Kultainen lyyra : Katkelmia naisylioppilaan elämästä

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Kultainen lyyra
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kultainen lyyra
        Katkelmia naisylioppilaan elämästä

Author: Maila Talvio

Release date: February 6, 2025 [eBook #75306]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1916

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAINEN LYYRA ***

language: Finnish




KULTAINEN LYYRA

Katkelmia naisylioppilaan elämästä


Kirj.

MAILA TALVIO






Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.




SISÄLLYS:

KULTAINEN LYYRA.

 Rannan talossa.
 Alma materin liepeillä.
 Tarina Kukasta ja Valkokukasta.
 Aappiksen premiääri.
 Kun on kaunis ja rikas.
 Kotona.
 Yhteiskoulun merkeissä.
 Kultainen lyyra.
 Vapunpäivänä.




RANNAN TALOSSA


Aurinkoisena oli juhlapäivä koittanut yli Helmi Rannan kodin. Suvinen
lauantaiaamu säteili ja ilakoi.

Kiirettä kesti Rannan talossa nyt jo sitten alkuviikon. Yöllä tätä
odotettua päivää vastaan oli uni sekä kamareissa että luhdeissa ollut
lyhyttä kuin lintusten uni tähän aikaan vuotta. Jota korkeammalle
päivä nousi, sitä kiireisemmiksi kävivät askeleet aittojen, kellarien,
keittiön ja pakarin välillä ja vaistomaisesti alkoivat katseet kääntyä
järvelle, mistä laivaa odotettiin, tai kamarin ikkunaan, missä talon
ainoa tytär valmisti itseään vastaanottamaan vieraita. Laivan tuloon
oli vielä aikaa, eikä heillä, noilla hyvillä vaimoilla, jotka tänään
kuten niin monesti ennen olivat auttamassa pitovalmistuksissa Helmin
kotona, ollut hänelle mitään erikoista sanottavaa. He tiesivät vain,
että juhlat tänään tarkoittivat Helmiä, Helmiä, jonka he olivat nähneet
pienenä ja joka nyt oli ylioppilas, ja heistä oli mukavaa omalla
äänellään yhtyä niihin ääniin, jotka tällaisena aamuna täyttävät ilman
juhlatalon ympärillä.

— Saa nähdä, eivätkö nuo pihlajat puhkeakin tänään! huusivat he Helmin
avonaisen ikkunan alla ja menivät niin että hiekka narskui ja heinä löi
paljaita nilkkoja vastaan.

— Enkös minä sitä sanonut — riihikalliolla on puu jo valkoisenaan!
huusivat he palatessaan, ja taasen narskui hiekka Helmin ikkunan alla
ja heinä keittiön portaiden edessä häälyi.

— Kyllä nyt on kaunista, vastasi Helmi sisältä, kuten käki vastaa, kun
kuulee toisen käen kukkuvan.

Kaikki tänään todella ikään kuin kukkui kuulaassa kesäaamussa. Käet
kukkuivat järven puolelta ja maan puolelta ja ihmisten äänissä oli
jonkinlaista kukkuvaa iloa, kun he puhuttelivat toisiaan kesken
kiireensä. Olisiko se johtunut siitä, että tämä juhla talonväelle oli
niin mieluisa? Koko Ylimaan ylioppilasosakunta tulisi Rannan taloon
viettämään kesäjuhlaansa. Sellaista kunniaa ei millekään talolle
pitäjässä vielä ollut tapahtunut, eikä lähipitäjässäkään.

Pappa ja mamma tahtoivat tietenkin palkita tytärtään siitä, että hän
kunnialla oli tullut ylioppilaaksi, ja mummo, Rannan ylpeä vanhaemäntä,
tahtoi toimittaa hänelle herrassulhasen — näin pääteltiin kylällä.
Helmi itse puolestaan tiesi vain, että isä ja äiti olivat kutsuneet
osakunnan taloon tuottaakseen hänelle iloa, nyt kun hän oli saanut
kultaisen lyyransa. Hän olikin iloisena odottanut päivää. Nyt kun
se oli koittanut, häntä kuitenkin oudosti pelotti. Tuntui kumman
juhlalliselta ja kohtalokkaalta. Mitä tapahtuisi? — joutuisiko hän
kihloihin?

Mitä hulluja? Hänen lapsuutensa haaveiluilla ei ollut mitään tekemistä
tämän juhlapäivän kanssa. Tuolla naapurissa, apilavainioiden keskellä
ne olivat kukkineet. Siellä oli Mustamäki, Heikin talo, komein
pitäjässä. Uuden navetan tiiliseinät hehkuivat puukujien lomitse juuri
Helmin ikkunaan. Kuinka monet kerrat hän, Helmi, olikaan istunut siinä
ja katsellut Mustamäkeen. Hänen ikkunastaan saattoi nähdä, milloin
Heikki läksi kotoa, siitä saattoi seurata, missä töissä Mustamäessä
milloinkin oltiin. Heikki oli kauan rakastanut Helmiä, jo siitä asti
kun he leikkivät yhdessä. Ja pitihän Helmikin Heikistä. Mustamäki
tarvitsi emäntää, vanhukset olivat juuri joulun alla kuolleet
peräperään. Kotona Rannan talossa ei mitään niin toivottu, kuin että
Helmi joutuisi Mustamäkeen. Eemelikään ei enää osannut kohdella
sisartaan ystävällisesti paitsi silloin, kun leikillä viittailtiin
Mustamäen tulevaan emännyyteen. Mummon vastustus ei tähän asti ollut
merkinnyt paljoa. Mutta saisiko Heikki milloinkaan edes sanotuksi
Helmille, mikä hänen tarkoituksensa oli? Heikki oli niin arka.

— Katsokaa hyvät ihmiset järvelle, ettei laiva vain tule, se tulee
joskus niin aikaisin! kuului äidin ääni taimilavan tienoilta.

— Ei kuulu vielä! vastattiin keittiön portailta.

Mummo tahtoi Helmiä jatkamaan lukujaan, koko ylioppilastutkinto meni
muka hukkaan, jollei sittemmin ottanut maisterintutkintoa. Saattoihan
se olla niinkin. Kukaties hän syksyllä lähtisi Helsinkiin.

— Martta näkyy jo tulevan laivarantaan! kuului taasen ulkoa.

No niin, kyllähän Martan tiesi, Kilpisen Martan. Hän saapui aina joka
paikkaan niin hyvissä ajoin. Tuntia ennen laivan tuloa loisti hänen
uusi valkoinen lakkinsa jo maantieltä kesantojen keskeltä.

Helmi tuli lipastonsa eteen, katsahti peiliin ja veti auki laatikon.
Suureen kotikutoiseen nenäliinaan käärittynä lepäsi siellä, siistien
tanakoiden paitapinojen päällä, hänen ylioppilaslakkinsa. Varovasti hän
otti pois peitteen. Lakissa ei ollut ainoatakaan tahraa. Sitä olikin
niin vähän käytetty, mitäpä hän täällä kotona olisi ruvennut sitä
pitämään.

Hänellä oli liian paljon hiuksia, sen oli myyjätär jo sanonut
lakkikaupassa. Olisi pitänyt ruveta kampaamaan tukkaa toisella tavalla,
kun vain olisi osannut. Kaunis se yhtä kaikki oli, tuo valkoinen lakki
kultaisine lyyroineen. Antaisiko hän kerran lyyran Heikille?

Mitä hulluja! Keskellä kiirettä ruveta miettimään kaikkia joutavia.
Heikki oli viimein kysynyt häneltä, minkä väriset kaakelit hän ostaisi
uuden maitohuoneensa seiniin — Mustamäen navettaan piti tulla sellainen
kuulumattoman kaunis maitohuone. "Sinivalkoiset", oli Helmi sanonut.
Hiuksia oli liian paljon, varmaan alkaisi särkeä päätä, jollei keksisi
toista kampausta. Ylioppilaslakinkin tähden...

— No, nyt on lahti täynnä niitä sinun valkolakkisiasi!

Se oli Eemelin ääni. Hän oli tullut puutarhaan ottamaan heiniä
oriilleen. Laiva oli todella jo kiertänyt niemen ja viillätti suoraan
Rannan laituria kohti.

— Korkeamman sivistyksen merkit päähän vain, että tunnustavat omakseen!
puheli hän äänellä, joka kaikui tuiki toisenlaisena kuin muiden äänet
olivat kaikuneet tänä juhla-aamuna.

Helmi ei nyt antautunut hänen kanssaan hämmästelemään. Tämäntapaista
veljenrakkautta oli Eemeli tuhlannut hänelle siitä lähtien, kun hän
joutui jatkoluokille ylioppilastutkintoa varten.

— Helmi, laiva tulee! huusi nyt vuorostaan isä, joka oli saanut Heikin
avukseen ja pystytti viimeisiä limoja pihan perälle.

Ja nyt toisti uutisen jok'ikinen, joka astui ikkunoiden ohitse. Helmi
juoksi minkä ehti huoneesta huoneeseen, vielä kerran katsoakseen, oliko
kaikki kunnossa. Vierashuoneissa kohoilivat sänky vaatteet kuohkeina
ryijyjen tai valkoisten irtopeitteitten alla, salin sohvatyynyt
seisoivat kenossa keskellä aluettaan, ja valokuva-albumit ja
kuvaraamatut lepäsivät kauniisti paikoillaan pöydillä. Helmin omassakin
kamarissa oli järjestys moitteeton: kirjoituspöytä seisoi viistossa
ikkunan alla, lasisessa vaasissa lemmenkukkia. Ikään kuin vahingossa
esiin jääneenä lepäsi pöydällä Tauno Nuotion uusi kirja "Siipeen
ammuttu", jonka Helmi oli ostanut Helsingissä. Kirjoitustelineillä
ei näkynyt tomun hiventä, lipastolla seinää vasten seisoi suuri,
vielä kehystämätön valokuva hänestä itsestään ylioppilaslakissa ja
ylioppilaskukkasissa.

Nyt laulettiin.

Tuuli toi sävelet järveltä yli metsikön. Ne soivat heleinä, ikään kuin
ne olisivat kirvonneet esiin itse sinisistä aalloista. Helmin sydän
löi kiivaasti. Vielä viimeinen silmäys peiliin: hän oli sitten kevään
lihonut ja kasvoihin oli tullut kesakkoja. Ylioppilaat lauloivat tuttua
piirilaulua: On neidolla punapaula. Sanatkin erotti selvästi.

Tuli jo kiire. Lakki pyrki viistoon, hiukset ja neulat tekivät
kiusaa. Tulikuumana Helmi puuhaili peilin edessä, kun mummo ilmestyi
kynnykselle.

— Etkö sinä jo tule valmiiksi, sanoi hän ja hänen katseensa tarkasti
arvostelevasti tyttärentytärtä. - Martta on aikoja sitten ollut
rannassa. Etkö sinä pane kultavitjoja? No niin, ehkeivät sovi
pumpulipukuun. Mutta huomenna iltamaan, kun sinä otat silkkipuseron.

Pihamaalla juoksi heitä vastaan apunaisia tärkätyissä esiliinoissa,
kerma-astioita käsissä. Isä ja Heikki kokosivat puuntynkiä maasta.
Heikki punehtui tervehtiessään Helmiä.

— No Eemeli siinä, komensi mummo, — etkö jo mene muuttamaan vaatteita.
Tulee kiire rantaan.

— Menköön Heikki Helmin mukana, sanoi Eemeli, - Heikillä on länget
kaulassa.

Helmi ei olisi tahtonut mennä kahden Heikin kanssa ja rupesi
pyytelemään veljeään.

— Kuinka monta kertaa, sanoi hän, — minä olen auttanut sinua, kun
toverisi ovat käyneet täällä!

— Se onkin toinen asia, sanoi Eemeli ja naurahti hiukan häijysti. — Ne
ovatkin olleet meidän miehiä eivätkä mitään keltanokkia.

— Olisit nyt saanut tulla, sanoi Helmi ja läksi Heikin kanssa.

Ettei vain Heikki taas olisi alkanut puhua uudesta navetastaan ja
maitohuoneestaan.

Mutta ei pelkoa. Heikki pysyi niin ääneti, että rupesi tuntumaan
tuskalliselta. Pyyhkien hikeä otsaltaan astui hän Helmin jäljessä.
Helmi viskeli kalikoita koiralleen ja koetti houkutella Heikkiäkin
peliin, mutta Heikki pysyi kovin vakavana. Oliko hänelle mahtanut
jotakin tapahtua. Tai: ettei hän vain nyt aikoisi sanoa sitä, minkä
Helmi tiesi, vaikk'ei siitä milloinkaan oltu puhuttu? Vai rupeaisiko
hän ehkä kyselemään Helmin syksyistä Helsingin-matkaa — eihän Helmi
vielä itsekään tietänyt siitä mitään! Helmi tunsi vaikk'ei hän nähnyt
Heikkiä, että Heikki taittoi kukan ja että hänen teki mieli antaa se
Helmille. Helmi tiesi myöskin turvallisena, ettei Heikki milloinkaan
tekisi sellaista, halutti häntä miten paljon hyvänsä. Heikki oli toki
hyvä. Jokin muisto tulvahti äkkiä Helmin mieleen, lapsuudenaikainen
hellyys läikähti kuin aalto hänen rintaansa ja hän kääntyi
vaistomaisesti ympäri Heikkiä kohti. Heikki tunsi onnellisena, että
hänen toivonsa oli lähellä täyttymistään, ja kävi kiinni Helmin käteen.
Sitä kesti vain silmänräpäyksen.

    "Siellä metsämökissä
    on kaunis kultaseni"

laulettiin järvellä. Laiva välähteli valkoisena rantalehdon runkojen
takaa. Polttavin poskin ja juoksujalkaa riensivät Helmi ja Heikki
laituria kohti.

Mutta he olivat äskeisestään kokonaan muuttuneet. Heikki oli niin
iloinen, ettei hän saanut hillityksi itseään, vaan yskähteli ja tohisi
itsekseen. Helminkin oli hyvä olla siitä, että he nyt olivat päässeet
sopusointuun, hänen oli aina, jo lapsenakin, ollut vaikea olla, jos
hän vain oli nähnyt Heikin pahoillaan jostakin. Heikki heitteli nyt
vuorostaan kalikoita koiralle ja pisti juoksuksi. Laulunsävelen ohella
kuului vesiltä jo laivakoneen käynti, naurua ja puhetta. Hiestyneinä ja
hengästyneinä pääsivät Helmi ja Heikki punaisen tavaramakasiinin eteen,
missä Martta Kilpinen seisoi. Hänen kätensä tuntui kylmältä keskellä
suvista hellettä.

Pieni valkoinen laiva tuli kuin huojuen painonsa alla. Yläkansi oli
täynnä ylioppilaita, sekä naisia että herroja. Muut matkustajat
tuntuivat olevan tiellä, mutta koettivat pitää puoliaan, levennellen
paikoillaan. Alettiin laulaa marssia. Yhtäkkiä nousi eräs herroista
penkille, nosti lakkiaan kääntyneenä rannalle päin, muut herrat
tervehtivät paikoiltaan ja naiset heiluttivat käsiään. Helmi ja Martta
vastasivat. Martan kalpeutta ei mikään tuntunut voivan poistaa, mutta
Helmi kuumeni hiusrajaa myöten. Hänen Vahtinsa tuli hänelle, kuten
niin usein ennenkin, hyvään tarpeeseen: se haukkui vimmatusti laivaa
ja sen nuori valtiatar peitti hämmennyksensä koettaessaan kutsua sitä
järjestykseen. Marssi jäi kesken, viimeiset yksiääniset yritykset
hukkuivat puheensorinaan. Kannella nousi mylläkkä. Kaikki kokosivat
tavaroitaan ja puhelivat sekaisin. Joku kimeä naisääni kuului yli
muiden. Martta ja Helmi päättelivät kukin tahollaan, että se mahtoi
olla laihan, pitkän tytön, joka juoksi kannen toisesta päästä toiseen
ja joka yhtä mittaa oli äänessä. Laiva oli jo töytännyt laituriin
ja valkolakkiset alkoivat astua maihin, kun tämä ääni yhä soi
kannelta, vuorotellen hiljaisemman miesäänen kanssa. Kuului irrallisia
huudahduksia ja vieraskielisiä lauseita, joiden sisällyksestä ei
syrjäinen saattanut saada mitään käsitystä.

Kuraattori oli ensinnä astunut maihin ja tervehtinyt paikkakuntalaisia,
jotka olivat vastassa rannalla. Sen jälkeen kättelivät kymmenet ihmiset
Helmiä, Marttaa ja Heikki Mustamäkeä. Alussa mainitsi kuraattori nimiä,
mutta sitten jäi esitteleminen kesken. Helmin koira oli yhtäkkiä tehnyt
sovinnon vieraiden kanssa ja hyppi nyt ylenpalttisessa ilossa jokaista
vastaan. Kun kaikki muut jo olivat maalla, astui, suuri hatturasia
kädessä, varovasti laskusillalle pitkä, laiha tyttö, jonka tumma tukka
viipotti ylioppilaslakin alta. Heti kun hän avasi suunsa, tunsi Helmi
äskeisen kimeä-äänisen puhujan.

— Neiti Ranta — neiti Linnamäki, esitti kuraattori ja mainitsi yhteen
kyytiin Martta Kilpisen ja maanviljelijä Mustamäen nimet.

— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, sanoi neiti Linnamäki ja tuntui ensi
silmäyksellä ottaneen selon siitä, keitä uudet tuttavuudet olivat ja
mihin he kelpaisivat.

Heikki Mustamäki sai hänen hatturasiansa kannettavakseen ja kun
hetkinen oli juostu ja huudettu, huomattiin, että oli paras lähettää
hevonen noutamaan tavaroita. Heikki yritti nyt jättää kannettavansa
muiden tavaroiden mukaan, mutta Pirsta Linnamäki hyökkäsi heti rasiansa
luo. Sitä ei voinut jättää, hän ei koskaan jättänyt sitä luotaan. Siitä
oli joskus puhjennut pohjakin, mutta sen piti aina seurata omistajaansa.

— Se on nyt minun omituisuuteni, sanoi Pirsta nauraen. — Meillä on aina
jotakin, josta emme tahdo luopua, eikä se tavallisestikaan ole se,
mikä meissä on kauneinta ja parasta, vaan juuri joku tuollainen vanha
hatturasia. Isännälläkin olisi varmaan varaa uuteen hattuun, mutta te
pidätte jostakin vanhasta rähjästä... ei, ei, ei, isäntä-kulta, en
tarkoita sitä kaunista hattua, joka on päässänne, vaan sitä, joka on
kotona keittiönnaulassa. Olen vakuutettu, että siellä on sellainen.
Tuo tuossa teidän kädessänne on osa minun olentoani — toiset osat ovat
sitten tietysti ruumis ja sielu!

Naurettiin. Pitkänä kiemurtelevana jonona alettiin siirtyä ylös
oikopolkua läpi metsikön, kuraattori, Helmi ja Martta edellä.
Seuraavassa ryhmässä tulivat Pirsta, Heikki Mustamäki ja hatturasia.

— Tavattoman ihana matka meillä oli! sanoi kuraattori. — Olen käynyt
täällä koulupoikana, mutta en todella muistanut, että nämä seudut
olivat näin luonnonkauniit.

Puhuttiin paikkakunnan merkillisyyksistä, osakunnan kiertoretken
tapahtumista ja kauniista ilmasta, joka kaiken aikaa oli suosinut
matkailijoita. Pirsta-neiti tiedusteli innokkaasti uuden tuttavansa
oloja, miten monta lehmää hänellä oli ja miten monta hevosta.

— Pidättekö te lehmistä? sanoi hän. — Minä pidän hirvittävästi
hevosista. Lehmät ovat niin — uh! Niissä on jotakin niin epäsiveellistä!

Maisteri Salojärvi, kuraattori, kääntyi nämä sanat kuullessaan
katsomaan taakseen ja koetti nauraen silitellä Pirstan hiukan
uskallettua sukkeluutta.

— Nyt isäntä kuulee oikein helsinkiläisen mielipiteitä maalaiselämästä.

Mutta Pirsta vain yltyi.

— Mikä helsinkiläinen minä olen! huusi hän. — Ylimaan osakunnan
kuraattorin pitäisi tietää, että Ylimaan pääkaupungissa, jossa
minullakin on ollut onni nähdä päivänvalo, lehmät vielä minun
lapsuudessani kävivät kadulla ja söivät heinää. Niin että kyllä minä
sen eläimen tunnen. Montako hevosta isännällä olikaan? Kahdeksantoista
— komeaa, komeaa! Onko oriita? Onko kilpa-ajohevosia? Sellaisia,
jotka ovat voittaneet palkinnon?... Vai naapurissa... Rannan talossa
— emmekö juuri ole menossa sinne? Eikö se ole tämän neidin kotitalo?
Ai, tämän neidin veljelläkö se juuri on se ori? Abusch, minä ajamaan
sillä! Neiti-kulta, neiti Ranta, suosittelettehan minua veljellenne?
Hyvät hevoset ovat jotakin jumalallista!... Vai onko teidän veljenne
naimisissa?

— Pirsta, sanoi kuraattori, selvästi aikoen keskeyttää hänen puheensa,
— sinulta putosi jotakin...

— Kampa! huudahti Pirsta, — Donnerwetter niitä kampoja!... Nuoret
vaimot pelkäävät aina eivätkä antaisi miestensä lähteä tuollaisiin
hurjisteluihin, nimittäin hurjiin ajoihin.

— Ei veljeni ole naimisissa, sanoi Helmi.

— No, sepä mainiota, sitten lähdetään ajelulle. Suositteleehan neiti
minua. Jään teille ikuiseen kiitollisuudenvelkaan ja autan teitä miten
ikinä vain voin, kun te tulette Helsinkiin. Tietysti me syksyllä saamme
teidät Helsinkiin?

Pirsta ei odottanut vastausta, ei hän myöskään pannut merkille, että
hänen viime sanansa synnyttivät pienen pingotuksen kahden ihmisen
välillä hänen läheisyydessään. Hän jatkoi kyselyjään, ja Mustamäen
isännän vastaukset alkoivat käydä suorastaan epäkohteliaiksi. Äkkiä
nousi loppupäässä jonoa huuto. Tytöt olivat nähneet, käärmeen. Sylvi
Ahonen oli ollut polkemaisillaan sitä. Pojat karkasivat huvitettuina
metsään, koppasivat käsiinsä aseita, nauroivat ja polkivat maata. Koko
joukkue oli seisahtunut. Pirsta hyppäsi kivelle keskelle mustikan
varsia, huusi ja huitoi.

— Ette saa tappaa! Miksei käärme saisi kulkea yhtä vapaasti kuin joku
meistä. Missä suhteessa me olemme paremmat... Leben und leben lassen.
Siku... Esa... Nuutti... jos te koskette siihen käärmeeseen, niin
minä...

— Emme tapa, emme tapa, huusivat pojat. — Tuomme elävänä sinulle.

Naurettiin.

Mustamäen nuori isäntäkin nauroi ja haki käteensä puun. Hän oli niin
tyytyväinen siitä, että tuolle harakalle, jota sanottiin Pirstaksi, oli
annettu hiukan kyytiä. Hän etsi katseillaan Helmiä ja oli huomaavinaan,
että Helmi oli käynyt kalpeaksi. Helmi pelkäsi käärmeitä. Sanottiin
niiden Rannan talossa aina ennustaneen kuolemaa. Tämä muistui oudon
selvästi Heikin mieleen.

Ympärillä meluttiin ja etsittiin käärmettä. Vihdoin viimein se
löydettiin ja Siku Kallio tähtäsi taitavasti kiven sen päätä kohti.
Koko joukon häärätessä ja huutaessa ympärillä keksi Heikki Helmin
tiellä koiransa kanssa. Hänellä oli täysi työ pidellessä koiraa, joka
halusi muiden luo. Heikki rauhoittui — ehkei Helmi ollut ajatellut
mitään erikoista käärmeen yhteydessä. Kuraattori erosi pian joukosta,
tuli Helmin luo ja alkoi, koiraa hypitellen, astella eteenpäin.
Vähitellen muodostui taasen tielle sama pitkä jono, joka äsken oli
lähtenyt laivalaiturilta.

— Tämäkö siis nyt on Rannan talo? huudahti kuraattori, kun metsä
loppui ja tultiin apilavainion laitaan, mistä eteen avautui iloinen
talo vaaleine päärakennuksineen ja harmaakivisine navettoineen sekä
etäämpänä, yhdessä aukeassa, koko jykevä kylä.

— Tämä, vastasi Helmi ja punastui ilosta ja ylpeydestä.

Hän ei milloinkaan ollut huomannut, että hänen kotinsa todella oli
näin kaunis eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sellaista lämmintä
onnentunnetta kuin nyt, saadessaan noiden kymmenien ylioppilaiden
edellä kulkea läpi kukoistavan apilamaan kukoistavaa taloa kohti, joka
oli hänen kotinsa.

Pirsta hyppeli lyhyessä hameessaan vaivalloisesti ojien yli ja kyseli
kyselemistään, mikä mikin talo ja rakennus oli.

— Mikä linna se sitten on tuo punainen? huudahti hän, käsi ojollaan
Mustamäkeä kohti.

— Minun navettani, vastasi Heikki puoleksi leppyneenä.

— Epäsiveellisiä lehmiä varten, lisäsi Siku Kallio.

Naurettiin.

Puutarhan alitse tultiin nyt maantielle ja oltiin samassa keskellä
talon piiriä. Isä avasi portin molemmat puoliskot selälleen ja jäi
yskähtäen portin sisäpuolelle. Siinä tervehti hän kuraattoria ja
kuraattori esitti hänelle seurueen: "neiti Tanner, neiti Ahonen, neiti
Riuku, herra Sorvi, maisteri Kukkola, neiti Friman, neiti Suvi-Aho..."
Sitten ei nimistä enää saanut selvää. Kuistilla uudistui sama esitys
talon molemmille emännille. Helmin äiti, pieni ujo ihminen, jäi
kokonaan huomaamattomaksi muhkean vanhanemännän rinnalla. Vanhaemäntä
johdatti vieraita saliin, nuori emäntä hävisi keittiön puolelle.
Valokuva-albumeja selaillessa käytiin läpi sukuluetteloja ja lopulta
osoittautuivat miltei kaikki vieraat Rannan perheen sukulaisiksi,
likeisemmiksi tai kaukaisemmiksi. Pirsta väitti hänkin kuuluvansa
sukuun: joku hänen esi-isänsä, satulamaakari Slottsberg, oli joskus
nainut jonkun Rannan tyttären, kokonaan vastoin tytön vanhempien tahtoa.

Rannan vanhaemäntä kuunteli häntä suu pienessä ivassa. Helmi,
joka istui Pirstan rinnalla ja jonka käden Pirsta holhoavalla
ystävällisyydellä oli ottanut käteensä, tunsi, ettei mummo pitänyt
tästä liitosta ja nousi keräämään kahvikuppeja. Hän kuuli punastuen,
kuinka mummo armottomasti kuvaili pitäjän viimeistä Slottsbergia sekä
juopoksi että rentuksi. Pirstaan ei iva kuitenkaan pystynyt. Hän nauroi
ja toitotti pitkin huonetta:

— Vai sellaisessa tilassa se on se minun sukuni viimeinen mohikaani!

Kuraattori selaili muistikirjaansa. Juhlan ohjelmaa nähtävästi
täytyi hiukan muuttaa. Martta Kilpinen, joka kuului paikalliseen
toimikuntaan, neuvotteli hänen kanssaan. Juotiin kahvia uudelleen ja
uudelleen. Suurin osa poikia oli kuistilla, tytöt istuivat yhä salissa
ja Helmin kamarissa. Leipätarjottimet tyhjentyivät nopeaan. Helmin
suuri ylioppilaskuva kiersi kädestä käteen. Hän seisoi siinä vakavana,
tärkeänä ja jonkin verran kaunistettuna. Pikkuinen ylioppilaslakki
pusersi kuin vanne otsaa, ruusuja oli kahden puolen mustalla puvulla,
jota maaseutukaupungin ompelija oli koristanut kaikella millä taisi.

- Minä olin silloin niin väsynyt, sanoi Helmi selitykseksi.

Hän oli toistanut tämän jokaiselle, joka oli katsellut kuvaa.

Ruuto Syrjänen otti Tauno Nuotion kirjan pöydältä. Kansilehti todella
ei ollut hullumpi: valkea siipeen ammuttu lintu oli kauniisti piirretty.

— Se onkin paras koko kirjassa, sanoi Eedla Riuku. — Niin paljon kuin
olen ihaillutkin hänen "Hiira" sarjaansa, olen sitä mieltä, että tämä
on liikaa.

— Mikä? kysyi Syrjänen, ihmeissään Eedlan arvostelusta.

— No, esimerkiksi tuo alituinen toisteleminen ja vatkaaminen tyylissä...

— En minä puolestani muusta, huomautti Lahja Suvi-Aho, — mutta naisen
hän saisi jättää rauhaan. Eihän sitä nyt iankaiken jaksa kuulla tuosta
riutuvasta rakkaudesta, jota hänen naisensa potevat.

— Nuotio, puhkesi Syrjänen puhumaan, kokonaan sivuuttaen Lahja
Suvi-Ahon huomautuksen, — on keksinyt aivan uuden tyylin. Jahka hän
vain saa kehittää tätä tyyliä, niin on meillä hienostunut suomalainen
tyyli, joka kilpailee minkä ranskalaisen kirjailijan ennätysten
kanssa tahansa. Saatte uskoa, että Tauno Nuotio tulee kerran olemaan
kirjallisuushistoriamme loistavimpia nimiä ja juuri nimenomaan tyylin
uudistajana. Tämä pitäisi sinun, Eedla Riuku, tulevana kriitikkona toki
ymmärtää.

Kaukaiseen maalaiskamariin oli tulvahtanut tuoksu estetisoivasta
pääkaupungista. Eedla Riuku huomautti useampaan kertaan, että
kirjailija helposti voisi langeta maneeriin, jos hän jatkaisi
tätä menoa. Lahja Suvi-Aho puhui naisen puolesta. Nainen ei ollut
sukupuoliolento, hän oli toki ennen muuta ihminen. Maisteri Syrjänen
esitti mielipiteensä kuin kirjallisuushistorian oppikirja. Keltanokat
muodostivat kiitollisen kuulijakunnan oppineelle väittelylle Helmi
Rannan yksinkertaisessa neitsytkammiossa. Helmi ja Martta Kilpinen
vaihtoivat tuon tuostakin katseita. He olivat yhdessä lukeneet "Siipeen
ammuttua" ja olleet siihen hyvin ihastuneita. Myöskin olivat he olleet
ylpeät siitä, että Tauno Nuotio kuului Ylimaan osakuntaan.

— Oo, huudahti Pirsta äkkiä ovelta, — täällä ollaan tietysti Aappiksen
kimpussa. Milloin käärme, milloin Aappis — aina täytyy hämmästellä!
Te "uudet", tahdotteko tietää kuka Aappis on? Se on puudelikoira,
joka kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä, Ylimaan kuuluisa poeetta,
moderneista modernein, viralliselta nimeltään Nuotio, Tauno Nuotio!
Me, jotka häntä taputamme ja keritsemme, aina sen mukaan kuin hän
tarvitsee, kutsumme häntä Aappikseksi. Syksyllä, kun te tulette
Helsinkiin, saatte hänet nähdä, hän käy usein osakunnassa, sillä hän on
luonteeltaan uskollinen. Ulkomuodoltaan hän on pyöreä, aivan pyöreä.
Siinä määrin, ettei hän esimerkiksi voi kaatua, niinkuin ei muuna kaadu.

— Uimaan! kuului äkkiä ikkunan alta, ja töminä todisti, että muutama
kymmen jalkapari teki juoksua rantaa kohti. Esteettinen keskustelu
peräkamarissa keskeytyi. Syrjänen paiskasi "Siipeen ammutun" käsistään
ja hyppäsi ulos ikkunasta puutarhaan.

— Ette saa olla kauan, että mekin pääsemme! huudettiin peräkamarista
kuorossa.

Pojat viipyivät runsaasti puolitoista tuntia ja sinä aikana hakivat
tytöt neliapilaita nurmesta, lauloivat ja juttelivat. Viime kesäjuhlan
jälkeen oli Ylimaan mahtavimman seurakunnan pappi saarnatuolista
haukkunut ylioppilaita jumalattomasta menosta — oliko tämä meno
nyt niin jumalatonta? Huomenna piti olla erinäisiä juhlallisuuksia
kirkolla, Linda Frimanin täytyi vielä valmistaa esitelmäänsä. Sylvi
Ahonen oli keväällä erehtynyt yliopisto- ja senaattirakennuksesta
ja mennyt senaattiin kysymään tenttejä. Sen jälkeen oli häntä hänen
tenttiryhmässään alettu kutsua senatorskaksi. Tietysti heistä joku
oli myöhästynyt, mutta professoritkin myöhästyivät aina. Professori
Strömmer oli torunut kaikkia ja sanonut, ettei hän päästä ketään läpi.
Kaikki kuitenkin pääsivät. Joskus hän tentissään kuului sanoneen
jollekin reputtamalleen neitoselle: "Menkää te naimisiin, niin teette
paljon viisaammin." Hän todella kuului sanoneen niin. Ja kyllä hän
näytti siltä, että sen saattoikin sanoa.

Pirsta väitti vastaan. Strömmeristä oli niin paljon juttuja. Hän
saattoi kyllä olla myrkyllinen, mutta tavallisesti hän lausui
ilkeytensä hyvin peitetysti.

— Strömmer on yliopiston viisain professori, puhui Pirsta. — Joka
tahtoo ihmistapoja, menköön vain hänen käsiteltäväkseen. Hän syöttää
pieninä pippurimarjoina teihin sekä älyä että tietoja. Mikähän karjakko
minäkin olisin — tai ehkä olen vieläkin. Joka tapauksessa...

— Ai! kuului kuin yhdestä suusta ihastunut huudahdus.

Helmi oli paneutunut polvilleen keskelle tyttöparvea, olkapäällään
valkoinen kissanpoikanen.

— Aaai!

— Kuinka hirveän suloinen!

— Minulle, minulle!

— Tänne minulle!

— Mikä sen nimi on?

— Jussi — meidän kissat ovat aina jusseja.

— Jusu — jusu — jusu — jusu.

— Kissat ovat suloisia, kissat ja hevoset. Kuulkaa, katsokaa, eikö nyt
neiti Ranta muistuta tätä kissaa. Katsokaa näitä hiuksia! Ja ihon väri
— aivan niinkuin kissanpojan suu.

Helmi punastui.

— Eivätpä ne ole ensinkään kauniit...

— Kuulkaa nyt, mitä hän sanoo: etteivät nämä hiukset ole kauniit!

Pirsta oli irroittanut Helmin hiukset ja ne lepäsivät kuin kimppu
pellavavyyhtiä nurmella apilankukkien joukossa.

— Ne täytyy vain kammata toisella tavalla. Ne eivät ensinkään pääse
oikeuksiinsa tuolla lailla...

Kun Pirsta punnitsi Helmin hiuksia kädessään, karkasi kissanpoikanen
niihin kiinni ja nauraen saivat tytöt irroittaa pienet kynnet.

— Pirsta on mestari kampaamisessa, kerrottiin.

Sitä ei hänen omista hiuksistaan päättäen olisi voinut uskoa.

