Meren kansa

By Marc Elder

The Project Gutenberg eBook of Meren kansa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Meren kansa

Author: Marc Elder

Translator: Yrjö Koskelainen

Release date: May 29, 2025 [eBook #76180]

Language: Finnish

Original publication: Turku: Turun suomal. kirjapaino- ja sanomalehti Oy, 1913

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN KANSA ***

language: Finnish




MEREN KANSA

Kirj.

Marc Elder


Ranskankielestä suomentanut

Yrjö Koskelainen





Turussa,
Turun Suomal. Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy,
1913.






ALUS




1.


Kirkon tornikello löi särähtelevällä äänellään yhdeksän lyöntiä kun
Urbain Coët lähti Goustavien luota. Kynnyksellä, jonka sisältä lankeava
lampunvalo punasi, vanha Mathieu vakuutti vielä kerran, kouraistessaan
Urbainin kättä hyvästiksi:

— Tulet olemaan tyytyväinen, poikaseni! Aluksestasi tulee hyvä!

Urbainin jalka nousi kepeästi, hänen sydämensä vei häntä kuin purje
ja onnentunne huimasi hänen päätään. Hänen puuanturaiset kenkänsä
kopahtelivat rantakadun epätasaisella kivityksellä. Puolittain yön
peitossa häämötteli kadun vierellä mastometsä. Urbain tiesi aluksensa
lepäävän toisella puolen satamaa, pimeään uponneessa vajassa, jota
kohti hän vanhasta tottumuksesta ja mielihyvästä tuon tuosta silmäili.

Äkkiä hän luulee nähneensä unta ja pysähtyy. Yössä on hulmahtanut valo
ja vettä myöten kuuluu lautojen rusahtelua ja höylänlastujen kahinaa.
Kuin vaistoten jotain vaaraa hän seisoo liikkumattomana, koettaen
kaikilla aisteillaan tunkeutua läpi pimeyden. Ja hän on näkevinään
varjon liikkuvan veistämön aitauksessa.

Varovasti Urbain riisuu jalastaan kengät ja laskeutuu soutuveneeseen,
joka kelluu kiviportaiden alapäässä. Äänettömästi hän työntää sen
laiturista, meloo voimakkaasti perämelalla ja laskee toiseen rantaan.
Mutta tuskin hän on ehtinyt vajan nurkalle, kun loimahtava tulenliekki
on polttaa häneltä silmät.

Yhdellä hyppäyksellä on Urbain maahan kumartuneen miehen niskassa
ja ponnistaen kaikki voimansa saa hän tämän paiskatuksi mereen.
Kuuluu molskahdus, Coët heittäytyy tulen kimppuun kuin hurja koettaen
sammuttaa sitä jaloillaan ja puserollaan, jonka kiireessä on riisunut.
Liekit tukahtuvat, sammuvat ja kudottu myssynsä kourassa ahdistaa hän
niitä tulenkieliä, jotka koettavat luikerrella pakoon.

Jostain laivasta kuuluu kolme peräkkäistä hoilausta. Vesi loiskahtelee
uijain hätäisien käsien alla. Urbain tutkii huolellisesti maata
ympärillään, polkee hiilet sammuksiin ja kuulostaa. Yö on ympärillä
liikkumaton kuin kalliomöhkäle, jota Pilier'n sammuva ja syttyvä
majakkatuli huhtoo kuin laine.

Pitkäksi aikaa hän jää vartioimaan veistämöä peläten että pahantekijät
pistävät hänen aluksensa tuleen. Hän on kärventänyt pahoin vasemman
isonvarpaansa ja käy vähä väliä kastamassa sen veteen. Hän luettelee
itsekseen vihamiehensä; Aquenette, Julien Perchais, Gaudin väet; miestä
hän ei tuntenut, mutta tämän aikeet panevat hänen vapisemaan. Hän
tahtoisi hyväillä alustaan, ottaa sen syliinsä, niinkuin rakkaan ja
suuresta onnettomuudesta pelastuneen olennon.

Tornikello saa lyödä kaksitoista kertaa ennenkun Urbain muistaa
että Marie-Jeanne häntä odottaa heidän kodissaan Herbaudièressa.
Hänellä on matkaa kuusi kilometriä. Hän on jo tottunut yön leutoon ja
liikkumattomaan pimeyteen, jonka suuri majakka säännöllisin väliajoin
valkasee. Hän päättää palata veneellä, mutta pakovesi on jättänyt
sen kuiville ja silloin hän lähtee kiertämään pitkin hiekkapengertä
ja sivuuttaa sataman suulla sulun, joka kohoo tähtiä kohti kuin
guillotiini.

Seuraavana aamuna hän on kuudelta paikalla ja näkee pahantekijän
jäljet: palaneita höylänlastuja ja kärventyneen pälven ruohossa.
Vajassa laulaa jo höylä tammilaudan pinnalla; hän astuu sisään ja näkee
ilomielin jälleen aluksensa.

Siinä se loikoi kookkaana ukko Goustavien veistämöteloilla täyttäen
koko vajan kattoon saakka. Se oli kaksikymmentäseitsemän jalkaa pitkä
alus, muodoltaan muhkea ja pönäkkä, kokka kohoten korkealle ja edestä
suora kuin vinkkeli halkoakseen paremmin laineita. Sivuilla, joista
vielä puuttui pari lautaa, törröttivät melkein höyläämättömät kaaret,
käyrinä kuin kylkiluut, peräkkäin ja jäykkinä, että olisi luullut koko
rungon olevan veistetyn yhdestä ainoasta mahtavasta tammentyvestä.

Ylpeänä kättensä työstä ukko Goustav laskee piilun maahan ja tulee
pienin askelin köpittäen Urbain Coët'n rinnalle. Hän kohentaa totuttuun
tapaansa työmekkoaan, joka häilähtelee hänen vanhojen sääriensä
ympärillä, oikasee selkänsä, puhdissa silmälasinsa ja sanoo:

— Siinäpäs vasta alus, poikaseni! Ja vankkaa tekoa.

Hänen poikansa Francois, joka höylää aluksen pohjaa maaten selällään
höylänlastuilla, pysähyttää höylänsä ja sanoo puolestaan:

— Sillä kelpaa merta halkoa!

Ja pojanpoika Théodore, joka näpertelee ylhäällä aluksen kannella,
lennättää sieltä innostuneena:

— Ja matkaa se tekee!

Vähäpuheinen Urbain Coët hymyilee ainestaan noille kolmen sukupolven
tavanmukaisille huudahduksille. Hän tietää että ukko puhui kehuakseen
taitoaan ammatissa, jonka hän on opettanut lapsilleen ja että nämä
yhteen ääneen häntä säestävät. Urbain Coët pitää arvossa vanhuksen
kokemusta. Hän tietää ettei laivanrakennusta koskevista seikoista
kannattanut kiistellä ukko Goustavin kanssa. Tämä oli toisen
keisarikunnan aikoina työskennellyt suuren Nantesin kaupungin
veistämöillä, joista niihin aikoihin laskettiin vesille komeita
fregatteja ja puisia sotalaivoja.

Novimoutier'n veistämöllä ei käytetä muita työkaluja kuin piilukirveitä
ja pihlajapuista höylää; Goustavit eivät tunne amerikkalaisia,
rautaisia työvehkeitä. He rakentavat aluksensa silmämitalla, pitäen
tarpeettomina kaikkia laskelmia ja piirustuksia.

— Meri, sanoo ukko Goustav, ei ole mikään torimatami, josta selvitään
laskemalla! — Goustavit tekevät vankkaa ja tukevaa työtä ja saavat
tammilautojen saumat tiukasti vettäpitäviksi.

Kolmeen mieheen on heillä kaksi vasaraa ja yhdet hohtimet, joista
toinen leuka on puoleksi murtunut. Jo kaksi vuotta on Francois joka
kerran kun hän on vetänyt ulos lyttyyn menneen nauhan sanonut, että
on hankittava uudet hohtimet. Mutta isäukko on, silmäillen viisaasti
lasiensa takaa, todennut että nämä vanhat välttävät vielä jonkun
aikaa ja niin on uusien ostaminen aina jäänyt. Milloin on porattava
syvempiä reikiä on Théodore juossut lainaamassa napakairan suutari
Malchaussélta, joka asuu kaupungissa, sataman toisella puolen,
kasarmitorin laidassa.

Eräässä vajan nurkassa on kahden seinään kiinnitetyn kangen nojassa
tahkokivi. Sen yläpuolella on vanha puukenkä tekemässä vesisäiliön
virkaa; tarvittaessa se heittää vettä pienestä reiästä, joka suljetaan
puutulpalla. Terottaminen kuuluu, vanhimman pojan etuoikeuksiin,
Théodore taas vääntää kiveä, joka vingahtelee säännöllisessä rytmissä.

Vajan takana on säleaituus, jonka merituulia vastaan tulee suojella
pientä kasvitarhaa, jossa on matalia päärynäpuita, artisokkeja,
pumppuja ja kirsikkapuu, jonka marjat joka vuosi saattaa laskea.
Kasvitarhaan päin antaa veistämön ikkuna ja työtä tehdessä on hauska
nähdä punaisten hedelmien tuulessa tanssivan vihreiden lehtien
keskellä. Théodoren tehtävänä on vartioida tarhaa ja hän lyö vasaralla
pöytään joka kerta kun näkee lintujen käyvän siellä varkaissa.

Goustavin veistämö on maineessa saaren ulkopuolellakin,
Vendée-maakunnan lähisatamissa ja Bretagnen rannikolla, aina
tuollepuolen Loiren suistomaan. Veneelle on oivana suosituksena se että
se on lähtenyt Mathieu Goustavin vajasta; ammattimiehet tuntevat hänen
kuosinsa ja ilahtuvat milloin näkevät tuommoisen soukkaperäisen aluksen
— Goustavin käsialaa.

Niinpä Coët'n muhkeamuotoinen ja samalla sivakka alus korkeine
kokkineen, juohevine hylkineen ja kauniine ruumaholvineen hämmästytti
naapureita ja sai muiden hyvämaineisten kalastaja-alusten omistajat
kuohuksiin, varsinkin kun Urbainia oli aina pidetty köyhänä miehenä ja
tuommoinen kahdenkymmenen seitsemän jalan alus maksoi tuhat taaleria.

Urbain Coët oli vähäpuheinen. Kuka tietää mitä tuommoisella hiljaisella
ketulla, joka ei itse puhu vaan ainoastaan kuuntelee, on mielessään.
Miehet eivät koskaan tapaa häntä Zacharien kapakassa ja naiset kertovat
esimerkkejä hänen rohkeudestaan. Ei ole hyvä olla hänen vihoissaan. Ja
nyt kun hänestä on paisumassa Herbaudièren kauneimman aluksen omistaja,
puhkuu koko kylä kateutta.

Urbain Coët ei ole sitä huomaavinaan. Päivät päästään hän silmillään ja
ajatuksillaan nauttii aluksestaan kuunnellen tuota kolmen sukupolven
yhteistä ylistyskuoroa. Ja sitä myöten kun vene valmistuu peittää hän
sen öljykerroksella, joka painuu puuhun ja vahvistaa tammisyitä.

Oli jo kesä. Päivä paahtoi veistämön kuumaksi kuin paistinuunin ja
laudat sen seinissä käyristyivät ja paukahtelivat auringonsäteiden
voimasta. Tervapöntöistä ja sulaneesta tammenpihkasta levisi väkevä
haju sekaantuen tuoreen puun raikkaaseen tuoksuun. Ikkunan takana
heleänpunaiset kirsikat hohtivat väreilevässä ilmassa ja vastaisella
puolen, penkereellä, joka vietti rasvatyyntä vettä kohti, kuivui ja
vaaleni rantamulta halkeillen pinnaltaan kuin posliinin kiille.

Välittämättä helteestä Urbain Coët myssy silmillään ja pensseli
kädessään siveli aluksensa runkoa. Francois loikoi selällään
höylänlastuissa höyläten harvakseen ja voihkien janoissaan.

Hänen poikansa piti vuoroin silmällä varpusia kirsikkapuun lähistössä,
vuoroin nousuvettä antaakseen kummastakin raportin; isoisä veisteli
piilullaan´.

Julien Perchais astuu silloin vajaan valovirran mukana, laskee
käsivartensa ristiin rinnalle tuudittaen jättiläismäistä ruumistaan
asettuu ylpeästi kaartuvan kokan eteen ja mittaa sitä katseillaan,
toinen silmä ummessa.

Isä Goustav astuu verkkaisin askelin häntä vastaan pää takakenossa
nähdäkseen paremmin, niinkuin hän otaksui, hämmästyksen ilmeen
jättiläisen naamassa. Perchais oli niin kookas että isä Goustav ulottui
parahiksi hänen olkapäähänsä.

— Mitäs isäntä arvelee tuosta!

Goustavin ääni oli ylpeä.

Perchais raappii punaista tukkapörröänsä halvautuneella kädellään, jota
kylässä sanotaan hänen kultakädekseen, kun hän siitä saa eläkkeen;
hänen villapaidalla päällystetty ruumiinsa keinuu kuin ankkuripoju
satamassa; hän mittaa silmillään alusta ja sanoo pilkallisella
äänenpainolla:

— Sitte nähdään kun se ehtii vesille!

Francois rapsii höylänlastuissa kuin tyytymätön koira ja vastaa sieltä
lyöden nyrkillään veneen pohjaan:

— Sen nyt voi ainakin sanoa että tämä on toista kuin sinun »Tulkoon
kuka tohtii»!

Perchaisin nelikulmaiseen naamaan, jossa on siellä täällä rohtumia ja
otsassa suuri näppylä, johon päivä paistaa, leviää kaksimielinen hymy.

