Suloisen järjettömyyden kaupunki

By E. Temple Thurston

The Project Gutenberg eBook of Suloisen järjettömyyden kaupunki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Suloisen järjettömyyden kaupunki

Author: E. Temple Thurston

Translator: Heikki Teittinen

Release date: March 30, 2025 [eBook #75750]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1924

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI ***

language: Finnish




SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI

Kirj.

E. Temple Thurston


Englanninkielestä Suomentanut

Heikki Teittinen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




SISÄLLYS.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

TIE KAUPUNKIIN.
   I. Pyhän Josefin päivän aattona.
  II. Viimeinen kynttilä.
 III. Vihanneskauppiaan katu.
  IV. Mitä sanotaan sankariksi.
   V. Katusoittaja Fetter Lanella.
  VI. Kensington Gardens.
  VII. Uljaan »Albatrossin» matka.
 VIII. Kohtalokas piletinmyyjä.
   IX. Salaiset paperit.
    X. Sisäisen havainnon tarpeellisuus.
   XI. Sivuvalaistusta ilmiöihin.
  XII. Lunastamattomuuden temppeli.
 XIII. Tavaraluettelo.
  XIV. Kuinka otetaan selvää asioista.
   XV. Mitä aamupuku voi kätkeä.
  XVI. Pääsiäispyhät.
 XVII. Kärpänen meripihkassa.
XVIII. Ystävyyden sinetti.
  XIX. Tuo Mr. Chesterton.
   XX. Miksi Jill rukoili Pyhää Josefia.
  XXI. Suloisen Järjettömyyden Kaupunki. 82 s. 165 tark.

TOINEN KIRJA.

TUNNELI.
 I. Varjon sydän.
II. Amber.

KOLMAS KIRJA.

KAUPUNKI.
   I. Palazzo Capello.
  II. Kirje Venetsiaan.
 III. Paluu Venetsiaan.
  IV. Todellinen äiti.
   V. Johnin väritutkielmia.
  VI. Kynttilä Pyhälle Antoniolle.
 VII. Ignatian ominaisuuksia.
VIII. Uhri.
  IX. Lähtö Venetsiasta.
   X. Helmikuun kuudestoista päivä Lontoossa.
  XI. Selviämätön solmu.
 XII. Uskon ihme.
XIII. Kuolema.
 XIV. Kiertomatka.
  XV. Pyrkimys rehellisyyteen.
 XVI. Kangastuksen loppu.





ENSIMMÄINEN KIRJA.

TIE KAUPUNKIIN.




I. PYHÄN JOSEFIN PÄIVÄN AATTONA.


Todellakin tämä tapahtui maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä — mutta
on aivan mahdotonta sanoa, mille viikonpäivälle se sattui.

Oli ilta, kello oli puoli kahdeksan maissa. Puoli kahdeksan on jo
pimeä, lamput on sytytetty, talot painuvat toisiinsa kiinni. Niillä on
kerrottavana salaisuuksia toisilleen, heti kun tulee pimeä. Ah! Kunpa
tietäisitte, mitä salaisuuksia talot haastelevat, kun varjot sulkevat
ne yhteen suuriksi ryhmiksi! Mutta ettepä tule koskaan sitä tietämään —
ne sulkevat silmänsä ja kuiskailevat.

Lincolnin ravintolan ympärillä oli hiljaista kuin haudassa. Asianajajan
kirjuri oli lähtenyt myöhään toimistostaan, ja hänen kiirehtivät
askeleensa saivat syvän hiljaisuuden värähtelemään. Kuulitte pitkälle
jokaisen askeleen. Niin kauan kuin voitte erottaa hänet, tajusitte ne
selvästi; sitten kun hän häipyi varjoesiripun taa, äänet vaimentuivat,
ja lopuksi hiljaisuus palasi jälleen seudulle — ryömi kaikkialta
ympärillenne, puolittain innokkaana, puolittain haluttomasti, ikäänkuin
uniset lapset, jotka on vedetty vuoteistaan kuulemaan keijukaissadun
loppua.

Täällä oli myöskin keijukaissatu kerrottavana.

Se alkoi maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana, Pyhän Josefin
päivän aattona.

En osaa oikein sanoa, minkä vuoksi, mutta kaikista pyhimyksistä, jotka
ovat saaneet ylistetyt nimensä kalenteriin — ja, taivas varjelkoon,
niitä on totisesti koko joukko — hän näyttää parhaiten ansainneen
pyhimykseksi julistamisen kunnian. Palavassa uskonkiihkossa on
marttyyrikuoleman hyve tosin omana palkintonaan; mutta elää jatkuvasti
uskoen tuohon ihmeeseen, joka yrittää murskata avio-onnen, hajoittaen
perheen kunnian kuin tomun kaikkiin taivaan tuuliin — se on varmasti
kaikkein uljainta marttyyriutta.

Vielä nykypäivinäkin saattaa löytyä niin paljon uskoa, että joku voi
uhrata henkensäkin uskontonsa puolesta; mutta enpä tunne yhtään miestä,
joka sallisi uskonsa käydä puhumaan vaimonsa hyvän nimen ja kunnian
puolesta, kun asianhaarat ovat tehneet hänelle sellaisen kepposen, tai
sanoisimmeko taikatempun.

Ja niinpä roomalaiskatolilaiset, jotka ovat kuin lapset markkinoilla,
kun uskonasiat tulevat kyseeseen, ovatkin omaksuneet jonkinlaisen
säälittelevän sävyn tähän herkkäuskoiseen mieheen suhtautuessaan.

»Pyhä Josef-parka», he sanovat, — »minä olen aina saanut häneltä
pyytämäni. En muista hänen koskaan pettäneen.»

Tahi. »Pyhä Josef-parka — hän ei sovi minulle ollenkaan. Minä rukoilen
aina Pyhää Neitsyttä tarvitessani jotakin.»

Voiko kuvitella mitään lapsellisempaa, viattomampaa, enemmän
lastenkamaria muistuttavaa — ainoa paikka maailmassa muuten, jossa
ylipäänsä vakaasti uskotaan?

Jokaisella pyhimyksellä on oma erikoisominaisuutensa, vaikuttaen
kukin omalla yksilöllisellä tavallaan. Pyhä Rock antaa salaperäiset
terveysjuomat; Pyhä Anton tuo teille takaisin hukatut esineet —
ja kuinka kirkkaasti säilyvätkään mielessänne ne kerrat, jolloin
etsintänne noustuanne rukoilemasta oli tuloksellista; kuinka valmiita
ovatkaan painumaan unohduksiin ne kerrat, jolloin epäonnistuitte. On
aivan mahdotonta luetella kaikkia pyhimyksiä ja heidän ominaisuuksiaan.
Merihädästä varjelemaan, esimerkiksi, Pyhä Gerald on ylikäymätön; mutta
Pyhä Josef — tuo Pyhä Josef parka! — häneltä virtaa kaikki hyvät asiat,
mitä rahalla voi ostaa — lasten leikkikalut, naisten neularahat ja
miesten erikoiset ylellisyystarpeet.

Kuvitelkaapa, jos voitte loihtia sielunne silmien eteen kaikki, mitä
on täytynyt tapahtua tänä Pyhän Josefin juhlapäivän aattona. Kuinka
monet tuhannet polvet ovat taipuneet, kuinka monet uupuneet ruumiit
ja nälkäiset sielut ovat kuiskineet avukseen Pyhää Josef-parkaa! Nämä
kimmeltävän kullan, hohtavan hopean ja kilisevän kuparin anojat ovat
varmasti liian monet laskettavaksi. Siinä on ollut työpäivää tarpeeksi,
jos kaikkiin rukouksiin on vastattu! Koetahan laskea kynttilät, jotka
on sytytetty Pyhän Josefin alttarille — se on mahdotonta!

Ja kuitenkin kysymyksen voi ratkaista yksinkertaisella matemaattisella
laskelmalla. Sano minulle, montako köyhää on maan päällä, ja minä
sanon sinulle, montako kynttilää on sytytetty, kuinka monta rukousta
on rukoiltu ja kuinka monta toivetta on syntynyt Pyhän Josefin päivän
aattona.

Ja kuinka monta köyhää on maan päällä? —

Kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen Sardiniakadun kappelissa tänä
maaliskuun kahdeksannentoista päivän iltana. Kaikkien noiden olentojen
joukossa, jotka polvistuivat epäselvässä kynttiläntuikkeessa, olkapäät
nöyrästi painuksissa, päät syvälle käsiin haudattuina, ei ollut
ainoatakaan, jonka huulilla ei olisi viipynyt Pyhän Josef-paran nimi,
vedoten vakavasti tai valittaen.

Nämä olivat maailman köyhiä, ja ketä ja millaisia he olivat?

Siellä oli osakekauppias, joka maksoi vuokraa muutamia satoja puntia
vuodessa Cityssä sijaitsevasta konttoristaan, sadanviidenkymmenen
punnan vuokran huoneistostaan Temple Gardenissa, ja jonka maakartano
oli varustettu kaikilla rikkauden mahdollisuuksilla.

Hänen takanaan — hän istui yksin penkissään — oli nuori nainen
painavassa turkisvaipassa, korkeintaan kahdenkymmenenkolmen ikäinen.
Ei mistään muusta kuin hänen kumartuneesta päänasennostaan olisi
saattanut päätellä, että hänen rukouksensa esineenä saattoi olla raha.
Hänelläkin oli kokonainen penkki hallussaan. Hänen takanaan istui kolme
palvelustyttöä. Keskikäytävän toisella puolella, turkisvaippaisen
naisen paikkaa vastaavassa penkissä, oli nuori mies — kirjailija,
sanomalehtimies — kynänkäyttelijä, jonka köyhyyden suurimpana aiheena
oli hänen kunnianhimonsa.

Tämän takana, siellä täällä polvistui muita, pankinjohtaja,
siivoojatar, ja kaikkien muiden takana, kappelin toisessa päässä,
hurskaan tarkkaavaisina ja yhtä vakavina kuin muutkin oli neljä
italialaista posetiivinsoittajaa.

Tässä olivat maailman köyhät. Ne eivät ole mikään luokka, vaan
kaikki luokat. Köyhyys ei ole muutamien erikoisasema; kaikki
ovat samassa asemassa. Toivomustemme esineet ovat niin kaukana
saavutustemme hedelmistä, että me kaikki olemme vaivaisia. Ja siksi
tämän yksinkertaisen laskennollisen tehtävän täytyy sittenkin jäädä
ratkaisemattomaksi; sillä on mahdotonta sanoa tämän maailman köyhien
lukumäärää, ja juuri siksi on mahdotonta laskea sytytetyt kynttilät,
kohonneet rukoukset tahi syntyneet toivomukset Pyhän Josefin päivän
aattona.




II. VIIMEINEN KYNTTILÄ.


Kun jumalanpalvelus oli ohitse, kun pappi oli kadonnut pyhäinjäännösten
kera alttarin takaiseen salaperäiseen pimentoon, pieni seurakunta nousi
hitaasti ylös.

Toinen toisensa jälkeen he tulivat Pyhän Josefin alttarin luo. Kolikko
kolikon jälkeen vieri puiseen ruskeaan arkkuun, kun he ottivat
kynttilänsä, ja kohta tuikahteli pieniä liekkejä tuon herkkäuskoisen
pyhimyksen maalatun kuvan edessä.

Luonne tulee kaikessa esille: yhtä paljon kynttilöiden sytyttämisessä
Pyhälle Josef-paralle kuin elämän tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä.

Rikas osakekauppias oli luonteensa vaistojen palvelija erottaessaan
huolellisesti kaksi pennyä kourallisesta hopearahoja. Hänen mieleensä
juolahti, että niiden täytyi vain olla neljännespennyn kynttilöitä
— penny oli siis todellakin runsas välityspalkkio — kirkko oli
liian ahnas. Hän ei tahtonut ostaa enempää kuin kaksi. Miksi kirkon
pitäisi hyötyä seitsemänkymmentäviisi prosenttia hänen uskostaan?
Hän oli pannut jo anteliaasti kolehtiin. — Saattaa myöskin kysyä,
mitä syytä Pyhällä Josefilla oli antaa hänelle yhtään mitään, sehän
oli kauppa, josta ei ollut mitään nähtävää etua Pyhälle Josefille?
Osakekauppias ei kiinnittänyt huomiota asian tähän puoleen. Hän oli
rukoillut, että liikeyritys, jossa oli kyseessä muutamia tuhansia
puntia, muodostuisi hänelle edulliseksi. Jos rukous kuultaisiin,
tulisi hän voittamaan panoksestaan kaksikymmentä prosenttia — mutta ei
seitsemääkymmentäviittä, oh, ei — ei seitsemääkymmentäviittä! Ja siten
nämä kaksi pennyä, jotka nuristen uhrattiin, kuvastivat erinomaisesti
hänen suhteellisuustajuaan. Ne kalisivat hänen korvissaan arkkuun
pudotessaan.

Häntä seurasi siivoojatar. Tehden ristinmerkin tämä niiasi kuvalle.
Raha oli jo valmiina hänen kädessään. Koko jumalanpalveluksen ajan
hän oli puristanut sitä hiestyneessä kourassaan peläten pudottavansa
sen. Kolmen pennyn lantti on uskomattoman pieni raha. Hän huokasi
helpotuksesta kuullessaan sen lopultakin kilahtavan arkkuun. Siellä se
oli tallessa, siellä oli sen päämäärä. Kolme neljännespennyn kynttilää
siirtyi hänen omaisuudekseen, ja hän sytytti ne hellästi: Hänellä oli
kolme lasta odottamassa hänen paluutaan jossakin vuokrakasarmissa. Aina
pistäessään kynttilän jalustaan hän kuiskasi jonkin nimen: John — Mary
— Michael. Häntä itseään varten ei jäänyt yhtään kynttilää.

Sitten tuli konttoriapulainen. Hän sytytti neljä. Siinä oli kaikki
hänen omistamansa kuparirahat. Niillä olisi jo ostanut laatikon
savukkeita. Hän katseli tuumivasti neljää jalustalle sytyttämäänsä
kynttilää, kääntyi sitten kohtaloonsa alistuvasti. Mahtoikohan
lopuksikaan olla hyötyä noista neljästä Pyhälle Josef-paralle
omistetusta kynttilästä? Ehkä hän oli ollut hullu — tämä oli
mahdollisesti vain rahan tuhlausta.

Hänen jälkeensä tuli pankinjohtaja. Hän lunasti kuusi kynttilää
ruskeasta puuarkusta. Joka vuosi hän sytytti kuusi, ei koskaan enempää
eikä koskaan vähempää. Hän sytytti ne nopeasti, itsetietoisesti,
vaikkakin salaa häpesi niiden paljoutta, eikä huomannut kääntyessään
kiireesti, että yhden liekki paloi kituen ja sammui.

Ensimmäinen palvelustyttö tuli hänen jälkeensä, otti sen pois
jalustasta ja sytytti sen uudelleen toisesta liekistä.

»Minä annan tämän olla omasta puolestani», hän kuiskasi takanaan
olevalle palvelustytölle. Nähdessään kumppaninsa loukkaantuneen
hämmästyksen hän tirskui hämillään. Hän oli varmasti hyvillään
päästessään vetäytymään piiloon kirkon suojaavaan pimentoon. Siellä hän
painui polvilleen tyhjään penkkiin.

»Kiltti Jumala — anna anteeksi», hän kuiskasi. »Se oli kerrassaan
kurjasti tehty» — ja hän yritti koota kaiken rohkeutensa mennäkseen
takaisin sytyttämään uutta. Mutta rohkeutta ei tullut riittävästi. Sitä
kysytäänkin tällaisessa tilanteessa enemmän kuin luulisi.

Ja lopuksi olivat kaikki lähteneet, paitsi turkisvaippainen nainen
ja kirjailija — sanomalehtimies — kynänkäyttelijä. Pikku alttarille
olivat kynttilät tuoneet oikean valovirran, kirkko oli tyhjä, kaikki
hiljaista; mutta nämä kaksi olivat jääneet polvistuen äänettöminä
kumpikin penkissään.

Mitähän kaipausta tuo nainen kantoi sydämessään, pysyessään
kärsivällisesti polvistuneessa asennossaan niin pitkät ajat? Jokin
ahdistava toivomus, — siitä voitte olla vakuutettu — sellainen
toivomus, joita vain naisilla on ja vain naiset ymmärtävät. Ja mitä
mies taas tarvitsi? Ei rahaa! Ei mitään sellaista, mitä Pyhä Josef
voisi antaa. Hänellä ei ollut kylläkään rahaa. Pennyn raha loikoili
tyytyväisenä hänen taskunsa pohjalla, ja siinä oli tällä hetkellä
koko hänen omaisuutensa. Enimmäkseen silloin kun teillä on rahaa,
tarvitsisitte sitä lisää. Kun omistaa yhden pennyn eikä ole tietoa
toisen saamisesta, on tullut jokseenkin niin lähelle täydellistä
tyydytystä, kuin yleensä voi toivoa pääsevänsä.

Miksi hän sitten yhä viivytteli polvillaan? Mitä hänen sydämensä
tarvitsi? — Luontoa taas — inhimillistä luontoa myöskin —
yksinkertaisesti kaipaus saada tietää tuon naisen kaipaus. Se oli koko
juttu.

Kului kymmenen minuuttia. Hän tarkkaili naista sormiensa rakosista.
Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Lopuksi, todeten lohduttomana, ettei
ollut toivoakaan muista paljastuksista, kuin että turkisvaippa oli
maksanut kolmekymmentä guineaa, mutta että siitä huolimatta saattaa
olla köyhä ja rukoilla Pyhää Josefia — hän nousi hitaasti pystyyn.

Hetkinen sen jälkeen nainen seurasi häntä.

Hän käveli suoraa päätä alttarin luo, ja penny oli jo kilahtanut
arkkuun, ennenkuin hän huomasi, että oli vain yksi kynttilä jäljellä.

Hän katsahti taakseen. Nainen odotti. Ajatus tuli silmänräpäyksessä.
Hän astui syrjään ja jätti kynttilän paikalleen. Sitten hän kääntyi
hitaasti lähteäkseen.

On hetkiä elämässä, jolloin kujeileva sattuma tarttuu kirkassydämisen
Kohtalon käsiin, ja nämä yhdessä johtavat tapahtumat päätä
pyörryttävään piiritanssiin, jonka selvittelemisessä ja kertomisessa
riittää työtä yhden miehen järjelle kuukausiksi.

Tässä teillä on mies, nainen ja Pyhän Josefin alttarille määrätty
kynttilä. Nämä kaikki kietoo toisiinsa tyhjässä kirkossa sattuman
kujeileva käsi ja tuosta päättömästä vyyhdestä syntyy keijukaissatu
— tarina Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — uni tai todellisuus
— nehän ovatkin yksi ja sama asia — pieni väriläikkä harmaassa
töherryksessä, joka peittää vielä nukkuvat sielut.

Mies tunsi verkkaan kääntyessään, ettei tarina loppuisi siihen. Teidän
ei pidä olla ainoastaan inhimillinen luonnon tutkija aikoessanne
kynänkäyttelijäksi. Sattuma täytyy myöskin osata ottaa lukuun ja
aavistaa ennakolta. Kaikessa saattaa olla luontoa, mutta teidän
havaintoonne sen tuo Sattuman kujeileva käsi. Niinpä hän kääntyi
verkkaan lähteäkseen — mutta oi kuinka verkkaan — juuri sen verran
liikehtimistä kuin tarvitaan ilmoittamaan, ettei oikeastaan aio jäädä.

Mutta kaikki vaistot olivat hänessä valppaina sitä hetkeä varten,
jolloin naisen ääni pidätti hänet.

»Te ette ottanutkaan kynttilää, josta maksoitte», tämä sanoi melkein
kuiskaten.

Hän kääntyi taas heti kantapäillään.

»En — se on viimeinen. En huomannut sitä, ennenkuin olin pannut rahan
sisään.»

»Mutta teidän pitäisi ottaa se.»

»Minä jätin sen teille.»

»Mutta minkä vuoksi?»

»Arvelin mahdolliseksi, että te haluaisitte hartaammin sytyttää sen kuin
minä.»

Mitä hän tarkoitti sillä? Luuliko hän viimeksitullutta itseään
köyhemmäksi, enemmän Pyhän Josefin anteliaisuuden tarpeessa olevaksi?
Siinä se oli ja se olikin totta. Kukaan ei voinut olla enemmän
taivaallisten voimien avun tarpeessa kuin hän nyt oli.

Mutta mistä tuo mies sen tiesi? Miksi hän niin ajatteli? Jos olisi
ollut kyseessä köyhä siivoojatar — siinä tapauksessa kylläkin. Mutta —
nainen katseli hänen yksinkertaista sinistä sarkapukuaan, vertasi sitä
vaistomaisesti oman raskaan turkisvaippansa komeuteen — minkä vuoksi
mies ajatteli hänestä siten?

»En ymmärrä, miksi minun pitäisi käyttää hyväkseni teidän
hyväntahtoisuuttanne», nainen kuiskasi.

Mies hymyili.

»Minä tarjoan sen Pyhälle Josefille», hän sanoi.

Nainen otti kynttilän.

»En ihmettelisi, vaikka hän huomaisikin teidän tarjouksenne
hyväksyttävämmäksi näistä kahdesta.»

Mies odotti, kunnes hän oli sytyttänyt sen; odotti, kunnes se oli
kiinnitetty jalustaan. Hän pani merkille naisen kädet hienot —
valkoiset — sormet hoikat ja ruusuiset kynnet. Mitä ihmettä tämä oli
mahtanutkaan rukoilla?

»Hyvä — luullakseni Pyhä Josef ei ole kovinkaan puolueellinen», sanoi
mies vääntäen huulensa leikilliseen hymynpilkkeeseen.

»Ettekö usko? Pyhä Josef-parka!»

Tehtyään ristinmerkin nainen kääntyi ja lähti alttarilta.

»Nyt — minä olen teille velkaa yhden pennyn», hän lisäsi.

Hän tarjosi rahaa, mutta mies ei liikahtanutkaan ottamaan sitä.

»En tahtoisi ryöstettävän murto-osaakaan uhristani Pyhälle Josefille»,
hän sanoi. »Rasittaisiko teitä kovin, jos jäisitte yhä edelleen
velkaan?»

»Niinkuin haluatte.» Nainen veti kätensä takaisin. »Sitten, ei muuta
kuin kiitos vain. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä.»

Mies käveli hitaasti hänen jäljestään kirkon halki. Sattuma oli
pujottanut ohueen rihmaan muutamia herkullisia silmänräpäyksiä — siinä
kaikki. Mitään tulosta siitä ei ollut. He erosivat yhtä tuntemattomina
toisilleen kuin tähänkin asti. Hän ei tietänyt vieläkään sen paremmin,
mitä nainen oli rukoillut niin palavasti Pyhältä Josefilta.

Mutta jos te tiedätte, mitä nainen rukoilee, silloin tiedättekin hänen
sydämensä syvimmän salaisuuden. Ja naisen sydämen syvintä salaisuutta
on mahdoton oppia tuntemaan kymmenessä minuutissa; vaikka sydämen tosin
voitte todennäköisesti helpommin saavuttaa silloin kuin koko eliniässä.




III. VIHANNESKAUPPIAAN KATU.


Kaksi tai kolme vuotta sitten Fetter Lanella oi todellakin oikea
vihanneskauppiaan puoti. Kadunpuoleista ikkunaa oli siirretty, jotta
hedelmien ja kasviksien näyttely, joka sulki täydellisesti näköalan
puodin sisustaan, tulisi paremmin esiin. Appelsiinit, banaanit,
perunat, taatelit — kaikki veljeilivät siinä samassa kunnossa, missä
olivat saapuneet Lontoon satamaan jonkin hyvän laivan painolastina.
Porkkanat ja kukkakaalit, molemmat pienissä erikoisosastoissaan,
oli paiskattu vierekkäin asteittain laskeutuville hyllyille kuin
väriläiskät, jotka maalari jättää huolimattomasti paletilleen.

Iltaisin paloi tuulessa juuri siinä ulkopuolella kaasulyhty,
syventäen vielä vastakohtia, rinnastaen appelsiinit ja mullanväriset
perunat, kirkkaankeltaiset banaalit ja siniset pilkahdukset vihreissä
kaalinpäissä. Voi, niitä sinisiä pilkahduksia vihreissä kaalinkuvuissa!
Se oli enemmän vaikutelma kuin todellinen väri! Kuinka maalari
olisikaan ihastunut siihen!

Nämä vihanneskauppiaitten puodit ja myymäläpöydät ovat todellakin
maalauksellisia; ja niin paljon tuoksuvampia sitten kuin muut kaupat,
lukuunottamatta tietysti rohdoskauppaa.

Verrattuna muihin liikkeisiin, kalamyymälöihin ja lihakauppoihin
ja välttämättömään sekatavarakauppaan, josta ihmiset ostavat
kaiken tällaisessa kaupunginosassa, tämä vihanneskauppiaan puoti
oli tervetullut keidas hämäräperäisen ympäristön ja epämääräisten
hajujen erämaahan. Sen tarjoamat väri-ilot: appelsiinien loistava
liekki-pyramidi, omenien rusottavat posket, banaanikimppujen uhkea
keltaisuus, ja niille lempeän vihreänä taustana kaalit ja muut
vihannekset, mitä vuodenaika sattui tarjoamaan — tämä kaikki sai
aikaan, että pieni vihanneskauppiaan puoti Petter Lanen varrella
oli ainoa pelastava pykälä muuten sangen synkässä ympäristössä.
Se ilahdutti teitä ohikulkiessanne. Te tunsitte olevanne sille
kiitollinen. Appelsiinit näyttivät puhtailta ja tuoreilta. Ne
välkkyivät kaasulyhdyn valossa. Siihen niillä olikin täysi syy, Mrs.
Meakin kiilloitti ne esiliinallaan joka aamu, rakentaessaan tuota
vaarallista pyramidia. Hieroipa hän omenatkin, kunnes niiden kasvot
paistoivat kuin lasten, jotka ovat juuri valmiit lähtemään kouluun.
Katsellessanne niitä johtui mieleenne maaseutu, hedelmätarhat, joissa
ne olivat kypsyneet, ja Fetter Lane käheine kaupustelijoineen ja
kirkuvine lapsineen häipyi hetkeksi mielestänne. Tällaisia vaikutelmia
ette varmastikaan saa katsellessanne liha- tai kalakauppiaan ikkunaa.
Kinkku, jolla pari kolme kärpästä astelee laiskasti, makkaroita
pannussa, kiehumassa sihisten omassa rasvassaan — se ei tuo mieleen
mitään korkeampaa aistimusta kuin nälkäisen miehen valikoimattoman
ruokahalun.

Tällaisen myymälän te sivuutatte kiireesti; mutta vaikka ette ole
aikonutkaan ostaa mitään, jäätte kuitenkin arvelemaan ja sitten
pysähdytte lopullisesti Mrs. Meakinin pienen myymäläpöydän ääreen
Fetter Lanen varrella.

Mrs. Meakin oli hyvin lihava. Hänen kasvonsa muistuttivat ihmeesti
omenaa — ei vastapoimittua, vaan sellaista, joka on maannut oljissa
ullakolla yli talven, hyvin säilyneenä ja maku tallella, mutta kuori
rypistyneenä ja iän uurtelemana. Selkänojattomassa puutuolissaan hän
istui puodissaan päivät pitkät, hengittäen terveellistä, puhdasta
maaäidin tuoksua, jota leijaili perunasäkkien tienoilla. Siinä hän
odotti ostajan tuloa. Kun sellainen ilmestyi ovelle, hän punnitsi
hetkisen mielessään hänen ulkonäöstään kaupanteon mahdollisuutta,
sitten hän alkoi hitaasti nousta, läjähyttäen kämmenet polviinsa.

Mrs. Meakin oli taitava nainen liikeasioissa. Hänellä oli ovela tapa
selittää, kuinka äärettömän vähän tänä vuonna oli tullut juuri sitä
hedelmää tai kasvista, jota ostaja halusi saada. Mutta ei tarvitse
luulla, että hän olisi tällä verukkeella pyrkinyt pyytämään sen
korkeampia hintoja kuin muuallakaan oli tapana. E-ei— pois se!
Kunniallisuus puhui hänen kasvonjuonteistaan. Mutta tällä tavoin hänen
onnistui saada ostajansa vakuutetuiksi siitä, että he olivat saaneet
kasviksensa erittäin sopuhinnalla ja lähtiessään näin tyytyväisinä
olivat halukkaat tulemaan uudelleenkin.

Mutta mitä herran nimessä on vihanneskaupalla ja Mrs. Meakinin
asuinsijoilla tekemistä Suloisen Järjettömyyden Kaupungin kanssa?
Onko juuri osa Järjettömyydestä tämä hyppäys Pyhän Josefin alttarilta
kynttilöitä kauppaamasta Fetter Lanelle appelsiinimyymälään?
Toistaiseksi tässä ei ole mitään järjetöntä. Tässä keijukaissadussa
nämä kaksi tekijää ovat läheisissä suhteissa.

Minä selvitän sen heti. Talossa, jonka pohjakerroksessa Mrs. Meakinin
kauppa sijaitsi, oli kolme kerrosta, ja juuri puodin yläpuolella
asui John Grey, sanomalehtimies, kirjailija, kynänkäyttelijä — jo
esitelty ilmiö tässä kertomuksessa. Sama mies, joka uhrasi Pyhälle
Josefille aiotun lahjansa, jotta toistaiseksi esittelemätön ilmiö,
turkisvaippainen nainen, suostuisi hänen toivomukseensa ja sytyttäisi
viimeisen kynttilän — siten sinetöiden tuntemattoman rukouksensa aiheen.

Tällä tavoin olemme siis joutuneet tekemisiin Mrs. Meakinin ja hänen
vihanneskauppansa kanssa Fetter Lanen varrella. Tämä pieni kauppa
ylellisine värikylläisyyksineen on osa atmosfääristä, osa tästä
romanttisesta kertomuksesta, joka alkoi maaliskuun kahdeksantenatoista
päivänä — ah niin, kuinka monta vuotta sitten? Ennenkuin Kingsway oli
rakennettu, ennenkuin Holywell Street oli syntynyt.

Ja sitten, rohkenen ehdottaa, koettakaa nähdä henkisillä silmillänne
Mrs. Meakinin pieni puoti, keltaisine ja punaisine väritäplineen,
karmosiinin ja vihreän pilkahduksineen, koettakaa nähdä se
aamuvalaistuksessa, kun talojen varjot peittävät sen, kirkkaassa
keskipäivän auringossa tai illalla kaasuliekin sinertävässä paisteessa
— sillä nyt ette voi nähdä sitä tosielämässä. Mrs. Meakin luopui
liikkeestään noin vuosi sitten. Hän muutti asumaan maalle ja hoitelee
siellä nyt omaa keittiökasvitarhaansa, kasvattaa omia kaaleja,
perunoita ja punajuuria. Ja hänen kasvonsa muistuttavat vieläkin omenaa
— tosin vanhaa omenaa — sellaista, joka on maannut oljissa tilavalla
ullakolla, maannut siellä koko talven ja — unohdettu sinne!




IV. MITÄ SANOTAAN SANKARIKSI.


John Grey ei ole oikeastaan sopiva nimi sankarille; ei ole sellainen
nimi, jonka valitsisitte vapaasta tahdostanne, jos keijukaissadun
kertominen olisi luovutettu käsiinne ilman ehtoja. Varmasti ottaisitte
silloin nimen sellaisen kuin Raoul tai Rudolf — ainakin sellaisen
nimen, joka jo itsestään helähtää kieleltä päästessään. Tosin sanotaan,
että ruusu tuoksuisi yhtä suloiselta, vaikk'ei sen nimi olisikaan
ruusu. Mutta eikö helkkarissa! — minä en usko sitä — ajatelkaapa,
kuinka paljon mielihyvänne väljähtyisi, jos teidän pitäisi sanoa sitä
turnipsiksi!

Mutta minun mielihyväni ei väljähdy, eikä tasapainoni horju, vaikka
nimitänkin sankariani — John Greyksi. Mutta minulla onkin siihen
pätevät syyni: minulla ei ole muuta mahdollisuutta. John Grey oli
todellinen henkilö. Hän eli. Hän asui tuon pienen, myöskin todellisen
vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, ja vaikka kadulta johti ovi
myös suoraan rappukäytävään, hän kuitenkin usein kulki puodin läpi
saadakseen vetää sisäänsä terveellistä maaemon tuoksua, nähdäkseen
rusoposkiset omenat ja saadakseen tuntea kaipuun maalle — ja myöskin
vaihtaakseen muutamia ystävällisiä sanoja hyväntahtoisen rouvan kanssa.

Muille talon asukkaille, myöskin Mrs. Meakinille, hän oli arvoitus. He
eivät voineet käsittää, miksi hän oikeastaan asui täällä. Vaimo, joka
siisti hänen huoneensa, oli myös kovin vaitelias. Tämä tuli aamuisin,
herätti hänet kello yhdeksän, keitti kahvin, puuhaili tomuharjoineen
työhuoneessa, kunnes hän oli pukeutunut, sitten sai ajan kulumaan
yhteentoista makuhuoneen siistimisessä, — siinä kaikki.

Alempien luokkien keskuudessa tapaa vaiteliaisuutta, joka on yhdistelmä
tosiasioiden tuntemattomuudesta ja äärimmäisestä mielikuvituksen
köyhyydestä. Mrs. Rowsen vaiteliaisuus oli juuri tätä lajia. Hän ei
tietänyt mitään; hän ei keksinyt mitään; niinpä hän ei sanonut mitään.
He kiduttivat häntä turhaan kysymyksillään. Hän sai paljon kirjeitä,
selitti Mrs. Rowse, muutamat niistä hyvin isoja. Siihen hänen tietonsa
loppuivat. Kuka oli John Grey? Mikä hän oli? Hän pukeutui hyvin —
ei aina, mutta vaatteet olivat joka tapauksessa olemassa, jos häntä
huvitti käyttää niitä. Noin kolmasti viikossa, väliin tiheämmin, väliin
harvemmin, hän pukeutui hännystakkiin, otti silkkihattunsa, ja Mrs.
Meakin sai nähdä hänen kävelevän katua alaspäin puotinsa ohitse. Jos
meni ovelle saakka katsomaan, jonka rouva tavallisesti tekikin, oli
kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että Mr. Grey pysähdyttäisi
ohiajavan ajurin ja nousisi siihen. Sävyisä rouva seurasi katseillaan
ajoneuvoja kulmaan saakka ja palasi sitten nojattomaan tuoliinsa
puhjeten lausumaan:

»Jaa—a, totisesti — hän on arvoitus, niinkuin onkin — ei ole hyvä
sanoa, miksi hän oikeastaan kulkee valepuvussa» — jolla hän siirsi
itsensä ja satunnaisen kuuntelijan kosketuksiin niin salaisen ja
monimutkaisen vyyhden kanssa, että koko Scotland Yardin taito tuntui
tarvittavan sen selvittämiseksi.

Sitten, lopuksi, hänen asumansa huoneet kalustuksineen, koristeluineen
lisäsivät tätä salaperäisyyden jännitystä. Mrs. Meakin, Mrs. Brown,
teatterin vahtimestarin rouva toisesta kerroksesta, Mrs. Morell,
valajan vaimo kolmannesta, he olivat kaikki nähneet ne, ällistelleet
sarjaa messinkisiä kyntilänjalkoja, ristiinnaulitunkuvia, kuparisia
suitsutusastioita, oikeita tauluja seinillä — huomatkaa, maalauksia,
ei painokuvia! isoja kirjapinoja, vanhojen lasiesineiden kokoelmaa
uuninreunustalla, kiinalaisia kuppeja pianon päällä mattoa — oikeata
samettimattoa — vanhaa juhlallista tammikalustoa, jonka messinkiosat
täytyi kiilloittaa yhtä kirkkaiksi kuin kynttilänjalatkin, kertoi Mrs.
Rowse. He olivat nähneet kaiken tämän ja ihmetelleet, ihmetelleet,
miksi herrasmies, joka saattoi kalustaa huoneensa tällä tavoin, tyytyi
asumaan vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella, huoneissa, joiden
vuokra ei voinut nousta enempää kuin kolmeenkymmeneen puntaan vuodessa.
Ja vielä herrasmies, joka saattoi pukeutua iltapukuun ainakin kolme
kertaa viikossa — ei vuokrattuun hännystakkiin, jos sallitte sanoa,
vaan aivan omaan.

Heille se jäi arvoitukseksi; mutta teille, jotka luette tätä, siinä ei
varmaankaan ole mitään salaperäistä.

John Grey oli kirjailija, sanomalehtimies, kynänkäyttelijä, ammatti,
joka asettaa teille enemmän vaatimuksia, kuin mitä palkkioon nähden
voisi oikeastaan vaatia. Kirjallisuudella yksin ei ansaitse elatustaan,
jos teillä on kunnianhimoa ja pidätte sitä kunniassa. Muutamilla on
kyllä kunnianhimoa, mutta heidän kunnioittamisensa on niin vähäinen
verrattuna heidän palkkiontavoitteluunsa, että se esiintyy vain
puheessa. Ne ovat niitä ihmisiä, jotka tuntevat läpikotaisin »Taide»
-sanan merkityksen, ja voivat keskustella siitä kirjain kirjaimelta,
alkaen isosta.

Mutta omata kunnianhimoa ja elää sille, se on mahdollista vain
äärimmäiselle idealistille — miehelle, joka näkee vain Jumalan
kaikkialla, ja jota maailma ei ole vielä oppinut ruokkimaan tai on jo
unhottanut sen. Sillä tavoin viisaat miehet rakentavat kirkkoja, joissa
hullut rukoilevat — tämän maailman viisas mies on se, joka rikastuu.

Tämä on John Grey-mysteerin selvitys. Hän oli idealisti — erittäin
sopiva henkilö asumaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa, jossa
maailman harvinaisimmat asiat eivät maksa mitään ja arkipäiväisimmät
tarpeet ovat kalliita. Esimerkiksi huoneiston n:o 39 vuokra oli
suuri rasitus hänen kukkarolleen. Hänen oli vaikea luopua noista
kolmestakymmenestä punnasta vuosittain. Hänen oli vaikea maksaa
aterioista, jotka nälkä käski väliin tilaamaan. Mutta kun hän osti
jonkin pienen kupariesineen — esim. tuon kupariukon uuninreunustalla
— vanhan veitikan, josta ei ollut hyötyä kenellekään koko maailmassa,
seisoskeli siinä vaan tylsänä, niin hinta ei merkinnyt kerrassaan
mitään verrattuna olemassaolon joutaviin tarpeisiin.

Mutta älkää luulko, että Fetter Lane ja sen ympäristöt muodostavat
Suloisen Järjettömyyden Kaupungin tornit, katot ja kirkot. Ei
sinnepäinkään. Kaukana idässä, Adrianmeren rannalla tämä ihmeellinen
kaupunki sijaitsee. Ja me tulemme vielä sinne — me joudumme sinne
liiankin pian.




V. KATUSOITTAJA FETTER LANELLA.


Kensington Gardens on romaanin oikea kotipaikka. Moni todellinen,
moni tarumainen henkilö on löytänyt sen sieltä. Sen löytää sieltä
aina, niin kauan kuin tämä suuri Lontoon kaupunki pysyy samana
miljoonien ihmis-mehiläisten pesänä, jotka parveilevat ovesta sisään,
toisesta ulos, parveillen tai työtä tehden, laiskoina tai ahertaen,
itsetiedottomasti totellen lakia, jota ei kukaan ymmärrä.

Kensington Gardens on kaikista Lontoon puistoista edellämainitussa
suhteessa ensimmäinen. Te voitte nähdä siellä romaaneja, jotka
alkoivat puistopenkin molemmista päistä ja tästä edistyen.
Romaanin kaikissa lukemattomissa asteissaan, joita on äärettömän
paljon enemmän kuin miehen seitsemän ikäkautta; sillä romaani on
ihmeellisempi kuin itse elämä. Se esiintyy tuhansin muunnelmin,
kujeilee tuhansin kepposin ymmärryksen kanssa. Elämä on todellinen,
meille sanotaan, — elämä on vakavaa; mutta romaani sisältää kaiken
oleellisen epätodellisuuden; se on kaikki, mikä on ja mikä ei ole,
kaikki, mikä on ollut ja tulee olemaan. Ja te löydätte eräitä sen
voimakkaimpia ilmauksia noitten mahtavien jalavien alta, pieniltä
epämukavilta pennyn istuimilta Kensington Gardensista. — Kun Fetter
Lanen huoneet kävivät sietämättömiksi, John Greylla oli tapana lähteä
puistoon, istuutua pyöreän lammikon rannalle, jossa mahtavat laivat
suorittivat vaarallisia matkojaan, tahi isojen puitten alle tuon pikku
talon läheisyyteen, joka kohoaa niin kauniisti sitä ympäröivästä
kukkasmerestä.

Kuka asuu tuossa pienessä talossa? Tietysti jokainen sen tietää —
niinkö, jokainen? Tunnustan nöyrästi, minä en tiedä. Mutta koko
muu maailma tietää, ja mitäpä hyvää on oikeastaan mielikuvitusten
lentelystä, kun lähin poliisi voisi antaa herttaisesti mainitun tiedon.
Mutta jos mielikuvituksenne yleensä lentelee, niin ajatelkaapa,
miten somia kertomuksia voisittakaan kertoa itsellenne tuon pienen
talon salaperäisestä omistajasta Kensington Gardensissa! Minä en
ole tullut kysyneeksi poliisilta, niin että minulla on täysi vapaus
tehdä mitä tahdon. Se on varmasti paras tapa tässä maailmassa; paljon
mielenkiintoisempi kuin tietäminen. Tietäminen, lopultakin, on... vain
tosiasioitten luettelemista, jotka eivät mahdollisesti ensi vuonna
olekaan enää tosiasioita. Tosiasiat kuolevat. Mutta kun kuvittelette,
luotte jotakin, joka voi jäädä elämään ikuisiksi ajoiksi.

Eräänä perjantaina, noin kolme viikkoa Sardiniakadun kappelissa
sattuneen turhanpäiväisen tapahtuman jälkeen, nuo huoneet Fetter
Lanella, N:o 39, tulivat sietämättömiksi. Ne muuttuivat peloittavan
pieniksi, seinät kutistuivat kokoon ja liikkumatila katosi kokonaan.
Kadulta kuuluvat äänetkin kuuluivat tarkoituksettomilta. Ne olivat niin
äänekkäitä ja kolisevia, että hukkuivat toisiinsa.

Perjantaisin tuli sitäpaitsi klarinetinsoittaja. Se oli hänen
päivänsä, eikä mikään voinut muuttaa sitä. — Tänä erikoisena aamuna
klarinetinsoittaja tuntui aivan sietämättömältä.

Melkein joka viikossa on päivä, jolloin esineet, joita on tottunut
aina näkemään, äänet, jotka on kuunnellut kuulematta, maisemat, joita
on katsonut näkemättä, tulevat yhtäkkiä selviksi ja viiltäviksi.
Silloin kuulemme nämä äänet kaksi kertaa suurempina kuin pitäisikään,
näemme esineet eloisammin kuin on aihetta. Silloin tulee juuri sana
»sietämätön» aivan merkityksensä ylikuormittamana. Ja juuri sellainen
päivä oli tämä perjantai huhtikuun keskivaiheilla — samantekevää kuinka
monta vuotta sitten.

John oli ollut työssä, kirjoittanut lyhyen kertomuksen — kertomuksen,
jota ei tahtonut helpolla saada kokoon. Se oli melkein lopussa,
huone oli tullut pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet kadulta yhä
itsepintaisemmiksi. Posetiivi oli juuri lähtenyt edelleen, jättäen
katuliikenteeseen hiljaisuuden, joka oli ainakin yhtä sietämätön kuin
soittokoneen vavahteleva ulvonta; ja silloin klarinetinsoittaja rupesi
puhaltamaan —

    »Oi, Charlie on mun armaan',
    mun armaan', mun armaan» —
    »Charlie on mun armaan',
    tuo nuorin urhokas.»

Tämä oli yksi hänen tuntemistaan neljästä melodiasta. Loput ovat helpot
arvata. Hän soitti ne aina läpi, toisen toisensa jälkeen, aina samassa
järjestyksessä — »Charlie on mun armaan'», »Arethusa», »Salli on mulle
kallis», »Hei tyttöset, pojat, tulkaa». Hän oli viisukauppias. Hän oli
viisukauppiaan näköinenkin — mutta hän soitti viisunsa klarinetilla.
John Leech on piirtänyt hänet jo kauan sitten »Punchin» sivuille —
avarat housut, alhaalta poimuissa, kauhtunut musta takki, jota ei
ainakaan oltu leikattu niitä olkapäitä vasten, joilla se nyt sattui
roikkumaan, jokainen vaatekappale kotoisin yleisestä armeliaisuudesta
luovutettu tosin vasta rappion viimeisellä asteella.

    »Oi, Charlie on mun armaan',
    mun armaan', mun armaan' —».

Hän sai siihen mahtumaan jonkinlaisen odottamattoman mollisävyn; se
olisi saattanut olla valitusvirttä. Aivan kuin hän olisi laulanut sen.
Nämä katusoittajat ovat surullisia luontokappaleita; heidän elämänsä on
kovaa, kurjaa, ja se painaa leiman heidän musiikkiinsa.

Onneton olio, joka soittelee katukäytävällä kohisevassa sateessa, voi
saada iloisimpaankin sävelmään sopimaan karmivan epätoivoisen sävyn.
Taide on useimmiten yksilöllisyyden sisin huuto.

Klarinetinsoiton alkaessa John löi kirjansa kiinni, nousi tuoliltaan ja
meni ikkunaan. Ikkunat olivat puhdistuksen tarpeessa. Neljän ikkunan
pesu maksaa vain yhden shillingin — usein on vaikeata löytää sen tekijä
— vielä useammin on vaikeata löytää mainittua shillingiä.

Joku heitti ikkunasta pennyn kadulle. Musiikki lakkasi äkkiä. Soittaja
sai vierivän lantin kiinni aivan viemärin reunalta ja seisoi sitten
suorana näyttäen punaiset ja kiitolliset kasvonsa.

Hän nuolaisi huuliaan, pisti pennyn taskuunsa ja alkoi taas. Tämä penny
oli ansainnut työtä vielä ainakin toiset viisi minuuttia. Aurinko
paistoi alas kadulle. John otti hattunsa ja lähti rappuja alas.
Maailmassa ei ollut, enää muuta paikkaa kuin Kensington Gardens.

Ulkona hän sivuutti soittajan, kun tämä pudisti pois kosteuden
suukappaleesta. Eipä ihme, että klarinetin puhaltaminen on niin
janoista ammattia. John ei ollut oikealla tuulella voidakseen panna
arvoa tälle tarpeelliselle soittokoneen puhdistukselle. Tällä hetkellä
kaikki katusoittajat olivat tarpeettomia ja heidän tapansa inhoittavia.
Hän pysähtyi.

»Ettekö tunne muita lauluja kuin nämä, jotka soitatte joka perjantai?»
hän kysyi.

»En, sir.» Ääni oli nöyrä ja yhtä surullinen kuin soittokin.

»Hyvä — mutta ettekö usko, että me kaikki väsymme niihin vähitellen?»

»Olen ajatellut sitä useinkin. Monesti olen ajatellut, sir. Mutta tehän
kuulette ne vain perjantaisin.»

»Tarkoitatteko, että te itse kuulette ne joka viikon päivä?»

»Sitä minä juuri tarkoitan, sir.»

Asioita voidaan katsella aina kahdelta näkökannalta. Sen voitte oppia
missä hyvänsä aina uudestaan, kadulla kuljeskellessanne yhtä hyvin kuin
muuallakin. Mies, joka törmää teihin katukäytävällä, on menossa omaan
suuntaansa samoin kuin te omaanne, eikä ole niinkään helppo päätellä,
törmäsittekö te häneen vai hän teihin. Joka tapauksessa voitte olla
varma, että hänellä on oma mielipiteensä tapauksesta.

John hymyili.

»Ja tekin olette jo kyllästynyt niihin — vai?»

Katusoittaja kiersi huolellisesti suukappaleen kiinni koneeseensa, joka
soitteli noita kultaisia sävelmiä.

»No hyvä — jos suvaitsette, sir, olen jo oikeastaan sivuuttanut tämän
asteen. Ne ovat näihin aikoihin jo veressä, niin sanoakseni. Ne soivat
aina. Nukkuessani kuulen soittokuntien soittavan niitä kadulla. Ne
jatkuvat itsestään, — ja välistä on aivan järkyttävää kuulla, millä
_tavoin_ ne soittavat niitä. Voisitte oikeastaan sanoa, että minä en
ansaitse rahoja, joita ihmiset antavat, soittamalla tällä klarinetilla.
Mutta se, että minä soittelen niitä aina päässäni, — se on ammatti,
josta minulle maksetaan.»

John katsoi häneen. Miehellä oli elämänkatsomus. Hän osasi nähdä
sisäisemmän puolen asiasta, ja sen osaavat hyvin harvat. Johnin
alkuperäinen aikomus hänen tullessaan kadulle, nim. sanoa miestä
kiusanhengeksi, katosi hänen mielestään. Hän tunnusteli taskujaan.
Siellä oli yksi kuudenpennyn raha. Sormieltuaan sitä hetken hän tarjosi
sen.

»Ostakaa itsellenne jokin uusi laulu», hän sanoi, »ja antakaa sen soida
ensi perjantaina. Se ajaa entiset ulos.»

Mies otti sen, katsoi häneen, mutta ei sanonut sanaakaan kiitokseksi.
Sanat vain turmelevat lahjan. John käveli pois tuntien arvonantoa.

Kadun päässä hän muisti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pennyä
tuolia varten Kensington Gardensissa. Mitä tehdä? Hän käveli saman
matkan takaisin. Katusoittaja veteli parhaillaan »Arethusan» viimeistä
säettä.

Lopetettuaan hän katsahti taakseen.

John sammalteli. Hänen mieleensä välähti, että hän kerjäsi nyt
ensimmäisen kerran elämässään, ja totesi, että kutsumuksena se mahtaa
olla aika työlästä harjoittaa.

»Voisittekohan antaa minulle pennyn takaisin siitä kuudenpennyn
rahasta?» hän kysyi; ja saadakseen sen kuulumaan vähän paremmalta, hän
lisäsi: »minulta on myös aivan lopussa».

Mies kaivoi viivyttelemättä esiin rahan.

»Ottakaa se vain kokonaan takaisin, sir», hän virkkoi nopeasti. »Se on
teille enemmän tarpeen kuin minulle.»

John pudisti päätänsä.

»Antakaa minulle penny, jonka saitte kiinni katuojan reunalta.»




VI. KENSINGTON GARDENS.


Matka Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin on niin ankara asia, että
minua voidaan syyllä moittia, jos sattuu silloin tällöin tekemään
väärän käänteen. Löydämme äkkiä itsemme umpikujasta, ja meidän on
pakko palata samaa tietä. Meillä oli mitä rehellisin aikomus omistaa
edellinen luku Kensington Gardensille. Se alkoikin aivan kunniallisesti
niissä merkeissä. Kensington Gardens on romaanin kotipaikka. Mikä
voisikaan olla sen avonaisempaa? Mutta sitten sukeltaa jostakin esiin
katusoittaja, ja hänestä täytyy suoriutua ensin, ennenkuin voimme astua
askeltakaan eteenpäin.

Mutta nyt me voimme taas lähteä jatkamaan matkaamme tuohon kaukaiseen
kaupunkiin, joka uinuu Adrianmeren helmassa.

Jos asutte Fetter Lanella, tarvitsette seuraavat ohjeet. Kävelkää
suoraan Fetter Lanea Holborniin; kääntykää vasemmalle ensimmäisessä
kulmassa ja jatkakaa Oxford Streetiä ja Bayswateria pitkin, kunnes
saavutatte Victoria Gaten puiston aitauksen äärellä. Menette portista
sisään. — Tämä on matkan alku.

Juuri tämän suunnan otti John Grey mainittuna huhtikuun aamuna,
sellaisena vuonna, josta historia näyttää vaikenevan.

Tiedätte kai, että Lontoossa käytetään erästä matkustustapaa, joka ei
tosin ole aivan sopusoinnussa ankarimpien kunniallisuuskäsitteiden
kanssa, sillä se perustuu vääriin olettamuksiin. Ja jos nyt
nykyaikaisen romaanin sankari alentuisi käyttämään sitä apukeinona
matkalla Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin, niin hänelle täytyy
antaa anteeksi kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että hänellä
on vain penny taskussaan, ja se tarvitaan välttämättömästi istuinta
varten Kensington Gardensissa. Toiseksi tämä inhimillisin kaikista
puolusteluista, että kohtalon vainotessa mies eläköön nerollaan, niin
kauan kuin ottaa kurituksenkin vaaran kannettavakseen.

Tässä on siis se menetelmä, jonka John Grey keksi jonakin puutteen
innoittamana hetkenä. Ehkäpä sen ovat keksineet sadat muutkin
tarvitsevaiset ja kaduneläjät — sen laita olkoon kuinka hyvänsä — mutta
joka tapauksessa John Grey löysi omasta älystään tämän petollisen tavan
huokealla matkustamiseen — ehdottomasti huokein tapa minun tuntemistani.

Olette matkalla Holbornesta Victoria Gatelle — hyvä. Teidän on noustava
ensimmäiseen raitiovaunuun, jonka näette menevän aikomaanne suuntaan;
tarttukaa kaiteeseen ja nouskaa hitaasti katolle, vakuuttauduttuanne
ensin siitä, että konduktööri ei ole siellä. Jos olette tehnyt
sen taitavasti ja harkitun suunnitelman mukaisesti, niin vaunu on
ehtinyt taivaltaa jo yhden pysäkin ohi. Sitten kysytte kohteliaasti
konduktöörin huomatessanne, onko vaunu menossa sinne suuntaan, minne
ette itse varmastikaan aio. Keskustelu voi sujua esimerkiksi tähän
tapaan:

»Meneekö tämä Paddingtonin asemalle?»