— No niin, kun minä Berliinissä asuin kampaajan luona ja kuulin yhtä ja
toista. Se oli hyvin kunnioitettava ihminen, kaikin puolin.

Miten äärettömän hullua! Helmiä sekä hävetti että nauratti: hän joutui
huoneeseensa peilin eteen ja Pirsta kampasi hänen hiuksensa. Keskellä
odotettua kesäjuhlaa! Pojat saattoivat minä hetkenä hyvänsä tulla
rannasta. Äiti saattoi hänkin tulla. Ja entä jos Heikki olisi tullut.

— Jätetään toiseen kertaan, rukoili Helmi. — Ehkä sitten kun minä tulen
Helsinkiin, tai jos minä tulen. Minun täytyy mennä auttamaan.

— Ei, sanoi Pirsta itsepintaisesti. — Ollaan nyt todellisia naisia.
Tällainen hiusmateriaali! Teitä ei ensinkään tarvita keittiössä. Siellä
häärii kaksi emäntää ja ainakin kymmenen palvelustyttöä. Ottakaa te
syksyllä professori Strömmerin aineet. Teissä on vuodessa tullut
kulttuuri-ihminen. Mutta älkää pahasti rakastuko Strömmeriin. Aijai —
hän on niin vaarallinen. Ja vielä lisäksi naimaton. Jota pirullisemmin
hän kohtelee meitä, sitä enemmän me hänestä pidämme. Minäkin olin
pahasti kiinni, mutta pääsin toki vihdoin irti ja sittemmin olen
säilyttänyt vapauteni. Ruudi Winkler on tehnyt poikkeuksen kaikista
muista. Ruudiin aina palaan. Me olemme ehkä sukulaissieluja, me
emme esimerkiksi kumpikaan tule menemään naimisiin. Ah, Ruudi on
suurenmoinen.

Helmi sai tietää, että Ruudi Winkler on lupaava nuori kriitikko.
Entisenä osakuntalaisena kävi hän usein osakunnassa, kun vain oli
Helsingissä. Hän nimittäin oleskeli paljon ulkomailla, milloin
missäkin osassa Eurooppaa. Paraikaa juuri hän oli konttinentilla. Hän
kirjoitteli lehtiin, tunnettiinhan nimikirjaimet R.W. Viime syksynä oli
Ruudista puhuttu paljon, hän oli silloin ollut suuressa polemiikissa ja
suoriutunut loistavasti. Ruudi sai aina naurajat puolelleen. Ruudi oli
sukkela ja pureva kuin ranskalainen.

— Mitäs te sitten sanotte toisesta esteetikostamme, maisteri
Syrjäsestä, jonka esitystä Aappiksesta äsken saimme kuulla, jatkoi
Pirsta. — Näin meidän kesken sanoen hän kadehtii Ruudia ja kulkee
aina viisaan näköisenä ja selittää: "Winkleristä ei tule mitään, hän
hajoittaa itsensä — sääli, sääli!" Kyllä hän kerran teillekin tulee
sanomaan tämän. Mutta se ei merkitse mitään. Sillä Ruudi pysyy Ruudina
ja Ruuto Ruutona.

Pirsta ryösti neuloja omista hiuksistaan saadakseen Helmin hiukset
pysymään, ja hetkisen oli molempien tyttöjen huomio kokonaan kiintynyt
työhön, jossa Pirstan kädet tottuneina liikkuivat. Pian Pirsta
kuitenkin palasi äskeiseen esitykseensä.

— Entä sitten meidän Eedlamme — eikö ole stiili tyttö! Hänkin valmistuu
kriitikoksi. Mikä hätä hänellä on: eno toimittaa suurta lehteä ja antaa
hänelle ilman muuta koko kriitikontoimen. Ei Eedla olekaan hullumpi,
varsinkin nyt, kun hän alkaa katsella Aappista vähän järkevämmillä
silmillä.

Helmi kysyi, minkä tähden Tauno Nuotiota kutsuttiin Aappikseksi.

Sitä ei Pirsta tietänyt, kukaan ei sitä tietänyt koko osakunnassa.
Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä.

— Onko se ehkä lyhennys Aappishärästä? tiedusteli Helmi vakavana.

Pirstan täytyi hänelle nauraa.

— Ehkä, sanoi hän. — Luultavasti Ruudi on nimen keksijä. Joka
tapauksessa "Aappis" nyt on Nuotion hyväilynimi. Me pidämme nimittäin
kaikki hänestä. Hän huvittaa meitä. Voi sanoa, että hän on meidän
estetisoivan osakuntamme kukka. Useat ovatkin hänestä ylpeät. Minä en
kuulu niihin. Mutta minuakin hän huvittaa. Hän on niin monumentaalinen.
Ah, jahka te näette hänet. Luultavasti hän teihin rakastuu. Jo tämän
tukankin vuoksi.

Pirsta puhui lyhyissä, katkonaisissa lauseissa. Se aiheutui hänen
jännittävästä työstään.

Helmin koko olento oli joutunut omituisen liikehtimisen valtaan. Jokin
outo, uusi voima tuli ja tarttui häneen kuin pyörre. Oli kuin hän olisi
kasvanut ja nähnyt maailmaa avarammalta kuin ennen. Hänen jäsenensä
pyrkivät jännittymään oudossa ilossa ja kun hän katsahti peiliin,
näki hän siellä entisten maalaisten kasvojensa tilalla jotakin niin
muodikasta, että veri läikähti kasvoille. Mitä tuo vieras neiti olikaan
hänelle tehnyt?

Poikien tömisevät askeleet puutarhan takaa saivat hänet heräämään.
Pirstan pyynnöt eivät auttaneet, Helmi purki koko uudenaikaisen
kampauksen ja ehti nolona kuulemaan poikain tarinoita uintimatkalta.
Siku Kallio oli keksinyt järvessä uuden simpukkalajin, jonka hän
arveli soveltuvan erinomaisesti viljeltäväksi. Tämä simpukkalaji,
jolle yksissä neuvoin oli annettu nimi Sicu calliensis tulisi
varmaan voitollisesti kilpailemaan Välimeren osterien kanssa
maailmanmarkkinoilla, ja oli järvessä jo perustettu osakeyhtiö
"Simpukka", hinta osakkeelta sata penninkiä. Nuutti Sorvi nau'utti
kissanpoikaa, Eedla Riuku pelasti Jussin ja viskasi hiekkaa häijyn
medisiinarin kasvoihin. Tytöt etsivät kääröistään ja laukuistaan
esiin pyyhinliinat ja alkoivat pitkänä keinuvana ketjuna painua
rantaa kohti. Esa Ahonen valokuvasi heidät. Hänen sisarensa Sylvi
seisoi kansallispuvussaan nauravana ja kukoistavana ja katsoi suoraan
koneeseen.

Martta Kilpiselle paikkakuntalaisena uskottiin ylivalvonta rannassa
ja Helmi palasi kotiin puolitiestä. Pirsta oli oikeassa: häntä ei
tarvittu kotona. Hänellä oli vain itsellään tarve jäädä selvittämään
ajatuksiaan, hänessä oli jokin mennyt ikään kuin sekaisin. Kun hän
erosi tyttöparvesta, ei hän kuitenkaan ensinkään voinut ajatella,
hänen sydämensä vain löi ja hän olisi toivonut edes tuulenhenkäystä
kasvoilleen. Kuuma kesäpäivä oli kuitenkin aivan tuuleton.

Pojat loikoilivat nyt vuorostaan nurmella, ja Vahti, joka oli
ystävystynyt heihin, leikki piirissä heidän keskellään.

Kahvitarjottimet olivat taasen lähteneet liikkeelle ruokasalista käsin.

Agronomi — kuka hänet nyt tänään toi tänne!

Helmi näki, tullessaan portille, agronomi Riipisen astuvan tallista
Eemelin kanssa. Pitikö Eemelin nyt juuri tänään kuljettaa ystävänsä
tänne — eikö enää ollut muita päiviä! Ja juuri päivällisaikaan.
Kuraattori kun kirjeessään nimenomaan oli viitannut siihen, että
ylioppilaat tämän ensi päivän halusivat olla omassa keskuudessaan. Sen
vuoksihan ei paikkakuntalaisiakaan oltu kutsuttu Rantaan.

Helmi ei päässyt sivu. Agronomi tuli suoraan häntä kohti ja nosti
hymyillen panamaansa.

— Saakos vieras tulla taloon, sanoi hän ja jatkoi yhteen kyytiin,
vastausta odottamatta: — tapasin tuossa Eemelin ja teki mieleni
pistäytyä talossa katsomassa. Niin, ja valvomassa maalaisten etuja,
suoraan sanoen. Tuommoinen liuta herraspoikia — vievät meiltä tytöt!
Terve, terve...

Agronomi tuli kuin vanha tuttu poikaparveen, iski leveän kämmenensä
kuraattorin laihaan käteen kiinni ja kätteli sitten yhteen kyytiin
kaikkia muita. Eemeli kulki hänen, vanavedessään. Agronomi oli kuin
sulamistilassa.

— Terve, terve, toisteli hän pitkin linjaa, — sanoin tässä juuri neiti
Rannalle, että piti tulla valvomaan maalaisten etuja, kun teitä ryntää
tällainen liuta herraspoikia keskelle meidän maalaisten laitumia...

— Mitenkäs me maalaisten edut saatamme vaaraan? sanoi maisteri
Salojärvi hymyillen.

— Vai ette ole tietääksennekään!

Agronomi keskeytti puheensa ja otti kahvia. Pojat kokoontuivat hänen
ympärilleen. Suurena ja jykevänä, panama niskassa, hän seisoi kuistin
edessä ja sälytti teevadilleen leipää.

— No mitäs tällaiset röttitakit sitten enää merkitsevät meidän
tytöille, kun he ovat nähneet teidät...

— Eipä taida koko Ylimaan osakunnassa olla niin kansallista miestä kuin
agronomi!

Naurua.

— Minäpä kerron herroille, sanoi agronomi, pistäen poskensa täyteen
vehnäleipää, — että siellä Alimaassa, mistäpäin minä olen kotoisin,
kerran tapahtui, että lukumiehet eräänä kesänä veivät kolme
talontytärtä — ja rikkaan talon tytärtä lisäksi — nuorten isäntien
nenän edestä. Miltäs herrat luulevat sen tuntuvan? Perhana, se on
melkein niinkuin pistettäisiin koura suoraan minun povitaskuuni ja
otettaisiin sieltä minun lompakkoni.

— Ei agronomi pelkää, emme me pistä kättämme teidän taskuunne.

— Me on tultu tänne aivan toisissa aikeissa.

— Kuka ne aikeet tietää. Perästä kuuluu.

Rannan isäntä tarjosi agronomille tupakkaa ja kehoitti vieraita
siirtymään lehtimajaan, siellä olisi ehkä vähän vilpoisempaa.

Päivällispöydät oli katettu suureen pirttiin, jossa oli ikkunoita
kolmelle taholle. Huone oli koristettu kuin häihin ja pitoruokia oli
sekä runsaasti että monta lajia. Kun Eemeli tuli pyytämään sahtia
juodakseen, kävivät Helmi ja mummo hänen kimppuunsa agronomin tähden.
Miksi Eemeli oli tuonut hänet tänne? Mutta hepä eivät kutsuisi häntä
päivälliselle! Odottaisivat, kunnes hän olisi mennyt. Eemeli nauroi
ja pyyhki humalanlehtiä suupielistään. Agronomia ei saisi täältä
lähtemään! Ja mikseikäs hän saisi ollakin? Senkö tähden, että hän oli
rohtimisissa vaatteissa ja pitkävartisissa? Ei, vaan sen vuoksi, että
hän oli tullut kutsumatta. Sen vuoksi, ettei Helmi voinut häntä kärsiä!

Tytöt tulivat kuumina rannasta — vedessä Sicu calliensiksen luona oli
ollut viileää ja suloista, mutta maalla oli heti taas tullut kuuma!

Pirtin kuistilla syntyi pieni sananvaihto talon emäntien välillä.
Vanhaemäntä kehoitti tytärtään käymään käskemässä vieraita
päivälliselle, ja nuori emäntä toisteli hiljaa: "Menkää nyt vain te."
Vihdoin he sopivat niin, että nuoriemäntä meni noutamaan tyttöjä,
jotka Helmin kamarissa panivat kuntoon hiuksiaan uimisen jäljeltä, ja
vanhaemäntä meni lehtimajaan kutsumaan herroja. Ei ketään tarvinnut
kutsua moneen kertaan. Kaikkien oli nälkä.

— Terve, terve, toisteli agronomi pirtin kuistin edustalla ja jokainen
uusi tyttö toi uuden ilmeen hänen kasvoilleen. Sylvi Ahosen kättä hän
piteli kauemmin kuin tarpeellista olisi ollut ja Lahja Suvi-Ahon hymyyn
hän vastasi veitikkamaisella hymyllä.

— Onpa, onpa siinä pulskaa vaimoihmistä, vaikka ylioppilaita ollaankin.

— Siitäpä syystä sitä juuri ollaan, sanoi Pirsta, livahtaen naurussa
suin agronomin ohitse.

Herrat odottivat kärsimättöminä kuistilla. Tytöt kursailivat.
Vähitellen päästiin alkuun ja kaikki löysivät paikan. Agronomin ääni
oli ainoa, joka kuului. Veitsien kilinä lautasia vasten säesti sitä.
Osakunnan agraarit ja paikkakunnallinen maanviljelysneuvoja olivat
asettuneet samaan pöytään ja puhelivat osuusmeijerin koneista, jotka
olivat uusitut keväällä, kun meijeri pantiin uuteen kuntoon. Hyvin
se täällä meni. Kuorimisasemia oli jo pitkin pitäjää. Kuraattori
kuulosteli vanhaltaemännältä paikannimiä ja sananlaskuja.

Laulettiin. Nälkä oli lähtenyt ja rauhallisina lähestyttiin
ruokapöytiä. Vahti kiersi ryhmästä ryhmään, istui, antoi kättä ja
sai palkintonsa. Helmi houkutteli sitä pois, mutta se ei ollut häntä
näkevinäänkään. Vanhaemäntä kysyi Sylvi Ahoselta, eikö kansallispuku
ollut kuuma näin kesällä. Puhuttiin ryijyistä ja kansallispuvuista.
Päästiin paistiin. Kuraattori sai hyvän aikaa kilistää lasinsa laitaan,
ennen kuin sanasorina lakkasi. Hänen puheensa tarkoitti isäntäväkeä.
Isäntä ja emäntä nousivat ja jäivät ykstotisina rinnan seisomaan.
Myöhemmin nousi "talon herttainen ja nuorekas vanhaemäntäkin" ja
vihdoin kohdisti puhuja sanansa osakuntalaiseen neiti Rantaan, jonka
kauniissa vieraanvaraisessa kodissa osakunnan kesäjuhlille oli
valmistettu näin ruhtinaallinen vastaanotto.

"Arvaamaton on se hyöty, mikä ylioppilasnuorisolle valmistetaan sen
kautta, että annetaan sille tilaisuus tuntea yhteenkuuluvaisuutensa
maakunnan kansan kanssa. Paitsi sitä, että tällaiset yhteiset retket
ovat omiaan mitä suurimmassa määrässä herättämään ja syventämään
isänmaanrakkautta ja kotiseututunnetta, vaikuttavat ne kenties enemmän
kuin mikään muu hyvän, terveen toverihengen kehittymiseen."

Helmi oli silmää räväyttämättä katsellut kuraattoriin, joka puhui
lämpimästi ja innostuneesti. Yhtäkkiä hänen hartautensa särkyi ja hänen
katseensa kohtasi toisessa päässä huonetta Heikin silmät. Sitä kesti
vain hetkisen, Heikin katse kääntyi heti pois. Mutta Helmi oli lukenut
siinä syytöksen, ikään kuin hän olisi pettänyt lapsuutensa ystävän.

Helmi kuumeni. Miksi Heikin piti kiusata häntä!

"Vastaanottakaa, arvoisa isäntäväki, kotiseudun ylioppilasnuorison
sydämellinen kiitos unohtumattomista hetkistä Rannan kauniissa talossa.
Me toivomme, että osakuntalaisemme neiti Helmi Ranta sinä aikana,
jolloin hän suorittaa lukujaan pääkaupungissa, tulee viihtymään siinä
kodissa, jonka me olemme pystyttäneet Alma materin liepeille. Vielä
kerran..."

Helmi katsahti taasen Heikkiin, hän olisi tahtonut sanoa hänelle, ettei
hän ollut mitään päättänyt lähdöstään Helsinkiin, että hän oli aivan
viaton. Mutta Heikki oli kääntynyt ikkunaan ja katsoi ulos.

"Toverit, kohottakaamme voimakas, kolminkertainen eläköönhuuto
isäntäväellemme."

Huone jyrisi laesta lattiaan asti. Kuraattori riensi kumartaen
painamaan isännän ja emännän käsiä. Isäntä yskähti ja nieli alas
liikutuksensa. Emäntä loi nuoreen maisteriin hartaan katseen ikään
kuin hänen edessään olisi seisonut itse rovasti. Vanhaemäntä antoi
kuraattorille nauraen kätensä ja rupesi juttelemaan hänen kanssaan
Helsingistä ja ylioppilaitten olosta siellä. Helmi katsahti heihin ja
oli vakuuttunut, että mummo jo järjesteli hänen syksyisiä lukujaan. Se
olisi ollut niin mummon tapaista.

Heikki astui permannon poikki ja hävisi kuistille.

Agronomien pöydässä puheltiin nyt hyvin vilkkaasti ja ennen pitkää sai
koko juhlaseurue tietää, että agronomi Riipinen halusi pitää puheen.
Tai ettei hän itse halunnut sitä, vaan että muut kehoittivat häntä
puhumaan.

— Ei, sanoi hän ja tyhjensi lasin sahtia toisensa perästä, — se mitä
minulla on sanottavaa, ei sovi juhlapuheeksi. Ja siksi toiseksi ei
kuokkamiesten sovi puhua.

Vanhaemäntä kehoitti vieraita ottamaan jälkiruokaa ja ojensi omin käsin
lautasen kuraattorille, hän nähtävästi ei halunnut, että agronomi
puhuisi. Mutta agraarien pöydässä oltiin itsepintaisia ja loppujen
lopuksi saatiin jykevä, auringonpaahtama Riipinen seisomaan ja puhumaan.

— Niin, ne tahtoo täällä välttämättä minua puhumaan, vaikka minä olen
sanonut, etten tahdo puhua, että olen kuokkavieras ja ettei minulla ole
mielessä mitään, mikä sopii juhlaan. Minä nyt vain siis referoin eli
selostan, mistä täällä meidän pöydässä on puhuttu. Ensin me puhuimme
osuusmeijeristämme ja erinäisistä maanviljelyskoneista. Sitten — mutta
nyt ette saa suuttua minulle — sitten on täällä vain sanottu jotakin
siihen tapaan, — ja se on kyllä sanottu monesti ennenkin, nimittäin,
että maaseutu ei enää siedä tällaisia suoneniskuja, kun kaupungit
joka vuosi vievät siltä sen parhaat miehet ja naiset. Ja se olisi nyt
sitten niinkuin yhteinen toivomus, että maaseudun ylioppilasnuoriso
yhä enemmän alkaisi palata turpeenpuskijatyöhön takaisin ja antaisi
kaupunkien pitää huolta itsestään. Loppuuhan se leipä kaupungeiltakin,
jollei maamies sitä tuota!

— Hyvä! huudettiin ympärillä.

— Tähän tämä referaatti eli selostus sitten saisi loppuakin. Mutta
asialla on vielä sellainenkin puoli, jota ei usein tulla ajatelleeksi.
Se nimittäin, että tuo siirto ruumiillista työtä tekevästä luokasta
henkisen työn luokkaan ei suinkaan aina asianomaisille itselleenkään
ole mitään leikintekoa. Se voi olla suorastaan vaarallista sekä
sielulle että ruumiille. Se siirto, se siirto ja se uusi maaperä —
kaikki taimet eivät sitä kestä. Kun sen sijaan tämä maaemo, se pitää
kaikki lapsensa voimissa ja vahvistaa meitä jyvillä ja ytimillä.
Mutta tietäköön jo kuokkavieras vaieta. Minä lausun siis vain meidän
pöytäkuntamme toivomuksena, että tämä vanha maineikas Ylimaan osakunta
yhä enemmän ja enemmän — sen ohella kun se kasvattaa maakunnalle
opettajia ja virkamiehiä — muistaisi sen maaseutua.

— Hyvä, hyvä!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Riipinen jysähti paikoilleen istumaan ja kaasi itselleen lasin sahtia.

Syntyi vilkas sananvaihto eri ryhmien kesken. Äkkiä kuuli agronomi
viereltään reippaan, hiukan terävän äänen.

— Pyydän saada esittää itseni, herra agronomi. Birgit Linnamäki on
nimeni...

— Terve, terve...

— Olisin vain halunnut tietää, mitä te oikein tarkoititte sillä
että... "maaseutu antaisi kaupunkien pitää huolta itsestään".
Katsokaas, minä olen kaupunkilainen, minä, ja minä olen tuntenut
sanoissanne loukkauksen kaupunkia kohtaan, joka on minun kotini...
Menen luultavasti nyt ulkopuolelle aineen, mutta minua on niin monta
kertaa harmittanut se, että juhlapuheissa kaupunkeja yleensä tuskin
tunnustetaan tekijöiksi yhteisessä isänmaassa. Maaseutu, maaseutu — se
on isänmaata, mutta kaupungit, ne ovat joitakin loisia, jotka elävät
maaseudun kustannuksella ja tuottavat maaseudulle pelkkää pahennusta...
No niin, te ette tarkoittanut sitä — mitä te sitten tarkoititte?

— Minä tahdoin vain sanoa, että soisin maaseudun voimakkaimman
nuorison...

— Minä raivostun, kun ajattelen sitä! Tietäkää te maalaiset, että
te nukkuisitte iankaikkiseen saamattomuuteen, jolleivät kaupungit
valvoisi ja takoisi ja ajattelisi... Niin, juuri niin. Kaupungista saa
maaseutu kaikki ajatuksensa, niinkuin ruumis saa ne aivoista. Kaupungit
ovat maaseudun aivot. Kuinka minua harmittaa tuo maaseutulaisten
itsekylläisyys...

— Voitte olla oikeassa, mutta paha olisi minun järjenjuoksuni mukaan
aivoillakin ilman pääkoppaa ja ruumista...

— Niin kyllä, sitä eivät aivot väitäkään. Mutta maaseutu väittää aina,
että kaupunki on jokin paise, joka olisi leikattava pois...

Pirsta pui kujeillaan nyrkkiä agronomin edessä.

— No, no, no, no, yritteli agronomi keskeyttää.

Mutta Pirsta ei antanut hänelle suunvuoroa.

— Myönnättekö, että tekin tarvitsette meitä, että maaseutu ei tule
toimeen ilman kaupunkia, että...

— Myönnämme, myönnämme. Minä jo katselen tässä, että neiti Linnamäestä
taitaisi tulla hyvä talonemäntä. Isännän ei siinä talossa tarvitsisi
ajatella ensinkään...

Pirsta purskahti suureen nauruun ja paiskasi agronomille kättä.

— Onpa teillä karhun kämmen!

Kuraattori oli astunut pöydän luo ja kilisti hiljaisuutta.

— Käytän tässä vielä hyväkseni tilaisuutta tuodakseni ilmi kiitokset
niistä miehekkäistä sanoista, jotka vasta lausuttiin. Epäilemättä
kuuluu nykypolven vaikeihin tehtäviin tasoittaa työnjako eri
yhteiskuntaluokkien kesken. Epäilemättä tulee maaseudun saada pitää
voimansa. Epäilemättä on myöskin hyvin huomioonotettavaa, mitä
edellinen puhuja lausui niistä yksilöistä, jotka suoraan aurankurjesta
ja lapionvarresta lähtevät lukutielle. Näiden suhteiden saattaminen
onnelliseen ratkaisuun tulee olemaan meidänkin osakuntamme hartain
pyrkimys tällä hetkellä. Kasvaaksemme juuri tätä tehtävää varten on
meille annettu ihanimmat suvipäivät yhdessä kotiseutumme ihanimmista
taloista. Niin, iloitkaamme siis täällä luontoemon sylissä, tuntekaamme
hänen sydämensä lyönnit sydäntämme vastaan, ja kasvakoon velvoitus
meissä niin valtavaksi, että työssä ja toimessa voimme näyttää olevamme
Ylimaamme arvokkaita poikia ja tyttäriä. Eläköön kotiseutu! Eläköön
Ylimaa!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

       *       *       *       *       *

Päivä läksi lentäen menemään. Viilenevässä illassa hengittivät ruis
vainiot ja heinämaat ilmaan väkeviä tuoksujaan. Taivaan sini himmeni,
ja aurinko aleni poutaisen punaisena ja säteettömänä. Kukkimaan
puhkeavat pihlajat katselivat valkoisia terttujaan järven kalvossa.

Rannan talosta liitelivät yli metsäin, ulappain ja vainioiden
milloin piirilaulut, milloin viulun sävelet, milloin nauru, ja
auringon laskiessa syttyi saareen korkea tuli. Silloin läksivät
nuoret, liehutellen koivunoksilla sääskiä ympäriltään, juoksujalan
rantaan, missä parikymmentä venettä odotti. Jotkut veneistä olivat
kukkaköynnöksillä koristetut.

Helmi oli jäänyt jäljelle muista ja kiersi juosten navetanpäätyä, kun
hän huomasi riihikalliolla miehen, jonka heti tunsi Heikiksi. Heikki
oli nähtävästi vain odottanut häntä. Hän tuli yli aidan, pihlajanoksa
kädessä. Helmi ei voinut välttää häntä. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt
Heikkiä näin vakavana. Hän rupesi huutelemaan koiraansa, mutta Vahti
oli uusien ystäviensä luona.

— Jättävät, sanoi Helmi ja tekeytyi huolettomaksi.

— Jättäkööt, vastasi Heikki ja asettui polulle hänen eteensä. — Minulla
on sinulle puhuttavaa, minun täytyy...?

— Toisen kerran, toisen kerran, pyyteli Helmi, tuntien, että nyt se
tulee.

— Ei, ei enää. Sinä tiedät, että minä aina olen sinusta pitänyt... Älä
mene... Sinä olet aina kiertänyt kysymykseni, mutta nyt minä tahdon
vastauksen.

— Jättävät, sanoi Helmi ja otti askeleen mennäkseen Heikin ohitse.

‒ Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Minä en enää jaksa katsella tätä
leikkiä. Sinun täytyy valita. Tahdotko nuo tuolla vai tahdotko tyytyä
minuun? Helmi... Sano...

Heikki oli pusertanut pihlajanoksaa käsissään. Se putosi ja hän kävi
kiinni Helmin ranteeseen.

— En minä tiedä, sanoi Helmi... — Sen vain tiedän, että jos sinä aiot
kohdella minua tällä tavalla, niin...

— Millä tavalla?

— No... sillä, että puserrat poikki ranteeni, niin... niin... sitä minä
en tahdo.

Helmi riuhtaisi irti kätensä ja kääntyi menemään. Suuttumus oli oudosti
vääntänyt hänen kasvonsa.

— Helmi, huusi Heikki, — anna minulle anteeksi! Helmi, minä rakastan
sinua niin että...

- Mitä sinä sitten koko päivän olet kiusannut minua ilkeillä
katseillasi...

— Mutta juuri sen vuoksi, etten minä tahdo, että sinä olisit keidenkään
muiden. Kuule, etkö nyt ymmärrä. Minä en kärsi noita nauravia herroja,
minä en kärsi tuota sinun lakkiasi, sillä ne vievät sinut minulta...

— Mutta minäpä pidän sekä lakistani että noista iloisista ihmisistä.
Sinä et koskaan sallisi minun nauravankaan.

— Helmi, et tarkoita, mitä sanot. Sinä pidät minusta, ainakin
vähäisen...

— Tarkoitan minä juuri mitä sanon...

— Hoooi! kuului rannasta pitkä, venytetty miesääni.

— Helmiii! huusivat tytöt.

— Minun täytyy mennä, kuiskasi Helmi ja sydämen lyönnit takoivat
ohimoihin asti.

— Et voi jättää minua tällä tavalla, rukoili Heikki. - Sano, sano,
tulethan sinä minulle. Minä olen sinulle niin hyvä, sinä et kadu, jos
tulet vaimokseni. Älä mene, minä en voi elää ilman sinua...

— Oletpa si-nä aika kiusantekijä. Ihmisetkin kuulevat ja näkevät
meidät. Eihän nyt ole aikaa tällaisiin... hullutuksiin...

— Hullutuksiin?

— Tai lapsellisuuksiin... tai miten vain...

— Helmi hoooi! kajahti rannasta.

— Helmiii!

Voimakkaan Heikin silmissä oli murtuvan rukous. Helmi näki sen, ja
jokin sisäinen ääni sanoi hänelle silmänräpäyksen ajan, että piti
tarttua Heikin käteen ja olla hänen omansa. Mutta ääni oli hyvin
etäällä ja katkesi samassa. Ja Helmi heilautti päätään, nosti vaalean
hameensa lievettä ja hyppäsi apilaaseen, joka heti kostutti hänen
jalkansa.

Rusottava lahti oli täynnä veneitä ja valkoiset lakit kuvastuivat
veteen. Tytöt olivat vaihtaneet koivunoksansa pihlajanterttuihin ja
lauloivat. Pirsta istui kukitetun veneen tuhdolla agronomin rinnalla ja
karkotti sääskiä polttamalla savuketta. Kun he näkivät Helmin, soutivat
he maihin. Pirsta nousi vallattomasti, puhalsi pitkän sauhun ilmaan,
pani toisen kätensä vyötäisille ja hyppäsi tuhdolle seisomaan.

    — Höchstes Glück der Erdenkinder
    sei nur die Persönlichkeit!

lausui hän juhlallisesti, niin että kaikui yli metsien ja vainioiden.

— Hiljaa, hiljaa, varoitti kuraattori, joka oli airoissa.

Kokka solui ylös hiekkaa, koira hyppäsi veneeseen ja kuraattori ojensi
Helmille kätensä, auttaen hänet syrjätuhdolle.

Saarelta kohosi taivasta kohti korkea tuli.




ALMA MATERIN LIEPEILLÄ


Parisen kuukauden aikana ovat uudet ylioppilaat jo ehtineet tottua
Helsinkiin, pahin avuttomuus ja koti-ikävä on voitettu, pääkaupunki on
päivästä päivään suostutellut nuoria miehiä ja naisia puolelleen ja
vähitellen voittanut heidät.

Parin ensi kuukauden ohjelmaan on kuulunut: ensinnäkin huoneenhaku,
joka on suoritettu paremmalla tai huonommalla menestyksellä, sitten
luennoiden valitseminen, mikä sekin on suoritettu paremmalla tai
huonommalla menestyksellä, sitten on käyty luennoilla, istuttu
osakunnan kokouksissa, tanssittu illanvietoissa, harjoiteltu urheilua,
tutustuttu kahviloihin — ruokapaikoista tietysti puhumattakaan — ja
kotiuduttu teattereissa, ehkä jonkin verran konserteissakin. Sanalla
sanoen: on saatu yleissilmäys yliopisto- ja pääkaupunkilaiselämään
yleensä.

Helmi Ranta ja Martta Kilpinen olivat hekin kärsineet koti-ikävää
aikansa. Muuten ei heillä suinkaan ollut syytä valittaa. He
olivat saaneet kauniin salihuoneen, joka oikeastaan luovutettiin
valtiopäivämiehille. Helmi maksoi kymmenen markkaa kuussa enemmän
kuin Martta ja sai kirjoituspöydän yksin käytettäväkseen. Martta
luki sohvapöydän ääressä, siinä ei ollut mitään hätää. Punainen
plyyshiliina koristi sitä ja pöytälamppuun sai sähkövalon. Huonekalut
olivat hyvät ja molempien ikkunoiden alla seisoi korkealla telineellä
palmu. Kipsinen Venus oli upeillut pöydällä, mutta koska se oli jonkin
verran likaantunut, olivat tytöt muuttaneet sen kaapin päälle. Kyllä
siinä kelpasi asua. Vuoteetkin olivat niin viettelevät, että niissä
väkisinkin teki mieli loikoilla aamuisin. Maalla ei ollut sellaisia,
kaukana siitä. Kotoa Rannasta tuli silloin tällöin lähetyksiä Helmille,
mummo siitä piti huolen. Martta sai herkuista tietysti osansa. Mummo se
oli tahtonut, että Helmi, hintaan katsomatta, ottaisi hyvän huoneen, ja
Helmin lähtiessä hän oli pistänyt sata markkaa hänen käteensä — että
hän saisi pikkutarpeisiinsa. Helmi olikin heti ostanut sekä valkeat
että mustat kengät, sinisen silkkipuseron ja suuren pitsikauluksen.
Mutta ei Helsingissä sadalla markalla paljon saanut. Kävelypukuun oli
annettu raha kotoa. Sekin tuli aika kalliiksi, vaikka sen osti valmiina.

Heillä oli Martan kanssa aivan eri luennot. Ruokapaikassa he tapasivat
toisensa. Helmi kävi säännöllisesti kahvilassa. Martta säästi muistaen
joka hetki, että luki velaksi.

Pirsta oli joka suhteessa ollut heille avuksi. Hän oli opastanut heitä
niin toisella kuin toisellakin tavalla. Helmin hiukset olivat nyt
kauniisti kammatut. Teatterissa oli tapahtunut, että kuiskailtiin, kun
hän astui ohitse. Helmi oli ymmärtänyt, että häntä ihailtiin. Hän ei
enää tuskitellut liikoja hiuksiaan, hän kantoi mielellään niiden painon.

Osakunnassa oli paljon hauskoja tyttöjä, ja poikia myöskin tietysti.
Eedla Riuku kuunteli Strömmeriä, maisteri Syrjänen kävi hänkin vielä
Strömmerin luennoilla. Strömmer oli etevä, se täytyi myöntää. Luennolta
he kaikki kolme, Eedla, Ruuto ja Helmi tavallisesti läksivät kahville.

Ruudi saapui osakuntaan odottamatta, sumuisena päivänä marraskuun
lopulla, kun kokouksessa keskusteltiin paraikaa vuosijuhlanvietosta.
Kokous ei mitenkään ollut merkillinen. Se oli päinvastoin noita
vähäpätöisiä, jollaisia osakunnat pitävät sisältörikkaiden kokousten
lomassa, ikään kuin levätäkseen. Puoli tuntia olivat Järvensivu, Sorvi
ja Kukkola ylläpitäneet keskustelua osanottomaksusta. Pojat loikoilivat
tuoleillaan oikealla ja tytöt istuivat hyvässä järjestyksessä
vasemmalla. Inspehtori johti puhetta, vedoten tuon tuostakin
kuraattorin asiantuntemukseen. Osakunnan suurten vainajien kipsihahmot
katselivat juhlallisina elävien osakuntapolvien kilvoitusta. Sorvin,
Kukkolan ja Järvensivun äänet kaikuivat vuoronperään. Oli miltei
unettavan hiljaista. Tarjoilusalista eli niinsanotusta "tuvasta"
kuului silloin tällöin posliinin kilahdus tai ikään kuin varastettu
naurunhelähdys.

