Kihlasormus : Kertomus

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Kihlasormus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kihlasormus
        Kertomus

Author: Maila Talvio

Release date: March 30, 2025 [eBook #75749]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1921

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIHLASORMUS ***

language: Finnish




KIHLASORMUS

Kirj.

Maila Talvio





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.




I


Ennen sitä päivää, jolloin Heini-serkun kihlasormus katosi Surpaeusten
huvilalla, Niemenkivessä, oli käynyt huumaavan voimakas kevääntulo.
Maaliskuun keskivaiheilla oli Heini-serkun kihlailmoitus ollut lehdissä
— Heini Surpaeus, Halvor Vasara — ja jo silloin oli ihmeellinen kevät
alkanut. Silloin oli myöskin Heini luvannut lähimmille sukulaisilleen
kevään kuluessa käydä heitä tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään»,
niinkuin hän oudon heleällä äänellään puhelimessa huusi Niemenkiven
tädille, kun tämä häntä onnitteli.

Heini-serkku oli suvun lemmikki, sentähden suhtauduttiin jokaisessa
sukulaisperheessä hänen kihlaukseensa ikäänkuin olisi ollut kysymys
omasta tyttärestä. Luutnantti Vasara tuskin aavisti, minkä arvostelun
alaiseksi hän morsiamensa suvussa oli joutuva. Hänestä ei tiedetty
eikä voitu sanoa mitään pahaa, kuitenkin tuntui mahdottomalta, että
hän olisi Heinin arvoinen, joka tapauksessa hän — se täytyi tunnustaa
— mahtoi aavistaa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska
hän Heinille antoi sen kallisarvoisen vanhan timanttisormuksen,
jonka hänen äitinsä oli saanut esiäideiltään. Suvussa puhuttiin
tästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta muustakin, mikä koski
kihlausta. Niemenkivessäkin oli tietysti puhuttu sormuksesta. Toiset
olivat sitä mieltä, että timantit merkitsivät kyyneleitä ja että ainoa
oikea kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen vanhaan käytettiin
— ilmanko nykyaikana oli niin paljon onnettomia avioliittoja, kun
jo kihlasormuksetkin olivat kadottaneet vakavan leimansa — toiset
katsoivat erittäin hienoksi, että tuollainen vanha sormus annettiin
kihlasormuksena ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa
vertaa. Tätä mielipidettä puolusti muun muassa kiivaasti Lida Surpaeus,
Heini-serkun paras ystävä, vanhin Niemenkiven lapsisarjassa. Heiniä
odotellessa elettiin Niemenkiven huvilalla kevään onnellisia päiviä, ei
sellaisia jotka kestäessään jakavat meluavaa riemua, vaan sellaisia,
joiden korkea ilo tajutaan jälkeenpäin.

Kevät tuli, kuten sanottu, sinä vuonna varhain ja huumaavan
voimakkaana. Maaliskuun hanget sulivat silmin nähden ja samalla
saapuivat suven linnut. Huhtikuussa uitiin huviloissa ja kaupungin
uimalaitoksilla. Tuntui mahdottomalta ja suorastaan pelottavalta. »Ilot
maksetaan kalliisti, laskut tulevat jälkeenpäin», oli Niemenkiven
herralla, Surpaeus-vainajalla ollut tapana sanoa, ja tämä kevät varmaan
oli maksettava ankaralla takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset
muistelivat, ihmetellessään kevään tuloa, kuolleen sanoja, mutta kukaan
ei lausunut niitä ääneen. Haavat kalliin vainajan menetyksen vuoksi
olivat vielä liian verekset. Kuolema varjosti vielä taloa.

Äidin silmistä ei suru enää näyttänyt poistuvan. Hänessä oli yhä sama
säikkyvä mielenherkkyys kuin punaisena aikana, samalla kun hänen
liikkeensä olivat tuskallisen hiljaiset. »Kunhan hän raivoaisi»,
ajatteli hänen vanhin tyttärensä usein tätä katsellessaan, »se olisi
paljon parempi. Tuo kuluttaa hänet loppuun.» Äiti pelästyi, kun
Letta juoksi sisään palmikot leiskuen ja huusi: »Käki on tullut,
se kukkui vuorella!» Hän pelästyi, kun näki palvelustytön seisovan
tuijottamassa iltaruskoon, joka oli punainen kuin heinänteon aikaan.
Hän tuskin sai sanaa suustaan, kun hänelle tultiin ilmoittamaan:
»Se kulkee taas siellä aidan takana se herra, joka on sukua.» Hänen
lävitseen kulkivat kylmät väreet joka kerta kun porttikello soi.
Vieras kuitenkaan tuskin olisi tästä kaikesta mitään huomannut. Vain
se, joka tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi nähdä jotakin. Koko pelästys
ilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki käy hyvin», toisti hän
tavallisesti selviytyessään pelästyksestään. Hän sanoi sen ääneen
muille ja hän äänteli sitä kuulumattomasti itselleen. Nämäkin sanat
olivat jääneet hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi oli
tarvittu, nimittäin oli tarvittu uskoa lempeään kaitselmukseen, isä
kun oli tappotuomiolla ja poika valkoisella rintamalla. Ja äiti näkyi
yhä tarvitsevan lohdutuksen yksinkertaisia sanoja, jotka kova aika oli
hänelle opettanut.

Jotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa keväässä, joka
tuli kuin juovuttavan voimakkaana. Niitä päiviä, jolloin aurinko suven
kylläisyydellä vuodatti lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän
lintukuorot raikuivat yli talven lumien. Niitä iltoja, jotka vielä
olivat pimeät, vaikka luonto jo kukki, niitä öitä, jolloin keltainen
täysikuu hehkui yli valkoisten tuomilehtojen. Tästä keväästä tulivat
lapset ja lapsenlapset vielä puhumaan, tällaista ei tämä sukupolvi
ollut nähnyt. Kunpa siitä vain olisi uskaltanut iloita. Kummallinen se
oli, sitä suorastaan ei saattanut lakata ihmettelemästä. Jo maaliskuun
viime päivinä toi myrsky Niemenkiven uimahuonetta kohden sellaisen
jääröykkiön, että pojat vaivoin saivat uimahuoneen pelastetuksi.
Ei Tommi, vaikka hän oli niin suuri ja voimakas, mitenkään olisi
selviytynyt niistä yksinään, mutta Yngve Lax tietenkin oli valmis
auttamaan. »Joskus hänestäkin on hyötyä», kuiskailivat Hertta ja Letta
katsellessaan poikain työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli
aina niin valmis soittamaan hänelle ja pyytämään häntä. Tähän työhön
hän nyt kyllä todella soveltui. Uimahuone oli toiselta laidaltaan ihan
pystyssä. Pojat hakkasivat jäätä rautaseipäillä. Puolessa tunnissa
oli kaikki tehty. Pieni Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin
rantaa, huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin hauskaa! Eikä ollut
kulunut montakaan päivää, kun Tommi ja Yngve jo uivat — ei Niemenkiven
rannassa, vaan Miramarissa, Yngven luona. Päivämäärä merkittiin
seinään, niin varhaista päivämäärää ei ollut entisten muistiinpanojen
joukossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa. Vesi kyllä oli
kylmää, viilsi kuin veitsellä kun siihen hyppäsi. Viikkoa myöhemmin
ui Tommi kotona virallisesti ensi kerran ja tämä päivämäärä tuli
Niemenkiven uimahuoneen seinään. Ei tarvinnut pelätä, että äiti
joutuisi Miramariin näkemään mitä sinne oli kirjoitettu.

Menivät ne ihanat päivät, jolloin laastiin nurmet puhtaiksi.
Hiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset huivit päässä, Lida
haravoiden ja Letta ja Hertta seuraten luudat käsissä. Lakastuneitten
lehtien alta paljastuivat nurmen idut ja lehtisilmut päiden päällä
paisuivat pihkaa tuoksuen. Uskaltaisikohan jo alkaa toivoa, että
takatalvea ei tulisikaan?

Menivät yhdessä humussa nekin päivät, jolloin ikkunat päästettiin
papereistaan ja huvila-alueen kaikilla laidoilla harjattiin ja
koputeltiin vaatteita ja mattoja.

Hiekka pihamaalla helotti kuumana kuin kesällä. Koira makasi siinä,
makuuasennostaan haukahdellen ohikulkijoita.

Aamuisin oli hento nurmi hopeisessa kasteessa niinkuin sydänkesällä.

Vanhalle tädillekin oli kevät käynyt ylivoimaiseksi, niin että hän
oli jättänyt työnsä ja nostanut parvekkeelle korituolinsa. Hän istui
siinä kotiturkissaan, kasvot ja ummistetut silmät tähdättyinä aurinkoa
kohden. Hän unohti siinä kaiken, mikä hänen elämässään oli mennyt
rikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa
hänen päivänsä nykyään kuluivat, ja lepäsi auringon hyvyydessä ja
kevään laulelussa.

Kaikki kevään laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin päivä kallistui
iltaa kohden, alkoi niiden kukunta, visertely, piipatus, raksutus ja
huilumainen huhuilu. Kauimmin lauloi korpirastas. Kun käki jo oli
lakannut kukkumasta ja viileä yö hetkeksi pysähdytti kevään kiireisiä
askeleita, vihelteli korpirastas. Korkeimpien puiden latvoista hallitsi
se yksinään seutua. Ihmishälinä alhaalla kulki kulkuaan, autot nostivat
ilmaan tomupilviä, kaupungin yli kiiteli huristaen lentokone — lintu
puunlatvansa suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla äänillään
näytti se haluavan uskotella, että laulajia oli kymmenittäin: yksi
joka vihelteli, yksi joka viserteli, yksi joka kaihersi, yksi joka...
Eikä kuitenkaan ollut kuin korven laulaja, joka oli eksynyt tänne
kaupunginlaitaan.

Niin täynnä pyhää huumaa olivat illat, että ihmiset Niemenkiven
huvilalla liikkuivat kuin varpaisillaan ja toisiaan vältellen.
Jokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä hän yksikseen seurasi
yön tuloa. Kun vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa
lausumatta ohi. Äiti se aina oli, joka lopulta särki äänettömyyden.
Hänen täytyi, sillä hän ei saanut unohtaa eikä levätä. Hänen sanojensa
täytyi aina pudota keskelle illan hiljaisuutta, häiriten ja muistuttaen.

Äitien onnenhetket ovat lyhyet, vielä lyhyemmät kuin muiden, äitien
onnenhetket aiheutuvat toisista syistä kuin muiden ihmisten.
Tavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa
osoittautuu perättömäksi.

Eräänäkin iltana tätä huumaavaa kevättä seisoi Lida Surpaeus
laiturilla, missä kaislojen terävät torvet nostivat päitään liejusta ja
kuu soudatti kuvaansa nukkuvassa aallokossa suurena ja keltaisena kuin
syksyllä. Talon pikkutytöt Hertta ja Letta istuivat keinussa — kunhan
vain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa! Titsia-täti
käveli äärimmässä päässä puutarhaa ja äiti nousi taimilavan äärestä,
helmoissaan Lulu, jonka oli uni mutta joka ei mennyt maata ennen muita.
Koira kulki ryhmästä ryhmään, kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja
uskollisuuttaan.

Kuin lumottu oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli metsän laidassa,
taivaan tummennossa paistoi kuu. Värähtämättä seisoivat tuomet
kukissaan.

Äiti virutti käsiään ruiskukannussa ja tuli, sivellen kosteutta pois
vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään, keinulle tyttöjen luo.

— Eikö Tommi vielä ole tullut?

— Kyllä kai häntä tänään saa odottaa, vastasi Hertta.

— Laxille on mennyt autoja, toinen toisen jälkeen, lausui samaan menoon
Letta, huitoen ympärilleen haavanoksilla ja huoaten.

Äiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat. Korpirastas oli
lakannut laulamasta ja nyt saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon
säestyksellä.

— Sieltä se on, kuiskasi Hertta.

— Siellä on mukana taiteilijoita ja kirjailijoita. Kaikkea saa, kun on
rikas.

— Martomaa laulaa.

He kuuntelivat. Saattoi erottaa kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas
alkoi jälleen vihellellä.

— Ettekö jo menisi nukkumaan, kuiskasi äiti. — Te tiedätte miten
vaikeaa nouseminen aina on.

— Mutta huomennahan on pyhä, etkö nyt sitä muista? huusi Letta niin
ääneen, että korpirastaan laulu taasen lakkasi.

— Niin, aivan oikein, huomennahan on pyhä.

— Minä soitan Laxille, sanoi Hertta ja nousi tarmokkaana keinusta. —
Äiti ei kuitenkaan mene nukkumaan ennenkuin Tommi on kotona. Tommi on
hävytön, kun antaa tällä lailla...

— Mutta lapset, sanoi äiti hyvin hiljaa ja sillä omituisella hitaalla
painolla, jolla hän oli puhunut punaisena aikana, — miksei Tommi saisi
olla Laxilla. Siellä on kaunista laulua, siellä...

— Älä viitsi, sanoi Hertta ja hyppäsi alas, älä viitsi, äiti, niinkuin
emme me tietäisi...

— Niinkuin emme me tietäisi, toisti nauraen Letta, — mitä sinä
ajattelet.

— Niin, mutta ei ole oikeutta ajatella pahaa ihmisistä, jotka eivät ole
tehneet meille mitään pahaa, kuiskasi äiti.

— Isäkään ei käynyt heillä, piti Hertta puoliaan, — mutta Tommi käy —
sopiiko se?

— Tommi saa olla ja tehdä mitä tahtoo. Soittaisit hänet kotiin, äiti.

— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen oli tapana
lopettaa keskustelu.

— Se on se Raina, joka ei päästä Tommia. Rouvan on ikävä.

— Ole sinä vaiti.

— Niinkuin en minä tietäisi.

— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?

— Onhan sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori rouva ja vanha herra.
Yngvekin oli sanonut, ettei hän luule uuden äidin kauan pysyvän. Ettei
vain Tommille ja Yngvelle tulisi riita hänestä.

— Pidä nyt jo suusi kiinni.

— Ja mikä sinä olet minua käskemään. Rouva kuuluu rupeavan maalaamaan.
Sentähden herrakin nykyään hakee taiteilijoiden seuraa.

— No, sehän olisi hyvä, niin hän jättäisi meidän ihmiset rauhaan.

— Pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.

Korpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella puolen tietä.
Sen ääni kaikui oudon likeltä, ikäänkuin vuorenseinä olisi ollut
kaatumaisillaan Niemenkiven huvilan päälle ja viheltely olisi kuulunut
vuoren sisältä. Toiselta puolen huvilaa kuului mieslaulu ja piano ja
jostakin kaukaa sen takaa torvisoitto. Torvisoitto tuli kaupungista
asti.

— Äiti, virkkoi nyt Lulu niin unisena, että sanat hänen suussaan
kangersivat, — miksei sanota Tommille: mene! Silloin Tommi ei menisi.
Äiti, Mikael-setä sanoo... Mikset sinä sano Tommille: mene Yngven luo,
mene, siellä on laulua...

Titsia-täti astui nyt kaukaa kaartaen ohitse. Hän viittasi vain
kädellään hyvää yötä ja hiljaisuudessa kuului, miten hiekka hänen
askeltensa alla narskui ja porraspalkit sitten narahtelivat. Kun ovi
oli sulkeutunut hänen jälkeensä, alkoi Lulu taasen:

— Minä sanoisin Tommille: mene Laxille! Sitten ei Tommi menisi...

— Me menemme nyt nukkumaan, keskeytti hänet äiti, — äidin pieni poju on
niin uninen, ettei tiedä mitä puhuu. Ja tekin tytöt, pitäkää varanne,
ettette puhu tyhmyyksiä.

Äiti veti poikaa jonkin verran kovakouraisesti perässään ja yritti
työntää hänet sisään keittiön portaista. Poika tarttui kuitenkin hänen
helmoihinsa ja laahasi hänen perässään pienen matkaa rantaa kohti,
minne äiti suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti
tarttui häneen nyt samalla tavalla kuin kerran talvella, silloin kun
punaiset tulivat viemään isää. Ei tänä talvena. Eikä olisi uskonut,
että äiti sillä tavalla hentosi, Lululta meni koko kiukku ja säikähdys
tuli sijaan. Silloin talvella ei hän pitkään aikaan saanut sanaa
suustaan. Nytkään ei hän hetkeen uskaltanut puhua äidille. Vasta kun
äiti laski hänet maahan, hän rupesi puhelemaan:

— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä parane. Isä on taivaassa.
Kun minä isältä kysyin, meneekö hän taivaaseen... niin, kun minä
kysyin, niin isä sanoi: »Lepoon». Tämän sinä aina unohdat. Onhan lepo
samaa kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni. Minä
olen suuttunut Tommille ja minä sanon hänelle että hänen pitää mennä
Laxille, että äiti pitää siitä.

— Poju ei puhu tyhmyyksiä. Odota tässä nyt.

Äiti tarttui lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu vastustanut,
sitten äiti taipui pyykkinuorien alitse ja meni uimahuoneen sillalle
Lidan luo. Lulu kuuli kaikki mitä he puhuivat.

— Sinä kylmetyt täällä.

— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä kiinni.

— Sinä olet tänään harjoitellut niin paljon.

— Nämä päivät ovat niin nopeasti ohi.

— Kaikki on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.

— Niin kai, mutta kyllä ne voivat tuntua pitkiltäkin.

— Tarkoitan vain: älä huoli surra. Ehkä voit syksyllä jatkaa. Kaikki
käy vielä hyvin.

Lida naurahti ja paiskasi jotakin veteen.

— Hyvin — kyllä kai. Tätä sinä nyt olet toistellut ja kuinka on käynyt?
Isä on kuollut ja me olemme vararikon partaalla.

— Kaikki käy aina hyvin.

Äiti irroitti esiliinansa ja pani sen Lidan olkapäille. Kun hän jälleen
oli Lulun luona, laski hän lämpöiset kätensä pojan olkapäille ja
kuljetti häntä edellään. Olikin tullut kylmä.

Lulu olisi mielellään kysynyt, mitä vararikko oli, pitikö silloin
kaikki myydä, vene ja Niemenkivi ja isän kultakello ja... Ihmiset
tiellä alkoivat yhtäkkiä meluta. Korpirastas pelästyi eikä enää
laulanut. Joku mies huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan pitänyt juosta
auttamaan? Setä Lax sanoi, että se oli kieltolain syy, että juotiin.
Niin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi. Jos ihmisiä kielsi tekemästä
jotakin, niin he tekivät sitä. Olikohan niin, että ihmiset olisivat
eläneet hyvästi, jos olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että
olisi juotu vielä enemmän, jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät
siitä riitelivät. Olisikohan se auttanut, jos olisi Enok-sedälle
sanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisikohan Enok-setä sitten
ollut tulematta? Oliko Enok-setä todella isän veli niinkuin Mikael-setä
ja Gabriel-setä olivat? Mitä hän oli tehnyt? Miksei hän koskaan käynyt
täällä isän eläessä?

— Äiti, tappavatko ne toisensa? puhkesi poika puhumaan. — Minä menen
ja huudan heille, että he tappaisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet,
tappakaa toisenne, _lyökää..._

— Mutta poju, äidin pieni Lulu, mitä lapsi nyt ajattelee. Ei saa
huutaa. Poliisi tulee...

— Mutta Gabriel-setäkin sanoo, että jos kieltää, niin ihmiset tekevät
sitä mikä on kiellettyä. Siksi minä käsken. Mikset sinä käske
Enok-setää tulemaan tänne? Silloin ei hän tulisi. Ihan varmasti.

— Poju on oikein tyhmä!

Äiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että Lulua rupesi itkettämään.
Suuttuiko äiti vai tuliko hän näin surulliseksi? Samalla hän kulki niin
nopeasti, että täytyi juosta. Lulu kaatui ja polveen sattui. Silloin
sopi ruveta itkemäänkin. Mutta äiti ei heltynyt lohduttamaan, meni vain
entistä nopeammin, kunnes yhtäkkiä päästi irti Lulun käden.

Tommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen paidankauluksensa
paistoi hämärässä.

— Minä jo ajattelin, että nukutte kaikki, sekä koirat että ihmiset,
sanoi hän sillä äänellä, millä puhutaan keskellä päivää. — Viivyin
vähän, et suinkaan sinä, äiti, odottanut.

Äiti astui hyvin hiljaa Tommia kohden ja hymyili.

— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, jatkaen siihen
kuiskaavaan tapaan, jolla kaikki olivat puhuneet korpirastaan laulaessa.

Tommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä taasen oli Yngven keppi?

— Kaikki kaupungin gulashit, sanoi hän. — Kauhean ikävää. Olisivat
tahtoneet jäämään illalliselle. Oli kurkkuja ja puutarhamansikoita —
niin, ja tietysti juotavaa myöskin. Ei, minä en olisi jäänyt mistään
hinnasta. Päättelin jo, että saa olla viimeinen kerta...

Äiti yritti laskea kätensä hänen olkapäälleen, mutta pysäytti sen
pyyhkimään takin käänteestä jotakin pientä tahraa.

— Mutta kuinka niin? kysyi hän, peläten, että sydämen tykintä kuuluisi.
— Tarkoitan... eikö sinulla ollut hauskaa?

— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli ampunut haukan, sentähden minä
menin. Pidättivät ja pidättivät.

Äiti näki läpi hämärän, että kuuma puna oli Tommin kasvoilla ja että
hän katsoi oudosti hänen ohitseen.

— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen seurassa? sanoi
äiti.

— Kun olisimmekin saaneet olla... Tai olimmehan sentään sielläkin,
sillä ne tahtoivat kuulla juttuja sodasta. Ja sitten ukko Laxista
nähtävästi on hauskaa näyttää, että hän on saanut pojan tulemaan
vieraakseen, vaikkei saanut isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä
ole voitettu. Yngve oli ampunut haukan. Hänellä on niin mainio
salonkikivääri, se se vasta on vehje... Minä saattaisin saada
samanlaisen. Kolmella sadalla markalla! Ajattele, äiti, kolmella
sadalla markalla. Se on pilahinta. Se laulaja, se Martomaa möisi. Kas,
kyllä se olisi hyvä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, nyt kun isä on
poissa.

Äiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko huvilaakaan enää
ole olemassa, kun pimeät syysillat tulevat, mutta hän vain loi
katseensa maahan ja alkoi oikean kätensä etusormella hangata poikansa
takinkäännettä. Tommi näki vakavuuden hänen kasvoillaan ja rupesi
nopeasti puhumaan toisista asioista.

— Lax oli saanut jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista
odottavat Ranskasta. Aikovat ostaa hyvin nopeakulkuisen moottoriveneen,
jolla noutavat maihin tavarat. Mutta nämä ovat hyvin salaisia asioita.
Kuule, äiti, älähän vain vahingossakaan mainitse niistä kenellekään.
Kyllä minäkin ole tyhmä, mutta kun minä olen niin tottunut sinulle
puhumaan.

— Tänään et puhu kaikkea, sanoi äiti yhtäkkiä.

Hän sanoi sen melkein ilman ääntä ja hymyili niin että koko hammasrivi
paljastui, katse hellittämättä kiinnitettynä poikansa silmäteriin.
Tommin silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat hän niinikään
sivuutti. Eikö hän niitä kuullut?

— Tiedänhän minä, ettet sinä ilmaise kenellekään mitä sinulle uskon,
jatkoi Tommi entiseen tapaansa. — Lax toivoo saavansa konsulin arvon.
»Se on niin klehjua kun ei ole titteliä», hän sanoi, kun oli saanut
vähän päähänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen pikkuvaltion
konsulinarvon saa ostaa, kun on dengiä. Jokos mennään maata, äiti?

Äiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan jähmettynyt hymy, ja teki
johtopäätöksiä.

— Eikö sinulla sitten todella ollut hauskaa? sanoi hän ja käsi siirtyi
hiljaa pojan olkapäälle.

— Olisiko pitänyt? sanoi Tommi ja vei katseensa äitiin.

— Mutta olihan siellä taiteilijoita, kaunista laulua... Kuului tänne
asti.

Tommi naurahti.

— Kyllähän siellä oli! Rouvan luona puhuttiin taiteesta. Rouva on
saanut päähänsä, että hän voi oppia maalaamaan. Konsuli lupasi taulut
kolmelle seinälle. »Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi hän
rohkaisevasti niille, jotka olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla yksi
oikein kallis!» Äh sentään.

— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, molemmat kädet pojan olkapäillä.

Siinä kylmässä hämärässä varhaiskesän illassa katselivat äiti ja poika
toisiinsa ja tunsivat miten läheiset he toisilleen olivat. He olivat
lisäksi yhdenpituiset ja harvinaisessa määrässä toistensa näköiset.
Korpirastaan ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän rinnastaan.
Kumpaakin painoi tarve puhua suoraan. Aidan takana kulki kaiken
maailman virta, aidan sisäpuolella vallitse heidän oman elämänsä
pyhitetty yksinäisyys.

»Kaikki minä kerron hänelle, joskus toisen kerran», ajatteli poika. Hän
ei ääneen sanonut edes hyvää yötä, painoi vain äidin kättä ja astui
nopeasti ylös portaita vinttikamariinsa.

»Minä tiedän, ettei hän tee mitään rumaa», ajatteli äiti ja onnen aalto
kulki hänen lävitseen. »Hän on hyvä, hän on puhdas.» Keittiön portaissa
tapasi hän pikku poikansa nukkuneena istualleen. Hän ei jaksanut nostaa
häntä, niin suuri poika hänestäkin jo oli tullut! Lapsi teki itkua
ja hosui ympärilleen. Äidin kädet olivat pehmoiset ja kärsivälliset.
»Kaikki käy hyvin», sanoi hän itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita
jäseniä, nosteli ja peitteli, kunnes hänen nuorimpansa rauhallisesti
nukkui lapsenuntaan.

Hän on vielä onnellinen, hän. Kyllä kai hänkin jo jotakin aavistaa.
Hänen kysymyksensä ovat heräävän ihmisen kysymyksiä. Hän herää liian
varhain. Kaikki nykyaikana heräävät liian varhain ja kypsyvät ennen
aikaansa. Poikasille, jotka olivat mukana sodassa, ei nuoruutta
tulekaan. Tommi on niitä. Hän on jo mies. No niin, mitäpä sille
voi. Kaikki on niin nopeasti ohi ilot ja surut, kaikki. Sekin
vaikea ja raskas, mikä nyt on edessä: luopuminen kaikesta, mikä on
ehtinyt juurtua sydämeen, luopuminen tästä kaikesta tässä ympärillä,
Niemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään enää vaikeaa
senjälkeen kun hän kuoli, hän, joka oli tässä kaikessa sieluna? Onko
mikään enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, mitä koki punaisena aikana? Kun
saattoi elää yli sen hetken, jolloin Tommi lähti kodista — valepuku ja
väärä passi auttoivat vähän. Tai yli niiden viikkojen, jolloin punaiset
vintiltä hakivat poliisikoirien avulla isää ja isä oli kiinniliimatun
tapettioven takana. »Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele
on täällä...» Onko tämän kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä
merkitsee kodin kadottaminen? Mitä merkitsee se, että toiset ja
vieraat ihmiset ensi keväänä kuokkivat ja kylvävät täällä, näkevät
tuomien kukkivan ja korjaavat omenat puista, jotka he, Surpaeukset,
istuttivat. Kaikki on niin nopeasti ohi ja kaikki käy sittenkin hyvin.
Oudon vastenmielinen asia on Enok Surpaeuksen ilmestyminen näyttämölle.
Onko hän palannut matkoilta vai onko hän kauemmin ollut täällä? Hän
ei uskaltanut tulla, kun veli oli hengissä. Nyt hän tulee. Mitä hän
tahtoo? Onko hän todella vaarallinen? Kivikova oli lasten isä häntä
kohtaan. Ja hän on kuitenkin veli. Heittiö hän on, sanoi lasten isä.
Miksi hän on alkanut kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?

Kaikki käy lopulta hyvin.

Varmasti, varmasti. Kaikella on tarkoituksensa.

Oliko paha, että hän päästi Enok-sedän sisään portista ja kohteli häntä
ystävällisesti? Yhden ainoan kerran niin oli tapahtunut! Hän teki
vainajan tahtoa vastaan. Mutta eikö ollut mahdollista, että vainaja oli
ollut liian kova?

Äiti käveli ja käveli, kaikki muut olivat menneet levolle. Hän lyhensi
yötään, käveli pitkin huvilan aluetta, katsoi useampaan kertaan, että
portit ja varastohuoneet olivat lukossa. Kaksikymmentä vuotta sitten
ei mitään lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on kuitenkin pilviä. Kuinka
suuret ovatkaan jo omenapuut, tuokin, joka istutettiin kun pieni poju
syntyi. Mutta se oli silloin niin iso ja voimakas taimi. Hopeapaju
näyttää alkavan kasvaa. Se on lasten istuttama isän muistolle.
Hopeapajua kutsutaan myöskin itkuraidaksi. Tämä on itkuraita, surunpuu,
joka aina vuodattaa kyyneliä heidän kaikkien puolesta.

— No sinäkö, Ystävä, lausui hän yhtäkkiä koiralle, joka oli pistänyt
kuononsa hänen kättään vasten. — Mistä sinä tulitkaan, sinä vanha
uskollinen poika? Oi voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa
ja surua. Niin, niin, sinä olit pikkuinen raukka, kun isäntä sinut
povellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi kulunut. Ja nyt sinä olet
harmaa...

Äiti vaikeni ja piti päätään koiran niskaa vasten. Hänen mieleensä
johtui miten kodittomaksi koira jäisi, kun huvila myytäisiin, miten
vaikeaa sen olisi tottua kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä riemulla
se oli aina lähestynyt kotia ja heiluttanut häntää kotiportilla...

Hänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo
tuntui vaikeammalta järjestää kuin ihmisten. Kaikki hänen huolensa
kokoontuivat yhtäkkiä keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana.
Miten hän tästä kaikesta selviytyisikään. Kaikki on selvittämättä,
ratkaisematta. Kun saisi unta, edes yhden yön. Ennen sitä oli
yllinkyllin.

Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus tapasi itsensä seisomassa siinä missä
hänen tyttärensä äsken oli seisonut. Koira istui hänen vierellään.
Tyynessä, tummassa illassa kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet
kelluivat kuin jättimäiset möhkäleet. Jokin tähti kimmelteli vedessä.
Pilviä ympäröivät hohtavat päärmeet.

Suruakin ympäröi oma hohtonsa ja murheeseenkin välkkyy tähti. Kaikki
on niin nopeasti ohi, — se se on surun hohto, se se on toivon tähti.
»Lepoon, lepoon.»

Mutta Tommihan on kotona, hänellä ei siellä ollut hauskaa. Heini
tulee pian Niemenkiveen. Pitääkö Enok karkottaa talosta? Mikaelin
ja Gabrielin täytyy siinä auttaa. Jos voisi selviytyä siten, että
vuokraisi pois huoneita? Mutta silloin täytyy samalla antaa täysihoito.
Sitä ei jaksa eikä ehdi.

Lepoon, lepoon!

Lintuko äännähti? Joko aamu alkaa sarastaa? Vihreä kajastus käy yli
veden. Se on aamu. Jospa saisikin unta.

Kaikki käy hyvin — lopulta, sitten kun kärsimysten mitta on täysi.
Mutta kaikki maksetaan niin kalliisti. Laskut tulevat jälkeenpäin.

No niin, minä olen valmis maksamaan, olen ollut onnellinen. Ja enkö ole
vielä?

Hän painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi silloin tässä
lämmössä, että hänen ympärillään on jäätävän kylmä. Mitä saattoi halla
tähän aikaan vuodesta viedä? Yö ympärillä oli tumma ja täynnä välkettä.
Tähdet välkkyivät vedessä ja taivaalla, kuu välkkyi, välkkyivät
rannoilla tuomet. Kaikki tuoksu oli pysähtynyt, linnunlaulu vaiennut,
liike tiellä lakannut. Yön kauneus oli totinen kuin kuoleman.

Tuntematta murhetta mielessään, tuskinpa maata jalkainsa alla, astui
Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus uskollisen eläimensä seurassa läpi
puiston huvilalle.

       *       *       *       *       *

Heini-serkku piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin »näyttämään
itseään». Kyllä häntä kelpasikin katsella, niin hän oli kuin maito ja
mansikka ja lisäksi kiitollinen elämälle ja iloinen onnestaan. Hän
täytti talon naurulla ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.

Ensimmäinen ilta kului yhteisesti. Heini sai nähdä joka sopen talossa
ja todeta mitä muutoksia oli tapahtunut. Kaikista pikkumuutoksista
puheltiin laveasti, siitä että ihmiset, puut ja pensaat olivat
kasvaneet, siitä että portteihin oli teetetty lukot ja aitaan pantu
piikkilanka, siitä, että puutarhuri oli pantu pois, siitä, että
soittokone oli muutettu ruokasaliin, jotta voitaisiin vuokrata sali.
Taulujakin oli siirrelty. Talon kalleus, maalaus, jonka Surpaeus-pari
oli saanut ystäviltä lahjaksi kahdentenakymmenentenä hääpäivänään,
oli siirretty makuuhuoneeseen. Tämä muutos oli tehty nyt keväällä,
tuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut hälvenevät» — se oli
taulun nimi. Taiteilija tuskin oli saattanut aavistaa, minkä avun hän
oli antanut elämän taistelua käyville ihmisille näyttäessään heille
auringon ja sumujen kamppailun syysaamussa. Seisottiin taulun edessä
vaieten. Heini huomasi kaikki pikkuseikat. Suuresta muutoksesta talossa
ei puhuttu. Kuitenkin tuntui tyhjyys siitä, joka oudokseltaan tuli
tänne, pelottavalta. Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään
astuisi Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, joka yhtä väsymättömästi
oli ottanut osaa nuortensa iloihin kuin lastensa leikkeihin, kun hän
vain ei ollut työhuoneessaan kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini
oli kyllä ollut hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että
hän oli poissa. Mutta täällä, missä hänen läsnäolonsa oli syöpynyt
joka paikkaan, täällä huusi tyhjyys sittenkin vastaan kaikkialta.
Heini hillitsi kuitenkin urhoollisesti itseään, puhellen lakkaamatta
pikkutapahtumista kotona Niemessä, tai sulhasestaan.