»Ei, sir; me ajamme suoraan Shepherd's Bushiin.»

»Mutta minä luulin, että näillä vihreillä vaunuilla pääsee
Paddingtoniin?»

»Vihreät menevät kyllä, mutt'ei nämä.»

»Oh — tosiaankin — nyt minä muistan — niillä on keltainen raita —
teillä on punainen, eikö niin?»

»Aivan oikein.»

»Voi, olen pahoillani» — ja te alatte kömpiä hitaasti rappusia alas.

»Mutta me sivuutamme Edgware Roadin, ja sieltä voisitte ottaa ylimenon
Paddingtoniin.»

Pari silmänräpäystä seisotte rapulla ja koetatte selittää hänelle
tehottomasti — tai tehokkaasti, samantekevää, kunhan vain saatte ajan
kulumaan miksi pidätte parempana suoraan määräpaikkaanne menevän
vaunun. Sitten olettekin saapunut jo seuraavalle pysäkille ja siinä
astutte alas. Tämän toistatte niin usein kuin tarvitaan, ja lopuksi
huomaatte matkan suoritetuksi, ja penny on vielä jäljellä tuolia varten
Kensington Gardensissa. Menetelmä täytyy jättää omantuntonne asiaksi.
Mutta vaikka kieltäytyisittekin itse sitä käyttämästä, niin olette
saanut kuitenkin ilon tuomita sellaisia, jotka siihen turvautuvat,
niin että paljastuksesta on kuitenkin ollut jotakin hyötyä. Omasta
puolestani, sitten kun John Grey kertoi sen minulle, olen tehnyt
kumpaakin — tuntenut pelkkää iloa tuomitessani noita syntisiä ja
käyttänyt sitä useasti tilanteessa, jolloin taskussa on ollut yksi
penny tuolin vuokraamiseksi Kensington Gardensissa.

Tätä kulkuneuvoa käyttäen John Grey siis saapui Kensington Gardensiin
perjantaiaamuna — tuona perjantaiaamuna, joka tuli olemaan niin
käänteentekevä tämän kertomuksen kehitykselle.

Kuukauden alku oli ollut liian kylmä, jotta olisi voinut aloittaa
teentarjoilua isojen sienimäisten päivänvalojen alla. Niin
vaatimattomalla summalla kuin yhdellä shillingillä siellä saa
iltapäiväteen, josta koko joukko varpusia ja kyyhkysiä syö samalla
itsensä kylläisiksi. Mutta tänä päivänä olisi kaupan saattanut aloittaa
suurella menestyksellä. Joka tuulen leyhkässä oli lämmin keväinen
tuntu, se liiti tanssiellen pitkin puiston polkuja. Tulipunaiset
tulpaanit nyökyttelivät sille, pääsiäisliljat keimailivat, kumartelivat
ja huojuivat, saaden tartunnan tanssivan kevättuulen askelista. Kun
kevät tulee iloisesti meidän maahamme, ei maailmassa ole paikkaa sen
vertaista. Browninginkin täytyi kirjoittaa itse Suloisen Järjettömyyden
Kaupungin sydämessä —

    »Oi, jos koton' oisin,
    on siellä huhtikuu!»

Matka Fetter Lanelta Kensington Gardensin kukkakentille on huikea. Ah,
teillä ei ole aavistustakaan, mitkä maanosat ovat näitten kukkatarhojen
ja Fetter Lanen välillä! Matkaa on mahdollisesti kolme mailia — mutta
samoinkuin iäisyyteen nähden ei ole aikaa, samoin avaruutta ei voi
mitata välimatkoilla. On olemassa vain eroavaisuus — ja kärsimys. Ne
mittaavat kaiken.

John meni ensin katsomaan kukkasistutuksia, nauttimaan noiden
ihmeellisten kasvien väreistä ja tuoksusta, jotka kohoavat aarteineen
mustan mullan salaperäisestä povesta. Jos käsittelee turvetta, se
likaa kädet — missä siinä piilee voima, joka antaa tulpaaneille sen
heleän punan? Onko persialainen runoilija arvannut salaisuuden? Onko se
haudatun Caesarin verta? Sitä voi sanoa mysteeriksi — kaikki maailman
suuret asiat ovat mysteerejä. Mistä sitten tulpaani saaneekaan värinsä,
niin joka tapauksessa sitä on lämmittävää tarkastella ja ajatella
tultuaan nokisten, tympeitten tiilitalojen taikapiiristä Fetter Lanelta.

John seisoi keskellä kukkasarkoja, ja hänen silmänsä juopuivat
värien yltäkylläisyydestä. Siellä oli punaisia tulpaaneja, keltaisia
tulpaaneja, sinipunaisia, ruskeanpunaisia. Pieni kyttyräselkä oli
jo siellä myös niitä maalaamassa, kumartuneena melkein kiinni
taulunjalustaan, kiinnittäen enemmän värejä sydämeensä kuin ehkä
koskaan oli onnistunut kiinnittämään kankaalleen.

Hän tuli aina, tuo pieni kyttyräselkä, joka vuosi ja joka vuodenaika;
ja kevät ja kesä, syksy ja talvi näki hänet maalaamassa Kensington
Gardensissa; ja keväät ja kesät, syksyt ja talvet tulevat vielä
näkemään hänet maalaamassa rakastamaansa puistoa. Ja eräänä päivänä
puisto odottaa häntä turhaan. Hän ei saavu enää koskaan. Musta multa
ottaa hänet samoinkuin tulpaanin siemenen, ja ehkäpä hänen silmistään,
jotka ovat juoneet niin kauan kukkien väriloistoa, jokin tulpaani saa
kerran punaisen värinsä.

Ei suinkaan tällaisessa väitteessä ole herjausta? Meidän kaikkien
on kuoltava. Jos pieni kyttyräselkä sattuu lukemaan tämän, hän
ei varmaankaan vaadi minulta vahingonkorvausta, ellei hän kuulu
helluntailiikkeeseen tai muuhun lahkoon, joka koettaa uhmata Ajan
hävitystä. Ja kuinka hän voisikaan? Onhan hän nähnyt tulpaanien
kuihtuvan.

Kukkasaralta John suuntasi kulkunsa lammikolle. Laivat olivat
purjehtimassa. Karaistuneet merimiehet pitkät ruokovavat käsissään
laskivat vesille aluksensa suoraan päin raikasta tuulta. Hei, noita
uljaita laivoja ja reippaita sinisilmäisiä miehenalkuja, jotka
seurasivat jännittyneinä Daisyn tai Kesäheilan palaamista aavan ulapan
toiselta puolen — tai minkälaisia hullunkurisia nimiä noilla laivoilla
mahtoikaan olla!

John otti tuolin tarkkaillakseen heitä. Pari harmaata purjehtijaa
miehiä, joilla oli laaja kokemus laivoihin ja syvän veden
purjehtimiseen nähden — sivuutti hänet alukset kainalossa.

»Minä purjehdin Friscoon viidessä minuutissa», sanoi toinen — »vien
Friscoon rautalastin».

»Mitä rautaa sinä käytät?» kysäisi toinen sellaisen lastin vaatimalla
juhlallisuudella.

»Sisareni antoi minulle muutamia tukkaneuloja», kuului tuima vastaus.

Siinä on teille romaania! Matkalla Friscoon rautalastin kera!

Ajatelkaapas, mikä uhkarohkeus, mitkä vaarat, mikä suunnaton omaisuus
kyseessä! Hänen sisarensa tukkaneulat! Mikä maailma, mikä Suloisen
Järjettömyyden Kaupunki, kun vain omaa tuollaisen uskon!

John levitti polvilleen lyhyen kertomuksensa, luki siitä muutamia
rivejä, sitten sulki sen inhoten. Mitä hyötyä oli kertomusten
kirjoittamisesta, kun tuollaiset seikkailut olivat liikkeellä? Ehkäpä
pieni kyttyräselkäkin tunsi sen. Mitä hyötyä oli sileän kankaan
töhrimisestä punavärillä, kun Jumala on maalannut punaiset tulpaaninsa
ruskeaan maankamaraan? John nosti päänsä ja kysyi taivaalta. Miks'ei
hän ollut saanut sisarta, joka olisi uskonut tukkaneulansa hänen
haltuunsa, niin että hän olisi saattanut liittyä elämän ankaraan
hyörinään, viemään rautalasteja kaukaisiin maihin?

Hän istui laiskasti tarkaten hienon laivan lähtöä Friscoon. Sysäys
ruokovavalla ja se oli matkalla — aaltojen keinuteltavana. Keväinen
tuulenpuuska täytti purjeet — mahdollisesti tulpaanien tuoksulla
— ja kiihdytti sen matkaa, sillä aikaa kuin huolestunut isäntä,
varjostaen silmiä käsillään, seurasi sitä, kun se sukelsi mahdollisten
yhteentörmäyksien saavuttamattomiin.

Missähän se laskisi rantaan? Matka kesti täsmälleen viisi minuuttia,
ja viime hetkessä pasaatituuli otti sen valtoihinsa — tällaista laivaa
ja lastia täytyy tietysti pasaatituulen kuljettaa — ja toi sen suoraan
siihen rantaan, missä John istui.

Kapteeni riensi pitkin rantaäyrästä korjaamaan sitä, ja jalavien alta
nousi nuori tyttö kävellen häntä kohti.

»Luuletko, että ne ovat kaikki tallessa?» hän kysyi. Kapteeni katsoi
ylös tuntien miehekästä ylpeyttä. »'Albatross' ei ole vielä koskaan
heittänyt lastiaan laidan yli», hän sanoi kirkkaalla äänellä.

Tämä oli siis hänen sisarensa. Tuosta ihmeellisestä tukasta oli siis
uljaan »Albatrossin» lasti peräisin. Tyttö käänsi päänsä syrjään
salatakseen huvitetun hymyilynsä. Hän katsoi Johniin päin. Heidän
silmänsä sattuivat yhteen.

Hän oli turkisvaippainen nainen, joka oli rukoillut Pyhää Josefia
Sardiniakadun kappelissa.




VII. ULJAAN »ALBATROSSIN» MATKA.


Tällä tavoin kohtalo ja yhteensattumisen pitkä käsi yhtyvät leikkiin
jokaisen romaanin laadinnassa. Yhteensattumus järjestelee taitavasti.
Onko sillä nyt sitten paljon työtä sovittaessaan yhteen Sardiniakadun
kappelin ja Kensington Gardensin? Tuskin! Runoudessa ehkä ja
valtateitten varsilla, saattaa olla; mutta tämä ei ole runoutta. Tämä
on totta.

Romaani sitten, saadaksemme sille uuden määritelmän, on asianhaarojen
ketju, joka epämääräisestä kaaoksesta sitoo kaksi elävää olentoa
toisiinsa ja ohjaa ne määrättyyn loppupisteeseen. Loppuun, joka
riippuu ketjusta itsestään ja saattaa olla sydän, hiuskiharainen tahi
risti, tai tikari tai kruunu, — sitä ei voi koskaan tietää, ennenkuin
viimeinen rengas on taottu.

Kun John katsoi Pyhän Josefin neidon silmiin — siten hän oli nimittänyt
tuntematonta tuosta hetkestä lähtien — hän tunsi Kohtalon pistäneen
sormensa leikkiin. Hän sanoi minulle kerran jälkeenpäin:

»Kohtaat tässä maailmassa vain ihmisiä, jotka olet määrätty kohtaamaan.
Toivotteko tapaavanne heidät tai ette, on toinen seikka, eikä se
mitenkään voi lahjoa Sattuman kättä.»

Hän tosin yleisti, mutta se on vaippa, jonka varjossa mies puhuu
itsestään.

Olkoon kuinka hyvänsä, pitäköön tuo laki paikkansa tahi ei, he
kohtasivat toisensa. John näki hänen silmissään jälleentuntevan
välähdyksen; sitten hän nousi jaloilleen.

Tietoisuus siitä, että olette Kohtalon käsissä, antaa teille rohkeutta.
John marssi suoraan hänen luokseen ja nosti hattuaan.

»Nimeni on Grey», hän virkkoi, »John Grey. Olen vakuutettu siitä, että
Pyhä Josef on jo esitellyt meidät, mutta unohtanut sanoa teille, kuka
minä olen. Jos minä olen liian herkkäuskoinen, niin sanokaa vain, ja
minä ymmärrän täydellisesti.»

Niin — mitä tähän vastaisi? Te voitte sanoa miehelle, että hän on
julkea; mutta tuskin, kun hän tunkeilee tällä tavalla. Sitäpaitsi
hänellä oli Kohtalo takanaan, joka pani sanat hänen suuhunsa.

Nainen hymyili. Oli mahdotonta menetellä toisin.

»Luuletteko, että Pyhä Josef hyväksyttäisiin meidän seurapiiriimme?»
hän kysyi.

»Siitä ei ole epäilystäkään», John vastasi. »Pyhä Josef oli hyvin
siisti mies.»

He kääntyivät kuullessaan kapteenin huudon, kun »Albatross» laski
rantaan. Lasti purettiin viipymättä ja saatettiin riemuiten
omistajalleen.

»Tämä on rautalasti», sanoi John. »Sitten me luullakseni olemme nyt
Friscossa.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Kuulin annettavan purjehdusmääräyksen Lontoon satamassa kymmenen
minuuttia sitten.»

Nainen katsoi vuoroon veljeensä, vuoroin Johniin, salaten hymynsä. John
tarkkasi häntä. Hän harkitsi nähtävästi mielessään, mitä tekisi.

»Ronald», hän sanoi, sitten kun silmät olivat lopettaneet vaelluksensa
ja tulleet tulokseen, »tässä on ystäväni, — Mr. Grey».

Ronald tarjosi känsäistä kättään.

»Hyvää päivää, sir.»

Eikö tämä selvittänyt asioita? Pyhä Josef oli kestänyt koetuksen. Hän
oli sanonut — »tämä on ystäväni».

He löivät kättä tarmokkaasti. Se oli yleinen tapa niiden kesken, jotka
liikkuivat valtamerillä.

»Milloin aiot lähteä seuraavalle matkalle?» John kysyi.

»Niin pian kuin saamme hiekkalastin.»

»Ja minne matka tulee?⁸

»Lagoksen satamaan — Länsi-Afrikkaan.»

»Vaarallinen maa, eikö olekin? Kuumetta? Valkoisen miehen hauta, ja
kaikkea muuta sellaista?»

»Niin on määräys», Ronald lausahti järkkymättömästi, katsoen sisareensa
hyväksymistä varten.

»Etköhän sinä voisi toimittaa minun puolestani erästä salaista asiaa»,
John virkkoi. Hän pani pienen painon sanalle salainen. »Voisitko ottaa
viedäksesi yksityispapereita ja hiipiä saartoketjun läpi?»

Yksityispapereita! Salainen toimitus! Saartoketjun murtaminen! Uljas
laiva Albatross oli rakennettu juuri tuollaisia vaarallisia toimituksia
varten.

John otti lyhyen kertomuksen taskustaan.

»Hyvä — pyytäisin sinua ottamaan tämän mukaasi Venetsian satamaan.
Venetsian satamaan Adrianmeren rannalla, ja luovuttamaan sen
omakätisesti eräälle — Thomas Greylle. Jos voit pitää sen salaisena
etkä puhu sanaakaan kenellekään tehtävästäsi, niin ansaitset pienen
omaisuuden. Oletko halukas ryhtymään siihen, ja ottamaan osaa voittoon?»

»Teemme parhaamme, sir», Ronald vastasi.

Sitten vietiin salaiset paperit laivaan — uljas laiva Albatross
purjehti tiehensä.

Toinen merimies tuli juuri, kun hän oli nostanut purjeet.

»Mitä lastia sinulla on tällä kertaa?» hän kuiskasi.

Ronald käveli edelleen.

»En saa sanoa», hän vastasi jämerästi, ja sellainen salaperäisyyden
tunnustus jätti hänet alttiiksi kaikille hyökkäyksen vaaroille. Ehkäpä
tuo toinen merimies otettiinkin luottamukseen osalliseksi ja hän sai
sitten leikkiä Thomas Greytä lammikon toisella puolella. Vaikea tietää.
Ei voi olla koskaan varma, mitä saattaa tapahtua romanttisen seikkailun
maailmassa.

John seurasi heidän poistumistaan, jottei hänen intonsa saada puhutella
siskoa yksin olisi ollut liian silmiinpistävä. Sitten hän kääntyi,
ehdotti istuttavaksi jalavain alle, ja he kävelivät hiljaisuuden
vallitessa ruohikon poikki kahden pienen tuolin luokse, jotka olivat
aivan lähekkäin.

He istuutuivat, vieläkin äänettöminä, katsellen ihmisiä, jotka
kävelivät lammikon rannalla risteilevillä poluilla. Lapsenhoitajia
ja lapsia lukemattomat määrät, sillä Kensington Gardensissa kasvaa
lapsia kuin tulpaaneja. Aurinko tuo ne esille niinkuin tulpaanitkin,
ja puutarhurit istuttavat ne puiden alle. Joka toinen ohikulkija tänä
aurinkoisena huhtikuun päivänä oli puutarhuri oman tulpaaninsa tai
tulpaaniensa kanssa; muutamat punaisia, toiset valkoisia, jotkut vasta
nupussa, toiset jo täysinpuhjenneina. Niin, niin — Kensington Gardens
on ihmeellinen paikka edistämään kasvamista.

Mutta oli siellä muitakin kävelijöitä; olivat Darbyt ja Joanit,
Edwardit ja Angelinat.

Sitten siellä kulki kaksi juhlallista valkoista nunnaa,
korkeakantaisissa kengissä ja ristit riippuen vyötäisiltä.

Pyhän Josefin neito katsoi Johniin. John katsoi häneen.

Neito kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

»Protestantti?»

John nyökkäsi, hymyillen.

Tämä mursi hiljaisuuden. Sitten he juttelivat ensiksi Pyhästä Josefista.

»Rukoiletteko aina Pyhää Josefia?» John kysyi.

»Ei, — en aina — vain muutamia asioita. Minä pidän hänestä hirveän
paljon, mutta Pyhä Cecilia on minun pyhimykseni. Minä en pidä hänen
ulkomuodostaan, syystä tai toisesta. Minä tiedän kyllä, että hän on
äärettömän hyvä; mutta minä en pidä hänen parrastaan. Hänelle annetaan
aina ruskea parta, ja minä vihaan ruskeapartaista miestä.»

»Minä näin kerran harmaapartaisen Pyhän Josefin», John sanoi.

»Harmaa —! Mutta eihän hän ollut vanha.»

»Ei. Mutta tämä, jonka minä näin, oli harmaa. Se oli Ardmoressa,
pienessä irlantilaisessa kalastajakylässä. Voi, teidän pitäisi nähdä
Ardmore. Taivas tulee siellä lähemmäksi merta kuin missään tuntemassani
paikassa.»

»Mutta teidän piti kertoa Pyhästä Josefista?»

»Oh — Pyhä Josef! Kas, siellä oli eräs rouva, joka oli hyvin kiihkeä
raittiudenystävä. Hän perusti pieniä raittiuskahviloita kaikkialle
maaseudulle ja pani niiden seinille Cruikshankin kertomuksesta 'Pullo'
otettuja kuvia kehystettyinä. Saadakseen Kohtalottaret suopeiksi
Ardmoren kahvilalle hän päätti asettaa nurkkaan St. Daeclanin, tämän
seudun suojeluspyhimyksen kuvan. Niinpä hän lähetti Corkista hakemaan
Pyhän Daeclanin patsasta. Mutta mainittu pyhimys ei nyt yleensä ole
erikoisen laajalti tunnettu.»

»En ole koskaan kuullut hänestä», sanoi Pyhän Josefin neito.

»En minäkään, ennenkuin tulin Ardmoreen. No niin, yhtäkaikki, Corkissa
ei ollut patsasta. Mutta sieltä vastattiin: 'Eikö Pyhän Josefin kuva
kelpaisi yhtä hyvin?' No, hätätilassa niinkin. Aivan oikein, se tulikin
— Pyhä Josef ruskeine partoineen.»

»'Kunpa olisimme saaneet Pyhän Daeclanin!' he sanoivat kuvaa
katsellessaan. 'Mutta hänhän on liian nuori St. Daeclaniksi — St.
Daeclan oli vanha mies.'»

»Luullakseni heidän mieleensä ei juolahtanut, ettei St. Daeclan ollut
luultavasti syntynyt vanhana; mutta tällä tavoin he joka tapauksessa
haastelivat. He saivat Foleylta sekatavarakaupasta maalipurkin
ja maalasivat Pyhän Josefin ruskean parran harmaaksi, tehden sen
liikuttavalla hartaudella. Kultakirjaimet pestiin pois ja niiden
tilalle maalattiin Pyhän Daeelanin nimi.»

Pyhän Josefin neito hymyili.

»Oletteko sepittänyt tuon?» hän kysyi.

John pudisti päätään.

»No niin, kahvila avattiin ja kyläkirkon kuoro alkoi laulaa, ja kansa
läheltä ja kaukaa tuli katsomaan vihkimysjuhlallisuuksia. Heillä ei
tosin ollut mitään halua raittiuteen, mutta he rakastivat juhlamenoja.
He kasaantuivat pieneen halliin ja ällistelivät suut auki tuota väärää
kuvaa, joka kantoi St. Daeelanin nimeä. Ja vanhat mummot korottivat
kätensä ja sanoivat: 'Oi, totta totisesti, ylistetty olkoon Luoja! Hän
se on itse, ilmi elävänä, totisesti! Emme ole koskaan nähneet hänestä
parempaa kuvaa!'»

John kääntyi ja vilkaisi seuralaiseensa.

»Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä», hän lisäsi, »parhaana
esimerkkinä vahvasta uskosta ja huonosta maalauksesta mitä koskaan olen
nähnyt».

»Sepä oli sievä pikku tarina», sanoi toinen; ja hän katsoi Johniin
silmin, joissa ihailu ja hämilläänolo taistelivat niin ihastuttavasti
keskenään, että ne molemmat oli pakko ottaa kohteliaisuudeksi.

»Tiedättekö, te hämmästytätte minua?» hän jatkoi.

»Minä näen sen», John sanoi.

»Näette?»

»Silmistänne!»

»Näettekö tosiaankin?»

»Kyllä. Te ihmettelitte juuri, kuinka minä saatoin olla rukoilemassa
Pyhää Josefia — luultavasti rahaa saadakseni — vanhassa sinisessä
sarkapuvussa, johon ei todellakaan oltu tuhlattu paljon rahaa, ja nyt
saatan istua täällä Kensington Gardensissa kertoilemassa teille — kuten
suvaitsitte juuri sanoa — sievää pikku tarinaa.»

»Aivan niin. Sitä minä juuri ihmettelin.»

»Ja minä», John virkkoi, »olen ihmetellyt juuri sitä samaa teistä».

Minne tämä keskustelu oli oikeastaan heitä viemässä? He olivat juuri
alkaneet polkea neitseellistä multaa, josta hedelmät syntyvät ja
kehkeytyvät. On ihmeellinen hetki, kun kaksi sielua koskettaa toisiaan.
Voitte tuntea kosketuksen selvästi kipinöivän sormenpäissänne.

Mitähän he olisivat nyt puhuneetkaan? Ehkä John olisi nyt saanut
kuulla, minkä vuoksi hän oli rukoillut Pyhää Josefia; mutta silloin
tuli Albatrossin kapteeni tuoden saamansa paperit.

»Oletteko te eräs Thomas Grey?» hän kysyi.

»Sama mies», vastasi John.

»Tässä on salaisia papereita, jotka minun on luovutettava teille
omakätisesti. Jos säilytätte salaisuuden voitte ansaita suuren
omaisuuden.»

John otti lyhyen kertomuksensa.

»Salaisuus tulee säilymään», hän sanoi.




VIII. KOHTALOKAS PILETINMYYJÄ.


Albatrossin kapteeni katosi valmistamaan laivaansa uudelle matkalle
Lagoksen satamaan lastinaan hiekkaa, jonka kapteeni itse oli kaivanut
otsansa hiessä ja kynnet verillä puiston käytäviltä.

John pisti lyhyen kertomuksen taskuunsa ja sytytti savukkeen. Nainen
huomasi sen olleen irrallaan hänen liivintaskussaan. Eikö hänellä
ollut savukekoteloa? Hän otti tulitikun — sekin oli irrallaan — takin
pilettitaskusta. Eikö hänellä ollut tulitikkulaatikkoakaan? Nainen näki
hänen vielä raapaisevan tulen kengänkorostaan ja uskoi koko ajan, ettei
Johnilla ollut aavistustakaan hänen katseensa suunnasta.

Mutta John tunsi sen. Hän tunsi sen vallan hyvin ja käytti toimitukseen
niin paljon aikaa kuin mahdollista. Kun ilmitulon pelko sai naisen
kääntämään päänsä, hän heitti tikun tiehensä. Sehän olisi ollut sitten
ajan tuhlausta.

»Ettekö sanonut minulle», nainen sanoi äkkiä, »että teidän nimenne on
John?»

»Niin onkin.»

»Miksi sitten sanoitte Ronaldille, että paperit on luovutettava Thomas
Greylle?»

»Hän on minun isäni.»

»Asuuko hän Venetsiassa?»

Mikä ihana asia onkaan muutamien ihmisten uteliaisuus, kun on itse
liiankin halukas paljastamaan kaikki salaisuudet! John vastasi
kiertelemättä kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

»Kyllä, hän asuu Venetsiassa», John sanoi.

»Aina?»

»Nykyään aina.»

»Siellä mahtaa olla ihanaa asua», nainen sanoi tuijottaen kaukaisuuteen.

John kääntyi katsomaan häntä.

»Ettekö ole ollut siellä koskaan?»

»En koskaan.»

»Ah — teidän elämässänne on sitten vielä päivä jäljellä!»

Nainen rypisti otsaansa ponnistellen ajatustaan.

»Mitä tarkoitatte sillä?» hän kysyi.

»Päivä, jolloin saavutte Venetsiaan — jos koskaan tulette sinne —
tulee olemaan aivan erikoinen päivä teidän elämässänne. Siitä tulee
elinvoimainen päivä.»

»Te rakastatte Venetsiaa?»

Hän tunsi Johnin rakastavan sitä. Mutta oli puoleensavetävää
kuulla Johnin sanovan sen. Sävy äänessä, kun tunnustetaan voimakas
mielenliikutus, kohdistukoon se sitten mihin hyvänsä, voi värisyttää
tuntehikkaan kuuntelijan korvaa. Pieni kateudentunne soi mukana.
Laulajan kurkusta tämän sävyn kuulee usein; sävel, joka ilmaisee
intohimoa, rakkautta johonkin, saa vastaavat sävelet soimaan kuulijassa.

»Te rakastatte sitä?» hän toisti.

»Minä tunnen sen», John vastasi; »se on enemmän kuin rakkautta».

»Mitä teidän isänne tekee siellä?»

»Hän on taiteilija, mutta ei voi enää työskennellä paljoa. Hän on liian
vanha. Hänen sydämensä on siis liian pehmeä.»

»Asuuko hän siellä aivan yksinään?»

»Oo, ei — äitini asuu hänen kanssaan. Heillä on ihmeellinen vanha,
pieni huoneisto Palazzo Capellossa Rio Marinin varrella. Äitinikin on
vanha, nähkääs, yli kuudenkymmenen. He menivät naimisiin vasta kun hän
oli neljäkymmentä — ja isäni noin kymmenen vuotta vanhempi vielä.»

»Oletteko te ainoa lapsi?»

»Ainoa lapsi — olen.»

»Miksi he eivät menneet naimisiin, ennenkuin äitinne oli neljäkymmentä?»

Hän pommitti Johnia kysymyksillään. Hyväksyttyään tämän ystäväksi oli
ensimmäinen tehtävä saada selville kaikki häntä koskevat seikat. Olisi
hyvä, jos ihmiset yleensä tahtoisivat kysyä; mutta tässä asumusten
sekamelskassa, jossa jokainen tietää lähimpien naapurien elämästä
enemmän kuin parhaimmista ystävistään, se tuskin maksaa vaivaa. — Hän
luuli kyselevänsä siksi, että hänen velvollisuutensa on tietää. Mutta
se oli erehdys. Hän tahtoi tietää. Hän oli halukas tietämään. Siinä on
ero asiassa.

»Enkä minä ole liian tiedonhaluinen?» hän virkkoi pehmeästi. Se on
vain keino saada kysymyksiinsä vastaukset. Voitte sanoa sitä kautta
rantain kysymiseksi. Mutta asian nimi ei merkitse, mitään vaan sen
vaikuttavaisuus.

Samassa John oli tulvillaan anteeksipyyntöjä hetkellisen vaikenemisensa
vuoksi.

»Tiedonhaluinen? Ette ollenkaan! Se on vain uusi sensatsioni.»

»Mikä uusi sensatsioni?»

»Että joku tahtoo tietää jotakin minusta itsestäni. Siellä, missä minä
asun, on toisella puolella katua papukaija; joka sunnuntai se pistetään
ulos ikkunalaudalle, ja siellä se huutelee: 'Tahdotteko tietää, kuka
minä olen? Tahdotteko tietää, kuka minä olen?' Ja joukoittain pieniä
poikia ja tyttöjä, vetelehtiviä miehiä ja naisia seisoskelee alhaalla
ja matkii papukaijaa saadakseen sen taas puhumaan: 'Tahdotteko
tietää, kuka minä olen, Polly?' — Voi, hyvä luoja, kuinka se on itse
elämän kaltaista! Ei koskaan vastata: 'Kuka te sitten olette?' Joka
ainoa kysyy häneltä, tahtooko hän tietää, ketä he ovat — juuri kun
hän halajaa saada kertoa heille oman elämäntarinansa. Se on elämän
kaltaista, eikö olekin?»

»Tehän osaatte kertoa kauniisti! Minusta tuntuu, ikäänkuin te
muovaisitte ne puheessanne — mutta ne ovat hyvin somia! Vai niin, tämä
on siis teille uusi sensatsioni?»

»Kyllä — varmasti on. Joku kysyi lopultakin: 'Kuka te sitten olette?'
Ja minä en todellakaan tiedä, mistä aloittaisin.»

»Niin, minä kysyin, miks'eivât he menneet naimisiin, ennenkuin äitinne
oli neljäkymmentä. Tehän sanoitte hänen olleen jo neljänkymmenen
ikäinen.»

»Nyt muistan — niin, se on totta. Katsokaas, isäni oli aikaisemmin
naimisissa erään rikkaan naisen kanssa. He asuivat täällä Lontoossa.
Pelkään, etteivät he sopineet oikein hyvin yhteen. Syy oli isässäni.
Hän sanoo niin, ja minä uskon sen. Voin hyvin ymmärtää, miten kaikki
kävi. Teidän täytyy rakastaa paljon rahaa voidaksenne elää yhdessä sen
kanssa, kun se ei ole teidän omaanne. Hän ei rakastanut sitä kylliksi.
Hänen vaimonsa rahat tulivat heidän väliinsä. Syrjäisen on tosin vaikea
koskaan tietää yksityisseikkoja tällaisissa tapauksissa, eikä kukaan
osaa niitä tarkalleen selittää. Minä sanoin ymmärtäväni, mutta se ei
ole totta. Niitä sattuu vain naimisissa. Olen varma siitä, ettei vaimo
koskaan lyönyt miestään vasten kasvoja ylvästelyllään. Isäni puhuu
hänestä aina ihailtavana naisena; mutta epäsointu oli olemassa, siinä
kaikki. Kulta on tärkeä metalli, tehän tiedätte — vaarallinen metalli
myös arvelen. Puhutaan onnettomuutta tuottavasta opaalista — se ei
ole mitään verrattuna onnettomuutta tuottavaan kultaan, johon opaali
on kiinnitetty. Teidän täytyy todeta sen ehdoton arvottomuus —; se ei
ole enemmän arvoista kuin tina, rauta tai lyijy tai mikä muu metalli
hyvänsä, jonka lapionpisto kaivaa maasta esiin. Jollette ajattele näin,
jollette tunne ehdotonta ylenkatsetta sitä kohtaan, niin se on myrkkyä,
se on kultaa. Se on ovelaa, kuolettavaa myrkkyä, joka löytää raskaan
tiensä puhtaimpaankin ihmissydämeen ja saastuttaa ihmisten kalleimmat
ja viattomimmat ajatukset. Sanotaan, että läheinen tuttavuus aiheuttaa
ylenkatsetta. Mutta kultaan nähden on aina päinvastoin. Ainoa tapa,
jolla oppii halveksimaan kultaa, on se, ettei omista sitä, ja jos
sattuu saamaan sitä, niin antaa mennä sen taas. Te tartutte siihen,
kamppailette sen puolesta, annatte sille hetkeksi paikan alttarillanne,
ja joudutte kokemaan, että teidän täytyy uhrata esikoisenne sen
sammumattoman intohimon tyydyttämiseksi.»

Huumorintaju pelasti hänet sanomasta enempää. Äkkiä hän kääntyi ja
katsoi kumppaniinsa — ja nauroi. Ainoa tapa käsitellä kultaa on
halveksia sitä, ja jos sattuu saamaan sitä, antaa sen mennä taas.

Ne ovat juhlallisia sanoja, kun taskussa on yksi penny tuolin vuokran
maksamiseksi — niissä on jonkin verran hienoa kerskausta. Jos taivaasta
tai jalavanoksilta sattuisi tippumaan helmaanne rahaa, niin ei olisi
pelkoa silloin, ettei tulisi noudattaneeksi saarnansa ajatusta — rahan
panemista välittömään käytäntöön.

Havaitessaan tämän ja nähdessään toverinsa juhlallisen ilmeen John
purskahti nauruun. Hänen hieno sanaparaatinsa oli hyvin inhimillinen,
hän tunsi sen. Jokainen meistä tekee sen päivittäin. Koskaan ei ole
niin hienoa armeijaa uljaita miehiä kuin rauhanaikana; ei kukaan
ole sellainen tuhlari kuin se, jolla ei mitään ole. Tämä on oikean
elämäntaistelun huumoria. Köyhän miehen ainoa viisausoppi on: kun
ei ole mitään, niin toivon vielä vähemmän. Niin te puijaatte pikku
jumalilta heidän naurunsa ja vihellätte pätkän näyttääksenne kuinka
vähän kaikesta välitätte.

John nauroi.

Neitonen katsahti nopeasti ylös.

»Te nauratte? Miksi?»

»Kun te näytätte niin juhlalliselta?»

»Niin olinkin. Se on kaikki niin totta, mitä te sanoitte, aivan
totta. Mutta mitä voi tehdä, kun koko ympäristö on ottanut kullan
tunnussanakseen — kun ihmiset ovat hyvällä tuulella vain silloin, kun
heillä on rahaa, ja ärtyisiä ja häikäilemättömiä, kun sitä puuttuu?
Mitä voi silloin tehdä?»

»Täytyykö kulkea heidän talutusnuorassaan?» kysyi John. »Kuinkas
muuten? Yhteiskunta hallitsee, eikö niin?»

»Niin sanotaan. Mutta hallitseminenkin on asia, joka täytyy oppia,
ja jonkun täytyy opettaa se yhteiskunnalle, niin että yhteiskunta
tulisi taitavaksi ammatissaan. Kun olette joutunut tällaisten ihmisten
yhteiskuntaan, niin teille ei jää muuta tehtävää kuin murtautua sieltä
ulos. Se on samantekevää, mikä on yleistä hyvää tai pahaa, se ei kelpaa
yksilön ojennusnuoraksi.»

»Mitä teidän isänne teki?»

»Oo — hän ei totellut yhteiskunnan lakia. Hän lähti tiehensä. Karkasi
vaimonsa luota.»

Neitonen heitti nopean katseen hänen kasvoihinsa.

»Ettekö käytä nyt liian ankaria sanoja?»

»Asia oli niin. Se on kai asianmukainen teknillinen lauseparsi. Hän
karkasi. Asuskeli pelastusarmeijan yömajoissa ja teki työtä. Hän ei
mahdollisesti ollut mikään malli tai esikuva, ennenkuin hän kohtasi
äitini. Eikä yksikään mies ole, ennenkuin kohtaa _sen_ naisen, jolla on
suuri sydän ja ymmärtämyksen lahja.»

»Ettekö te ole kohdannut häntä vielä?»

»En — olen vasta kaksikymmentäkuusi vuotta.»

»Luuletteko milloinkaan tapaavanne häntä?»

»Kyllä — kerran.»

»Milloin?»

»Ooh — Kohtalon määräämään aikaan.»

»Ja milloin se on?»

»Sitten kun se on myöhäistä.»

»Eikö tuo ole pessimististä?»

»Ei — minä puhun vain ajasta. Aika ei ole mitään. — Aikaa ei lasketa.
Te voitte tosin laskea sen — tavallisesti teette sen kelloksi
nimitetyllä koneella — mutta se ei laske itseään. Yhteiskunnan kannalta
katsottuna saattaa olla liian myöhäistä, mutta ei ollenkaan liian
myöhäistä muuttamaan koko elämää. Tärkein hetki on hänen kohtaamisensa,
hänen tuntemisensa. Muu ei merkitse mitään. Kun kerran tunnette hänet,
hän on yhtä voimakkaasti astunut elämäänne kuin mitä häät ja muut
sellaiset pienet muodollisuudet voivat koskaan häntä siihen tuoda.»

Neitonen katsahti taas ylös.

»Kylläpä teillä on omituisia ajatuksia.»

»Onko?»

»Ne ovat omituisia minulle. Siis teidän isänne kohtasi äitinne liian
myöhään? Kuinka pian hän kohtasi hänet — poislähtönsä jälkeen?»

»Noin kahden vuoden kuluttua.»

»Oh — hän oli siis jo vanha?»

»Ei — aivan nuori.»

»Mutta tehän sanoitte heidän menneen naimisiin, sitten kun äitinne oli
neljäkymmentävuotias.»

»Aivan niin. He eivät voineet mennä naimisiin ennen sitä. Nähkääs, he
olivat molemmat katolilaisia. Kahdeksantoista vuotta kului, ennenkuin
he joutuivat naimisiin.»

Neitonen piirteli kuunnellessaan kuvioita hiekkaan päivänvarjonsa
metallikärjellä. Kun John tuli kertomuksessaan tähän saakka, hän piirsi
ykkösen ja kahdeksikon.

»Niin», sanoi John katsoessaan niitä. »Se oli aika pitkä aika odottaa,
eikö totta?»

Neitonen nyökkäsi ja hävitti hitaasti kuviot.

»Nuo salaiset paperit olivat siis osoitetut isällenne?»

»Aivan niin.»

Neitonen ajatteli muutamia silmänräpäyksiä. Hän oli hyvin halukas
tietämään paperien sisällyksen; aivan yhtä utelias kuin tuo toinen
merimieskin oli ollut. Mutta kun on päässyt vissiin ikään, ei sovi
enää olla utelias — joka on hyvin ikävää! Se vie puolet elämän
miellyttäväisyydestä. Hänen teki niin äärettömästi mielensä tietää.
Sama salaperäisyys, joka ympäröi John Greytä Fetter Lanella, soi hänen
läheisyydessään Kensington Gardensissakin. Hän tunsi olevansa yhtä
utelias John Greyhin nähden kuin Mrs. Meakin ja Mrs. Morrel ja Mrs.
Rowse, ja pelkäsi samoin kuin nämäkin näyttävänsä sen.

Äkkiä hän jätti hiekassa raaputtelemisensa ja nosti päänsä katsellen
kaipaavasti lammikon yli.

»Ronald oli iloissaan saadessaan kuljettaa salaisia papereita», hän
sanoi miettivästi.

»Oliko?»

»Kyllä — hän lukee juuri Stevensonia — salaiset paperit kuuluvat juuri
hänen mieliharrastuksiinsa.» Johnin silmät välähtivät.

»Luuletteko hänen kertoneen toiselle pojalle?» hän kysyi.

»Oi ei — olen varma siitä, ettei hän kertonut.»

»Eikö sittenkään, vaikka hän oli antanut tuon toisen pojan leikkiä
Thomas Greyn osaa — ja rauhoittanut sillä lailla omaatuntoaan?»

»Ei — koska hän luovutti paperit teille. Olen vakuutettu, ettei hän
vilkaissutkaan niihin. Te olette ainoa, joka tiedätte salaisuuden.»

Johnin silmät välähtivät uudelleen. Hän näytti olevan todellakin
utelias tietämään.

»On kauheata olla tällaisen salaisuuden ainoa omistaja», lausui John
juhlallisesti.

Neitonen katsahti häneen vilkkaasti.

»Niin, jos se on sellaista, jota te ette saa kertoa», hän sanoi.
Siinä saattoi kuulla kysymyksen; vain viivähtävän kysyvän sävyn,
mutta kysymys oli siinä. Todellakin, ellei voinut kertoa sitä, niin
mitä pikemmin hän sai tietää sen, sitä parempi. Te voitte turmella
toisessa niinkin köyhän tunteen kuin uteliaisuuden, ja kun nainen tulee
ylpeäksi, hän ei tuhlaa teille sitä ollenkaan.

Jos John olisi säilyttänyt salaisuutensa hetkeäkään kauemmin, olisi
toinen epäilemättä vetäytynyt kuoreensa; mutta juuri samassa tuli
näköpiiriin pieni miehenkuva haalistuneessa, likaisessa univormussa,
lippalakissa, ja hänen hyppysissään oli kohtalokas kassalaatikko. Kaksi
tuolia, ja Johnilla oli vain yksi penny! Mitä voi tehdä tällaisessa
tilanteessa? Hän etsi avuttomana pääsytietä mielessään. Katsoipa
maahankin löytääkseen jonkun armeliaan ihmisen jättämän piletin —
hän teki aina edes tämän tuntemattomien köyhien hyväksi. Te ette voi
aavistaakaan, kuinka paljon Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain yksi
penny taskussaan. Mutta hän katseli turhaan. Siellä ei ollut muuta kuin
päivänvarjon piirtämät kuviot hiekassa.

Hän ajatteli sanoa ostaneensa jo piletin ja hukanneensa sen. Tuollainen
pieni tuulenpuuska, joka tanssi jalavien alla, olisi kyllä todistanut
hänen kertomuksensa uskottavaisuutta; mutta tähän aikaan vuodesta oli
puistossa vain yksi maksunkerääjä, ja hän tietäisi kyllä. Hän arveli
ruveta etsimään ankarasti taskuistaan ja näyttelemään sellaisen miehen
epätoivoa, joka on pudottanut viimeisen kultarahansa. Ja vahtimestarin
laahustava olemus tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Mutta ah, hän tuli
niin ovelasti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä tuon
musertavan suorituksen kanssa, joka uhkasi tätä lopen köyhtynyttä,
romaania rakentavaa nuorta miestä.

John oli melkein tuon viimeksimainitun keinon puolella. Voihan kuka
hyvänsä kadottaa viimeisen kultarahansa. Mutta silloin hän tuli
valehdelleeksi sekä puhetoverilleen että piletinmyyjälle. Oliko se
kaunista? Piletinmyyjä tuijottaisi vain häneen järkkymättömästi
kivisellä silmällään — varsinkin kun hän oli kuullut tämän kertomuksen
niin monta kertaa ennen, eikä piletinmyyjä halua menettää saalistaan.
Sitten nainen maksaisi — ei, se ei olisi kaunista. Sitten —

»Minä aion maksaa näistä tuoleista», sanoi Pyhän Josefin neito.

»Oh, ei!» John sanoi kiivaasti. — »Miksi sen tekisitte?»

Eiköhän hän voinut nousta ylös ja sanoa istuutuneensa siihen aivan
sattumalta, hänellä ei ollut ollenkaan ollut aikomusta istua kauempaa?

»Kyllä minä maksan», sanoi neitonen. »Minä olen teille velkaa pennyn
Pyhän Josefin kynttilästä.»

Ah, siinä oli pelastustie! Näettehän, kun vain rukoilette kyllin
vakavasti, niin Pyhä Josef on velvollinen kuulemaan rukouksenne. Tämä
oli hänen vastauksensa Johnin hienotunteiseen tarjoukseen. Minä en
ensinkään epäile sitä. Eikä hänkään.




IX. SALAISET PAPERIT.


Piletinmyyjän kello kilahti, ohuet paperisuikaleet reväistiin
rullasta ja ne vaihtoivat omistajaa. Tämän päivää, ainakin niin
kauan kuin heitä halutti istua täällä, nämä tuolit kuuluivat heille;
vastaanväittämättömästi.

Tunnette epäilemättä ostaneenne jotakin, kun olette maksanut
sen viimeisellä pennyllänne. John nojautui tuolinsa selkänojaan
helpotuksesta huokaisten, kun piletinmyyjä käveli edelleen. Se oli
ollut hirveä hetki. Ette koskaan pääse vapautumaan tunteesta, että
tässä maailmassa voi olla enintään yksi ainoa ystävä, joka ei arvostele
teitä taskunne sisällyksen mukaan; ja kun tuttavuus on kestänyt vasta
muutamia hetkiä, niin vaikka olisikin kysymyksessä Pyhän Josefin neito,
on uhkapeliä tunnustaa olevansa yhden pennyn onnellinen omistaja.

Ihmettelettekö hänen helpotuksen huokaustaan? Ihmettelettekö, jos hän
sydämensä syvyydessä sattui lukemaan pienen kiitosrukouksen Pyhälle
Josefille? Vain pienen, äänettömän rukouksen — tuskin ajatellun — mutta
joka tapauksessa rukouksen. Samoin kuin tiedätte perhosen kätkeytyvän
koteloon. Nyt siinä näkyy vain liikkumaton toukka, joka ei tiedä
perhosensiipien hennosta liitelystä eikä loistosta — mutta jonakin
päivänä siitä kehkeytyy perhonen. Sillä tavoin Johnin huokaus suhtautui
rukoukseen.

Kulmiensa alta hän salaa vilkaisi toveriinsa. Tämä ei ajatellut
pennynrahoja, tämä! Kun olette saanut naisen uteliaaksi, ei penny
kykene tuomaan hänelle mielenrauhaa takaisin. Hän alkoi taas piirrellä
kuvioita päivänvarjon kärjellä. Miksi nainen voi niin paljon paremmin
ilmaista ajatuksensa elegantin kengän kärjellä tai päivänvalolla? Muu
ei juuri kelpaa. Anna hänelle puhe, ja hän punoo sillä itsensä solmuun
kuin villalankakerän — ja valittaa sitten, ettei häntä ymmärretä. Mutta
hienon kengän kärjellä — huomatkaa, sen täytyy olla hieno, muuten
on keksittävä jotakin muuta — hän voi ilmaista kokonaisen maailman
mielenliikutuksia.

Hän oli alkanut taas raapia hiekkaa. John tarkkasi hänen
itsetiedottomia mielenliikkeitään innokkaasti. Kuva toisensa jälkeen
syntyi ja sotkettiin taas. Ensin laiva, rakennettu ihmeellisemmin kuin
yksikään laiva ennen tai jälkeen sitä. Tietystikin »Albatross». Sitten
tuomiokirkon ääriviivat. Tätä John ei ymmärtänyt. Hänen olisi pitänyt
tietää, että taiteilijalla oli kerran ollut kuvakirja, jossa löytyi
Santa Maria della Saluten kuva — muuten tämän piirroksen tarkoitusta
oli mahdoton käsittää. Hän luuli sitä mehiläiskeoksi. Tietysti olette
arvanneet, että tämä johtui Venetsiasta. Sitten taiteilija alkoi
piirtää kirjaimia. Ensin syntyi G. Toinen oli R. Silloin hän luuli
tuntevansa Johnin katseen ja katsahti nopeasti ylös, mutta John
tuijotteli etäisyyteen kauas pyöreän lammikon taakse. On parempi, ettei
katso, kun naiset sattuvat ilmaisemaan tunteitansa tahdottomasti,
muuten he tulevat aroiksi. Mutta toiselta puolen teitä pidetään
tyhmyrinä, jollette näe. John katseli kaukaisuuteen. Mutta siitä
huolimatta neitonen hävitti kirjaimet. Nähdessään tämän John lopulta
armahti häntä.

»Kerronko minä teille noiden paperien salaisuuden?» hän sanoi hymyillen.

Ah, mikä kiitollisuus loisti hänen silmistään!

»Kertokaa», hän vastasi.

»Se on lyhyt kertomus.»

»Lyhyt kertomus? Kirjoitatteko te? Miksi ette ole kertonut sitä
ennemmin?»

»Mutta se on vain lyhyt kertomus», John virkahti, »jota ei kukaan
viitsi lukea».

»Eikö sitä julkaista?»

»Ei, — ei koskaan.»

»Miksi?»

»Kosk'eivät ihmiset pidä siitä.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Olen varma siitä. Minä tiedän mistä ne pitävät.»

»Lukekaa se minulle, ja minä sanon, pidänkö siitä.»

Lukea hänelle! Istua Kensington Gardensissa ja lukea ääneen omaa
kertomustansa Pyhän Josefin neidolle! John otti sen taskustaan
enemmittä puheitta ja luki sen paikan päällä.

Se oli tällainen: —

 TIETEEN IDYLLI.

 Maailma on saanut aika monta hiustaan harmaaksi etsiessään
 ikiliikkujan salaisuutta. Kuinka moni onkaan tullut vanhaksi ja
 voimattomaksi koettaessaan terävästi keksityillä avaimillaan saada
 auki tuota Siniparran kamaria: kunnes heidän uteliaisuutensa
 sammui nääntyneenä heidän kerallaan. Voitte luetella niitä, alkaen
 Worcesterin markiisista, joka huvitti mekaanisilla leikkikaluillaan
 kuningasta ja hovia, Orffyreus; piispa Wilkins Addeley, ja kaikki
 muut, saapuen lopulta Ranskan Akatemian määritelmään, että — »ainoa
 mahdollinen ikiliikkuja... tulisi olemaan hyödytön keksijöittensä
 tarkoituksiin —», ja joudutte tekemään johtopäätöksen, että
 ihmiskuntaa hallitsee sama uteliaisuus kuin sen alapuolella olevia
 eläimiä, ja että se sanoo sitä tieteeksi, vaikka maailma nauraisi.

 Tässä idyllissä teille kerrotaan eräästä, joka löysi salaisuuden ja
 näytti sen minulle yksin. Antakaa mielikuvituksenne kärsivällisesti
 vaeltaa läpi Irlannin maaseudun, harhailla sinne tänne ilman
 lopullista päämäärää, toivomatta mitään lopullista. Ja kertomus
 sokeasta kerjäläisestä, joka keksi ikiliikkujan salaisuuden, valkenee
 teille; kaikki uteliaisuus ja tiedonhalu, mikä koskaan on teitä
 villinnyt, rauhoittuu, tulee tyydytetyksi.

 Koko maaseudulla ei ollut ketään, joka olisi tietänyt hänen nimensä.
 Nimetkää mies Irlannista ja samalla paikallistutatte hänet; Murphy, ja
 hän tulee Gorkista; Power, ja hän tulee Waterfordista. Mitäpä heistä
 enää luettelemaan! Mutta sokealla kerjäläisellä ei ollut nimeä. Ei
 ollut paikkaa, joka olisi omistanut häntä. Korkeine silkkihattuineen,
 jonka joku pappi oli hänelle lahjoittanut, pitkine mustine
 takkeineen, jonka tämän murheellisen maan ainaiset sateet olivat
 värittäneet vihertäväksi; koukkusauvoineen, joka kopsutteli raskasta,
 yksitoikkoista valitusvirttään ja haalistunut punainen nenäliina
 kaulassa — hän oli hyvin tunnettu ilmiö kolmessa tai neljässä
 maakunnassa.

 Yksikään kylä ei tunnustanut häntä omakseen. Mutta koko maaseutu oli
 saanut eri vuodenaikoina kuulla koukkukepin tuttua kopsutusta, nähnyt
 sokeitten silmien himmeän välähtelyn silkkihatun hajonneen reunan
 alta. Päivän tai pari hän oli tuttu olio kullakin paikkakunnalla;
 silloin asukkaat pistivät kernaasti muutamia kolikoita hänen
 herkkätuntoiseen kämmeneensä, mutta seuraavana aamuna hän oli jo
 tiessään. Minne hän oli mennyt? Kuka oli nähnyt hänen lähtevän?
 Ei kukaan! Epätasaisen katukivityksen ei tarvitsisi kajahdella
 koukkukepin tapsuttamisesta noin vuoteen.

 Jos sattuma on vienyt teidät ympäröiville laidunmaille, ja jos se on
 antanut teille oikean suunnan niin löydätte hänet tallustelemassa
 nummea pitkin — mutta voi, kuinka hitaasti! — olkapäät kyyryssä ja
 pää nyökytellen; kuin mekaaninen leikkikalu, joka on päässyt karkuun
 keksijänsä käsistä ja jatkaa tuntematonta vaellustaan, minne koneisto
 suuntaa.

 Kuinka lienee tullut tunnetuksi, että hän oli keksinyt ikiliikkujan
 salaisuuden, siitä minulla ei ole selkoa. Se näytti kuuluvan hänen
 tiettyihin ominaisuuksiinsa yhtä erottamattomasti kuin vaatteet usein
 ilmaisevat miehen ammatin. Näitte hänen tulevan vastaanne katua
 pitkin, ja sana »ikiliikkuja» suhisi korvissanne. Itse hän oli asiasta
 arasti vaiti; mutta nähtävästi hän oli heikkona hetkenä kertonut
 jollekin, ja joku oli kertonut minulle. Kuka? Jonkun Rathmoren
 kylän asukkaan oli täytynyt levittää huhu. Kukahan se olisi ollut?
 Foley, kirvesmies? Burke, kalastaja? Fitzgerald, tullimies? Froy,
 tilanomistaja? En voi muistaa, kuka minulle kertoi. Mutta joka vuosi
 hänen saapuessaan kylään päiviksi, jolloin juhlittiin paikkakunnan
 suojeluspyhimystä, minä sanoin hänet nähdessäni: »Tuossa on sokea
 kerjäläinen, joka koettaa keksiä ikiliikkujaa.» Ajatus liittyi
 erottamattomasti mieheen.