Äkkiä soi eteisen kello ja samassa kävi kuin humahdus läpi koko
huoneiston. Se tuntui lukittujen ovien takaa kokoussaliin asti. Ensin
kajahti ilo pienten huudahdusten muodossa ilmoille eteisessä, sitten se
siirtyi tupaan, sitten tupakkahuoneeseen, sitten läpi kirjastohuoneen
pikkusaliin ja täällä se pysähtyi punnitakseen, kannattaisiko lähteä
valloittamaan kokoussalia vai olisiko parasta jäädä ulkopuolelle.

Helmi tunsi Pirstan käden vavahtavan omassaan heidän istuessaan rinnan
salin perällä.

— Ruudi on varmaan tullut, kuiskasi Pirsta.

Ja heidän silmänsä ja korvansa jännittyivät. Kaikkien muidenkin
tyttöjen päät kääntyivät oveen. Miesväeltäkään ei jäänyt huomaamatta,
että jotakin oli tekeillä oven takana. Inspehtori kysyi, leikitellen
vasaralla, kuraattorilta, mikä vuosijuhlamaksu aikaisemmin
oli ollut. Hän koetti nähtävästi saattaa kysymystä luistamaan
eteenpäin. Läsnäolijat tuntuivat kaikki saaneen siitä tarpeekseen,
pääväittelijätkin kiirehtivät kumpikin tekemään ehdotuksensa. Ratkaisu
meni nopeaan ja vasara paukahti.

Silloin nousi Pirsta ja veti Helmin mukaansa. He kiirehtivät läpi
kokoushuoneen ja Pirsta repäisi oven auki pikkusaliin.

— Ruudi! huusi Pirsta.

— Terveisiä Unkarista.

— Oletko sinä todella tullut!

— Pikakyytiä läpi Euroopan. Keskiviikkona Budapest, torstaina Wien,
perjantaina Berliini, lauantaina Kööpenhamina, eilen kotona.

— Ja vasta nyt täällä.

‒ Niin, kun eivät suvainneet kyydittää pakaasiani yhtä nopeasti.
Koko aamupäivä on mennyt sähköttämiseen ja muuhun turhuuteen.
Tänään kymmenen ja kahdentoista välillä on soinut monessa koneessa
pitkin mannermaata: nak, nak, nak... missä ovat monsieur Winklerin
matkatavarat, nak, nak...

— Mikä onni meille, ettei itse monsieur Winkler joutunut harhateille!

— Niin, on hauskaa taas olla kotona. Eikä täällä ole muuttunut millään
tavalla...

— Tunnusta pois, huudahti Eedla Riuku, — että sinun oli vaikea jättää
Unkari. Oo, minusta ainakin oli hirveän harmaata, kun piti lähteä
Pariisista.

— Sydämesi on kai haavoja täynnä?

— Tai itse asiassa jäi kai kokonaan sinne?

— Ei, kyllä se on tässä lompakon alla entisellä paikallaan. No mitäs
osakuntaan kuuluu?

— Vanha rauha vain.

— Suurten miestemme galleria on lisääntynyt yhdellä päällä.

— Ja sitten me olemme saaneet uuden shakkipöydän ja nappulat, joita on
mahdoton rikkoa.

— Joko siellä viini oli korjattu?

— Aikoja sitten. Budapestissa satoi melkein niinkuin täälläkin.

— No, Unkarin tytöt vuodattivat kyyneliä, kun Suomen poika läksi?

— Aina vähän, aina vähän.

— Terve mieheen — kas vain, että olet tullut!

— Ja noin laihtuneena.

— Rahat hupenivat tietysti loppupuolella matkaa niin että...

— Herra inspehtori haluaa tervehtiä.

Kysymysten ristituli lakkasi ja osakuntalaiset tekivät tilaa.

— Tervetuloa kotiin, hauska nähdä, että on palattu.

— Terveisiä Unkarista. Herra inspehtori voi hyvin?

— Kiitos, kiitos. Kyllähän täällä. No, matka on kulunut onnellisesti...
ilman mitään kommelluksia...

— Kiitos, kyllä — ainakin luulisin.

— Minä tarkoitan tuloksiltaan, sanoi inspehtori ja hymyili.

Ruudin ohimoille tuli hiukkasen punaa ja ääneen saman verran ivaa.

— Minä toivon, herra inspehtori. — Olen harjoittanut opintoja sekä
teoreettisesti että käytännöllisesti — varsinkin käytännöllisesti.
Unkarilaisethan ovat siitä niin hyvät, — muun muassa — että he
aina puhuvat omaa kieltään. Heidän kanssaan ei voi puhua muuta.
Sitä paitsi... tarkoitukseni ei ollut kertoa siitä, mutta koska
tuli puheeksi... olen hiukkasen suomentanut unkarista ja perin
pohjin tutustunut kirjallisuuteen. Aion lähimmässä tulevaisuudessa
julkaista sarjan artikkeleja sukulaiskansamme kirjallisista ilmiöistä,
unkarilaisia esseitä.

Inspehtori lausui kaikinpuolisen tyytyväisyytensä ja sekä
osakuntalaiset että kuraattori riensivät ehdottamaan, että Ruudi
osakunnassa pitäisi esitelmän vaikutelmistaan Unkarissa ja
unkarilaisesta kirjallisuudesta. Päätettiin jo viikon perästä viettää
oikein unkarilainen ilta. Innostus tämän johdosta oli niin suuri, että
inspehtorikin katsoi hetken vaativan jotakin kevyttä ja leikillistä
huomautusta.

— No, kaikki Belat jaksoivat hyvin? sanoi hän hymyillen.

— Kyllä, ja lähettivät terveisiä Suomeen, vastasi Ruudi, naurun
kaikuessa ympärillä. — Unkarissa tunnetaan sentään harvinaisen hyvin
Suomen oloja. Ei kukaan siellä uskonut, että täällä pääkaupungin
kaduilla ajettaisiin poroilla tai että ihmiset kävisivät pukeutuneina
eläinten nahkoihin, kuten eräs ranskalainen arveli. Unkarissa tulee
patriootiksi.

— No niin näyttää.

— Donnerwetter!

— Aa Birgit, olisitpa sanonut tuon Unkarissa!

— Donnerwetter, mitä olisi tapahtunut?

— Se olisi ollut tahdittomuus, jonka myöhään olisit saanut anteeksi.

— Todella?

— Jaa, ne taitavat todella siellä olla jonkin verran suvaitsemattomia,
sanoi inspehtori. — No, vielä kerran, herra Winkler, oli erittäin
ilahduttavaa kuulla tuloksellisesta matkasta. Alamme sitten pian
odottaa luvattua artikkelisarjaa. Unkarilaisia esseitä — se tulee
olemaan tapaus pääkaupungin elämässä. Hyvästi, herra Winkler. Näkemiin.

Inspehtori ojensi kätensä lähinnä seisoville. Hän teki sen vaikutuksen
kuin hän olisi ujostellut kömpelyyttään sulavan nuoren miehen rinnalla,
joka kaukaa tullen oli sähköittänyt ikätoverinsa, niinhyvin miehet kuin
naiset. Kukaan ei pyytänyt vanhaa herraa jäämään. Kun sihteeri oli
saanut autetuksi päällystakin hänen ylleen, kiiruhti hän juoksujalkaa
takaisin pikkusaliin.

Ilo oli siellä ylimmillään. Ruudi seisoi keskellä lattiaa ja kuvasi
viininkorjuujuhlia Balatonjärven rannalla, isänmaallisia tilaisuuksia
Budapestissa ja iltoja kahviloissa, kun mustalaismusiikki soitti.
Unkarin mustalaissoittajat olivat taiteilijoita jumalan armosta. Kun
joutui heidän säveltensä lumoihin, saattoi tulla aivan hulluksi. He
tiesivät sen myöskin itse. Joskus tulee heistä joku tuohon viereen
ja alkaa soittaa korvan juuressa. Viulu nyyhkii ja laulaa villissä
ilossa... Sitä ei sanoin saata kuvata! Csárdás — niin se on ihmeellinen
tanssi. Se tanssitaan joka lihaksella, joka hermosäikeellä. Se alkaa
hitaasti ja aavistelevasti ja se päättyy hurjassa ilossa. Näyttää,
kuinka csárdás tanssitaan? — Ei, sitä ei voi näyttää!

Tilattiin teetä ja istuttiin jäähtyvien kuppien ääressä. Ruudin täytyi
lakkaamatta kertoa. Ennen pitkää oltiin unkarilaisessa naisessa — oliko
unkarilainen nainen todella niin kaunis kuin sanottiin?

Ruudi laski savukkeen kädestään ja hänen katseensa sai merkitsevän
ilmeen, ikään kuin hän olisi kutsunut silmiensä eteen nuo olennot,
jotka vasta olivat sulostuttaneet hänen elämäänsä ja jotka vielä olivat
niin lähellä, että heidät saattoi suostutella luokseen milloin halutti.

— Niin, Unkarin naiset, alkoi Ruudi.

— He ovat tummia ja tulisia — eikö totta? huudeltiin malttamattomasti.

— He ovat kai hyviä patriootteja?

Ruudi tuntui äkkiä saaneen lähtökohdan.

— He ovat hyviä patriootteja, sanoi hän miltei juhlallisesti. — Sitten
he ovat hyviä äitejä.

— Oooo!

— He eivät ole kuluttaneet aivojaan logaritmeilla eivätkä filosofialla.

— Kuulkaapas Ruudia!

— Ja he ovat uskollisia vaimoja.

Kysymykset vaikenivat hetkiseksi.

— Entä tuleeko heidän pojistaan myöskin uskollisia miehiä? kysyi Pirsta.

— Eiköhän.

— Kunnes nyt logaritmit kuluttavat näiden ihanteellisten naisten
aivot...

— En usko, että heidän kunnianhimonsa ensinkään tähtää siihen suuntaan.

— Kehitys kulkee kaikkialla siihen suuntaan, sanoi Lahja Suvi-Aho.

— Se olisi vahinko, sanoi Ruudi.

— He keittävät varmaan hyvää ruokaa?

— Ja panevat paljon paprikaa joukkoon?

— Paljon, paljon.

— Mitä se paprika on?

— Punapippuria.

— Punapippuria!

— Pojat, mennään Unkariin naimaan.

— Niin, kyllä Unkarista saa "oikeita" naisia, sanoi Ruudi. — Muistuu
tässä mieleeni tanssit entisen yhteiskoululaispojan kodissa, kun äiti
kysyi, mitä tyttöjä kutsuttaisiin. "Oikeita tyttöjä", sanoi poika,
tarkoittaen niillä tyttökoululaisia.

Unkarilaisten oli aivan mahdoton käsittää tätä suomalaista
yhteiskasvatusta. Unkarissa se olisikin ollut mahdottomuus. Heidän
ihailunsa suomalaista naisylioppilasta kohtaan oli rajaton. He eivät
väsyneet kuulemaan tarinoita hänestä. Hän kävi heidän silmissään
ihmeeksi, harvinaisuudeksi... uuden ihmisrodun kantaäidiksi, uudeksi
Eevaksi.

— Tätä pitäisi Aappiksen olla kuulemassa, huomautti Pirsta.

Aappista mainitessa Ruudi kysyi Aappiksen vointia.

Aappiksella oli edessään kriitilliset ajat: premiääri. Hän harjoitti
tulisella kiireellä uutta näytelmäänsä. Syrjänen tiesi aiheen olevan
erittäin mieltäkiinnittävän - enempää ei hänellä ollut lupa sanoa. Joka
tapauksessa oli odotettavissa jotakin aivan uutta.

— No, sianpää laakeroidaan kai sitten taas tavanmukaisin juhlamenoin?
sanoi Ruudi.

— Tietysti, tietysti! huusi Pirsta. — Se kuuluu traditioihin. Ylimaan
osakunnassa on alituinen varasto laakereja sianpäitä varten... Niinkuin
muuten kyllä koko Suomessakin.

— Pirsta, sanoi Syrjänen vihaisesti, — kaikella on rajansa.

Aappiksesta oli viime aikoina riidelty Ylimaan osakunnassa, suorastaan
riidelty. Syrjänen oli ajoittain ollut Pirstalle niin suuttunut, ettei
ollut edes puhunut hänelle.

— Saisimme olla Aappiksestamme ylpeät, jatkoi Ruuto, jossa ei ollut
pisaraakaan huumoria.

— Emmekö sitten ole! huudahti Pirsta hullunkurisesta käsi sydämellä. —
Vakuutan teille, että jos minä saan sen maanviljelijän sieltä kauniista
Rannan talosta, tai sen kuparinvärisen agronomin, niin minä rakennan
kasvihuoneen, ja siellä pitää viljeltämän pelkkiä laakeripuita...

— Käyttäydyt kuin katupoika!

— Laakeripuita Aappista ja muita Ylimaan osakunnan neroja varten...

— Minkä tähden sinun aina pitää ivata ja pilkata? puuttui nyt Lahjakin
puhumaan.

— Pirsta viedään nurkkaan, jollei Pirsta ole siivosti, torui Kallio
nauraen.

Kurris huomasi viisaimmaksi alkaa johtaa keskustelua rauhallisemmille
aloille. Hän rupesi kertomaan Ruudille uutisia osakuntaelämästä.
Inspehtorista pidettiin yhä, kuten ennenkin. Hän kävi harvoin
kokouksissa ja karttoi kaikkia "kommelluksia". Järvensivu kirjoitti
jo väitöskirjaansa, se poika ei antanut ajan mennä hukkaan. Tässä
uusimmassa ylioppilaspolvessa tuntui olevan hyviä voimia. Ja
innostusta. Sixtus Vento, se vanha veijari, oli vihdoinkin joutunut
kunnanlääkäriksi maalle ja onnistunut saamaan kelkkaansa jonkun rikkaan
talontyttären. Lienevätkö kaikki hänen vanhat vaatimuksensa tulleet
täytetyiksi: "Tarpeeksi kaunis, jotta minä huolisin hänet, tarpeeksi
rikas, jotta hän maksaisi velkani, tarpeeksi tyhmä ottaakseen minut."
Joka tapauksessa velkamiehet nyt saattoivat elää toivossa. Kesäjuhlan
yhteydessä oli vietetty ylimaalaista heimojuhlaa useita päiviä.
Innostus oli ollut suurenmoinen.

— Tietäisit, Ruudi, iski Pirsta kiinni kesken toisen kertomusta, —
kuinka minä noilla samaisilla heimojuhlilla punoin pauloja saadakseni
miehen. Koetin erästä nuorta maanviljelijää, ajoin hänen rinnallaan
kylän ristiin rastiin heti kirkonmenojen päätyttyä. Mutta aivan
huonosti menestyen. Sitten koetin valloittaa erään agronomin, mutta
hänen sydämensä oli jo kiinnittynyt toisaalle...

Tässä etsi Pirstan katse Helmiä, ja kun hän tyttöjen joukossa näki
hänet, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään.

Silloin tapahtui, että Ruudi, seuraten Pirstan katsetta, kääntyi
Helmiin päin ja huomasi hänet.

Helmi hätkähti ja loi katseen käsiinsä, jotka nekin olivat valahtaneet
veripunaisiksi. Ruudi kysyi Kurrikselta jotakin ja Kurris vastasi.
Helmi tunsi tämän, vaikka hän katsoi alas. Hänelle tuli outo tunne,
ikään kuin hiukset hänen otsansa ympärillä olisivat syttyneet tuleen.

Hetkisen perästä hänen nimensä mainittiin ääneen ja ikään kuin
virallisesti. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, että hänen täytyi
kysyä, mitä sillä tarkoitettiin. Hän sai silloin kuulla, että hänet oli
valittu pieneen epäviralliseen komiteaan, jonka oli määrä järjestää
kirjallinen illanvietto viikon perästä. Sylvi luetteli muut komitean
jäsenet.

Niihin kuului tietysti myöskin Ruudi.

Ilta tuntui muodostuvan yhdeksi noita siivekkäitä ja onnellisia, jotka
tulevat vain kutsumatta.

Ruudi oli ulkomaanmatkallaan käynyt oikein luokseenpäästäväksi ja
herttaiseksi. Monet toverit, jotka eivät koskaan olleet voineet
sietää hänen ivaansa, seurasivat häntä nyt sillä kiertoretkellä,
jonka hän teki pitkin huoneistoa. Sellaista se oli: maailmanranta
opetti. Toisilla silmillä katseli hienostunut esteetikko nyt kaikkea
suomalaista ja koko suomalaista rotua. Toisinaan pisti pukinjalka
esiin. Ruudi oli vielä valmis lausumaan kovia sanoja suomalaisesta
kuvanveistotaiteesta, se oli muka vasta aivan idulla. Tähän johduttiin
katsellessa sitä uutta kuvaa, joka oli tullut osakunnan suurten
miesten joukkoon. Sen sijaan piti Ruudi kerrassaan loistavan puheen
suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Hän oli Unkarissa, eri piireissä
selostellessaan meidän saavutuksiamme siinä suhteessa, tullut kerrankin
ottaneeksi asian vakavalta kannalta ja tehneeksi itselleen selväksi,
mitä suomalainen kirjallisuus oikeastaan oli, katsottuna nykypäivien
Euroopan taustaa vastaan. Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen,
että Suomen kirjallisuus oli jotakin varsin huomattavaa. Mikä kansa
saattoi itse asiassa ylpeillä niin monista lahjakkaista runoilijoista
kuin suomalaiset? Ja meillä oli edustettuna niin monet eri tyypit.
Esimerkiksi sellainen humoristi jumalan armosta kuin Simo Suomio
— hänet olisi herkkuna nautittu missä kulttuurimaassa tahansa.
Entä Vendia Kajasto, Suomen George Sand... Ja mikä joukko lupaavaa
nuorta polvea! Toiselta puolen oli totta, että uudestiarviointi
kirjallisuudessamme oli tarpeen vaatima. Moni kirjailija oli asetettu
jalustalle ja seisoi siellä yhä, vaikk'ei hänen myöhempi tuotantonsa
lainkaan ollut vastannut niitä lupauksia, mitä hän esikoisteoksellaan
antoi. Tämän uudestiarvioinnin aikoi Ruudi ottaa tehtäväkseen
suomalaisissa esseissä.

— Eljen!

— Eljen! Eljen! Eljen!

Ruudi oli puhunut puoleksi isille jalustoilla, puoleksi tovereille
ympärillä. Edelliset tuijottivat häneen vakavan hyväksyvästi,
jälkimmäiset kiihottivat häntä kysymyksillään ja huudahduksillaan
jatkamaan. Joukko hänen ympärillään oli kuitenkin melkoisesti
supistunut.

Kun Ruudi pitkän pyytämisen jälkeen oli saatu soittamaan, tulivat
kaikki taasen saliin. Ruudin täytyi soittaa unkarilaisia lauluja. Hän
oli oppinut joitakuita matkallaan. Rytmi niissä oli merkillisin. Se
oli niin oikullinen ja villi. Auttaakseen puutteellista tekniikkaansa
turvautui hän silloin tällöin lauluääneensä. Saatiin kuulla haikeita
kansansäveliä, ylpeä marssi ja vihdoin vallaton csárdás.

Tästä ilosta tulvi kaukainen kaiku aina kadulle asti. Sen kuuli Tauno
Nuotio, joka palasi näytelmäharjoituksestaan. Ohi astuessaan hän oli
nähnyt tulta ikkunoissa — jaahah, mitä siellä nyt olikaan tekeillä?
Peliä ja musiikkia — jaahah, pistäydytäänpäs katsomassa.

Hän astui sisään keskellä csárdás-sävelen tulisinta iloa. Riisuessaan
päällysvaatteitaan ja ottaessaan tuvassa lasin vettä hän heti
huomasi, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Tuvassa ei ollut
yhtään tyttöä eikä tupakkahuoneessa yhtään poikaa. Keitä ihmeellisiä
vieraita mahtoikaan tänä iltana olla Ylimaan osakunta-kodissa? Hän
oikaisi peilin ääressä solmionsa ja korjasi koholleen suuren vaalean
hiuskiehkuran, jonka lakki aina litisti. Sitten hän varpaisillaan
likeni ovea.

Ruudi — sehän oli Ruudin ääni!

Ja Nuotio tuli oikein iloiseksi. Hän avasi heti saliin oven, vaikka
laulunopettajatar jo kansakoulussa oli sanonut, ettei koskaan saisi
astua sisään keskellä musiikkinumeroita, vaan vasta sen loputtua.

Ruudi kääntyi soittokoneen ääressä, naurahti, nyökäytti päätään
hymyilevälle Aappikselle ja soitti tulisessa vauhdissa, ylenannetun
iloisena sävelen loppuun. Kättentaputusten kaikuessa hän ja Aappis
tervehtivät toisiaan.

— No Aappis, sinä runotarten suosikki! sanoi Ruudi.

— Tulet parhaaseen aikaan, sanoi Nuotio, — minun premiäärini on
kymmenen päivän perästä. Terve mieheen, mitä kuuluu?

— Olet tuntuvasti laihtunut, Aappis! sanoi Ruudi, yhä pidellen Nuotion
kättä. — Sinun täytyy jonkin verran lihoa hetkeä varten, jolloin astut
yleisön eteen. Ei paljon, mutta vähän. Liika laihuus herättää yleisön
epäluulon.

— Ei, kuule, jos sinä olet ystäväni, niin et sano sitä. Ihminen
vaikuttaa henkevämmältä, jos hän on laiha...

— Et voi syyttää Balzacia pölkkypäisyydestä...

— Oliko hän lihava?

— No kuinka "Hiiran tytär" sujuu? kysyi Pirsta, otti Aappista
käsipuolesta ja vei hänet istumaan.

— Me tulemme joukolla premiääriin, toimitettiin tyttöjen piiristä, —
aiomme tilata sata lippua. Meidän täytyy saada nuo sata lippua, oli
kysyntä miten hurja tahansa.

— Oletko koettanut, miltä vaikuttaa, jos ne pienet muutokset, mitä
ehdotin, tehdään? kysyi Syrjänen.

— Toiset olivat hyvät, sanoi Nuotio. — Hyvät. Kappale on minusta
kerrassaan täydellinen, vaikka itse sen sanon.

Kaikki vaikenivat tämän kallionlujan vakuutuksen edessä.

— Oletko todella tyytyväinen? kysyi Ruudi.

— Olen. Todella.

— Mikä näky: tyytyväinen ihminen.

— Itseensä tyytyväinen, täydensi Pirsta Ruudin lauseen ja taputti
Nuotiota päälaelle.

Erinäisiä epäilyksen väreitä saattoi havaita muutamien kasvoilla, ja
jokin kuiske lähti liikkeelle tyttöjen parvessa. Oliko varma, ettei
Tauno erehtynyt, nimittäin ettei kappaleeseen ollut jäänyt jotakin
pientä, johon ilkeämielinen arvostelu saattoi kohdistua?

Kun arvostelua mainittiin, muuttuivat Nuotion kasvot. Siitä että ne
olivat olleet ikään kuin kuolleet, vilkastuivat ne eivätkä olleet aivan
vapaat ilkeydestä.

— He tulevat tällä kertaa nolatuiksi! sanoi hän ja hymyili. — Tahtoisin
tietää, mitä he voisivat sanoa. Kerrassaan nolatuiksi. Nolatuiksi.

— Oo! huudahti Eedla Riuku, — arvostelu meillä on niin raakaa! Jahka
minä pääsen ohjaksiin, niin kyllä minä näytän.

— Minä olen _laskenut_, sanoi Nuotio painavasti ja hänen vasen silmänsä
meni raolleen.

— Mitenkä meidän arvostelijoihimme nähden voi laskea?

— Kaikki voi riippua siitä, kenen kanssa arvostelija syö illallista
kenraaliharjoituksen jälkeen.

— Tai missä seurassa hän istuskelee kahviloissa.

— Jahka minä pääsen ohjaksiin — odottakaa, odottakaa! niin minä
paljastan koko meidän tämän viheliäisyytemme.

Kirjailija kävi levottomaksi. Tyttöjen täytyi kertoa, mitä epäilyksiä
heillä oli. He olivat kuulleet juoruja. Kerrottiin kaupungilla, että
kirjailija olisi rakentanut aivan mielettömiä teorioja — "idioottisia",
kuului sana.

Kun Tauno Nuotio tämän kuuli, jähmettyi äskeinen iloisuus hänen
kasvoillaan ja kun taas jähmetys alkoi sulaa, muuttui kasvojen ilme
pelästyneeksi ja hätääntyneeksi. Näytelmänkirjoittaja nousi ja puhkesi
tulistuneena puhumaan.

— Siinä sen nyt näkee. He eivät tiedä mitään koko näytelmästä, mutta
arvostelu heillä on valmiina. Kiven kohtalo on tässä maassa totisesti
jokaisen kirjailijan osa. Ja tätä tyranniaa he saavat rankaisematta
harjoittaa.

Nuotio pyysi vettä. Hänen kurkkunsa oli aina aivan kuiva, kun hän oli
tullut teatterista. Teattereissa oli niin paljon tomua. Tytöt toivat
vettä. Eedlan täytyi juurta jaksain kertoa kaikki, mitä hän tiesi.
Kaupungilla kerrottiin hirvittäviä juttuja Nuotion Hiira-ideasta. Ei
tahdottu käsittää, miksi hän alituisesti palasi Hiiraansa.

— Ne aasit, sanoi dramaturgi ja asteli suuttuneena edestakaisin, — mitä
ne ymmärtäisivät jostakin ideasta. Ne pitkäkorvaiset. Mutta minäpä
opetan ne ajattelemaan.

Syrjänen lupasi toimittaa premiääripäiväksi lehtiin valaisevan
esittelyn Aappiksen ideoista ja Eedla puhua samasta asiasta enolleen.
Aappiksen mieli suli kiitollisuudesta ja hän rupesi avonaisesti
selittämään.

— Hiira — ehkä tekin oudoksutte, että minä aina palaan Hiiraani. Mutta
Hiira se on minulle samaa, mitä Itämaiden kansoille on Herodias. Kaiken
naissuvun perustyyppi, äiti ja rakastajatar...

— Das Ewig-Weibliche, sanoi Pirsta.

— Vaikka niinkin. Hiira on alkuäiti, alkukiemailija.

— Eeva? sanoi Ruudi.

— Vaikka niinkin. Ja Hiiran tytär? Tytär on nykyajan nainen,
nautinnonhimoinen, julma, imevä, tanssiva. Päämääränään miesten
päät. Niin, päät. Nykyajan nainen ei tahdo olla äiti — ainoastaan
rakastajatar. Päämääränään miesten päät... Kas kuinka minua
janottaakin. Teattereissa on niin paljon tomua.

Oli hetken äänettömyys.

— Tauno, sanoi Lahja Suvi-Aho vakavasti, — minä palaan aina samaan
minäkin: jätä naiset rauhaan. Sinä olet moderni ja hieno kirjailija.
Mutta naista sinä et ymmärrä.

— Ettei Aappis ymmärtäisi naista! huudahti Pirsta. — Nainen on juuri
Aappiksen erikoisala. Aappis on naisen erikoistuntija. Hän on sitä,
mitä sinä olet, kun kahdeksan vuotta olet valmistunut naislääkäriksi.
Nimittäin hän tuntee naisen sielun, kuten sinä silloin tunnet hänen
vaivaisen ruumiinsa. Mitä jää Aappikselle, jos häneltä otetaan nainen,
— sillä miehestä hän ei koskaan ole mitään tietänyt!

— Pirsta, Pirsta, kuiskasi Ruudi, — totuuksia on käsiteltävä varovasti.

Nuotio kiihtyi.

— Miksi minä en ymmärtäisi naista?

— Sinä näet hänessä vain sukupuoliolennon — sinun naisesi joutuu aina
puille paljaille, jos mies hänet jättää.

— Mutta Lahja, eikö se ole niin?

Nuotio teki kysymyksensä viattomasti. Veri nousi Lahjan kasvoille.

— On hänessä toki jäljellä ihminen, sanoi hän kiivaasti. — Pitääkö tätä
nyt toistaa ja toistaa!

Tytöt hyökkäsivät Lahjan kimppuun. Tässähän oli kysymys syiden
tutkimisesta, piti toki ymmärtää se! Psykologisten syiden ja seurausten.

— Niin, juuri niin, tarttui Tauno ajatuksensa katkenneeseen lankaan.

Kirjailijan pyytämä uusi vesilasi tuotiin.

— Kerropa vähän itse kappaleen tekotavasta, kehoitteli Syrjänen. — Voi
olla hyvä, että tiedetään jotakin siitäkin, kun juorut tulevat vastaan.

— Niin, sanoi Nuotio, — ehkä idea siitä käykin paremmin selville.

Hän vei käden pitkin kravattiaan ja takinkäänteitään koetellakseen,
oliko niille pudonnut vettä. Sitten hän alkoi:

— Kun me vuokraamme huoneiston, niin me mieluummin kalustamme sen itse.
Ainoastaan matkalla ollen vuokraamme kalustettuja huoneita, chambres
garnies. Siis me kalustamme huoneistomme itse. Me täytämme myöskin
mielellämme itse näytelmän sisällöllä.

— Ei, kuules, älä hulluttele! sanoi Lahja. — Kun me olemme maksaneet
piletin hinnan, niin me tahdomme katsella valmista.

— Lahja, sanoi Nuotio, — oletko koskaan käynyt katolisessa kirkossa?
Eikö sinua siellä ole miellyttänyt se, että olet saanut antautua
harjoittamaan omaa hartauttasi? Omaa. Vailla pakkoa, antautua oman
tunnelmasi valtaan.

— En ole koskaan käynyt katolisessa kirkossa.

— Valitan, ettet ymmärrä vertaustani. Valitan. Taide vaatii aina
vapautta. Uusi näytelmäni antaa katselijalle seinät, huoneiston:
katselija saa itse kalustaa. Tässä se nyt on koko teoria, jota ne
pitkäkorvaiset aasit eivät saa päähänsä.

Syntyi äänettömyys. Nuotion silmät tuijottivat jännittyneinä
toveriparveen. Se oli arveluttavasti pienentynyt.

— Tämä on niin nerokasta, sanoi Syrjänen, — ettet sinä itsekään
tiedä, miten nerokasta se on. Siinä on aivan uusi ohjelma tulevalle
näytelmätaiteelle. Antaa katselijan oman mielikuvituksen kalustaa!

— Oman mielikuvituksen kalustaa, toisti Nuotio. - Minä liikuttelen
viivoja ja asentoja. Minä pitelen rytmejä. Rytmejä. Viivoja. Asentoja.
Liikkeitä. Minä...

— Sinun näytelmässäsi ei siis enää ensinkään puhuta? kysyi Ruudi.

Oli hetken äänettömyys.

— Minä tunnen sinut, vanha irvihammas, sanoi Nuotio. — Tietysti
puhutaan. Voitko ajatella näytelmää ilman vuorosanoja.

— Tässä on niin paljon muuta, mitä vailla minun täytyy ajatella sitä.
Vailla sisältöä...

— Mutta sisällönhän katselija panee...

Kuraattori oli huomannut poikien toinen toisensa jälkeen siirtyvän
tupakkahuoneeseen tai kokonaan poistuvan. He naureskelivat. Hän sai
Eedla Riu'un pianon ääreen ja valssin käyntiin. Ainoastaan Pirsta ja
Ruudi seisoivat enää Nuotion ympärillä.

— Kyllä kirjailija meillä on avuton! huudahti Nuotio. — Hän on kuin
rosvojen luolassa.

— Älä pelkää, lohdutteli Pirsta. — Kyllä me Eedlan kanssa otamme
käsitelläksemme toimittajien sisaret ja serkut ja serkunserkut.

— Mitä te voisitte tehdä!

— Me — mitäkö me voisimme tehdä? Me intrigeeraamme... Ja kun on
piirtänyt kilpeensä "Leben und leben lassen", kuten Birgit Linnamäki,
niin on hyvä liikkua.

— Kuinka minä olisin sinulle kiitollinen! sanoi Nuotio.

— Oi sinä pyhä Aappis! hymyili Pirsta.

Kirjailijan kasvat kirkastuivat äkkiä.

— Ruudi, eikös olekin sentään hyvä tyttö tuo meidän pyhä Birgittamme?

— On, on, sinä pyhä Aapiskirja, vastasi Ruudi.

— Teetkö pilkkaa?

— Mutta Aappis — Aapiskirjahan on kaiken viisauden alku ja loppu.

— No niin on, mutta kuka sen tietää, mitä sinä milloinkin tarkoitat.
Saanko pyytää pyhää Birgittaa tanssimaan?

— Kiitoksia — mutta sitten _me_ myöskin tanssimme, Ruudi!

Pienen sananvaihdon suoritettuaan läksivät Pirsta ja Nuotio liikkeelle.
Ruudi kuuli kirjailijan kiihkeästi selittävän jotakin asiaa ja Pirstan
leikillisesti huudahtelevan joukkoon.

Ruudi silmäili ympäri salia. Miten paljon uusia kasvoja täällä taas
olikin. Hymyillen liitelivät parit ohitse. Ovensuussa vastapäätä
istui vaaleatukkainen tyttö, yksi niistä monista, jotka tänään
joukkoesittelyssä olivat kulkeneet hänen ohitseen. Tyttö punehtui, kun
Ruudi jäi häneen katsomaan. Sievä tyttö. Ja niin tuore ja maalainen.

Ruudi astui, pujotellen tanssivien ryhmien läpi, permannon poikki, ja
suuntasi askeleensa tyttöä kohti.

Tyttö oli Helmi Ranta.




TARINA KUKASTA JA VALKOKUKASTA


Martta ei lukenut ääneen, mutta yksityisiä sanoja ja lauseenosia kuului
pitkin matkaa.

"— — — lähestyi sitten alkuvuodella 1610 puolalaisten saartamaa
Moskovaa — — — nuo ketterät Suomen suksimiehet tekivät vihollisille
paljon vahinkoa — — — ja maaliskuun 12 päivänä de la Gardie — — —
ruhtinas Mikael myrkyllä surmattiin. — — — Kenraali Sholkowski kesäkuun
24 p. 1610 äkillisen hyökkäyksen — — — jäljellä neljäsataa sivua
— — — viikossa saada pois. — — — Nämä tapaukset tietysti muuttivat
— — — vaan vielä lisäksi. Ivangorod, Pähkinälinna ja Kuolansuu — —
— haltuunsa annettava — — — elokuussa 1610 lähti mainittua linnaa
hävittämään..."

Martta sekoitti lukuunsa omia mietteitään. Hänen urakkansa oli
vähintään viisikymmentä sivua päivässä ja tämän urakan ja sen
päämäärän, tentin, ympärillä hänen ajatuksensa tietysti askartelivat.
Myöskin hän ajatteli, että hän nyt kohta kaksi vuotta oli ollut
ylioppilaana, ja että syksystä täytyy saada uusi laina - mistähän
siihenkin saisi takaajat.

"— — — juuri tähän aikaan syttyi Tanskankin kanssa ilmi sota — — —
arvonimen 'Lappalaisten kuningas', — — — ja Kaarlon viimeiset päivät
synkistyivät tämän uuden sodan vastoinkäymisistä."

Kello seinän takana löi. Martta laski oikean kätensä etusormen sille
kohdalle sivua, mihin oli ennättänyt.

— Helmi!... Helmiiii! Kello on puoli kahdeksan.