Isä oli kylvänyt varhain, hän oli kaiken aikaa luottanut siihen,
ettei takatalvea tulisi. Noin sata vuotta sitten oli ollut tällainen
vuosi eikä tullut takatalvea. Daaja oli saanut varsan, mutta se
ei ollut valkoinen niinkuin äiti, vaan ruskean kirjava, hyvin
omituisen näköinen. He, tytöt, olivat kaikki siihen ihastuneet ja
olivat päättäneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat,
isäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. Varmaan siitä
kuitenkin saattoi odottaa hyvää ratsuhevosta, äiti kun oli niin
erinomainen. Halvorkin oli sanonut, että Daajalla on kaikki hyvän
ratsun ominaisuudet. Monta omenapuuta oli kuollut viime talvena —
kumma kyllä, sillä eihän ollut erityisen kylmä. Puutarhaportille oli
istutettu jasmiinikuja, äiti sitä kauan oli tahtonut. Niemeä täytyy
hoitaa ikäänkuin se olisi oma, niin sanoi aina isä, ja oikeinhan se
olikin. Halvor piti Niemen niin erinomaisena ja harvinaisena, hän
sanoi, ettei varmaan sellaista kruununpuustellia ole koko maassa. Mutta
tavallisestihan he kaikki unohtivatkin, ettei se ollut oma ja pitivät
sitä perintötilana. Halvorin vanhemmatkin olivat niin ihastuneet
Niemeen, — he kävivät juuri nyt isä lainasi pappilasta vaunut heitä
vastaan ja päätteli jo, että kuitenkin olisi pitänyt hankkia vaunut
taloon He, lapset, olivat niin monta kertaa turhaan pyytäneet isää
niitä ostamaan, mutta isä oli ollut itsepintainen — siinä hän sen
nyt sai! Sellainen tekee alustalaiset katkeriksi, oli isä aina vain
sanonut. Tietysti, mutta sittenhän oli tuhat seikkaa, jotka myös
tekivät toiset katkeriksi, koko sivistyneistön elämäntapa yleensä oli
omiaan tekemään sitä.

Heini puhui lakkaamatta. Mutta kun he sitten äkkiarvaamatta tulivat
peräkamariin ja talon herran viimeksi otettu kuva siellä katseli alas
kirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus hänet valtaansa ja hän
lankesi tätinsä kaulaan ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut niin
kaikessa mukana, pienimmästä suurimpaan asti, kaikkialla läsnäolevana.
Niin, niin, mahdotonta oli käsittää, että hän oli poissa! Saattoi
odottaa, että nyt juuri portti paukahtaisi, tarmokkaat askeleet
narskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös portaita ja... Mutta hän ei
koskaan, ei koskaan enää tule.

Heinin ensimmäinen yö Niemenkivessä kuului ystävättärelle, Lidalle.
Silloin sai toinen tytöistä kuulla miten kihlaus oikeastaan oli
tapahtunut — kuin ihmettä se oli! Miten nuori jääkäri silloin
vapaussodassa pienen valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut
Niemen asukkaat. Halkopinojen takana he olivat olleet useita päiviä.
He näkivät tulipalon loimotuksen puiden latvojen yläpuolella, he eivät
saattaneet muuta uskoa kuin että koko koti olisi tuhkana. Mutta sitten
myöhemmin... Niin, tietysti nuori jääkäri jo silloin oli tehnyt heihin
kaikkiin syvän vaikutuksen. Pari kirjettä oli vaihdettu sittemmin.
Kerran olivat he tavanneet toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor,
aivan sattumalta. Heini oli hänen lähtiessään vaunusta ojentanut
hänelle kukan ja sopertanut jotakin. Ja Halvor oli luonut häneen
katseen... Katseen, jota hän ei ikinä unohda. Sitten he tapasivat
toisensa, kun patsas sankarihaudalla paljastettiin. Luutnantti oli
tietysti kutsuttu juhlavieraaksi, oli yleensä koetettu saada koolle
kaikki, jotka olivat valkoarmeijassa tulleet vapauttamaan paikkakuntaa.
Halvor otti vastaan suojeluskunnan paraatin, juhlapäivällisillä
joutui hän, Heini, istumaan Halvorin vieressä, ja niin se sitten
meni... Ja kyllä oli sanomattoman ihanaa rakastaa. Ei varmaan ollut
mitään tähän verrattavaa onnea, ainakaan ei naiselle. Halvorkin oli
niin liikuttava onnessaan. Heini oli hänen ensimmäinen rakkautensa —
tuntui uskomattomalta, että Halvor, niin kaunis nuori ihminen, oli
sillä tavalla voinut kulkea elämän läpi. Mutta niin se oli ollut.
Ja niinhän Heininkin oli, ettei hän ollut kehenkään koskaan voinut
kiintyä, aivan niinkuin he molemmat olisivat odottaneet toisiaan.
Halvor oli antanut Heinille äitinsä sormuksen, eikö se nyt ollut
ihmeen kaunis, ja sopi käteen ikäänkuin olisi ollut tehty sitä varten.
Kallisarvoinen se oli, rahallisestikin, saatikka sitten vanhuutensa
tähden. Halvorin äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen.
Kas, Halvorin vanhemmat olivat olleet niin kiltit ja heti pitäneet
Heinistä, tyhmästä, vähäpätöisestä maalaistytöstä. Kyllä vain Halvor
olisi voinut saada paljon paremman. Mutta olisiko joku enemmän voinut
rakastaa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat olleet
suuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle, jopa vaatineet,
että jos kihlaus puretaan, sormus ehdottomasti on annettava takaisin.
Niin kovat he olivat olleet, että sanoivat tämän Heinille itselleen.
Halvorin äiti oli onneksi aivan toisenlainen.

Lida puolestaan uskoi ystävättärelle omat surunsa. Hän oli niin rikki,
koko elämä kodissa oli niin rikki, äiti kulki hilliten itseään ja
kului loppuun kärsimyksessään. Huolet aineellisesta toimeentulosta
veivät voiton kaikesta henkisestä harrastuksesta, joka esinettä
tarvitessa täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista
taidenautintoa ajatellessa täytyi ottaa lukuun, voiko olla sitä
vailla. Hän, Lida, oli vakavasti aikonut heittää lauluopintonsa, ottaa
kurssin konekirjoituksessa ja kirjanpidossa ja hakea tointa jossakin
konttorissa. Onneksi hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki muut
olivat vielä koulussa ja koulumaksut olivat nykyään kalliit. Hyvin
heidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli kerrassaan etevä, hän
luki, totta puhuen, hyvin vähän mutta hän osasi hyvin. Vahinko vain,
että hänellä nykyään oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika
aina he olivat yhdessä, ammuskelivat maaliin, purjehtivat ja ties
mitä. Äiti ei tahtonut kieltää, koska uskoi kiellon usein vaikuttavan
päinvastaiseen suuntaan. Lidaa opettajat kyllä kehoittivat jatkamaan
lauluopintoja ja olihan hänestä aina tuntunut, ettei hän mihinkään
muuhun työhön kelpaa. Mutta hän oli nykyään niin voimaton, hänestä
tuntui, ettei hän jaksa taistella velkojen kanssa, parasta tarttua
kiinni leipäkannikkaan ja pitää laulu lepohetkiä varten. Ei, sellaista
rakasta olentoa, jolle tahtoisi kokonaan kuulua, sitä ei ole eikä tule.
Ei ole rakkaus enää samanlainen kuin ennen, onnelliset avioliitot ovat
harvinaiset — niin, niin. Ehkäpä Heini ja hänen sulhasensa saattavat
tulla onnellisiksi. Lida näki edessään harmaan arkipäiväisen elämän
jossakin konttorissa. Mutta mitäpä siitä, kaikki on niin nopeasti
ohitse.

Aurinko jo nousi ja lintujen laulu täytti aamun, kun ystävättäret
vihdoin malttoivat nukkua.

Kahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis vanha Letitsia-täti
haltuunsa veljentyttären. Hän ei nytkään sanonut paljon, mutta hän
antoi työnsä levätä — hän parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan
pitkän aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei hän siitä pitänyt,
ja hänen oli paha olla. Kuitenkin taisteli hän tukalaa tunnetta
vastaan ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka Halvorin isoäiti jo oli
kantanut sormusta, se oli luultavasti vanhaa turkulaista työtä ja
eikö se nyt ollut kaunis, niin yksinkertainen ja jalo sinertävine
helmineen ja timantteineen. Hän vain ei ollut ensinkään arvokas sitä
kantamaan. Siihen sanoi täti: no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei
pidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi säikähtyneenä sormuksen
takaisin sormeensa. Hän oli näyttänyt sitä ties kuinka monta kertaa ja
kuinka monelle ihmiselle. Heini sai nyt kertoa jokaisesta sisarestaan
ja veljestään erikseen. Lopuksi huomautti täti, että hän oli pahasti
unohtanut ruotsinkielen ja kysyi, puhuttiinko Niemessä todella nyt
vain suomea. Sitä sanoessaan hän nyökkäsi päätään, tuijotti hetken
eteensä ja painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli hyvin kalpea.
Heini ei uskaltanut kysyä, oliko tädillä nytkin tuskia. Täti ei
koskaan valittanut ja alkoi heti hymyillä, jos häneltä sitä kysyttiin.
Kaikki tiesivät kuitenkin, että hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli
kerran ollut hukkumaisillaan jäihin ja kylmettynyt pahasti. Joku oli
ollut tietävinään, että hän oli ollut hukuttautumaisillaan. Heinillä
oli kyyneleet silmissä, kun hän näki tädin kokoavan rikkinäiset
sukat kainaloonsa ja vaivalloisesti nousevan ylös portaita toiseen
kerrokseen. Täällä Niemenkivessä oli mieliala nykyään sellainen, että
oudosti itketti.

Aamiaistunnilla hämmästyttivät pikkutytöt kotiväet tulemalla
väliajaksi kotiin. Konsuli Lax oli aamulla, mennessään kaupunkiin,
ottanut heidät autoonsa ja luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle.
Ja määrännyt paikan, missä piti odottaa, ja odottanutkin siinä. Oli
ollut kovasti hauskaa ajaa autossa, se oli suurenmoinen auto, kaikkein
hienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, hinta
satakahdeksankymmentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias
— kunhan hän vain ei olisi ontunut ja kun ei hän olisi pukeutunut
vaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että hän ontui ja että hänellä
oli vaaleanharmaat kengät. Hän ei ontunut paljon, mutta kyllä sen
verran, että sen huomasi. Hän oli kysynyt pääsevätkö tytöt luokalta.
Sitten hän kysyi, pitävätkö he ilotulituksesta ja kertoi, että heille
tulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, raketit eivät vahingoita
kun putoavat. Sitten hän oli kysynyt, oliko se todella Surpaeus se
sellainen vanha herra, joka kävi keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin.
Hän tietysti tarkoitti Enok-setää. Hän siis kerää ilmoituksia. Ja käy
Laxilla. Hertta olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan, että se
kai on eräs setä, joka ei koskaan käynyt talossa isän eläessä ja joka
paljon onkin ollut kaukaisilla matkoilla. Hän on kai kapteeni. Mutta
Letta sanoi, ettei sellaista Surpaeusta löydy, joka kokoaa ilmoituksia
sanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel Surpaeus ja Mikael
Surpaeus ja vielä Albert Surpaeus, mutta hänellä on kartano maalla,
tai kruununtila oikeastaan, vaikka se jo on ollut kauan suvussa ja hän
aikoo sen ostaa, jos vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari,
vaikkei hän voinut olla siinä toimessa, kun ei tahtonut tuomita lain
mukaan, kun ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä Mikael-setä on
hyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on sellainen kuin se luetaan.
Gabriel-setä taas on eversti ja hyvin hieno mies hänkin. Muita ei ole.
Konsuli väitti että literatööri oli Surpaeusten näköä, Niemenkiven
nuoren herran ja myöskin hänen isänsä näköä. Letta vakuutti, ettei
sellaista setää ole. Kunhan ei nyt Tommi menisi mitään sekoittamaan ja
kertomaan, että sellainen Enok-setä todella löytyi. Konsuli oli menossa
taidenäyttelyyn — ajatella vain: Lax taidenäyttelyyn! »Yks' pitää olla
kallis taulu!» Hän etsii nyt tuota yhtä kallista taulua.

Pöydästä noustua veivät tytöt kiireesti Heinin kamariinsa ja pyysivät
häntä kirjoittamaan muistoalbumiinsa. Heini ei osannut maalata eikä
hän ulkoa muistanut yhtään runoa eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta
hän katseli muiden runoja ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin.
Hänessä ei ollut yhtään kirjailijan vikaa. Eikä hän erikoisesti
pitänytkään runoista. Aivan totta, niin tyhmä hän oli. Se oli aina
ollut hänestä hullunkurista lausua asiat tahtia lyöden ja lopussa
töksäytellä tulemaan sitä mitä kutsuttiin loppusoinnuksi. Niin tyhmä
hän oli. Tytöt kuuntelivat ihmeissään. Hertta oli, totta puhuen,
ajatellut samaa, mutta ei hän toki koskaan olisi kehdannut sitä sanoa.
Sitä olisi pidetty tyhmänä. Jos hän olisi sanonut sen koulussa,
maisterille, niin mitä siitä olisi tullutkaan. Luokalle hän olisi
jäänyt ilman armoa. Letta puolestaan sanoi, että runo oli kaunista,
äärettömän kaunista, ei hän muuta tietänyt ja onnellinen hän olisi
ollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, kaunista se tietysti
monen mielestä oli, taidetta se oli, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä.
Ja Heini kuului niihin, hän ei osannut kirjoittaa proosaakaan, saatikka
sitten runoa. Letta kysyi arasti ja punastuen, kuinka hän sitten
voi puhua sulhasensa kanssa, kun he olivat erossa. Heini punastui
hänkin ja sanoi, että vaikeaa se oli, sellaisia ikäviä kirjeitä hän
vain sai kokoon. Ei hän muuta osannut kuin vähän neuloa ja keittää
ruokaa, hän oli niin proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven
pikkutytöt, osasipa hän laulaa kauniisti ja... niin, sitten hän oli
itse niin suloinen, että he kaikki olivat häneen ihan rakastuneet.
Sedätkin olivat häneen niin mieltyneet. Saa nähdä vain, että he pian
ovat täällä, he ovat odottaneet Heiniä kuin päivän nousua. Kunhan
vain se Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi hänen
maininneen tämän arvonimen ja kysyi heiltä, mikä se oikein oli se
sellainen nimitys. Eivät hekään oikein sitä tietäneet. Kyllä sillä
täytyi olla jotakin tekemistä kirjallisuuden kanssa. Etteihän hän vain
ollut kirjailija, kuka ties hän oli kirjoittanut jollakin salanimellä
matkoillaan, kirjailijoitahan nykyään oli niin paljon. Itse puolestaan
olivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi välttämättömiäkään
vaatteita kesäksi. Kaikki puvut olivat käyneet pieniksi ja hatut
haaltuneet jo viime kesänä. Olivatko heidän asiansa niin äärettömän
huonolla kannalla? Se oli sentään kurjaa, että he kaikki olivat niin
köyhät, koko suku oli henkistä proletariaattia. Tuollainen Lax, joka
tuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, hän... Heini
nauroi ja sanoi, että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse
korjata, kun tulevat suuriksi. Sitten he voivat rakentaa itselleen
sellaiset kodit kuin he itse tahtovat ja ostaa mitä he tahtovat. Tytöt
kävivät vähäksi aikaa sanattomiksi. Sitten he kysyivät, oliko se Heinin
mielestä heidän tehtävä eikä äidin? Kyllä kai vanhempien asia oli
antaa lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, mutta jollei heillä ollut
mitä antaa. Täytyi vain oppia tekemään työtä ja kuluttamaan vähän.
Sitten kun itse ansaitsi, sitten oli toista. Tai eihän kai sittenkään
ollut oikeutta heittää rahaa menemään. Mutta sitä ei kai tehnytkään.
Jos itse oli kovalla työllä ansainnut varoja, niin ei niitä pannut
menemään kuinka tahansa, vaan tiesi niiden arvon. Niin, hän oli niin
käytännöllinen ja runoton ihminen, tämä Niemen Heini. Heidän täytyi
Halvorin kanssa elää hyvin säästäväisesti, upseerien palkat olivat
pienet. Mutta se olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja
askeettinen, hän ei saa kiintyä mihinkään, sillä hänen täytyy aina olla
valmiina luopumaan kaikesta. No tietysti siten, että voi tulla sota ja
silloin hänen täytyy olla valmiina lähtemään... Niin, ei vaimoonsakaan
hän saa kiintyä liiaksi. Sillä tavalla he ajattelivat — sellaista
rakkautta se oli.

Pikkutytöt kuuntelivat juhlallisina kuin saarnaa. Kyllä se oli
kaunista rakkautta, mutta niin surullista, arveli Letta. Entistä
suuremmalla kiihkolla pyysivät he nyt, että Heini kirjoittaisi heidän
muistikirjaansa. He olivat uteliaat näkemään, mitä Heini kirjoittaisi.
Heini piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta todella
se mikä hänen mieleensä tuli, oli niin tavallista, että se vain olisi
häirinnyt kaikkien niiden kauniiden värsyjen joukossa, mitä kirjassa
oli. No, se ei tehnyt mitään, muutaman sanan vain he tahtoivat Heinin
käsialaa, Heini kun oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen. Oi voi,
hänellä oli niin huono käsialakin! Se nyt oli ihan sama, eihän tämä
ollut mikään kaunokirjoitusvihko. Ja nyt tuli kello niin paljon, että
nopeasti täytyi lähteä kouluun. Täältä kun oli niin pitkä matka. Pitikö
kirjoittaminen tosiaan jättää toiseksi kerraksi? Silloin Heini äkkiä
aukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja kirjoitti. Sitä tehdessä
olivat hänen poskensa hohtavan punaiset ja hän ujosteli kirjoitustaan
siinä määrin, että läiskäytti kiinni aukeaman ennenkuin muste oli
alkanutkaan kuivua. Pikkutytöt kiittivät hiukan väkinäisesti, sillä he
eivät ymmärtäneet miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja luutnantin
morsian, käyttäytyi sillä tavalla. Saattoiko hän olla niin ujo? Kun
he pääsivät huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti
kaikki tahriintunutta! »Ihminen on oman onnensa seppä», sen oli Heini
kirjoittanut. Eihän se mitään tyhmää ollut eikä runotontakaan, ei
sitä olisi tarvinnut niin punastuen kirjoittaa. Mutta hyvänen aika:
molemmissa vihoissa oli sama lause! Eikö hän nyt ollut voinut keksiä
mitään muuta? Tai oliko asia hänestä niin tärkeä, että juuri se oli
sanottava molemmille.

Heini-serkun lause antoi tytöille paljon ajattelemista. Ei sentähden,
että se olisi ollut uusi, vaan sentähden, että se oli molempien
vihossa. Tytöt istuivat ja odottivat tiepuolessa Laxin autoa. Tuolla
se jo tulikin, äiti ei pitänyt siitä, että siihen meni, mutta olisipa
äiti koettanut astua tätä pitkää matkaa! Miramarin auton tunsi kaukaa,
edessä lepatti ihka uusi siniristilippu. Yngve oli isänsä kanssa
autossa. Heillä oli varaa pukeutua, heillä!

Heini-serkku ei sinä päivänä lähtenyt minnekään. Hän valmisti
kahvileipää Lidan kanssa ja lauloi hänen kanssaan duettoja. Lida oli
hänen mielestään suuresti edistynyt, kyllä hänen täytyi saada syksyllä
jatkaa. Nyt oli totisesti muiden veljien aika auttaa niemenkiveläisiä —
tähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, joka oli pannut itsensä alttiiksi
kaikkien muiden puolesta. Niin, niin pannut itsensä _alttiiksi_, se
juuri oli oikea sana. Hullua vain, että heillä oli kaikilla verraten
vähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista
kummallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä hyvä toimeentulo, mutta
heitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät, niin, hehän olivat suorastaan
vannoutuneet elämään köyhyydessä. Mutta kyllä heiltä Niemestä sentään
jotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin ryhtymään tuottavaan
työhön, olihan liian hullunkurista elää kuvittelujensa vallassa
ja kirjoittaa teoksia, joiden tarkoitus oli parantaa maailma. Ei
maailmaa paranneta teoksilla, joita kaksi vanhaa virasta eronnutta
suomalaista herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin mullinmallin.
Mutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat ansaitsemaan ja elämään
tervettä elämää. Eikö tuomari-setä voisi saada virkaa? Hän ei ehkä
ollut suorittanut loppuun lukujaan, joku oli väittänyt hänen olevan
ylioppilaan.

Heini puhui ja puhui. Hän ei aavistanut, mitä päivän kuluessa tulisi
tapahtumaan. Hänelle ei näytetty minkäänlaista ennettä, hän ei saanut
mitään varoitusta.

Lida ja Heini kattoivat kahvipöydän nurmeen lehmusten alle ja toivat
Titsia-tädin korituolin. Pöytäliina levitettiin suoraan maahan,
sellainen oli tapa täällä Niemenkivessä ja sellainen se oli Niemen
puustellissa. Ihmiset istuivat hekin maassa, kaikki keskellä lämpimintä
auringonpaistetta.

Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja
jokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli
ainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli
toisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle
erään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana,
ja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt
mikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla
ilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain
itse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa
jälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin
vasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.

Heini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui
lakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat
molemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä
oikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.

— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa
ikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta.
— Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta
nainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi
kertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa
punastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin
silloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit
sapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi
vakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen
puustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet
nainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole
enää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin,
et tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä
puhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin,
kolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen
ja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten.
Muistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin,
pikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut
taskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä
muista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi
suuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen
yleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen
pystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat
tällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen
kerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne.
Ehdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa.
Kestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen
perheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa,
tuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi
hänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi
voivat leikkiä niillä... No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte
minuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani.
Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan
kihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus
alkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa
etuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota
sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän
vanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän
rakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!

Kaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun,
hopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella
hartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa
läsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo,
jonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.

Heini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut
heitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän
vaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua
mitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse _hyvyys_, niin paljon muistoja
liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä,
kun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.

— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän
hauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja
sellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä
ylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin
aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että
hän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen
pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.

— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi —
eversti ei riittänyt!

— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on
jotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko
joukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla,
käytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä
päivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta
ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon
mielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan
sanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle
uutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi.
Et maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita
oli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit
itku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta
puhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin
sapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat
sotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan
ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään
puhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa
siitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko
hän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa.
Niinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja
lisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä,
olisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina
vanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän
sulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään
sydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin
psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne
juuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä
veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää
tutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja
avioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan.
Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta
parempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta
ei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja
onkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö
tässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen
ruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä
veljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä
koetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin.
Avioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan,
mutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa
pysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu
olevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin
vakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä
olen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole
leivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen
pitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se
on koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan
tuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla,
eikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin,
sinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu
kerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä
yhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto
se vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En
huoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.

Vanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli
heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään.
Olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi
sydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran
korvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana
käsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.

— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän
väittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että
teen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta
uskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi!
Etkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi
saada johtoa toteamaan, miten... miten, niin miten tahtoni iloitsee
hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko
kuperkeikkaa?

Iloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota
pitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa,
yrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.

— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa,
— me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel.
Meillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni
pohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin
tarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin
ainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä
nuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla
tahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä
vaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto.
Usein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan
sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi
kuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja
eikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi
kuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet
toivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.

— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.

Se onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut
hänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä
rupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli
hänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa
ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti
hänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan,
kun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli
käynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä.
Lida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää
Niemestä, Heinin kotoa.

— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia,
vieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä
minä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina
aivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa,
jaa.

Hän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.

— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi
tuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?

— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi
minua.

— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi
eversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.

Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan
katseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä
hyppysillä kihlasormustaan.

— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.

Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin
onnettomuutta.

Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli
sellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä
katselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä,
jolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen
ilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme
jaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin,
joka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto,
lintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta
maasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.

— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla
on kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut
kastanutkin...

— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen
pisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.

Nyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan
sinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta
äännähdellä.

— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!

— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.

— Ihmeellinen kevät!

— Meillä laulaa kuhankeittäjä.

— Sielläkö kalliolla taas?

— Siellä.

— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.

— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.

— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.

Letta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.

— Mikä ihana sormus!

— Kylläpä se todella on kaunis.

— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.

— Enok-setä!

Pieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies
käveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se
ollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.

— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.

— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.

— En tiedä.

— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.

— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.

— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta
ja juoksi porttia kohden.

— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet
sisään?

— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.

— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.

Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan.
Heini seurasi niitä hämmästyksissään.

— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.

Silloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret
riipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille.
Surpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset
puhelivat kuiskaten.

— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.

— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta
kaikkiaan täällä.

— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.

— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. —
Mutta sitä ehkei voi välttää.

— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän
veljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua
sellaisista.

— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen
suuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.

— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat
tässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee
hänen tahtonsa syyllisyyden?

— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen
vakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei
kätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain
suojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän
työmme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun
hätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy
toimittaa hänet paikkakunnalta.

— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.

Se oli Letitsia Surpaeus.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.

— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään
kysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan
aikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa
rakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan
kalisivat.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää
siitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten
kävi puhe kovaääniseksi.

— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin
suuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.

— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.

Tekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.

— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla.
Minä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.

— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä
Tommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään.
Mutta nyt sinä tulet ja hän menee.

— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on
asioita hänen kanssaan.

— Sinä tulet kotiin!

— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.

— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä
köyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin
kesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.

— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme
tuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat.
Minä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.

— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille.
Hän on isänsä poika.

— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani
olla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All
right. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet
kuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.

— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä
selitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen.
Äiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole
surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden
minä menen hänen kanssaan...

Äänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet
etenivät.

Koira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito
odottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin
kuului yhtäkkiä parahdus:

— Minun sormukseni!

Ja Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan
nurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän
silloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja
paiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän
tunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.

— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy
löytyä.

Heini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo
multaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.

— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa
vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen
ikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy.
Kuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan
alle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta.
Täällä ei ole käynyt ketään vieraita.

— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!

— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa
liikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli?
Sinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.

Letta saattoi itkultansa tuskin puhua.

— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.

— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta
sitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin...

— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö
paikkansa, Heini?

— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua
onnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!

— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä,
Lulu, sinä näytät niin syylliseltä.

Lulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.

— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.

— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?

Lulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:

— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja...

— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.

— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan
muista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku
teistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä.
Tehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei
yli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.

Heinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen
löytyä.

Kaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria
ruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten.
Hän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat
hikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.

— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte
portille! keksi yhtäkkiä Lida.

Toivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat
nopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia
kohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.

— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta?
Tai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?

Letta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut
hänessä herätä.

— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan
kuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?

— En! huusi Letta.

— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä
ja huusit vielä perässäsi Ystävän.

— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla
tai Hertalla tai Lidalla...

— Se on valhe! huusi Hertta.

Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei
ollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin
niin suurta ääntä.

— Tyhmeliini! sanoi Hertta.

— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä,
äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.

— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että
Letta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai
oletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka
onneton Heini on.

— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä
muita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta
minua te kaikki...

— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et
tunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella
jotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.

Ohikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät
jo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan
vihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden
ystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin
huvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan
etsitty.

— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.

— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma
syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.

— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.

— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.

— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.

— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun, mitä se kuului muihin
ihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei kukaan
olisi sitä kysynyt Nehän ovat kaikki samanlaiset, eihän niissä ole
mitään... Minä hullu, minä hullu!

Vanha täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön kahvitarpeita.
Ei kukaan auttanut häntä. Tuomari-setä yhä etsi nurmesta, joka oli
repelöity ja pengottu. Hänen vanha, huolellisesti säästetty musta
pukunsa oli mullassa ja ruohossa.

— Älä sinä sure, hyvä veljentyttäreni, — minä tulen omilla käsilläni
seulomaan mullan tässä puistossa. Sinä saat sormuksesi, koska se on
sinulle niin suuriarvoinen. Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon
mukaisesti, lisäsi hän pelästyen, että taasen oli rikkonut tunnelmaa.

— En saa sormusta takaisin, sanoi Heini hiljaa ja kyynelittä. — Minä
tunnen sen.

Etsijät palasivat meluten portilta. Lulu oli löytänyt kalvosinnapin ja
Letta kymmenenpennin kuparirahan. Eversti-setä julisti juhlallisesti,
että portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää kannata etsiä.
Ja koska ei se ollut siellä, niin sen täytyy olla täällä.

— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi tuomari-setä.

— Tietysti edellyttäen, ettei sitä kukaan ole ottanut, vastasi eversti
suuttuneena. — Mutta aika oli niin lyhyt, ettei ole luultavaa... Eikä
ole luultavaa, että sormus yleensä joutui sinne.

— Se se juuri on luultavaa, pani tuomari vastaan. — Sillä täällä ei se
ole. Sormillani olen jo seulonut hiekan. Se ei ole täällä.

Nyt tuli äiti pyytämään päivälliselle. Hänen kasvonsa tuntuivat entistä
kalpeammilta ja tummat hiukset olivat valuneet yli korvien.

— Kaikki käy hyvin, sanoi hän Heinille ja laski kätensä hänen
olkapäälleen.

Lehmusten alla neuvoteltiin yhä minkä ehdittiin. Sedät kiistelivät,
tytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin takana eivät olleet
hajaantuneet, vaan hakivat yhä. Äiti kutsui uudelleen syömään.
Huomattiin, että puiden alla jo oli pimeä ja että täytyi jättää kaikki
huomiseksi.

Täytyi panna portit lukkoon ja pitää koira ulkona. Yhtäkkiä tuli Lulu
juosten äitinsä luo ja huusi:

— Mutta jos _hän_ on sen ottanut!

Äiti pudisteli multaa hänen valkoiselta kaulukseltaan ja kysyi
hämmästyneenä:

— Kuka hän? Ketä lapsi tarkoittaa?

— Hän setä Enok!

Äiti säpsähti ja pudisti päätään. Hän otti nuorintaan kädestä ja läksi
edellä sisään. Epäilys oli hänessä kuitenkin herännyt. Mutta kuinka
sormus olisi joutunut portin taakse?

Letitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. Hänen työnsä ei koskaan
loppunut. Äiti lähetti lapsen pesemään käsiään ja astui Heinin kanssa
tädin luo.

— Tiedätkö, täti, mitä hän sanoi? kuiskasi hän vanhukselle.

Letitsia Surpaeus nosti katseensa.

— Hän sanoo, että entä jos Enok on ottanut sormuksen. Ajattele.

Silloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että ruoka oli pöydässä
ja otti silmälasit silmiltään. Hän katsoi nyt pitkään veljensä vaimoon
ja vastasi:

— Se on joku sinun lapsistasi.

— Kuinka uskallat sanoa niin, vanha täti?

Kun Tekla Surpaeus sitten siinä taisteli suuttumuksen, surun,
epäilyksen ja pelon välillä, nousi täti raskaasti tuolistaan ja otti
Heinin käden.

— Gold gab ich für Eisen — elämä antaa usein kullasta rautaa.

Hän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle, alakuloista,
alistuvaa hymyään. He seisoivat katetun pöydän ääressä, joka oli
ajateltu juhlapöydäksi.

— Mitä täti tarkoittaa? kysyi Heini.

— Etkö muista: Gold gab ich für Eisen. Sodan aikanahan kerran kultaiset
kihla- ja vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin. Elämä kihlaa meidät
raudalla.

— Kultaa minä annoin raudasta, toisteli Heini. — Elämä kihlaa meidät
raudalla.

Äiti oli paininut kapinoitsevien tunteittensa kanssa ja alkoi hymyillen
määräillä kullekin paikkaansa. Heinin paikka oli tuomari-sedän ja
eversti-sedän välillä.

Ulkona läheni tämän oudon varhaiskevään aurinko veripunaisena laskuaan.
Lintujen laulu raikui toiselta taivaan ääreltä toiselle. Korpirastaan
huilu soi yli muiden äänien. Omenapuiden vasta avautuvat ja tuomien
varisevat kukkaset hohtivat hämärässä. Aidan ulkopuolella törähtelivät
autot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen konettaan
yli kaupungin. Niemenkiven huvilan aidan sisäpuolella vallitsi
eristetyn alueen rauha. Rauha oli luonnossa, mutta ei ihmisten
sydämissä.

— Huomenna etsitään uudelleen, julisti eversti-setä. — Me löydämme
sormuksen.

— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi morsiamelle
Letitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä antaa sinulle kyllä rautaisen.




