, joten heillä
riitti aikaa muuhunkin kuin luennoimiseen ja omiin tieteellisiin
tutkimuksiinsa. Mutta ennenkaikkea elätti tätä läheistä suhdetta
Collegen »advisor systeemi». College säätää kullekin uudelle
tulokkaalle jonkun professoreista »advisoriksi», neuvojaksi ja
auttajaksi opintojen järjestämisessä. Tämä »neuvoja professorisi»
jää sitten Collegevuosiesi vakituiseksi ystäväksi. Hänen luokseen
menet vapaasti huolinesi. Kenties hän kehoittaa sinua vaihtamaan
pääainettasi, kenties tarttumaan keskitetymmin opintoihisi tai hankkii
hän sinulle kesälomaksi ansiotyötä, tahi komentaa sinut Collegen
psykiaatterin puheille. Tai ehkäpä sinulla ei ollutkaan erikoista
asiaa. Sen kun vain juot 5 o'clock teesi hänen luonaan ja pakiset hänen
kanssaan maailman poliittiset tilanteet tai kirjauutuudet tai jotkin
aineesi tieteelliset ongelmat — jos, kuten tavallista, neuvojasi on
samalla pääaineesi opettaja. Palaat tervehdyskäynniltäsi virkistynein
ja avartunein mielin.

Tai kenties et ollutkaan »neuvojaprofessorisi» luona, vaan jonkun
opiskeluaineesi opettajan tai vaikka itsensä Collegen rehtorin kodissa,
jonka avotakan ääressä istuen sait tunkeutua amerikkalaisen elämän
ytimeen.

Uuden Maailman ajatustapaan, sen ihanteisiin ja sen heikkouksiin
samalla kun sait omasta puolestasi keventää ulkomailla aina kasvavaa
isänmaallista tunnetaakkaasi kertomalla tuhatjärvien maasta kaukana
Pohjolassa.

Näin tunsi Marketta Suomalainen vähäisen muukalais-ylioppilaan-elämänsä
vähitellen kutoutuvan tähän kauniiseen Collegeen, tunsi monien siltojen
rakentuvan ylioppilastovereittensa, professoriensa ja itsensä välille.
Vieras, kylmä dollarimaa, outo ja pintapuolinen College-kansa olivat
muuttuneet eläväksi, rikkaaksi ja läheiseksi elämänkuvakirjaksi. Ja se
kuvakirja tuli vähitellen avaimeksi siihen Amerikkaan, jota Marketta
Suomalainen etsi, Amerikkaan, joka levisi kohisevan reklaamin takana,
joka eli, tunsi, pyrki ja loi.




5. GRAMOFOONI JA PITKÄKOIPINEN NUKKE.


Raymond Hall on yksi Vassar Collegen monista toinen toisensa
kaltaisista asuntoloista, dormitoreista. Sen tiilikiviseinät ovat
villiviinin peittämät aina kolmannen kerroksen korkeuteen. Leveät,
vanhat portaat, joiden molemmin puolin kasvaa tuuheata pensaikkoa,
johtavat sinne. Syksyisin ajaa suuri, ruma kuorma-auto niiden eteen.
Ja auton matkakirstuvuoren keralla tulee 200 iloista asukasta.
Sunnuntaisin tuovat loisto-autot isät, äidit, sisaret, veljet ja
n.k. serkut vierailulle. Ja keväisin ajaa yhtä suuri ja yhtä ruma
kuorma-auto taas talon eteen tyhjänä ja täyttyy matkakirstuilla.

Siellä, Raymond Hall'issa asui siis taas kerran 200 nuorta naista.
Collegen yksitoikkoisen elämän ilahduttamiseksi olivat he tuoneet
asuntolan nurkkiin kaksi vaatimatonta huvittajaa, Gramofoonin ja
Pitkäkoipisen Nuken. Tai oikeastaan legion Gramofooneja ja legion
Pitkä koipisia Nukkeja muiden asukkaiden lisäksi. Niistä muista oli
numero yksi: »warden», asuntolan äiti, jonka kodikkaisiin huoneisiin
valtavan ruokailuhuoneen ja olohuoneen välissä talon ylioppilaat
olivat poikkeuksetta tervetulleita. Ja numero kaksi: vanha hissimies,
jonka oikea käsi oli työssä paisunut arveluttavan isoksi. Sitten vasta
tulivat ylioppilaat, iloiset ja vakavat, ahkerat ja laiskat, lahjakkaat
ja keskinkertaiset, rikkaat ja köyhät, kauniit ja rumat.

College antoi kullekin ylioppilaalleen vuoteen, kaapin, pöydän ja
tuolin. Kukin sai sitten varustaa huoneensa oman persoonallisen makunsa
mukaan. Mikäli hänellä sitä oli.

Ednan huoneessa soitti nyt illan ratoksi gramofooni »Vagabond King'iä».
Jokainen asuntolassa yleensä soitti, vihelsi tai hyräili sinä vuonna
»Vagabond King'iä». Onneksi nyt ei ollut »hiljainen tunti». Ahkerat
eivät olleet vielä malttaneet palata kirjastosta, vaikka kello oli
puoli kymmenen. Laiskat eivät olleet vielä paneutuneet maata. Lyhyt
ilonpidon hetki päivän päättäjäisiksi. Ednan huoneeseen oli kerääntynyt
kokoelma kirjavia pyjamaksia lyömään bridgeä gramofoonin tahtiin.
Ja juoruamaan. Ehtihän yksitoikkoiseen nunnaluostarielämäänkin aina
joku tapahtuma tipahtaa. Joku ylioppilastytöistä oli rakastunut
uuteen, nuoreen italiankielen professoriin. Joku oli reputtanut
kolmasti samassa aineessa ja potkittu pois Collegesta. Joku oli
väitellyt rohkeasti ja radikaalisesti viime luennolla vanhan
biologian professorin kanssa seksuaalihygieniasta. (Amerikkalaisilla
ylioppilailla on usein rehellisenrohkea ja kaunis ote tällaisiin
keskusteluihin.) Joku oli kirjoittanut novellikokoelman, joka
julkaistaisiin jouluksi. Joku oli saanut apurahan maalausopintoja
varten Pariisissa. Joku oli tehnyt Jotakin Jossakin Joskus. Edna,
huoneenhaltija, istui lattialla tyynykasan päällä ja säesti juoruja
banjollaan. Huone oli omintakeisesti kalustettu. Epämääräisiä mattoja,
tyynyjä ja värejä. »Se on impressionistista», selitti Edna ja heilautti
impressionistista Pitkäkoipistaan.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan. Siellä asui Ahkeruus.
Ja ahkeruus on hiljaa. Sormet korvissa nojasi Cynthia Keskiaikansa yli.
Hän oli jakanut päivänsä 900:aan minuuttiin, ja jokaisella minuutilla
oli tarkasti määrätty tehtävänsä. Huoneessa oli Collegen antamat
standardihuonekalut. Ei muuta omaa kuin historiankirjojen kirjahylly.
Ja kirjoituskone. Ei Gramofoonia eikä edes Pitkäkoipista.

Mildredillä viereisessä huoneessa oli sekä Gramofooni että
pitkäkoipinen, suurisilmäinen nukke. Täytyihän College-tapoja
seurata. Mutta niitä ei kumpaakaan siellä huomannut. Mildred kuului
Länsivaltioiden nukkuvien kylien ja kotien hyviin ja kiltteihin
tyttöihin, hyvin suojattuihin ja pelottavan rehellisiin. Hän oli
viettänyt kouluvuotensa internaattikoulun ankarassa kurissa, suojattuna
maailman pahoilta — niinkuin myös hyviltä — tuulilta sen muhkeiden
muurien sisällä. Kotona olivat hyvien vanhempien hyvät kädet olleet
aina taluttamassa. Tänne Collegeenkin matkusti Mildredin äiti useasti
pitkän matkan takaa seuraamaan lapsensa kehitystä. Köyhyys, suru
ja elämän varjopuoli eivät kuuluneet Mildred & Co:n valtakuntaan.
Varjopuolen ihmisrodulle kerättiin kirkossa kolehti ja neulottiin
hyväntekeväisyyskerhoissa vaatteita. Mutta muuten se oli hyvin
kaukainen. Silti osasi Mildred keskustella »elämän probleemeista»
Collegen hurjien radikaalien, elämääkokeneiden tai älyniekkojen kanssa.
Vieläpä pontevasti, siteeraamalla suurten miesten suuria sanoja
suurista asioista tai toistamalla äidin ja isän ajatuksia uskonnosta ja
kirkosta, avioliitosta ja sosialismista. Elämä ei ollut vielä katsellut
tätä pientä enkeliä silmiin, saati sitten haastanut kaksintaisteluun
kanssaan.

Mildredin lähin naapuri oli pahin »radikaali». Nytkin kuului hänen,
Bernice'n huoneesta kiivasta väittelyä. Bernice itse, pitkä, laiha,
hehkuvasilmäinen tyttö, johti puhetta. Huone oli omistajansa näköinen.
Suoria viivoja, ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Gramofoonin
sijalla »Työväenkysymys». Pitkäkoipisen Nuken sijalla »Joukkosielu».
Suklaarasian sijalla »Rikoslaki». Ruusujen sijalla Sinclair Lewis'n
uusin romaani. Bernice halveksi »College-henkeä». Hän halveksi Collegen
traditioita ja Collegen juhlia. Olivatko ne vanhojen, viisaiden,
itsenäisten, akateemisten naisten arvon mukaisia! Bernice ei ottanut
osaa mihinkään »luokkarientoihin». Hän maksoi sakot ja pysytteli
rientojen yläpuolella. Colleget olivat nurinkurisia. Kirkko oli
nurinkurinen. Koko yhteiskunta oli nurinkurinen. Kunhan hän päättäisi
nämä sosiologiset ja valtiotieteelliset opintonsa Vassar Collegessa
ja pääsisi Harvardin lainopilliseen osastoon jatkamaan, saisi maailma
nähdä — —. Huoneessa kokoontui epävirallinen kerho epävirallisina
aikoina. Tai ei se mikään kerho ollut. Olipahan vain kokoelma
ylen viisaita ja ylen kapinoivia nuoria naisia. Nykyajan Nuorison
Vallankumous. He tiesivät kaiken ja halveksivat kaikkea. Kukaan muu
ei tiennyt mitään. Eivät ainakaan professorit eivätkä muut vanhat
ihmiset ja yhteiskunnan mädänneet tukipylväät. Miksi he asettuivat
vastahankaan, vanhat, Nuoruus menisi jokatapauksessa eteenpäin
kumoten ja kehittäen Vanhojen ajatuksia ja töitä. Nyt ja aina. Ja
erikoisesti nyt. Vuorotellen pengottiin ja pirstottiin »kerhon» käsissä
»systeemit». Vanha avioliittosysteemi painettiin muitta mutkitta penkin
alle. Sellainen ei kävelisi nykypäivien sivistyneessä ja tieteellisessä
maailmassa. Kapitalistinen yhteiskuntajärjestys sai kovan tuomion:
se oli kertakaikkiaan häpeä ihmiskunnalle. Kirkko ja uskonto eivät
päässeet vähemmällä: kuka oli antanut tälle puritaanisten esi-isien
hengelle oikeuden yhä hallita pimeällä opillaan Amerikan koteja ja
kouluja! Ja kuka vielä puhui naisellisuudesta? Ja lopuksi päädyttiin
psykoanalyysiin, ja psykoanalyysi synnyttää aina riidan.

He olivat sodan-jälkeisen-maailman-nuoriso. Kiihkeästi tahtova, hiukan
hämmentynyt, hiukan päämäärätön, kaiken vanhan kumoova, räiskyen uutta
luova, uhmaileva ja kärsivä, sairas ja terve Ylimenokauden Nuoriso.

Ei, Gramofoonia ei kukaan kuullut siinä ympäristössä. Ja Pitkäkoipinen
Nukke oli siellä mahdoton. Mutta niitähän ei siellä ollut kumpaakaan.

Vastapäisessä huoneessa ei tiedetty mitään näistä maailmaamullistavista
aatteista. Kitty ja Mabel, Collegen urheilukiihkoilijat, asuivat ja
ahersivat yhdessä. Molemmilla oli oma makuukomeronsa ja yhteinen
olohuone. Kitty pänttäsi kemian kaavoja päähänsä, ja Mabel tutki
kaularauhasten mikroskooppikuvia. Mutta aina välillä aloitti Kitty
selostustaan viime hockeykilpailuista: »— — _jos_ vasemman sivustan
Betty olisi — —» Ja katse kiintyi rakkaudella hockeysauvoihin,
tennismailoihin, miekkoihin ja palloihin, jotka täyttivät huoletta
kolmanneksen sekasotkuisesta olohuoneesta. Kityn ja Mabelin huoneessa
sovellutettiin itsetiedottomasti, saarnaamatta ja salassa Bernicen
huoneen suuret kommunistiset aatteet itse elämässä. Kityllä ja
Mabelillä oli kaikki yhteistä. Kitty siitä hyötyi. Hän oli varattoman,
koulujakäymättömän siirtolaisen tytär. Mabel kuuluisan monimiljonäärin
ja tuomarin ainoa lapsi. Jos Amerikan suuret ja pienet kodit useinkin
viettivät omaa eristettyä elämäänsä, kukoisti Collegessa sen sijaan
täysi yhdenvertaisuus. Kitty ja Mabel olivat eroittamattomassa
ystävyydessä viettäneet koko College-aikansa, ja kun Mabel lukujensa
päättäväisiksi sai isältään 800 dollaria kesäistä ulkomaamatkaa varten,
pisti hän rahat koruttomasti ystävänsä käsilaukkuun: »Minä olen
matkustanut 30 kertaa Atlannin yli, mitäpä minä matkoista enää paranen.
Nyt on sinun vuorosi. Good luck to you.»

Käytävän päässä loikoili Phyllis yksin huoneessaan mukavalla
leposohvallaan romaani polvia vastaan. Makeisrasia viereisellä pienellä
teepöydällä tyhjeni nopeasti ja varmasti. Gramofooni ulisi: »— — I
be happyyyy with youuuu.» Pitkäkoipinen »Polly» istui rentona sohvan
nurkassa ja tuijotti suurin, julkein silmin kiinalaista silkkitaulua
seinällä. Kallisarvoiset matot, värikkäät silkkityynyt, hienot taulut
kertoivat rikkaasta, hemmotellusta huoneenhaltijasta. Tuhkakuppi ja
savuke oli piiloitettu pöydän alle. Uusi säännönrikkomus Phylliksen
pitkään ansioluetteloon. College oli laatinut tupakan-polttokiellon,
vain määrätyillä alueilla puistossa saivat College-tytöt polttaa.
Kompromissi! Phyllis sai viikottain uusia makeisrasioita ja
ruusukimppuja ja vieraita. College ei sallinut miestuttavia
tyttölasten huoneissa, mutta Phylliksellä oli loputon määrä veljiä,
kaikki samanikäisiä ja erinäköisiä. Phylliksestä kiersi Collegessa
hämäräperäisiä juttuja. Amerikkalaisenpuritaaninen College oli vähällä
eroittaa hänet, mutta todisteita puuttui. Huhut vain kukoistivat.
Ne kietoivat Phylliksen salaperäisen vaaralliseen vaippaan.
Alakurssilaiset katsoivat häntä pelonsekaisella ihastuksella. Ja
Phyllis kulki heidän keskellään niinkuin hän kulki kurinpitolautakunnan
tyttöjen, professorien ja koko Collegen väen keskellä yksinäisenä,
häikäisevänkauniina, velttona ja laiskanuhmailevana ja hymyili
ivallisesti ja väsyneesti heille ja elämälle.

Kokonaisuutena muodosti Raymond Hall'in kirjava kansa sittenkin eheän
joukon. »Raymond Girls'einä» piti heidän yhdessä ylläpitää talon hyvää
mainetta muiden dormitorien rinnalla. Raymond Hallin tytöt, niinkuin
muidenkin dormitorien piirit edustivat sisäisintä ylioppilaselämää
Vassar Collegessa. Ja siinä olivat Gramofooni ja Pitkäkoipinen Nukke
miltei aina ja miltei joka paikassa statisteina.

Kello käytävässä kumahti. Iltakellon soitto on ehdoton käsky yöpuulle
eikä sääntöjen rikkojalle ole armoa. Bridge-joukko hajaantui.
Radikaalit vaikenivat, toiset painuivat levolle, toiset kumartuivat
syvemmälle kirjojensa yli. Gramofoonin ääni katkesi kesken, ja
Pitkäkoipinen Nukke kääntyi kyljelleen. Takaovi torkkuvan hissimiehen
selän takana kävi hiljaa.




6. AMERIKKALAINEN YLIOPPILASTYTTÖ JA AMERIKKALAINEN HITCH-HIKE.


Maassa maan tavalla. Eipä siltä että hitch-hike olisi _vain_
amerikkalainen tapa. Mutta se on jenkkien keskuudessa yleisempi kuin
muualla ja sopii parhaiten heidän maantievieraanvaraisuuteensa. Hike'n
tiedät, jalkamatkan, jolloin reppu selässä, kartta ja kompassi kädessä,
ihanassa ajattomassa vapaudessa marssit päiviä ja viikkoja, nukut missä
sattuu, syöt missä sattuu. Hitch-hikella taas olet, kun jalkamatkasi
päänumero on autolla-ajo. Ei omallasi, vaan toisten. Seisot tien
varrella ja viittoat ohipyrähtäville autoille kyytiä kerjäten, ajat
maksutta muutaman mailin, niinkauan kuin auton suunta pysyy omasi
kanssa sopusoinnussa, taas kävelet ja taas ajat.

Sana hitch-hike soi Marketta Suomalaisen korvassa oudonhurmaavana. Ja
kun sen vielä lausui Mardi, oli suomalainen Marketta heti lähtövalmis.
Mardi oli aito amerikkalainen ylioppilastyttö. Ei kuitenkaan sen
enemmän eikä vähemmän tyyppi kuin muutkaan Vassar Collegen tytöt. Ei
häntä voinut sijoittaa kerho eikä yhdistystyyppeihin, jotka luontevasti
johtavat puhetta vaikka kuinka suurissa kokouksissa, pitävät enemmän
tai vähemmän järkeviä esitelmiä ja ovat rajattoman aloiterikkaita.
Eikä hän oikeastaan kuulunut Collegen ahkeriin lukutoukkiinkaan, jotka
elävät pyhät ja aret kirjastossa ja kirjoittavat ylen nerokkaita
tutkielmia. Vielä vähemmän kuului hän äärimmäisiin jazztyttöihin,
jotka vahvasti maalatuin poskin ja karmiininpunaisin huulin ja
verrattain tyhjin aivoin keskittivät ruumiin ja sielun voimansa
pääasiallisesti lauantai-iltoihin. Eikä hän kuulunut sen enempää
Collegen hyvinsuojattuihin, kiltteihin pikku-tyttöihinkään. Loppujen
lopuksi oli hän kai lähinnä Vassar Collegen urheilijatyyppejä. Ja
jokatapauksessa hän oli ahkeran Collegen surunlapsi. Sillä vaikka
hän välillä nolasi sekä professorit että toverinsa yhtäkkisillä
neronleimauksillaan tutkinnoissa, eli hän kuitenkin luvattoman paljon
Collegen urheilukentällä ja luvattoman vähän sen kirjastossa. Mutta
Mardi viis veisasi siitä. Hän kulki kädet syvällä urheiluhousujen
taskuissa ja vihelteli huolettomasti viimeistä muotisäveltä. Lyhyt
vallaton pörrötukka työntyi esiin tulipunaisen baskerin alta ja vihreät
silmät iskivät veitikkamaisesti silmää itse Collegen rehtorillekin.
Kauniiksi ei Mardia voinut sanoa. Mutta hauskannäköinen hän oli. Hyvin
kasvanut ja hyvin hoidettu ja charmia täynnä.

Toisinaan, kun weekend-tytöt pukeutuivat silkkiin ja samettiin ja
turkiksiin ja ajoivat loistoautoissaan kavaljeereineen tanssiaisiin,
ei Mardi seurannut heitä, vaan marssi ainaisissa urheiluhousuissaan
läheisen kaupungin neekerikortteliin ja vei tusinan mustapäisiä
vekaroita joen rannalle riehakkaaseen leikkiin. Laulun ja leikin
välissä hän piti omalaatuista pyhäkoulua. Toisen kerran hän tilasi
kuorma-auton, millä ajoi pikku-ystävineen kolmasti kaupungin ympäri ja
huusi hurraata tusinan ja yhden hengen voimalla.

Harva tunsi Mardin muuta kuin Collegen klovnina ja kepposten keksijänä.
Ja kuitenkin tunsi ja tarkkasi hän elämää paljon vakavammin ja
syvemmin kuin moni tovereistaan. Hänen terävä älynsä ja poliittinen
harrastuksensa auttoivat häntä joustavasti seuraamaan »yleisiä
asioita». Collegen tytöt lukivat yleensä ahkerasti sanomalehtiä,
mutta harvalla oli Mardin veroista »Clipping Book'ia», johon hän oli
vuosien vieriessä kerännyt sanomalehtileikkeleitä milloin minkin asian
kehitystä seuratessaan.

Kerran joutui Mardi tekemisiin muutaman tehtaantytön kanssa ja päätti
itse koettaa tytön osaa. Rikas, palvottu dollariprinsessa seisoi
parisen viikkoa tehdaspöydän ääressä, asui kahdeksan muun tehtaantytön
kanssa yhteisessä huoneessa ja venytteli dollareitaan pitkäksi
saadakseen viikkopalkan riittämään.

Sellainen oli Mardi. Huolettoman, alati humoristisen kuoren alla oli
terävä silmä, huomioiva mieli ja lämmin, osaaottava sydän.

Oli vuoden ensimmäinen pakkasilta Vassar Collegessa. Marketta
Suomalainen poti korkea-asteista koti-ikävä-kuumetta, jota hän
pahenteli kävelyllä Collegen lumisessa puistossa. »Kuka siellä
vaeltaa, häntä koipien välissä tällaisena siunattuna iltana, jolloin
tähdetkin taivaalla nauravat?» Punabaskerinen tarttui suomalaisen
käsipuolesta ja jatkoi: »Ahaa, joku ulkomaalaisistamme, Suomestako,
sen parempi, niin saat, pieni Pavo-Nuumilainen, juosta kanssani kilpaa
lempiprofessorini asunnolle. Jos hyvin käy, saamme iltateenkin siellä.»
Ja sekunnin kuluttua: »Minä olen Mardi tai oikeammin Margaret tai vielä
oikeammin Margaret Stone. Matta täällä on todellakin kylmä.» Samassa
hengenvedossa veti hän valtavasta taskustaan kaksi paikattua, paksua
hiihtosukkaa ja työnsi toisen omaan, toisen Marketta Suomalaisen käteen.

Siitä sukasta se alkoi, Mardin ja Marketan ystävyys. Se sai vauhtia
yhteisestä onnettomuudesta fysiologian laboratoriossa, missä Mardi ja
Marketta endokrinologian kurssien laboratoriotovereina saivat syöttää
jodia sammakonpoikasille. Pienet viattomat sammakonpoikaset kasvoivat
ja kukoistivat, kunnes kokeilijat unohtivat jotkut ruokkimisajat ja
löysivät lemmikkinsä kuolleina, toverien »koekaniinien» iloisesti
polskuttaessa viereisissä lasipurkeissa. Illalla pitivät he surulliset
peijaiset laboratorion kellarikerroksessa. Mardi tunsi täällä hyvin
kaikki sopet, sillä kerran oli hän siellä viettänyt yönsäkin. Oli
unohtunut iltakävelylle kello kahteentoista, ja kun ei Collegen kuri
sallinut syyttä oleilemaan yli kymmenen, kiipesi Mardi mieluummin
fysiologian laboratorion ikkunasta sisään kuin rupesi tekosyillä
peittelemään harhailuaan.

Toinenkin yhteinen onnettomuus liitti yhteen uudet ystävykset. Collegen
pienessä ylioppilaskahvilassa, jossa Marketta Suomalainen tienaili
taskurahoja, unohtuivat Mardi ja Marketta hellan ääreen juttelemaan
paahtoleipien palaessa mustanhaiseviksi. Kahvilahuoneessa kilistivät
paahtoleivän tilaajatytöt kärsimättöminä kuppejaan, ja ovessa näkyi
kahvilan ylioppilas-pomo, joka antoi Mardin ja Marketan korville
erinomaisen ja äänekkään näytteen monipuolista voimasanavarastoaan.
Mutta mitä ihmettä oli Mardilla, dollariprinsessalla tekemistä
ylioppilaskahvilan keittiössä? Siksi, että hän oli dollariprinsessa,
piti hänen äitinsä tarpeellisena antaa hänen oppia unohtamaan,
että hän oli miljoonaperijä. Äidinisän, kuuluisan amerikkalaisen
dollarikuninkaan, entisen köyhän tehtaalaispojan uutteruudella,
kekseliäisyydellä ja rohkeudella keräämät dollarit eivät saisi joutua
ajattelemattoman tytön tuhlailtaviksi. Mardista ei saisi kehittyä
tavallista dollariprinsessaa, hänen oli opittava jo nuorena kaksi
läksyä: ymmärtämään työn ja rahan arvo, ja opittava muistamaan, että
raha ei ollut korkeinta elämässä. Ja siksi sai Mardi kotoaan yhtä
pienen viikkorahan, kuin Collegen köyhin stipendiaatti. Hän sai luvan
tulla sillä toimeen. Jos tuli. Jos ei, sopi hankkia työllä lisää.
Kotiin oli turha rahapyyntöä kirjoittaa.

Sellainen oli Mardi. Ja nyt piti siis Mardin opettaa Marketta
hitch-hikaamaan. Hei, lauantain viimeiset luennot olivat ohi, eikä
tulevan viikon akateeminen taivas näyttänyt erikoisen uhkaavalta.
Ruokavaroja reppuihin ja ulos Collegen portista. Mitäpä he autoista,
toinen toisensa jälkeen ohisuhahtavista maantiehirviöistä. Niiden
vuoro ei ollut vielä tullut. Pitihän ensimmäiset mailit toki nauttia
reippaasta kävelytahdista, luonnosta ja week-end-vapaudesta. Mutta
kymmenisen mailin painelun perästä oli jo halua jäädä tienvarteen
pyytämään autokyytiä. Jo ajoikin melkein tyhjä auto näyttämölle,
mutta _väärältä suunnalta_. Oli kuin tuuli olisi kääntynyt, ja kaikki
autot alkaneet jyryyttää päinvastaiseen suuntaan. Vihdoinkin näkyi
oikealle suunnalle tuleva pieni lordi sileällä sementtitiellä. Mutta
se oli kattoa myöten täpötäysi: työläisisä, äiti ja äidinäiti, täti ja
viisi lasta ja naapurin setä matkalla viikonlopuksi luonnon helmaan.
Auto veti perässään telttaa pyörien päällä ja ruokavaroja kokonaisen
siirtomaatavarakaupan verran. Tyypillinen lauantainäky amerikkalaisella
maantiellä, sillä amerikkalainen rakastaa picknikkaamista. Mutta
pian suhahti perässä tyhjältä näyttävä loistoauto. Mardi ja Marketta
asettuivat toivorikkaina tienvarteen ja vilkuttivat vilkkaasti autolle.
Mutta autoa ohjasi nuori nainen, ja vieressä istui nuori mies, ja he
näkivät vain toisensa tai eivät ainakaan tien vierellä nöyrinä seisovia
kyydinkerjääjiä. Juuri kun nämä epätoivoisina taas aikoivat alkaa
marssin, pysäytti yksinäinen autoilija autonsa heidän kohdalleen.
Mardi ja Marketta katsahtivat epäillen toisiaan. Heillä ei ollut muuta
puolustusasetta kuin partioveitsi ja kynsisakset eikä vieraan, auliin
miehen autoon ole aina turvallista nousta. Mutta reput olivat käyneet
arveluttavan raskaiksi, vaikka niitä oli jo kahdesti availtu. Jalatkin
painoivat kuin lyijypuntit Se ratkaisi asian. Pari mailia ajettiinkin
all right. Mutta sitten erkani automiehen matkasuunta heidän omastaan,
eikä hän suostunut pysäyttämään. Vauhti vain kiihtyi, ja auton perällä
istuvien pikkuseikkailijattarien sydämen tahtikin kiihtyi. Mardi otti
puukon tupostaan ja Marketta tapaili kynsisaksiaan. Mutta silloin
astuivat onnen ja onnettomuuden enkelit käsikädessä näyttämölle.
Kiivaassa vauhdissaan syöksyi auto tien mutkassa ojaan. Ja vähäisin
vammoin pääsivät Mardi ja Marketta autosta omaa matkaansa jatkamaan.
Mutta sen jälkeen he eivät nousseet yhdenmiehen-autoihin. Onni olikin
myötä, auto toisensa jälkeen poimi heidät turvallisesti. Ja vihdoin
oli Mardin kotiin — päämäärään — vain muutama maili. Mutta silloin
näytti auto-onnikin loppuneen. Komea naisvaltikan ohjaama Lincoln antoi
ylpeästi rukkaset. Pikku-perheinen Fordi otti heidät sivusiiville
seisomaan viideksi minuutiksi. Viimeinen oli kuorma-auto. Autoilija ei
tosin ollut ymmärtävinäänkään pyyntöä, mutta hitch-hikkaajat olivat
kerta kaikkiaan päättäneet ajaa nämä viimeiset mailit Hudson-joen
rantaa, ennenkuin täytyisi poiketa vuoristoon, ja niin hyppäsivät he
takaapäin kuorman päälle auton hitaasti kömpiessä ylämäkeä. Mardin
kotitienhaaran tullen täytyi lisäkuorman hypätä alas auton taas
hiljentäessä vauhtia ylämäessä. Yks, kaks, kolme. Marketta Suomalaisen
hame ratkesi ylhäältä alas ja Mardi toi alasvieriessään osan kuorman
pytyistä maantielle. Ehtivät he kuitenkin kajauttaa kiiitoksensa
»vieraanvaraisen auton» perään.

Vauriot korjailtiin mikäli voitiin, ja Hudsonin kauniit rannat
jäivät taakse. Catskill-vuoret siinsivät autereisina ja sinisinä. Ne
kohoavat valtavana vuorisarjana hitaasti joen rannasta korkeimmat ja
kaukaisimmat huiput häipyen taustaan. Nyt alkoi kiipeäminen ylemmä, yhä
ylemmä vuorten huippuja kohti. Mardille, metsänkävijälle, oli tienoo
jo tuttua ja niin oikaistiin metsän halki maantielle. Kaunis, pieni
auto lähestyi. Marketta Suomalainenkin nosti kätensä jo tottumuksesta,
ja auto pysähtyi. Mutta silloin kajahti Mardin voimakkain altto:
»Bob, millä luvalla?» Autosta nousi Mardin veli nöyränä ja matalana.
Hän oli lainannut lupaa kysymättä Mardin auton omansa ollessa
epäkunnossa. Bob sai anteeksiannon, ja kolmisin jatkettiin eteenpäin.
Veli jätettiin perheen suuren, komean huvilan eteen keskelle
tenniskenttiä, suihkukaivoja ja kaunista puutarhaa. Mardi suhautti
omalle pikkumökilleen. Väsyneenä ainaisiin vieraisiin ja kemuihin
oli hän rakennuttanut oman pienen majansa puolen kilometrin päähän
perhehuvilalta. Ilman palvelijaa, yksin omassa rauhassaan tai omine
vieraineen hän eli siellä nauttien vuoristosta ja vapaudesta.

Ja vuoriston pienessä hirsihuvilassa, avotakan ääressä lepuuttivat
amerikkalainen ja suomalainen ylioppilas väsyneitä jäseniään. »Täällä
Catskill-vuorilla elävät vanhat tarut ja vanhat peikot», haasteli Mardi
istuen silmät ummessa matolla takkavalkean edessä. »Me tarvitsemme
joskus asiallisen nykyajan välipaloiksi hitusen romantiikkaa. Kaikki
me pyrimme omalla tavallamme takaisin luontoon. Meidän elämämme on
sivistyksen etsimistä. Ja kuitenkin me nautimme, kun pääsemme sitä
pakoon.»




7. AMERIKKALAISTEN YLIOPPILAIDEN YHTEISKUNNALLISET HARRASTUKSET.


»— — ja tämä systeemi on keskittänyt vallan harvojen käsiin»,
lopetti Myra. Ujot, kumaraiset olkapäät suoristuivat hitaanvarmasti
nojatuolissa. Suora, hoitamaton tukka heilahti uhmaiilen, ja laihat
sormet puristuivat nyrkkiin. Collegen lahjakkaimman lukutoukan
ja kiivaimman radikaalin pienet, mustat silmät paloivat tänään
erikoisen kiihkeinä. Täällä hän aina vapautui ja kotiutui, täällä
Collegen »Sosialistikerhon» puheenjohtajapöydän takana uskollisten
toveriensa istuessa College-tavan mukaan tyynyillä lattialla hänen
ympärillään. Heitä oli vain muutama kymmen tyttöä, väliin joku
professorikin mukana. Toisinaan he pyysivät jonkun newyorkilaisen
puhujan esittämään heille ajatuksiaan työehtosopimuksista tai lakoista.
Useimmiten he kuitenkin itse alustivat keskustelunsa työn ja pääoman
taisteluista, neekerikysymyksestä, tehdasprobleemeista. Kerran olivat
sosialistisen Työväen Akatemian, »Brookwood Labor Collegen», oppilaat
kutsuttuina koko Collegen vieraiksi väittelemään Vassar-tyttöjen
kanssa kysymyksestä »Pitäisikö työväestön saada teollisuus käsiinsä.»
Olisihan Collegen omasta »Sosialistiseurastakin» riittänyt
radikaaleja väittelyyn, mutta toki oli repäisevämpää, kun erikoisen
2-vuotisen vasemmistokouluutuksen saaneet nuoret työläiset ja tulevat
työväenjohtajat iskivät vanhoillisen Collegen vanhoillisia vastaan
useita tunteja kestävissä väittäjäisissä koko Collegen opettajineen
ja oppilaineen seuratessa kiivasta puheiden vaihtoa. Kansantalous ja
sosiologia ovatkin Vassar Collegen suosituimmat aineet, joten tällaiset
väittelyt eivät olleet varsin vailla pohjaa. Jokainen ylioppilas,
kuuluipa hän sitten luonnontieteelliseen tai humanistiseen ryhmään,
piti velvollisuutenaan tutustua ainakin kansantalouden alkeiskurssiin.

»Sosialistikerho» ja julkiset tai yksityiset sosiologiset opinnot
edustivat yhtä niistä kolmesta tiestä — teoreettista tietä — jolla
amerikkalainen ylioppilas, niinkuin muidenkin maiden ylioppilas,
pyrkii selvittämään suhdettaan yhteiskunnallisiin ongelmiin. Toista
tietä tällä alalla: osanottoa käytännölliseen sosiaaliseen työhön
opiskeluvuosina, edusti taas Vassar Collegen »Sosiaalisen Työn Kerho».
Tämä kerho nousi oikeastaan Collegen Kristillisen Ylioppilasliiton
helmasta. Aitoamerikkalaisen uskonnollisen katsantokannan mukaan olivat
Vassar Collegenkin kristillisen ylioppilasliikkeen jäsenet erikoisesti
pysähtyneet sen raamatunkohdan eteen, jossa sanotaan »rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi».