Kello toisen seinän takana vahvisti hänen sanansa lyömällä sekin heleän
lyönnin. Helmi sen sijaan loikoi unisena vuoteessaan ja aikoi sanaa
sanomatta jäädä nukkumaan toiselle kyljelleen.

— Sinä olet sanonut, että minä herättäisin sinut kello puoli kahdeksan.
Olet taas sitten pahalla päällä.

"— — — Tuhatkuusisataa kolmetoista Knärödissä- — — Kuusitoistasataa
kolmetoista, kuusitoistasataa kolmetoista, kuusitoista kolmetoista — —
— Knäröd, Knäröd, Knäröd — — — Elfsborgin lunnaiksi — — — Yksi miljoona
hopeariksiä kuudessa vuodessa — — —"

— Helmi! olet sitten taas pahalla päällä. Mitä se auttaa, että aina
päättää, kun ei sitten kuitenkaan nouse.

Martta repäisi kappaleen vanhasta sanomalehdestä, jonka hän tapasi
pöydältä, rypisti sen palloksi ja tähtäsi Helmin hartioita kohti. Helmi
liikahti ja päästi pitkän, voihkaisevan äänen.

— Kyllä minä nyt jo olen valveilla, sanoi hän.

Hän kääntyi ja jäi tuijottamaan Marttaan, jonka harmaat kasvot
liikkuvine huulineen näkyivät räikeästi pienen sähkölampun valossa.
Vihreä villaröijy teki Martan vieläkin kalpeammaksi. Kampaamattomat
hiukset valuivat olkapäille. Helmin mielessä ilakoi sitten eilisillan
jokin valoisa kuva, jota säesti hymy ja laulu, ja hetkiseksi
tuntui Martta hänestä joltakin mahdottomuudelta, hirviöltä, joka
oli vihamielinen kaikelle ilolle ja elämälle. Mitä oli harmaalla,
lahonneella puunkannolla tekemistä keväässä? Sen oli kaatuminen, ei
muuta. Mutta samassa hän muisti, että Martta se juuri heistä molemmista
oli kunnollinen ja ahkera, ja hän, Helmi, kunnoton ja laiska. Eilinen
naurava, iloinen kuva oli tuomittava ja tuo tuossa kiitettävä ja
seurattava. Helmi tuijotti Marttaan. Hän kuuli: "— Se oli tukalin
rauha, minkä Ruotsi milloinkaan — — —. Kuusitoistasataa kolmetoista,
kuusitoistasataa kolmetoista — — — Knäröd, Knäröd, Knäröd — — —."
Helmin tuli paha olla.

— Voi, voi, sanoi hän, — joko sinä taas kauankin olet lukenut?

— Kuudelta.

Ja samassa Martan ääni jo ynisi kirjan tekstissä.

— Kuudelta! lausui Helmi ikään kuin olisi ollut kysymys
saavuttamattomasta ennätyksestä. Häntä haukotutti ja hän oikoili
käsivarsiaan. Ne olivat kauniit, hän tiesi sen. — Voi voi, kuudelta,
ehätti hän toistamaan ikään kuin päästäkseen irti omista ajatuksistaan.
— Kuinka sinä voit jaksaa?

— Pistä sinäkin vain jalkasi kylmään veteen, niin heräät, sanoi
Martta ja jatkoi täyttä vauhtia: "— — — Heinäkuun viimeisenä päivänä
kuusitoistasataa viisitoista — — — sankari Eevertti Horn — — —
sai tykin kuulasta surmansa — — — heinäkuun viimeisenä päivänä
kuusitoistasataa viisitoista — — — Eevertti Horn..."

Helmi rupesi yhtäkkiä nauramaan. Hänelle oli selvinnyt, että se eilinen
kuva oli oikea ja luonnollinen ja lukeva Martta tuossa hulluutta.

— "— — Kustaa Aadolf itse oli saapuvilla — — — Turun tuomiokirkkoon" —
— — Mitä sinä naurat?

— On vain niin hullua! sanoi Helmi ja kiemaili pää käsivarsien varassa.

— Mikä on hullua? kysyi Martta, joka aina tahtoi päästä asioiden
perille.

— Nooo — — — vaikkapa pistää jalkansa kylmään veteen.

— Mutta kun ei muuten herää. Eelis Järvensivu ruoskii itseään märillä
pyyhinliinoilla.

— Hän on aivan hullu!

— Hän saa väitöskirjansa pian valmiiksi, "— — — juhlallisella
rauhanteolla Stolbovan kylässä Laatokan ja Tihvinän välillä
helmikuun seitsemäskolmatta päivä kuusitoistasataa seitsemäntoista,
helmikuun Seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta, seitsemäskolmatta,
kuusitoistasataa seitsemäntoista, kuusitoistasataa seitsemäntoista,
kuusitoistasataa seitsemäntoista — — — uuden aikakauden lähtöpaikkana.
— — — Novgorod lääninensä, Audovan ja Laatokan kaupungit, Novgorod,
Audovan ja Laatokan kaupungit."

— Kuule, keskeytti Helmi äkkiä, — tunnetko sinä tarinan Kukasta ja
Valkokukasta, Floiresta ja Blanchefloresta?

— "Mutta tämän edun olivatkin Suomen urhoolliset miehet" — luku loppuu
ihan juuri — "verellänsä ja varoillansa kalliisti ostaneet. — — —
Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi, kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi
elokuussa..."

— Lue, lue, lue sinä. Kuusitoistasataa kaksikymmentäyksi — muistathan
tuon nyt koulustakin. Lue, lue, lue sinä...

Helmi ilveili, minkä ehti, oikoi sitten taas käsivarsiaan
käärmemäisillä liikkeillä ja solmi ne yhteen ylhäälle päänsä taakse.
Hän jäi tuijottamaan kattoon ja tunsi mielihyvää, että hänen silmänsä
olivat suuret ja loistavat.

Ruudi, Ruudi — mitä Ruudi oli tarkoittanut? Miksi hän oli tahtonut,
että Helmi tuntisi tuon runon?

    "Je fais souvent ce rêve étrange et pénétrant
    d'une femme inconnue, et que j'aime et qui m'aime!"

Ruudi oli kehoittanut Helmiä kääntämään tämän runon ja luvannut
läpikäydä käännöksen...

    "Minä näen usein unta outoa ja ankaraa,
    että on vieras nainen, joka lempii mua ja saa lempeni..."

Kuka on se vieras nainen, Ruudi? "Onko hän tumma, vaalea vaiko
punahapsinen — Est elle brune, blonde ou rousse?"

        "Car elle me comprend, et mon coeur transparent
        pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème...

    "Sillä hän ymmärtää minut ja sydämeni
    yksin hälle oi! lakkaa olemasta arvoitus..."

Ruudi, Ruudi! Rudolf Erik Winkler. "Car elle me comprend..." Helmi
kierteli käsissään palmikkojaan. Ruudi katseli usein hänen hiuksiaan,
vaikk'ei hän mitään sanonut. Jos olisi voinut näyttää ne hänelle
näin... Helmi kuumeni, kun sitä ajatteli.

"— On siis suureksi osaksi perustanut nykyisen sivistyksemme — — —
nykyisen kansallisen heikkoutemme..."

    "— Car elle me comprend, et mon coer transparent
    pour elle seule, hélas! cesse d'être un problème..."

"— historian viidenteen aikakauteen."

Martta käänsi lehden, läjäytti kämmenellä kirjan aukeamalle ja nousi.

— No, nyt on kahvitauko, nyt on päästy "mahtavuuden aikakauteen".

Helmi tukahutti sanat, jotka olivat puhkeamaisillaan hänen huulilleen,
"— — — et que j'aime et qui m'aime" — teki miltei kipeää tappaa niitä.
Verlaine oli yhtä kaikki ihana!

— No oliko eilen hauskaa?

Martta sammutti lampun ja veti ylös uutimet. Olikin jo suuri
päivä. Säteestä, joka lankesi viistoon vastapäiseen talonseinään,
saattoi nähdä, että oli pilvetön sää. Tutussa huoneistossa
kolmannessa kerroksessa, missä mitkään uutimet eivät peittäneet
idyllistä perhe-elämää, tuli herra paitahihasillaan hypittämään
pikkulasta ikkunaan. Neljännessä kerroksessa pudisteltiin tomuliinaa
ikkunanraosta. Ettei lapsi vain löisi rikki ruutua, sen kädessä oli
suuri hopealusikka. Raitiovaunun kilinä kuului, rattaat rämistivät
ohitse.

— No, oliko eilen hauskaa? toisti Martta ja valmistautui sukimaan
hiuksiaan.

— Oli, sanoi Helmi, kädet niskan alla ja katse suunnattuna taloon
vastapäätä. — Räätäli Laine astuu jo työhuoneeseensa.

Martta katsahti ikkunaan, vasemmassa kädessään ohut, palmikosta
päästetty tukka. Hänen oli nälkä. Kello seinän takana alkoi lyödä.
Saisikohan kahvia. Sitä sai tänään odottaa. Lempi oli eilen ollut
tansseissa.

— Oliko teitä paljonkin?

— Eedlan kamari täynnä. Me olimme hullulla päällä, lauloimme ja
tanssimme csárdásta, niin että tultiin kieltämään. Alakerrasta.
Siellä oli muka joku sairaana. Ruudi sanoi, että minä jo tanssin
niinkuin unkaritar. Sitä minä nyt en usko, mutta... joka tapauksessa
oli hauskaa. Me seppelöimme Aappiksen. Eedla teki seppeleen
konvehtipapereista.

— Konvehtipapereista!

— Hän leikkasi ne tietysti laakerinlehtien muotoon. Aappis oli mainio
helyissään...

Kello toisen seinän takana alkoi lyödä.

— Kyllä se on aika lahjaton se Aappis. Nyt hän taasen suunnittelee
jotakin uutta Hiira-teosta, hän on saanut päähänsä, että hänen
tehtävänään on selvittää maailmalle Hiiran salaisuus. Nimittäin naisen
salaisuus... Je fais souvent ce rêve étrange...

Koputettiin ovelle. Kolme suuta lausui miltei yhtaikaa "huomenta".
Kaita tumma palvelustyttö laski pöydänlaidalle himmentyneen soikean
tarjottimen, tehden toisella kädellään tilaa kirjojen keskelle.

— No oliko Lempillä eilen hauskaa? sanoi Helmi sängystä.

Lempi haki asetin laidan alta esiin muutamia rahoja ja vastasi:

— No noin — o-jaa — menihän se. Entäs neidillä?

— Kiitos, kyllä.

— Koskas neiti tuli kotiin?

— Tuossa kahdentoista jälkeen.

— Niin varhain. Minä tulin vasta kolmelta.

— Ei se ollut mikään tanssitilaisuus, se oli vain sellainen
lausuntailta, sellainen, että jokainen lausui jotakin...

— Kyllä minä tiedän. Meillä oli yhteen aikaan yhdistyksessä
sellaisia... Minäkin esitin Vapautetun kuningattaren ja... Mitäs neiti
eilen esitti? Omiako runoja? Kyllä minä olen löytänyt täältä revittyjä
palasia. On ollut oikein kauniita joukossa.

— Ne ovat olleet käännöksiä, keskeytti Helmi, ja helsinkiläinen
palvelustyttö saattoi hänen äänestään kuulla, että toverillisuus oli
saavuttanut rajansa.

Lempi hymähti pilkallisesti — luulivatko nuo nyt olevansa häntä
paremmat sen vuoksi, että olivat ylioppilaita? — ja järjesti rahat
kahteen eri läjään.

— Nämä ovat takaisin valkoisesta silkkipuserosta - jaahah, se on jo
eilen ollut päällä. Kyllä se sitten pian taas on pesetettävä. Neiti on
paha likaamaan...

— No niin no, keskeytti Helmi, — omilla rahoillanipa minä maksan...

— Omilla, niin kai — tai papan ja mamman.

— Se ei kuulu kehenkään.

Martta huomautti kuivasti, että toinen lanttiläjä kai oli jäljellä
kenkärahoista.

— Puolipohjaaminen on taas korotettu, huomautti tyttö, — niin että on
paras hyppiä vähemmän.

Ja sen sanottuaan hän meni.

Se oli toki tullut sietämättömäksi tuo Lempi. Sille ei toki enää
uskaltanut lausua ystävällistä sanaa. Leikin varjossa tyttö käyttäytyi
suorastaan sopimattomasti.

Toverit asettuivat väliaikaisesti puettuina juomaan kahviaan. Taas
tällaista ikivanhaa leipää!

— Mitä ohjelmaa teillä oli? uteli Martta.

Helmi vastasi hajamielisesti. Piian nenäkkyys kuohutti häntä vieläkin.
Eedlalla oli ollut pari tanskalaista uutuutta, Aappis oli esittänyt
Oscar Wildeä, Sylvi oli selittänyt joitakin kansanrunotoisintoja.
Pirsta luki Liliencronia. Olihan sitä siinäkin.

— Entä Ruudi? kysyi Martta.

Helmi huomasi kysymyksessä pienen peitetyn tarkoituksen. Lisäksi häntä
harmitti, että Martta kutsui Ruudia ristimänimeltä. Koko osakunta teki
niin, mutta Martta ei olisi saanut sittenkään.

— Winkler, sanoi hän, — antoi esityksen keskiaikaisesta ranskalaisesta
runoudesta.

— Ja siinä oli siis se tarina, huomautti Martta yhtäkkiä puheliaana.

— Mikä tarina?

— No se, josta sinä äsken mainitsit.

— Niin, mikset kuunnellut silloin.

— Kun minun juuri piti päästä lukuni loppuun. Kerro se nyt.

— En minä enää.

Martta lopetti suuren sämpylänsä, — hän söi sen aina kokonaan,
sillä hän ei syönyt aamiaista — nousi ja rupesi pukeutumaan. Helmi
veti päällystakin ylleen ja haki puulaatikon päältä eteisestä
"Ylimaan Sanomat". Svea Sovelius ja Antti Karhu olivat julkaisseet
kihlauksensa. Se oli se rikas Karhu. Hän aikoi jo kertoa uutisen
Martalle, mutta muisti, että hän oli tälle vähän suuttunut. Yhtäkkiä
Martta, kiinnittäessään solkea kauluksensa päihin, sanoi Helmiin päin
kääntymättä:

— Kertoisit nyt sen tarinan sill'aikaa, kun minä panen kengät
jalkaani, jollei se ole pitkä. Pitäisi koettaa saada sitä
yleissivistystä. Inspehtori sanoi jo vastaanottopuheessaan, muistathan,
yleissivistyksestä...

— Svea Sovelius ja Karhu ovat kihloissa, sanoi Helmi.

— No nyt se Svea sai rikkaan, mutta kukas niistä luopuu kielestään?

— Me pääsemme häihin.

— Niin, sinä.

Helmi tiesi, ettei Martta pääsisi. Karhu oli aina etsinyt varakkaiden
seuraa. Hänen tuli yhtäkkiä sääli Marttaa.

— No, sanoi hän — minä kerron nyt tarinan Floiresta ja Blanchefloresta,
Kukasta ja Valkokukasta. Se voi olla hyvä yleissivistyksen vuoksi.

Helmi kapusi ikkunalaudalle, ties mistä syystä, veti paljaat jalkansa
huppuun allensa ja rupesi kertomaan, katsellen aurinkoiselle kadulle
ja ikkunoihin vastapäätä, jossa räätäli Laineen työväki liikkui. Ja
kertoessaan näki hän edessään Ruudin sellaisena, kuin hän oli ollut
eilen illalla, solakkana, tummana, silmät säkenöiden ja ääni tenhoten
kuulijat.

— Floire ja Blancheflor olivat syntyneet samana päivänä ja rakastivat
toisiaan, Floire oli pakanallisen kuninkaan poika ja Blancheflor
kristityn kreivin tytär. Pakanallinen kuningas ei hyväksynyt, että
hänen poikansa piti kristitystä tytöstä, joka lisäksi oli vain kreivin
tytär, ja niin hän toimitti, että Blancheflor...

— Blancheflor — mitä se oikein on?

— Muinaisranskaa. "Floire" merkitsee kukkaa ja "Blancheflor"
valkokukkaa. No niin, Valkokukka myytiin kauppiaille, jotka veivät
hänet Babylonin hoviin ja saivat hänestä seitsemän kertaa hänen
painonsa kullassa. Niin kaunis hän oli. Nyt tyttö suljettiin haaremiin
ja levitettiin tieto, että hän on kuollut. Floire oli epätoivoissaan
ja tahtoi tappaa itsensä. Äiti ei voinut sitä kestää, vaan ilmaisi,
että Valkokukka eli. Silloin Kukka lähti rakastettuaan etsimään, samosi
maat ja mantereet ja kysyi ihmisiltä neuvoa. Ja kaikki tiesivät,
sillä he muistivat nähneensä hänet kauppiailla, niin kaunista tyttöä
eivät he milloinkaan olleet ennen nähneet. Ja Kukka tuli Babylonin
haaremiin ja lahjoi portinvartijan ja pääsi, suureen kukkakoriin
kätkettynä, Valkokukan huoneeseen ja oli siellä kaiken yön. Aamulla
hänet keksittiin ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Tuomioistuimen
edessä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin liikuttavaa: molemmat koettivat
ottaa syyn niskoilleen. Tämä sai sulttaanin peruuttamaan tuomion ja
rakastavaiset vihittiin kirkossa. Eikö se ole kaunis tarina?

Martta rupesi nopeasti solmimaan kengännauhojaan.

— On kyllä, sanoi hän. — Mutta eikö se muistuta Tauno Nuotiota? Minä
tarkoitan, että hänkin kirjoittaa noin hienosti rakkaudesta.

Helmi naurahti halveksien.

— Ei, tiedätkö, ei hänen päähänsä pälkähtäisi kirjoittaa mitään niin
runollista kuin esimerkiksi juttua kukka korista.

— Mutta sinäkin ennen pidit hänestä.

— Niin, ennen! huudahti Helmi ikään kuin hän olisi puhunut vuosisadan
takaisesta asiasta. — Mitä minä ennen ymmärsin!

Palvelustyttö ikkunassa vastapäätä tanssitti lasta. Helmi hymyili sille
ja liehutti kättään. Herttainen pieni lapsi!

— Tiedätkö sinä, sanoi Martta kovakouraisesti, ‒ että siitä Winkleristä
puhutaan yhtä ja toista pahaa.

Veri karkasi Helmin kasvoille, hän hyppäsi alas ikkunalta ja katseli
leimuten asuintoveriinsa.

— Ja mitä sitten? Ei, älä puhu mitään, minä en tahdo kuulla, minä en
siedä juoruja. Ne ovat kaikki juoruja, ininä tiedän sen. Puhukoot.
Niin, tai miksenkäs minä voisi kuullakin, mitä sanotaan. Mitä se minuun
koskee.

— Mutta... mikäs sinulle nyt tuli? Herranen aika sinua. Oletkos sinä
nyt häneen noin rakastunut. Varoisit vähäisen...

— Varoisit itse. Tiedätkös sinä, että sinä olet... sinä olet...
sinä olet kummitus etkä mikään nuori tyttö. Näkisit, miltä sinä
näytät, kun istut tuossa ja tankkaat "kuusitoistasataa kolmetoista...
kuusitoistasataa kolmetoista..." Sellaiseksi en minä tahdo tulla, en
ikinä! Nainen on rakkautta varten. Siitä ei pääse mihinkään.

Martta veti taskustaan suuren kotikutoisen nenäliinansa, niisti
nenänsä, raivasi pois kahvitarjottimen ja otti esiin kirjansa. Hetkisen
hän tuijotti lehtiin ikäänkuin hänen silmänsä olisivat olleet sumeat,
sitten hän pyyhkäisi ne ja alkoi lukea. Hän luki hiljaa, ei kuulunut
yhtään ääntä. Hän oli loukkaantunut, Helmi tunsi sen.

Olkoon vain!

Helmi päästi peilin edessä valloilleen hiuksensa ja järjesti ne
nopeasti. Hänen ei ollut hyvä olla. Joka vaatekappale, jonka hän pani
ylleen, soimasi häntä koko siitä elämästä, jota hän vietti. Ne olivat
halpoja pieniä ylellisyysesineitä, jollaisia hän ennen yliopistoon
tuloaan oli varkain katsellut vain jostakin muotilehdestä tai
sanomalehti-ilmoituksesta, mikä oli eksynyt kotiin Rannan taloon tai
koulukaupunkiasuntoon. Tunnossaan hän oli jo silloin hävennyt niitä.
Martta oli pysynyt uskollisena kodilleen ja syntyperälleen. Jos hänen
äitinsä olisi tullut tänne tällä hetkellä, olisi hän tavannut Martan
yllä karut kotoiset vaatteet, jopa suutari Kilpisen neulomat kengätkin.
Helmin teki mieli sovittaa Martta, mutta hän ei keksinyt millä tavalla.
Ei sitä viitsinyt suorastaan pyytää anteeksikaan, sillä Marttakin oli
ollut tyhmä. Mitä hän rupesi ärsyttämään juoruillaan.

Kun Helmi suurella kultaneulallaan kiinnitti kaulustaan, hämmästyi hän
omia kasvojaan peilissä. Hän tuli iloiseksi. Hänen silmänsä olivat
suurentuneet ja syventyneet, sitten eilisen illan se oli tapahtunut.
Hänen täytyi olla hyvä Martalle, koko maailmalle.

Kun hän kääntyi, näki hän asuintoverinsa kasvot tumman punan
paisuttamina. Martta katseli tiukasti kirjaan, mutta hän ei lukenut.
Hän istui ja kärsi jostakin. Köyhyydestäänkö, kömpelyydestäänkö...

Helmin kävi sääli. Kyyneleet eivät olleet kaukana.

— Martta... kuule... älä nyt viitsi. Minä lausun sinulle vähän
Verlainea — häntäkin on hyvä tuntea yleissivistyksen vuoksi... Kuule,
minä lakkaan heti häiritsemästä sinua, kunhan vain et ole suuttunut.
Huomenna minä nousen kello seitsemältä. Minä ostan herätyskellon. Tai
herätä sinä, minä lupaan totella, kun sinä herätät! Kuule, älä viitsi
noin! Minä olen niin häijy. Mummo on kasvattanut minut huonosti.
Kuule nyt ‒ en minä rakastu Ruudiin, saat olla ihan levollinen. Mitä
Pirsta sitten sanoisi! Päinvastoin Aappis on tekeytynyt minulle
hiukan makeaksi viime aikoina. Vaikka en minä Aappikseenkaan. Aappis
on aivan vähäpätöinen. Ruudista minä kyllä pidän, se on totta. Mutta
en minä rakastu häneen. Pelkään häntä hiukan, en sen vuoksi että
hän... että hänestä puhutaan pahaa... vaan sen vuoksi, että hän on
niin terävä. Esimerkiksi kun hän rupeaa puhumaan minun kirjallisista
taipumuksistani, en koskaan tiedä, tekeekö hän pilkkaa vai tarkoittaako
hän totta. Ei, en minä uskalla rakastua häneen... No, oletko jo
hyvä! Kuule, ensi kerralla, kun sinä tarvitset uuden puvun, pitää
sinun ostaa jotakin sinistä tai punaista, kun sinä olet kalpea... No
niin, ja huomenna minä nousen kello seitsemältä. Sinä herätät! Mutta
kuule — minähän kokonaan unohdin lopun pois Floiren ja Blanchefloren
tarinasta. Tarina loppui siihen, että Kukka tuli kristityksi ja risti
koko kansansa. Joka ei viikon kuluessa antautunut kastettavaksi, se
tapettiin.

Martan harmaista kasvoista katsahtivat silmät äkkiä pelästyneinä ja
avuttomina. Hän oli kokonaan unohtanut suuttumuksensa.

— Ja mitä oppia on otettava Kukan ja Valkokukan tarinasta? sanoi hän
hiljaa.

— Ei mitään — se on kaunis runo, vastasi Helmi lämpimästi.

— Tahtooko se sanoa, että kun ihmiset rakastuvat, he panevat kaiken
valtansa alle, ja joka ei taivu, se tapetaan?

Martta oli puhunut syvästi vakavana. Hymy kuoli Helmin huulilla.

— Kyllä teidän kelpaa, jatkoi Martta, — teidän, jotka olette rikkaat ja
kauniit, mutta entä ne toiset? Niidenkin täytyy mennä elämän läpi.

Helmi puhui vastaan, paremmin päästäkseen tukalasta mielialasta kuin
ajatellen, mitä hän sanoi.

— Kuka sitä tietää, mikä niitä "rikkaita ja kauniita" odottaa? Ja kuka
sitä tietää, kutka itse asiassa ovat rikkaita ja kauniita. Tänään
rikas, huomenna köyhä. Rakkaus on kaikkia varten.

— Työ on kaikkia varten, sanoi Martta ikään kuin hän olisi saanut
kiinni elämänsä ankkurista.

— Rakkaus ja työ — molemmat! huusi Helmi hätääntyneenä.

Minkä tähden hänen olikin niin paha olla?

Martta luki jo. Hän oli leppynyt, sillä hän luki ääneen, oli kysymys
Elfsborgin lunnaista. Martta oli ryhtynyt työhönsä täydellä höyryllä.
Hän huojutti ruumistaan ja rummutti kädellään kirjan laitaan ikään kuin
takomalla takoakseen päähänsä sen viisauden.

Äkkiä rupesi Helmiä äärettömästi huvittamaan. Hän meni
piironginlaatikolleen, otti sieltä suuren pussin ja viskasi kourallisen
piparikakkuja keskelle kirjan aukeamaa Martan eteen.




AAPPIKSEN PREMIÄÄRI


Mikä oli mieliala oikeastaan ollut? Saattoiko sanoa sen olleen
innostuneen? Mieluummin se ehkä oli ollut jännittynyt. Toiselta puolen
olivat ihmiset väliajoilla kriitillisen näköisinä tungeskelleet
voileipien ympärillä teatterin lämpiössä, toiselta puolen olivat
suosionosoitukset näytösten jälkeen olleet myrskyiset. Ei tietenkään
puuttunut niitäkään, jotka viettivät väliajat paikoillaan haukotellen,
mutta heidän vastapainokseen saattoi taas panna lukuisia ryhmiä nuorta
väkeä, jotka käytävien kulmauksissa kiivaasti väittelivät kappaleesta
ja Tauno Nuotion kirjallisesta tuotannosta yleensä. Ylioppilasnuoriso
oli erittäin runsaslukuisena läsnä teatterissa, varsinkin ylimaalaiset.
He täyttivät kokonaisia rivejä keskipermannolla eikä tarvinnut
olla erittäin tarkkakuuloinen huomatakseen, että suosionosoituksia
ikään kuin johdettiin sieltä käsin. Ylimaalaiset käyttäytyivät
muutenkin kuin miltei isäntinä tilaisuudessa. Heidän esiintymisessään
oli jotakin ylpeää ja uhmaavaa. Kun kolmannen näytöksen jälkeen
kättentaputusten myrsky oli saatettu loppuun, katosi suuri osa heistä
ulkoportaisiin, missä heidän laakeriseppeleensä ja kukkalaitteensa
säilytettiin. Heidän "kurriksensa" hääräsi siellä, antaen ohjeita
vahtimestarille. Ylimaalaiset esteetikot Ruuto Syrjänen ja Eedla Riuku
olivat juhlapuvuissa — nähtävästi he muodostivat jonkin lähetystön.
Levitettiin tietoa, että juhlaillallisiin oli tilaisuus ottaa osaa
osakunnan ulkopuoleltakin.

Helmi ja Pirsta, jotka tekijän kutsuvieraina istuivat kalleimmilla
paikoilla edessä, olivat viimeisellä väliajalla menneet tervehtimään
Nuotiota näyttämön puolelle. Kirjailijan ympärillä parveili ihmeellisiä
olentoja Hiiran puutarhoista, runoilijan vallattoman mielikuvituksen
lapsia, jotka täällä kulissien takana tulivat kysymään isältään ja
luojaltaan, oliko hän heihin tyytyväinen. "Hiiran tytär" kertoi
leikillisesti nauttineensa koko viikon arsenikkia saadakseen silmänsä
loistamaan täksi Illaksi. Kirjailija ojensi hänelle toisen niistä
valkoisista neilikoista, jotka koristivat hänen rintaansa. Nuotio
ilostui tyttöjen tulosta ja riensi esittämään Helmiä. Tottumattomana
ympäristöön Helmi kauniisti punasteli, samalla säilyttäen jotakin siitä
varmuudesta, minkä siro ja hyvin tehty puku aina antaa naiselle.

Eräänlainen onnen hohde lankesi sinipunertavasta kankaasta hänen
kasvoilleen. Hänen uudella puvullaan oli oma tarinansa, tai oikeastaan
sen kankaalla. Viime viikolla, kun he kolmisin Pirstan ja Ruudin kanssa
olivat astuneet suuren kaupan ohitse, oli Ruudi äkkiä pysähtynyt
kehumaan jotakin harvinaista väriä ikkunassa. Ruudilla oli pettämätön
vaisto tällaisissakin asioissa. "Sopisiko se minulle?" oli Helmi
sanonut. Ruudi oli hetkisen punninnut asiaa ja sitten sanonut:
"Erinomaisesti". Samana päivänä oli Helmi ostanut kankaan ja tänään
oli puku hänen yllään. Kaukaa kumartaessaan Ruudille, oli hän Ruudin
hymystä lukenut hyväksymisen ja se oli täyttänyt hänen mielensä ilolla.
Kuinka kaunis Ruudi olikaan mustassa iltapuvussaan. Ei kukaan koko
maailmassa ollut niinkuin Ruudi — Ruudi, Ruudi!

Aappiskin teki sentään tänään harvinaisen hauskan vaikutuksen. Hän oli
laihtunut ja kulissien takana, näyttämöhenkilöiden joukossa, vaikutti
hän melkein mieheltä. Helmistä oli mukavaa muistella, että hän viimeksi
eilen oli saanut kirjailijalta korillisen vaaleanpunaisia hyasintteja.

— Minä juuri kerron täällä, virkkoi "Hiiran tytär" kymmenenteen
kertaan, — että koko viikon olen syönyt arsenikkia saadakseni silmäni
loistamaan. Mutta loistavatko ne?

— Loistavat, vakuutti Pirsta, — te loistatte koko ihminen kuin fosfori,
sekä pukunne että silmänne.

— Kuinka hauskaa.

— Se oli hyvin sanottu, Birgit, puhkesi Nuotio puhumaan, — juuri
fosfori oli oikea sana. Miten sinä sen keksitkään? Olenko minä
maininnut sinulle tuon sanan, vai oletko itse sen keksinyt?

— Koko salonki on voinut sen keksiä — huomenna tulet kuulemaan sen
arvostelijain suusta.

Nuotio kävi kiinni päähänsä ja tuijotti silmät suurina Pirstaan.

— Älä mainitse niitä piruja, huusi hän, puoleksi leikillä, puoleksi
tosissaan.

— Miltä ne muuten tänä iltana näyttävät? kysyi Paratiisin Käärme, pieni
iva huulilla. — Ovatko kovin murhaavan näköisiä?

Käärme kantoi pyrstöään molemmilla käsivarsillaan ja olkapäillään. Se
kalisi ja kimmelteli. Helmi katsoi häneen, pelkoaan salaten. Hänen
kauneudessaan oli jotakin kamalaa ja kiehtovaa.

— Kyllä minä nyt tiedän, mikä se on, joka aina vetää tätä meidän
kirjailijaamme sinne Ylimaan osakuntaan! nauroi Hiiran tytär.

— Siellä on niin hauskaa! sanoi Helmi ja punastui uudelleen. — Meillä
on siellä sellainen cercle littéraire, jossa...

Hiiran tytär löi yhteen kätensä ja purskahti nauruun.

— Cercle littéraire — kuulkaa, mitä tämä lapsi sanoo: hän luulee, että
cercle littérairet vetävät puoleensa kirjailijoita!

— Hän kirjoittaa runoja, kuiskasi Nuotio, saattaen Helmin entistä
enemmän hämilleen. — Itse Winkler on sanonut, että hänellä ehdottomasti
on lyyrillistä temperamenttia.

Helmi rypisti kulmakarvojaan. Oliko tuo Nuotio noin ilkeä vaiko noin
tyhmä. Ruudi oli sen kyllä sanonut, mutta hän oli valitettavasti
lausunut sanansa aivan toisessa mielessä. Hän oli tehnyt pilkkaa
naisista ja heidän kirjallisista harrastuksistaan.

— Sanokaa nyt, sanokaa nyt, puhui kirjailija yhtäkkiä tytöille, —
millainen mieliala salongissa on?

Pirsta kohautti olkapäitään.

— Emmekö ole paukuttaneet käsiämme? sanoi hän ja hymyili.

— Sfinksi, mitä sillä tarkoitat? sanoi Nuotio ja tarttui hänen
olkapäihinsä ikään kuin ravistaakseen hänestä ulos totuuden.

Pirsta purskahti nauruun.

— Hiiran tytär, miksi kidutat minua?

Kello soi. Näyttelijät sanoivat nopeasti hyvästi ja läksivät kaikkine
helyineen paikoilleen odottamaan vuoroaan.

— Muista, muista, kuiskasi Pirsta, painaen Nuotion kättä –

    "Höchtes Glück der Erdenkinder
    sei nur die Persönlichkeit."

— Hän on armoton, valitti kirjailija Helmille, joka ojensi hänelle
kätensä, lähteäkseen seuraamaan Pirstaa.

Nuotio ei päästänyt hänen kättään. Hän talutti hänet pois
kulissientakaisista sokkeloista. Siellä olisikin voinut helposti
langeta. Yhtäkkiä Helmi muisti, ettei hän ollut kiittänyt kaikista
Nuotion lahjoista.

— Kiitos kukista ja kiitos tästä illasta, sopersi hän ovenavauksessa.

Hän sanoi sen jollakin tavoin kömpelösti. Silloin tarttui kirjailija
hänen käteensä ja suuteli sitä. Helmi liukui eteiseen, josta valoja
sammutettiin, ja tuli hiukan pyörryksissä salonkiin, jossa jo oli
pimeä. Hänen kädellään tuntui selvästi kohta, jota kirjailija oli
koskettanut huulillaan. Pirsta tarttui mitään aavistamatta samaan
armoitettuun käteen. Tuskin he olivat päässeet paikoilleen, kun
esirippu nousi.

Koko paratiisin yrttitarha aukeni katselijain eteen. Jalopeura makasi
lampaan vieressä ja gasellin pää pisti esiin liaanien joukosta. Hyvän-
ja pahantiedon puussa loistivat omenat kuin valaistu veri. Oksien alla
lepäsi Hiiran tytär, mutta ei fosforinkarvaisena, kuten äsken, vaan
lempeänä kuin kuutamon säde. Hän puhui. Ja puhetta säesti suloinen
ääni. Se ei ollut musiikkia eikä tuulen suhinaa. Se johtui ehkä virran
juoksusta. Yhtäkkiä kääntyi valonsäde hyvän- ja pahantiedon puuhun ja
tuli näkyviin suuri keltainen papukaija, joka piti ääntä ja nyökytti
päätään. Koko yleisö rupesi nauramaan. Hiiran tytär puun alla puhui
jotakin kaihostaan ja ikävästään. Puutarha oli miltei pimeä ja sen
kasvillisuus oudon rehevä, mutta samalla aivan kuiva. Yht’äkkiä alkoi
kuulua ikään kuin kymmenien pienenpienten kahleitten kitinää. Käärme
tuli. Mustana ja loistavana kuin pienoiskuva koko kuoleman virrasta hän
luikerteli esiin. Hän ei ensinkään tehnyt sitä kauheaa vaikutusta kuin
äsken läheltä katsoen. Hän oli ainoastaan kiehtova ja vastustamaton.
Läpi pimeän hän kiemurteli ja oli pian saartanut naisen puun alla.
Hiiran tyttären oli mahdoton koettaa pois. Pimeyden ruhtinas oli
ottanut hänet valtoihinsa. Hänen ylpeä päänsä kohosi oksien välistä ja
omenat hyvän- ja pahantiedon puussa loistivat kuin tuli. Kun hänen ensi
kuiskeensa sihahti pimeään, nousi nainen ja loisti nyt fosforin valolla.