Hän päästää vihellyksen ja kääntää selkänsä alukselle. Coët mittaa
silmillään tuon villapaidan leveyttä hartioista, jossa lapaluut
ovat suuret kuin kintereet. Hän ei voi muistaa oliko yöllinen
pahantekijä tuon kokoinen. Hän oli sokeasti heittäytynyt tämän päälle
ja vyöryttänyt mereen. Mies ei edes ollut tuntunut raskaalta hänen
käsissään, sillä suuttumus oli antanut hänelle kymmenkertaiset voimat;
ja hänen sormiinsa ei ollut jäänyt mitään muistoa, jonka nojalla hän
olisi päässyt varmuuteen pahantekijästä.

Äkkiä ilmestyvät avoimesta oviaukosta Kääpiö-Aquenette ja hänen
veljensä, jolla on liikanimenä Tupla-Heikki mahtavan hauvislihaksensa
johdosta, jonka ympärille on tatuoitu sinisiä ankkureita. Kädet
housuntaskussa, silmät syvällä myssynreunan takana he tulla
kolistelevat puupohjaisissa kengissään ja kiertelevät välinpitämättömän
näköisinä alusta.

Urbainin sisässä kuohui, mutta tahdonponnistuksella hän sai pysytyksi
tyynenä ja tarttui jälleen siveltimeen jatkaakseen maalaustaan.
— Mikseivät Perchais ja Aquenetit olleet tänään merellä, kuten
tavallista?... Totta kyllä että veistämö on melkein niinkuin kapakka,
paitsi ettei siellä ole juotavaa; veistämö on koko kylän kokouspaikka,
johon jokainen poikkee milloin haluttaa, katselee, arvostelee ja
juttelee... Mutta nuo, eivätkö nuo saapuneet vartavasten katsomaan
oliko heidän elkensä onnistunut, vieläkö vene seisoi teloillaan!...

Kesken kaikkea Urbain kääntää kasvonsa miehiä kohti ja näkee heidät
rinnakkain rivissä, selkä työpöytään päin, käsivarret ristissä
rinnalla. Coët kysyi itseltään: kuka on syyllinen? Mutta hänen
silmiensä epäröimisestä he huomasivat ettei hän sitä tiennyt ja he
röyhistivät rintaansa tietäessään olevansa turvassa.

Heidän päittensä päälle kaartui komeana aluksen emäpuu ja kylkilaudat
juoksivat kauniissa kaaressa ja souketen kokkaa kohti. Voittoisalta
ja ylpeältä se näytti. Isoisä sovitteli tutisevilla käsillään
peilaustukkia paikoilleen ja ylhäällä kannella Théodore heilutteli
vasaraansa, jota laivan rintakehä säesteli kumealla kaiullaan. Ja
ennenkun Urbain taas tarttui siveltimeensä hän onnellisenhävyttömässä
mielentilassaan kaksin käsin hyväili aluksensa muhkeita muotoja
niinkuin hyväillään tylleröistä vaimoihmistä.

Hetken perästä paksu Kääpiö-Aquenette, jonka latuskaista naamaa
kierteli hevosenkengänmuotoinen partakiehkura, alkoi uudelleen
kierrellä alusta kulettaen kengissään höylänlastuja. Urbain Coët ei
myssynsä takaa ollut häntä huomaavinaan ja jatkoi maalaamistaan.

— Mikä sinun aluksesi nimeksi tulee? äännähti vihdoin Kääpiö.

Urbain viivytteli hyvän aikaa vastaustaan.

— Enpä tiedä vielä!

Veistämön seinässä oli kaikkien siellä tehtyjen alusten nimet,
järjestettynä pyramiidin muotoiseksi votiivitauluksi. Siinä oli nimet
»Toivomme Jumalassa», »Lemmenlapsi», »Ihana Clara», »Lentävä enkeli»,
»Hyvä paimen», »Suolanokka» ja vielä muita, vuoroin hurskaita, vuoroin
leikillisiä nimiä.

— Tästä tulee »Ohilentävä lintu»! julistaa Théodore ylhäältä.

— Ei se ainakaan nimeään pilaa! vahvistaa Francois.

Perchais pudistaa päätään ja rypistää kulmakarvojaan; Tupla-Heikki
irvistää kuuluvasti ja hänen veljensä laskettaa toisesta suupielestään:

— Se ei riipu aluksesta, se riippuu miehestä.

Urbain Coët pyyhkäsee myssynsä takaraivolle ja katsoo suoraan
silmiin Aquenetteä, joka näköjään huolettomana kääntyy sivuttain
häneen. Tupla-Heikki lähenee yläruumis kumarassa ja laskee veneen
laidalle nyrkkinsä, joka on kuin raskas möhkäle käsivarren päässä.
Urbain näyttää hänen rinnallaan pieneltä, miltei hennolta sinisessä
puserossaan, mutta hän hymyilee ja nostaa jalkojensa juuresta toisella
kädellään neljänkymmenen naulan painoisen rautakappaleen lennättäen sen
veistämän perälle, ponnistamatta, kepeästi kuin pienen kiven.

Pitääkseen yllä kilpailuhalua, joka tiesi uusia töitä veistämölle,
Francois virkkoi jonkunlaiseksi ratkaisuksi:

— Hei pojat! Kumman alus on parempi, nähdään ensi kilpapurjehduksessa!

Perchais ja Aquenetit eivät vastanneet. Pilkallisina he istuivat
höyläpenkillä, jalat riipuksissa, niin että mekon reunan alta
paistoivat heidän punaiset puolisukkansa. Perchais työntäsee otsaltaan
lippalakkinsa, jommoista hän yksin käyttää Herbaudièressâ näyttääkseen
urheilumieheltä ja kaikki näppylät hänen parkitulla otsallaan
paistavat. Hänen kämmenensä selkäpuoleen on tatuoitu sama ylväs
vaatimus, joka komeilee hänen aluksensa perälaudassa: »Tulkoon kuka
tohtii».

Höylä laulaa tammen pinnassa; isoisän höylästä käpristyy pitkä lastu
jokaisella pyyhkäisyllä. Joku lauta halkee kuumuudesta. Miehet
seisovat siinä yhdessä kohden, miettiväisinä ja rauhallisina niinkuin
tavallisesti meri-ihmiset, joiden luonnon meri on kesyttänyt.

Urbain oli ensimäinen, joka huomasi Gaudin vaimon. Hän tuli lyhyessä
sablesilaisessa alushameessaan, sanomalehti päänsä päällä hiusten
varjostimena. Urbain ajatteli: »Kas vaan! Gaud on lähettänyt hänet
kuulemaan uutisia.» Ja hän aikoi sanoa tälle, nolatakseen samalla
kadehtijansa: »Kuten näet, alukseni on vielä vahingoittumaton!»
Mutta Gaudin vaimo kulkee ohi häneen katsomatta, rehevät, ohueen
pumpulikankaaseen verhotut rinnat ärsyttävän koholla, keinuttaen
lanteitaan ja joka askeleella näyttäen pyöreitä pohkeitaan. Jalassa oli
kiiltävänmustat puukengät.

— Voisinko saada kivihiilitervaa? hän kysyy.

— Mieheni on liian laiska hakeakseen itse' sanoo Francois Goustav
läheten nuorta naista.

— Gaud nukkuu, ilmoittaa vaimo.

— Olet varmaan väsyttänyt häntä!

— Ketä muuta minä väsyttäisin! Enkä minä pelkää Teitä kaikkiakaan! hän
laskettaa nauraen kaikilla loistavilla hampaillaan.

Miehet naljailevat, iskevät silmää keskenään ja katselevat mielihyvällä
naista, joka saa heidän verensä liikkeelle. Urbain jatkaa rauhallisena
maalaamistaan.

Gaud oli tullut kuten tavallista huvittelemaan miesten joukkoon, jotka
häntä kutittivat ja yllyttivät sanomaan ruokottomuuksia. Hän oli
katketa naurusta ja liikutteli sinne tänne hyllyvää ruumistaan, jonka
kainalokuopista levisi voimakas hienhaju antaen aihetta karkeisiin
pilapuheisiin.

Isä Goustav virkisteli nuoruutensa muistoja kiikaroiden viistoon
silmälasiensa takaa. Hän pääsi taas kehumaan työtään, sanoessaan:

— Tuommoinen alus on päältäkatsoen yhtä kaunis kuin sinä! Mitäs jos
Gaud tilaisi itselleen samallaisen. Kaaren mallit ovat vielä tallella...

— Se maksaa rahaa ja kun ei ole...

— Sentähden ettet viitsi hankkia, tyttöseni, sanoo isoisä hiukan
pisteliäästä.

Gaudin vaimo kohauttaa olkapäitään ja vilkasee merkitsevästi Urbainiin
päin:

— Kaikilla ei ole yhtä hyvää onnea!

Miehet irvistelevät. Urbain Coët'n selkä ei värähdä, hänen kätensä
liikkuu yhtä rauhallisesti kuin ennen, vaikka veri hyökkäilee hurjana
hänen suonissaan. Urbain on tuntenut loukkauksen, joka sisältyi tuohon
viittaukseen, hän tietää mitä hänestä kylällä puhutaan.

Kysymyksessä oli muuan urotyö, jonka pahat kielet olivat hävyttömästi
vääristelleet. Se oli tapahtunut jo lokakuussa 1878. Silloin oli
norjalainen kolmimasto »Tyrus» hakiessaan saaren takaa suojaa
ylivoimaiselta myrskyltä Grisen salmessa ajautunut Barjollesin
matalikolle, Pilier'n ja Herbaudièren välillä. Mastot, katkesivat,
laiva joutui hylyksi. Jean-Marie Coët, Urbainin isä, työnnätti vesille
pelastusveneen, joka oli hänen hoidossaan ja lähti miehineen yrittämään
haaksirikkoista kohti.

Kolme kertaa he palasivat satamaan, kolme kertaa he yrittivät
uudestaan, taistellen kaksi tuntia läpimärkinä ja viluissaan
uupumukseen asti. Aallonmurtajalla kylän vaimot, kynsin hampain
pitäen kiinni kaiteesta valittivat lakkaamatta kuin koirat sättien
peränpitäjää. Coët rauhoitteli heitä parhaansa mukaan joka kerta kun
veneen täytyi palata maihin ja sillä aikaa kun miehet vahvistivat
itseään viinaryypyillä. Neljännellä kerralla, jolloin hyökylaine oli
murskata soutuveneen hylyn kylkeen, saatiin pelastetuksi yhdeksän
henkeä, jotka hukkuvien epätoivolla olivat käpristyneet kiinni laivan
jäännöksiin.

Jean-Marie sai tapauksen johdosta mitalin rintaansa ja kunniakirjan.
Mutta puhuttiin että seuraavana yönä, kun myrsky asettui, oli Coët
yksin käynyt vielä kerran hylyllä, puhuttuaan pitkään laivan kapteenin
kanssa, jota hän hoiteli, ja tällä kertaa oli hän tuonut mukanaan
laivan kassan. Seuraava myrsky jo pyhkäsi hylyn näkymättömiin.

Sitten oli vanha Coët kuollut omituisella tavalla; hänet löydettiin
makaamassa pää liedellä, johon joku oli asettanut vanhuksen kuten
luultiin. Hänen poikansa tiesi isän aarteista, jotka muka olivat
jossain maahan kaivettuina; muulla tavalla ei voitu selittää sitä
seikkaa että Urbain, vuosi isänsä hautaamisen jälkeen, jaksoi
rakennuttaa moisen komean aluksen. Aina siitä saakka kun ukko Goustav
oli alkanut veistellä emäpuuta, kerrottiin toinen toistaan kummempia
juttuja Urbainin rahoista ja höystettiin niitä yhtä ilkeillä arveluilla.

Gaudin vaimon viittaus toi mieleen kaikki nämä panettelut ja Urbain
Coët tarttui kahta kovemmalla otteella siveltimeensä pidättääkseen
nyrkkinsä erossa miesten naamasta, joiden myrkylliset hymyilyt hän
tunsi selässään.

Avoimesta ikkunasta Gaudin vaimo kurottelihe kasvitarhaan päin povi
eteenpäin työntyneenä ja pylly pystyssä keräten ahavoittaneilla
käsillään kypsimpiä kirsikoita. Saatuaan niitä kimpullisen, ahmasi hän
ne yhdellä kertaa riipien kannat irti hampaillaan. Huolestunein silmin
seurasi Mathieu hänen toimiaan ja Francois laittoi kiireen kaupalla
kuntoon tervapytyn vetääkseen nuoren vaimon huomion toisaalle.

— Tässä on viisi litraa tervaa, hän sanoo. Ne tulevat kai Olichonin
laskuun?

— Niin tulevat! vastaa Gaudin vaimo sylkäisten kirsikansydämet
Perchaisin silmille.

Ränstynyt kello kaupungin vanhassa kirkontornissa löi jo yksitoista.
Goustavit laskivat työkalut kädestään yht'aikaa kuin päiväläiset;
Francois ahtaa säkillisen höylänlastuja kotiin vietäväksi; isoisä panee
silmälasit koteloonsa ja Théodore työntää mutaiselta rantapenkereeltä
vesille pienen soutuveneen, jota he käyttävät sataman poikki
kulkiessaan.

Aurinko oli korkealla taivaanlaella; kuiva, liikkumaton ilma hohti
kuumuuttaan.

— Käydäänkö päivällisryypyllä? ehdottaa Perchais Gaudin vaimolle.

— Ei ole aikaa!

— Mitä vielä! Mennään yhdessä, minä kannan pönttöäsi, houkutteli
Tupla-Heikki.

Tällä aikaa Urbain Coët puoliääneen puheli isä Goustavin kanssa — Tässä
kuussa en voi maksaa noita sataa frangia lisätarpeisiin.

Mutta vanhus ystävällisenä ja hyvänsuopana kuten aina rauhottelee häntä:

— Ei tee mitään, poikaseni! Sinä tunnet Goustavit, he eivät ole
verenimijöitä! Sinä maksat kun jaksat, kun saat rahaa; älä yhtään anna
sen asian mieltäsi painaa. Tuot kymmenen frangin kultarahan, kaksi tai
kolme kerrallaan, aivan niinkuin sinulle sopii! Minä kirjoitan kaikki
muistiin ja laskemme kuusi korkoa, ei enempää. Kuusi on kunniallinen
määrä. Ei sillä rahalla kiirettä ole, maksat kun jaksat!...