 Vuosi vuodelta hänen liikkeensä kävivät voimattomammiksi; hänen päänsä
 painui käydessä yhä alemmaksi. Saattoi nähdä Kuoleman kulkevan hänen
 jäljissään, saavuttaen häntä tuuma tuumalta, kunnes sen varjo lankesi
 jo hänen etupuolelleen.

 Oli aikoja, jolloin olin yrittänyt vetää hänet keskusteluun,
 hetkiä, jolloin luulin jo voittaneeni hänen luottamuksensa; mutta
 ratkaisevassa silmänräpäyksessä nuo valottomat silmät tuntuivat
 katsovan minun lävitseni, ja hän antoi minun kulkea ohi. Oli varmaan
 ollut aikoja, jolloin maailma oli kohdellut häntä pahoin. Luulenpa
 itse asiassa kuulleenikin kerrottavan hänestä sellaista; mutta itse
 hän ei uskoutunut kenellekään. Vuosi vuodelta hän saapui Rathmoreen
 helluntaijuhlille, ja vuosi vuodelta minulle jäi hänen salaisuutensa
 tuntemattomaksi.

 Lopulta, kun näin Kuoleman koskettavan hänen olkapäätään, minä puhuin,
 suoraan asioiden ytimeen, peläten, ettei seuraava vuosi toisikaan
 häntä enää tänne.

 Hän oli tulossa kappelista, jossa oli ollut vapisevin polvin
 osoittamassa kunnioitustaan pyhimykselle, jonka alttaria hänen sokeat
 silmänsä eivät olleet koskaan nähneet. Tässä tarjoutui etsimäni
 tilaisuus. Jo nähtyäni kaukaa hänen kumaraisen, huojuvan olemuksensa
 olin tehnyt päätökseni.

 Kun hän tuli kohdalleni, pudotin shillingin hänen puoliksiavattuun
 kouraansa. Sillä tavoin me määräämme hinnan ystävällisyydellemme.
 Vaisto on eläimellinen, mutta juurtunut. Me sanomme hyvettä ja kunniaa
 lahjomattomaksi ainoastaan itseemme nähden; mutta tarvitaan aika
 paljon vakuuttamaan meille, etteivät ne ole lahjomattomia muihin
 nähden. Minä lahjoin sokean kerjäläiseni shillingillä! Katsoin, kuinka
 hänen kuihtuneet sormensa puristuivat sen ympärille, hieroen rahan
 reunaa, jotta tuntisi sen arvon.

 »Tämä voitti hänet», minä ajattelin.

 Ah, mikä raaka käsitys Jumalan käsityöstä! Ostaa shillingillä
 ikiliikkujan salaisuus! Enpä olisi uskonut, että luonto tahtoisi myydä
 salaisuuksiaan niin vähällä! Minä tein sen. Tämä on alaston totuus.

 »Kuka antaa minulle tämän?» hän kysyi sormiellen sitä vielä, aivan
 kuin se olisi polttanut.

 »Ystävä», minä sanoin.

 »Jumala siunatkoon teitä», hän vastasi, ja sormensa sulkeutuivat
 lopullisesti sen ympärille. Hän jätti sen kouraansa; mikään tasku ei
 ollut kyllin varma tällaisen aarteen säilyttämiseksi.

 »Jäätte luultavasti Rathmoreen juhlien loppuun saakka», minä aloitin.

 Hän nyökkäsi ja koputteli sauvallaan.

 »Tahtoisin kysyä teiltä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoin.

 Hän pysähtyi, huomasin epäluulonilmeen hänen kasvoillaan.

 »Joku on kertonut minulle — —» minä tahdoin nyt kömpelösti päästä
 kiinni korvaukseeni. »Joku on kertonut minulle, että te olette
 keksinyt ikiliikkujan salaisuuden. Onko se totta?»

 Maidonvalkoiset valottomat silmät takertuivat minuun valittavasti.
 Ääretön näkemisen kaipaus näytti vaanivan niiden takana. Liekki, joka
 ei ollut liekki — liekin haamu paloi niissä, ladattuna kysymyksillä.
 Hän ei voinut nähdä, minä tiesin, ettei hän voinut nähdä; mutta
 nyt nuo tyhjät pallot tuntuivat olevan tulvillaan erehtymätöntä
 huomiokykyä. Tänä hetkenä hänen sielunsa katsoi minun sieluuni, tutki
 sen rehellisyyttä, harhaili sen kaikki sopukat löytääkseen kysymykseni
 todellisen aiheen.

 Kestin hänen tuijotuksensa. Minusta tuntui, että jos epäröisin ja
 kääntäisin katseeni pois ennen häntä, hän olisi punninnut minut ja
 havainnut köykäiseksi. Se on yksi niitä harvoja asioita maailmassa,
 mitä voin merkitä ansiotöilleni, että nuo tyhjät silmäkuopat
 huomasivat minut luottamuksen arvoiseksi.

 »Kuka kertoi sen teille?» hän kysyi.

 Vastasin totuuden mukaisesti, etten tietänyt sitä. »Mutta onko se
 totta?» minä lisäsin.

 Hän siirrähti. Huomasin hänen kuuntelevan.

 »Kadulla ei ole ketään», sanoin. »Olemme aivan yksin.» Hän yskäisi
 hermostuneena.

 »Siitä on nyt kai jo viisitoista vuotta, kun rupesin ajattelemaan koko
 asiaa. Enpä tiedä, mikä sen lienee päähäni ajanut; kaipa se syntyi
 jo siihen aikaan, kun tein työtä eräässä pajassa, ennenkuin menetin
 silmieni valon. Siellä kai se luullakseni syntyi.»

 Hän pysähtyi ja minä joudutin häntä.

 »Mitä prinsiippiä te käytätte?» kysyin. »Magnetismin avullako? Millä
 tavoin saatte kitkan vältetyksi?»

 Nyt hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät. Huomasin hänet sokeaksi
 nyt. Hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puheestani.

 »Aiotteko viekoitella minulta salaisuuteni?» hän kysyi lopuksi.
 »Kyllä ne ovat sitä yrittäneet. Kaikki koettavat saada sen minulta.
 Läkkiseppä — sama mies, joka työskenteli siinä pajassa, missä minäkin,
 ennenkuin menetin näköni — hän sanoi auttavansa minua koneen teossa.
 Mutta minä tunsin hänet jo ennen sokeuttani enkä ole menettänyt
 tuntoani näön mukana.»

 »Valmistatteko sen sitten itse?»

 Hän nyökkäsi.

 »Niin hyvin kuin voin», hän jatkoi. »Mutta mihin nämä sormet pystyvät
 pelkällä tunnustelemisella? Minun pitäisi nähdä työhöni. Uskokaa,
 minulla on kaikki tarvittavat kappaleet täällä taskussani, sen kun
 vain saisin ne liitetyiksi yhteen. Ja minä koetan ja koetan, kunnia
 olkoon Jumalalle! — Mutta ne eivät tahdo mennä. En mitenkään saa sitä
 tehdyksi pelkästään tunnustelemalla.»

 Ihmeellinen pala uhkasi nousta kurkkuuni.

 »Hyvä jumala», ajattelin, »tämä on murhenäytelmää!» Ja minä etsin
 turhaan näkövoimaa hänen silmistään.

 »Haluatteko nähdä kappaleet?» hän kysyi.

 Vakuutin hänelle, että salaisuus säilyisi varmasti minun tallessani,
 jos hän tahtoisi olla niin ystävällinen.

 »Ei kenellekään?» hän sanoi.

 »Ei yhdellekään sielulle!»

 Sitten hän otti ne taskustaan — yksitellen — ja latoi ne viereemme
 ruohopenkille. Katselin jokaista kappaletta hänen esittäessään niitä
 ja samalla tarkkasin hänen kasvojaan. Tässä on hänen monimutkaisen
 koneistonsa kappaleet, jotka hän minulle näytti: rautatankoa jalan
 verran, pieni tinatuoppi, kaistale rautavannetta ja rikkinäinen lukko.

 »Kas tässä!» hän virkkoi ylpeästi. »Mutta jos minä antaisin nämä
 läkkisepälle, niin hän varastaisi salaisuuteni aivan nenäni alta. Minä
 en ole tahtonut uskoa häntä, ja nyt olen työskennellyt yksin nämä
 viisitoista vuotta.»

 Kiitin luojaa, ettei hän saattanut nähdä minun kasvojani nyt.
 Rautatanko! Pieni tinatuoppi! Rikkinäinen lukko! Ne tuijottelivat
 minuun ivaten. Vain ne ja minä tunsimme salaisuuden; vain ne ja minä
 voisimme kertoa sen, minkä ne itse olivat minulle kertoneet. Hän oli
 menettänyt järkensä. Ikiliikkuja! Mies raukka oli hullu!

 Ikiliikkuja näistä ruostuneista kappaleista — jotka olivat saaneet
 viisitoista vuotta ruostua hänen taskunpohjallaan! Ikiliikkuja!

 Mutta silloin tuon kaiken todellisuus selvisi minulle — valkeni
 totuuden tärisyttävällä voimalla. Sokea kerjäläinen saattoi kyllä
 olla hullu; mutta tässä silmieni edessä, noissa liikkumattomissa
 esineissä, oli ikiliikkujan salaisuus. Ruostetta, rappiota, muutosta
 — rautatangon itsepäinen metalli, tinatuopin löyhä aines, aina
 muutostilan alaisina; ruostuen hänen taskussaan, jossa ne olivat
 maanneet viisitoista vuotta — ei koskaan leväten, ei koskaan hiljaa
 — aina liikkeessä, liikkeessä, liikkeessä, totellen muuttumisen
 loukkaamatonta lakia, niinkuin me kaikki olemme jatkuvasti liikkeessä
 samaa lakia nöyrästi totellen, lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta
 keski-ikään, keski-iästä vanhuuteen, sitten kuolema, viimeinen muutos!
 Koko tämä ihmiselon jättiläismäinen kokoomus, tämän mutkallisen
 koneiston ydin oli verrattavissa tuohon rautatangon kappaleeseen, joka
 oli ilmestynyt tomusta vuosituhansien muovailemana. Vieläkö voisi
 pyytää enempää ikiliikkujalta?

 Katsoin ylös hänen kasvoihinsa.

 »Te olette antanut minulle ihmeellisen opetuksen», sanoin
 rauhallisesti.

 »Ah», hän vastasi, »ne ovat kaikki tässä — kaikki tässä — koko
 salaisuus — kun minulla vain olisi silmät, jotta saisin ne yhteen!»

 Jos hänellä vain olisi silmät! Onko meillä kellään silmiä? — —

Lopetettuaan John kääri kertomuksen hitaasti kokoon ja pisti sen
taskuunsa.

»No?» hän sanoi.

Hänen sydämensä oli odotuksen, pelon ja kiihtymyksen vallassa. Hetkisen
hänestä tuntui, että toinen piti varmasti kertomusta hyvänä. Se oli
hänen parhaansa. Hän oli saanut sen juuri valmiiksi, ja viimeinen on
aina paras mielestänne. Mutta seuraavassa hetkessä hänestä tuntui,
että kuulija arvelee juuri sanoa jotakin sovinnaista — sanoa sitä
ihastuttavaksi — tai sanoo: »Kuinka hirveän sievä!» Olisi paljon
parempi, jos hän moittisi sitä, että siihen on tullut aivan väärä sävy,
että suunnitelma on heikko. Semmoista voi kyllä uskoa työstään; mutta
että se on herttainen, hirveän sievä — ei koskaan!

Tällä hetkellä Kohtalon vaaka oli tasapainossa, punnitsi
mahdollisuuksia. Mitä hän tulisi sanomaan! Kaikki riippui siitä.

Mutta neitonen vaikeni, istui aivan hiljaa. Hiiret ovat hiljaa, kun ne
yllätetään; sitten koottuaan ajatuksensa ne livahtavat tiehensä.

Äkkiä neitonen nousi ylös.

»Oletteko täällä puistossa huomenna samaan aikaan?» hän sanoi. »Sitten
kerron teille, mitä pidin siitä.»




X. SISÄISEN HAVAINNON TARPEELLISUUS.


Tässä maailmassa on kaikki, mikä on aivan täysijärkistä, lopullisen
mielenkiinnotonta. Mutta — kiitos luojan! — hulluutta on kaikkialla,
joka nurkassa ja joka käänteessä. Täysin terveitä ei olekaan, ja jos
joku luulee olevansa, niin hänen hulluutensa on vain kiusallisempaa
laatua. Häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa.

Mutta järjettömämpää kuin tämä Pyhän Josefin neidon äkillinen,
vaistomainen pako on vaikea kuvitella. John ei tietänyt vielä edes
hänen nimeään, ja mikä vielä pahempaa, ei huomannut tätä tosiasiaa,
ennenkuin Ronald ja hänen sisarensa olivat ruohokentän toisessa
laidassa ja olivat saapuneet jo keskikäytävälle. Silloin hän juoksi
heidän jälkeensä.

Ronald kääntyi ensiksi kuullessaan kiireiset askeleet. Kaikenlainen
juokseminen kiinnittää heti poikasen huomion puoleensa, samalla
kuin nainen, vaikka kuuleekin yhtä nopeasti, pitää päänsä jäykkänä.
Ilmeisesti Ronald ilmoitti hänelle, sillä hän kääntyi myöskin. John
huomasi äkkiä seisovansa hänen edessään. Sitten tilanteen outous
valkeni hänelle, ja kysymys tyrehtyi hänen huulilleen.

Kuinka hän voisi kysyä neitosen nimeä Ronaldin kuullen, jolle hänet oli
juuri esitelty ystävänä? Valtameren kulkijoista on sananpartena mielen
yksinkertaisuus; mutta Albatrossin kapteeni ei sentään voinut olla niin
tylsä, ettei huomaisi mitään outoa kysymyksessä.

Ja niinpä John seisoi heidän edessään toivottoman mykkänä.

»Teillä oli jotakin sanottavaa?» virkkoi neitonen. John katsoi
avuttomana Ronaldiin. Ronald katsoi avuttomana häneen. Ja katsottuaan
neitoseen John huomasi hänenkin silmissään saman avuttomuuden.

»Mitä te haluatte?» kysyivät neitosen silmät. »Minä en voi päästä
hänestä. Hän on uskomattoman ovela.»

Ja Johnin silmät vastasivat: »Minä haluan tietää nimenne — minä tahdon
tietää, kuka te olette. Joka on sula mahdottomuus sanoa silmillään,
mitä ei kuitenkaan kukaan ymmärrä.»

Sitten hän singahdutti kysymyksen umpimähkään. Jos neitosella olisi
havaintokykyä, hän voisi ohjata sen satamaan.

»Minun piti juuri kysyä», John sanoi, »oletteko ehkä sukua — —» ainoa
nimi, joka soi tällä sekunnilla hänen aivoissaan, oli Wrigglesworth,
ruokalan omistaja Fetter Lanelta — »no, mikä nyt olikaan heidän
nimensä? — niin, Wrothamin Meredithit?»

Missähän ihmeessä mahtoikaan olla Wrotham? — Sai luvan kelvata.

Neitonen katsoi häneen vilpittömästi hämmästyneenä. Hän ei ollut
ymmärtänyt. Kukapa voisikaan moittia häntä?

»Meredithit?» hän toisti. »Mutta minkä vuoksi luulette — —?»

»Niin, niin, — minä tiedän», John keskeytti nopeasti, »ettei se ole
sama nimi, mutta — he — heillä on samannimisiä serkkuja — he kertoivat
minulle — ja ihmettelin tässä juuri — niin on, ei siis ole syytä — te
ette ole sukua. Hyvästi.»

Hän nosti hattuaan ja perääntyi. Silmänräpäyksen hän tunsi aiheetonta
pettymystä. Neitoselta puuttui siis sisällinen havainto. Hänen olisi
pitänyt ymmärtää. Tosin hän oli ollut ihastuttavan näköinen Johnin
kysymyksen hämmentämänä, ja se sovitti sentään koko joukon. Kuinka
sanomattoman viehättävältä hän olikaan näyttänyt! Otsa pienissä
rypyissä — silmät säkenöiden kysymyksiä. Hän oli kuitenkin ymmärtänyt,
että Ronaldin läsnäolo esti Johnia sanomasta asiaansa, ja oli ottanut
hänet luottamukseensa — sulkien oven hyvin hellästi heidän jälkeensä.
Kysymyksittä, ymmärtämättä hän oli tehnyt sen. Se korvasi ehkä kaiken.

Äkkiä John kuuli nopeita askeleita ja kääntyi heti. Neitonen juoksi
kauniisti — aivankuin kaksitoistavuotias poikanen, pitkin puhtain
askelin ja varmoin jaloin.

»Olen pahoillani», hän sanoi hiukan hengästyneenä. »En ymmärtänyt.
Meredith ja Wrotham eksyttivät minut. Se on Dealtry — Julie Dealtry —
mutta minua sanotaan Jilliksi. Me asumme Walesin Prinssin Terrassilla.»
Hän sanoi numeron. »Sanotaanko teitä Jackiksi? Hyvästi — huomiseen!» —
ja hän katosi taas.




XI. SIVUVALAISTUSTA ILMIÖIHIN.


John katseli viimeistäkin hameenheilahdusta ja pään taivutusta,
kun neitonen juoksi takaisin keskikäytävälle, sitten hän toisti
koneellisesti itsekseen: —

    Jack ja Jill meni noutamaan
    vettä lähtehestä.
    Jack meni nurin innoissaan,
    ja Jill sai vaattehet pestä.

Ja ihmetellen sen tarkoitusta, ihmetellen, tokko tuossa
lastenkamarilaulussa oli ylipäänsä ollenkaan järkeä, hän ohjasi
askeleensa Victoria Gatelle. Valtakadulla hän huomasi tutun miehen,
klubinsa jäsenen, silkkihatussa ja kävelypuvussa. Silkkihattu
välähteli auringonpaisteessa. Se näytti juuri teidän mieleiseltänne
silkkihatulta, näyttäen kaksi säkenöivää valojuovaa kuvusta
hatunreunaan. Takkia piti kiinni yksi nappi. Moitteeton on oikea sana.
John mietti. He olivat ystäviä, oikeita ystäviä, mutta hän mietti
kuitenkin. Hänen omasta pehmeästä huopahatustaan saattoi esittää eri
mielipiteitä. Hänestä itsestään se oli uljas; mutta sellainen mielipide
saa niin pian vaikutteita muilta. Se seikkakaan, että hän oli ajanut
edellisenä iltana ystävänsä kanssa ajurilla, jonka John oli maksanut,
koska ystävällä ei sattunut olemaan rahaa mukanaan — ei riittänyt
antamaan hänelle rohkeutta. Hän päätti pysyä omalla puolellaan
Bayswater Roadia.

Mutta samassa ystävä näki hänet, nosti keppinsä ja heilautti sitä
ystävällisesti tervehtien. Hän tuli juuri kadun poikki. No, hän saattoi
tuskin tehdä muutakaan. John oli maksanut hänen ajurinsa edellisenä
iltana. Hän muisti elävästi, kuinka, kun oli ollut puhe ajurin
ottamisesta, hänen ystävänsä oli pistänyt käden taskuun, helistellyt
avainkimppuaan ja sanonut silminnähtävällä hämmästyksellä, ettei
hänelle ollut jäänyt yhtään pientä rahaa. Yleensä aina puuttuu pientä
rahaa. Suuria seteleitä ei puutu koskaan. Mutta tällä kertaa Johnilla
sattui olemaan runsaasti pientä, t.s. hänellä oli ollut puoli kruunua.

»Oh, — minulla on koko joukko», hän oli sanonut. On sallittua puhua
tällä tapaa, silloin kun teillä on kylliksi. Ja hän oli maksanut koko
matkan. Ei maksa siis kummastella, että ystävä tuli rakastettavasti yli
kadun.

John tervehti häntä iloisesti.

»Kaupunkiinko?»

»Niin — entä sinä?»

John nyökkäsi. »Samoin. Menetkö aamiaiselle klubiin?»

»En — täytyy mennä Carltoniin tapaamaan muutamia ihmisiä. Paljonko
kello on? — minun kelloni on sepässä.»

»En tiedä», John sanoi. »Minun kelloni särkyi juuri yhden paikoilla,
luulisin.»

»Niinkö paljon? Täytyy rientää. Mennäänkö raitiolla?»

Erinomainen asia. John suostui kärkkäästi. Hänellä ei ollut mitään;
tarkka lasku hänen tuhlauksistaan tänä aamuna selvittää sen teille.
Mutta ystävä voisi maksaa. Nyt oli hänen vuoronsa.

He nousivat rappuja ylös ja ottivat paikan kuljettajan takana.

»Sinun on maksettava tänään minun puolestani», sanoi John. »Taskuni
ovat aivan tyhjät; kunnes saan shekin vaihdetuksi.»

Veri kohosi hänen ystävänsä kasvoihin. Näytti hetken siltä, kuin tuo
kaunis hattu olisi ollut liian ahdas hänen päälleen. Hän tunnusteli
taskujaan. Sieltä löytyi pieni, kultanurkkainen postimerkkikotelo ja
siinä yksi pennyn merkki.

»Olen hirveän pahoillani», hän virkkoi, »mutta — mutta minulla ei ole
muuta kuin pennyn postimerkki». Hän nousi nopeasti ylös.

John nauroi — nauroi ääneen.

»Minne sinä menet?» hän kysyi.

»No — tietysti pois!» sanoi ystävä.

»Istu alas —» John virkkoi, »ei ole kiirettä».

»Onko sinulla sitten kaksi pennyä?»

»Ei — ei ropoakaan. Mutta mehän olemme menossa kaupunkiin, eikö niin?
Eihän tässä ole mitään murisemista.»

Kun oli ehditty satakunta metriä vielä, John nousi.

»Nyt, kiipeä alas», hän sanoi. Ystävä seurasi viivyttelemättä.
Konduktööri oli sisällä myymässä lippuja. John vilkaisi sisään.

»Meneekö tämä vaunu Paddingtonin asemalle?» kysyi kohteliaasti.

»Ei — Piccadilly-sirkus, Haymarket ja Strand.»

»Kuinka ikävää —» sanoi John. »Tule — meidän täytyy astua alas.»

He laskeutuivat alas seuraavalla pysäkillä, ja ystävä, vierailupukuinen
— silkkihattuinen — moitteeton, tarttui Johnin käsivarteen.

»Minä näen», hän sanoi mitaten silmillään kuljettua matkaa.

Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain penny taskussaan, enemmän kuin
voisitte kuvitellakaan.




XII. LUNASTAMATTOMUUDEN TEMPPELI.


Seuraavana aamuna piti lupauksen täyttyä. John oli odottamassa jo
puoli tuntia ennen määräaikaa, istuen pennyn tuolilla, lukemattomien
ajatusten askarruttaessa aivojaan ja polttaen lukemattomia savukkeita.
Väliin hän koetteli rahoja taskussaan, tunnustellen kynnellään
puolikruunujen ja floriinien epätasaista reunaa erottaakseen ne
pennynrahoista. Naiset, mitä etuoikeuksia heillä sitten lieneekään
— eivät koskaan ymmärrä tätä iloa. Teillä täytyy olla housuntaskut
ja niissä rahoja — myöskin kultaa, kun teillä sitä sattuu olemaan —
voidaksenne tuntea omistamisen viatonta iloa. Miehillä on sentään aika
paljon kiitollisuuden aihetta.

Tänä aamuna Johnilla oli rahaa. Hänellä oli kultaakin. Hän oli
pantannut kultaiset kellonvitjansa aikomuksessa pyytää Jill lunchille,
jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

Muistanette kai, että kello oli mennyt rikki. Se on tavallinen
teknillinen termi herrasmiesten ja hienotunteisten ihmisten kesken,
siitä hyvä, että sen voi ottaa joko kirjaimellisesti tahi ei — mielin
määrin.

Mahdollisesti ihmettelette, miksi kello meni ensiksi rikki eikä vitjat.
Kellohan näyttää ajan. Mutta vitjat näyttävät, että teillä on kello,
joka näyttää ajan, ja tässä maailmassa ulkonäkö näyttelee suurta osaa.
Vitjat lähtevät kyllä viimeiseksi liikkeelle, niin kauan kuin nuo
kolme messinkipalloa vielä riippuvat epäilyttävän näköisen puodin oven
yläpuolella likaisella syrjäkadulla.

Johnin kello oli mennyt rikki jo muutamia viikkoja sitten; mutta
vieläkin pienet pojat ja tytöt liehuivat kadulla hänen ympärillään
aikaa tiedustellen.

Hakien toisella silmällänne kaukaista kelloa ja vetäen kädenkuvussanne
taskusta pienen portinavaimen, joka riippuu vitjojen toisesta
päästä ja pakottaa sen pysymään taskussa, te voitte helposti pettää
nämä epäluulottomat pikku ihmiset. Jos satutte keksimään kaukaisen
kellon, niin kaikki on hyvin. Jos ette, on vielä jäljellä satoja
mahdollisuuksia. Voitte arvata — esim. auringosta, mutta jos olette
omantunnontarkka, voitte pyytää anteeksi ja sanoa kellon seisahtuneen.
Ja vihdoin, jos kyseessä sattuu olemaan pieni herttainen enkeli, jonka
hymykuopat ovat aina valmiit toimimaan, voitte heiluttaa vitjoja hänen
kasvojensa edessä ja tuntea tämän ilon lisäksi rehellisyyden jalostavaa
nautintoa.

Kun Mrs. Rowse herätti hänet tänä aamuna, hän heräsi tuntien
kiihkeästi, että jotakin piti tapahtua tänä päivänä. Jotakin
oli järjestetty; jokin sopimus oli täytettävä; jotakin uutta
mielenkiintoista oli astunut hänen elämäänsä, ja se saisi lopullisen
muotonsa juuri tänä päivänä.

Hän kysyi Mrs. Rowselta kelloa — noin vain niinkuin velvollisuutena,
joka on ennemmin tai myöhemmin täytettävä, eikä mistään todellisesta
tiedonhalusta. Samassa kun tämä vastasi sen olevan neljännestä yli
yhdeksän, hän muisti. Jill! Pyhän Josefin neito! Tänä aamuna hän saisi
kuulla, kuinka paljon tämä oli pitänyt hänen kertomuksestaan.

Hän nousi istumaan vuoteessaan.

»Mrs. Rowse! Minä haluaisin kahvini puolen tunnin kuluttua. Nopeammin,
kahdenkymmenen minuutin!»

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli valmiiksi puettu. Täytyy antaa
anteeksi, vaikka hän valitsikin sukat, jotka sopivat kaulaliinaan,
ja tuhlasi hetkisen valitessaan niihin sopivaa paitaa. Se on
turhamaisuutta, jos tekee tämän vain itseään miellyttääkseen; mutta kun
kaiken todennäköisyyden mukaan seisotte alkavan romaanin kynnyksellä,
voi vallan hyvin ymmärtää, että katselette kuvaanne ovipeilistä. Mutta
mies, joka kurkistaa joka kuvastimeen maleksiessaan haluttomasti katuja
pitkin — hän on inhoittava. Se on sitä turhamaisuutta, josta Salomon
Saarnaaja puhuu. Saarnaaja itse olisi ollut ensimmäinen oikaisemaan
kaulaliinan tai poimuttelemaan nenäliinan uudelleen rintataskuun
rakastajalta, joka menee kohtaamaan valittuaan.

Myöskin John hymyili tyytyväisenä kuvalleen. Sukat sopivat kaulaliinaan
ehdottomasti; oli suorastaan naurettavaa, kuinka hyvin ne kävivät
toisiinsa. Nyt ei hänellä ollut karkeaa sinistä sarkapukua yllään,
vaatekomeron kätköistä ilmestyi hyvin harjattu kävelypuku. Sitten hän
kävi aamiaisen kimppuun.

Mrs. Rowse puuhaili aterian aikana työhuoneessa, tomuutellen esineitä,
jotka olisi helposti voinut jättää huomioonottamatta. John huomasi sen
viimeinkin lehteään lukiessaan, ja veri karahti hänen poskiinsa. Mrs.
Rowse oli eilen maksanut pesusta — kolme shillingiä yksitoista pennyä!

Jos teidän täytyy turvautua pesijättäreen Fetter Lanen ympäristössä, on
se aivankuin veisitte vaatteenne panttiin. Te ette saa niitä takaisin,
ennenkuin lasku on maksettu, ja sattuu aikoja, jolloin se on hankalaa.

Sen vuoksi siis Mrs. Rowse vitkasteli. Hän oli maksanut laskun. Hän
vitkasteli aina kun oli saamassa rahaa. Se oli sukkela tapa nuhdella,
hieno muistutus, jota aluksi tosin on vaikea ymmärtää.

Kun hän käytti sitä ensimmäisen kerran, John luuli hänen menettäneen
muistinsa tai tulleen hulluksi. Hermostuneena hän oli tarkannut
silmänurkastaan rouvan velttoa vaeltamista huoneessa, hänen
pyyhkiessään tomut joka esineestä kuuteen kertaan. Kun nainen saa
seitsemän shillingiä viikossa huoneitten siistimisestä, täytyy
tällaisen toimeliaisuuden olla alkavan hulluuden merkki.

Lopulta kun John ei jaksanut kestää sitä enää, hän selitti olevansa
tyytyväinen suoritettuun työhön. Toivottomana oli Mrs. Rowse silloin
pannut pois tomuharjan, tuhlannut runsaasti aikaa mustan, kuluneen
hattunsa kiinnittämiseen ja sanonut lopulta, mutta vasta ovelle
ehdittyhän:

»Luulitteko voivanne säästää minun palkkani tältä päivältä, sir?»

Nyt hän vitkasteli taas. Mutta nyt John oli jo selvillä oireista.
Tällä kertaa sen täytyi aiheutua pesusta. Hän seurasi toimitusta salaa
sanomalehtensä takaa toivoen toivomistaan, että rouva väsyisi; sillä
hänellä ei ollut kolikkoakaan. Mutta vitkastelemistaidon mestari ei
tietänyt, mitä merkitsee väsyminen. Puhdistettuaan uunin päällä olevat
lasiesineet kolmanteen otteeseen hän meni välikköön ja palasi sieltä
mukanaan kaikki rievut ja pullot, mitä tarvitaan kuparin kiilloitukseen.

Silloin John antautui; piiritys oli päättynyt. Sanomalehden suojassa
hän irroitti portinavaimen kellonvitjoistaan, pisti ne taskuunsa ja
nousi.

»Minun pitäisi käydä hiukan asioilla», hän sanoi. »Voitteko odottaa,
kunnes tulen takaisin?»

Mrs. Rowse näytti vastahakoiselta, aivankuin olisi ollut loukkaus
pyytää häntä tuhlaamaan tällä tavoin aikaansa, mutta —

»Eiköhän tuota mahtane löytyä jotakin tekemistä vielä pariksi
minuutiksi», hän vastasi.

John jätti hänet yrittämään. Tekeminen rajoittui pääasiallisesti
riepujen ja kiilloitusainepurkkien paikoilleenpanemiseen.

Tässä tulee esille Johnin kyky aavistaa mahdollisuuksia ennakolta. Mrs.
Rowsen voitto ei yksinään pakottanut häntä uhraamaan kellonvitjojaan.
Ei ole oikein ihmisluonteen mukaista pantata arvoesineitään maksaakseen
pesulaskuaan.

Pesulasku, samoinkuin verotkin, on yksi niistä elämän varjopuolista,
joilla ei tunnu olevan mitään olemassaolon oikeutta. Tuntuu melkein
siltä, kuin rehellisyytenne olisi tallessa ja te olisitte vielä
kunnianmies, jos voitte välttää niiden maksamisen.

John ei päättänyt siis luopua kultaketjustaan vain pesulaskun
maksamiseksi. Hänelle oli innostuksen hetkenä kangastanut mahdollisuus
pyytää Jill lunchille, ja nämä kaksi aihetta yhdistettyinä saivat
kaksi kompassin vastakkaista ilmansuuntaa näyttämään yhteen ja samaan
päämäärään.

Reippain ja häikäilemättömin askelin John asteli sisään pienestä
sivuovesta, sellainen on tunnusmerkillinen kaikille jalokivikaupoille,
joissa on kolme messinkipalloa oven päällä. Häpeilemättä hän ajautui
yhteen sellaiseen pieneen osastoon, joissa tehdään lukemattomia
köyhyydentunnustuksia. Eikä näitä hirveitä tunnustuksia kuiskata
myötämielisen kuuntelijan tuntehikkaaseen korvaan — hirveimpiä
tunnustuksia, mitä yleensä voitte elämässä tehdä. Mies, jolle kerrotte
häpeänne, on ahne ja halukas kuuntelemaan, heltymätön ja kiihkeä
tekemään piinanne niin raskaaksi kuin suinkin. Ulosottomiehellä on ehkä
yhtä kivinen sydän kuin panttilainaajalla; mutta he ovatkin molemmat
ammattiveljiä. Elämän kalleimmat esineet ovat heidän käsissään,
ja nämä molemmat ammattilaiset kilpailevat niiden sydämettömässä
takavarikoimisessa.

Nainen, silmät kuopallaan, hihat kyynärpäistä rikki, joka tulee
panttaamaan vihkisormustaan; mies, joka tulee kuluneissa vaatteissaan
tuoden itsekunnioituksensa viimeistä jäännöstä, pyhäpukuaan — he ovat
kaikki yhtä panttilainaajalle. Hän tinkii ne viimeiseen pennyyn, hyvin
tietäen, ettei kukaan mielellään mene takaisin päätettyään kerran
luopua omaisuuksistaan. He ovat hänen armoillaan. Heidän kasvojensa
tarina ei kerro mitään hänen silmilleen. Hän merkitsee satoja kuolleita
valtakirjoja lappuihin, joita joka päivä kirjoittaa — mutta ne eivät
merkitse hänelle mitään, kuinka kalliita nuo tavarat lienevätkään
olleet omistajilleen.

On peloittavaa todeta helppous, jolla yksilö menettää
häveliäisyydentunteensa näissä seikoissa. Ensimmäisellä kertaa on kuin
kuuma tuuli puhaltaisi kasvoihin ja purppuroisi posket.

Ensimmäistä kertaa yrittäessään John oli sivuuttanut tuon pienen
salaperäisen sivuoven monet kerrat, ennenkuin hänelle lopulta karttui
rohkeutta tarpeeksi pujahtaakseen sisään. Joka kerta, kun ratkaiseva
askel olisi ollut otettava, katu oli äkkiä täynnä tuttuja ihmisiä.
Siellä tuli kustantaja, joka oli hyväksynyt hänen viimeisen lyhyen
kertomuksensa! Hän oli pyörähtänyt äkkiä kantapäillään ja ruvennut
katselemaan jalokivikauppiaan näyteikkunaa ja sitten rientänyt katua
eteenpäin aivankuin peläten tuhlaavansa aikaa. Katsottuaan olkapäänsä
ylitse ja todettuaan, että kustantaja oli kadonnut näköpiiristä, hän
palasi taas hitaasti. Tällä kerta hän pääsi puolen metrin päähän ovesta
— puoli metriä ovesta! Vielä yksi askel, ja hän olisi tullut ahtaan
pikkukäytävän varjoon! Samassa kulki ohi tyttö, joka myi hänelle
merkkejä postikonttorissa — tyttö, joka hymyili hänelle ja sanoi
lukeneensa hänen herttaisen novellinsa eräästä aikakauskirjasta. John
oli katsonut nopeasti numeroa aivankuin olisi erehtynyt ovesta ja
marssi sisään viereiseen kauppaan, joka sattui olemaan lihakauppa.

Teurastaja oli kysynyt kohteliaasti —

»Ja mitä saisi olla tänään, sir?»

»Minä haluaisin — voitteko sanoa, mitä kello on?» sanoi John.

Puolentunnin kuluttua oli katu viimeinkin sattunut olemaan tyhjä. John
oli käyttänyt sitä hyväkseen ja saapunut pieneen erikoisosastoon.
Mutta jumalantuomio ei ollut vielä lopussa. Hänen oli täytynyt kohdata
köyhyyden ylimmäinen pappi, kertoa hänelle anteeksiantamaton, tukala
tilansa. Ja viereisessä rippituolissa oli ollut joku — joku valmiiksi
paatunut — joka saattoi kuulla hänen jokaisen sanansa ja oli vielä niin
epähieno, että saattoi kurkistaa kulmauksen ympäri hänen puolelleen.

»Paljonko annatte minulle tästä?» John sanoi pannen kellonsa
myymäläpöydälle. Se oli äidin antama kello, jonka hankkimiseksi
tämä oli rakastavasti näännyttänyt itseään ennen hänen
täysi-ikäisyyspäiväänsä.

Ylimmäinen pappi oli tarttunut siihen ylimielisesti.

»Haluatteko myydä sen?»

»En — oh en! Vain pantata.»

»Hyvä, paljonko pyydätte?»

»Olkaa hyvä, sanokaa te», vastasi John nöyrästi.

Ylimmäinen pappi oli kohottanut olkapäitään. Tämä oli turhaa ajan
tuhlausta.

»Paljonko pyydätte?» hän toisti.

»Viisi puntaa», John sanoi; ja äkkiä, hänen tietämättään kuinka, kello
oli taas hänen hallussaan. Ylimmäinen pappi oli kääntynyt paatuneeseen
synnintekijään läheisessä osastossa ja heitti Johnin tutkimaan kelloa
kourassaan. Hän tiesi tuskin, kuinka hän pääsi tämän hetken ylitse.
Kesken kaupantekonsa panttilainaaja puhutteli häntä äkkiä olkapäänsä
yli niin äänekkäästi, jotta kaikki huoneessa olijat sen kuulivat.

»Annan teille kaksi puntaa», hän oli sanonut, »ja enintään siitä
summasta voisin ehkä myydä sen omasta puolestani».

Kaksi puntaa! Se oli loukkaus tuota vanhaa, pientä, kallista,
valkohapsista ladyä kohtaan, joka oli ahertanut ja kiusannut itseään,
voidakseen antaa hänelle parhaan, mitä tiesi.

»Se maksaa kymmenen puntaa», John sanoi uljaasti.

»Kymmenen puntaa!» Papin nauru oli kuin lasin särkemistä. »Henkilö,
joka on antanut tästä kymmenen puntaa, on koettanut päästä rahoistaan
mahdollisimman nopeasti.»

Koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman pian! Jos tuo lurjus olisi
nähnyt ne kaikki hienot pitsivaipat, jotka nuo ohuet, vapisevat sormet
olivat nyplänneet, voidakseen koota kymmenen punnan omaisuuden, hän ei
olisi puhunut noin jumalattomasti.

»Minä annan teille kaksi puntaa ja viisi shillinkiä, ei ropoakaan siitä
yli», hän oli lisännyt. »Ja jos viette sen muualle ja tuotte tänne
takaisin taas, annan teille vain kaksi puntaa niinkuin sanoin ensiksi.»

Kun veri kuumentaa päätänne ja hiki poreilee joka huokosesta,
otatte mitä hyvänsä päästäksenne eroon asiasta. Panttilainaaja oli
kirjoittanut lipun Johnin mutistessa nimensä ja osoitteensa.

»Onko teillä pennyn rahaa — lipusta?» mies kysyi.

Kun hänen oli pakko tunnustaa, että taskut olivat aivan tyhjät, hänen
nöyryytyksensä oli täydellinen. Ylimmäinen pappi tuhahti nenäänsä,
hymyili ja laski pöydälle loput rahat. Sitten John kääntyi ja häipyi.

Ulkona kadulla hän oli hengittänyt syvään. Ilma oli täällä tuntuvasti
puhtaampaa. Ohikulkijat, kuullessaan rahojen kilinää hänen
taskustaan, pitivät häntä suuremmassa kunniassa kuin nuo palvojat
lunastamattomuuden temppelissä. Vieläpä hän saattoi seisahtuakin ja
katsella liikkeen ikkunaan asetettuja arvoesineitä, jotka teeskennellyn
hienoina ja paistavan kunniallisina salasivat kaiken hiljaisen
köyhyyden rikollisuuden. Lunastamattomat esineet makailivat siinä
puhtaina ja kauneina kuin olisivat vasta tekijänsä käsistä lähteneet.

Juuri tänä muistettavana päivänä, kun John oli tehnyt ensimmäisen
tunnustuksensa, hän oli huomannut ikkunaan tuijottaessaan pienen
kupariukon. Se seisoi siinä omalla lasialustallaan epälukuisten
lunastamattomien korujen joukossa. Matalakupuinen silkkihattu,
pitkäliepeinen Yrjö-kuninkaan aikuinen takki ja moninappiset liivit
antoivat ukolle hienostuneen ulkomuodon, jota ei ollut yhdelläkään
ympäröivistä esineistä. Hänen asentonsa ja eleensä oli hovimiehen,
täydellinen _chevalier d'honneur_ — ritarillinen, kohtelias, arvokas
vanha ylimys. Toinen käsi oli ylhäisesti lanteilla; toinen oli
ojennettu aivankuin kurottamaan jotakin, John tuli myöhemmin sattumalta
tuntemaan sen täyden merkityksen. Heti ensimmäisestä hetkestä, kun John
sai nähdä pienen kupariukon, se tuli merkitsemään puhtaine piirteineen
hänelle kaikkea, mikä on ylhäistä, kunniallista ja jaloa.

Kun näki tämän pienen kupariukon, täytyi sitä myöskin himoita. John
käveli enempää miettimättä takaisin kauppaan; mutta nyt pääovesta —
tällä kertaa se tapahtui ostajan varmuudella, kahden punnan ja neljän
shillingin itsetietoisena omistajana, eikä köyhyyden synnin musertamana
myyjänä.

Ooh — kylläpä kohtelu oli toisenlaista myymäläpöydän tällä puolella!
Vaikka te olisitte tulleet esittämään juhlamessua, ei köyhien pappi
olisi voinut kohdella teitä suuremmalla kunnioituksella. He mahtoivat
luulla häntä hulluksi — ja luulivatkin jokseenkin varmasti. Ei ole
tavallista, että mies tulee panttaamaan kellonsa, voimatta edes maksaa
pennyä säilytyslipusta, ostaa heti sen jälkeen umpimähkään pienen
koristeen, josta ei ole minkäännäköistä hyötyä.

He olivat tuijottaneet häneen jonkin verran hämmästyneinä, kun hän
astui sisään; mutta kun hän oli pyytänyt nähdäkseen kupariukkoa, he
vilkuttivat toisilleen silmää aivankuin konsanaan ihmiset, luullessaan
olevansa tekemisissä hiukan hassahtavan lähimmäisen kanssa.

»Kuinka paljon pyydätte tästä?» John oli kysynyt.

»Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Se on oikein hyvä — vanhaa
merkkiä, näettehän, melkein antiikkia.»

John muisti, että hän oli velkaa yhden punnan viisitoista shillingiä,
ja se oli maksettava näistä rahoista.

»Taitaa olla liian paljon», hän sanoi.

»Oh — se on sen arvoinen. Se on yli sata vuotta vanha — melkein ainoa
laatuaan.»

»Taitaa sittenkin olla liian paljon», toisti John.

»No hyvä, minä sanon, mitä teemme. Te saatte sen seitsemällä
shillingillä ja me annamme teille siitä kuusi samana päivänä, kun
tuotte sen takaisin.»

Parempaa vakuutta eivät olisi voineet tarjota näyttääkseen, missä
arvossa he pitivät tätä esinettä. Jos panttilainaaja suostuu maksamaan
esineestä melkein saman hinnan, millä hän myy sen, niin hän saa teidät
todellakin vakuutetuksi hinnan huokeudesta.

John hyväksyi ehdot, maksoi seitsemän shillingiä ja otti mukaansa
pienen _chevalier d'honneurin_.

Oli aika kolme kuukautta myöhemmin; hän oli kahtena päivänä saanut vain
aamiaisen — aamiaisen, johon kuului paahdettua leipää — kymmenen päivää
vanhasta kannikasta, iankaikkisesti riittävää savustettua makkaraa ja
kahvia, jota saa luotolla jostakin; mutta on parasta, ettette tiedä
mistä. Oli talviaika, ja kylmyys oli tehnyt hänet nälkäiseksi. Hiilet
olivat loppuneet. Viimeisetkin tomuhiukkaset oli raavittu kokoon
välikön kaapista. Sitten tuli masentuminen. Masentuneisuus on sydämetön
letukka. Se tulee aina vieraskäynnille, kun sekä vatsa että kukkaro
ovat tyhjät.

Painaen päätään käsiinsä John nojautui uunia vasten. Juuri silloin
ei ollut edes mitään pantattavaa. Kaikki oli mennyt! Äkkiä hän
huomasi tuijottavansa pieneen kupariukkoon. Tämän toinen käsi oli
ylimyksellisesti nostettu lanteille ja toinen ojentui ikäänkuin
tarjoamaan jotakin. John katsoi ja katsoi; sitten hän huomasi, mitä se
oli. Pieni kupariukko tarjosi hänelle kuusi shillingiä, ja kun samassa
nälän väre puistatti koko hänen ruumistaan — hän otti rahat.




XIII. TAVARALUETTELO.


Näistä tapahtumista oli jo enemmän kuin vuosi, ja hävyntunne,
joka oli vaivannut ensimmäistä tunnustusta, oli muuttunut
tylsäksi välinpitämättömyydeksi, joka ei piitannut hienommista
mielenliikutuksista. John olisi astunut nyt uljaasti sisään tuosta
mystillisestä ovesta, vaikka aivan kustantajansa nenän alla; hymyillen
vastaukseksi tytölle, joka myi hänelle postimerkkejä, hän olisi
häpeämättömästi taivaltanut lunastamattomuuden temppeliin. Se on
palkkana jatkuvasta köyhyyden synnistä. Se tuo mukanaan tunteettomuuden
lempeän unijuoman — ja se on ehkä kaikista synneistä surullisin.

Kellonvitjat muuttuivat rahaksi tuona aamuna totunnaisen toimituksen
helppoudella. Tällä kertaa ei ollut tarpeellista riidellä hinnasta.
Sama hinta oli maksettu jo monta kertaa ennenkin. Ketju esiintyi
viimeistäedellisenä pantattavien esineiden listalla. Kaikkein
viimeisenä oli pieni kupariukko — se pantattiin viimeisenä ja
lunastettiin ensimmäisenä. Sillä näissä seikoissa vallitsee yleensä
järjestys, joka ei koskaan vaihtele. Kun panttaatte, te lähdette listan
alusta; kun alatte lunastaa, on menettely päinvastainen. Ja itse
esineiden järjestys riippuu taas siitä kiintymyksen määrästä, mikä
liittyy kuhunkin esineeseen.

Tässä seuraa oikeassa järjestyksessä luettelo niistä esineistä, jotka
ajoittain katosivat Johnin maailmasta ja piiloutuivat panttikonttorin
yksinäisyyteen:—

  Turkki
  Savukekotelo
  Kalvosinnapit
  Kravattineula
  Tulitikkukotelo
  Kellonvitjat
  Kello
  Pieni kupariukko.

Ja sitten seuraa kertomus joka esineen yksityiskohtaisista vaiheista —
yksityisseikat ovat aina kuvaavia ja mielenkiintoisia.

Turkki. — Tämän vaativannäköisen kappaleen John oli ostanut edullisena
kauppana. Eräänä päivänä maksaessaan vuokraansa isännälle, miehelle,
joka sulatti ja puhdisti kultaa, jolla oli jotakin tekemistä
tekohampaiden kanssa, tämä kysyi, haluttaisiko Johnia ostaa jotakin
hyvin halvalla. No, tiedättehän, miten suuri kiusaus tämä on. Se on
niin suuri kiusaus, että te kysytte usein ensin: »Kuinka paljon?» — ja
kuultuanne hinnan tiedustelette esineen laatua. Neljä puntaa ja vähän
päälle, sanottiin hänelle. Mitä se sitten muka oli? Oikea turkki,
jossa oli astrakaanikaulus ja -hihansuut! Myyjän täytyy puolestaan
olettaa, ettei teillä ole aavistustakaan turkiksista, muuten hän ei
puhuisi teille tuolla tavalla. Se oli todellakin halpa, mutta olisi
sittenkin jäänyt ostamatta, ellei oikea omistaja olisi muka tarjoutunut
lunastamaan sitä takaisin viidellä punnalla — kuten välittäjä kertoi.
Harvoin pääsee »edullisen kaupan» ohitse livahtamaan, kun vain on
vähänkään rahaa taskussa, mutta aivan mahdotonta on livahtaa, jos
tavaran pitäisi antaa mennä jollekin muulle. John osti turkin. Siitä
voisi olla hyötyä, kun menee tervehtimään kustantajia rahapulassa.

Mutta teidän on vaikea uskoa edeltäpäin astrakaanikauluksen
petollisuutta. Johnilla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Se teki
hänelle monta myrkyllistä kepposta. Juuri kun hän oli päättänyt nousta
raitiovaunuun, se kuiski hänen korvaansa: »Sitä sinä et voi tehdä —
todellakaan. Jos haluat ajaa, on sinun otettava ajuri. Jollet, voit
mieluummin kävellä.»

Ei hyödyttänyt mitään selittää, että ajuriin ei ollut varaa ja
kävelemiseen ei riittänyt aikaa. Painava astrakaanikaulus kuiski taas: —

»Ei missään tapauksessa raitiovaunua — sinulle nauretaan jo.»

Ja pirullisella ilolla se maalasi hänelle raitiovaunussa istuvien
ihmisten ivalliset ajatukset. Siis hän hylkäsi raitiotievaunun
ja vihelsi ajurin; hänellä oli kiire ja hän ajoi, samalla kuin
astrakaanikaulus katseli itseään ylpeydellä ja ilolla vaunujen kapeasta
peilistä.

Mutta tämä ei ollut ainoa petos, jonka turkki hänelle teki. Hänen
poistuessaan vaunuista eräs mies hyökkäsi esille jostakin suojellakseen
turkkia käymästä pyöriin, ja turkki kuiskaili hänelle taas mielihyvin:
»Anna hänelle kaksi penceä — häntä ei voi sivuuttaa.»

»Olisin voinut varjella turkkiani yhtä hyvin itsekin» John vastasi.
»Hän oli vain tiellä.»

»Viis' siitä!» astrakaanikaulus vastasi. »Jos sinä yleensä haluat
näyttäytyä minun seurassani, on sinun annettava hänelle kaksi penceä.»

Vastahakoisesti John luovutti kaksi penceä.

Ja sitten, koko ajan kun hän hapuili taskustaan shillingiä, joka
olisi jo ylittänyt laillisen taksan, astrakaanikaulus oli yhä hänen
kimpussaan.

»Etkö kuule», se sanoi painavasti, »etkö kuule, mitä tuo ajuri sinusta
sanoo, jos annat vain shillingin?»

Sitten se matki ajurin ääntä niin taitavasti, että John tunsi suonien
takovan hiusjuurissaan. Ja tosiaankin hän antoi ajurille puolitoista
shillingiä, sillä hän oli näinä aikoina turkkinsa orja. Se vallitsi
hänen elämäänsä. Se kirjoitti laskuja hänen nimessään, ja hänen oli
maksettava ne. Omasta puolestani tahtoisin mieluummin elää tuhlaavaisen
vaimon kuin hienon turkin kanssa yhdessä.

Sillä tavoin kävi Johnille. Tämä edullinen osto astrakaanikauluksineen
kohteli häntä häpeällisesti. Se oli pohjaton vaatimuksissaan, ja
aivan väärien olettamusten nojalla; sillä tulipa kerran eräs hirveä
päivä, jolloin John, joka ei tietänyt mitään näistä asioista, sai
kuulla, että kaulus ja hihansuut olivatkin vain astrakaanijäljennöstä.
Silloin John raivostui. Hän kieltäytyi ottamasta sitä enää ylleen,
ja eräänä helmikuun pakkaspäivänä hän panttasi sen kahdesta punnasta
viidestä shillingistä. Tämä oli kuitenkin hienoin työ, mitä turkki
oli koskaan tehnyt, sillä se uhrautui pelastaakseen erään naisen
velkavankeudesta. Tulee nimittäin joskus päivä, jolloin neuvotteleminen
lunastamattomuuden kappelin ylipapin kanssa ei enää auta, ja silloin
laki sekaantuu asiaan. Tuon naisen pelastaminen tästä häpeästä oli
kunnia-asia, ja John teki sen. Ja sitten, kolmen kuukauden kuluttua,
tuli päivä jolloin turkki siirtyi kenenkään itkemättä kaikessa
hiljaisuudessa ylipapin lopulliseksi omaisuudeksi.

Kalvosinnapit. — Niihin ei liity mitään erikoista historiaa. Niistä sai
aina kymmenen shillingiä.

Kello. Tämä on seuraava esine luettelossa, josta voi jotakin
kirjoittaa, ja sen historia onkin jo itse asiassa tuttu. Johnin äiti
oli antanut sen hänelle. Monet tunnit nuo kaksi kirkasta silmää olivat
laskeneet silmikoita nyplätessään valkoisia pitsihuiveja.

Siihen sisältyi tuhannet kerrat, jolloin nuo hennot, tuntehikkaat
sormet olivat saaneet asettua hetkeksi lepäämään lakkaamattomasta
neulan kuljetuksesta. Se edusti hänen viimeistä pitsityötään, ennenkuin
halvauksen kylmä ote pakotti nuo sormet liikkumattomuuteen. Mutta
ennen kaikkea se oli merkkinä tuon suloisen sydämen rakkaudesta, joka
sykki ilosta ja ylpeydestä nähdessään poikasen saavuttavan tärkeän
ja ihmeellisen iän — kaksikymmentäyksi vuotta. Ja kaksi puntaa viisi
shillingiä riitti hinnaksi kaikesta tästä.

Pieni kupariukko, Chevalier d'honneur. Hänen historiansa on jo kerrottu
— hänen elämänsä, mikäli se koskee tätä kertomusta. Mutta kukaan
ei tiedä, mitä hän oli kokenut elämänsä sadan vuoden aikana. Voi
vain vakuuttaa pelkäämättä erehtyvänsä, että se on ollut todellisen
herrasmiehen elämää.




XIV. KUINKA OTETAAN SELVÄÄ ASIOISTA.


Tällaisia ajatuksia risteili laiskasti Johnin mielessä hänen istuessaan
odottamassa pienellä rautatuolilla Kensington Gardens'issa. Silloin
tällöin hän tunnusten taskunpohjaltaan puolikruunujen ja floriinien
reunoja.