Helmin sydän alkoi oudosti sykkiä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan hän
ollut ymmärtänyt tarinaa syntiinlankeemuksesta, mutta nyt sen salaisuus
ilmi elävänä oli hänen edessään. Hän istui liikahtamatta, väkevän
vaikutuksen kahlehtimana ja odotti, mitä tapahtuisi.

— Kauheata sekamelskaa! sanoi Pirsta matalasti hänen vierellään ja
puisti päätään.

Helmiä suututti. Kuinka Pirsta saattoi pysyä kylmänä.

Kaukainen, ihana soitto säesti Hiiran tyttären ja Käärmeen puhelua.
Helmiltä salpautui hengitys. Pirsta asettui istumaan käsi silmien
edessä. Hän otti sen pois vasta, kun uudet askelet ilmoittivat jonkun
uuden henkilön olevan tulossa. Se oli vanha Hiira. Hän oli pukeutunut
sammaliin ja hänen kädessään oli kulunut ryhmysauva. Häntä seurasi
lukematon joukko kansaa. Miehet kantoivat kuokkia ja nuijia olallaan,
naiset taluttivat lapsia. Se oli harmaa, iloton joukko. Helmi ymmärsi,
että saatto kuvasi työtä.

— Aappis on tullut mielipuoleksi, kuiskasi Pirsta.

— Näkisit Martan, kun hän lukee tenttilukujaan, kuiskasi Helmi takaisin.

— Minä menen ja nain sen agronomin sieltä maalta, niin minua suututtaa
tämä siirappi...

Nyt alkoi vanhus näyttämöllä kumeasti puhua:

— Kuten sinä, tyttäristäni nuorin, niin olen minä kerran kukkinut.
Kuten minä, tulet sinä kerran lakastumaan. Työn lapset, kukkikaa,
lakastukaa ja palatkaa maahan.

Kuului kaukaista jyrinää ja ääni ylhäältä puhui:

— Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman...

Helmi säikähti yhtäkkiä ja heräsi lumouksestaan. Toki juhlalliset sanat
siihen loppuivat, mutta yhtä kaikki tuntui kauhealta kuulla niitä
tässä. Helmi ymmärsi tällä hetkellä maalaiset. Oli sellaista, josta ei
voinut teatterissa puhua.

Ihmeellinen rusotus jäi ympäröimään Hiiran tytärtä ja Käärmettä, työn
joukko eteni kuin uni. Paratiisin lehdot alkoivat ihanasti soida,
kukkaset puissa loistivat. Kylmänä Helmi totesi, että oli tarkoitus
kuvata rakkautta, ennen kuin alkoi työ ja lakastuminen, mutta koko
toimitus tuntui hänestä suututtavalta pilkanteolta, ja kun esirippu
laski ja kättentaputukset alkoivat jyristä, nauratti häntä.

— Saa nähdä, kehtaako Aappis tämän kaiken jälkeen tulla esiin, sanoi
Pirsta ja katsahti taakseen.

Ylimaalaiset seisoivat sotaisina ja paukuttivat käsiään. Tekijä
antoi todella odottaa itseään ikään kuin hän itsekin olisi epäillyt,
kannattiko nyt niittää laakereja. Vihdoin hän sitten seisoi keskellä
paratiisin yrttitarhaa ja teatterin vahtimestari kiiltonappisessa
univormussaan kasasi kukkia hänen jalkainsa juureen. Esirippu nousi
ja esirippu laski. Kättentaputuksia seurasi jalkojen tömistely. Eedla
Riuku ja Ruuto Syrjänen kuljettivat näyttämölle jättiläiskokoisen
laakeriseppeleen, jonka punavihreissä nauhoissa oli kultaista
kirjoitusta. Kirjailija otti heltyneenä vastaan laakerit ja kumarteli.
Muuten alkoi sali jo tyhjetä. Päällysvaatteisillaan kurkistelivat
ihmiset vielä sisään salonkiin.

Helmi seisoi yhä salissa ja tuijotti näyttämölle. Hänen mieleensä
johtui aivan selittämättömästä syystä Heikki siellä maalla ja hänen
maitohuoneensa sinivalkeat kaakeliseinät. Oli kulunut viikkoja
siitä, kun Helmi oli omistanut kaukaisintakaan ajatusta lapsuutensa
leikkitoverille, mutta nyt hänestä tuntui omituisen hyvältä ajatella
näköalaa huoneensa ikkunasta: vainioita ja puukujia, joiden välitse
Mustamäen rakennukset pilkottivat. Voi Heikki — unohtaisiko Heikki
milloinkaan!

— Te menette tietysti juhlaillallisille? kuului äkkiä aivan likeltä.

Se oli Ruudin ääni. Helmi seisoi eteisessä, odottaen
päällysvaatteitaan. Hän tuli hyvin iloiseksi.

— Kyllähän minä olin aikonut, sanoi hän, — mutta ei enää ensinkään
haluta.

— Todella?

— Ei.

— Todella? sanoi Ruudi alleviivaten ja hänen äänessään oli sitä tuttua
ivaa, joka niin monet kerrat oli tehnyt Helmin neuvottomaksi.

Tällä kertaa se palautti Helmin nykyhetkeen: hän muisti kappaleen
lopun, joka niin oli suututtanut hänet.

— Te tietysti menette? sanoi hän naurahtaen.

— Tietysti, jatkoi Ruudi äskeiseen tapaansa. — Sallitteko minun saattaa
teidät kotiin?

— Kiitos, se on hyvin hauskaa. Mutta kai minun pitäisi sanoa edes
Pirstalle, minne olen joutunut.

— Mitä te häneen kuulutte.

Helmi katsahti Ruudiin kummastuneena. Ruudin silmät olivat kylmät
ja nauru hänen suupielissään samoin. Eikö hän välitäkään Pirstasta?
ajatteli Helmi ja veri läikähti hänen kasvoilleen. Tuntui hyvältä tulla
ulos. Teatterin edustalla Ruudi vielä teki joitakin huomautuksia, ettei
Helmin vain pitänyt kieltäytyä nautintorikkaista hetkistä Aappiksen
orgioissa, mutta kun melu eteisessä äkkiä antoi aavistaa, että koko
Ylimaan ylioppilasparvi oli tulossa, riensivät molemmat kuin yhteisestä
sopimuksesta pois. Likeisestä kadunkulmasta kuuntelivat he, kuinka
toverit juhlavieraineen iloisina vaelsivat kohti ravintolaansa. He
eivät milloinkaan olleet tunteneet sellaista yhteenkuuluvaisuutta.
Ensi kerran oli suhde Helmin puolelta vapaa ja hänen ilonsa sen
johdosta ääretön. Hän tuskin tunsi maata jalkojensa alla. Hän kulki
tanssiaskelin. Jossakin kaukana toverit astelivat meluten ja nauraen.
Helmille he eivät merkinneet enempää kuin ajurinrattaiden jyrinä, joka
tuon tuostakin kumisi kivimuurien välissä.

— Huh, sepä oli oikeaa abrakadabraa! nauroi Ruudi ja iski keppinsä
katuun.

— Oli totisesti, sanoi Helmi, mutta hänen äänensä soi kiitollisena
ikään kuin hän olisi siunannut iltaa kaikkineen päivineen.

Taivas oli tähdessä. Maaliskuun vihertävä kajastus lepäsi yli
kaupungin. Kivimuurien tummat aavemaiset varjot kaatuivat keskelle
kajastusta taivaalta. Oli jo paljasta, vain katuojissa oli päivän
kuluessa sulanut vesi jäätynyt. Ajo kivityksellä rämisi, kaikuen
seinästä seinään sitä mukaa kuin ajopelit etenivät. Jalkamiestenkin
askeleet kajahtelivat hiljaisessa yössä. Ruudin keppi antoi helähtävän
äänen, kun hän löi sen kivitykseen ikään kuin sanojensa vahvistukseksi.

— Kaikki ne puhuvatkin rakkaudesta ja syntiinlankeemuksesta! sanoi hän.
— Tämä minun keppini tietää niistä asioista enemmän kuin meidän mainio
Aappiksemme.

— Kyllä se oli kauheaa sekamelskaa, säesti Helmi ja hänen äänensä oli
iloinen kuin linnun laulu.

— Aappiksen ihanne on Lilithin tyttäret, jatkoi Ruudi, — ja niinpä
hänellä tällä ajankohdalla täällä Suomessa onkin lihavat laidunmaat.

— Lilithin tyttäret...?

— Ettekö te tiedä — vielä elää Lilithin, Aatamin ensimmäisen vaimon
tyttäriä. He ovat syntyneet ennen syntiinlankeemusta eivätkä voi tehdä
syntiä eivätkä kuolla. Joka päivä he rukoilevat Jumalaa, että he
voisivat oppia tekemään syntiä ja kuolemaan, mutta kumpaakaan he eivät
vielä ole oppineet, sillä jos osaa toisen, niin osaa toisenkin.

— Onko todella sellainen tarina? kysyi Helmi äkkiä tarkkaavaisena.

Ruudi jatkoi puheluaan, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa.

— Meidän ylioppilasnaisemme alkavat järjestään olla tuollaisia
sukupuolettomia olentoja, täydellisiä Lilithin tyttäriä. Aappiksen on
ollut helppo löytää Muusansa heidän joukostaan. Ja he puolestaan ovat
hänessä tavanneet sisimpänsä tulkitsijan. Se myöskin selittää, miksi
Aappis miesten joukossa on aina aivan epäpopulääri. Sillä me miehet, me
emme ihaile Lilithin perikuntaa, me pidämme Eevan tyttäristä.

Helmi kuunteli yhtenä korvana. Ruudin sanat olivat tehneet hänet
levottomaksi, mutta hän pelkäsi paljastaa kehittymättömyyttään.

— Kuka teidän mielestänne on Aappiksen Muusa? sanoi hän arasti.

— Noo, niitä on legio, nauroi Ruudi. — Kaikki Eedlat ja Pirstat ja
Lahjat ja mitä nimiä he kantanevatkin -kaikki he kuuluvat Aappiksen
Muusa-haaremiin.

— Pirsta? kysyi Helmi henkeä pidätellen.

— Ja miksei Pirsta!

Pirstan nimi kajahti kivimuurin seinään ikään kuin se olisi särkynyt.
Helmi tuli sanomattoman iloiseksi: Ruudi ei siis pitänyt Pirstasta!
Ja toiselta puolen hän tunsi olevansa huono ystävä, sillä Pirsta piti
Ruudista, sen hän tiesi. Pirsta-raukka!

— Naisten emansipaatio hävittää päivä päivältä kaiken runouden
elämästä, puheli Ruudi taasen täyttä vauhtia. — Ja tämä niinsanottu
sukupuolien yhdenvertaisuus tappaa kerran viimeisen ritarin. Milloin
sitten tullee se päivä, jolloin he huomaavat, että on aika kääntyä
takaisin. Naiset ovat kerta kaikkiaan luodut orjattariksi ja
jumalattariksi, sisimmässään täytyy Eevan tyttärien se kerran tuntea.
Orjatar on kuin onkin kadehdittavampi kuin tämä nykyajan nainen. Ja
naisten joukossa taas: onko maailmassa rikkinäisempää olentoa kuin tämä
naisylioppilas, tämä...

— Kuinka kauheita te puhutte, kuului miltei parahtaen Helmin huulilta.

— Peloitinko minä teidät? sanoi Ruudi. — Eivät toki kaikki kuulu tähän
lukuun. Kymmenen prosenttia voi naisylioppilaidenkin joukossa tavata
Eevan tyttäriä. Ja jonkun heistä on ehkä onnistunut säilyttää Eevan
perintöä. Esimerkiksi teidän.

— Minun?

Helmin huudahdus tuli hämmästyksen ja iloisen yllätyksen rajoilta.

— Niin. Katsokaas, jos minä nyt puhun teille suoraan, niin... olen
usein sitä ajatellut: on sentään sääli, että tekin menette hukkaan.
Sillä niin varmasti tapahtuu. Jollei kahden vuoden perästä, niin
varmasti viiden.

Helmi naurahti.

— Ei, herra Winkler, te laskette leikkiä.

— Uskokaa minua: estetiikan luennot korvaavat huonosti elämän, ja
kaikki kauniit kirjat rakkaudesta eivät voi korvata itse rakkautta.
Kadehdittava oli entisajan nainen, joka kuutamoyössä kuuli oman
ikkunansa alta miehen huulilta ne kauniit runot, jotka nykyajan nainen
lukee silmälasiensa läpi sähkölampun valossa. Niinkuin uni oli heidän
elämänsä, mutta siinä unessa oli ideaa. Nykyajan naisen elämä on kuin
painajainen...

— Kauheaa, mitä te sanotte!

— En tietysti taaskaan tarkoita kaikkia. Kymmenen prosenttia on, kuten
sanottu, Eevan tyttäriä. Minä raivostun aina, kun ajattelen nykyajan
naisia, varsinkin näin kävellen täällä romanttisen tähtitaivaan alla
nuoren naisen rinnalla, joka ei vielä ole tärveltynyt, mutta joka...

— Herra Winkler, keskeytti Helmi äkkiä, — ettekö te asu tässä?

Syntyi pieni äänettömyys ja molemmat seisahtuivat.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Tiedän vain, vastasi Helmi ikään kuin hänet olisi saatu kiinni
jostakin luvattomasta. — Tehän olette asunut täällä kauan, koetti hän
parannella. — Te asutte jonkun sellaisen hienon vanhan rouvan luona...

— Kas vain — kaikki te tiedätte.

— Pirsta on sen sanonut.

— Niin, niin, tietysti Pirsta! Minä olen todella hyvin kadehdittavassa
asemassa, asun yksin tädin luona ja olen kuin kotonani.

— Saisiko Pirstan kanssa joskus käydä teitä katsomassa?

— Tervetuloa vaikka heti paikalla.

— Nyt — yöllä?

— No niin, miksei.

— Kylläpä te pidätte minua pilkkananne.

— Päinvastoin.

— Ei se käy päinsä.

— Oletteko te noin vanhanaikainen?

— Olen. Myöntäkää te vain, että itsekin olette juuri yhtä
vanhanaikainen. Tarkoitan oikein sydämenne pohjalla!

— Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään. Ruudi haki jo avainta taskustaan.

— Ei mutta mitä te nyt, herra Winkler... En olisi luullut, että pidätte
minua... Kuinka minä nyt sanoisin... noin kovin ala-arvoisena.

Helmin viime sanat olivat kuin nyyhkytys.

— Erehdys, sanoi Ruudi. — Kunnioitan teitä päinvastoin suuresti.

— Oikeinko totta. No mutta tarkoitatteko nyt sitten, että tulisin...?
Sopiiko se nyt mielestänne?

— Erinomaisesti.

Pieni ääni joka särisi yön hiljaisuudessa, kun Ruudi pani avainta
reikään, oli kuin varoitus, mutta Helmi ei nyt enää kuunnellut mitään
varoituksia. Juovuttava ilo oli hänet vallannut ja portaissa tuli
salaperäisyys lisää. Siellä tuli vaistomaisesti ajatelleeksi ääneti.
Ruudi valaisi taskulampulla. Nämä portaat eivät kuuluneet mihinkään
vuokrakasarmiin.

— Näettekö te kulkea?

— Kiitos.

— Tässä tulee kaksi porrasta aivan noin ilman mitään järkeä, tämä on
sellainen vanha talo.

Siinä olisi todella helposti voinut kompastua.

Heidän tyhjänpäiväisten kuiskaustensa alla kävi kuuma tunteen virta.
Helmin sydän löi, niin että korvissa jyski. Hän nousi ylös portaita
kuin siipien kannattamana.

— Tämä talo on vanhimpia Helsingissä. Meillä on vanha palvelija ja
koira joka voi haukahtaa — niin että älkää pelästykö.

Helmi pysähtyi.

— Ei, sitten minä en tule.

— Tulkaa nyt vain, ei ole mitään koiraa.

— Hyi teitä. Aivan totta, minä menen, mitä minä teen täällä keskellä
yötä.

— Mutta ettehän te nyt suutu! Eihän se nyt ollut kuin pientä leikkiä.
Tulkaa hetkiseksi, jotta näen, ettette ole suuttunut.

Helmi ei sanonut mitään. Hiukan surumielisenä hän seurasi. Eikö Ruudi
yhtään, yhtään välittänyt hänestä, kun hän noin saattoi häntä kiusata!
Kyyneleet pyrkivät ylös Helmin rinnasta. Sydämenlyönnit humisivat
ohimoissa. Hetkiseksi tuli pimeä, Ruudi haki taasen avainta. Sitten
välähti lampun valo yli huolellisesti kiilloitetun nimikilven ja
valkoisen kortin, johon tutulla käsialalla oli kirjoitettu Ruudin nimi.
Oven alla oli siisti punainen matto. Ohikiitävänä silmänräpäyksenä
Helmi vielä aikoi peräytyä, mutta samassa hän Ruudin jäljessä astui
lämpöiseen eteiseen, jonka ilma todisti tuiki toisenlaisia elintapoja
kuin niissä eteisissä, joiden läpi ylioppilaat kulkevat. Ruudi astui
pimeyteen, avasi jonkin oven ja sytytti sähkön. Helmi kulki valoa
kohti. Hapuillessaan päällysvaatteiden ohi hän tuli koskettaneeksi
johonkin samettiseen takkiin. Varpaisillaan hän astui Ruudin kynnyksen
yli.

Sohvapöydällä oli tarjotin voileipiä, peilipöydälle oli jäänyt käytetty
kaulus, kirjoituspöydällä näkyi kukkiva, valkoinen hyasintti.

Ruudi pyysi anteeksi jotakin ja viittasi vierastaan istumaan
nojatuoliin. Helmi oli äkkiä mennyt kuin tainnoksiin. Seinät kuvineen,
kirjakaapit ja hyllyt täynnä kirjoja — häntä pyörrytti, kun hän
niitä katseli. Jokin valkea täplä ylhäisen tummassa huoneessa häntä
ikään kuin ravisti valveille: vuoteen punaisella peitteellä lepäsi
huolellisesti kokoonkääritty yöpaita. Helmi tuli tajuihinsa, kun hän
sai selville, että tuossa Ruudi nukkui.

— Täällä te siis asutte, sanoi hän ja päästi takin liukumaan
hartioiltaan.

Ruudi puheli joistakin kuvista, jotka hän oli tuonut Unkarista ja
Saksasta. Helmi vastasi jotakin. Saattoi kuulla sähkön sähinän
kattolampussa.

Yöpaidan kauluksessa oli kapea sinipunerva koristenauha.

Helmi hätkähti, kun hänen silmänsä kiintyivät siihen, ja veti
päällystakin ylleen. Samassa rupesi Ruudi kehoittamaan häntä syömään.
He haukkasivat ääneti voileipää ja jakoivat maitolasin kahtia. Kun
Ruudi toi tyhjän lasin ja toimitti jakotyön, se huvitti heitä molempia
ja teki seurustelun vapaammaksi. Päällystakki liukui taasen Helmin
hartioilta.

— Kuinka hauskaa, että te tulitte ja karkotitte koko sen ikävän
mielialan, mikä oli tarttunut Aappiksen premiääristä.

— Ai, minä olin unohtanut koko Aappiksen.

— Totta puhuen minäkin.

— Minusta se on niin tavattoman kaukana.

— Niin minustakin.

Koko elämä kaikkineen mitä siinä oli ollut, tuntui itse asiassa olevan
kaukana. Ei ollut muuta kuin tämä huone, Ruudi tuossa, hän, Helmi tässä
ja tähtitaivas, joka loisti sisään. Oi, kun ei koskaan tulisikaan
mitään muuta — ei koskaan!

Ruudi rupesi puhumaan, taasen näyttäen hänelle jotakin kuvaa.

— Minä pidän erikoisesti tästä — tunnetteko. Se on juuri
Gartenhaus-ajoilta. Rouva von Steinin viileä ystävyys on kutsunut esiin
tämän ikävän silmissä ja suupielissä. Kaipaus hallitsee näitä kasvoja.
Muuten yleensä otsa ja silmät hallitsevat Goethe-kuvissa.

— Uskotteko, että rouva von Steinin ystävyys oli niin viileä? kysyi
Helmi jotakin sanoakseen.

— Ettekö te usko — te, nykyaikainen naisylioppilas?

— Mutta eihän rouva von Stein ollut mikään naisylioppilas, sanoi Helmi
ärtyneenä.

Häntä suututti, hän ei tietänyt miksi.

— Ei, sanoi Ruudi, — ei. Rouva von Stein ei ollut mikään
naisylioppilas. Mutta sen sijaan saavat estetisoivat naisylioppilaat
nyt hikoilla lukiessaan hänestä.

Helmi heilautti päätään ja tarttui päällystakkiinsa.

— Täytyy lähteä, sanoi hän lyhyesti.

Mutta tuskin hän oli sen lausunut, kun hänen tuli sanomattoman ikävä.
Kuinka hän voisikaan lähteä, sillä varmaan hän ei milloinkaan tulisi
tänne takaisin.

— Joko te menette? kysyi Ruudi.

— Niin, mitäpä minä muutakaan, sanoi Helmi hymyillen, jottei hänen
liikutuksensa näkyisi.

— Ehkä minä saan antaa teille uuden kirjani — huolitteko? Muistoksi
tästä illasta.

Helmi ei vastannut. Hän kuuli Ruudin liikuttelevan kirjoja hyllyllä ja
sitten paperia. Nyt se loppuu, nyt se loppuu! ajatteli hän, nousi ja
kulki pienin, äänettömin askelin pitkin huonetta, ikään kuin sanoakseen
sille hyvästi. Vielä kerran hän näki kirjoituspöydän ja Ruudin sen
ääressä kirjoittamassa, vielä kerran hän näki kauluksen, joka oli
jäänyt piirongille, vielä kerran hän näki seinät ja kuvat. Tullessaan
vuoteen luo antoi hän kätensä keveästi liukua yli valkean päänalaisen.
Tämän ainoan kerran...

Silloin tarttui voimakas käsi takaapäin hänen hartioihinsa, ja hän
vaipui Ruudin syliin. Hän viipyi siinä raukeana ja sanomattoman
onnellisena, hän ei tietänyt miten pitkälti. Kun hän tuli tajuihinsa,
seisoi hän uunin luona, kädessään jokin esine. Hän näki, että se oli
valokuvakehys, jossa oli nuoren ulkomaalaisen naisen kuva. Havahtuen
laski hän sen paikoilleen. Mitä olikaan tapahtunut — jotakin onnetonta
vaiko onnellista? Oli yö, hän oli täällä Ruudin luona. Ruudi oli
suudellut häntä, se oli totta, onnellinen, onnellinen hän! Mutta miksei
Ruudi puhunut hänelle? Kahisteli vain jotakin paperia. Äkkiä Helmi
kuuli pienen narahduksen, kuuli kuinka saksilla leikattiin poikki
jotakin lankaa. Oli kuin jotakin hänessä itsessään olisi leikattu
poikki. Hänen sydämensä ikään kuin puutui. Hän napitti takkinsa ja
sanoi äänellä, jota ei tuntenut omakseen:

— Hyvää yötä nyt. Oletteko niin ystävällinen ja saatatte minut kadulle,
minä kyllä löydän siitä.

Hän kuuli aivan kylmänä kuinka Ruudi pilkallisesti huomautti Helmin
tuntevan häntä huonosti luullessaan, että hän, Ruudi Winkler, jättäisi
nuoren naisen yöllä kulkemaan katuja yksin. Ruudi sai pilkata, Helmille
oli yhdentekevää. Kylmänä astui hän yli Ruudin kynnyksen, kylmänä
kuuli hän oven painuvan umpeen ja askelten kaikuvan porraskäytävässä.
Kajastus taivaalla oli käynyt heleämmäksi Siellä kotona maalla
kiekuivat kohta jo kukot. Ruudin keppi iski taasen katukiviin.

— Oletteko te tähtien tuntija, sanoi Ruudi, silmäillen ylös taivaalle.

— En tunne yhtään tähteä, vastasi Helmi naurahtaen.

Hänen äänensä oli iloinen ja hänen mielensä kevyt.

Hän oli itse aivan ihmeissään. Mikä hänelle oli tullut?

— No kai te sentään voitte erottaa Venuksen Siriuksesta.

— Ehkä sen verran. Epämusikaalisimmatkin ihmisethän voivat erottaa
Maamme-laulun Porilaisten marssista.

Ruudi naurahti. He astuivat ääneti pitkin puistikon laitaa. Puunoksien
varjot lepäsivät kuin verkko heidän jalkojensa alla.

— Nyt ovat juhlat hyvän Aappiksemme kunniaksi ylimmillään, muisti Ruudi
äkkiä.

— Niin, todella, huomasi Helmikin. — Ajatelkaa, että Hiiran premiääri
oli tänään. Minusta tuntuu siltä kuin siitä olisi kymmenen vuotta.
Kuulkaas, mitäs Aappis oikeastaan tahtoi sanoa? Ehkei kappale
sittenkään ollut niin huono. Minä muistelen, että syntiinlankeemus oli
oikein vaikuttavasti kuvattu.

— Pitäkää hyvänänne vain, jos tahdotte. Enpä haluaisi minä mielelläni
joutua Aappiksen kanssarikolliseksi.

— Mutta mitä Aappis todella tahtoi sanoa?

— Sitä teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, jos hän sen tietää. Mitä
minä suuresti epäilen.

— Niistä asioista ehkei olekaan niin helppo tietää mitään varmaa ja
sanoa mitään varmaa.

Helmi sanoi sen pikkuvanhasti ja Ruudi rankaisi häntä tutulla
naurullaan.

Keskustelu ei sujunut. Kadut lepäsivät autioina. Jostakin harvasta
ikkunasta näkyi tulta. Vihdoinkin päästiin perille.

— Hyvää yötä, Helmi, sanoi Ruudi.

Ääni kajahti taasen pehmeänä, miltei hellänä. Pitikö Ruudi hänestä
sittenkin, ehkä hiukkasen? Vai oliko se erehdys?

Ruudin kädenpuristus oli ystävällinen, kohtelias, ikään kuin ei mitään
olisi tapahtunut.

Hapuillessaan ylös pimeitä portaita asuntoonsa Helmi huomasi, että hän
oli hiessä ja että häntä oudosti väsytti.

Mutta hän ei saanut unta. Martta nukkui tasaisin hengenvedoin ja
molempien seinien takana löivät kellot kokonaisia ja puolia tunteja.
Helmin sydän oli oikullinen, milloin se tuntui pysähtyneen, milloin se
oli särkemäisillään rinnan. Kauan hän taisteli vastaan, vihdoin hän
purskahti itkuun.




KUN ON KAUNIS JA RIKAS


 Arvoisa neiti Helmi!

 Terveisiä taas täältä kotipuolesta päin. Täytyy oikein kirjoittaa,
 kun ette tullut pääsiäisenäkään kotona käymään. Ja olen kuullut, että
 te siellä Helsingissä sairastelette. Kyllä olisi vain paras tulla
 kotiin. Täällä on kevät jo hyvässä mitassa, mitäs niistä luvuista,
 antaa vaivaisempien lukea. Hanget ovat täällä hohtavimmillaan, niissä
 on nyt se hajukin, mistä Helmi-neiti aina puhuu. Rannan talon ahteessa
 ovat kivetkin jo paljastuneet. Niin että tulisitte nyt vain kotiin.
 Minä lähden mielelläni ajamaan vastaan, ori on ollut joutilaana,
 vajaassa kolmessa tunnissa minä tuon teidät asemalta että helähtää.
 Poikkeamme sitten minunkin mökilleni kahville. Se on nyt valmis,
 nimeä vailla vain, toiset tahtovat ristiä sen Lepolaksi, toiset
 Mäkeläksi, toiset Myrskymäeksi, mutta minä en pidä kiirettä, ehkä
 me sitten Helmin kanssa juodessamme sitä kahvia keksimme nimenkin.
 Minä teetin vinttikamareihinkin muurit, niin että huoneita on nyt
 yhteensä kahdeksan. On se mukavaa se rakennuspuuhakin. Keväällä tulee
 puutarhuri. Koetan ostaa tähän maata lisää, jos naapurin äijä hyvinkin
 tulisi sille päälle, että möisi sen irrallisen palstansa, joka sopii
 minun maihini. Sitten tästä tulisi koko kartano. Siinä on kerrassa
 ensiluokkainen suo.

 Minulla on nyt oikeastaan sellaista asiaa, että Helmi-neiti ehkä
 voi sen arvatakin. En puhuisi mitään, jollei Heikki täällä olisi
 naimahommissa. Pari kertaa jo on nähty hänen ajavan Heikuran Alitaloon
 ja olisipa se ihmettä, jollei Fanni taipuisi talollisille. Kun tässä
 eilen Eemeli soitti minulle perillisensä syntymisestä ja samalla
 kertoi, että Helmi-neiti on ollut kipeänä, niin hän sanoi: mene sinä
 ja nyppäise se minunkin sisareni sieltä pääkaupungin humusta, mitäs
 siitä tulee muuta kuin tauti ja surkeus, jos se siellä tulee olemaan
 kauankin, tai jos vielä joutuu naimisiin jonkun kaupunkilaisherran
 kanssa.

 Ja niin minä sitä asiaa olen nyt ajatellut, että kyllä minä sen
 Rannan tyttären hyvin mielelläni nyppäisenkin sieltä pääkaupungin
 humusta, jos se vain lähtee. Ja kyllä minä taas siitä olen varma,
 että onnellisiksi me tulemme, mikäs siinä sitten auttaa, kun on
 työtä ja iloa ja maaseudun rauhaa. Ja rakastanut teitä olen siitä
 hetkestä asti, kun te Rannan rappusilla tulitte vastaani. Teillä oli
 yllä punakirjava pumpulipuku, palmikko riippui niskassa paksuna kuin
 käsivarsi, te olitte avojaloin ja koiranpenikka pyrki alituisesti
 tarttumaan nilkkoihinne. Jo silloin minä ajattelin, että tuon tytön
 minä nain. Ja tässä minä nyt sitä kysyn teiltä, että lähdettekös pojan
 matkaan. Hyvän kyydin lupaan ja iloiset kulkuset ja lämpimät vällyt.

 Jään odottamaan teidän vastaustanne ensi tilassa. Eikä sitten muuta
 kuin terveisiä ja hyvää voimista toivoo

 ystävyydellä Kalle Riipinen.

Helmi oli lukiessaan pitkin matkaa päästänyt kirjeen helmaansa
saadakseen nauraa. Hän ei kuitenkaan vastannut Martan kysymyksiin
mitään, tarttui vain uudelleen kirjeeseen ja luki eteenpäin. Kirjeen
lopetettuaan hän ei enää nauranut, vaan istui kattoon tuijottaen, kirje
kädessä.

— Mikä ihme sinun on? sanoi Martta ja nousi kirjansa äärestä.

Helmi ojensi hänelle kirjeen.

Tuntui omituiselta. Viime päivien taukoamaton kuume ja levottomuus
olivat äkkiä ikään kuin pysähtyneet.

Siellä maalla tulee kevät. Eemelille ja hänen vaimolleen, Rannan
talon nuorelle isännälle ja emännälle on syntynyt ensimmäinen lapsi.
Heikki ajelee Alitalon rikkaan tyttären luona kosimassa. Helmin rintaa
vihlaisi. Hänelle tuli tunne ikään kuin hän olisi ollut ulkopuolella
kaikkea elämää, viskattu jonnekin romuläjään menehtymään. Ja nyt
ilmestyy ihminen, joka tahtoo viedä hänet takaisin sinne, minne
tulee kevät, missä syntyy lapsia ja rakennetaan uusia koteja. Kunnon
Riipinen tarjoaa hänelle hyvän kyydin reessään. Matkalla ei keskustella
kirjallisuudesta eikä taiteesta, keskustellaan tuomaskuonasta ja
karjanjalostuksesta. Jos lähtisi agronomin rekeen. Mitä hänellä on
kadotettavana? Terveys hänellä on voitettavissa ja yön rauhallinen
uni — miksei hän lähtisi? Hän tarttui tähän ajatukseen todenteolla,
ja agronomin terve hahmo, joka sukelsi esiin hänen muistissaan, ei
ollut vastenmielinen. Mitä sanoisikaan muuan helsinkiläinen herra,
kun hän eräänä aamuna lehdistä lukisi: Kihloissa: Helmi Ranta, Kalle
Riipinen. Niin, niin, monsieur Muuan, Kalle Riipinen elättää rouvansa
toisenlaisella rehulla kuin monsieur Muuan elättäisi — ja varmaan sekä
kunnollisemmin että huolellisemmin.

Martta oli vuorostaan lukenut kirjeen ja laski sen pöydälle. Se oli
häntä suuresti huvittanut, hänen kasvonsa olivat harvinaisen eloisat ja
hän puhui oudon vilkkaasti.

— Mene sinä Riipiselle. Mitäs... reilu mieshän Riipinen on, ei
hänestä ole kuultu mitään pahaa. Parempi se on, että otat hänet kuin
että odottelet Ruudia. Ruudi vain huvittelee, ei hän tarkoita mitään
vakavaa. Riipisellä on kaunis huvila ja perineenkin kuuluu hiljan.
Rannan talossa pidetään komeat häät — kai te sitten kutsutte minutkin...

Martta ei ollut kiinnittänyt huomiota asuintoverinsa kasvoihin, kuinka
ne hänen puhuessaan kalpenivat ja kuumenivat vuoronperään. Suunniltaan
suuttumuksesta Helmi vihdoin keskeytti Martan:

— Vai pitäisi minun mennä naimisiin sitä varten, että sinä pääsisit
suuriin häihin! Kiitoksia paljon. Minäpä en kärsi Riipistä enkä huoli
häntä mistään hinnasta. Voit itse ottaa hänet, sittenpähän saat hänen
perintönsä ja voitte viettää minkämoisia häitä tahdotte.

— Riipinen ei huoli minusta. Minä olen juuri niitä vaivaisia, jotka
voivat lukea eivätkä kelpaa naimisiin.

— No mitä tahdot sitten multa!

- Mutta eihän lukeminen sinua huvita. Kuinka monta kertaa sinä olet
istunut tuon kirjoituspöydän ääressä? Minä olen sitä monta kertaa
ajatellut, että tuollainen suuri pöytä ja hyvä lamppu...

— Vai olet sinä sitäkin ajatellut, vai... onko sinun käynyt kateeksi?

— No ei, mitäs minä, eihän minulla tässäkään ole ollut hätää.

— No mitä sinä sitten?

— En mitään muuta kuin että varmaan sinä naimisissa tulisit
onnelliseksi.

— Entä sinä itse — pitäisit hiukkasen huolta itsestäsi, olet aivan
liian epäitsekäs.