Mutta »Yhteiskunnallisen Kerhon» piiri ei rajoittunut vain Kristillisen
Ylioppilasliiton jäseniin. Se sai vastakaikua muidenkin ylioppilaiden
piirissä, ja Collegen kerhoista oli se suurin ja innokkain. Sillä
moni Vassar-ylioppilas oli huomannut akateemisen eristäytyneisyytensä
vaarat. Jossakin kaukana heistä, kaupungin syrjäkatujen pimennoissa
ja epämääräisessä elämässä eli yhteiskunnallinen kysymys. Joskus
se hetkeksi sivusi heidänkin elämäänsä. Päivälehdet kertoivat
rikollisuustilastoista, — selkäpiitä karmi ja päätä pudistettiin
ikävien, yllättävien tietojen edessä. Kansantaloustieteen
tenttikirjoista luettiin työlakoista ja työmaasodista, — ihmeteltiin
ihmisten edesvastuuttomuutta. Repalainen kerjäläispoika pyysi almua
kadulla, — painettiin kolikko varovasti pieneen likaiseen käteen
tuumimatta hetkeäkään, oliko poika koulukarkuri matkalla eläviinkuviin
vai todellakin sairaan leskiäidin ainoa ansiolähde. Kulunut vanhus
laahusti kadun yli, — kaunis nuoruuden sääli nousi vanhuuden
yksinäisyyden ja raihnauden edessä. Näin kosketti elämän todellisuus
hetken karkealla sormellaan College-tyttöjenkin hiottua elämää. Mutta
vain hetken. Ja heille oli sen kieli vierasta. Silloin he huomasivat,
että he kaipasivat _todellisuuspohjalla_ seisovaa ihanteellisuutta
eikä vain teorioja, mielenkiintoa, sääliä ja päänpudistusta. He
huomasivat, että he olivat sokeat, tietämättömät ja yksipuoliset. He
olivat tuominneet asioita väärin ja vetäneet vääriä johtopäätöksiä.
Näin pitkälle ehtineinä ovat he jo astuneet ulos akateemisesta
eristäytyneisyydestään elämän keskelle, missä näkökulma laajenee ja
katsantokanta oikaistuu. Ja heissä herää halu rakentaa siltoja eri
ihmisten ja eri kansanluokkien välille.

Niiltä, jotka ovat näin havahtuen pyrkineet toimintaan ja jotka
ovat aitoamerikkalaiseen tapaan työtä pelkäämättä ja työpäivänsä
tarkoin järjestäen saaneet lukujensa väliin varastetuksi pienen
vapaa-aikahetken, ei puutu työmahdollisuuksia.

Kahdeksan vuotta sitten perusti ryhmä Collegen ylioppilaita pienen
settlementin kaupungin laidalle. Pienissä vuokrahuoneissa se aluksi
toimi vaatimattomin työmuodoin. Se oli etupäässä siirtolaisperheiden
tukena tarjoten englanninkielenkursseja, ruoanlaitto-opetusta sekä
lapsille kerhoiltoja, partiokursseja y.m. Mutta työ kasvoi. Eivät
riittäneet enää vuokrahuoneet. Mikäs eteen? Oma talo. Amerikkalaisen
ylioppilaan sanastosta puuttuu kokonaan sana »mahdoton». Oma talo oli
settlementtyölle välttämätön ja oli siis yksinkertaisesti rakennettava.
Vedottiin ponnella kaikkien ylioppilastoverien kukkaroihin ja
sydämiin. Eikä suotta. Kun oikein tosissaan koetti, olikin itse
asiassa helppo saada säästetyksi pienin uhrauksin viikkorahoistaan
jonkinlainen ylijäämä. 50 % kekseliäisyyttä sekä saman verran hyvää
tahtoa, ja tarvittavat tuhannet dollarit kertyivät vähitellen
pikkusenteistä. Niiden mukana nousi nousemistaan kaupungin liepeillä
Vassar-ylioppilaiden oma settlementtalo. Se oli jo melkein valmis,
kun tie taas nousi pystyyn. Maalarit kohottivat taksaa, ja rahasto
hupeni arveluttavasti. Mikäs eteen? »Me maalaamme sen itse valmiiksi»,
sanoivat ylioppilas-neidit. Kun siinä satakunta tyttöä kukin antoi
yhden illan viikostaan heiluen sinisessä overallissa pensseli pystyssä,
niin olipa ihme, jolleivät nämä yhdet illat yhteenlaskettuina jo
saaneet aikaan settlementin huoneiden maalausta. Joutuipa siinä
Marketta Suomalainenkin muiden mukana väritölppä ja suti kädessä katon
rajassa keikkumaan. Eihän se jälki ensiluokkaista ollut. Toinen lykkäsi
tasaista, toinen »töppäsi» perin huolettomasti. Mutta valmista tuli.
Ja nyt on jo kolmen vuoden ajan oman settlementtalon kerhohuoneisiin
kokoontunut parisen sataa pienempää ja suurempaa koulupoikaa ja tyttöä
ylioppilaiden johdolla askartelemaan ja leikkimään. Voimistelusalissa
ovat partiolaisryhmät harjoitelleet. Keittiössä ovat siirtolaisäidit
oppineet ajan ja maan vaatimusten mukaan ruokaa valmistamaan tai
ompeluhuoneissa vaatteita neulomaan. Nuoremmat ja vanhemmat ovat
kerääntyneet oppitunneille ja luennoille. Suuressa salissa ovat
sunnuntai-illoin perheet yhdessä juhlineet. Ja ylioppilaiden
palkkaaman terveyssisaren vastaanotoilla on moni pienokainen saanut
maksutta valohoitoa. Rikkaampien yhtymien monipuolisemmin ylläpitämiä
settlementtejä pienessä mittakaavassa seuraten ovat Vassar-Collegen
ylioppilaat pystyneet kannattamaan työllään ja rahoillaan perustamaansa
pientä »Lincoln Center Settlementiään», kunnes kaupunki joku aika
sitten lupasi rahoittaa työn.

»Lincoln Center» on Vassar Collegen tyttöjen sosiaalisen työn
keskus. Mutta muitakaan työmuotoja ei puutu. Ryhmä ylioppilaita
käy säännöllisesti leikkimässä ja askartelemassa syrjäkaupungin
neekerikorttelin villien katulasten kanssa. Yhteistyössä esikaupungin
terveyssisaren kanssa järjestävät urheilijaylioppilaat, koululapsille
retkiä ja urheilua. Köyhäinhoitotoimiston antamien osotteiden mukaan
käydään vanhojen, yksinäisten ja köyhien luona, sekä kunnalliskodin
vanhuksia tervehtimässä.

Työrikkain on kesäaika, joka avaa monia ja suurempia mahdollisuuksia
yhteiskunnalliseen työhön kuin lukuaika. Amerikkalainen velkataakkaa
välttävä köyhän kodin lapsi viettää mielellään ainakin osan kesästä
ansiotyössä. Tällöin on hauska yhdistää ansiopakko harrastukseen
ja antautua kesäksi johonkin palkattuun yhteiskunnalliseen työhön.
Rikkaammat ylioppilaat liittyvät suurin joukoin vapaaehtoisina mukaan.

Polly, Vassar Collegen hockeymestari, valitsi kesäleirit. Niiden
reipas elämä oli juuri hänen makuunsa. Lasten kesäleirejä, »camps»,
onkin Amerikassa legio. Paitsi kalliita kesäleirejä, jonne varakkaat
vanhemmat kustantavat lapsensa kesäurheiluun, ehtojen lukuun ja
oppimaan tervettä toverikuria, on sitten lisäksi lukematon määrä
koulujen, kirkkojen ja hyväntekeväisyysyhdistysten ylläpitämiä kesä- ja
partioleirejä köyhille tai sairaille suurkaupungin lapsille. Nuorten
Naisten Kristillisten Yhdistysten aikuisille varaamat kesäleirit
tarvitsivat nekin vakituisten työvoimien lisäksi ylioppilaita
urheiluohjaajiksi. Tehtaat ja suurliikkeet järjestivät samaan tapaan
henkilökunnilleen lomaleirejä. Niin, että Pollyn tarvitsi vain valita
jokin monista mahdollisuuksista.

Janet, joka oli jo viimeistä vuotta Vassarissa ja valmistui
kirjallisuuden opettajaksi, sai aivan erikoisen kiintoisan työsaran
kesäksi. Suuri naisyliopisto Bryn Mawr avaa joka kesä tyhjiksi jääneet
suojansa tehtaantyttöjen kesäkoulun käytettäviksi. Professorin
apulaisena vietti Janet vihkojen korjaajan virassa rikassisältöisen
kahdeksanviikkoisen ajanjakson tehtaantyttöjen parissa.

Vieläkin lähemmäksi tehdas työväen useimmalle College-ylioppilaalle
tuntematonta elämää pääsi Marion, sosiaalisen kerhon sihteeri,
valitessaan kesätyökseen varsinaisen tehdastyön. Sehän ei ollut
mitään sosiaalista työtä, mutta tulkoon se tässä yhteydessä sittenkin
mainituksi, sillä siihen antautuivat erikoisesti monet sosiaaliseen
työhön myöhemmin aikovat tai kansantaloutta opiskelevat ylioppilaat. He
tahtoivat päästä teoriojaan käytännössä kokeilemaan ja kirjatietojaan
eläviksi elämään. Tehtaantyttönä ansaitsi ylioppilas huomattavasti
vähemmän kuin palvelijattarena, tarjoilijattarena tai muilla
varsinaisilla kesäisillä ansiotyöaloilla. Collegetytöltä meni viikon
ansio kädestä suuhun, hyvä kun riitti, mutta kokemus oli sosiaaliselta
kannalta paljon antavampi.

Maude väitti kuitenkin valinneensa kaikkein jännittävimmän
yhteiskunnallisen kesätyön Labradorin kolkolla, jäisellä niemellä
kaukana pohjoisessa. Sinne ei köyhän opiskelijan auttanut yrittää
muuta kuin Collegen lähettinä, sillä matka jo nieli kokonaisen
omaisuuden. Siitä huolimatta kerääntyi joka kesä vapaaehtoisia,
etupäässä lääketieteen ylioppilaita, tohtori Grenfellin 10. v.
sitten avaamalle »lähetysasemalle» hajaantuakseen kukin yksinäiselle
kolkalleen huolehtimaan alkuperäisten pikkukylien edistyksestä
ensi avun antajina, terveyshuollon neuvojina, opettajina ja
valistajina. Maude pakkasi innolla kauniin matkakirstunsa ja matkusti
reippain mielin Labradoriin täynnä tunteilevalle, vaaleanvihreälle
dollariprinsessalle ominaista hehkuvaa halua auttaa ja kohottaa
tämän alkuperäisen nurkkakunnan köyhää kansaa. Hän voiteli ja sitoi
ensimmäisen »potilaansa» vioittuneen otsan. Nuoren, alttiin sydämensä
työilossa ojensi hän sitten hienon, pehmeän kätensä vastaanottaakseen
kiitoksen. Vastahakoinen pieni potilas, jonka tappeluhaavat olivat
ennen saaneet häiritsemättä arpeutua jotenkuten, inhosi ja pelkäsi
kaikkea hoitoa. Hän sylkäisi vihaisena maahan, peräytyi pari askelta
ja linkosi taitavasti kiven »hyväntekijänsä» silmään. Maude palasi
kesän kuluttua takaisin ihmisten ilmoille arpi silmäkulmassa. Mutta
hän oli saanut Labradorista muutakin kuin tämän arven. Hänen pehmeä,
marttiira-tunnelmiin taipuva sydämensä oli sekin saanut kivenheittoja,
mutta terveellisiä. Se oli karaistunut niistä ja kypsynyt. Maude
oli kesän kuluessa vähitellen voittanut vastahakoiset, vieraisiin
»häiritsijöihin» ja valistajiin tottumattomat alkuasukkaat. Ja hänelle
oli monina illan jutteluhetkinä heidän pikkupirteissään auennut uusi
maailma. Hän oli päässyt elämän antamisen ja ottamisen läksyn aakkosiin.

Ylioppilaiden yhteiskunnallisten harrastusten kolmantena ryhmänä
voi vihdoin mainita varsinaisen ammatillisen valmistuksen
yhteiskunnalliseen työhön elämänkutsumuksena ja ammattina.
Yhteiskunnallista työtä tehdään nykypäivinä, varsinkin Amerikassa,
ennenkaikkea tarkan järjestelyn merkeissä, varsin spesialisoitunein
työmuodoin ja etupäässä palkatuin, kouluutetuin voimin. Se on siellä
voittanut ehdottomasti ammatin ja elämänuran aseman. Tätä kouluutusta
varten onkin Amerikassa useita yhteiskunnallisen työn opistoja
College-kurssinsa päättäneitä, yhteiskunnalliselle alalle antautuvia
yli oppilaita varten. Heidän Collegevuosiensa yhteiskunnalliset
harrastukset, olivatpa ne teoreettista tai käytännöllistä laatua, ovat
tähän tietysti erinomaisena valmistuksena.




8. YLIOPPILAIDEN OMA APU.


Kaikkialla maailmassa järjestäytyvät ylioppilaat nykyään yhteiseen
sotarintamaan hiomaan aseitaan Opintovelkahirviötä vastaan.
Aseet ovat: sopivan ansiotyön järjestäminen ylioppilaille sekä
ylioppilasruokaloiden, majatalojen, kirjakauppojen y.m.s. perustaminen
osuustoiminnalliselle pohjalle. Ja sotarintama on: Ylioppilaiden Oma
Apu-liike.

Oikeastaan ei Ylioppilaiden Oma Apu (Student Self Help) ole
erikoisesti amerikkalainen liike, vaikka se Työn Maassa otetaankin
itsestäänlankeavampana kuin monessa muussa maassa, ja vaikka
»ansiotyöylioppilaita» (englanniksi Work Student, saksaksi Werk
Student) on Amerikassa ollut tavallaan aikaisemmin ja suhteellisesti
enemmän kuin muualla. Varsinainen nykyaikainen ansiotyö-ylioppilaiden
yhteistoiminta sekä järjestelmällinen, osuustoiminnallinen oma-apuliike
syntyi kuitenkin vasta maailmansodan jaloissa ja ennenkaikkea
KeskiEuroopan maissa. Siksi ensin pieni valmistava vierailu Eurooppaan!

Maailmansodan tuottama kurjuus synnytti ylioppilaiden oma-apuliikkeen
ensin _hätäkeinona_. Keski-Euroopan ylioppilasmaailma sai niittää
sodan jälkisadon koko kaameudessaan. Ylioppilaat palasivat rintamilta.
Useimmat heistä olivat ruumiillisesti ja henkisesti raunioina.
Heidän kotinsa oli hävitetty. Ruokaa ei ollut. Ei vaatteita. Ei
kirjoja. Kurjina ja epätoivoisina seisoivat he pitkissä jonoissa
hyväntekeväisyystoimistojen ja kansainvälisen ylioppilasyhdistyksen
ruoanjakelupaikkojen edustoilla liemikupit käsissään. Mutta heidän
täytyi taas päästä nousemaan. Sodan antamat iskut eivät saaneet olla
kuolettavia. Usko tulevaisuuteen alkoi jälleen vähitellen viritä.
Hitaasti pääsi työtarmo elpymään. Aikana, jolloin oli vaikeinta tulla
toimeen, uskoivat ylioppilaat, että elämä on sittenkin enemmän kuin
pelkkää olemista ja toimeentulon hankintaa. Opiskelun ja inhimillisen
tutkimuksen täytyi voida jatkua. Maa ei saanut jäädä ilman nousevaa
henkistä johtajapolvea. Ylioppilaiden oli jotenkin poljettava
umpeenkasvanut tie takaisin yliopistoihin ja korkeakouluihin.

Siten syntyivät kuin itsestään ylioppilaiden oma-aputyömuodot.
Ensin perustettiin ylioppilaiden suutari- ja puuseppäverstaita,
kirjapainoja ja muita osuuskuntia, joiden piti auttaa eteenpäin
mahdottomaltakin näyttävällä opintiellä näitä nuoria ihmisiä, jotka
olivat menettäneet kaiken muun paitsi työhalunsa. International
Student Service, Ylioppilaiden Keskinäinen Apuyhdistys, joka on
Ylioppilaiden Kristillisen Maailmanliiton Yhteiskunnallinen alaosasto,
tuki sekä henkisesti että aineellisesti tällaista toimintaa, olipa
se monin paikoin alotteentekijänäkin. International Student Service
liitti yhteen kymmenien vähemmän kärsineiden maiden ylioppilaat,
niiden etunenässä amerikkalaiset ylioppilaat, jotta he ojentaisivat
auttavan kätensä hädässä oleville tovereilleen Keski- ja Itä-Euroopan
yliopistoissa. Kymmenissä maissa elivät ylioppilaat säästeliäämmin
voidakseen lähettää osansa näille tuntemattomille kärsiville
tovereilleen. Se oli nykyajan nuorisolle luonteenomaista avunantoa:
ei vain puheita ja kauniita ponsilauselmia, vaan tekoja ja uhrauksia.
Se oli todellisen kristillisen veljesrakkauden paljon lupaava liekki,
joka oli kyllin palava ja voimakas kestämään ihmisten ja kansojen
voimakkaassa vihan viimassa.

Nyt on hätäaika ohi. Mutta yhä edelleen toteuttaa Keski-Euroopan
akateeminen nuoriso tätä sodan helmasta syntynyttä aatetta sitä
muovaillen valoisamman nykyhetken vaatimusten mukaan. Ylioppilaiden
Oman Avun päätarkoituksen, opintokustannusten alentamisen, rinnalla
ovat ansiotyöylioppilaat löytäneet yhä uusia arvoja: työvaihtelua,
uutta elämänkokemusta, laajempaa näkökulmaa, työväenymmärtämystä,
ruumiillisen ja henkisen työn välisen juovan tasoittumista. Kaikki tämä
on merkinnyt ylioppilasvuosien rikastuttamista.

Kierrellessään matkallaan Amerikasta palatessaan tutustumassa
Keski-Euroopan ylioppilaselämään jäi Marketta Suomalaisen mieleen
elävänä kuvana ylioppilaiden nuoresta vastuksia uhmaavasta uskosta
ja toimintavalmiudesta Tshekkoslovakian ylioppilaiden omin käsin
rakentama Ylioppilaskoti »Letna» Prahan laidassa, ansiotyöylioppilaiden
tuberkuloosiparantola Schweitsissä, berliiniläisten ylioppilaiden
osuusruokalat ja kirjansitomot, Dresdenin ylioppilaiden oma
ylioppilaskoti. Dresdenissä sijaitseekin koko saksalaisen
oma-apu-liikkeen, saksalaisen hyvin järjestetyn »Die Wirtschaftshilfe
der Deutschen Studentschaft», neuvontakeskus, jonka yhteydessä on myös
ylioppilaiden laina-, stipendi- ja sairasrahasto sekä ylioppilaiden
työnvälitystoimisto tehtaisiin ja maatöihin kesäksi tai pienempiin
ansiotöihin talveksi haluavia opiskelijoita varten. Saksassa on
ansiotyö-ylioppilasliike saanut joukon yliopisto- ja valtiomiehiä
puolelleen.

Olkoon tämä sivuhyppäys Eurooppaan kuvaavana esimerkkinä järjestetyn
ylioppilaiden oma-apu-liikkeen periaatteista ja mahdollisuuksista tällä
puolen Valtamerta.

Atlannin toisella puolen, Amerikassa, ei ollut maailmansodan hävittämiä
koteja. Amerikkalaisten ylioppilaiden ei tarvinnut jakaa omassa
keskuudessaan ruokaa eikä vaatteita. Silti on Amerikassa ollut jo
aikoja sitten ansiotyöylioppilaita ainakin yksilöinä. Amerikassa
on työylioppilas-sanalla vanhojen, ylpeiden traditioiden kaiku.
Abraham Lincoln, joka köyhänä poikana tutki ja opiskeli raskaan
päivätyön jälkeen, ponnisti ja voitti vastukset, Abraham Lincoln,
maansa suuri jumala, on jäänyt amerikkalaisen nuorison mieleen
esikuvana ja todistajana siitä, ettei käsillään elatuksensa ansaitseva
ylioppilas ollut hävettävä, vaan ihailtava, päämääräänsä pyrkivä tosi
amerikkalainen.

Itsenäisyys, omilla jaloillaan seisominen, oma-apu ovat luonteenomaisia
piirteitä myös nykypäivän nuorelle Amerikalle. Eikä siellä
kenenkään päähän pälkähdä edes ihmetellä näiden »työylioppilaiden»
edesottamuksia. Ei kenenkään mielestä ole mitään erikoista siinä,
että 50 % valtion ja useiden yksityistenkin yliopistojen oppilaista
ansaitsee itse elatuksensa. Heistä on luonnollista, että joskus
rikkaankin kodin lapsi kieltäytyy opiskelemasta isänsä kukkaron
varassa. Samoin on amerikkalaisesta aivan luonnollista, että
tehtaantyömies, joka kolmattakymmentä käydessään saa palavan lukuhalun
ja alkaa miehuusiässään koulun alimmalta portaalta, jatkaa siitä
huolimatta ammattiaan, kunnes pääsee tutkintoihin asti. Tai että nuori
tyttö, joka lopetettuaan oppikoulunsa ei enää saa isältään varoja
jatkaakseen yliopistossa, ahkeroi kesän hyväpalkkaisena palvelustyttönä
kootakseen siten seuraavan talven opintorahat. Velkaa ei amerikkalainen
ylioppilas mielellään ota harteilleen. Ja toisaalta on nuorisossa
kumminkin yleinen into käydä ainakin joku pienempi College läpi.
Näiden, ainakin osittain omalla ansiotyöllään ylioppilasvuotensa
elävien opiskelijoiden, ei nykyään enää tarvitse puskea yksin ja omin
keinoin, vaan on Amerikassakin Collegeissa ja yliopistoissa keskitetty
Ylioppilaiden Oma Apu järjestelmä, joka kuitenkin usein on saanut
toisia ilmenemismuotoja kuin Keski-Euroopan yliopistoissa.

Ansiotyöylioppilaiden toimisto oli Vassar Collegessakin, niin
aristokraattinen ja pääasiassa rikkaiden tytärten tyyssija kuin tämä
kallis College olikin. Sen järjestämät työmuodot palvelivat tavalla tai
toisella omaa pientä yhdyskuntaa, College kun ei sallinut puhtaasti
liikeyrityksellisiä toimintamuotoja alueellaan.

Minimaalinen ylioppilaskahvila Vassar Collegen päärakennuksen
pohjakerroksessa oli suosittu paikka. Se oli auki joka iltapäivä
pari tuntia niille, jotka Collegen täysihoitoon kuuluvien aterioiden
välillä halusivat iltapäiväteensä, kahvinsa tai jäätelöannoksensa.
Sunnuntaiaamuisin oli se myös hetken auki Collegen laiskureille, jotka
nukkuivat ohi aikaisen aamiaisen ja ryntäsivät unenpöpperöisinä ja
nälkäisinä saamaan kupin kahvia, hedelmän, paahtoleivän ja munan ennen
kirkkoon menoa. Kahvilasta oli vastuussa Californian Frances, joka
»pestasi» apulaisensa, teki ostokset ja kävi silloin tällöin katsomassa
että kaikki meni all right. Tshekkoslovakian Rokyta ja New Yorkin
Estelle hoitivat maanantain keittiövuoron Unkarin Georginen ja Kreikan
Polyxenian tarjoillessa. Tiistaina hallitsivat Bostonin Beatrice
ja Suomen Marketta keittiössä Chicagon Charlotten ja Saksan Hannan
hoitaessa tarjoilijan virkaa. Ja niin edespäin ilta illalta.

Mutta eihän ylioppilaskahvila voinut tarjota työtä kaikille
ansionetsijöille. Ylioppilaskahvilan ollessa suljettu paistoivat sen
uunissa Ruth ja Lucile kakkuja ja kulkivat illan tullen dormitoreissa
yksinäisten ahertajien ovilla. Ruth ja Lucile kiskoivat huikeita
hintoja, mutta silti kävi kauppa mainiosti yölukuun valmistuneiden ja
virkistystä kaipaavien kanssa.

Vassar Collegen ympärillä asuivat naimisissa olevat professorit pikku
taloissaan puutarhojensa keskellä. Mildred piti puutarhatyöstä ja
puutarhankitkijänä hän hauskasti paisutti laihaa kukkaroaan. Grace taas
rakasti lapsia, ja professorien lasten leikkitoverina meni tunti, pari
viikossa vaivatta. Lukutyön ohella teki pieni annos ruumiillista työtä
vain hyvää, ollen paremminkin lepoa kuin rasitusta.

Olihan sitten »henkisempiäkin» ansiokeinoja. Ylioppilaskunnan
lainakirjasto, Ylioppilaslehti, lähiseudun sanomalehtiin
reportteeraminen. Jotkut opastivat heikompia opintotovereitaan
luvuissa, vaikka yleensä tällaista toverien ja koululasten opettamista,
joka oli aikaisemmin Euroopassa melkein ainoana ylioppilaiden
ansiotyönä, käytetään Amerikassa kaikkein vähimmän.

Sitäpaitsi välitti Vassarin Ylioppilaiden Työnvälitystoimisto
sellaisiakin ihmeellisiä virkoja kuin toverien sukkien parsimista,
aineiden ja tutkielmien puhtaaksikirjoitusta ja muita ylen yksilöllisiä
tehtäviä. Kun työ kävi välitystoimiston kautta, ei arimmankaan luonteen
tarvinnut hävetä vastaanottaessaan sukanparsimispalkkionsa lähimmältä
naapuriltaan. Eipä silti, että amerikkalainen koskaan häpeisi tai
halveksisi työtä. Kaikki työ on hänestä kunniaksi ihmiselle, olkoonpa
se laadultaan mitä hyvänsä, kun se vain on rehellistä. Ei missään
maassa tapaakaan sellaista sopusointua ruumiillisen ja henkisen työn
välillä kuin Työn Maassa.

Kaupunkilaisyliopistoissa, joissa elämä ei kietoudu
asuntolayhdyskuntien ympärille, hankkivat ylioppilaat toisin keinoin
taskurahoja tai kerrassaan ruokarahoja. Kun pahaa-aavistamaton
ylioppilas vaeltaa kaupungilla, tapaa hän odottamattomista
paikoista opintotovereitaan. Kun hän ojentaa konserttilippunsa
paikannäyttäjäneidille, kuulee hän iloisen »Oletpa tullut mahtavaksi,
Marketta», ja tuntee paikannäyttäjän aamulliseksi luentotoverikseen.
Liiketalon pikahississä hän törmää odottamattoman pitkään hissipoikaan,
jonka kanssa hän on edellisenä iltana hikoillut professorinsa luona
tentissä. Jouluostoksilla huomaa hän tavaratalon lisämyyjien joukosta
laboratorion vierustoverinsa. Ja kutsuilla professorin luona hoitaa
lukutoveri tarjoilua.

Talvella täytyy kuitenkin vain varoen varastaa aikaa akateemiselta
työltä ansiotyötä varten. Mutta kesällä on amerikkalaisella
varattomalla opiskelijalla sekä mahdollisuuksia että aikaa moniin
töihin, mikäli hän ei jatka lukujaan kesäyliopistossa.

Varattomien syrjäkaupungin lasten kesäleirit samoin kuin rikkaiden
lasten »kesäkämpät» sekä liikeapulaisten ja tehtaalaisten lomaleirit
avaavat suosittuja ansiotyömahdollisuuksia Collegen urheilijoille ja
partiolaisille. Kasvatuslaitokset, lastentuomioistuimet, »lastenkodit»,
settlementtien kesäsiirtolat ottavat taas mielellään sosiologian
ylioppilaita kesäharjoittelijoiksi.

Ruumiillisen työn sarat eivät ole sen vähemmin suosittuja. Kesäisin
tapaa College-tyttöjä suurin laumoin tarjoilijattarina kylpypaikoissa
ja kesätäysihoitoloissa tai lapsenhoitajina ja keittäjättärinä
yksityisperheissä. Autonohjaajana on moni mies ja naisylioppilas
kierrellyt miljoonamiesten mukana ympäri Yhdysvaltoja matkoilla, joita
heidän omat varansa eivät olisi konsanaan sallineet. Liikeapulaisina
ovat he tutustuneet suurliikkeiden koneistoon. Ja tehtaalaisena on
ollut tilaisuus kokea työläisen elämyksiä.

Moni varaton ylioppilas on hyväpalkkaisen paikan saatuaan voinut kesä
kesältä koota talven varat ja on näin kyennyt omin ansioin kustantamaan
opintonsa. Sitäpaitsi on välityö poikkeuksetta ollut antava kokemus,
olipa se sitten ikävä tai miellyttävä.

Tunnusteeksi työylioppilaille on Amerikassa perustettu pari Collegea,
Cincinnatin, Parkin ja Antiochin Colleget, joissa työ on kertakaikkiaan
jo Collegen puolesta jaettu kahtia: puolet ajasta opiskeluun, puolet
käytännölliseen työhön tai asianomaisen opintohaaraa mahdollisimman
lähellä olevaan harjoitteluun.

Amerikkalaisilla ylioppilailla ei ole koskaan ollutkaan taisteltavana
niitä eurooppalaisen työylioppilasliikkeen vaikeuksia vastaan, joita
tuottavat ensinnäkin eurooppalaisen opiskelijan ja oppineen useinkin
epäilevä ja välttelevä suhtautuminen ruumiilliseen työhön, toiseksi
työväen ammattijärjestöjen suoma karsas katse näille »kilpailijoille»,
kolmanneksi työttömyysajat ja neljänneksi Euroopan alhainen
palkkataso. Tähän viimeiseen perustaakin amerikkalainen vastauksensa
eurooppalaisen epäillen kysyessä, milloin ja miten suorittaa
amerikkalainen ansiotyöylioppilas lukunsa: palkka, jonka amerikkalainen
työylioppilas saa lyhyemmänaikaisestakin ruumiillisesta työstä, on
suhteellisen korkea, joten se suo hänelle tilaisuuden opiskella
huoletta taas jonkun aikaa. Ja paikkoja on hänellä aina saatavana.
Jo yksistään talousapulaisenpaikkoja olisi riittävästi, sillä
tavallinen amerikkalainen virkamieskoti ei voi haaveilla sellaisen
kalliin ylellisyysolion kuin varsinaisen palvelijan pitämisestä,
jonkavuoksi se ilolla pestaa ylioppilaan pariksi tunniksi päivässä.
»Sittenkin», väittää moni itsepäinen eurooppalainen, »opiskeluun jää
liian vähän aikaa». Ja amerikkalainen työylioppilas vastaa, että hän on
työylioppilaana oppinut järjestämään aikansa tavalla, jota hän ei olisi
koskaan muutoin oppinut. Kun päivä on systemaattisesti järjestettävä,
kun joka minuutti on otettava mukaan, on todellinen ihme, miten
paljon yhden päivän puitteisiin saa mahtumaan. Amerikkalaiseen
ansiotyöylioppilaaseen ainakin voi sovittaa amerikkalaisen
yleismaineen: hän ehtii, minkä aikoo.




9. VASSAR COLLEGEN VIERAS AINES.


Marketta Suomalainen istui Vassar Collegen kuudennen asuntolan
perimmäisessä kamarissa ja luki psykologian tenttiä. Laulava
englanninkieli, ranskalla höystetty, nauroi ovensuussa: »Rakas
Marketta, eikö sinulla satu olemaan kuutta dollaria? Sano, että
sinulla on. Minun _täytyy_ päästä sunnuntaiksi New Yorkiin. Dick
tulee silloin Harvardista sinne. Ja minulla on ollut kuolettavan
kuivaa koko lukukausi tämän onnettoman nunnaluostarin akateemisessa
yksinäisyydessä maan sydämessä. Ja lisäksi eilinen sosiologian
tentti, tiedäthän, reput. Armahda siis minua, ma chère.» Se tahtoo
sanoa, että maailma totisesti on musta, kun ihminen on saanut reput,
ja koti-ikävä, päänsärky ja rahapula yhtaikaa vaivaavat. Kirjava
rumanialainen hartialiina vilkkui ovensuussa. Hurmaava, houkutteleva
hymy, mustat, avuttomina veikistelevät silmät. Ei, sellaisena ei
voinut Rumanian tanssivaa keijukaista, iloista Danielaa vastustaa.
Hän sai veronsa. Muut Collegen ulkomaalaiset ylioppilaat lainailivat
vuoroonsa kroonillisessa rahapulassa olevalle toverilleen, vannoivat
sen tapahtuvan viimeisen kerran, toruivat hänen kevytmielisyyttään,
antoivat anteeksi ja — lainailivat taas.

Marketta painoi sormensa korviinsa ja painautui uudestaan kirjojensa
yli. »Halloo, Suomi, älä haudo täällä kuin pörröinen kana. Höristä
korvasi ja kuuntele, Bostonin Betyn auto törähtelee alhaalla. Hän
lähetti minut kiiruhtamaan sinua. Onhan nyt lauantai, luullakseni.
Huomio, alhaalla kaunis Packard ja Bostonin Betty ja Betyn veli ja
—». Unkarin virkeä kansantaloudenstipendiaatti seisoi matkavalmiina
ovessa. — »Mutta minulla on abnormisielutieteen tentti ensi viikolla
ja sanoin jo Betylle, ettei minun maailmassani saa olla tänä
viikonloppuna Bettyjä eikä autoja.» — »Olisit voinut jäädä Suomeesi
sielutiedettäsi tenttimään, jos kerran et sentähden ehdi nostaa
silmiäsi tätä ihmeellistä maata ja sen kansaa oppiaksesi — —» — »Älä
kiusaa minua, minun sieluni janoo pitkää, hurjaa automatkaa Niagaralle
ja vielä enemmän se haluaa oppia tuntemaan amerikkalaista elämää. Mutta
mene nyt, muuten minä tulen mukaasi.» Tämä oli ainainen kaksin- tai
yksinpuhelu foreign studentin, ulkomaalaisen ylioppilaan sydämessä.
Lukeako aamusta iltaan ja illasta aamuun, loistaa nerona vaikeissa
tutkinnoissa ja näyttää että »katsokaa näin ne suomalaiset», ynnä ahtaa
päänsä täyteen viisaita, uusia oppeja ja tietoja tulevaa elämänuraa
varten kotimaassa. Tai sitten opiskella ja tutkia amerikkalaista
ylioppilasta, hänen kotiaan ja tämän oudon maan tiede-, taide-,
tunne- ja ajatuselämää, jota ei voinut kotimaan lukukammiosta käsin
tehdä. Vanha ristiriita, josta useimmat foreign studentit selvisivät
kulkemalla enemmän tai vähemmän keskitietä.

Viereisestä huoneesta kuului raivokas yksinpuhelu murteellisella
englanninkielellä. »Vihreä sukka, musta, ruskea, peijakas, missä
Mexikon metakassa se on se harmaa sitten —». Mitä ihmettä, tuliko
tuollainen ryöppy hiljaisen, hienon Chilen Elenan huoneesta? »Elena,
oletko saanut raivokohtauksen?» — »En minä ole Elena, senkin pöllö,
enkä tiedä missä koko Elena on, mutta tule etsimään, Marketta, Elenan
vaaleanharmaata silkkisukkaa. Professori Williams'illa on joku
ranskalainen tiedemies eli turisti eli muu vierailulla, ja minut on
pyydetty sinne edustamaan Collegen ulkomaalaisia ylioppilaita, ja
minun omat vaaleanharmaani —— —». Parisin kaunis, mutta köyhä Margaret
pihisi ja puhisi Elenan sukkavaraston yllä. Chilen Elena oli Vassarin
vieraan aineksen rikkain ilmiö. Useimmat muut olivat valtioidensa
tai yliopistojensa »vaihto-ylioppilaiksi» lähettämiä, enemmän tai
vähemmän varattomia stipendiaatteja, mutta rikas chileläispomo oli
itse lähettänyt tyttärensä jatkamaan englannin ja estetiikan opintoja
Vassariin. Välitön seuraus tästä oli muun muassa se, että muut
ulkomaalaiset opiskelijat käväsivät kutsuihin mennessään säännöllisesti
verottamassa Elenan iltapukuvarastoa.