Semmoinen on Mathieu Goustavin tapa. Samana päivänä jolloin
rakennettavan aluksen emäpuu asetetaan teloille hän avaa uuden tilin
kirjassaan ja korot alkavat juosta. Hän tietää että kalastaja jää hänen
velallisekseen vuosikausiksi. Niin on parikymmentä aluksenomistajaa
joutunut hänen pysyviksi velkamiehikseen, korot juoksevat
säännöllisesti ja aluksen hinta tulee kahteen kertaan maksetuksi. Mutta
kun hän ei koskaan hätyyttele velallisiaan, vaan ottaa rahan silloin
kun saa, pitävät kaikki häntä arvossa, laulavat hänen ylistystään ja
kurjinkin Herbaudièren velkaorjista lisää aina lopuksi puhuessaan
tuosta vanhasta salvumiehestä: Mathieu on sentään hyvä mies köyhiä
kohtaan!

Urbain kiittää häntä, kuten tulee ja sitten hän avaa eväänsä
haukatakseen palan nälkäänsä — viipaleen juustoa leipäkannikan päällä
— seisten höyläpenkin luona, josta hän syödessään voi nähdä aluksensa
perästä kokkaan saakka.

Miehet siirtyvät soutuveneeseen; Perchais istuttaa Gaudin vaimon
polvelleen ja kymmenellä taitavalla melanväännöllä liukuu vene
vastapäätä olevaan rantalaituriin.

Satama on parin kilometrin pituinen lahti, joka aukenee mereen saaren
itäpuolella ja jonka toisesta päästä, Goustavin veistämön tuollapuolen,
katkaisee sulku, jolla veden kulkua suolalammikkoihin ohjataan.

Vasemmalla rannalla on Novimoutier, pieni rykelmä valkoisia
paanukattoisia taloja, joiden yli kohoaa linnan jykevä graniittineliö,
säännöllisinä jyrkkäkattoisine ampumareikineen ja roomalainen jyhkeä
kellotorni auringossa helottavien jalavanlatvojen ympäröimänä.

Vastapäätä Novimoutierta, oikealla rannalla on tasaisia, säännöllisiin
neliöihin jaettuja suomaita, mitkä ulottuvat aina läntiseen
taivaanrantaan, jota avoin meri huuhtelee. Siellä täällä näkyy taivasta
vasten myllyn varjokuva; ne näyttävät vanhoilta maalaisukoilta
jotka taivasta kohti tekevät käsivarsillaan ristinmerkin; tuoreet
suolaröykkiöt hohtavat päivänpaisteessa kuin vitilumi talvella.

Viljeltyjä maatilkkuja on harvassa, vain siellä täällä suojaisemmissa
notkoissa, koska raaka tuuli lakasee mennessään liian rohkeat vesat, ja
ne puut, jotka silmä keksii, painuvat tuulen mukana kuin sauhu. Jossain
saattaa nähdä laitumella käyvän aasin, joka melkein sulaa yhteen
päivänpolttamien kenttien kanssa.

Laiturin kyljessä pari pönkkävatsaista dundeelaista alusta ottaa
paraillaan perunalastia. Kannella nukkuivat koirat ja vaimot perkasivat
vihanneksia purjeiden alla. Joka puolella merimiehet huuhtelevat
kuumia laivankansia, jotka ahnaasti imevät veden sisäänsä painuen
mustiksi. Kuului sankojen molskahtelua mereen ja veden lorinaa pitkin
laivanportaita.

Sillä aikaa kun Théodere kytkee veneen laituriin suuntaavat miehet
askeleensa Cônardin anniskeluun, joka sijaitsee Kasarmitorin laidassa
lähellä salvumies Malchauseta, jonka vuohi vuodet ympäriinsä eleskelee
kadulla.

Matalassa huoneessa, jonka kattopalkit ovat kirjavanaan kärpäsen likaa
ja jonka seinällä kellastuu Cointreaun almanakat ja »Laki yleisen
juopumuksen vastustamisesta». Pironin poika kruunun takissa ja päässään
lakki, jonka reunassa luetaan kunniakas nimi »Marseljeesi» juhlii
lomallepääsyään Beaulieun, tullivartijan päämiehen kustannuksella.
Miehet istuutuvat riviin näiden viereen suuren pöydän ääreen ja
Tupla-Heikki tilaa juotavaa. Äänettöminä he katselevat lasien
täyttymistä.

Vasta kun on kilistetty ja otettu ensimäinen roimaryyppy, joka
kalastajatapaan tapahtuu syvässä hiljaisuudessa, laukeavat kielet.

— Yhtäkaikki, tunnustaa Perchais, alus on komea!

— Ahaa! Te kävitte katsomassa? kysyy Beaulieu.

Äkkiä Tupla-Heikki päästää Gaudin vaimon, jonka Pironin poika
puolestaan heti ottaa haltuunsa.

— Piru tietää että soisin sen aluksen killuvan karilla, köli taivasta
kohti! hän laskee suustaan.

— No no, rauhoittelee Beaulieu, ei pidä toivottaa onnettomuutta.

— Etkö luule, että Herbaudièressâ on jo tarpeeksi kalastajia! Kaikille
ei edes riitä sardiinin mätiä! Ja Coët on luotsi kuten veljeni. Nyt kun
hän saa oman aluksen hän varmaan syö leivän veljeni suusta!

Kääpiö murahtelee hyväksyvästi ja kihnuttaa karkeita kaulavillojaan.
Mutta Perchais vakuuttaa vielä uhkaavasti, puhuakseen suunsa puhtaaksi:

— Kyllä ensi kilpapurjehduksessa näytetään sille kapaturskalle!

— Kuinka käynee!... äännähtää Kääpiö.

— Käynee! Sanotko käynee! Tuli ja leimaus!

Kiihdyksissä komennetaan pöytään uudet lasit. Äkkiä läimähtää pari
kuuluvaa korvapuustia. »Marseljeesi»-lakki lentää lattialle ja punaiset
nauhat ja hepsut kruunun takissa häilähtävät. Gaudin vaimo löylyttää
Pironia.

— Senkin hävytön roikale! Kuka käskee hänen sillä tavalla!...

Kesäpäivän helle ja tupakansavu sekaantuvat toisiinsa kapakkahuoneessa.
Pöydällä on pieniä viinalammikkoja, tupakkapussi kiertelee ahkerasti
miehestä mieheen. Kumppanukset istuvat olkapää olkapäässä kiinni ja
huutavat vuorotellen sanottavansa toinen toisensa naamaan. Viinan
kirvoittamana nousee heidän sydämensä pohjasta eläimellinen viha ja
palava halu olla kukkona tunkiolla.

Veistämöllä oli Urbain taas tarttunut työhönsä. Avoimesta oviaukosta
hän saattoi nähdä sataman liikkumattoman veden ja taivaan sinisen
teltan, joka ulottui silmänkantamiin. Toisella rannalla olevaan
laituriin oli pakovesi jättänyt vaalean juovan yläpuolelle Goustavien
venettä, joka oli kytketty portaiden alapäähän. Ja silloin tällöin
kuului ilmasta väkipyörän vingahtelu, joka muistutti kalalokin kirkunaa.

Puolipäivän ajoissa miehet lähtivät kapakasta naamat punottaen ja
tärkeän näköisinä kuin salaliittolaiset. Aurinko paahtoi armottomasti
tomuiseen maakamaraan ja häikäisi miesten silmiä, Uhallakin he
päättivät palata veistämölle. Mutta laiturin reunalla he odottamatta
tapasivat Urbainin puhelemassa veljensä Léonin kanssa. Tämä oli
seitsemäntoistavuotias kaunis ja hento nuorukainen vailla vanhemman
veljensä jäntevää ja päättävää voimaa.

Miehet viistivät ohi kopistellen puukengillään, Perchais ja Kääpiö
edellä, Tupla-Heikki kantaen tervapönttöä ja Gaudin vaimo jälessä.
Urbain korotti ääntään sanoessaan veljelleen:

Tänä yönä saat vahtia veistämöllä; huomenna on minun vuoroni. Heti kun
näet tulta...

Perchais kakistaa kurkkuaan ja sylkäsee. Goustavit tulevat ulos
talostaan arvonmukaisessa järjestyksessä: ensin isoisä, sitten poika
ja viimeisenä pojanpoika. Silloin kalastajat suuntaavat askeleensa
suomaalle, jossa suolakekojen lumi hohtaa valkoisena. Veistämölle
näkyy miten he puhuessaan huitovat käsiään ja tuon tuosta pysähtyvät
kiistelemään naama naamassa kiinni.

Laivan onkalot kumahtelivat uudelleen vasaran iskuista ja höylä alotti
työnsä uudelleen tammen pinnassa.




2.


Joka aamu, heti makuulta noustuaan, meni Coët silmäilemään ilmaa,
niinkuin kalastajaväellä on tapana. Hän kulki muutaman askeleen
hiekkasärkällä, missä suolaheinä ja sininen ohdake kellastuivat
lyhytkasvuisen tiheän vihvilän joukossa, joka pisteli kulkijaa
pohkeisiin.

Hänen eteensä levisi puolikaaressa ranta-aukeama, jolle pakovesi oli
jättänyt vihreitä meriruohoköynnöksiä ja opaalinkarvaisia meritähtiä,
jotka sätkyttelivät päälaellaan hiekassa. Läjittäin rakkoleviä, joita
merikansa käyttää peltonsa höysteeksi, pari pahoin hankautunutta
ankkuripojua, sadottain vedessä vaalenneita laudanpäitä kulki yhtenä
jonona pitkin vedenrajaa. Niiden takana kohosi rantaäyräs loivasti
kohti vajaa, missä pelastusveneitä säilytettiin. Vastaisella puolella
taas, noin puolen kilometrin päässä, mahtava kallioniemi kiertyi kuin
suojeleva käsivarsi sataman ympäri; sen suojissa alukset vieri vieressä
lepäsivät paistattaen öljystä ja kosteudesta kiiltäviä kylkiään.

Koko tämä maisema säteili nyt meren takaa nousevan auringon hohteessa
hiekka, graniitti, valtameri, ankkuripojut, majakkatornit, jotka
osottivat karikohtia meressä ja mannermaa, joka siinsi taivaanrannalla
kuin teräksinen viiva. Maisema oli tulvillaan valoa, se oli aamuraikas
ja sinisenheikeä ja sen yläpuolella kaartui vaalea, pohjaton taivas,
jonka mereltä tuleva, jodille ja suolalle tuoksuva tuuli oli laassut
puhtaaksi.

Tullimiesten vahtikojun luona korpraali Bernard syötti pitkääsiimaa.
Kalastajat saapuivat toinen toisensa jälestä kylästä, laskeutuivat
puukengillään kolistaen alas äyräästä, irrottivat soutuveneensä ja
meloivat ulos aluksilleen. Puhuttiin vähän. Joka taholta kuului vain
airojen kolketta, veden loiskinaa, kettinkien helinää ja väkipyörien
kitinää, kun purjeita levitettiin.

Yksi toisensa jälkeen aluksista valmistui merellelähtöön, levähyttäen
aamutuulen täytettäväksi punertavat, siniset tai keltaiset purjeensa,
kääntäen ylpeästi ulappaa kohti rintansa ja näytellen maallaolijalle
vihreätä tai punaista pohjamaaliaan.

Ja sitä myöten kun ne olivat kiertäneet aallonmurtajan nenitse pullisti
myötäinen tuuli purjeet ja alukset jouduttivat kulkuaan ulapalle, kohti
päivän nousua.

Silmiään siristäen seurasi Urbain rannalta laivakaravaanin lähtöä
pannen merkille jokaisen aluksen erikseen. Hän ajatteli että pian oli
tuleva päivä, jolloin hänkin purjehtisi aluksineen tuossa jonossa.
Mutta kun »Hyvä paimen», jota Kääpiö-Aquenette ohjasi ja »Tulkoon
kuka tohtii», jonka perässä paistoi Perchaisin jättiläismäinen selkä,
soluivat hänen katseensa ohitse, kulki uhkaava värähdys pitkin hänen
selkäpiitään. Tuikeana hän seurasi niitä silmillään siihen saakka kun
ne katosivat näkyvistä Grisen salmeen, jonka takaa häämötteli Corbièren
huippu.

Kun hän palasi siistiin tupaansa, joka oli rakennettu kalakauppias
Izacarin talon viereen, missä rikkauden merkkinä oli pihan nurkassa
yhdeksän metriä korkea risti, tapasi hän Marie-Jeannen työssä. Tämä oli
pieni lihava ja kovaääninen nainen; silmät hänellä olivat sysimustat
ja hiukset kiiltävät kuin jouhet. Hän lakaisi paraillaan voimakkain
vedoin savilaattiaa, joka oli niin kostea että kaapin, taikina-altaan
ja pöydänjalkojen alla täytyi olla tiiliskivet.

Urbain oli nainut vaimonsa rakkaudesta, huolimatta siitä että tämä
oli maamyyrän tytär ja että ukko Couillaud, joka oli vuokraaja
Linièresissâ, oli tehnyt kaikkensa estääkseen tytärtään menemästä
merimiehen vaimoksi, he kun ovat juoppoja ja näkevät nälkää siihen
saakka kun meri heidät nielee.

Marie-Jeanne oli yhteen menoon lahjoittanut hänelle kolme lasta, koska
tarvitaan käsiä hoitelemaan purjenuoria luoviessa ja koska jungmanni
lisää omassa perheessä säästöä yhden apulaisen palkan. Sillä kalastajat
lisäävät joukkoaan ennen muuta oman hyötynsä tähden — aivan niinkuin
porvarisperheet samasta syystä varovat sitä tekemästä — eikä niinkuin
yleensä luullaan sulasta juoppoudesta, joka muka saisi heidät tekemään
harkitsemattomia tekoja.