— Älä nyt viitsi suuttua. Enhän minä sillä mitään pahaa. Sinun
kaltaisesi tyttö on avioliittoa varten.

— Todella!

— Sinä olet kaunis ja rikas ja kyllä se sinun Blanchefloresi aina
löytää sinun luoksesi vaikkapa noissa kukkakoreissa.

Martta viittasi kahteen komeaan kukkalaitteeseen, jotka seisoivat
ikkunalla.

— Useinpa täällä on ollut niitä niin monta, että meillä molemmilla on
ollut pää kipeänä.

Helmi nauroi itsetietoisesti.

— Niin, sitä ei voi kieltää, ettei kukkia olisi tullut usein. Mutta en
ole tietänyt, että ne sinua häiritsivät. Ehkäpä ne ovat olleet syypäät
siihen, että sinä silloin tällöin olet saanut reppuja.

Helmi katui heti myrkyllisiä sanojaan, sillä Martan kasvoille oli
kohonnut tumma, tuskallinen puna. Helmin mieli teki sanoa jotakin
lieventävää, mutta hän ei keksinyt mitään ja toiselta puolen: Martta
oli ollut häijy ja ansainnut saada takaisin. Itkeköön nyt aikansa,
kaipa joskus leppyykin taas.

— Eivät sinun kukkasi ole minua häirinneet, alkoi Martta hyvin hiljaa
ja taistellen mielenliikutustaan vastaan, — ne ovat olleet hauskuudeksi
vain. Mutta sinä itse olet minua häirinnyt. Päivällä täällä alituisesti
käy herroja sinua hakemassa, en minä tiedä keitä lienevätkään,
taiteilijoita ja kirjailijoita...

Helmi naurahti ylpeästi.

— Joskus aamuyöstä sinä tulet kotiin ja itket ja voivottelet koko yön...

— Olisit voinut aikaisemmin sanoa, että se häiritsee sinua.

— Olen ajatellut, että sinä itse sen huomaisit ja tulisit järkiisi.
Sinusta puhutaan jo joka paikassa ja koko osakunta on sinun ja Pirstan
vuoksi huudossa.

Helmin nyrkki tärähti piironkiin.

— Se ei kuulu kehenkään, kuinka minä elän. Minä olen miten tahdon.

— Niin, niin, ole vain...

— Ja jos minä sinua häiritsen, niin pääsenhän minä tästä muualle. Ole
huoleti, minä muutan.

— Ei, sanoi Martta, — jää sinä vain tänne. Ei minulla ole varaa
pitää näin kallista huonetta. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois
Helsingistä. Me olemme nyt jo kuudetta lukukautta yliopistossa. Kyllä
minä muutan.

— Kuinka vain tahdot.

Toverukset panivat vaieten hattua päähänsä, Helmi peilin edessä, Martta
kaapin luona. Aurinko paistoi iloisesti huoneeseen. Kärpänen surisi,
nousten ylös ruutua.

— Sinulla oli ennen sellainen uni, että olisi saanut kiskoa sinua
hiuksista, sanoi Helmi myrkyllisesti.

— Ne ajat ovat olleet ja menneet.

— Pääkaupungissa hienostuu.

— Niin ja hienossa seurassa.

Martta oli valmis ja läksi. Helmi jäi peilin ääreen. Hän kuuli Martan
askelten etenevän. Olipa Martta ollut suuttunut, koska läksi sanaa
sanomatta. No niin, hyvä olikin. Hän olisi paljon aikaisemmin saanut
tehdä eron koko Martasta. Kyllä aina löytyisi toinen toveri. Harso teki
kiusaa, se repeytyi ja Helmiä alkoi hermostuttaa. Hän sai ponnistaa
kaikki voimansa tuollaisen mokoman kuin harson tähden. Yhtäkkiä
auringon siinä paahtaessa niskaan, tunsi hän suurta väsymystä. Hän
ei enää mistään hinnasta jaksanut kiinnittää harsoaan. Hän ei saanut
edes hattua päästään, hän vain kiirehti sohvalle. Siinä hän lyyhistyi
puoleksi pitkälleen. Hänen tuli ilkeästi hiki. Hänellä ei ollut
tuskia, mutta näin täydellisessä voimattomuuden tilassa hän ei ollut
milloinkaan ollut. Vähitellen jaksoi hän irroittaa hattunsa ja nostaa
jalat sohvalle. Siinä hän sekavasti muisti, että Pirsta ja Aappis
odottivat häntä kahvilaan, että agronomi oli kirjoittanut ja että
kotona Rannassa nyt oli pieni lapsi. Mikseivät olleet kotoa soittaneet
vai olisivatko johdot olleet rikki?

Helmi oli niin väsynyt, ettei hän enää jaksanut itkeä sillä
väkivaltaisella tavalla, millä hän koko viikon oli itkenyt. Kyyneleet
vuotivat hiljaa alas hänen poskiaan niinkuin lähteestä, jonka
vesisuonen edessä ei ole mitään estettä.

Ruudi, Ruudi!

Sitten tuon onnettoman yön ei heidän välillään ollut tapahtunut mitään
sovittavaa tai lähentävää. He olivat tavanneet kadulla ja kahvilassa.
Helmi oli jännityksellä odottanut jotakin kirjelippua, jotakin vaikkapa
kuinka pientä sanaa, joka hänelle olisi ilmoittanut, mitä Ruudi nyt
ajatteli: oliko hän suuttunut, pitikö hän sittenkin hiukkasen Helmistä,
vai oliko kaikki heidän välillään lopussa. Mutta ei mitään ollut
tullut. Ruudi oli iloinen ja rakastettava, häneltä riitti iloa ja ivaa
niin monelle. Helmi vain sai pysyä ikuisesti jännittyneenä, tietämättä,
oliko hänellä toivoa vai eikö.

Olikohan hän sairas?

Hän nousi ja asteli, pidellen huonekaluista kiinni, peilin ääreen.
Hän oli laihtunut, silmät olivat suurentuneet ja hiukset ikään kuin
pehmenneet. Näin oli hyvä. Tästä Ruudi pitäisi, kukaties Ruudi vasta
nyt huomaisi hänet, sillä Ruudi ei milloinkaan ollut nähnyt häntä
tällaisena.

Hän rauhoittui katsellessaan omaa henkevöitynyttä kauneuttaan peilissä
ja palasi sohvalle. Kunhan olisi voinut nukkua! Kunhan olisi saanut
Ruudilta pienen tervehdyksen.

Molemmat hänen toivomuksensa toteutuivat. Hän vaipui kevyeen uneen ja
kun hän heräsi, törmäsi hänen eteensä kokonaista neljä sanansaattajaa,
jotka toivat terveisiä Ruudilta. Eedla, Pirsta, Aappis ja Syrjänen
tulivat kahvilasta ja pistäytyivät katsomassa, mikä hänen oli.

Ruudin he olivat tavanneet Espiksellä. Poika käveli uusissa
kevättamineissa niin sirona ja sorjana, että minkä helsinkiläisen
keikarin hyvänsä saattoi käydä kateeksi.

— Lähettikö hän sitten terveisiä minulle? kysyi Helmi, silmät yhtenä
ainoana teränä.

— Gott behüte, kuinka sinä olet laihtunut ja saanut suuret silmät!
sanoi Pirsta. — Tietysti hän lähetti. Hän huudahti, meidän astuessamme
ohi: "Mihin matka?" ja kun me sanoimme: "Helmiä katsomaan", sanoi hän:
"Terveisiä."

— Ettei hän tullut mukaan? sanoi Helmi.

— Hänellä oli seuraa, selitti Eedla merkitsevästi.

Ja he kertoivat nyt kaikki yhteen ääneen, että Ruudi liehitteli Ainikki
Rekolaa. Ainikki oli todella kaunis ja lahjakas. Aappis tiesi, että
hän varmasti keväällä saisi sopimuksen teatteriin. Tarkoitus oli antaa
hänen debyteerata Juliana. Oli todella vaikea ajatella ihanteellisempaa
Juliaa. Ja kuinka elegantti Ainikki oli. Mutta hän olikin hienosta
kodista, eleganssi oli hänessä myötäsyntynyt. Jos Ruudi syksystä
ryhtyisi teatteriarvosteluun, niin sopihan hyvästi, että hän jo ajoissa
liehitteli Ainikkia.

— Vähitellen on koko taidearvostelu ylimaalaisten käsissä, eikö se ole
komeaa! huudahti Eedla: — Ruuto ja Ruudi ja minä, me laadimme lait!

— Lakataan tupakoimasta! sanoi Nuotio äkkiä, ‒ savu tekee pahaa
Helmille.

Kaikki keskeyttivät puhelemisensa ja katsoivat Helmiin. Hän oli todella
huonon näköinen.

— Minä en tiedä, koetti hän sanella pää tuolin nojaa vastaan, —
mikä minun tänään on, olen niin kauhean väsynyt. Ja sitten vuotavat
kyyneleet silmistäni, vaikken minä itke.

Toverit katselivat häneen hetkisen vaieten.

— Jos se on kevät, joka vaikuttaa sinuun?

— Oletko sinä lukenut liiaksi?

— Ehkä me valvomme liian paljon.

— Lahjan, meidän medisiinarimme, täytyy tulla tänne sinua katsomaan.

— Voi, voi, pitäisiköhän sinun lähteä vähän maalle, kun et käynyt
pääsiäisenäkään!

— Suretko sinä jotakin?

— Mitäs minä, vakuutteli Helmi.

— Sinun täytyy mennä lääkärille.

— Me lähetämme Lahjan tänne.

— Ei, ei, pyyteli Helmi, — tämä menee ohitse. En minä itke, vaikka
minun kyyneleeni vuotavat.

— Kuule, no sinun veljellesihän on syntynyt poika. Joko sinä tiedät,
mikä nimeksi pannaan?

— En, puhelimet ovat epäkunnossa...

— Nyt sinun mummosi taas saa panna toimeen kemut, hänhän niin pitää
kemuista. Aijai, ristiäiset.

— Vai niin, todella? Se mahtaa olla intresantti ihminen se Helmin
mummo, huomautti Nuotio viisaan näköisenä.

— Mene sinä kerran sinne Rannan taloon käymään, niin voit jossakin
uudessa Hiira-teoksessa kuvata sen mummon.

— Helmi, kuule, ylimaalainen maaseutumme on korottanut Taunon kunnian
kukkuloille. Teatterikirjeessä Helsingistä asetetaan Nuotio Calderonin
rinnalle...

— Ei, mutta me väsytämme sinua, kuulkaa, lähdetään pois. Sinä olet
kipeä.

— Ei, ei, ei, olkaa nyt vain täällä.

Helmin täytyi panna pitkäkseen. Hän makasi silmät kiinni ja pitkien
ripsien alta valuivat kyyneleet.

Toverit kävivät todenperään levottomiksi. Kuiskaten he neuvottelivat,
mihin pitäisi ryhtyä. Eedla otti takin naulasta, peitti sillä Helmin
ja avasi ikkunan. Huone olikin ehtinyt tulla täyteen sauhua. Eedla ja
Ruuto istuivat kirjoituspöydällä ja katselivat ulos.

— Mikä holbergilainen tunnelma, kuiskasi Eedla, viitaten taloon
toisella puolen katua, missä räätälintyöntekijät liikkuivat.

Nuotio otti piirongilta hajuvettä ja kostutti sillä Helmin otsaa.
Pirsta etsi pyyhinliinan, kastoi sen veteen ja asetti Helmin pään
ympäri. Helmi antoi kaiken tapahtua, lausumatta sanaakaan. Eedla veti
kiinni ikkunan. Pirsta asettui hänkin pöydälle ja he alkoivat taasen
kuiskaten neuvotella. Sill'aikaa seisoi Nuotio ja katseli Helmiä.

— Kuinka ihana sinä olet, kuiskasi hän kuin itsekseen ja huojutti
haikeasti hymyillen päätään. — Ei mikään runoilija voisi löytää
ihanampaa runotarta. Sinä olet kuin Dafne. Nuo kalpeat posket, tuo
loistava tukka, joka kuin gloria ympäröi valkoista otsaa. Kuin gloria.
Viattomuuden ja puhtauden gloria. Mutta miksi itkee runotar? Minä
kuivaan kyyneleet noista ihanista silmistä. Kuivaan. Kuivaan.

— Mitä sinä Aappis siellä höpiset! kuiskasi Pirsta äkäisesti. — Anna
hänen olla. Ei hän ole sinun Hiirojasi. Lähdemme heti ja lähetämme
lääkärin.

— Huomaa, että silkkinen nenäliina tarttuu kiinni silmäripseihin, sanoi
Ruuto.

— Kiitos, sanoi Helmi, avaamatta silmiään.

— Parfyymeistäsi tulee pää kipeäksi, huomautti Eedla ja kapusi alas
pöydältä.

He sanoivat Helmille hyvästi, toivottivat pikaista parantumista ja
ilakoivat vapautuneesti niin pian kuin pääsivät ulos huoneesta.

Pirsta istui tuolilla Helmin sohvan ääressä. Äkkiä avasi Helmi silmänsä
ja kysyi:

— Pirsta, kuka on Ruudi?

— Ruudi? toisti Pirsta ja alkoi yhtäkkiä ymmärtää. — Kuule sinä, ei
sinun kannata surra Ruudin takia. Suretko todella häntä? Sure sitten
samalla ilman lintuja, jotka lentävät pohjoisen ja etelän väliä.

— Pirsta, sano minulle: kuka on Ruudi?

— Hyvänen aika — tiedäthän sinä hänestä yhtä paljon kuin minä.

— En. Minä en tiedä hänestä mitään.

— Tarkoitatko sitten sitä, kutka ovat hänen vanhempansa? Papin poika
hän on, ja äiti elää jossakin maalla. Hänellä on kai jokin pieni
omaisuus.

— Ei, ei, se on minulle sama — mutta ettekö te ole olleet kihloissa?

— Kihloissa — me? Emme!

Pirsta purskahti nauruun.

— Rakastaneet olemme! Silloin kun minulla vielä oli komeat mustat
hiukset, ennen kuin se kirottu lavantauti tuli minuun. Rakastaneet
olemme! Mutta ei kummankaan päähän ole pälkähtänyt sormus ja papillinen
vihkiminen ja muut sellaiset — ei, Ruudi ei ole sellaista varten! Enkä
minä myöskään.

Helmi tuijotti Pirstaan suurin, pelästynein silmin.

— Kuinka sinä olet voinut?

— Miten niin sitten?

— Kuinka et ole halunnut häntä omistaa ainiaaksi?

— Mitäs minä mahdottomia. Seuraa sinä minun esimerkkiäni. Nauti
hetkestä äläkä pyydä iäisyyksiä. Kyllä tämä teatterilainen pian kuluu
Ruudin käsissä — silloin on taas sinun vuorosi.

Helmi parahti ja painoi kädet ohimojaan vasten.

— No mutta! naurahti Pirsta. — Kyllä sinun täytyy parantua tuosta
sentimentaalisuudesta. Emme enää elä mummojemme aikakaudella. Minäpä
kerron sinulle jotakin, kuuntelepa nyt. Tiedätkös sinä, että Ruudilla
on lapsikin... Tai niin ainakin kerrotaan.

— Se ei ole totta! huusi Helmi ja tuijotti Pirstaan leimuavin silmin.

— Niin, en minä tiedä, kerrotaan, että se olisi pieni poika ja että
se olisi täällä jossakin Sörnäisissä. Helmi, no mutta! Sinä sairastut
todenperään.

Helmi paineli päätään ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan ja
voihki tukahdutetusti.

— Kuule, puheli Pirsta, — koeta järkevästi ajatella: mitä pahaa siinä
on?

— Minä en kärsi sitä! huusi Helmi ja puristi kätensä lujasti nyrkkiin,
niin että kynnet upposivat kämmeneen.

Tuntiessaan ruumiillista kipua hänen tuli silmänräpäykseksi helpompi
olla.

— Hm, se on sellaista, että me saamme luvan kärsiä. Ja me teemme
viisaasti, jos iloisesti otamme vastaan kaikki, mitä elämä antaa. Oo —
leben, leben, leben und leben lassen!

Pirsta asteli edestakaisin huoneessa. Muistamatta, että tupakansavu
juuri äsken oli karkotettu, sytytti hän savukkeen.

— Pirsta, sanoi Helmi pitkän äänettömyyden jälkeen ja hänen
silmäteränsä tuijottivat taasen suurina ystävättäreen, — tiedätkö
sinä...

Hänen oli vaikea jatkaa ja Pirsta sai vasta kyselyjen jälkeen kuulla,
että hän halusi tietää, ketä sitten luultiin lapsen äidiksi — ei siksi
että hän olisi uskonut koko juttuun. Pirsta ei niin tarkkaan tietänyt
sitä. Se oli hänestä yhdentekevää. Ei hän Ruudilta milloinkaan olisi
udellut sellaisia, se olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.

— Pirsta, sanoi Helmi äkkiä, — minä en voi kuulla enempää, pane ikkuna
auki, täällä tukehtuu.

Pirsta pani pois savukkeen, avasi ikkunan ja harmitteli koko
tupakoimista. Mokomankin huonon tavan oli omaksunut. Sitten hän
istuutui pöydälle ja katseli räätälejä. Joku nuori sälli pysähtyi
ikkunaan ja jäi puolestaan katsomaan häneen. Pirsta hyppäsi alas
pöydältä.

— Helmi, kuule, voitko taas vipata minulle hiukkasen. En enää tiedä
velkojeni määrää, mutta olen ihan kuitti. Ja onhan minusta nyt
pikkuisen toivoa, kun jo auskulteeraan — eikö niin?

Pirsta sai rahaa ja puheli taas lääkäristä ja Helmin taudista.
Martta tuli kotiin ja katui, että oli suutahtanut. Ei hän toki ollut
aikonutkaan muuttaa. Sovittiin, ettei vielä kutsuttaisi lääkäriä,
katsottaisiin ensin, miltä huomenna näyttäisi.

Helmi sai yöllä unta monesta aikaa ja oli huomenna pystyssä. Hän tapasi
toverit kahvilassa ja Nuotio pyysi häntä illalla ajelemaan.

— Minä en pidä autoista, selitti kirjailija, — otamme sufletin — eikö
niin. Olen varma, että illalla on kuutamo.

Oli kuutamo ja kauniilla mustalla hevosella ja sufletillä tuli Nuotio
noutamaan sydämensä valittua. Hajamielisenä antoi Helmi hänen peitellä
itseään, hajamielisenä hän kuunteli pitkää juttua huopapeitteestä, joka
oli lämmittänyt kirjailijaa Pariisissa, jopa suorastaan varjellut häntä
kuolemasta viluun, Pariisissahan talvisin oli niin kylmä huoneissa.

Suurina ja loistavina tuikkivat tähdet lempeässä illassa. Kuu purjehti
uneliaana kevättaivaan vihertävässä sinessä.

Ajuri kääntyi ja kysyi jotakin.

— Johan minä sanoin teille, vastasi kirjailija lyhyesti. — Katsokaa
kelloanne. Ajamme tunnin tai puolitoista, kuinka haluttaa. Mutta
kysykää kaikki, mitä teillä on kysyttävää nyt, ettette sitten
lavertelullanne häiritse.

— No mistä minä sitten tiedän, ajanko yhteensä tunnin vaiko puolitoista.

— No ajakaa puolitoista, mutta pitäkää itse huolta ajasta.

Kumipyörät keinuivat miellyttävästi vaunujen alla. Kesti kuitenkin
hetkisen, ennen kuin tunnelma palasi.

— Eihän sinun vain ole kylmä? kysyi kirjailija. - Kunhan tämä minun
uskollinen palvelijani vain ymmärtäisi lämmittää sinua koko voimallaan.
Ja kyllä se sen tekeekin. Se on kiitollinen isäntänsä puolesta. Niin
kiitollinen.

Yksitoikkoiset, karut "linjat" avautuivat huvimatkailijoiden eteen.
Pitkät, köyhät puutalot loivat varjonsa kadulle, ja kuutamossa teki
outo kaupunginosa satumaisen vaikutuksen. Helmi tiesi, että ajettiin
Sörnäisten läpi ja sana "Sörnäinen" herätti hänessä nyt illalla
mielikuvia, joista ei hänellä ollut aamulla herätessä ollut mitään
aavistusta. Kirjailija, joka ei voinut tietää hänen ajatuksistaan, piti
hänelle seuraa ja kertoi näytelmästään. Se oli saanut uusia loistavia
arvosteluja.

— Niin, näytelmä onnistui, siitä ei pääse mihinkään. Huolimatta
helsinkiläisten arvostelijain kaksimielisistä, ettei sanoisi
ilkeämielisistä arvosteluista, se on menestynyt. Tänäkin iltana oli
miltei loppuun myytyä, kun soitin teatteriin. Mutta kenen ansio tästä
kaikesta - kenen? Ei suinkaan minun. Kuka on runottarena hedelmöittänyt
mielikuvitukseni ja antanut sanoilleni siivet? Kuka on kannustanut
minua... kannustanut, etten tyytyisi vähään, vaan pyrkisin, pyrkisin
uumeniin? Kenen kuva on ihanaisena niinkuin tuo Venus tuolla väikkynyt
edessäni? Voitko arvata kenen?

Helmi sanoi epäröiden:

— Pirstan.

— Ei! huudahti kirjailija intohimoisesti.

— Eedlan?

‒ Ei, ei, tuhat kertaa ei! Oi Helmi, täytyykö minun sanoa se sinulle.
Sinun, sinun kuvasi! Etkö ole lukenut sitä silmistäni, silmistäni. Etkö
ole kuullut sitä äänestäni. Eikö ääneni ole värissyt aina, kun olen
sinua puhutellut. Värissyt ja vavissut. Helmi — oi että minä saisin
kutsua sinua ikuiseksi runottarekseni, runottareksi, jonka kaltaista
ei yhdelläkään kirjailijalla ole ollut! Minä rakastan sinua, sinun
silmiäsi, sinun hiuksiasi, noita tuoksuvia... Helmi... niin, ja sinun
sieluasi. Saanhan minä tulla tuon valuvan kultasateen onnelliseksi
herraksi ja omistajaksi... Sano, armas, päästä minut epätietoisuuden
tuskasta — sano.

Ajuri pysähtyi ja kääntyi ympäri. Helmiä puistatutti. Hän oli kuullut
kaikki, mitä kirjailija sanoi, mutta hän ei voinut tehdä johtopäätöstä,
miten sanat oli käsitettävä. Hänestä tuntui siltä, kuin Aappis olisi
lukenut hänelle jonkin katkelman jostakin romaanista. Hän ei ymmärtänyt
mitään, hän ei käsittänyt mitään. Tämä oli taasen Sörnäistä. Kolkot
"linjat" lepäsivät talojensa varjojen peitossa kuun valossa. Mitä
olikaan tapahtunut Sörnäisissä?

— Armas, rukoili ääni Helmin rinnalla, — minä odotan, sano, sano.

Silloin oli kuin viimeinen vastustuskyky olisi pettänyt Helmin, hän
voihkaisi ja retkahti taapäin.

Ja hänen voimattomuutensa oli taaskin niin suuri, että Nuotio mielin
määrin sai hoidella, lohdutella ja halailla häntä. Hän kutsui
häntä pikku morsiamekseen, loistavaksi runottarekseen, tähdekseen,
auringokseen, jumalattarekseen ja Hiirakseen. Hän lupasi käsillään
kantaa hänet koko elämän läpi ja laskea kaikki laakerinsa hänen
jalkainsa juureen. Koska ne kuuluivat hänelle!

— Kuinka suloinen sinä olet, että juuri tällä tavalla elit tämän
ikuisuuden hetkemme, kuiskasi kirjailija, painaen hänen kättään. —
Juuri näin, kyyneltyen. Tulen aina näkemään sinut sellaisena kuin istut
tuossa kuun valossa... Voitko huonosti? Onko kylmä...? Sinä tarvitset
lepoa ja yksinäisyyttä. Niin minäkin. Oi, kuinka uudestisyntyneenä
minä...

Rattaat rämisivät kivityksellä. Vaunuissa vaiettiin. Helmi oli
kiitollinen, että joku oli hänelle hyvä. Se kauhea väsymys oli hänet
taas vallannut. Nuotio sai puoleksi kantaa hänet ylös portaita.

Yöllä hänelle täytyi noutaa lääkäri.




KOTONA


Talossa oli kaikki nurin narin.

Illalla, juuri kun oli päästy leipomasta rinkeliä vanhan emännän
nimipäiviä varten, jolloin naapurien oli tapana tulla kahville Rannan
taloon, oli Helsingistä soitettu, että Helmi oli sairaana, että
lääkärit olivat määränneet hänet heti lähetettäväksi maalle ja että
aamujunan tuloon oli toimitettava asemalle kaksi hevosta ja mukavat
ajopelit. Martta tämän kaiken oli soittanut. Oli kuulunut huonosti,
Martta oli saanut tankkaamistaan tankata: "Helmi on sairas, aamujunaan
kaksi hevosta ja mukavat ajopelit."

Helmin äiti oli ottanut vastaan tiedonannon. Hän oli paremmaksi
vakuudeksi toistellut joka sanan, mikä Helsingistä lausuttiin, ja siinä
Martan hätääntyneeltä tuntuvan äänen kiihoittamana syövyttänyt ne
mieleensä. Hän istui pienen hetken siunaillen keittiön penkillä, ennen
kuin hän läksi hakemaan isäntää. Kaksi hevosta — ja näin äkkiä — oliko
hengenvaara kysymyksessä, saisiko hän enää elävänä nähdä lapsensa?

Nousi yleinen hälinä. Jokainen vaati emännältä tarkempia tietoja ja
emännän täytyi toistamistaan toistaa sen vähän, minkä hän tiesi.
Kaikki syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut ottanut parempaa selkoa
sairaudesta ja sen vakavuudesta. Hiukan ärtyneinä ja syytellen
toisiaan läksivät perheen jäsenet tekemään valmistuksia Helmin
vastaanottamiseksi. Ensimmäinen kysymys oli, pantaisiinko asemalle
reki vaiko rattaat, oli kelirikon aika. Päätettiin panna molemmat.
Isä ja Eemeli lähtivät matkaan, mukanaan tyynyjä ja peitteitä kaiken
varalta. Naiset painivat kuntoon Helmin huoneen. Vanha emäntä pysytteli
reippaana ja toivorikkaana, hänen tyttärensä vaikeni ja kuvitteli
nähtävästi pahinta. Nuorin emännistä, Eemelin vaimo, hoiteli pientä
lastaan ja hänen tuutilaulunsa soivat tavallista hiljaisempina talossa,
jossa mieliala äkkiä oli käynyt kolkoksi.

Vanhan emännän nimipäivänvietto joutui tietenkin kärsimään
masennuksesta, joka yön aikana ei suinkaan ollut vähentynyt ja johon
tänään liittyi odotuksen jännitys. Kelirikon vuoksi ei vieraita ollut
saapunut paljon — onneksi kyllä asioiden näin ollen, sillä vaikka
kuinka olisi koetettu puhella hauskasti yhteisistä harrastuksista
ja kuulumisista pitäjän piirissä, ja vaikka talon nuori perillinen
kuinka olisi nauranut ja näyttänyt ensimmäistä hammastaan, palasi
keskustelu aina lopuksi tyttäreen, jota odotettiin kotiin, kukaties
kuolemansairaana. Naapureista oli usea jäänyt tulematta tärkeän
kokouksen vuoksi, johon oli ollut pakko lähteä. Ne, jotka olivat
saapuneet nimipäiville, läksivät hienotunteisesti pian pois ja perhe
oli yksinään talossa, kun molemmat kotoiset hevoset tunnettiin
kaukana vainioiden keskellä. Kelirikosta huolimatta saapuivat
odotetut harvinaisen aikaisin. Tämäkin teki, että molemmat emännät,
odotellessaan pihamaalla, olivat suuresti jännittyneitä. Märiksi
ajettuina ja huohottaen tulivat hevoset ylös loivaa mäkeä, miesten
kävellessä rinnalla. Jokainen koiran äännähdys teki pahaa, mutta Vahti
ei ottanut vaietakseen. Vasta kun hevoset astuivat sisään portista, se
tunsi tulijat.

Herra Jeesus, ettei Helmi olisi matkalla kuollut!

Rattailta astui nuori sairaanhoitajatar. Hän toivotti hyvää päivää
ja alkoi heti avata reen peitteitä. Jumalalle kiitos, elihän Helmi
toki, vieläpä hymyili ja ojensi kätensä koiraa kohti, joka hyppäsi
reen laidalle. Myöskin hän puhui, vaikka väsyneellä äänellä ja oudon
hitaasti. Äiti otti vastaan jokaisen elonmerkin odottamattomana
lahjana, sillä hän oli varustautunut pahimpaan. Isä nosti Helmin reestä
ja äitiin ja sairaanhoitajattareen nojaten hän pääsi sisään. Ainoa joka
uskalsi puhua, oli mummo, hän alkoi heti kysellä, mitä tautia tämä oli
ja miten matka oli mennyt. Hän ei kuitenkaan saanut mitään vastausta
ja vaikeni sen vuoksi pian. Helmin äidillä olivat samat kysymykset
huulilla, mutta ne jäivät tekemättä ja hän supisi vain jotakin siitä,
ettei Helmi ollut kovin huonon näköinen ja että hän pian paranisi
täällä kotona. Kun Helmi, istuessaan salin sohvalla ja sisaren ottaessa
päällysvaatteita hänen yltään, rupesi itkemään, sai äiti äkkiä takaisin
tarmonsa ja alkoi kysellä, mitä hän halusi syödä. Hän kuuli sisarelta
ohjeet. Samassa hän oli käynyt niin rohkeaksi, että hän kysyi, minkä
tähden Helmi ei ollut kirjoittanut aikaisemmin taudistaan ja mitä
tautia tämä oikeastaan oli.

— Kas noin, sanoi sisar silloin ikään kuin leikatakseen poikki
keskustelun, joka siihen katkesikin. — Nyt me menemme sänkyyn, sitten
me syömme ja sitten me nukumme, sanoi hän lopuksi.

Naiset eivät enää kyselleet, iloitsivat vain siitä, etteivät asiat
olleet vielä huonommin ja palvelivat sisarta ja sairasta minkä
taisivat. Helmi tunsi, että salissa oli tupakansavua, kysyi, oliko
ollut vieraita ja muisti samassa nimipäivän. Voi voi, ettei hän ollut
tuonut mitään nimipäivälahjaa!

— Mutta kun panivat minut sairaalaan!

— Kas noin, sanoi sairaanhoitajatar ja veti toisen päällyskengän Helmin
jalasta.

Kun hän meni tarkastamaan sairaan huonetta vanhan emännän johdolla,
jäivät äiti ja tytär kahden. He tunsivat, että kallis aika kului
hukkaan ja että olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta heitä vain itketti
kumpaakin. Helmistä tuntui vaikealta. Kaikki täällä kotona ikään kuin
syytti häntä, vaikk'ei kukaan sanonut pahaa sanaa. Jollakin lailla
helpotti, kun äiti kysyi: eikö Helmi tahtonut nähdä pientä pojua.
Tietysti hän tahtoi nähdä hänet! Ja sill'aikaa kun äiti kävi lasta
hakemassa, lepäsi hän pitkänään sohvalla, pyyhkien kyyneliään ja
katsellen tuttuun huoneeseen. Tulisiko hän terveeksi täällä? Tuntui
oudon vaikealta. Miksi? Varmaan hän menehtyisi täällä ikävään. Olisi
ehkä kuitenkin ollut parempi mennä parantolaan. Itse hän oli syypää,
hän oli ikävöinyt kotiin ja rukoillut, kunnes hänet päästettiin tänne.
Ja nyt täällä tuntui vieraalta. Ihmisetkin vain syyttivät häntä,
jollei sanoilla, niin katseilla ja kysymyksillä, joita he eivät hänen
sairautensa vuoksi uskaltaneet tehdä, mutta jotka Helmi tunsi jotenkin
ilmassa.

Nuori Aino-emäntä tuli, sylissään lapsi. Pienokaisen äiti oli pukenut
hänen ylleen pitsikauluksen ja tervehti teeskennellyn ystävällisesti
kälyään. Helmikin koetti olla hyvin ystävällinen, se rasitti häntä.
Eemelin lapsi oli samanlainen kuin kaikki muut lapset ja hänen
äitinsä hymy onnellinen ja kirkas, kuten kai äitien tavallisesti.
Tuntui helpottavalta, kun sairaanhoitajatar tuli ja tavanmukaisella
lauseellaan teki lopun kohtauksesta.

— Kas noin, nyt menemme sänkyyn.

Illansuussa kun Helmiä jo valmistettiin yöpuulle, tulivat Heikki
emäntineen ja agronomi. He palasivat kokouksesta ja tietämättä, että
Helsingistä oli tullut vieraita, poikkesivat nimipäiväkahville. Kun he
kuulivat, mitä oli tapahtunut, tahtoivat he jatkaa matkaansa. Siihen
ei toki talossa kuitenkaan suostuttu ja niin joutuivat vieraat yhdessä
Rannan perheen kanssa istumaan isännän ja emännän pienessä kamarissa
keittiön takana, mistä ei mikään melu saattanut tunkea salin puolelle,
sairaan korviin.

Kaikki, mitä päivän mittaan oli puhuttu, toistettiin. Isäntä
kertoi, miten surkeaa oli ollut nähdä Helmin astuvan junasta
sairaanhoitajattaren ja jonkun avuliaan matkustavaisen turvissa.
Vanhaemäntä vakuutteli, että tauti pian menisi menojaan. Siihen murahti
agronomi jotakin kahvikuppinsa äärestä ja isäntä kuvaili taas, miten
vaikea matka oli ollut tällaisella kelillä. Välillä mentiin kokouksen
asioihin, mutta pian todisti äänettömyys taasen, että ajatukset olivat
muualla. Mustamäen nuori emäntä meni Aino Rannan kanssa katselemaan
lasta, joka nukkui. Isäntä, Heikki ja agronomi tupakoivat ääneti.
Eemeli, saapuen hevostallista, kohtasi porstuassa äitinsä, joka tuli
Helmin huoneesta. Keittiössä äiti avasi kätensä, joka oli ollut
nyrkissä. Hän ei sanonut mitään, ainoastaan ojensi kourallisensa
poikansa nähtäväksi. Hänen kädessään oli suuri tukko vaaleita hiuksia.

— Katso nyt, kuiskasi hän sitten ja heitti hiukset uuniin. — Näin
sisaresi hiukset lähtevät!

Kun Rannan miniä ja Mustamäen emäntä tulivat porstuanperästä, seisoivat
äiti ja poika vielä hiilloksen ääressä, joka oli nuollut hiustukon.
Kaikki menivät yhdessä miesten luo.

— Hän kuolee, siinä ei auta mikään, sanoi Eemeli kalseasti ja
ojensi vaimolleen tyhjän kahvikuppinsa, jonka hän oli jättänyt
piironginlaidalle.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa, varsinkin vanhaemäntä. Mitenkä sen
saattoi sanoa, eihän Helmi ensinkään näyttänyt kuolevalta.

— Se on varma se, sanoi agronomi, — että jollei hän olisi mennyt
Helsinkiin, niin hän nyt olisi terve.

Mustamäen isäntä katsahti hiukan kiusaantuneena kelloaan.