Vassarin vieras aines vieraili yleensäkin toistensa huoneissa sangen
kodikkaasti mitä kommunistisimmissa aikeissa. (Eipä siltä, etteikö se
ollut muutenkin koko Collegen asukkaiden yhteinen tapa.) Tosin nämä
aikeet eivät aina koskeneet lainausta. Kun tahdottiin lukujen lomassa
joskus vaipua yhteiseen mietiskelyyn, hiivittiin Buddan-merkki-otsalla
kulkevan, ylhäissyntyisen, ahkeran ja miettivän Intian Anandin
huoneeseen. Heittäydyttiin rentoina valtavalle leposohvalle, vedettiin
jalat alle ja nautittiin itämaalaisenmystillisestä tunnelmasta, joka
leijaili hauraana ja orpona tässä toimen ja energian maassa. Himmeitä
lamppuja, pehmeitä mattoja, kirjavia tyynyjä, Buddan kuvia. Syviä
ja vähemmän syviä ajatuksia. Maailmankaikkeudennieleviä aatteita.
Nuoruuden nauttivaa mystiikkaa.

Kun nuorten maailmanparannusinto tarttui foreign studentteihin, tai
kun he halusivat rikastuttaa tietovarastoaan kansantaloustentin
kynnyksellä, naputtivat he Suomen Annaliisan ovelle, sillä Annaliisa
kehitteli huimaavaa vauhtia yhteiskuntateoriojaan. Hiljaisena,
vakavanviisaana lueskeli huoneenhaltija siniristilippunsa äärellä.
Ja tenttikirjojen vierellä oli pääkaupungin sanomalehtiä, Suomen
Kuvalehti, Ylioppilaslehti j.n.e. Ainakin Marketta Suomalaiselta
unohtui niin tentinvalmistus kuin väittelytarvekin. Harvoin on
suomalaisia lehtiä niin perusteellisesti tavailtu kuin kahden
suomalaisstipendiaatin käsissä Vassar Collegessa. Maailmanmeno,
pääartikkeli, pikkutiedot, väittelyt, ja »hei, nyt niillä on ne
silakkamarkkinat. Ja katso, huoneusto myytävänä Caloniuskadulla, eihän
sellaista katua edes ollutkaan, kun me olimme Helsingissä.» Ja sitten
nöyrä huokaus: »Pyörii se maailma siellä kotona ilman meitäkin.»

»Auta miestä mäessä» oli Vassarin vieraan aineksen kansainvälisellä
kielellä: »Auta ulkomaalaisylioppilasta mäessä.» Ja mäkiä oli monta.
Rokyta, Tshekkoslovakian punatukkainen, tulisieluinen Rokyta, osasi
heistä heikoimmin englantia ja oli kuin kuumeessa perinnöllisyysopin
tentin edellä. Aine oli outo. Kieli, jolla se piti hatarasti tajutuilla
luennoilla ja sanakirjan avulla kirjastossa päähän ajaa ja tentissä
ilmituoda, yhtä outo. Vähemmästäkin masentui. Georgine ja Marketta,
jotka lukivat samaa tenttiä, tarjoutuivat prepareeraamaan Rokytaa. Ja
tentin edellisinä viikkoina istui viisaan ja aina-avuliaan Georginen
sohvalla kolme tyttöä keränä kirjojen ja muistiinpanovihkojen kimpussa.
Pienessä sähkökattilassa porisi pikimusta kahvi, jonka oli määrä pitää
yölukijoita valveilla. Pöydällä odottivat juuri Pragista saapuneet
leivokset palsamina sekä silmille että suille. Amerikan Nancy, joka
viereisessä huoneessa samaa tenttiä valmistaessaan oli tuntenut kahvin
tuoksun, ilmestyi ylen unisena kirjavassa pyjamaksessa ja liehuvassa
aamunutussa kuppineen saaliinjaolle. Ja jäi joukkoon.

»Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni», sanoivat kommunistishenkiset
foreign studentit. Vakavan, kreikkalaisen pakolais-Polyxenian,
tiedenaisalun, yhtä vakava, yhtä lahjakas ja yhtä hiljainen veli,
joka opetti matematiikkaa Harvardin yliopistossa, uskaltautui kerran
kuussa Vassar Collegen vallattoman tyttölauman keskelle. Hän osasi
tosin tulla aina silloin, kun Vassarin tytöt olivat pahimmassa
tenttikiireessään tai tutkielmienkirjoitusvimmassaan sulkeutuneet
huoneisiinsa ja kirjoittaneet ovilleen suurin kirjaimin »_Ylösotettu.
Täällä asuu ahkeruus. Pysy loitolla maailma._» Mutta joka tapauksessa
suotiin hänelle kunnia viedä foreign studentit »perheen» yhteisenä
veljenä »ulos» päivällisille. — Ja kun Rokyta sitten kerran keksi mennä
kihloihin, joutui hänen sulhasraukkansa saman kovan kohtalon alaiseksi.

Näin tasasi ulkomaalaisten ylioppilaiden sisarusparvi rikkauden ja
köyhyyden, tyhjät ja viisaat päät, jakoi ilot ja surut, veljet ja
sulhaset. Ja välillä he arvostelivat toisiaan, panivat pataluhaksi ja
kehuivat, kolhivat ja paikkailivat. Saksalainen Hanna oli ensimmäinen
ja nöyrin uhri. Hanna kulki Collegekampuksella parantumattomana,
silmäänpistävänä saksalaistyyppinä. Maita ja maniereita matkustellut
moderni Georgine päätti »kääntää» Hannan amerikaksi. Hän leikkasi
uhrinsa pitkän, päälaelle sykkyrään kammatun tukan. Viattomat,
suortuvat käherrettiin. Liehuvista hameista leikattiin armotta
puolet pois. Ja pieni, pyöreä Hanna pakoitettiin »mylleröimään»
aamuin ja illoin, uimaan kolmasti viikossa Collegen uimahallissa
ja juoksemaan joka aamu kymmenen kertaa asuntolan ympäri. Hanna
laihtui, Hanna kaunistui ja Hannan ulkokuori amerikkalaistui tyyten.
Mutta syvällä pohjalla asui saksalaissielu muuttumattomana. Ja
eräänä kauniina päivänä nousi Hanna kapinaan amerikkalaisuutta
vastaan. Hänen kansallistuntonsa kiehui yli. Georginen oli luovuttava
»käännöstyöstään». Ja foreign studentit heräsivät. Ja menivät
tapansa mukaan toiseen äärimmäisyyteen. Pois amerikkalaisuus meistä.
Säilyttäkäämme kansallisuuspiirteemme, jos niitä meissä on, aina
pukimia myöten. Tämä yhtä voimakas kuin yhtäkkinenkin vastavaikutus
kohdistui aluksi pikku Fujiin. Nukkemaisen pieni ja nukkemaisen
siro japanilainen Fuji oli itseasiassa jo käyttänyt Tokion kaduilla
länsimaisia pukujaan. Amerikkaan tultuaan oli hän lisäksi alkanut
puuterin ja väripuikon käytön. Entinen hiljainen, kartteleva, herkkä
japanilais-Fuji alkoi nauraa riehakoiden ja laskea vallatonta pilaa.
Mutta muut foreign studentit eivät tahtoneet nähdä pikku Fuji
Nomiyamaa jonakin Bettynä tai Kittynä. He sanoivat hänelle lujalla
profeetan äänellä: »Jos Fuji eurooppalaistuu ja amerikkalaistuu ja
kokoaa varsinkin näiden maiden sivistyksen ikävät ilmenemismuodot
pienen japanilaisen sielunsa rumaksi verhoksi, niin lähetetään Fuji
takaisin satujen ja kirsikankukkien maahan.» Fuji ei ollut vielä niin
turmeltunut, ettei hän olisi pelästynyt voimakkaampien ja kokeneempien
siskojensa ukaasia. Ja taas purjehti pieni kukallinen silkkikimono
amerikkalaisella Collegecampuksella, tyyny ja suuri ruusuke heiluen
selässä. Taas lipattivat valkoiset tohvelit tien kivitystä vasten. Ja
pitkä, kiiltävänmusta palmikko jäi kuin jäikin leikkaamatta. Mutta
pelätä sopii, että Fujin äiti leikkaa sen, kun Fuji palajaa Amerikasta
Tokioon.

Collegen kerhoissa olivat Foreign studentit haluttuja »puhujia».
Vassar-tytöt olivat yleensä kansainvälisesti kiinnostuneita ja ylen
innokkaita tutustumaan vieraisiinsa ja heidän kauttaan Vanhaan
Maailmaan. Foreign studenttien uskottiin taitavan kertoa edustamansa
maan politiikasta, koululaitoksesta ja taiteesta rintalastenhoitoon
ja kansallisruokiin asti. Nämä elävät »tietosanakirjat» saivat
Poliittisessa ja Kosmopoliittisessa kerhossa alustettavikseen mitä
ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja he toivoivat hartaasti, että olisivat
ehtineet ja kyenneet hankkimaan yleissivistyksellisemmän taustan
kotimaassaan. Joskus heidät pantiin hyppimään kansantansseja, laulamaan
kansanlauluja äänestä piittaamatta ja esittämään kansantapoja. Ja
mielellään he sen tekivätkin. Hehän paloivat halusta tehdä maansa
tunnetuksi. Monasti olivat Marketta Suomalaisenkin hiukset nousseet
pystyyn, kun sai todeta, miten äärettömän minimaalinen paikka Suomella
oli näiden ihmisten tietoisuudessa. »Mikä saari Valtameressä Suomi
oikeastaan on?» kysyivät tyhmimmät. Ja vähän viisaammat utelivat:
»Onko teillä todella junia Suomessa? Ja aivan puhelinkin?» Marketta
Suomalaisen amerikkalainen hammaslääkäri kysyi viattomasti: »Missä ovat
hampaanne ennen paikatut?» — »Suomessa.» — »Mutta mistä maasta teillä
on hammaslääkärit?» — »Suomesta.» — »Mutta, mutta, minä tarkoitan,
missä ne ovat opiskelleet».

Oli siis todellinen nautinto, kun joskus sai kutsun tulla
Collegen ulkopuolellekin kertomaan Suomesta lähiseudun kouluihin,
settlementteihin tai kirkkojen toveri-iltoihin. Juhlissa soitettiin
usein Sibeliusta, Palmgrenia ja Merikantoa, mutta harva yhdisti heidät
pieneen lappalaismaahan. Nurmen, hänet he tiesivät suomalaiseksi, ja
monelle hän oli jäänyt ainoaksi Suomen urheilun, maantieteen, historian
ja kulttuurin edustajaksi. Paavo Nurmi oli tuonut sitkeän, vastuksia
uhmailevan, tuntemattoman pienen kansan amerikkalaisten tietopiiriin.
(Muiden Vassarin ulkomaalaisten ylioppilaiden kotimaat tekivät
virallisesti tuimaa propagandaa olemassaolostaan. Suomi pysyi kainona
syrjässä. Surullisen vähän oli suomalaista kaunokirjallisuuttakin
käännetty englanniksi, joten suomalainen ylioppilas vain ani harvoin
voi jättää perinnöksi mitään Suomi-kirjaa uteliaan akateemisen Amerikan
käsiin.)

Eri maailman kolkilta, eri harrastuksin, eri elämänkatsomuksin olivat
Foreign studentit joutuneet tänne amerikkalaisen naisyliopiston 1150:n
amerikkalaisen nuoren ylioppilasneidin joukkoon. Mutta täällä he
muodostivat yhden kokonaisuuden: he olivat Collegen »ulkomaalaiset
ylioppilaat», foreign studentit. Kuin eksyneet kananpojat he
painautuivat yhteen, kun koti-ikävä aika-ajoittain yllätti heidät
suurena ja kaikkinielevänä, kun vieras maa poltti jalkojen alla,
kun tuntui, ettei sittenkään koskaan voisi sulautua tämän Uuden
Maailman elämään. Mutta aika kului ja kuta enemmän Vassar Collegen
vieraan aineksen jäsenet ehtivät kotiutua Collegeensa ja saivat sen
opettajien ja oppilasten joukosta hengenheimolaisia, sitä vähemmän he
enää tarvitsivat toisiaan. Mutta heidän ystävyytensä säilyi ja yhä
säilyy, sillä se versoi kerran yhteisten myrskyjen ja päivänpaisteiden,
yhteisten kommellusten ja voittojen, yhteisen muukalaisuuden
maaperästä. Ja kun Vassar Collegen entinen »ulkomaalainen ylioppilas»
matkaa maailman ympäri, löytää hän aina kustakin maailman maasta
ainakin yhden ihmisen, joka on ottava hänet avosylin vastaan, entisen
kohtalotoverinsa, Vassar Collegen vieraan aineksen jäsenen.




10. SETÄ SAMULIN JOULUVIERAANA.


Joulu vieraalla maalla on ensikertalaiselle oikea koettelemus.

Oli jouluaaton aatto, Collegen asukkaiden iloinen ja touhuinen
lomallelähtöpäivä. 1000 paria nuoria käsivarsia haali kuumeisella
kiireellä tavaroitaan matkalaukkuihin, 1000 paria väsymättömiä jalkoja
kipaisi edestakaisin suurissa käytävissä ja 1000 raikasta ääntä huuteli
toisilleen hyvän joulun toivotuksia.

»Hei, Marketta, hauskaa joulua!» Ne olivat viimeiset lähtijät. Suuret
Collegen suojat olivat autiot. Puisto, joka lukukauden aikana vilisi
vilkasta väkeä, oli tyhjä. Jouluaaton valjetessa oli ylioppilaista
vain kolme ulkomaalaista jäljellä: Polyxenia, kaunis kreikatar, vilkas
Georgine, unkaritar, ja suomalainen Marketta. Oli toki heidätkin
kutsuttu jouluvieraiksi muutamien miljonääritoverien koteihin.
Mutta jouluaattoa ei Amerikassa vietetä. Vasta joulupäivästä alkaa
juhla-aika. Ja vasta silloin oli Marketankin vierailuviikko New
Yorkissa alkava.

Oli jouluaatto. Kaikki kotoiset jouluaattokuvat elämänrikkauksineen
välähtivät Marketta Suomalaisen muistissa vastakohtana yliopiston
hyljätyille huoneille. Marketta kokosi nopeasti tavaransa. Pois omasta
sopesta! Hänen täytyi saada käsiinsä Polyxenia ja Georgine vaikka
mistä. Yksin ollen kasvaisi koti-ikävän kyttyrä liian raskaaksi
kantaa. Ovessa hän jo tapasi etsimänsä matkalla hänen luokseen. Miten
hyväntuulisia he uskottelivatkaan olevansa! Tulivat tuulena sisään.
Selittivät asettuvansa Marketan majaan koko päiväksi. Kolmisin oli
helpompi yrittää päästä aattopäivän yli. He lörpöttelivät minkä
ehtivät. Laskettelivat sukkeluuksia. Mutta kesken leikinlaskunkin
kurkistivat he kehojaan. Mikä päättymätön päivä! Marketta Suomalaisesta
tuntui kuin olisivat heidän kellonsa käyneet luuvaloisiksi, niin
etteivät kyenneet jäseniään liikuttamaan.

Vihdoin painui tämäkin päivä ihaksi. Hei, Polyxenia ja Georgine,
olittekohan tekään vain kunnossa astumaan ystävällisten ystävättärienne
korkeisiin koteihin! Ah, Marketan autoa ei oltu ostettu, hänen
turkistakkinsa juoksenteli vielä luonnontilassa Siperian metsissä,
ja dollarit, hänen dollarinsa eivät varmaankaan olleet vielä edes
setelipainoon ehtineet! Vähät siitä, nämä kolme vähäistä vierasta
olivat kaukaa Europan köyhimmistä maista, mutta heidän mielensä
janosivat joulutunnelmaa vieraalla maalla niinkuin kuumesairaan avoin
suu vettä.

* * *

New Yorkin suurella rautatieasemalla oli kansaa ja kiirettä, jotta
päätä huimasi. Odottavien autojen pitkästä jonosta keksi Marketta
Suomalainen viimeinkin toverin viittovat kädet ja loistavat kasvot.
Ajettiin suuren rakennuksen eteen. Sen joka kerroksesta tulvi
valovirta kadulle. Ikkunoissa näkyivät sisäpuolella keikkuvat vihreät
kuusenoksakiehkurat punanauhoin solmittuina, niinkuin kaikkialla
kaupungilla. Virkapukuinen lakeija avasi ovet ja vieras vietiin
sisälle. Ystävällinen emäntä loisti kilpaa kynttiläin kanssa. Hän
lienee arvannut kodittoman muukalaisen tunteet jouluna. Lämpö ja
kodikkuus, millä hänen »tervetuloa rakas pikku Marketta» soi vieraalle,
karkoittivat kaiken orpouden tunteen, mikä yliopiston seinien sisällä
koko jouluaaton pitkinä tunteina oli painanut ja kuristanut. Pian
kotiutui vieras amerikkalaisessa kodissa, sillä isäntäväkenä ovat
amerikkalaiset vertaansa vailla.

Jouluaamuna sai Marketta Suomalainen muiden lailla ensimmäiseksi
joulutervehdyksekseen vuodepatsaassa riippuvan punaisen sukan
pullollaan leikillisiä lahjoja. Ja lounaan jälkeen oli suurempien ja
arvokkaampien lahjojen vuoro.

Joulupyhä on Amerikassakin hiljainen päivä. Kadut ovat kuolleet. Liike
on lakannut muutamaksi tunniksi. Miljoonakaupungillakin on kerran
vuodessa lepopäivänsä. New Yorkissa on joulu.

Rikkaankin miehen talossa vietetään joulupäivä kodin piirissä. Vasta
sitä seuraavana päivänä alkaa kutsujen ja pitojen pitkä sarja.

Niinpä vietti Marketta Suomalainenkin jouluiltapäivän iloisen
isäntäväen keralla suuren takan ääressä leppoisan keskustelun noustessa
nojatuolien syvyyksistä. Eihän Marketta Suomalainen toki ollut
odottanutkaan suomalaisten petäjäin paukkuvan takassa, mutta kylläpä
hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, kun hän huomasi tervakset epäaidoiksi
teatterihaloiksi kupeissaan pienenpieniä reikiä, joista kaasuliekit
suhisivat esiin.

Päivällispöydällä loistivat korkeat joulukynttilät. Amerikkalainen
pitää yleensäkin mielellään kynttilöitä ruokapöydällä. Ja hän panee
paljon painoa pöydän tyylikkääseen kattamiseen. Ruoka, monipuolinen ja
kevyt, on syötävä hitaasti, hyvin hitaasti. Hieno amerikkalainen koti
on herkäntarkka pöytätapojen suhteen. Joulupäivällisellä, kalkkunaan
käsiksi käytäessä, udeltiin vieraalta suomalaisia joulutapoja.
Varsinkin joulusaunoista. Paras on maailmalle lähtevän suomalaisen
lukea ulkoa tieteellinen ja taiteellinen selostus suomalaisesta
saunasta. Sillä siitä tenttikysymyksestä ei suomalainen pääse,
matkasipa hän minne tahansa!

Illalla syttyivät sähkölamput, paitsi kotien kuusissa, myös
puistojen jättiläisjoulupuissa. Orkesteri kuusen juurella soitti
jouluvirren, johon puistossa liikehtivä yleisö yhtyi. Sitä seurasi
lyhyt joulusaarna. Monelle kadun lapselle oli tämä lyhyt puistojuhla
varmaankin ainoa joulunvietto.

Marketta Muukalainen näki joulun kodissa, joulun kadulla ja joulun
kirkossa. Amerikassakin on joulukirkko joulun keskeisin kohta.
Loistoautot odottivat jo portaiden edessä kirkkoonlähtijöitä. Joku
auttoi Marketan autoon ja kääri lämpimään vaippaan. Autojono lähti
kiitämään. Marketta istui auton nurkassa ja kuunteli kuulumatonta
kulkusten kilinää. Hän taikoi mielessään autojonon hevosiksi ja
reiksi. Näki soihtujen palavan pakastavassa aamuyössä ja niiden jonon
kuin tulikäärmeen kiemurtelevan maalaiskirkkoa kohti jossakin kaukana
Keski-Suomessa, missä pienenä tytöntyllerönä Marketta muinoin oli
matkannut joulukirkkoon isänsä vierellä.

Ei, täällä ei Marketta Suomalainen saanut kiinni vanhasta
joulutunnelmasta. Kirkko oli tupaten täysi, kuhisten ventovieraita
ihmisiä, jotka lauloivat vieraita lauluja vieraalla kielellä.
Marketasta oli Atlantti laajentunut äkkiä ja työntänyt joulun aivan
saavuttamattomiin, kauas Suomen salokyliin. Erehdys, Marketta!
Joulu tuli sinulle Amerikkaankin. Kirkkokansa nousi seisomaan,
amerikkalaiset, englantilaiset, saksalaiset ja ranskalaiset,
espanjalaiset ja italialaiset ja ihmiset kaikilta maailman kulmilta.
Kirkon täytti väräjävänä voimakas jouluvirsi. Sanat olivat vieraat,
mutta sävel ja sisältö oli sama harras ja ylen tuttu: »Enkeli taivaan
lausui näin: miks' hämmästyitte säikähtäin, mä suuren ilon ilmoitan
maan kansoille nyt tulevan.»

Marketta seisoi sydän tulvillaan. Hänet valtasi voimakas tunne koko
maailman Vapahtajan syntymäjuhlasta. Hän katseli kirkon täyttävää
kansaa ympärillään, eikä hän enää nähnyt sen vierautta eikä
epäsuhtaisuutta, ei eri rotuja eikä kansallisuuksia, ei rikkaita
eikä köyhiä. Kaikki olivat he samanlaisia. Ihmisiä, jotka rukoilivat
joulunlapsen siunausta tyhjiin sydämiin.




11. AMERIKKALAISIA KOTONA, KIRKOSSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN.


Vassar Collegen toveripiirissä kukoisti aitoamerikkalainen
vieraanvaraisuus. Ulkomaalaiselle ylioppilaalle sateli kutsuja toverien
koteihin viikonlopun tai joululoman viettoon. Mikä sen onnellisempaa.
College oli kaikesta huolimatta vain »opisto», ja koti-sanan ympärille
alkoi jo kutoutua menneenajan hämärä. Sitäpaitsi vie vasta _koti_
muukalaisen vieraan kansan elämän keskelle. Se näyttää kansan sydämen
salaiset suojat, joihin eivät museot eivätkä taidehallit, ei pörssit
eivätkä koulut pysty vieraalle ovea aukaisemaan.

Katherinen loistoauto kiiti Chicagon asemalta katujen vilinän halki
kaupungin ulkopuolelle. Hyvinhoidettu, valtava puutarha ja puisto
(hyvän arkkitehdin käsialaa), kaunis, valkea »linna» puiston keskellä.
Livreepukuisen, jäykkänä eteisessä seisovan palvelijan kovasta
kauluksesta kohosi suomalaisen vaalea pohjalaispojan naama. Marketta
Suomalainen kuiskasi hattuaan ojentaessaan koetteeksi suomeksi
hiljaisen hyvänpäivän. Livreepukuinen sai eloa: oululainen poika,
kolmatta vuotta Amerikassa j.n.e. Sitten vei Katherine vieraansa
juhlallisten hallien ja olohuoneiden sarjan kautta kirjastoon, jossa
valtavan lepotuolin suojasta nousi reippaasti kohtelias vanha herra,
Katherinen isä. Tottuneen maailmanmiehen, ystävällisen isännän ja
monimiljonäärin kuoren takaa oli vaikea nähdä jätteitäkään siitä
pienestä rääsypekasta, joka viisikymmentä vuotta aikaisemmin
oli juossut hiilikaivoksen likaisena, pennittömänä asiapoikana,
20-vuotiaana aloittanut koulunkäyntinsä, köyhänä insinöörioppilaana
nähnyt elämänsä näyn, tehnyt keksinnön ja suunnitelman, ja joka
vastuksia pelkäämättä oli uskaltanut uskoa itseensä, työhönsä ja
onneensa. Nyt omisti hän tehtaita ja kaivoksia ja tämän kauniin
loistokodin. Katherinen äiti taas kuului ylhäisöön, »Mayflower»
jälkeläisiin, Amerikan ensimmäisten englantilaisasuttajain
jälkeläisiin. Hän oli sitäpaitsi syntyisin niistä New Yorkin
»400:sta perheestä», jotka ovat tämän Demokratian Maan suuri yllätys
ulkomaalaiselle. Marketta Suomalainen oli joskus aikaisemminkin
joutunut vierailemaan »opintotoverina» näissä vanhoissa, rikkaissa,
ylhäisyyteensä eristäytyneissä perheissä, jotka ylpeästi sulkevat
seurapiirinsä ovet nousukasrikkailta, saati sitten siirtolaisilta.
Ja hän oli kerta toisensa jälkeen saanut ihmetellä tätä demokratian
luvatun maan omituista ristiriitaisuuden ilmausta. Käsittämättömältä
tuntui Vapauden Maassa se tarkkuus, millä nämä perheet seurasivat
paitsi etikettiä myös vanhoja, Uudelle Maailmalle yllättäviä
perimätapoja. Kuten ainakin amerikkalaisen »ylhäisön» rauhaan kuuluu,
ajoi Katherinen äiti autonsa joka sunnuntai kirkolle, vaikka muuten
oikeastaan välitti vähät uskonnosta. Entä »esiliina»-traditio, näyte
siitä suojelevaisuudesta, jolla nämä piirit Amerikassa kasvattavat
tyttäriään. Kun Katherine ja Marketta, 22-vuotiaat neidit lähtivät
teatteriin, lähetettiin talon vanha täti »esiliinaksi» mukaan. Kaksi
nuorta tyttöäkö yksinään julkiseen teatteriin, varjelkoon! Ja kun
Katherine oli puettu silmiähivelevään tanssiaispukuunsa, pukeutui
taas »esiliinakin» mustiinsa Katherinen ja kavaljeerin taustaksi
tanssiaisiin.

Niinkuin tavallisesti amerikkalaisissa kodeissa niin oli Katherinenkin
kodin standardityyliin kalustettu olohuone tai paremminkin olohuoneen
avotakka kodin keskus. Päivällisen jälkeen kokoontuivat perheen
jäsenet sen ympärille, vajosivat suuriin nojatuoleihin ja nauttivat
laiskasti punaisen takkatulen lämpimästä hehkusta hämärässä huoneessa.
Talon ahkeralle isännälle oli tämä korvaamaton lepohetki, sillä
amerikkalainen mies, olipa hänellä miljoonia tai ei, alotti työpäivänsä
poikkeuksetta aikaisin aamulla ja puski iltaan intensiivisesti työtä
tehden ja pitäen välillä vain hätäisenlyhyen lounasloman ulkona
kaupungilla. Mutta lepohetkeä takkavalkean äärellä ei mikään työ saanut
häiritä. Keskusteltiin perheenjäsenten elämyksistä päivän varrella.
Kiisteltiin vaaleista, Amerikan Meksikon-politiikasta, Kansainliitosta,
Venäjästä, Sinclair Lewis'in uudesta, amerikkalaisen »ylimystön»
puritaanimoraalia säikähdyttävästä kirjasta. Isosisko asettui flyygelin
ääreen. Tai luki talon rouva ääneen jotakin ranskalaista teosta.

Avotakan ääressä vietetyt hiljaiset perhehetket ovat yhtä hauskoja
kuin ne ehkä useimmissa kodeissa ovat harvinaisia. Kotielämä on
käynyt epämuodikkaaksi. Sen ovat polkeneet jalkoihinsa lasten
internaattikoulut, kerhot ja kutsut, äitien liitot, kerhot ja
bridge-partyt sekä isien liikemieskerhot ja poliittiset illat,
hotellikutsut ja golfpäivät. Country Clubin golfkentät ovatkin
aitoamerikkalaisia »perhe-elämän» ilmiöitä. Hyvään amerikkalaiseen
tapaan kuuluu lauvantaisin ajaa auto maaseudulle Country Club'iin,
Maaseutukerhoon, joita on eri piireillä omansa ja jotka tavallisesti
käsittävät maalaistyyliin rakennetun hotelli- ja ravintolarakennuksen,
useita tenniskenttiä ja ennenkaikkea kerhon a:n ja o:n, laajan
golfalueen.

* * *

Mutta eivät toki kaikki amerikkalaisten ylioppilaiden kodit olleet
tällaisia rikkaita loistokoteja talvi-, kevät- ja kesäkartanoineen,
loistoauto-riveineen ja palvelija-armeijoineen. Monet sunnuntait
ja kesäpäivät Marketta Suomalainen joutui viettämään herttaisissa
pikkukodeissa vakavaraisten, kädestä-suuhun-elävien tai köyhien
toveriensa parissa.

Marjorien isä oli professorina kuuluisassa Union Theological
Seminaryssa New Yorkissa. Kun Marketta Suomalainen tuli ensimmäistä
kertaa Marjorien kotiin, löysi hän kunnianarvoisan herra professorin
keittiössä teetuli-vartiolta. Rouva hääri ravunpunaisena voileipiä
laitellen ja huudahti vastaan: »Tervetuloa, Marketta. Marjorie on
kertonut Sinusta ja Suomesta, ja me olemme niin odottaneet saavamme
kuulla Nurmesta ja kieltolaista, mutta nyt meidän täytyy kiltisti
malttaa mielemme vielä vähän aikaa, kunnes »pojat» ovat tulleet
ja menneet. Ehkä sinäkin tahtoisit auttaa. Tuossa on marmelaatia,
ja veitsen löydät alakaapista, vasemmalta. Katsos, meillä ei ole
palvelijaa eikä ole koskaan ollutkaan. Eikös teilläkin Suomessa
ole yliopistonopettajilla pienet palkat — — —» Vähitellen Marketta
Suomalainen älysi tämän omituisen tervetuliaispuheen lomasta, että
professori odotti oppilaitaan vieraakseen. Joka toinen torstai oli
hänellä »day at home», ylioppilaiden teeilta. Ja sen kunniaksi sai
Marketta Suomalainen tutustua talon haarukoiden piilopaikkoihin
ja oppia valmistamaan amerikkalaisia salaattivoileipiä ensi
vierailunsa ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Tämä pienille
amerikkalaiskodeille ominainen muodollisuuksista täysin vapaa
vastaanotto ja mutkaton komennus talon töihin, takasi varmasti
viihtyisyyden.

Ja sitten tulivat »pojat» eli nuoret teoloogit. Keittiömestari-rouva
istui yhtäkkiä juhlallisen, hienon ja älykkään professorinrouvan
perikuvana pöydän päässä ja piti seuraa talon nuorille vieraille.
Marjorie ja Marketta tarjoilivat teetä ja voileipiä. Pari talossa
useammin käynyttä teoloogiylioppilasta auttoi astioiden pesussa
toisten siirtyessä isännän kera olohuoneeseen juttelulle.
Loppuilta vietettiin kaikki yksissä neuvoin räiskyvän takkatulen
ääressä. Keskusteltiin sosialismista, kieltolaista, lähetystyöstä,
kirkkojen liberaalisesta ja konservatiivisesta virtauksesta, j.n.e.
Vaatimattomissakin amerikkalaisissa kutsuissa on seurustelu sulavaa
ja keskustelu joustavaa. Amerikatar on syntynyt hyväksi emännäksi,
keskustelun virittäjäksi pitäen huolen siitä, ettei ujoimmallakaan
ole ikävää. Loppujen lopuksi istuutui professorinrouva flyygelin
ääreen joukon innostuessa laulamaan laulun toisensa jälkeen vanhoista
College-viisuista iltavirteen asti.

Mutta Marketta Muukalaisen kohdalla ei professori kodin
vieraanvaraisuus siihen loppunut. Vierasystävyyteen kuuluu, että
muukalaista kuljetetaan museoissa ja taidenäyttelyissä, teattereissa
ja automatkoilla. (Varattomalla professorilla ei ollut omaa autoa:
ensimmäinen tämän suomalaisen keksimä autoton amerikkalainen perhe
siirtolaisista monimiljonääriin asti.) »Tiedän, mitä te eurooppalaiset
meistä ajattelette», sanoi Marjorie. »Arvelette, ettei meillä ole
taidetta eikä taiteilijoita. Olettehan te oikeassakin, teknikkoja
meillä vain on. Mutta on meillä sentään vähin omaa taidettakin. Lisäksi
voimme dollareillamme »ostaa» eurooppalaisia musiikkimiehiä tänne»,
lisäsi hän nöyrästi. Marjorie ei kuulunut niihin amerikkalaisiin, jotka
puhuivat vain superlatiiveissa omasta maastaan. »Sitäpaitsi minulla
on pieni yllätys sinulle», jatkoi hän johtaessaan Marketan Riverside
Drivella sijaitsevaan pieneen yksityiseen taulukokoelmaan. Marketta
Suomalainen hätkähtää. Seinällä riippuu suuri, kaunis öljymaalaus
Olavinlinnasta. Ja vieressä on VanhanTurun tutut talot, Viipuri, Valamo
ja Koli. Marjorie nauraa riemullisesti ja näyttää ohjelmavihkoa: »— ——
—— —tällä viikolla newyorkilaisen taiteilijan Suomi-matkan tulosten
näyttely».

Illalla »tarjoaa» Marjorie vieraalleen lisää newyorkilaista taidetta.
Ylä-New Yorkissa, aivan kaupungin laidassa on puiston keskellä
erikoislaatuinen konserttisali. Amfiteatterinmuotoisena kohoaa
tuhansille varattu katoton porrassali puoliympyrässä. Ja keskellä,
avotaivaan alla pauhaa orkesteri. Kerran viikossa annetaan täällä
täysipainoisia kansankonsertteja newyorkilaisten konserttilippujen
huikeaan hintaan nähden melkein ilmaiseksi.

Seuraavana iltana vie Marjorie vieraansa vielä teatteriin. »Saat
nähdä, että meillä on muutakin kuin Musical Comedy'ta ja revy'ta»,
väittää hän ja ostaa piletit pieneen Guild-teatteriin. New Yorkissa on
enemmän kuin tarpeeksi suuria teattereita, jotka tarjoavat yleisölle
sitä, mitä suuri yleisö hartaimmin haluaa tai luulee haluavansa:
keveyttä, sensatiota, kiihotusta, revyytä. The Little Theatre,
Pieni Teatteri, syntyi muutamien taiteilijain ja taideharrastajain
panemana vastalauseena ja vastapainona tälle makusuunnalle. Pienen
Teatterin katsomo on vähäinen. Sen katsojajoukko on pienempi ja
homogeenisempi kuin muiden teatterien, kappaleet, lavastus ja esitys
täysipainoisempia. »Guild'issa» sattui olemaan sillä kertaa Eugen
O'Neill'in »The Great God Brown», »Suuri Jumala Brown», O'Neill'in,
suuren naamioidenriisujan konkreettisin naamionäytelmä. Siinä hän ei
enää paljasta vain vuoropuheluin rehelliseen, omaperäiseen tapaansa
nykyajan ihmistä ja nykyajan kulttuuria. Siinä hän antaa esiintyjäin
näytellä — niinkuin ihmiset näyttelevät toisilleen jokapäiväisen elämän
suuressa näytelmässä — karkein naamioin kasvoillaan. Riisuttuaan ne
ovat he kauhistus itselleen ja toisilleen. Harvinaisen vaiteliaana
poistui yleisö.