Ja sitten tuli Jill. Hän tuli yksin.

John erotti hänet jo kaukaa Broad Walkin rinteeltä, jossa vanteet
pyörivät niin mainiosti. Ja — hän tuli yksin!

Sitten — samassa hetkessä — puisto tuli aivan tyhjäksi. Eikä John
ollut kuitenkaan tietoinen siitä, että niin kävi. He olivat — muuten
oli tyhjää. Alas pitkää katua myöten, joka häipyi jonnekin äärettömän
kaukaiseen pisteeseen, liikkui vain hänen olentonsa, hiljaa astellen —
siellä tuli _hän_ heidän ratkaisevaan kohtaukseensa.

John ei tuntenut ihmettelyä, ei ilmaissut hämmästystä heidän äkillisen
yksinäisyytensä johdosta. Kun olette keskellä romaania, ette ole
oikein tietoisia sen esittämistä ihmeistä. Ette kummastele taikamaton
salaisuutta, joka voi yhdellä tuulenhenkäyksellä viskata teidät
tuhansien peninkulmien päähän; ette ole yhtään ällistynyt, vaikka
loihditut vaatteet piilottavat teidät koko maailmalta tai koko maailman
teiltä. Kaikki tällainen on itsestään selvää; sillä kun romaani saapuu
luoksenne, se tulee rehellisesti ja mutkattomasti, elämän arkipuvussa,
ettekä te tule tuntemaan loihtuvoimaa, joka on ollut hallussanne,
ennenkuin se on taas poissa.

Ei Johnkaan, vaikka hänen toimensa elämässä olikin etsiä romaania
muiden elämästä, tuntenut sitä jälleen nyt omassaan. Hän oli kohdannut
monta naista, rakastanutkin muutamia, mutta tämä oli romaani, eikä hän
tuntenut sitä.

Hänen suonensa sykkivät lämpimin, nopein iskuin, kun hän nousi, aikoen
mennä Jilliä vastaan. Mutta jos tämä loukkaantuisi siitä? Jos hän
olisikin muuttanut mielensä. Hän ei ehkä tullut ensinkään kohtaukseen?
Ehkäpä maatessaan valveilla tänä aamuna oli loukkaus ajatella hänen
maanneen ollenkaan valveilla ehkäpä hän oli muuttanut mielipidettään
Pyhän Josefin toimittaman esittelyn sopivaisuudesta.

Oli kai parempi olla tarttumatta hänen käteensä, ennenkuin se
tarjottaisiin, tuumi John.

Niinpä hän istuikin takaisin tuoliinsa ja katsoi, kun Jill astui
matalan aidan yli.

Hän tuli kuitenkin Johniin päin. Hänen hameensa taivutteli lyhyitä
ruohonkorsia. Pää oli painuksissa — nyt hän nosti sen — ja nyt hän näki
Johnin!

Nämä viimeiset neljäkymmentä yardia sen jälkeen, kun heidän silmänsä
olivat kohdanneet toisensa, olivat kaikkein vaikeimmat saada menemään.
Jill hymyili ja katsoi ylös jalavien latvoihin; John hymyili ja katsoi
alas nurmikkoon. He eivät voineet huutaa toisilleen: »hyvää päivää!»
— Heltymättömästi, ilman sääliä kohtalo määräsi, että heidän oli
kestettävä tämä neljänkymmenen yardin äänettömyys, ennenkuin saivat
puhutella toisiaan. Jill tunsi veren virtaavan kohisten poskiinsa.
John tunsi elävästi omaavansa kädet ja jalat; että pää oli paikoillaan
olkapäillä eikä voinut kääntyä minnekään, ellei ruumis seurannut
mukana. Oikea sana luullakseni tämän tilanteen määrittelemiseksi on
— tylsä. Olen vakuutettu siitä, että tunnette olonne tylsäksi, kun
joudutte samaan tilanteeseen, jos teillä on vähäänkään herkkyyttä.

Jos ihmiset yleensä milloinkaan tuntevat olevansa tylsiä, niin nämä
kaksi kyllä olivat nyt. Tuo matka säilyy heidän mielissään tuuma
tuumalta.

Vihdoinkin heidän kätensä yhtyivät.

»Minä olin aikeissa kirjoittaa», Jill aloitti heti.

»Mutta minä en tietänyt teidän osoitettanne.»

»Olitte aikeissa kirjoittaa?»

John lykkäsi esille toisen tuolin, aivan lähelle omaansa?

»Niin — minun piti kirjoittaa ja sanoa teille — olen hirveän
pahoillani, mutta minä en voikaan tulla tänä aamuna — —» ja hän
istuutui samalla.

Syvimmän pettymyksen ilme näkyi Johnin kasvoilla hänen istuessaan
toiselle tuolille. Hän ei yrittänytkään salata sitä toverinsa silmiltä.

»Miksi ette?» hän kysyi alakuloisesti. »Miks'ette voi tulla?»

»Oh — te ette ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin sen.»

Tällä hetkellä olisi tarvittu päivänvarjon vartta tai elegantin kengän
kärkeä. Mutta päivänvarjo oli jäänyt kotiin ja kengät — niin no, hänhän
ei voinut tulla tänään, joten oli samantekevää, mitä pisti päällensä.
Kengänkärki vilahti esille hameen alta, mutta koska sitä ei katsottu
kyllin hienoksi, se vetäytyi kainosti takaisin. Siispä hänen oli
turvauduttava uudelleen sanoihin. Hän toisti lauseensa korostaakseen
sitä.

»Te ette ymmärtäisi, vaikka sanoisinkin sen», hän sanoi uudelleen.

»Tuo ei ollut, kauniisti sanottu», John virkkoi, »ennenkuin edes
tiedätte, puuttuuko minulta ymmärtämystä».

»Ei, mutta minä tiedän, että te ette ymmärtäisi. Sitäpaitsi — se johtuu
teistä.»

»Syykö, jonka vuoksi ette voi tulla?»

»Niin.»

»Mikä se on?

»Minä kerron sen joskus toiste — mahdollisesti.»

Mutta oi, se ei käy koskaan päinsä. Ette voi kertoa ihmisille asioita
»joskus toiste». He eivät halua kuulla niitä sitten.

»Voitte kertoa sen nytkin», John ahdisti.

Jill pudisti päätään.

»Ei ole olemassa muuta kuin yksi hetki asioiden kertomiseen», sanoi
John.

»Milloin?»

»Nyt.»

Jill aikoi juuri alkaa. Hän henkäisi syvään alkuun päästäkseen. Sanat
tulivat hänen silmiinsä.

»Ei — minä en voi sanoa — älkää kysykö.»

Mutta hän kyseli. Hän jatkoi kyselemistä. Kun tuli seisahdus, hän kysyi
taas hellästi. Hän aloitti pistäen sanat toisen suuhun, ja kun hän oli
jo puoliksi vastannut toisen puolesta, hän kysyi taas.

»Miksi te oikeastaan kyselette?» Jill sanoi hymyillen.

»Koska minä tiedän!» John sanoi.

»Tiedätte?»

»Niin.»

»Miksi sitten —?»

»Koska haluan kuulla sen teidän suustanne, ja koska tiedän vain
vähäisen. Minä en tiedä kaikkea. Minä en tiedä, mitä teidän äidillänne
on minua vastaan, vai eikö hän hyväksy Pyhän Josefin välitystä? Minä en
tiedä, sanoiko hän teille, ettemme saa tavata koskaan enää.»

Hämmästyksen ilme Jillin silmissä palkitsi nopeasti ja kauniisti
hänen umpimähkäisen arvaamisensa. Kaksikymmentäyksi vuotta vanhoilla
neitosilla on äidit — valitettavasti. Hän oli vain arvellut niin. Ja
äiti, jolla on sen ikäinen tytär, on juuri saavuttanut iän, jolloin
elämä on juossut valmiille ladulle, ja hän tahtoisi vetää sinne kaikki
muutkin mukanaan. Hän on mahdollisesti noin neljäkymmentäkahdeksan
vuotta vanha ja tuntien miehensä tarkoin hän tuomitsee kaikkia muita
miehiä samalla mitalla. Mutta kaikki miehet eivät ole aviomiehiä,
onneksi heille itselleen ja onneksi jokaiselle. Aviomiehet muodostavat
tyypin, itsenäisen luokan; yksikään muu mies ei ole heidän kaltaisensa.
Heidän tapansa ovat ärsyttävät, eikä yhdenkään naisen pitäisi arvioida
muita miehiä samaan kaavaan valetuksi. Niinkuin hän itseasiassa harvoin
tekeekin. Kun hän tahtoisi riidellä, on vastassa Jobin kärsivällisyys.
Kun hän tahtoisi olla rakastettava, ei se huvita heitä ollenkaan. He
ovat harvoin rehellisiä, tuskin koskaan uskollisia. Sillä avioliitto
tuo usein miehestä esille hänen huonoimmat ominaisuutensa.

Sielunsa kätköissä John tunsi erään naisen näkymättömän tuomion
itsestään, lähtien tästä oikeasta näkökohdasta. Nähdessään Jillin
silmien hämmästyksen hän huomasi olleensa oikeassa.

»Miksi tulitte niin yllätetyn näköiseksi?» hän kysyi hymyillen.

»Koska — no, miksi te sitten kysytte, koska tiedätte?»

»Luulisitteko minun sitten kysyvän, jollen tietäisi?»

»Kuinka niin?»

»Oo—en. Ei ole hyvä tehdä naiselle kysymyksiä, kun ette tiedä, kun
teillä ei ole hämärintä aavistusta vastauksesta, jonka hän aikoo antaa.
Hän tietää vallan hyvin ja tarkalleen, kuinka tietämätön te olette, ja
sitten hän siirtää tämän tietämättömyyden nopealla ajatustensiirrolla
itseensä. Niin että jos jatkatte suoranaisten kysymysten tekemistä,
tulee lopulta hetki, ettei hän todellakaan enää tiedä mitään: Sitten
hän sepittää jotakin tai sanoo unohtaneensa sen. Onko tämä totta?»

Jill katseli häntä koko ajan hänen puhuessaan. Hän saattoi puhua nyt
pötyä. Mahdollisesti puhuikin; mutta siinä tuntui kuitenkin olevan
jonkinlaista totuuden kajastusta hänen omasta mielestään. Hänestä
tuntui, että hänelle itselleen oli käynyt monta kertaa juuri sillä
tavalla. Mutta mistä John oli saanut tietää tuon? Hän itse ei ollut
koskaan huomannut sitä ennen.

»Mitä te sitten teette, kun ette tiedä ettekä halua kysyä?»

John otti irtonaisen savukkeen taskustaan ja sytytti sen hitaasti.

»Ah! — silloin teidän on turvauduttava tuohon ihmeelliseen
hakemismenetelmään. Se on vaikeata, äärimmäisen mahdotonta, ja siksi
se on niin mielenkiintoista. Aluksi te uskottelette, ettette haluakaan
tietää mitään. Sen täytyy olla ensimmäisenä askeleena. Kaikki muut
— ja niitä on sadoittain — seuraavat tämän jälkeen; mutta teidän
täytyy ehdottomasti uskotella, ettette haluakaan tietää, muuten hän ei
kerro koskaan. Mutta minä olen varma, että äitinne on puhunut jotakin
minusta, ja sen minä todellakin tahtoisin tietää. Kuinka hän tuli
tietämään minusta?»

Hän tunsi, että olisi helpompaa alkaa tällä. Yksikään nainen ei tahdo
kertoa, ellei se ole helppoa.

»Kerroitteko te ensin hänelle?» hän vihjasi hiljaa, tietäen hyvin,
ettei asian laita ollut siten.

»Oi, ei; en minä. Ronald sanoi sen.»

»Ahaa! Hän kertoi kaiken?»

»Niin — aamiaisella — kaiken papereita koskevan.»

»Ja teidän täytyi selittää?»

»Niin.»

»Oliko äitinne suuttunut?»

»Kyllä — melkein. Niin — luullakseni se kuulostakin jokseenkin
hullunkuriselta, näettekös.»

»Te kerroitte hänelle Pyhästä Josefista?»

»Minä sanoin, että me tapasimme Sardiniankadun kappelissa.» Hän hymyili
Johnille epäröiden. »Ette kai ajatellut minun kertoneen hänelle, että
Pyhä Josef esitteli meidät toisillemme, ettehän?»

»Miksi en? — Pyhä Josef on kelpo mies.»

»Kyllä — alttarinsa luona, mutta ei Kensingtonissa.»

»No hyvä — mitä hän sanoi?»

»Hän kysyi, missä te asutte.»

»Ahaa!»

On mahdotonta tehdä vertailuja Walesin Prinssin Terassin ja Fetter
Lanen välillä punastumatta — varsinkin kun juuri te satutte asumaan
Fetter Lanella.

»Ja te sanoitte hänelle, ettette tiedä.»

»Tietysti.»

Hän sanoi sen niin odottavasti, toivoen Johnin paljastavan tuon
hirveän salaisuuden, joka merkitsi niin paljon heidän vastaiselle
tuttavuudelleen.

»Ja mitä hän sanoi tähän?»

»Hän sanoi tietysti, etten minä saa tuntea teitä, ennenkuin olette
tullut säädyllisesti vieraskäynnille taloomme, eikä hän voinut kutsua
teitä, ennenkuin saisi tietää osoitteenne. Luullakseni se on aivan
oikein.»

»Niin minäkin luulen», sanoi John. »Joka tapauksessa te olette yhtä
mieltä hänen kanssaan?»

»Niinpä luulisin.»

Se merkitsi, ettei hän ollut. Kukaan ei tee koskaan sitä, minkä luulee
olevan oikein; siitä ei ole mitään tyydytystä.

»No hyvä, minut tapaa aina Marttyyriklubista.»

John kuului todellakin mainittuun klubiin. Tullakseen sen jäseneksi
häneltä oli ryöstetty kokonaisen vuoden vuokra.

Hänen taloutensa horjui vieläkin tuon iskun voimasta.

»Asutteko siellä?» Jill kysyi.

»En. Ei kukaan asu siellä. Jäsenet menevät sinne torkkumaan, mutta
eivät koskaan käy vuoteeseen. Siellä ei ole vuoteita.»

»Missä te sitten asutte?»

John kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Jos hänellä oli ylipäänsä
sympatiaa, luottamusta Johnia kohtaan, niin sen täytyi tulla nyt esille.

»En voi kertoa teille, missä asun.»

St. Maryn Abbotin kello julisti keskipäivää. Hän tarkkasi Jillin
kasvoja nähdäkseen, kuuliko tämä. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi
— kuusi — seitsemän — kahdeksan — yhdeksän — kymmenen — yksitoista —
kaksitoista! Hän ei ollut kuullut siitä helähdystäkään ja he olivat
istuneet täällä jo kokonaisen tunnin.




XV. MITÄ AAMUPUKU VOI KÄTKEÄ.


Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu;
olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat
kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson»,
kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit
kiertelevät suonissanne.

Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä
hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen
hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen
— hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti
lopullista ja välttämätöntä päätöstä.

Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä
jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen
kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti
kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei
välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat
käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista
kuin luonnon käskyistä.

Jill oli sanonut tuona aamuna:

»Sitten me emme voi tavata enää.»

»Luuletteko niin?» John kysyi.

»Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen
lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän
toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —»

»Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon
parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi
tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House
Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän
mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua
esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?»

Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän,
sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä
ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi
hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu
Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä
häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin
ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa.

»Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli
kysynyt Johnilta yksinkertaisesti.

John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen,
kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä
ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään.

»Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt.

»Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin.
Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.»

Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin
ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi.

»Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen
tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen
paikkaan».

Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs.
Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti
Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane
silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle.

»Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te
olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?»

»En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi.

»Mutta te aiotte totella?»

»Minun täytyy.»

»Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?»

»En. En voi — en saa.»

»Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?»

»Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.»

»Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?»

»Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin
Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.»

»Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?»

»Ei, jos tulette minua tapaamaan.»

»Hyvästi sitten.»

John nousi ja ojensi kätensä.

Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko
taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne
varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on
sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan.

»Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti.

John hymyili.

»Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä
aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja
toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole
parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!»

Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni.

Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti,
ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä
hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät
ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja
viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa
kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää
ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on
kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa
arvoituksellisuuden.

Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti
rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein
kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia
sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto
suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä
oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt
panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella
jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko
soitin otettu pois.

Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi
hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei
tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani
tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka
peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta
maallista lausepartta »rakastua»... Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle
tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien
asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi
enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi
enää koskaan Kensington Gardensiin.

Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän
tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi
katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi
edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes
tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi
sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän
kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi
Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas
merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin.
Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen —
katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän
voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta.
John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä.

Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui
herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat
somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen!

Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä
ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen,
tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen
puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään
merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai
ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon
jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi
ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen
valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen
purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute
johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen
suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna
flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla
merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä.

Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa
kiillosta.

»Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat
siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi.

»Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille.

Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin
aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli
niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut
aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet,
kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi.
John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti
pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin
hitaasti. John ei ollut siellä!

Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä,
millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington
Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään
ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä
täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien
ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan
nauruksi millä sekunnilla hyvänsä.

Ja Jill sanoi: — »Oh!»

Silloin hymy aukeni nauruksi.

»Mitä _teillä_ on tekemistä täällä näin aikaisin aamulla?» John kysyi.

»Minä — minun piti mennä keskikaupungille — minä aioin ensin
Bayswateriin.»

Kuinka paljon hän oli arvannut? Kuinka kauan John oli nähnyt hänen
kurkistelevan puolelle ja toiselle?

»Mutta mitä te täällä teette?» Hänellä oli yhtä suuri oikeus kysyä
Johnilta.

»Minä odotin teidän ohikulkuanne», John sanoi.

»Mutta — —»

»Minä olin varma teidän tulostanne.»

»Kuinka niin?»

»Me olemme ajatelleet juuri samoja asioita sitten kun minä eilen sanoin
hyvästit. Minä heräsin aamulla ja ihmettelin, mitä olikaan tapahtunut.»

»Niin minäkin», kuiskasi Jill aralla äänellä.

»Sitten, ennenkuin olin saanut takkiakaan ylleni, tulin siihen
lopputulokseen, että minun on asuttava ja elettävä jossakin, ja pääasia
on, että teen sen kunniallisesti — eikä se missä sen teen. Sitten
tunsin, että te ette voisi olla tulematta Gardensiin tänä aamuna.»

Jill puri huultaan. Ylpeys pyrki heräämään hänessä.

»Miksi luulitte minun tulevan tänne?» hän kysyi.

John vakaannutti katseensa.

»No, oletin, että teidän täytyy lähteä käymään kaupungilla», hän
vastasi.

»Kyllä — mutta kaupungille voi mennä Knightsbridgen kautta.»

»Todellakin. Sen minä unhotin. Mutta sittenhän teidän piti ensin
poiketa Bayswaterissa.»

Jill katsoi hyvin vakavasti häntä suoraan silmiin. Kuinka kauan John
oli seurannut hänen tuloaan?

»Ehkä te luulette minun tulleen teitä tapaamaan?» hän sanoi ja alkoi
kävellä Bayswater Roadia kohti.

John seurasi häntä rauhallisesti sivulla. Tämä vaati hellänvaroista
kohtelua. Jill oli tulistunut. Hänen ei olisi tosiaankaan pitänyt
ajatella sillä tavoin.

»En minä sanonut niin», hän vastasi tyynesti.

Sitten he taistelivat koko matkan Bayswaterin puolelle. Jokainen pieni
isku oli kuin samettia, mutta sen alla piili intohimoinen kynsi.

»Luullakseni meille on parasta, ettemme tapaa enää toisiamme», Jill
sanoi kerran, ja kun John myöntyi siihen, hän toisti sen vielä
seuraavassa hetkessä katkerasti. John kirosi itseään myöntymisensä
vuoksi. Mutta täytyyhän teidän myöntyä. Ylpeys, näettekö! Ylpeys ennen
inhimillisyyttä.

Sitten John kutsui vaunut — auttoi Jillin sisään.

»Menettekö takaisin Gardensiin?» Jill kysyi sisäpuolelta sulkematta
ovea.

»En — olen menossa kaupunkiin.»

»_Hyvä_ —» Jill heitti ylpeyden menemään. »Enkö voi — voinko viedä
teidät sinne?»

John nousi sisään, ja vaunut lähtivät vierimään.

»Aiotteko kävelylle keskikaupungille?» Jill kysyi äkkiä pitkän, pitkän
hiljaisuuden jälkeen.

»En», John sanoi. »Minä aion ajelulle — teidän kanssanne!»




XVI. PÄÄSIÄISPYHÄT.


Pääsiäissunnuntaina, heti heidän ensimmäisen luvattoman kohtauksensa
jälkeen, John istui yksin huoneessaan Fetter Lanella. Morrellin
ja Brownin perheet — valajan ja teatterin vahtimestarin — olivat
muodostaneet yhteisen seurueen ja lähteneet maalle — tai he nyt
sanoivat sitä maallemenemiseksi. Hän oli kuullut heidän keskustelevan
siitä laskeutuessaan matottomia puuportaita ja sivuuttaessaan hänen
ovensa.

»Me ehdimme käydä Bull and Bushissa ja joudumme takaisin viideksi»,
oli Mr. Morrell sanonut voimakkaasti, ja Mr. Brown oli lisännyt:
»Sanotaan puoli viideksi.» Sitten Mrs. Morrell oli puhjennut pieneen
laulunpätkään —:

    »Sydän sykkien armotta kaipaa vaan
    sun luo — sun luo —»,

ja Mrs. Brown koetti tulla mukaan, vaikk'ei pysynytkään äänessä.
Vihdoinkin viimein katuovi oli auennut — läjähtänyt kiinni — äänet
häipyivät vähitellen kaukaisuuteen, ja John oli jäänyt yksin
kuuntelemaan, kuinka Mrs. Morrellin hiekanvärinen kissa piti portaissa
herttaista peuhausta Mrs. Brownin mustan kissan kanssa. Jollette ole
innokas kirkonmies, mikä pakottaisi teidät käymään kirkossa kolme
kertaa näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, niin ensimmäinen
pääsiäispäivä on kaikkine traditsioneineen Lontoon ilottomin päivä.
Silloin ei voi tehdä kerrassaan mitään. Messukin, jos menette sinne,
kestää vain noin neljännestä yli kahteentoista, ja jäljelläolevat
tunnit aukenevat eteenne lohduttoman yksitoikkoisina. Painava
tietoisuus siitä, että vapaapäivä seuraa heti tämän juhlapäivän
kantapäillä, sälyttää hartioillenne raskaan eristyneisyyden tunteen.
Vilkkaat pikkupuodit eivät ole auki huomenna, raitiovaunut eivät hyrrää
edestakaisin. Suurkaupungin kadut tulevat olemaan kuolleen kaupungin
katuja, ja kun te nyt mietiskelette tätä, soivat kellot ympäristössänne
sävelin, joiden tarkoitus on olla iloisia, mutta jotka todellisuudessa
kolkuttelevat sanoinkuvaamattoman murheellisina: Tiedätte varsin hyvin,
kun tulette vain sitä ajatelleeksi, miksi ne ovat niin kiusalliset
ja äänekkäät. Ne soivat siksi niin itsepäisesti, viskellen ääniä
avaruuteen, että saisivat vedetyksi ihmisiä täyttämään velvollisuutta,
josta monikin tahtoisi mielellään päästä.

Kaupungin kirkonkellojen täytyy olla äänekkäät, niillä on
voitettavanaan suurempi elämän hämmennys. Kuunnelkaa vain
St-Martin's-in-the-Fieldsin kelloja. Sen kellonsoittajat tietävät
liiankin hyvin, kuinka äänten täytyy tulvia, ennenkuin he saavat
kuljeskelevan jalkamiehen taivutetuksi astumaan sisään. Fetter Lanella
oli sama juttu. John kuunteli niiden kilinää ja kuminaa — jokainen
kello teki parhaansa päästäkseen kuuluville.

Hän ajatteli maaseutua, jonne yläpuolella asuvat perheet olivat
lähteneet, maalla on toisenlaista. Maalla te menisitte kirkkoon,
vaikk'ei siellä olisi kelloja ollenkaan, ja tuo herkkä, juhlallinen
soitto, joka kumahtelee yli ketojen ja pujottelevan joenuoman, tuntuu
teistä maailman viehkeimmältä ääneltä. Teidän tarvitsee vain kuulla
se ja heti näette vanhan kääntöportin heilahtelevan edestakaisin,
kun kansa käyskelee hiekkakäytävää kirkonovelle. Teidän tarvitsee
vain kuunnella sitä, kun se hiipii pitkin niittyjä, joilla karja käy
laitumella ja syö kasteista ruohoa, nähdäksenne sielunne silmillä
tuon hennon, kalpean kynttilänvalon, joka varastautuu maalattujen
lasi-ikkunoiden läpi kesäillan utuiseen ilmaan. Kirkonkellot ovat aivan
erilaiset maalla. John kadehti sydämensä pohjasta Mr. Brownia ja Mr.
Morrellia — kadehti heitä ainakin puoli viiteen saakka.

Lopetettuaan aamiaisensa hän istui tuijottaen tunnin verran
sytyttämäänsä tulennokseen, liian yksin edes työskennelläkseen. Tuota
sydämetöntä tyttöhuitukkaa, masentumista, ei voida sanoa toveriksi.

Sitten tuli Mrs. Rowse korjaamaan aamiaiskaluston ja siistimään
vuoteen. John katsoi ylös hymyillen hänen tullessaan.

»Minkälainen ilma on ulkona?» hän kysyi.

»Kylmä, sir, ja näyttää siltä, kuin saisimme sateen.»

Hän kolisteli kuppeja ja lautasia, ja John kääntyi tuolissaan
nähdäkseen hänen puuhaamisensa. Tämä on yksinäisyyttä — tuntea
toverillista myötätuntoa vaimoon, joka tulee siistimään huoneita.

»Kun mies on yksin, niin Jumala lähettää hänelle koiran», kirjoitti
Lamartine. Mutta aina ei käy siten. Muutamat miehet ovat onnellisempia
kuin toiset. Väliin sattuu, ettei koiraa ole saatavissa, ja silloin
Jumala lähettää Mrs. Rowsen korjaamaan aamiaiskalustoa.

Mutta Mrs. Rowsella oli kiire tänä aamuna. Hän ei ollut saamassa
rahaa tällä kertaa. Nyt ette olisi voinut havaita minkäänlaista
vitkastelemista hänen töissään. Sekään puheenaihe, joka tavallisesti
huvitti häntä enimmän — hänen tyttärensä nimittäin — ei tällä kertaa
kyennyt hajoittamaan hänen tarkkaavaisuuttaan.

Hän aikoi lähteä juuri heidän kanssaan maalle — he menisivät Denhamiin
tervehtimään hänen sisartaan, heti kun hän olisi saanut työnsä
valmiiksi — Lizzien, joka liimasi nimilappuja marmeladipurkkeihin
Crosse and Blackwellilla, ja Maudin, joka pakkasi savukkeita Lambert
and Butlerilla.

Monet sanoivat Fetter Lanella, että Lizziellä olisi kaunis ääni, jos
hän vain olisi saanut harjoitusta. Hän osasi laulaa »Lemmi mua, ja mun
on maailma». Hän lauloi sen oikein herttaisesti. Ja Maud — niin, Mrs.
Rowse oli hankkinut oikean vanhan pianon heidän pieniin huoneisiinsa
Maudia varten, mutta tätä ei tahtonut saada koskaan harjoittelemaan.
Tosin hän rimputti heti kaikki kuulemansa melodiat aivan oikein
oikealla kädellä, mutta vasen hakkasi mitä sattui.

Mutta näistäkään suunnattoman tärkeistä aiheista ei Mrs. Rowsea saatu
puhumaan tänä aamuna. Heidän täytyi lähteä puolipäiväjunassa Denhamiin,
joten aikaa ei ollut tuhlattavissa.

»Sallisitteko minun tulla mukaanne, Mrs. Rowse?» kysyi John äkkiä. Yhtä
nopeasti hän katui kysymystään, mutta vain sen mahdottomuuden vuoksi.

On olemassa eräs kirjoittamaton laki, joka määrää, että jos seuraatte
ladyä junamatkalle, on teidän myös maksettava hänen pilettinsä. Ja
jokainen nainen on lady, jollei hän kiroile eikä sylje lattialle.
Teidän on nostettava hattua kadulla jokaiselle naiselle, jonka
tunnette. Olkoot he sitten siistijävaimoja, liimatkoot nimilappuja
marmeladipurkkeihin tai pakatkoot savukkeita pieniin rasioihin —
mutta kadulla he ovat naisia — ja jokainen nainen on, edellämainitut
rajoitukset lukuunottaen, lady.

Mutta John ei voinut mitenkään maksaa heidän matkalippujaan. Tuskinpa
hän olisi voinut maksaa omaansakaan. Ainakaan ei seuraavaksi päiväksi
olisi jäänyt yhtään ateriaa. Ja olkoon nyt sitten tällä kohdalla kerta
kaikkiaan sanottu, että John oli todellakin aina köyhä, paitsi juuri
tultuaan panttilainastosta, ja ehkä viisi päivää sen jälkeen, kun oli
nostanut palkkion teoksistaan. Siitä saatte ainakin olla varmat, että
John helisteli rahoja taskussaan ja tunnusteli hopearahojen reunoja,
kun hänellä niitä vain sattui olemaan. Jos hänellä oli kultaraha, niin
voitte nähdä hänen ottavan sen esille pimeän aikana katulyhdyn valossa,
vakuuttautuakseen siitä, ettei sovereign ollut shillingi. Mutta
muulloin hän oli todellakin köyhä, siitä voitte olla vakuutetut. Niin
ollen hänen oli heti peruutettava tarjouksensa saattaa Mrs. Rowsea ja
hänen tyttäriään Denhamiin.

»Ei», hän sanoi, »toivoisin voivani tulla, mutta pelkään sen olevan
mahdotonta. Minun täytyy tehdä työtä.»

Heti sen jälkeen Mrs. Rowse lähti.

»Huvitelkaahan nyt vahvasti», sanoi John.

»Niin teemme aina maalla», vastasi Mrs. Rowse pannessaan hattua päähän
oven ulkopuolella. Ja sitten — »Hyvästi, sir — —» ja hänkin oli mennyt.
Katuovi paukahti taas kiinni, ja koko talossa ei ollut muita kuin
punainen kissa, musta kissa ja John.

Hän istui siellä hiljaisuudessa. Kissatkin väsyivät leikkimiseen ja
asettuivat lepoon. Sitten tuli sade, sade muuttui lumirännäksi, joka
pieksi kattoja ja koetti näyttää lumelta piiloutumalla savupiippujen
suojaan. John ajatteli Kensington Gardensin tulpaaneja. Kevät voi
tulla iloisesti Englantiin — mutta se voi tulla myöskin karvaana.
Ihmisraukat, jotka olivat lähteneet maalle! Mutta ehkä maalla ei
ollutkaan niin ruma ilma kuin täällä? Ja vaikka olisikin, eivät he
sittenkään olisi niin yksin kuin hän. Mr. Morrell voi jutella Mrs.
Brownin kanssa, ja Mr. Brownilla oli Mrs. Morrell seuralaisena. Ja Mrs.
Rowsella oli Lizzie ja Maud. Ehkäpä he onnistuivat saamaan junassa
oman osaston ja Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma». Ja
Maud laskisi mielessään savukkeita ja pakkaisi niitä, tai luultavammin
unohtaisi savukkeiden olemassaolonkin nähdessään lehteen puhkeavien
pensasaitojen ihanuuden. Mutta kyllähän te joka ainoa tunnette
orapihlajat ja niitten tenhon yhtä hyvin kuin minäkin.

Niin, kaikilla muilla paitsi Johnilla tuntui olevan kumppaninsa. Hän
otti taskustaan äitinsä viimeisen kirjeen, joka oli tullut Venetsiasta
— levitti sen eteensä. Kunpa vain hän olisi täällä! Jospa vain hänen
kirkkaat ruskeat silmänsä olisivat lähettyvillä, niin heillä olisi
tuhansia asioita haasteltavana! Millaisen määrän novelleja ja uusien
kirjojen alkuja John lukisikaan hänelle! Ja kuinka osaaottavasti hän
osaisi kuunnella! Kuinka usein hän pistäisikään rakkaat voimattomat
kätensä Johnin lujiin kouriin, tämän lukiessa paikkoja, joista hän
erikoisesti piti!

»Poika kultani — —»

John kuuli hengessä hänen hellän äänensä — samantapainen ääni, jonka
voitte kuulla vanhoista kiinalaisista kupeista — hän kuuli sen
sanelevan kirjettä miehensä kirjoitettavaksi:

»Nyt olen alkanut laskea päiviä sinun saapumiseesi. En ole uskaltanut
alkaa ennemmin — liian monet numerot sekaannuttavat minut tyystin.
Siihen on tänään juuri kolme kuukautta. Isäsi voi nyt paljon paremmin
ja on näinä päivinä hiukan työskennellytkin.»

Tähän oli isä lisännyt pienen sivuhuomautuksen —

»Hän sanoo sitä työksi, poikaseni, vain miellyttääkseen minua. Mutta
kun vanhat miehet leikkivät, heitä huvittaa kuulla sanottavan sitä
työskentelemiseksi. Sinä olet saanut minun työni tehdäksesi. Nyt äiti
huomasi, että minä kirjoitan tähän muuta kuin mitä hän saneli. Koetan
taivuttaa hänet jättämään tämän tähän siitä huolimatta paikoilleen.»

Sitten kirje jatkui keskeytymättä:

»Minua ilahduttaa, että työsi sujuu niin hyvin. Minusta viimeinen
kertomuksesi oli melkein liian surullinen. Täytyykö kertomusten päättyä
onnettomasti? Sinun kertomuksesi päättyvät aina. Mutta isäsi sanoo,
etten minä saa pahoittaa sinun mieltäsi tällä, ettet sinä voi maalata
kullalla siinä missä näet harmaata, ja sen, minkä nyt näet harmaana,
tulet jonakin päivänä näkemään kullanhohtoisena.»

Sitten tuli taas välihuomautus.

»Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, poikaseni. Minä olen lukenut
kertomuksen ja minä ajattelin, ettei sen olisi pitänyt päättyä
surullisesti. Nyt sinä epäilemättä sanot: 'Oh, hän on vanhamuotinen
eikä tiedä, että surullinen loppu on taiteellinen'. Mutta ei se
johdu minun vanhanaikaisuudestani, vaan siitä, että minä aivan
yksinkertaisesti olen vanha. Kun olette nuoria, niin te näette vain
onnettomia loppuja sen vuoksi, että olette kylliksi nuoria kantamaan
niiden tuskan. Kun sinulla on ollut surusi, joita taiteilijana toivon
sinulle, sitten sinä kirjoitat toisessa äänilajissa. Jatka vain
surullisia loppujasi, älä välitä meistä. Kaikki työsi tulevat kerran
olemaan onnellisia, muista: sinä et kirjoita meille vaan meidän
tähtemme.»

Nyt siirryttiin taas saneluun.

»No niin, vaikka en tiedäkään siitä mitään, niin sinä kirjoitat
ikäänkuin rakastaisit. Kerrothan minulle, etkös kerrokin, jos asia on
niin? — Minusta se on ainoa tapa kirjoittaa, yleensä ainoa tapa tehdä
jotakin. Isäsi sanoo, että hänen nykyisiltä tauluiltaan puuttuu varmuus
ja joustavuus; mutta minusta ne ovat yhtä kauniita; ne ovat niin
hillittyjä.»

Sulkumerkit —

»Ei voi aina olla rakastunut, niinkuin kaksikymmentäkuusi-vuotiaana. —»

»Hän kirjoitti taas jotakin, John, eikä tahdo sanoa, mitä se on. Jos
hän sanoo olevansa liian vanha rakastamaan, niin älä usko häntä. Hän
kumartui juuri ja suuteli minua otsalle. Pakotin hänet kirjoittamaan
tämän. Kertomuksesi tytöstä kappelissa ja viimeisestä kynttilästä
huvitti meitä suuresti. Minua erikoisesti. Jos minä olisin ollut tytön
sijassa, olisin heti paikalla rakastunut sinuun, koska olit niin
hienotunteinen. Minkänäköinen hän oli! Oletko nähnyt häntä sen jälkeen?
Minusta tuntuu, ettei tuo kohtaus sattunut turhan vuoksi. Minäkin olen
koettanut ajatella, mitä hän mahtoi rukoilla Pyhältä Josefilta, mutta
en osaa arvata. Ei ole naisen tapa rukoilla itselleen rahaa. Ehkä
jollakin hänen sukulaisistaan oli rahahuolia. Olen ajatellut asiaa joka
päivä sen jälkeen kuin sain kirjeesi, mutta en pääse pitemmälle. Jumala
siunatkoon sinua, rakkaani. Odotamme kiihkeästi sinun uuden kirjasi
arvosteluja. Milloin se ilmestyy — tarkalleen sanottuna? Tahtoisin
rukoilla sen puolesta esirukouksen, niin että anna minulle ajoissa
tieto. Ja jos tapaat vielä Pyhän Josefin neidon, niin sinun täytyy
luvata kertoa minulle kaikki. Isäsi haluaa käyttää lopun paperista.
Niin että Jumala siunatkoon sinua aina.»

»Älä lue arvosteluja, kun ne ilmestyvät, John. Lähetä ne minulle,
ja minä valitsen parhaat ja lähetän takaisin luottavaksesi. Mikäli
ymmärrän asiaa, niin monet arvostelijat käyttävät arvosteluissaan
persoonallista sävyä, ja niiden lukemisesta ei ole mitään hyvää,
olkoot sitten moittivia tai kiittäviä. Tietysti lähetät minulle ensi
tilaisuudessa kappaleen kirjaasi. Sinua rakastava isäsi.»

Tähän kirje päättyi. Vaikka olikin pitkä, se olisi saanut olla
vieläkin pitempi. Nämä kaksi vanhaa ihmistä olivat hyviä tovereita,
ja he puhuivat hänelle ohuitten paperiarkkien avulla, keskeyttäen
tämän tästäkin toisensa asianmukaisella kohteliaisuudella, juuri kuin
sanotaan jokapäiväisessä keskustelussa: »Lopeta vain, mitä aiot sanoa,
rakkaani!»

Ja nyt hekin olivat menneet maalle — jättäneet hänet yksin. Kääriessään
kirjettä kokoon hänestä tuntui, ikäänkuin ulko-ovi olisi paukahtanut
kiinni kolmannen kerran.

Hän nojautui taapäin tuolissaan huoaten tahdottomasti. Kylläpä tässä
maailmassa oli lopultakin vähän oikein tuttuja ihmisiä! Kuinka
vähän oli sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat hänen toveruuttaan
tällaisena päivänä! Hän nousi ja nosti molemmat kätensä ylös — tämä
oli —

Hän pysähtyi. Hänen sydämeensä oli tunkeutunut ääni ja saanut sen
lyömään kiivaammin. Kello oli soinut! Hänen oma sähkökellonsa!
Sähkökello, joka oli kohottanut hänet toiselle tasolle Mrs.
Morrelliin ja Mrs. Browniin nähden, joilla oli vain yhteinen kolkutin
käytettävissä.

Se oli soinut, ja seuraavassa sekunnissa hän oli jo alhaalla. Mutta
oven luona hän jäi nauttimaan hetkeksi iloisesta, jännittävästä
odotuksestaan.

Entä jos se olisikin Jill? Hullu, toivoton houre! Eihän Jill tietänyt
hänen asuntoaan. Taikka jos jokin kohtalonoikku olisi ilmaissut sen
hänelle? Ja tulisiko hän koskaan tänne, vaikka tietäisikin? — Ei tämä
oli liian valtava toive — liian suuri — liian suuri.

Sitten hän avasi oven.

Siellä ei ollut ketään. Katu oli tyhjä. Hän katsoi oikealle ja
vasemmalle. Ei näkynyt muuta kuin leskivaimo, joka kantaen kääröä
käsivarsillaan kulki hitaasti Holborniin päin.

Kiusallinen ajatus, että jollei hän olisi vitkastellut avatessaan,
tahtoen nauttia kauemmin mielenkiihoituksestaan, hän olisi saanut
kiinni tuon näkymättömän pienen karkuripaholaisen.

Hän kiipesi taas hitaasti rappuja ylös, koettaen hakea lohdutusta
filosofiasta. Hän sanoi itselleen, että jollei olisi sattunut tuota
salaperäistä soittoa, ei tänään olisi tapahtunut minkäänlaista
aikakirjoihin merkittävää sensatsionia. Ja sitten hän suuttui äkkiä
kaikkeen ja kellon lyödessä yhtä pisti hatun päähänsä, tuli kadulle ja
lähti lunchille Marttyyriklubiin.




XVII. KÄRPÄNEN MERIPIHKASSA.


Lumiräntä oli muuttunut kunnialliseksi lumeksi niihin aikoihin, kun
John lopetti lunchinsa. Marttyyriklubissa ei ollut sillä kertaa muita
kuin pari vanhaa, originellia jäsentä, jotka onnittelivat toisiaan, kun
olivat älynneet ottaa turkit yllensä ja jäädä kaupunkiin. John jätti
klubin heti syötyään.

Ovenvartija nousi haluttomasti jaloilleen hänen ohikulkiessaan — niin
haluttomasti, että John tunsi melkein olevansa pakotettu pyytämään
anteeksi klubin etiketin puolesta. Kadulla hän käänsi päällystakkinsa
kauluksen ylös ja otti päättäväisen vauhdin, näyttääkseen
ovenvartijalle, että hänellä oli varma päämäärä ja hyvin vähän aikaa
sen tavoittamiseksi.

Päästyään kulman taakse hän alkoi laskea mielessään ihmisiä,
joita voisi mennä katsomaan. Jokainen, jonka hän muisti, joko
asui liian kaukana taikka ei ollut muuten hyväksyttävä. Lopulta
hän huomasi vaeltavansa Holborniin päin. Siellä asui hänen pieni
konekirjoittajattarensa, joka oli luvannut kirjoittaa kaksi
novellia puhtaaksi pääsiäisen aikana. Hän olisi varmaan yhtä
iloinen kuin Johnkin seuraa saadessaan. Hän lopettaisi mielellään
hetkeksi yksitoikkoisen nakuttamisensa, ja he puhelisivat keskenään
ihmeellisistä uusista teoksista, jotka piti puhtaaksikirjoittaa.
John hakkaisi jotakin hänen vuokrapianollaan. Minuutit kuluisivat
ja emäntä keittäisi teetä pienen kaasullekin päällä, joka oli
hänen makuuhuoneessaan. John kuvitteli hänen siellä usein lukevan
aamurukoustaan, samalla kun taikina rätisee pannussa siinä vierellä.
Voi olla että »amen» tulee niellyksi, kun keitos uhkaa kiehua ylitse.
Tällaiset rukoukset juuri kuuluvat taivaaseen asti. Ne ovat niin
inhimillisiä.

Siis hän päätti mennä pienen konekirjoittajattaren luo. Ei haitannut,
vaikkeivät kertomukset tulisikaan valmiiksi pääsiäisen aikana; ne
saisivat odottaa.

Hän soitti kelloa, ihmetellen, mahtoiko tuon neitosen sydän keikkua
samalla lailla kuin äsken hänen soiton kuullessaan. Hänen korvansa
ponnistelivat kuullakseen lähestyvät askelet puuportailla. Ei kuulunut
mitään. Hän soitti uudelleen. Sitten alkoi kuulua porrasaskelmien
narahtelua. Hän oli tulossa — oh, mutta kylläpä se kävi hitaasti!
Luultavasti hiukan harmissaan, kun sai keskeyttää työnsä.

Ovi avautui. John näki vanhan naisen, joka tähtäsi häneen punareunaisin
silmin epäluuloisesti ovenraosta.

»Onko miss Gerrard kotona?» John kysyi.

»Mennyt maalle — tulee tiistaina», kuului vastaus.

Mennyt maalle! Ja hänen työnsä ei tulisikaan valmiiksi pääsiäisaikana!
Oh, tuo ei ollut oikein kaunista!

»Voinko toimittaa asian?» kysyi vanha taloudenhoitaja.

»Ette», John sanoi, »ei ole mitään tärkeää», ja asteli tiehensä.

Kohtalo oli päättänyt, että hänen täytyi käydä työhön — kohtalo ajoi
hänet takaisin Fetter Lanelle. Nyt tuntui täydellinen yksinäisyys aivan
sietämättömältä. Se oli pikemminkin yksinäisyyttä, jota hän ei osannut
selittää. Oli ennenkin ollut pääsiäispäiviä; ennenkin oli satanut
lunta ja räntää — mutta tämänlaatuista yksinäisyyttä hän ei ollut
ennen tuntenut. Se ei ollut masentumista. Mutta masennuskin odotti
kynnyksellä, valmiina astumaan sisään ensimmäisestä kutsuvasta äänestä.
Mutta toistaiseksi se pysyi kynnyksellä, ja tämä — tämä lyijypaino
sydämellä, kahle, joka sitoi tarmon — tämä oli yksinäisyyttä, jommoista
hän ei ollut ennen tuntenut.

Miksi hän oli mennyt tapaamaan pientä konekirjoittajaa? Miksi hän ei
ollut valinnut miestä, joka kuvittaa hänen kertomuksensa, tai jotakuta
muuta toveria, joka on kaupungissa vuodet umpeensa eikä koskaan lähde
maalle?

Hän oli kaivannut naisellista seuraa. Miksi? Minkä vuoksi sen
tarpeellisuus oli valjennut hänelle nyt juuri? Miksi hän oli kadehtinut
Mr. Brownia, koska tämä sai puhella Mrs. Morrellin kanssa? Miksi
hän oli ilostunut Mrs. Rowsen tulosta ja tullut yhä yksinäisemmäksi
hänen lähdettyään? Minkä vuoksi hän oli aikonut lähteä maalle heidän
kanssaan, iloiten ajatuksesta, että Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin
mun on maailma»?

Kysymykset risteilivät hänen päässään vastausta odottamatta, kunnes ne
kärjistyivät kaikki musertavaan totuuteen: Jill!

Kokonaisen viikon ajan he olivat tavanneet toisensa joka aamu, ei
ainoastaan Kensington Gardensissa, vaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa
— vieläpä kerran Wrigglesworthilla, hämäräperäisessä ruokapaikassa
Fetter Lanen varrella. Eikä Jill tietänyt, että he olivat silloin
sangen lähellä hänen asuntoansa. Hän oli lukenut Jillille kertomuksiaan
ja antanut hänelle kaksi julkaisemaansa kirjaa. Sitten he olivat
keskustelleet vakavasti. Jill sanoi olevansa varma siitä, että John
kävi suurta tulevaisuutta kohti. Ja onhan se aina lohduttavaa.

Siis tämän aiheutti Jill. Ja koko pääsiäispäivän synkkyys ja
yksinäisyys oli johtanut tähän.

Selvä järki oli estänyt hänet ajattelemastakaan Jillin etsimistä tänä
aamuna. Mutta sydämensä syvimmässä sopukassa hän oli kaivannut juuri
Jilliä, tämän seuraa hän oli himoinnut ja luullut löytäneensä sen ensin
Mrs. Rowsessa, sitten pienessä konekirjoittajassa.

Suljettuaan huoneensa oven hän meni suoraan istumaan tuolille tulen
ääreen. Mitä tämä tarkoitti?

Mitä ihmettä tämä oikeastaan tarkoitti? Silloin tällöin hän oli kyllä
rakastunut; mutta tämä ei ollut samaa. Tämä ei ollut rakastumista.
Rakastuminen on äkillistä, nopeaa — se on leimaus, joka polttaa
kaiken työhalun, rätisee hetkisen, hävittäen kaiken muun. Mutta tämä
oli hidasta, hiipivää, jotakin kasvavaa, joka ei vaatinut äkillistä
tyydytystä, vaan ihmeellisiä, sanoin sanomattomia asioita.

Tähän tunteeseen eivät sopineet mitkään tavalliset määritelmät, joita
hänkin oli tähän saakka käyttänyt. Hän oli ajatellut, että rakkaus
löytää ilmaisunsa sen kaipauksen tyydyttämisessä, jolla se on alkanut,
tai että se päättyy niinkuin hänen kertomuksensa onnettomasti. Sitten
tämä ei voinut olla rakkautta. Tämä ei päättynyt tyydytyksellä
eikä onnettomasti. Tämä oli loputonta. Tämänkö oppimista äiti oli
tarkoittanut?

Sitten, hänen istuessaan tulen ääressä ihmettelemässä näitä uusia
löytämiään ajatuksia, kello soi taas. Se ei herättänyt vastakaikua
tällä kertaa. Hän käänsi hitaasti päätään. Toista kertaa häntä ei
petettäisi. Hän nousi rauhallisesti tuolistaan, käveli ikkunan luo,
avasi sen hiljaa ja katsoi yhtä hiljaa ulos. Hän näki alhaalla naisen
hatun — harmaata samettia, johon oli taitavasti punottu hiukan turkista
— hatun, jonka hän tunsi ja jonka hän oli usein ennenkin nähnyt.

Hän sulki ikkunan rauhallisesti ja lähti hätäilemättä vaeltamaan
rappuja alas. Ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle saakka, kello soi taas.
Sitten hän avasi oven.

Siellä oli nainen, jonka auttamiseksi turkki oli saanut maksaa
kunniavelan.

Nainen tuli arvelematta sisään, naurahtaen mielihyvästä tavatessaan
hänet kotoa; kääntyi ja odotti, kunnes John oli sulkenut oven, ja
sitten tarttui hänen käsivarteensa heidän noustessaan rappuja ylös.

»Minä tulin arviolta», nainen sanoi. »Oletko iloinen nähdessäsi minut?»

Tuli sekunnin paussi, ennenkuin John vastasi — paussi, joka naiselle
merkitsee vastausta.

»Kyllä», John sanoi, »minä olen hyvin iloinen».

»Mitä puuhailit?» nainen kysyi nopeasti. »Olitko kirjoittamassa?»

»En; en ollut. Koetin, mutta siitä ei tullut mitään.»

»Sitten sinä odotat jotakin?»

John katsahti häneen hymyillen, avasi huoneensa oven ja pyysi häntä
astumaan sisään.

»Ja kaikki tämä vain siksi, että en vastannut heti kysymykseesi, olenko
iloinen sinut nähdessäni, vai kuinka?» John naurahti.

Nainen istuutui kevyesti tavalliseen tuoliinsa. Hän alkoi vetää neuloja
pois hatustaan, kuten nainen tekee tuntiessaan olevansa kotona. Kun
hattu oli irti punertavasta hiuspaljoudesta, hän heitti sen pöydälle,
pudisti päätään ja pyyhkäisi kiharat otsaltaan. Ja John seisoi vieressä
hymyillen, ajatellen, kuinka pieninkin kysymyksen varjo saisi hatun
lentämään takaisin punertavan tukan peitoksi, kuinka hattuneulat
pistettäisiin taas paikoilleen ylpeästi, ja kuinka kiihkeä käsi
tempaisi pöydältä pienen käsilaukun, valmiina loukkaantuneeseen lähtöön.

John antoi hymyn haihtua ja uudisti kysymyksensä.

»Niin», sanoi nainen. »Minä luulin, kun sinä et vastannut heti, ettet
ollut erikoisen halukas näkemään minua.»

»Ja jos minä nyt sanoisin, etten ollut erikoisen halukas, niin
lähtisitkö heti?»

Naisen kulmakarvat kohosivat, ja hän liikahti tuolissaan. Toinen käsi
alkoi jo ojentua samettihattua kohti.

»Niinkuin nuoli!» hän vastasi.

John nyökkäsi.

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi John.

Nainen nousi ylös nopeasti.

»Jos tahdot minun lähtevän, niin miksi et sano suoraan?»

John tarttui hänen olkapäihinsä ja painoi hänet hiljaa takaisin tuoliin.

»Mutta minä en tahdo, että lähdet», hän vastasi. »Minulla on sinulle
paljon puhuttavaa.»

»Jos sinä alat puhua kehitysopista, niin — —» nainen aloitti.

John nauroi.

»Jotakin sinnepäin, todellakin», hän sanoi.

Nainen huoahti alistuvasti, otti esiin savukelaatikon ja sytytti yhden,
vetäen ensimmäisen sauhun syvälle — syvälle keuhkoihinsa.

»Hyvä — aloita», hän sanoi.

»Onko sinulla riittävästi savukkeita?»

»Kyllä täksi päiväksi.»

»Eikö eilen ollut?»

»Ei, — äiti ja minä kaivelimme tuhasta esille kaikki paperossinpätkät,
ja minulla oli juuri penny savukepaperin ostoa varten.» Hän nauroi.

Tämä on kunniallista köyhyyttä. Hän ei tahtonut ottaa rahaa yhdeltäkään
mieheltä. Sillä samoin kuin varakkuuden hyve tuottaa usein saituuden
synnin, niin köyhyyden kirous usein saa esille itsekunnioituksen
hyveen. Tässä maailmassa syntyy pahasta yhtä paljon hyvää kuin
konsanaan hyvästä itsestään. Tämä on yksi niitä seikkoja, jotka tekevät
synnin tarpeelliseksi.

»No niin mitä sinulla on sanottavaa?», nainen jatkoi. »Anna tulla niin
pian kuin mahdollista. Minä en kyllä ymmärrä siitä puoltakaan.»

»Sinä ymmärrät sen kokonaan», John sanoi. »Sinä et luultavasti tunnusta
sitä. Sinä et tunnusta omaa kunniallisuuttasi — etkä mahdollisesti
minunkaan.»

Nainen kiinnitti silmänsä Johniin. Hän puhui niin käsittämättömiä
asioita. Todellakin, John oli sanansaivartelija. Hän tiesi sen
— piti sitä selviönä — mutta mitä tämä oli tarkoittanut hänen
kunniallisuudellaan?

»Minä en varasta», sanoi nainen. »Mutta minä olen velkaa viisitoista
puntaa ompelijattarelleni ja kolmetoista Derry Tomsille ja vielä kuusi
jonnekin muuanne enkä luule koskaan kykeneväni niitä maksamaan. Sanotko
sitä kunnialliseksi?»