— Eikös hän sitten täällä maalla olisi voinut sairastua? sanoi
vanhaemäntä terävästi.

— No ei. Kyllä emäntä sen itsekin tietää.

Emäntä naurahti.

— Agronomi puhuu aivan niinkuin ei täällä maalla tunnettaisi raihnautta
ja kuolemaa.

— Että viitsittekin, vanha ihminen, puuttui Eemeli puheeseen, — te
olette enemmän kuin kukaan syypää tähän tautiin; Te aina olette
tahtonut Helmiä kouluun, te tahdoitte minuakin kouluun, muistatteko —
herra minusta piti tehtämän ja maisteri.

Vanhaemäntä oli noussut. Hän sai suustaan vain yksityisiä hämmästyksen
ja moitteen huudahduksia. Eemelin olisi toki siinä iässä pitänyt vähän
tietää, mitä puhui. Tulla syyttämään häntä, mummoaan, Helmin taudista.
Jos joku oli katsonut lastenlasten parasta, niin kai heidän mummonsa.
Mutta Eemeli oli liian kauan kantanut mielessään kaunaa näistä asioista.

— Alussa ei Helmi ottanut menestyäkseen — muistatteko? jatkoi hän. —
Kotiopettajia täällä pidettiin, että hän saisi ehtonsa suoritetuiksi.

— No se oli se yksi aine, joka teki kiusaa, matematiikka.

— Ja muistatteko, kun hän tuli koulusta, niin hän ei enää syönyt meidän
kanssamme yhteisessä pöydässä kuten ennen...

— Mitäs se tähän kuuluu?

— Siirto, siirto, tuli agronomi ystävänsä avuksi. - Hän ei kestänyt
siirtoa.

— Mutta kestäväthän huonopäisemmätkin. Niinkuin sekin Kilpisen Martta.
Mikäs hänkään nyt oli ottamaan maisterintutkintoa.

— Hänen isänsä onkin suutari, niissä on aina vähän ajattelijan vikaa,
sanoi agronomi.

— Mutta mitenkäs me nyt olisimme saattaneet jättää Helmiä huonommalle,
kun köyhä Kilpinenkin toimitti tyttärensä yliopistoon!

— No niin, sanoi agronomi ja löi leveän kämmenensä pöytään, — kilpaa
pitää juostaman yliopiston rappusissa, kesti terveys tai ei. Olisikos
Helmi nyt huonommalla osalla kuin maisteri Martta, jos hän olisi
emäntänä jossakin talossa tai vaikkapa karjakkona?

Hetkisen vaikenivat kaikki. Sitten puhui isäntä sängynlaidaltaan, missä
hän ääneti oli istunut koko keskustelun ajan:

— Se on nyt sellainen tämä nykyaika, että se vaatii niin paljon
oppia. Yksi ei voi asettua vastakynteen. Lapset syyttävät aina
sittenkin aikaihmisiksi päästyään, etteivät he ole saaneet käydä
koulua tarpeeksi. He kaipaavat "ilmaa" ja "kauneutta" ja "väljempää
liikkumisalaa" ja mitenkä niitä nimitetäänkin. Täytyyhän vanhempien
koettaa parastaan, oli sitten onneksi tai onnettomuudeksi. Ja useinhan
se onnistuukin. Ja kun vanhemmat ovat tehneet parhaansa, niin eihän
heiltä pitäisi voida muuta vaatia.

Kunnioituksesta puhujaa kohtaan vaikenivat väittelijät hetken ja
agronomi lausui muutamia sovittavia sanoja. Mutta pian hän taas
pauhasi, vakuuttaen, että tämä nykyaika tekee lopun kaikesta
terveydestä. Hän ennusti, että pian joka pitäjä katsoisi arvonsa
vaativan ylläpitää ainakin yhtä yhteiskoulua, kansakoulunopettajiksi
ei enää sopisi ottaa muita kuin maistereja, ja viisiluokkaisissa
yhteiskouluissa täytyisi välttämättä olla opettajina tohtoreja. Kyllä
tulisi ajanmittaan oppinut maa.

— Mutta entä jos me vielä näillä silmillämme näemme
yhteiskoulurakennukset jyvämakasiineina ja heinälatoina, keskeytti
Eemeli hänet naurahtaen.

— Me näemmekin, sanoi agronomi puoleksi salaperäisesti, puoleksi
vahingoniloisesti. — Eikä se aika ole kovin kaukana. Mutta siihen
mennessä on monen neitosen terveys murtunut. Se kokemus ostetaan
kalliisti.

— Metsistykää, metsistykää te, huusi vanhaemäntä katkerasti puheen
joukkoon.

Isäntä puolestaan koetti huomauttaa, ettei ihminen elä ainoastaan
leivästä. Mutta heidän sanansa menivät huomaamatta, sillä agronomi
ja Eemeli jatkoivat kovaäänistä puheluaan. Agronomi muisteli, miten
hänen ylioppilasaikanaan tytöt olivat itkeä piipertäneet professorien
luona tenteissä — mutta kandidaatiksi piti koettaa vain! Eemeli
vuorostaan palautti mieleensä koululaisia kesälomalla: miten istuttiin
riippumatoissa ja lehtimajoissa romaani kädessä. Heikki ja hänen
vaimonsa vihdoin keskeyttivät heidän vuoropuhelunsa, sillä heidän
täytyi lähteä.

Heikki oli niin kalpea, että sekä agronomi että Eemeli kävivät
sanattomiksi, kun he hänet huomasivat.

— Terveisiä Helmille, sai Heikki hiukan vaikeasti suustaan, lausuessaan
hyvästi emännälle.

Agronomi läksi samaan matkaan ja Eemeli meni pihamaalle heitä
saattamaan.

Hevoset talutettiin vajasta. Ne ikävöivät kotiin ja pitivät kiirettä.
Oli pakastanut. Metsänranta ja puut erottautuivat mustina kirkkaassa
illassa. Yksi ainoa suuri tähti loisti keltaisessa iltaruskossa
Mustamäen navetan päällä. Helmin huoneessa oli tulta. Kun ei ikkuna
ollut peitetty, saattoi nähdä, miten siellä liikuttiin. Sill'aikaa kun
emäntä nousi rattaille ja Helkki piteli suupielistä, näytti siltä, kuin
Heikki silmänräpäykseksi olisi unohtunut katsomaan valaistuun ikkunaan.
Samassa hyppäsi hän itse rattaille ja nopeasti jättivät malttamattomat
hevoset pihamaan.

Lemuava kevät tuntui ilmassa. Pienen pakkasenkin alta huokui ikään kuin
leuto, suloinen henkäys. Eemeli sytytti savukkeen ja läksi astelemaan
talliin.

Sieltä hörhötti ori häntä vastaan.




YHTEISKOULUN MERKEISSÄ


Juhlahumu iltamassa pitäjän tulevan yhteiskoulun hyväksi oli
ylimmillään. Sekä kirkonkylän uuden seuratalon avarat suojat että
aitaus sen ympärillä olivat täynnä väkeä. Metsikössä ulkopuolella
seisoivat hevoset kiinnitettyinä puihin ja sadat polkupyörät lepäsivät
puolikumossa juhlatalon päädynseinää vastaan.

Ei puuttunut mitään siitä, mikä on omiaan antamaan väriä ja sävyä
virkeän kirkonkylän kesäiselle juhlalle. Liput liehuivat katoilla,
köynnökset keinuivat pylväiden välissä, torvisoittokunta kaiutteli
tuttuja marsseja ja isänmaallisia säveliä, koirat tappelivat, pojat
melusivat nurkkausten takana, helistellen polkupyöräkelloja, tytöt
muodostivat heleitä ryhmiä salissa tai pihamaalla, nuoret miehet
tupakoivat, istuen kivillä vielä raivaamattomalla tantereella ja
häiriten äänekkäällä naurulla, toimituksen kestäessä sisäpuolella —
sanalla sanoen: kaikki oli kuten hyvä tapa vaati.

Oli päätetty rakentaa yhteiskoulu, arpajaiset olivat jo käynnissä
varojen hankkimista varten ja iltamalla oli määrä tehdä yhteiskoulun
tarkoitus tutuksi paikkakunnalla. Kirkonkyläläisille tietysti kyllä
oli selvää, minkä tähden yhteiskoulu oli tarpeen vaatima, mutta
pitäjässä oli suuria metsäkulmia hyvinvoipine taloineen, joissa
katsottiin karsain silmin kansakouluakin, saatikka sitten korkeampaa
oppilaitosta. Lisäksi kun oli päässyt liikkeelle outoja huhuja
korkeammasta sivistyksestä yleensä, jopa taholta, jolta sitä vähiten
olisi odottanut. Oli kuitenkin tultu niin pitkälle, että piirustukset
olivat valmiit. Ne olivat iltamatilaisuudessakin nähtävinä, juhlasalin
seinällä ne komeilivat katajaseppeleen ympäröiminä, tunnettu
rakennusmestari oli ne tehnyt. Kyllä tulisi komea koulu, kyllä
siihen kelpaisi panna lapsensa. Suuri punakattoinen rakennus oli
täynnä ulkonevia kulmauksia ja parvekkeita. Määrättynä sijaitsemaan
kirkonkylän kauneimmalla paikalla tulisi se varmaan olemaan koko
seudun ylpeys. Tomuisessa salissa, johon ilta-auringon säteet loivat
viistoja valojuovia, tungeskeli pitkin iltaa väkeä piirustusten
ympärillä. Kauniit ne vain olivat, ei siitä mihinkään päässyt, ja
niin halvalla kuin rakennus saataisiin nyt, kun rakennusmestarilla
sattui olemaan tilaisuutta mieskohtaisesti valvoa tarpeiden hankintaa.
Ne isännät ja emännät, joilla on kouluikäisiä lapsia, joutuivat
pitkin iltaa pitämään esitelmää piirustuksista, todistelemaan koulun
tarpeellisuutta ja muistuttelemaan, miten halvaksi sentään tulisi
pitää lapset pitkän kouluajan kestäessä kotona. Siinähän oli valmis
johtajatarkin siinä Martta Kilpisessä. Hän oli itseoikeutettu tähän
toimeen, rakennusmestari olikin hänen kanssaan neuvotellut piirustuksia
tehdessään, Martta kun paraikaa oli opettajana yhteiskoulussa, jossa
oli ihan uusi, ajanmukainen rakennus. Ja komea ja ajanmukainen se
tulisi tämäkin, ei suinkaan sitä nyt huonoa ryhtynyt tekemään, kun
kerran ryhtyi.

Oli päästy ensimmäiseen väliaikaan. Torvisoittokunta oli aloittanut
iltaman, tervehdyssanat oli lausuttu, nuorisoseuran kuoro, opettaja
Pääkkösen johdolla, oli laulanut, neiti Helmi Ranta oli esittänyt
kirjoittamansa juhlarunon, maisteri Martta Kilpinen oli pitänyt
esitelmän — hän oli puhunut äitityypistä Kalevalassa, — kuten sanottu:
väliaika oli tullut ja ilta-aurinko valaisi kylää, jossa heinät
seipäissään tummuivat ja ruispellot vaalenivat leikattaviksi, sekä
kirjavaa kenttää pihkaisen seuratalon ympärillä.

Tytöt myivät ennakkoarpoja. He olivat suorastaan pelottavat, heistä
ei ollut hyvä päästä eroon. Toiset houkuttelivat kymmenentuhannen
markan pankkikirjalla, toiset autolla, joka kuului voittojen joukkoon,
toiset selittivät yhteiskoulun välttämättömyyttä näin väkirikkaalla ja
voimakkaalla seudulla. Mikäs auttoi — miesten oli ostettava! Mustamäen
isäntää olisi pitänyt verottaa erikoisesti, hänelle ei olisi merkinnyt
mitään ostaa arpoja vaikka sadoilla markoilla. Mutta hän oli viime
aikoina käynyt niin totiseksi, ettei hänen kanssaan luonnistanut
leikinlaskukaan, joka aina tällaisessa tapauksessa oli myyjättärien
paras liittolainen. Mustamäen emäntää ei saatu ostamaan muuta kuin
sillä kymmenellä markalla, millä hän jo oli ostanut, hän oli saita,
kuten suuren rikkaan ainakin sopi. Rannan nuori isäntä ja agronomi
Riipinen eivät olleet edes kunnioittaneet iltamaa läsnäolollaankaan.
Eemeli ei toki ollut vielä puhunut pitäjän yhteistä kouluyritystä
vastaan, mutta agronomi, hän oli saarnannut kuin paras pappi, että
naisen suuri ja ihana kutsumus oli kotilieden ääressä, että lukuisat
yhteiskoulut kasvattaisivat proletariaattia, joka sittemmin orpona ja
juurettomana vaeltaisi läpi elämän, ja ties mitä kaikkea. Agronomi
oli innostuksessaan käynyt varsin runolliseksi. Mutta kirkonkylän
naiset olivat olleet hänelle niin suuttuneet, että heillä oli ollut
valmiina uutinen paikkakunnan lehtiä varten, uutinen "omituisesta
sivistysharrastuksesta, mikä ilmeni eräissä henkilöissä, joiden
kuitenkin jo virkansakin puolesta olisi pitänyt levittää valistusta
kansaan". Uutinen oli miesväen väliintulon vuoksi jäänyt lähettämättä,
miehet olivat vakuuttaneet, että agronomi tarkoitti paljasta hyvää,
vaikka hän ajoi asiaansa liian kiivaasti. Naiset olivat siihen
kihahtaneet, ettei Riipisen tarvinnut tulla heille selittämään naisen
kutsumusta. Juuri "kotiliettä" varten ja tulevien polvien kasvattajaksi
hekin valmistivat naista. Että sentään piti sivistyneelle miehelle
nykymaailman aikaan selittää tällaisia asioita! Viisainta oli kuin
olikin, ettei agronomi näyttäytynyt iltamassa: hän olisi saanut niellä
yhden ja toisen kovan ja katkeran palan! Vaikka toiselta puolen täytyi
sanoa, että oli hävytöntä pysytellä poissa tuollaisesta suuresta
yhteisestä juhlasta, johon oli tullut väkeä peninkulmien takaa.

Agronomin olisi pitänyt talttua. Helmi Ranta, jonka sairaudesta hän oli
nostanut sellaisen melun, oli parantunut. Agronomin sanottiin olevan
siitä miltei närkästyneen, sillä nytpä hän ei enää tämän sairauden
perusteella voinut väittää, ettei ensimmäinen sivistyspolvi olisi
kunnialla kestänyt tulikoetta. Rannan nuori isäntä oli aina kulkenut
agronomin talutusnuorassa. Hänen emäntänsä oli juhlilla, mutta hän
itse lienee pitänyt seuraa agronomille tänä ihanana suvi-iltana, jossa
torvisoitto törähteli yli kypsyvien viljapeltojen kuin iloinen lupaus
tulevien sivistysaikojen varalta.

Oli siis päästy ensimmäiseen väliaikaan. Silloin herättää maantiellä
huomiota muuan komea hevonen, joka tunnetaan agronomin juoksijaksi.
Totta tosiaan: agronomin "Linnunpoika"! Eipäs ole mies sittenkään
malttanut pysyä poissa! Neiti Rantapa on kuitenkin jo ehtinyt esittää
runonsa — sen numeron vuoksi hän tietenkin tulee, hän on uudelleen
alkanut toivoa neiti Rantaa, se kyllä tiedetään pitäjällä. Mutta onpa
oikein, että hän myöhästyy, miksei ole tullut ajoissa. Ja nyt kun hän
suvaitsee saapua, nytpä hänet saarretaan joukolla, päättelevät tytöt,
eikä hänen kukkaroaan enää jätetäkään rauhaan!

Airueille huomautetaan, että väliaika täytyy pidentää, koska
erinomainen saalis on odotettavissa. Tirskuvissa parvissa seisovat
tytöt ja tähyilevät. Mokomaa — hän nähtävästi ei aio sittenkään
juhliin, hän on arkivaatteissaan! Hänen hevosensa ymmärtää kuitenkin
asiat paremmin kuin hän itse, sillä hevonen höristelee korviaan
kuullessaan torvisoiton, kun sen sijaan sen isäntä istua könöttää
rattaillaan ikään kuin kulkisi metsänkorvessa.

Tytöt keksivät, että Helmi Rannan täytyy olla mukana, kun hyökätään
agronomin kimppuun. Ja he juoksevat viime tingassa hakemaan Helmiä.
He tapaavat hänet isäntämiesten joukosta, hän selittää heille
itsepäisesti, etteivät nämä piirustukset kelpaa, vaan että pitää tilata
piirustukset joltakin arkkitehdiltä. Hän on niin kiihkeä asiansa
puolesta, ettei hän ensin tahdo ymmärtää, mitä tytöt tarkoittavat, kun
keskeyttävät hänet. Vai agronomi! Eläköön — nyt on agronomi ansassa!
Helmi astuu tyttöjen parvessa nopeasti pihamaan poikki, hän tuntuu
olevan pitempi kuin muut, he iloitsevat kaikki siitä, että olivat
löytäneet jonkin yhtymäkohdan. Sillä kaikista ponnistuksista huolimatta
on väli Helmin ja hänen lapsuudentoveriensa kesken ollut hiukan
väkinäinen.

Agronomin kuuluisa "Linnunpoika" on hyvinkasvatettu hevonen. Ilman
vähintäkään pelkoa ja pikemmin uteliaana se nousee ylös mäkeä ja
astuu sitä pitkää tyttöriviä kohti, joka, sanan kirjaimellisessa
merkityksessä, sulkee tien. Keskellä tyttöjen ketjua seisoo korkeana
ja vaaleatukkaisena Helmi, koettaen tekeytyä ankaraksi ja nostaen
uhkaavasti päätään. Muut tytöt ovatkin jättäneet johtotoimen kokonaan
hänelle. Uhattu mies nostaa panamaansa ja hänen päivettyneet kasvonsa
hymyilevät leveästi.

Mitä — aikooko hän komentaa hevosensa ketjun läpi? Pahalta näyttää. Hän
kiertää ohjaksia käsiensä ympäri ja kurkistelee kahdenpuolen, missä
olisi ketjun heikoin kohta. Mutta silloin ojentaa korkea sininen tyttö
kimpun sinikantisia ennakkoarpavihkoja häntä kohti ja puhkeaa puhumaan:

— Seis! Ainoastaan meidän ruumiimme yli käy tie tästä eteenpäin. Ei
paikalta, ennen kuin olette uhrannut päivän tunnukselle: yhteiskoulu!

Ja kymmenestä kädestä ojentuu sinikantisia vihkoja tulijaa kohti ja
kymmenet huulet hymyilevät viettelevästi. Agronomin sydän ei ole
kivikappale. Se sykähtää iloisesti, mies astuu rattailta ja tervehtii,
kättä paiskaten, koko amatsonijoukkoa.

— Vai niin, vai niin, sanoo hän, — taitaa kyllä kannattaa ryhtyä
kauppaan. Kymmenen vuoden kuluttua myydään koko roska huutokaupalla ja
me voimme perustaa siihen suuren osuuskanalan.

— Eeei! huudahtaa Helmi, liehuttaen arpavihkoja agronomin edessä, — te
ajattelette silloin aivan toisin, te ymmärrätte, että ajan virtaukset
tulevat ja menevät ja että ihmisen vain täytyy koettaa pysytellä niiden
harjalla.

— Pitää ohjata niitä, antaa niille suunta! keskeytti agronomi.

Hän jäi hetkeksi katsomaan Helmiä silmiin ja molemmat tunsivat, että
olivat joutuneet vakavan keskustelun alkuun. Helmi heilautti silloin
nopeasti päätään ja sai lasketuksi leikkiä.

— Te tarvitsette sitä paitsi kymmenen vuoden perästä koulua aivan
toisiin tarkoituksiin.

Se oli varomattomasti sanottu. Agronomi takertui heti siihen.

— Jaa-ah, neiti Ranta, puhutaanpa ensin eräästä kiireellisemmästä
asiasta.

— Mistä? uhitteli Helmi, mutta näki heti, että hyvä agronomi oli
valmis tässä kaikkien kuullen sanomaan vaikkapa tähän tapaan: "Siitä
naimisesta, eihän voi olla kysymys koulusta minun lapsiani varten,
ennen kuin olen naimisissa!" Hän riensi sen tähden heti nopeasti
sekoittamaan koko asiaa. — Minä olen loukkaantunut, sanoi hän. —
Kirjoitan juhlarunon, esitän sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
ja pitäjän aristokratia ei suvaitse antaa sille mitään arvoa! Olen
loukkaantunut! Ainoastaan ostamalla kaikki arvat, mitä meillä tässä on
jäljellä, voitte varjella itsenne joutumasta ikuiseen epäsuosioomme.

— Jaa-ah, jaa-ah, puhalteli agronomi, — älkää te pidättäkö minun
hevostani, voitte helposti saada kuulla esitelmän, joka ei ole kokonaan
sopusoinnussa iltaman tarkoituksen kanssa.

— Emme pelkää, selitti Helmi Ranta ja leikitteli vihoilla kädessään. —
Pankaa hevosenne kiinni vain ja siirtykää sisäpuolelle.

Agronomi sanoi olevansa menossa hakemaan seppää ja tarjosi neiti
Rannalle pientä ajelua. Ei, ei minnekään! Tytöt pysyivät lujasti
vaatimuksessaan: lompakko esiin vain! Mutta sitten sai Helmi äkkiä
viekkaan pienen tuuman ja kuiskasi sen tytölle vieressään. Tämä antoi
uutisen mennä eteenpäin ja Helmi olisi jo ollut valmis hyppäämään
rattaille, jollei viivytystä olisi tullut toiselta taholta. Nuoret
miehet olivat lähteneet liikkeelle asemiltaan ja piirittivät hevosen.
Ei enää puhuttu arpavihoista. Tytötkin katselivat, toisiinsa
nojautuneina, hevoseen. "Linnunpoika" vapisi menohalusta. Helmin ääni
kaikui ylinnä siinä kiitoksen kuorossa joka yhtäkkiä oli muodostunut
juhlatalon portin takana. Kun kellon soitto portailta vihdoin ilmoitti
ohjelman jatkumista, pani Helmi nopeasti tuumansa täytäntöön ja hyppäsi
vallattomana rattaille. Ja se katse, jonka hän loi tyttöjen parveen,
sanoi: en astu alas, ennen kuin tämän jykevän herran vastustus on
voitettu.

Riipinen näytti, mihin hänen hevosensa kelpasi. Helmi painoi jalkansa
rattaiden pohjaa vastaan ja piteli kaksin käsin kiinni laidoista.
Onneksi ei hänellä ollut hattua. Vasta meijerin suuressa ahteessa
hiljeni vauhti ja Helmi rupesi puhumaan. Hän oli ihastunut hevoseen ja
oli sovinnollinen sen omistajaakin kohtaan. Mahtoi toki olla ihanaa
omistaa tuollainen hevonen. Olihan heillä Rannan talossa hevosia, mutta
eivät ne olleet näin tulisia.

Alas ahdetta mentiin taas niin että silmissä kipunoi, mutta sitten
hellitti ajaja ohjaksia ja viihdytti orittaan sillä miltei isällisellä
äänellä, jolla hyvät hevoshoitajat puhuttelevat eläimiään.

Torvisoitto ei enää kuulunut. Metsän syvä hiljaisuus tuli vastaan.
Viilenevässä illassa äännähti vain jokin lintu. Kasteen laskeutuessa
lemusivat suuret sananjalat tiepuolessa väkevästi. Helmiä puistatutti.
Yhtäkkiä kääntyi agronomi häneen päin ja lausui, katsoen tiukasti
silmiin:

— Oletteko te todella nyt ihan terve?

Helmi naurahti.

— Täydellisesti, sanoi hän ja heräsi mielialasta, johon illan kauneus
oli alkanut häntä virittää. — En enää kelpaa todistuskappaleeksi
teoriojenne pätevyydestä.

Agronomi ei nauranut sukkeluudelle.

— Odotan vain syksyä päästäkseni Helsinkiin, jatkoi Helmi.

— Vai Helsinkiin, sanoi agronomi kiukkuisesti, ‒ taas hävittämään
terveyttänne.

Helmi kiihtyi hänkin. Mitä terveydestä sitten oli, jollei saanut tehdä
työtä. Häneltä kuitenkin oli huvittelunhalu ohi eikä hän muuta toivonut
kuin päästä kirjojensa luo. Hän oikein ikävöi Helsinkiin, hyvän suuren
kirjoituspöytänsä ääreen.

— Jaa-ah, jaa-ah, pani agronomi itsekseen. — Olisipa hauskaa nähdä
tämän oppineen sukukunnan lapset kerran kolmannessa ja neljännessä
polvessa. Miltä luulette niiden näyttävän?

— Varmaan he ovat hienostuneempia kuin me. Ehkei tällä "oppineella
sukukunnalla" sitä paitsi ole niin paljon lapsia.

— Jaa-ah, jaa-ah, kiihtyi agronomi ja kiersi ohjakset käsiensä ympäri,
— se on kyllä mahdollista, mutta mitenkäs te luulette kansan silloin
käyvän?

— Kyllä se aina jotenkuten hoitaa itsensä, huusi Helmi nauraen ja
piteli kiinni rattaiden laidoista. — Luonto tietää aina parantaa
haavansa.

"Linnunpoika" oli suurenmoinen. Ihan tuli kylmä tässä vauhdissa. Mutta
agronomi — olisiko hän suutahtanut? Äänettömyyttä kesti, vaikka hevosen
meno taas vähitellen hiljeni.

— Mitäs te nyt haudotte? alkoi Helmi veitikkamaisesti.

— Te ette ole siinä mielentilassa, että teidän kanssanne voi oikeasta
asiasta puhua.

— Pitääkö minun ruveta vakavaksi? No, minä en enää naura. Sanokaa nyt,
mitä teillä on sydämellänne.

— Ajattelen vain tätä meidän kansamme suurta oppineisuutta.

— Te tahtoisitte, että heitettäisiin kirjat nurkkaan ja "palattaisiin
luontoon"?

Sepän punainen asumus tuli näkyviin metsän takaa.

— Ajattelen, että olisi hyvä hetkeksi pysähtyä tarkistamaan suuntaa,
mihin mennään, sanoi agronomi. ‒ Ja ennen kaikkea opittava se työnteko,
se työnteko! Ja se työnteon ilo!

Seppä sattui tulemaan pihamaalleen ja Riipinen puhui hänelle rattailta
asiansa. Hiljaisuudessa kajahtelivat miesten äänet vuoronperään ja
ruisrääkkä säesti heitä tasaisella kaiherruksellaan.

Työnteon ilo! ajatteli Helmi.

Sepän koura lepäsi portinpylvään päällä. Se oli kuin moukari. Agronomin
koura, joka piteli ohjaksia, oli toinen moukari. Kun niitä katseli,
tuli mieleen kilkatus ja kalkatus. Äänettömyys oli kuitenkin syvänä
ympärillä.

Agronomi käänsi hevosensa ja miehet toivottivat toisilleen hyvää yötä.
Ruisrääkkä ei hellittänyt. Sen ääni kuului lakkaamatta hopeankarvaisen
kauravainion laidasta. Helmiä puistatti. Yökaste lepäsi jo raskaana
maassa ja puiden lehvillä.

— Sitä minä tarkoitan, sanoi agronomi, — että... niin, ei sitä saa niin
lausutuksi kuin tahtoisi, mutta sanonpahan nyt sinnepäin. Tarkoitan,
että kaiken opin ja sivistyksen pitäisi ymmärtääkseni olla sellaista,
että se kasvattaisi ihmisissä työnteon iloa. Kaikki muu seuraa
itsestään.

Kun agronomi kääntyi Helmiin päin, huomasi hän, että tyttö oli käynyt
kalpeaksi. Hänen oli tietysti kylmä. Oliko se kumma, sumu nousi
soista tänne asti. Riipinen kahmaisi istuimen alle ja tapasi sieltä
kumitakkinsa, joka aina kaikkien ilmojen varalta seurasi mukana. Hän
pani sen Helmin ylle, peitteli häntä ja hieroi hänen hartioitaan.
Helmi otti äänettömänä vastaan hoidon. Hän oli tullut niin oudon
voimattomaksi. Mutta siinä häärätessään rupesi agronomi puhumaan
asiasta, jota ei Helmi tällä hetkellä ollut ottanut lukuun. Hän sanoi,
että täytyi saada emäntä, ei ollut hyvä olla yksin. Olihan kylässä
tyttöjä, mutta kun ei saanut mielestään sitä, josta piti. Ja eikö
kuitenkin olisi mahdollista ajatella, että tämä yksi tottuisi elämään
täällä maalla ja voisi tyytyä häneen, tähän kömpelöön Riipisen Kalleen.

Helmi oli pelottavan kalpea. Kaulaa myöten uponneena hiekanväriseen
vaippaan katseli hän tuijottaen eteensä ja hänen silmiensä pohjalla
kuvastui suuri suru. Agronomi puheli hänelle iloisesti, tämä kosinta ei
suinkaan ollut mitään ruikutusta. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen
kuin Helmi voi mitään sanoa.

— Te olette kovin hyvä, hän aikoi vaivoin, — minä olen teille
suuresti kiitollinen. Te olette myöskin järkevä ja minä tekisin
viisaasti, jos kuulisin teitä. Mutta... se on niin kummallista: minä
en enää voi rakastaa, en ketään enkä mitään. Minä vain arvostelen ja
nauran kaikkea. Ensin kun minä paranin, niin minä olin kiitollinen
ja onnellinen. En koskaan unohda, miten ihanaa oli päästä nurmella
kävelemään ja nähdä kaikki kukkaset. Nyt minusta miltei tuntuu siltä,
että olisi ollut parempi yksintein kuolla. Minulla ei ole mitään
tekemistä maailmassa. Tämä on syntistä puhetta, minä tiedän sen. Äitini
sanoo aina, että pitää kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta päivästä, oli
se millainen tahansa. Mutta minä en voi. Mikään ei minua huvita, vaikka
niin usein nauran. Minä en voi itkeäkään, vaikka kyyneleet tekisivät
niin hyvää. Sellaista se on.

Agronomi oli kuunnellut häntä pää kumarassa ja ohjaksia pitelevät kädet
polvien välissä. Nyt hän nosti päänsä ja nykäisi ohjaksista.

— No niin — kun ei, niin ei. Mitäs siitä sitten.

Agronomin viisas hevonen tiesi pelästyä juuri oikealla kohdalla Se
säikähti tyhjää tynnyriä meijerirakennusten takana ja johti molempien
huvimatkakaan ajatukset iloisempiin asioihin. Kun oli päästy meijerin
ahteelle, alkoi jo torvisoittokin kuulua juhlatalolta.




KULTAINEN LYYRA


Ovi jysähti kiinni, niin että kaikui portaissa ja käytävissä. Helmi
syöksyi eteenpäin, katsomatta oikealle tai vasemmalle ja vaistomaisesti
napittaen takkiaan. Hänen kätensä haparoivat pitkin verkaisia ja
nahkaisia pintoja, mutta hän ei löytänyt hakasia eikä napinläpiä. Koko
hänen ruumiinsa vapisi. Juuri ulko-oven takana hän vaistomaisesti
pysähtyi pyyhkimään silmiään, ikään kuin varustaakseen itseään
katua varten. Juosten hän tuli alas portaat, yli torin ja poikki
raitiotiekiskojen. Hän pysähtyi hengittämään vasta siinä kulmauksessa,
missä hän oli kävellyt odottaessaan kellon tulevan likemmä yhtä. Se oli
ollut viittätoista vailla.

Oli harmaa, kuurainen pakkaspäivä. Sama kello myymälän seinässä
vastapäätä osoitti nyt puoli neljää. Mennessään tenttiin hän
oli seurannut sen kulkua, kävellen edestakaisin ja katsellen
näyteikkunoihin. Tuossa ikkunassa olivat olleet avokengät, jotka
maksoivat kahdeksantoista markkaa, tuossa ristiäispukuja riipuksissa
ikään kuin missäkin hirsipuussa, toiset koristettuina sinisillä, toiset
punaisilla silkkinauhoilla. Hirsipuuhun totisesti tässä elämässä joutui
ihminen enemmän kuin yhden kerran — ristiäispuvut hirsipuuasennoissa,
se ei ollut mikään sokea sattuma. Kaikki tämä johtui silmänräpäyksessä
Helmin mieleen, kun ulkoilma siveli hänen polttavia kasvojaan, kuuran
kokoontuessa pieniksi puikoiksi hänen kauluksensa nahkaan.

Puolikolmatta tuntia oli piinaa siis kestänyt, oikeata hirsipuupiinaa.
Ja puolen vuoden kuluttua oli kaikki uusittava. "Te ette ole
sulattanut... te ette ole kypsä... Teillä ei ole yleiskatsetta, te
tunnette detaljit... Suuret viivat ovat jääneet teiltä näkemättä...
Parasta, ettei yritetä aikaisemmin... Jos puolessa vuodessa, niin
voimme olla tyytyväiset..." Strömmer oli sentään lopulta käynyt
ystävälliseksi, hän oli kai huomannut, että Helmi oli sairas. Istua
yhdellä paikalla puolikolmatta tuntia, yksistään se saattoi tehdä
ihmisen sairaaksi. Professori saa liikkua mielin määrin, kävellä,
istua milloin pöydän ääressä, milloin ikkunan alla, hän saa katsahtaa
kadulle, hän saa avata kirjan ja tuorentaa muistiaan — uhri sen sijaan
istuu kuin kiinni naulittuna. Siinä menettää järkensä, varsinkin,
jollei ole nukkunut edellisinä öinä.

Helmi ei ollut nukkunut. Tuhannet kirjansivut nimineen, vuosilukuineen
olivat tanssineet hänen päässään. Hän muisti, millä kohdalla sivua se
tai se asia sanottiin, millä kohdalla kirjan sivua se tai se vuosiluku
oli ‒ ja silti hän ei aina muistanut itse asiaa eikä vuosilukua. Se
oli kuin noiduttua. Kuinka monta kertaa hän viime öinä oli noussut
etsiäkseen asianomaiselta kohdalta tiedot, jotka eivät tahtoneet pysyä
päässä. Ja tässä sitä taas oltiin — toisen kerran antoi Strömmer
hänelle nyt takaisin kaikki tyynni.

No niin, mitäpä se siitä parani, että seisoi tässä. Onni oli kuin
olikin kääntänyt selkänsä ja puolen vuoden kuluttua piti taasen alkaa
sitä kosia. Koko Helmin onni oli näihin aikoihin tenttimenestyksen
varassa ja tentit kävivät hänelle päivä päivältä yhä kauheammiksi.
Paleli. Miksi hän olikin niin hullu ja seisoi päällysvaatteet auki.
Saisi tässä vielä kuolemantaudin reppujen lisäksi. Mistä tämä kaikki
oikeastaan johtui? Koulussa hän ei ollut huonoimpia oppilaita — ja nyt
kaikki näin mahdotonta! Eikö hän jaksanut?