* * *

Bessie oli Collegessa Marketta Suomalaisen lähin naapuri. Hän kuului
kuten Marjoriekin todellisiin 100 % amerikkalaisiin ja vanhaan, joskin
varattomaan, amerikkalaiseen sukuun. Kerran tuli Bessien nuorekas äiti
(kaikki amerikkalaiset äidit ovat nuorekkaita) tervehtimään tytärtään.
Hänen mukanaan tulleiden lukemattomien tuliaiskääröjen, omena- ja
luumulaatikkojen, leivoskorien ja hillopurkkien kunniaksi kaappasi
Bessie kirjojensa ääressä kyyköttävän suomalaisen naapurinsa muitta
mutkitta huoneeseensa saaliinjaolle. Ja kun äiti haali taas tavaransa
kokoon palatakseen kotiinsa, otti hän Bessien ja Marketan mukaansa
autoonsa ja vei heidät sunnuntaiksi kotiinsa 100:n mailin päähän.

Bessien koti oli pieni ja vaatimaton, mutta erosi kerrankin
täydellisesti muista tavallisesti kuolettavan samanlaisesti
kalustetuista amerikkalaisista kodeista. Äiti oli taiteilija,
ja koti kuin taideteos. Isä oli lääkäri, joka oli perustanut
keuhkotautisiirtolan etupäässä toipuville potilaille. Paitsi lääkärin
asuntoa kuului siirtolaan sairaiden asunnot asuinhuoneineen,
kirjastoineen, olohuoneineen, kutomasalit, puusepänverstaat,
sekatavarakaupat, kanalat, navetat ja muut maatalouteen ja pikku kylän
elämään kuuluvat rakennukset. Koko siirtolan yllä lepäsi kodikas,
tyytyväinen ja toimelias henki. Masentavan taudin uhrit tunsivat
elävänsä ja olevansa kuin kuka muu tahansa. Pystyiväthän hekin nyt
työhön, hekin voittivat joka päivä jonkin voiton, eikä aikaa jäänyt
suruun ja toimettomaan kohtalontutkisteluun. Tämä olikin luonnollisesti
siirtolan tarkoitus, rohkaista potilaiden mieltä. Sitäpaitsi sillä oli
taloudellinenkin merkityksensä, sillä varattomat potilaat saivat täällä
tilaisuuden korvata ainakin osan hoitokustannuksista omalla työllään.
Tietysti oli joukossa niitäkin, jotka ajoittain eivät kyenneet
mihinkään työhön. Ja toisia, jotka alkuaikoina eivät jaksaneet innostua
ja uskoa kykenevänsä työhön. Marketta Suomalainen kiersi siirtolan
kodikkaat suojat ja puistot. Kanalasta kuului iloista hyräilyä kanojen
kotkotuksen lomasta. Käsityösalissa kävi juttelunsorina. Maisteri-neiti
ja palvelijatar sommittelivat yhdessä koritöitä, ja nuori, kalpea äiti
solmieli lattiamattoa.

Bessien koti oli yksi niitä monia amerikkalaisia koteja, jotka panivat
Marketta Suomalaisen tuumimaan. Eikö Amerikka ollutkaan kylmä dollarien
ja materialismin käytännöllinen maa, joka näkee vain sen, mikä on
silmäin edessä ja käden ulottuvilla, joka panee arvoa vain suurille
käytännöllisille saavutuksille? Nämä ihmisethän elivät mitä herkimmän
idealismin vallassa. He näkyivät tosissaan uskovan hyvän ja kauniin
voittoon, maailmanrauhaan ja kulttuuriin. He panivat rahansa, aikansa
ja voimansa aatteensa palvelukseen, kysymättä, mitä se antoi takaisin
dollareissa.

Bessien kodissa Marketta Syrjästäkatsoja näki myös aito-amerikkalaisen
ritarillisuuden. Liekö se, että Setä Samulilla on vähemmän tyttäriä
kuin poikia vai mikä lie vaikuttimena, jokatapauksessa tapaa
suomalainen yllättävän naispalvonnan Vapauden ja Toveruuden Maassa.
Amerikkalainen mies ei koskaan unohda olevansa ennen muuta naisensa
ritari. Setä Samulin poika, professori tai työmies, olisi hävennyt
silmät pois päästään, jos hän unohtaisi hattunsa päähän ajaessaan
samassa hississä naisen — tutun tai tuntemattoman — kanssa. Samoin,
jos hän tutuimmankaan ohikulkevan tyttötoverinsa kysymykseen
vastaisi istualtaan. Kaikessa luontevassa toverillisuudesssaan ja
vapaudessaankin oli Bessien kavaljeerien kohtelutapa mitä kohteliainta
pikkuhuomaavaisuuksia myöten. Tämä itsenäisenä ja toverillisena
vaeltavan amerikkalaisen naisen saama ja vaatima palvonta (vaikkakin jo
tuntuvasti häipymässä) on silmäänpistävä.

* * *

Lomapäivinä oli hauska käydä paitsi kodeissa myös maaseudun pienissä
kirkoissa, jotka pienten kotien ympäröiminä kohosivat kunnailla
valtateiden varsilla.

Aivan Vassar Collegen lähellä on suuri kveekkarien yhdyskunta
kouluineen ja kirkkoineen. Kerran keväisenä sunnuntaiaamuna hujautti
kveekkarien koulun johtaja autonsa Collegen portista sisään ja
poimi Marketta Suomalaisen pieneen Fordiinsa. Ylös kevätauringossa
kylpeviä Catskill-vuoria maili mailin jälkeen ja vihdoin pysähtyi auto
kveekkarien yksinkertaisen kirkon eteen. Väkeä tuli kirkon täydeltä
läheltä ja kaukaa, sillä kveekkarit pitivät tänään kokopäivänkokousta.
Hiljaista, yksinkertaisesti puettua väkeä, vaikkakin vain muutama
vanhus enää käytti mustaa leveälieristä, historiakirjojen
kveekkarihattua. Kirkonmenot olivat kodikkaita ja yksinkertaisia,
lyhyitä lauluja, lyhyitä puheita ja todistuksia. Kokousten välillä
aterioivat kaikki yhdessä. Kansa istui penkeillä, aina kaksi
penkkiä vastakkain. Puutarjottimista muodostettiin polvien varaan
epävakainen, mutta välttävä pöytä. Ja emäntien mukanaan tuomat leivät,
munat, kakut ja kahvit tasattiin veljellisesti. Pöytäkeskustelussa
oli pohjasävynä kveekkarien tunnusomainen sodan vastustamisen ja
lähimmäisrakkauden painostaminen. Kveekkarien pieni kirkko ja sen kansa
tuntui muiden amerikkalaisten kirkkojen usein loistavan, puuhakkaan,
ja kirjavaohjelmaisen elämän rinnalla oudon hiljaiselta, syvältä ja
yksinkertaiselta.

Kirkkoja on Amerikassa pienessäkin kaupungissa useita. Vassar Collegen
lähellä, Poughkeepsien kaupungissa ja sen liepeillä on melkein
kullakin kirkkokunnalla ja lahkolla omansa. Pienen luterilaisen
kirkon rumassa, valkeassa tornissa soivat sunnuntaikellot. Kirkko
oli, kuten tavallista, ääriään myöten täynnä. Suurin osa saksalaista
ja skandinavialaista siirtolaissukua. Kaikki he näkyivät tuntevan
toisensa. Ja kaikilla heillä näkyi olevan jokin erikoinen tehtävänsä
kirkossa. Vuorosunnuntaisin keräsivät kirkkoon kuuluvat miehet
kolehdin, joka amerikkalaisessa kirkossa on harras juhlatoimitus.
Joku oli taas raamattupiirin johtaja, toinen kirkon piirissä toimivan
poikakerhon tai voimisteluseuran johtaja, kolmannen vastuulla oli
ompeluseura, partiotytöt, pyhäkoulu, lastentarha, sairaat tai
köyhät. Kirkkoon kuului seurakuntasali ja joukko kerhohuoneita,
joissa raamattupiirit ja kerhot kokoontuivat. Siellä pidettiin
voimistelutunnit, juhlat ja kekkerit. Vanhat, nuoret ja lapset
käyttivät ahkerasti hyväkseen kirkon tarjoamia eri toimintamuotoja. Ja
kaikki tunsivat he läheisesti kuuluvansa kirkkoonsa.

Amerikan luterilaisia kirkkoja pidetään siellä »vanhoillisimpina ja
raamatullisimpina» kirkkoina ainakin keskellä Itä-Amerikan moderneja
yhteiskunnallisia ja tieteellisiä uskontovirtauksia. Jotkut sen
jäsenistä pitävät sitä liiankin vanhoillisena. Siltä ainakin kuulosti
erään newyorkilaisen luterilaisen kirkon keskusteluillassa, johon
Marketta Suomalaista kerran oli pyydetty kertomaan vaikutelmiaan
Amerikan kirkoista kotimaisiin verrattuna. Kirkkoherra itse johti
näitä kahdesti kuussa kokoontuvia »Round Table Discussions»,
pyöreän-pöydän-keskusteluja, joiden tarkoituksena on arvostella kirkkoa
rehellisesti, mutta rakentavasti. Kodikkaasti, pöytien ääressä istuen
kuunteli salintäyteinen joukko, etupäässä nuorisoa, alustuksia ja
yhtyi sitten teekupin äärestä vilkkaaseen keskusteluun arvostellen
ja »korjaillen» kirkkonsa oppeja ja työtapoja. Muutamien mielestä
oli heidän luterilainen kirkkonsa jäänyt ajastaan jälelle, se ei
löytänyt tietä nykyajan sieluun, sillä se puhui 50 vuotta aikaisemmin
eläneille, ja kieltä, jota uusi nuoriso ei tajunnut. Toisista taas
piti luterilaisen kirkon päinvastoin olla takertumatta monien muiden
Amerikan kirkkojen älyperäisiin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin,
ja kestää hetken oikulliset virtaukset omalta, taatulta ladultaan
poikkeamatta.

Amerikkalaiset kirkot muodostuvat automaattisesti »pikkukirkoiksi»
amerikkalaisen kansan kirjavan kokoonpanon mukaan. Kylän kunnailla
näkee kirkon toisensa vieressä: baptistien, metodistien, luterilaisten,
episkopaalisten, unitaaristen, katolisten, presbyteeristen. Kustakin
tulee pienen kannattajapiirinsä elämän keskus. Ja tämän tukena on
pienen kirkon pappi. Hän on ristinyt, laskenut ripille ja vihkinyt
seurakuntalaisensa. Hän on kiertänyt kotikäynneillä heidän majoissaan,
ottanut osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, ja hänpä on kerran heidät
hautaavakin. Kirkonmenojen päätyttyä hän seisoo kirkkonsa ovella ja
hyvästelee kädestä pitäen kutakin: »Onpa hauska nähdä, että Mary on
taas jalkeilla. No, minne John jäi viime keskiviikkokerhosta? Saitteko
jo lääkärin pikku-Dorothyn luo? Mutta Teitäpä en ole nähnyt ennen
kirkossani, vai Suomesta. Tunsin kerran suomalaisen papin ja olen siitä
lähtien ihaillut suomalaisia Ettekö tahtoisi ilahuttaa minua tulemalla
huomenna iltapäiväteelle kotiini?»

Vieri vieressä kohoavat kylän keskellä pienten kirkkojen tornit. Niiden
ristit loistavat kuin tähtisikermä, jonka suojassa kukin kirkkokunta
elää omaa pientä perhe-elämäänsä suuren maailman virtausten keskellä.




12. »MAISTERIEN» LEIVONTA VASSAR COLLEGESSA.


Oikeastaan on päivämäärä tarpeeton. Sillä suurin piirtein katsoen ovat
jokavuotiset lukuvuoden päättäjäiset samanlaisia. Odotus ja kuumeinen
juhlapuuha on aina yhtä suuri. Koko näytelmäkin suunnilleen sama.
Näyttelijät vain vaihtuvat, samoinkuin loistoautojen pitkä jono, joiden
soluminen Vassar Collegen leveästä pääportista sisään tälläkin kertaa
aloitti juhlapäivien sarjan. Ne toivat sukulaisia ja ystäviä ja entisiä
»Vassar-tyttöjä». Sillä taas oli juhlat Vassar Collegessa. Taas saisi
parvi nuoria akateemikkoja College-lukujensa päättäjäisiksi Bachelor of
Arts-arvonsa kaikkine juhlamenoineen. Luentosalit ja kirjasto seisoivat
kerrankin typötyhjinä. Asuntoloista nousi seniorien pitkänpitkä
huokaus, jossa oli helpotusta 50 %, ja haikeutta saman verran. Täällä
oli oltu neljä rikasta vuotta yhdessä eläen, ahkeroiden, ilakoiden ja
surren. Kesäjuhla tiesi eroa. Toisille kangasti edessä erikoisopinnot
jossakin erikoisalayliopistossa, toisilla virkapaikka, ulkomaanmatka
tai oma koti. Mutta näinä kesäisinä Collegen lopettajaispäivinä sen
oppilaat unohtavat menneet vaivat, opiskelun ankaruuden ja edessä
olevan uuden elämänjakson iloineen ja huolineen. Sinä päivänä ovat
he vain suuria, iloisia lapsia, ja nämä Collegen tutut, siimekkäät
puistot saavat raikua 300:n nuoren tytön lähtijäisiloa. Nuoruuden
raisua riemua ne kaikuivatkin. Valmistuneen kurssin sisarluokan
kauneimmat tytöt kantoivat raskasta päivänkukkaköynnöstä. Leivottavat
maisterit marssivat kukkaistyttöjen kaunista kujaa ja heidän edellään
tanssi »luokan henki» laulaen luokkalauluja. Mutta äänekkäin oli riemu
urheilukilpailuissa. Olisittepa nähneet nuorien juurivalmistuvien
Bachelor of Arts'ien mittelemässä voimiaan juhliin saapuneiden
harmaahapsi-isiensä kanssa base ball'issa ja kenttä-hockeyssa!

Kun sitten tuli ensimmäisen juhlapäivän ilta, syttyivät värilyhdyt
puistossa. Ulkoilmateatterissa, tuhansille katsojille varatulla
mäenrinteellä antoi Collegen ylioppilasteatteri ei kai vallan
täyspitoisen, mutta myrskyisin suosionosoituksin vastaanotetun
näytännön.

Eivät ylioppilaat kuitenkaan vain leikiksi lyö päättäjäisjuhlaansa.
Toinen päivä oli vakavien juhlien päivä. Pitkänä, mustana jonona, pieni
jaappanilainen stipendiaatti ensimäisenä ja Californian hongankolistaja
viimeisenä, marssivat seniorit arvokkaasti Collegen pieneen kirkkoon
gradueerattaviksi. Juhlatunnelma. Juhlasaarna. Musiikkiesityksiä.
Rehtorin puhe vastavalmistuneille akateemisesti sivistyneen naisen
velvollisuuksista ja oikeuksista. Ja sitten saivat seniorit kukin
latinankieliset diploomansa. He seisoivat paraatijuhlallisina, ja hymyn
väikkeettäkään he heilauttivat nelinurkkaisen Collegelakkinsa riippuvan
tupsun oikealta nurkalta vasemmalle. Niin heidät julistettiin kaiken
juhlakansan kuullen Bachelor of Arts'eiksi.

Kolmas juhlapäivä elettiin etupäässä entisten Vassar-tyttöjen
merkeissä. Vuosien ja vuoskymmenien takaa olivat he tulleet mukaan
juhliin vanhoja muistojaan yhdessä verestämään. He asuivat kaikki
yhdessä, vuosina 1866—1926 gradueeratut, suuressa Alumnae Housessa,
jonka he olivat vierailujaan varten miljoonillaan rakennuttaneet aivan
Collegen lähelle. Joukossa oli pari hopeahapsista, jotka kerran olivat
hekin viettäneet tätä samaa juhlaa, kokonaista kuusikymmentä vuotta
sitten. Ja tänä kuudentenakymmenentenä »reunionpäivänään» he lauloivat
varmasti yhtä lämpimin mielin kuin konsanaan nuoruudessaan vanhaa
Collegelaulua:

    »Hark, Alma Mater, through the world is ringing
    The praise thy grateful daughters bring to thee.
    Oh thou who dost hold the torch of truth before us,
    Across thy lawns we hear the magic song:
    'Tis Vassar, our beloved Alma Mater
    That stands forever fair and high and strong.»

    [»Kuuntele, Alma Mater, kautta maailman soi
    kiitollisten tytärtesi ylistys sinulle,
    joka kohotat totuuden soihtua eteemme.
    Kuuntele, kuinka puistojasi kaiuttaa taikalaulu:
    Tämä on Vassar, rakastettu Alma Materimme, joka
    pysyy alati vahvana ja tehtävälleen uskollisena.»]

Laulaen kiersi kukin luokka vanhoja, tuttuja College-puistoja
omin luokkavärein. Tavallisessa elämässä olivat he lääkäreitä,
opettajia, liikenaisia, äitejä, mutta tänään ainoastaan nuoria
College-ylioppilaita. Kaikki he rakastivat tätä Vassar Collegea.
Ihmekös tuo, vuoden opiskeluajalla muukalainenkin ehti siilien
kiintyä. Kerran on Marketta Suomalainenkin varmaan vanhana ja viisaana
ja vakavana virkanaisena matkustava kuusikymmenvuotisjuhlaansa
Vassar Collegeen ollakseen vielä yhden ainoan päivän nuori, huoleton
College-tyttö.




13. AMERIKKALAISIA YLIOPPILAITA KOKOUKSISSAAN.

1. Silver Bay naisylioppilaiden vallassa.


»Sen on mahduttava sinne». College-tyttö urheilupuvussa, baskeri
päässä, tennismaila kainalossa, heittää uppiniskaisen matkalaukun
uudelleen junahyllylle. Viereiseltä penkiltä nousee toinen
ylioppilastytön pää ja toinen tennismaila yhteistyössä nitistämään
syntistä matkakapinetta laukkuvuoren koloihin. »Silver Bayhin
varmaankin?» kysyy baskeripää. Enempää ei tarvita, kättä päälle ja
ollaan tutut ja sinut ja ystävät ennenkuin nimeäkään oikein tiedetään.
Mutta muu nimi ei olekaan tarpeellinen kuin Silver Bay.

Silver Bay on kristillisten yhdistysten vakituinen kesäkokous
ja leiripaikka. Yhdysvaltain itärannikon kauneimmalla paikalla,
luonnonihanalla »Tuhantensaarten» järvialueella, Lake Georgen rannalla,
sinisten kukkulain välissä ovat Silver Bayn lukuiset vaatimattomat
majat ja leirit suuremman hotellirakennuksen ympärillä. Ennen tätä
joukkoa, naisylioppilaiden kristillisen kesäkokouksen osanottajia,
olivat Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen kesäkokouksen jäsenet
täyttäneet Silver Bayn laaksot ja majat. Ja heti naisylioppilaiden
jälkeen tulvivat lähetyskokouslaiset sinne.

Silver Bay tuli tämän naisylioppilasjoukon kodiksi kymmenen kauniin
kesäpäivän ajaksi. Neljäsataa ylioppilasta New Yorkin ympäristön
Collegeista se lähensi toisiinsa vuorimajojen herttaisessa vapaudessa.
Siellä kukoisti nuorekas toveruus ja orasti yhteisen tien etsintä,
joskin he olivat tulleet yhteen mitä erilaisimmista vaikuttimista.
Joku oli tullut etsimään hauskoja tovereita ja hauskoja kesäpäiviä
luonnonkauneudestaan kuuluisalla paikalla. Toisen oli kristitty
äiti tänne lähettänyt. Kolmas oli jo aloittanut itsekohtaisen
kristityn-tien-kulkunsa ja tuli hakemaan tukea ja virikettä. Neljättä
oli ajanut nuoren ihmisen epämääräinen elämän jano. Ja viides oli
tarttunut ylioppilaskokouskutsuun kuin viimeiseen oljenkorteen
etsittyään nuoresta iästään huolimatta elämänrikkautta ja totuutta
kaikista mahdollisista ja mahdottomista lähteistä ja kaiken lopultakin
tyhjäksi havaittuaan tullut tänne ajatellen: »jollen täältäkään löydä
totuutta, olen mennyttä.» Heidät kaikki otti Silver Bay avosylin
vastaan. Ja kaikille se olisi tahtonut nähdä vastauksen ja ratkaisun
vaikenevan.

Silver Bayssa vallitsi nuori henki. Asuttiin vaatimattomissa
kesämajoissa, kaksi kussakin pienessä kopissa. Uitiin aurinkoisella
hiekkarannalla ja pelattiin tennistä kokousalueen lukuisilla
tenniskentillä. Retkeiltiin kauas ja korkealle ympäröivien vuorten
huipuille. Ja laaksot ja vuoret raikuivat nuoruuden pulppuavaa iloa.

Mutta välillä saivat nämä samat laaksot ja vuoret ihmetellä majojen
ja rantojen yllä lepäävää hiljaisuutta. Sillä Hiljaisuuden Ääniä
kuulemaan tämä 400-päinen joukko oli saapunut. Ja tämän saman
nuoruudenilon-kansan painoi nuoruuden vakavuus ja elämän suurimmat
kysymykset hiljaisuuteen, polvilleen. Kokouksen uskonnollista puolta
eivät suinkaan vain esitelmät ja puheet edustaneet. Olihan niitäkin
aina jokunen päivää kohti. Enemmän oli sittenkin keskusteluja ja
tutkimuspiirejä. Tuuheiden, vanhojen puiden alla tai vuoren huipulla
taivaan kaaren alla tai järven rannalla virisi keskustelu kuin
itsestään, ei kukaan vierastellut toistaan eikä piirin johtajaa,
oli tämä sitten vanhempi toveri tai vaikkapa pappi ja johtaja.
Johtajien joukko oli virkistävänkirjava: N.K.Y:n sihteereitä, pappeja,
sosiaalireformaattoreita, tiedemiehiä kemian, filosofian, sielutieteen
alalta. Siinä oli uskonnollisesti vanhoillista ja ultraliberaalia.
Siinä oli kristittyä jos muhamettilaistakin. Nuori, luterilaisen
kirkkonsa pyhäkoulunopettaja, 19-vuotias newyorkilainen ylioppilas, ei
ollut varsinaisia johtajia, mutta hänestä tuli majansa keskus. Kukaan
ei osannut sanoa, miten se tapahtui, mutta kuin itsestään kysyivät
etsivät häneltä tietä. Illalla, monikirjavan ohjelman päätyttyä,
iltalaulun kaiun kuoltua istui hän hiljaisena ja vaatimattomana järven
rannalla, raamattu polvillaan ja vastaili raamatunlauseilla toverinsa
tuskallisiin kysymyksiin.

Varsinainen ohjelma kutoutui hartaudellisten puheiden ja persoonallisia
uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien keskustelupiirien
ympärille. Mutta se sulki piiriinsä myös — ehkäpä enemmänkin
intellektuaalisuskonnollisia esitelmiä ja keskusteluja, kuten »Rukous
ja sielutiede», »Kristinusko ja muut uskonnot». Amerikkalaiselle
nykyajan ylioppilaalle ja varsinkin uudemman sielutieteen opiskelijalle
näkyivät nämä tiede ja uskonto ongelmat olevan aivan elämänehtoina.
Jollei hän voi astua uskonnon maailmaan ymmärtäen sen lait, ei hän voi
tai paremminkin — ei hän luule ensi näkemältä voivansa — tätä askelta
ollenkaan ottaa.

Yhtä oleellisena osana ohjelmaa olivat myös yhteiskunnallisten
ja kansainvälisten kysymysten käsittelyt kristinuskon valossa.
Amerikkalainen näkee elämän kuohuvan ympärillään. Hän toteaa
yhteiskunnallisten epäkohtien, yksilöiden ja kansojen suhteiden olevan
ristiriidassa Vuorisaarnan Mestarin opin kanssa. Amerikkalaisen
toimelias, konkreettista työtä vaativa, työhön ja uhrauksiin aina
valmis luonne vie uskonnon heti elämän keskelle, sillä hänen
uskonnollisuudelleen on rakkauden sovellutus elämään keskeisintä. Elämä
itse monine ongelmineen astuu mietiskelyn sijalle. Kenties hän tällöin
joskus työskentelee oman hengellisen kasvunsa kustannuksella.

Amerikkalaisen, työn ja kiivaan kehityksen keskellä kasvanut
luonne ei aina ymmärrä eurooppalaisen keskittymistä persoonallisen
Jumala-suhteensa vaalintaan, sen enempää kuin eurooppalainenkaan
aina käsittää oikein amerikkalaisen optimistisena touhuavaa,
ulospäin suunnattua uskonnollisuutta. Toinen pitää toista »pilvissä
pysyttelevänä»; toinen epäilee toisen touhuavan asioiden pinnalla. Näin
arvostellessaan toisiaan ovat eurooppalainen ja amerikkalainen nähneet
toisistaan ainoastaan pintapuolisen kuvan. Pohjalla on heillä paljon
yhteistä uskonnollisessakin elämässään. Sen oppii amerikkalaisessa
ylioppilaskokouksessakin selvästi näkemään. Näkee kuin kirkkaan
rantaveden läpi pohjan kirjavat kivet.

Silver Bayn kokous oli nuorten etsijäin kokous. Vanhat jumalat
kaadettiin maahan. Uutta, vain uutta etsittiin. Ei luotettu ilman muuta
entisten polvien tosiksi kokemiin muotoihin. Siinä oli luonnollisesti
paljon nuoren ihmisen viatonta kritiikkikiihkoa, paljon nuorekasta
järkeilemisenhalua. Mutta siinä oli myös todellista taistelua uskon ja
tiedon ongelmien tähden. Jotain Nuoren Amerikan nykyään tuskallisena
kuohuvasta Elämän ja Jumalan etsinnästä heijasti Silver Bayn kokouskin.




2. League for Industrial Democracy pitää kokousta.


Myra, Vassar Collegen sosialistikerhon palavasilmäinen puheenjohtaja,
hän se tietysti Marketta Suomalaisen sinne vei. Ala-New Yorkin
liikekatuja, ja vielä niitäkin alemmaksi, kapeille, sokkeloisille
kaduille: New Yorkin taiteilijakortteliin. Ylös hissittömän talon
rappuja, aivan katonrajaan asti. Ja sisällä talon ulkoasuun nähden
aivan odottamattoman komea, kaunis taiteilija-ateljee. Myymättömät
taulut olivat sysätyt nurkkaan. Lattian täyttivät penkkirivit. Suuri
sali oli jo puolillaan ihmisiä: tiukkakatseisia työmiehiä, kalpeita
taiteilijoita, nuoria kirjailijoita, jokunen arvokas professorikin
joukossa, ja ennenkaikkea joukko ylioppilaita. L.I.D., League for
Industrial Democracy eli Yhdistys Tasa-arvoisuus Teollisuusmaailmaan,
piti kokoustaan. L.I.D:lla on oma ylioppilasosastonsa, ja tämä oli
oikeastaan pääasiallisesti ylioppilasosaston kevätkokous. Koska
osanottajia ei ollut kuin satakunta, vieraili koko kokouskansa
yksityiskodeissa. Seuraavana päivänä jatkettiin kokousta New Yorkin
senvuotisen hyljätyn pormestariehdokkaan kodissa. Lyhyitä esitelmiä ja
vielä lyhyempiä alustuksia. Amerikkalaiset nukkuisivat tai kokonaan
menettäisivät tajuntansa suomalaisenpitkien esitelmien aikana. Ja
amerikkalaiseen tapaan höystettiin vakavinkin ukkospuhe huumorilla:
ei se ollut puhe eikä mikään, ellei se alkanut vitsillä ja saanut
alkajaisiksi kuulijakuntaa räjähtämään nauruun. Alustusten johdosta
syntyi kuuma keskustelu teollisuussysteemeistä, varallisuuden
olemuksesta, työväen ja luokkakysymyksistä ja ylioppilaiden osuudesta
näiden ratkaisemisessa. Kirjavaa oli yleisö ja kirjavia siis esitetyt
mielipiteet. Milloin kohottautui sosiologian professori puhumaan
tieteen näkökulmasta verkalleen ja varmasti. Milloin nousi työväenmies
kertomaan kokemuksiaan kiihkeästi, ja toisinaan ponnahti kiivas
sosiaalireformaattori pystyyn ja pauhasi kuin tuomiopasuuna. Milloin
taas todisteli nuori radikaaliylioppilas teoriojaan tulisesti, riehuen
pöytänsä takana.

Hylätty pormestariehdokas tarjosi lopuksi aterian kodissaan. Kansa
istui, seisoi ja vaelsi koko ajan syöden pieniltä pahvilautasilta
pähkinäsallaattia ja jäätelöä. Ja yhä jatkui keskustelu, nyt
ryhmittäin. Nuori, kotinsa kanssa riidoissa oleva miljoonaperijätär,
College-tyttö, selitteli kimakalla äänellä radikaalisia
yhteiskuntateoriojaan vielä häntäkin nuoremmalle työmiehelle huiskien
lusikallaan sanojen tahdissa ilmaan. Sohvan kaidepuulla istui
opettajatar-alku kiihkeästi väitellen vastaleivotun papin kanssa
vuorisaarnasta. Nuoren papin kasvot olivat kärsivät ja laihat. Silmät
paloivat kuin fanaatikon. Marketta Suomalainen katsoi ympärilleen. Sama
kiihkeä keskustelu, samanlaiset palavat silmät, minne vain katsoi.
Sama into selvittää itselleen ja toisille L.I.D:n perustarkoitusta:
»kasvattaa maailma uutta yhteiskuntajärjestystä varten, joka perustuu
kulutusta ja yhteishyvää eikä yksityisen hyötymistä tarkoittavaan
tuotantoon.»

Tällainen kokous on aina arvokas elämys. Ja muukalaisylioppilaalle
se oli kiintoisa näyte Amerikan nuorten radikaaliylioppilaiden
maailmankatsomuksesta, heidän toimintavalmiudestaan ja heidän
aatteellisesta sosialismistaan.




14. PAHANTAPAISIA TYTTÖJÄ.


Ei Marketta Suomalaista ollut sinne tuominnut kukaan eikä mikään
muu kuin kukkaro. Osaksi ansaitakseen talven opintojen varalle,
osaksi tutustuakseen tähän puoleen yhteiskunnallista työtä oli hän
vapaaehtoisesti lähtenyt New Yorkin valtion tyttöjen kasvatuslaitokseen
New York State Training School for Girls. Kahdentoista muun
ylioppilaan kanssa eri yliopistoista tulisi hän täällä viettämään
kaksi kesäkuukautta »puutarha ja retkeilyapulaisen» nimellä. (Palkka:
täysihoito ynnä 3000 Smk. kuussa). Laitoksen johtajatar halusi
saada kesäisin vakituisten toimihenkilöiden lisäksi pienen kaartin
nuoria ylioppilaita, tutustumaan kasvatuslaitostyöhön sekä luomaan
henkilökohtaisessa seurustelussa tyttöjen kanssa College-henkeä ja
vauhtia hänenkin merkilliseen valiojoukkoonsa.

Marketta Suomalainen raahasi siis raskasta matkalaukkuaan mäkeä
ylös. Mäen päällä, Hudson-joen rantatöyräällä, suuren puiston
keskellä kohosivat kirkontorni ja rakennusryhmän katot. Tämäkö oli
kasvatuslaitos? Tietämättömyyden varmuudella oli Marketta Suomalainen
odottanut kasarmeja, aitauksia ja lukkoja. Mutta täällä juoksi sepposen
selällään olevalle portille vastaan joukko iloisia, kohteliaita
tyttöjä, kaikkea muuta kuin univormu-jono-rikollisen-näköisiä.

Kirkon, koulurakennusten ja sairaalan joukossa pilkisti puistikon
puiden lomasta toistakymmentä majaa joissa laitoksen kolmisensataa
tyttöä asusti. Marketta Suomalainen majoitettiin yhteen niistä.
Majan-äidin, apulais-äidin, emännöitsijän ja 20 pahantapaisen
tytön kesäkohtaloon tulisi siis hänen elämänsä liitetyksi kahdeksi
kuukaudeksi.

Italian Maria teki heti kiihkeää tuttavuutta puhetulvin ja syleilyin.
Hän oli valtava kaikissa tunteenpurkauksissaan, yhtä kiihkeä
hyvässä kuin pahassakin. Kun hän suuttui, säkenöivät ja kipinöivät
hiilenmustat silmät paksun, mustan otsatukan alla. Taisi lähinnä
seisomaan sattunutkin nähdä tulipalloja silmissään, jollei tuupertunut
maahan voimakkaista nyrkiniskuista. Maria menettikin vähä väliä
vapaana asumisen oikeutensa ja sai nukkua lukkojen takana. Hän oli
henkilöitynyt siirtolaisperheen ongelma. Isä ja äiti olivat tulleet
Italiasta vanhoine perintötapoineen ja ortodoksisine uskoineen. He
eivät jaksaneet kestää tämän Työn Maan kiireisessä kilpailussa,
eivät jaksaneet nousta köyhyydestä, likaisuudesta ja alkuperäisistä
elintavoistaan. Englanninkieltä he eivät koskaan oppineet juuri enempää
kuin good bye ja thank you. Mutta Maria syntyi New Yorkissa ja hänestä
tuli newyorkilainen. Koulussa hän oppi englanninkielen eikä pian
enää edes ymmärtänyt vanhempiensa kieltä. Vielä vähemmin hän ymmärsi
heidän vanhoja italialaisia tapojaan ja ajatuksiaan. Yhä enemmän hän
vieraantui kodistaan englantiapuhuvien toveriensa pariin. Vilkkaana ja
kekseliäänä ja ajanvietettä vailla olevana hänestä pian tuli syrjäkadun
varasliigan suosittu ja itsevaltainen johtaja. Katu tuli hänen
kodikseen. Ja kadunlapsella on edessään monta ja nopeaa tietä poliisin
tuttavuuteen. Italian Marian tarina on, sen pahempi, tuhannesti
toistuva ja selittää omalta osaltaan sen, miksi juuri siirtolaislapset
parhaasta päästä täyttävät Amerikan kasvatuslaitokset.

Harrietista oli vaikea ensinäkemältä päätellä, miksi
Nuorisotuomioistuin oli hänet tänne lähettänyt. Harriet oli majan
hiljaisin tyttö, hän ei aukaissut suutaan muuta kuin pyydettäessä. Hän
kulki anteeksipyytävänä, ahkerana ja tottelevaisena varjona toisten
joukossa. Hän oli niin hento ja lapsellisen näköinen, ettei häntä
olisi uskonut 16-vuotiaaksi. Vielä vähemmän otti uskoakseen, että
hänen hameestaan kiinnipitävä, vuoden vanha pikku-Johnny oli hänen oma
lapsensa.

Harrietin kohtalotoveri, 18-vuotias Mary, oli aivan toista maata.
Hänen kova, uhmaava äänensä; ja hillitön naurunsa kuului kaikkialla.
Kun »tädin» silmä vältti oli hän heti kertomassa rohkein, räikein
vedoin seikkailujaan New Yorkin laitakaupungilla julkeita juttuja
ihmetteleville, mutta niistä ahneesti nauttiville tovereilleen.
Päinvastoin kuin Harriet, Mary viis veisasi siitä mihin hänen lapsensa
oli joutunut. »Hoh hoo», hän nauroi, »kun minun äitini oli poissa
kotoa, toi isäni uusia äitejä, ja kun isä oli matkalla, toi äiti uusia
isiä, enkä minä tiedä, kuka isäni oikeastaan on. Eikä minun babynikään
omastaan tiedä».