»En minä tarkoita sellaista kunniallisuutta. Se on kunniallisuutta,
jonka taakse kunniaton mies kätkeytyy. Sinä maksaisit ne, jos minä
antaisin sinulle rahoja maksamista varten, tai jos joku muu antaisi
sinulle rahat, tai jos itse ansaitsisit ne. Sinä olit aikonut maksaa.
Mahdollisesti arvelit voivasi maksaa ne, kun asiasi järjestyvät.»

Nainen katsoi häneen ja nauroi.

»Voi sinä vanha veitikka! Enpä usko, että sinulla on juuri kahta pennyä
enempää taskussasi. Sinä et voisi antaa niitä minulle.»

»Minulla on kaksi puntaa yhdeksän shillingiä», kertoi John. »Mutta
pääasia on, että vaikka voisinkin antaa ne sinulle, niin sinä et
ottaisi vastaan. Ja juuri siitä kunniallisuudesta minä puhun.
Ojennusnuoran, tunnuslauseen kannalta, jonka mukaan arvioit elämäsi —
se on kunniallisuutta; etkä sinä koskaan poikkea siitä. Ja, tavallaan,
minun lippulauseeni on ollut melkein sama — tähän saakka.»

»Tähän saakka?» nainen toisti sen hiukan epäluuloisesti.

»Niin, tähän saakka. Minä ajattelin, että nämä asiat olivat
kunniallisia — nyt minä olen muuttanut lippulauseeni ja pidän myöskin
niitä erilaisina.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

Naisen silmät katsoivat edelleen häneen, ja hän seisoi katsoen
kiinteästi takaisin.

»Sinähän et rakasta minua — ethän?» John sanoi äkkiä.

Nainen piti pienen paussin, ennenkuin vastasi.

»En», hän sanoi.

»Enkä minä ole koskaan väittänyt rakastavani sinua?»

»Et — koskaan.»

»Ja nyt, yllättäisikö sinua, jos tässä olisi kysymys juuri sellaisesta?»

»Oh — saattaa hyvinkin olla. Muutamat ihmiset teeskentelevät tietävänsä
siitä kaiken. Minä ajattelen, että sinä olet ystävällisin ja parhain
ihminen, mitä koskaan olen tavannut — se riittää minulle.»

»Tahtoisitko mennä naimisiin kanssani?» kysyi John.

»En — koskaan.»

»Miksi et?»

»Koska juuri naineet ihmiset tuntevat olevansa sidottuja, he näkevät
toisensa eri valossa. Epäilys onnen pysyväisyydestä alkaa hiipiä
väliin. Meidän laitamme on aivan toisin. Minä tulen katsomaan sinua,
milloin hyvänsä haluat minun tulevan. Jollei tämä voi jatkua, niin ei
kumpikaan saa haavaa; jos taas pysyy, niin antaa pysyä aikansa. Minä en
halua sen loppuvan tänään — mutta huomenna saatan kohdata jonkun, josta
pidän enemmän.»

»Ja silloin sinä lähtisit?»

»Tietysti täytyisi.»

»No hyvä, olettakaamme, että tapaisit jonkun, jonka kanssa tuntisit
voivasi yhdistyä pysyväisesti, jolta toivoisit löytäväsi sellaista,
mikä jatkuu läpi vuosien ja kellonlyöntien, — haluaisitko silloin mennä
naimisiin?»

Nainen tuli aivan hänen luoksensa ja pani kätensä hänen olkapäillensä.

»Sano vain suoraan», hän sanoi pehmeästi. »Toisen meistä oli
ehdottomasti löydettävä se näinä päivinä. Toivoisin vain, että se
olisin ollut minä. Voit kertoa minulle, kuka hän on. Aloita.»

John kertoi hänelle. Tätä varten hän oli kaivannut naista — ensin
äitiään, sitten Mrs. Rowsea, sitten pientä konekirjoittajatarta,
sitten Jilliä itseään. Sillä mies voi kertoa vain naiselle tällaisista
asioista — kukaan muu ei ymmärtäisi.

Ja kun hän oli kuullut sen kaikki, hän katsoi Johnin silmiin hymyillen,
vaikka kyynelet himmensivät hänen katseensa.

»Sitten minä arvaan olevani kärpänen meripihkassa», hän sanoi. »Siitä
ei tule puhdasta helmeä, ennenkuin minä olen poistunut. Sitähän sinä
tarkoitat?»

Ja ottaen Johnin pään käsiensä väliin hän suuteli tämän otsaa. »Sinä
olet hupsu pieni poikanen», hän sanoi hymyillen vaivaisesti.

Hän oli hieno lady, koska saattoi sanoa Johnia hupsuksi pikku
poikaseksi — hän oli jalo nainen, koska osasi hymyillä eikä näyttänyt
haavoittumistaan. John oli halunnut häntä omalla tavallaan, heidän
tavallaan, samalla tapaa kuin millä hänkin oli kaivannut Johnia.
Jokainen mies haluaa jotakin naista tällä tavalla, ja löytyy hyviä
naisia, jotka suostuvat täyttämään tämän tarpeen, yhtä hyvin kuin
huonoja naisia, jotka kavahtavat sitä. Ja nyt, John ei tarvinnut häntä
enää. Hänen oli tunnossaan taivutettava päänsä jollekin, jota hän ei
voinut ymmärtää, jollekin, jota hän ei voinut täyttää. John rakasti. Ja
he olivat välttäneet sen niin helposti».

»Aiotteko mennä naimisiin?» hän kysyi. Hän halusi oikeastaan kipeästi
saada kysyä, minkä näköinen tuo toinen oli.

John kohautti olkapäitään.

»Etkö tiedä»?

»En. En tiedä.»

»Rakastaako hän sinua?»

»En saata sanoa.»

»Etkö ole kysynyt häneltä?»

»En, emme ole puhuneet siitä sanaakaan.»

Hän hymyili.

»Miksi sitten lähetät minut tieheni?»

»Koska — minä tunnen itseni. Tulee aika — minä en tietänyt sitä
— jolloin sinä tiedät — aika jolloin sinä et löydä anteeksiantoa
vetoamalla inhimilliseen heikkouteen — jolloin et haluakaan tarjota
anteeksiantoa — jolloin ei tarjoudu muuta kuin yksi tie, se jonka minä
olen juuri valinnut. Minä olen sanansaivartelija, totta kyllä. Sinähän
olet sanonut minua siksi, ennen. Sinulle minä olen saivartelija —
monille muille samoin. Mutta jossakin epäselvän pääni sopukassa minulla
on ihanne — niinkuin kaikilla muillakin — niinkuin sinullakin. Mutta
nyt minä olen löytänyt keinon saadakseni sen ilmi. Sinä sanot, että
minä olen rakastunut — kaikki sanovat sitä sillä nimellä. Minä sanoisin
mieluummin: minä rakastan — joka on aivan eri asia. Ihmiset rakastuvat
ja kylmenevät taas kuin intiankautsukkipallot, jotka hyppivät
vesisäteen latvassa. Mutta tämän täytyy olla pysyvää, ja vain kerran
tai kaksi saattaa elämässään löytää mahdollisuudet sen ilmenemiseen.
Mutta se on olemassa koko ajan; ja joskus se on tummatukkainen nainen
ja toisinaan taas kultatukkainen — mutta tunne, sydän on sama. Se on
sama rakkaus — rakkaus hyvään — rakkaus kauniiseen — rakkaus siihen,
joka on läpeensä puhdasta. Ja kun sinä kohtaat sen, niin sinä uhraat
sille kaiken. Ja jollet kohtaa sitä, niin tulet ajamaan sitä takaa
koko elämäsi ajan — jollet kadota sydäntäsi tai luonnettasi tai hävitä
luonteenlujuuttasi — silloin tuo ihmeellinen johtotähti sammuu. Se
häipyy näkyvistäsi häipymistään, kunnes rupeat tavoittelemaan tuota
toista — kuten sinä nimität sitä — rakastumista.»

»Luuletko, että meillä kaikilla on tämä ihanne?» nainen kysyi.

»Kyllä, joka ainoalla meistä.»

Nainen kohautti olkapäitään. »Sitten minä kai olen kadottanut sen?»

»Ei, en usko sitä. Näin silmissäsi kyyneliä nyt juuri.»




XVIII. YSTÄVYYDEN SINETTI.


John osti aition oopperanäytäntöön. Hyvin järkevä temppu, kun on
jo velkaa kaksi neljännestä kolmenkymmenen punnan suuruisesta
vuotuiskorostaan. Aition varaaminen koko vuodeksi on tarpeetonta,
tuomittavaa ylellisyyttä, sillä siitä ei ole hyötyä teille itsellenne
vaan ystävillenne.

Kun John otti aition kolmannelta riviltä, niin se merkitsi hänelle
voin ja leivän, päivällisen ja teen kiinnittämistä tuohon pieneen
paperisuikaleeseen. Lipunmyyjä sitä ei kylläkään tietänyt, hän luuli
kysymyksen olevan kolmesta guineasta. Hän otti rahat huolimattomasti
kouraansa ajattelematta, että se voisi olla jotakin muuta kuin
kuningaskunnan rahaa. Kukapa saattaisikaan tulla Covent Gardenin
lippumyymälään tarjoamaan voita ja leipää, saadakseen sillä lipun
kolmannen rivin aitioon? Mutta lipunmyyjät eivät ole herkkiä
huomaamaan, sillä koko joukko ihmisiä tekee juuri sillä tavalla.

Juuri Johnin takana oli vanha rouva, joka työnsi luukusta sisään kaikki
lämpimät kevät-alusvaatteensa ja pienen kauniin pitsihilkan, joka olisi
näyttänyt kovasti herttaiselta hänen valkoisessa päässään saapuvina
kesäiltoina.

»Minä haluan permantopaikan tiistai-illaksi», hän sanoi.

Ja samalla tajuamattomalla ja tylsällä tavalla lipunmyyjä vähääkään
hämmästymättä pyyhkäisi kämmenellään kaikki lämpimät alusvaatteet ja
pienen pitsihilkan sanomatta sanaakaan. Mutta varjelkoon, kuinka hän
olisi loukkaantunut kuullessaan, että hän oli aivan yksinkertaisesti
toisen luokan alusvaatteiden välittäjä! Häntä ei olisi paljoa
lepyttänyt tieto, ettei alusvaatteita oltu koskaan pidetty, ettei niitä
itse asiassa oltu ostettukaan.

Tällä tavalla juuri hän otti Johnin voin ja leivän ja antoi hänelle
sijaan kolmannen rivin aition. Sinä iltana esitettiin _La Bohème_.

Samana iltana Jill oli menossa tanssiaisiin, suojelijanaan eräs
naimisissa oleva koulutoverinsa — Mrs. Crossthwaite. Ja Mrs.
Crossthwaite tiesi kaiken; ei siksi, että sitä olisi hänelle kerrottu.
Se ei ole tapana naisten kesken. Ne kertovat toisilleen mitä ovat
haluavinaan toisen uskovan — ja kuitenkin kumpikin on kaikesta selvillä.

Kyseessä oli kutsu tanssiaisiin — muuten kyllä aivan hyväksyttäviin.
Mrs. Dealtry ei voinut saapua niihin, sillä hänellä oli
päivälliskutsut. Jill ehdotti Mrs. Crossthwaitea suojelijakseen ja meni
hänen luokseen teelle, tavattuaan ensin aamulla Johnin.

Ensin hän jutteli tanssiaisista. Mrs. Crossthwaite oli ihastunut.
Hän oli tanssinut intohimoisesti sydämessään sitten naimisiinmenonsa
— mutta vain sydämessään, ja naisen sydän on sentään liian mahdoton
tanssilattiaksi. Sellainen tanssi väsyttää sydämen, mutta ei jalkoja.

Saatuaan hänen suostumuksensa — helppo tehtävä, kesti viisi minuuttia —
Jill alkoi varovan vaatimattomasti haastella erään John Grey -nimisen
kirjailijan teoksista. Mrs. Crossthwaite oli lukenut yhden hänen
kirjoistaan ja arveli sen olevan huomattavasti keskitason yläpuolella,
mutta se oli ollut hirveän surullinen. Hän ei pitänyt surullisista
kirjoista. Elämässä on niin paljon murheellista ilmankin j.n.e.

Tästä Jill johti puheen naisille ominaisella kätevyydellä Johnin
persoonaan ja heidän tuttavuuteensa. Ah, se oli hirveän vaikea
tehtävä, sillä koulutoveri, joka on mennyt naimisiin, on tykkänään
eri ihminen kuin se tytönheilakka, joka oli valmis kiipeämään alas
räystäskourua pitkin salaiseen kohtaukseen. Ja alhaalla odotti
vaaleakiharainen poika lakki uljaasti niskassa, sama, joka oli
piilottanut kirjeen rukouskirjaan hautajaismenojen kohdalle. Avioliitto
ryöstää tavallisesti koulutoverilta rohkeuden; sillä vaikk'ei hän
koskaan kiivennytkään kourua alas, hän soisi kuitenkin mielellään
teidän luulevan, että se oli tapahtumaisillaan. Hänellä oli jo toinen
jalka ikkunalaudalla, mutta juuri samassa kuului opettajattaren ääni
käytävästä. Ja hän menettää toisinaan rohkeutensa naimisiin mentyään.
Niin että Jillin täytyi edetä varovaisesti.

He puhuivat enemmän hänen kirjoistaan. Hän oli hyvin mielenkiintoinen.
Hänen mielipiteensä olivat itsenäisiä. Oli todellakin hirveän sääli,
ettei hän tahtonut sanoa olinpaikkaansa, mutta Mrs. Crossthwaite ei
näyttänyt välittävän siitä. Aluksi hän oli ilmaissut hyväksymisensä
Mrs. Dealtryn toimenpiteiden johdosta; mutta sitten — John oli
Marttyyriklubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli myöskin
saman klubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli tietysti
melkein yhtä ihmeteltävä persoonallisuus kuin Mr. Crossthwaite itse.
Niin että mitä oli oikeastaan väliä sillä, missä hän asui? Miehen asema
on hänen klubinsa. Mrs. Crossthwaite selitti, ettei hän ollut ollenkaan
utelias Johnin asuinpaikkaan nähden.

Sitten, Jill ei ollut koskaan nähnyt _Bohèmea_. Hänen vanhempansa eivät
olleet musikaalisia. He vihasivat sitä. Hän taas rakasti sitä. Tämä oli
nyt hänen elämänsä suuri tilaisuus. John toisi hänet tietysti takaisin
tanssiaisiin, eikä kenenkään tarvitsisi tietää hänen poissaolostaan.
Ja oopperan väliajoilla he puhuisivat hänen teoksistaan. Muusta he
eivät koskaan puhuneetkaan. Hän tunsi Johnin kunnianhimon, hänen
kaikki toiveensa. Kerran tai pari John oli hyväksynyt hänen neuvonsa,
vaikk'ei hän todellakaan ymmärtänyt mitään. Hän oli vain tuntenut niin;
mutta John oli tuntenut silloin samalla tavalla, ja muutos oli tehty.
Hän sanoi, että Jill auttoi häntä, ja se olikin ainoa seikka heidän
välillään. Tärkein asianhaara oli, ettei Jill ollut koskaan nähnyt
_Bohèmea_ eikä tulisi koskaan näkemäänkään, jos hän nyt kieltäytyisi
tästä tilaisuudesta.

Kaikki nämä eri kohdat Jill esitti hiljaisella, voittavan
suostuttelevalla tavalla — yksinkertaisesti ja rehellisesti; mutta
pääasiallisin syy, jonka vuoksi Mrs. Crossthwaite suostui ottamaan osaa
tähän salaliittoon oli se, ettei hän uskonut Jillin puheesta yhtään
sanaa.

Niin saatiin siis asia, järjestetyksi. Tanssiaishuoneiston
eteishallissa John virallisesti esiteltiin »esiliinalle», ennenkuin hän
kuljetti tämän aarteen pois. Sitten he astuivat vaunuihin.

»Oopperaan», sanoi John huolettomasti, niinkuin hän olisi ajanut sinne
jokseenkin joka ilta koko elämänsä ajan; sillä kun olette vaihtanut
leipänne ja voinne ooppera-aitioon, niin nälkä saa teidät puhumaan
sillä äänellä. Tämäkin on ilo, jonka menetätte tilatessanne aition koko
vuodeksi.

Ja kun he olivat joutuneet liikenteen pyörteeseen — tuohon toistensa
sivuuttamiseen, joka on kuin kuva elämän virrasta — ja kun hänen
sydämensä oli lakannut lyömästä hieman vähemmän — kuin pelästyneen
leivosen siivet häkkinsä ikkunoita vasten — Jill katkaisi hiljaisuuden.

»Mitä Mrs. Crossthwaite sanoi teille, kun minä menin hakemaan
kappaani?» hän kysyi.

»Hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua käymään tervehtimässä
heitä.»

»Ah! — Olen iloinen siitä! Sanoiko hän muutakin?'

»Hän kysyi, asunko minä Lontoossa ympäri vuoden. Minä sanoin asuvani —
paitsi yhtä kuukautta, jolloin matkustan aina Venetsiaan. Sitten hän
kysyi, missä osassa Lontoota minä asun.»

»Kysyikö hän?»

»Kyllä.»

Jill oli vaiti muutamia hetkiä. Naisen elämässä on aina
mielenkiintoinen hetki, jolloin saa tietää jotakin omasta
sukupuolestaan.

»Ja mitä te vastasitte?» hän kysyi.

John nauroi. Hän arveli selviytyneensä siitä aika ovelasti.

»Oo — minä sain huoneiston», hän oli sanonut, »juuri St-Paulin ja
Strandin väliltä». Joka saattaa olla vaikka Inner Temple, jos te
ajattelette asiaa ystävällisellä mielellä. Hän kertoi vastauksensa
Jillille, ja tämä hymyili.

»Ja onko se St Paulin ja Strandin välillä?» hän kysyi.

»Summittain sanoen — kyllä — mutta hyvin summittain sanoen.»

Jill oli taas hiljaa. Olikohan siihen syynä todellakin hänen
köyhyytensä — tai ettei hänellä ainakaan ollut niin paljoa, että olisi
voinut asua hyvämaineisessa kaupunginosassa? Tätäköhän hän mahtoi olla
rukoilemassa Pyhältä Josefilta kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta?
Mutta hän oli Marttyyriklubin jäsen ja nyt hän oli tilannut aition
Covent Gardenista. Hän vilkaisi nopeasti Johnin kasvoihin. Tässä
oli enemmän salaperäisyyttä kuin mitä hänen tiedonhalunsa saattoi
oikeastaan sietää.

»Muistatteko, mitä sanoitte minulle kerran», hän aloitti, »naisesta,
jolla on ymmärtämyksen lahja?»

»Kyllä; ensimmäisenä päivänä tavatessamme toisemme Kensington
Gardensissa.»

»Hyvä; pidättekö minua ehdottomasti lahjattomana tässä suhteessa?»

John tutki tarkkaan hänen silmiään. Muistikohan Jill kaiken, mitä
hän oli sanonut naisesta, jolle Jumala on suonut hyvän ymmärtämyksen
lahjan? Tajuksiko Jill myönnytyksen sisältämän tunnustuksen — sillä hän
uskoi Jillin omaavan tuon lahjan? Jill oli nuori kylläkin — tyttönen,
lapsi, vauva — juuri kaksikymmentäyksi-vuotias. Mutta ymmärtämys on
Luojan lahja eikä riipu kokemuksesta. Se on lahja samoinkuin nerous
ja juuri samanluonteinen. Ehdoton yksinkertaisuus on sen lähde, ja
mukanaan se tuo palkkana sydämen nuoruuden, joka ei riipu vuosista.
Kokemus näyttää teille, että maailma on täynnä pahaa — ajatusten ja
tekojen syntejä. Mutta jos teillä on jumalallinen ymmärtämyksen lahja,
niin teidän lapsensydämenne kykenee näkemään hyvää kaikessa.

Sellaista kohtaan ei voi olla salaisuuksia eikä tekojaan voi piilottaa;
sillä ei kukaan tahdo tehdä pahaa, mutta se kasvaa hänen sisäistä
tahtoansa voimakkaammaksi. Ja tätä eivät monet ymmärrä, niin että
tunnustus jää useimmiten tekemättä.

Ja jos John tunnustaisi, että hänellä oli tuo lahja, niin täytyisi
hänen kertoa myöskin kaikki, mitä oli oppinut pääsiäissunnuntaina.
Kysyikö Jill mahdollisesti siitä syystä? Halusiko hän tietää? Omalla
tavallaan John oli aikonut kertoa hänelle, mutta ei tällä tavalla. Ja
siksi hän etsi Jillin silmiä, mutta sai etsiä turhaan.

»Miksi sitä kysytte?» hän sanoi lopulta.

»Siksi — jos luulette minulla olevan ensinkään ymmärtämystä, ettekö
luule minun käsittävän, vaikka sanoisitte asuvanne —» hän ei osannut
ajatella kyllin köyhää asuinpaikkaa; tuskinpa hän tiesikään sellaista.

»Bedford-puistossa?» ehdotti John.

»No, — vaikka — Bedford-puistossa.»

»Te haluatte siis tietää, missä minä asun?»

»Kyllä.»

»Miksi?»

Jill katsoi häneen aivan kirkkaasti.

»No hyvä — ylpeyttä, luullakseni. Me olemme hyviä ystäviä, ainakin
toivon sitä. Minusta tuntuu, että voisin kertoa teille mitä hyvänsä,
ja luullakseni olen hiukan loukkaantunut, koska ette kerro. Teillä
on varmasti pätevät syynne, miksi ette kerro vanhemmilleni, mutta
se ei ole estänyt minua pitämästä teitä ystävänäni vastoin heidän
toivomuksiaan. Minä myönnän, etteivät he ymmärtäisi. Mutta enköhän minä
voisi. Olen varma siitä että voisin.»

Hänen valkohansikkainen kätensä lepäsi vaunun ovea vasten hänen
edessään. John katsoi sitä hetkisen ja sitten, sydän sykkien pelosta,
ilosta, yllätyksestä — tuhansista liikutuksista, jotka virtasivat
yhteen, hän otti sen omaan käteensä ja puristaen kunnioittavasti antoi
sen taas pudota.

»Tiedän, että voitte», hän vastasi syvään henkäisten. Ja sitten hän
kertoi.

Muistiko Jill Wrigglesworthin? Unohtaisiko hän sitä koskaan?
Korkeaselkäiset tuolit, papukaija häkissään keskellä huonetta,
sahajauhot lattialla! Ja kukapa voisi unohtaa nimen Wrigglesworth?

Muistiko hän pienen vihanneskaupan, jonka John oli näyttänyt hänelle,
ja kuinka hän oli sanonut haluavansa yhtä sellaista rusoposkista
omenaa, joita oli ladottu ikkunaan? Mutta John oli vastannut
välttelevästi, osoittamatta lainkaan halua sen hänelle lahjoittamiseen?
Kyllä, hän muisti.

No, niin — sen vuoksi, että hän asui juuri tuon vihanneskaupan
yläpuolella Fetter Lanella — kaupan kohdalla olevat kaksi ikkunaa
olivat hänen.

Jonkin aikaa Jill tuijotti häneen hämmästyneenä; sitten hän kiinnitti
katseensa ulkopuoliseen liikenteeseen. Hänen mielessään risteilivät ne
uudet kiihdyttävät kokemukset, joita hän oli tuntenut ollessaan Johnin
vieraana lunchilla. Salaperäisyys, uutuus, ummehtunut pieni ravintola,
kaikki tuo oli näyttänyt silloin äärettömän romantilliselta. Pöytäliina
ei ollut moitteettoman puhdas, mutta korkeaselkäiset tuolit olivat
olleet siellä lähes kaksi vuosisataa. Tarjoilija oli tuttavallinen;
mutta John selitti hänelle, että se kuului asiaan eikä siitä maksanut
loukkaantua enemmän kuin papukaijankaan huomautuksista. Kaikki ne
yhteensä muodostivat Wrigglesworthin; ja hän oli hyväksynyt kaiken
Romaaniin kuuluvana. Mutta asua siellä! Hän muisti äkkiä, minkälaiset
ihmiset olivat kulkeneet siellä sisään ja ulos ovista; sitten hän taas
käänsi katseensa Johniin.

»Te olette siis hyvin köyhä?» hän virkkoi hiljaa.

»Jos tarkoitatte, ettei minulla ole paljon rahaa», John sanoi.

»Niin.»

»Sitten köyhä on oikea sana.»

Hän istui ja vartosi hiljaisuudessa. Jill ajatteli kiinteästi. John
voi seurata hänen ajatuksiaan silmistä, samoinkuin näkee pilven
varjojen liukuvan veden halki. Juuri nyt hän vaistosi Jillin ymmärtävän
huolimatta kaikista istutetuista, perinnäisistä mielipiteistä. Mutta
hän odotti Jillin puhuvan ensiksi. Hetki oli tämän. Hän uskoi Jillin
saavan siitä esille parhaan mahdollisen.

»Miksi ette pyytänyt minua mukaanne katsomaan huoneitanne, kun olimme
syöneet Wrigglesworthilla?» kysyi Jill äkkiä — ja Johnkin, joka odotti
yksinkertaisuutta ja toivoi ymmärrystä, meni hämilleen.

»Pyytää teitä sinne? Noihin huoneisiin? Pienen vihanneskaupan
yläpuolelle? Ylös noita matottomia portaita?»

Ja samassa he huomasivat olevansa oopperatalon portaitten edustalla;
seuraavassa hetkessä ihmistungoksessa eteisessä; sitten ahtaan käytävän
kautta kolmannen rivin etuaitiossa.

Vahtimestari avasi oven. He astuivat sisään kuin lapset, joiden on
sallittu tulla salonkiin päivällisen jälkeen. Ja kaikki oli hyvin
ihmeellistä, säkenöivä valopilvi ja ihmismeri heidän alapuolellaan. Oli
todellista romaania tulla päästetyksi pieneen aitioon seinän vieressä,
— pieneen aitioon, joka sulki heidät syliinsä niin turvallisesti ja
erotti heidät penikulmien päähän ympäröivistä ihmisistä. Jillin sydän
leiskui odotuksesta ja pelosta, sillä olihan tämä kiellettyä hedelmää.
Ensimmäisinä kymmenenä minuuttina hän tuskin olisi hämmästynyt, jos
aition ovi heidän takanaan olisi avautunut ja äiti ilmestynyt siinä
vihan ja oikeuden peloittavassa hahmossa. Muutamat asiat tuntuvat liian
suloisilta ollakseen totta.

Siitä hetkestä kun esirippu nousi paljastaen noiden neljän huolettoman
boheemin elämän, hetkenä jolloin se laski Rudolfon ja Mimin lähdettyä
kahvilaan, nämä kaksi istuivat aitiossaan kuin hiiret häkissä,
liikuttamatta sormeakaan ja räpyttämättä silmiään. Vain Johnin
sieraimet värähtelivät, ja Jillin kurkku nielaisi kerran, pari.

Vihdoin väliverho laski, hetkisen hiljaisuuden seurasi ja
kättentaputuksen myrsky hajoitti hiljaisuuden tuhansiksi pieniksi
kappaleiksi.

Musiikki on rohdos, viekas juoma, joka juodaan tietämättä, kuinka
voimakas vaikutus sillä on verenkiertoon. Muutamiin se vaikuttaa
harmittomasti, miellyttävästi, kulkien suonistossa kuin suihku kylmää
lähdevettä. Toisille se on viiniä, kuohuvaa ja suloista, tuoden näkyjä
mieleen ja hypittäen sydäntä, petkuttaen miesten huulet rakkauteen ja
naisten silmät alistumiseen. Toisille taas se on huumausaine, tuoden
mukanaan mitä villeimpiä ja mahdottomimpia unia.

Sillä aikaa kuin käsienpauke vielä väreili läpi salongin ja väliverho
aukeni yhä uudelleen, John pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotakin
nopeasti, ja kun Jill kääntyi väliverhon lopullisen sulkeutumisen
jälkeen, huomasi hän äkkiä edessään samettisella aition kaiteella
pienen kupariukon. Tällä oli toinen käsi nostettu ylväästi lanteille ja
toinen tarjoutui aivankuin puristamaan hänen kättänsä.

Hämmästys ja kysymykset täyttivät hänen silmänsä. Hän katsoi Johniin.
Hän katsoi pieneen kupariukkoon ja kupariukko katsoi takaisin häneen.
Tämä ei luultavastikaan nostanut hattuaan; mutta nähtävästi hän oli
juuri tehnyt sen.

»Tekö tämän pistitte tänne?» Jill kysyi.

John nyökkäsi. Jill otti sen käteensä, ja heti kun hänen sormensa
koskettivat ukkoa, sen ylhäisyyden lumous oli tiessään.

»Mikä hän on? Mistä John oli saanut sen? Mitä hän mahtanee tarkoittaa?»
Kysymykset satelivat peräkkäin.

»Se on minun pieni kupariukkoni», John sanoi. »Hän on toista sataa
vuotta vanha vekkuli.» Ja hän kertoi Jillille koko historian.

Hänen päästyään loppuun väliverho nousi taas — oltiin kahvila Momuksen
ulkopuolella keskellä lasten melua ja ihmisjoukon naurua — sellaista
elämää, jota ainoastaan Thamesin eteläpuolella oleva kaupunki saattaa
tuntea tai ymmärtää. Koko näytöksen ajan pieni kupariukko seisoi
uljaasti Jillin edessä kaiteella. Väliajalla hän kääntyi taas Johniin.

»Ettekö tunne itseänne aina hyvin kurjaksi, kun teidän on — erottava
hänestä?» hän kysyi.

»Hyvin. Hän tuleekin takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta minä
olen tehnyt päätöksen.»

»Minkä?»

»Minä aion tallettaa hänet loukkauksien saavuttamattomiin. Hänen ei
tarvitse vaeltaa enää koskaan lunastamattomuuden kappeliin.»

»Mitä te sitten aiotte tehdä?»

»Antaa hänet teille. Te olette ainoa tuntemani ihminen, jolla on kyky
ymmärtää köyhyyttä.»

»Minulle?» Vaistomaisesti Jillin sormet takertuivat ukon ympäri.
»Minulle?» hän toisti.

John hymyili ja kumarsi. »Hän sinetöi meidän ystävyytemme», hän sanoi.

Tällä tavalla hän kertoi Jillille huomanneensa, että tämä ymmärsi.
Lahjan täydellinen järjettömyys — mitätön kuparikuvio, joka oli
maksanut seitsemän shillingiä ja ostettu takaisin kuudella lukemattomia
kertoja — se ei merkinnyt mitään. Kaikki tässä maailmassa on
järjetöntä, kun arvostelee sitä ulkonaisten merkkiensä mukaan. Sisäinen
merkitys vasta antaa kuolleille kappaleille, kuten kruunulle ja
vihkisormukselle arvonsa.

Sillä tavoin nämä kaksi järjetöntä lasta leikkivät lasten maailmassa
— kolmannen rivin aitiossa. Jill tunsi kirkkaasti, mitä lahjaa pienen
kupariukon täytyi tarkoittaa — _chevalier d'honneur'in_. John olisi
saanut vannoa tuhansia kertoja, että hän tunsi Jillin myötätunnon ja
ymmärtämyksen suuren voiman, mutta sellainen on nyt lapsen luonto,
että hän ymmärsi tämän pienen kuparisymbolin kautta paljon selvemmin
»ystävyys» -sanan merkityksen.

»Tahdotteko ottaa sen?» kysyi John hiljaa.

Jill katsoi vakavasti häneen.

»Yhdellä ehdolla.»

»Ja se on?»

»Että jos lakkaamme olemasta ystäviä, niin se on palautettava teille.»




XIX. TUO MR. CHESTERTON.


Johnille oli aika ponnistus saada kokoon Venetsian matkaan tarvittavat
seitsemäntoista puntaa heinäkuuhun tultaessa. Mutta suurempi ponnistus
oli koottuaan ne kävellä muutamat päivät ennen lähtöään pitkin katuja —
ja olla niitä tuhlaamatta. Sillä raha on vettä sellaiselle, jolla sitä
ei ole, ja se valuu sitkeimmänkin siannahkakukkaron läpi, tulee taskuun
ja kerran sinne päästyään on seulassa, jonka avarat silmut eivät pidätä
mitään.

Näinä muutamina päivinä ennen jokavuotista matkaansa John aina juoksi
suoraan päin esineisiin, joita mieluimmin olisi halunnut ostaa.
Kauppiailla oli paha tapa asettaa viettelevimmät tavaransa ikkunoiden
huomattavimmille paikoille. Ja itse asiassa kaikki tuntui olevan
huokeampaa heinäkuussa. Ja seitsemäntoista puntaa tuntui olevan niin
ääretön summa, ettei kolmekymmentä shillingiä voinut tehdä siihen
kerrassaan minkäänlaista lovea.

Mutta John oli kokemuksesta oppinut, että jos ottaa kolmekymmentä
shillingiä seitsemästätoista punnasta, jää jäljelle viisitoista puntaa
kymmenen, epätasainen luku, joka vaatii tuon kymmenen shillingin
tuhlaamista tasoitukseksi. Sitten tuo jäänyt viisitoista puntaa on
vielä yhtä ääretön, ja toimitus alkaa taas alusta, kunnes jäljellä on
vain osa alkuperäisestä omaisuudesta.

Viisitoista puntaa seteleissä lompakossaan ja kaksi kullassa taskussaan
John huomasi katselevansa erästä Payne and Welcomen ikkunaa, jossa
pieni tyylipuhdas nankinilainen kerma-astia komeili, yrittäen vangita
juuri sellaisen huomion puoleensa, joka olisi tahtonut päästä ohitse.

Tänään iltapäivällä Jill oli tulossa teelle — hänen ensimmäinen
vieraskäyntinsä Fetter Lanella, ja sen aiheutti, Johnin ajatuksen
mukaan, hänen kohta tapahtuva poislähtönsä. Ja tämä pieni kerma-astia
pyrki myöskin mukaan.

Hän seisoi pitkän aikaa katsellen sitä. Se ei maksaisi varmaankaan
enempää kuin viisitoista shillingiä — joka sekin tosin oli liian
paljon. Mutta viisitoista shillingiä ei tuntuisi ensinkään niin
huikaisevassa rahasummassa kuin seitsemäntoista puntaa. Ääni
kuiskutteli näin hänen korvaansa, hänen takanaan — juuri olkapään
ylitse.

»Sinä haluat kerma-astiaa», sanoi ääni, »ja tuo on niin kauniin
sininen. Se sopii suurenmoisesti yhteen teekannun ja pienten
sinivalkoisten kuppien kanssa. Ota se, mies! Ota se!» Ja se muistutti
hänelle naljaillen, nauraen ovelasti poika-aikojen viisastelusta:
»Makeiset ovat syötäväksi, rahat tuhlattavaksi.»

Äkkiä tullen ratkaisuun hän käveli sisään; mutta ei myyntipuolen
ovesta. Hän marssi lunastamattomuuden kappelin rippituoliin. Siellä
hän otti esille kolme viidenpunnan seteliänsä ja kaksi kultarahaansa
laskien ne apulaisen eteen.

»Minä haluaisin näistä kymmenen shillingiä», hän lausui.

Siellä alettiin jo olla tottuneita Johnin omituisuuksiin, mutta näin
hulluksi he eivät olleet koskaan luulleet häntä.

»Mitä ihmettä, siinähän on seitsemäntoista puntaa» sanoi mies.

»Oikeaan osattu», sanoi John. »Laskin ne itsekin. Saanko niistä
kymmenen shillingiä?»

Kymmenen shillingiä riittäisi hänen ruokaansa viikon ajaksi.
Hän purjehti taas ulos puodista kymmenen shillingiä taskussa ja
seitsemäntoista puntaa varmassa tallessa ylipapilla. Muuan mies
oli hänelle velkaa neljätoista shillingiä, ja kun tuli aika lähteä
Venetsiaan, niin hän ehkä luovuttaisi nämä puuttuvat kymmenen lainana.
Sellainen lainaa teille mielellään kymmenen shillingiä, joka on jo
ennestään velkaa neljätoista; mutta velan takaisinmaksamiseen hänellä
ei ole minkäänlaista halua.

Tultuaan kadulle John ei katsonutkaan kerma-astiaan päin, vaan piti
päänsä jäykkänä. Hän oli tehnyt kerma-astialle kepposen, aika ilkeän.
Siinä ei ollut todellakaan mitään ylpeilemistä.

Kun hän saapui takaisin numeroon 39, oli siellä eräs mies odottamassa
oven ulkopuolella, puettuna vaaleanruskeaan, tuleentuvan rukiin
väriseen pukuun. Hänellä oli loistavan punainen silkkikravatti ja
siinä neula — helmillä koristettu hevosenkenkä. Hänen kasvonsa olivat
lihavat, pyöreät ja juhlalliset — sitä lajia juhlallisuutta, joka saa
teidät nauramaan. John tuli hyvälle tuulelle heti hänet nähdessään,
unohtipa nankinilaisen kerma-astiankin. Joku oli jättänyt katuoven auki
ja sillä tavoin mies oli päässyt sisään.

»Kuka te olette?» John kysyi.

»Jaha — nimeni on Chesterton, sir, Arthur Chesterton.»

John aukaisi ovensa lapsen viattomuudella, ja mies, seurasi sisälle
huoneeseen aivan hänen kantapäillään.

»Ja mitä te haluatte?» John tiedusteli.

Mr. Chesterton ojensi hänelle paperin. John luki sen.

»Vai niin — todellakin — kahden neljänneksen vuokra. Maksetaan», hän
sanoi kevyesti. »Minulle tulee rahaa ensi kuussa.»

Mr. Chesterton yskäsi kouraansa.

»Sen täytyy tapahtua nyt», hän sanoi tyynesti. »Se tahtoo sanoa — minun
täytyy jäädä odottamaan, kunnes olen saanut sen.»

Ulosottomies! Ja Jill oli tulossa teelle! Puolen tunnin kuluttua hän
olisi täällä! Hän tiesi Johnin köyhäksi; hän kuvitteli Fetter Lanea
pöyristyttäväksi seuduksi; mutta millään mielikuvituksella hän ei voisi
sulattaa tätä.

Oli ainoastaan yksi keino: selittää kaikki. Hänen luokseen oli tulossa
eräs lady nyt iltapäiväteelle — lady, hieno nainen — ymmärsikö
hän? Joka tapauksessa, mies nyökkäsi. No niin — oli suorastaan
mahdotonta, että lady löytäisi hänet täältä — ulosottomies! Eihän ollut
tietystikään hänen syynsä, että hän oli ulosottomies, mutta hänen piti
huomata, kuinka mahdoton tilanne oli. Pikkumies nyökkäsi taas. No niin,
eikö hän tahtoisi mennä tiehensä; vain lyhyeksi aikaa, kunnes he olivat
juoneet teensä. Hän voisi palata sitten, John lupasi päästää hänet
sisään. Hän tiesi, että niin pian kuin ulosottomies oli huoneiston
ulkopuolella, tämä olisi voimaton; mutta tämä oli kunnia-asia.
Kunniasanallaan hän lupasi päästää hänet sisään taas.

Mr. Chesterton iski silmää.

»Väliin», hän virkkoi rauhallisesti, — »väliin ne kertovat minulle,
että heidän isänsä on tulossa — sitten taas, jos se on nainen, hän
sanoo, että mies tulee minuutin perästä ja että mies on hirveän pahalla
päällä ja valmis tekemään vaarallisia tekoja. Ja väliin se on tyttö,
jota he rakastavat — aivan kuin tekin.»

»Mutta minä vannon, että se on totta!» John huusi villisti.

Mr. Chesterton hymyili.

»Eikö olisi parempi maksaa rahat kuin vannoa?» hän sanoi. »Vain
viisitoista puntaa. Väliin ne pääsevät minusta sillä tapaa — ja se
onkin ainoa tehokas tapa. Minä olen nyt sisäpuolella. Jos minä olisin
ulkopuolella, niin te voisitte pistää ovenne lukkoon ja näyttää minulle
pitkää nenää ikkunasta. Voi luoja! Kerrankin olen saanut sanoa tätä
ihmisille — ja ne eivät huomaa sen totuutta — ei kukaan.»

John tunsi ihmeellistä ymmärtämystä heidän tylsyyteensä nähden.

»Te ette siis halua mennä?» hän kysyi.

Mr. Chesterton pudisti päätään, hyvin kärsivällisesti.

»Eikö teitä ole koskaan heitetty ulos kadulle?» kysyi John. Mies oli
niin pieni, että tämän ajatuksen täytyi heti tulla useimpien mieleen.

Hän hymyili herttaisesti.

»Kyllä — tekeehän ne väliin niinkin. Vapauden menettäminen kahdeksi
kuukaudeksi väkivallasta, tiedättehän. Minä puolestani en siitä oikein
pitäisi. Mieluummin ottaisin väkivallan vastaan, se on ohi pikemmin.»

Elämässä on muutamia murhenäytelmiä, jolloin te tulette
melodraamallisiksi, jollette osaa oikeaan aikaan nauraa — ja se on
anteeksiantamaton synti.

John pelasti tilanteen viime hetkessä. Hän istuutui nojatuoliin ja
nauroi ääneen.

»Ja kunnes olen maksanut rahat, minun täytyy majoittaa teidät», hän
sanoi. »Missä aiotte nukkua? Minulla on vain oma makuuhuoneeni tämän
vieressä ja välikkö, jossa ei ole muuta kuin hiilikaappi.»

Mr. Chesterton tutustui ympäristöönsä.

»Tuo seinäpenkki näyttää mukavalta», hän sanoi. »Olen nukkunut
pahemmissakin paikoissa.» Hän käveli huoneen poikki ja koetteli sen
kimmoisuutta nyrkillään. »Mutta täällä ei ole kyllä paljon tilaa.
Pelkään olevani hiukan tiellä.»

»Hyvä luoja!» John purskahti taas. »Tänä iltana ainakin!» Hänellä olisi
ollut Jillille paljon puhuttavaa. Nyt tämä murskasi kaiken. Heidän
täytyisi mennä ulos juomaan teetä, koska hänellä ei ollut rahaa maksaa.
Hän ei voinut lunastaa seitsemäätoista puntaansa pois ja panna niitä
tähän, sillä silloin ei Venetsian-matkasta tulisi mitään. Ja pieni
valkotukkainen lady odottaisi turhaan saadakseen kiertää voimattomat
käsivartensa hänen kaulaansa — ei, siihen hänellä ei ollut sydäntä.

»Te ette siis usko, että eräs lady tulee tänne tänä iltana teelle?» hän
kysyi kiihtyneenä.

Mr. Chesterton levitti likaiset kätensä.

»Minä tunnen tämän ladyn niin hyvin», hän sanoi.

»Hän on kiireestä kantapäähän sellainen lady, joka ei ymmärtäisi minun
kaltaisiani. Mutta minuahan on niin helppo ymmärtää. Sanokaa hänelle,
että minä olen teidän ystävänne. Minä en tahtoisi pilata peliä.»

Oh! Tämä oli hullunkurista! Nauru yritti taas varastautua Johnin
huulille, mutta sammui yhtä nopeasti pois. Oli liian paljon kyseessä.
Hän oli kuvitellut kaikki niin selvästi. Jill olisi tullut pettyneen
näköiseksi kuullessaan Johnin lähdöstä. Hän olisi kysynyt minkä
vuoksi tuo katse oli sumentanut hänen silmiään. Jill olisi vastannut
välttelevästi, ja sitten, sana sanalta ja katse katseelta, hän olisi
johtanut Jillin sydämensä ovelle, kunnes sydämen huuto — »minä rakastan
sinua» — olisi vastustamattomasti purkautunut esille.

Ja nyt tämä järkkymätön vihollinen ulosottomiehen hahmossa oli tullut
viemään karille suurimman hetken hänen elämästään.

John tarkasteli häntä ylhäältä alas asti.

»Minkälaisena ystävänä minun pitäisi esitellä teidät?» hän kysyi.

»Arveletteko muistuttavanne minun ystäviäni?»

Pikkumies vilkaisi kenkiinsä, vaaleanruskeihin housuihinsa,
joiden lahkeet oli käännetty ylös ja näyttivät parin villasukkia,
värisävyltään hyvin lähellä kravattia.

»No hyvä — eiköhän?» hän sanoi. »Minä jään tänne, enkö jääkin? Ne
sanoivat teidän olevan kirjailijan — kirjoitatte kirjoja. No hyvä,
oletteko koskaan nähnyt näin hyvin puettua henkilöä, joka kirjoittaisi
kirjoja? Minun piti kerran saada vuokra eräältä naiselta — hän nimitti
itseään sanomalehtimieheksi. Hänelle oli kasvanut kyllä hiukan
partaakin — ja, koira vieköön, hän oli pukeutunut niin kummallisesti,
ettei minun muijani koskaan työntäisi sellaista päälleen. Minua melkein
hävetti, kun piti jäädä hänen luokseen.»

John nauroi taas; nauroi katketakseen. Mr. Chesterton oli niin
huvitettu tuosta muistosta, että nauroi myöskin. Äkkiä heidän naurunsa
taukosi, niinkuin kivikynä katkeaa. Ovelta kuului arka, hiljainen
koputus.

»Se on hän», John kuiskasi. »Alaovi oli auki — hän on tullut rappuja
ylös. Mitä perhanaa minä nyt teen?»

Viimeinkin pikkumies uskoi häntä. Hän saisi tosiaankin nähdä tällä
kertaa ladyn, ladyn, joka ei koskaan ymmärtäisi hänen kaltaisiaan,
ja hän alkoi tuntea olonsa hiukan hermostuneeksi. Hän alkoi hävetä
ulosottomiehen ammattia.

»Esitelkää minut ystävänä», hän kuiskasi. »Se menee hyvin, esitelkää
minut vain ystävänä.»

»Istukaa sitten, tuolle seinäpenkille.»

Sitten John aukaisi oven ja Jill astui arvellen huoneeseen. Mr.
Chesterton nousi kömpelösti jaloilleen.

Tämä oli nyt lopultakin ruumiillistunut lady. Tottuneena ammatissaan
arvioimaan ihmisten laadun yhdellä katseella hän määritteli Jillin
yhdessä silmänräpäyksessä. Äänen rauhallisuus hänen sanoessaan:
»Melkein pelkäsin koputtaa, sillä luulin tulleeni väärälle ovelle»,
hellyys silmien syvyydessä, jotka eivät sallineet äkillistä
tutustumista, huulien luja mutta hieno kaarros ja koko kasvojen ilme,
joka puhui mielen puhtaudesta — kaikki tuo todisti epäämättömästi Mr.
Chestertonille, että tässä oli todellakin lady, joka ei ymmärrä hänen
kaltaisiaan.

John puristi Jillin kättä. Mr. Chesterton huomasi kaiken pienillä
juhlallisilla silmillään. Hän oli tiellä; hän ei ollut koskaan ollut
niin paljon tiellä kuin nyt. Kun heidän kätensä koskettivat, hän tunsi
Johnin juuri kertovan ladylle, kuinka tiellä hän oli.

»Saanko ehkä esitellä teidät?» John sanoi sitten kääntyen. »Tässä
on ystäväni, Mr. Chesterton, Miss —» hän keskeytti. Hänestä tuntui
pyhyydenloukkaukselta sanoa Jillin nimi ulosottomiehelle, ja pikkumies
tunsi voimakkaasti saappaissaan joka sekunnin tästä keskeytyksestä.
Hänen punaiset sukkansa polttivat häntä; hän saattoi nähdä kravattinsa
värin heijastuvan kaikkialta — nyt se pyrki nousemaan hänen poskiinsa.

»Miss Dealtry.»

Hän aikoi astua esiin ja puristaa kättä, mutta Miss Dealtry vain
kumarsi. Sitten tämä, huomattuaan hänen hämmennyksensä, ojensi
ystävällisesti ilman muuta kätensä.

»Oletteko te myöskin kirjailija?» hän kysyi.

John aikoi tulla väliin; mutta pikkumies tahtoi olla hyvissä kirjoissa
ladyn kanssa. Hän tunsi, että punaiset sukat ja kravatti ja ruskea
takki täytyi saada jollakin tavalla selitetyiksi — ja mikäpä olisi
luonnollisempi selitys kuin tämä?

»Kyllä, minä olen kirjailija», hän virkkoi nopeasti. »Kirja — ja,
tiedättehän — vähäisen sanomalehtiin myös — noin vain — että juuri
hengissä pysyn. Samalla huvikseni. Sanomalehtityö on vaihtelua,
näettekös, niin sanoakseni lepoa, kun aina kirjoittaa kirjoja.»
Sitten hänen mieleensä juolahti määritelmä, mutta mistä, sitä hänen
oli tuiki mahdoton sanoa. »Ja kirjojen kirjoittamisella, näettekös, —
ainakin niin sanotaan — sillä ei ole koskaan loppua.» Ja hän hymyili
tyytyväisenä itseensä.

»Mutta, tosiaankin, minähän tunnen teidän teoksenne», sanoi Jill.
»Oletteko te _tuo_ sama Mr. Chesterton?»

Pikkumiehen kasvot säteilivät. Sillä nimellähän häntä juuri sanottiin —
_tuo_ Mr. Chesterton.

»_Aivan_ niin», hän sanoi ilostuneena, »no niinkuin ota ja anna».
Ja kuuluisuuden ja neron manttelin suojassa hänen omituisuutensa
muuttuivat sukkeluuksiksi, hänen tyhjänpäiväisimmät lauseensa tuntuivat
paradokseilta.




XX. MIKSI JILL RUKOILI PYHÄÄ JOSEFIA.


Vaikka teidän lienee vaikea kuvitella sitä, niin Mr. Chestertonin
kellanruskeitten liivien alla sykki kuitenkin sydän. Hänen vanha
muijansa olisi saattanut sen todistaa.

»Hänen täytyy tehdä ehkä paljonkin roskaista työtä ammatissaan, mutta
hänellä on hyvä sydän, kun vain tietää, millä sitä kolkuttelee.» Se oli
eukon järkkymätön mielipide.

Ja nähtävästi Jill oli osannut kolkuttaa, vaikk'ei taito ollutkaan
tahallista. Hän oli vain uskonut, siinä kaikki. Hän oli uskonut miehen
tuoksi Mr. Chestertoniksi, suureksi kirjailijaksi, mieheksi, jolle
tuli osoittaa kunnioitusta. Tämä veitikka ei ollut koskaan elämässään
herättänyt kunnioitusta. Loukkauksia tukuttain! Ja niitä niin paljon,
että hänen nahkansa oli sitkistynyt ja kovettunut.

Aah! Siinä oli todellakin lady — ihastuttava nuori lady! Hän saattoi
aivan hyvin uskoa, ettei tuollainen ilmiö ymmärtäisi hänen kaltaisiaan.
Hän uskaltaisi vannoa, ja tekikin sen, tultuaan taas kotiin
muijansa luo, ettei tämä lady ollut koskaan kuullut puhuttavankaan
ulosottomiehestä.

Ja sillä aikaa kuin John laitteli kuntoon teevehkeitä, lady puhutteli
häntä koko ajan kuin suurmiestä ainakin — siunattu olkoon hänen
pikkuinen hellä sydämensä! Tuo Chesterton tuntui olevan hieno mies,
kuka hän nyt sitten lie ollutkin, ja näytti sanoneen joukon viisaita
asioita. Pikkumies lämmitteli kirjallisuuden sädekehässä tuntien samaa
kuin kerjäläinen, joka herää kuninkaan makuukamarissa, kuninkaan
vuoteeseen vajonneena. Mutta huomatessaan silloin tällöin sattumalta
Johnin ilmeen hän tunsi taas olevansa äärettömästi tiellä.

Vihdoinkin, kun tee oli valmista ja kattila porisi jalustan
väkiviinaliekin päällä, Mr. Chesterton nousi. Hän oli nähnyt noiden
kahden vaihtavan katseen, josta ei voinut erehtyä — Jillin silmien
mykän vetoomuksen ja Johnin epätoivoisen vastauksen. Jos olisi ollut
kysymyksessä John yksin, niin hän ei olisi hievahtanutkaan. Nuorten
miesten pitäisi maksaa vuokransa aikoinaan. Mutta nähdessään Jillin
silmien ilmeen, todeten, että vain tämän hieno kohteliaisuus sai Jillin
puhumaan hänelle niin kauniisti — vain hänen hieno kohteliaisuutensa
ja sädekehä, joka oli varastettu Chesterton-nimeltä — silloin hän ei
tuntenut voivansa jäädä enää. Naiset olivat aina olleet hänelle hellä
paikka, sikäli kun niihin ei ollut tarttunut sanomalehtipiru tai jollei
niillä ollut reiluja viiksiä. Ja nyt Jillin katse oli saanut hänet
heltymään.

»Minun taitaa pitää lähteä nyt, Mr. Grey», hän sanoi.

Johnin suu meni hämmästyksestä selälleen. Hän oli juuri päätellyt
mielessään, että Kensington Gardens oli ainoa paikka, minne he
saattoivat paeta inhoittavan tunkeilijan tieltä.

»Lähteä?» hän toisti kaikuna. Hänen hämmästyksensä oli niin valtava,
että sitä olisi voinut melkein pitää pahoitteluna.

»Kyllä — lähteä», sanoi Mr. Chesterton, luvaten katseellaan varmaa
takaisinpaluuta. »Hyvästi, Miss Dealtry — ettehän loukkaannu minun
lähdöstäni, ettehän! Luode ja vuoksi — ne eivät halua odottaa, nähkääs
— ne ovat aivan kuin kaksi lasta sirkukseen menossa. Ne eivät halua
menettää mitään, nähkääs.»

Tämä nyt oli ainakin hänen omaansa, aivan omaansa! Hän oli yrittänyt
koko keskustelun ajan saada jotakin esille omasta kallostaan. _Tuo
suuri_ Mr. Chesterton ei ollut koskaan sanonut tätä! Toisen miehen
kirjoissa liikkuminen ja hyväksymisen saaminen, joka ei kuulunut
hänelle, oli tuonut mukanaan hiukan katumusta, ja hän halusi saada
ladyn hyväksymisen myöskin jollekin itsekeksimälleen, joka olisi
kieltämättä hänen omaansa.