II


Yöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi askeleet
ennenkuin poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän puhelunsa alkoi kahden
puolen aitaa.

— Mutta äiti, kuinka sinä vielä olet ylhäällä?

— Koska minä olen pannut maata ennenkuin te kaikki olette kotona?

Äiti sanoi sen hymyillen.

— Mutta se on järjetöntä. Me olemme nyt suuria ihmisiä. Ennen oli
toista, kun olimme lapsia.

Portti avautui ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin kalpea,
että hän läpi tiheän hämärän ikäänkuin hohti kylmää poikaan, jonka
kiihtynyttä mieltä ei kolea yökään ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi,
että Tommin kädet hehkuivat, että hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa
oli kuin kuumeessa. Hän tunsi tämän kaiken pojan avatessa ja lukitessa
porttia. Tommin kädet haparoivat ja haparoivat. Kivääri, jota hän piti
olallaan, oli tiellä. Äiti asteli hymyillen ja näytti hengittävän
yön pysähtyneitä tuoksuja ikäänkuin hitaasti nauttiakseen jostakin
korvaamattomasta ja pian katoavasta. Poika loi häneen silloin tällöin
nopean, varovan silmäyksen. Hiekka heidän jalkainsa alla särisi,
ikäänkuin jauhaen rikki hiljaisuutta.

Hän aavistaa jotakin, ajatteli poika. Hän teeskentelee, hän soutaa
tuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko hän, etten minä sitä huomaa?
Hän tekisi viisaammin, jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi
kertaa elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä kohtaan.

Mitä on tapahtunut? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on tekeillä? Pitääkö
minun sanoa, että minä olen levoton, että minä olen tuskasta sairas,
että minun lastani uhkaa vaara? Eikö ole epärehellistä tässä näyttää
tyyntä mieltä, kun sydän on pakahtua? Ja ensi kertaa elämässä tuli
äidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on ankara asia, että ehkä
olisi parempi, jollei hänelläkään olisi ollut lapsia. Hänet valtasi
avuttomuuden tunne: hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuin
hän olisi kahlannut kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt
kaulaansa yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi
ja särisi.

— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja kumartui
vaahteran oksan alitse.

Huimaten lensi läpi äidin pään: olen, olen, sano mikä sinun on,
päästä minut kauheasta epätietoisuudesta! Mutta hän tukahdutti tämän
ajatuksen, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen liekki, ja ravisti
vilkkaasti päätään:

— En. Minä hiukan hermostuin, kun olit kapteenin seurassa. Muistathan
miten isä häntä karttoi. Tiedänhän minä, että sinä hoidat asiasi,
läksyt ja muutkin. Ehkä isä todella oli hänelle liian kova. Ehkä isä
tuomitsi nuo naapuritkin liian ankarasti...

Tommi naurahti myrkyllisesti.

— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen joko-tahi-ihminen. Olet
kyllä aivan oikeassa: minun täytyy ajoissa mennä vuoteeseen. Tämä
unettomuus on tehnyt minusta yökulkijan. Nuku hyvin.

Hänen kätensä tuskin kosketti pojan kättä. Lämpimät sanat olivat
räikeässä ristiriidassa käden kylmän sivellyksen kanssa, joka vaikutti
kuumaan ihoon kuin pyyhkäisy märällä vaatteella.

Poika oikaisi nopeasti kätensä ja näytti äidille kivääriä. Äiti oli sen
kyllä kaiken aikaa nähnyt. Poika puhui kiireesti ikäänkuin estääkseen
äitiä vielä lähtemästä.

Kuinka hyvä, etten ruvennut moittimaan enkä kyselemään, ajatteli äiti,
ja hänen tuli helpompi olla. Kunhan aina muistaisin, että hän on
ihminen, joka lapsuudesta on astunut suoraan miehuuteen, että hän on
yksi sodan poikasia...

— Tämä tässä, puhui Tommi, — katso toki tänne, äiti, tämä on nyt minun!
Nyt ei meidän tarvitse pelätä pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet
mistä olen tämän saanut ja miten. Olenpahan nyt vain. Hyvin, hyvin
halvalla. Se taiteilija oli saanut puuskan ja osti kiväärin. Puuska
meni ohi ja nyt taas piti myydä. Olemme tulleet hyviksi ystäviksi ja
niin hän myi minulle. Mistä minä sain rahat? Älä nyt huoli udella. Sain
nyt vain.

— Hyvä on, hyvä on. Saatko myöskin unta...

— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?

— En. Jos sinä olet saanut sen halvalla... ja saanut irti rahat, niin
mitäpä minä olisin muuta kuin iloinen.

Äidin kalpeat kasvot välähtivät pimeässä. Hänen hymynsä oli voiton
hymyä. Poika tarttui yhtäkkiä hänen käteensä ja talutti häntä portaita
kohti.

— Sinä olet kuitenkin kaikista rakkain, kuiskasi hän alttiisti
ikäänkuin hän olisi näissä sanoissa löytänyt rauhan.

— Hyvä on, hyvä on, saatko nyt unta.

— Saatko sinä?

— Kyllä, kyllä.

Heidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri haaroille, mutta kuin
yhteisestä sopimuksesta he hetken perästä pysähtyivät lausumaan sanoja,
jotka antoivat heille tilaisuutta yhä viipymään. He leikkivät näillä
sanoilla: he tunsivat molemmat, että kysymysten verkko piteli heitä.

— Mitä sinä sanoit, äiti?

— En mitään, poikani.

— Kun minä ihan luulin.

— On niin kaunista. Katso nyt noita tuomia. En ole ikinä nähnyt tuomien
kukkivan kuutamossa.

— Sitä sinä et nyt ajattele, vaan jotain aivan toista.

— Mutta rakas lapsi, eikö se sitten ole kummallista?

Sinusta on paljon kummallisempaa, että tänään tapasit minut Enok-sedän
seurassa!

Äiti vaikeni yllätettynä. Poika tunsi vuorostaan nyt päässeensä voiton
puolelle. Häntä viehätti kiusoitella äitiä ja äidin hiukan nolot
vastaukset veivät häntä yhä kauemma ja kauemma.

— No niin, tietysti sekin oli kummallista. Mutta arvaan, että tapasit
hänet Laxilla.

— Mistä sinä sitten tiedät minun olleen Laxilla?

— Enhän tiedäkään — ehket ollut.

— Olin, olin kuin olinkin. Mutta sinulla ei ollut syytä uskoa minun
olleen siellä, kun olin luvannut, etten enää mene.

— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.

— Kyllä minä pidän. Mutta en ollut siellä huvikseni, vaan asialla.
Tämän kiväärin takia. Hieroimme kauppaa taiteilijan kanssa.

— Sinä näytät olevan kovin onnellinen tuosta kivääristä.

— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa tottui
kivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi, jollei ole kivääriä.

— Pimeitä syysiltoja varten ehket sitä tarvitse. Onhan mahdollista,
ettei meillä enää ole tätä kotia.

— Sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi olla! Kuinka me myisimme isän
kodin. Ethän nyt sellaista ajattele tosissasi.

— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.

— Ei tule kysymykseen, että me myisimme Niemenkiven.

— Mutta lapsi, onko meidän taloudellinen asemamme sinulle niin
tuntematon?

— Kyllä minä tiedän. Mutta... mutta... jätä se minun haltuuni.

— Jos olisit vanhempi. Jos olisit toimessa... Mutta sinähän käyt koulua.

— Niin, minä olen myöhästynyt, mutta ehken ole niin kykenemätön kuin
luulet. Niin, niin, äiti. Kukaties minulla on keinoja. Sen vain sanon:
Niemenkiveä ei myydä.

— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.

— Sinähän aina pelästyelet. Kaikkia sinä säikähdät sinä pikku äiti.

— Nyt muistan: kapteeni puhui jotakin avusta. Ethän toki ole missään
tekemisissä hänen kanssaan. Ethän Jumalan tähden?

— Joko sinä taas alat häntä epäillä? Minun vakaumukseni on, että isä on
ollut hänelle liian kova. Mitä hän on tehnyt?

— Joka tapauksessa jotain huonoa ja rumaa. Isällesi oli teidän
kunniallisen nimenne suojeleminen tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä
joskus kerron sinulle. Mutta nyt kuitenkin menemme nukkumaan.

— Te syytätte häntä epärehellisestä konkurssista. Niinkö? Sekö se on,
mitä hän on tehnyt? Onko sitten todistettu, että se oli epärehellinen?

Äiti veti huivia tiukemma ympärilleen ja vilu kuului hänen äänessään,
kun hän sanoi:

— Sinä puhut näistä asioista kovin keveästi. Meidän talossa
on epärehellistä vararikkoa aina mainittu vain vakavissa
perheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.

— Kuka sitä nyt niin rehellisenä pääsee elämän läpi.

— Sinun isäsi pääsi.

— Mutta eikö isoisästäkin puhuta jotakin? Enok-setä mainitsi jotakin.

— Lapseni, minä luulen, että me emme tänä iltana saa tätä asiaa
selväksi. Sinunhan täytyy olla koulussa kello kahdeksan. Ja nyt on
kello yksi.

— En minä ole ensinkään väsynyt. Vähän sinä minuun luotat, äiti, kun
pidät minua kaiken ulkopuolella, ikäänkuin olisin lapsi.

— Minä usein unohdan, että olet ollut mukana sodassa. Olethan vasta
seitsemäntoista vanha. Minä olisin niin mielelläni suonut sinulle
hiukan nuoruutta.

— Roskaa, äiti. Anna minun tietää, mistä syytätte Enok-setää.

— Minä kerron sinulle kaikki. Vaikka en tänä iltana.

— Minä olen Enok-sedästä saanut niin hyvän käsityksen. Hän on avulias
ja hyväsydäminen.

— Ehkä. Vaikka isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.

— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän oli heti valmis
miettimään, miten voisimme pelastaa huvilan, joka varmaan on meille
rakas.

— Lapseni, ethän vain ole ryhtynyt kapteenin kanssa mihinkään
yhteistyöhön!

— Olisit kuullut, miten hän puhui isästäni. Hän sanoi, että hän olisi
ollut pystyvä kaikkein tärkeimpiin toimiin ja että hän olisi ne
saanutkin, jos hän olisi hiukankin tahtonut taivuttaa niskaansa.

— Niin, niin!

— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä olisi tahtonut
olla hiukan sovittelevampi.

— Niin, niin.

— Tietysti hän teki vakaumuksensa mukaan. Mutta varmaan isoisäkin
teki samoin. Ihmiset ovat niin erilaiset ja vakaumus voi olla niin
erilainen. Ehkäpä Enok-setäkin on tehnyt oman vakaumuksensa mukaan.
Meidän ei pitäisi häntä niin tuomita.

Äiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat ikkunan alla, missä
punaiset verenpisarankukat tummina palloina erottautuivat pimeästä.
Tommi puhui hiukan kiihtyneesti, täytyi sulkea ovi, etteivät nukkuvat
heräisi.

— Isäsi periaate oli, että lapsille piti jättää hyvä nimi. Et tiedä,
miten hän taisteli tämän asian vuoksi.

— Roskaa, äiti. Anna anteeksi... Sinähän aivan pelästyt. No niin, en
tarkoittanut mitään pahaa. Tarkoitin vain, että jokainen itse luo
nimensä. Ei nimeä peritä... Ennen aikaan ehkä perittiin, mutta nyt on
tykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se kääntää maailman
saranoillaan. Ei sitä ymmärrä muut kuin se joka on ollut sodassa.
Tänään elät — huomenna kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, ehkä
sekin on jonkinlainen astinlauta. Mutta mikäpä Surpaeustenkaan nimen
pelastaa, vaikka isä taisteli sen puolesta: Enok-setä ja isoisä ja ties
kutka muut jo himmentävät sitä!

— Kunhan et vain sinä sitä tekisi eikä kukaan isäsi lapsista.

Äiti säikähti itsekin näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen
huuliltaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, ikäänkuin toinen olisi
ne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ääntänyt,
aivan niinkuin hän äsken oli närkästynyt vanhalle tädille. Hän kiihtyi
viattomien lastensa puolesta, hän tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa
vastaan. Ennenkuin Tommi oli ehtinyt mitään sanoa, puhui hän syvällä
vakaumuksella:

— Minä tiedän, että te kaikki pidätte isänne nimen puhtaana. Koko
teidän isänne elämä tarkoitti tämän nimen puhdistamista. Teissä elää
isänne henki, te olette hänelle uskolliset. Älköön kukaan tulkokaan
muuta sanomaan.

Tommi naurahti pimeässä.

Äiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen, mutta hän vaikeni
kuitenkin ajoissa. Heinin sormus johtui samassa hänen mieleensä. Hän
oli todella sen kokonaan unohtanut. Kuinka hän oli voinutkin. Hän piti
kuitenkin niin paljon Heinistä. Heini varmaan ei tänä yönä saanut unta.
Tyttö raukka. Puhelivatko tytöt vielä ylhäällä huoneessaan?

— Niin, kuule, lausui hän yhtäkkiä, — ajattele, kun Heinin kihlasormus
tänään katosi. Meidän juodessamme kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin
ja Heini otti sen, varomattomasti kyllä, sormestaan. Me istuimme,
niinkuin tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että
ruohokin nyhdettiin maasta, mutta ei voitu löytää. Etsimme kaikki.
Tietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille kaikille. Sedät
lupasivat molemmat heti huomenaamuna tulla etsimään. Mikael-setä lupasi
seuloa mullankin. Pelkään kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin
maan alle.

Kului hetki ennenkuin Tommi Surpaeus puhui:

— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään sileä kihlasormus.
Niin, niin, se josta on niin paljon kiistelty. Totta puhuen minä en
muista minkä näköinen koko sormus oli... Tai ehkä minä sentään näin
sen. No, Heinihän on niin järkevä. Luutnantti Vasara antaa hänelle
toisen sormuksen. Hän oli hyvä mies, pojat pitivät hänestä. Kannoimme
yhdessä haavoittunutta metsästä kilometrin matkan. Hän kuoli siinä,
hänellä oli kauheat tuskat, mutta hän ei valittanut. Hän oli päässyt
pakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.

Äidin silmät tähtäsivät vilkkumatta poikaan.

— Muistathan toki Heinin sormuksen, puheli hän. —

Siinä oli keskellä helmi ja ympärillä pieniä timantteja. Tiedätkö
jotakin? Onko sormus löydetty?

Poika tuijotti häntä suoraan silmiin.

— Kuinka niin? kysyi hän närkästyneenä. — Eikö se pudonnut pihamaalle?
Minähän olin poissa, äskenhän tulin kotiin, itsehän olit minua vastassa.

— Kun ei varmaan tiedetä, olisiko sormus joutunut ulkopuolelle aitaa.
Sitä koetettiin etsiä sieltäkin.

— Olisiko sormus voinut joutua ulkopuolelle porttia? kysyi Tommi.

— Te tulitte juuri silloin, kun sormusta katseltiin, tytöt ja pieni
veljesi läksivät minun kanssani. Joku olisi voinut ajatuksissaan
kuljettaa sormusta käsissään. Minä en tiedä, sormus ei ensinkään
joutunut minulle. Heini oli kyllä hyvin varomaton, kun otti sormuksen
kädestään. Me hätäydyimme kaikki hiukan, kun kapteeni tuli sinun
seurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti juuri siinä joku olisi
voinut ajatuksissaan viedä sormuksen muassaan.

— Olisiko joku nyt ollut niin hajamielinen, sanoi Tommi.

— Hertta syytti Lettaa ja Letta Herttaa. Pieni veljesi lausui sen oudon
olettamuksen, että... Mutta yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta
tietäisit.

— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.

— Ei siitä kannata puhua. Hän on lapsi.

— Mutta äiti sanoisi nyt.

— Mikä sinulle tuli?

— Ei mikään. Mikä minulle sitten olisi tullut.

— Menemmekö nyt vihdoinkin nukkumaan.

— Minä en mene ennenkuin sanot, minkä viisauden Lulu lasketti.

— Hyvänen aika, lapseni. Kun ei se ole minkään arvoinen asia.

— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.

— Emme. Kuulethan, että se oli pieni veljesi.

— Jos sinä tietäisit äiti, kuinka sinä hermostutat tuolla tavallasi.
Sinä alat kertoa ja yhtäkkiä keskeytät. Se on ilkeää.

— Saathan sinä sen tietää, jos välttämättä tahdot.

— Tahdon, kyllä minä tahdon.

— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottanut sormuksen.

— Vai niin, vai niin.

— En olisi tahtonut sinua kiihdyttää, sinä kun nyt kerta kaikkiaan
puolustat häntä.

— Mitä minä nyt siitä kiihtyisin. Jos hän olisi nähnyt sormuksen
tiellä, niin olisipa hän ollut aika pölkkypää, jollei olisi ottanut
sitä ylös. Mahdotontahan hänen olisi ollut tietää, että se oli Heinin.
Toinen asia on tietysti, olisiko hän pistänyt sen taskuunsa ja mennyt
poliisikamariin ilmoittamaan sitä. Ehkä hän olisi mennyt.

— Mutta ehkä hän todella on löytänyt sormuksen? kuiskasi äiti ja
tarttui poikansa käteen.

Se ei ollut niin kuuma kuin äsken.

— Niin, ehkä, sanoi Tommi ja veti pois kätensä. — En kuitenkaan usko.
Kai hän olisi jotakin maininnut, jos olisi sormuksen löytänyt. Mutta
voinhan minä kysyä häneltä.

— Sinä siis tapaat hänet?

— Niin, kyllä kai. Ehkä jo huomenna.

— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!

— Oliko hän hyvin surullinen?

— Oli. Ajattele nyt: kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin kallisarvoinen.

— Oliko se todella niin kallisarvoinen?

— Kyllä se oli.

— Oikeinko Heini sitten aikoo ruveta suremaan tuota sormusta?

— En tiedä. Kyllä hän eilen oli hyvin surullinen.

— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että rupeaa suremaan. Hänhän on niin
järkevä ja miesmäinen.

Äiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.

— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi hän. — Minusta
tuntuu niin kummalliselta... Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän,
kapteeni, sittenkin löytänyt sormuksen?

Tommi painoi äitinsä kättä niin että miltei koski. Pojan kädet olivat
aivan kylmät.

— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta uskon, että se on
turhaa. Ehkä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin vähän luultavaa,
että se olisi joutunut aidan taakse. Jahka nyt sedät huomenna seulovat
mullan, niin eiköhän kadonnut lammas löydy. Jollei olisi niin pimeä,
niin alkaisin etsiä vielä tänä yönä.

‒ Ei, portithan ovat kiinni, ei kukaan nyt yöllä tule tänne.

— Mutta eikö sitten eilen käynyt ketään? Eikö ketään juoksupoikaa tai
kerjäläistä, tai... yleensä ketään vierasta?

— Ei ketään. Hyvää yötä nyt, rakas lapseni. Meidän täytyy tästäpuoleen
paneutua ajoissa nukkumaan. Tämä valvominen ei ole terveellistä.
Varsinkin näin lukukauden lopussa.

— Kuule, äiti, kun minun niin tekisi mieli ruveta etsimään Heinin
sormusta. Entä jos minä löytäisin. Otan lyhdyn.

— Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut kymmenen henkeä etsimässä.

— Mutta jos minä sittenkin löytäisin. Olen varma, että löytäisin.

— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?

Poika rupesi nauramaan, tarttui äitiään hartioista kiinni ja ravisti
häntä.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Mistä minä tietäisin? Ethän luule, että minä
olen löytänyt sormuksen?

— Kuinka sinä sitten voit sanoa olevasi varma, että löytäisit sormuksen?

— No, hyvänen aika, kun se täällä on hukkunut, niin sen täytyy täältä
löytyä! Ette ole osanneet etsiä.

— Nyt me menemme levolle. Minun on paha olla, en ehkä ole aivan terve.
Yhden asian vain sanon sinulle, lapseni... Kuuletko? Ethän toki aio
tänä iltana ruveta etsimään.

— Olisi hauskaa huomisaamuna ottaa Heini vastaan lahja kädessä.

— Sinun täytyy kuunnella mitä sinulle sanon: jos sinä otat kapteenilta
rahaa... tai jotakin apua pelastaaksesi huvilaa, niin saat olla varma,
että minä myyn sen. Myyn kylmällä sydämellä.

— Äiti, voisitko myydä kotimme?

— Kylmällä sydämellä. Olen asunut täällä kahdeksantoista kesää ja viisi
talvea, olen istuttanut puut, olen nähnyt teidän kaikkien kasvavan.
Mutta minä lähden täältä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.

— Kova sinä olet, äiti.

— No katso nyt, Tommi — oletko todella aikonut turvautua kapteenin
apuun?

— Koska minä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti. Ja kärsit
turhanpäiten.

— Tänään elän — huomenna ehkä olen kuollut. Sitä se on.

— Senhän me kaikki tiedämme. Senpätähden: tee elämä niin hauskaksi ja
siedettäväksi kuin mahdollista.

— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut rauha: tee kuolema
niin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin suinkin.

— Kummallista joukkoa te olette te naiset. Niin monenlaisia teissä
tapaa. Ja aina te pyritte pitämään kuolemaa silmienne edessä. Ikäänkuin
ei siihen ehtisi.

— Kun kaikki on niin pian ohi.

— No mutta juuri siksi. Ei kannata ottaa asioita raskaasti, ei
kaivella vanhoja syntejä ja ylitsekäymisiä. Niinkuin ei nyt niitä
olisi jokaisella. Minä olen nuori, minä. Emme tiedä, minä päivänä sota
jälleen puhkeaa. Paise ei vielä ole lainkaan poissa. Vieläkö tytöt ovat
ylhäällä?

Äiti istui arkulla, jota aina näin keväisin ympäröi naftaliinin haju.
Hänen kasvonsa saattoi erottaa selvemmin kuin äsken. Aamun vihertävässä
kajastuksessa olivat ne keltaisen kalpeat. Mutta hän hymyili. Oli
mahdoton tunkea hänen hymynsä läpi ja tietää, oliko hän iloinen vaiko
surullinen, levollinen vaiko levoton.

— Heini raukka kai ei saa unta.

— Hän ajattelee tietysti sormustaan!

— Ehkei hän niin paljon sure sulhasensa tähden kuin sukulaisten, joille
sormus oli perhekalleus.

— Pitää koettaa löytää Heinille hänen sormuksensa.

Äiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat hymyilivät ja
molempien kädet olivat jääkylmät. Ikkunalla saattoi jo erottaa
punaiset kukkaset, jotka kuin pienet verta tihkuvat sydämet riippuivat
oksillaan. Ulkona valkeni verkalleen kevätaamu. Nuoret lehdet,
kukkivat tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt luonto seisoi kuin
jäätyneenä taivaan kuvun alla, jolta tähdet vasta olivat sammuneet ja
joka oli kolea ja lumenkarvainen. Äiti tuijotti hymyillen aamua kohden,
ikäänkuin hän olisi kuunnellut leivosta. Hän kuunteli itse asiassa
sydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat hänet. Hänen sydämensä
ei laulanut, se huusi hädässä. Hänen huulensa tapailivat joitakin
tuttuja sanoja. »Kaikki on niin pian ohi», »kaikki käy aina hyvin».
Mutta ne tulivat tyhjästä ja menivät tyhjään. Hän ei nähnyt edessään
tietä, kaikki oli täydellistä korpea.

Mitä oli hänen lapsellensa tapahtunut, sodan poikaselle, joka vailla
nuoruutta oli astunut keskelle elämää?

       *       *       *       *       *

Sillaikaa juoksi Tommi täynnä voimaa ylös portaita vinttikamariinsa.
Hän olisi tahtonut viheltää ja laulaa ja lisäksi huutaa ja painiskella.
Hän muisti kuitenkin, ettei se mitenkään käynyt päinsä näin keskellä
yötä ja äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, hän oli surullinen!
Vaikka hän hymyili, niin hän oli surullinen. Sitähän hän nykyään aina
oli. Jos joku oli kuollut, niin katsoivat omaiset velvollisuudekseen
vuosikausia olla surullisia. Täytyi siis olla hiljaa.

Tommi kourasi sormillaan liivinsä taskua ja astui nopeasti. Tuskin hän
malttoi odottaa, että sai esiin avaimen ja pääsi sisään. Hän astui
oikopäätä ikkunaan ja otti taskustaan pienen esineen.

Sormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan oli. Hän muisti
kyllä nyt selvästi, että ennenkin oli nähnyt tämän, vaikkei hän
ottaessaan pienen esineen maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se
voisi kuulua jollekin tutulle. Niin, sitä hän todella ei ollut voinut
aavistaa. Aivan ajatuksissaan hän oli pistänyt sormuksen taskuunsa, kun
se sattui hänen silmiinsä. Se oli kaunis. Ja se oli kallisarvoinen. Kun
hän sen näki maassa, luuli hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi
ottaa ylös. Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.

Täällä se oli ollut hänen taskussaan kaiken aikaa, jolloin he kaikki
etsivät sitä kuin hullut. No niin, huomenna on hauska hetki, kun he
taasen hakevat. Sedät seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja
muista hullutuksista. Silloin hän menee ja paiskaa sormuksen keskelle
seulaa.

Tommin täytyi nauraa, kun hän ajatteli setiä ja mullan seulomista.
Sellaista sanojen ja asioiden ainaista seulomista se oli heidän
elämänsä.

Ei, on sittenkin hauskempaa antaa sormus Heinille itselleen, Heini
varmaan karkaa kaulaan ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen
maailmassa. Tänä vuonna ei Heini suudellut. Se on sitä, että hän on
kihloissa. Ei, ei enää tule hyväilemään serkkuaan. Oli sekin aikaa, kun
hän, Tommi, oli rakastunut tähän Heiniin, vaikka hän on niin paljon
vanhempi. Nyt hänellä on Raina. Ja Raina on taasen häntä vanhempi.
Vielä paljon vanhempi kuin Heini oli. Mikä perhana siinä pitääkin olla,
että hän aina hullaantuu vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinihän on itse
heleä nuoruus ja nuori on Rainakin. Ja kauniit ovat molemmat. Ikävää
asiassa on se, että Raina on gulashin rouva. Vähät sentään siitäkään.
Ilmaa! Roskaa! Kaunis olisi tämä koru Rainan täyteläisessä kädessä. Se
ei sopisi muuta kuin pikkusormeen. Heinillä on kovin kapeat sormet.
Raina ihastuisi. Jos hän käyttäisi sitä pikkusormessaan, niin ei
mieskään voisi kysellä. Mutta onko sormuksessa ehkä luutnantin nimi?
Perhanan pimeää täällä vielä on. Kivääri — jäikö se alas? Kivääri,
hitto vie, sehän on maksettava tämän korun hinnalla. Sehän hänellä oli
selvänä tarkoituksena, kun hän otti sormuksen maasta, että hän nyt voi
lunastaa kiväärin. Ja sen hän myöskin heti laski, että niin paljon
tällä korulla varmaan saa, että maksaa pyssyn Martomaalle. Äh sentään —
ties mitä tässä oikein nyt tekee!

Olisi hauskaa paiskata sormus setien seulaan, hauskaa antaa se
Heinille itselleen, hauskaa antaa se Rainalle. Mutta kultasepälle se
olisi myytävä ja Martomaalle annettava rahat. Totta puhuen, eiköpähän
hän sentään ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että hän sillä
maksaa kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen arvoiseksi, että
kivääri sillä tulee maksetuksi. Hän uskoi silloin, että sormus oli
tuntemattoman. Mutta tämän tuntemattoman omaisuuden perustuksella tuli
kivääri hänen omakseen. Millä hän sen maksaa, jos antaa pois sormuksen?

Täytyy antaa pois kivääri myös!

Tuoko, jota hän niin on kaivannut? Ei, sehän ei ole tässä, se jäi alas.

Kaunis kappale, jahka sen puhdistaa. Ihmiset eivät osaa hoitaa
kiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia pidetään voitelematta
ja puhdistamatta. Siro se on vehje. He lähtevät, Yngve ja hän,
moottoriveneellä saaristoon, jahka metsästysaika alkaa. Suurilla
saarilla niitä on jäniksiä niin että juoksevat toisensa kumoon. Mikä
se on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen rinnalla, jolla voi
karkoittaa rosvot ja ampua riistaa. Paistit hän toimittaa kotiin, äidin
ei tarvitse mennä torille lainkaan. Että unohtuikin alas se vehje.
Mutta äiti piti siinä niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus
kiväärin rinnalla!

Heini tuli yhtäkkiä hänen silmiensä eteen sellaisena kuin hän näki
hänet kerran talvella, monta vuotta sitten. He läksivät isän kanssa
aivan odottamatta Niemeen. Oli uudenvuoden aatto ja joulukuusi oli
vielä salin permannolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira haukkui.
Heini juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja pyyheliina
— tai mikä vaate lienee ollut — hartioilla. Hän kiljahti, kun isä ja
Tommi astuivat vastaan. Samassa hän kuitenkin tunsi miehet ja kävi
kesyksi ja antoi isän pitää hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. Tommin
hän sulki syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta. Tommi olikin
silloin niin pienikasvuinen, että suututti. Hän työnsi serkkua syrjään,
häntä hävetti, hän olisi suonut, että Heini olisi tehnyt sen heidän
ollessaan kahdenkesken. Pyörrytti vieläkin, kun sitä ajatteli.

Hän antaa sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini katsoo häneen
iloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja Heini on hyvä. Ja Vasarastakin
pitivät pojat.

Helkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon enemmän rahaa kuin
kolmesataa markkaa. Voisi ostaa kaikenlaista. Vaikkapa pari kravattia.
On puute kaikesta. Vaaleat kengätkin olisivat hauskat näin suvella.

Kyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä paljon, konsuli
kyllä on ostanut. Mutta ei yhtään näin hienoa. Raina raukka. Raina on
onneton. Raina on ollut tyhmä, kun otti kauhean miehen. Raina oli köyhä
ja tahtoi päästä köyhyydestä. Köyhyys ei ole mikään ilo. Eikä sitä
liioin voi tekemälläkään tehdä miksikään erikoiseksi ansioksi, vaikka
sedät sitä siksi koettavat. He ovat köyhää ylhäisöä ja ylpeilevät
siitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole mikään ilo eikä mikään
hyve. Hän, Tommi, ainakaan ei tahdo elää köyhänä. Tänään ihminen
elää ja huomenna voi olla kuolleena. Roskaa! Taivaalla purjehtii jo
ruusunvärinen pilvi. Se on lähetetty partioretkelle. Koko taivaanlaen
se näkee kuin kämmeneltään. Huomenna lähetetään Heini-serkun
kihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen. Tai setien
seulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan käteen.

Olipa onni, ettei hän kenellekään maininnut löytäneensä sormusta, ei
kapteenillekaan. Kukaan ei tiedä, että se on hänellä. Hauskaa tulee
olemaan huomenna, kun ne kaikki etsivät.

Rainalle ei sitä voi antaa — se asia ei menettele! Olipa hän hullu,
kun ei heti ymmärtänyt, että Raina asuu tästä pienen matkan päässä.
Tiellä voisivat naiset tavata toisensa ja sitten — niin, sitten sitä
vasta hukassa oltaisiin. Epäluotettavat ovat myöskin panttilainastot.
Poliisit nuuskivat niissä alituiseen, ja sedät kyllä panevat poliisit
liikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.

Hitto vie, näyttää koituvan harmia ja vastusta koko sormuksesta. Vähän
siitä on hyötyä, jollei sitä saa rahaksi. Pitää nähtävästi matkustaa
toiseen kaupunkiin. Mutta jos hän oikein tuntee tuomari-sedän,
niin tämä ilmoittaa sanomalehdissä ja panee likoon koko vaivaisen
omaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on valmis myymään
vaatteet yltään, jos niiksi tulee.

Suorinta lienee sittenkin oikopäätä huomenna antaa sormus Heinille.
Mutta millä ihmeellä sitten maksaa kiväärin?

Vihoviimeistä se on tämä köyhyys.

Kapteeni lupasi antaa työtä ja ansiota. Kunhan saisi pois koulun.
Puuttuisi vielä, että Kukko rupeaisi mahtailemaan. No niin,
huomenaamulla hän ehtii lukea läpi sen läksyn. Muut kyllä menevät. Se
se todella puuttuisi. Mutta katsokoon Kukko omia asioitaan. Kukko istuu
itse niin höllässä. Kukko voi yhtäkkiä joutua kiinni virkavirheestä.
Kukko sairastaa viinatautia. Eikä punainen nenä ole luvallinen
koulumiehellä. Setä ehdotti, että heittäisi luvut kesken ja antautuisi
liikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?

Raina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo punainen kulma,
joka näkyy tänne. Sinä lupasit nukkua ylhäällä omassa huoneessasi.
Katso nyt, minun piikani ihana, sinä saat tämän sormuksen...

Raina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla muuta kuin mitä olet.
Taiteilijaa ei sinussa ole enempää kuin pulskassa nuoressa lehmässä.
Olisit mikä olet etkä näyttelisi maailmannaista. Ja mikä sinä sitten
olet? Isäsi taisi maalata lankkuaitoja — mikä ei suinkaan ole mitään
halveksittavaa. Mutta tytär ehkä ei silti ole syntynyt taidemaalariksi.

Raina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi nyt kaikenkaltaisia.
Poikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin, minä, ja kiukkuisin.

Ole kiltti, Raina, ehkä saat minun ensimmäisen flammani
kihlasormuksen...