Siellä he elelivät, yhdessä Hudsonin koulukodin monista majoista,
toisiaan suuren elämän salaisuuksiin opastellen. Mariat ja Henriettet,
Maryt ja Josephinet. New Yorkin Nuorisotuomioistuin oli heidät tänne
lähettänyt varkaina, pikku-äiteinä, koulukarkureina, kodittomina.
Ja koulukodin oli muokattava heidät soveliaiksi astumaan kerran 18
vuotta täytettyään uudelleen pahaan maailmaan. Koulukoti yritti
kasvattaa heitä hyviin taitoihin, tapoihin ja hyvään henkeen. Se
totutti heitä kutakin käytännölliseen työhön keittiössä, kanalassa,
pesutuvassa ja puutarhassa. Se käytti heitä kutakin koulussa,
heikoimpia kansakoulukurssin verran, lahjakkaampia ylemmässä koulussa
jopa College-tutkintoon asti. Se otti huomioon kunkin kyvyt:
heikot, keskinkertaiset ja hyvät, sekä kunkin lahjat: taiteelliset,
tieteelliset, käytännölliset. Kouluineen ja kursseineen se tahtoi
varata jokaiselle tilaisuuden kehittyä jollakin alalla omin neuvoin
toimeentulevaksi kansalaiseksi: ompelijattareksi, talousapulaiseksi,
kampaajaksi, pikakirjoittajaksi, piirtäjäksi, soittajaksi.

Kesällä olivat koulut ja kurssit kuitenkin pois päiväjärjestyksestä.
Kesällä oli ohjelma kirjavampaa ja samalla kevyempää sekä työn että
leikin suhteen. Kukin suoritti asevelvollisuuttaan vuoroviikoin
keittiössä, pesulassa, kanalassa ja puutarhassa. Pääasiallinen työ
olikin valtavien puutarhaviljelysten hoito. Puutarhatyö olikin
siunattua: siinä sai energisin, villein ja pahasisuisinkin tyttö puskea
sisunsa mustaan multaan. Kitkeminen oli vain harvalle mielityötä, mutta
elonkorjuu, se oli toista. Kirsikoiden ja viinirypäleiden korjuulla oli
erikoisen viehättävä sivumaku.

Kesäelämä koulukodissa ei kuitenkaan ollut vain työntekoa. Aina
ilmestyi pian ulkoa opittuun, yksitoikkoiseen työpäivään hauskoja
vaihteluja. Koulukoti rakasti yllätyksiä. Kun majan kansa oli koko
viikon kunnostautunut, eikä pienintäkään mustaa merkkiä ollut heidän
kohdallaan rikosrekisterissä, marssi majan äiti lapsineen koko päivän
kestävälle, jännittävälle retkeilylle kauas vuorille ja metsiin.
Tai vietettiin jonkun toverin nimipäivää ulkona auringonpaisteessa
kestityksin ja ohjelmasuorituksin. Illallistöiden jälkeen kokoonnuttiin
joka päivä kesäisin talviseen läksyjenluku-aikaan kodikkaaseen
olohuoneeseen lukemaan, soittamaan ja neulomaan. Taikka pelattiin
krokettia tai potkupalloa ulkona urheilukentillä yömyöhään. Ja se
vasta ilosanoma oli, kun kaikki »majat» kutsuttiin koulutalolle
yhteiseen juhlaan leikkimään ja tanssimaan. Tai kun oli majojen
väliset urheilukilpailut. Ilo oli ylinnä, kun tytöt saivat asettaa
yhteisen valiojoukkueensa pelaamaan laitoksen lääkärin, hammaslääkärin,
psykoloogin, majanäitien ja ylioppilastätien joukkuetta vastaan. Tädit
ja sedät harjoittelivat hämärän tullen epätoivoisesti, mutta siitä
huolimatta he hävisivät säännöllisesti. Jos puhutaan rangaistuksista,
niin ei löytynyt sen tehokkaampaa kuin sulkea sisään joku sääntöjä
vastaan rikkonut tanssija tai urheilija sill'aikaa kuin voittohuudot
kaikuivat urheilukentältä tai muut kiirehtivät koulutalon juhlaan.
Koulukoti antoi paljon vapauksia, mutta vapauden väärinkäyttäjältä se
armotta riisti vapaudet ja varsinkin — hauskuudet. Ja se puri paremmin
kuin kipein selkäsauna.

Kuukauden ensimmäiset sunnuntait olivat tätien raskaimmat ja tyttöjen
hauskimmat päivät: omaisten odotettu vierailupäivä. Mutta johtajattaren
kotikutsut olivat sittenkin kaikkein erikoisin vaihtelu ja yllätys.
Pienissä ryhmissä saivat tytöt vierailla johtajattaren kauniissa
kodissa muiden »tavallisten» vieraiden joukossa. Tämä oli yksi
johtajattaren monista yrityksistä totuttaa tyttöjään ulkomaailman
elämään, tavallisiin vierailuihin ja juhliin. Laitoksissa kasvaneilla
tytöillä, — arveli johtajatar — on maailmalle päästessään usein
vaikeata sopeutua tavallisten kotien, kylien ja kaupunkien elämään.
Ja koska lisäksi näiden »laitosleimaisten» tyttöjen edessä yhtäkkisen
vapauden kiusaukset kasvavat kaksinkertaisiksi, pyrki hän muodostamaan
Hudsonin Koulukodin elämän mahdollisimman luonnolliseksi.

Hän se olikin, johtajatar, joka painoi leimansa koko laitoksen henkeen.
Koska hän uskoi nuorisoon, harhaantuneeseenkin, koska hän uskoi, että
pahimmassakin tytössä on etsittävä, löydettävä ja kehitettävä jokin
kaunis ja hyvä, uskoivat opettajat, »tädit» ja tytötkin niin. Koska hän
uskoi laitoksen päätehtävän olevan — ei vain rangaista pahantekijöitä,
ei vain kouluuttaa ompelijattaria, konekirjoittajia — vaan kehittää
persoonallisuuksia, itsekontrollia, väritti tämä usko laitoksen
toiminnan ja hengen, joka muodostui vapaaksi ja terveeksi, samalla
säilyttäen tarpeellisen ankaran arvovallan ja ennenkaikkea — ankaran
toverikurin.

College-tytöille avasi kesä pahantapaisten tyttöjen parissa uuden
maailman. He olivat saaneet silmätä syvälle miljoonakaupungin
syrjäkatujen lokaan, jota oli heitetty näiden tyttöjen kasvoille
pienestä pitäen. He olivat nähneet näissä tytöissä uuden maailman,
kurjan, mutta yhtä todellisen kuin heidän oma kaunis ja suojattu
maailmansa. Ja he olivat nähneet näiden tyttöjen ponnistukset ylöspäin,
ja toisten, näiden tyttöjen puolesta, tekemiä ponnistuksia. »Kuules»,
sanoi Eleanor, College-tyttö, kesän loppuessa, »minä tulenkin
yliopistoluvut lopetettuaan tänne töihin, oikein vakituisesti. Etkö
luulekin, että tämä työ voi sittekin tyydyttää ja että se ottaa
käytäntöön ihmisen parhaat kyvyt, — akateemisetkin» ja vuoden kuluttua
purjehti Eleanor taas Hudsonin rannalle koulukotiin ja jäi kuin jäikin
yhdeksi sen asukkaista.




15. TALOUSAPULAISENA JA YLIOPPILAANA NEW YORKISSA.


Kesä oli ohi ja syksyn tuuli puistatti puita. Marketta Suomalainen
seisoi New Yorkin kadulla. Ja jälleen tunsi hän olevansa yksin suuressa
maailmassa, aivan niinkuin vuotta aikaisemmin astuessaan ensi kerran
Amerikan mantereelle. Taskussa oli muutama dollari koko pitkän talven
varalle. Apuraha oli ollut vain Vassar Collegea varten edellisenä
talvena. Nyt oli siis tultava toimeen omin avuin opiskellessa Columbia
yliopistossa ja New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opistossa. Tähän asti
oli miljoonakaupunki ollut hymyilevä, hauska tuttavuus, sillä sitä
oli katseltu toverien auton ikkunasta viikonloppuvierailuilla. Se oli
ollut hetken kiintoisa kohde ensikertalaisen seikkaillessa sen pimeillä
syrjäkaduilla. Mutta nyt painui pilvenpiirtäjien varjo raskaana ja
pimeänä vähäisen muukalaisen päälle. Nyt alkaisi vuodenpitkä vakava
seikkailu.

Marketta Suomalainen hypisteli sanomalehti-ilmoitusta kädessään ja
soitti ovikelloa. »Ilmoitatte tarvitsevanne talousapulaista.» Hänet
vietiin sisään. Vastassa oli emännän pitkä, tutkiva silmäys kiireestä
kantapäähän. »Edellisen paikan paperit?» Tämä on ensimmäinen paikka
pyrkijällä. »Well, osaatteko itsenäisesti hoitaa taloutta, ostaa ruoat,
keittää, hoitaa lapsia j.n.e.»

Rehellisyys ei peri maata, ei ainakaan senkaltaista palveluspaikkaa.
Ja Marketta Suomalainen oli taas kadulla. Hän katseli ravintoloiden
valaistuja akkunoita, musta valkopukuista tarjoilijatararmeijaa
ja päätti koettaa onneaan yhtenä heistä. »Childs»-ravintoloiden
työnvälitystoimiston odotussali oli tupaten täynnä nuoria
tarjoilijatarkandidaatteja. Marketta Suomalainen liittyi pitkään
jonoon ilmoittautumispöydän ääreen. Olipa siinä jos jonkinlaista:
Miss Omenakukka maalta, Miss Punahuuli New Yorkista, Miss Silmänisku,
Miss Antaamennä, Miss Kaikenloppu j.n.e., j.n.e. Vihdoin tuli
Marketta Suomalaisen vuoro. Tällä kertaa hän päätti olla varma ja
vakuuttava. »Oletteko ennen tarjoillut?» — »Olen ja loistavalla
menestyksellä. Kundit pyrkivät aina minun pöytääni», alotti Marketta
säteillen. Hän muisteli paria kokeiluaan Vassar Collegen pienessä
ylioppilaskahvilassa. Iski silmää kysyjälle vakuudeksi. Taas
vastaukseksi pitkä, tutkiva silmäys kiireestä kantapäähän. »Saatte
paikan viikon perästä Childs-ravintolassa 52:lla kadulla. Mutta vain
aamuvuoroja on vapaina.»

Siis taas tie pystyssä. Aamuvuoroja. Eihän Marketta Suomalainen
voinut luentoaikana hääriä ansiotöissä. Mistä kummasta hän keksisi
iltatöitä? Juuri silloin tuli pelastus. Hotellin pöydällä odotti
häntä kirje Poughkeepsiestä entiseltä Vassar College-opettajaltaan,
joka pyysi häntä seuranpitäjäksi ja illallisen valmistajaksi vanhalle
isälleen New Yorkiin. Pyyntö oli niin hienotunteinen ja vilpitön, ettei
turvaton työnetsijä aluksi huomannut siihen verhoutuvaa, yksinäiselle
ulkomaalaiselle ylioppilaalle avuksi ojennettua ystävällistä kättä.
Ja Marketta Suomalainen kuvitteli olevansa ilmiömäinen seuranpitäjä
ja illallisen valmistaja, pakkasi iloiten tavaransa ja siirtyi
hotellistaan pieneen puutarhan ympäröimään yksityistaloon Brooklyniin,
jossa valkohapsinen, eläkkeellä oleva professorivanhus eli yksinäistä
elämäänsä, ja jonne Marketta Suomalaisen oli määrä sopimuksen mukaan
tuoda nuoruutta ja elämää ja — illallista ja huoneiden siivousta.
Vastalahjaksi hän saisi kodin, huoneen ja yhden aterian.

Herätyskello piristi kiukkuisena kello kuusi. Herätetty heitti vielä
kiukkuisempana tyynyn häiritsijän suun tukkeeksi. Kello kilahti
lattialle ja jatkoi itsepintaisena pärinäänsä. Silloin vasta muisti
Marketta Suomalainen, että talousapulaisen työ oli alkava. Pian
suihkun alle. Pian pukeisiin ja työhön, sillä kello kahdeksan on
palvelushengen jo istuttava luennolla toisessa päässä kaupunkia, sitä
ennen on aamusiivous suoritettava, ja matkaan halki koko Brooklynin ja
New Yorkin menee maanalaisella pikajunallakin tunti. Valtava esiliina
eteen, pölynimijä, tomuliina ja harja sotavarusteinaan marssi Marketta
kiireiseen taisteluun olohuoneen, ruokasalin ja keittiön puhtauden
puolesta. Joutuihan siinä pölynimijä useasti surisemaan tavallista
ärtyisempänä ja tomuliina huiskimaan luvattoman hätäisesti, mutta vanha
professori ymmärsi. Aamukahvi, hedelmät ja munatkin oli vielä saatava
pöytään kello seitsemäksi, pari palaa oli nieltävä ja palvelijatar
muutettava ylioppilasasuun. Sitten oli kiireimmän kaupalla painuttava
maanalaiselle pysäkille.

Yhteiskunnallisen Työn Yliopistolla riitti luentoja, kirjastolukuja,
tutkielmien kirjoitusta ja käytännöllistä sosiaalisen työn harjoittelua
yhtämittaa kello viiteen iltapäivällä. Kello kuudeksi ehti Marketta
hyvässä onnessa kotiin ja kello 7 oli päivällinen tuotava pöytään.
Mutta nopeastihan sen ehti valmistaa. Sen kun vain aukaisi
amerikkalaiseen malliin säilykepurkit, kaatoi sisällön kattilaan
kaasuhellalla ja kantoi pöytään. Eräs amerikkalainen perheenisä
sanoikin: »Minun vaimoni se vasta on taitava emäntä, hän on kaupungin
nopein säilykepurkkien avaaja.» Säilykepurkeissa on amerikkalaiselle
palvelijattomalle perheelle lihaliemet, paistit, kalaruoat,
vihannekset, jälkiruoat ja kaikki, mitä ajatella saattoi. Tietysti oli
vaihteeksi aina välillä valmistettava tuorettakin ruokaa. Marketta
Suomalainen kulki kori käsivarrella Brooklynin pienen huvilakulmakunnan
kaupasta toiseen, tutki lihoja, tinki vihanneshintoja, valitsi
hedelmiä. Sattui usein niinkin, että ruoat epäonnistuivat, ja
vieraskamarin pölyt jäivät pyyhkimättä, ja Marketta Suomalainen tunsi
itsensä väsyneeksi kuin entinen postihevonen. Mutta ikävät muistot
painuvat sen parempi muistin pohjaan. Ja professorivanhus antoi
anteeksi.

Kun päivällisastiat olivat onnellisesti tai onnettomasti pestyt,
tapahtui talousapulaisen ensimmäinen muodon vaihdos: seuraneidiksi.
Kädet rasvavedestä puhtaiksi ja niille Woodberry Vanishing
Cream-hieronta. Valtava keittiö esiliina naulaansa, vielä sen
alta pieni tarjoilijatar-esiliina samantien, ja kiireisenlyhyt
keittiöepisoodi oli päättynyt. Olohuoneen pöydän ääressä keskusteli
pieni seuraneiti »henkevästi» vanhan ja ylen humoristisen entisen
professorin kanssa, joka huomioivin silmin ja mielenkiinnoin seurasi
ajan kaikkia virtauksia. Mutta pienen seuraneidin ajatukset olivat
odottavien tenttikirjojen kimpussa tai kaukana valtameren toisella
puolella, ja hän vastasi hatarin hymyilyin »yes» ja »no» vuorotellen
toivoen niiden osuvan oikeaan kohtaan. Joskus osuivat. Joskus ei, ja
silloin saattoi kumarainen, vilkas pikkuprofessori kimmota tuoliltaan:
»Mutta, rakas Marketta, et kai Sinä todella toivo, että Meksikon
presidentiksi tulisi tuo roisto»? Sitä ei Marketta Suomalainen
todellakaan toivonut. Hän toivoi vain, että hänen hyvä isäntänsä
mahdollisimman pian syventyisi tyyten sanomalehteensä, sillä silloin
olisi seuraneiti vapaa. Pian pääsikin »Times» oikeuksiinsa ja hetki sen
jälkeen alkoivat harmaat kiharat painua yhä syvemmälle ja syvemmälle
nojatuolin suojaan. »Times» valahti lattialle torkkuvan kädestä, ja
pieni seuraneiti hiipi varpaillaan omaan elämäänsä.

Seurasi toinen muodonvaihdos: seuraneidistä opiskelijaksi. Pöytälamppu
hehkui suurten kirjakasojen keskellä, ja Marketta Tenttijä hautautui
Abnormisielutieteeseen tai Työväenprobleemeihin. Mutta usein löysi
aamuaurinko yölukijan nukkumasta kirjojensa äärestä. Joskus näki
sunnuntai-ilta kolmannenkin muodonvaihdoksen verhon tuolin selkämältä:
keittäjätär-seuraneiti-opiskelija oli illalla »ulkona». Hän oli
toivottanut hyvää yötä olohuoneen torkkuvalle isännälle, sulkenut
paksut tenttikirjat, hypännyt odottavaan autoon ja ajanut kutsuihin tai
konserttiin.




16. VALKOISIA JA KELTAISIA JA MUSTIA YLIOPPILAITA.


Viisisataa valkoista, keltaista ja mustaa ylioppilasta asui suuressa
valkeassa kivitalossa Ylä-New Yorkissa, kaukana liikekaupunginosan
kuumasta muurahaiselämästä. Heillä oli kaikilla koti kaukana merten
takana, ja tästä valkeasta kivitalosta Hudson-joen rannalla oli
tullut näiden muukalaisylioppilaiden yhteinen kotivastine. Tähän
»kotiin» siirtyi Marketta Suomalainenkin pariksi viikoksi asumaan
talousapulais-ylioppilaan-elämänsä välipalaksi.

Oli tarvittu vain joidenkin amerikkalaisten professorien ja N.M.K.Y:n
johtomiesten ja ylioppilaiden aulis yhteistyö liittyneenä muutamaan
miljoonaan dollariin jotka vanhan öljykuninkaan poika, Rockefeller
nuorempi tarkoitukseen lahjoitti, jotta saatiin kohoamaan 12
kerroksinen, komea kivitalo Hudsonin rannalla, lähelle Columbia
yliopistoa. Se sai nimen International House, Kansainvälinen Talo, ja
sen pääkäytävän yläpuolelle kaiverrettiin sanat: »That brotherhood
may prevail» — »Veljeyden edistämiseksi». Tästä talosta tuli tyyssija
sadoille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka aikaisemmin olivat
eläneet hajallaan miljoonakaupungin kaikilla äärillä, enemmän tai
vähemmän tukalissa oloissa ja suuressa yksinäisyydessä. Tähän
yhdyskuntaan liittyi joukko amerikkalaisia post-graduate-ylioppilaita.
Halpa asunto, ruoka ja työrauha eivät olleet ainoat edut, mitkä
International House asukkailleen tarjosi. Ennenkaikkea se kokosi
viitisensataa ylioppilasta seitsemästäkymmenestä kansallisuudesta
yhdessä elämään rauhassa, sovussa ja täysipainoisessa tasa-arvossa.
Se liitti eri rodut, eri kielet, eri uskonnot yhteiseen työhön ja
yhteiseen iloitteluun. Tahtomattaan tai tietoisesti rakensivat
International House'n asukkaat yhteisymmärryksen siltoja
erikansallisuuksien välille. Väkisinkin joutuivat he hautaamaan väärät
ennakkoluulot ja oppivat jokapäiväisen toveruuden ja ajatustenvaihdon
kautta näkemään todemmin ja laajemmin elämää ja maailmaa.

* * *

Hindulais-Gupta, koko Talon suosikki, venyttelihe valtavassa
laiskanlinnassa International Housen suuressa eteishallissa ja
koputteli hermostuneena rannekellon lasia. Iloinen Italian Teresa oli
luvannut tulla hänen kanssaan »ulos» tänä iltana, ja tässä hän kohta
oli odottanut jo puoli tuntia. Samanlaisia myöhästeleviä ne olivat,
naiset, olivat ne sitten mustia tai valkoisia. Ja International House
puolestaan laski: Gupta ja Teresa = uusi kansainvälinen kihlaus.
International House oli vuoden kuluessa jo ehtinyt kihlata Austraalian
ja Saksan sekä Amerikan ja Norjan. Se oli tällaiseen tottunut ja se
piti siitä. Olivathan nekin kansainvälisen veljeyden muoto.

Viisas Kanadan Elin ja vakava Saksan Hans istuivat nurkkasohvaan
hautautuneina ja riitelivät Kansainliitosta. Toinen uskoi siihen,
toinen ei, ja kumpikin oli vakuutettu oman näkökantansa oikeudesta.
Kanadan Elin oli islantilaisten jälkeläinen, sen näki heti, oikea
jääkuningatar. Komea, pitkä ja vaalea. Hän ei puhunut paljon eikä
koskaan liikaa, ja se, minkä hän sanoi, osui aina naulan päähän.
Hän opiskeli Columbia yliopistossa valtiotiedettä ja oli »talon»
väittäjäisten parhaita puheenvuoronkäyttäjiä. Saksan Hans puhui
paljon ja hartaasti, selitteli ja perusteli loppumattomiin. Hans
oli pieni, ponteva mies, kömpelö, arkipäiväinen ja hyvä. Hän tuli
toimeen vähillä rahoilla, oli ahkera ja käytännöllinen. Amerikkalaiset
kunnioittivat häntä, tottakai, olihan hän melkein täydellinen, vakava
ja käytännöllinen tiedemies, mutta he eivät sittenkään voineet häntä
sulattaa. Häneltä puuttui huumorintaju ja »hienostuneisuus», he
arvelivat.

Kanadan ja Saksan kiista katkesi äkkiä. Yläkertaan johtavilta portailta
kuului kova melu. Schweitzin Heidi oli tulossa Talon kirjastosta
kilpasilla jonkun kanssa ottaen viisi askelmaa yhdellä kertaa. Jos on
Kanadan Elinissä runsaasti rauhaa, ei sitä ole lainkaan Schweitzin
Heidissä. Hän on raikas vuorikauris ja villivarsa. Suuret silmät
nauroivat, suu nauroi, koko Heidi nauroi. Ja joka paikassa vilahti
hänen korean hameensa lieve. Tuossa hän nyt tulla tupsahti portaita
alas kintereillään Signore Italia. Signore Italia rakasti International
Housen naisia, he rakastivat häntä, ja hän tiesi sen. Hän oli musta,
kaunis ja Talon paras tanssimestari. Ja pelottavan monipuolinen
hän oli, kuin elävä tietosanakirja. Maailman ympärimatkanneena oli
hänellä ehtymätön varasto kaskuja. Hän oli kokenut mitä ihmeellisimpiä
seikkailuja tai oli hänellä mitä ihmeellisin mielikuvitus. Hän oli
kertakaikkiaan — jännittävä. Kun ihmiset näkivät hänet, kysyivät he
heti Mussolinista. Hän kuuli tämän kysymyksen jokaiselta uudelta
tulokkaalta. Hän vihasi Mussolinia. Siksi hän oli Amerikassa. Mutta
ihmiset tarrautuivat aina siihen, mikä heistä oli »kuvaavinta»
tuntemattoman kansan elämälle. Joskus he iskivät oikeaan, useimmiten
väärään. Miten siunatun vähän ihmiset tietävätkään toisista kansoista!
»Mr. Turkki, onko totta, etteivät naiset teillä enää käytäkään huntua?
Senorita Espanja, kävittekö joka viikko härkätaistelua katsomassa?
Ah, pikku Miss Kiina, miten sinun jalkasi ovat näin suuret? Neiti
Suomalainen, montako Nurmi-alkua teillä on siellä Pohjoisnavan luona?
Ja voi herra Norja, eikö ole ihanaa asua tunturimajoissa?» J.n.e.
j.n.e. Ainaisia samoja loistonäytteitä yleistämisen taidosta ja
vanhentuneista, yksipuolisista tiedoista. Ehkäpä se on nykyajan lapsen
vaistomainen halu edes mielikuvissaan säilyttää hiukan romantiikkaa
maailmassa haaremein, hunnuin, kansallispuvuin, karjamajoin ja
savupirtein.

Pariisin André ei kaivannut savupirttejä eikä kansallispukuja,
korkeintaan haaremia. Hän käveli eleganttina hallin poikki ja hymyili
itsekseen. Kukaan ei osannut analysoida tuota hymyä. Siinä oli varmasti
ivaa ja yleisystävällisyyttä. Ainakin se ärsytti ja kiihoitti. André
oli pomaadaa ja hajuvettä, keltaisia käsineitä, heiluvaa kävelykeppiä
ja vaaleita säärystimiä. Hän oli sulava, kohtelias ja hieno. Hän
oli varmasti tyylikäs, mutta tavallista ihmistä tämä ylenpalttinen
polityyri kiusasi aivan ärtymyksen rajoille herättäen rajun olkapäistä
ravistamisen halun.

Tällainen olkapäiden ravistus ryntäsi halliin kahden valkean
tennishousuparin, kahden pörröisen pään ja kahden kevätpäivettyneen
naaman muodossa. Toinen oli Jens Jensen, nuori norjalainen arkkitehti,
itse Terveys, Ilo, Huolettomuus ja Selväjärkisyys. Hän oli Talon paras
tennispelaaja ja suurin humoristi. Toinen oli hänen tennistoverinsa,
Chen Yang Shang. Pieni Vinosilmä, hento vartalo, sinisenmusta
tukka harollaan pystyssä, tragikoomillisen näköinen tyylikkäässä
tennispuvussaan. Mr. Shang tai Hsiung tai Wu tai Li, kuka heidät
eroitti toisistaan, hyvä kun ei luullut häntä japanilaiseksi. Sitä
loukkausta hän ei olisi antanut anteeksi. Mutta eurooppalaiset olivat
hänestä yhtä vaikeat erottaa toisistaan. Hän puolestaan luuli Marketta
Suomalaista Armenian Voskeneksi.

Tennisparin perästä hiipi miss Brasilia ujona hallin läpi kantaen
kainalossaan suurta saalista Columbia Yliopiston kirjastosta
huoneeseensa. Hän vilkaisi sekavin tuntein KanadaSaksanurkkaan. Ei hän
ollut tottunut tällaiseen toveruuteen tyttöjen ja poikien välillä.
Heillä kotona Brasiliassa — varjelkoon, tuollainen ei olisi koskaan
tullut kysymykseen. Ilman »esiliinaa»!

Vähitellen halli tyhjeni läpikulkijoista, Gupta jäi, ja vihdoinkin
tuli Teresa. Taas jatkoivat Kanada ja Saksa keskeytettyä todisteinaan:
»Well, jos Kansainliitolle todella — —»

Yläkerrosten asuinhuoneissa asustaa arkielämä. Jos seuraat Marketta
Suomalaista, olet pian hissillä kymmenennessä kerroksessa, missä
käytävän molemmin puolin pitkässä rivissä ovat opiskelijain
vaatimattomat huoneet. Marketta Suomalainen koputtaa ateenalaisen
Polyxenian, medisiinarin, ovelle. Ei vastausta. Asukas oli varmaan
klinikalla. Marketta Suomalainen yrittää viereistä ovea. Sisällä
ahkeroi ranskalainen maisteri tohtorinväitöskirjaansa viimeistellen,
ei sovi häiritä. Vastapäisen oven takaa kuuluu iloista juttelua.
Yleisnaiselliseen juttelutapaan on vilkas chileläis-Elena koonnut
sukanparsimisensa ja tullut juoruilemaan naapurinsa, tokiolaisen
Kazuyan luo. He vetävät Marketta Suomalaisen huoneeseensa ja pian sinne
kokoontuu tuvan täydeltä väkeä. Rumanian Christine ja Amerikan Kitty,
jotka ovat »kevyestiottamansa» lukukauden loppusäikähdyksessä painuneet
hädissään kirjoineen ja papereineen aina-ahertavan opintotoverinsa,
Australian Margretin turviin, tulevat hekin sinne lepuuttamaan
aivojaan. Mutta kylpyhuoneiden pitkän rivin takaa kuuluva loiskina
vaimentaa muut äänet. Sillä »pesutuvassa» häärää ylenpalttisesti
tarkka ja käytännöllinen Berlinin Anna tyytyväisenä kyynärpäitä myöten
pesualtaassa. Moni International Housen asukas on köyhä stipendiaatti.
Pieni pesutupa toimii yhtenä laskujen säästäjänä. Käytävän toisessa
päässä näet toisen. Ompelukomeron ovesta pilkistää espanjattaren
kiiltävän musta pää painuneena ompelukoneen yli. Hänelle on komero
enemmänkin kuin laskujen säästäjä. Se on hänelle pieni tulolähde, sillä
hän neuloo vapaa-aikanaan tovereilleen pukuja »taskurahoikseen».

Kolmesataa miehistä ylioppilasta, maisteria, tohtoria, insinööriä
hallitsee talon toista sivustaa samaan tapaan kuin naiset
omaansa, mutta tähän miesten valtakuntaan ei naisvoimalla pääse
kukaan muu kuin Suomen Aino, joka opiskelee Teachers' Collegessa
Columbiassa sairaanhoitajatarkouluutusta ja jolle on uskottu Talon
terveydenvaalinta.

International Housen pohjakerroksessa on materialistisen elämän puoli
edustettuna. Siellä on avara keittiö ja ruokailuhuoneet, joissa niin
Talon asukkaat kuin muutkin opiskelijat saavat kohtalaisen halvat
ateriansa. Tarjoilijoina keräävät Talon vähävaraisimmat miesylioppilaat
täällä kukin vuorotunneillaan pienen ansion.

Alakerran voimistelusalista ja uimahallista kuuluu joskus
keskipäivälläkin meno ja meteli: puolituntinen urheilua lukujen
lomalla panee kai aivotkin joustavampaan käyntiin. Alakerrassa ovat
myös kerhohuoneet, joiden seinien sisäpuolella eri kansallisuuksien
edustajat pyrkivät vakavammin kuin Talon muissa osissa tarttumaan
yhteisiin ongelmiin. International Housen asukkaat voivat liittyä eri
harrastuspiireihin: musiikki, kirjallisuus, uskonto, yhteiskunta,
politiikka, kansainvälisten suhteiden y.m. kerhoihin. Kansainvälisten
Suhteiden Kerho toimi tietysti innokkaimmin. Joskus niinkin
innokkaasti, että keskustelu kääntyi tappeluksi. Varsinkin silloin,
kun Kiinan kriisin alkaessa kärjistyä oli valittu keskustelunaiheeksi
»Kiinan kysymys». Oxfordin nuoren poliitikon ja Pekingin vinosilmäisen
kansalliskiihkoilijan erilaiset näkökannat iskivät tulisesti
vastakkain, kun brittiläispolitiikka, opiumisota, lähetystyö ja
yksipuoliset historiakirjat pantiin riidassa vaakakuppiin. Pieni
Hindukin takapenkillä hyppäsi tuolille iskemään oikein olan takaa. Ja
Saksat ja Ranskat ja Tanskat sortuivat sotaan syrjäisestä sympatiasta.

Kerhojen henki soi jäsenille täyden vapauden pelotta esittää kantansa.
Yhtä vain sai varoa, sitä, ettei poikennut tosiasioiden pohjalta. Tämä
ylen vapaa, peittelemätön, monipuolinen ajatustenvaihto neutraalilla
pohjalla aukaisi syrjästäkatsojankin silmät monen asian suhteen ja
auttoi häntä ymmärtämään niitä eri näkökulmia, joista eri maiden
akateeminen nuoriso katsoo samoja probleemeja. Siinähän olikin ei vain
kerhojen, vaan koko Talon suurin merkitys ja arvo.

Alakerrasta vievät leveät portaat keskustan ylähalliin. Arkena on
yläkerran seurustelusali tyhjä ja lukittu. Mutta sunnuntaisin ei siellä
ole yhtään tyhjää sijaa, varsinkin talvisaikaan, kun ei Hudsonin
keväinen rantapuisto houkuttele ulos iltakävelylle, eivätkä kevättentit
pakoita opiskelijoita pysymään visusti lukukammioissaan. Talon
nuorimmat viettävät siellä mielellään hämäränhetkiä räiskyvän avotakan
äärellä, jonkun soittaessa flyygelillä tai koko joukon opetellessa
toistensa kansanlauluja. Täällä tarjotaan myös kerran viikossa yleinen
iltapäivätee, jolloin ylioppilaat saavat tuoda vapaasti vieraitaan.
Kodittoman muukalaisylioppilaan on hauska edes tällä pienellä
kohteliaisuudella vastata amerikkalaisissa kodeissa nauttimaansa
vieraanvaraisuuteen. Tässä samassa huoneessa kokoontuu myös kerran
kuussa Talon »hallitus» viralliseen kokoukseensa. International
Housen elämä on ylioppilaittensa itsehallinnon alainen, ja kullakin
kansallisuudella on suhteellinen edustajamääränsä Hallituksessa.

Mutta vasta juhlasalissa, yhteisillä sunnuntai-illallisilla nähdään
International Housen kirjava kansa yhtaikaa kokonaisuudessaan.
Sunnuntai-illallisen tärkein osa on sen henkinen jälkiruoka,
juhlaesitelmä. Eri alojen edustavimpia puhujia on pyydetty silloin
esiintymään. Columbia yliopiston rehtori Butler puhuu vakavaan
ja hitaaseen tapaansa kansainvälisyydestä. New Yorkin suosituin
saarnamies, tohtori Harry Emerson Fosdick puhuu vilkkaalla tavallaan
Kristuksen hengestä nykypäivien maailmassa. Naparetkeilijä Byrd
kertoo mukaansatempaavasti ihmeellisistä retkistään. Kirjailija
John Erskine puhuu luonnonymmärtämyksestä, ja työväenjohtaja Mathew
Woll amerikkalaisen työväestön politiikasta. Erikoisen jännittävää
on, kun saa kutsun istumaan »puhujan pöytään» ja pääsee puristamaan
kohteliaan, raikkaan ja ystävällisenluonnollisen naparetkeilijä Byrdin
kättä, joka on lento-onnettomuuden jälkeen vielä siteessä. Tai kun saa
»Talon Hallituksen Suomi-edustajana» pitää seuraa Talon perustajalle
John D. Rockefeller nuoremmalle, tälle lyhyelle, vaatimattomalle,
melkein ujolle miljoonamiehelle. Näinä sunnuntai-iltoina vaaditaan
opiskelijalta olemattoman suurta tahdonlujuutta piilottautua
lukukammioonsa. Onneksi ovat nämä illalliset samoin kuin kaikki
muutkin International Housen toimintamuodot lakkautetut joulun edellä
ja kevättenttien aikaan, joten ylioppilas säästyy ainakin silloin
senkaltaisilta ristiriidoilta.

Juhlasali täyttyi silloin tällöin talven mittaan Talon kirjavan kansan
muullakin tavoin kokoontuessa yhtenäisesti juhlivaksi joukoksi. Milloin
soi siellä tanssinsävel, loistavat kaikki kattokruunut ja kimmeltävät
iltapuvut. Milloin taas hikoillaan siellä opiskelijain väittäjäisissä.
Joskus esittää joku kansallisuusryhmä kansanlaulujaan ja muuta
musiikkiaan, varjokuvia ja esitelmiä »kansallisuusilloissa», antaen
siten havainnollisen kuvan maastaan ja kansastaan.