Hän katsahti ylpeästi Johniin sanottuaan tämän. Hän nauroi ääneen
ajatellessaan noita kahta lasta, jotka tempovat äitinsä kättä koko
matkan. Se oli hänelle oikea maalaus. Hän oli itse ollut kerran
tuollainen lapsi. Luode ja vuoksi — kuin kaksi lasta sirkukseen
menossa! Hänestä se tuntui loistavalta ja hän nauroi nauramistaan,
kunnes huomasi, ettei John edes hymyillytkään mukana. Oliko se
sittenkin hullua? Siinä tapauksessa Mr. Chestertonin kirjoitukset
olivat hänelle aivan käsittämättömiä.

Sitten hän kääntyi kiusallisen epäonnistumisen tunteen vaivaamana
Jilliin. Mutta Jill hymyili! Lady oli huvitettu. Siinä oli siis
sittenkin jotakin! Hän ojensi kätensä, tuntien villiä halua puristaa
Jillin kättä tulisesti ja siunata häntä tämän hymyn vuoksi.

»Hyvästi», hän sanoi kaikkein huolitelluimmalla tavallaan. »Olen hyvin
iloinen, kun olen saanut päästä tuttavuuteenne», ja hän marssi pää
pystyssä ovelle. John seurasi häntä.

»Minä tulen alas avaamaan oven», sanoi hän.

Heti kun ovi oli kunnolla sulkeutunut heidän jäljestään, hän puristi
lämpimästi pikkumiehen kättä.

»Te olette kunnon mies», sanoi hän, »oikein kelpo mies. Te pääsette
aina sisään, kun vain haluatte tulla. Ei teidän tarvitse olla
huolissanne.»

Mr. Chesterton seisahtui rapuille.

»Minä en olisi tehnyt sitä», hän lausui tunteellisesti; »jollei hän
tosiaankin olisi ollut lady, joka ei ymmärrä minun laisiani. Sanonpa
teille — hän on nainen, jollaista en tule enää koskaan kohtaamaan
ainakaan tässä ammatissa. Siunattu olkoon hänen sydämensä!» Hän
laskeutui askelman, mutta seisahtui taas. »Näittekö, kuinka hän hymyili
minun sanoilleni. Hänellä on herkempi ymmärryksen lahja kuin teillä.»

John hymyili.

»Minä tiedän kyllä.»

»Minun luullakseni te ette pitänyt erikoisen sukkelina minun sanojani?»

»Oo, kyllä — kyllä toki. Tuskinpa _oikea_ Mr Chestertonkaan olisi
keksinyt sitä.»

»Eikö todellakaan — luuletteko niin?»

John ei hymyillyt; mutta tämä palautti taas tasapainon. Oikea Mr.
Chesterton ei olisi osannut kuvitella, että luode ja vuoksi ovat kuin
kaksi lasta menossa sirkukseen!

»Sittenhän minä luullakseni sopeuduinkin seuraan», hän sanoi katsahtaen
hellästi oveen päin.

»Minun mielestäni te onnistuitte olosuhteet huomioon ottaen vallan
loistavasti», sanoi John.

Hän puristi vielä kerran pikkumiehen kättä, ja tämä poistui onnellisena
katua alaspäin, ajatellen kaikkia niitä viisaita asioita, mitä muija
saisi kuulla hänen kotiin tultuaan. Mutta luode ja vuoksi, jotka olivat
kuin lapsipari — sitä saavutusta hän ei voisi lyödä milloinkaan. Lady
oli hymyillyt sille, pitänyt sitä sukkelana. Muut ajatukset, jotka
työläästi risteilivät hänen aivokomeroissaan, olivat sen rinnalla
pelkkää roskaa.

Samassa kun ovi oli lukossa, John lensi rappuja ylös.

»No — mitä ajattelitte tuosta kuuluisasta Mr. Chestertonista?» hän
kysyi nauraen.

»Minusta hänen keskustelutaitonsa ei ollut läheskään niin hyvä kuin
hänen kirjansa», sanoi Jill.

»Mutta te hymyilitte hänen viimeiselle keksinnölleen?»

»Kyllä, taisinpa hymyillä.» Hän selitti sen ensin katseellaan ja sanoi
sitten:

»Hän oli lähdössä — ja se johtui kai helpotuksesta.»

Johnin sydän hätkähti. Rohkea leimaus välähti hänen silmissään.
Helpotuksesta! Jill oli siis iloinen jäädessään kahden hänen kanssaan!
Tämä merkitsi jo enemmän kuin pettynyt katse. Hän oli kulkenut huoneen
poikki ja löytänyt itsensä Jillin vierestä puristaen kiihkeästi hänen
kättään, ennenkuin huomasi menetelleensä näin aivan vaistomaisesti.

»Te toivoitte meidän jäävän kahden?» hän kuiskasi.

»Kyllä — minulla on niin paljon puhuttavaa teille.»

Jollei hetki olisi ollut niin jännittävä, niin hän olisi voinut tajuta
tuskan värähtelevän Jillin äänessä; mutta hän oli lastuna rakkautensa
pyörretuulessa. Hänen korvansa soivat ja silmänsä sumenivat; hän
tajusi vain sen, että Jill rakasti myös häntä. Jillin käsi oli hänen
huulillaan ja hän suuteli jokaista sormea erikseen.

Äkkiä hän painoi Jillin käden rintaansa vasten ja katsoi ylös.

»Sinähän tiedät —» hän sanoi, »tiedäthän? Käsitäthän, että tämän täytyi
tulla?»

Jill taivutti päänsä.

»Minä en tiedä, mitä se merkitsee», John jatkoi kiihkeästi. »Minulla ei
ole hämärintä aavistustakaan sen merkityksestä. Minä rakastan sinua —
siinä kaikki. Sinä merkitset kaikkea minulle. Mutta minä en voi pyytää
sinua vaimokseni. Se ei olisi rehellistä peliä.» Hän muisti ohimennen
Mr. Chestertonin. »Minä — minä voisin tuskin pitää tällaistakaan
huoneistoa. Minä en voisi elättää sinua. Niin että luullakseni minulla
ei ole minkäänlaista oikeutta puhua sinulle tällä tavalla. Mutta minun
täytyi sanoa se. Tiesithän sinä, että minä tulisin sanomaan sen — etkö
tietänytkin? Jill — armas — tiesithän, sano?»

Jill antoi hänen ottaa molemmat kätensä; hän sai vetää ne olkapäilleen
ja painaa kaulan ympäri. Mutta päänsä Jill painoi alas — piilotti
häneltä kasvonsa. Johnin täytyi ensin saada tietää hänen sanottavansa,
se täytyi kertoa hänelle, ennenkuin hänen tarvitsisi enemmän moittia
itseään tarjoamansa rakkauden vuoksi. Jill oli aavistanut sen olevan
kehittymässä. John oli oikeassa; hän oli tuntenut, mitä John tulisi
kerran sanomaan aina siitä päivästä saakka, kun he olivat riidelleet
Kensington Gardensissa. Jokainen hetki sen jälkeen oli ollut yhtä
ihanaa, sykähdyttävää odotusta. Tuhansia kertoja hänen hengityksensä
oli pysähtynyt ja sydämensä pamppaillut kiivaasti luullessaan Johnin
aloittavan; ja koko ajan oli vallannut tuskallinen kaipaus ja väsymätön
rukoileminen, ettei hänen olisi ollut tarpeellista sanoa Johnille,
minkä nyt ehdottomasti täytyi tulla esille.

Pienen hetken hän antoi Johnin pidellä itseään siten. Tämähän olisi
viimeinen kerta. Pyhä Josef ei ollut vastannut hänen rukoukseensa
kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta.

Äkkiä hän nosti katseensa ylös.

»Et saa soimata itseäsi, John», hän sanoi hiljaa. »Minähän tässä
ansaitsen kaikki moitteet.»

»Miksi?» kysyi John — »miksi?»

»Siksi — että ei sinun sanomastasi syystä — vaan muuten, tämä kaikki
kun on kerta kaikkiaan mahdotonta. Tunnen, ettei minulle tule koskaan
elämässäni enää tapahtumaan mitään näin ihanaa. Minä tunnen sen — olen
varma siitä. Mutta nyt on tapahtunut sitten viime näkemämme jotakin,
joka tekee meille mahdottomaksi tavata enää toisiamme.»

»Ovatko vanhempasi huomanneet —? He kielsivät sen?»

Jill pudisti päätään,

»Ei, — ei — ei se ole sitä. He eivät tiedä mitään. Minun täytyy palata
hiukan taaksepäin, voidakseni selittää sinulle kaiken.»

Pitäen edelleen Johnin kädestä hän painui nojatuoliin pakottaen Johnin
ottamaan toisen vierelleen.

»Sinähän muistat, kuinka me ensin tapasimme?»

John nyökkäsi.

»Etkö ole koskaan ihmetellyt, mitä minä olin rukoilemassa Pyhältä
Josefilta?»

»Ihmetellyt!» John toisti. »Minä olen ajatellut tuhansia eri asioita.»

»En usko yhdenkään sattuneen kohdalleen», sanoi Jill. »Isäni ei ole
rikas, näetkös; ei ainakaan niin rikas, kuin voisi luulla hänen
asemastaan ja asunnostamme. Kerran meillä oli paremmat olot, mutta he
koettavat vaan asua edelleenkin Walesin Prinssin Terassilla, vaikk'ei
oikein kannattaisikaan. Isä oli menettänyt paljon rahaa keinottelussa
ja sitä ennen hän oli kirjoittanut Ronaldin Etoniin oppilaaksi. Silloin
näytti kutistuvan tyhjiin kaikki toiveet, että Ronald koskaan pääsisi
sinne. Ja silloin, kun näytti jo siltä, että meidän täytyisi myydä
talomme Kensingtonissa, eräs isäni ystävä pyysi minua vaimokseen. Hän
oli yli neljänkymmenen — monta vuotta minua vanhempi, ja minä —»

»Sinä kieltäydyit tietysti», sanoi John nopeasti.
Kahdenkymmenenkuudenikäisenä neljäkymmentä vuotta tuntuvat
vuosituhannelta, varsinkin jos ne sattuvat olemaan teidän tiellänne.

»Niin — minä — minä kieltäydyin. Mutta hän ei huolinut minun
kiellostani. Hän pyysi minua tuumimaan asiaa; hän tahtoi odottaa —
vaikka kokonaisen vuoden. Sitten hän luullakseni oli sanonut jotakin
isälle, koska isä puhui minun kanssani kauan aikaa vähän myöhemmin
ja äiti samoin. He selittivät minulle parhaansa mukaan, vaikka tosin
omalta näkökannaltaan katsottuna, kuinka loistava tilaisuus tämä
oikeastaan on. Isä selvitti minulle taloudellisen asemamme — ja
sitä hän ei ole tehnyt koskaan ennen. Minä olen aina luullut, että
me olisimme hyvin rikkaita. Sitten lopuksi hän sanoi ryhtyneensä
erääseen liikeyritykseen, joka tekisi meidät taas rikkaiksi, voisimme
jäädä Kensingtoniin asumaan ja Ronald pääsisi Etoniin. Mutta jos tämä
epäonnistuisi, jota hän ei uskonut, silloin hän toivoi, että minä
peruuttaisin rukkaseni hänen ystävälleen. Toivoi — tai paremmin sanoen
hän näytti minulle velvollisuuteni — että kieltäytymiseni murskaisi
Ronaldin mahdollisuudet ja äidin elämän.»

Hän pysähtyi. Hän odotti Johnin sanovan jotakin; mutta tämä istui hänen
vierellään huulet lujasti yhteenpuristettuina ja liikkumattomin silmin.

»Hän kertoi minulle tämän kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta»,
jatkoi Jill — »samana päivänä kun minä olin rukoilemassa Pyhää Josefia,
että tuo liikeyritys onnistuisi — samana päivänä kun kohtasin sinut.
Sitten — toissa päivänä — hän kertoi minulle, ettei rukous ollut
auttanut. Sanoinhan minä aina, ettei Pyhä Josef pitänyt minusta.»

»Hän menetti siis rahansa?» sanoi John käheästi. Hän antoi kätensä
pudota ja nousi kävelemään.

»Kyllä. Minä — minä olen suostunut.»




XXI. SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI.


»Sitten sinä et tule koskaan tuntemaan minun vanhempiani Venetsiassa»,
John puhkesi äkkiä puhumaan. Hän muisti, ettei nyt ollutkaan mitään
kertomista pienelle valkohapsiselle ladylle. Hänen tuhansiin
kuiskaaviin kysymyksiinsä täytyisi nyt antaa vain vältteleviä
vastauksia.

»Minä kerroin sinusta äidilleni», jatkoi John hitaasti. »Minä kerroin
ensimmäisestä kohtaamisestamme — kuinka sinä olit rukoilemassa Pyhää
Josefia, ja hän on siitä päivin ihmetellyt — niinkuin minäkin —»
liikutus pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, »hän on ihmetellyt, mitä
sinä mahdoit rukoilla».

Hän tuli takaisin ja istuutui nojatuoliin rauhallisesti. Ja sitten,
yhtä tyynesti ja luonnollisesti, niinkuin olisi tehnyt sen tuhansia
kertoja ennen, Jill liukui lattialle hänen jalkojensa juureen, ja hänen
käsivartensa kiertyi varovasti tämän kaulan ympärille.

»Tietääkö äitisi, että me olemme tavanneet myöhemminkin?» Jill kysyi
äkkiä.

»Kyllä — minä kerroin hänelle ensimmäisestä tapaamisestamme Kensington
Gardensissa. Enempää en ole kertonut. En uskaltanut.»

»Uskaltanut?» Jill katsahti ylös.

»En. Hänen elämänsä suurin toivo on nähdä minut onnellisena —
avioliitossa. Hän luulee minun ansaitsevan enemmän kuin ansaitsenkaan,
koska en tahdo ottaa heiltä mitään. He luulevat, että voin hyvinkin
mennä naimisiin, ja melkein joka kirjeessään äiti vihjailee siihen.
Luulen hänen kiinnittäneen huomionsa sinuun. Hän on niin auttamattoman
terävä. Hän lukee rivien välistä, väliin enemmän kuin mitä minulla edes
on ollut mielessäni kirjoittaessani.»

Jillin mielenkiinto heräsi. Äkkiä tuo vanha Venetsiassa asuva rouva
tuli hänelle eläväksi.

»Minkänäköinen hän on?» hän kysyi. »Kuvaile hänet minulle. Et ole
koskaan vielä puhunut hänen ulkomuodostaan.»

John aloitti epäröiden. Aluksi hänestä tuntui näiden viimeisten
yhdessäolohetkien tuhlaamiselta kenestäkään muusta puhuminen; mutta
sana sanalta hän itsekin innostui ja syventyi aiheeseen. Tällä tavoin
Jill tuli ikäänkuin lähemmäksi hänen elämäänsä, otti siitä mukaansa
suuremman osan, kuin jos hän olisi ennen poistumistaan tullut tuntemaan
vain nämä huoneet Fetter Lanen varrella. Lopulta pieni valkohapsinen
lady, jolla oli niin liikuttavan voimattomat kädet, tuli heidän
keskelleen ilmielävänä.

Jill katsoi häneen kyynelherkin silmin.

»Hän merkitsee sinulle paljon», sanoi hän hiljaisesti.

»Kyllä — koko joukon.»

»Ja tiedätkös, sinun kuvauksestasi minä päättelen, kuinka paljon
sinäkin merkitset hänelle. Hän elää sinussa.»

»Minä tiedän sen.»

»Entä isäsi? Thomas Grey — Venetsian satamasta?» Jill koetti hymyillä
muistaessaan salaiset paperit.

»Niin — hänkin elää minussa. Kumpikin tekee siten. Isä sen vuoksi, että
jatkaisin hänen työtänsä hänen sammuessaan, äiti sen naisen vuoksi,
jota minä tulisin rakastamaan, ja lasten vuoksi, ja hän rukoilee
hartaasti saadakseen ne nähdä vielä ennen kuolemaansa. Tämä on oikean
isyyden ja äitiyden ydin. He kuolevat täydellisen tyytyväisinä saatuaan
varmuuden, että heidän työnsä ja heidän rakkautensa tulevat jatkumaan
heidän lapsessaan.»

Jill ajatteli sitä. Hän koetti ajatusponnistelulla päästä yhdellä
kertaa selville sanotusta, mutta huomasikin äkkiä ihmettelevänsä,
mahtaisiko pieni valkohapsinen lady pettyä hänet nähdessään, ja luuliko
tämä, ettei hän pystyisi täyttämään velvollisuuttaan, jos tietäisi.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän pyysi Johnia kertomaan heidän kodistaan
ja kaikesta heitä koskevasta; ja innoituksen vallassa John kutoi
hänelle romanssin.

»No niin, sinun täytyy lähteä kanssani Venetsiaan», hän alkoi,
»katsomaan valkoisten kirkkojen ja sirojen palatsien kaupunkia, joka
uinailee vedessä kuin ryhmä vesililjoja. Sinun täytyy nähdä tummat
vesitiet, salaperäiset varjojuovat, jotka sitovat nuo kukat toisiinsa.
Saat kuunnella hiljaisuutta, jossa tuhat vuotta sitten eläneiden
rakastajien kuiskaukset ja petettyjen miesten huudot värähtelevät ja
kiirivät tiiviissä äänettömyydessä. Muuta melua ei Venetsiassa olekaan
ne ja gondolierin airo tai hänen ohé! -huutonsa hänen sivuuttaessaan
äkkikäänteitä. Sinun täytyy nähdä se yöllä — yöllä, kun suuret
valkokukat ovat tummentuneet varjossa ja mustat vesitiet ovat kadonneet
läpitunkemattomaan kimaltelevaan hämyyn. Saat kuulla gondolin hiljaista
liukumista ja veden läikähtelyä limaisia kiviä vasten sen ohikiitäessä.
Jokaisen pienen tulenliekin ääressä, joka vilkuttaa korkealta
ristikkoikkunasta, sinun on kyettävä näkemään vehkeilijät työssään,
salaliittolaiset suunnittelemassa kuolemaa ja kirousta rakastajalle,
joka nukkuu armaansa käsivarsilla. Saat nähdä taikuutta, mystiikkaa,
murhenäytelmää ja romaania, jotka kaikki tapahtuvat harmaan kiven ja
vihreän veden tienoilla — sitten tunnet paikan, jossa äitini ja isäni
asuvat, tunnet paikan, jonne olisin vienyt sinut, jos — jos asiat
olisivat olleet toisin.»

»Olisimmeko lähteneet sinne yhdessä?» Jill kysyi huoaten.

»Kyllä — olen aina uneksinut ajatellessani naista, jolla on jumalaisen
ymmärryksen lahja — olen aina uneksinut, mitä me siellä yhdessä
tekisimme.»

Jill katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen silmissään näkyi kuva siitä
kaikesta. Jill näki selvästi, mitä hän nyt oli kadottamaisillaan, ja
aivan samoin kuin leikitään haavoittavilla muistolla, tai niinkuin äiti
hyväilee kadottamansa pienoisen kulunutta kenkää, hän tahtoi nähdä
vielä tarkempaan.

»Olisimmeko menneet sinne yhdessä?» hän kuiskasi.

»Kyllä — joka — vuosi koko heidän elämänsä ajan ja joka vuosi senkin
jälkeen, jos sinua olisi haluttanut. Joka aamu me olisimme nousseet
hyvin aikaisin — sinähän tunnet nuo aikaiset aamut, kun aurinko on
valkoinen ja varjot jonkinlaista sumua ja vesi näyttää puhtaammalta ja
raikkaammalta kuin milloinkaan muulloin, sillä kaste on puhdistanut
sen. Olisimme nousseet aikaisin ja tulleet alas pikku Riolle, jossa
gondolieri olisi ollut meitä odottamassa sormiinsa puhallellen. Varjot
voivat olla kylmiä varhaisella aamuhetkellä Venetsiassa. Sitten me
olisimme menneet Giudeccaan, jossa laivat paistattelevat päivää —
kaikki laivat, jotka tulevat Triestistä, Kreikasta, salaperäisestä
idästä, halkoen Adrianmerta ja polveillen pitkin saaristoa, Lidon ja
Fort San Nicolon ohitse, kunnes saapuvat Giudeccaan. Siellä ne loikovat
aikaisina aamuina auringossa kuin isot vesihämähäkit, ja jokaisen
kajuutasta kohoaa pieni vaaleansininen sauhu — merimiehet keittävät
siellä aamiaistaan.»

»Ja kuinka varhain tämä tapahtuu?» Jill kysyi kuiskaten.

»Noo — ehkä kuuden aikaan.»

»Sitten minä olen hirveän uninen. Minä en herää koskaan ennenkuin kello
kahdeksan, ja silloinkaan ei nousemisesta tahdo tulla mitään.»

»No hyvä, siinä tapauksessa saat painaa pääsi minun olkapäälleni ja
nukkua. Gondolissa on ihmeen helppo nukkua. Me kuljemme edelleen Lidoa
kohti ja sinä saat nukkua rauhassa.»

»Mutta gondolieri?»

»Ooh —» John naurahti hellästi. »Verho on edessä — hän seisoo sen
takana. Hän ei näe mitään. Ja mitä se sitten haittaisikaan? Hän
ymmärtää. Gondolieri ei ole mikään lontoolainen ajuri. Hänkin
luultavasti uneksii koneellisesti sauvoessaan, mahdollisesti
penikulmain päässä meistä. Maailmassa on muutamia paikkoja, joissa
miehen rakkaus naiseen on jotakin luonnollista ja luvallista eikä
mikään ihmisten uteliaisuutta ärsyttävä näytelmä, ja Venetsia on yksi
niitä paikkoja. No niin, sinä saat nukkua pää minun olkapäälläni.
Ja kun käännymme takaisin, minä herätän sinut — kuinka minä silloin
herättäisin sinut?»

Hän kumartui Jillin ylitse. Tämän silmät olivat jo Venetsiassa ja pää
Johnin olkapäätä vasten — täydessä unessa. Kuinka hän herättäisikään
hänet? John kumartui vielä alemmas, kunnes hänen kasvonsa koskettivat
Jillin kasvoja.

»Minä suutelen sinua», hän kuiskasi — »minä suutelen sinun silmiäsi, ja
ne avautuvat».

Ja hän suuteli Jillin silmiä — mutta ne jäivät kiinni.

»Sitten me tulemme takaisin aamiaiselle», hän jatkoi, tuskin huomaten,
miten aikamuoto oli muuttunut sitten alun. »Mitä sinä haluat
aamiaiseksi?»

»Oh — jotakin. Ei ole paljon väliä sillä, mitä syö, eikö niin?»

»Sitten me syömme», John hymyili, — »sitä mitä meille annetaan. Mutta
me tulemme olemaan huikean nälkäisiä, näetkös.»

»Hyvä», sanoi Jill huokaisten, »kaipa ne antavat ruokaa meille
kylliksi. Ja mitä teemme sitten?»

»Aamiaisen jälkeen?»

»Niin.»

»No niin, minä lopetan juuri vähän ennen sinua, ja sitten minä nousen,
ollen menevinäni ikkunan luo».

Jill katsahti hämmästyneenä ylös.

»Ollen menevinäni? Miksi niin?»

»Koska minun täytyy päästä sinun tuolisi taakse.»

»Mutta miksi?»

»Siksi että haluan panna käteni kaulaasi ja suudella sinua taas.»

Hän näytti Jillille, kuinka. Hän näytti havainnollisesti mitä oli
tarkoittanut Jill huoahti syvään ja sulki taas silmänsä.

Kun olet valittamatta ottanut vastaan, mitä sinulle on annettu, niin
se on ainoa kiitos tällaisesta ateriasta. Sitten kiitokset sanottuamme
menemme taas ulos?

»Gondolilla?»

»Niin, Palazzo Capelloon Rio Marinin varrella?»

»Sielläkö vanhempasi asuvat?»

»Siellä. Ehkäpä otamme heidät mukaamme ulos, tai sitten menemme
puutarhaan istumaan. Luullakseni isä tahtoo meidät puutarhaan
istumaan ja katsomaan hänen istutuksiaan, ja äiti suostuu tietysti,
vaikka hän haluaisikin oikeastaan Piazza San Marcolle katselemaan
pitsinnypläyksiä.»

»Hyvä, sitten minä haluan mennä hänen kanssaan», sanoi Jill.

»Jos sinä menet, niin minä tulen mukaan», sanoi John.

Jill nauroi ja pakotti hänet suostumaan väliehtoon. Hän saisi jäädä
isän luokse puutarhaan puoleksi tunniksi, he eivät viipyisi kauempaa.

»Meillä saattaisi olla halu ostaa joitakin esineitä sellaisista
kaupoista», sanoi Jill, »joihin sinulla ei olisi lupa tulla sisään».

Niin että Johnin oli uhrattava puolituntinen. Mutta sen enemmästä ei
saanut olla puhettakaan.

»Ja sitten — mitä sitten?» kysyi Jill.

»No hyvä, sitten heti lunchin jälkeen otamme gondolin ja lähdemme
Muranoa kohti?

»Aivan hetikö? Mutta olisihan hirveätä jättää heidät taas niin pian!
Jos me menemme sinne vain yhdeksi kuukaudeksi joka vuosi, niin eikö ole
jo melkein julmaa?»

Juuri tällaisissa seikoissa mies on itsekäs ja nainen ystävällinen.
Se oli kylläkin luonnollista, mutta John ei ollut tullut sitä vain
ajatelleeksi.

Hän myöntyi siihen, että he jäisivät teeajan yli — teetä pikkuruisista
korvattomista kupeista, joihin pikkuinen valkohapsinen lady juuri
ja juuri onnistui tarttumaan kuihtuneilla käsillään, ja joita hän
juuri sen vuoksi; niin paljon rakasti, koska ne eivät ilkkuneet hänen
voimattomuudelleen, niinkuin niin monet muut esineet.

»Kyllä kai sinä haluat vielä lähteä ulos minun kanssani, vai oliko tuo
vain veruke?» kysyi John, kun kuva teenjuonnista oli liukunut ohitse.

»Haluanko muka! Mutta sinä väsyt jo luultavasti, kun joudut olemaan
niin paljon vain minun seurassani.»

»Minäkö väsyisin!?»

No niin, tee oli lopulta juotu. Helmenvärinen valo levisi pilvistöön.
Tämä juuri ihmeellisin hetki soutaa laguunia pitkin Muranoon.

»Sittenhän olikin parempi, että jäimme teelle», Jill kuiskasi.

Paljon parempi, sillä varjot holvikaarien alla olivat syventyneet, ja
John saattoi suudella häntä kenenkään näkemättä — niinkuin hän heti
tekikin. Ah, oli paljon ihanampaa, että he olivat jääneet teelle!

Nyt he olivat lähteneet, sivuuttaneet Chiesa San Giacomon, tulleet
Grand Canalille, sitten Rio di Felicen solaan. Ja sitten levisi heidän
edessään vaikeneva Laguna — rajaton opaalinvärinen järvi, joka yhtyi
jossakin pilviin niin huomaamattomasti, etteivät valot ja varjot
eronneet toisistaan.

»Ja tätä pitkin», sanoi John, »kuljettavat gondolit vainajia, joiden
tiimalasit ovat vuotaneet tyhjiin, hautausmaalle, joka sijaitsee
Lagunan keskellä. Ne kuohuttavat vettä vauhdilla kulkiessaan, ja jos
kysyt gondolierilta, miksi hänellä on niin kiire, saat vastaukseksi:
'siksi, ettei kuolema voi maksaa heidän viimeisestä matkastaan'.
Tämä on sen kaupungin huumoria, jota he sanovat nimellä _La città
del riso sangue_ (verisen naurun kaupunki). Mutta me liu'umme hiljaa
vettä pitkin. Me voimme maksaa — tai ainakin» — hän muisti kahden
neljänneksen vuokran, »oletan, että voimme. Me ohjaamme veden halki
ikäänkuin pienen pilven varjo välkkyvällä pinnalla. Oh», — hän painoi
Jillin kädet silmilleen. —

»Kuinka ihanaa siellä olisi yhdessä sinun kanssasi! Ja yöllä, kun koko
kaupunki on pimeydessä — ankaran, äänettömän, salaperäisen pimeyden
verhossa jossa jokainen pieni kynttilä ja sytytetty lamppu näyttää
olevan merkkinä salaisista töistä, sitten me menemme Grand Canalille,
sanottuamme vanhuksille hyvää yötä, ja kuuntelemme gondolierien laulua.
Ah, kuinka pahasti ne laulavat; mutta siellä se kuuluu ihmeen ihanalta.
Lopulta valot alkavat toinen toisensa jälkeen sammua. Valveilla olleet
ikkunat sulkevat silmänsä ja piiloutuvat pimeyteen; kuun suunnaton
valkoinen kehrä liukuu esiin Adrianmeren rinnoilta, ja sitten —»

»Sitten?» Jill kuiskasi.

»Sitten me käännymme takaisin pieneen huoneeseemme, joka on pimeässä
kaikkien muiden pikku huoneistojen näköinen — gondolien soutaa kotiin,
ja minä jään sinun kanssasi kahden, käsivarteni kaulasi ympärillä ja
pääni leväten suloisimmalla paikalla maailmassa.»

Hän painoi kätensä ohimoilleen ja nauroi katkerasti tämän kaiken
epätodellisuudelle.

»Mitä suloista järjettömyyttä tämä onkaan», hän virkahti.

Jill katsoi ylös silmin, joissa kyynelet polttivat. Hän katsoi ylös ja
huomasi Johnin isän maalaaman taulun — kuvan Rialtosta, jonka valkoiset
holvit kaareilevat vihreän veden yläpuolella. Hän osoitti sitä. John
seurasi silmillään valkoisen sormen viittausta.

»Siis tuo», sanoi Jill, ja hänen äänensä värähteli, »tuo on kaupunki —
Suloisen Järjettömyyden Kaupunki».






TOINEN KIRJA.

TUNNELI.




I. VARJON SYDÄN.


Ihmisen ihanteet ovat kuin pääskysen lento, milloin korkealla, milloin
maata kohden painuen, kiitäen kohti korkeutta kirkkaiden valoaaltojen
kannattamina, vaipuen alas raskaan pilven musertamana.

Kun John oli sanonut viimeisen kerran hyvästi Jillille, kun heistä
molemmista näytti siltä, että romaani oli päättynyt, kun Suloisen
Järjettömyyden Kaupunki oli juuri häämöttänyt taivaan rannalla
ikäänkuin luvattu maa Pisgahin kukkulalta ja sitten häipynyt
mahdottomuuksien sumuun, — John palasi huoneisiinsa Fetter Lanelle;
ja hänen ihanteensa oli painunut syleilemään maata, ja elämän koko
yksinäisyys aukeni yksitoikkoisena hänen eteensä.

Mutta vasta nähtyään tyhjät teekupit pöydällä, juuri niinkuin he
olivat jättäneet ne, ja Jillin puoliksi syödyn voileivän lautasella
— vasta nähtyään tyhjät tuolit vierekkäin, jotka ikäänkuin toistivat
kuiskaillen toisilleen hänen kertomustaan Suloisen Järjettömyyden
Kaupungista — sitten vasta hän tunsi todellakin menettäneensä Jillin
lopullisesti. Hän oli jäänyt yksin.

Minuutit kuluivat väsyneesti hänen siinä istuessaan ja tuijottaessaan
ikäänkuin tyhjälle näyttämölle, jolta näyttelijät ovat karanneet
tiehensä kesken näytelmän.

Kuullessaan askelten nousevan rappuja hän nosti silmänsä. Sitten kun
koputus kuului ovelta, hän syöksähti jaloilleen. Jill oli tullut
takaisin! Jill ei voinut kestää eroa paremmin kuin hänkään! He eivät
eroaisikaan koskaan! Tämä yksinäisyys oli liian tukahduttava, liian
kauhea kantaa. Rientoaskelin hän tuli ovelle ja lennätti sen auki.

Siellä seisoi pieni ulosottomies — _tuo suuri_ Mr. Chesterton —
juhlallisilla kasvoillaan suostutteleva hymy. Hän oli saanut näiden
kahden tunnin aikana kokoon kolme viisasta ajatusta — kolme! Ja koska
ne oli juuri keksitty, niin ne tuntuivat yhtä viisailta kuin tuo
verraton luode ja vuoksi -vertaus. Hän kaihosi saada purkaa ne ulos.

Mutta nähdessään Johnin kasvojen ilmeen hän jarrutti äkkiä.

»Odotatteko vielä toista nuorta ladyä, vai?» hän kysyi. John kääntyi
toivottomana takaisin huoneeseen, jättäen tien vapaaksi. Hän ei
vastannut mitään pikkumiehen huomautukseen.

Mr. Chesterton sulki oven jälkeensä.

»Oliko teillä pieni kinastelu, vai?» hän kysyi osaaottavasti.

No, ulosottomiehen myötätunto saattaa olla hyvinkin herttainen asia,
mutta kun miehen mieli on painunut alimpaan kuiluun, niin sitä ei
tarvita. John kääntyi häneen päin kasvot ja koko olemus muuttuneina.

»Te olette tullut tänne tekemään työnne, eikö niin?» hän sanoi
karkeasti, »te olette tullut ottamaan haltuunne kaikki ne kirotut
esineet, mitä vain haluatte, No hyvä, ottakaa! Kerätkää koko siunattu
roska! Minä en halua nähdä enää mitään tästä huoneesta!» Hän saapasteli
ovelle. Pikkumies tuijotti häneen ällistyneenä. »Voitte repiä kaikki
pahukset alas seiniltä», hän jatkoi villisti. »Ottakaa viisitoista
puntaanne mistä ikinä haluatte! Älkää säälikö! Herran tähden, älkää
olko tietävinänne! Ottakaa koko kirottu roska!» Ovi paukahti. Hän on
mennyt.

Oli puoli seitsemän. Payne Wellcomella aiottiin juuri sulkea. John
riensi sisään sivuoven kautta ja pisti lappunsa apulaisen eteen.

»Haluan saada nämä seitsemäntoista puntaa», hän sanoi, ja kymmenen
shillingin raha suoritti huiman tanssin apulaisen edessä ja painui
sitten pöytään kilahtaen.

Panttilainaaja vilkaisi ylös kummastellen, meni sitten pienelle
kyyhkysenpesälle ja toi rahakäärön. John tempasi sen ja lähti.

Hänen jälkeensä tuijotettiin; sitten tuijotettiin toinen toisiinsa.

»Tuo raha ei ole kauan hänen hallussaan nyt», sanoi yksi.

»Seuraava temppu, minkä hän tekee», sanoi ylipappi, »on se, että hän
menee lähimpään parturiin ja leikkaa kaulansa poikki».

Mutta äärimmäisen tunteettomana näille hellille huomautuksille John
kulki kiireesti pitkin katuja, tietäen tuskin matkansa suuntaa,
puristaen tulisesti kouraansa rahoja, ymmärtämättä, miksi oli ne
oikeastaan lunastanut takaisin.

Mitä oli nyt väliä millään? Ihanteella täytyy olla jonkinlainen
todellisuuden väritys, jokin punainen lamppu palamassa alttarilla,
sillä muuten mieli painuu sokeasti ja kompastellen läpitunkemattomaan
pimeyteen. Punaisen lampun täytyy palaa alttarilla päivät ja yöt, sillä
kukapa voisi rukoilla tai uskoa äärimmäisessä pimeydessä.

Ja Jill oli varmasti jättänyt hänet nyt äärimmäiseen pimeyteen.
Eiväthän he olisi voineet mennä vielä naimisiin moneen vuoteen; ehkäpä
ei koskaan; mutta ettei saisi koskaan enää häntä nähdä, ei tuntea
hänen kätensä ymmärtävää kosketusta, nähdä hänen silmiensä tajuavaa
välkähdystä — se oli juuri tuulenpuuska, joka oli sammuttanut punaisen
lampun Johnin alttarilta. Ja nyt hän oli pimeydessä. Hän ei voinut
uskoa eikä rukoilla.

Kun kello löi puoli kahdeksan, hän poikkesi sisälle hienoon ravintolaan
ja asettui yksinään erään nurkkapöydän ääreen.

Tarjoilija toi päivällislistan, viisi shillingiä, kuusi ja puoli,
kymmenen shillingiä. Hän valitsi niistä viimeisen. Tarpeeton
rahantuhlaus oli myöskin ilmauksena hänen mielensä myrkyttymisestä.

Tarjoilija esitti kumartaen viinilistan.

John pudisti päätään.

»Vettä», hän sanoi.

Hänen tapansa ei ollut hakea juomalla unohdusta. Mustimpinakin
hetkinään hänen täytyi pitää silmänsä kirkkaina ja hereillään. Mies,
joka juo unohtaakseen, unohtaa katumuksenkin yhtä helposti. Katumus on
seikka, joka täytyy oppia eikä hukuttaa.

Tämä oli juuri sitä, vaikk'ei John sitä tietänyt, mitä isä oli
tarkoittanut toivoessaan surua hänen elämäänsä Tällaisina hetkinä oppii
valoisan maailmankatsomuksen arvon.

Koko aterian ajan, lähettäessään lajin toisensa jälkeen myös melkein
koskemattomina, hän antoi vapaan vallan intohimoiselle katkeruudelleen,
yrittämättäkään saavuttaa mielensä tasapainoa.

Korokkeella salin toisessa päässä jouhikvartetti soitti huonoa
musiikkia — sellaista, jota kuulee kuuntelematta. Vähitellen nuo
sävelmät löysivät tiensä Johnin mieleen ja muodostivat kiinnekohdan
hänen ajatuksilleen. Mitäpä oli väliä sillä, mitä hän oli kuvitellut?
Mitä väliä sillä, kuinka alas ihanne oli pudonnut? Hän ei voinut
erottaa mitään tämän hetken ulkopuolelta, ei mitään muuta kuin että
hän oli yksin, että häneltä oli ryöstetty suurin, korkein toive, minkä
hänen koko olemuksensa oli omaksunut. Mitä oli väliä millään nyt, kun
hän oli menettänyt sen?

Ja sitten alkoivat viimeistä kappaletta seuranneesta hiljaisuudesta
soida _La Bohèmen_ sävelet. Hän pani veitsensä ja kahvelinsa pöydälle
ja nojautui kuunnellen taapäin tuolissaan.

Se soi erilaiselta — miksi? Mikä oli muuttanut sen tuon oopperaillan
jälkeen? Nyt sen joka tahdissa oli aistillisuutta, joka hullaannutti
hänet. Samat sävelkulut, jotka olivat vaikuttaneet ihanilta, kun hän
kuunteli niitä yhdessä Jillin kanssa, tuntuivat nyt olevan täynnä mitä
kehnoimpia mielikuvia. Syntiset ajatukset kohisivat hänen veressään.
Hänen aivojaan polttivat villit ja käsittämättömät toiveet. Oliko syy
soittajissa ja heidän esitystavoissaan vai hänessä itsessään?

Hän kutsui tarjoilijan, pyysi laskun, maksoi — ja asteli taas kadulle.

Hän ei osannut mennä minnekään, yhdenkään ystävän seura ei haluttanut
häntä tällä hetkellä. Lopulta hän suuntasi askelensa aivan
huomaamattansa takaisin Fetter Lanelle.

Vanhan miehen väsynein askelin hän kiipesi rappuja ylös, huomaamatta
edes hiekanväristä kissaakaan — sanomatta sille edes hyvää iltaa.

Avattuaan huoneensa oven hän näki. Mr. Chestertonin, mukavasti
majoittuneena nojatuoliin, puolustaen nähtävästi omavaltaisuuttaan
sillä, että luki yhtä Johnin kirjoista.

Mutta Mr. Chesterton oli erittäin nöyrä ja kohtelias mies. Hän nousi
ylös Johnin tullessa, sillä hän huomasi sen olevan epäilemättä Johnin
yksityisen nojatuolin. Se oli ainoa nojatuoli koko huoneessa. Pikkuinen
ulosottomies oli pannut sen merkille. Itse asiassa hän oli tästä syystä
jättänyt sen hienotunteisesti pois tehdessään kalustoluettelon.

»Minä — minä olin juuri lukemassa erästä teidän kirjaanne, Mr. Grey»,
hän sanoi, »ja jos sallitte minun sanoa, niin olen lukenut huonompiakin
historioita. Olen varmasti. Minä pidän riivatusti tästä kertomuksesta.
Sennäköistä sattuu elämässä vaikka kuinka usein, se on niinkuin se kuva
oli minun näköiseni, jonka poikani otti minusta viime viikolla viiden
shillingin kameralla; kuinka kummalla te onnistutte tekemään sen, on
minulle sula arvoitus. Onko teillä levy valmiina päässänne ja sitten
painatte sen suoraan paperille? 'Henki liikkuu', sanoo muijani välistä,
ja sitten hän painelee ulos hakemaan olutpulloa. Mutta se on tietysti
kuvaannollista. Minä tarkoitan, kirjoitatteko te sen mitä liikkuu
omassa päässänne, vai otatteko palasia muista kirjoista?» Hän kietoi
kätensä tytön kaulaan ja syleili häntä intohimoisesti. »Sen minä olen
lukenut vaikka kuinka monesta kirjasta. Minä luulen, että ne saavat sen
toisiltaan.»

»Löysittekö sen minun kirjastani?» kysyi John.

»No, en — enpä uskalla väittää sitä. Mutta heidät on vasta juuri
esitelty toisilleen. Etteköhän te tule vielä siihen, niinkuin kaikki
muutkin.»

»Se on totta», sanoi John. »Siihen tulemme kaikki. Sitä ei voi välttää.
Oletteko jo syönyt?»

»En — mutta minulla on hiukan ruokaa laukussani. Jos sallitte, menen
syömään sen välikössä.»

»Oo, ei», sanoi John, »syökää täällä vain. Ei sillä ole väliä».

Niin että Mr. Chesterton avasi laukkunsa ja otti esille eväänsä. Kaksi
kylmää makkaraa, voi ja leipä muodostivat hänen ateriansa, jonka hän
nautti ilmeisellä ruokahalulla ja käyttäen pöytätapoja, joita närkäs
ihminen tuskin olisi hyväksynyt. Voi hyvin kuulla hänen syövän,
esimerkiksi. Samalla hän kehui, kuinka hyviä makkarat ovat kylminä. Hän
jatkoi muijansa ruoanlaittoa kehuen samaan suuntaan, niin että Johnista
lopulta tuntui, kuin kädet kaipaisivat pesemistä, ja hän lähti toiseen
huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, oli eväslaukku pantu syrjään, ja
vieras kaiveli hampaitaan huoneen kaukaisimmassa kolkassa.

»Onko teillä tammipeliä, Mr. Grey?» hän kysyi selviydyttyhän siitä
puuhasta. John nyökkäsi.

»Tulkaapas sitten», sanoi pikkumies. »Otetaanpa peli vai mitä?»




II. AMBER.


Mutta tammipelistä ei löydä unohdusta. Muutamia päiviä John kesti
rakastettavan Mr. Chestertonin seuraa. Hän kuunteli tämän kertomuksia
vierailuistaan muissa taloissa, joissa hänet oli pantu tekemään
milloin mitäkin, niinkuin kiilloittamaan veitsiä ja saappaita y.m.s.
Ainoa kerta, jolloin hän oli päättäväisesti kieltäytynyt tekemästä
mitään, oli silloin kun hän oli viettänyt seitsemän päivää neiti
sanomalehtimiehen luona, jolla oli hiukan partaa ja kauniit hennot
viikset.

»Minä en olisi ajanut hänen partaansa», sanoi Mr. Chesterton, »vaikka
hän olisi rukoillut sitä polvillaan».

Nämä saattavat olla huvittavia juttuja; mutta kaikella on aikansa ja
paikkansa. Näissä huoneissa, joissa Jill oli istunut muutamia päiviä
aikaisemmin — tänä ajankohtana, jolloin toivo oli matalimmillaan ja
masennus riemuitsi, John ei löytänyt siitä mitään huvittavaa.

Hän toivoi unohdusta. Elämä oli kerta kaikkiaan mennyttä — hän toivoi
jotakin, joka olisi pyyhkinyt siitä pois muistonkin, niinkuin suljetaan
loppuun luettu kirja. Mutta se ei onnistunut pelaamalla tammipeliä Mr.
Chestertonin kanssa. Eikä sitä saanut niilläkään tavoin, mitkä useimmat
miehet valitsevat. Hän oli koettanut niitä, huomannut kelvottomiksi ja
viskannut syrjään.

Silloin hän muisti tytön, joka oli ollut hänen ystävänsä, ennenkuin hän
tuli tuntemaan Jillin, ja olikin ollut suora ja vilpitön ystävätär.
Jollei hän olisi kohdannut Jilliä — jollei hän olisi rakastanut —
jollei hän olisi löytänyt Jillissä ihanteensa toteutumista — Amber
olisi ollut vielä paikallaan. Ja nyt — nyt kun hän oli menettänyt
kaiken — miksi ei voisi palata vanhaan? Sehän olisi maailman
inhimillisimpiä asioita. Elämä ei ollut mahdollista yksistään
ihanteiden varassa.

Näin hän päätteli pimeyden hitaasti ohentuessa — mutta katkeruus oli
vielä jäljellä.

Eräänä iltana hän sitten jätti Mr. Chestertonin lopettamaan kirjansa
lukemista. Hän otti ensimmäisen kohtaamansa ajurin ja kyyristyen
istuimen nurkkaan hän veti syvän helpotuksen huokauksen ajaessaan
eteenpäin.

Mutta sitten virisi pelko, ettei hän löytäisikään Amberia, että tämä
olisi kadottuaan hänen elämästään muuttanut mielensä, löytänyt uusia
mielenkiinnon esineitä, tai ettei hän sattuisi olemaan kotona juuri
nyt. Ja nyt, kun kerran päätös oli tehty, hän pelkäsi ankarasti
kohtalon pettävän hänen toiveensa.

Hän hyppäsi reippaasti vaunuista, maksoi kyydin, juoksi raput vauhdilla
ja kolisti kirjelaatikon kantta. Se oli ystävien tapa koputtaa. Kaikki
ne, jotka soittivat ovikelloa, olivat velkojia, eikä niille avattu,
ennenkuin oli huolellisesti kurkistettu pitsiuutimien raosta.

Muutamia hetkiä hänen sydämensä työskenteli vilkkaasti. Ei kuulunut
ääntä, ei näkynyt valoa. Sitten kuului äkkiä korkeakantaisten kenkien
tapsutus. Hän huokasi helpotuksesta. Ovi avautui. Hän näki Amberin
hämmästyneet kasvot pimeässä.

»Sinä!» huudahti Amber. Ovi avautui selälleen. »Tule sisään.»

John otti hatun päästään ja astui sisään. Hänen esiintymisensä oli
omituista, ja hän tunsi sen itsekin.

Hän ymmärsi kysymyksen Amberin silmissä — ne heijastivat hänen omia
ajatuksiansa.

»Oletko yksin?» John kysyi.

Amber nyökkäsi.

»Tätini asuu täällä», hän selitti, »mutta hän on mennyt jo makuulle.
Hän sai makuuhuoneen. Minä nukun vierashuoneen lattialla. Tule vain
sisään.»

John seurasi häntä vierashuoneeseen. Lattialla oli hänen vuoteensa —
patja, lakanat ja huopapeite. Siinä kaikki.

»Nukutko sinä tuossa?» kysyi John.

Tyttö sanoi — »hym» viskaten hiukan niskojaan ja maailman
luonnollisimmalla tavalla. Kun John luuli olevansa köyhä, niin se oli
itsensä pettämistä. Hän oli jäänyt välistä päivällisettä, mutta hän ei
ollut koskaan nukkunut lattialla.

»Eikö siinä ole kova nukkua?» hän kysyi. »Saatko ollenkaan unta?»

Amber nauroi hiljaa.

»Taivaan isä, mainiosti! Minä olen tottunut siihen. Mutta mitä varten
sinä tulit?»

Hän istuutui vuoteelleen jalat ristissä kuin räätäli ja katsoi Johniin.
Ensin tämä ei tietänyt, kuinka esittäisi asiansa. Sitten hän purkautui
kömpelösti.

»Toivoisin, että tulisit taas tapaamaan minua Fetter Lanelle!»

Tyttö hymyili ylpeästi. John oli lähettänyt hänet pois Fetter Lanelta.
Kaikki tuo oli mennyttä — ohitse —.

»Tämä on jokseenkin odottamatonta, eikö olekin?»

»En voi auttaa sitä», huudahti John kuohahtaen.

»Mutta kaiken sen jälkeen, mitä puhuit viimeksi?»

»En voi sille mitään, että puhuin yhtä ja toista. Se ei pidä paikkaansa
enää. Minä otan kaikki takaisin.»

Tyttö nousi nopeasti polvilleen. Arvokkuus voittaa usein naisessa
inhimillisyyden, mutta sääli on molempia voimakkaampi. Johnille oli
tapahtunut jotakin. Johnin entinen vaikutusvoima häneen sai taas
vahvistusta hänen tuntemastaan säälistä. Hän pani kätensä Johnin
olkapäälle.

»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi. »Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.»

John painui istumaan patjalle ja kertoi hänelle kaiken. Kertoi hänelle,
kuinka alas hänen ihanteensa olivat vaipuneet viime päivinä. Hän riisui
koko sielunsa toisen pisteltäväksi, jos tätä haluttaisi; hän riisui sen
niinkuin lapsen alastomaksi kuritusta varten.

Kun John oli lopettanut, Amber istuutui takaisin entiseen asentoonsa.
Hän tuijotti tyhjään tulisijaan.

»Ihmettelenpä», sanoi hän, — »ihmettelenpä, löytyykö ylipäänsä miestä,
joka voisi kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi?»

Tämä oli ainoa kuritus, minkä hän antoi. Ja vaikka hän ei
satuttanutkaan sitä suorastaan Johniin, sattui se kuitenkin tämän
alastomaan sieluun kirvelevänä iskuna. Hän kiemurteli sen alla. Se sai
hänet ikävöimään, että hän olisi ollut juuri tuo mies.

»Miksi sanoit tuolla tavalla?» hän kysyi.

»Koska minä luulin sinun olevan toisenlaisen», sanoi tyttö.

»Minä olen ihminen niinkuin muutkin», sanoi John. »Minä olen
epävakainen olio, mutta niinkuin ihmiset yleensä ovat. Tuletko taas
katsomaan minua?»

Tyttö nousi taas polvilleen. Hän vapisi, mutta sitä peittääkseen hän
otti Johnin käden omiinsa ja puristi sitä kovasti.

»Mitä sinä sitten sanoisit jälkeenpäin?» hän kysyi hiljaa. »Mitä sinä
tuntisit? Katuisit katkerasti — vihaisit itseäsi. Mihin joutuisi
ihanteesi?»

»Ei minulla ole sellaista», John huudahti umpimähkää.

»Niin minäkin sanoin kerran», tyttö kuiskasi, — »ja sinä sanoit minun
olevan väärässä, että minulla on ihanne, että jokaisella on, mutta
monet ovat kadottaneet sen näkyvistään.»

John muisti sen kyllä, vieläpä, perustelunsakin. Hän tiesi sen olevan
totta vielä nytkin.

»Nyt sinä olet kadottanut näkyvistäsi omasi», jatkoi Amber. »Mutta se
tulee vielä esille, huomenna jo taas uskoisit siihen, ja sitten — voi
taivas, kuinka sinä vihaisit minua! Kuinka sinä vihaisit itseäsi!»

John tuijotti häneen pitkään. Olivatko kaikki naiset yhtä hyviä
ja hienoja kuin tämä? Oliko hän itse ainoa kehno olento koko
luomakunnassa? Mitä Jill ajattelisi, jos saisi nähdä hänen sielunsa
kuiluun tällä hetkellä? Hän oli vajonnut niin syvälle, että tuntui
mahdottomalta päästä enää kohoamaan ylöspäin.

Amber tarkkasi hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä. Hän oli tehnyt
äärimmäisensä. Enempää hän ei voinut tehdä. Jollei John kyennyt
taistelemaan itseään irti painajaisestaan, niin silloin asiat saisivat
mennä menojaan. Silloin sen täytyi tapahtua.

Yhden asian hän voisi vielä tehdä: puhua Venetsiasta. Mutta miksi hän
sanoisi sen. Tämä oli Johnin taistelu eikä hänen. Hän oli antanut
Johnille aseita taistelemaan häntä itseään vastaan. Miksi hän sanoisi
sen? Mutta samassa parempi minä voitti. Tässähän oli yhtä hyvin kysymys
hänen omasta ihanteestaan.

»Milloin lähdet Venetsiaan?» hän kysyi käheästi.

John kertoi hänelle tuhlanneensa jo osan rahoista; oli mennyt jo
enemmän kuin punta.

Amber haki esille kukkaronsa, nopeasti, kuumeisesti.

»Milloin sinä voisit sitten päästä lähtemään?» hän kysyi.

»En toistaiseksi.»

»Eikö äitisi tule pahoilleen — tuo vanha valkohapsinen lady?»

John koetti saada niellyksi liikutuksensa; sitten hän äkkiä tunsi
kädessään jotakin kylmää ja kovaa. Hän katsahti alas. Se oli sovereign.

»Sinun täytyy ottaa tämä», sanoi Amber hengästyneenä. »Maksa takaisin
sitten joskus ja mene matkusta huomenna Venetsiaan.»

John katsoi suoraan hänen silmiinsä.

»Ja sinä väität olevasi kärpänen meripihkassa», hän sanoi. Sitten hän
puristi Amberin sormet lujaan rahan ympärille, suuteli niitä ja lähti
ovea kohti.

»Minä matkustan Venetsiaan tavalla tai toisella», sanoi hän. »Aion olla
se mies, joka kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi. Sinun ei
tarvitse hävetä minun tähteni.»

Hän tuli vielä kerran takaisin ja puristi Amberin kättä. Sitten hän
riensi ulos.

Amber kuunteli oven paukahdusta. Hän kuuli Johnin askelet tyhjältä
kadulta, sitten hän vaipui patjalleen vierashuoneen lattialle.