Urbainilla ja hänen vaimollaan olikin ollut niin hyvä onni että kaikki
lapset olivat poikia, mikä seikka kohotti Marie-Jeannea hänen miehensä
silmissä. Nuorin lapsista, joka samoin kuin veljensä oli kasvanut
simpukoiden ja äyriäisten voimalla, joita hän jo pisteli poskeensa
»niinkuin mies», naureskeli puolitoistavuotiaan naurua; vanhin oli
viidennellä ikävuodellaan.

Nähdessään miehensä astuvan sisään, asetti Marie-Jeanne luudan luotaan
ja kysyi:

— Sinulla on varmaankin nälkä?

— Haukkaisin mielelläni palan, vastasi Urbain, Vaimo kumartui ottamaan
kaapista voita ja leipää. Syömään ruvetessa Urbain tavallisesti avasi
linkkuveitsensä ja puhdisti sen kärjellä hampaitaan. Mutta tänään hän
sanoi:

— Pojat nukkuvat vielä?

— Annoin heidän nukkua että saisin rauhassa siivota...

— Entä Léon?

— Hän korjaa kalasumppua.

Auringonsäteet paistoivat vinottain ikkunasta tunkeutuen aina lieteen
saakka. Yksi pöydänjaloista säteili. Marie-Jeanne sulki ikkunaluukun ja
huoneen hämärtyessä Urbain jauhaessaan voileipäänsä tokasi:

— No, minä olen jo keksinyt nimen meidän laivallemme.

— Siitä ei tule siis Toivikki niinkuin puhuttiin?

Coët pudisti päätään jatkamatta sen pitemmälle ja hänen vaimonsa ei
udellut tarkemmin asiaa. Noustuaan pöydästä otti Urbain kulauksen
vettä, sitte hän kaiveli hetken nurkassa viinitynnyrin takana, veti
esiin maalipurkin ja laudanpään sekä meni ulos pihalle.

Siellä istui hänen veljensä Léon hiekalla kalasumppu jalkojensa välissä.

— Minulla on tiedossa nimi meidän aluksellemme, toisti Urbain hänelle.

Léon kohotti säännöllistä, hienopiirteistä päätään, jonka harmaat
silmät pitkien ripsien alla olivat puoleensavetäviä kuin metsälammet.
Urbain istuutui hänkin maahan ja alkoi piirrellä kirjaimia.

Matalalla aidalla erotetun pihamaan toisessa päässä kärpäset surisivat
punertavan kilpikonnankilven ja nyljetyn kaniininnahan ympärillä,
jotka oli asetettu kuivamaan paalun nenään. Niiden takaa näkyi Vielin
yksikerroksinen talo; Viel omisti kaksi alusta ja paljon maata. Sieltä
näkyi heinäsuovia, jotka tuulta vastaan olivat peitetyt olkikatoksella
ja taaempana suolakeus myllyineen, suolakekoineen ja kuokkijavaimoineen
siellä täällä peltotilkuilla. Sillä täällä saarilla tekevät naiset
maatyön muokaten pehmeitä turpeita. Tuuli kiertää heidän lyhyet
hameensa tiukasti säärien ympäri niin että ne näyttävät housuilta.
Miehet taas panevat henkensä alttiiksi merellä.

Urbain ojentaa selkänsä ja virkahtaa:

— Kas niin!

Marie-Jeanne ja Léon kumartuvat hänen olkansa yli tarkastamaan lautaa,
johon suorin ja kaunein kirjaimin — sillä merimiehet ovat mestareita
niiden piirtämisessä — oli maalattu: _Kadehtijain mieliharmi_.

— Siinä on aluksen nimi, hän sanoo.

Kaikki kolme silmäävät hymyillen toisiinsa, mielissään kerskailusta
noissa sanoissa, mutta Marie-Jeanne hätääntyy sanomaan:

— Tiedäthän että Aquenette...

Léon nauraa täyttä kurkkua ja Urbain kohauttaa olkapäitään.

Sitten hän tarttuu uudelleen lautaan, viimeistelee kirjaimia ja lähtee
Novimoutier'hen.

Heti saavuttuaan veistämölle hän hakee käteensä vasaran, valitsee lujan
naulan ja lyö yhdellä ainoalla kaikuvalla iskulla nimilaudan kiinni
aluksensa kylkeen.

Kaikki kolme Goustavia kerääntyy hänen taakseen. Isoisä tavaa nimen pää
koholla ja virkkaa:

— Hyvä, poikaseni! Jos he sinua kadehtivat, tulee sinun näyttää ettet
pelkää heitä!

— Oh! Näkevätpä sitte kun sinun aluksesi ilmestyy muiden joukkoon,
yllyttää Francois.

Mutta Théodorea ei nimi miellytä; hän olisi tahtonut jotain
sankarimaisempaa.

Samana iltana kuljetti uutisen Herbaudièreen posteljooni Louchon,
joka katsoo karsaasti vasemmalla silmällään. Hän käy joka päivä
kaupungissa postia noutamassa ja toimittelee samalla pieniä asioita
viinilasin palkasta. Usein hän kuljettelee lihaa repussaan, sillä
kylässä ei ole teurastajaa. Kapakassa, jossa posti majailee, pitää
hän kaupan messinkipalasia, joita on koonnut tiensä varrella. Siinä
samassa kapakassa oli isä Piron, nauttiessaan jokapäiväistä neljän
soun viinaansa keksinyt tuon aluksen nimen Coët'lle: _Kadehtijain
mieliharmi_.

Isä Piron lähtee rantaan, jossa miehet jo palailevat kalalta. Soutajat
pitävät kiirettä, veneet kerääntyvät kaikki kivilaiturin kärkeen keulat
yhdessä kuin joukko eläimiä ruokapurnulla. Suuret läjät hopeisia
sardiineja kimaltelee veneiden pohjalla ja kalastajat lajittelevat
niitä kiireisesti sadan kalan suuruisiin kokoihin. Puhutaan
kovaäänisesti, kiroillaan joukkoon ja hierotaan kauppaa. Vaimot kutovat
viinimarjankarvaisia sukankutimiaan, kyselevät miehiltään päivän
pyynnistä ja laskettelevat solkenaan selvää vendeläistä murrettaan.
Kantopaareja kalakoreineen kulkee edestakaisin; vesi noruu niistä
virtanaan. Kaloista lähtee meren voimakas ja hyvä tuoksu. Puukengät
kopahtelevat hiekalla; tuuli suhahtelee sinisissä verkoissa, jotka
on levitetty telineille kuivamaan. Ja itäiseltä ilmalta, joka
hehkuu punaisenaan ja jossa näkyvät Pilierin korkeat majakkatornit,
purjehtivat satamaa kohti viimeiset kalastaja-alukset täyttä myötäistä,
purjeet leväällään »kuin virsikirja».

Gaudin vaimo seisoo muiden joukossa kädet puuskassa ja pojat nauravat
hänelle silmillään ja hipaisevat ohimennessään hänen hamettaan. Isä
Piron kallistuu hänen puoleensa:

— Oletko kuullut että Coët'n aluksesta tulee kadehtijain mieliharmi.

Gaudin vaimo irvistää tyytymättömästi.

— Hän tekee nähtävästi pilkkaa meistä kaikista!

Nimi kulkee kulona miehestä mieheen, vaimot mainitsevat sen vanhuksille
ja rakastuneet pojat, jotka tehtaiden ovella odottavat tyttöjään,
kertovat sen naurussasuin näille, kun ne lähtevät työstä ylt'yleensä
hajuten öljylle ja sardinille. Illalla kun miehet tapansa mukaan
istuvat kiviaidalla Zacharien kapakan edustalla tulee asia puheeksi
ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Coët on aika hirtehinen
kun aluksensa nimellä ilkkuu muita. Päätetään joukolla käydä ensi
sunnuntaina katsomassa tuota paljonpuhuttua alusta.

Herbaudièren asukkaat eivät koskaan sunnuntaina lähde kalanpyyntiin.
Tämä ei suinkaan tapahdu hyvän jumalan tahi papin kunniaksi, vaan
yksinkertaisesti siitä syystä, että tehtaat ovat silloin kiinni ja
kala ei mene kaupaksi. Muuten eivät miehet käy koskaan messussa, se on
naisten asia.

Lauantai-iltana kaikki alukset saapuvat ankkuripojuihinsa satamassa,
jossa ne lepäävät seuraavan päivän laiskasti lojuen kyljellään
pakoveden ajan. Sunnuntai on puhdistuspäivä. Punaiset alushousut
käärittynä polviin saakka miehet pesevät, hankaavat ja huuhtovat
aluksiaan ja aurinko kuvastelee itseään vesisangoissa ja kimmeltelee
saumoista juosseissa tervaviiruissa. Rantasärkkä on tumma ja siloinen
ja niin kovakuorinen että jalanjäljet eivät painu hiekkaan, vaan
näkyvät vain hiukan kosteampina läikkinä. Rantaäyräs kohoaa sen
yläpuolelle vihreänä vallina, jonka juurella kulkee vyö rakkoleviä.
Izacarin kalalammikot ovat melkein kuivillaan ja kuulee äyriäisten ja
hummerien kömpivän siellä pitäen hiljaista pulputtavaa ääntä.

Iltapäivän kalastajat kuljeskelevat pitkin kylää, istuvat Zacharien
kapakassa, pelaavat korttia tai huvittelevat naisten seurassa. Heillä
on yllä puhtaat mekot, kaulassa valkoinen liina ja kengät ovat
kiillotetut. Tytöt käärivät kaulalleen kirsikanvärisen, heleänvihreän
tai taivaansinisen silkkiliinan, joka kiinnitetään rinnalle; heillä
on valkoinen myssy mataliksi kammatuilta hiuksillaan, lyhyet hameet,
kiillotetut puukengät.

Sinä sunnuntaina Tupla-Heikki oli aamusta saakka istunut kapakassa
Gaudin ja kahden tonnikalastajan kanssa, jotka olivat saapuneet mereltä
edellisenä iltana, kun hän sai kuulla tuosta yhteisestä retkestä
Goustavien veistämölle.

Muut olivat jo kaukana tiellä, kulkien pienissä ryhmissä tai.
kaksittain. Joukossa olivat ukko Olichon, juoppo Piron, jolla oli
neljätoista lasta eikä koskaan selvää souta taskussaan, Julien
Perchais, joka näytti vielä jättiläismäisemmältä kulkiessaan Kääpiön
rinnalla, korpraali Bernard, entinen tullivartija Labosse, joka oli
ottanut eron kruunun virasta. Rikas Viel käveli Gaudin vaimon rinnalla,
jonka pikimustaa tukkaa koristi kimppu punaisia valmuja. Izacarin vaimo
ja Perchaisin vaimo kulkivat Zacharien tyttären seurassa, joka oli
korea kuin kaupungin mamsseli. Rakastavaiset astelivat kädet toistensa
vyötäisillä.

Veistämöllä olivat Coët ja Léon kovassa työssä. Maali ja terva
tuoksuivat väkevästi vajan kuumuudessa. Marie-Jeanne istui ovella
kutoen sukkaa ja heidän kolme lastaan leikkivät lastukasassa.

Goustavit eivät koskaan tulleet työmaalle sunnuntaisin. Isoisä nukkui
silloin sängyllä liivinnapit auki, Francois tutki neljän kuninkaan
kirjoja Malchausse'n luona ja kolmas sukupolvi purjehti satamassa
muiden poikien seurassa.

— Oletpas vauhdissa, kun et malta edes sunnuntaita pitää, poikani!

Isä Olichon astuu ensimäisenä vajaan ja hänen jälessään kumartavat
muut selkää matalassa ovessa ja asettuvat höyläpenkin nojalle
käsivarret ristissä rinnalla. Muhkeana ja pystysivuisena kohoo alus
heidän edessään, röyhistetyin rinnoin, kansi kaartuen kuin selkä,
kohottaen korkealle kokkapuolen nimilautaa: _Kadehtijain mieliharmi_.

Äänettöminä miehet kiertelivät alusta, kumartuen koettelemaan
ja arvostelemaan sen pohjamuotoja, Naamat kävivät vakaviksi ja
juhlallisiksi. Tytöt tunkeilivat ja kuiskuttelivat ovipuolessa ja Léon
keksi ilokseen heidän joukostaan rohkeasilmäisen Louise Pironin, joka
jo muutaman illan oli pannut silmäyksillään hänen päänsä pyörälle.

— Siinä on alus, joka kelpaa johonkin tahi olen tyhmä kuin maamyyrä!
selittää Bernard peittelemättömällä ihastuksella. Toista semmoista ei
ole meidän satamassamme!

— Miten tuo sitten purjehtinee, yrittää Perchais tinkaista.. Paljon
riippuu purjeista!

Yllyttääkseen jättiläistä laiha ja salavihainen Gaud päästää toisesta
suupielestään:

— Se purjehtii varmaan paremmin kuin sinun. Tulkoon joka tohtii!

Perchais rypistää kulmiaan ja sylkäisee. Hänen silmänsä eivät ennusta
hyvää. Mutta Urbain lausuu sävyisästi Aquenetille, joka huolettomana
imee pientä, takkuisen parran sisästä savuavaa piippunysäänsä:

— Kuuleppas Kääpiö, etkö heittäisi täällä tupakoimista. Eihän
aikomuksesi lie pistää tuleen alustani!

— Mitäs vaaraa tästä nysästä olisi...

— Ja jos palaisikin, onhan sinulla varaa teettää toinen samanlainen,
murahtaa Tupla-Heikki.

Nyt sekaantuu Bernard asiaan:

— Ei kuules Kääpiö! Sammuta piippusi tai pysy ulkopuolella!