Amerikan ryhmän keveänhuvittavassa »kansallisuusillassa» oli ainakin
yksi järkyttävä kohta. Se oli International Housen »ainoan todellisen
amerikkalaisen», intiaaniylioppilaan laulu. Rikas, kaunis ja
lahjakas intiaanipäällikön tytär hän oli, prinsessa Alozea. Suora,
kiiltävänmusta tukka, ylpeät silmät ja kauniina kaartuva kaula. Hän
kirjoitteli Columbia yliopistossa maisteritutkielmaansa, mutta hänen
sydämensä oli kaukana pienessä Lännen intiaanikylässä, jonne hän
kärsimättömänä odotti pääsevänsä opettamaan ja valistamaan kansaansa.
Prinsessa Alozea oli International Housen lemmikki. Kun hän istuutui
sunnuntai-illan hämärässä koruttomasti olohuoneen flyygelin ääreen
laulamaan intiaanilauluja, kuuntelivat kaikki henkeään pidättäen.
Ja kun hän hymyili ihmeellistä hymyään, meni Talon herroilta päät
pyörälle. Amerikkalaisessa »kansallisuusillassa» esiintyi prinsessa
Alozea ensimmäisenä ohjelmassa. Olihan hänellä ensintulleen oikeus
tähän maahan! Hän kertoi koruttoman kaunopuheisesti punanahkain
sorrosta, rodusta, jolla ei ole valtiollisia oikeuksia eikä
velvollisuuksia, joka elää köyhänä, tylsänä ja alkuperäisenä »Amerikan»
armoilla, ja joka kuitenkin on tämän maan ensimmäinen omistaja. Hän
heitti sen kaiken päin silmiä näille »amerikkalaisille». Ja yleisö
vaistosi, että vaikka punanahat nyt ovat hiljaa ja nöyrinä, vaikka
Amerikka nyt onkin kasvokkain ennenkaikkea vaikean neekeriprobleeminsa
kanssa, kerran, kenties, tämä kuoleva kansakin vielä nostaisi päätään.
Prinsessa Alozea lauloi omituisen yksitoikkoisia ja kaihoisia
intiaanilaulujaan kietoutuneena kirjavaan intiaaniviittaansa,
sulkatöyhtö päässään ja töppöset jalassa. Ja hänen lauluissaan itki
punanahka.

Vähimmin edustetut kansallisuudet yhtyivät näinä »kansallisuusiltoina»
ohjelmaa varten ryhmiksi. »Skandinavian kansat», joihin Suomikin
kuului, olivat muutenkin liittyneet yhteen. Heidän yhteistyönsä
tosin ilmeni pääasiallisesti yhteisenä retkeilykuumeena. Anivarhain
syyssunnuntaiaamuina nähtiin näiden Pohjolan eräretkeilijöiden
jälkeläisten painelevan penikulmia New Yorkin ulkopuolelle.
Skandinavialaisten week-end-jalkamatkat olivat kuuluisia ennenkaikkea
sateen vuoksi. Ne alkoivat ihanalla päivänpaisteella ja päättyivät
rankkasateeseen. Ne alkoivat reippain lauluin ja ylipursuvin
elämäninnoin ja päättyivät vähän nolosti. Mutta joka sunnuntai uskoi
ainakin intohimoisin retkeilijäjoukkue, pari kolme skandinavialaista,
auringon pettävään hymyyn, nauroi pahojen ihmisten ennustuksille ja
läksi.

Juhannusyönäkin toistui vanha sadetraditio. He läksivät oikein
joukolla, kymmeniä norjalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia ja
suomalaisia opiskelijoita, juhannusyöretkelle. Tänä yönä saisi vanha
tuttu Hudson-ranta nähdä jotakin, mitä se ei koskaan vielä ollut
nähnyt: todellisen, rohkean, räiskyvän Pohjolan juhannuskokon. Oikea
kuningaskokko roihusikin yömustaa Hudson-joen peilipintaa vasten. He
hurrasivat sen äärellä, he joivat kesäyön maljan, he lauloivat kesäyön
laulun. Joku tarttui viuluunsa, soitti Pohjolan kansanlaulun toisensa
jälkeen. Ja kun viulu vaikeni, sanoi joku hiljaa, kuin itsekseen
miettien: kesäyön-auringon-maa. Kuka onneton uskalsi sen sanoa?
Juhlaöinä on muukalaisylioppilaan mieli lapsellisen herkkä. Hän ei
tahdo ajatella kokkoa kaukana kotimaassa. Hiipivä koti-ikävä poljetaan
polkalla maahan. Ja hurjalla polkalla. Laulu, soitto ja tanssi, nauru
ja vallaton juhlayön riemu raikui kokkovalkean ympärillä. Lisää puita,
lisää risuja, lisää naurua ja iloa. Juotiin kesäyön malja, nuoruuden
ja hulluuden malja ja kesäyön rakkauden malja. Kierrettiin vihdoin
viimeistä piirileikkikierrosta hiiltyvän kokon äärellä vaikenevassa
aamussa, ennenkuin varustauduttaisiin lyhyeen yölepoon metsän suojassa.
Silloin välähti salama, ja taivaan vesisäiliöt aukenivat. Sade ryöppysi
maahan, ja ukkonen jyrisi. Se sammutti hiipuvan kokkohiilloksen, ja
se huuhtoi pois leikkivän juhlatuulen. Kuin märät rotat he pakenivat
vuoren koloihin ja puiden alle. Ja katso, yhdellä joukosta oli
sateenvarjo mukana juhannusyönä. Upsalan Herra Dosentilla, joukon
vanhimmalla ja arvokkaimmalla oli nytkin sateenvarjonsa niinkuin aina.
Tytöt olivat eniten nauraneet »Onkelille» ja hänen sateenvarjolleen.
Mutta nyt he painautuivat katuvina syntisinä tämän saman sateenvarjon
suojaan. Ja Herra Dosentti antoi anteeksi. Koskaan hän ei ollut ollut
näin haluttua tavaraa. Hän oli kulkenut muiden joukossa kuivana,
liian viisaana, keski-ikäisenä (29-vuotiaana) tiedemiehenä, joka ei
osannut suhtautua tyttölapsiin. Hän sanoi sanan vain kerran kymmenessä
minuutissa ja senkin geologian merkeissä. Mutta nyt, vettävaluvana
juhannusyönä hän löi laudalta yhdellä sateenvarjoniskulla kaikki
kilpailijansa. Ja hän olisi tänä siunattuna yönä sulkenut vaikka kaikki
Pohjolan neitoset suuren sateenvarjonsa syleilyyn.

* * *

International Housen seitsemänkymmentä kansallisuutta elivät ja
opiskelivat, leikkivät ja tekivät työtä rauhassa, sovussa ja
täysipainoisessa tasa-arvossa.

Ja International Housen seitsemänkymmenen kansallisuuden kanssa
ahertaen ja iloitellen vähäinen suomalainen ylioppilaskin näki
maapallon pyörivän silmäinsä editse lähemmältä kuin koskaan ennen. Hän
näki entistä selvemmin oman kansansa paikan toisten kansojen rinnalla,
ja hän ymmärsi paremmin kuin koskaan ennen kansojen rauhallisen
yhteistyön merkityksen ja mahdollisuuden.




17. AMERIKKA JA YHTEISKUNNALLINEN TYÖ.

1. New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opisto.


Yhteiskunnallinen työ ei ole äskensyntynyt käsite. Se on uusi
ainoastaan ammattikäsitteenä. Jo satoja vuosia ovat vapaaehtoiset ja
kunnalliset elimet huolehtineet köyhistä, sairaista ja turvattomista.
Mutta yhteiskunnan elämän tullessa yhä monimutkaisemmaksi heräsi
yhteiskunta näkemään erilaisten sosiaalisten työmuotojen tarpeen
selvemmin. Erikoisaloille huomattiin kaivattavan erikoiskouluutuksen
saaneita henkilöitä. Sosiaaliseen työhön ei enää katsottu riittävän
vain ihmisystävällisyyden, rakkauden ja uhrimielen, vaan sen
ymmärrettiin vaativan lisäksi, kuten muutkin kutsumukset ja toimialat
— lääkärin, opettajan, tuomarin — erikoiskouluutuksen, tieteellisen ja
käytännöllisen oppiajan perustan.

Amerikka on ennen muita maita havainnut tämän ja rakentanut
huomioidensa perustalle. Amerikassa on nykyisin useita
yhteiskunnallisen työn eri työhaaroille valmistavia oppilaitoksia,
tavallisesti joko yhteiskunnallisten yhdistysten tai yliopistojen
yhteydessä. Nämä opistot ovat Amerikassa useimmiten 2-vuotisia, n.k.
post graduate-kouluja ainoastaan Collegeissa valmistuneille Bachelor
of Arts'eille ja vastaa niiden kurssi yliopistojen Master of Arts
tutkintoa. Amerikka huomasi ennen muita maita, että oli tärkeätä saada
akateemikot mukaan sosiaalisille työsaroille.

Marketta Suomalainen siirtyi Vassar Collegesta opiskelemaan vuoden
ajaksi yhteen tällaisista, New York School of Social Work'iin, New
Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opistoon.

Sisäänkirjoituspäivä tekee kaikista opistoista muurahaispesän. New
Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opiston sihteerin eteisessä oli pitkä
jono. Toisen vuosikurssin ylioppilaat tutkivat seinälle pantuja
luentoilmoituksia ja vilkaisivat olan takaa tulokkaiden jonoon etsien
tuttuja kasvoja. »No mutta, Sue, sinäkin täällä. Sepä hauskaa,
että tulee toinen Californian edustaja». Henry jätti luentotaulun
ja ryntäsi jonon viereen. »Mille osastolle aijot kirjoittautua?» —
»Settlementtityöhön, onhan täällä sitäkin varten kai osasto?» — »On
toki. Mutta sitten ei meille tule paljoakaan yhteisiä luentoja. Minä
aijon nimittäin tehdashuoltotyöhön ja seuraan teollisuusosastolla
professori Fitch'in luentoja työväenkysymyksistä ja -lainsäädännöstä,
tehtaiden ja liikkeiden huoltotyön järjestelystä ja muusta
sellaisesta. Ja tietysti lääkärien kursseja teollisuushygieniassa
ja ammattitaudeissa. Mutta sehän on totta, kaikkien eri
osastojen oppilaiden on oltava mukana muutamilla yhteisillä
luennoilla esimerkiksi sosiaalipolitiikan, sosiaalipsykologian ja
yhteiskunnallisen työn metodi-opin harjoituksissa, niin että silloin
varmasti tapaamme. Ja jos sinulta riittää harrastusta ja aikaa, niin
saat tunkeutua toisten osastojen erikoisluennoille, kunhan et vain
pyri seminaariharjoituksiin ja tentteihin. Sehän se tässä Opistossa
on niin mukavaa, kun saa ennen spesialisoitumistaan hiukan tutustua
muunkin sosiaalisen työn opetukseen kuin vain oman erikoisalansa,
niin että saa laajemman pohjan erikoistyölleen. Kas, tuossa on
psykiatrisen osaston Beatrice, joka tällä tavoin on mukana loisena
meidän työväen-kysymys-luennoillamme. Saanko esittää.» Beatrice
oli täynnä psykiatris-yhteiskunnallisen työn intoa ja ryhtyi heti
käännyttämään Sueta oman osastonsa jäseneksi. »No, jääkää sitten
settlementtialallenne, mutta täytyy Teidän tulla ainakin kuuntelijaksi
meidänkin luennoillemme. Te tarvitsette kerhotyössä settlementissänne
aivan varmasti meidän psykopatologian ja lapsuusiän psyykillisen
hygienian kurssejamme avuksenne. Ja lastentautien ja terveyshuollon ja
kriminalistiikan luennot teidän myös pitää ottaa omien varsinaisten
luentojenne ohella.» Vihdoin sai Sue puheenvuoron: »Kuinka
kamalan monta osastoa täällä sitten oikein on?» — »No katsotaan:
settlementteihin ja kerhotyöhön aikoville on omansa, sairaaloiden
sosiaaliseen työhön, nuorisotuomioistuimiin, köyhäinhoitoon, tehtaiden
ja suurliikkeiden sosiaaliseen työhön, psykiatris-yhteiskunnallisiin
klinikkoihin ja sosiaaliseen tutkimus- ja tilastotyöhön aikoville,
kullekin on varattu oma osastonsa omine luentoineen. Joko alkaa
riittää?» — »Johan toki. Mutta luentojakos täällä sitten vain onkin
eikä keskusteluja?» uteli Sue. — »Voi veikkonen, niitä keskusteluja on
toki yhtä paljon kuin luentoja. Ja nehän ne vasta ovatkin jännittäviä,
kun jätetään niinkuin yksin etsimään tietä, ratkaisemaan esillä
oleva ongelma, ja vasta viime hädässä tulee professori avuksi. Ja
sitten on tietysti vähä väliä suoritettavana pieniä tieteellisiä
tutkielmia, arvosteltava sosiaalisia kirjoja ja muuta hauskaa. Ja
täytyyhän tällaisiin keskusteluihin ja kirjoituksiin vähin pystyä
kunkin, sillä Opisto vaatii sisäänpyrkijältä jo Collegessa hankitut
pohjatiedot yhteiskunnallisissa tieteissä. Tiesittekö sitä?» — Sue
näytti loukkaantuneelta. »Sitähän varten otin maisteriaineikseni jo
Collegessa sosiologian, psykologian ja fysiologian. Mutta teoreettista
opetustako täällä sitten etupäässä onkin?» — »Olisi siinäkin
tarpeeksi», nauroi Beatrice »mutta itse asiassa se on vasta puolet
jutusta. Neljä viikonpäivää me teorisoimme ja kaksi viikonpäivää,
yrittelemme tutkia käytännössä teoriojen käyttökelpoisuutta. Silloin
saamme analyseerata tositapauksissa seikkoja, joita oppikirjat ja
luennot ovat meille tieteen vainiolta uskotelleet. Toisin sanoen
me sukellamme kahdeksi päiväksi kerrallaan käytännölliseen työhön.
Teikäläiset lähetetään settlementteihin ja kerhoihin. Meikäläiset
psykiatris-yhteiskunnallisiin klinikkoihin. Ja toiset kuka tehtaisiin,
kuka sairaaloihin, nuoriso tuomioistuimiin ja köyhäinhoitokeskuksiin
erikoisalansa mukaisesti eri puolille New Yorkia. Näissä on kussakin
joku vanhempi yhteiskunnallinen työntekijä, joka ohjaa ja valvoo
harjoittelijoita.» Sue ei enää jaksa seurata Beatricen esitelmää
Opistosta, vaan katselee ympärilleen. »Tuo on varmaan joku professori?»
hän keskeyttää tulokkaan uteliaisuudella Beatricen sanatulvan. »Niin
onkin. Tohtori Stevens, saanko esittää uuden tulokkaan.» Tohtori tuli
ja meni. Ja Beatrice sai uuden puheenaiheen: »Se täällä on kaikkein
hauskinta: opettajien ja oppilaiden mainio suhde. Tällaisessa opistossa
se on vielä tärkeämpää kuin Collegeissa. Mutta kaikkein parasta täällä
on sittenkin se henki, jota Opisto pyrkii luomaan oppilaisiinsa
yhteiskunnallisen työn suhteen: suhtautuminen ammattihengessä
yhteiskunnalliseen työhön.»




2. Psykiatris-yhteiskunnallinen työ.

Psykiatrisyhteiskunnallinen työ on nykypäivien tuote. Nykypäivien
yhä monimutkaisemmaksi, rauhattomammaksi ja keinotekoisemmaksi
kääntynyt elämä on asettanut ihmiset entistä vakavammin
sielunterveyden kysymysten eteen. Ja sielunterveys on juuri
psykiatris-yhteiskunnallisen työn päämäärä. Kun amerikkalainen
mainitsee sielunterveyden nimen, ei hän sillä tarkoita vain vapautta
sielunsairaudesta. Sielunterveys sanan laajimmassa merkityksessä
tarkoittaa yleensä tervettä sopeutumista ihmisiin ja ympäröivään
elämään ja sen ongelmiin. Sielunterveyden käsittäen tässä laajassa
merkityksessä on tällä alalla laiminlyötyjä yksilöitä luvattoman
paljon. Näpistelijä-Niklas on yksi heitä. Samoin Mikko, jota ei millään
saada koulussa pysymään. Ja Maija, joka yksinäisenä, ärtyisenä ja
ärsyttävänä kantaa sydämessään luonnollista, mutta ymmärtämyksettä
jäänyttä kateutta äskensaapunutta vauvasiskoaan kohtaan. Esko,
luokkansa ainainen syntipukki ja kepposten sankari, kuuluu samaan
joukkoon. Ja Laina, jonka »hermostuneisuus» pilaa koko kodin
elämän. Juuri nämä Lainat ja Mikot, Maijat ja Eskot, rikolliset,
pahantapaiset, psykopaattiset ja lievemmin vaikeat ja oikulliset
lapset ovat psykiatris-yhteiskunnallisen työn työkenttää. Sillä jollei
kukaan näitä »probleemilapsia» ymmärrä, auta ja opasta ajoissa,
pienenevät vuosi vuodelta mahdollisuudet auttaa heitä ollenkaan enää
jaloilleen. Ja kuka on laskenut ne vankiloiden ja hermosairaaloiden
asukkaat, jotka ovat juuri näistä lapsista kehittyneet! Siksi onkin
Amerikka, kaiken ehkäisevän sosiaalisen toiminnan kotimaa, kohdistanut
sielunterveydenhuollon juuri kehitysvuosiin ja varhaislapsuuteen.

Psykiatris-yhteiskunnallisen työn ensimmäinen pyrkimys on _ymmärtää_
lasta. Vasta viime vuosikymmeninä onkin ihmisen käyttäytyminen tullut
tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Nykyajan tieteet, erikoisesti
lapsisielutiede, psykiatria ja kriminalistiikka, auttavat psykiatris-
yhteiskunnallista työntekijää yksilön käyttäytymisen tulkinnassa ja
syyn ja seurauksen sarjan selvittelyssä kunkin lapsen elämässä. Kun
psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä näkee epäterveitä tapoja,
huonoa käytöstä, rikollisia tekoja, näkee hän nämä vain _oireina_.
Ja hän tietää lyövänsä kirveensä kiveen, jos hän takertuu vain
tähän oireeseen jättäen vaikuttimen, perussyyn koskemattomaksi. Hän
tietää, että voitto on useinkin vain pintapuolinen, kun pakkokeinoin
onnistuu tyrehdyttämään huonot tottumukset; kun ne vaikuttimet, jotka
johtivat lapsen omaksumaan paheksuttavan tavan, jäävät ennalleen
jatkamaan turmiollista työtään näennäisesti tottelevaisen pinnan alla.
Psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä tietää, että olipa hänen
edessään näpistelijä tai valehtelija, koulukarkuri tai säikähtävä
lapsi, jossakin syvällä, joko perinnöllisyydessä tai ehkä yhtä usein
kodissa ja muussa ympäristössä piilee vaikeuden alkusyy. Se voi olla
joskus ruumiillinen: huono näkö tai kuulo, virheellisesti toimivat
sisäeritysrauhaset t.m.s.; se voi myös olla peritty sielullinen
vajakykyisyys tai muu sielunsairaus; milloin taas ympäristön
epäedullinen vaikutus tai ymmärtämätön suhtautuminen lapseen. Ja
lopuksi tietää psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä myöskin, että
sen, mikä paransi Näpistelijä-Pekan, ei ehdottomasti tarvitse olla
tepsivä lääke Näpistelijä-Mikolle. Kukin lapsi on oma erikoinen
yksilönsä, jota täytyy ymmärtää ja auttaa yksilönä eikä tyyppinä, se on
psykiatris-yhteiskunnallisen työn tärkeimpiä periaatteita.

Käytännössä alettiin näitä teorioja sovelluttaa 20 vuotta sitten
erään amerikkalaisen Nuorisotuomioistuimen yhteydessä, jolloin
tuomarin ja muun henkilökunnan avuksi asetettiin psykiaatteri ja
psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä lasta tarkemmin tutkimaan ja
etsimään syitä, jotka valaisisivat lapsen rikosta tai sairautta. Mutta
pian huomattiin, että useimmiten oli liian myöhäistä auttaa lasta, kun
tämä jo oli joutunut poliisin kanssa tekemisiin. Paljon aikaisemmin oli
_ehkäisevästi_ päästävä apuun.

Tästä alusta kehittyivät vähitehen varsinaiset
Psykiatris-yhteiskunnalliset Klinikat, Lasten Kasvatuksen
Neuvonta-asemat (Child Guidance Clinic). Tällaiselle klinikalle
ilmoittavat opettajat koulukarkureita ja luokan häiritsijöitä, poliisit
ja nuorisotuomioistuimet (mikäli niillä ei ole omaa klinikkaa)
lähettävät tutkittavaksi näpistelijöitä; settlementit ja kerhot
lähettävät riidanhaluisia, itsepäisiä, valehtelevia jäseniään, ja
vanhemmat tuovat sinne »hermostuneita», juroja, änkyttäviä, oikullisia
lapsiaan. Niitä tulee rikkaita ja köyhiä, hyvin älykkäitä ja vähemmän
älykkäitä. (Idiootteja ei tietysti vastaanoteta.) Klinikassa on
sitten useampia spesialisteja näiden »probleemi-lasten» ja heidän
kotiensa tutkimista ja auttamista varten. Siinä newyorkilaisessa
klinikassa, minne Marketta Suomalainen joutui pääasiallisesti
harjoittelemaan, toimi kaksi _psykiaatteria_, jotka paitsi lapsen
hermo- ja älytoimintoja tutkivat myöskin lapsen ajatusmaailmaa,
harrastuksia, sen »arkoja kohtia», ristiriitoja, suhteita kotiväkeen
ja kouluun; _lääkäri_, joka suoritti fyysillisen tutkimuksen;
_psykoloogi_, joka »mittasi» lapsen älyn, sen erikoislahjat, kyvyt ja
taipumukset; useita _psykiatris- yhteiskunnallisia työntekijöitä_ sekä
suuri määrä Yhteiskunnallisen Yliopiston oppilaita harjoittelijoina,
jotka tutustuivat jo ennen lääkäriä ja psykoloogia lapsen kotiin,
hänen kehitykseensä aina syntymästä asti, vanhempien suhteeseen
lapseen, lapsen tapoihin ja harrastuksiin samoin kuin kouluun ja
opettajaan. Vasta näin tutkittuaan »mistä kenkä puristaa», laativat
lääkäri, psykoloogi ja psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä yhdessä
hoitosuunnitelman, joka pyrkii tukahduttamaan mahdollisuuksien mukaan
yhteiskunnalle ja yksilölle haitalliset taipumukset ja johtamaan
lapsen mielen terveisiin ilmaisuihin painostamalla lapsen hyvien
mahdollisuuksien ja ominaisuuksien käyttöä.

Tällainen »hoito» muodostuu eri tapauksien mukaan erilaiseksi, ja
tapahtuu se useimmiten lapsen omassa kodissa viikkojen, kuukausien ja
vuosienkin kuluessa. Pikku-John esimerkiksi tuotiin klinikkaan sen
vuoksi, että hän oli menestyksellä toiminut laitakaupungin varasliigan
johtajana. Tutkimus toi m.m. ilmi, että John oli älyllisesti 2 vuotta
iästään jälellä. Koulussa oli hän aina toisia huonompi. Jollei kukaan
muu jäänyt »laiskalle», niin ainakin hän, John. Kotona vertaili
ajattelematon äiti Johnia lahjakkaaseen pikkuveljeen: »Katso nyt kun
Tomilla on hyvä todistus, vaikka on nuorempi sinua». Johnin pieneen
sydämeen hiipi painava huonommuuden tunne. Ja alitajunnasta nousi pakko
hakea sille jotenkin korvausta: jollakin alalla oli hänenkin päästävä
loistamaan. Ensin luokalla ja välitunneilla kepposten ja pahantekojen
sankarina sai hän kaipaamansa huomion ja — toverien ihailun osakseen.
Lopulta taitavana varkaana ja varasliigan 13-vuotiaana johtajana
hän saavutti sankariglorian. Kerrankin hän oli jossakin hyvä: hän
oli hyvä varas. Mitä »hoitoa» tarvitsi tällainen John? Ensin muutto
»apuluokalle», missä heikkolahjaisemmat oppilaat saivat vertaistensa
toverien kanssa kilpailla opintiellä joutumatta ylivoimaisessa
taistelussa ainaiseen alakynteen ja masennukseen. Sitten sijoitus
poikakerhoon. Siellä osanotto juoksukilpailuun, juoksu kun oli
pikkuvarkaan ainoa plus-puoli. Ensimmäinen palkinto kilpailussa. Ja
taas oli John huipuilla. Taas oli hän sankari ja toverien ihailun
kohde. Ei tarvinnut hänen enää hakea tyydytystä loistopyrkimykselleen
yhteiskuntavastaista tietä, kun hän sen nain saavutti tervettä ja
hyödyllistä tietä.

Ja sitten tulee klinikan toinen »potilas», Maude, luokkansa hidas,
apaattinen laiskuri, jolle täytyi tehdä sisäeritysrauhasten leikkaus.
Sekä seikkailunhaluinen, nopeasti läksyistään selviytyvä, ajanvietettä
vailla oleva Varas-William, joka tarvitsi avukseen partiotoimintaa.
Tai tuli kysymykseen seksuaalisella alalla vaikeisiin ristiriitoihin
joutuneelle Katelle annettava asiallinen valistus ja energiaa-nielevän
ajanvietteen järjestely. Taikka riitti kiukkukohtauksistaan kuuluisan
Edithin auttamiseen vain äidille ja isälle annettavat neuvot oikeasta
suhtautumisesta lapsen itsepäisyyspuuskiin ja niiden syihin.
Psykopaattinen Bob taas täytyi sijoittaa vieraaseen kotiin, missä
hän sai hermostuneessa kodissaan turhaan kaipaamaansa johdonmukaista
ja lujaa kasvatusta. Usein ovat siis syyt pieniä ja »hoitokin»
vähäpätöiseltä näyttävää. Mutta psykiatris-yhteiskunnallinen työntekijä
ei saa halveksia pikkuseikkoja. Hän on liian usein tullut huomaamaan,
että ne ne juuri sotkevat ihmislasten elämän solmuille, joihin he
lopulta takertuvat ja kompastuvat.

Tällä työmuodolla ei ole merkitystä vain »klinikkana» ja
yhteiskunnallisena työmuotona. Se on ennenkaikkea uusi ote,
ajatussuunta, tieteelliskäytännöllinen hyökkäys toisaalta
yltyvää nuorisorikollisuutta vastaan sekä toisaalta yleensä
tervesieluisemman uuden polven kasvattamiseksi. Amerikassa onkin
psykiatris-yhteiskunnallisen työn periaatteita otettu mukaan kaikkeen
järkiperäiseen sosiaaliseen työhön.




3. Amerikkalaisessa Nuorisotuomioistuimessa.


Marketta Suomalainen istui New Yorkin Nuorisotuomioistuimen avarassa
salissa. Tuomaripöydän ääressä oli kuten ainakin tuomari ja
syyttäjä ja syytetty. Mutta tuomari oli mustakaapuinen, viisaan ja
ystävällisennäköinen tuomari-setä, syyttäjänä oli joku kauppias ja
syytettynä pieni 12-vuotias pojanviikari. Pojan rinnalla seisoi hänen
äitinsä ja eräs nuori neiti, jota kutsuttiin Nuorisotuomioistuimen
»probation officer'iksi» (Saksassa Jugendgerichtshelfer). Tuomari
aski kätensä pikku-syytetyn olalle, katsoi häntä vakavasti silmiin
ja esiintyi tämän ystävänä tuomarinarvovaltansa siitä lainkaan
kärsimättä. Tuomari koetti ymmärtää edessään seisovaa poikaa, ei
varasta yleensä, ei edes 12-vuotiasta isätöntä poikaakaan yleensä, vaan
juuri Henryä, joka seisoi kirkkain silmin tuomaripöydän ääressä ja
kertoi seikkailuistaan kauppiaan salaperäisenhurmaavassa kellarissa.
Tuomari ei tahdo leimata tätä lasta rikolliseksi, vaan hänen on
ennenkaikkea autettava sitä jaloilleen, niin ettei Henryä enää toista
kertaa tultaisi näkemään tällä paikalla. Tuomarisedän edessä ovat
vuosien vieriessä sadat lapset seisoneet syytetyn paikalla. Hän on
kuullut heidän kaikkien satavivahteiset tarinansa heidän elämästään
ennen ja jälkeen tuomioistuimen eteen tulonsa. Tuomarisetä tietää
hyvin, että jos hän nyt muitta mutkitta antaa Henrylle julkisen tai
salaisen selkäsaunan tai lähettää hänet sen enemmittä toimenpiteittä
ja tiedoitta kasvatuslaitokseen ei hän sillä kenties ole lainkaan
kitkenyt pois vaikuttavinta syytä Henryn varkauteen, eikä hän sillä
ehkä kykene estämään varkauden uudistumista Henryn elämässä. Lisäksi
tietää tuomari tärkeimmän asian: jollei kukaan nyt positiivisin
keinoin estä Henryä jatkamasta rikollista uraa, on häntä 10:n vuoden
perästä 10 kertaa vaikeampi pelastaa yhteiskunnalle. Tässä kohdassa
tietää Nuorisotuomioistuimen tuomari yksilöllisellä tutkimuksellaan
ja yksilöllisellä hoidollaan palvelevansa ei vain Henryä ja Henryn
kotia ja koulua, vaan koko yhteiskuntaa, koska nuorisorikollisuuden
jatkuminen tulee yhteiskunnalle sekä moraalisesti että taloudellisesti
hyvin kalliiksi ja koska hänellä, Nuorisotuomioistuimen tuomarilla
apulaisineen on hallussaan yksi parhaita mahdollisuuksia oikaista
nuoren ihmisvesan vinokasvu.

Kirjava on Nuorisotuomioistuimen tuttavapiiri: varkaita,
näpistelijöitä, koulukarkureita, »sukupuolirikollisia», kodittomia
tai kodin valvontaa vailla olevia j.n.e. Ei vain rikollisten (kuten
muutamien muiden maiden Nuorisotuomioistuimissa) vaan myös pelkästään
puutteellista kotikasvatusta saaneiden lapsien kaikki eri asteet ovat
edustetut. Kaikki he saavat Nuorisotuomioistuimessa yksilöllisen
käsittelyn. Jo ennenkuin »syytetty» on tuotu tuomarin eteen, käy
Probation Officer lapsen kodissa ja koulussa asiaan tutustumassa tai
otetaan lapsi tuomioistuimen yhteydessä olevaan »Detention Homeen»
tutkimuksen ja valvonnan alle. Parhaimmissa Nuorisotuomioistuimissa
on sitäpaitsi psykiatrinen osasto, tai käyttää tuomioistuin
tutkimuksessaan avukseen paikkakunnan psykiatrisyhteiskunnallista
klinikkaa.

Nuorisotuomioistuimen »tuomion» täytäntöönpanossa on punaisena lankana
ajatus: lapsi tarvitsee enemmänkin opastusta ja kasvatusta kuin
pelkkää »rangaistusta». Joskus lähettää Nuorisotuomioistuin »syytetyn»
koulukotiin tai kasvatuslaitokseen, joskus johonkin vieraaseen
yksityiskotiin, joskus taas jätetään lapsi omaan kotiinsa probation
officerin jatkuvan valvonnan ja toimenpiteitten alaisena. »Valvojana»
ei probation officer kuitenkaan saa esiintyä, vaan ystävänä, sillä
hän tietää, että onnistumisen parhaita takeita on lapsen luottamuksen
voittaminen. Nuorisotuomioistuimen pyrkimys voittaa lapsi ja nuori
ihminen takaisin yhteiskunnalle henkilökohtaisen vaikutuksen ja
tarkkaan tutkimukseen perustuvan yksilöllisen kasvatuksen kautta,
tekeekin sen oikeastaan enemmän koulun kuin tuomioistuimen kaltaiseksi.
Nuorisotuomioistuimen menestys riippuu näin ollen paljon sen
henkilökunnan: tuomarin, lääkärin, psykoloogin, kodeissakävijäin
ja muiden kyvyistä ja harrastuksesta. Mutta amerikkalainen
Nuorisotuomioistuin palkkaa työntekijänsä niin hyvin, että ne voivat
kerätä työhönsä parhaita, ansioituneita ja kouluutettuja kykyjä.

Tutustuessa Nuorisotuomioistuinten saavutuksiin jää ihmettelemään,
miten voi maailmassa olla vielä niin paljon välinpitämättömyyttä
lastenrikollisuuteen nähden. Täys'ikäisten rikollisten tapauksia
selvitellään kuukausikaupalla. Sanomalehtienpalstat ovat niitä täynnä.
Yleisö suhtautuu niihin joko ihmetellen, säikähtyen, surren, hehkuen
vihaa ja kostoa tai jännittyneenä ja huvitettuna. Joka tapauksessa se
on kiinnostunut niihin. Mutta lasten rikollisuus on kiinnittänyt vain
muutamain huomion. Ja kuitenkin on päätös, joka tehdään alaikäisen
rikollisen suhteen, todellisuudessa paljon tärkeämpi siksi, että se
koskee vielä _muovailtavissa_ olevaa ihmiselämää.




4. Settlementit.

»Ei rahamme vaan itsemme me tahdomme antaa». Se on ollut
amerikkalaisten niinkuin eurooppalaistenkin settlement-ihmisten
sotahuuto, kun he ovat rakentaneet settlementtalonsa keskelle
laitakaupungin likaisia kortteleita. Amerikassa on varsinkin
suurkaupungeissa settlementtejä legio. On suuria ja komeita kuten
Hull House Chicagossa monenmoisine toimintamuotoineen, vakiintuneine
maineineen ja ihmeitätekevine, hallitsevine vaikutuksineen
koko ympäristön elämään nähden; ja Henry Street Settlement New
Yorkissa, jonka terveyssisartoiminta on kuuluisa Amerikan rajojen
ulkopuolellakin; kiintoisa musiikki-settlementti Filadelfiassa
pääasiallisesti työläisten musiikkiharrastusten kehittämiseksi;
newyorkilainen Union Settlement, ylioppilaiden oma työkeskus, ja
Labor Temple, jonka Vapaaopisto on varsin korkealla tasolla. On myös
vaatimattomampia settlementtejä, pieniä Naapuristotaloja (Neighborhood
House) pikkukaupungeissa ja tehdasyhdyskunnissa tai suurkaupunkien
jonkin yksityisen syrjäkadun paikallisia tarpeita varten tai toimien
jonkun kirkon nuorisokerho, urheilu, keskustelupiiri ja juhlakeskuksena.

Amerikkalaisista settlementeistä on vaikea sanoa mitään yleisesti.
Niinkuin on mahdotonta puhua yleistäen Amerikan toivottoman
eritasoisista kouluista, yliopistoista ja monista muista
laitoksistakaan. Nekin parikymmentä settlementtiä, joissa Marketta
Suomalainen käväisi, toimivat kukin erilaisin toimintamuodoin ja
tavoin, joskin niissä työ yleensä jakautui aina kolmeen pääryhmään:
urheilu ja kerhotyö, terveydenhoito sekä valistustyö. Yleisenä
piirteenä voi myöskin pitää sitä, että ne ovat tavallisesti
syntyneet kokolailla toisenluontoisten probleemien pakottamina kuin
eurooppalaiset settlementit. Niiden työn pääasiallisin kohde on:
siirtolainen. Siirtolaiset täyttävät useimmat, varsinkin pienemmät,
settlementit, heitä ne palvelevat auttaen heidän eritasoista ja
epämääräistä joukkoaan sopeutumaan Uuden Maailman elämään. Jos taas
ajattelee settlementtien valistusohjelmaa, ei amerikkalainen keskitason
settlementti opinjakajana kohoa englantilaisten ja suomalaisten tasolle.