Mitä hulluja — tässä hän viipyi paikallaan, aivan kuin tuossa
tanssikengät ja ristiäispuvut. Kello oli kiertänyt kymmenen minuuttia
eteenpäin, hänen kauluksensa oli ehtinyt käydä aivan lumiseksi. Täytyi
lähteä jonnekin, mutta minne? Kotiin kai, tuttujen lähettyville ei
nyt tehnyt mieli, olipa onni, että hän asui yksin. Ruudi saattoi
olla liikkeellä tähän aikaan — varmaan ilkeämielinen kohtalo toisi
hänet hänen tavallisilta kävelyreiteiltään jonnekin tännepäin.
Helmi keksi äkkiä, että hän voi ottaa hevosen, niitä seisoi tuolla
puistikon takana. Hän pakotti itsensä eteenpäin, häntä paleli, niin
että hän värisi. Jokainen liike, jokainen huomionteko, jokainen
ajatus, pienimmänkin päätöksen tekeminen maksoi hänelle ponnistusta.
Mitenkä hän olikin näin oudon tylsä, mitenkä äskeinen kiihtymys
Strömmerin luona näin äkkiä oli jähmettynyt? Siksi varmaan, että
hän jäi niin pitkäksi aikaa paikoilleen tuohon lyijynraskaaseen,
kuurantäyttämään ilmaan. Istuessaan reessä hän omituisesti elpyi,
kun ajaessa raitiokiskojen yli tai muuten lumettomilla paikoilla,
anturat raahasivat kivitystä vastaan. Hänellä oli joskus lapsena ollut
sellainen aika, että hän pureskeli rihvelejään. "Ette ole kypsynyt...
ette ole sulattanut..." Professorin lauseet kumisivat kuin mukurakivet
vieriessään kuormasta maahan.

Jos heittäisi kaikki ja lähtisi kotiin Rantaan!

Ajatus iski hänen päähänsä ja hänen mielensä kävi silmänräpäyksessä
keveäksi. Mutta samassa hän tunsi, että se tie oli tukossa. Siellä
kotona ovat Heikki ja agronomi. Ja mihin hän siellä ryhtyisi? Levätä
voisi jonkin aikaa, jos levosta tulisi jotakin, kun alituisesti
pitäisi olla valmis kuulemaan kysymyksiä siitä, mitä tutkintoja tällä
haavaa suoritti — tietysti tätä kysyisi jokikinen vieras, joka astuisi
keittiöön, ja samassa yhteydessä lausuttaisiin jotakin tähän tapaan: se
Martta, se Kilpisen tytär, se suoritti siellä tutkinnot niin lyhyessä
ajassa. Levon laita olisi siellä varmaan niin ja näin. Ja kun olisi
"levännyt" jonkin viikon — mitä sitten? Uudestaan lukuihin, mitäpä
muutakaan!

Helmi tuli tuttuun huoneeseensa ja tapasi vaatteensa huiskin haiskin
tuoleilla ja vuoteella. Tentti oli hänen ajatustensa vaivalloisuuden
vuoksi viime puolentunnin kuluessa ehtinyt joutua jotenkuten kauas
hänen mielestään. Se tuli nyt äkkiä taasen lähelle ja alkoi kaivella
ja kiertää. Kirjaläjät pöydällä valoivat kuin öljyä tuleen. Suuri
kirjallisuushistoria oli avoinna, hän oli vielä viime hetkessä katsonut
sieltä Shakespearen kuolinvuotta — eikä hän sitten kuitenkaan ollut
sitä tentissä muistanut.

Hänet valtasi eräänlainen raivo ja hän paiskasi naurahtaen
käsilaukkunsa kirjan aukeamalle. Lukko paukahti ja lyijykynä ja
taskupeili vierivät lattialle. Menkööt — häntä nauratti, tai ehkäpä
se oli vilua. Olisi pitänyt ryhtyä järjestämään, eihän tällaista
sekamelskaa jaksanut katsella. Mutta puku, se oli myöskin riisuttava,
tenttipuku — kaikki nämä mustat pitsit, joilla se oli koristettu kuin
milläkin suruharsoilla.

Hän tuli peilin eteen. Kasvot olivat paisuneet, ikään kuin ne olisivat
olleet paleltuneet. Oli ollut hirvittävän kylmä, oli yhä vieläkin.
Tulisikohan hän sairaaksi? Vähemmästäkin: puolikolmatta tuntia
sellaista piinaa. Ei totta totisesti hän enää menisi siihen leikkiin,
mieluummin vaikka mitä! Jos hän muuttaisi alaa — olihan pankkeja ja
konttoreja, virastoja, joissa seisoi naisia luukkujen ja ristikkojen
takana...

Hän ei jaksanut ajatella. Se hirveä voimattomuus tuli. Hän ei moniin
aikoihin ollut tuntenut sitä, ja nyt se tuli. Märkä vilu asettui koko
hänen ruumiinsa ympärille, tuntui siltä kuin hiuksetkin olisivat
kostuneet. Hän sai kiinni pöydästä ja pääsi sohvalle. Koko kirjaläjä
vyöryi permannolle, hän kuuli sen kuin jostakin kaukaa. Hän itki eikä
enää ajatellut mitään. Pitkä jännitys laukesi ja purkautui kyyneliin.
Tuli helpompi olla. Kunhan vain ei olisi palellut.

Hän itki ja itki ja hänestä alkoi tuntua, ettei se nyt ole koko
maailman asia, jollei tentissä läpäissytkään tällä kertaa. Hänpä lepää
jonkin aikaa kokonaan, ajattelee kaikkea muuta kuin estetiikkaa — ja
sitten jaksaa taas käydä noiden tuhansien sivujen kimppuun, jotka
tuolla pöydän alla häpeävät ankaruuttaan ja mahtipontisuuttaan. Hänpä
huvittelee jonkin aikaa perin pohjin. Hänen uusi valkea pukunsakin on
kokonaan käyttämättä. Se on raskasta valkeaa silkkiä ja valuu kuin vesi
alas olkapäiltä. Ehkä Ruudiakin haluttaa tanssia, Ruudi on hänkin ollut
työssä — vaikka paremmin menestyen kuin Helmi.

Tämä viluttaminen ei tiedä hyvää. Tai ehkä huoneessa on kylmä. Ei ollut
viisasta seisoa siellä tanssikenkien ja ristiäispukujen edessä. Unetti.

"Mikä on ollut Shakespearen merkitys?" Merkitys... merkitys... kuinka
sellaiseen voi vastata! Ei hän ollut tietänyt sanoa, vaikka tavallaan
oli tietänytkin. Strömmer osasi ilkeästi asettaa kysymyksensä.
"Mitä on Cervantes tarkoittanut Don Quijotellaan?" Tarkoittanut...
tarkoittanut... siihen oli siihenkin mahdoton mitään sanoa. Olisi
kysynyt Don Quijoten sisältöä, niin hän olisi tietänyt kuin vettä vain.
"Kuka on Ranskan suurin lyyrikko?" Viktor Hugo. "Miksi juuri hän?"
Miksi... miksi? Hän oli kiihkeästi etsinyt päästään jotakin järkevää
selitystä siihen, että Victor Hugo oli Ranskan suurin lyyrikko, mutta
ei ollut keksinyt mitään, joka olisi häntä itseäänkään tyydyttänyt.
Hädissään hän silloin tuli sanoneeksi, että Viktor Hugolle oli Lanson
omistanut suuremman tilan kuin kenellekään toiselle. Siihen oli
Strömmer pirullisesti hymyillyt, mitään sanomatta. Mutta Helmi oli
siitä käynyt niin avuttomaksi, ettei hän lopulta saattanut tehdä tiliä
edes Goethen rakkauksista, vaikka hän tiesi osaavansa ne viidellä
sormellaan. Silloin hän jo oli varma kohtalostaan eikä muuta toivonut,
kuin että Strömmer julistaisi hänen tuomionsa. "Te ette ole kypsynyt...
te ette ole sulattanut..."

Hän pakotti itsensä nousemaan. Päässä huojui ikään kuin aivot olisivat
siirtyneet toiselta puolelta toiselle. Kun saisikin hyllyltä alas
huopapeitteen, kauniin punakirjavan huopapeitteen. Se oli ostettu
silloin viimein, kun hänet vietiin sairaalaan. Eedla ja Pirsta
olivat yhdessä käyneet ostamassa sen, Eedla oli sanonut, että se
ulkomaanmatkalla olisi hyvään tarpeeseen, ei ensinkään saattanut
ajatella ulkomaanmatkaa ilman tuollaista peitettä. Aappis oli hänkin
joskus kertonut liikuttavia juttuja jostakin huopapeitteestä.
Tuollaiset matkapeitteet ovat siis jotakin varsin runollista. Helmin
huopapeitteen runous on vastaiseksi kotoisin ainoastaan sairaalasta.
Se on syksystä lähtien virunut kaapin ylimmällä hyllyllä yhdessä
hatturasian kanssa, hän ei ole sitä tarvinnut, kun hänen huoneensa on
niin lämmin, eikä hän jouluna ottanut sitä mukaansa kotiin maallekaan
‒ kunhan nyt vain saisi sen alas kaapin hyllyltä — päässä oli kumma
tunne. Hyvin se kävi: peite tuli alas, hatturasia jäi paikoilleen.
Peitteen mukana tuli kuitenkin esine, jota ei nyt olisi tarvittu,
ylioppilaslakki. Hän oli ostanut sen kunniatervehdystilaisuutta
varten viime syksynä — Helsingissä oli vierailulla joku kuuluisa
ulkomaalainen professori, mikä hänen nimensä olikaan? Oli myöhemmin
tehty laivaretki...

Helmi kiiruhti sohvalle ja vetäytyi peitteen alle. Ei se paljon
auttanut. Olisi pitänyt lämmittää huoneessa. Kunhan joku ihminen olisi
tullut...

"No voiko neiti sanoa minulle, minkä tähden luetaan runoutta?" Strömmer
tuntui nauttivan hänen hämmingistään.

Helmi meni jonkinlaiseen horrostilaan, jossa tentin onnettomat
kysymykset yhä toistuivat.

Oli pilkkosen pimeä, kun hän heräsi. Ensi hetkessä ei hän tietänyt,
missä hän oli ja mitä oli tapahtunut, hän olisi yhtä hyvin voinut olla
kotona maalla kuin helsinkiläishuoneessaan, tai vaikkapa sairaalassa.
Hänen oli kuuma. Vaivoin hän pääsi pystyyn ja löysi sähkövalon
kiertimen. Vaistomaisesti hän avasi oven, meni puhelimen ääreen ja
soitti sairaalaan Lahja Suvi-Aholle.

— Minä luulen, että olen vähän kipeä, sanoi hän. ‒ Ehtisitkö sinä
pistäytyä...

Helmiin koski Lahjan lyhyt, täsmällinen ja hiukan kalsea puhetapa.
Lahja lupasi kuitenkin tulla, tehtyään iltakierroksensa sairaiden
luona. Tämän keskustelun jälkeen sai Helmi voimaa järjestää
huoneessaan. Odottihan hän lääkäriä. Häntä paleli niin, että vihloi
ruumiissa, mutta hän veti alas uutimet, muutti pukua ja pani kaikki
paikoilleen. Kirjapinkatkin hän kylmäverisesti järjesti pöydälle, jonka
ääressä hän kuukausimääriä oli istunut kytkettynä. Siinä liikkuessaan
hän sai äkkiä hyvin selkeän hetken. Hän näki, ettei hän enää jaksaisi
taistella tuon laudaturin kanssa, näki myöskin, ettei hänellä enää
ollut paluuta siltä tieltä, jolle hän oli astunut. Miksi — sitä hän
ei täsmällisesti tietänyt, luultavasti siksi, ettei hänellä ollut
voimaa kestää ihmisten ivaa sen johdosta, ettei hän ollut onnistunut.
Hän totesi itselleen, että se oli luonteen heikkoutta, eihän ollut
häpeä tunnustaa erehdystä. Kun hän otti ylioppilaslakkinsa pöydältä
pannakseen sen hyllylle, mistä se oli pudonnut, näki hän selvästi
koko ylioppilasaikansa päästä päähän, ikään kuin keskellä pimeyttä
valonheittäjä olisi suunnannut säteensä juuri siihen hetkeen, jolloin
hän sai kultaisen lyyransa.

Tavoitellessaan sitä aikoinaan ei hän ollut lukenut työnteon ilosta,
vaan ainoastaan saadakseen tämän valkoisen lakin ja kultaisen lyyran.
Niin hullunkuriselta kuin se nyt tuntuikin, oli tuo pieni valkoinen
lakki vuosikausia ollut hänestä tavoiteltavin asia maailmassa.
Jollei tämä lakki olisi kuulunut ylioppilaaksituloon, niin ei mikään
maan mahti olisi saanut häntä ponnistamaan kirjojen ääressä. Ja
päällepäätteeksi tuo lakki ei edes yleensä naista pukenut!

Katuiko hän? Voiko katua elämää, joka on ollut täynnä iloja ja täynnä
tuskaa? Hänen elämänsä oli kulunut kuten helteinen suvi, joka jättää
niukan sadon. Sellaiset suvet voivat olla kauniit, mutta ne eivät ole
käytännölliset. Ne voivat olla yksilöä varten, mutta ne eivät ole
yhteiskuntaa varten. Ja kukaties yksilökin pitkän syksyn aikana näkee
nälkää niiden niukkojen tähkäpäiden ääressä, jotka hänen lyhyt kesänsä
on tuottanut.

Oli miten oli — huolimatta kaikista käytännöllisistä näkökohdista
tulisi runouden hohde aina ympäröimään valkeaa samettilakkia
kultaisine lyyroineen. Aina tulisi se olemaan nuorille tavoiteltavin
ja kadehdittavin asia maailmassa. Ei koskaan tulisi puuttumaan niitä,
jotka terveytensä uhalla ponnistaisivat saadakseen tuon pienen
valkoisen esineen. Rammat ja raajarikotkin tulisivat taistelemaan
päästäkseen osallisiksi siitä.

Istuen punaisessa nojatuolissa, missä Ruudin oli tapana istua, kun hän
kävi Helmiä tervehtimässä, Helmi odotti lääkäriä. Kuume poltti jo hänen
suonissaan ja vilunväreet vihloivat jäsenissä. Hän ajatteli kuitenkin
selkeämmin kuin terveenä — olisipa hänen järjen juoksunsa tentissä
tänään ollutkin näin hyvässä kunnossa! Häntä huvitti leikitellä aivan
kuin hän olisi esittänyt teatteria. Oli kuin tauti jo olisi vienyt
hänet ulkopuolelle todellisen elämän ja antanut hänelle jotakin
syrjästäkatsojan tarkkanäköisyydestä. Ajatukset lakista ja kultaisesta
lyyrasta tulivat juuri niinkuin teatterissa ihmiset ja tapahtumat
sillä hetkellä, jolloin niitä tarvitaan. Ylioppilaslakki oli astunut
näyttämölle aivan ohjelmanmukaisesti tänä onnettomana päivänä, jolloin
oli niin kaikin puolin sopivaa kääntyä katsomaan taaksepäin.

Kultainen lyyra — mikä salaperäinen mahti olikaan tässä symbolissa,
joka sukupolvi sukupolven jäljestä oli kiinnittänyt itseensä nuorison
kiihkeät ajatukset, toivomukset ja kunnianhimon! Kuinka paljon nuorta
uskoa, kuinka paljon luottamuksellisesti kärsittyä tuskaa ja vaivaa,
kuinka paljon unelmia ja epätoivoa liikkuikaan tämän pienen, ikuisesti
vaikenevan soittimen kultakielten ympärillä! Kuinka monessa ilottomassa
lapsuudessa ja nuoruudessa oli se ollut kuin toivon viiri, kuin
huomenen lupaus! Kuinka kiihkeästi olivatkaan tuhannet kädet ojentuneet
sitä kohti, nuoret kädet, joilta elämä jo oli ehtinyt paljon kieltää,
mutta jotka tässä tavoittelivat sen ihanimpien lupausten täyttymistä!
Se oli, tämä pieni kultainen esine, ollut nuorukaisten elämänpyrkimys
‒ nyt se oli myöskin neitojen. Niin monet pojan- ja tytönkädet, jotka
toisissa oloissa entisaikaan olivat etsineet toisiaan, tavoittelivat
nyt tätä yhteistä symbolia. Mutta kuinka kalliisti tämä kaikki usein
saatiinkaan maksaa, kuinka usein tämä kaunis symboli paljastuikin
harhakuvaksi! Kuinka monet kädet tapailivatkaan tämän nuoruuden
päämääräksi korotetun vertauskuvan takaa tyhjää ilmaa, väsyivät ja
kuihtuivat ennen aikaansa...

Helmi istui niin omissa ajatuksissaan, ettei hän huomannut, ennen kuin
lääkäri astui sisään.

Kuume paloi hänen ruumiissaan kuin tuli,




VAPUNPÄIVÄNÄ


Vapunpäivä.

Se on koittanut säteilevänä ja voimakkaana. Kylä on kuin valokylvystä
nostettu. Silmää häikäisee, jos katsoo taivaaseen. Ainoastaan
kesantopelto on rauhallinen, kaikella muulla tuntuu olevan sellainen
kiire, ettei malttaisi odottaa huomista päivää. Täytyy ottaa yökin
avuksi.

Vain hänellä ei ole kiirettä. Tai jos on kiire, niin ei ole eteenpäin.
Taaksepäin mennään ja nopein askelin. Hänelläkin on siis kyllä kiire.
Vaikka vastaiseen suuntaan. Kuinka on kummallista, ettei häntä
muutaman viikon, ehkä päivän — niin, varmaan päivän — perästä enää
ole! Koivuissa tulee olemaan lehdet, pihlajat tulevat kukkimaan,
Ylimaan osakunta tulee viettämään kesäjuhlansa — häntä, Helmi Rantaa,
ei ole. Ruoho tulee itämään hänen haudallaan ja hautajaisseppeleet,
myöskin osakunnan seppel, kuihtumaan ja kirjoitukset nauhoista
haalistumaan. Hän itse lepää arkussaan kolmen kyynärän syvyydessä,
puettuna valkoiseen silkkipukuun, jossa hän on tanssinut kerran,
Helsingissä, kauan sitten. Ruudi piteli kättään hänen ympärillään ja
kiusasi häntä ihanalla tavallaan, vuoroin ivaten, vuoroin lausuen
hyviä sanoja. Ruudikin puolestaan sanoi, että oli ihanaa kiidättää
häntä, painoi häntä vastaansa ja nosti hänet korkealle ilmaan. Siitä ei
ole kuin muutama kuukausi. Se oli heidän viimeinen tanssinsa. Helmin
kuolemantanssi. Sen illan puvussa hän tulee lepäämään arkussaan, hän
on sanonut äidille, ettei hän tahdo niitä kauheita pukuja, jollaisia
ostetaan kuolemaa varten, hän tahtoo ylleen elämän puvun ja rintaansa
saman vaaleanpunaisen silkkiruusun, jolla Ruudin silmät olivat
levänneet. Äidistä tämä tietysti oli kauheaa puhetta. Kuolema on
vanhankansan ihmisille jotakin niin suurta ja juhlallista, he aina
pelkäävät sitä ja toivovat siltä jotakin. Nykyajan ihminen ei pelkää
eikä liioin toivo. Sen vuoksi hän katselee kaikkea rauhallisemmin.

Helmiä väsyttää. Jos hauta antaa ikuisen unen, niin mitäpä muuta
haluaisi pyytää! Mitäpä väsynyt muuta tarvitsisi. Ei ole tuskiakaan
enää ja se on suloista. Mutta mitä tietääkään tämä tuskattomuus
— sitäkö että kuolema pian tulee? Vai tapahtuisiko ihme? Jos hän
paranisi...

Jos hän paranisi!

Tämä ajatus palaa uudelleen ja uudelleen. Tuhat kertaa hän on tuntenut,
ettei hän enää halua elää, tuhat kertaa hän on vihannut rakkautta,
joka polttaa poroksi ihmisen rauhan. Kuitenkin palaa aina ajatus:
jos tulisi terveeksi, jos tapahtuisi ihme. Hän tietää, ettei ole
mitään mahdollisuutta elää — eikö hän olisi nähnyt sitä omaisten
teeskentelevän iloisista kasvoista lääkärien mentyä, eikö hän olisi
kuullut sitä lääkärien valheellisista sanoista. Jotkut rehelliset
ihmiset ovat rehellisesti sanoneetkin, ettei hän elä enää yli kevään
ja kehoittaneet häntä valmistautumaan. Viimein, kun hänellä oli
se vaikea kohtaus ja kaikki luulivat lopun olevan käsissä, kysyi
äiti pelonalaisesti, eikö hän haluaisi pappia. Hän kuuli puhuttavan
ympärillään, että hänen jalkansa jo olivat kylmät. Kuitenkin palaa aina
kysymys: jos tulisi terveeksi!

Tänään se tulee oudon voimakkaana ja panee veren kiertämään, niin
että tekisi mieli yrittää ylös vuoteesta. Hän onkin maannut tässä
monta kuukautta. Mutta tänään on taivas ihmeellisen sininen,
sireenipensaitten nuput ikkunan alla puhkeavat silmin nähden ja linnut
täyttävät riemullaan ilmojen ääret. Mullan ja versovan vihannan lemu
tulvii sisään lauhan tuulenhengen mukana. Jumala, jos tulisi terveeksi!
Jos vielä kerran saisi seisoa, kävellä, nähdä Ruudin, kuulla Ruudin
nauravan, heittäytyä nurmeen, poimia kukkia...

Sairaan katse viipyy sinisessä ilmassa, jossa leivonen kohoaa korkeutta
kohti ja tuhannet pienet, vastaheränneet eläimet hyörivät ja pyörivät.
Aurinko lämmittää hänen kasvojaan ja laihtuneita käsiään, kyntömiesten
huudot sulavat yhteen lintujen laulun kanssa. Sairas viipyy ääneti,
huulet avoimina, ja tuntuu siltä kuin taivaan suuresta sinisestä
kalkista vuodatettaisiin elämää hänen riutuneeseen ruumiiseensa. Tuntuu
siltä kuin tapahtuisi jotakin ratkaisevaa, kuin elämä ja kuolema
olisivat taistelleet hänen omistamisestaan ja ratkaisu juuri nyt
olisi edessä. Veri, joka kauan on ollut ikään kuin hyytyneenä hänen
suonissaan, kiertää taasen ‒ Jumala, jos tulisikin terveeksi!

Tuossahan on vuoteen vieressä hänen ylioppilaslakkinsa, sisarhan sen
pani siihen, ennen kuin läksi muiden mukana Mustamäkeen. Lakki-raukka,
se olisi pitänyt pestä, se kävi silloin huviretkellä niin pahaksi.
Mustamäessä on tänään ristiäiset. Heikin tytär siellä kastetaan —
etteivät vain saisi päähänsä panna sen nimeksi "Helmi". Se ei olisi
lapselle onneksi! Ei, ei ole pelkoa ‒ lapsen äiti on kyllä huomannut,
ettei Heikin elämä ole ihan eheää. Niin, tuohon ne panivat Helmin
valkean lakin ja rinnalle kimpun ruusuja. Myöskin Ruudin kukat kuolevat
tuossa hänen lakkinsa vieressä — onko mahdollista, että Ruudi on
muistanut häntä! Hän ei uskoisi sitä, jolleivät nuo kukat olisi tuossa
ja jollei hän kuulisi korvissaan Pirstan ääntä: "Ja nämä, ne ovat
Ruudilta. Ruudi lähettää niiden kautta terveisensä ja toivottaa, että
sinä pian paranisit ja palaisit Helsinkiin. Hän käski sanoa, ettei hän
ole saanut tanssia iltaakaan oikein _con amore_ siitä asti kuin sinä
läksit."

Pirsta ja Eedla he kävivät todella häntä tervehtimässä, toivat kukkia,
makeisia ja Aappiksen viime kirjan. He viipyivät kolme päivää,
valitettavasti Helmi ei silloin vielä ollut tointunut vaikeasta
kohtauksestaan. Hän ei kuullut niin paljon kuin hän olisi tahtonut
kuulla, hän ei jaksanut. Mitä hän oikeastaan sai kuulla Ruudista? Että
Ruudi voi hyvin ja oli yhä teatteriarvostelijana ‒ viimeksimainitun
seikanhan hän kyllä tiesi sanomalehdistä. Välttivätkö he tahallaan
kertomasta Ruudista? He syyttivät aina Helmin väsymystä. Aappis
oli taas julkaissut uuden Hiira-teoksen, tällä kertaa "Hiiran
ylösnousemuksen". Se oli romaani, Ruuto Syrjänen oli lehdessään
ylistänyt sitä pilviin asti. Eedla oli lehdessään kriitillisempi, hän
oli sanonut sitä sekavaksi ja tämän lausunnon johdosta oli syntynyt
pieni polemiikki. Väittelyn kestäessä oli kaupungilla levinnyt
tieto, joka sittemmin huomattiin oikeaksi: Tauno Nuotio oli viety
hermosairaalaan ja pelättävissä oli parantumaton mielenvikaisuus.
Aappis-parka! Sic transit... Pirsta käytti puheessaan pieniä viattomia
kiroussanoja — se tuli nyt yhtäkkiä Helmin mieleen. Mikä Pirstan oli?
Eikö hän ollut saanut tointa? Oliko hänen vaikea elää? Helmi päätti
pyytää isältä ja äidiltä, että hän saisi lähettää jonkin pienen lahjan
Pirstalle. Hänelle tuli äkkiä Pirstan puolesta hätä. Pirsta oli kerran
puhunut leikkiä, että mikäpä tässä muukaan tulee eteen kuin kulkea
kerjäämässä ovelta ovelle tai turvautua johonkin rikkaaseen herraan...
se oli tietysti ollut leikkiä...

Käki alkoi kukkua koivussa ikkunan alla. Sillä oli heleä iloinen
ääni ja toinen käki yhtyi heti sen kukuntaan. Helmi pysytteli hiljaa
ja kuunteli. Hän saattoi nähdä käen leveän pyrstön ja siivet, jotka
hiukkasen avautuivat joka kerta, kun lintu kukahti. Oliko taivas
koskaan ollut niin sininen kuin tänään? Tänään on Vapunpäivä,
vaikeitten lakkien ja ruusujen päivä. Tänään kuolee paljon ruusuja
Helsingissä.

Nyt, tällä hetkellä ne kaikki ovat siellä koolla ja sima vaahtoaa ja
laulu soi. Tämä sama sininen taivas kaartuu yli Helsingin. Siku ja
Eelis — tai ehkä jotkut nuoremmat, tai tuskin sentään — Siku kumminkin
on rientänyt Alppilaan auringon nousun aikaan vallatakseen paviljongin,
jossa Ylimaan osakunnalla on tapana tyhjentää kevään malja. Sikulla
on yllä kesätakki — luultavasti vanha ja hiukan haaltunut, mutta
rinnassa tuoreita kukkia. Kuin lintu häkissään istuu Siku, varjellen
lasipaviljonkiaan muilta tulijoilta, kunnes alkaa kuulua laulua, ja
haaltunut lippu, valkotakkiset parvet ja koko suuri yleisö saapuvat.

Ja ajatellessaan Siku Kalliota, ikuista ylioppilasta, joka keltanokan
koko innostuksella hyökkää kello kuusi vuoteestaan tullaksensa
ensimmäisenä perille Alppilaan, saa Helmi ikään kuin vereensä pisaran
siitä verestä, joka vapunpäivänä kiertää pääkaupungin suonissa.
Helsingin vapputunnelma on aivan erikoinen, siihen kuuluu laulua,
simaa, tippaleipiä, aamiaispäivällisiä Luodolla tai Kappelissa,
remuamista, juopottelua, konfettisadetta, ajelehtimista kaduilla ja
kapakoissa. Siinä on jotakin keinotekoista ja kylmää, siinä huudetaan
ja hosutaan järjettömästi. Mutta tämä kaikki on sittenkin ollut
keuhkoille virkistävää. Helsingin vapunpäivä ei ole shamppanjaa —
kaukana siitä. Mutta se on hyvää maalaissahtia, sellaista, josta voi
tulla pieneen iloiseen hutikkaan — tämän sanoi Ruudi kerran — tietysti
Ruudi!

Ruudi on tänään autossa tehnyt kierroksen Helsingin ympäri — kuka
onkaan istunut hänen rinnallaan ja saanut häneltä ruusun? Kahtena, ei
kolmena vapunpäivänä antoi hän ruusun hänelle, Helmille. Ensi vuonna
olivat Pirsta, Eedla ja Aappis mukana — sittemmin ajoivat he Ruudin
kanssa kahden. Ei milloinkaan hän unohtaisi, kuinka Ruudi kerran näin
vapunpäivänä puhui keväästä, siitä, kuinka kevät seuloo luomakunnassa,
kuinka se erottaa sen, mikä saa elää vuoden eteenpäin, ja sen, mikä on
tuomittu kuolemaan.

Helmi oli silloin vielä terve. Tänä vuonna tulee hän olemaan niitä,
jotka seulotaan maahan... Kuinka se on kummallista, että hautausmaan
koivut tulevat imemään suoniinsa hänen elämänsä mehun ja nostamaan sen
latvoihinsa. Kuinka se on kummallista että elämä täällä jatkuu ikään
kuin ei häntä, Helmiä, koskaan olisi ollut. Vainioita kynnetään, kuten
tänään, kiurujen laulu helisee kohti taivasta, yhä uusia tyttöjä tulee
lukemaan Goethen rakkauksista siinä huoneessa, missä hän, Helmi, on
niin paljon kärsinyt ja iloinnut — hän itse on poissa! Yhä harvemmin
mainitaan kotona hänen nimeään. Kirkkotiellään käyvät isä ja äiti
joskus hänen haudallaan. Heikkikin tottuu vaimoonsa ja alkaa iloita
lapsistaan.

Mutta hänenhän piti tulla terveeksi! Voi tapahtua ihme, hän voi... Ei,
se on itsepetosta. Hän tietää varsin hyvin, että tämä on lopun alkua.
Väsymys palaa, häntä alkaa palella. Nytkö, nytkö se tapahtuu? Herra
Jumala... — Jumala, minä olen sinua niin paljon kieltänyt, mutta nyt...
kuitenkin... älä hylkää...

Ovi avautui hiljaa ja nuori palvelustyttö tuli kysymään, kuinka neiti
jaksoi. Olivat soittaneet Mustamäestä ja käskeneet tulla katsomaan. Ja
Mustamäen pienestä tytöstä oli tehty "Helmi Valpuri".

Helmi sai voimansa takaisin, käski sanoa, että hän voi hyvin, ei
pidä hänen tähtensä kiirehtiä kotiin, sanoa terveisiä vain. Hän sai
vaivoin sanat suustaan, häntä hiotti ja paleli. Mutta hän jaksoi
jäädä ajattelemaan pientä Helmi Mustamäkeä, joka alkoi retkensä tässä
oikullisessa elämässä. Hänen silmänsä etsivät Ruudin kukkia, jotakin
kiinnekohtaa, mutta kaikki hämärtyi. Oli kuin hän olisi levännyt
jäisessä vedessä. Tai joko hän oli kuollut? Oli kuin kylmä vesi olisi
läikähtänyt hänen päänsä yli ja tukahduttanut hänet. Mutta hän eli
vielä.

       *       *       *       *       *

Portinpielessä seisoo kaksi nuorta kuusta ja tie on havuilla sirotettu.
Pihan perälle on pystytetty kuusia ja niiden keskellä, korokkeella
seisoo valkoinen arkku. Neljä ylioppilasta viipyy lippuineen arkun
ääressä. Tutut apunaiset juoksevat keittiön ja kellarin väliä
kerma-astiat käsissä. Kaikki ovat pukeutuneet mustiin. Sisällä ovat
pöydät peitetyt valkeilla liinoilla ja sohvatyynyjen ympärille on
pantu valkeat kankaat. Helmin suuri ylioppilaskuva hallitsee salin
keskiseinää, sen ympärille on tehty seppel valkeista ruusuista, jotka
ovat solmitut suruharsolla. Eteisen penkit ovat täynnä suruseppeleitä.

Rattaat toistensa jälkeen ajavat läpi apilavainion, kohti Rannan taloa.
Mustapukuisia emäntiä ja lapsia tärkätyissä valkoisissa vaatteissa
astuu portaita kohti. Eemelillä on tekemistä tallin luona, mutta isäntä
ottaa vastaan vieraat portailla.

— Kuka olisi voinut aavistaa, että näin kävisi, sanovat vieraat hiljaa
isännälle. — Valitamme surua. Hän yskähtää, nielee kyyneleen ja käskee
sisälle. Siellä olisi kahvia. Salissa on mummo vanhentuneena ja
kyynelten vallassa. Vieraat toistavat hänelle samat sanat, jotka äsken
sanoivat isännälle, ja vanhuksen kyyneleet vuotavat vuolaasti ja hän
valittaa ääneensä.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoo äiti ilman kyyneliä, kun valitetaan
hänen suruaan.

Äiti on ikään kuin kasvanut.

— Terve, terve, isäntä, sanoo agronomi. — Katsokaa nyt, hän ei kestänyt
siirtoa. Puutkin käyvät läpi koulun, ennen kuin tottuvat. Hän ei
kestänyt.

Agronomi ei mene juomaan kahvia, hän siirtyy pihan perälle ja tervehtii
ylioppilaita.

— Vai niin, vain niin, täällä on vanhoja tuttuja, terve, terve. Jaa-ah,
että on tultu oikein joukolla. Ja maisteri on vielä kuraattorina,
sehän on mukavaa, mitäs se sitten siitä ainaisesta vaihtamisesta
paranee. Neiti Pirsta, kuulkaas, te olette ränstynyt. Kas sitä se
kaupunki tekee. Tiedättekös te, että jollette te olisi käyneet täällä
viisi vuotta sitten, ‒ vai onko siitä vallan kuusi — niin ei tämä
nuori nainen nyt lepäisi tässä kylmänä. Vaan hän askaroitsisi tuolla
naapurissa tai minun mökilläni tuolla kirkon takana. Mitäs sanotte
siihen?

— Agronomi tekee raskaan syytöksen meitä vastaan, sanoo kuraattori
vakavana.

— Te tapoitte silloin käärmeen. Tätä se ennusti. Käärmeet ovat aina
tietäneet onnettomuutta, kun ovat tulleet tämän talon likelle. Niin
sanovat ihmiset, jotka tuntevat nämä Rannan talon väet pitemmälti.

Heikki emäntineen ajaa taloon. He kiinnittävät hevosensa aidan taakse
ja tulevat hiljalleen portaita kohti. Heikin käsivarrella on suuri,
kaupungista tilattu seppel. Emäntä menee sisään, mutta Heikki tulee
arkun luo. Hän paljastaa siinä päänsä ja alkaa yskiä.

       *       *       *       *       *

Mutta kukkiva suvi on ympärillä, pihlajat lemuavat ja apilavainio
punertaa. Kuin kyynelvuo putoavat hautausvirren säveljaksot keskelle
lintujen iloa.

       *       *       *       *       *

Helmi parahtaa ja herää. Kaikki on ollutkin unta.

Hän makaa sängyssään, äiti ja sairaanhoitajatar liikkuvat hänen
ympärillään. Juostaan. Äiti itkee. Sisar sanoo, että kiireesti täytyy
soittaa lääkärille. Helmi tahtoisi nousta, ojentaa kätensä, tarttua
johonkin. Hänen rinnallaan on jotakin suurta ja painavaa. Tulee oudon
pimeä. Hän yrittää vielä ylös, hän koettaa huutaa, hänen täytyy saada
ilmaa. Jumala!... Äiti... Heikki... auttakaa! Jumala!

Pimenee kokonaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAINEN LYYRA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.