Kääpiö ei vastaa, vaan mennä kopistelee ulos vajasta, koko tien
tuprutellen lyhyitä sakeita sauhuja. Urbain iskee salaa silmää
veljelleen Léonille, joka lähtee Kääpiön jälestä.

'—— Mistä minun veljeäni epäillään ärjäsee äkkiä Tupla-Heikki. Sinä
panet pojan häntä vakoilemaan.

— Eihän tiedä mitä voi sattua, sanoo Urbain aivan tyynesti.

Tupla-Heikin päivettynyt pinta punertuu ja pingottuu verenpaineesta,
hän kohottaa jykevän nyrkkinsä!

— Suus kiinni taikka sinun käy kuin tuon tuossa!

Yhdellä ainoalla iskulla hän lyö seinän puhki niin että lauta huoahtaa.
Päivänpaiste tunkee sisään aukosta; miehen nyrkistä tihkuu verta.

Naiset kerääntyivät uteliaina Tupla-Heikin ympärille:

Hän on päissään!

Isä Olichon, Bernard ja Labosse koettavat häntä rauhoittaa, muut
katsovat päältä. Marie-Jeanne on peloissaan noussut ja kerännyt lapset
hameensa helmaan:

— Tupla-Heikki on oikeassa, selittää Perchais. Coët ylvästelee ja tekee
pilkkaa meistä kaikista!

— Mitä tässä on rähisemistä, huutaa Olichon. Coët yrittää eteenpäin ja
te muut häntä kadehtitte!

Miehet näyttävät irvistäen tupakankarvaisia hampaitaan ja ääntelevät:

— Kadehdimme! Jopa nyt jotain!

Mutta Tupla-Heikki, jota Gaud ja Perchais parhaansa mukaan säestävät,
äityy yhä pahemmaksi ja huutaa:

— Tahtoisin nylkeä tuon jäniksenpojan. Päästä hännän juureen!

Urbain on tällä välin alkanut sivellä mastopuuta öljyllä. Hän on
pelottavan tyyni. Louise Piron, joka seisoo Léonin vieressä, sanoo
ihaillen:

— Sinun veljesi on reima mies!... Ja sinä...

Kaunis poika hymyilee, kohottaa pitkät ripsensä ja antaa harmaiden
silmien rohkeasti välkähtää. Louisen nuori rinta kohoilee salaisesta
mielihyvästä.

Isä Piron, joka hikoilee humalaansa, katsoo asiakseen sovittaa
riitapuolet:

— Pojat, teidän tulee juoda lasi toistenne terveydeksi. Vihat kurkusta
alas! Se on minun neuvoni!

Toiset ovat Urbainin, toiset Tupla-Heikin puolella. Jälkimäinen vannoo
nylkevänsä Coët'n ja vahvistaa uhkauksensa monella perrr-keleellä.
Hän ei aio juoda Coët'n kanssa, mutta Coët saa kerran vielä juoda
mitä on keittänyt. Perchais koettaa pysytellä yläilmoissa ja musertaa
kilpailijansa halveksimisella. Ja kun Gaud on luihuun tapaansa
viittaillut, että Coët'sta tulee ensi kilpailun voittaja, pullistuu
Perchaisin rinta ja hän kehahtaa:

— Olen kuullut jo tarpeeksi jaarituksia! Kyllä minä näytän Coët'lle
niinkuin olen näyttänyt teille kaikille!

— Lyönpä vetoa Coët'n puolesta. Ankkuri viinaa!

Miehet jakaantuvat kahteen leiriin, toiset uskovat _Kadehtijain
mieliharmiin_ vastenmielisyydestä entistä voittajaa, Perchaisia
kohtaan, toiset pitävät edelleen _Tulkoon joka tohtii_-alusta sataman
parhaimpana, kateudesta Coët'ta kohtaan. Tupla-Heikki pitää yhä vielä
ääntä »jäniksenpojan nylkemisestä». kun vajaan astuu vanha mies, päässä
alamaalaisen pyöreä hattu, selkä kumarassa.

Kuului nauruntirskahduksia, huudettiin »potaattikauppias» ja koko
joukko painui ovea kohti vielä viimeisen kerran korottaen ääntään.
Kun viimeiset puukengät olivat oven ulkopuolella, sanoi ukko, joka
tuikeasti oli mies mieheltä mittaillut vieraita:

— Suuri suu ja tyhjä säkki!

Ulkona jatkui yhä rähäkkätä. Polulla liittyi Kääpiö muiden joukkoon,
Marie-Jeanne läheni miestään, irroittaen lapset helmoistaan.

— Pelkäsin sinun puolestasi, hän sanoi.

Isä Couillaud asteli peremmälle silmät kiinnitettynä aluksen kuperaan
kylkeen, jossa päivänsäteet kimaltelivat ja kaunis tammi paistoi
hunajankarvaisena. Marie-Jeanneen kääntyneenä hän sanoo:

— Hyvää päivää, tyttöseni! Hyvää päivää, pojat!

Marie-Jeanne työntää lapsia ukkoa kohti;

— Syleilkää isoisää!

Mutta ukko laskee yksinkertaisesti vain kätensä heidän päälaelleen,
mittaillen katseillaan koko ajan alusta, otsa miettiväisissä rypyissä.

— Tämä se siis on, joka nielee niin paljon rahaa! Muutamia lautoja!

— Niinpä niin! Mutta alus, jota ei tarvitse hävetä! kerskaa Urbain.

Ukko kumartuu tarkemmin nähdäkseen, sivelee kädellään puuta ja
myönnyttelee:

— Puu on hyvää — synti heittää sitä mereen!!

— Se tulee sieltä kyllä takaisin, vakuuttaa Urbain.

— Se voi myös jäädä sille tielleen, ilvehtii ukko.

— Oh, isä hyvä! sanoo Marie-Jeanne.

Kaikki rypyt ukon naamassa nauravat hiljaista naurua. Hän tunkee
kourakaupalla nuuskaa nenäänsä, sitten hänen naamansa käy jälleen
vakavaksi:

— Olin luvannut tulla alustasi katsomaan, poikaseni, ja tässä nyt olen.
Mutta sinä et ole tehnyt viisaasti ruvetessasi tuota rakentamaan. Se
on liian suuri ja liian kallis sinulle. Millä sinä sen aiot maksaa?...
Tulee huono kalavuosi... Mikä sitten neuvoksi? Viime vuonna vei
rankkasade papuni, tänä vuonna polttaa aurinko viljan. Ei koskaan voi
edeltäpäin tietää...

Marie-Jeanne oli taas pannut puikkonsa liikkeelle hiukan hämillään
ukon sanoista, joista kajahti maamiehen ainainen varovaisuus, jonka
toivoton taistelu luontoa vastaan on kasvattanut. Urbain jatkoi työtään
ottamatta korviinsa ukon moitteita, joiden järkevyyttä hän ei tajunnut
ja joihin hän vastasi:

— Te puhutte maatyöstä mutta meidän kalastajien on toista. Meri antaa
sadon joka vuosi.

He olivat kahta eri rotua, jotka vain vaivoin ymmärsivät toisiaan.
Kaikki menneet sukupolvet, jotka olivat taistelleet saman taistelun
maata vastaan, puhuivat vanhuksen suun kautta. Hän kantoi hartioillaan
vuosisatain ponnistusten ja oman nälässä kangistuneen vanhuutensa iestä
ja hänen henkensä täytti kokonaan keräämishalu ja huoli huomisesta.
Hänen takanaan levisi tuhatvuotinen hiellä ja veren väellä kasteltu
lakeus, joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin kuokka putoisi ihmisen
kädestä peittyäkseen jällen hedelmättömän kamaran alle.

Toisen veressä elävät retket ja seikkailut valtamerellä, joka
vie ihmeellisiin kultaa kangasteleviin maihin. Sama kaukohalu ja
voitontoivo, joka saa merimiehen lähtemään myrskyiselle merelle,
ylläpitää hänen rohkeuttaan. Hän tuntee meren helpot ansiot, meren
useinkin runsaat ateriat ja kuvittelee mielessään sitä aikaa, jolloin
varakkaana miehenä voi vetäytyä vanhuuden lepoon. Meren henkäys tietää
terveyttä ja hyvää tuulta.

Vanhus pudisti ääneti päätään. Ymmärtämättä mitään laivan rakenteesta
hän kääntyy puutarhaan päin arvostelemaan kirsikkapuuta.

— Kauniita marjoja ja puhtaita kuin silmä.

Mutta nurmettuneet ja hoitamattomat lavat vievät hänen hyväntuulensa ja
huuli lerpalla hän kääntyy Urbainin puoleen:

— Milloin aiot saada tämän aluksen vesille?

— Parin viikon kuluttua.

Vanhus huomaa nimen keulapuolessa ja alkaa sitä tavailla:

— Kadehtijain mieliharmi...

Hampaiden välitse hän lisää:

— Sen se sanoo ennenkuin on nähnyt mihin alus kelpaa.

Sitten hän menee menojaan.

Urbainin mieli kevenee, hän kutsuu veljeään. Hyvillään kohtauksen
onnellisesta kulusta Marie-Jeanne laskeutuu rantaa kohti. Vajan takaa
kuuluu heleä nauru ja pienten puukenkien kopinaa ja Léon ilmestyy
näkyviin punastuen kuin tyttö.

— Sinä juokset sen letukan jälessä, murahtaa Urbain.

Mutta poika, joka tänä iltana sopimuksen mukaan tapaa Louisen
rantahietikolla, ottaa nuhteet ääneti vastaan ja tarttuu työhönsä.

Kauniina kevät- ja kesäöinä pojat ja tytöt tavallisesti kokoontuvat
Corbièren kallioille, kylän takapuolella. Seudun tytöillä, jotka
kasvavat tuulessa ja sateessa on ahavoituneet kasvot, karkeat kädet,
vahvat lihakset ja lämmin veri. Aina kypsymisistä asti palaa heidän
silmissään tuli ja heidän länteensä keinuvat houkuttelevina. Meri ei
ota kaikkea voimaa nuorilta miehiltä ja iltasin kulkevat nuoret parit
rantakallioilla tahi hietikolla. Siellä vaihdetaan hyväilyjä, mutta
vendéelâiseen tapaan seurauksitta, joskin silloin tällöin sattuu, että
joku tytöistä tulee raskaaksi. Toverit saavat siitä pilanaiheen, äiti
antaa korvapuustin ja pappi naittaa asianomaiset: ei haittaa olla
kunniallinen ja ottaa asia vakavasti, niinkuin tulee.

Pari viikkoa on kulunut edellisestä. Alus on kehittynyt valmiiksi, sen
sivut ovat sorjasti maalatut ja se näyttää niin komealta ja kookkaalta
kuin tahtoisi se hajoittaa koko pienen vajan. Pohja vesilinjan
alapuolella paistaa vihreänä, yläpuoli hohtaa vaaleansinisenä ja kannen
reunaa kiertää syvänsininen nauha.

Isä Goustav on laskenut työkalut luotaan, hän seisoo kädet suolivyön
alla ihailemassa käsialaansa. Paita liehuu tuulessa. Hänen vanhat
sinertävät huulensa liikkuvat mielihyvästä hänen katsellessaan
emäpuuhun taottua pohjapainoa.

— Se se antaa alukselle ryhdin!

Tulee vesille-laskupäivä.

Aamulla Théodore kiinnittää kukkakimpun laivan kokkaan ja trikolorin
nimilautaan. Kello kolme nousuvesi jo huuhtoo veistämöä ja Goustavit
pitävät kiirettä. Haetaan Malchaussé vipuineen ja keulapuoli kohotetaan
teloilta. Alus nousee miesten päiden yli jättiläismäisenä; koskettaen
vajan kattoa. Urbain sivelee vielä viimeisen kerran pensselillään
hankaantuneita kohtia pohjalaudoissa.

Taivas on harmaa; mutta itätuuli repäisee kahtia pilvivaipan ja sen
aukeamasta lankeevat auringonsäteet vinosti yli suolakeuden, jonka
yläpuolella lokit kirkuen purjehtivat. Puut taivuttavat selkäänsä,
vajan katto kohahtaa tuuliaispäissä; vesi loiskahtelee laituriin
vihreänä ja limaisena.

Uteliasta väkeä kerääntyy paikalle. Aidan takana seisoo ryhmä ihmisiä
ja toiset ovat kerääntyneet laiturille tullivartijan ympärille, joka
tärkeän näköisenä juttelee. Francois pitää silmällä veden nousua,
Théodore taas isoisän säästäväisen katsannon alla saippuoi laivan
saumoja.

— Nyt pojat! Meri on noussut!

Kuullessaan nämä sanat Urbain polkee jalkaa jouduttaakseen valkeata
myssyä, joka paraillaan on tulossa polkua pitkin, sulun puolelta.

— Tuleppas nyt sukkelaan!

Marie-Jeanne puskee tuulta vasten, hame lerputtaen pään yli, kädestä
hinaten pikku Jeania, jonka varpaat vain joskus koskettavat maata.
Marie-Jeanne huutaa täytyneensä odottaa Vieliä, jonka piti ottaa toiset
lapset hoitoonsa. Mutta nuhtelematta sen enempää Urbain Coët tarttuu
hänen käteensä ja vie hänet veistämön perälle.

Léon ja nuorin Goustav kiipeevät ylös kannelle. Köysiä helpotetaan.
Alus liikahtaa, seisten suorana kölillään; kuuluu sahan ääni kun
Francois poistaa tieltä jonkun esteen. Isä Goustav on ojentanut
vartensa, rillit nenällä ja naama paistaen hän tarkastaa että kaikki on
kunnossa.

Lauta rasahtaa, Francois huutaa:

— No nyt!

Alus liikahtaa jälleen, liukuu yhä nopeammin kunnes se koskettaa
vedenpintaan.