Roskaa, ilmaa! Ovatko unohtaneet tuoda tänne ylös saippuaa. Saippua
joutui uimahuoneeseen. Jos lähtisikin yhtäkkiä järveen. Ja unohtaisi
kaikki, hyvät ja pahat, ikävät ja hauskat. Laskut tulevat jälkeenpäin.
Äh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. Parasta
nukkua ja huomenna päättää. Aurinkokin jo nousee. Heinit ja Rainat
ja Annit ja Helmit... Aurinko nousee... Käki... Peipponen... Kukkuu,
kukkuu...

       *       *       *       *       *

Aurinko nousi ja kevään hetkeksi pysähtynyt juhla alkoi jälleen. Ilma
värisi taasen lämpöä ja värejä. Maanpinnalla leikkivät valot ja varjot,
puut ja ruohot avautuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset
täyttivät ilollaan maan ja taivaan välin. Lahtikin alkoi elää,
väreillä ja kuljettaa aaltoja rantaa kohden. Ihmiselämä vain oli vielä
pysähdyksissä. Ei kuulunut kavioiden töminää, ei autojen törähdyksiä,
ei ilmalaivojen pärinää.

Vihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea verkkojaan.
Airojen vikinä soi kuin jonkin linnun hiljainen, yksitoikkoinen laulu.
Tuli toinenkin vene. Se pysähtyi keskelle auringon rusotusta, sieltä
heitettiin veteen onki, toinen, kolmas.

Nyt saattoi kuulla jonkin oven käyvän huviloissa rannalla. Sitten
haukahti jossain koira. Sitten alettiin puutarhuriliikkeissä valjastaa
torikuormaa.

Sinä aamuna sattui Niemenkiven huvilassa se harvinainen tapaus, että
rouva nukkui. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että äiti heidät
herätti, luulivat kellon käyvän väärin ja olivat myöhästymäisillään
koulusta. Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan,
kenkiään ja kirjojaan. Hän heräsi syvästä unesta ja joutui herätessään
kuin maailmaan, josta hän unensa aikana oli ehtinyt vieraantua. Tytöt
toruivat toisiaan ja katselivat hiukan pelästyneinä äitiin, joka
istui vuoteessaan, mustat hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena
silmäillen eteensä, ikäänkuin hän olisi silmäillyt omiin ajatuksiinsa.
Onneksi oli ruoka pöydässä, jokainen sai osansa ja läksi juoksujalan
menemään. Tommin askeleet menivät nopeasti salin läpi, hän ei tullut
katsomaan äitiä.

Lulu sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja tuijotti sieltä
äitiin.

— Äiti... äiti... Mikset sinä puhu? Mikset sinä sano huomenta? Mikset
sinä nouse ylös? Minä tulen sinne. Oletko suuttunut? Oletko kipeä? Enkö
minä saa tulla sinne? Kello on puoli kahdeksan... Äiti, käki kukkuu.
Minä tulen nyt.

Äiti kuuli toki mitä hän sanoi, avasi hänelle peitteensä ja jo puhuikin.

— Minä olen nukkunut, lapseni. En moniin vuosiin ole nukkunut tällä
tavalla. Se oli aivan kummallista. Kyllä se melkein niin on, että lepo
on samaa kuin taivas.

— Äiti, minä muistin unissani, että Letalla oli kädessä Heinin sormus.
Hän vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset sinä kuule, äiti?

Äiti oli unohtanut sormuksen ja oikeastaan kaikki yksityiskohdat
eilisestä. Hänellä oli vain hämärä tunne siitä, että jotakin
tuskallista oli tapahtunut hänen ja Tommin välillä. Kun hänen pieni
poikansa mainitsi sormuksen, muisti hän kaikki.

Niin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan? Että Letta vei
sormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako äidin pieni poju sen varmasti?

— Muistaa. Kyllä kapteeni-setä on sen ottanut.

— Mutta kun ei lapsi eilen sitä muistanut.

— Minä muistin sen unessa.

— Mutta jos lapsi on nähnyt unta.

— Sitten Tommi on sen ottanut.

— Nyt lapsi puhuu tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Kuinka äiti sellaista kysyisi. Tommihan oli poissa.

— Niin mutta Tommi tuli juuri ja otti sormuksen maasta.

— Näkikö poju senkin unessa?

— Ei.

— No niin. Ei pidä puhua tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Mutta lapseni, olisihan Tommi antanut Heinille sormuksen, jos hän
olisi sen löytänyt.

— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.

— Kyllä Tommi tiesi. Kyllä Tommi tunsi Heinin sormuksen.

— Minä kysyn Tommilta.

— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.

— Tarkoittaako äiti, että minä kysyisin, vai että minä en kysyisi?

— Äiti tarkoittaa sitä mitä äiti sanoo. Sinä et saa kysyä Tommilta
sellaista.

— Miksen?

— Tommin tulee paha mieli.

— Miksi Tommin tulee paha mieli?

— Äiti selittää sen toisen kerran. Äidillä on jo hyvin kiire.

— Äiti, saako Heini nyt toisen sormuksen?

— Kyllä kai.

— Suuttuuko Heinin sulhanen Heinille?

— Ei.

— Antaako hän rautaisen sormuksen?

— Ei äiti tiedä.

— Jos hän antaa kultaisen sormuksen, niin joku taas sen ottaa.
Rautaista sormusta ei kukaan huoli.

— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.

— Saanko minäkin rautaisen sormuksen?

— Ehkä sinä saat.

— Elämäkö antaa?

— Mitä sinä nyt puhut? Etkö kuullut, että äidillä on jo hyvin kiire.

— Täti sanoi, että elämä antaa rautaisen sormuksen.

— Sanoiko. No, tuleeko äiti auttamaan. Sinä olet jo suuri poika, sinun
täytyy tulla toimeen omin neuvoin.

— Äiti, onko Elämä sulhanen?

— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa niihin vastata.
Jahka sinä tulet suureksi, niin sinä näet.

— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se antanut rautaisen
sormuksen? Pitääkö sitten parsia? Pitääkö kaikkien parsia? Äiti, minä
en voi mennä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, anna Lulun jäädä kotiin.

— Pitääkö äidin suuttua omalle lapselle, kun lapsi puhuu sellaisia?
Muistatko mitä isä sanoi, kun sinä tahdoit jäädä kotiin? Hän sanoi,
että täytyy voittaa pienet pahoinvoinnit. Anni menee torille, sinä
menet Annin kanssa, Anni saattaa lapsen kouluun. Niin käy, kun kysyy
niin paljon. Ja kun valvoo myöhään. Äiti tulee niin ankaraksi, saat
nähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.

Vihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun ja elämä
Surpaeusten huvilalla pyrki urhoollisesti vanhoille laduilleen. Kevät
oli sekin heti auringonnoususta tarttunut kiinni siitä, mihin iltakylmä
sen oli pysähdyttänyt, ja kiiti tuoksuen, laulaen ja kukkien kesäänsä
kohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.

Hiukan kalpeina tulivat ystävättäret yläkerrasta. Heini esiintyi
kuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että hän jo oli mukaantunut
kohtaloonsa eikä enää ensinkään odottanut sormuksen löytyvän.
Hänen ei ensinkään tarvinnut tulla onnettomaksi tämän ensimmäisen
vastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli tämä oikein terveellinen
johdanto elämään. Luultavasti Halvorin tädit tulevat suuttumaan ja
vaatimaan kihlauksen purkamista, mutta onneksi hän ei ole kihloissa
heidän kanssaan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.

— Minä tulen pyytämään, että hän antaa minulle rautaisen sormuksen!
nauroi Heini. — Totta totisesti. Se teki minuun syvän vaikutuksen, se
mitä täti sanoi, nimittäin että elämä kihlaa meidät raudalla. Täti,
tietääkö täti, että se kerrassaan auttoi minut ylös kuilusta. Kukaties
olisin ollut kuinkakin lapsellinen. Mitäpä me ihmiset tavoittelemme
kultaa ja helmiä. Elämä on meitä voimakkaampi. On parasta, että heti
alunpitäen mukaudumme... Täti, Titsia-täti, en minä ole koskaan ennen
ymmärtänyt tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti on kaunis ja hyvä.
Kuinka minä olen kiitollinen. Niin kauan kuin muistan, on täti kutonut
sukkia ja parsinut sukkia. Ja tädillä on ollut särkyä... Oi, voi,
elämän rautainen kihlasormus on toki ihana koru, kun sitä kannetaan
tuolla tavalla, noin arvokkaasti ja suloisesti...

Heinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, joka oli vanhan neidin edessä.
Hän vaikeni, säikähtäen sanatulvaansa. Hän oli puhunut niin paljon
sen tähden, että hän pelkäsi äänettömyyttä ja omaa heikkouttaan. Lida
ei tänään ollut mikään hyvä toveri, hän piti sormuksen katoamista
pahana enteenä, ja täti, nimittäin Tekla-täti, kulki oudosti omissa
ajatuksissaan, ikäänkuin hänkin olisi miettinyt jotakin tuskallista.
Äänettömyys voi joskus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä tänään
ja puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti vastasi edes
hymyilyllä. Hän vastasi tänään, hän oli tyyni ja lempeä.

— Olisi parempi, puhui Heini taasen, — jolleivät sedät tänään tulisi.
On kuitenkin aivan turhaa etsiä. Eikä sormus enää ole minulle sen
arvoinen kuin eilen. Pidän enemmän rautaisesta sormuksestani... Kun
tuntee molemmat vanhimmat Surpaeus-veljekset, niin saattaa odottaa,
että he todella seulovat mullan. Oi voi, jos saattaisi saada heidät
järkiinsä. Mutta sitä ei kai voi mikään maan mahti. Täti kulta, eikö
täti väsy? Tuossahan on kauhea läpi...

Vanha neiti katsoi häneen silmälasiensa yli ja huojutti päätään.

— Työ kuin työ.

— No niin kyllä. Mutta kun minä ajattelen, että täti olisi voinut
hurmata yleisöä, esittää suuria osia näyttämöllä. Mikä komea kuningatar
täti olisi ollut!

— Kuka sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai
onnellisempaa.

— No niin. Raudalla. Raudalla.

Heinin silmät seurasivat vanhuksen valkoisia käsiä, jotka kääntelivät
rikkinäisiä sukkapareja. Yhtäkkiä katsahti vanha neiti häneen pitkään.

— Älä estä everstiä ja tuomaria etsimästä sormusta. Sormus ei voi olla
kaukana. Katsele kaikkia serkkujasi syvälle silmiin — ehkä voit saada
tietää jotakin.

— Luuleeko täti? Mutta johan minä olen katsellut. Kaikkihan ovat olleet
etsimässä.

— Me Surpaeukset olemme vähän seikkailunhaluisia. Tai me emme ole
oikein rehellisiä.

— Mutta täti! Sehän on kauheaa, mitä täti sanoo.

— Ei se ole niin kauheaa. Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä
viehättää nähdä, onnistuuko se. Sellainen oli isoisäsi. Hän saattoi
ottaa kultasepän pöydältä kultakellon vain nähdäkseen, saadaanko
hänet kiinni, onnistuuko seikkailu. Tultuaan ulos heitti hän kellon
pirstaleiksi katuun.

Heini Surpaeus ja hänen tätinsä tuijottivat toisiinsa.

— Minä ymmärrän tämän, sanoi Heini, posket kylminä.

— Ja minä ymmärrän sen niin hyvin, sanoi osaltaan täti ja hymyili.

— Täti, minua pelottaa.

— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia. Tässä työssä ei ole
mitään houkutuksia.

— Olemmeko me Surpaeukset todella niin huonoja?

— Missä ne hyvät sitten ovat.

— Mutta eihän täti voi tarkoittaa, että joku meistä, kuka hyvänsä,
olisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen. Esimerkiksi minä! Tai
Gabriel-setä. Tai Tekla-täti. Olisipa se hullunkurista.

— Tekla ei kuulu meihin. Hän ei etsi seikkailua.

— Mutta jos minun isäni esimerkiksi olisi täällä, niin täti arvelee,
että hän tulisi kysymykseen.

— Hän voisi tulla kysymykseen.

Heini purskahti nauruun, joka samassa hetkessä jähmettyi irvistykseksi.

— Minun isäni... Minun isäni voisi tulla kysymykseen varkaana! toisteli
hän soinnuttomasti.

Niin, sanoi vanha neiti armottomana. — Tunnettiinko rehellisempää
miestä kuin näiden lasten isä? Hän oli rehellinen. Mutta kukaan ei
tiedä mitä se hänelle maksoi. Hänessä oli kaksi luonnetta ja toinen
vartioi aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli
seikkailunhalu, hänessä oli kunnianhimo. Hän tunsi kiusauksen. Mutta
hänellä oli tahto kuin teräs. Hän piti veijarin kurissa. Hän ajoi
oman veljensä talosta, hän ajoi luotaan rahan houkutuksen, kunnian
houkutuksen... Hän on kuollut ja saattaa levätä rauhassa. Älä sinä
huoli näistä mainita kenellekään. Puhuin vain siksi, että aavistaisit,
keitä me Surpaeukset olemme.

— Oi täti kuinka minua pelottaa.

— Ehkä sinullakin on luja tahto.

— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. Minun uskallukseni on
romahtanut.

— Koetetaan nyt joka tapauksessa katsella Surpaeuksia silmiin. Olisi
hauskaa saada kiinni veijari.

Heini tuijotti ulos laulavaan kevätaamuun ja hänen hengityksensä
kulki vaivalloisesti. Hänestä tuntui, että hänellä, ihmisellä, ei ole
oikeutta antaa äänensä yhtyä luonnon kevätlauluun. Ihminen on pimeä,
parempi olisi, että hän olisi mykkäkin... Oi miksi, miksi on näin? Setä
taisteli ja taisteli — ja nyt olisi joku hänen lapsistaan kuitenkin
joutunut onnettomuuteen... Kauheaa — kuka uskaltaa välittää elämän
uusille ihmisille, elämän ja taipumukset? Oli kuin musta vaate olisi
laskeutunut yli auringonpaisteisten kenttien.

— Heini, sanoi vanha neiti, — setäsi tulevat. Anna heidän etsiä.
On huvittavaa nähdä, mitä he löytävät ja mitä me löydämme, me
kaksi. Nämähän ovat pieniä, näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan
suuria, kaikkein suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on
paljon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa. Siellä ne
risteilevät ja rasteilevat sukujen välillä...

Heinin sielusta pääsi parahduksena:

— Mitä ihminen sitten voi? Ihmisparka...!

— Taistella hän voi... Tai voi yrittää. Yrityksetkin ovat jotakin...

Sedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa vaatteissaan,
niin olivat he nyt pukeutuneet työasuun. Kuluneissa tamineissaan olivat
he saapuneet läpi kaupungin ja riidelleet kaiken matkaa. Tämä riita ei
jäänyt portin taakse, vaan jatkui Niemenkiven huvila-alueella.

— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti kymmenenteen
kertaan veljelleen. — Sinä kuvittelet että tästä tapauksesta voit
saada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet nyt panemaan puntarin nenään
tahdon, jolla sormus on varastettu. Nimittäin edellyttäen, että se on
varastettu ja ettemme sitä vielä löydä. Minä, näet, olen vakuuttunut,
että sen löydämme. Minua, suoraan sanoen, viehättää panna toimeen
ajojahti tämän karkulaisen perään ja minä aion mobilisoida kaikki
voimat. Tänään emme syö emmekä juo, vaan etsimme. Minä olen kuin
koulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme vangiksi karkulaisen.
Minä olen valmis julistamaan huvilan piiritystilaan — joka tulee
sisäpuolelle, ammutaan. Lapio tänne. Seula tänne. Tämä voi tuntua
lapselliselta ja hullunkuriselta, mutta minä olen pannut päähäni, että
etsin sormuksen ja annan sen naiselle, joka sitä ikävöi. Eilen olimme
tuomarin kanssa yhtä mieltä. Hän sanoi julistavansa tuhannen markan
palkinnon sille, joka tuo sormuksen. Nyt hänen päänsä on muuttunut.
Nyt hän kuvittelee, että kaiken tahtomisen yliherra jo on lähettänyt
hänelle tämän tapauksen ainekseksi hänen suurta viisaudenkirjaansa
varten. Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei mitään edellytyksiä
ymmärtämään näitä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin
porsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin. Mutta sinä olet
vain saanut päähäsi, että sinun pitää kumota tuomiot ja oikeusistuimet
jollakin omalla järjestelmälläsi. Hän on saanut päähänsä — kuunnelkaa
nyt kaikki! — että tässä on kysymys varkaudesta, varsin kummallisesta
varkaudesta — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää
— kuunnelkaa tarkoin: että yksi Surpaeus löysi sormuksen nurmesta,
siltä paikalta, missä me joimme kahvia, siis suunnilleen tästä. Tämä
Surpaeus ei heti saanut selville, mitä hänen tahtonsa sillä hetkellä
vaati. Tämä Surpaeus otti siis sormuksen ja halusi voittaa aikaa.
Hänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, jotka sillä hetkellä lähestyivät
porttia. Nyt kuljetti ensimmäinen Surpaeus sormuksen portille asti,
yhä miettien, pitääkö hän sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle
puolelle teki hänen tahtonsa päätöksen: en huoli sormusta! Tai hän ehkä
pelästyi, ettei voi sormusta kätkeä; joka tapauksessa, joskin siis
varsin erilaiset syyt saattoivat aiheuttaa sormuksen poisheittämisen —
ensimmäinen Surpaeus viskasi sormuksen maahan. Tässä näki sen toinen
Surpaeus ja otti sen heti. Ei ole tunnettua mistä syystä eikä kumpiko
myöhemmin paikalle saapuneista Surpaeuksista sen teki. On mahdollista,
ettei varas tietänyt sormuksen kuuluvan tänne. On mahdollista, että
hän aikoi mennä ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että
hän aikoi myydä sen omaksi edukseen. On mahdollista, että hän aikoi
pitää sen iloitakseen timanttien hohteesta. On mahdollista, että häntä
huvitti nähdä kuinka valpas salapoliisi on. Joka tapauksessa tämä
tuomari nyt on saanut päähänsä, että Surpaeukset ovat varastaneet —
sanoo: varastaneet — luutnantin morsiamen sormuksen. Minä sanon, että
hän on kypsä hullujenhuoneeseen ja ehdotan, että alamme etsiä sormusta.
Kaikki tänne. Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja
Heini... mikä sinun on? Otatteko hänen houruinhuoneteoriansa tosiksi?
Minähän kerron ne vain siksi, että nauraisitte niille niinkuin minä
nauran.

Ikäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei keväinen luonto
ole sovelias paikka näiden asioiden pohtimiselle, olivat he vähitellen
kaikki siirtyneet sisään ja seisoivat Niemenkiven herra-vainajan
huoneessa. Kaikki tuijottivat mykkinä ja kalpeina toisiinsa. Ainoastaan
vanha neiti kulki, sukka pujotettuna käden yli kuin mikäkin pitkä
hansikas, parsien ja hymyillen.

— Eivät naurunkaan arvoiset ole nämä asiat! toisti eversti, sileäksi
ajetut kasvot vääntyneinä johonkin, jonka senkin piti esittää hymyä.

— Kuulkaa nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville, — minä en tahdo,
että sormusta etsitään. Se löytyy, jos löytyy. En kuitenkaan enää käytä
sormusta. En missään tapauksessa.

— Hyvä veljentyttäreni, sanoi nyt vuorostaan tuomari, — Gabriel-setä on
esittänyt asiat tykkänään väärässä valossa. En tahdo mennä väittämään,
että hänen tahtonsa on yhtä huono kuin hänen tekonsa. Minä en ole
koskaan väittänyt, että tällaista Surpaeus-varkautta olisi tapahtunut.
Mistä minä voisin tietää sellaisen asian? Mutta olen tahtonut
edellyttää, että näin olisi tapahtunut, että siis yksi Surpaeus on
vienyt sormuksen portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä,
mitä tekee sormuksella. Toinen on siitä ottanut sormuksen, niinikään
epätietoisena pidättääkö sen itselleen. Nyt on kysymys siitä, miten
yhteiskunta jakaa oikeutta, jos tapaa sormuksen...

— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö nyt vielä voisi lähteä ulos
etsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me tiedämme, ettet
sinä usko meitä varkaiksi.

— Etten minä usko meitä varkaiksi — sitä en ole sanonut. Minä uskon
ketä tahansa varkaaksi. Kenen tahansa on voinut tehdä mieli toisen
omaa. Kateelliset ihmiset ovat kaikki varkaita puhtaan tahdon valossa.
Me Surpaeukset voimme olla sitä tekomme valossa ehkä enemmän kuin
tahtomme. Joku meistä on voinut vaikkapa huvin vuoksi ottaa sormuksen
nähdäkseen, onnistuuko hänen salata tekonsa niin ettei kukaan sitä
huomaa. Meidän setä-vainajamme, Fabian Surpaeus, laski kerran
liikkeelle huhun, että Gabriel Surpaeus — nuori luutnantti silloin —
on kihloissa jonkun Brita Karolina Månstrålen kanssa. Muutaman viikon
perästä Gabriel saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa tämä
syyttää häntä törkeästä kunnianloukkauksesta. Hänen ainoan tyttärensä
Anna Auroran kihlaus oli huhun johdosta purettu. Mutta Fabian Surpaeus
oli laskenut linnun lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin
iloinen mies ja hänen oli niin ikävä, että hän teki juttuja. Olen
vain kertonut tämän todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää
taskuunsa kauniin sormuksen. Mutta tuon teoriani taas rakensin aivan
tuulesta temmaten ja vain siksi, että se mielestäni voisi olla hyvä
lähtökohta.

Kaikki seisoivat hetken vaiti, voidakseen selvittää itselleen, mikä ero
oli Mikael-sedän tuulesta temmatun teorian ja olettamuksen välillä,
jota hän ei ollut lausunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli
mainittu, tuntui oudosti ilmassa.

— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen kääntää kaikki leikiksi,
— ole sormuksesta ollut sellaista harmia kuin tästä. Minä pyydän
pyytämällä, ettei siitä enää puhuta eikä etsitä. Kyllä minä sovin
asiasta sulhaseni kanssa. Ja hänen tätinsä minä sovitan heidätkin.
Minä vakuutan, että jos sormus löytyisikin, niin minä en sitä tule
käyttämään. Minä... minä... lahjoitan sen vaikkapa museoon!

Huoneessa kajahti vapauttava nauru. Heinin herttainen järkevyys
tunnustettiin joka taholla. Hänen pyyntöään ei kuitenkaan kukaan
kuunnellut.

— Jos Enok Surpaeus sittenkin olisi löytänyt sormuksen, sanoi
Niemenkiven rouva.

— Kysyköön häneltä Tommi, hehän nyt ovat ylimmät ystävät! huomautti
yhteen kyytiin Lida.

— Mutta entä jos Tommi itse on ottanut sormuksen.

Puna kohosi Tommin äidin kasvoille.

— Mikael-setä, sinä varmaan et tahdo puhua niin rumasti kuin puhut.
Jos kapteeni tai literatööri, tai mikä hän nyt lienee, on löytänyt
sormuksen, niin ei hän ole tietänyt kenen se on. Mutta Tommi toki
tunsi Heinin sormuksen. Te olette sentään kaikki hyvin sairasta väkeä,
te Surpaeukset. En tiedä, miten en sitä ennen niin huomannut. Ehkäpä
veli-vainajanne tahto ja tarmo varjeli teitä kaikkia. Nyt minä yhtäkkiä
näen, että te vain erittelette ja erittelette ja rakentelette teorioja.
Minun lapseni ovat toki tähän asti olleet epäilystenne ulkopuolella,
mutta...

Äiti ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui kurkkuun. Hänen silmiinsä ei
kuitenkaan tullut kyyneltäkään. Kaikki hätääntyivät ja vakuuttelivat,
etteivät olleet tarkoittaneet mitään. Ei yhtään mitään.

— Mutta Tekla, koetti tuomari välittää, — aika on paha. Kaikki
kokoontuu yhtaikaa lastesi tielle: isän kuolema, sodan poikkeustila ja
sen jälkeinen sekasorto... Olisi toista, jos isä olisi saanut elää...

— Ettekö te sitten käsitä, että hänen muistoaan te tässä ennen kaikkea
häpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus ja hänen silmänsä kipinöivät
suuttumusta. — Häntä hänen lapsissaan juuri puolustan.

— Tekla, Tekla, veren perinnöt hyppäävät mielellään sukupolvien yli ja
ilmaantuvat hyvienkin ihmisten lapsissa.

— Mutta nämä lapset ovat toki myöskin minun lapsiani ja minun sukuni on
aina ollut tervettä. Minä en enää tahdo kuulla tästä asiasta enempää.
Kaiken päivää te vuoronperään olette solvanneet minua ja vainajaa.
Minä menen itse Enok Surpaeuksen luo ja otan häneltä sormuksen, jos se
hänellä on. En minä toki osannut aavistaa, että me kaikki jouduimme
näin aivan neuvottomiksi, kun hänet meiltä otettiin. Hän piti pystyssä
meidät kaikki, hän piti kurissa intohimot ja pyyteet. Tahdollaan hän
sen teki. Mutta tahtoa on minullakin, sen minä näytän.

Tekla Surpaeus jätti huoneen. Hän oli puhuessaan ikäänkuin kasvanut ja
hänen käyntinsä oli terästä, kun hän asteli. Jotakin hänen tarmostaan
siirtyi muihinkin. Kaikki nousivat ja yrittivät ryhtyä johonkin, eivät
vain tietäneet mihin. Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— No niin, nyt on asia selvä: hän menee Enokin luo. Jos sormus on
hänellä, niin hän sen kyllä tuo. Sen hän oli näköinen.

— On tässä nyt tahtoa muillakin. Kunnioitan suuresti Tankerien sukua,
mutta kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat joka suvulla. Mutta
Tekla Tanker on oikeassa: me jäimme tuuliajolle, kun Hugo-veljemme
kuoli. Hän todella piti kaikki kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa
vannoa, että jos hän olisi ollut tuolla lehmusten alla mukana, niin ei
Heinin sormus ikinä olisi kadonnut — nimittäin se olisi heti löytynyt.
Niin paljon merkitsee yksi tahto.

Everstin tätä lausuessa oli tuomari Mikael noussut ylös. Ja ikäänkuin
hän olisi nähnyt edessään tahdon ruumiillistuneena kuvassa, joka
esitti hänen poismennyttä veljeään ja jota aurinko valaisi, ojensi hän
kätensä sitä kohden. Hän teki päällään everstille merkin, että tämä
vaikenisi. Ja eversti ymmärsi hänet. He olivat kaikki sekasortonsa
hädässä mananneet paikalle sitä, jota he pelastajana tarvitsivat:
Tahtoa, sellaisen jommoisena se saattaa olla ihmisessä. Ja he tunsivat,
että jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki hämärä lakkaisi, kaikki
sekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi puhtaus. Ihmiskunta paranisi.
Kirkastuksen hetki oli pian ohi. Sen vaikutus teki kuitenkin työtään
jokaisen mielessä. Tuomari alkoi ensinnä puhua. Hän puhui hiljaa,
ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

— Veli-vainajammekin tähden täytyy meidän jälkeenjääneiden ryhtyä
kehittämään tahtoamme. Meidän sukumme menee muuten rappiolle. Hugon
lapset voivat joutua sinne missä Enok Surpaeus on. Tämä sormus-asia voi
näyttää pieneltä asialta, mutta se näyttää olevan annettu meille, jotta
me näkisimme asemamme ja tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Sanokaa
nyt jotakin, te muutkin, että minä tietäisin, mitä te ajattelette.

— Mitäpä tähän sitten lisää, sanoi eversti, — tahtoprobleemiahan sinä
ikäsi olet hautonut, kukapa siitä voisi saarnata niinkuin sinä. Jollei
ihminen käytä tahtoaan ohjanaan, niin hän on kuin vene ilman peräsintä,
se on tunnettu asia. Ehkäpä sinun viisaudenkirjasi todella voi saada
tästä kihlasormustapauksesta joitakin lisiä. Se olisi toivottavaa.
Ehdotan, että heti lähdemme etsimään sormusta. Minusta tämä sormus jo
alkaa käydä suorastaan kohtalokkaaksi, tai kuinka minä sanoisin. Jokin
noitakappale se on, jonka kautta aina tulee esiin uusia seikkoja. Kyllä
vain kannattaa seuloa maa. Ja sitten museoon luutnantti Vasaran äidin
taikasormus. Ehdotan, että kaikki lähdemme.

— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa hymyillyt. Sano
jotakin.

— Muistelin vain, että Kristus käytti sanoja: minä tahdon, ole puhdas...

— Niin, niin... »Minä tahdon: ole puhdas...» Mitä sanotte te tytöt,
Heini ja Lida.

— Minun on taas hyvä olla, sanoi Heini.

— Ja sinä Lida?

— Kaikki on jo sanottu...

Eversti kulki kopistellen ovea kohden, ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi
hävennyt tätä tunteellisuutta.

— Jos vieraat ihmiset kuulisivat mitä me puhumme niin he sanoisivat
meitä hulluiksi.

He seurasivat kaikki häntä ulos auringonpaisteeseen. Valo tuntui niin
voimakkaalta, että pyörrytti. Katseet maahan tähdäten tulivat he
nyt lehmusten alle, missä nuori ruoho oli poljettuna ja enimmäkseen
nyhdettynä ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden
mukaan. Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina
käytettiin lapiota ja haravaa. Otettiin lukuun, että kadonnut esine
on voinut sinkoutua syrjään, ja laajennettiin tutkittavaa aluetta.
Jokin kulkija pysähtyi taasen portin taakse ja kysyi, onko sormus jo
löydetty. Hän oli eilen ollut täällä, kun se hukkui. Hän sai kuulla,
ettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä
löydettäisiin ja läksi tiehensä. Mentiin portin tuolle puolen ja
haettiin vielä sieltäkin. Ei kukaan enää uskonut sormuksen löytymiseen,
haettiin vain tottumuksesta. Itse asiassa tuntui niistä viidestä
ihmisestä, jotka olivat eilisillan ja tämän aamun hakeneet sormusta,
että heidän tästä puoleen aina tulee kulkea näin katse tähdättynä
maahan ja sieltä etsiä jotain kiiltävää esinettä, jonka löytämisestä
riippuu kokonaisen suvun kohtalo, niin tottuneet he olivat maahan
tuijottamiseen.

No niin, sormusta ei löytynyt, mikäpä siinä auttoi. Kaikki olivat jo
niin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei kukaan enää surrut menetystä.
Kun Gabriel-setä vielä puhui tuhannen markan palkinnon julistamisesta
löytäjälle, tai salapoliiseista, jotka hän aikoi panna liikkeelle niin
hänelle vain hyväntahtoisesti hymähdettiin.

— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no nehän tässä vielä puuttuvat. Sitten
meillä onkin valmiina koko detektiiviromaani.

— Setä kulta, jätetään jo, pyyteli Heini. — Nauravat pahanpäiväisesti,
poliisit tarkoitan, ja muutkin ihmiset nauravat.

— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — kunhan he ovat poliisikoirilla
hakeneet ja nuuskineet, voin nukkua rauhassa. Minä menen täältä suoraan
etsivään.

— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna. — He tulevat
kyllä tänne.

Niemenkiven emäntä alkoi väsyä. Hänen oli vaikea jaksaa ruokapöydässä
ja hänen oli vaikea tietää, että etsivät puolen tunnin päästä ovat
täällä. Hän odotti vain hetkeä, jolloin kaikki vieraat olisivat menneet
ja hän saisi jäädä yksin. Hän tarvitsi hiukan aikaa ennen Tommin
tuloa. Hänen täytyi saada rauhassa punnita, miten puhuttelisi poikaa.
Asia oli pelottavan arka. Varomattomalla sanalla saattoi menettää
kaikki. Askarrellessaan keittiössä ja ruokapöydässä hän yhtämittaa
punnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, kaikki mitä oli tullut
ilmi Surpaeusten perheestä sekä ne häpeälliset luulot, joita oli
kohdistettu Tommiin itseensä. Vai alkaisiko hän puhua Enok-sedästä,
olisiko parempi, että hän menisi puhumaan lankonsa kanssa vai antaisiko
hän tehtävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita suunnitellessa,
kaiken aikaa se tunne, että hän paljain käsin kaiveli inhottavassa
likaläjässä. Mutta hän ei päässyt siitä. Niin oli hänen jännityksensä
kipeässä pingoituksessa, ettei häneen koskenut se outo tapauskaan,
joka sinä päivänä sattui, juuri aamiaista syödessä. Tämä tapaus tuotti
miltei lievennystä.

Soitettiin ja kysyttiin, onko huvila myytävänä. Jokin asianajaja
— hän ei kuullut nimeä — soitti. Hän sanoi, että on. Koska se on
vapaa? Niin, koska tahansa, sitä eivät he olleet vielä niin tarkkaan
päättäneet. Jahka vain ehtii saada uuden asunnon. Ja hinta? Niin, alle
viidensadantuhannen ei sitä voi myydä. No mitä kaikkea siihen sitten
kuuluu? Tekla Surpaeus luetteli kylmästi huoneet, saunat, lavat,
omenapuut, kaikki mikä oli kuulunut heidän pyhitettyyn alueeseensa ja
mitä oli säilytetty vierailta silmiltä. Asianajaja lupasi rouvansa
kanssa tulla katsomaan.