Ja nyt pikakierrokselle »tyypilliseen» keskikokoiseen amerikkalaiseen
settlementtiin! Ensin enemmän tai vähemmän kauniisti somistettu
suuri juhlasali, jossa pidetään yleiset juhlat, esitelmätilaisuudet,
teatteriesitykset, konsertit ja jumalanpalvelukset. Vieressä
toinen, yhtä suuri sali, jonka partiopoikien laulu ja miesten
hyppyharjoitukset ilmiantavat jo kaukaa. Se on voimistelusali.
Lainakirjastoa ja lukusalia hallitsee kaksi siirtolaistyttöä
settlementin ylioppilasasukkaan johdolla. Sitten seuraa kerhohuoneiden
rivi: ensimmäisessä harjottelevat tytöt näytelmäkappaletta; toisessa
askartelevat pojat puusepäntöissä; kolmannesta kerhohuoneesta vasta
oikean aarreaitan löydät: epämääräisessä järjestyksessä telineitä,
tauluja, papereita: siinä tekee settlementin maalauskurssi työtä.
Viereisessä huoneessa on biljardipeli täydessä käynnissä; sen takaa
kaikuu jazzin sävel, ja viimeisessä kerhohuoneessa on intiaanimelu
huumaava. Jos tahdot kerätä New Yorkin katujen villit lapset, saat
luvan laatia katuelämän ja hämäräperäisten tanssipaikkojen vastineeksi
repäisevän ja hyvän ohjelman heille. Eurooppalaisen vierailijan
mielestä ehkä joskus liiankin repäisevän. Vaikkakin amerikkalainen
settlementti ehdottomasti tuomitsee nykypäivien huvitteluvimman
sairaalloiset ilmiöt — ja juuri siksi, että se ne tuomitsee —, se
näkee itse huvitteluhalun luonnollisena, oikeutettuna ja hyvänä
sekä terveen ja positiivisen tyydytyksen arvoisena. Amerikkalaiset
settlementjohtajat ovat ennen muita uskaltaneet katsoa asioita
suoraan silmiin ja toimia sen mukaan. He ovat nähneet ihmiskunnan
kehityksen tuoneen nykypäivien lasten elämään koneet ja mekaaniset
elintavat; he ovat nähneet sen työntäneen ihmiset yhä enemmän
kaupunkeihin ja tehdasyhdyskuntiin irroittaen kotien siteet,
jättäen nuorison itsensäelättäväksi ja itsestäänmäärääväksi; ja he
ovat nähneet kehityksen imeneen konetyöstä luomisen ja työnilon
ja lyhentäneen työaikaa jättäen runsaasti vapaa-aikaa. Toisaalta
ovat nämä samat settlementjohtajat nähneet, että yhteiskunta on
useimmiten pessyt kätensä tämän itsenäiseksi ja vapaaksi jääneen
sodan-jälkeisen-maailman sekasortoisen ja huvinälkäisen nuorison
huvitteluhalun ja leikinkaipuun suhteen. Ja yhteiskunnan sijalle tässä
työssä ovat he nähneet yksityisten astuvan, niiden, jotka rahallisesti
itse hyötyen tarjoavat hämärien tanssipaikkojen ja kapakoiden paheet
nuoren ihmisen lannistamattomalle ilon kaipuulle. Amerikkalaiset
settlement-johtajat katselivat näitä paheiden pesiä ja niiden liian
nuoria vieraita. He tiesivät: »Ei nuorison huvitteluhalu kuole
kielloilla ja moraalisaarnoilla. Eivät tavoita kirkon raamattupiirit
eikä settlementtien vakava ohjelma kaikkia nuoria. Mutta settlementti
ei saa jättää näitäkään nuoria; ne sen on kutsuttava täältä pois
kyllin repäisevällä, kyllin iloisella ohjelmalla purkamaan energiaansa
ja nuorekasta sielun ja ruumiin liikuntatarvetta ja huvittelemaan
puhtaassa ilmapiirissä, valvonnan alla. Miksi me jättäisimme
paholaiselle parhaimmat pelit.» Siksi on amerikkalaisten settlementtien
kerhohuoneissa usein outo ohjelma menossa. Ja siksi ne ovat vieraita
täynnä. Ja ehkä myöskin siksi pyrkii amerikkalainen settlementti
kiinnittämään työhönsä nuorison psykologiaa tuntevaa, kouluutettua
työvoimaa vapaaehtoisten harjoittelijoiden rinnalla.

Mutta nuoret eivät ole settlementin ainoat asukkaat. Yläkerrassa on
kaikkein nuorinten valtakunta. Lastentarhassa on laululeikki täydessä
käynnissä, ja päiväseimessä makaavat pienimmät sikeässä unessa äitien
ollessa työssä. Ja sitten on vielä klinikka, jossa settlementin
terveyssisar antaa valohoitoa pikkupotilaille.

Äideilläkin on oma osastonsa. Terveyssisaren toimistoon kokoontuvat he
kuulemaan esitystä kodin puhtaudesta ja lastenhuollosta. Keittiöhellan
ääressä koettaa talousopettajatar selvitellä kieltätaitamattomalle
italialais- tshekkiläis-unkarilais-puolalaiselle äitijoukolle halvan ja
ravitsevan amerikkalaisen keittotaidon salaisuuksia.

Amerikkalaisille settlement-työntekijöille ovat ominaisia yleensä
kaikkien settlementtyöntekijöiden ominaisuudet: palvelualttius,
rohkeus, reippaus ja työilo. He ovat tottuneet ottamaan palvelun
itsestään lankeavana velvollisuutena ja oikeutena. He ovat tottuneet
rohkeina uranuurtajina alkamaan ja jatkamaan työtään keskellä
vaikeuksia ja pettymyksiä. Ja he ovat tottuneet reippaasti ja
ihmistuntemuksella suhtautumaan mitä erilaisimpiin ihmistyyppeihin.
Heidän ilonsa aihe on näiden ihmisten hyväksi ja heidän kanssaan tehty
työ. Settlementin palvelutyö onkin hiljalleen saanut suuria aikaan
siellä, missä se on laitakaupungin elämän keskelle leiripaalunsa
iskenyt. Ne ovat rakentaneet huomaamatta ja melua pitämättä lujia
siltoja ihmisten välille luokkarajojen yli.




5. Tehtaiden ja suurliikkeiden huoltotoiminta.


Marketta Suomalainen kiersi newyorkilaisen tavaratalon, Macy'n,
labyrintteja ja löysi päämääränsä vihdoin talon ylimmästä kerroksesta.
»Personnel Administration» seisoi oven päällä, ja sisällä konttorissa
istui New Yorkin Yhteiskunnallisen Työn Opiston Teollisuusosastolta
valmistunut neiti, tavaratalon Huoltotoimiston johtaja. Hänen
johdollaan oli turvallista tutustua tämän osaston työhön. Miss
Huoltotarkastaja aukoili konttorikaappinsa laatikoita ja näytti
kortteja, jotka kukin edustivat yhtä työntekijää. Niihin oli merkitty
kunkin myyntitaito, ahkeruus, täsmällisyys. Huoltotarkastajan on
ehdotettava tarpeen vaatiessa varoituksia, vaihtoja toisille osastoille
j.n.e. Konttorin seinät olivat täynnä valokuvia uivista, juoksevista,
hyppäävistä ja ompelevista tytöistä. Huoltotarkastaja kiiruhti
selittämään kuvia: »Toimistooni kuuluu myös vapaa-aikaosasto, jossa
apunani toimiva urheiluneuvoja pitää huolen myyjättärien sunnuntaisista
huviretkistä, tennistunneista, kerhoista ja kesäloma-majasta kaupungin
ulkopuolella. Ja tässä on tavaratalomme sanomalehti, jonka päätoimitus
on osanani», jatkoi hän ojentaen vieraalleen pienen kuvitetun lehden.
Se sisälsi huoltotarkastajan samoinkuin myyjättärien kirjoittamia
juttuja tavaratalon elämästä ja kaskuja tovereista sekä asiallisia ja
virallisempia artikkeleita. Konttorin vieressä oli Tavaratalon Opiston
huoneet. Huoltotoimisto huolehti sekä vapaaehtoisten yleissivistävien
luentojen että pakollisten aritmetiikan, kirjanpidon, myyntitaidon
y.m.s. harjoitusten järjestämisestä. Opiston takana olivat sitten
tavaratalon ruokala ja lukusali. Huoltotoimiston alaisena toimi vielä
terveyshuolto-osasto, jonka yhteiskunnallisen kouluutuksen saanut
sairaanhoitajatar kävi sairaustapauksissa myyjättärien kodeissa, hoiti
pientä klinikkaa ja valvoi yleensä liikkeen hygieenisiä oloja.

Suuremmissa liikkeissä ja varsinkin tehtaissa muodostuu huoltotoiminta
monimutkaisemmaksi. Mutta pääperiaatteet ovat kaikkialla samat.
Kaikkialla on toiminnan synnyttäjänä tavallisesti ollut tarve
oivaltaa teoriassa ja tunnustaa käytännössä ihmisarvojen merkitys
teollisuudessa. Tuntien ja tunnustaen psykoloogiset tekijät kaikessa
työssä pyrkii huoltotoiminta panemaan oman panoksensa teollisuuteen
päämääränään hyvä tuotanto, hyvä tahto ja hyvät olosuhteet.
Huoltotoiminnan johtajan on senvuoksi omattava asiallinen ja alansa
tieteisiin perustuva ote työhönsä. Ja ennenkaikkea on hänen tajuttava
taloudellisten ja psykoloogisten voimain ihmeellinen vuorovaikutus
teollisuusyhdyskunnassa.

Amerikkalaiset teollisuuslaitokset panevat tavallisesti
huoltotoiminnalle seitsemänlaiset tehtävät: 1) palvelu- ja
huoltotyö kaikkine kirjavine työaloineen vapaa-aikavirkistysten,
leikki- ja urheilukenttien, kuorojen ja orkesterien, lasten
ja aikuisten kerhotalojen ja yhdistysten sekä kesäleirien
järjestämisestä aina lainanvälityksiin asti; 2) valistustyö, johon
kuuluu sekä työntekijäin ammattitaidon kohottaminen että yleinen
vapaaehtoinen esitelmä- ja opintokerhotoiminta sekä kodinhoidon
kohottaminen; 3) terveydenhuolto klinikkoineen, neuvonta-asemineen
ja kodeissakävijöineen; 4) turvallisuustyö (Safety First)
turvallisuustoimikuntineen, esitelmineen, ensi-apu-kursseineen y.m.
tapaturmien ehkäisemistyömuotoineen; 5) ammatin valinnan neuvonta
psykoloogis-fyysillis-teknillisine kokeineen; 6) tutkimustyö,
johon kuuluu eri työlajien analysointi, väsymiskokeet y.m. työn
rationalisointiin kuuluvat tutkimukset mahdollisimman suuren tuotannon
aikaansaamiseksi mahdollisimman vähäisellä työntekijäin ajan ja voiman
kulutuksella; 7) ja lopuksi kuuluu huoltotoimintaan vielä työnantajain
ja tekijäin suhteiden järjestely, pienten ristiriitojen ja valitusten
perillevienti ja selvittely.

Näistä moninaisista tehtävistä ovat viime aikoina ripeimmin
kehittyneitä ammatin valinnanneuvonta ja Safety First. Työntekijäin
työpaikan tiheä vaihtaminen ja sen syiden tutkiminen on johtanut
tehtaat ja suurliikkeet ottamaan ohjelmaansa ammatinneuvonnan.
Monissa amerikkalaisissa tehtaissa oli tehty se huomio, että
työvaihtelua sattuu eniten hyvin nuorten työntekijäin sekä
ikävänlaatuisissa toimissa olevain parissa. Oli siis tärkeätä saada
heti alunperin pannuksi oikea mies oikealle paikalle. Senvuoksi oli
tunnettava niin kysymyksessä olevat miehet kuin kysymyksessä olevat
paikatkin. Tavanomaiset tehtaiden työnhakutoimistot laajennettiin
silloin tutkimaan eri ammattien vaatimia ominaisuuksia sekä
toisaalta suorittamaan työnhakijan kanssa erilaatuisia kokeita
ja henkilökohtaisia keskusteluja. Paitsi tarkkaa ruumiillista
tutkimusta joutui hakija läpikäymään psykologisia, psykoteknillisiä
ja ammatillisia kokeita. — Safety First, turvallisuusliike,
on ammatinvalinnanneuvontaa paljon laajemmalle levinnyt:
aitoamerikkalaisesta keksinnöstä se on muuttunut yleismaailmalliseksi.
Niinkuin kaiken ehkäisevän työn alalla oli Safety First-liikkeenkin
ensin tutkittava syyt tapaturmiin voidakseen iskeä ytimeen. Koneista
ja ympäristöstä johtuvat syyt huomattiin vanhoiksi tutuiksi:
suojaamattomat koneet, vialliset koneet ja työkalut, ahdas huone,
epäsiisti työpaikka, huono valaistus ja huono ilmanvaihto. Mutta
odottamattoman runsas tapaturmamäärä lankesi sittekin suorastaan
työntekijöistä itsestään johtuvien syiden osalle kuten: huolimattomuus,
tietämättömyys, hermostuneisuus, yhteistyön puute. Senvuoksi
paneekin turvallisuustoiminta pääpainon työntekijäin herättämiseen
ja kasvattamiseen. Niinkin pienen »herätyksen» aikaansaaminen
kuin työntekijäin totuttaminen pitämään työpaikkansa lattian
vapaana öljystä ja irtonaisista kappaleista, jotka tekevät paikan
epähauskaksi ja jotka ovat aiheuttaneet monia kompastumisia ja
liukastumisia, sekin jo vaatii pitkäaikaista kasvatusta. Mestarien ja
työntekijäin turvallisuustoimikunnat, jotka toimivat huoltotarkastajan
johdolla, ovat tässä apuna pohtimassa sattuneiden tapaturmien
syitä, huomauttamassa puuttuvista suojalaitteista, keskustelemassa
turvallisemmista työtavoista ja yleensä herättämässä vastuuntuntoa
kussakin työntekijässä. Tapaturmafilmejä, esitelmiä, yleisiä
tarkastuksia ja tapaturmanvähentämiskilpailuja käytetään myös ahkerasti
amerikkalaisissa tehtaissa.

Tällaiset osastot, missä muodossa ja laajuudessa ne toiminevatkin,
eivät tietysti ole mitään hyväntekeväisyyttä. Ne kuuluvat kiinteästi
hyvinjärjestetyn, nykyaikaisen suurliikkeen ja tehtaan koneistoon
niinkuin sen muutkin osastot. Ylläpitäessään työntekijäin ja heidän
lastensa iltaharrastuksia, kehottaessaan heidän yhteiskunnallisia ja
terveydellisiä olojaan, pitäessään huolta heidän maksimikykyjensä
käytöstä työssä, ehkäistessään tapaturmia, samoinkuin välittäessään
hankauksia työntekijäin ja antajain välillä toimii tehtaan ja
liikkeen Yhteiskunnallinen Toimisto työnantajain ja työntekijän
molemminpuoliseksi hyödyksi vaikuttaen omalta pieneltä osaltaan
koko laitoksen — ja koko yhteiskunnan — vaurauteen, työtehoon,
viihtyisyyteen ja työrauhaan.




18. AMERIKAN KAKSI MAINOSTAJAA.


Tuli taas joululoma ja sen mukana matkustamisen hurja halu. Mutta
köyhä ulkomaalainen stipendiaatti ei ole eikä saa olla turisti. Hän
istukoon New Yorkissa lukukammiossaan Yhdysvaltain kartta edessään ja
palakoon vaikka karrelle halusta päästä Niagaralle, Washingtoniin,
Kaliforniaan, näkemään yhä enemmän uutta maailmaa. Mutta kodin markat
kutistuvat itkettävän pieniksi muutettuina dollareiksi. Ulkomaalainen
saa venyttää dollarinsa pitkiksi ennenkuin pääsee ostamaan uuden
keväthatun tai uskaltaa astua konserttisalin pilettiluukulle.
Rautatieaseman pilettiluukku on luukuista vaarallisin ja kartettavin.
Sillä junamatkat Amerikassa ovat huimaavan kalliita. III:tta luokkaa
ei ole, ja radat ovat yksityisiä. Mutta sittenkin on se juuri köyhä
ulkomaalainen ylioppilas, joka leikkii turistia. Hän neuloo parina yönä
rikkaalle toverilleen puvun 5:stä dollarista. Hän on ylioppilasruokalan
astianpesijän apulaisena pari aamua ja hissitytön sijaisena jonkun
illan. Viikon kuluttua ovat matkarahat koossa ja jo monasti kuolemaan
tuomittu matkahaave toteutumaisillaan.

Marketta Suomalainenkin avasi tien itselleen New Yorkin valtavan
aseman matkalippuluukulle. Buffaloon menevä juna oli tupaten täynnä.
Olihan joululoman aika. Mutta kellään muulla ei näkynyt nyt olevan
asiaa poiketa Buffalosta _Niagaralle_. Oikeastaan oli Marketta
kuvitellut näkevänsä tämän jättiläisputouksen kevätauringossa. Ei
ainakaan Uuden Vuoden Yönä, niin kuin hän sen nyt näki. Mutta juuri
sellaisena pakkasyönä onkin Niagara nähtävä. Itsensä ja koko maailman
unohtaen seisoo yksinäinen matkailija jäisellä rantakielekkeellä
ja näkee sivuillaan ja edessään pakkasen kahleita keveästi
uhmailevien vesimassojen syöksyvän huumaaviin syvyyksiin. Pauhina
on valtava. Korvissa kumisee ja silmiä kiskoo kosken vievä vauhti.
Uoma on jättiläisjääpuikkojen reunustama. Pakkasyön tähtivalossa
ne kimaltavat sinisinä ja satumaisina. Yön yksinäiset tunnit
katoavat huomaamattomasti. Aika ja paikka unohtuvat. Kuulet vain
luonnonvoimien valtavan voittolaulun ja — riemuitset. Maanalaisten
junien, pilvenpiirtäjien, koneiden ja koneihmisten, teennäisyyden ja
mekaanisuuden kaupunki tuntuu sinusta irvikuvalta. Tämä putous on
voimaa uhoava kuin elämän kuva. Ja kaunis kuin taivas.

* * *

Joululoma-matkailijan seuraava pysähdyspaikka oli Detroit, uuden ajan
maantiemittaajien kotimaa. _Fordin_ kuuluisat tehtaat ovat tehneet
Detroitista tiede- ja teollisuusmiesten Mekan. Marketta Suomalainenkin
(vaikkei ollut tiede sen enempää kuin teollisuusmies eikä nainenkaan)
vietti monta kiintoisaa tuntia auton syntymää ja kasvua seuraten
Fordin tehtaissa. Ensin pieni alkusolu, osaset eri huoneissa eri
käsien valmistamina, (kukin työmies erikoistuu vain yhtä osaa varten)
alkuvalmistelun jälkeen pääsevät tulevan Fordin alkuosat vihdoin
pitkänpitkälle »liikkuvalle pöydälle». Miehet pöydän molemmin puolin
kiinnittävät eteenpäin liukuvaan luurankoon kuumeisessa kiireessä kuka
istuimet, kuka katon, kuka minkin mutterin ja vieterin ja niin ajaa
aste asteelta valmistunut vaunu alas liikkuvalta pöydältä ostohalleihin
ja kaiken maailman maanteille. Tuskin on yksi auto ehtinyt valmistua,
kun jo toinen tulee perässä. Tällä kertaa näki uusi auto joka toinen
minuutti päivänvalon taikka päivä joka toinen minuutti uuden auton.

Marketta on katsellut ihaillen »Fordin» asteittaista syntyä käden
käänteessä silmien edessä. Koneita, koneita, koneita. Mutta todellakin:
jotkut näistä koneista ovatkin ihmisiä. Mutta ihmiset tässä ihmeiden
paikassa, itse ihmeen tekijät, eivät ihmettä näe. He ovat vain
koneosia, yksi tehden reiän rautalevyyn, toinen painaen naulan reikään,
kolmas vääntäen mutterin kiinni. Marketta kääntyy tuskastuneena
läheisimpänä seisovan miehen puoleen, joka panee rautapiikkiin
kuminupin ja taas rautapiikkiin kuminupin. ; Mihinkäs se tämä tulee»,
kysyy Marketta ja koneihminen vastaa: »En tiedä». Viikko viikolta,
kuukausi kuukaudelta panee hän rautapiikkeihin kuminuppeja, tietämättä
ja ottamatta selkoa, mitä osaa tämä työ näyttelee kokonaisuudessa.
Nykyaika on nähnyt tuotannon huimaavan kasvun. Se on nähnyt
varallisuuden runsaan lisääntymisen. Mutta entisaikojen käsityöläisten
järkeä kysyvä, luova, yksilöllinen työ on poissa. Tämän mukaisesti
saanee työläisten alituinen työnvaihto, tehtaalta tehtaalle siirtyminen
ja yleinen rauhattomuus äärimmäisen erikoistuneissa amerikkalaisissa
tehtaissa alkunsa tai virikkeensä osaksi juuri nykyisen
tehdasteollisuuden aikaan saaman erikoistumisen ja yksitoikkoisuuden
aikakauden ihmisen turhasta työnilon ja työn tyydytyksen etsinnästä.

Niinkuin amerikkalaisissa tehtaissa ainakin on sosiaalinen toiminta
Fordin tehtailla hyvin järjestetty. Urheilukentät, klinikat,
sairaala, kerhohuoneistot, ammattikoulu y.m.s. antavat siitä hyvän
kuvan pikakäynnillä olevallekin. Terveydenhuolto-osaston erikoisen
huolenpidon alaisiksi kuuluvat myös Ford-tehtaiden monet alikykyiset
työmiehet: tuberkuloottiset, rammat ja sokeat. Heille on varattu omat
osastot erikoisen valvonnan alla. Autotehtaassahan on monta työpaikkaa,
jotka eivät vaadi miehen kaikkia kykyjä. Kiintoisaa on nähdä työpöytien
ääressä sokeita ja rampoja, jotka täällä saavat olla kilpailemassa
toisten kanssa joutumatta ilman muuta yhteiskunnan hylyksi. Mikä
kansantaloudellinen ja inhimillinen etu!

Tehtaalta lähtiessä pistää silmään Fordien valtava armeija tehtaan
ulkopuolella. Ne ovat työmiesten omat pikku Fordit, joilla he aamuisin
ajavat työhönsä pienistä kodeistaan.

Marketta Suomalaisen mieleen johtuu silloin ajatus, että tässä ehkä
piileekin osa selitystä siihen, miksi Amerikassa, maailman suurimman
kapitalismin rinnalla esiintyy sosialismi ja kommunismi heikoimpana
maailmassa. Amerikassa on äänekkäiden agitaattorien rinnalla runsaasti
järjestäytymätöntä työväkeä, jolle luokkatietoisuus ja luokkataistelu
ovat vieraita käsitteitä. Tunne ja tietoisuus siitä, että minä
tänään-köyhä-mies voin huomenna olla rikas, tänään työntekijä, huomenna
työnantaja, painaa vaistomaisesti vaa'assa. Luokka-muodostusta estää
myös osaltaan amerikkalaisten maansa ensiasutuksen ajoilta perimä
yksilöllinen elämänkatsomus, jota silloinen runsain määrin löytyvä
vapaa, koskematon maa kehitti ja jota alkuaikojen yksilöllinen kilpailu
elätti. Lisäksi vielä se seikka, että Amerikan työläisjoukko on mitä
epähomogeenisinta: äsken maahan muuttaneita eri kansallisuuksia,
kukin omin erikoisharrastuksin ja omissa kansallisuuspiireissänsä ja
riennoissansa pysyttäytyviä. Nämä seikat varmaankin estävät omalta
pieneltä osaltaan Amerikan järjestäytynyttä työväestöä saamasta
vankempaa jalansijaa.

Päästyään tehdasvierailujen makuun jatkoi Marketta Suomalainen
tutustumistaan muihinkin konekeskuksiin. Erikoisen kiintoisia
ovat U.S.A:ssa ne tehtaat — ja monestakin syystä etupäässä U.S.A:n
oloihin sopivia —, jotka sovelluttavat pienemmässä tai suuremmassa
mittakaavassa tasa-arvoisuutta. Dennison Manufacturing Co
Framinghamissa on näistä kuuluisin. Kukin työntekijä oltuaan jatkuvasti
5 vuotta tehtaalla tulee osakkaaksi yritykseen osallistuen voittoon ja
johtoon siinä määrin kuin hänen kokemuksensa työssä sallii ja siinä
määrin kuin hänen asemansa vaikuttaa tehtaan voittoihin. Näin ei tämä
järjestelmä muodostu miksikään hyväntekeväisyydeksi tai kontrollin
antamiseksi ilman muuta kaikkien työntekijäin käsiin. Dennison Company
on mainehikas myös viisaasta taistelustaan työttömyyttä vastaan.
Vuodenajoista pahasti riippuvaisena — joulukoruja y.m.s. tuottaen — se
joutui vakavien työttömyysongelmien eteen, joista se on selviytynyt
m.m. pakottamalla tilaajat ennakkotilauksiin, arvioimalla vuosi
etukäteen kysynnän summittaisen suuruuden, siirtelemällä hiljaisilta
osastoilta miehiä kiireisimpiin töihin sekä perustamalla tehtaan
voitoista työttömyysrahastoja. Niissäkin tehtaissa, joissa ei ole
toimeenpantu mullistavia uudistuksia, on saatu työntekijän harrastus
monin pienin keinoin kiintymään työhönsä ja tehtaaseensa. Kaikissa
vierailemissaan tehtaissa näki Marketta Suomalainen ainakin yhden
sellaisen »keinon». Tehtaan käytävässä riippui seinälaatikko, jossa
loisti sanat: Idea Box. Tähän »ehdotuslaatikkoon» panee työmies
ehdotuksiaan ja huomautuksiaan. Koneita ja työtapoja koskevista
keksinnöistä saa paras palkinnon.




19. MAAILMAN PIENIN TASAVALTA MAAILMAN SUURIMMASSA TASAVALLASSA.


Talvinen ilta hämärtyi. Sataa pyrytti lunta niinkuin olisi ollut
Suomessa. Nyt poikkesi tie asemalta johtavalta valtareitiltä
syrjätielle ja hevonen kahlasi polvia myöten vastasataneessa lumessa.
Vihdoin alkoi metsän rajasta vilkkua tulia. »Mikä kylä se tuo on»,
tiedusteli Marketta Suomalainen ajajalta. »No se nyt on se tasavalta»,
vastasi tämä ja samassa ajoi hevonen portista sisään.

Kylä se todella onkin tuo kuuluisa amerikkalainen nuorisotasavalta
»George Junior Republic», kylä, joka aivan vähästä on saanut alkunsa.
Erään newyorkilaisen katupoikaleirin siirryttyä kerran 30 vuotta sitten
talveksi takaisin kaupunkiin jäi neljä poikaa ja »leiri-setä» entiselle
kesäleirille Freevillen metsiin ilman paljoakaan muuta varustetta kuin
elämäntunnuksensa »ei mitään ilman työtä». Kylmä, nälkä, epäilykset
ja muut uranuurtajan vaikeudet tulivat heidän osakseen, mutta he
kestivät ne. Ja nyt kertoo kaunis kylä Freevillessä kirkkoineen,
kouluineen, mökkeineen, leipomoineen, kirjapainoineen, vankiloineen ja
navettarakennuksineen samoin kuin kylän 150:n asukkaan iloiset, nuoret
kasvot siitä, mitä voi aikaan saada nuorisojoukko, jonka tunnuksena on
»ei mitään ilman työtä» ja jonka elähyttäjänä on vastuksia uhmaava ja
nuoria ymmärtävä »Daddy», Nuorisotasavallan luoja William George.

Kylän kansalaiset — varo kutsumasta heitä oppilaiksi tai hoidokeiksi
— ovat alkujaan hyvinkin kirjavaa ainesta. Esimerkiksi: Johnin
vanhemmat olivat lähettäneet poikansa käymään viimeiset kouluvuotensa
Nuorisotasavallassa, jotta hän samalla kokisi toverikurin ja itsenäisen
elämän terveelliset vaikutukset. Nuorten Naisten Kristillisen
Yhdistyksen sosiaalinen osasto taas oli lähettänyt turvattoman orvon,
Evelynin, tasavallan jäseneksi. Frank, reipas partiopoika oli omasta
alotteestaan pyrkinyt sinne. Ja näpistelijä-Billyn, kadun lapsen,
oli Nuortentuomioistuin sinne toimittanut. Mutta Nuorisotasavallassa
he olivat kaikki vain Evelynejä, Frankkeja, Billyjä ja Johneja.
Nuorisotasavallassa saivat he kukin, niinhyvin miljonäärin poika
kuin köyhä sanomalehdenjakajakin, kunniallinen partiolainen ja kadun
varas alkaa samalta asteelta, samanarvoisina, menneisyydestään ja
yhteiskunta-asemastaan huolimatta. Heidän tasavallassa osoittamansa
kunto sai näyttää, kuka heistä lopulta oli arvokkain.

Nuorisotasavalta ei ole mitään tasavallan »leikkimistä», vaan
elämänjärjestys on ankaranvakavasti samanlainen kuin sen
ulkopuolisessa »oikeassakin» tasavallassa. Ero on vain siinä, että
Nuorisotasavallan 16-21-vuotiailla kansalaisilla on äänioikeus ja muut
kansalaisoikeudet ja velvollisuudet jo 16-vuotiaina. He valitsevat
18-vuotiaan toverinsa Billyn presidentikseen, samanikäisen Bobin
tuomioistuimen pääksi, Markin poliisimestariksi. J.n.e. Kansalainen,
joka on joutunut tuomioistuimen eteen, tietää, että leikki on
kaukana, sillä Nuorisotasavallassa toteutetaan lakia ankarammin kuin
konsanaan »oikeassa» tuomioistuimessa. Eikä tasavallan vankila ole
suinkaan miellyttävä asuinpaikka. Itsehallinto, jonka aatteita monet
amerikkalaiset koulut osittain toteuttavat, on Nuorisotasavallassa
täydellinen.

Mutta kompastuksitta ei itsehallintoa toteuteta. William oli perin
laiska, ja hän sen kapinankipinän oikeastaan sytytti. Taivas ennusti
sadetta, heinät oli saatava katon alle, ja senvuoksi mentiin vielä
iltapäivällä niitylle. Mutta Laiskasta Williamista se jo oli liikaa.
Hän piti palopuheita salaa ja julkisesti, vetosi kansalaisten
oikeuksiin ja saikin kapinan kipinän syttymään. Pilautukoon heinä. He
eivät tee enää työtä. Ei aikaakaan, niin jo saatiin itse presidentti
allekirjoittamaan uusi 8-tunnin työaikalaki, joka astui voimaan
heti. William puoluelaisineen marssi pystyssä päin niityltä. Jo
maistuisi illallinen makealta tällaisen voiton jälkeen! Mutta katso,
majoissa olivat ruokapöydät kattamatta ja liesi kylmänä. Ei näkynyt
jälkeäkään keittiötytöistä. Todellakin, heidänhän työpäivänsä oli uuden
lain mukaan myöskin jo päättynyt, ja he olivat kaikki livistäneet
huviretkelle. Kapinalliset menivät miettivinä ja nälkäisin vatsoin
nukkumaan. Ja seuraavana päivänä kumottiin uusi laki ja tehtiin päätös,
jonka mukaan ei mikään laki saa vahvistusta ennenkuin se on ollut
kaikkien nähtävänä ja harkittavana kymmenen päivän ajan. Osa heinästä
oli mennyt piloille, mutta »Daddy» väitti, että hän mieluummin olisi
antanut kaiken heinän pilaantua, kuin jättänyt kansalaisensa vaille
tätä opettavaa erehdystä.

Oli siellä toinenkin laiskuri, George, uusi tulokas, joka, luuli
Tasavallan perussääntöä »ei mitään ilman työtä», pelkäksi leikiksi.
Vasta kun hän pari päivää laiskoteltuaan nälän pakoittamana palasi
työhön, uskoi hän sen olevan totisinta totta. Ja jouduttuaan omalla
työllään hankkimaan kaiken, minkä sai, tottui George, entinen
näpistelijä, panemaan arvoa omalle niinkuin toisenkin omaisuudelle.

Työstä ei Nuorisotasavallassa ole koskaan vielä ollut puutetta.
Eiköhän se tässä työttömyysturvassaan liene yksi harvoja nykyajan
»tasavaltoja». Itse ovat kansalaiset rakentaneet talonsa. Itse he
hoitavat maanviljelyksen, puutarhan, leipomon, pesulat, navetat,
kirjapainot. Koulunkäyntikin lasketaan ansiotöihin, ja siellä vietetty
aika arvioidaan rahassa. Toiset kansalaisista suorittavat vain alemman
koulukurssin ja antautuvat myöhemmin käytännöllisille aloille.
Toiset opiskelevat Nuorisotasavallan kouluissa aina Collegeihin asti
valmistuakseen siellä virkamiesurille.

Kaikkialla, työpajoissa, pelloilla, kouluissa ja majoissa näkee
vierailija iloisia kasvoja, elämänhalua ja nuorekasta innostusta.
Kuinkas muuten. Onhan leipä, jota he syövät, omalla työllä ansaittua.
Ovathan kirjapainot, koulut, kirjastot, urheilukentät — koko
Tasavalta heidän omansa. Miksi se ei sytyttäisi iloista työintoa
ja vastuuntuntoa. Vastuuntunto, kas siinä on Tasavallan luojan,
»Daddyn», lempisana. Hän ei usko nykyajan nuorison paljonpuhuttuun
edesvastuuttomuuteen. »Anna nuorisolle tilaisuus, anna sille
vastuunalaisuutta, ja se näyttää sinulle, mihin se kykenee, kun siihen
luotat», sanoo »Daddy». Siksi hän tahtoo antaa Tasavallan jäsenille
tavallisten koulujen suoman älyllisen ja käytännöllisen kouluutuksen
lisäksi taloudellisen, yhteiskunnallisen ja kansalaiskasvatuksen.

Tämä ei luonnollisesti tapahdu vain tuomioistuinten, kansalaiskokousten
ja työn puitteissa. Tasavallan pienellä kirkolla on oma osuutensa
kansalaisten elämässä. Samoin pannaan »kotielämälle» suuri paino. Kylän
pienet majat, joissa asustaa kussakin noin viisitoista kansalaista,
viettävät kukin omaa, kodikasta elämäänsä työn ja puuhan keskellä.
Yhteiset juhlat, kerhot, tanssiaiset ja urheilukilpailut liittävät
kaikki kansalaiset yhteiseen toveruuteen.

Kolmattatuhatta Amerikan kansalaista on ollut nuoruusvuosinaan tämän
Nuorisotasavallan kansalaisina sen 30-vuotisen olemassaolon aikana.
He ovat saaneet siellä käytännöllisen kansalaiskasvatuksensa iässä,
jolloin monet heidän toverinsa vielä kulkivat lapsenkengissä. Ja kaikki
he ovat Nuorisotasavallastaan ylpeitä ja pyrkivät tuottamaan sille
kunniaa, kun he kukin vuorollaan kasvavat maailman pienimmän tasavallan
kansalaisista maailman suurimman tasavallan kansalaisiksi.