»Ooh — sinä hullu!» hän kuiskasi hengittäen syvään. »Voi, sinä hullu!»

Mutta viisaus ja hulluus — ne ovat monesti läheisiä sukulaisia.
Maailman ihmeellinen tyydytys oli noiden sanojen takana: — »Ah, sinä
hullu!»






KOLMAS KIRJA.

KAUPUNKI.




I. PALAZZO CAPELLO.


Teille sanotaan — tulkaa Venetsiaan yöllä; sillä silloin te voitte
hiljaa tunkeutua sen ihmeelliseen mysteeriin; silloin tunnette
vuosisatojen painon jokaisessa varjossa, joka vaanii syvissä
porttikäytävissä; silloin te tajuatte murhenäytelmät, joita täällä on
esitetty, romaanit ja mustat teot, joilla sen historia on kudottu.
Kaiken tämän saatte tuntea, jos tulette Venetsiaan yöllä.

Mutta sitten on vielä toinen Venetsia, kaupunki, jonka saatte nähdä,
jos saavutte sinne aikaisin aamulla — valon ja ilman kaupunki,
kimaltelevan veden kaupunki, auringossa saippuakuplien lailla
välkähtelevien kirkkojen kaupunki.

Tulkaa Venetsiaan aikaisin aamulla, ja te saatte nähdä kaupungin
kylpevän valomeressä. Se on niinkuin aalloista kohoava merenneito,
jonka olkapäiltä vielä valuvat sädehtivät pisarat. Silloin se ei
ole varjojen ja mysteerin kaupunki. Varhaisena aamuna se on kuin
ruusunvärinen opaali, jonka läpi katsotaan aurinkoa.

Silloin syvinkin varjo saa kullan hohteen, kirkkain valo esiintyy
hopeaisessa sumussa. San Marcon ja Santa Maria della Saluten kirkot
sulavat muodottomiksi hehkussa.

Grand Canalelta, juuri Palazzo Babarigon kulmassa, eroaa yksi noita
lukemattomia pieniä polkuja, jotka puikahtavat salaa irti suuresta,
leveästä vesitiestä. Kun käännytään tälle, Rio San Pololle, seurataan
sen juoksua siltojen alitse ja käännytään ensitilaisuudessa vasempaan,
niin kuuliainen gondolien saa teidät melkein yhdellä pitkän aironsa
vetäisyllä käännetyksi Rio Marinille.

Hän voi valita tosin polveilevia teitä, vedoten teidän
kauneudentajuunne ja käyttäen aikaa sivutulona. Mutta kuka hyvänsä voi
kertoa teille, että tämä tie Rio San Polon kautta on lyhyin.

Rio Marinin kumpaakin rantaa kulkee pieni ahdas jalkapolku.
Täällä talot eivät sukella aivan veden rajaan, valolla on enemmän
liikkumatilaa, ja astelijan kiirehtiminen jalkatiellä antaa hetkeksi
eloa ja puhelahjan paikalle, jossa kaikki on muuten mykkää ja hiljaista.

Tyhjäntoimittajat parveilevat silloilla katsellen alla keinuvia
gondoleja. Täällä myöskin on mysteeri, joka hallitsee yöllä, ajettu
tiehensä. Aurinko, avara kappale taivasta, joka ei enää ole vain
talojen päätyjä sitova sininen kaistale, nämä yhtyvät uhmaamaan Rio
Marinin mysteeriä. Ruusupuut ja kukkivat pensaat reunustavat harmaita
muureja; ne kohottavat värirunsautensa pilvetöntä taivasta kohden ja
hymyilevät teille alas muurintakaisesta puutarhastaan.

Melkein tämän pienen vesitien loppupäässä, vastapäätä Chiesa Tedeschiä,
on Palazzo Capello, avara ja jokseenkin ruma talo, katsellen
järkkymättömänä kuvaansa tyynestä vedenpinnasta. Siihen ei liity mitään
suuria historiallisia tapahtumia. Mikään runoilija ei ole sepitellyt
säkeitään sen ikkunassa istuen; opaskirjat eivät tiedä kertoa mistään
murhenäytelmistä, eikä verta ole roiskutettu sen seinille. Te ette
löydä siitä mainintaa mistään Venetsian kuvauksista; sillä ei ole
koristelurikkautta, joka vetäisi silmän puoleensa. Mutta Venetsialle
ominaisella komeilulla ja rehentelyllä se nimitettiin vuosisatoja
sitten 'palatsiksi', ja vain sille, joka tuntee sen sisäpuolelta,
saattaa nimi näyttää oikeudenmukaiselta.

Iso ovi voi jakaa harmaakivisen etuseinän, ja sille johtaa raput
jalkapolulta — raput, joiden rakosista pilkistelee vihreää sieltä
täältä, ollen täydellisessä sopusoinnussa kuluneiden askelmien kanssa.
Tämä ovi on aina suljettu, ja koska sen kummallakaan puolella ei
ole ikkunoita, ainoastaan leveä muuraus, saa paikka erittäin kolkon
leiman, muistuttaen vankilaa tai kasarmia. Mutta kun tämä avara ovi
avataan, tulee ikkunoiden puute selitetyksi osittain, ja teiltä pääsee
varmasti ihastuksen huokaus. Tämä ei olekaan sisäänkäytävä taloon,
vaan tunneliin, joka kulkee läpi talon pohjakerroksen, jonka toisessa
päässä näette ihmeellisen takorauta-aitauksen läpi vanhan italialaisen
puutarhan ihmemaan, joka välähtelee ja värehtii auringossa.

Holvikäytävää synkistyttävät raskaat varjot tehostavat vain sen
takana paistavaa valoa. Vastakohdat aiheuttavat oikean päivänpaisteen
purkauksen ja saavat autereen väreilemään tiivistettyjen väriyhtymien
yläpuolella.

Mutta vielä ette ole sisällä talossa päästyänne holvikäytävään.
Molemmin puolin tätä viileää, kosteaa tunnelia on seinään hakattu
pienet holvikäytävät, joiden ovet johtavat palatsin molempiin
puoliskoihin. Valitsette vasemmanpuolisen, ja ennenkuin silmänne ovat
ehtineet tottua valojen ja varjojen sokaisevaan leikkiin, luulette
joutuneenne matkalle maan uumeniin. Jalkanne kompastelevat, te
tunnustelette tietänne, sormet koskettelevat kylmiä seiniä; äkkiä
huomaatte porrasaskelmia, jotka kohoavat ylöspäin. Näin haparoiden
saavutte toiselle ovelle, joka salpaa tienne tykkänään.

Ovessa on kello, mutta ei ole sanottu, että löydätte sitä — pitkä
ketju, joka riippuu jostakin päänne yläpuolelta. Kun vedätte siitä,
syntyy kilinä ja kalina, joka uhkaa lukita korvanne, rikkoen tuhansiin
pieniin kappaleisiin hiljaisuuden, joka vallitsee kaikkialla.

Hetken kuluttua avautuu pieni ovi, verho työnnetään syrjään, ja
kuljettuanne kumarassa matalan sisäänkäytävän läpi huomaatte olevanne
avarassa huoneessa, joka ulottuu läpi koko talon. Tämä huone oikeuttaa
monin kerroin palatsin nimityksen. Huoneen kummassakin päässä ovat
ikkunat, niin avarat, niin korkeat, että sali, joka on korkealle
laudoitettu, on yhtenä lempeänä valomerenä. Säteet lyövät kipinöitä
kiilloitetusta parkettilattiasta ja tomuhiutaleet tanssivat sinertävänä
autereena.

Kylmänharmailla seinillä riippuu maalauksia. Niitä on paljon, mutta
huone on niin suunnaton, etteivät ne näytä kokoonahdetuilta; ne eivät
tee kokoelman, taidegallerian vaikutusta. Ja huoneen molemmilla
sivuseinillä riippuvat komeat, lämminväriset verhot, jotka peittävät
taakseen jykevät, syvälle seinään upotetut ovet.

Kun avaatte toisen näistä, joudutte pieneen sievään huoneeseen — niin
pienen pieneen, että sen mitättömyys saa teidät nauramaan, kun sitä
katselee ison salin puolelta.

Sulkekaa ovi, ja huone näyttää aivan luonnolliselta. Siellä sisällä,
istuen ehkä juuri iltapäiväteensä ääressä, pakinoiden ja tarinoiden
aivankuin olisivat juuri tavanneet pitääkseen toisilleen seuraa, on
kaksi pientä olentoa. Pieniä, koska he ovat vanhoja — toinen on vanha
mies, jonka silmät näyttävät himmentyneiltä tuuheitten kulmakarvojen
takaa, toinen kutistuneena ja rypistyneenä kuin silkkipuku, joka on
kauan maannut laatikossa säilytettävänä, vanha pieni valkohapsinen lady.




II. KIRJE VENETSIAAN.


Näiden Palazzo Capellon vanhusten päivittäisiin puuhiin kuului eräs
järkkymätön seremonia, joka toimitettiin samalla tarkkuudella ja
täsmällisyydellä, kuin millä koneistolla liikkuvat olennot lyövät
päivän tunnit San Marcon kellotornissa.

Kun kirkkojen kellot ilmoittivat, että kello oli kymmenen illalla,
tuli pieneen huoneeseen Claudina, vanha nainen, joka hoiti näitä kahta
vanhusta ja heidän talouttaan, kantaen käsissään isoa laatikkoa.

Olipa heillä askare mikä hyvänsä esillä, jokin peli tai tavallisimmin
kirjeiden kirjoittaminen, heidän päänsä kohosivat hämmästyneinä, ja
toinen sanoi italiaksi: »Ette suinkaan tahtone väittää, että kello on
kymmenen, Claudina?»

Ja Claudina taivutti päätään nykäyksellä kuin nyökkäilevä mandariini;
hänen isot korvarenkaansa heiluivat tuimasti hänen korvalehdissään, ja
hän pani laatikon varovasti pöydälle.

»Si, signora», hän sanoi — aina samalla äänellä, aivan kuin hänestä
olisi äkkiä tuntunut, ettei päännyökkäys ollutkaan ollut tarpeeksi
kunnioittava.

Tämä ei kuulunut vielä seremoniaan, se oli vain seuraavan juhlallisen
toimituksen alkusoitto. Claudina oli aseenkantaja. Hänen tulonsa ison
laatikon kanssa oli merkkipuhallus.

Oli heinäkuun ilta, tänä samana vuonna, jonka on niin
menestyksellisesti onnistunut piiloutua kalenterin rakosiin. Verhot
eivät enää peittäneet näkyvistä kullankeltaista pilveä, johon muutamat
tähdet olivat asettuneet kuin varhaiset kastepisarat. Claudina oli
juuri tuonut postin jättämän kirjeen. Kello oli puoli kymmenen.

Vaikka vanha italialainen palvelija tunsikin uteliaisuutta, hän ei
kuitenkaan näyttänyt sitä. Claudina poistui varovasti huoneesta
tuotuaan kirjeen. Samassa kun ovi loi suljettu, seurasi erittäin sievä
kohteliaisuuskilpailu.

Vanha herra sulki kirjansa.

»Se on Johnilta!» sanoi hän vilkkaasti.

Rouva nyökkäsi ja lykkäsi sen häntä kohden. Vaikka hän olisi
vierittänyt maailman miehensä jalkojen juureen, ei hän olisi voinut
tehdä sitä anteliaammin. Ja vaikka se olisi ollut maailma, ei vanha
herra olisi ottanut sitä innokkaammin vastaan.

Hänen sormensa oli juuri vapisten ajautumassa kuoren sisälle, kun hän
sattui lukemaan osoitteen.

»Mitä — sehän on kirjoitettu sinulle, rakkaani», hän sanoi, vetäen
hitaasti sormensa takaisin.

Valkohapsinen lady hymyili. Hän nyökkäsi taas. Se oli tosin osoitettu
hänelle, mutta jos asiat olisivat menneet oikeassa järjestyksessä, niin
vuoro ei olisi ollut hänen. Jostakin tuntemattomasta syystä John oli
osoittanut kaksi viimeistä kirjettään peräkkäin hänelle. Tavallista se
ei ollut. Hän oli tavallisesti äärettömän omantunnontarkasti osoittanut
kirjeensä vuoroin kummallekin, ensin isälleen, sitten äidilleen. Nyt
hän rikkoi ensimmäisen kerran tätä kirjoittamatonta lakia. Oikeastaan
tämä ei ollut äidin kirje, ja senvuoksi hän oli lykännytkin sen
miehelleen. Tämä ei ollut koskaan pyytänyt saada avata Johnin kirjettä,
jollei ollut hänen oma vuoronsa. Hänen käsiään usein nyki, kun nuo
avuttomat kädet yrittivät avata koteloa, mutta hän ei ollut koskaan
lähestynyt tuumaakaan ottaakseen sitä, ennenkuin vaimonsa ojensi sen
hänelle omasta aloitteestaan.

Vanha herra tiesi nyt olevansa vuorossa, ja siksi hänen kätensä oli
vallan luonnollisesti ojentunut ottamaan vastaan kirjettä, ja hänen
vaimonsa antoi sen halukkaasti. Mutta valkohapsisen ladyn sydän
riemuitsi, sillä kirje oli kuitenkin osoitettu hänelle. Sitä tosiasiaa
ei voitu kiertää millään.

Hetkisen vanha herra sormieli sitä epävarmasti, sitten hän lykkäsi sen
takaisin.

»Se on sinun kirjeesi, rakkaani», hän sanoi. »Sinun on avattava se.»
Ja ottaen taas kirjansa hän oli syventyvinään uudelleen lukemiseensa.
Mutta itse asiassa hän ei voinut erottaa yhtään sanaa. Jokainen hermo
hänen ruumiissaan oli valmistautunut kuuntelemaan paperin kahinaa.
Mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Vielä hetkinen hiljaisuutta — ja vaimo
seisoi kumartuneena miehensä tuolin takana, käsi olkapäiden ympärillä
ja toinen pitäen kirjettä hänen edessään.

»Avataan se yhdessä», sanoi valkohapsinen lady.

Tällä tavoin hän sai toisen unohtamaan, että oli antanut perään.
Miehen sormi tosin avasi kotelon; mutta sitten tämä pidätti kaikki
tyydytyksen ilmaisut. Ja niin he lukivat yhdessä, vaimo nojautuen
miehensä olkapäähän, keskeyttäen toisiaan pienillä ilohuudahduksilla ja
reunamuistutuksilla, joita kynän on mahdoton tarkemmin kuvailla.

»Rakkaimpani —»

Juuri tämä sana aloitti kirjeen; mutta tuohon yhteen sanaan sisältyi
jo äidille kokonainen kirje. Se sai hänen pienet ruskeat silmänsä
sädehtimään, sydämen sykkimään nopeammassa tahdissa jäykän liivin alla.

 »Olen jättänyt tämän kirjeen kirjoittamisen viimeiseen hetkeen,
 peläten etten ehkä voisikaan saapua lupaamanani päivänä. Mutta nyt
 on kaikki selvää. Lähden huomisaamuna ja tulen perille seuraavana
 päivänä tavalliseen aikaan — juuri auringonlaskun aikaan. En osaa
 sanoa Teille, kuinka iloinen olen päästessäni täältä erilleni. Tehän
 tiedätte, millainen Lontoo voi olla heinäkuussa, ja luullakseni haluan
 muutenkin vaihtelua. En ole osannut työskennellä ollenkaan näinä
 päivinä — mutta aikomukseni ei ole pahoittaa mieltänne. Taidan olla
 hiukan masentunut ja tarvitsen uutta ilmaa keuhkoihini. Menen huomenna
 ensi töikseni höyrylaivan keulaan, seison siinä suu auki ja nielen
 suolaisen tuntua riemulla.

 »Luoja siunatkoon Sinua, rakkaani. Sano isälle rakastavat terveiset,
 mutta älä kerro hänelle, etten voi työskennellä. Tietysti hän sen
 ymmärtäisi, mutta luullakseni se masentaisi häntä yhtä paljon kuin
 minua itseänikin.»

Vanha herra katsoi yksinkertaisesti ylös vaimonsa kasvoihin antaessaan
paperin takaisin.

»Näetkös nyt, minun ei olisi pitänyt lukea sitä», hän sanoi
rauhallisesti.

Hetken mielijohteesta toimien vaimo kietoi kätensä miehensä kaulaan.
Hän tunsi niin hyvin, että tämä oli haavoittanut isää.

»Mutta hänhän on vain arkatuntoinen sinua kohtaan», hän kuiskasi —
»eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi halunnut sinun näkevän. Hän
kertoo sinulle heti tultuaan, ettei hän ole voinut työskennellä. Saatpa
nähdä, eikö kerrokin. Hän ei voi pitää sellaista takanaan. Kirjeessä
hän voi, siksi että luulee sen velvollisuudekseen. Mutta kun hän on
ollut täällä viisi minuuttia, on hän parhaillaan kertomassa sinulle,
ettei hän ole kirjoittanut riviäkään. Ja ajattelehan, hän on täällä
ylihuomenna. Ooh — kyllä hän on vain kultainen poika, eikö olekin?
Eikö hän ole kultaisin poika, mitä kellään kahdella vanhuksella koko
maailmassa on?»

Tällä tavoin hän houkutteli taas hymyilyn takaisin miehensä silmiin;
ei tauonnut hetkeksikään, ennenkuin näki tuskan ilmeen häipyvän hänen
kasvoiltaan kokonaan. Ja niinpä Claudina tapasi heidät, niinkuin niin
usein ennenkin, tuijottaen kerran vielä yhdessä kirjeeseen, tuodessa
tapansa mukaan sisään ison laatikon.

Kaksi vanhaa päätä kohosi ylen hämmästyneinä.

»Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?»

Sillä vanhoilta ihmisiltä tunnit kuluvat hyvin nopeasti; he ovat tuskin
päässeet hereille, kun tulee jo makuullemenon aika. Aika rientää heidän
ohitseen niin nopein, rauhallisin askelin, sipsutellen varpaisillaan,
jottei häiritsisi viimeisiä rauhallisia hetkiä, jotka Luoja on suonut
vanhoille ihmisille.

Claudina asetti ison laatikon pöydälle. Hän nyökkäsi, ja korvarenkaat
heilahtivat.

»Si, signora», hän vastasi, kuten tavallisesti.

Vanha valkohapsinen lady piilotti kirjeen, pisti sen jäykän mustan
liivinsä alle. Sitten he molemmat nousivat, ja juhlamenot, jotka
Claudina oli julistanut, saivat alkaa.

Ensiksi avattiin puinen laatikko ja siitä poimittiin esille paljon
pieniä valkoisia liinapusseja, kaikenkokoisia ja -muotoisia.
Valkoisiako? No niin, ne olivat kerran olleet valkoisia, mutta
pitkäaikainen palvelus näissä juhlamenoissa oli muuttanut ne harmaiksi.

Jokainen pussi oli numeroitu, ja numero oli ommeltu ulkopuolelle.
Jokainen pussi oli tehty sopivankokoiseksi säilyttämään jotakin
erikoista pientä koristusta tästä huoneesta, verhoamaan sitä,
suojelemaan sitä tomulta yön aikana — siis aivan todellinen yöpaita
niille. Kymmenen aikaan kalleudet pantiin vuoteeseen; kalleuksien
jälkeen vasta vanhukset — mutta aarteet tulivat aina etusijassa. He
seisoivat ääressä katsellen, kun Claudina kokosi ja kääri ne, toinen
toisensa jälkeen, ja tämä antoi heidän tuntea tuota herkullista
jännitystä, jota ainoastaan hyvin vanhat ihmiset ja lapset saavat
tuntea — jännitystä, kun toiset menevät nukkumaan ennen heitä, ja he
saavat jäädä istumaan hetkeksi.

He eivät tosin huomanneet tuntevansa tätä jännitystä juuri sillä
hetkellä. Mutta teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kuinka he
kääntyivät hymyilemään toisilleen, kun iso dresdeniläinen paimentyttö
oli kääritty kapaloonsa — silloin heidän sydämensä tunsivat varmasti
tuota jännitystä.

Varsinkin tänä iltana heidän hymynsä oli säteilevämpää kuin koskaan.
Vanha rouva unohti päästää tavanmukaisen kauhunhuudahduksensa, kun
Claudina ei saanut dresdeniläisen paimenettaren päätä mahtumaan pussiin
tai kolautti niitä vastakkain. Vanha herra unohti tyynen varoituksensa.
»Olkaa varovainen, Claudina, olkaa varovainen? Sillä milloin hyvänsä
hänen vaimonsa oli erikoisen kiihdyksissä, hän itse vakuuttautui
olevansa aivan rauhallinen, erinomaisen hallittu. Mutta kumpikaan ei
tuntenut tavallista levottomuutta tänä heinäkuun iltana. Kahden päivän
kuluttua — viimeistään — John olisi täällä. Tätä hetkeä he olivat
odottaneet kokonaisen vuoden; ja kokonainen vuosi on hyvin, hyvin pitkä
aika vanhoille ihmisille, niin nopeasti kuin sen yksityiset hetket
vierinevätkin.

»On eräs seikka», sanoi vanha herra äkkiä, kun viimeiset kalleudet
olivat rivissä pöydällä valmiina astumaan yöpaitoihinsa. »On eräs
seikka, josta minä en ole oikein selvillä.»

Vaimo pisti käden hänen kainaloonsa ja kysyi kuiskaten, mitä se olisi.
Ei olisi tarvinnut ensinkään puhua kuiskaamalla, sillä Claudina ei
osannut sanaakaan englantia; mutta hän arvasi tämän koskevan Johnia, ja
Johnista äiti puhui melkein aina kuiskaamalla.

»Se on — kauppa», vastasi vanha herra; »minä — minä en tahtoisi kertoa
siitä Johnille.»

»Oo mutta miksi et?» Vaimo painautui häneen kiinteämmin.

»Ei siksi, etten luulisi hänen ymmärtävän, mutta tunnen samantapaista
kuin hän kirjoittaessaan tuon lauseen minusta. Pelkään häntä
haavoittavan ajatuksen, etten minä voi enää myydä maalauksiani.
Uskon hänen alkavan moittia itseään ja ajattelevan, että hänen olisi
pitänyt antaa meille rahaa, jos hän saisi tietää minun avanneen tämän
harvinaisuuksien kaupan olojamme parantaakseni.»

Vaimo nyökäytti viisaasti päätään. Hän olisi tahtonut kertoa kaiken
pojalleen. Mutta että John luulisi olevansa velvoitettu avustamaan
heitä — ei, se ei käynyt päinsä! John tarvitsi jokaisen ansaitsemansa
pennyn voidakseen elättää naisen, joka hänen olisi mahdollisimman pian
saatava puolisokseen. Vanha valkohapsinen lady myöntyi. Oli parempi,
ettei John saisi tietää mitään.

»Mutta etkö luule hänen keksivän sitä?» hän kysyi, ja silmänsä
suurenivat säikähdyksestä.

»En — enpä luulisi. Eihän minun tarvitse olla siellä koko päivää.
Foscari osaa hoitaa sitä aivan hyvin. Vaikka minua peloittaa aina, että
hän myisi joitakin sellaisia esineitä, joista minä en voi erota. Hän
myi eräänä päivänä vanhan vaskisen juutalaislampun, jota minä en olisi
tahtonut antaa maailmastakaan. Mutta enköhän minä uskalla, jos pyydän
häntä olemaan varovainen — niinpä luulisin —»

Tämä harvinaisuuksien kauppa oli oikeastaan murheellinen kohta. Olisi
ollut vieläkin murheellisempi, ellei hänen vaimonsa olisi pannut arvoa
sen tarpeellisuudelle; ellei tämä olisi tehnyt sitä kevyemmäksi kestää
kiittämällä hänen uljuuttaan, ja tällä tavoin haihduttaen häpeän
tunteen siitä, ettei hän voinut myydä enää omia töitään.

Sillä täytettyään seitsemänkymmentäkolme vuotta oli hän sen saanut
kuulla. Jollei hän olisi ollut maisemamaalari, olisi asia ollut
toisin. Mutta seitsemänkymmenenkolmen ikäisenä ei käy enää lähteminen
heikolla sydämellään kedoille ja vuorille etsimään uusia vereksiä
aiheita. Sillä tavoin hänen täytyi jäädä kotiin ja yrittää maalata
muistista kuvia, joita sinne oli kasattu. Silloin juuri taulukauppiaat
alkoivat kertoa hänelle, etteivät he voineet saada enää hänen taulujaan
kaupaksi. Hänen täytyi keksiä silloin uusia ansiomahdollisuuksia,
jolleivät he tahtoneet tulla taakaksi Johnille. Silloin, muistaessaan
omistavansa suuren määrän harvinaisuuksia ja taide-esineitä, koottuina
kaikilta Euroopan kulmilta, hänelle juolahti mieleen perustaa kauppa,
jossa vähitellen muuttaisi nämä rahaksi. Hän löysi sievän pienen
huoneiston eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa, vuokrasi sen,
asetti ulkopuolelle riippumaan nimikilven, johon oli himmeillä
kultakirjaimilla maalattu: »Aarreaitta.» Sillä tavoin hän piiloutui
yleisön uteliaisuudelta.

He olivat keskustelleet suunnitelmasta monta viikkoa etukäteen.
Heidän täytyi uhrata kauppaan koko joukko omista aarteistaan, ja
Claudina kantoikin joka ilta isossa laatikossa monia tyhjiä yöpaitoja
edestakaisin. Mutta raha, jota kaupasta saatiin, korvasi osittain nämä
sydäntäsärkevät menetykset. Heillä olisi tilaisuus lähettää Johnillekin
silloin tällöin pieni lahja. Harvinaisuuksien kauppa onnistui
mainiosti, jos vain oli tarjottavana todella arvokkaita esineitä, kuten
heillä juuri oli.

Mutta siinäpä se pulma olikin. Kun vanha herra oli avannut liikkeensä,
hän huomasi, että juuri esineiden harvinaisuus teki hänelle vaikeaksi
niistä luopumisen. Hän rakasti niitä liian paljon. Ja tyhmimmätkin
kokeilijat, brittiläiset lordit ruudukkaine hattuineen ja painavine
päällystakkeineen, vanhat rouvat toisessa kädessä matkaopas ja toisessa
jyviä kyyhkysille, nekin näyttivät iskevän kiinni juuri niihin
esineihin, joita hän rakasti enimmän.

Hän pyysi hirveitä hintoja pelastaakseen aarteensa heidän kynsistään,
ja useimmiten tämä menetelmä onnistuikin; mutta väliin ilmestyi
hulluja, jotka maksoivat vaaditun hinnan. Sillä hän ei voinut moittia
rakastamaansa esinettä. Jos se oli hyvä, alkuperäinen, todella
vanha, niin hän melkein uhmasi itseään. Innostus ei sallinut hänen
tehdä toisin. Mutta sitten, sanottuaan kaiken mahdollisen esineen
ylistykseksi, hän pyysi siitä niin huikean hinnan, että halukkaat
ostajat jättivät kaupan melkein loukkaantuneina.

Senvuoksi aarreaitta ei täyttänyt oikein kaikkia heidän toiveitaan. He
saivat kylliksi jokapäiväisiin menoihinsa; mutta siinä olikin kaikki.

Ja nyt esiintyi kysymys, antaisivatko he Johnin saada tietää siitä.
He pohtivat kysymystä myöhään yöhön, kaksi valkoista päätä vierekkäin
tyynyillänsä, puhuen kuiskaten pimeässä.

»Kyllä minä luulisin hänen ymmärtävän», sanoi vanha pieni lady omalta
puoleltaan; »hän on sellainen kultainen poju, olen varma siitä, että
hän ymmärtäisi».

»Enpä tiedä — enpä oikein tiedä», vastasi vanha herra epävarmasti. »On
jo kylliksi ilkeää, kun hän näkee minun viimeiset maalaukseni. Ei — ei;
enpä taida kertoa hänelle. Foscari voi hoitaa liikettä. Minun tarvitsee
tuskin ollenkaan mennä sinne hänen täällä ollessaan.»

Ja sitten tehden ristinmerkin toistensa otsalle, niinkuin he olivat
tehneet joka ilta koko elämänsä ajan, he toivottivat toisilleen »Jumala
siunatkoon sinua» ja nukkuivat herkästi kuin lapset.




III. PALUU VENETSIAAN.


Johnin saapuessa oli auringonlaskun aika. Gondolit ajelehtivat
ruusumeressä; talot seisoivat juhlallisen äänettöminä, niinkuin näkee
karjalauman seisovan polviaan myöten hehkuvassa vedessä. Siellä täällä
kauempana tulinen aurinko heijastui jostakin hämärästä ikkunasta,
saaden sen liekehtimään tulipalon lailla. Nyt tämä kaupunki oli
punaisen, kullan, sinisen ja harmaan muodostama kudos, niin hieno ja
sulava, ettei voinut erottaa eriväristen lankojen liitoksia.

John päästi syvän huokauksen astuessaan gondoliinsa. Tarvittiin
tällainen väriloisto pesemään pois tuon Lontoossa kärsityn illan
synkkyys. Tarvittiin tällaista hiljaisuutta ja rauhaa lievittämään
hänen kalvavaa katkeruuttansa. Sillä Venetsian hiljaisuus on kirkon
vaimennettua hiljaisuutta, jossa kaikki surut tuuditetaan uneen, ja
vain suru, josta jotakin oppii, jää eloon.

Nyt John oppi mielensä masennustilassa, millä seikoilla on todellista
arvoa ja millä ei tässä elämässä. Se läksy ei ole helppo omaksua, sillä
kuviteltujen ihanteiden menettäminen voidaan suorittaa loppuun vain
katkeruuden alttarilla, ja ainoastaan epätoivon tuli voi polttaa ne
tuhaksi, johon oikea totuus on kätketty.

Jätettyään matkatavarat huoneisiinsa Rio della Saccheren varrelle,
joissa hän säännöllisesti asui, hän lähti jalkaisin ahdasta polkua
pitkin Palazzo Capelloon.

Johnin elämässä oli aina juhlallinen hetki, kun hän saavuttuaan
vuotuiselle käynnilleen ensimmäisen kerran avasi ison portin, joka
johti _fondamentaan_. Oli kumman ihana hetki nähdä kerran taas läpi
holvikäytävän laskevan auringon hehkussa kylpevä vanha italialainen
puutarha.

Elämässä on joitakin sellaisia hetkiä, ja ne vastaavat kaikkia Intian
aarteita. Sellaisina hetkinä seisomme Jumalan jalkojen juuressa.

Sulkien ison oven takanaan John vaipui mietiskelyyn. Auringon iso kehrä
oli juuri painautunut sypressien taakse. Niiden syvänmustia runkoja
reunusti hohtavan kultainen juova. Kaikki vanhassa puutarhassa oli kuin
varjokuvia auringonlaskua vasten, ja jokainen pensas ja oksa hohti kuin
kekäle.

Tämä oli hänen taistelunsa viimeinen vaihe. Jollei hänen ihanteensa
olisi kohonnut taas tämän valtavan näyn edessä, niin tämä olisi ollut
tappion hetki, epäilemättä. On kohtalon sääntö, että miehen täytyy
kulkea tunnelin pimeyden läpi ennen valonlähteille saapumista. Mutta
jollei matkan päähän päästyä kauneuden näky, joka on vain hyvän
vertauskuva, kosketa hänen sieluaan ja nosta sitä lempeällä kädellä
äärettömyyden salaperäisyyteen, — silloin tämä pimeyteen uppoaminen ei
ole puhdistanut hänen sieluaan. Silloin se on vain tahrannut hänet.
Sumu kietoutuu hänen silmiinsä, pyyhkien pois näyt. Hänet on punnittu
vaa'alla, joka riippuu kohtalon suunnattomasta kädestä — ja havaittu
köykäiseksi.

Mutta Johnin mieli kohosi riemuiten kuin linnun, joka on päässyt
häkistä. Tunnustaen kiitollisuudenvelkansa Amberille hän oli nyt
kulkenut varjojen syvyydestä vahingoittumattomana valon sydämeen.

Tällaisena hetkenä he olisivat uskoneet todeksi kertomuksen Suloisen
Järjettömyyden Kaupungista. Tällaisena hetkenä he olisivat seisoneet
vierekkäin, käsi kädessä, sydämet sykkien, nähden Jumalan. Ja vaikka
heitä erotti sadat penikulmat, Johnin mieli oli niin kohonnut epätoivon
katkeruudesta yläpuolelle, niin jättänyt jälkeensä ruumiin kiusaavat
vaatimukset, että hän saattoi tuntea Jillin läsnäolon vieressään ja
yhdessä hänen kanssaan sulautua hurmiossa edessäolevaan kauneusnäkyyn.

Pakottaen esiinpyrkivät kyynelet painumaan takaisin John astui pienen
seinäholvin läpi, nousi pimeät raput, veti kellonnuorasta, ja raskaan
kellon kilinä ja kumina paiskasi hänet taas äkkiä todellisuuden
maailmaan.

Seuraavana hetkenä ovi avautui, ja hän huomasi puistelevansa Claudinan
kättä niin pontevasti, että korvarenkaat suorittivat villin uhritanssin.

Sitten tuli isä, valkotukkainen gentlemanni, näyttäen kovin vanhalta
niin nuoren pojan isäksi.

He puristivat toistensa kättä, katsoen syvään toistensa silmiin.

»Jumala siunatkoon sinua, poikaseni», sanoi vanhus kevyesti. Hän
seisoi selkä valoon päin. Hän ei olisi mistään hinnasta näyttänyt,
että silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Vanhoista miehistä, samoinkuin
poikasistakin, on lapsellista kyynelehtiä — ehkä osittain siksi, että
kyynelet tulvahtavat niin helposti esille.

Ja viimeisenä tuli hitaasti liikkuen, sillä halvaus oli vaikuttanut
koko hänen ruumiiseensa, pieni valkohapsinen lady. Hän ei yrittänytkään
salata kyyneliään. Ne sekaantuivat onnen hämmennyksessä hymyilyyn ja
nauruun mitä herttaisimmalla tavalla.

Hänen ohuet, hennot kätensä olivat avatut syleilyyn, ja sinne John
hautautui, kuiskaten kerta kerran jälkeen äidin korvaan: —

»Rakkaani — rakkaani — rakkaani!»

Ja kukapa olisi voinut moittia häntä siitä, että Jill asui vielä hänen
sielussaan? Tulee aika, jolloin mies rakastaa äitiään siksi, että hän
on nainen, juuri kuin nainen, jota hän rakastaa. Tulee aika, jolloin
äiti rakastaa poikaansa siksi, että hän on mies, samoinkuin sekin mies,
jota hän on rakastanut.




IV. TODELLINEN ÄITI.


Tänä iltana ei tuo valkohapsinen vanha lady vielä esittänyt
kysymyksiään. Tulopäivän ilta oli omistettu Johnin työstä puhumiselle,
hänen viimeisen kirjansa menestykselle, sen saamille arvosteluille.
Vanhalla herralla oli varmat mielipiteet näistä asioista. Hän vahvisti
puhettaan voimakkailla pään nyökkäyksillä, ja hänen vaimonsa kirkkaat
ruskeat silmät seurasivat hänen liikehtimistään hyväksyvin ilmein.
Hänkin nyökkäsi joskus. Vanha herra oli sanonut nämä samat asiat jo
monta kertaa hänelle. Nyt, kun John oli kuuntelemassa, niillä tuntui
olevan aivan uutuuden viehätys.

Tämä arvostelija ei ollut ymmärtänyt mitään arvostelunsa esineestä;
tuo arvostelija oli osunut naulan päähän. Eräs oli ehkä liian
runsas kiitoksessaan; muuan taas oli ottanut persoonallisen sävyn
arvosteluunsa, joka pani säälimään siihen tuhlattua paperia.

»Tunnetko sen miehen, John?» hän kysyi oikeutetun suuttumuksen
puuskassa.

John hymyili isänsä innostukselle. Nuorena ollaan niin paljon
viisaampia — vanhana ollaan niin paljon nuorempia.

»Ulkomuodolta vain, — en ole tavannut häntä koskaan. Mutta hän
arvostelee minua aina samalla tavalla. Minä luultavasti hermostutan
häntä.»

Äiti tavoitteli hellästi hänen kättään. Katsomatta alas hän puristi
kuihtuneet sormet kouraansa.

»Kuinka sinä voisit hermostuttaa häntä, kultaseni?» äiti kysyi. Se
tuntui hänestä nähtävästi aivan käsittämättömältä.

»Kas — löytyy ihmisiä, joita me hermostutamme pelkällä
olemassaolollamme, rakkaani. Minä en ole ainoa, joka ikävystytän häntä.
Luullakseni häntä ikävystyttää oma itsensäkin.»

»Selvä se!» vanha herra löi nyrkkinsä painavasti tuolinsa käsinojaan.
»Mutta hän saisi jättää henkilökohtaiset tunteensa pois työstään. Ja
kuitenkin — tuollaista taitaa esiintyä aina ja iankaikkisesti. Oh —
kunpa Herra soisi, että kaikki olisivat todellisia herrasmiehiä!»

Sillä tavoin hänen isänsä puhui, purkaen ulos kaiken innostuksensa,
joka oli saanut niin kauan versoa hänen sydämensä syvyydessä.

Hänen oma työnsä ei innostuttanut häntä enää; sillä vaikka kohta
taiteilija ylenkatsoisi palkkaansa, niin hän tuntee päivänsä
laskeneeksi, kun yleisö ei tahdo enää maksaa hänen töistänsä. Koko
hänen sydämensä oli nyt keskittynyt Johniin. John tulisi ilmilausumaan
niitä asioita, joita hänen sormensa olivat kieltäytyneet koskettamasta.
Hän oli huomannut sen riemuiten monessa lauseessa, monella sivulla
tässä viimeisessä kirjassa. Hän, Thomas Grey, taiteilija, eli uudestaan
John Greyssä, kirjailijassa, sanomalehtimiehessä. Pojan sielussa
hänen oman älynsä ylösnousemus, hänen omien kykyjensä nuorentuminen,
oleellinen rengas, hänen, joka oli muuttumassa tomuksi, ja niiden
seikkojen välillä, jotka ovat iäisiä.

Vasta kun John oli ollut Venetsiassa pari kolme päivää, sai äiti
kaipaamansa tilaisuuden.

Vanha herra oli lähtenyt Merceriaan tiedustamaan Aarreaitan
vointia. Foscari näytti myyneen liian monta hänen rakastetuista
harvinaisuuksistaan. Rahakäärö oli lähetetty hänelle edellisenä iltana
— kolmesta empireviuhkasta, kalleuksista, jotka hän oli ostanut
Pariisista parikymmentä vuotta sitten. Tukahduttaen huokauksensa oli
valkohapsinen lady antanut suostumuksensa niiden Merceriaan viemiseen.
Ainoastaan näytteeksi, oli hänelle luvattu. Niitä ei myytäisi koskaan
kenellekään, ja vanha herra määräsi niille hinnan, joka olisi saattanut
peloittaa ohikulkevat matkailijat järjiltään. Oli niin Foscarin
tapaista löytää kyllin rikas ja kylliksi hullu ostaja niille. Vanhan
herran sydän pamppaili, eikä hän uskaltanut oikein ensi kerran
elämässään katsoa Johnia silmiin tehdessään anteeksipyyntönsä — täytyi
mennä valvomaan erään taulun kehystystä — ja meni ulos jättäen heidät
kahden.

Tämä oli juuri se hetki, jota John oli kauhulla ajatellut. Hän tunsi,
että nuo kirkkaat ruskeat silmät olivat penkoneet hänen sydämensä
syvimmissäkin sopukoissa ja odottaneet vain aikaansa tähän hetkeen
saakka. Hän oli tuntenut niiden seuraavan itseään, minne hyvänsä hän
menikään; hän oli todennut, että ne olivat lukeneet kaikista hänen
toimistansa hänen sieluunsa kätketyn surun niin varmalla ounastuksella,
että olisi jokseenkin hyödytöntä yrittääkään salata niiltä mitään.

Ja nyt he olivat lopultakin kahden. Aurinko poltti ikkunoiden läpi
pieneen huoneeseen. Vanha puutarha alhaalla oli kalpea sen kuumuudessa.

Hetkisen John seisoi ikkunan luona hermostuneessa jännityksessä,
koettaen löytää sanottavaa, joka johtaisi äidin ajatukset pois
aiheesta, minkä täytyi varmasti olla hänen ajatuksissaan. Ja koko ajan
katsellessaan alas vanhaan puutarhaan John saattoi vielä tuntea äitinsä
odottavien silmien katseen, kunnes pelko, että äiti tekisi kysymyksen,
johon hän ei voisi vastata, ajoi hänet puhelemaan umpimähkään, mitä
vain.

Hän haasteli isän maalauksista, koetti turhaan saada selville, oliko
hän myynyt tarpeeksi heidän toimeentulokseen, olivatko tilaukset
yhtä lukuisat kuin ennen ja muuta sellaista. Hän jutteli tuhansista
asioista, joiden oli täytynyt tapahtua sitten viime näkemän. Ja äiti
vastasi kaikkeen hiljaa, hellästi, pakottamatta keskustelua aiheeseen,
joka oli lähinnä hänen sydäntään. Todellinen äiti on viimeinen
maailmassa kerjäämään luottamusta. Hänen täytyy voittaa se; sitten se
tulee sydämestä. Johnin vaikeneminen sai hänet tuntemaan, ikäänkuin
rukous olisi kadottanut voimansa tässä tilanteessa, jolloin hän olisi
tarvinnut sitä enimmän.

Lopulta hän ei voinut enää kantaa sitä. Hän sanoi itselleen, ettei
se voinut olla luottamuksen puutetta. John oli haavoitettu. Jokin
asianhaara, jokin onnettomuus pakotti hänet vaikenemaan. Äiti tunsi
vaistomaisesti sen painon. Hänen sydämeensä koski, ja hän tiesi, että
Johnin sydämeen koski myöskin.

»John», sanoi hän viimein laskien molemmat kutistuneet kätensä Johnin
käsiin, — »John, sinä olet onneton».

John koetti kohdata hänen silmänsä, mutta ne olivat liian kirkkaat,
ne katsoivat liian terävästi, ja hänen omat silmänsä painuivat.
Seuraavassa tuokiossa nuo voimattomat kädet vetivät hänet polvilleen
tuolin viereen, Johnin pää oli haudattu hänen syliinsä, ja äidin kädet
sivelivät pojan tukkaa hellästi, rauhoittavasti.

»Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi; ja ah, mitä hirveitä
asioita kulkikaan hänen mielikuvituksessaan! Hirveitä asioita hänelle,
mutta John olisi hymyillyt kuullessaan ne. »Sinä voit kertoa minulle
kaiken», hän kuiskasi uudelleen.

»Ei ole mitään kertomista, rakkaani», John vastasi.

Sillä todellakaan ei ollut mitään kertomista; ei ainakaan mitään, minkä
äiti olisi ymmärtänyt. Voisiko hän koskaan tuomita oikeudenmukaisesti
Jillin avioliittoa toisen miehen kanssa, jos hän tietäisi? Hän
asettuisi tietysti Johnin puolelle. Tuo hellä hyvä sydän ei osannut
tuomita muuten kuin hänen hyväkseen. Äiti saisi väärän käsityksen
asioista, ja se ei saanut tapahtua. Niin paljon kuin hän kaipasikin
myötätuntoa, niin sen puute oli kuitenkin parempi kuin väärinymmärrys.

»Ei ole mitään kertomista», hän toisti.

Äiti silitteli yhä hänen päätään, eikä sormien kosketuksessa ollut
mitään kärsimätöntä.

»Koskeeko se Pyhän Josefin neitoa?» kysyi äiti hiljaa, muistaessaan
Jillin ja kohtauksen Kensington Gardensissa. »Hänenkö vuokseen olet
onneton?»

John nousi hitaasti jaloilleen. Äiti katseli häntä, kun hän
haluttomasti painui ikkunan luo. Tämä oli jännittävä hetki. Nyt juuri
oli hänen kerrottava, muuten hän sulkisi kirjan, eikä äiti näkisi
enää jälkeäkään olennosta, joka oli piirretty lähtemättömästi sen
sivuille. Hän pidätti hengitystään tarkatessaan Johnia, hänen kätensä
tekivät tietämättään vetoavan liikkeen. Jos hän nyt puhuisi, saattaisi
Johnin ratkaisu muuttua. Vain hänen silmänsä rukoilivat mykkinä pojan
luottamusta.

Äidin mieltä kidutti tällä hetkellä epätietoisuus. Kuinka paljon
suuria tunteita mies luuleekaan omaavansa, niin lopultakin nainen
rakastaa enemmän. Nainen rakastaa, ja miestä rakastetaan. Hän voi
luulla tuhansia kertoja olevansa selvillä tunteen kaikista syvyyksistä,
mutta sittenkin, suuri sydän, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ne ovat
etupäässä naisten hyveitä.

Jos nämä ominaisuudet kuuluisivat miehelle, jos John olisi omannut ne,
hän ei olisi voinut vastustaa äitinsä hellää vetoomusta. Mutta kun
miehen sydän on haavoitettu, niin hän sitoo haavansa ylpeydellä.

Kääntyen ikkunasta John kohtasi äitinsä silmät.

»Ei minulla ole mitään kertomista, rakas», hän sanoi katkerasti. »Älä
kysy minulta, siinä ei ole mitään kertomista.»

Äidin kädet vaipuivat rauhallisesti syliin. Jos tuskan kärsiminen voi
olla moitetta, ja ehkäpä se onkin ainoa moite, jonka Jumala myöntää
meille ihmisille, niin silloin hänen silmissään oli nuhtelua. John näki
sen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas hänen sivullaan
syleillen häntä, suudellen hänen ryppyisiä poskiaan. Mitäpä haittasi,
vaikka hän saattoikin epäjärjestykseen huolellisesti paikoilleen pannun
pitsihilkan äkillisellä mielenkiihkollaan? Ei tehnyt kerrassaan mitään,
kunhan hän vain kertoisi kaiken.

»Älä pidä minua epäystävällisenä, pikku äitiseni. Minä en voi puhua
siitä, siinä kaikki. Sitäpaitsi siinä ei ole mitään, ei kerrassaan
mitään sanottavaa. Minä luulen, etten tule näkemään häntä enää koskaan.
Me olimme ystäviä, siinä kaikki — ainoastaan ystäviä.»

Tämäkin oli enemmän kuin mitä hän itsekään saattoi kestää. Hän
nousi nopeasti, työntäen takaisin itkun, joka uhkasi pulputa hänen
kurkustaan. Kyynelet eivät sovi miehelle. On järkevin, luonnollisin
asia maailmassa, että hän inhoaa niitä, ja siksi hän tietääkin harvoin,
jos koskaan, mikä ihana hetki naisen elämässä on, kun mies itkee
sylilapsen lailla hänen olkapäätänsä vasten. Tämä on aivan oikein,
sillä naiset tuntevat ilmankin hyvin voimansa. Ja tällaisina hetkinä he
toteavat olevansa kaikkivaltiaita.

Ja tämän vuoksi luonto säätää, että miehelle on alentavaa, heikkoa
vuodattaa kyyneleitä naisen läsnäollessa. Epäilemättä luonto on
oikeassa.

Ennenkuin kyynelet olivat ehtineet nousta hänen silmiinsä, John
jätti huoneen. Talon alla holvikäytävän varjossa hän hieroi ne pois
poskiltaan, sillä aikaa kuin vanha herttainen lady istui samalla
paikallaan, ajatellen tuhansia syitä siihen, miks'ei John enää koskaan
tapaisi Pyhän Josefin neitoa.

Eikö hän rakastanut Johnia? Olivatko he riidelleet? Tunnin mietiskelyn
jälkeen äiti pysähtyi viimeiseen olettamukseen. He olivat riidelleet.

Sitten hän asetti hilkkansa kohdalleen.




V. JOHNIN VÄRITUTKIELMIA.


Eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa oli Aarreaitta. Kaikella
kunnioituksella puhuen, se tarjosi nähtäväksi samat piirteet, mitkä
ovat kuvaavia tällaisille kaupoille yli koko maailman. Vanhoja
kuparisia tuliastioita ja suitsutusmaljakoita oli asetettu ulos
kivetykselle, ja ikkunassa oli mitä omituisin, villein kokoelma
erilaisia antiikkiesineitä — kuparisia kynttiläjalkoja, vanhoja
viuhkoja, tiimalaseja, gondolilamppuja, kaikkia mahdollisia esineitä,
joiden arvoa ajan siroittelema tomu lisäsi paljon tunteellisen yleisön
silmissä.

Kauempana ikkunasta riippui silkkiä ja atlasta, komeata vanhaa brokadia
ja seinäverhon kappaleita, muodostaen tuon synkän, välähtelevän
taustan, joka juuri antaa iän tuoksun, ikäänkuin niiden kuihtuneista
langoista leviäisi heikko viininmehun ja rappion lemu.

Kaikki nämä eri esineet sulkivat riippuessaan valon pääsemästä kaupan
sisäosiin. Oven luona aurinko paistoi hehkuvasti, mutta oli aivankuin
näkymätön käsi olisi kieltänyt sen etenemisen. Kaupan sisällä oli
kaikki mitä syvimmän varjon kätkössä — raskaan sametin kaltaisen
varjon, josta tunki lävitse tuo kuiva ja tomuinen hävinneiden
vuosisatojen tuoksu.

Aarreaitta oli mahdollisimman sopiva nimi. Sisällä vallitsevassa
epätodellisessa valossa voi hyvin kuvitella löytäneensä esineitä
laiskasti penkoessaan kultaisen arkun, joka säilyttää jonkun keisarin
sydämen tomua tai jonkun kuolleen kuningattaren kiharan.

Sellainen paikka oli Aarreaitta. Sen ilmakehä oli tämä ja vielä paljon
enemmän. Istuessaan tuolilla korkean pöytänsä takana vanha herra ei
ollut enää yksinkertainen maisemamaalari, vaan vanha erakko, jonka
jokainen liike ja jokainen katse oli syntynyt hänen omituisesta ja
salaperäisestä tuttavuudestaan menneisyyden kanssa.

Hänestä oli yleisenä tietona, että hän oli haluton luopumaan
tavaroistaan. Hotelleissa hänestä kerrottiin, että hän oli omituinen
vanhus, joka oli niin kauan elänyt vainajille kuuluneiden tavaroiden
ympäröimänä, ettei hän voinut pakottautua myymään niitä, aivan niinkuin
Herrassa nukkuneiden omistajien henki oleskelisi vielä niiden kanssa
hänen luonaan ja laskisi kylmän kätensä hänen sydämelleen joka kerta,
kun hän aikoi myydä jonkin heidän rakastamistaan aarteista.

Tällainen oli pienen Aarreaitan ilmapiirin velhotaito yksinkertaiseen
kansaan. Mutta meille, jotka tunnemme sen tarkoin ja joiden silmiä ei
taikausko ole sokaissut, meille ei Thomas Greyssä ole mitään omituista.

Ei ole omituista, että ihmisellä on sydän; sehän kuuluu ihmiskunnan
yleisimpiin ominaisuuksiin. Ei ole omituista helliä esineitä, jotka
ovat meidän omiamme, jotka ovat eläneet yhdessä meidän kanssamme,
jotka ovat tulleet osaksi itsestämme. Me teemme niin kaikki, vaikka
tunteellisuuden pelko estää meitä sitä myöntämästä.

Milloin hyvänsä kauppaan tuli ostaja — ja yhdeksänkymmentä prosenttia
niistä olivat matkailijoita — vanha herra kohteli heitä vilpittömällä
epäluulolla. Niillä oli ihmeellinen vainu löytämään juuri ne esineet,
joita hän rakasti enimmän — juuri ne esineet, jotka olivat tarkoitetut
olemaan vain näytteillä pienessä ikkunassa.

Mutta jos he sattuivat valitsemaan jotakin, jonka hän oli vasta
äskettäin hankkinut, silloin hän oli itse kohteliaisuus. Hän ei
osannut sanoa paljon sen eduksi, mutta hinta oli suhteellisen halpa.
Tällaisena hetkenä häntä saattoi pitää ihastuttavana; mutta jos
ostaja sattui heittämään silmänsä Dresden-porsliiniseen olentoon,
joka seisoi uljaasti keskellä ikkunaa, tai vanhoihin norsunluisiin
shakkinappuloihin — oo, olisittepa silloin nähneet hänen otsansa
rypistyksen! Se oli suorastaan pahaaennustavaa.

»No niin, se on hyvin kallis», hän vastasi aina, eikä yrittänytkään
liikahtaa paikaltaan.

Ja väliin hänelle vastattiin:

»Niin tietysti — en kuvitellutkaan sitä halvaksi. Sehän on kovin
kaunis, eikö olekin? Tietysti hyvin vanha.»

Ja tätä imartelua oli niin julman vaikea vastustaa. Mielihyvän hymy
pyrki varastautumaaan hänen silmiinsä. Hän saattoi kumartua tummien
brokadiverhojen läpi ottaakseen sen esille tarkastettavaksi.

»Se on», hän saattoi sanoa todellisen kokeilijan onnellisella äänellä,
»se on täydellisin kappale lajissaan, mitä olen koskaan nähnyt.
Katsokaas tätä työtä — lasitusta, väriä — —» Ja samassa hän oli
huomaamattaan osoittelemassa sen etuisuuksia ylpeydestä vapisevin
sormin.

»Aivan niin. Minun täytyy kai ottaa se», saattoi ostaja äkkiä sanoa.
»En voi menettää tätä tilaisuutta. Se sopii niin erinomaisesti muuhun
kokoelmaani.»

Silloin vanha herra näytti hulluutensa; otsa rypistyi taas, katse
näytti suorastaan uhkaavalta. Hän alkoi työntää dresdeniläistä
porsliiniolentoa takaisin paikalleen ikkunaan.

»Mutta minähän sanoin ottavani sen», ostaja saattoi huudahtaa,
innokkaampana kuin koskaan pääsemään sen omistajaksi.

»Kyllä, kyllä; minä tiedän. Mutta hinta on — no hyvä, se on ehkä
estävä. Minä haluan tästä kuvasta seitsemänkymmentäviisi puntaa.»