Kun rouva Surpaeus laski torven kädestään, hän tuskin käsitti, mitä
oli tapahtunut. Hänestä tuntui miltei siltä kuin silloin, kun hän
palasi kotiin miehensä hautajaisista. Jotain outoa, peruuttamatonta oli
tapahtunut. Hän oli jo kaupannut kotiaan, lastensa kotia. Ja koira,
sekin tuli siihen kuin käskettynä tuomaan kuonoaan hänen polvelleen
ja sanomaan, miten kodittomaksi se jäisi. Mutta mitäpä tämä kaikki
merkitsi sen häpeän rinnalla, millä häntä ja hänen lapsiaan äsken oli
viskelty. Ei mitään.

Salapoliisitkin tulivat. Hän kuuli, kulkiessaan edestakaisin
askareissaan, miten tapausten koko kulku toistettiin juurta jaksain.
Everstin ja tuomarin mukana kulki nyt lehmusryhmän ja portin väliä
kaksi laihaa köyhästi puettua nuorta miestä, likaiset kaulaliinat
huonosti solmittuina ja kaulukset hiestä lionneina. He saivat kuulla,
että entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja joka
itse oli kutsunut itseään literatööriksi, yhdessä talon nuoren herran,
lyseolaisen Tommi Surpaeuksen kanssa oli tullut portille juuri silloin,
kun sormus hukkui. Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen
epäiltiin kuljettavan spriitä laivalla kaupunkiin, vaikkei häntä
ollut koskaan saatu kiinni. Se poika ei pelännyt myrskyä eikä itse
piruakaan. Setä Mikael tuli pyytämään kälyltään kahvia miehille, jotka
kuuleman mukaan olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun Tekla-rouva
omakätisesti kantoi kahvin ruokasaliin, missä asioita pohdittiin,
kysyttiin häneltäkin jotakin. Hän sanoi tyttäriltään ja pojaltaan
kuulleensa, että herra Enok Surpaeus seurusteli naapurihuvilassa
konsuli Laxilla. Hän oli tullut sinne ilmoituksia keräämään. Silloin
miehet innostuneina nyökkäsivät päätään: sama mies, sama mies... niin,
hänhän se oli ollut autossa silloin, kun tässä hiljan kuljetettiin
moottoriveneestä spriitä kaupunkiin. Kyllä se oli ollut hän. Miehet
antoivat paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä
huomautti, että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla kysymykseen.
Ja niin nousivat miehet pyöriensä selkään ja jättivät talon.

Muutkin lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan,
jotka olivat jääneet tekemättä. Niitä oli kerääntynyt niin paljon,
ettei tietänyt mistä alkaa, sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko
puutarhasta. Puutarha se sitten aina oli, joka sai jäädä. Tänä vuonna
se tulee olemaan huonossa kunnossa.

Mitä — oliko hän luvannut myydä huvilan? Asianajaja oli luvannut tulla
rouvansa kanssa katsomaan. Se merkitsi sitä, että pitäisi jättää
tämä kaikki! Mutta eihän nyt saa asuntoja mistään. Tai saa suurella
rahalla, mutta mistä ne suuret rahat ottaa, kun juuri velkojen tähden
pitää myydä koti. Hänestä tuntui yhtäkkiä hullutukselta kaikki tyynni.
Minne hän joutuu lasten kanssa? Turhaa syyttää lapsia — heillä on
kaupungissa koulun tähden mukavampi ja silloin joutuvat he kesiksi
maalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan tunne maaseutua. Ei, siitä
ei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — hän ei kuitenkaan
osta. Ja silloin on hän, äiti, tehnyt voitavansa.

Ohoo, Tekla Tanker — mitä oikeastaan tahdot, myydäkö vai eikö myydä?
Oletko sinä todella halunnut myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko
sukusi on niin tervettä ja rehellistä? Toisen kerran, toisen kerran
ajatellaan sitä asiaa. Nyt täytyy saada talo järjestykseen. Vieraat
tietysti tahtovat nähdä joka nurkan.

Tommi, Tommi. Pian tulee Tommi. Hyvä Jumala, miten on meneteltävä?
Jos poika aavistaa, että häntä epäillään tai vakoillaan, niin hän
taipumattomasti asettuu vastakynteen. Kuitenkin täytyy hänen saada
kaikki tietää. Ehkä hetki antaa oikean sävelen, sen josta pitää alkaa.
Täytyy antaa kaiken käydä niinkuin käy. Joko hän voittaa Tommin tai hän
kadottaa hänet. Kaikki käy aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin
pian ohi, ilot, kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.

Hänellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt huomata mitään keväästä.
Olisi yhtä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla
valmista, laukesi jännitys ja hän huomasi, että joku viime vuoden
orvokki oli avannut kukkansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä
läpi jäiden ja kohotti nyt päivää kohti hehkuvan sinisen terän.
Suloinen sininen kukka. Niin pitää ihmisenkin kestää. Läpi lumen ja
jään säilyttää väriloistonsa ja ilonsa. Suloinen, suloinen kukka, mikä
saarnaaja sinä olit!

       *       *       *       *       *

He sattuivat kaikki tulemaan yhtaikaa portille: asianajajan auto, Heini
ja kaikki Niemenkiven lapset, niihin luettuna Tommi. He puhelivat ja
nauroivat. Asianajajan herrasväen yritti käydä huonosti, mutta äiti
ehti hätään. Kun herra ilmoitti tulevansa katsomaan huvilaa, joka oli
myytävänä, niin sanoi Tommi kopeasti, ettei täällä mitään sellaista
huvilaa ole. Ei tämä Niemenkivi ole myytävänä. Äiti tuli miltei nöyrän
kohteliaana ja läksi opastamaan vieraita. Hänen täytyi pelätä lasten
puolesta: he puhelivat jälkijoukossa meluten ja kaikkea muuta kuin
kohteliaasti. Sanoiko Tommi jotakin tungettelijoista?

Kaikki näytti äiti vieraalle herrasväelle, isän huoneesta lähtien
keittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vieraat kysyivät, ovatko huoneet
lämpöiset, ja suunnittelivat, mitkä muutokset olisivat tarpeen. Paljon
korjauksia tämä tulikin vaatimaan. Sitten nousi kysymys hinnasta.
Olipa siinä hintaa. Oliko tämä todella tullut maksamaan niin paljon?
Vesijohto oli tehty sodan jälkeen vasta. Ja kasvihuone niinikään.
Puutarhakin oli vienyt paljon päivätöitä. Niin, saattoi olla, mutta
niin paljon eivät he luultavasti haluaisi maksaa, vaan katselisivat
vielä. Huviloita oli nykyään myytävänä aika paljon ja tänne oli kulku
muutenkin niin hankala.

Kun he menivät ja kumarsivat hyvästiksi, vastasivat kaikki muut — Tommi
vain tuskin taivutti päätään.

— Että sinä, äiti, voit antaa näiden vieraiden ihmisten tunkea meidän
kotiimme. Olen sanonut sinulle, että voit olla levollinen. Me tulemme
toimeen. Mitä luulet, että isä tästä sanoisi?

Hän pauhasi ja viskeli pöytään vuoroin sanomalehteä, joka sattui
hänen tielleen, vuoroin jotakin muuta mikä käteen osui. Heini riensi
välittämään sovintoa ja kertoi iloisesti kotona olleille, että he
olivat tavanneet raitiovaunuissa ja oli ollut niin hauskaa.

— Kas, tietääkö täti, minä olin yhteen aikaan hiukan rakastunut tähän
Tommiin. Surin sitä kovasti, että olin niin vanha ja että hän oli
minun serkkuni, sillä minä olin kuullut, etteivät serkukset voi mennä
naimisiin.

— No mutta, huudahti Tommi, — minäkin olin rakastunut sinuun! Olisiko
se nyt liian myöhäistä? Nykyään varmaan ei katsota sopimattomaksi, jos
serkut menevät naimisiin.

— Niin, mutta mehän emme enää ole rakastuneet! Minähän olen kihloissa.

Heini tuli ehdottomasti tätä lausuessa peittäneeksi hameensa poimuihin
käden, missä sormus oli ollut.

Kukaan ei maininnut sormusta. Kaikki välttivät koskettamasta tähän
aiheeseen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella sitä onnellista
hilpeää miltä, joka vihdoinkin oli pitkien itkujen ja hankausten
perästä saatu taloon. Puhuttiin vapaussodasta ja Halvor Vasarasta.
Heini kertoi punastuen ja onnellisena hymyillen heidän kohtaamisestaan
metsässä. Tommi kertoi hänkin muistelmansa yhteisistä hetkistä
luutnantin kanssa. Puheltiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi
kysyi, saisiko hän tulla Niemeen metsästämään. Laxillahan se oli se
kaunis nuori rouva. Kuinka hän oli ottanut sellaisen ikävän miehen?
Eikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. Mutta nykyäänhän
joka talossa keitettiin kotitarve. Mitä menivät säätämään sellaisia
lakeja. Ei koskaan oltu juotu niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini
serkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea
ihanteellinen kristillissiveellinen maalaisserkku. Entä luutnantti
Vasara? Sotaväki maassa, alkaen upseeristosta, ei sylkenyt lasiin,
niinkuin sitä hiukan karkeasti sanottiin. Totta puhuen ei Heini ollut
ottanut selvää sulhasensa kannasta tässä asiassa. Hyvä. Siis ei
kuitenkaan niin aivan fanaattinen.

Se oli sellaista hiukan ivalla ryyditettyä keskustelua, josta ei
myöskään puuttunut se pienen pieni määrä mielistelyä, joka usein
jää ihmisten suhteeseen, kun he joskus ovat olleet rakastuneet.
Aterialla olivat vanhemmatkin ihmiset läsnä ja silloin ei tämä sävy
luonnollisesti enää menetellyt. Puhuttiin Tommin kivääristä ja Niemen
metsästysmaista. Heini oli oppinut ampumaan, nainen tarvitsi sitä
nykyaikana. Lida päätti hänkin oppia ampumaan. Ja pikkutytöt tietysti
myöskin.

— Minun kiväärilläni vain ei kukaan saa ampua, ei yhtä laukausta, sanoi
Tommi.

— Oletko sinä edes sen maksanut? huomautti siihen närkästyneenä Hertta.

Tommi valahti punaiseksi.

— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi hän suuttuneena.

— Millä sinä sen maksat? jatkoi sisar itsepintaisesti. — Meillä on nyt
niin huonot afäärit.

— Enkö minäkään saa ampua kiväärilläsi? kysyi Heini, joka tunsi
kallisarvoisen hyvän mielialan taasen joutuneen vaaraan.

— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa maahan.

Nyt kysyi äiti Enok-sedän osoitetta. Tommi tuli hiukan levottomaksi
eikä tahtonut sitä sanoa.

— Sinä menet ja sanot hänelle, ettet salli minun seurustella hänen
kanssaan.

— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain muuta asiaa.

— Mitä asiaa?

— Jotain pientä vain.

— No etkö nyt voi sitä sanoa.

— Sanon sen toisen kerran. Ei se ole mitään vaarallista. Tietysti sinä
seurustelet kenen kanssa tahdot, lapseni. Tiedän, että valitset seurasi
hyvin.

— Sitä minä nyt en tiedä. Onhan sitä kaikenlaista seuraa nykyaikana.
Mutta eikö se ole hyväksikin? Maailma ei ole mikään luostari, missä
istuu pelkkiä pyhimyksiä. Mutta mitä kummaa te kaikki katsotte minuun?
Ovatko minun kasvoni noessa? Mitä tämä merkitsee?

— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua on hauska katsella.

— Luuletko sinä minun uskovan imarteluja, Heini serkku!

— Minä vakuutan sinulle...

— Tommi, sanoi nyt kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen haarukan
pystyyn pöytää vasten, — Tommi, sinäkö otit Heinin kihlasormuksen?

Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen surinan.
Tommikin oli aivan vaiti. Menikö hän noin valkoiseksi vai auringon
valoko teki, että hän näytti kovin kalpealta?

— Mitä sinä puhut? sanoi hän vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä minä
olisin sen ottanut? Minähän en ollut täällä.

— Sinä tulit juuri silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.

— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.

— Sitten Enok-setä on sen ottanut, jatkoi lapsi.

— Ahaa. Ja sitä varten äiti aikoo mennä häntä tapaamaan. Voithan mennä.
Mutta turha matka se on. Tunnusta, äiti, sitä varten olet kysynyt hänen
osoitettaan.

‒ Niin olen.

‒ Mutta olettepa te ihmeellisiä, pauhasi Tommi jälleen ja rypisti
salvettinsa keräksi vierelleen, — nyt teidän täytyy etsiä syyllisiä
meistä, jotka emme ensinkään olleet täällä.

Nyt tulistui Heini.

— Joko me taas olemme joutuneet tähän aiheeseen! Eikö minulle jo
luvattu, että se jätetään. Tuo sormus ei liikuta minua enää vähääkään.
Ehkä sen joku löytää puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon.
Toivon sitä hartaasti...

— Heini! huudahti Tommi ja nosti maitolasinsa, — olet suurenmoinen
tyttö! Noin pitää puhua. Sinä et ole pikkumainen. Onko todella liian
myöhäistä? Minä rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella yhtään ikävöi
sormustasi, etkö yhtään?

— En, en yhtään. En kantaisi sitä enää, vaikka se tuossa paikassa
annettaisiin minulle.

— Älä hulluttele: jos minä ottaisin sen taskustani ja antaisin
auringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä ojentaisit kätesi
ja panisit sen sormeesi ja vartioisit paremmin kuin tähän asti.

Heini kävi yhtäkkiä vakavaksi.

— En. Minä olen sen päättänyt.

Mieliala, joka äsken oli keventynyt, kävi taasen tukalaksi. Tommi pyysi
anteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli äitinsä tuolin taakse ja laski
kätensä hänen olalleen.

— Minun täytyy mennä erään toverin luo. Mutta ethän valvo. Ethän?
Lupaathan sen. Tulen ajoissa kotiin.

Äiti nyökkäsi hymyillen päätään eikä sanonut mitään. Kun Tommi oli
mennyt, katsahti häneen vanha täti yli pöydän. Äiti loi närkästyneenä
silmänsä alas ja nousi.

Hän on ottanut sormuksen, ajatteli hän neuvottomana. Kaikki jäljet
johtavat häneen. Mutta miksi hän on sen tehnyt — sitä ei voi käsittää,
siinä ei ole mitään järkeä. Äiti ei ollut suuttunut eikä hän ollut edes
onnetonkaan. Hän oli ainoastaan hämmästynyt. Mutta se ei sittenkään ole
mahdollista. Kyllä se sittenkin on kapteeni, vaikkei Tommi tahdo sitä
tunnustaa.

Niin, niin se onkin! Tommi tahtoi suojella kapteenia, siksi hän kävi
levottomaksi. Aivan varmaan se on niin. Sehän on selvää, kuinka ei se
heti johtunut mieleen? No niin, huomenna pannaan kapteeni kovalle.
Mutta Tommi on tietysti tänään juossut häntä varoittamaan. Tyhmää että
sormuksesta tuli puhe. Vähät sentään siitä. Pääasia on, ettei Tommilla
ole tässä oudossa varkausjutussa mitään osaa. Hänellä ei ole, ei
ole, ei ole! Kuinka hänelle saattoi sellainen johtua joskus mieleen.
Surpaeukset luulevat tuntevansa sukuluonteensa. Ehkä tuntevatkin. Ja
tuntevatkin omituisesti. Mutta Tommissa on myöskin Tankeria. Kaikki käy
kuitenkin lopulta hyvin. Jahka hän huomenna tapaa kapteenin, niin tämä
ikävä sormus juttu vihdoinkin saa selvityksensä.

Yö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja hänen ajatuksensa harhailivat
vaarallisilla teillä. Hän oli levoton Tommista. Kodin kohtalo
Niemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli
ensimmäinen. Tommi oli hänelle rakkain, rakkaampi kuin kaikki muut!
Saattoi olla väärin rakastaa yhtä enemmän kuin muita, mutta niin se
oli. Hän oli levoton Tommin opinnoista — poika ei enää milloinkaan
lukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. Hän oli
levoton Tommin ystävä- ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin
elämää, joka oli jäänyt vaille nuoruutta.

Tänä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin eilen ja silloin
näytti kaikki taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla kuitenkaan
ei ollut osaa ja se jo oli suuri lievennys.

Se äidille kuitenkin selveni, että hänen jossakin muodossa täytyi puhua
poikansa kanssa asioista, jotka painoivat hänen mieltään. Mutta miten?

Aamulla oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti ja poika
ehtivät vaihtaa vain hätäisesti tervehdyksen.

Tuskin olivat lapset ehtineet pois, kun etsivät polkupyörillään
saapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja pantuaan merkille, että
ovet olivat kiinni ja ettei huoneessa ollut ketään asiaankuulumatonta,
syntyi seuraava keskustelu.

— Eivätkö molemmat vanhat herrat asukaan täällä?

— Eivät. Mutta he tulevat kyllä tänään, minä kerron heille tarkalleen
kaikki.

— Kiitoksia vain. Kyllä kai sentään on parempi, että puhumme heille
itselleen.

— Niinkuin tahdotte. Kyllä minä annan osoitteen. Mutta onko sitten nyt
jo saatu selville jotakin?

— On kyllä. Koskahan herroja voisi tavoitella kotoa?

— Minä olen heidän sisarensa. Kyllä minä kerron heille.

— Niin, mutta... Kas, hm... herrat puhuivat palkinnosta, jos asia
saataisiin selville. Tuhannesta markasta oli puhe.

— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos herrat ovat luvanneet,
voitte olla huoleti. Mitä sitten on käynyt selville?

Herrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin
tietonsa. Viisaasti ja viekkaasti hymyillen sanoi toinen:

— No, kai me nyt voimme luottaa.

Silloin otti pienempi miehistä taskustaan Heinin kihlasormuksen ja
asetti sen pöydälle rouva Surpaeuksen eteen.

Se oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja ympärillä seppel
pieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus, sama jota he kaikki
olivat epätoivoissaan etsineet. Rouva Surpaeus tuijotti siihen
tuijottamistaan, uskaltamatta siihen kajota, ikäänkuin hän olisi
pelännyt sen häviävän jos siihen kosketti. Miehet nauttivat
silminnähtävästi hänen hämmästyksestään ja täyttivät pitkän
äänettömyyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. Vihdoin
viimein tarttui rouva Surpaeus sormukseen ja jäi pitelemään kättään sen
ympärillä kuin lintua, joka on saatu kiinni.

— Mutta mistä te olette tämän löytäneet?

— Me saimme sen erään kahvilan tarjoilijattarelta, joka oli eilen
illalla saanut sen nuorelta herra Surpaeukselta.

— Nuorelta? Oletteko varma siitä, ettei se ollut se vanha herra, joka
poikani kanssa kävi täällä toissailtana?

— Tarjoilijatar selitti tarkkaan kaikki merkit. Ja se oli juuri
sama nuori herra, joka äsken lähellä raitiovaunupysäkkiä tuli meitä
vastaan. Hän käy usein siinä kahvilassa ja näyttää seurustelevan sen
tarjoilijattaren kanssa. Sitä kahvilaa on muutenkin pidetty silmällä.
Eikä tätä sormusta ollut helppo saada tänne. Hän oli antanut sen
neidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut että se on erään köyhän
tuttavan sormus ja että se pitää myydä niin edullisesta hinnasta kuin
suinkin.

— Minkä näköinen tuo nuori herra sitten muka oli?

— Kaunis, kalpea mies, tumma tukka, tummat silmät kalpea puhdas iho,
siniset vaatteet, leveä valkoinen paidankaulus, musta kravatti jossa on
sinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea kravatti...

— Kyllä siinä keksittiin yhtä ja toista ennenkuin neiti tuon sormuksen
antoi käsistään. Meidän täytyi luvata, että ennen iltaa tuomme sen
takaisin, koska nuoriherra voi tulla sitä kysymään. Mutta kyllä he
saavat sitä odottaa.

Rouva Surpaeus kuunteli miehiä miltei huvitettuna. Onnellisesti
suoritetun seikkailun muisto oli lämmittänyt nuoret miehet
ja he puhuivat niinkuin pojat, jotka juuri ovat suorittaneet
intiaanihuviretken. He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu
nainen, jonka pojan he ovat saaneet kiinni varkaudesta. He kertoivat
hänelle kuin satua, kaksinkerroin hauskaa satua sentähden, että se on
elettyä. Välähdyksittäin rouva Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on
kysymys rumasta rikoksesta, jonka hänen rakkain lapsensa on tehnyt,
mutta sitten otti uteliaisuus jälleen hänet valtoihinsa ja hän pyysi
miehiä kertomaan kaikki, mitä he tiesivät.

Nuoriherra oli entisen perämiehen Enok Surpaeuksen kanssa Niemenkivestä
lähtenyt konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja herrat
odottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä, mistä he
puhuivat, sen verran vain oli saatu selvää, että he keskustelivat
jonkin maatilan tai talon tai huvilan hinnasta. Toinen sanoi, että
hinta oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin halpa. Sitten
tuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori Söderin, rakennusmestari
Mahlajan ja vielä kaksi herraa, jotka eivät olleet ennen käyneet
talossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja puhui
puhelimessa jonkun autonkuljettajan kanssa, että hänen piti olla
klaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittaisiin.
Entinen perämies Surpaeus oli koko ajan herrain kanssa konsulin
huoneessa, mutta nuoriherra meni ylös rouvan luo, jonka jalka oli
kipeänä niin ettei rouva voinut liikkua. Sitten nuoriherra pian läksi
pois ja meni suoraan kahvilaan. Hän oli ottanut sormuksen taskustaan
ja kysynyt tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja minkä arvoinen
hän luuli sellaisen olevan. Sitten hän oli kertonut erään sukulaisen
joka tarvitsi rahaa, pyytäneen myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar
sitten uskoi heille tämän kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren
sormessa ja he olivat heti ruvenneet ihailemaan, miten se oli kaunis,
ja hyvin pian oli Fanni kertonut kaikki. Joskus onnistui kaikki niin
paikalla, ikäänkuin ratas vain olisi tarttunut rattaaseen. Ja monesti
teki viikkokausia työtä turhaan. Oli erinomaista sekin, että heti kun
tuo kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko joku
eilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja näkemään sellaista
ja sellaista herraa, niin yksi oli tietänyt sanoa minne päin hän oli
mennyt. Ja kun poliisi sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen
perämies Surpaeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti
niin mainiosti, niin että harvoin sellaista sattuu.

He läksivät. Rouva Surpaeus avasi itse heille portin ja näki heidän,
lakkia nostaen, nousevan polkupyörille.

Siinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia siis nyt oli
selvänä.

Että syyllinen siis todella oli yksi hänen lapsistaan. Ja kaikkein
rakkain.




III


Se ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne
onnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.

Rouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon
rakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli
toisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää
lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden
tuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa,
koska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.

Jos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta
tulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että
olisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt
kävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta
tilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen
miesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä
ja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa
valitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista
paheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut
aikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä
— saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä
maksoi!

Silmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne
voimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei
koko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään.
Mitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden
rinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä
kuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä
siihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä
menetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee
hukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun
menetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.

Olisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta
hän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän
päätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi
hän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen
koko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän
tunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut
paikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa.
Hän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli,
pyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja
muiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen
kätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa,
mutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa
kiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli
tärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä
koki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina
tulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten.
Ennen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja
kymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä
laki ja kymmenet käskyt riitä.

— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin,
miksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin
jaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja
sanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin
menetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy
keksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät
sen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen
omistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin
ole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää
huolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa?
Mutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän
olisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.

Tommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta
korjata se! Mutta miten saa hänet siihen?

Sormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti
voi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!

Mitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi
sormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin,
että hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi
toisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät
etsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle
epärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se
vain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys,
kun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa
silloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja
taipumuksineen!

— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä.
Jos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis
kello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän
saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin
huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu
auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan
lopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet
vaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos
kehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi
tapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin,
ehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani
enemmän toveri... Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän
hänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee:
miksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa
koko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli
tammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo
ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset
olivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä
muistaa.

Ei, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas
koettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee...

Mutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!

Sinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut
nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai
Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä,
että olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä,
miten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle
tielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja
ohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän
sitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.

Kun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä
on muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö
niin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa
seikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään
kihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä
omaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin
kotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on
asiassa sanomista.

Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla
lähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi
nähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä
hän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän
suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen
sen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi
puhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael
Surpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se
mitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi
hulluksi.

Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli
sen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan,
niin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen
kanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi
meneteltävä.

Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen
Tommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten
tekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän
tekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.

Tai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi
mitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo
äsken selveni.

Parannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen
kautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin
luonteille saattaa olla, mutta ei tälle.

Mitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset
tulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos
saisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella
lasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia
pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee
kotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän
todella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin
tottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole
enää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on
jossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta,
että ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi
sitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen
aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi
on nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja
lapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin
nuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa,
että ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo
linnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa
puolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian
ei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä
jutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä
maksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat?
Ehkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä,
kurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja
illalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on
pian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret
siirtyvät.

Jumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän
ja rumuuden.

No niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa
sydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet
kiinni...

Mitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli
sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa
koru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla
piironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka
vanhoja kirjeitä.

Jos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin
surisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin
voisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä
sairastuisinkin!

Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!

Kummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei
sillä koskaan olisi loppua.

Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto
sulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se
on. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.

He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti.
Kysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat.
Vihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei
ollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.

— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut
kokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin
inhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään.
Mutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje
on lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.

Tekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen
sormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.

— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en
tiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän
nyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä
lukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai
jollei juuri yhteinenkään, mutta... en minä tiedä kuinka minä sanoisin.

Rouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne
samassa takaisin Heinille.

— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.

— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana.
Tai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken
varalta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä
luen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui
toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun
äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja
kaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet
liikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian
kaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen,
annathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti
täällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on
hyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät
rautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että
tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä
kertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida
hyväksynyt. Nyt tulee toinen.

Tekla Surpaeus keskeytti hänet.

— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo
lähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit...

— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän
asian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä
olen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen.
Eilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne
eiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko,
mitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille,
ettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on
sellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin
hullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten
me nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas
Halvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin,
että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän
ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin
vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin.
Olemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus
vielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat
tuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy
hyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin
pitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta,
enimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono,
huomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.

— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin
ensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä
lähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.

— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä!
sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä
ennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle
vastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin
voin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut
olevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä
huomasin viime yönä, että olen... olen... aivan kelvoton kappale. Tässä
tulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama.
Tämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor!
Täällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy,
ei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan
esine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin
saanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt
suorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken
iltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu
tuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli
kuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se
oli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja
oma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin
ansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta
jollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi
anteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut,
sillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja
kyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis
lähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää
ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin
puhun rehellisyydestä!

— Mutta Heini!

Rouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan
voihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti
lukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi
ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja
avuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli
hänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden
sormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että
hän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja
kipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän
menettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.

— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.

Ja hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä
— miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys.
Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden
äänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt...

— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi.
— Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo
sormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus
ehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.

— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen
onneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä
puhua.

— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.

— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on
jotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut.
Enkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu
meille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää
mitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran
tekevät. Ja mistä ne minua syyttävät... Kunhan Halvor tulisikin tänne.
Minun täytyy hänet tavata.

— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen,
— älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään,
niin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin,
mitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät,
eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman
lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen
kuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin,
että lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin
sanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille.
Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan
muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri
nuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat
itsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta
muistathan.

— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään
kunnollista. Ja siitähän on niin kauan.

— Toissapäivänä.

— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.

— Sanohan nyt nuo sanat.

— No, kyllä minä ne muistan.

— Mutta sano ne ääneen.

— En minä voi. Tietäähän täti ne.

— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun
vaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä,
mutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä
niinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»... Se on
totta, se on totta...

— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta
tuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme...

— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.

Rouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti
sanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja
hän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä
kädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.

— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat
silmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä
sen tehdä?

— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.

Rouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti
häntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria,
hän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle
ilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen
silmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää.
Myöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin
tahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan
peilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut
ja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet
kasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset
olivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän
itse ja täti Tekla Surpaeus.

— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi
täti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.

Heini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:

— On.

Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä
tuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken
oli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti
tunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti
askarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka
hän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.

Häneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli
näkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta
pidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä
ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui
hän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken
aikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti
kyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:

— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on
sen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on
tapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni,
minun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka
mikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi.
Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä
minä olen iloinen...

— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.

— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.

— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.

— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.

— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen
sormuksensa kelpaakaan?

Heini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus
karkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei
ollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.

— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en
minä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan... niin, tietäähän
täti miksi. Se on minun kihlasormukseni.

— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi
rautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se
kuulu kauniilta?

— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä.
Miksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän
parsii ja _paikkaa_...

— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet
naimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä
toistakymmentä vuotta.

— Onko hän ollut täällä tiellä?

— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei
sillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn
hänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.

Mutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä,
hyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta
kyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota,
jonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet
anna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole
kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä
tyttönä... Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt
ymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää...

Tommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin
katsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti
uutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän
olisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän
oikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa
hohtivat suuttumusta.

— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee,
jollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se
junkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään
häpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa... Hän
istuu sormus taskussa... Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä
minä hänet läksytän...

Rouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan.
Hälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat
painumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin
lopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista
ennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille,
eikö niin?

Ja ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva
Surpaeus:

— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin
hankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin
on niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan
vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit.
Täytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan
myydyksi.

Heiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään
kuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut
ruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään
niin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja,
joita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi
soimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli
hävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja
vaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä
tai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.

Täti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle,
ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan
ollut hyvä olla.

Ei tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan
heti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä
linnunlaulua ja itkivät.

— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä
tiedä?

Heini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon
välkytellä aarrettaan.

— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää.
Sormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se
ensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se
nyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät
kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei
elämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet?
Ettekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä.
Vai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus
on rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä
sinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä.
Toinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille
voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä
asia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti.
Otan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle
aivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi,
koska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä
kukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan
salapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain.
Hän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla
mitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä
ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella
voi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä
jälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua
tuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta
tullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa
vain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä
verran rehellisyyttä on ihmisessä!

— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä
niskastaan.

Mutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui,
varsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.

— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin
ja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti
hyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan
selkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se
on jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri
millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.

— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla
ei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet
saanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä
sinua sormille.

— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta,
sanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys
jostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä
keksitty nimiä.

— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta
se kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan
hengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä
en pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne.
Missä äitisi on, Lida?

Gabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan
päivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan
totuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo
kaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen
naikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on
yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.

— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.

Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli
selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen
kurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä
erinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi
hän hakemaan kälyään.

Suurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä
läheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi
keskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili
sitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan
asiaan.

— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken
yötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän
tahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki
olivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin.
Varsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna.
Pitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä
sairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään.
Hän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään!
Isäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat.
Vanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä.
Tahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut
kärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun
torpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen,
ja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon
ympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään
isännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä
on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano
sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään
jokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja
että tuomiot voidaan langettaa sen mukaan... Puhuin siitä everstille —
tyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle.
On, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut
everstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä
on päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka
lapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone
kyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen
minäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta
sitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän
jotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?

Tekla Surpaeus ei nostanut katsettaan. Hänen suupielensä vetäytyi
pieneen hymyyn ja hän sanoi:

— Kysy suvun viisaalta kauniilta tädiltä. Hänhän kaikki tietää.

Mikael Surpaeus laski käsistään vanhan sanomalehden, jota hän oli
hypistellyt, ja tuli lieden ääreen:

— Mitä sinä sanoit?

— En mitään.

— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen nyt vasta. Sitä et
koskaan näyttänyt miehesi eläessä.

— Jos huvila saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne panen hänet asumaan.

— Vai niin, vai niin. Hän pääsee kyllä Niemeen.

— Hän ei viihdy maalla.

— Omituista. Hän oli meille kaikille kuin äiti. Sinun miehesi oli
häneen erikoisen kiintynyt.

— Mutta hänhän nyt on poissa.

— Niin, niin, hän on poissa.

He vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin asioihin ikäänkuin
olisivat tahtoneet koota voimia vaikeimman selvittämiseen. Lida tuli
ovelle ja pyysi äitiään puhelimeen. Tytär astui äidin sijalle lieden
luo ja setä kuiskasi hänelle:

Miksi äitisi on suuttunut vanhalle tädille?

— Onko hän suuttunut? sanoi Lida, pysytellen matkan päässä padoista ja
kattiloista. — Onhan hän aina hiukan tuskitellut sitä, että täti on
täällä. Huonetta olisi tarvittu ja...

Sitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.

— Niin, en minä tiedä.

Oli hetken aikaa hiljaista.

— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki
Esplanaadipaviljongissa?

Lida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.

— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?

— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.

— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.

— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.

— Setä on erehtynyt.

— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla
hameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.

— Yngve?

— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.

— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen
tytön opetan... Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään... nyt
vielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja,
joka on käynyt täällä katsomassa huvilaa...

— Rappiolle mennään... alamaata... vinhaa vauhtia.

Äiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja
tahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän
kysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.

Aamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin.
Keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin
kiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut
nauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät
toistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn
suuntaan.

— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt
sopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä,
minkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin
olisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on
horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet
kasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen
vanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti?
No niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?

Nuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja
vihdoin hän keskeytti setänsä:

— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika
ansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin...!

— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille.
Hänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän...

Lida rupesi nyt puhumaan:

— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos
epäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat
ja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten
asiat ovat... Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?

Äiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään
keittiöön.

Letitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:

— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.

— Minä vain... minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.

— Täällähän se on!

Miten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen
ja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin
hillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni
ja minun tarmoni?

Hän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän
pääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.

Lida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä
pöydässä.

— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.

— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.

— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän
haltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran
istuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä.
Poika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee
mitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää.
Jättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla
ennen iltaa housut tutisevat.

— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä
ehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii
juuri hänelle. Vai ehkäpä... joku... täällä... tietää tämänkin asian
paremmin...

Tekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja.
Niitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja
niissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä,
jonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka
yhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt
urheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui
hänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti
urheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat
suuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton
Tommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia
ominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti
hänen sielussaan.

— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän
vieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.

Tartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin
keskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se
oli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut,
sitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin.
Kananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä
penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat?
Mutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi
perheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta
koski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä
helpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.

Silloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken
aikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.

— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä
selvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka
olisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei
kukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään
salapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan
olen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku
toinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?

Tuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat
tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.

— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen
syyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi.
Sinä pysyt aina susivoutina... Jos muuten saan avata suuni, nyt,
kun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä
vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on
luonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi
parhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme
taisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä
tietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan
löytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä
asiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian
suuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja
munaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika
on leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa
aivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten
hampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti
on ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo
Surpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi
estää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme,
sotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme
tuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi,
mutta...

— Setäää! huusi Lida.

— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin
sanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule
maailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on
sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me
kaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa,
voimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.

Eversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa
huoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja
valmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti,
salviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.

— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon
salviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä.
Tuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme
esiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin
epärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan
jäivät lapsille olivat...

Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.

— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta
pyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä
sanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui
ulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä,
kuinka sormus vaelsi sinne.

Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään
äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:

— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista
kuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan
hajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat.
Lapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.

Huoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan
toisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä
tottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä
päivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli
tuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin
peläten sen olevan vaarassa.

— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei
se lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?

— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että
hän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa
sormusta, jos olisi tahtonutkin.

— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä
puoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi
voinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?

Nyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut
torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei
hän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta.
Heini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa
muuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan
joitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan
ei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut
ikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua.
Mikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.

— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan
katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein
koko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten
todeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy
tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi... Ei, ei,
ei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on
istunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne
Esplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin
muuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei
ole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä
syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.

Tekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle
ja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli
läpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei
tahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko.
Ja huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn
valtoihinsa ja lausui levollisesti:

— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi,
että minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha,
että he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.

Eversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia,
jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista
on tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun.
Nuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat
mitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä
huomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.

— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä.
— Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta
onnettomuutta.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän
nyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea,
kun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän
tarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.

— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, —
niin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa,
että pääset rauhaan minusta.

Minä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi
pitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi
minua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.

Molemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja
keskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat
nyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään
salata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.

— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi
ollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut
välillemme.

— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko
lapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.

— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa
uskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole
kyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut...

— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut
elämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia
teitäni ja löytää onnen...

— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen.
Pelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet
tahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri
näyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen...

Sedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta
he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä
valmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.

— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.

— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.

— Sitä en voi uskoa.

— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen
aina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.

— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua
siitä.

— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.

— Ja sinäkö tunsit?

— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle
vaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö...

— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.

— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot
sinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne
ennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.

— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun
kotionneani...

— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut...

— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin
olet ollut kaunis.

— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.

— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.

— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni...

— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.

— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni
vain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain
oman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä
nyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut
vain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta.
Minä menen.

— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.

— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.

— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet.
Uhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet
hänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja
sitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi
vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme
Titsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et
näy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko
elämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut
meille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se
sanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana...

— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa.
Minulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan
kaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä
huonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja
pidän huolen itsestäni.

Heini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini...

— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.

— Ja minne sitten, jos saan kysyä?

— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat
oikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin...

— Jätä se asia minulle!

— ... niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei
hän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa...
Sormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä
taitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on
pideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa,
halvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä...
Ja sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä
näyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä
tulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden
valmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän
kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa...
Rakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja
kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Hän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät
hänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten
kaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva
siitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja
ikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa,
nukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja
hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin
saattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen
laidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee
asemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha
täti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut
lähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille
punnitsemaan, mitä olisi tehtävä.

— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. —
Että minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä
takaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.

— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.

— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä
voi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä.
Tiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna
minulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun
täytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi
sen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä
pelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä
minä teen?

— Odotat kunnes Halvor tulee.

— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä
tietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.

— Odota nyt joka tapauksessa.

— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha
olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille
taitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin
luo? Minne luulet hänen menevän?

— Ei äiti päästä häntä meiltä.

— Hän ei jää tänne.

— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman
häntä.

— Mutta jos huvila myydään.

— En voi sitäkään ajatella.

— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä
velkojenkin.

— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu
sinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.

— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee
Mikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian.
Oi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun
kihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.

— Lähdetään sähköttämään Halvorille.

Veljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat
kuiskaten.

— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään
heristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet
saanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä.
Nyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä
epärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä,
mitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä
itse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan
heidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus.
Piru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki
elimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet
nyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen
kanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö
räjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä
tunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi
tule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni
tämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut
huoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.

— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni
tämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden
edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee
lainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia?
Tiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia?
Onko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä?
Onko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko
minun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte
kunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan
testamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin
voide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä
julisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö?
Mistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon,
ja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis
pitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos
veljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa
maksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.

— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä
tavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä
ansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli,
milloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto
vähääkään soimaa.

— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen.
Mutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?

— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.

— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut
meille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.

— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?

— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.

— Sinä — ei kumminkaan muita.

— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista.
Tahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme
kauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.

— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä
hän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana.
Sinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän
muistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni
epäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin.
Otapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on
oikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli
voimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden
ettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa
sentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu?
Emilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa.
Letitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos
Letitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie,
nyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta
Hallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi _joku_, tekijä yhteiskunnassa.
Etkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden
näpertelijä!

Mikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka mustista
nahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja
teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen
kirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä.
Jokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka
olivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet
varkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet
hiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael
Surpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin
kirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on
oikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka
antoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet
eläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja
hän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan
kysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan:
mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.

— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä
tietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko
niidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja
unohdus.

Ei hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun
hän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset
kasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se
oli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi
— jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän
olisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?

— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin
ja hyvä...

Mikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä
läikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut
jossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.

Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan
taivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta.
Mikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden
keltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko
sekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah,
luomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja
nurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja
sininen ilma ja... Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät
hänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle
koiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran
kanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin
että kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.

Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi
heidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota
Mikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta
puku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin
hyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti,
että he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja
tuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät
jaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö
siitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien
kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he
kaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat
haudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä
sisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:

— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?

Letitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna
poskilla hän katsettaan nostamatta sanoi:

— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.

— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla
koko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.

Gabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä
järjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni
keskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista
tärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja
ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki
hänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja
hyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta
Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että
hän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa
maalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok
sai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään,
sillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen
Jumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava
omaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on.
Letitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.

— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut
portaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan.
Ajattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin
pikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin
työtä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään
hyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan,
kellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin
sellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät.
Lämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin
Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!

Sillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu
yön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.

Kun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa.
Mutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat
molemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen
tahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut
pieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt
astunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä
ja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt
hellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan
kaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän
kuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin
kaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä
olisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä
sydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus.
En kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt
tiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja
kihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja
kihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt
ojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes
neljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen
sormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää
onnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys.
Siitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta
jos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti
käy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero
se nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas
taideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan
huomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä
varmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa
huvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa
vuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää?
Tuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki
niin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat
tuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa.
He ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista,
mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia
Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini
antaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella
Tommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle
kaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa... Mitä he
nauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?

Puhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus
tapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä.
Tekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja
tuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta
eivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki
tuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat
ja suuret ja tärkeät.

Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa
piikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut
kaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta
hän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille
vaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli
hyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia,
joita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin
läheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin,
lanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut
kysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia
alkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta
tärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.

Tuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi
niitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli
tarvinnut talon käsirattaat mankeliin.

Joku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä,
kun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti
lukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä
oli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä
kaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi,
mitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois
pieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen
aidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla
avaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä
siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.

Taidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika,
jolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli
nimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa
kovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.

Olipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla.
Täti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki
luettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat
Niemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa
sellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin
sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos
sen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka
ei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan
sellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.

Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat
välittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen
myyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa
tämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä.
Nyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä.
Näyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä
odottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se
menee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha
tunnettu nimi.

Rouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin
hänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli
huutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti
pyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen.
Herrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan.
»Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari...»

Silloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat
hyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan
tuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli
kaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa.
Tuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat
odottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän
oli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä.
Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin,
ei muuten, mutta sattui kaikenlaista... Tyttö sotki parastaikaa
taikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut
tulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä
yhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.

Tekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel
— missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän
tapansa oli, ja lähteneet pois.

Niin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä
olivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli
niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän
säilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli,
että hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja
järjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi
tuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin
hän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa
kun hän täällä hiukkasen... He menivät ja hän liikkui kuin liekki,
kulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista,
kun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin
kummallisesti pengottu... sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä
oli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen
kalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja
muista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin
juomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta
erikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin.
Tommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta
— aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida
todella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä
Lulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän
kokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat
aidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika.
Vaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta
sitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä
sellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee,
kun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin
menestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän
ja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin
näin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään
tietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma.
Ja kuinka täällä maistui kahvi.

Puhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen
sinne... Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän,
että äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin
sanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia
— rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja
laski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa
tyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin.
Laamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä
varten.

Taidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja
huomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu
miellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon,
hän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen
salonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin,
varsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät
sumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen
antaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa
kuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa,
varsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut
saada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista.
Sanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa
teki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui
tykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että
se meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi
maksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea.
Ja tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi
olla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne.
Rouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei
kuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin
taulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli
liian äkillinen.

Hänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras
herra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus
nielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan
herran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut
hautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen
oli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli
jotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka
suu valehteli.

Häntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas.
Häntä pyörrytti.

Täytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö
oli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja
vieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole
muuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.

Missä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin —
mutta missä ovat silti tahto ja tarmo?

Laamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin
eivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön
poissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat
tuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi
vastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli
tietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen
hinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.

Vähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha
ihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi
kyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän
syleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa
morsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton
anteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta
kun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin
kaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja
sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän
hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä
vanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän
ollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen
kivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä
oli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että
Niemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.

Rouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa
kertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä
oli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi
koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha
palvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi
työhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja
siinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä
oli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja
poikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt
sairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he
eivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat
varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista
rahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä
toivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.

Nähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa
loppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti
yhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli
tullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken
sitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi
koulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen
kohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä
kasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä
Tommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki
tervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha
Surpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois,
unohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.

Se Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului
nyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän
häneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän
säästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista
vuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa
ollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan
herran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään
puolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja
niin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa,
että vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä
viisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat,
mutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut
takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki,
kun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että
sillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne
kaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra,
avulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä,
Suurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti
rakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti.
Siihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään
vanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne
olivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne
katsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului
kotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä
sieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta
on vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei
suinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään,
Titsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan
ompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli
ja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja
olisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt
kotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.

Tekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä
huomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla,
kuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen
päivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen
tuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt
vanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.

Vanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus
mitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini
varsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä
suuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi
Tämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita.
Nuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni
oli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että
vaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin
hän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille
oltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi,
että lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän
ikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli
useamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat
Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta
heitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he
ehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että
hänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla,
ollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.

Talo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut
itsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret
häärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin
että paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla!
Ja askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä
minkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin
ja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin
hävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on
sinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi
pudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat
kupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että
hänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi
äiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä
tänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.

Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee
Fannin luo.

Rouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa
jäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä
oli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja
sydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen
lähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.

Suloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli
kevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni
poika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti
yhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä
hälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat
kaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se
olisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä,
nimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat
liikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti
tulla.

— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei
Enok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista
huligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin?
Äiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta?
Ottaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko
suojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat
autossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti,
miksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme
niin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä
ottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut
rahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin
rikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti
uuden kerran mennä järveen?

Tähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi.
Tuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta
kuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli
tyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja
molemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet
samoin.

Nyt alkoi vuorostaan Letta.

— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus
huomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli... Mutta äiti, enkö minä nyt
saisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin
kovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta
olet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle
tuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan
mustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En
olisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin,
kun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.

Äiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle
antanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä,
miten pitkälle Letta oli joutunut.

— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. —
Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?

— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla
voin hiukan pahoin.

— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen
pannaan varhain nukkumaan.

— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on
pyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän
kävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.

— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki,
lapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?

— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.

— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa...

— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu,
äiti!

— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!

— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!

Hertta sekaantui äkkiä keskusteluun:

— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano
suoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa
sitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt...

— Suu kiinni! huusi Letta.

— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?

— Jollet sinä ole hiljaa...

— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi...? No, näinhän minä koulussa.
Pulpetissa se säilytetään.

— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.

Äiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi
vaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen
korallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:

— Mikä täältä on poissa?

Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.

— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.

— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?

Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:

— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.

Tytön silmät suurenivat ja säikähtivät.

— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot
kiusata minua!

Äiti huojutti ääneti päätään.

— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!

Äiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet
tulivat silmiin.

— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole
mitä syödä!

Tämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä
hirtehistä naurua.

Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata
mitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai
poistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että
lapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan
niinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja
mitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan
terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka
nämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet
poltetuiksi johonkin pintaan.

Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on
sairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:

— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko
sinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?

— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.

Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken
aikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään
vaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt
taideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku
sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?

Kiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.

— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä
lailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä
missä tavataan.

— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?

— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.

— Etkö sitten olekaan sairas?

— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt
antaisit minun mennä.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.

— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan
vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.

— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut
kadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin
jonnekin, olisin voinut pyörtyä...

— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko
hänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?

— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos
minä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä
puhun vielä kaikki hänen salaisuutensa...

— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö
yhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä
olet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi
kunnialla.

— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai
ehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.

— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.

— Niin. Minä olen päättänyt erota.

— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.

— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.

— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa,
koska olet laiskotellut lukukauden aikana.

— Mutta entä jos jään luokalle.

— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.

— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.

— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan
koulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?

— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta
sillä lailla.

— Sinä siis vain olet niin suosiossa.

— Minä!

Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin
kulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse
nuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo
ottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti
kävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa
salata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen
silmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä
tyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä
Letta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö
kauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti
katseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä
lapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.

— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä
lopetat koulun.

— Mutta Tommikin lopettaa!

— Se ei ole totta.

— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.

— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä,
lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta
en anna, koska et ole ollut sairas.

Letta purskahti nauruun.

— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.

— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.

— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.

— Letta — mitä sinä sanot!

— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin
kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut
nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven
kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan
vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu,
että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa.
Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen
hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.

Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.

— Sinä et mene minnekään.

Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia,
mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä
iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään
alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään
elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen
sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman
hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua
pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.

Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi,
kun häneltä jotain kysyi.

Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi.
Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko
se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan
piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä
tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?

Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen
ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.

Ystävä, oletko sinä siinä!

Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja
etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.

Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi
ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on
ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa
sisällä.

Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt
maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo
pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet
juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka
tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta
ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti.
Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja
tarmoa!

Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä
työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi.
Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut
tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä
ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.

Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat
asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja
tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida
seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.

— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin
kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut
käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin
levoton.

— Ehkä hän on mennyt setien luo.

— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi
tapahtunut jotakin, jokin auto... tai juopunut.

Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.

— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.

— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.

Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.

— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini
ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla...
Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään
nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä
äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.

— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä
olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois.
En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta
Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen
täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon
hänelle, että hän on... että minusta hän... Sentähden menen pois,
kunnes olen voittanut sen.

Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka
rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan
ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin
painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän
löysi vain jotain tyhjää.

— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle
niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt... Enhän minä voi vastata, saatko
sen takaisin.

Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.

— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt
Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti
kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä
myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin
levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat
lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas
täti.

Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.

Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen
oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän
rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut?
Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten
rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut
ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä
oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin
ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet
oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä
eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän
omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi
rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta
tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään.
Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla
on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän
isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät
sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.

Mielenrauhaan!

Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin
mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.

Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran
kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli
tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha
— oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti?
Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi?
Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.

Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa
hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että
hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän
ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen
miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin
sellaista.

— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun
poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan
kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla?
Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!

Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.

— Sinä et... saa sanoa... saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et
saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!

Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.

— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo
suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin
sanoit, kun olit pieni.

— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.

— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.

Mielenrauha.

Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen
oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin
hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat
ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen
päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin
tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie
mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat,
mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala,
Jumala, sinä olet hyvä.

Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan,
nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi
hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa.
No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi,
kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.

— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.

Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He
asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja
he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta
tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi
pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei
mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen
näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien
väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi
tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa
he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat
lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.

— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan
sinut, äiti!

He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui
vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin,
juoksi lapsi puukujaa ylös.

— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.

Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että
odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty
hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi
ja nauroi.

— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee
ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea
polttaa sinua.

— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.

Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:

— Kas, kas, äiti leikkii.

Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut
leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi
leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut
sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja
virkistynyt.

— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin
vierellä.

— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain
leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin
nuori neiti. Niin, niin.

Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.

— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona,
vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle,
joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä
maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän
sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka
tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.

Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko
hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän
puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee
pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko
siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:

— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä
Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole... Ja kuitenkin väitetään, että
Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.

Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli
pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman
hiljaa ja kylmästi:

— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä
saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut
joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin
tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.

— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa?
kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.

— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä
koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei
saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme
ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin
kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja
lohdutusta.

Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä
ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat
hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen
oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia
tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin.
Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää,
niinkuin viihdytellään lasta.

— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo
rehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo
Ystävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä.
Ei, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä
olen ajatellut... ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että
minä... Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet...

Poika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse
lahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu
silkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.

— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua
lukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen
tulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi
pahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean
afäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No,
mitä sanot, äiti?

Tekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua
pintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä
heidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan
tuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus
ja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti
mielialan sovinnolliseksi.

— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.

— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. —
Kerro vähän enemmän.

Lulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään.
Tätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa.
Sill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen
ovella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat
käsivarret ristissä yli rinnan.

— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai
he lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa
sinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet
petä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.

Tytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli
levottomasti.

— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä
sinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua
vartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin,
olisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti
ei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä
ja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista
kesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako
niitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki
kuulee.

— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No,
saatte, saatte.

Sisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.

— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu
kenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti
huoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on
ottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.

— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.

— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä
antanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.

— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti
viipyy.

— Onko sinulla kiire?

— Kuinka niin?

— Aiotko vielä jonnekin?

— Nukkumaan tietysti.

— Nukkumaan?

— Mitä sinä naurat?

— En mitään, en mitään.

— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.

— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun
kuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei
ole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.

— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.

— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.

— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei,
sellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.

— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä
luulet, etten minä tiedä.

— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään
etsitty sormusta?

— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli
kaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt
sen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän
minä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle
suuttunut enkä viitsi olla täällä.

Tommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli
vienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen
ruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän
oli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen
kaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski
tarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan
olisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä
mihin hän istuutui.

— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on
paljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään
kaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa
englantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut
harvinainen onni, saamme aivan keskustasta... No, mitä sanot?

Äiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan
kauneutta.

— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella
mitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä
nyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää.
Hautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa.
Koetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja,
joka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna...

Tommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja
läiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun
puhui.

— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan
nämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa
kouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen
tulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän
saavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle.
Vai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai
Venuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät
rauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle
myymisestä.

Äidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:

— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.

— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa
tätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti.
Titsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö
olekin? Kai hän on veljiensä luona.

Äiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas
tänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset
taasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut
selväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on
liittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on
ratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla
lausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.

Hän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa.
Hän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.

— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!

— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.

— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä
tässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki
on niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit
näitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun
olin lähtenyt rintamalle.

— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi
puhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys
vallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila
on sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu...

— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet
kuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin
näkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset.
Teille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no,
no, älä nyt säikähdä... Mennäänkö nukkumaan...

— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole
mitään pyhää?

— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se
voi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin
mahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan.
Hyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa
etkä häpeällistä.

Äiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä
silmää vastaan.

— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.

— Nukun kuin pölkky.

Äiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten
siirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.

Kuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet
yleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei
tunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei
pyhää...

Puutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki
sydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin
kuolemassa.

Lida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He
olivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä.
Setä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä
poliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.

— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?

Lida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti
itkuun.

— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella... Hän oli antanut äidilleen
sanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan.
Ajattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo
toinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä
kertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!

Ei yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.

Tekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona
hiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin
poikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan,
tehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen
reheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti
ilman.

Tekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne
olisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse
asiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen
sieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän
helteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.

Mitä?

Rakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui
alaspäin.

Tekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän
kuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas
portaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki,
sitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita
risahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää
näkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.

Silloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen
voimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma
ympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe
vallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa
taistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä,
pakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot,
onnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten?
Järveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta
hän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän
päässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.

Vihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä
tekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden.
Häpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan.
Syyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.

Mutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.




IV


Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä
asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika
vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle
Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö,
jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.

Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa
päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.

He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina... Tommi
Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka
nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden
tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty
ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin
ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien
ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka,
vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy...

Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!

Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee
väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua.
Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta
palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken
aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se
parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties
mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon
kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu.
Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä.
Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy
saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin
myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää.
Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa
täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö
on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.

Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle.
Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta
kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian,
pian olen siellä!

Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa
lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä
vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa
polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.

Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.

Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää
kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne,
minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun
pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä
hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä
revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin
rikki — minä tahdon elää.

Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen
juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa.
Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se
on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa
tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.

Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki
yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja
heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua?
Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja
hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma.
Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan
hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut
mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta
ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on
Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.

Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu.
Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja
paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä!
Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän
aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö,
vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi...

Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä
on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut?
Tulta, selvästi.

Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri
kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma
vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä,
kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä,
olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään
niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti,
kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli
poljettava, rikki helmet ja timantit.

No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te
rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa
minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin
kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.

Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä
epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut
häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.

No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole.
Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna
kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan
eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se
niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin
asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se
tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.

— Hohoi — hohoi!

Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku
toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin
lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala,
kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt
sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm.
Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta —
ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin
tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi
keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.

Turha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli
pitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen
ojaan ja rupesi heti puhumaan:

— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti,
kun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon
aikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä
joka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen
tietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät
ja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna
tulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä
poissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä
hänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä
faareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään —
talo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta
mukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.

Yngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä
totuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä
odottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että
nämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti
parantelemaan.

— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt
täällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö
ihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.

— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten
turvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se
on se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen,
hänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.

— En minä rupea. Lähden kotiin.

Yngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton
ohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken
aikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset,
että olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi.
Samaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa
remuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin
osa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien
pysytellä siellä.

Eteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät
vaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.

— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin
sinut tänne, mutta...

Tommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja
lupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun,
kuiskaten hänkin:

— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet
piikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa
oli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan
sinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss'
on takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu
ensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat
Mahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi...

— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa
minun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi... Jalka on yhä
kipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin.
Soittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte
saappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu
kello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani
nauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon
konstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime
kierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä
alkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat
hengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa
eroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto
rantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella
autoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten
eivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he
uskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo,
minä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta
kelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen
mahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No
niin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden,
mutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda
voileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti... Oi
kulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon
olin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan.
Ukkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä,
mutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja
ei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni.
Mutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että
jos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina
matkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska
hänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan
konttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä
poikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät...

Raskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä
portaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä
herrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut
rakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori
Surpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin
rouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen
ne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä
mahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta
retkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa
Rainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai
ystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä
Martomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin.
He kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli:
kyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän
ryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa
ja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti
syliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko
seurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet
kokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai
muita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina
Laxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili
saavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan
merenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.

— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa!
Eivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä,
minä teen jotakin... jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani.
Kuinka minä olen odottanut...

— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy
rauhoittua, odottaa...

— Odottaa, odottaa... Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos
voit odottaa...

— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun
rinnallasi...

— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän
pidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, _Raina_...

— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien...
Hiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.

— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?

— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat
kättäni...

— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut
hulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?

— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!

— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja
kuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta
armias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää...

— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on
sormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen
kurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua!
Anna pian tänne, Yngve tulee.

Tommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee
untuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset.
Rainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan,
se todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko
tytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja
vaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen
kaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni
sormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä
tuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti.
Hän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän
peittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.

— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä
kerron papalle...

Raina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli
tehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan.
Niin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa
Tommia korville.

Raina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen
kamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja
alkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi
yhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan
ja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle
tuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä
oli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin
täällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä
ikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä
viskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta
se ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa,
joka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua
miesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka
loikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja
kulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki
savuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta
jalastaan ja lyönyt niitä?

— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.

Hän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli
kuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja
hyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi
jotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko
hän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on
maksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi
sanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa!
Täällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle
ja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin
Martomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa
konjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti
vuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin
mukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut
kiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois,
vaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä
on sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian
halvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli
maksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen
takaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään
antanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka
oli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt
vain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli
muutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa
hän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä
salakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin
monessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa
tai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään
valittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli
tervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei
millään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan,
toisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön
puolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla
koulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule.
Ei se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa
anteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia.
Toimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa
kuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli
ylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti
ei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he
olivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista
mattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti
vedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla.
Hän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat
merkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti.
He olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla
kannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat
kunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa
uusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee
poikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja
se tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään
täytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että
sodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat
molemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi
Lax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin
kyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät
ryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita
herroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly
noussut, saakeli vie.

Konsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi
mattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän
kanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.

— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä
nojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen.
Etsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota
miestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä
tunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa...

— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun
minä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon,
jos hänen veljestään kuullaan, että hän... Ja ettehän te toki sitä
tahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei
pidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan
sitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta
kauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen.
Mutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne
ajomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas,
vakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.

Taiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa
mielialaa tasapainoon.

— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka
maalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia.
Minä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin.
Hän on herkullinen.

— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en
kärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä
— jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee... Roope, ei saa koskea
taideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta...

Lax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.

— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan
juopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan
suojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa...

— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli,
senkin pakana... Kyllä konsuli...

— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras
hevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.

— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin...

— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä
päivänä...

— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen...

— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme
epäilyksen alaisiksi.

— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.

— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope
Läksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa
kaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo
konj...

— Tukkikaa hiidessä sen suu...

— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa.
Kuulkaa... ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna... Minä elän niin
suuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis
taulu, mutta sitähän konsulinna toivoi...

— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän
konsulinna... Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea
riikinemäkana...

— Kello on puoli yksi.

— Jaa-a, pitää alkaa lossata.

Tommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi
siinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin
lääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi.
Kuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän
äänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen
sisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni
nimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan.
Jollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.

Vai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat
yhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!»
Rukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä
teen mitä tahdon!

Hän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan
eteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä
kyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa
vasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli,
vetosi hän kokonaan häneen.

— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä
pauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo,
että minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun
vanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä
minä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut
Siioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen
ontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole
muuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia
ja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat
kuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä
kiinni katuun... Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita.
Herrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja
sitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua
puuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain...

Raina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki
katkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä
suurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen
hampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette
tiedä...

Tommi Surpaeus tiesi.

Ei koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä
hetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen
hiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi
kerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen
täytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys,
köyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki,
rakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen
täytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi
Surpaeuksen vaimoksi.

Outo juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän
oli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita
muita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis
mitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana
jossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi
kysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa
saanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja
viekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt
tarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä,
jo huomispäivänä. Minne?

Eräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat
hyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei
koskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!

Hän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä
vaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut
ajatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta
tämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli
tukalaa olla.

Yngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita
ratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä
silmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui
ja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä
nyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut
olivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät
juodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa,
jota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan
kiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin?
Ei yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven
kamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja
kavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa...? Oliko se
olevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko,
silmäsi vain tulevat punaisiksi... Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle
määrätyt tamineet ja autoon heti paikalla.

Tommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä
seurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina
pian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen
lähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt,
lähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa
hänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta,
että Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin
että hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on
Heinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa
ajatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa
toisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan
nyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille,
Heinistä ja Rainasta tulee ystävät.

Heinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.

Mutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa.
Köyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia
silkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia... Olivat jo saaneet Rainan
nauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni
kahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi.
Ja Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa
takissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin,
eikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt
rakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen
pitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti
on antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!

— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi
leveän hyväntahtoisen naurunsa.

— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen
silmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.

No siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja
nyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää
ottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.

He uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on
hänen kihlattunsa tästä hetkestä...

— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt
minuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole
tietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen
yksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!

Tommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen
kädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen
kyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi
Tommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski,
ajattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta.
Rainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!

Yön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet.
Hän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria
oli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja
kuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu
vieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat
kaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä
paikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut,
koska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja
suuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat
siihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä
kummaa yleensä olikaan tapahtunut?

Raikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti
autossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän
hetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä
vilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin
syttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun
vesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja
käsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on
tekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän
tärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten
tulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä
ihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin
tärkeä tällä retkellä.

Hän muisti jo kaikki tyynni.

Sen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee
soutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta
retkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on
samanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten,
Lettaa varten, niin, ja Rainaa varten...

Hän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä
ja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan
sellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata
ajattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko
sitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on
kuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole
pakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa
kajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin
sinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa
ihana tämä kevätaamu.

Sillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä
kevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä
miehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki
muut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma
mistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut
sinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy
pitää sanansa.

Ne rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia!
Ne eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä
kotiin.

Roskaa, ilmaa!

Ajetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella
kivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina.
Kukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle
kadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla.
Pysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata
alas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton
taakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää
ylöspäin ja sammuttaa lampun.

Yngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti
takaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.

Ja nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa
tunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia
istuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista,
hauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon
vaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle
mennään!

— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös
olekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee
kuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy
ottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?

Surpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt
unohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet
valtoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän
huusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä
ilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden
valkoiset portit hyppelivät. Hih!

Yhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään
sivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti
ajaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen
kohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset
tuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät
katsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin
meren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.

— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva,
poliisit menivät juuri.

— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin
ympärillä.

Ajettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta
hiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.

— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.

Mäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä
seurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä
huutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko
joku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja
tuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella
näkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä
veneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi
seuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie
kääntyi. Siellä se pysähtyi.

— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet
kylminä, ohimot kuumasti takoen.

— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.

Rantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme
isoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi
matkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti
sisältävän paitoja ja sukkia.

— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei
mitenkään voi kätkeä.

— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan
omaa nahkaamme varten.

— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.

— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se
tunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.

Iloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna
liikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin.
Mihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin
ovat he mennyttä!

Koko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta
tuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina
matkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan
vällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu,
sydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri
oli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti.
Kuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle
ilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet
eteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.

Tappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.

He olivat sen tykkänään unohtaneet.

— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka
olette voineet olla noin tyhmät.

— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se
on oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme
heille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon
huligaanit, kylläpä ne kirkuvat.

Ei kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton
loitotessa vaaralliselta paikalta.

— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi
Surpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät
kummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän
ilmiantaa meidät.

Tommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen
häikäilemättä.

— Ei äitisi sinua ilmianna.

Ja hän naurahti.

Tommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli
sanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta
hänen mieleensä muistui rahat.

— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.

— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän
vanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle.
Ylihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.

— Mutta mitenkä me saamme avaimen?

— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.

— Mutta koira?

— No, ei kai se omaa väkeä hauku.

— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.

— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin
ilmaiseksi oteta.

Tommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin
jotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.

Kyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.

Hetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli
heitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se
olisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.

Lahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien,
jotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta
sulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä
kaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden
tilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli
hiljainen ja vakava.

Sellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.

Sellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet
viimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin
paljon.

Häpäisijä! sanoi hän itselleen.

Hän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan
herännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro
koira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi
yli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin
ovi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden
ja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin
rinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon
unta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan
kuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat
oven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä
otsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.

— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa,
ei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni
matkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.

Tommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja
ja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken
kuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut
mitään.

— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax,
paperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty.
Täällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.

Surpaeus havahtui ajatuksistaan.

— Oletko hullu?

— En kuin viisas.

— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.

— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan
kamreeri Surpaeuksen kotia.

— Kuinka sinä uskallat!

— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.

— Minä viisi niiden turvaamisesta!

— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on
välittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä
tätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi.
Ja sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö
luule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa.
Etkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit
kirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte.
Mutta minä tahdon Letan minä!

Tommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.

— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua...

— Minä en sinua pelkää.

— Mene pois!

— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan,
mutta kun sinun teki mielesi...

— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene
nyt...

— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt
vain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän.
Mutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.

Hänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen
ajatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä
tarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen
rinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?

Hän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka
sovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä,
hänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut
ylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle.
Häntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi
siellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot
pitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä
hetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan.
Pitikö siitä iloita vaiko raivota?

Tuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan,
sinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän
oli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai
alkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi
tapahtumaan?

Ja mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo
isän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten
kaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?

Iloa, vain iloa.

Ei mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja
tällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.

Hän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen
kodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset
aikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat
odottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit
ja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä.
Mitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät
he tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he
tahtovat.

Mutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.

Kummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun
on koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras
maailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat
kaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä.
Onko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka
haavoittuu niinkutsutusta pahasta?

On tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!

Hän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin
oli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä
niinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On
vain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se
niinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.

Se on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä.
Ehkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen
ikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä.
Eikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että
hänen täytyy elää omaa elämäänsä?

Eihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole
sinulta mitään kieltänyt.

Niin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi
hän vastaan.

Tommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle
nurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella
puolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty
kihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän
pojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli
painanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle
penkille ja hänen teki mieli itkeä.

Näkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin
hänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin
tuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.

Hän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä,
vaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja
pudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan
asteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus
tuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä
hänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu
vuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui
aamuauringon kullassa.

Kiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja
muisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.

Hänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin,
mutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa
kotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin
kohtaloihin.




V


Siitä päivästä lähtien, jolloin Heini serkun kihlasormus katosi, oli
järjestys Niemenkiven yhteiskunnassa järkytetty. Ei mitään saattanut
nähdä ulospäin. Kaikki tuntui olevan entisellään, aidat ja portit
pitelivät koossa kotia ja kevät kukki ja lauloi sisäpuolella. Mutta
ihmisten keskinäiset suhteet olivat menneet rikki, kukin kulki omaa
tietään, toisen toisesta tietämättä ja toisen salatessa toiselta
tarkoituksensa. Aidat ja portit eivät voineet pitää koossa ihmisiä.
Surpaeuksen perheen jäsenet, jotka ennen olivat muodostaneet ikäänkuin
touvin, mikä voimakkaasti yhteen kuuluen kannatti elämän iloja ja
suruja, erkanivat nyt toisistaan niinkuin säikeet heltiävät, kun touvi
on katkaistu. Jokainen oli joutunut väliaikaiseen tilaan valmistamaan
tulevaa, vielä salattua itsenäistä vaellusta. Aamuisin lähti kukin
haaralleen niin pian kuin suinkin ja kun aterioiden aikana jouduttiin
pakollisesti koolle, puhuttiin muista asioista kuin niistä, joita
ajateltiin. Jos joku vieras olisi tullut verranneeksi perheen jäsenten
kasvonilmeitä joku päivä sitten ja nyt, olisi hän huomannut niiden
muuttuneen. Jotakin murheen tomusta oli varissut yli kaiken. Ei enää
eletty vuorokauden neljänkolmatta tunnin mukaan, vaan ne olivat
mielialojen tiimat, jotka säätivät täällä lakeja, jouduttaen tai
hidastuttaen tapahtumia. Korkeassa jännityksessä kulki elämä eteenpäin,
ihmisten vaiteliaina vältellessä toistensa katseita. Perheen nuorin
jäsen yksin puhui ja etsi toisten katseita. Lapsen varhaiskypsät
kysymykset kaikuivat paljaassa rehellisyydessään tuskallisina kuin
sairaan omantunnon ääni. Hän toisteli sanaa miksi. Hän toisteli sitä,
kun hänelle annettiin lyhyitä ärtyneitä vastauksia ja hän toisteli
sitä, kun ei hän saanut vastausta ensinkään. Päivä kului vaikeitten
asioitten kuumeisessa jouduttamisessa. Yö ei tuonut lepoa. Korkea
jännitys oli toimessa unenkin aikana. Ainoa joka nukkui, oli koira.
Se ei syönyt eikä liikkunut. Se kaivautui kuoppaan sireenipensaiden
juurelle ja makasi, makasi päivät ja yöt.

Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Aidat ja portit pysyivät
paikallaan. Takatalvea ei kuulunut, kevät riensi kuumeisesti
kypsymistään kohti, kilpaa niiden kohtalojen kanssa, joita Surpaeusten
perheen jäsenet itselleen valmistivat. Kaikki tapahtui uskomattoman
nopeasti, ikäänkuin pitkäaikainen helle olisi tuleennuttanut kaikki
valmiiksi niin ettei tarvittu kuin lyhyt myrsky varistamaan hedelmät
maahan.

Kun Letitsia Surpaeus oli lähtenyt siitä portista, josta hän oli
kulkenut toistakymmentä vuotta ulos ja sisään, niin hänen mielensä
lenteli kuin häkkilintu, joka on päässyt vapauteen. Hänen oli
ihmeellisen kevyt olla. Hän oli hymyillen eronnut veljistään, jotka
päivänpaisteessa leikittelivät koiran kanssa, hän oli hymyillen
astellut ohi omenapuiden. Ei mitään velvollisuuksia, ei mitään
omaisuutta, ei ketään ihmistä — vapaa! Kaikki hänen aistimensa
täyttyivät ilman sinestä ja hänen jalkansa etsivät auringonsäteistä
siltaa korkeutta kohden.

Mutta tätä onnea kesti vain hetken. Kuolemaa ei tullut, päinvastoin
tarttui elämä lujin ottein häneen kiinni ja sanoi hänelle,
ettei hänellä nyt ole minne mennä, ei ketään ihmistä, ei mitään
velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta. Ja niinkuin lintu pian huomaa,
ettei hän tule toimeen ilman häkkiänsä, niin huomasi hänkin, ettei hän
todella nyt tiedä minne kääntyä.

Hänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen,
heidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen
soppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti
koiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella,
mutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin
piiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut
ainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei
enää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli
ollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut
läpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan.
Kuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa
elämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse
olisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama
rakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä
liekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä
päiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen
uskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita.
Parantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He
rakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee
luvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa
kättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä.
Ja puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on
suotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.

Kun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi
puhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten
ihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä
näkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski
mielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt
yksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat
odottaneet ääntä.

Hän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne
molemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.

Ei, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon
sitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään
liehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.

Kuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä?
Varmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko
vielä jotakin, jota saattaisi yrittää?

Jumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa.
Minä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani
ihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he
ole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää.
Polttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki,
ota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni:
olenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet
minut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan
minun nyt tulla!

Hänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa
kuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin.
Hän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä
uskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.

Lepoon!

Kun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli
kuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa
kohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan
lausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti,
velvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta
hän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi.
Lapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään
velvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta
on kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet
koskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.

Minä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi
palata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen
syvyys.

Jotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta
heidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä
ettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että
vastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!

Hän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat
olleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen
kätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän
kysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa?
Mikseivät kaikki ihmiset mene veteen?

Hänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi,
että hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa
menehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat
lapset... Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän
säikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.

Nehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti,
siellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä
ovat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!

Kuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos
kuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut.
Vielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä
kihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi
ja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa,
se katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se
on tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää.
Mutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa
vastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan
ehdottomalla uskollisuudella.

Letitsia Surpaeus lausui näitä vuorosanoja ääneen ja sai niistä
selvyyden. Ja kun hän oli käsittänyt mitä hän on velkaa rautaiselle
sormukselleen, nousi hänen päänsä ikäänkuin siinä olisi ollut
kuninkaallinen kruunu, ja hän alkoi astella poispäin kodista, maailmaa
kohden, jossa ei hän tuntenut ketään ja jossa hän ujosteli kaikkia.
Hänen askeleensa kulkivat tahtovina, vaikka huulet yhä lausuivat
epäilyksen vuorosanoja.

Olet naurettava, näyttelet teatteria, tiedät itsekin, että ennen iltaa
palaat vanhaan pesääsi.

Olen naurettava, ehkä näyttelen teatteria, mutta tiedän, etten
enää palaa. Voin kaikkea muuta, mutta en voi olla tiellä. Menen
köyhäinhuoneelle, pyydän siellä kattoa pääni päälle, paikkaan siellä,
parsin siellä, siellä on paljon särkynyttä ihmiselämää — siellä minäkin
voin olla hyödyksi.

Ja kun lausut nimesi, niin mihin valoon saatat omaisesi? Luuletko, että
köyhäinhuone on sinunkaltaisiasi varten?

Menen siihen kotiin, joka on rakennettu minunkaltaisiani varten — on
koti niin sanotuille sivistyneille köyhille. Menen sinne, luen ääneen
niille, jotka jo ovat sokeita tai jotka ovat siksi tulemassa, paikkaan
ja parsin kaikille. Siellä on rikkinäistä sielläkin.

Ja onko sinulla se pääoma, joka avaa sinulle tämän kodin ovet? Niin,
niin, tarvitaan pääoma, määrätyt korot vuodessa, ennenkuin ovet
avautuvat. Teet viisainten, jos heti turvaat veljiisi. Näetkö nyt miten
lapsellinen olet ollut, kun pienen suuttumuksen tähden juokset kotoa.
Köyhällä ei ole varaa mielenosoituksiin. Olet vanha köyhä vaimo ja
kuvittelet olevasi morsian ja kantavasi kruunua. Mene veljiesi turviin,
ennemmin tai myöhemmin joudut tekemisiin järjestysvallan kanssa ja
saatat heidän nimensä vaaraan. Kun kantaa nimeä Surpaeus, niin on
velkaa sekä eläville että kuolleille. Ei ole vapaa. Ei pääse vapaaksi.

Minä panen sanomalehtiin ilmoituksen, haen paikkaa lapsenhoitajana,
kodinhoitajana, minä tahansa.

Näetkö nyt — et ajatellut askelta eteenpäin, kun läksit kotoa, et
ottanut mukaasi säkkiä etkä kukkaroa. Palaa kotiin, pelasta edes
itsekunnioitus. Olet naurettava, olet hullu — palaa.

Mutta hänen askeleensa veivät kiireesti poispäin, ikäänkuin pakoon
ääniä, jotka huusivat hänen sisimmässään. Hän tukahdutti äänet,
hän iski nyrkkinsä ujouteen, joka alkoi nyyhkiä, kun hän lähestyi
kaupunkia. Hänellä oli viime aikoina ollut niin vaikeaa olla vieraiden
ihmisten seurassa ja nyt täytyi mennä puhumaan laitoksiin ja laitosten
johtokuntiin. Jos ihmisruumis olisi ollut tahdon alainen, jos olisi
voinut tehdä sen olemattomaksi samalla hetkellä, kun elämä pakeni siitä
pois. Mutta se jäi olemaan ja kammottamaan, kului aika ennenkuin se
oli tomua ja tuhkaa. Täytyi odottaa kuoleman saapumista, täytyi väsyä
äärimmälle rajalle asti. Hänessä oli vielä paljon voimaa, täytyi väsyä
kokonaan.

Jota lähemmäs hän tuli kaupunkia, sitä avuttomammaksi hän kävi. Ei
hänellä enää ollut sormusta, puhumattakaan kruunusta. Hän olisi ollut
valmis nöyrtymään sen ihmisen edessä, joka oli ajanut hänet kadulle,
kun hänellä vain olisi ollut tarmoa kääntyä takaisin. Mutta hän oli
kerta kaikkiaan kääntänyt tahtonsa raskaan vankkurin kaupunkia kohden
ja sen pyörät vierivät sinnepäin ja hän meni mukana. Tahto vei hänet
vieraitten ihmisten eteen ja ylös vieraita portaita. Tahto pakotti
hänet puhumaan. Ja kun hän lamaantuneena taasen seisoi kadulla, nosti
tahto häntä kainaloista ja ajoi häntä eteenpäin, uusiin yrityksiin.

Täytyy väsyä loppuun asti, jotta olisi oikeutta levätä.

Hän väsyi. Hän kulki ja kulki, kysyi ja puhui, ajoi omien etujensa
asiaa, jopa purskahti itkuun. Nimeään ei hän sanonut. Olisi ollut
helpompaa, jos hän olisi sanonut sen, mutta sitähän ei hän voinut.
Vaikeaa oli sekin, että ihmiset katselivat häneen, hänen kulkunsa
oli kuin kujanjuoksua, mutta sitä ei voinut välttää. Päivä muodostui
ainoaksi pitkäksi piinaksi, jossa ei tunnu saumoja eikä solmukohtia.
Hän nousi ylös portaita ja laskeutui alas portaita, sanoi samat asiat
eri henkilöille, kuuli samat kysymykset, antoi samat vastaukset, sai
neuvoja, kiitti ja tuli kadulle.

Juuri ennen virastojen sulkemista joutui hän vanhan herran puheille,
joka nähtävästi tunsi hänet. Hän säikähti niin, että oli menemäisillään
pois asiaansa sanomatta. Vanha herra oli hyvin ystävällinen ja
sai tietää enemmän kuin hänen piti. Kun vanha neiti senjälkeen
tuli kadulle, oli hän niin järkytetty, että hänen täytyi etsiä
istuinpaikkaa. Jos vanha herra tuntee hänen veljensä ja toimittaa
heille tiedon siitä, mitä Letitsia Surpaeus on _tehnyt_...!

Mitä hän sitten on tehnyt? Jotain epärehellistäkö? Työtä hän on hakenut
ja velvollisuuksia. Hän pelkää siis turhaan.

Jos vielä olisi riittänyt virastoaikaa, niin hän nyt rohkeammin olisi
jatkanut toivotonta etsintäänsä. Mutta päivä kallistui iltaa kohden ja
liike kaduilla osoitti, että ihmiset riensivät työstään, kohden kotia
ja lepoa.

Heillä oli koti.

Vanha neiti harhaili ilman päämäärää, mutta vaistomaisesti pyrkien
syrjäkaupungille. Huomenna saattaa tulla vastaus hänen ilmoitukseensa.
Vanhempi sivistynyt nainen hakee lapsenhoitajaksi sivistyneeseen
perheeseen. Vastaus tämän lehden konttoriin nimimerkille »Lapsirakas».
Etteivät vain Mikael ja Gabriel olisi panneet liikkeelle poliisia. He
tekevät sen niin helposti.

Minne minä menen yöksi? Ei saa olla yötä kadulla. On lämmin, on
kaunista. Tämä on kaunis kaupunki. Minua väsyttää. Onko minun nälkä?
Kunhan en nukkuisi. Joko sireenit kukkivat? Suokaa anteeksi, herra
johtaja, en voi sanoa, kuka minä olen. Minulla on kyllä sukulaisia,
mutta sattuneesta syystä en voi kääntyä heidän puoleensa. Jaksan tehdä
työtä... ommella, hoitaa lapsia... rakastan lapsia... Kiitoksia, hyvin
paljon kiitoksia... Teen parhaani, osa on juuri lempiosiani... On
kolme osaa, joita aina olen halunnut esittää, tämä on yksi. En voinut
antautua näyttämölle, äiti kuoli, minä olin vanhin kodissa. Mutta minä
olen hyvin onnellinen, herra johtaja, jos saan koettaa. Ah, onko vain
yksi päivä — en tiedä voinko oppia. Mutta koetan parhaani. Jos saan
pitää roolivihon kädessäni. Haluaisin niin mielelläni kerran, yhden
kerran koettaa... Naurakoot, viheltäkööt minut ulos — yhden ainoan
kerran... Mitä, nukuinko minä? Tässä tulee kylmä. Minä tiedän minne
menen yöksi. Minullahan on vielä veli. Hän antaa minulle ruokaa ja
rahaa. Enok. Kuinka saatoin hänet unohtaa. Kenenkään toisen luo en
voisi mennä, mutta hänen tykönsä lähden mielelläni. Kun vain katsoo
tarpeeksi syvälle, niin tietää, ettei hän ole tahtonut pahaa. Hän näki
unta suuresta laivasta, jonka piti luoda siltoja maanosien välille.
Maailman suurin laiva siitä piti tulla, sen piti kantaa isänmaan
nimi kauas ja korkealle. Se oli Sampo. Koko kansan vapaaehtoisilla
varoilla se piti rakentaa. Siitä piti tulla kansan ylpeys. Enok, minä
ymmärrän sinut. Annathan minun olla luonasi yötä, huomenna ehkä jo saan
vastauksen sanomalehti-ilmoitukseeni. Mutta jollet ole kotona, niin
sitten menen majataloon ja huomenna tulen jälleen ja sinä pidät minusta
huolen. Tiedätkö, sinun täytyy jättää Tommi rauhaan, ethän tahdo tuhota
hänen elämäänsä. Hänen täytyy astua isänsä tietä, sinun tiesi oli
toinen. Ole kotona, Enok, kun minä tulen, minua väsyttää.

Enok Surpaeus ei ollut kotona. Sisar löysi hänen asunnolleen ja koputti
hänen oveensa. Talo oli kuin kuollut. Ei yhtä ihmistä tullut. Kivisistä
portaista kajahtelivat askeleet peloitellen. Olivatko ihmiset kaikki
maalla? Enok Surpaeus — siinä se nimi oli valkealla kortilla. Ehkä
voisi odottaa tässä kunnes hän tulee. Jos hakee vähän leipää, niin voi
olla tässä vaikkapa koko yön. Jos onnistuisi löytämään lapsia, joilta
äiti on kuollut, niin niillepä voisi olla hyödyksi. Niinkuin omia niitä
voisi rakastaa, pieniä raukkoja... Täällä tulee kylmä. Enok, missä sinä
olet? Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Sinun täytyy koettaa korvata
niille köyhille ihmisille, joilta otit kaikki. Ja Tommi sinun täytyy
jättää rauhaan.

Tommi — missä Tommi on? Hänen ei ole hyvä, hän on vaarassa. Enok, sinä
aiot häntä omaan laivaasi, mutta se uppoaa. Älä mene, Tommi. Kuule,
muistatko Tommi, kun sinä olit pieni — me olimme Niemessä, olimme
laiturilla ja teillä pojilla oli laiva. Ja te kiistelitte siitä, minne
se lähetetään ja mitä lastia otetaan. Kaikilla saarilla oli nimet,
jotka te olitte ottaneet kartasta ja kaukaisin ranta oli Amerikka.
Joku tahtoi lähettää graniittia Madeiraan, koskei niillä siellä ole
sitä, ja toinen koppakuoriaisen purjehtimaan Brasiliaan. Mutta sinä
sanoit, että lähdet itse Amerikkaan noutamaan kultaa, jos äiti tulee
mukaan. Muistatko, pidit äidistä niin paljon. Sinulla onkin sellainen
äiti, ettei kenelläkään. Älä lähde Enok-sedän laivaan, jollei äiti tule
mukaan. Minä tiedän, että se on vaarallista. Enok-setä pitää vaarasta
ja seikkailusta. Kun oikein tuulee, niin silloin lähtee Enok-setä
purjehtimaan. Ja kun myrsky on kaatanut veneen, niin ui Enok-setä
laudankappaleella rantaan ja nauraa. Enok-sedästä on ikävää yhdellä
kohdalla. Ei hän ole täällä kauan. Jonakin päivänä hänen tulee ikävä
Honoluluun ja vaikka hänellä täällä olisi linna ja sata huonetta
ja kultaiset vaunut, niin hän lähtee. Enok-setä on muuttolintu.
Enok-setä ei rakenna pesää eikä isänmaata. Mutta sinä joka taistelit
vapaussodassa isänmaan puolesta, sinun täytyy rakentaa. Ihmiset ovat
niin erilaiset, yksi löytää isänmaan siellä, missä hän syntyi, toinen
löytää sen lentävällä laivalla, kolmas siellä, missä sydän lämpöisenä
sykkii hänen viluista sydäntään vasten, neljäs unelmissaan, viides
pilvissä, kuudes kuolemassa. Kun menee tarpeeksi syvälle, niin ovat
kaikki yhtä. Syvälle, syvälle... uneen... autuuteen...

Letitsia Surpaeus vietti yön portaissa veljensä oven edessä. Hän oli
sairas, mutta hän jaksoi vielä liikkua. Oli sunnuntai ja sanomalehtien
konttorit olivat suljetut. Hän vältteli poliisia ja istui kirkossa.
Ei olisi pitänyt nukkua, mutta häntä uuvutti ja vilutti. Kun
jumalanpalvelus loppui, niin hän ihmisten mukana siirtyi kadulle
ja etsi veljensä portaat. Niistä tuli tuttu paikka, miltei koti,
varsinkin siitä nurkasta, missä hän oli ollut yön. Se oli niin pimeä,
ettei kukaan nähnyt häntä siinä. Välähdyksittäin hän tunsi, että on
menetellyt niin tyhmästi, ettei järkevä ihminen tee sellaista. Lähteä
pienen hermostuneen sanan tähden kodistaan, ilman rahaa! Seikkailu
se on, joka ihmistä vetää, toista valtamerelle, toista pimeihin
porraskäytäviin. Kaikki pakoilevat järjestysvaltaa ja löytävät siinä
viehätystä. Kaikissa on enemmän tai vähemmän sadunnälkäistä lasta.
Seikkailu näyttelee suurempaa osaa maailmassa kuin aavistetaan.
Välähdyksittäin hän näki joukon kohtalokkaita tekoja, jotka repivät
yhteiskuntaa ja joiden alkuperä löydetään vain seikkailunhalusta. Mutta
yhä enemmän hänen aistinsa alkoivat sekaantua. Hän alkoi pelätä, että
hän pyörtyy ja että hänet viedään sairaalaan. Hän tahtoi kuitenkin
tavata Enokin, hänellä oli hänelle asiaa ja muutenkin hänen oli häntä
ikävä. Ja sittenhän hän odotti vastausta sanomalehti-ilmoitukseen.
Entä jos hänen tielleen tulisi koti, josta äiti on kuollut ja jossa
on pieniä lapsia! Tämä odotus piti häntä pystyssä. Mahtoiko hän olla
hyvin huonon näköinen, koska joku antoi hänelle rahaa ja käski ostaa
ruokaa. Ja toisen kerran ojennettiin hänelle omena: äiti se oli, joka
käski pienen tyttönsä antaa sen. Lapsella oli hyvät siniset silmät ja
hän niiasi. Mutta Letitsia Surpaeus jäi pitelemään omenaa käsissään,
se seurasi häntä iltajumalanpalvelukseen ja sieltä veljen portaisiin.
Sitä ei voinut hävittää, se oli hedelmä hyvän- ja pahantiedon puusta.
Se oli portailla hänen vierellään, se puheli hänen kanssaan, se oli
lähetetty hänelle aurinkoisimmalta oksalta paratiisin puuta. Se oli
symbooli kaikesta siitä, mistä elämä kamppailee. Hyvän- ja pahantiedon
puu kasvaa keskellä maailmaa ja juuret ovat siellä missä on lepo.
Aurinko sattuu toiseen oksaan paremmin kuin toiseen ja toinen omena
on onnellisempi kuin toinen, mutta kaikki ovat saman puun hedelmiä ja
samat juuret ovat siellä huimaavassa syvyydessä.

Kaunis pieni omena, kuka sinä olet? Aurinkoa sinä olet ja maata. Minä,
minä olen rehellinen ja petollinen, viisas ja hullu, sairas ja terve,
elävä ja kuollut.

Enok, etkö jo tule!

Enok Surpaeus tuli auringon noustessa, juuri kun säteet joltakin
seinältä heijastuivat porraskäytävään, ja Letitsia puhutteli häntä
ikäänkuin he vielä olisivat asuneet yhdessä isänkodissa ja eilen
tavanneet toisensa.

— Hyvä, että tulit, minulla on sinulle tärkeää asiaa. Jäin velkaa
leipurille tämän valkoisen leivän tässä. Mene ja maksa se. Mene
sanomalehtikonttoriin ja ota vastaukset, tässä on kuitti sieltä, minä
jaksan vielä paljon, tiedät miten minä pidän lapsista. Tommi sinun
täytyy päästää vapaaksi, mene laivallasi minne tahdot, mutta hänen
täytyy rakentaa yhteiskuntaa. Rakas olet minulle, veljeni, kaikkia
rakastan. Jos saisin painaa Teklan rintaani vasten... Kuoleman päivä on
parempi kuin syntymäpäivä, mutta minä jaksan vielä paljon, minä tahdon
olla uskollinen rautaiselle sormukselleni.

Enok Surpaeus, joka onnellisesti oli tuonut maihin kaksi suurta lastia
kahtena kirkkaana kevätyönä perätysten, tarttui iloisesti sisarensa
käsivarteen, nosti hänet ylös ja kantoi omaan vuoteeseensa. All right,
nyt otetaan pikku pikari parasta konjakkia! Onpa hyvä, että sekin roju
kerran kelpaa kunnialliseen tarkoitukseen.

       *       *       *       *       *

Kamreeri Surpaeuksen leski kulki tottumattomilla retkillä hänkin.
Hänkin nousi ja laski portaita, joihin ei hän ollut miehensä eläessä
koskaan kurkistanut. Hänkin joutui herrojen eteen, jotka tähän asti
eivät olleet mahtuneet hänen tuttavuuspiirinsä sisäpuolelle. He
eivät Letitsia Surpaeuksen kanssa kohdanneet toisiaan, koska eivät
joutuneet samoihin portaihin eikä samojen herrojen eteen. Kamreerin
leski myi huvilaansa ja etsi samalla asuntoa. Koti oli mennyt sinä
hetkenä, jolloin Niemenkivi oli tuomittu myytäväksi, eikä kukaan
voinut ajatella kodiksi sitä uutta paikkaa, jota nyt kaupungista
etsittiin. Se oli asunto. Äiti ja Lida etsivät sitä, minkä ehtivät. He
eivät olleet huvilalla aterioiden aikana, aamulla tarttuivat he heti
sanomalehtiin, lukivat huoneilmoitukset, tekivät niistä luettelon ja
läksivät. Kaupungissa veivät heidän tiensä kyllä erilleen, koska äiti
hoiti pääasiassa myyntiä ja Lida haki asuntoa. Iltapäivällä tuli äiti
huvilalle, nosti tuolin puhelimen ääreen ja alkoi soittaa ja puhella,
oudolla äänellä oudoille ihmisille. Huvilalla ei enää ollut sellaista
kuin ennen. Kukaan ei pyyhkinyt huoneessa tomua, kukaan ei pannut
vihantaa kukkamaljakkoihin, kukaan ei hoitanut niitä lukemattomia
pikkutehtäviä, joita vain kodin rakastaja saattaa keksiä. Se käden
kosketus, joka antaa kodissa jokaiselle esineelle turvallisen oman
paikan, puuttui. Soittokoneen kansi oli kiinni. Kukaan ei laulanut eikä
nauranut.

Kukaan ei myöskään huomannut lintujen laulua keväässä, sillä sille ei
ollut ihmisissä kaikupohjaa.

Äiti hieroi kauppaa, laski ja punnitsi. Tämä hänelle outo työ oli
niellyt hänen koko olentonsa. Tommi ja Letta saivat mennä minne
tahtoivat, kukaan ei tarkannut heitä. Kun äiti päivällisellä teki,
ikäänkuin velvollisuudentunteesta, lapsille selkoa siitä, mihin
pisteeseen nyt oli ennätetty, ei Tommilla ollut mitään sanomista ja
Letta huomautti vain, että piti katsoa, ettei myy liian halvasta.

Sedät olivat ottaneet haltuunsa Letitsia-tädin asian. He pelkäsivät
julkisuutta ja julistivat noudatettavaksi mitä suurinta varovaisuutta.
Älköön asiasta kukaan puhuko, he toimittavat tädin vahingoittumattomana
luokseen.

Eräänä päivänä sitten tapahtui paljon.

Tommi oli Laxin autossa päässyt aamiaiselle kotiin ja aikoi, nopeasti
syötyään, taas lähteä.

Katsahdettuaan kelloon pysähdytti äiti hänet huutamalla hänen nimeään.
Tommi seisahtui eteisen ovelle ja äiti tuli isän huoneesta.

— Sanoitko jotakin?

Äiti hymyili salaperäisesti ja kysyi hiljaa:

— Kuulehan, saanko antaa sinulle hiukkasen rahaa? Se kivääri kai ei ole
maksettu. Tiedät, etten koskaan anna, jollen anna mielelläni.

Äiti ojensi hänelle kättään, joka oli puserruksissa setelien ympärillä.

— Kiitos, en minä tarvitse. Mistä olet saanut rahaa? Joko... joko...?
Tarkoitan: et suinkaan sinä vielä ole saanut rahaa huvilasta.

— Niin, en tästä suuresta kaupasta, mutta minulla on, niinkuin näet.

— Kiitos, en tarvitse.

— Kuinka et tarvitse? Et suinkaan vielä ole maksanut kivääriä. Olen
ollut siitä hiukan levoton.

— Kyllä se on maksettu. Voin antaa rahaa sinullekin, jos tahdot.

— Todella? Mistä sinä sitten olet saanut?

— Olenpahan vain jostakin.

— Sedältäsi tietysti?

— En oikeastaan.

— Vai niin, vai niin. No sehän on hyvä.

— Antaisin mielelläni tyttöjen kesävaatteisiin...

— Tommi, tiedätkö mitä ne nykyään maksavat? Niin paljon ei sinulla voi
olla. Kyllä me tulemme toimeen. Katso, nythän minä saan.

— Se uusi asuntohan maksaa.

— Sinä lähdet jo kouluun?

— Niin, olen levoton Titsia-tädistä.

— Molemmat setäsihän ovat luvanneet hoitaa hänet.

— He eivät ole häntä löytäneet.

— Kyllä he löytävät. He käyttävät poliisia.

— Käyttävätkö he poliisia?

— Kyllä. Tässä hiljankin... Tai en minä tiedä. Oli vain kysymys
poliisista. Jossakin yhteydessä. En minä muista.

Äiti oli ollut sanomaisillaan: silloin kun Heinin sormus katosi. Hän
pidätti sanat viime hetkessä. Tommilta ei kumminkaan ollut jäänyt
huomaamatta, että hän hämääntyi. Hänen silmissään välähti.

— Miten oli kysymys poliisista? Sano se kaikki yksintein. Mitä sinä
salaat? Etkö luule minun nähneeni. Sinä muistat kaikki varsin hyvin.

Äiti kohotti päätään ja loi Tommiin silmänsä. Hän oli ollut
sitomaisillaan päänsä ympärille huivia, mutta hänen kätensä vaipuivat
ja huivi jäi höllänä päälaelle. Äidin silmät mykistyttivät pojan
hetkeksi.

Hän tietää jotakin, ajatteli Tommi. Mutta mitä? He ovat poliisin
avulla ajaneet minun askeliani. Ei ole ensinkään mahdotonta, että
he ovat nuuskineet varastot puuliiteristä. Ja he ilmiantavat minut
myöskin empimättä, jos niikseen tulee. Miten sitten käy? Alkaa tuntua
hauskalta. Nyt täytyy toimia viisaasti ja nopeasti. Ensi yönä täytyy
kaikki viedä pois. Ja minä tyhmeliini juuri kerroin, että minulla
on rahaa. Nyt se vasta taitaakin alkaa. Se meni niin helposti, että
harmitti.

Äiti näki mielialain vaihtelun poikansa kasvoilla ja tuijotti häneen
yhä vieraammin. Miksi Tommi yhtäkkiä kävi iloiseksi? Ei minkäänlaista
syytä ollut, mutta pojan silmät tuikkivat veitikkamaisesti ja huulet
tapailivat viheltelyä.

— Sano pois nyt, pikku Tekla, oletteko panneet poliisin liikkeelle?

— En minä ole mitään pannut.

— No kuka sitten? Sedätkö? Mitä he sitten etsivät?

— Voit kysyä heiltä.

— Mutta hehän eivät ole täällä, äiti. Sano nyt sinä, koska kyllä tiedät.

— Anna minun mennä, Tommi. Kysy sediltäsi.

— Minne sinä sitten nyt aiot?

— Minun täytyy tehdä luettelo maanviljelyskalustosta, joka seuraa
kauppaa.

— Täytyykö se tehdä nyt juuri?

— Hän on kysynyt sitä jo pari kertaa, mutta avain on hukkunut.

— Ai, onko avain hukkunut?

— Tyttö väittää illalla jättäneensä sen suulle ja aamulla se oli poissa.

— Kasvihuoneenko avain?

— Ei, puuvajan. Koetan etsiä vielä. Mutta sitten täytyy hakea seppä.

— Pikku Tekla, en ole tavannut sinua pitkiin aikoihin, tule juttelemaan
hiukan. Antaa heidän nyt vielä vähän odottaa luetteloaan. Seppää et
kuitenkaan enää tänään saa käsiisi.

Mitä on puuvajassa? ajatteli äiti. Onko hän kätkenyt sormuksen sinne?

— Äiti, kertovat kaupungilla, että täti on mennyt mereen.

— Kertovatko? Kuka?

— Hän on harhaillut rannalla, hänet on siellä nähty.

— En usko.

— Mutta jos se kuitenkin olisi totta.

Äiti ja poika istuivat nyt ikkunan alla ja ruutua vasten heidän
takanaan hehkuivat verenpisaran kukat.

— Parempaa minä uskon Letitsia tädistä, sanoi äiti.