Palkit taipuvat painon alla, vesi avautuu, hyökkää sivuille, loiskahtaa
perää vasten ja sieltä ylös laiturille. Äkkiä sivulle kallistunut alus
kohoo pystyasentoon ja siinä se nyt kelluu kepeänä ja sorjana. Köydet
kirahtavat pingottuessaan, kettingit rämisevät reijissään ja niiden
pidättämänä alus pysähtyy vähän matkaa laiturista ja heilahdeltuaan
hetken rajusti tapaa vihdoin tasapaino-asemansa.

Veistämö näyttää nyt kumman tyhjältä. Katsojien kurkusta kajahtaa
tervehdyshuuto, johon vastapäisellä rannalla-olijat vastaavat.

Léon ja Théodore heiluttavat aluksen kannella lakkejaan; lippu
lehahtaa leväälleen navakassa tuulessa ja kukaan ei häläkässä huomaa
kuinka Urbain kohottaa lastansa alusta kohti ikäänkuin hyvän onnen
toivotukseksi.

Marie-Jeanne hyrähtää itkuun tietämättä itsekään mistä syystä. Hän
muistaa hääpäivänsä, jolloin oli astunut kirkkoon Urbainin rinnalla.
Hän kumartuu miehensä puoleen niin että tuntee tämän ruumiista lähtevän
lämmön. Pikku Jean kirkuu. Urbain ajattelee:

— Ah, jospa isä eläisi!

Sillä hän tunsi itsessään hämärästi sukunsa kaukaisen ponnistuksen ja
sen nousun, joka oli tapahtunut hänen polvessaan. Hän näki jälleen
edessään vanhuksen, joka oli tehnyt työtä ja säästänyt saadakseen penni
penniltä kokoon sen aluksen hinnan, ja jonka äkkikuolema oli tavannut
kotoisen lieden ääressä ennenkun hän oli saanut nähdä unelmansa, tuon
sinikylkisen aluksen tuolla, joka paraillaan ylpeänä näytti rintaansa
laineille, toteutuneena.

Goustavit saivat joka puolelta kuulla kehumisia työstään. Lähdettiin
harjakaisia juomaan, sillä tähän hetkeen kuului vanhastaan juomingit;
joilla asiat päätetään ja työt kruunataan. Muut olivat jo matkalla
kapakkaan, kun Marie-Jeannelta pääsi hiljainen huuto.

Kukkaskimpun, joka oli keulavantaseen kiinnitettynä, vei tuulenpuuska
mereen. Se pisti Marie-Jeannea oudosti sydämeen, jonka hämärät
aavistukset täyttivät. Sitä lisäsi vielä se, että erään läheisen laivan
kannella muuan parrakas merimies virkahti:

— Siinä alus, joka alkaa uransa oikealla koiranilmalla!

Outo huoli hiipi Marie-Jeannen mieleen. Hän tähysti taivaaseen päin,
jonka paksut, repaleiset pilvet nyt olivat tykkänään peittäneet,
kätkien auringon taakseen. Hän sanoi miehelleen:

— Minä menen kotiin lasten luo valmistamaan päivällistä.

Molemmat veljekset viipyvät iltaan saakka aluksellaan, josta he eivät
hennoisi enää ollenkaan irtautua. He panevat kuntoon köysiä ja purjeita
ja kansi kajahtelee tukevana heidän askeltensa alla.

Meri laskee jälleen. _Kadehtijain mieliharmi_ löytää pysyvän paikkansa
suojaisessa satamalahdessa. Aallonmurtaja varjelee sitä kuin
rintavarustus. Kuiville jääneestä lahdenperästä nousee suolan ja mudan
haju. Tuuli humahtelee vain mastoköysissä.

Urbain lähtee kotiinsa jättäen Léonin yöksi vartioimaan alusta. Kun hän
tuntia myöhemmin saapuu oikotietä myöten kylään, kohoo Vielin talon
kohdalla varjo heinäsuovan takaa. Pelokas ääni sanoo:

— Eikö veljesi tulekkaan?

Urbain tuntee varjon Louise Pironiksi, joka odottaa Léonia
jokapäiväiselle iltakävelylle.

— Nyt teidän kävi huonosti, sanoo Coët nauraen. Alus on vesillä ja Léon
nukkuu siellä!

Silloin tyttö painuu äkkiä pimeyden peittoon ja kiertää talojen takaa
samalle satamapolulle, jota Urbain on tullut.




3.


_Kadehtijain mieliharmi_ kellui ankkuripaikallaan Herbaudièren
edustalla. Urbain oli sijoittanut pojunsa ulkopuolelle sitä
kaksinkertaista alusriviä, joka reunusti rantaa ja ankkuroinut
aluksensa semmoiselle kohdalle että hän hyvin saattoi nähdä sen
ikkunastaan. Vanha soutuvene, jota oli käytetty hummerien ja äyriästen
pyyntiin saaren kalliorannoilla, oli korjattu ja sivelty suuren aluksen
väreillä ja keikkui nyt sen sivulla muistuttaen poikasta, joka hakeutuu
emonsa turviin. Muillakin aluksilla oli sivullaan semmoinen pikkuvene,
joka hyppeli kevyesti ristilaineissa lyhyen nuoran päässä.

Länsituuli, joka puhalsi tuona vesillelasku-päivänä oli yltynyt yhä
pakoveden aikana. Verhot säilyketehtaiden ikkunoissa lepattivat rajusti
tuulessa. Savunkarvaiset pilvet patoutuivat päällekkäin itäiselle
taivaanrannalle, missä meri kävi mustana. Lähempänä lakeudella
muodostivat lampaat vaaleampia läikkiä vihreälle pohjalle. Meri
täytti ilman kohinallaan, laineet huuhtoivat vaahdoten kallionientä
ja jyskyttivät säännöllisessä tahdissa aallonmurtajaa, tempoilivat
alusten kettinkejä ja murtuivat vihdoin kivisiin laitureihin, joista ne
talttuneina, kuin häpeissään vierivät hietikolle, missä hiekkarakeet
pöllähtelivät tuon tuosta ilmaan.

Coën talossa pantiin verkkoja kuntoon; Marie-Jeanne hienonsi
väriainetta karkeassa esiliinassaan. Tuuli huokaili ovipielissä ja
ikkunoissa ja kahahti pihamaan heinänkorsissa kuin silkinrepeämä.
Alhaalla suomaalla eivät myllyt enää pyörineet, varovasti kyllä, sillä
myrsky olisi pian vienyt mennessään niiden siivet.

Kuului meren valitusta ja laineiden raskasta jyskettä ulapalta. Miehiä
ei näkynyt muita kuin pieni ryhmä pelastusveneen vaiheilla.

Vangittuina mökkeihinsä tai istuen kapakkatiskin luona Zacharien
luona, jonka oven päällä oli jalan korkuisilla kirjaimilla komealta
kuuluva nimi Uuden vuosisadan ravintola, kalastajat odottelivat myrskyn
asettumista. Silloin tällöin pistäytyivät he rantalaiturilla katsomassa
meren uhkaavaa käyntiä levottomuus mielessä vaimon ja lastensa tähden
ja levottomuus myös vatsassa.

Ikkunastaan näki Marie-Jeanne uuden aluksen mastojen tanssivan
aallokossa ja kun sattui tavallista suurempi laine näki hän keltaisen
öljytyn kannenkin saumoineen. Hän oli ylpeä, sillä koko satamassa ei
ollut niin uutukaisen kaunista ja kepeästi laineiden harjalla kelluvaa
alusta.

Laivan kajuutassa oli neljä hyvin kuivatulla meriruoholla täytettyä
patjaa, jotka Marie-Jeanne oli saanut kuntoon samana päivänä kun
_Kadehtijain mieliharmi_ laskettiin teloiltaan, neljä oivallista
harmaalla kankaalla päällystettyä patjaa, joihin nukkuessaan vajosi
syvälle, jotka lämmittivät ja hivelivät ihanasti väsynyttä ruumista.
Ne ottivat avoimin sylin vastaan, sen oli Marie-Jeanne saanut itse
kokea tässä eräänä iltana!... He olivat Urbainin kanssa kahden
aluksessa. Marie-Jeanne pani kuntoon vuoteita; hän oli lämmön tähden
avannut korsettinsa, Urbain katseli syrjästä hänen toimiaan. Silloin
hän oli tuntenut äkkiä kaksi käsivartta kiertyvän ympärilleen, Urbain
oli ottanut hänet syliinsä ja kohottanut korkealle. Marie-Jeanne oli
kirkassut tukkansa tähden, joka meni epäjärjestykseen, oli nauranut
ja rauennut Urbainin käsiin, joka oli ollut kuin olisi tahtonut syödä
hänet. Oli sentään lystiä rakastaa ja olla rakastettu sillä tavalla!...
Hän muisti nähneensä taivaalla valkoisen pilvenhattaran, joka katosi
jonnekin näköpiiristä; laineet olivat rummuttaneet kajuutan alla ja
köydet mastossa viuhtoneet ja peläten putoavansa hän oli lujemmin
tarttunut kiinni Urbainiinsa. Mikä onnellinen muisto! Coët kutsui
piloillaan sitä päivää kastepäiväksi.

Marie-Jeanne oli hyvillään, sillä Urbain rakasti häntä tässä uudessa
aluksessa enemmän kuin ennen ehkä sentähden että hän laivan sydämeen
oli pannut paljon omasta rakkaudestaan.

Mutta tämä itsepäinen myrsky teki hänet levottomaksi. Aina
vesille-laskustaan saakka oli _Kadehtiijain mieliharmin_ täytynyt
pysytellä ankkuripaikassaan. Se ei ollut päässyt kilpaa toisten kanssa
kyntämään sitä vapaata merta, jota varten se oli tehty. Urbain ei
valitellut, mutta hänen kasvonsa synkistyivät päivä päivältä ja hänestä
tuntui kuin tarkottaisi tuulen raivo häntä erikoisesti. Naapurit saivat
vihata hänen alustaan miten paljon halusivat, mutta meri, miksi merikin
oli ärtynyt? Marie-Jeanne koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta
ja toimeliaalta, mutta kun Urbain ei ollut lähettyvillä, sanoi hän
naapurin vaimoille pelkäävänsä, ett'ei heillä ole onnea.

Vihdoin viimeinkin aurinko uudelleen näytti kasvonsa. Melkein puhtaaksi
laastulla taivaalla ajelehti vielä suuria ryhmiä pilvenlonkareita kuin
parvestaan eksyneitä lintuja ja ne loivat varjoläikkiä valtamereen
ällänsä. Aamun sarastaessa näkyi satamatiellä joukottain sinisiä
merimiespaitoja. Soutuveneitä erkani rannasta, melottiin aluksille,
väkipyörät kirahtelivat, purjeet aukenivat laskoksistaan, ruorit
kääntyivät rekissään. Vielä matalalla oleva aurinko katsahti
aallonmurtajan sisäpuolelle, sytytti palamaan vaalean graniitin, niin
että se näytti kultavuorelta, joka heijastelee tyveneen mereen.

Hiekkarannalla lyhyen, vihreän vihvilän keskellä seisoi pienikasvuinen
nainen katsomassa kalastajien lähtöä. Hänen tukkansa säteili ja tuuli
pullisteli hameen helmoja. Se oli Marie-Jeanne. Coët lähti liikkeelle
viimeisten joukossa. Kierrettyään ankkuripojut hän tiukensi purjetta
ja ohjasi toisten jälkeen, jotka kaikki kallistuen samalle laidalle
kyntivät päin ulappaa pitkänä karavaanina.

Huolimatta purjeenkuopassa olevasta varjosta _Kadehtiijain mieliharmin_
purjeet ihan heloittavat puhtauttaan ja joskus käännekohdissa kun alus
näyttää polkevan paikoillaan ne lepattavat mastoa ja köysiä vasten kuin
tervehtien rannalla olijaa. Kokan edessä meri kohoilee ja laskee hiukan
raskaasti myrskyn jäleltä; alalaidalla vesi kiehuu ja pyörähtelee,
mutta takana vanavedessä on pitkä jono vaahtokuplia kuin kellastuneita
lehtiä meren pinnalla ja valkoiset nöyhtäiset vaahtopallit jäävät
osottamaan aluksen tietä.

Coët sivuuttaa Toivomme Jumalassa, Lentävän enkelin ja Elämän
tuen yhden toisensa jälkeen ja alkaa hitaasti lyhentää välimatkaa
mustankiiltävään Hyvään paimeneeseen, jota kääpiö ohjaa.

Kalastajat eivät vaihda sanaakaan vesillä; — meren kansa ei ole
lörppöväkeä; piippu pitää hallussaan heidän suutaan ja meri heidän
silmänsä ja ajatuksensa; — mutta kääntyneenä kohti uutta alusta kaikki
nuo parkitut ja ahavoituneet naamat silmillään seuraavat tiukasti sen
kulkua ja nähdessään sen pääsevän korkeammalle tuuleen samalla kun se
vauhdillaan voittaa heidän omat aluksensa, herää kateellinen kiihko
heidän veressään ja purjehdus saa ratkaisevan kilpailun luonteen.

Jonon ensimäisenä puskee sinisine, kauas tunnettavine purjeineen
Tulkoon kuka tohtii ja peräsimessä istuva Perchais kääntyy vähä väliä
silmillään mittaamaan sitä valkoista pyramiidia, joka hetki hetkeltä
kasvaa hänen takanaan päivänpaisteisesta merenpinnasta.

Pitkän luovailemisen jälkeen kalastajat, nousuveden auttamina, toinen
toisensa jälkeen pujahtavat läpi Grisen salmesta. Purjeita pingottava
raikas tuuli tuoksahtaa väkevästi ulapan suolalle. Rantalakeudella,
joka täältä nähden on kuin tummahko viiva vaaleampaa rannikkoa vasten,
näki Coët'n tarkka silmä vielä pienen pisteen, varmaankin hänen
vaimonsa, joka saatteli häntä yhä vielä katseillaan. Mutta viiva ja
piste hävisivät. Ei näkynyt enää takana muuta kuin saaren autereinen
vuorikyttyrä ja edessä meren rajaton laaka, jolla pienet alukset
hyppelivät aaltojen seassa.