20. HAJAPIIRTOJA AMERIKAN KANSANSIVISTYSTYÖSTÄ.


»Oli kerran hiilikaivospoika, joka päätti uransa professorina». Tätä
amerikkalaista tosisatua ei takaa aina vain yksilöllinen lahjakkuus.
Ei siinä riitä lisänä apurahakaan, joita amerikkalaiset yliopistot
runsaasti ja auliisti jakavat. Tavallisesti on tarinan takana jenkkien
kuuluisa yritteliäisyys, joka raivaa esteet ja vie miehen päämäärään;
joka kertakaikkiaan ei usko sanaan »mahdoton». Mutta siinä on
vaikuttamassa myös osaltaan Amerikan tarjoamat monet mahdollisuudet
täysi-ikäisten opiskeluun, kansanvalistukseen, jota amerikkalainen
kutsuu Adult Education. Rohkea, rikas, eteenpäinpyrkivä Amerikka on
täynnä kansansivistystoimintaa.

_Yliopisto_ kantaa siihen oman kortensa.

»Vai tahdot nähdä jotakin oikein tyypillistä», hymyili Betty Brown,
amerikkalainen kansanvalistustyöhön valmistuva ylioppilas. »Te
ulkomaalaiset sen tavallisesti parhaiten tiedätte: oi, tämä on
tyypillistä, tämä on oikein amerikkalaista! Annettakoon se teille
anteeksi. Ja nyt vien sinut amerikkalaisen yliopiston »tyypilliseen»
kansanvalistustyömuotoon, Columbia yliopiston iltakursseille. Aivan
oikein, ei Yliopistolaajennus, University Extension, ole amerikkalaista
alkuperää. Mutta me opimme sen Englannin yliopistoista, ja nyt se
on täällä hyvin laajalle levinnyt. Katsos, Amerikassa niinkuin
muuallakin oli entispäivien yliopisto kietoutunut tieteellisenylhäiseen
eristäytyneisyyteensä. Se odotti kauniisti luokseen niitä, jotka
vuosikausiksi tulivat nauttimaan sen opetuksesta. Mutta nykypäivien
yliopiston on mentävä niidenkin luo, jotka hyvästä halustaan
huolimatta syystä tai toisesta eivät voi päästä sen muurien
sisäpuolelle vuosikausien keskitettyyn tieteelliseen työhön. Ja kas,
Yliopistolaajennus on se käsi, jonka yliopisto näille ojentaa. Columbia
yliopistollakin on sellainen käsi. Sitä me nyt menemme katsomaan.
Mutta muista, että me kaksi olemme loisia, jotka pääsevät tällä kertaa
armosta sisään, me emme saa ottaa osaa keskusteluun.» Betyn pitkä
esitelmä ehti loppupisteeseen parahiksi, kun oli etsittävä asianomainen
luentosali Columbia yliopiston valtavalta alueelta. Pieni luentosali
oli täynnä mitä kirjavinta yleisöä, joka viikko viikolta oli iltaisin
talven kuluessa kerääntynyt kansantalouden kysymysten ympärille.
Siinä istui nuori diploomi-insinööri, joka toimessaan suurella
tehtaalla oli huomannut tarvitsevansa verestää kansantaloudellisia
tietojaan. Hänen vierellään kirjoitteli muistiinpanoja keski-ikäinen
siirtolaispuusepan vaimo, jolla oli harras halu ymmärtää ympäröivää
elämää, yhteiskuntaa ja sen kirjavia kysymyksiä. Ja aivan eturivillä
istui vanha maalarimestari, joka käytti innokkaimmin puheenvuoroja
luennon vaihtuessa keskusteluksi. Muu seura, noin 30 henkeä, oli yhtä
sekalaista. Mutta heitä kaikkia yhdisti sillä hetkellä sama pyrkimys:
päästä selville kansantalouden peruskäsitteistä kukin erikoistarpeitaan
varten.

Ja kun kansantalouden tutkijat lähtivät koteihinsa, täytti
pienen luentosalin uusi kuulijakunta, yhtä monilajinen ja yhtä
opinhaluinen kuin edellinen. Ja kansantalouden professorin paikalle
nousi yliopiston biologian opettaja esittämään oppiaan hiukan
käytännöllisemmin ja hiukan kansantajuisemmin kuin hän sitä päivisin
luennoi varsinaisen yliopiston oppilaille. Ja sitten tulivat vielä
historian ja kirjallisuuden harrastajat. Nämä iltaoppilaat, jotka
tulivat käytännöllisen elämän keskeltä, eivät olleet vain ottamassa,
vaan joskus keskusteluissa antamassakin. Siksi heidän ei katsottu
häiritsevän yliopiston varsinaista tehtävää tieteellisen tutkimuksen ja
opetuksen tyyssijana, vaan jopa pieneltä osaltaan omine kokemuksineen
sitä hedelmöittävänkin.

_Kesäkoulu tehtaantytöille_ Bryn Mawr Collegessa edustaa sekin
yliopistojen kansansivistystyötä, vaikka hiukan toisella tavalla.

Marketta Maankiertäjä vaeltaa Bryn Maorin pieneltä asemalta — lähellä
Filadelfian kaupunkia — leveää tietä kylää kohden. Kylän laidassa
näkyy valtava puistoalue komeine rakennusryhmineen, jotka heti tuntee
College-tyypiksi. Piha ja asuntolat näyttävät kuolleilta. Nythän
onkin kesä. Kaikki College-ylioppilaat ovat lomalla. Mutta yhtäkkiä
aukenee luentorakennuksen ovi, ja ulos virtaa iloinen lauma nuoria
tyttöjä vihot ja kirjat käsissään. Toisia juoksee urheilukentältä
urheilupuvuissa heiluttaen käsissään tennismailoja. Kesäkuollut
Collegepuisto on yhtäkkiä taas täynnä elämää. Mitä nämä täällä
tekevät, keskellä kaunista kesää? Nämä nuoret naiset eivät olekaan
ylioppilaita, vaan kaukaa eri kulmilta Yhdysvaltoja kerääntyneitä
tehtaantyttöjä. Bryn Mawr College on aukaissut kesätyhjät suojansa
Tehtaalaisten Kesäkouluyhdistyksen käytettäväksi, jotta se voisi
tarjota tiedonjanoisille työläisnaisille tilaisuuden kahdeksan
kesäviikon kuluessa saada osansa tiedon antimista. Kansantalouteen,
kirjallisuuteen, historiaan, sielutieteeseen, laskentoon ja biologiaan
tutustutaan siellä luennoilla ja keskustelutunneilla. Oppilaita on
satakunta, 18-40 vuotisia. Useimmat ovat säästöjensä lisäksi saaneet
Kesäkoulurahastosta apurahan. Tehtaat puolestaan ovat järjestäneet
heille loman. Opettajina on eri yliopistojen opettajia apunaan
ylioppilaita. »Tiedättekö», sanoi vanha kansantalouden professori
kertoessaan Marketta Haastattelijalle, miksi hän kesä kesältä
tuli tänne opettamaan. »Tiedättekö, kun olen koko talven jauhanut
kansantaloutta Collegeni hiotuille ylioppilaille, on kuin saisin
raikkaan tuulahduksen kasvoilleni kuullessani täällä tehtaalaistyttöjen
mietelmiä kansantalouden teorioista ja seuratessani erilaisten
mielipiteiden hioutumista vastakkain.» Neulatehtaan 20-vuotias
työntekijä, joka on jo toista kesää Bryn Mawrissa, antaa oppilaan
kannalta vastauksen samaan kysymykseen. »Mitäkö olen hyötynyt näistä
kursseista? En ole täällä oppinut parempia neuloja tekemään enkä
siis ole palkankoroitusta tämän avulla saanut. Mutta olen saanut
uusia harrastuksia iltojani varten. Enkä ole koskaan ennen näin
ymmärtänyt yhteiskuntaoloja. Ja koko elämä on tullut kuin laajemmaksi.
Mutta ei tämä laajempi näkökulma ole minua vieroittanut kuolettavan
tehdastyöpöytäni ääreltä. Päinvastoin on hauska tehdä työtä nyt,
kun aavistaa vähäsen oman pienen osuutensa suhdetta suurempaan
kokonaisuuteen.»

* * *

Mutta kansansivistystyötä tekevät myös sadat muut laitokset ja
yhdistykset. Toiset ainoana työnään, toiset muun ohjelmansa
puitteissa. On koko Yhdysvaltoja käsittävä kansanvalistuskeskus
neuvontatoimistoineen ja kursseineen. On kaikenlaisia Naisliittoja,
Vapaamuurareja, ja muita yhdistyksiä, jotka muun ohjelmansa ohella
harjoittavat kansan valistamista opintokerhoin ja luentosarjoin.
Nuorten Miesten ja Nuorten Naisten Kristilliset Yhdistykset pitävät
monenlaisia kursseja ja iltakouluja siirtolaisia ja muita työmiehiä
varten. Settlementeillä on opintoryhmänsä ja luentoiltansa. Tehtaat
ja suurliikkeet harjoittavat yleistä valistustoimintaa omassa
keskuudessaan. Työväenyhdistyksillä on sekä puoluevärillisiä että
värittömiä kursseja ja kouluja. Kerran tunkeutui Marketta Utelias
pieneen pimeään kommunistikouluun New Yorkin laitakaupungilla. Kun
juutalaisjohtaja kuuli, että vierailija oli Suomesta, »bolshevikkien
toivorikkaasta maasta», sai tämä esteettä tutustua kouluun.

Mutta sitten on vielä legio itsenäisiä kansalaiskouluja ja opistoja,
jotka ovat omistautuneet kokonaan vain kansansivistystyöhön. Jo
yksistään New Yorkissa on näitä opistoja kymmeniä. Jännittävin niistä
on _New School for Social Research_ eli suomeksi Yhteiskunnallisen
Tutkimuksen Opisto.

_Yhteiskunnallisen Tutkimuksen Opisto_ on muiden kansalaisopistojen
kaltainen sikäli, että se on itsenäinen, puolueeton, yleissivistävä,
ei mihinkään ammattiin johtava laitos täysi-ikäisopiskelijoita varten.
Mutta se eroaa niistä siinä, että se suuntaa opiskelun etupäässä
yhteiskunnallisiin tieteisiin. Ja toiseksi: se kokoaa ympärilleen
intellektuaalisesti harjaantuneemman kuulijakunnan. Kun Marketta
Suomalainen kerran poikkesi kuuntelemaan tämän opiston erästä
sosiaalipsykologian luentoa, tapasi hän täällä yleisön, jollaista
ei hän aikaisemmin ollut Amerikan kansanvalistuslaitoksissa nähnyt:
opettajia, kirjastonhoitajia, sanomalehtimiehiä, arkkitehtejä,
sairaanhoitajattaria, ylioppilaita, työväen johtajia, työläisiä. Koska
»oppilaat» tulevat tänne pitkän päivätyönsä jälkeen keskustelemaan
spesialistin johdolla nykyajan suurista kysymyksistä, ei Opisto
harrasta teoreettisia eikä kaavamaisia luentoja, vaan pysyttäytyy
käytännölliseen elämään ja »oppilaiden» kokemuksiin pohjautuvina
luentoina ja keskusteluina. Kun selailee opettajaluetteloa, ei
tarvitse epäillä, ettei opetus sittenkin ole tieteellisesti pätevää.
Filosoofi John Dewey, psykiaatterit Bernard Gluck ja Frankwood
Williams, teatteriarvostelija Stark Young, antropoloogi Dorsey, kaikki
ne ovat nimiä, joiden intellektuaalisesti valveutunut newyorkilainen
tietää takaavan hänelle parasta alalla. Kukin osasto ja ryhmä näyttää
osaavan pitää harrastajiensa innostuksen vireillä, koska nämä vuosi
vuodelta ilmoittautuvat uudelleen oppilaiksi. Keltään ei vaadita
sisäänpääsytodistuksia, kukaan ei suorita tutkintoja, jollei tahdo. Kun
yksityisten lahjoitukset ja osanottajien maksut ylläpitävät laitoksen,
on Yhteiskunnallisen Tutkimuksen Opisto saanut pysyä itsenäisenä ja
riippumattomana politiikasta, joka pyrkii Amerikassa tunkeutumaan
tekijäksi moniin kouluihin ja laitoksiin.

* * *

Amerikkalaiselle kansansivistystyölle on kuitenkin _Open Forum_
tavallaan kaikkein ominaisin ilmiö. Vakituisesti toimivia Open
Forumeja, Julkisia Keskustelutilaisuuksia on Amerikassa nykyisin
parisen sataa. Niitä on eri yhdistyksillä ja kirkoilla omansa,
tai toimivat ne itsenäisinä »laitoksina». Open Forum on hiukan
epämääräinen, mutta sangen kiintoisa valistustyömuoto, johon kannattaa
tutustua.

Ford Hall on Bostonin tunnetuin Open Forum. Yksityiset
kansanvalistusintoilijat sen perustivat, muutamat yhdistykset sitä nyt
taloudellisesti tukevat. Tuhannelle hengelle varattuun saliin on Ford
Hall koonnut kymmenisen vuoden ajan joka viikko salintäyteisen joukon.
Kun ovet illalla avataan kello seitsemältä, ryntää jonossa seissyt
joukko kärsimättömänä sisään. Puolisen tuntia ensin musiikkiohjelmaa,
sitten astuu illan esitelmöitsijä — yliopistomies, kirjailija,
poliitikko tai muu julkisuuden mies — puhujalavalle. Kolmeneljännes
tuntia on hänellä aikaa selvitellä aihettaan kuulijoilleen. Sitten
alkaa illan kiintoisin osa. Tämäpä ei näet olekaan mikään tavallinen
luento, missä yksi puhuu ja toiset kuuntelevat. Jos kuuntelevat. Tässä
on vuoronsa kuulijakunnankin olla äänessä. Ja totisesti se näkyy
tätä oikeuttaan käyttävän. Tietoisuus omasta esiintymisvuorostaan
illan ohjelmassa on pannut sen kuuntelemaan yhtenä korvana. Esitelmän
päätyttyä nousee käsiä kymmeniä yhdellä kertaa puheenvuoroa pyytämään.
Kysymys toisensa jälkeen heitetään esitelmöitsijän vastattavaksi.
Joku kuulijoista innostuu pitämään paikaltaan pienen puheenkin. Näin
ottavat he kaikki osaa Open Forum'in onnistumiseen: esitelmöitsijä,
puheenjohtaja ja kuulijakunta. Kuulijat ovat eri ammattien
edustajia, etupäässä tehtaalaisia ja käsityöläisiä, eri rotujen, eri
uskontokuntien ja kaikkien mahdollisten eri mielipiteiden edustajia.
Eri mielipiteet iskevät kiivaasti vastakkain kaikessa sovinnossa.

Open Forum ei kanna mitenkään systemaattisen opiskelun leimaa. Ei
se järjestä opiskelua sen enempää ennen kuin jälkeen luennon. Ei se
edes seuraa mitään yhtenäistä suunnitelmaa. Kukin ilta on erillinen,
jotakin julkista kysymystä käsittelevä. Kun yhtenä sunnuntaina
esitelmöidään Demokratiasta, toisena Kansainliitosta ja kolmantena
Rikollisista ja rangaistuksista, voidaan neljäntenä tehdä aimo hyppäys
Taivaan tähtimaailmoihin. Vaikka Open Forum ei siis vastaakaan
kansansivistystyön tavallisia muotoja ja vaatimuksia, on sillä varmasti
oma erikoinen tehtävänsä amerikkalaisessa yhdyskunnassa.




21. AMERIKKA, SUURI SULATUSUUNI.


Uuden Maailman mantereella tuntee Vanhan Maailman kansalainen
olevansa liian epäilevä ja liian viisas sietääkseen Amerikan suurta
yksinkertaisuutta. Ja kun hän pintapuolisena, hätäisenä turistina
seisoo huomioimassa Amerikan elämää, valtaa hänet riemullinen ylpeyden
ja ylemmyyden tunne: »Taivaan kiitos, että olen _eurooppalainen_.»
Hänkin, joka pieneltä osaltaan ylioppilaan rajoitetuin näkökyvyin
on yrittänyt tunkeutua syvemmälle ymmärtämään tätä Uuden Maailman
elämää, tätä joskus niin lapsellisen suoraviivaiselta ja mutkattomalta,
joskus taas tuhatsäikeiseltä ja käsittämättömältä näyttävää elämää,
hänkin pysähtyy oudoksuen, arvellen ja tuomiten monen amerikkalaisen
elämänilmiön eteen. Mutta yhden asian hän kuitenkin on todeksi
tajunnut. Hän on oppinut näkemään nämä ilmiöt, joita hän ei voi
hyväksyä, nuoren ja menestyksellisen kansan luonnollisina puutteina,
kansojen suuresta sulatusuunista nousevan ja syntyvän uuden rodun
vaikeuksina. Kehitys on ollut niin huimaava, tuotanto ja rikkaus
on yhtäkkiä heitetty tämän nuoren kansan syliin, niin äkkiä, ettei
sellaista rikkauden määrää olisi vanhemman kulttuurikansankaan ollut
helppo kompastumatta kantaa. Ja hän on samalla nähnyt, että tämän
raharikkauden, konemaailman ja luonnonhallinnan keskellä on _ihminen_,
juuri amerikkalainen ihminen, noussut kapinaan ja lähtenyt kysymään
koneiden voiton ja rahan ulkopuolelta elämänonnea ja elämäntaitoa.

Kolmannenkin asian on totinen syrjästäkatsoja oppinut. Hän on
nähnyt, että se mitä eurooppalaiset usein pelkäävät ja halveksivat
»amerikkalaisuutena», olisi varmaan tullut vanhan Euroopan osaksi,
vaikkei maapallolla olisi koskaan ollutkaan tätä »Amerikkaa». Sillä
eikö tämä kehitys, jota kutsutaan »amerikkalaistumiseksi» ole
pohjimmaltaan vain tekniikan ja teollisuuden edistyksen luonnollinen
seuraus? Se olisi kenties tullut — ja tuleekin — hitaammin ja
arvokkaammin, luonnollisemmin ja kivuttomammin jonkun muun kansan
osalle. Mutta se olisi tullut joka tapauksessa.

Amerikalle on tämä kehityksen huimaava kulku, tämä työn
mekanisoituminen tullut kohtalokkaaksi. Osaksi siksikin, että sen on
täytynyt tapahtua siinä suuressa sulatusuunissa, johon eri rodut, eri
kansat, eri uskot, eri näkökannat ovat yhtäkkiä heitetyt sulautumaan
yhdeksi: Amerikan kansaksi.

Sadan viime vuoden kuluessa on Amerikkaan tullut 30 miljoonaa
muukalaista maailman kaikilta kolkilta, kaikilta sivistyksen ja
»moraalin» asteilta. Eurooppa on lähettänyt sinne parhaita poikiaan,
vakaumuksensa tähden vainottuja, vakavia ja lujia, se on lähettänyt
sinne rohkeita uutisraivaajia ja reippaita eränkävijöitä. Mutta
epäonnistuneet ihmisrauniot, haaksirikkoutuneet ja yhteiskunnan hylyt,
nekin on sama Eurooppa syytänyt Amerikan niskoille. Kaikilta näiltä
on äkkiä katkaistu juuret kotiin ja kotoiseen maaperään. Uudelleen
juurtuminen ja uusi kasvu on heille jokaiselle ollut mutkallinen ilmiö,
toisille helpompi, toisille vaikeampi, mutta kaikille moniasteisen
prosessin kautta kulkemista.

Rotujen ja kansojen sulatusuunissa joutuvat erilaiset
maailmankatsomukset ja erilaiset kulttuuritasot vastakkain. Vanhat
jumalat kaadetaan, uusia etsitään haparoiden, arvot vaihtuvat ja
päämaalikin on usein vasta haettava. Ja kaikki tämä sielullinen,
henkinen ja hengellinen muokkaus tapahtuu tuotannon kiivaassa
eteenpäinvyörynnässä!

Maahanmuuttaneista on joutunut kansakunnan kruunuksi maan ensimmäisten
asuttajain jälkeläiset ja sen nykyinen enemmistö: angloamerikkalainen
aines. »Uuden Englannin», Amerikan itärannan, ensimmäisten asuttajain
puritaaninen henki on jäänyt leimaaantavaksi koko maalle. Puritaanien
luonteenomainen työnkunnioitus ja laiskuuden synniksi tuomitseminen,
heidän muototarkka hurskautensa ja heidän maailmanparantamishalunsa
jäivät perinnöksi nykypäivien amerikkalaisille. Etelävaltioiden
suurten plantaashien loistoa ja ylimystapoja rakastavat gentlemannit,
tosin angloamerikkalaisia hekin, eivät päässeet tässä suuressa
sulatusuunissa yleistuntua antavaksi ainekseksi. Mutta yleispiirteiden
rinnalla tapaa syrjästäkatsoja lukemattomia yksityispiirteitä, jotka
ristiriitaisuudellaan tekevät varsin mahdottomaksi minkään yleiskuvan
rakentamisen Amerikan kansasta.

Ei ole ihme, että Amerikka Vastakohtien Maana hämmästyttää
eurooppalaista. Joukkojen yhteistyön maana on Amerikka sulattanut
yksilöt standardeihin, ulkonaisiin ja sisäisiin. Koteja, pukuja,
mielipiteitä myöten tapaa siellä yhdenkaltaisuutta, yleisen mielipiteen
nöyrää orjuutta, Vapauden Maan irvikuvia. Huvittavana pienenä
esimerkkinä yhdenkaltaisuudesta on miesten olkihattujen yhtäkkinen
ilmestyminen kaduille kauniina kevätpäivänä, ja niiden yhtä yhtäkkinen
katoaminen näyttämöltä syksyn tullen. Varokin käyttämästä olkihattuasi
päiväähän myöhempää kuin toiset, muuten katsovat ohikulkijat sinuun
reikiä. Tai käy sinulle, niinkuin kasku kertoo käyneen eräälle
Yhdysvaltain presidentille, joka vietiin poliisin putkaan, kun esiintyi
olkihatussa päivää liian myöhään. Uskoo, joka tahtoo.

Kuitenkin elää tämän äärimmäisen standardisoitumisen rinnalla ja
siitä huolimatta voimakkaana uranuurtaja esi-isien yksilöllinen
ja itsenäinen henki. Ensimmäisten yksinäisten uutisraivaajien
yritteliäisyys ja vastuksia uhmaava henki on nykyajankin Setä Samulin
pojan henki, vaikkei hän itse enää seisokaan rajattoman maa-alueen
edessä, joka koskemattomana leviäisi hänen edessään. Esi-isien
ehtymätön energia on hänenkin tärkein varusteensa. Hän on aina valmis
aukaisemaan vaikeimmalta näyttävän tien omaan käteensä luottaen, oman
voitonvarmuutensa elähyttämänä. Siksi hän palvoo kunnostautuneiden
aatelia. Yksilöllinen _kunto_ on hänen mittapuunsa. »Pystyvä, kelpo
mies» vastaa kymmeniä kreivin arvonimiä. Hänen vapaudentuntonsa,
demokratiansa ja itseluottamuksensa panee hänet sanomaan: »One man is
as good as another — and a great deal better.» Miljonääri ja pennitön,
työnantaja ja työntekijä, ei siinä ole herraa eikä kumarrusta, jos olet
kelpo mies, kättä päälle: »Jokainen mies on yhtä hyvä kuin toinenkin.»

Muitakin vastakohtia, sulamattomia aineksia löytää Sulatusuunin
äärellä seisoja. Toisaalta äärimmäinen käytännöllisyys, materialismi,
itsekeskeisyys ja ennenkuulumaton dollaripalvonta. Toisaalta herkistä
herkin ihanteellisuus, uhrautuvaisuus ja naivi usko elämän kauneuteen
ja ihmisten hyvyyteen. Ei missään uskota esimerkiksi niin lujasti
maailmanrauhan mahdollisuuteen kuin Amerikassa. Eikä missään ylläpidetä
yksityisten varoilla ja uhrauksilla sellaisia määriä hyväntekeväisyys-
ja yleishyödyllisiä laitoksia kuin Amerikassa.

Samankaltainen vastakohtaisuus esiintyy uskonnonkin alalla. Toisin
paikoin vallitsee fundamentalismi, kirkkoihin, koteihin ja kouluihin
vaikuttava ehdoton vanhoillisuus. Toisin paikoin taas kukoistaa
liberalismi ja modernismi. Tennesseen valtio esim. kielsi vuonna 1924
kehitysopin opetuksen kouluissaan. Samoin teki Kentuckyn valtio.
Joiltakin realistiromaaneilta ovat suuretkin kaupungit sulkeneet
porttinsa. »Tiede, seis raamatun edessä», sanovat Etelä ja Länsi. Mutta
liberaalinen Itä ja sen etunenässä New York, nauraa fundamentalisteille.

Näitä Suuren Sulatusuunin kirjavia aineksia yhdistää ainakin yksi
voimakkaampi yhtäläisyys: _Usko_ tähän rikkaaseen maahan, tähän
uuteen kansaan, jonka nykyisyyttä ja tulevaisuutta _he_ ovat
luomassa. Tämä usko tuo mukanaan optimismin, tuon hiukan naurettavan
aitoamerikkalaisen optimismin. Se panee amerikkalaisen erikoisesti
uskomaan itseensä, _ihmiseen_, joka tarmolla ja vastuksia uhmaten on
voittanut nämä maailman suurenmoisimmat tuotannon voitot. Tämä on
myös usein pannut hänet kehumaan itseään ja olemaan kaiken lisäksi
ylimielinen. Mutta hänhän on niin nuori ja elämä on ollut aina vain
onnistumista. Menestykselliselle nuorelle kuuluu lapsellisen ylpeä
itseluottamus ja oman tärkeyden tunto.

Miten voisi tältä Suuren Sulatusuunin kansalta vaatia, että se
samalla tavalla kuin Eurooppa polvistuisi kulttuurin eteen? Ei sillä
hiljaisella hyötyä-kysymättömällä, kammiomietiskelyllä, jota vähäinen
suomalainen ylioppilaskin tietäen tai tietämättään kaipasi Amerikassa,
ole tässä pragmatismin, hyötyä ja käytäntöä kysyvän elämänfilosofian
maassa samoja edellytyksiä kuin Euroopassa. Luonnonrikkauksien maa ja
lukemattomien uusien mahdollisuuksien maa on tehnyt amerikkalaisesta
ennen muuta uranuurtajan, keksijän, rakentajan, tehtailijan. Tämä on
leimaa-antava seikka koko amerikkalaiselle elämälle ja ajatustavalle.
Amerikkalainen on ennenkaikkea Työn aatelin tunnustaja, toimen mies,
joka ei — yleisesti ottaen — jaksa eikä tahdo teorisoida ja mietiskellä
muuta kuin auttaakseen aivojaan käsiänsä johtamaan.

Ei hän olekaan mikään malli-ihminen, Setä Samulin poika. Hänessä on
paljon vikoja, niinkuin kaikissa. Mutta hän ei ole kokoonpantu vain
niistä vioista, joita hänen eurooppalainen veljensä on tottunut hänessä
näkemään ja kuvittelemaan. Setä Samulin poikaa, jonka tapaa pilalehtien
kuvissa dollaripussin päällä istumassa, tai äskenrikastunutta,
kovaäänistä liikemiestä, jonka näkee viillättävän autollaan
turistina läpi Euroopan lainkaan näkemättä Eurooppaa, tai New Yorkin
kuvasanomalehtien sensationhaluista lasta, tai New Yorkin down townin
pörssimiestä, jonka elämässä on vain yksi arvo ja mittapuu: dollari;
sitä tapasi Marketta, suomalainen ylioppilas vain harvoin. Sillä hän
joutui elämään jokapäiväistä elämää Setä Samulin _kotioloissa_.

Hetken on Marketta Suomalainen yrittänyt seistä eurooppalaisen
kriitillisin ja ylioppilaan kokemattomin silmin Amerikan Suuren
Sulatusuunin äärellä. Mutta sen äärellä ei seiso muukalainen yksinään
arvostellen. On suuri erehdys luulla, että amerikkalainen sokeasti
hyväksyisi kaikki kansassaan esiintyvät ilmiöt, niinkuin ne olisivat
ilman muuta all right. Kaukana siitä. Mutta eurooppalainen turisti
löytää ani harvoin näitä huolestuneita, kriitillisiä piirejä. Niitä
ovat monen lyhytaikaisemman turistin silmiltä näkymättömissä elelevät
aristokraattiset piirit vanhoine, puhtaine brittiläistapoineen. Niitä
ovat myös muutamien yliopistokaupunkien valveutunut opettajisto sekä
ylioppilaiden parhaimmisto. Amerikka tietää olevansa länsimaisen
kulttuurin »bête noir», musta lammas. Ja kansa, jolla on itsearvostelu
hereillä, ei voi tukehtua tuotannon, rikkauden ja kuumeisen
eteenpäinmenon pintapuolistuttavassa kehityksessäkään.

Näkipä Amerikan ylimenokauden ja nuorekkaiden erehdysten nousukasmaana
tai sitten voimakkaiden luonteiden luojana ja voimakkaan elämäntahdon
nostajana, tuomitsipa tai ihaili sitä, kaikessa tapauksessa täytyy
tunnustaa, että se kansa ja uusi rotu, joka nousee Suuresta
Sulatusuunista Valtameren toisella puolen on voimakas, varma ja
voittamaan luotu. Sillä on oma erikoinen tehtävänsä ja asemansa
ihmiskunnan historiassa.




22. LAIVA LÄHTI PALUUMATKALLE.


Taas erottautui sumusta New Yorkin ranta. Taas seisoi Marketta
Suomalainen laivankannella nojaten yli kaidepuun niinkuin kaksi
vuotta aikaisemmin ja tähysti New Yorkin sakaraisia ääriviivoja.
Suuri vitivalkea valtamerihöyry loittoni hitaasti satamasta.
Miljoonakaupungin kohu kantautui vielä korviin, mutta saattajat
satamassa, pilvenpiirtäjät ja Amerikan ranta sulautuivat harmaaksi
viivaksi, joka katosi sumuun. Jäi vain valtameri ja liukuva laiva.

Yksinäisen laivahytin asukas ruusujen ja matkalaukkujen keskellä on
irrallinen ja orpo olento. Valtamerellä tuntee kotiinpalaava matkustaja
seisovansa tilinteolla. Taas on luku loppuunkirjoitettu. Taas on
läpikäytävä muodonvaihdos amerikkalaisesta ylioppilaasta suomalaiseksi
ylioppilaaksi. Ei ole tuskatonta repiä juuret maasta, juurtua vaivoin
uudelleen ja taas irroittautua. Valtameri, Euroopan ja Amerikan raja,
on useille matkustajille kahden maailman ja kahden ajanjakson raja.

Mutta tilintekijänkin hyttiin kaikuivat iloiset huudahdukset kannelta
ja ensimmäisen valtameriyön ihme houkutteli hänetkin ylös. Taas oli
hänen edessään aava, vapaa ulappa, rajaton taivaanranta ja kuun
hopeasilta mustilla vesillä. Taas seisoi hän Atlannin lumoissa.

Aamulla hymyili aurinko. Matkustajat olivat loistavalla tuulella.
Matkatoverit »turistien III luokassa» olivat homogeenista joukkoa.
Opettajia, ylioppilaita ja joitakin kotimaahan vierailulle lähteneitä
siirtolaisia. Orkesteri oli kokoonpantu ylioppilassoittajista, jotka
näin ansaitsivat hauskasti atlanninmatkan. Ja tarjoilijoinakin oli
jokunen koulupoika.

Skotlantilainen professori käveli säännölliset kolme kilometriänsä joka
aamu. Olihan kannella tilaa kylliksi ja aikaa enemmän kuin riittävästi.
Rumanialainen siirtolaisäiti kertoi yrittävänsä kolmatta kertaa
kotiutua kotimaahan, mutta epäili jo lähtiessään yritystään. Kotona
Rumaniassa oli köyhää, lapsilla ei ollut tulevaisuutta. Amerikassa
oli elintaso korkealla, ja vaikka työ siellä olikin rasittavampaa ja
kiiretempoisempaa, tuotti se toki enemmän kuin muualla. Mutta sittenkin
yrittää hän taas kotiin. Sinne ovat jääneet juuret, eikä kaipaus
kuole koskaan. Amerikkalainen ylioppilastyttöryhmä matkusti nuoren
johtajansa kera tutustumaan Euroopan ylioppilaselämään. Karttoja,
opaskirjoja, keskusteluja ja suunnitelmia. Nuori opintomatkaltaan
palaava tanskalaisneiti oli tavannut Eurooppaan opiskelemaan lähteneen
amerikkalaisen ylioppilaspojan eikä missään ole niin helppo rakentaa
ystävyyttä eikä missään ole niin suuressa rakastumisen vaarassa kuin
valtamerellä. Ulappa on avara, kuutamo kirkas ja laivatuolit mukavia.

Seitsemän päivää oli valtamerimatkaa vain kestänyt, kun jo sanottiin
saavuttavan Englantiin. Hyvästi Atlantti, hyvästi uudet ystävät,
hyvästi hyvä matka. Viimeisen valtameriyön kunniaksi ja erojaisten
vastapainoksi nousee lapsellinen halu tehdä jotain hurjaa ja
järjetöntä. Laivan kansivahti oli tehnyt viimeisen kierroksensa
kannella ja havainnut sen tyhjäksi ja matkustajien laivan sääntöjä
noudattaen poistuneen kannelta kello 11. Silloin ryömivät Marketta
Suomalainen ja hänen amerikkalainen rikostoverinsa piilopaikastaan
pelastusvenheen alta ja lähtivät yölliselle seikkailuretkelle. Maston
korkeuksissa on lapsuuden merikertomusten ja nykyhetken laivasääntöjen
kielletyn hedelmän kaksinkertainen houkutus. Varovasti hiivittiin
autiota, pimeää laivankantta etukeulaan. Ja sitten kiivettiin ylös,
ylös ja yhä ylemmäksi »Crow's nest'iin», laivan vahdin pieneen
pesään maston kyljessä, missä tämä tähysteli vastaantulevia laivoja
ja jäävuoria antaen tarpeen tullen hälyytysmerkkejään. Vahti antoi
odottamattomille vierailleen omasta ja virkansa puolesta pahan ja
pelästyneen ärjäisyn, mutta leppyi pian sikaarien voimalla ja antoi
tilaa tungettelijoille pienessä pesässään. Vaarallinen kiipeäminen sai
runsaan palkan. Tuuli huojutti mastoa ja ulvoi touveissa. Sade pieksi
kasvoihin. Meri ärjyi mustana, ja syvällä jalkojen alla nukkui laiva.
Kaukana yön pimeässä loistivat toisen valtamerimatkaajan valorivit.
Miten mitättömän pieni, avuton lastu tämä suuri ylpeä valtamerihöyry
olikaan rannattoman meren mainingeissa.

Aamulla oli Englannin hymyilevä kesäinen ranta edessä. Ja sen jälkeen
hymyili monen maan ranta ja savusi monen kaupungin juna-asema,
ennenkuin Marketta Suomalainen ylimääräisen Euroopankierroksen jälkeen
taas alkoi saapua Suomen vesille. Eikä hän ole niinkään laivan kannella
mihinkään maakaistaleeseen konsanaan naulinnut silmiään niinkuin
Suomen harmaaseen rantaviivaan seisoessaan pienellä Suomenlahden
laivalla ja keskittäessään silmiinsä koko olemuksensa. Sillä maailman
rannankiertäjälle ei ole toista rantaa isänmaan rannan veroista
auringon alla.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SETÄ SAMULIN YLIOPPILAANA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.