— Miksi hän oikeastaan läksi kotoa? Oletteko te riidelleet? Oletko sinä
ollut hänelle paha? Tiedätkö, äiti, tämä koti ei ole enää mikään, jos
hän puuttuu. Niin, niin, äiti. Sinä, joka olet kaikille ihmisille hyvä,
kuinka olet voinut... Oi äiti, jos hänelle on jotain tapahtunut!

Äidin profiili erottautui ankarana valoa vasten ja hänen silmälautansa
olivat alhaalla, kun hän sanoi:

— Ottaa itsensä hengiltä — sen voi vain edesvastuuton ihminen. Jolla on
jotain velvollisuudentunnetta, se taistelee viime hetkeen asti, »Elämä
kihlaa raudalla», ne olivat hänen omat komeat sanansa. Ei, Tommi, niin
huonoa en hänestä usko.

— Mutta häntä on täytynyt kauheasti loukata ennenkuin hän läksi
täältä... Sinä et sano mitään, äiti. Mitä sinä olet hänelle tehnyt?

Äiti nousi mykkänä ja etsi huiviansa. Tommi otti sen lattialta, mutta
ei antanut sitä hänelle. Äidin kädet tekivät avuttoman liikkeen
ja jäivät sitten riipuksiin. Äidillä oli kummalliset kädet, hän
puhui niillä. Tommin silmät seurasivat pienen hetken sormia, jotka
muistuttivat jotakin outoa, värähtelevää liljankukkaa, sitten hän
jälleen katsoi ylös. Mitä oli äidin hiuksissa? Nehän olivat olleet
pikimustat. Hän muisti kuulleensa, että hiukset yhdessä yössä
saattoivat valjeta.

Äidin kädet olivat taasen vaienneet ja hän sitoi hymyillen huivia
päänsä ympärille.

— Mitä minä ole hänelle tehnyt? sanoi hän, toistaen pojan viime
kysymyksen. — Minä olen etsinyt syntipukkia, niinkuin ihminen tekee,
kun onnettomuus tulee. Syyttömät saavat aina silloin kärsiä meidän
murheemme tähden... Letitsia on minut kyllä ymmärtänyt. Minä olen
ottanut hänet lukuun uudessa asunnossamme, hän kuuluu meille. Jahka
saan asiat kuntoon, menen häntä noutamaan.

— Ja luulet hänen tulevan.

— Hän tulee, kun minä pyydän.

— Olet ihmeen tyyni, äiti. Minä pelkään, ettei hän enää ole elävien
joukossa. Hän on voinut astua järveen niinkuin me astumme nurmikkoon.
Jos hän on ollut sillä päällä...

— Tiedätkö sitten jotain varmaa?

— En.

— Sedät ovat luvanneet pitää hänestä huolen.

— Ja etsiä häntä poliisin avulla. Kuulehan nyt, äiti, mihin te täällä
aikaisemmin olette käyttäneet poliisia? Sanoisit nyt.

Äiti vaikeni ja punnitsi. Sitten hän ajatteli: tulkoon mitä tulee. Ja
sanoi:

— Etsimme serkkusi kihlasormusta.

Äiti oli hyvin kalpea, kun hän sen sanoi, ja hän tuijotti Tommia
jäykästi silmiin. Tommi ei teeskennellyt hämmästyessään.

— Ai niin, sanoi hän, — Heinin kihlasormus. Sen olin kokonaan unohtanut.

— Olitko sinä sen unohtanut? kysyi äiti, ymmällä todeten, että Tommi
oli täysin rehellinen.

— Olin, siitähän on niin kauan.

— Mutta jos ajattelet, niin näet, että silloin tuli murhe meidän
taloomme. Siinä meni kaikki hajalle.

— Eihän nyt, mitä hullua!

— Niin, niin. Sumu laskeutui yli kotimme eikä se näytä hälvenevän.

— Mutta entä jos sormus löytyy?

— Ei taida löytyä...

— Eivätkö poliisit sitten saaneet mitään aikaan? Mutta voihan se vielä
löytyä.

Äiti ei katsonut ylös, ainoastaan hänen kätensä puhuivat. Hän sanoi
hiljaa:

— Jos se löytyisikin.

— Toivoisitko sinä sitä niin kovin?

— Me kaikki toivoisimme.

— Sinä puhut ikäänkuin te katsoisitte jonkin uuden onnenajan sitten
koittavan.

— Tällainen sormus, sehän on symbooli. Sen katoaminen vaikutti kuin
enne siitä, että kaikki pettää. Jos se tulisi takaisin... sillä
lailla kuin minä toivon, niin ehkä saisimme uskoa siihen, että kaikki
sittenkin käy hyvin.

— Voisitko peruuttaa huvilan kaupan? Äiti, sano...!

— En. Mutta sehän ei ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on, että me
saisimme mielenrauhan.

Tommi ei sanonut mitään, painoi nopeasti hatun päähänsä ja läksi.

Mutta äiti vaipui järkytettynä äskeiselle paikalleen. Alkaisiko
sittenkin valjeta?

       *       *       *       *       *

Huomatessaan ettei talossa ole johtoa, oli nuori Hertta Surpaeus
vaistomaisesti ottanut käsiinsä ohjakset. Hän istui ruokasalissa lukien
läksyjään, nousi siitä vastaamaan kun puhelin soi ja muutenkin antoi
tarvittavat tiedot niille, jotka tulivat jotakin kysymään. Ja niitä
oli nyt enemmän kuin ennen. Tieto siitä että huvila on myytävänä oli
levinnyt ja ilmaantui kaikkinaisia ostajia, jotka toivoivat saavansa
joitakin tarvekaluja halvalla. Nuori Hertta esiintyi tiukempana kuin
konsanaan äiti, antoi lyhyitä kielteisiä vastauksia eikä taipunut
mihinkään sovitteluihin. Hän jätti kylmästi asianomaiset kysyjät
portille, käänsi heille selkänsä ja asteli kirjaansa syventyneenä
takaisin. Kaikkia hullutuksia! Onko Niemenkivi mikä kynittävä kana,
että jokainen täällä jotakin ottaisi, mikä ruohonleikkuukoneen,
mikä auran, mikä pyykkitiinun. Sellaista sairaalloista hosumista ja
hoputusta. Suuttua heille voisi, jolleivät olisi kaikki sairaita. Aika
on sairas. Mutta ei ihmisiä myöskään hempeydellä paranneta. Kovaa
lääkettä siinä pitää olla.

Lääkärin ammatti on kuitenkin jaloin ammatti, päätteli hän. Siinä
on vain niin hirveän pitkä kurssi. Mutta siinä voi paljon kasvattaa
ihmisiä. Jokainen on oman onnensa seppä, sen minä tulen takomaan
jokaiseen päähän. Minä panen sen kultakirjaimilla odotushuoneeni
seinälle. Luulen, että ensi vuonna luen kahden luokan yli, jotta menee
vähän pikemmin. Jokainen on oman onnensa seppä.

Myöhemmin samana päivänä tapasivat sedät hänet näin kirjojensa ääressä.
Hän luki ääneen niin että kaikui läpi huoneiden. Kirja kädessä astui
hän heitä vastaan — se oli fysiikan oppikirja — ojensi siitä kätensä,
suu täynnä läksynlukua, ja alkoi vasta, lopetettuaan lauseensa, puhua.

— Päivää, päivää, istukaa, tehkää hyvin. Meillä on kertausta, hirveän
pitkä läksy huomenna. No, onko täti löydetty?

Mikael-setä istuutui, pyyhkien hikeä otsaltaan ja huolestuneena
ravistaen päätään, mutta Gabriel-setä jäi seisomaan ja mittasi
katseillaan veljentytärtä kantapäästä kiireeseen asti. Kun ei kumpikaan
mitään sanonut, jatkoi Hertta.

— Minä en ole hänestä ensinkään levoton, sillä hän pitää meistä
kaikista niin paljon, ettei tahdo tuottaa meille surua: hän ei ole
tehnyt itsemurhaa.

— Mutta ajattele, hyvä lapsi: ilman rahaa! sanoi Mikael-setä.

— Niin, se on tietysti ikävää, vastasi Hertta ja piirteli jotain
paperipalalle, joka oli hänen edessään.

— Mitä te laskitte häntä sillä tavalla menemään. Minä en ollut kotona.
Mutta hänellä on pää täynnä sellaisia lauseita, joista hän elää ja
sittenhän hän osaa ulkoa kaikki etevimmät näytelmäkappaleet niin ettei
hänelle tule ikävä. — Ja kyllä hänelle joku hyvä ihminen on antanut
leipääkin, niin miellyttävä kuin hän on.

— Pikku täti fysiikkasi ääressä, sanoi Gabriel-setä ja katseli häneen
pää kallellaan ikäänkuin hän olisi katsellut monokkelin läpi, — pikku
täti, tunnet huonosti Letitsia Surpaeuksen. Hän osaa kuolla nälkään,
mutta ei syödä armoleipää. Se on juuri tämä luonteenpiirre, joka teki,
että hänen täytyi lähteä täältä.

— Hysteriaa, sanoi Hertta.

— Mitä? tiuskasi eversti.

— Hysteriaa, toisti Hertta kylmästi. — Me olemme kaikki hysteerisiä,
surullista kyllä. Lähteä nyt kotoa pienen kiistan tähden. Ilman rahaa.
Sellaista tehdään vain Ibsenin näytelmissä.

— Vai niin. Koska neiti on ruvennut tutkimaan Ibseniä?

— Koko maailma on tällä hetkellä Ibsenin näytelmää, sanoi Hertta
kuohahtaen. — Aivan niinkuin kaikki hänen henkilönsä olisi sotkettu
samaan jättiläistynnyriin ja tynnyriä sitten olisi aika lailla
ravisteltu.

Setä Gabriel oli juuri ollut suuttumaisillaan tytön nenäkkäistä
vastauksista, mutta nyt häntä rupesi huvittamaan. Hän teki syvän
kumarruksen, sanoi »sallitteko» ja istuutui sitten veljentyttären
viereen. Hän näki, että tyttö oli paperille hahmotellut pääkallon.

— Mutta mennäksemme asiaan, jatkoi Hertta, kiinnittämättä huomiota
everstin ivalliseen kohteliaisuuteen, — minne täti nyt joutuu, kun
saamme hänet käsiimme? Minä kyllä otan hänet luokseni, jahka valmistun,
mutta siihen on vielä pitkä aika.

Everstissä sai suuttumus vallan.

— Ole huoleti, armollinen neiti, kaikki on jo järjestyksessä. Minä
olisin aikoja sitten ottanut hänet luokseni, jollette olisi tarvinneet
häntä täällä.

— Kaikki on järjestyksessä, toisti Mikael setä. — Minä olen saanut
toimen, nimittäin olen hankkinut jonkinlaisen toimen.

Hertta päästi kirjan kädestään, tuijotti häneen suurin silmin ja sanoi
sitten:

— Kyllä olikin jo aika. Ja tädille on oma huone?

— Oma. Siinä on ikkuna ja uuni. Kaikki on valmiina.

— Lähdetään pois, sanoi eversti ja nousi. — Koskei täällä ole ketään
kotona, niin mitä me täällä.

— Älä nyt, rauhoitti veli, — onhan tässä Hertta. Aion kuulla mitä
täällä oikein on tapahtunut, emmehän ole käyneet täällä moniin aikoihin.

Hertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on
paljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä
tietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon
välillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta.
Lulu... Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin
Ludvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan
lääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan
hysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä,
hän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan
he jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta
saa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy
ihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää
tilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.

Kesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja
tervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui
sanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä
hänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.

— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä
pidät hänestä?

— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.

— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he
näyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli
itkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne
vuodenaikansa.

— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä
olen niin väsynyt.

Eversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.

— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää
hysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään
kahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja
piirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.

Lida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.

— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin
ikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä,
paperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista
kumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään
nouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska
he heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä
itke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko
sitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt?
Salapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä
panttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen
hallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut
kysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä
syynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat
selvästi riidelleet.

Eversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin
ja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan.
Eversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.

— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä
äidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin.
Minun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän
sormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla
rakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.

Hän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei
eversti voinut sitä enää siirtää.

— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin
rautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin.
— Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai
kutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini
mahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä,
jolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä
tarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin
puolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan
tämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt
sellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani
häntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä
isänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi
minuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa
kertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista
käsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi
nimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän
hevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän
morsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan
Heini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.

Lida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt
kertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.

— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto
lenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi.
Ruuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja
anna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja
surista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor
Vasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja —
isänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen?
Pieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa
on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen
rautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän
naisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin
he luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi
rahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa
ovat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin.
Kultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos
vanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet
tällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo
ihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen.
Ja tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun...

Eversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt
huoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että
on rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti
Vasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö,
juuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän
mainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini
oli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä
jos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset
— ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat
isänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion
pankkiin.

— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.

— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.

— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on
kadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty,
kaksi veljemme lapsista, niinkuin _tiedät_...

— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä
kai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan
peitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä
isänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.

— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne,
niin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden...

— Hyvästi, susivouti.

Juuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti
tulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa.
Pitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin.
Eversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä
ankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta
herroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä
keittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä,
lähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan
nuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja
eversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen
visiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla
visiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on
täältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy
kotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan
mielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli.
Veljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.

— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian
pitkä Heinille.

Vanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea
Gabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.

— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan?
Hän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on
malli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja
sauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä
sinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?

— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.

— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän?
Pidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran?
Se on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin,
niin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael,
oletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin
nauraa.

Mikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen
se oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.

Kaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän
parvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita.
Yhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet,
että linnut lauloivat.

       *       *       *       *       *

Kun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt
tarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki
oli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi
mitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä
saada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti
saattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli.
Tommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan
myrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.

Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä
silkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään
seisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat,
nimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta
kertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla
vilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi
tässä ylellisessä ympäristössä.

Raina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar
nyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut
yhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan
hänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:

— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet.
Neiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä
kenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun
sormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen
minulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan
pikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää,
että me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa
nuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa
sormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja.
Oi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä
huokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna
Lax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän.
Tällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi
jestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde
ajelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme...
Eikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se
juopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä
sormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin
ettei ensinkään uskalla tarttua kiinni...

Tommin silmät olivat liukuneet konsulinnan yli tauluun, joka oli
ilmestynyt sohvan yläpuolelle. Se oli täällä uusi, mutta Tommi oli
sen jossakin nähnyt. Hän joutui, taulua katsellessaan, niin tämän
lumoihin, että hän sanaa vastaan lausumatta antoi kauniin Raina Laxin
puhella pitkän matkaa. Taulu oli ihmeen tuttu, hän tunsi siinä joka
piirteen, joka valonvivahduksen, kehyksenkin. Ja nyt liittyi tauluun
seuraava näky: oli aamu ja juhlat ja joku tyttö seisoi tuolilla ja
piteli kurotetuin käsin kiinni kehyksestä, ja miehenkädet askartelivat
toisella puolen ja mittasivat kohtaa naulalle. Mies oli hänen isänsä.
Tämä taulu oli heidän kodistaan, se oli kuulunut perhekalleuksiin.
Miten oli se tullut tänne?

Hän muisti rahat, joita äiti tänään oli hänelle tarjonnut.

— Siinä se nyt on, puheli konsulinna, hänen katsettaan seuraten,
— se kallis taulu! Eikös se nyt ole kaunis. Minä olin sanonut
taidekauppiaalle, että toimittaa minulle nimenomaan jotakin tältä
taiteilijalta. Ja hän onnistui löytämään juuri tämän taulun, joka on
taiteilijan kaikkein parhaimpia. Mutta arvatkaapas mitä se maksaa.

Kaikki vaikenivat. Lettakin oli äänetönnä konsulinnan vieressä.

Tommi Surpaeus seisoi kädet riipuksissa niinkuin hänen äitinsä
oli tapana seisoa, kun hän kävi kovaa sisällistä taistelua. Hänet
mykistytti jokin outo valaistus, joka yhtäkkiä oli langennut yli
asioiden ja elämän. Se, että hänen vanhempiensa kallein taideteos,
joka heille kaikille oli sisältänyt eläviä arvoja, oli siirtynyt tänne
tähän sille vieraaseen ympäristöön; se, että hänen sisarensa istui
tuossa konsulinna Laxin vierellä kuin vertaisensa seurassa ainakin —
se johdatti tänne salaman säteen, joka räikeästi valaisten paljasti
totuuden.

Tommi Surpaeuksen valtasi halu lyödä ja repiä rikki. Hän surmaa tuon
vieraan naisen, joka käsissään tuossa pitelee hänen sisarensa kättä,
hän iskee puukon omaan viheliäiseen sydämeensä. Likainen ja huono
ja viheliäinen se on! Hän lyö täällä kaikki kappaleiksi, taulut
seinillä, joita ei kukaan tarvitse, hän viiltää veitsellä silkkiset
huonekalunpäälliset ristiin rastiin. Syntirahoilla on koko hely
ostettu. Ja täällä hänkin on ollut, täällä syönyt ja juonut ja nauranut
ja hengittänyt samaa ilmaa kuin nämä ihmiset. Hän ymmärsi nyt, mikä
on ero _hauskan_ ja _pyhän_ välillä. Hän näki ne kaksi tietä, jotka
johtavat läpi elämän: lavean tien ja kaidan tien. Se toinen oli hauska
ja se toinen oli pyhä. Hän ymmärsi nyt, miksi äidin hiukset olivat
muutamassa päivässä valjenneet: hän oli _ajatellut_ ne valkeiksi,
ajatellut lastaan ja vavissut hänen puolestaan. Äidin valjenneitten
hiusten hohto se oli, joka valaisi tämän hetken. Poika näki tämän
hohdon valossa selkeästi niiden asioiden arvon, joita elämässä on
tarjolla ja tunsi ensi kertaa tahtonsa voiman. Tahto oli herännyt
hänessä eloon, varistanut yltään mielijohteet ja mieliteot, kaiken
pikkurihkaman, ja ottanut haltuunsa herruuden.

Minä olen joutunut lokaan, mutta minä tahdon siitä pois! ajatteli hän,
mielessään lausuen joka sanan.

— No? sanoi konsulinna.

Tommi tarttui yhtäkkiä sisarensa käsivarteen ja heidän välillään syntyi
pieni yhteenotto.

— Me lähdemme kotiin nyt.

— Ei, minähän menen ajelemaan Yngven kanssa.

— Et minnekään sinä mene. Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne?

— Kuka sinulle sitten on antanut luvan?

— Minä menenkin nyt pois.

— Mene, mene, mutta minä tahdon minäkin vähän hauskaa, kotona on
sellaista, ettei siellä kukaan viitsi olla...

— Puhumme siitä sitten.

— Päästä minut irti! Yngve, auta minua.

Tommi tunsi halua kuristaa sisarensa, mutta tahto piti häntä kurissa.
Hän muisti sormuksen, joka hänen piti saada pois täältä ja koetti puhua
tyynesti ja harkiten joka sanaa.

— Sormus, jonka minä annoin konsulinnalle talletettavaksi, ei ole
omani. Se kuuluu, niinkuin sisareni on kertonut, serkulleni. Minun
täytyi jättää se turvaan, kun meille silloin, eräänä iltana tuli niin
äkkilähtö, niinkuin sinä, Yngve, tiedät.

Raina Lax kiirehti yli permannon huoneen kulmaan ja piilottautui
ikkunaverhojen taakse. Sieltä pisti hän esiin päänsä ja aurinko lankesi
hänen hiuksilleen.

Nekin piti Tommin tällä hetkellä nähdä, nuo silkkiset hiukset, jotka
olivat tehneet hänet hulluksi.

— Kuule, puheli Raina, itkua teeskennellen, — sinä paha, sinä paha,
etkö olekaan antanut tätä minulle omaksi? Mistä minä nyt tällaisen
saan? Te kun olette niitä vanhoja sukuja, niin teillä on kaikenlaista
tällaista, mutta mistä meikäläinen tällaisia saa. Hyi sinua. Mutta
jollen minä anna tätä, mitä sanot siihen? Jos minä ostan tämän?

Tommi tyyntyi ikäänkuin hän olisi noussut kylmästä vedestä.

— Se ei ole kaupan.

Silloin konsulinna Lax pusersi kätensä nyrkkiin ja loi sormukseen
vihamielisen silmäyksen. Ja nyrkki sormuksineen vapisi hänen katseensa
alla. Tommi näki, että hän kärsi. Se oli köyhyys, joka tunsi
auttamattoman kirouksensa, köyhyys, joka oli myynyt itsensä rahasta,
uskoen sillä kaikki saavansa ja joka nyt huomasi, että oli jotakin,
joka ei ole kaupan. Hän vetäisi nopeasti sormuksen kädestään ja
paiskasi sen pöydälle.

Heini serkun kihlasormus oli jälleen Tommi Surpaeuksen hallussa.

Yngve Laxin ja Tommin välillä syntyi vielä selvittely. Tommi huomautti
hänelle, että varaston, joka oli sijoitettu heille Niemenkiveen,
ennen huomispäivää pitää olla poissa. Muuten hän ei vastaa niistä.
Yngve kirosi ja esteli ensin, mutta kuullessaan, että huvilan ostaja
haluaa nähdä vajan ja että lukko murretaan, lupasi hän yöllä käydä ne
noutamassa. Tommi ja hänen sisarensa kumarsivat, kättä ojentamatta, ja
läksivät. Ovella sanoi konsulin poika:

— Surpaeus hoi, elätkö sinä tämän käytöksesi jälkeen vielä siinä
luulossa, että saat täältä joitakin rahoja palkaksi?

Tommi kääntyi ja näki Yngven ja Rainan kasvot rinnan ovenavauksessa.

— En, sanoi hän ja naurahti, — sopiihan niillä rahoilla ostaa tauluja
ja sormuksia!

Sellaista iloa kuin lausuessaan nämä sanat, ei Tommi ollut koskaan
tuntenut. Ne sanat tekivät hänet yhtäkkiä vapaaksi ja hän nauroi
itsekseen, nauroi hyvän aikaa.

Nyt täytyi vain nopeasti päästä Enok-sedän puheille.

— Mitä sinä naurat? sanoi Letta. — Et mitään hauskaa sinä soisi
minulle, nytkin lupasit pois rahat. Kuinka on nyt niiden kaikkien, mitä
sinä meille lupasit, ei suinkaan niistä mitään tule...

— Olisitko sinä voinut ottaa nämä rahat?

— Niin, no... kun ei muitakaan ole.

— Kyllä sinä vielä kerran minua tästä kiität.

Ääneti astelivat sisarukset tuttua tietä kotia kohden. Tommi läheni
näitä seutuja ikäänkuin pitkän poissaolon jälkeen. Hänellä oli jälleen
osuus kotiin. Siltä hänestä tuntui. Kummallista: koti oli myyty, parin
viikon perästä ei Surpaeuksilla enää ole mitään asiaa tänne, ei mitään
sanomista täällä. Ja kuitenkin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi
voittanut takaisin kodin.

Vapautuessaan valheesta oli pyhä jälleen tullut hänen omakseen.
Ja pyhän mukana kodin idea, lapsuus, muistot, jotka tästä puoleen
muodostivat kodin.

Tommi päästi sisarensa kotiportista vaahterain alle ja näki tutut katot
läpi heleän lehtiverkon. Hän ei ehtinyt viipyä antaakseen silmänsä
juoda lepoa kevätillan kauneudesta aidan sisäpuolella. Hänen täytyi
kiirehtiä tapaamaan setää, jota ei hän ollut tavannut sitten kun hän
näki hänet rannassa lastin ääressä, ja hän kulki nopeasti, katsomatta
ihmisiin, jotka tulivat vastaan, tai kiinnittämättä huomiota mihinkään
ympärillään. Hänen mielensä nousi ja laski kuumien aaltojen vallassa.
Ne olivat maininkia siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä pitänyt
selvittelyä itsensä kanssa, hän ainoastaan odotti, että myrsky menisi
ohitse.

Tämän saman kuuman aaltoilun täyttämänä nousi hän raitiovaunuun, saapui
talolle, missä setä asui ja juoksi ylös portaita. Hän ei huomannut
outoa sairashuoneen hajua portaissa, hän huomasi vasta ovella valkoisen
paperin, jossa oli jokin kirjoitus. Pyydettiin puhumaan ja liikkumaan
hiljaa. Mitä? Oliko täällä joku sairas? Oliko setä sairastunut?
Olivatko poliisit saaneet hänet käsiinsä ja ehkä ampuneet häntä? Mutta
sittenhän hänet olisi viety sairaalaan. Tommi kävi neuvottomaksi eikä
tietänyt, pitikö hänen koputtaa oveen vaiko astua sisään koputtamatta.
Hän valitsi viimeisen vaihtoehdon ja avasi hiljaa oven.

Senjälkeen oli kaikki jotenkin epätodellista ja unentapaista. Aika
oli pysähtynyt paikalleen eikä voinut tietää kestikö pysähdystä
kauan vaiko silmänräpäyksen. Tommi oli joutunut Letitsia Surpaeuksen
kuolinvuoteen ääreen siinä vaiheessa, jolloin ei enää ole kysymystä
henkiinjäämisestä. Tuskat ovat poissa, elämän rumuus on lakannut, maan
pauhina vaiennut ja ihmissielu palaa suurella tiiviillä liekillä, juuri
äärimmällä rajalla ajallisuutta.

Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteella oli sellaista. Ne kaksi
ihmistä, sairaanhoitajatar ja Enok Surpaeus, jotka siellä odottivat
loppua, eivät itkeneet ja kun Tommi Surpaeus tuli, upposi hän heti
kaikkivaltiaaseen äänettömyyteen, yrittämättäkään mitään kysyä. He
odottivat kaikki liikkumatta, hiiskahtamatta suuren hiljaisuuden
tuloa ja elivät outoa myötäelämää sen säteilyn kanssa, joka valaisi
tätä kuolevaa. Myöskin aavistivat he kaukaa sen näyn armautta, jota
Letitsian silmät suurina ja avonaisina heijastivat. Se mitä hän
näki, ei ollut tästä maailmasta. Hänen olentonsa säteili voimalla,
joka olisi voinut valaista kokonaisen maailman. Eivät yksin silmät
säteilleet, vaan kasvot ja kädetkin. Niin hiljaa hän liukui yli suuren
rajan, että Enok Surpaeus ja Tommi vielä pitkän aikaa odottivat
hänen avaavan silmänsä, vaikka hoitajatar jo oli lausunut sen sanan,
jonka ammattihoitaja on tottunut virallisella hienotunteisuudella
tällaisissa tapauksissa kuiskaamaan: loppu. He seisoivat henkeä
pidätellen kuolleen oudon nuoren ja juhlallisen kauneuden lumoissa ja
läpikävivät sieluissaan jotain perin tuttua ja samalla kertaa uutta.
He ajattelivat: minäkin kerran lepään kuolinvuoteellani. Tämänhän
joka ihminen tietää, joka päivä kohtaavat hänen korvaansa kuoleman
viestit, ystävät ja tuttavat hänen ympärillään kaatuvat. Mutta hänen
oma kuolemansa on hyvin kaukainen välttämätön paha, joka liikuttaa
häntä vasta joskus, pitkien aikojen perästä. Vanha maankiertäjä ja
hänen nuori ystävänsä tunsivat yhtäkkiä oman kuolemansa läheisyyden ja
tekivät itselleen ne kysymykset, jotka tästä seuraavat ja vastaavat
johtopäätökset. Ja ensin liikkui asemiltaan kapteeni lähteäkseen
toiseen huoneeseen keventämään sielunsa tuskaa. Hän kuuli korvissaan
sanat, joihin eräs rukous loppuu, rukous, jonka hän joskus oli oppinut,
mutta jota ei hän enää osannut ulkoa: päästä meitä pahasta. Hän halusi
olla yksin ja voihkia ja itkeä. Mutta ei ollut toista huonetta. Ja niin
hänen täytyi jäädä paikalleen ja tukahduttaa tuska omaan rintaansa.
Mutta tietämättään voihki hän sanoja: päästä meitä pahasta. Ja nuori
mies hänen vierellään otti vastaan sanat. Ja ne vuotivat hänen
sisimpäänsä kuin polttava lääke. Eikä hän muistanut, että häneltä
köyhässä huoneessa puuttui tällä hetkellä tärkein: yksinäisyys. Vaan
hän putosi polvilleen kuolinvuoteen ääreen ja itki katkerasti.

Päästä meitä pahasta.

Tommi Surpaeus sai nyt ne niukat tiedot, mitä setä saattoi antaa.
Letitsia oli puhunut niin vähän ja hän oli ollut niin kärsivällinen ja
kiitollinen. Myöskin ilmoitti kapteeni pian jättävänsä maan ja taas
lähtevänsä kiertämään. Muuttolintu, muuttolintu, jonka keväät eivät ole
riippuvaisia auringonkierroista.

Tommi painoi vanhan purjehtijan kättä, sanoi hyvästi nukkujalle ja
läksi viemään sanaa kotiin.

Hän kulki yhä nähden Letitsia Surpaeuksen säteilevät kasvot ja vain
se oli todellista — elämä kaduilla ja teillä oli jotain satunnaista
ja toisarvoista, koska vain tuota säteilyä varten ihminen ponnisti ja
vain se oli hänen arvoistaan. Hän kulki povessaan se kumma tunne, että
hänen surunsa oli kaiken keskipiste, että kaiken turhan piti hänen
lähestyessään väistyä ja kaiken pilkan vaieta. Hänen osalleen oli
tällä hetkellä sattunut kantaa Ihmisen surua, mutta se oli kaikkien
maan lasten yhteisomaisuus ja jokainen sai vuoronperään kantaa sitä,
katsella sitä ja koota voimia sen ääressä.

Päästä minua pahasta!

Hän tuli kodin portille ja menetetyn kodin tuttu lempeä kauneus
sopeutui vastustamatta siihen kauneuteen, jonka lähettinä hän saapui.
Tuntui siltä kuin vainajan henki olisi seurannut tänne ja aikonut
viihtyä täällä.

Kotiväki oli koolla lehmusten alla, missä tanner jo nurmettui.
Keskustelu kulki vieraasti ja väkinäisesti, yhteisistä ponnistuksista
huolimatta. Jonkin verran helpommaksi kävi, kun Heini kaukaa ja leikkiä
lyöden kuvasi, miten kauhean lapselliset he olivat olleet, hän ja hänen
sulhasensa — tai oikeastaan oli hän, Heini ollut tyhmä ja lapsellinen:
pienten, turhien asioiden tähden he olivat kiistelleet ja kuluttaneet
toisiaan. Puhuttiin talon ainoasta kotieläimestä, Ystävästä, joka
oli nukkunut monta päivää ja tänään jälleen haukkunut vieraita
niinkuin nuoruutensa päivinä. Sitten näyttivät keskustelun aiheet taas
tyhjentyneen ja ainoastaan lintujen laulu täytti illan. Katseltiin
auringon laskua, todettiin, että omenapuut varistivat lehtiään ja
että nurmi niiden alla oli kuin lumessa. Huomattiin, että tätä aikaa,
jolloin koivunlehvä näin tuoksuu, kestää vain hyvin lyhyen ajan. Näistä
aroista aiheista jotka menettävät sisältönsä, kun niistä puhutaan
ääneen, keskusteltiin sentähden, ettei päästy vireeseen.

Epävireen syytä, Heinin kihlasormusta ei kukaan maininnut.
Salavihkaiset katseet vain huomasivat, että sulhasen sormessa oli
sormus, morsiamella ei.

Silloin kuului portti narisevan ja kaikki tunsivat tulijan Tommiksi.
Tuli entistä tukalampaa — miten hän selviytyisikään kihlattujen edessä?

Mutta hän tuli perheen piiriin ikäänkuin ei hän olisi kihlatuita
muistanut. Ja ennenkuin hän avasi huulensa, kertoivat hänen kasvonsa,
että hän tänään oli toinen ihminen kuin eilen. Äiti tuijotti häneen
suurin silmin eikä voinut muuta kuin ihmetellä. Voittoa tiesivät Tommin
kasvot.

Nuori mies ei kiinnittänyt huomiota jäykkyyteen, millä häntä oli
tervehditty. Hän näytti valmistavan jotakin sanottavaa. Ja kun kaikki
sitten olivat hiljaa ja vain linnut lauloivat auringonlaskussa, lausui
hän kuivin silmin:

— Letitsia tädin terveiset kaikille, erikseen jokaiselle. Hän on
kuollut.

Sen juhlallisen soinnun aikana, jolloin luonnon kevät ja ihmisen
valitus yhtaikaa pyrkivät ilmoille, muisti Tommi yhtäkkiä sen, jonka
hän kuoleman tullessa oli unohtanut. Hän otti taskustaan Heinin
kihlasormuksen ja laski sen valkoiselle liinalle kihlattujen välille.

Ei syntynyt mitään ihmettelyä eikä kysymyksiä. Kuoleman läheisyys oli
tasoittaen ja sovittaen tullut keskelle elämän haparoivaa ja kuumeista
etsintää. Ja ikäänkuin morsiuspari olisi seisonut vihkituolissa
vakavan valansa hetkellä, otti sulhanen ääneti sormuksen ja painoi sen
morsiamen käteen.

Mutta kaikki muistelivat äänettömässä surussa poismennyttä ja heidän
kyyneleensä olivat niinkuin kaste helteisen päivän iltana. Ja heistä
tuntui siltä kuin hänen siunaavat kätensä olisivat laskeutuneet yli
kaikkien päiden, jokaisen erikseen ja kaikkien yhteisesti.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIHLASORMUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.