Kymmenen peninkulman päässä länteen kohtasi Tulkoon kuka tohtii
sardiiniparven ja pysähtyi verkkoja laskemaan. Ihana Clara saapui
paikalle toisena, mutta kolmantena oli jo _Kadehtijain mieliharmi_,
joka kolmen tunnin purjehduksessa oli sivuuttanut kaikki muut
kilpailijansa.

Perchais vannoi verisen valan, vääntäen pelottavasti ruumistaan ja
polkien jalkaansa laivan kanteen; hän ei olisi ikänä uskonut »edes
unissaan» näkevänsä Coët'n »häntänsä alla» ja veljensä aluksen, jossa
oli luotsiankkuri, ponnistelevan jonon jälkipäässä.

Tällä välin oli taivas jälleen synkistynyt; lännestä tulla läppäsi
yhtämittaa mustia, repaleisia pilvenkappaleita, joiden välitse päivän
kultasäteet vinottain tunkeutuivat. »Auringolla oli jalat», kuten
merimiehillä on tapana sanoa, ja se ei tiennyt hyvää. Meri jo pimeni,
kävi kuoppaiseksi, ja joka suunnalla kulki valkeita vaahtopäitä, joiden
sivut joskus paloivat tulessa kun aurinko niihin sattui. Rannikko
taivaanrannalla oli kuin musta muuri, jonka edustalla valtameri
paraillaan valmistausi ankaraan leikkiin.

Kiireen kaupalla kalastajat kokosivat merestä verkkonsa, kiinnittivät
soutuveneensä alusten perään ja käänsivät vastatuuleen reivatakseen
purjeensa, jotka jo hurjasti piiskasivat nuoriaan. Ja nuo alukset,
jotka niin ylpeinä kenokaulaisina uiskentelivat satama-altaassa ja
jotka veistämön teloilla näyttivät niin komean kookkailta, jotka
päivänpaisteessa olivat niin värikkään kauniita, värisivät ja
huokailivat nyt laineiden käsissä, ne olivat vain pieniä, surkeita
kaarnankappaleita, joihin ihmiset kouristuksentapaisesti tarrautuivat
kiinni.

Hetki hetkeltä tuuli yltyi, se kävi kouraantuntuvaksi, joskin se pysyi
näkymättömänä. Se tuntui painona ja äänenä. Se puristi kokoon rinnan
ja täytti korvat kohinallaan ja heltalta heltalle se lennätti meren
suolaisen vaahdon.

Purjeet puolimastossa alukset täyttä myötäistä pakenivat kohti
kotisaarta, jonka viittana oli Pilier'in majakka. Alastomat, purjeista
esiinpistävät mastot valittivat taipuessaan, väkipyörät kirkuivat,
vantterit pingottuivat kuin viulunkielet aluksen jysähtäessä
laineenharjalta toiselle. Tämä oli todellista pakoa. Joskus alukset
kyntivät syvältä veteen, joskus näyttivät ne emäpuunsa ja tervasta
vielä kiiltävän pohjalaudoituksensa. Joskus painuivat ne aallon
laaksoon, jossa ei nähnyt muuta kuin vettä ja taivasta. Ja pakenijoita
seurasi kintereillä lukematon joukko laineita, jotka saavuttaessaan
aluksen läimäyttivät sitä peräpeiliin, huuhtasivat yli kannen perästä
kokkaan saakka niin että vesipurot juoksivat joka haaralle, kantoivat
hetken selässään ja sitten heittivät toisten käsiin, jotka ryntäsivät
rinnat pulleina kuolaten suustaan paiskelemaan alusta, kunnes ne
taas vuorostaan antoivat sijaa uusille yhtä uhkaaville ja röyhkeille
tulokkaille. Isojen purjeiden märät ulkonurkat paistoivat vuoroin
taivasta vasten, vuoroin taas painuivat syvälle veden laaksoon.
Soutuveneet alusten vanavedessä milloin olivat hyökätä emonsa päälle
milloin tempasivat niin rajusti kiinnitysköyttä että luuli sen siinä
hetkessä katkeavan. Vaahto lenteli valkoisina tukkoina matkan suuntaan.

Nojaten peräsimeen, kiilautuneena pieneen reikään, kurkottava naama
kannen tasalla silmät tiukkoina miehet ohjaavat aluksiaan niska rypyssä
tuulen tähden. Siinä on kokonainen parvi pieniä kääpiöpurjeita,
valkoisia ja punaisia, jotka myrsky on painanut melkein aaltojen
tasalle ja joita se lennättelee eteenpäin melkein yhtä nopeasti kuin
kiidättää mustalla taivaalla tuota pilvisavua.

_Kadehtijain mieliharmi_ sivuuttaa ensimäisenä Corbièren valkoisen
niemen, jonka suojassa merenkäynti jo heikkenee.

Tulkoon kuha tohtii puskee sen kintereillä ilmeisesti aikoen katkaista
siltä tien. Mutta Coët tiukkasee uhkarohkeana läheltä kalliorantaa,
huolimatta vaarallisista tyrskyistä, pakottaakseen vastustajansa
kääntymään tuuleen. Molemmat alukset miltei sivuavat toisiaan
ristilaineissa ja jälkimäisen kokkapuomi töykkäsee edellistä. Näyttää
siltä kuin suurempi laine välttämättä paiskaisi ne yhteen. Peräsimessä
miehet tyyninä kuin jumalat hallitsevat alustensa liikkeitä.

Rannalla seisoo naisia, toinen käsi tukassa, toinen kaidepuulla.
Coët laskee kaaressa punaiselle ankkuripojulleen ja riisuu purjeet
satamassa, jossa tuulenpuuskat riuhtovat naisten tukkalaitteita. Heti
hänen jälessään kokastaa Perchais veneensä laituriin. Molemmat miehet
mittaavat toisiaan koko kasvoillaan, joissa silmät pahasti tuikkivat.

Illalla Julien Perchais istui Zacharien kapakassa. Hänellä oli tarve
juoda saadakseen tappionsa niellyksi ja tarve kirkua saadakseen
jollain tavoin rintansa pohjassa möyryävän vihansa lauhdutetuksi.
Kaikki tyytymättömät olivat läsnä: molemmat Aquenetit, Gaud,
Izacar, kalakauppias, rikas Viel, Olichon, Pironin poika ja itse
isä Piron, joka vainusi ilmasta ryyppyä. Zacharien tytär, kepeässä
puvussaan, täytti juomalasit viinalla taivuttaen ruumistaan niin että
uhkeat rinnat olivat miesten kasvojen tasalla. Mutta vaikka miehet
tavallisissa oloissa eivät suinkaan lyöneet laimin tätä tilaisuutta
kaksimielisiin silmäyksiin, he tänään eivät näyttäneet tyttöä
huomaavankaan, vaan istuivat otsat synkkinä, silmät tuikeina.

Ulkona meri myllerryksellään täytti yön pimeyden ja tuuli kolkutti
oveen kuin myöhästynyt vieras. Lampun ympärillä kalastajat istuivat
selät leveinä, valkoisilla suolanräiskeillä kirjatut paidat toinen
toisessaan kiinni ja karkeat naamat ankarasti punottaen. Keskustelu oli
hiljaista ja katkonaista kuin salaliittolaisten. Jos joku sanoi että
_Kadehtijain mieliharmi_ oli liikkunut kepeästi vesillä, Perchais heti
huudahti:

— Ihmekös tämä! Uutta puuta! Sehän on kepeää kuin korkki!

Ja jos joku toinen tuli maininneeksi että se ensimäisenä saapui
myötätuulella satamaan, Perchais sähähti:

— Puukenkä! Lautalaatikko! Mikä kaukalo tahansa pääsee myötätuuleen!

Kaksitoista kertaa Zacharien tytär täytti viinalasit. Naamat kävivät
yhä punaisemmiksi ja moni käsi puristui nyrkkiin, jolla sakeassa
tupakansavussa vahvistettiin ankara vala. Yhteinen viha piti koossa
liittolaisia, kunnes Perchaisin vaimo väkisin vei miehensä kotiin,
jolloin kalastajat hajaantuivat yön synkkään pimeyteen, jossa meri
näkymättömänä kohisi.

Kahta päivää myöhemmin Kadehtijain mieliharmi oli ajautunut rautaiseen
rantahakaan, joka puhkaisi siltä kylien: aamun koitteessa se oli
kyljellään terävillä rantakivillä. Coët ymmärsi että tämä oli
kostonhimoisten kilpailijain työtä ja että kun eivät voineet mitään
hänelle itselleen, he käänsivät alhaisen vihansa hänen alustaan
vastaan. Hän päätti puolustaa itseään viimeiseen asti ja vastata
halveksimisella tuohon halpamaisuuteen ja tietoisuus siitä että hän
taisteli ylivoimaista vihollista vastaan, jännitti hänen hermonsa,
paisutti hänen lihaksensa ja laajensi hänen rintaansa yllyttäen yhä
villimpään, joskin tuhoisaan kilpailuun.

Léon sai tehtäväkseen nukkua yöt aluksessa ja vartioida sitä, johon
järjestelyyn tämä ilolla suostui ajatellen Louisea. Heidän jokailtaiset
kohtauksensa saivat tästä sopivan verhon ja joka ilta pimeän tullen
Léon souti rantaan noutamaan sieltä odottavan tyttönsä.

Satama on öisin tyyni kauniin sään aikana. Veden pinnalla, joka
tuntuu läpinäkymättömältä ja näyttää olevan vailla syvyyttä, alukset
kaksoiskuvioineen ovat niin liikkumattomia ja korkeita että hämmästyy
nähdessään niiden järkähtävän kun soutuveneellä töykkäsee kylkeen.
Mastonhuippu kohoo tähtien joukkoon. Jos kädellään koskettaa köysiä,
kantta tai purjeita, huomaa niiden hikoilevan suuria vesipisaroita.
Soutuvene, jonka perämela panee liikkeelle, tuntuu soluvan ihmeen
nopeasti alusten välisillä vesikujilla kuin näkymättömillä kiskoilla.
Ei pyörteitä, ei perävanaa, ei vedenvälkettä, ei loisketta, yhtäkaikki
ollaan merellä, joka on uponnut pimeään; ja kun kääntää silmänsä
rantalakeudelle, joka näyttää äärettömältä, on kuin ei koskaan voisi
sitä saavuttaa ja sille nousta.

Joskus kuitenkin veneen liikkuessa vesi välkähtää ja kiemurtelee
hoikkina sinisinä kristalleina ja ja perän takana leviää kuin
jalokiviviuhka, jossa on opaaleja, turkooseja ja lapis lazaleja, mitkä
perämelan ympärillä syttyvät ja sammuvat ja kuolevat silmänräpäyksessä
jos koettaa melanlavalla kohottaa niitä merestä.

Kuutamoyöt ovat ahtaampia kuin synkät yöt, sillä silloin näkee maiseman
rajat, valkoiset rannat, valkoiset talot, kylmän veden, kaikki alukset
jonossa ja rajoitetun rantalakeuden, joka sekin on valkoinen, ja
aavan valtameren, jonka kauneuden kuu on paljastanut. Elementtien
äärettömyys on kuitenkin hävinnyt, poissa on se epämääräinen,
varjojen kaksinkertaistuttama maisema, jossa kaikki on fantastista,
selittämätöntä. Semmoinen on myös merentyyni, joka uneksii eikä enää
ponnistele ja se viehättää ihmissydäntä enemmän kuin musiikki tai
runoelma.

Rannalla, kaiteen luona Léon huhuili hiljaa odotellen Louisea, joka
ilmestyen äkkiä pimeydestä paljain jaloin laskeutui portaita. Léon otti
hänet vastaan avoimin sylin ja kutitti saaden tytön naurutuulelle ja
sitte melottiin hiljaa ulos alukselle.

Heti kun he olivat päässeet kajuuttaan, joka oli lämpöisen kostea,
hapuilivat he pimeässä toisiaan ja silloin tapahtui hullunkurisia
erehdyksiä. Tytöstä lähti öljyn haju, jota hän koko päivän oli
käsitellyt tehtaassa; poika taas hajahti sardiinille.

Heidän karkeat kätensä yhtyivät nuoreen, voimakkaaseen syleilyyn; alus
heidän allaan uneksui hiljaa liikkumattomilla vesillä.

Päivän sarastaessa Louise kiireesti selkäsaunan uhalla palasi
kotimökkiinsä. Hän oli muuten keksinyt keinon, jolla pelastui isänsä
kynsistä; äiti, joka alituisesti oli väsynyt ja raskaana ei ollut niin
vaarallinen. Lauantaisin hän isänsä vaatimuksista huolimatta pisti
talteen kolmanneksen palkastaan ja viikon kuluessa hän niillä rahoilla
tarpeen tullen osti itselleen vapautuksen selkäsaunasta.

— Jos et lyö, saat kymmenen souta!

Ja isä Piron, joka sittekin piti viinatilkkasta parempana kuin
tyttärensä pieksämisen huvia, asetti vihansa, pisti kymmenen souta
taskuunsa ja lähti Zacharien kapakkaan. Mutta ukko hoiti hyvin
tulolähdettään ja Louisella oli halu usein viivähtää yli yön ja niin
saattoi tapahtua etteivät anerahat riittäneet lauantaihin saakka.
Silloin ei auttanut muu kuin panna selkänsä alttiiksi.

Siitä perin kun Léon alkoi vartioida alusta _Kadehtijain mieliharmi_
sai rauhassa kellua paikoillaan. Kalastus kävi hyvin ja Coët,
joka aina ensimäisenä lähti satamasta ja ensimäisenä palasi
takaisin, sai oivallisia saaliita. Hän pysytteli omissa oloissaan,
perheensä keskuudessa, kävi vähän kylässä, jossa mielet kiehuivat
kilpapurjehduksen johdosta. Silloin tällöin joku uhkaus vielä tapasi
hänen korvansa, mutta sitten äkkiä saivat vanhat vihat jäädä unhoon,
kun sablesilaiset ilmestyivät bretagnelaisten kalavesille.

Sardiiniparvet nousivat lähelle mannerta, melkein Loire-joen suuhun,
vetäen perässään kalastaja-alukset ja kalastajat, jotka nälkä oli
nostanut sotaan toisiaan vastaan.

Meri oli kirjavanaan punaisia, vihreitä, keltaisia ja sinisiä
purjeita, jotka heloittivat suven väkevässä auringonpaisteessa.
Jotkut olivat värittömiä, toiset resedankarvaisia ja kolmannet
niin vahvasti värjätyt verkkovärillä että ne tuntuivat painostavan
hentoja aluksiaan kuin jykevät tornit. Rannikon pienet satamat olivat
tulvillaan kalastaja-aluksia. Ne tunkeilivat pitkin laitureita kylki
kyljessä kiinni, ahdettuina niin tiheään että kuuli niiden luustojen
rusahtelevan öisen pakoveden aikana. Ja joukottain niitä vielä odotteli
ulompana redillä jossa ne uneksivat maston huippu tähtiin kohoten.

Sardiinin hinta laskeutui äkkiä. Alukset palasivat mereltä
kukkuralastissa ja niin lukuisina että tehtaat eivät enään ottaneet
vastaan kaikkea kalaa. Kilpailu polki hinnat alas synnyttäen kurjuuden
markkinat. Kaikki tapahtui automaattisesti, itsestään ja ruuvin
kiertyessä tiukemmalle porahtivat nämä ihmiset, jotka nälkä oli ajanut
ainoaan paikkaan, missä tiesivät saavansa jotain syötävää.

Seuraavana iltana saapui Herbaudièreen viisitoista sablesilaista
alusta, jotka kauppasivat kalansa viidellä frangilla tuhannelta.
Rochefortaisen ja Prévalin säilyketehtaat tarjosivat neljä frangia,
mutta vieraat kalastajat eivät ehtineetkään kuljettaa kaloja kylään.
Joka taholta näet lappautui Herbaudièren omia miehiä, mereltä
ja maalta; niitä luikerteli alas vuorelta pitkänä käärmeenä.
Laivamiehistöt varustautuivat airoilla ja hirveän melun vallitessa
hyökkäsivät herbaudièrelâiset tulokkaiden kimppuun.

Siitä syntyi kirjava villapaitojen ja sinisten mekkojen vilinä, jossa
joskus vilahti punainen housunkaulus. Nyrkit häilähtelivät punaisten
naamojen ympärillä, jotka pyörivät vahvojen hartioiden nenässä. Kuului
puukenkien mäiskähdyksiä, kalakopat lentelivät ilmassa ja niistä sateli
hopeisia sardiineja, jotka pian peittivät maan. Suolarakeet rapisivat
osuessaan veteen, joka oli punainen verestä. Muuan nuori merimies,
joka oli paiskattu mereen ui hätäisesti alustaan kohti. Perchaisin
nähtiin tyhjentävän yli rautakaiteen valmiiksi lastatut kalapaarit,
Tupla-Heikki heilutteli airoa ja miestensä selkäpuolella Herbaudièren
eukot haukkuivat sablesilaisia ajattelematta että näilläkin oli
kotonaan vaimot, jotka miehiään odottaessaan elivät velaksi.

— Mereen ne verenimijät! Varkaat, mereen!

Noilla onnettomilla ei ollut muuta neuvoa kuin suinpäin heittäytyä
veneisiinsä ja kiireen kaupalla melota aluksilleen toisten
takaa-ajamina, jotka olivat samanlaisia kalastajia kuin he itse, yhtä
nälkäisiä ja viheliäisiä kuin he ja jotka puolustivat jokapäiväistä
leipäänsä niinkuin oli heidän omakin velvollisuutensa.

Koko Herbaudière oli metelin aikana kerääntynyt rannalle. Korpraali
Bernard koetti rauhoittaa mieliä kallistuen kuitenkin järjestysvallan
edustajana selvästi omien miesten puolelle.

— Mitä te tahdotte heistä! Ryhdytte tappeluun pelkästään sentähden että
he ovat laskeneet satamaan!...

— Heillä on itsellään kalavesiä, mitä he pistävät nokkaansa meidän
apajiimme! ärähti »Lemmenlapsen» isäntä.

Ja uloimman laiturin päässä, aivan sumukellon vieressä, seisoi Perchais
lakki takaraivolla ja nyrkki ojossa syytäen suustaan jyliseviä
uhkauksia:

— Tiehenne täältä, sen vietävät! Suorikaa tiehenne!

Alukset, jotka ovat majailleet salmella, nostavat ankkurinsa ja
lipuavat kuin harmista viivytellen avomerta kohti ja etenevät
päivänpaisteisesta rannikosta, joka palaa kuin tulessa. Ne suuntaavat
kulkunsa Valtamerelle, joka on ihmisiä lempeämpi ja josta he
huomispäivänä vielä toisen kerran pyrkivät maihin, tullakseen taas
poisajetuiksi.

Urbain Coët ei ollut mukana metakassa. Tyynesti hän oli jätettyhän
soutuveneensä rantahietikolle kantanut kalansa Prévalin tehtaalle
sillä aikaa kun muut tappelivat. Mutta Gaudin vaimo, jonka melu oli
houkutellut satamaan, oli nähnyt hänen tulevan tehtaasta ja nyt hän
liikkui laiturilla merimieslakkien ja naisten myssyjen keskellä,
töykkien kalastajia kylkeen.

— Sillä aikaa kun te täällä tappelette kuin hullut on Coët myynyt
kalansa.

Miehet olivat unohtaneet saaliin seuratessaan vihaisin silmin suuria
kilpailija-aluksia, jotka liukuivat poispäin punahohtavalla merellä.
Coën nimen mainitseminen lisäsi heidän katkeruuttaan ja monet
pahansuovat katseet kääntyivät _Kadehtijain mieliharmia_ kohti, joka
liikkumattomana lepäsi ankkuripaikallaan purjeet alaslaskettuina, kun
ne muilla aluksilla vielä olivat leväällään. Kääpiö lausui:

— Coët on petturi, mutta hänen vuoronsa tulee vielä!

Kapakoitsija Zacharie liikkui miesjoukossa jaellen oikealle ja
vasemmalle neuvojaan siitä miten joukolla oli mentävä tehtaisiin
vaatimaan yleisen lakon uhalla ettei sablesilaisilta enää milloinkaan
ostettaisi kaloja. Perchais ja Aquenetit esiintyivät johtajina. Joukko
kääntyi palatakseen takaisin kylään, josta tytöt uteliaisuuden ajamina
olivat tulossa kopistellen puukengillään.

Tuli ilta ja päivän laskiessa pakeni vesi jättäen kuiville alukset
täysissä purjeissaan ja veneet kaloineen, niin että meri kuljetti
mukanaan koreja, joiden kädensijat pistivät esiin vedestä tuhansien
hopeasäikeiden keskeltä.

Kaduilla liikkui meluava väkijoukko, kunnes pimeä ajoi kalastajat
Kahdennenkymmenennen vuosisadan pöytien ääreen, jossa Zacharie antoi
litrakaupalla viinaa velaksi. Pöytäseurueet muodostivat yhden ainoan
ihmisrypäleen, joka kuhisi epämääräisesti äännellen. Suut sanelivat
kirouksia ja käsissä pullottivat paksupohjaiset lasit. Turhaan vaimot
koettivat saada miehiä mukanaan kotiin. Vielä myöhään yöllä paistoi
punainen valo kapakan ikkunasta ja hälinä kuului yli koko kylän.

Iltapuhteella oli Marie-Jeanne, istuessaan heidän suuressa huoneessaan,
jonka esineet loistivat puhtauttaan, värissyt pelosta. Urbain oli
huudahtanut:

— Älä pelkää, he soittavat vain suutaan!

— Kyllä onnettomuus meidät vielä tapaa! He vihaavat meitä...

— Sen parempi! Se se juuri antaa miehelle rohkeutta!

Urbain puhui hidasvihaisen ja sitkeän miehen koko tahdonvoimalla. Hän
toisti isänsä sanat, isänsä, joka oli uskaltanut henkensä norjalaisen
laivan miehistön pelastamiseksi: Coët ei ole koskaan pelkuri! Ja
halveksien noita suunpieksäjiä, jotka hukkasivat kapakassa aikansa ja
rahansa, hän lisäsi:

— Se on pelkkää kateutta! Sillä ei saada paljoakaan aikaan!

Hän itse teki työtä kunnianhimonsa tyydyttämiseksi, saadakseen
itselleen useampia aluksia ja maata niin paljon kuin oli rikkaalla
Vielillä, ja taatakseen itselleen vanhuuden tullen rauhallisen elämän.
Ja kutoessaan siinä matalan lampun ääressä väsymättömänä verkkoa hänen
kätensä liikkuivat kiihkeästi ja kulmakarvojen rypistys ikäänkuin sulki
hänen itsepäisen otsansa.

Marie-Jeanne ihaili salaa miestänsä saaden uutta rohkeutta hänen
aina varmasta jäntevyydestään ja hänen tahtonsa pelottavasta
itsenäisyydestä. Sivuhuoneesta kuului nukkuvien lasten tasainen
hengitys. Marie-Jeanne tiesi että Léon oli vahdissa aluksella ja tämä
jokapäiväisen elämän säännöllinen kulku rauhoitti hänen sydäntään.

Mellakan jälkeisenä päivinä saapui polkupyörillä kuusi santarmia
korpraaleineen. Ne sijoitettiin kolmittain tehtaisiin ja korpraali
asettui asumaan Zacharien kapakkaan. Kalastajat näkivät heidän
kuljeskelevan pitkin rantatietä ja laitureja; kaksi heistä ongiskeli
särkiä tullimiehen neuvojen mukaan; muut polttivat piippujaan istuen
jalat riipuksissa laiturin laidalla tai nojaten kaidepuuhun.

Iltapäivä kului rauhallisesti muuten paitsi että muuan suuri
sablesilainen alus, joka ei tuntenut edellisen päivän tapauksia, laski
hämärissä niemen kärkeen.

Viisikymmentä rotevaa kalastajaa lähestyi sitä puoshaat käsissä.

Hälinän tähden meni hyvän aikaa ennenkuin saatiin selville että
sablesilainen oli tullut vain leivän hakuun, joka siltä oli merellä
loppunut. Aluksen omistaja, pitkä, teräväpiirteinen mies piteli
ilmassa hopearahaa. Yksi santarmeista nouti maista suuren möykyn,
sitten tarttui viisikymmentä puoshakaa aluksen laitaan työntäen sen
isonpurjeen pahasti häilähtäessä takaisin merelle. Tuntui melkein
kohtalon ivalta kun sen kyljestä saattoi lukea kammottavan nimen Danton.

Aikaa myöten mielet rauhoittuivat, Sablesilaiset oleskelivat yhä
kalamatalikoilla, mutta illan tullen he purjehtivat Bretagnen puolelle
tai luovuttivat avomerellä saaliinsa pienille höyrylaivoille, jotka
liikkuvat kalastuspaikoilla.

Elokuu kului samalla tapaa kuin heinäkuu.

Joka aamu sama kullanhohtava aurinko nousi idästä kohoten keskipäivän
korkeudelle siitä taas hitaasti painuakseen yhä tulipunaisempana
roihuten valtameren helmaan, jonka vesien olisi luullut kiehahtavan
korkealle kun auringon kiekko kosketti sen pintaan.

Kalastaja-alukset, jotka päivän koitossa etenivät smaragdinkarvaiselle
merelle, palasivat illalla takaisin pitkin ruusunpunaisia laineita.

Elämä oli taas jokapäiväistä purjehdusta merelle ja palaamista
saareen, kalanpyyntiä, myyntiä, sinisten verkkojen kuivattamista,
jotka korkkikiehkuroineen liehuivat tuulessa mastojen ympärillä
kuin musliiniverhot. Elämä palasi entisille raiteilleen kylässä,
joka henkäsi kaksi kertaa päivässä tehtaankellojen soidessa ja
rohkeasilmäisten sardiiinityttöjen virratessa ulos tehtaiden ovista. Ja
vanhat vihat ja naapurikateudet virisivät jälleen miesten kesken, kun
ulkonainen vihollinen oli peräytynyt näyttämöltä.

Viranomaiset olivat varmaan unohtaneet kutsua takaisin santarmit,
jotka jäivät kylään, pelasivat miesten kanssa Zacharien kapakassa,
keskustelivat ja tupakoivat ukkojen kanssa pelastusvenevajan takana,
laskivat pitkääsiimaa ja opettivat koulun jälkeen kylän pojille
polkupyörällä-ajoa. Yön hiljaisuudessa he muun nuoren väen joukossa
huvittelivat Corbièren rantahietikoilla.

Muuan lähenevä tapaus vain piti laivamiehistöjen mielet erikoisessa
vireessä. Lähestyi näet jokavuotinen kilpapurjehdus, jota odotettiin
kuin pääsiäistä. Suurilla aluksilla pestiin purjeita ja ommeltiin
uusia isojapurjeita, kannet hangattiin saippualla ja touvinpätkällä
ja maalattiin kiiltävän mustiksi. Ja kapakassa pidettiin salaisia
neuvotteluja, joissa vannottiin monta kovaa valaa.

Tähän aikaan Coët siveli punaiseksi aluksensa maston ja puomit; ylinnä
maston nokassa liehui pitkä punainen viiri kuin uljas lippu. Perchais
möyrysi sen nähdessään kuin härkä, katsoen sen olevan siinä hänen
kiusakseen. Ja puristaen lujasti kouraansa viinalasiaan hän jamasi
_Uudessa, vuosisadassa_:

— Ellen minä ensi kilpapurjehduksessa tee palttua Coët'sta, en ole mies
enkä mikään.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN KANSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.