»Seitsemänkymmentä viisi!»

»Niin. En voi tyytyä vähempään.»

»Ooh!» Ja sitä seurasi pettymyksen ja hämmennyksen ilme.

»Ettekö halua sitä?» kysyi vanhus innokkaasti.

»En. En voi maksaa niin paljoa.»

Ja sitten hymyily hiipisi taas hänen silmiinsä.

»Se on todellakin kaunis esine», hän sanoisi kömpelösti, — — »todella
kaunis!»

Ja tultuaan kotiin hän kertoisi vanhalle valkohapsiselle ladylle,
kuinka paljon sitä oli ihailtu, ja he loihtisivat, mieleensä taas
päivän, jolloin se ostettiin — niin kauan sitten, että he taisivat olla
aivan nuoria silloin.

Sillä tavoin vanhojen harvinaisuuksien isäntä tuli tunnetuksi itsekin
kaikkialla harvinaisuutena. Ihmiset puhuivat hänestä; he kertoivat
huvittavia tarinoita hänen liikeperiaatteistaan.

»Tunnetteko Aarreaitan Mercerialla?» kysyttiin lontoolaisessa
päivällispöydässä, kun tahdottiin loistaa tarkalla
Euroopan-tuntemisellaan. »Vanha mies, joka omistaa sen, on kerrankin
erikoinen luonne!» Sitten he keksivät hänestä juttuja, näyttääkseen
tarkkaa huomiokykyään matkoilla.

Oli siis maailman luonnollisimpia yhteensattumia, että John sattui
kuulemaan harhaillessaan laiskasti San Marcon torilla, jätettyään
äitinsä äskeisen kohtauksen jälkeen, keskustelun, jossa oli puhe
myöskin vanhasta omituisesta herrasta Mercerian Aarreaitassa.

Lavenan ulkopuolella oli kaksi naista juomassa kahvia, kaikkien
sivistyneiden matkailijoiden tapaa noudattaen.

»— kun olin ostoksilla Kensingtonissa», John kuuli toisen
heistä sanovan, liittäen jonkin huomautuksen käsillä olevaan
keskusteluaiheeseen.

John otti haltuunsa viereisen pöydän. Muutamien ihmisten täytyy
ehdottomasti matkoilla ollessaan puhua Kensingtonista ja Herne
Hillistä. John siunasi heitä kuitenkin sen vuoksi. Hänelle oli noiden
sanojen kai'ussa enemmän sisällystä kuin kaikkien Euroopan kaupunkien
nimissä yhteensä.

Hän tilasi kahvia ja koetti innokkaasti kuulla lisää.

Mutta Kensingtonista ei puhuttu enää sanaakaan. Rouva siirtyi uusiin
asioihin. Hän alkoi kertoa ystävättärelleen Mercerian Aarreaitasta.

Eikö tämä tuntenut muka paikkaa? Niin, tosiaankin, hänhän oli ensi
kertaa Venetsiassa. Kertoja oli löytänyt sen itse, sillä hänellä oli
tapana tutustua perin pohjin niiden kaupunkien sisäiseen elämään, missä
sattui matkoillaan poikkeamaan. Se oli ainoa tapa tulla tuntemaan
seutuja. Näköalojen katseleminen oli ehdottomasti ajan tuhlausta; ja
tuo vanha herra oli todellinen luonne, ei vähääkään liikemies, oikea
tyypillinen italialainen! Hän puhui tosin englantia sujuvasti; mutta
ainahan ulkomaalaiset osaavat englantia. Ei, kertoja ei hallinnut
italiankieltä täydellisesti — selviytyi hotelleissa ja ostoksilla
kutakuinkin. Mutta palatakseen vielä Aarreaittaan, ystävättären pitäisi
mennä katsomaan sitä ennen Venetsiasta lähtöään. Se tapahtuisi jo
ensi viikon alussa. Ohoo, no sitten olisi parasta mennä sinne tänä
aamuna. Tuo vanhus oli sellainen herttainen ilmiö — niin rakastunut
tavaroihinsa, että häntä oli vaikea saada eroamaan niistä. Siellä
oli varsinkin eräs esine, muuan dresdeninporsliininen paimentyttö
ikkunassa, jota hän ei suostunut luovuttamaan kenellekään. Hän vaati
siitä niin paljon, ettei kenenkään kannattanut ostaa sitä.

Mutta olisipa huvittavaa, jos joku todellakin suostuisi maksamaan
pyydetyn hinnan — noin vain suotta, palauttaakseen esineen seuraavana
päivänä, vain nähdäkseen, millä tavoin vanhus ottaisi asian? — Mutta
miksi he eivät voisi mennä katsomaan Aarreaittaa heti paikalla? Niin,
eikö totta sehän sopi loistavasti!

Ja he lähtivät purjehtimaan tiehensä, Johnin seuratessa tyynesti
vanavedessä. Tuossa vanhan italialaisen rakkaudessa kuolleita esineitä
kohtaan oli jotakin syvästi liikuttavaa; jotakin, joka kiihoitti
Johnin väriaistimuksia, joiksi hän usein puki elämän ilmiöt. Siinä oli
vaalistuneen ruskean vivahdus, myöhäisen lokakuun päivän lämmin sävy,
kun elämä on alkanut pudotella kuihtuneita lehtiään, kun puiden paljaat
oksastot ovat juuri alkaneet riisua kuihtunutta pitsipukuaan.

Hän seurasi naisia innokkaasti, haluten levottomana itse nähdä tuon
vanhan italialaisen gentlemannin, saadakseen vahvistuksen kuvalle,
jonka hän oli luonut mielikuvituksessaan.

Antaen naisten astua ensin sisälle, sillä hän ei halunnut kuulla heidän
kaupantekoaan, hän asettui seisomaan ikkunan ulkopuolelle odottaen
heidän poistumistaan.

Siinä olikin dresdeniläinen paimentyttö, josta rouva oli maininnut.
Ah! Eipä ihme, että siitä pyydettiin niin huimaa hintaa! Hänen
vanhemmillaan oli juuri samanlainen Palazzo Capellossa. Isä oli usein
sanonut, että jos hän voisi saada sille parin, niin niille olisi
melkein mahdotonta määrätä hintaa. Mitähän, jos hän ostaisi tuon
isälleen? Mahtaisikohan tuo vanha herrasmies panna sen hyvin pahakseen?
Ehkä häntä lauhduttaisi hieman tietoisuus, että se tarvittiin parin
täytteeksi?

John odotti kärsivällisesti katsellen ympärilleen, kunnes naiset
tulisivat ulos ja jättäisivät hänet rauhassa tekemään ruskeaan
soinnuteltua väritutkielmaansa.

Äkkiä ikkunan taustalla olevat verhot työnnettiin syrjään. Vanha mies
kumartui eteenpäin ottamaan dresdeniläistä paimentyttöä, kädet vavisten
epämukavan asennon ponnistuksesta. John tukahdutti huudahduksen, joka
yritti hänen huulilleen.

Sehän oli hänen isänsä! Oliko tämä nähnyt hänet? Ei! — Vanhus vetäytyi
takaisin huoneen varjoihin ja brokadiverhot putosivat paikoilleen aivan
niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Oliko tämä totta? Mitä tämä kaikki tarkoitti? Hän pidätti halunsa
hyökätä suoraa päätä puotiin, saadakseen näkemäänsä vahvistuksen.
Jos se oli totta, niin isä ei halunnut selvästikään hänen tietävän
sitä. Jos se oli totta, niin kohtaus muodostuisi kummallekin hyvin
kiusalliseksi.

Mennen kadun toiselle puolelle hän koetti tirkistää läpi puodin oven:
mutta kirkas valojuova kynnyksellä esti sisäänpääsyn. Molempien naisten
hämärät varjokuvat näkyivät epäselvästi silloin tällöin. Saaden
mielijohteen hän poikkesi sisälle _magazzinoon_, jonka edessä juuri
seisoi.

Kuka oli toisella puolella sijaitsevan kaupan omistaja? Ei tiedetty.
Mikä oli hänen nimensä? Ei osattu sanoa. Oliko hän ollut siinä
kauankin? Ei kovin kauan, noin vuoden verran. Hän oli englantilainen,
mutta puhui italiaa. Hän asui Venetsiassa, jotkut sanoivat, Rio Marinin
varrella. Hän ei ollut tottunut liikemies. Oli aivan totta, ettei hän
halunnut myydä tavaroitaan. Sanottiin, että hän oli maalari — mutta
paljonhan ne ihmiset puhuvat.

Siinä oli kylliksi. Ei tarvittu kertoa lisää. Tässä oli vastaus
kysymyksiin, jotka John oli tänä aamuna tehnyt äidilleen. Isä ei saanut
enää töitään kaupaksi. Valon välähdyksessä hän näki koko tarinan,
paljon liikuttavampana kuin mitä koskaan olisi tullut hänen ruskeasta
väritutkielmastaan.

Samassa hetkessä, kun asia valkeni hänelle kokonaisuudessaan, John
tunsi kyynelten karvastelevan silmissään. Seisoessaan tuota pientä
kauppaa vastapäätä hän loihti esille koko taulun mielikuvituksensa
reippailla vedoilla.

Oli tullut päivä, jolloin isä ei voinut enää myydä taulujaan. Sitten
kaksi valkoista päätä nyökkäilivät innokkaasti toisilleen eräänä
iltana, ennenkuin Claudina oli tullut laatikkoineen. Hämmästyneempinä
kuin milloinkaan he olivat huudahtaneet: — »Ette kai tahtone väittää,
että kello on jo kymmenen, Claudina?» Ja Claudina vahvisti sen
heilauttamalla korvarenkaitaan; pani laatikon pöydälle ja alkoi työntää
aarteita yksitellen yöpaitoihinsa. Viimein, katsellessaan eräänä iltana
dresdeniläisen paimentytön makuullemenoa, vanha herra löysi pääsytien
vaikeuksista.

He eivät olleet ratkaisseet sitä heti. Tämäntapaiset ehdotukset tulevat
vain päästä, ja niiden täytyy käydä sydämen ankaran tuomioistuimen
edessä, ennenkuin ne saavat vahvistuksen. John voi hyvin kuvitella,
kuinka karvas tuomioistuin se oli ollut. Kuinka järkkymättömästi
nuo kaksi kelpo sydäntä olivat pohtineet ankaraa pulmaa; kuinka
päättäväisesti he lopulta olivat antaneet suostumuksensa.

Sitten John näki heidät keskustelemassa vilkkaasti siitä,
kerrottaisiinko asiasta hänelle. Isä pelkäsi menettävänsä pojan
kunnioituksen, äiti kauhistui ajatusta, että John katsoisi olevansa
velvollinen auttamaan heitä.

Lopulta tuli päivä, jolloin Aarreaitta avattiin ja hänen isänsä,
taiteilija, jonka luonteessa kuvastuivat ihmisen hienoimmat tunteet ja
vaistot, oli lähtenyt liikkeeseensä.

John saattoi nähdä elävästi lähtöhetken. Mitään ei oltu sanottu. Hän
oli juuri ottanut vanhan valkohapsisen ladyn syliinsä ja suudellut
häntä. Siinä kaikki. Näytti aivan yhdenlaiselta kuin tuona aamuna,
jolloin hän oli sanonut Johnille menevänsä valvomaan taulujen
kehystystä. Kukaan ei olisi saattanut huomata, että hän oli menossa
kärsimään jumalan tuomiota, koska oli vanhalla iällään epäonnistunut
taiteilijana.

Näin John maalasi sielussaan kohta kohdalta koko kuvasarjan.

Äkkiä verhot puodin ikkunassa jakautuivat taas. Johnin silmät
kiinnittyivät ja huulet avautuivat hänen pidättäessä hengitystään.
Dresdeniläinen paimentyttö tuli taas esiin, tehden kumarruksensa
yleisölle kuin marionetti. Sitten seurasi hänen isänsä pää ja hartiat.
Hänen kasvoillaan elehti hymyily, ylpeän tyydytyksen paiste. Ne eivät
olleet ostaneet sitä. Hinta oli ollut liian korkea. Dresdeniläinen
paimentyttö houkutteli monta ostajaa Aarreaittaan soitellen luutullaan
suloisia säveliään, mutta se livahti niiltä aina karkuun ikäänkuin
kiinniottoleikissä. Se tanssi takaisin paikoilleen ikkunan keskelle,
ja vanhat norsunluiset shakkinappulat kuuntelivat tylsinä ympärillä
seisten sen houkutusmusiikkia. Olisi halunnut nähdä niiden edes
nyökkäävän hyväksymisensä.

John tunsi palan kohoavan kurkkuunsa äkkiä. Hän tunsi juuri samaa mitä
isäkin; hänen sielussaan liikkuivat samat väreet. Hän sai juuri saman
helpotuksen tunteen, kun paimentyttö tuli takaisin ikkunaan. Jollei
se olisi tullut, niin hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kävellä
puotiin ja toistaa joka sana keskustelusta, jonka oli kuullut.

Mutta se oli pelastettu taas kerran, ja huokaisten tyydytyksestä hän
lähti kävelemään Rialtoa kohden, pää painuksissa.

Iltapäiväteetä juotaessa hän ei tehnyt mitään huomautusta isän
poissaolosta. Pieni valkohapsinen lady vapisi pelätessään hänen
kysyvän, mutta aivan suotta.

Vasta illalla, kun Claudina tuli suorittamaan juhlamenoja ja hän
sanoi hyvää yötä, hän pani kätensä isän olkapäille ja suuteli hetken
mielijohteesta hänen otsaansa. Sitten hän poistui huoneesta.

Molemmat vanhukset tuijottivat toisiinsa hänen mentyään. Mitä tämä
tahtoi sanoa? Miksi hän oli tehnyt sen?

»Mitä ihmettä — hän ei ole suudellut sinua sitten kuin
kahdeksanvuotiaana», sanoi äiti.

Vanha herra pudisti päätään miettien. — »Ei — en ymmärrä ollenkaan.
Muistatko ensimmäistä iltaa, kun hän kieltäytyi, kun aioin kumartua
suutelemaan häntä, punastui ja tarjosi peräytyen kätensä?»

Äiti hymyili.

»Sinua se ensin haavoitti hiukan.»

»Kyllä — mutta kun sinä sanoit sitten — 'John luulee olevansa jo
aikamies', niin se tuntui minustakin aivan luonnolliselta. Eikä hän ole
tehnyt sitä koskaan sittemminkään — ennenkuin nyt. Ihmettelenpä, miksi.»

Vanha herra meni tänä iltana vuoteeseen hyvin hiljaisena, ja vielä
kauan sen jälkeen, kun Claudina oli vienyt lampun mukanaan, hän
saattoi tuntea Johnin huulien polttavan otsallaan ja veren tulvahtavan
poskiinsa. Jotakin oli tapahtunut, mutta oli vaikea ymmärtää, mitä.
Jokin muutos päivänselvästi. Hän tunsi itsensä aivan noloksi, mutta
vaipuikin uneen, ennenkuin ehti todeta, että hänen tunteensa olivat
aivan samat kuin Johnin kahdeksanvuotiaana. Tässä juuri oli tapahtunut
muutos. Lapsi oli nyt miehen isä, ja mies tunsi lapsen ensimmäistä
noloudentunnetta — niin että nyt oli viimeinen rengas taottu
peruuttamattoman menneisyyden ja kuluvan iäisyyden välille.




VI. KYNTTILÄ PYHÄLLE ANTONIOLLE.


Jos tiedätte jotakin Venetsian historiasta, jos teille merkitsee mitään
ammoin eläneiden muurahaisten uupumattomat ponnistukset luoda maailmaan
jotakin kaunista ja pysyvää; jos voitte nähdä kasvoja ja uneksia unia
liekkien värileikissä, joka hehkuu ja häipyy Ajan sulatusastiassa,
— silloin ei ole ajan tuhlausta istua yksin aurinkoisena aamuna
Piazzettalla, kasvot käännettyinä San Giorgio Maggioreen päin ja
auringon räiskytellessä kipinöitä läikehtivästä vedestä.

Tällä tavoin John vietti erästä aamupäivää, kun työ ei maistunut, kun
pieni valkohapsinen lady neuvotteli talousasioista Claudinan kanssa ja
isä oli lähtenyt aikaavievään työhönsä, taulujen kehystämiseen.

Aurinko oli kuin sulatusuunista lähtenyt hohtava kiekko. Muutamia
valkoisia pilvenhattaroita oli pysähtynyt turkoosinsiniselle pohjalle.
John istui räpytellen silmiään, ja San Giorgion talojen ikkunat iskivät
silmää takaisin unisen tuttavallisesti, ikäänkuin kuumuus olisi ollut
mahdoton kantaa. Giudeccasta päin näkyivät alusrykelmien paljaat mastot
kohoavan tyyneen ilmaan — jättiläismäisten meriruokojen tavoin, jotka
myrskyn puuska saattaa niittää alas kuin rannalla kasvavat kaislat.
Niiden varjot tanssivat vedessä kuin käärmeen pesät, mikä oli ainoa
liikehtiminen tänä unisena päivänä. Muuten oli kaikki hiljaa.

John tuijotti kaikkeen tuohon puoliksi suljetuin silmin, kunnes
Campanilen kellotorni veden toisella puolen näytti sulautuvan
värisevään autereeseen, ja kirkontorni oli kadonnut valoon, jota
aurinko valutti sen ylitse. Mikä oli muuttunut? Mitä erilaista näkivät
hänen silmänsä kuin niiden tuhansien työmuurahaisten, jotka olivat
hääränneet, eläneet ja kuolleet, saadakseen kohoamaan tämän ajattoman
valon kaupungin, Suloisen Järjettömyyden Kaupungin? Mitä oli vaihtunut?
Ehkä muutamat harjareunakkeen kivet, joitakin mosaiikkeja oli
uudistettu; mutta siinä olikin kaikki. Kaikki oli samaa kuin Kymmenen
Neuvoston päivinä; juuri samaa, mitä Petrarca oli nähnyt ikkunastaan
Riva degli Schiavonin varrelta, katsellessaan suunnattomien galeerien
lähtöä loistossaan ja vaakunakoristuksissaan soljumaan helmen- ja
opaalinväristä laguunia.

Kohta olisi nykyisyys häipynyt hänen tajunnastaan. Hän olisi ollut
joukon mukana odottamassa Piazzettalla Domenico Michelin loistokasta
paluuta Pyhältä maalta, tuoden Pyhän Isidoren siunatut jäännökset
Kioksesta ja Pyhän Donaton tomun Cephaloniasta. Seuraavassa hetkessä
hän olisi ollut lastaamassa heidän ihmeellisiä tuomisiaan Idästä, hyviä
hajuja ja ryytejä, silkkejä ja sandaalipuita, jollei nykyaikaisin
kaikista nykyajan katukaupustelijoista olisi koskettanut hihnallaan
hänen olkapäätään, valiten hänet uhrikseen.

»Harvinaisia rahoja, signor», hän sanoi — »rahoja jokaisesta maailman
äärestä».

Ja yhden liiran hinnasta hän tarjosi Johnille englantilaista pennyn
rahaa.

John mittaili häntä ylhäältä alas asti.

»Tämäkö on teidän käsityksenne huumorintajusta?» hän kysyi italiaksi.

Mies pudisti juhlallisesti päätään.

»Oo ei, signor! Tämä on harvinainen raha.»

John kääntyi pois ikävystyneenä.

»Menkää ensin opettelemaan ammattianne», hän virkkoi. »Tuo on
englantilainen penny, arvoltaan kymmenen centesimiä.»

Kaupustelija kohautti olkapäitään ja vaelsi tiehensä. Hän oli saanut
rahan eräältä kreikkalaiselta, jonka laiva majaili Giudeccassa. Ei
ollut hyvä kertoa, mitä kreikkalainen oli sanonut. Signor ei uskoisi
häntä.

John katseli hänen poistuvaa olentoaan sekavin tuntein — hiukan nolona,
sillä mies luuli häntä varmasti englantilaiseksi hulluksi — hiukan
nolona senkin vuoksi, että kaupustelija oli ilmaissut hänelle hänen
huumorintajunsa puutteellisuuden.

Tarjota Englannin pennyä yhdestä liirasta! Ja kertoa aivan totisena,
että se on harvinainen raha! Ja ottaa kaikki vastaan yhtä totisesti
— erehtyä sanomaan loukkaavalla äänellä, että se on vain kymmenen
centesimin arvoinen! Näinkö syvälle hän oli vajonnut? Oliko hänen
huumorintajunsa kadonnut niin tyystin? Olihan se tietysti harvinainen
raha! Eikö ollut sattunut useita kertoja, että penny olisi voinut
pelastaa hänet sangen tukalasta tilanteesta? Kuinkas olikaan tuolin
laita Kensington Gardensissa? Entä ystävä, jonka hän luuli ilomielin
maksavan raitiotiekyydin? Totisesti se oli harvinainen raha! Olipa
aikoja, jolloin se olisi ollut sadan liiran arvoinen!

Hän huusi kaupustelijan takaisin.

»Antakaa minulle raha», hän sanoi.

Mies otti sen esiin yllätyksestä irvistäen.

»Se maksoi minulle puoli liiraa, signor», hän valehteli silmää
räpäyttämättä.

»Luuletteko, että sillä saisi kynttilän Pyhän Antonion alttarille?»
kysyi John.

»Olette kadottanut jotakin, signor?»

Hän sanoi sen kovin myötätuntoisesti.

»Huumorintajuni», sanoi John ja lähti San Marcon toria kohti
kaupustelijan jäädessä ihmettelemään.

Jollei äänessä ole naurua, niin se on kuin murtunut ruokohuilu;
jollei sydämessä ole naurua, niin se on säröihin mennyt kivi; jollei
rukouksessa ole naurua, ei siinä ole myöskään kirkkautta eikä
kantovoimaa nousemaan taivasta kohti.

Mahtaakohan olla naista, joka ei olisi joskus rukoillut Pyhää Antoniota
kaikessa juhlallisuudessa jonkin menetetyn pikkuesineen vuoksi, jota
olisi ollut viisainta kysyä lähimmästä löytötavaratoimistosta? Miksi
ei muiden mahdottomien asioiden ohella voisi yhtä hyvin rukoilla
kadonnutta huumorintajuaan takaisin? Maailmassa ei ole sellaista
toimistoa, joka tällaista arvokasta omaisuutta voisi toimittaa
takaisin, kun se kerran on päässyt livahtamaan sormien lomitse. Pyhällä
Antoniolla itsellään on runsaasti sitä tajua. Ajatelkaahan esineitä,
jotka hän on antanut löytyä teidän omasta kädestänne, ilmaissut
kadonneiden jalokivien olevan kaikessa rauhassa kaulallanne ja niin
edespäin. Varmasti hänellä täytyy olla huumorintajua.

Samassa kuin John oli saapunut Pyhän Antonion alttarin luo, samassa
kuin penny kilahti arkkuun italialaisten rahojen joukkoon, samassa kuin
rukouksen ensimmäiset sanat kohosivat hänen huulilleen, naurukin alkoi
pilkistellä hänen silmissään. Hän oli löytänyt jälleen huumorintajunsa,
hän oli löytänyt kerran vielä naurun lahjan. Se oli hänen omassa
rukouksessaan. Ennenkuin hän ehti lausua sitä, häntä hymyilytti ajatus,
että Pyhää Antoniota varmaankin huvittaa koko tämä juttu. Sitten
hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla kiitollinen, ja painaen pään
käsiinsä hän ilmaisi kiitollisuutensa rukoilemalla muita asioita.

San Marco on yksi niitä harvoja kirkkoja maailmassa, joissa todellakin
voi rukoilla — yksi niitä harvoja temppeleitä, joista Jumalaa ei ole
ajettu ulos niinkuin rahanvaihettajia, kiiltokullalla ja kirjavilla
koristeilla. Messu pääalttarilla on todellakin se mieltäylentävä
kärsimysnäytelmä, joksi se on tarkoitettu. Se esitetään näyttämöllä,
jota ei verhoa räikeät värit eikä ylen koreat jalokivet. Tuo ihana
näytelmä on löytänyt tyyssijan Pyhän Markuksen kirkosta; mikään
murhenäytelmä ei ole niin traagillinen kuin messu peloittavassa
ylevyydessään Pyhän Markuksen tuomiokirkossa. Kun kohotetaan hostiaa,
kun soinnukas kello on julistanut sanomansa ja tuhat päätä ja
kaksituhatta kättä ovat vaipuneet rukoukseen — silloin sielu todellakin
kohoaa valonsäteen siivillä Jumalansa luo.

John oli vaipunut rukoukseensa pää kumarruksissa, silmät suljettuina.
Hän ei huomannut ohikulkevaa matkailijaparvea. Hän nosti taas päänsä,
mutta silmänsä olivat suunnatut eteenpäin pientä alttaria kohti. Hän
ei huomannut, kuinka muuan erottautui joukosta hiljaisesti ja tuli
takaisin muiden mentyä, istuutuen tyhjälle tuolille Johnin viereen.

Vasta kun rukous oli päättynyt ja Pyhä Antonio oli kuullut kaikki,
mitä hän oli menettänyt, koko hänen sydämensä pakottavan tarinan, hän
kääntyi katsomaan mitä Pyhä Antonio oli suonut hänelle.

Hänen huulensa vapisivat. Hän hieroi silmiään hieromistaan.

Tuolilla hänen vieressään, kädet puolittain vedoten, silmät valmiina
kohtaamaan hänen silmiään, istui Jill.




VII. IGNATIAN OMINAISUUKSIA.


Hämmästyksissään John ojensi kätensä ja kosketti häntä varmistuakseen
siitä, ettei tämä ollut näköhäiriö. Jillin käsi vastasi tarttuen hänen
sormeensa ja antaen sen sitten pudota.

»Oletko pahoillasi?» hän kuiskasi.

John katsoi Pyhän Antonion kuvaan, sitten takaisin häneen; ympäri
kirkkoa ja sitten taas takaisin häneen.

»Mistä sinä tulet?»

»Kotoa — Lontoosta.»

»Milloin?»

»Eilisiltana.»

»Yksin?»

»En, en! Herra ja rouva Crossthwaiten kanssa.»

»Mutta mitä sitten on tapahtunut?»

»Miksi niin? — Ei mitään ole tapahtunut — ja —» Jillin ääni painui
alapuolelle kuiskauksen — »ja kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.»

»Sinä aiot mennä naimisiin?»

Se ei soinut hänestä vähemmän hirveältä siksi että hän tiesi sen.

»Niin.»

»Miksi sitten tulit tänne?»

»Mr. ja Mrs. Crossthwaite olivat lähdössä tänne. He pyysivät minua
mukaansa. Tämä oli minun ainoa mahdollisuuteni päästä näkemään — meidän
kaupunkimme — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki — minun täytyi tulla.»

Vielä John tuijotti häneen kuin näköhäiriöön. Ei ole aina helppo uskoa
omia silmiään, sillä on tapauksia, jolloin halu näkemiseen lisää
näkemysvoimaa. Hän ojensi taas kätensä.

»Minun on vaikea uskoa sitä», hän sanoi. »Kerroin tässä juuri, minuutti
sitten Pyhälle Antoniolle kaiken, mitä olin kadottanut. Sinut — parhaan
seikan elämässäni — ihanteeni — ja siksi myöskin huumorintajuni.»

Jill meni hämmästyneen näköiseksi. Hän oli kyllä rukoillut Pyhältä
Antoniolta hyvinkin omituisia asioita — sellaisia, joille vain nainen
voi panna arvoa. Mutta rukoilla kadotettua huumorintajua! Hän kosketti
Johnin tarjoamaa kättä.

»Sinä olet hullunkurinen», hän sanoi hiljaa — »sinä olet kujeilija.
Luuletko löytäväsi takaisin huumorintajusi?»

»Löysin jo», sanoi John.

»Jo?»

»Niin — nyt jo.» Toinen silmä vilkutti Pyhälle Antoniolle.

Sitten hän kertoi katukaupustelijasta ja harvinaisesta rahasta —
pennystä — ja kahden minuutin kuluttua he nauroivat kumpikin päät
käsiin piilotettuina.

Kirkossa nauraminen ei oikeastaan ole sopivaa. Ainoa, mihin voitte
ryhtyä on, että piilotatte kasvonne ja etsitte nopeasti käsille
hautajaistoimituksen rukouskirjastanne ja luette sitä — jos nimittäin
ymmärrätte latinaa. Muussa tapauksessa kelpaa avioliittoon vihkiminen
yhtä hyvin.

Mutta kun tämä tapahtuu Pyhän Antonion kuvan edessä, jolta olette juuri
rukoillut kadotettua naurunlahjaa — no niin, luulen hänen antavan sen
anteeksi. Sehän on lopultakin vain kohteliaisuus hänen kyvylleen.
Pyhimyksen täytyy osata suhtautua inhimillisyyteen ja sietää pikku
heikkouksiakin silloin tällöin.

Vihdoin viimein, kun Jill oli vastannut kaikkiin Johnin kysymyksiin ja
päinvastoin, he nousivat ylös vitkastellen.

»Minun täytyy mennä takaisin heidän luokseen», sanoi Jill katuvasti.

»Mutta tapaanhan minä kai sinua vielä?'

»Ah, kyllä.»

»Saako Mrs. Crossthwaite tietää, että sinä olet tavannut minut?»

»Kyllä. Mutta hänen miehensä ei saa. Hän ei ymmärtäisi.»

John hymyili.

»Miehet eivät koskaan ymmärrä. Heillä on liian ahdas käsitys siitä,
mikä on muille ihmisille sopivaa. Milloin saan tavata sinua?»

»Tänä iltana.»

»Missä?»

»Jossakin — —» Jill keskeytti.

»Sinä aioit sanoa jotakin», sanoi John nopeasti, »— mitä se oli?»

Jill katsoi poispäin. Tämän maailman säännöttömyyksien joukossa
on sellainenkin seikka kuin velvollisuus itseään kohtaan. Sitä
ei ole uskallettu panna katekismukseen, sillä kielen riittämätön
sanavarasto antaisi helposti aihetta väärään tulkitsemiseen. — Mutta
Jill oli ajatellut tätä velvollisuutta tuhansia kertoja. Sen lauseet
muovautuivat valmiiksi hänen mielessään; se rakentui aivan itsestään
suurella helppoudella; sanat sujuivat iloisesti.

Hän oli kysynyt itseltään, täytyikö hänen uhrata oma onnellisuutensa
niiden ihmisten hyvinvoinnille, jotka olivat saattaneet hänet
maailmaan? Kuinka he voivat vaatia häneltä mitään, kun eivät olleet
koskaan kysyneetkään, haluaisiko hän ylipäänsä olla olemassa?

Tämä oli helposti sanottu, ja sen oikeudenmukaisuus on ilmeinen. Ja
jollei hän olisi voittanut mitään itselleen tässä asiassa, niin se
olisi ollut helppo täyttää. Mutta tietoisuus siitä, että hän täyttäisi
oman sydämensä palavan toiveen toisten hyvinvoinnin kustannuksella,
täytti hänet pelolla, että hän oli keksinyt tämän velvollisuuden vain
omaksi tyydytyksekseen, omantuntonsa nukutusaineeksi.

Naisten kasvatus on niin tarkoin ajanut itsekkyyden heidän
luonteestaan, ettei naisella, joka huolehtii vain itsestään, ole
suurtakaan sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa.

Jillillä oli veressään tämä itsekkyyden puute, tämä ehdoton
jättäytyminen kohtalon haltuun. Vaikka häntä haluttikin taistella,
ei hän kuitenkaan voinut panna omia toivomuksiaan vanhempiensa
toivomuksien edelle; hän ei saattanut nähdä onnensa perusehtoa voitossa
joka murskaisi Ronald-veikon mahdollisuudet.

Ja niinpä hän oli antanut suostumuksensa avioliittoon miehen kanssa,
jota hän olisi pitänyt kyllä arvossa ystävänä, jota hän kunnioitti
kaikin tavoin, mutta jolla — no niin, koska lyhytsanaisuus on hyve —
jolla oli samoin kuin Pyhällä Josef-parallakin ruskea parta.

Tämä kaikki oli kiertänyt Johnin kysymystä seuranneen hiljaisuuden
aikana tuhannennen kerran Jillin ajatuksissa, saaden hänet taas
epäämättömästi toteamaan velvollisuutensa muita kohtaan. Niinpä hän
pudisti päätään.

»Mutta sinä aioit sanoa jotakin», ahdisti John.

»Minä arvelin kysyä sinulta», hän sanoi, »etkö ottaisi minua mukaasi
vanhempiesi luo». Hän arveli hetken — »minä — minä haluaisin juoda
teetä heidän luonaan pienistä sinivalkoisista korvattomista kupeista.
Tahtoisin mennä pienen valkohapsisen ladyn kanssa yhdessä ostamaan
pitsiä holvikäytävän kaupoista.»

John rutisti hänen kättään, niin että kipenöitsi.

»Sinä et ole unohtanut! Sinun on tultava tänään iltapäivällä.»

Ja Jill lähti hymyillen, Johnin jäädessä seisomaan Pyhän Antonion
vaikenevan kuvan eteen. Hän polvistui uudelleen alas, ja kiitollisuus
täytti hänen sydämensä. Kun Jill katsoi taakseen, oli John haudannut
päänsä käsiinsä.

Pieni valkohapsinen lady odotti jo päivällispöydän ääressä hänen
palatessaan. Isä oli syönyt ja lähtenyt taas jättäen äidin yksin
pitämään Johnille seuran. Hän istui kärsivällisesti pöydän päässä, ja
hänen sivullaan oli tyhjällä lautasella pieni pullo täynnä valkoisia
pillereitä, jotka hän peitti nopeasti kädellään Johnin tullessa.

Mutta vanhat ihmiset kadottavat kokonaan kyvyn pettää tai piilottaa
jotakin, vaikka ovatkin viisaita sukkelalla, lapsellisella tavallaan.
He palaavat lapsuuteen luullessaan, että jokin esine on piilossa, kun
se on poissa näkyvistä. Niin ei ole ollenkaan asian laita. On hetkiä,
jolloin piilottaminen on liian myöhäistä, jolloin uteliaisuus tuo
piilotetun esineen kahta vilkkaammin esille.

Miten olikaan, Johnin silmät liikkuivat nopeammin kuin hänen kätensä.
Äiti teki aran yrityksen salata myöskin hämmennystään, kysyen missä
John oli ollut. Mutta se ei käynyt päinsä. John ei voinut antaa tämän
pikku petoksen luiskahtaa ohi. Vastaamatta äidin kysymykseen ja
asettumatta paikalleen pöydän ääreen hän tuli pöydän päähän ja laski
kätensä äidin kaulan ympärille.

»Mitä sinä piilotit, rakas?» hän kysyi.

Niinkuin lapsi, joka on tavattu luvattomilta näpistelyretkiltä, äiti
veti kiltisti kätensä pois. Siinä seisoi viaton pieni pullo kaikessa
alastomuudessaan. John katsoi siihen kysyvästi — sitten äitiinsä.

»Täytyykö sinun nauttia noita, rakkaani?» hän kysyi. »Etkö voi hyvin?»

»Kyllä, minä voin mainiosti», sanoi äiti leikitellen hermostuneesti
pienen pullon korkilla. Tämä oli arka asia. Hän toivoi melkein, ettei
olisi koskaan sekaantunut siihen. Mutta luja usko antaa todellista
rohkeutta, ja hän uskoi koko yksinkertaisen sydämensä hehkulla
omaksumaansa taikauskoon, niin että tuo heikko toive katosi hetkessä
kuin kupla.

»No, mitä on pullossa?» tiukkasi John.

»Ignatiaa.»

Ääni kuului vielä raukeana kuiskauksena. Rohkeus ei ollut palannut
vielä täydellisesti. Lujassa uskossaankin vanhat ihmiset pelkäävät,
että heitä voitaisiin pitää hiukan hulluina. Uusi sukupolvi peloittaa
heitä aina; se tietää niin paljon enemmän kuin he.

»Ignatiaa?» John toisti.

»Niin — minä — minä toivoisin, että sinä ottaisit sitä.»

Hän alkoi avata pullon korkkia.

»Minä? Minkä vuoksi? Minähän voin hyvin. En ole ollenkaan sairas.»

»Ei — mutta —» Hän keskeytti.

»Mutta mitä?»

»Se tekisi sinulle hyvää. Koetapas, minun mielikseni.» Hän painoi
valkoisen päänsä Johnin takkia vasten. »Mutta rakkaani, mitä varten?»

»Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan ignatiasta?»

John pudisti päätään.

»Se on eräs kasvi. Se on homeopaattista lääkettä. Sillä parannetaan
kaikkea mahdollista. Ihmiset nauttivat sitä, kun hermot ovat huonot,
tai unettomuutta vastaan. Se auttaa myöskin — rakkaussuruja vastaan.»

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti, peläten Johnin nauravan; mutta
nauru oli mahdoton, kun John katsoi alas ja näki hänen silmistään
paistavan toivon. Hän pakotti naurun takaisin, vaikka sieraimensa
värisivätkin.

»Ja haluatko sinä parantaa minut rakkaudestani?» hän kysyi
vakavoitunein kasvoin.

»Ehkäpä sinä olisit onnellisempi, jos pääsisit siitä, rakkaani.»

»Ja sinä suosittelet ignatiaa?»

»Minä olen nähnyt sen tekevän ihmeitä», hän puolustautui. »Claudina
raukka oli hirveästi rakastunut erääseen arvottomaan lurjukseen
— Tinaan, gondolieriin — tietysti sinä muistat hänet. Hän asui
Giudeccassa.»

John nyökkäsi hymyillen.

»No hyvä, Claudiaa itki minulle eräänä päivänä sydämensä tyhjiin. Hän
selitti rakastavansa koko Venetsian kurjinta miestä.»

»Unohtakaa hänet, Claudina», neuvoin minä. »Mutta hän vakuutti sen
olevan mahdotonta. 'Hän voi kääriä minut pikkusormensa ympärille',
hän sanoi, ja hänen täytyi mennä miehen pienimmästäkin viittauksesta,
vaikk'ei muuta, niin sanoakseen, kuinka kurja mies hän oli. No niin,
minä määräsin hänelle ignatiaa, ja hän oli terve viikon kuluttua. Hän
nauraa vain nyt kun puhutaan Tinasta.»

Johnin täytyi hymyillä, mutta hymy kuoli yhtä nopeasti pois.

»Ja niinkö sinä haluaisit minunkin tekevän?» hän kysyi. »Toivoisitko
minunkin voivan nauraa puhuessani Pyhän Josefin neidosta? Jos minä
niin tekisin, niin sinä olisit siitä yhtä pahoillasi kuin minäkin. Se
haavoittaisi sinua yhtä paljon kuin minuakin.»

»Sinä et siis halua ottaa sitä?» äiti katsoi nöyrästi poikansa
kasvoihin.

»En — ei mitään lemmenjuomia minulle. Muuten», hän kumartui aivan
äidin korvan juureen, — »Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee
tapaamaan teitä tänä iltana.»

Huudahtaen ilosta äiti sysäsi pullon kauemmaksi ja otti pojan pään
vapiseviin käsiinsä.




VIII. UHRI.


Usko ignatiaan todistaa suurta taipumusta romantillisuuteen.

Pienen valkohapsisen ladyn sielu kuului aikaan, jolloin rakkaus oli
koettelemus, jota ei voinut parantaa muulla kuin loihtukeinoilla ja
taikajuomilla. Hän nimitti menettelyään homeopaattiseksi. Sitten hän
koetti kaikessa hiljaisuudessa uskotella seuranneensa urhoollisesti
aikansa tasolla, ettei keskiajan taikauskolla ollut mitään tekemistä
tämän kanssa.

Hyvä niin; mutta ei löydy tieteellistä nimeä pahoille enteille
harakoiden lennellessä; ette voi piiloutua kauniiden sanojen taakse,
jos tunnustatte mustan kissan tuovan onnea; ette kulje urhoollisesti
ajan mukana, jos heitätte suolaa vasemman olkapäänne yli. Silloin
ette astele uuden sukupolven mukana. Ja kaikki nämä olivat olennaisia
seikkoja pienen valkohapsisen ladyn elämässä. Harakat eivät tosin
lennelleet vanhassa italialaisessa puutarhassa Palazzo Capellon takana
häiritsemässä hänen mielenrauhaansa hirveillä ennustuksillaan. Mutta
keinot vanhan naisen taikauskon vireilläpitämiseksi eivät rajoitu
harakan lentoon. Välineitä on lukemattomia.

Juuri päivää ennen Johnin ilmoitusta Pyhän Josefin neidon tulosta
hän oli nähnyt uuden kuun, hoikan hopeisen sirpin, oikean olkapäänsä
ylitse. Se on oikein hyvä enne. Hän oli tullut kotiin onnellisempana
jo sen vuoksi. Sen merkitystä hän tosin ei silloin vielä kyennyt
ratkaisemaan. Kohtalo ei ole näissä asioissa, enemmän kuin muissakaan,
aina niin avomielinen kuin pitäisi. Mutta samassa kuin John oli
kertonut uutisensa, hänelle muistui kuunsirppi mieleen. Tätä se siis
oli ennustanut —. Pyhän Josefin neidon tuloa.

Heti päivällisen päätyttyä John lähti Piazzalle, sovitulle
kohtauspaikalle jättäen äidin ja Claudinan tekemään valmistuksia
vieraan vastaanottamiseksi. Kuinka nopeasti vanhan valkohapsisen ladyn
sydän silloin tykytti, on vaikea sanoa. Hän oli yhtä kiihtynyt kuin
Claudinan pakatessa aarteita iltaisin yöpaitoihin. Hänen pienet ruskeat
silmänsä säteilivät, sillä naimiskauppa merkitsee vanhoille ihmisille
yhtä paljon kuin lapsillekin. Sen valmistukset ovat kuin puuskatuuli,
joka saattaa mielikuvituksen tapahtuman pyörteeseen. Ja tällä, mihin
hän nyt oli valmistumassa, oli aivan selvästi romaanin väritys.

Väliin ehkä pieni mustasukkaisuuden aalto toi lämpimän veren hänen
poskilleen. Entä jollei Pyhän Josefin neito vastaisikaan hänen
odotuksiaan? Jollei hän täyttäisikään niitä toiveita ja vaatimuksia,
jotka hän oli mielessään asettanut sille naiselle, jonka piti tuleman
hänen poikansa vaimoksi? Kuinka hän voisi sanoa sen Johnille, varoittaa
häntä ajattelemattomasta askelesta? Kuinka hän voisi todistaa Johnille,
että tuo nainen ei ansaitsisi hänen rakkauttaan? Siitä tulisi vaikea
tehtävä; mutta hänen huulensa ohentuivat sitä ajatellessa. Hän ei
koettaisikaan päästä niin vakavasta velvollisuudesta.

Mutta hän viskasi nämä epäluulot ja arvelut menemään. Hänen
oikeudentuntonsa käski tuomitsemaan vasta näkemisen perusteella, ja
niinpä hän sitten, lähetettyään Claudinan ostamaan muutamia leivoksia
Lavenalle, pujahti makuuhuoneeseensa ja polvistui pienen kotialttarinsa
eteen.

Täältä hänen miehensä löysi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin. Hänen
tapoihinsa ei kuulunut rukoileminen tähän aikaan vuorokaudesta muuta
kuin erikoistapauksissa, ja vanha herra jäi odottamaan hiljaisuudessa
katsellen valkoista päätä, joka oli hautautunut liikuttavan hentoihin
käsiin, ja tarkaten, kuinka kuvan edessä palavan pienen värillisen
lampun arastelevat säteet hopeoittivat harmaat hiukset.

Kun vanha rouva viimeinkin oli lopettanut rukouksensa ja huomasi
miehensä, hiipi hymyily hänen silmiinsä. Hän viittasi äänettömästi
miestään tulemaan lähemmäksi. Kun tämä oli tullut hänen sivulleen, hän
veti tämän hellästi myös polvilleen.

»Mitä nyt?» kuiskasi vanha herra.

»Minä rukoilin Johnin puolesta», äiti kuiskasi takaisin, sillä
kun polvistutaan alttarin ääressä, olkoon se sitten tehty vaikka
vanhasta laatikosta, niinkuin tämäkin, niin ollaan kappelissa tai
tuomiokirkossa; ollaan Jumalan itsensä jalkojen juuressa, ja silloin
täytyy puhua hiljaa.

»Minkävuoksi hänen puolestaan?» kysyi vanha herra taas.

Äiti lähensi huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi.

»Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee teelle tänä iltapäivänä.»

Ja sitten, vilkaistuaan olkapäänsä yli, oliko ovi suljettu — sillä
vanhat herrasmiehet ovat arkatuntoisia tällaisissa asioissa — tämän
käsivarsi soljahti hänen kaulaansa, ja molemmat vanhat päät painuivat
toisiinsa. Itse asiassa he rukoilivat oman elämänsä puolesta. Jokainen
oikea rukous tulee todellisuudessa koko maailman hyväksi.

Mitä he rukoilivat, kuinka he rukoilivat, mitä hentoja pieniä ajatuksia
muovautuikaan heidän sieluissaan, sitä on mahdoton sanoa. Tosiasia
on, että nainen tulee Jumalansa luokse uskonsa yksinkertaisimmassa
pukimessa, mutta mies kantaa vielä ylpeyttään olkapäällään.

Sitten he nousivat ja menivät toiseen huoneeseen. Kaikki oli valmista.
Sinivalkoiset kupit hymyilivät lautasillaan; kuparinen teekeittiö
aloitteli juuri houkuttelevaa lauluaan spriiliekin yläpuolella.

»Pidätkö minun päähineestäni?» kysyi pieni valkohapsinen lady, ja vanha
herra vastasi, katsellen, oliko etumuksensa liian rypistynyt, että
se oli herttaisin päähine, mitä hän oli koskaan nähnyt. »John raukka
tulee varmasti ujostelemaan», rouva jatkoi istuutuen ja pannen kädet
helmaansa, näyttääkseen muka huolettomalta.

»John — ujostelemaan!»

Vanha herra nauroi moiselle ajatukselle ja suuteli hänen ryppyistä
poskeaan salatakseen kiihtymyksensä. Johnko ujosteleisi? Hän muisti
omaa kuherteluaikaansa. Hän ei ollut koskaan ollut ujo. Tämä oli
melkein kuin syytös häntä itseään kohtaan. Ja mitä muuten hänen
vaimonsa kaltainen ylväs nainen tekisi ujon miehen ihastuksella? John
— ujo! Hän suoristi liivinsä toiseen kertaan, sillä vieraan tuloaika
lähestyi. Teekeittiö uhkasi kiehua yli, ja hän alkoi tuntea itsensä
hermostuneeksi.

»Sanoiko John, milloin he aikovat mennä naimisiin?» hän kysyi äkkiä.

»Herran tähden, siitä sinä et saa puhua hänelle mitään!» huudahti
vanha rouva nopeasti. »Hän sanoi minulle, että he ovat vain ystäviä
— ainoastaan ystäviä. Mutta minäkö en muka arvaisi! Minkä vuoksi hän
tuli Venetsiaan? Hänen täytyi tietää Johnin olevan täällä. John ei
vain tahdo kertoa siitä mitään. Meidän täytyy kohdella tuota neitiä
vain hänen ystävänään. Mutta —» Hän pudisti päätään ymmärtäväisesti,
huolimatta päättää lausettaan.

Tietysti hän arvasi kaiken — heidän tapaamisensa kappelissa — heidän
kohtauksensa Kensington Gardensissa! Nuori mies ja nuori nainen eivät
kohtaa tällä tavoin, jollei siihen ole jotakin painavaa perustetta.
Muuten — tuo viimeinen kynttilä! Mikä nainen voisi olla rakastumatta
mieheen, joka osoittaa sellaista ajatustavan hienoutta, vaikk'ei
ottaisikaan huomioon tosiasiaa, että tuo mies on hänen poikansa? Nainen
tietää eräitä asioita tässä maailmassa niin varmasti, ettei häntä
vastaan maksa väitelläkään. Ensiksi, hän on päättänyt olla oikeassa ja
toiseksi, vaikka voisikin todistaa hänen olevan väärässä, niin se vain
vahvistaisi häntä mielipiteessään.

Vanha rouva tiesi vallan hyvin mitä puhui. Nämä kaksi olivat niin
lopullisesti rakastuneet toisiinsa kuin he yleensä saattoivat
olla. Heidän tapaamisensa täällä Venetsiassa, sitten kun John oli
vakuuttanut, etteivät he näkisi toisiaan koskaan enää, oli ainoa
todiste, mitä hän tarvitsi.

Viimeinkin kello soi äänekkäästi. Sen kilinä kaikui peloittavasti
seinämästä toiseen heidän sydänkammioissaan. Vanha rouva korjasi
päähinettään kahdennenkymmenennen kerran; kahdennenkymmenennen kerran
vanha herra vetäisi suoraksi liivinsä, sitten hän hiipi ovelle ja
katosi suureen saliin.

»Claudina menee juuri!» hän kuiskasi taakseen. »Hän avaa oven. Se on
John!»

Hän tuli nopeasti takaisin tuolilleen, ja kun nuoret astuivat sisään,
niin molemmat vanhukset istuivat toisiaan vastapäätä rauhallisina,
järkkymättöminä, ikäänkuin maailmassa ei pystyisi tapahtumaan enää
mitään. Harvoin on neljä sydäntä sykkinyt niin vilkkaasti tällaisissa
rauhallisissa kehyksissä.

»Tässä on Miss Dealtry», sanoi John, samalla äänellä, millä hän käski
ajurin ajamaan oopperaan.

Vanha herra oli noussut tuoliltaan ja astui esiin sellaisella
kohteliaisuudella, että se saa naisen tuntemaan itsensä
kuningattareksi, vaikka sattuisikin olemaan vain pesijätär, — otti
Jillin käden, kumarsi syvään puristaen sitä varovasti ja johdatti hänet
sisemmälle huoneeseen, kumartaen sitten taas uudelleen juhlallisesti.

»Vaimoni», hän sanoi, tavoittaen tarkalleen Johnin äänensävyn.

Pieni valkohapsinen lady tarjosi molemmat kätensä, ja kun Jill näki
kärsineet, hennot sormet, hänen sydämensä värähti säälistä. Mutta
ennenkuin hänen säpsähdystään huomattiin, hän oli kumartunut ja
suudellut noita ryppyisiä kasvoja — ja siitä hetkestä he rakastivat
toisiaan.

Naisten kesken tällaiset asiat käyvät välittömästi. Nainen saattaa
olla suutelevinaan toista naista; hän saattaa työntää poskensa esille,
mutista liikutettuja sanoja ja suudella ilmaa huulillaan. Eikä
kumpaakaan petetä sillä tavoin. Katsojat tietävät yhtä hyvin, että nuo
kaksi vihaavat toisiaan, ja esiintyjät ovat siitä itsekin selvillä.
Mutta kun kahden naisen huulet yhtyvät, silloin heidän sydämensäkin
koskettavat toisiaan.

Tämä suudelma oli sinetti heidän liitolleen. Molemmat rakastivat
Johnia, ja tällä suudelmalla he kertoivat sen toisilleen. Äiti ei
halunnut enempiä todisteita. Silloin kaikki mustasukkaiset tunteet
haihtuivat. Tällä suudelmalla hän toi äidin uhrin, viimeisen, mitä
luonnon lakkaamaton vaatimus asettaa hänen sukupuolensa kannettavaksi.
Hän jätti rakkautensa poikaansa toisen naisen haltuun. Ja kun Jill
nosti taas päänsä, oli vanhan rouvan sydän rauhoittunut, rauhoittunut
taas hiljaiseen rauhalliseen tahtiinsa, ehkä hiukan hiljaisempaan kuin
ennen. Hänen elämänsä oli päättynyt. Jäljellä oli vain odotus, ja
hänen vielä kirkkaat silmänsä etsivät Johnin silmiä — mutta ne olivat
suunnatut kiinteästi Jilliin.




IX. LÄHTÖ VENETSIASTA.


Ennenkuin nämä pienet teekutsut olivat ohitse, olivat nuo molemmat
vanhukset voittaneet Jillin sydämen. He olivat kuin kaksi lasta,
uskoen elämän kaikkein juhlallisimpiin seikkoihin. Niinkuin lapset he
katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, kun jotakin tapahtui tai jotakin
sanottiin. Niinkuin lapset he nauroivat tai olivat juhlallisen totisina
syventyneet leikkiinsä. Niinkuin lapset he vain tuntuivat leikkivän
olevansa vanhoja, vanha herra päätään nyökyttelemällä ja rouva
kutistuneine vartaloineen ja kuihtuneina käsineen.

Väliin — he saattoivat katsoa toisiinsa ja hymyillä Johnin sanoessa
jotakin. Se oli muistuttanut heitä ehkä jostakin vuosien takaisesta
asiasta, josta John enemmän kuin Jillkään eivät tietäneet mitään.
Tässä he olivat taasen kuin lapset, joiden kasvoilla usein viivähtää
kaukainen muiston katse — hyvin ihmeellinen ja viisas katse — niinkuin
he näkisivät taaksepäin aikojen pimentoon, josta kohtalon käsi on
heidät tuonut.

Mutta ei se ollut ainoastaan tämä yksinkertaisuuden ihmeellinen
viehätys — vaan joka kerta kun Jill katsahti ylös, hän huomasi heidän
katseittensa olevan hellästi häneen kiintyneet. Hänestä näytti,
ikäänkuin he olisivat koettaneet äänettömästi kertoa hänelle, kuinka
paljon he pitivät hänestä.

Kun vanha herra ojensi hänelle teekupin, jonka hän tunsi Johnin
kuvauksesta, hän kääntyi hymyillen Johniin.

»Ovatko ne juuri nämä kupit?» hän kysyi hiljaa.

John nyökkäsi ja yritti myöskin hymyillä. Vanha rouva pani merkille
heidän hymyilynsä. Hänen silmänsä eivät jättäneet heitä hetkeksikään.

»Minulle on kerrottu näistä kupeista», Jill selitti toisiin kääntyen.
»Poikanne kuvaili ne minulle eräänä päivänä, kun — kun hän kertoi
teidän asuinpaikastanne.»

»Ne ovat oikeata Kiinan porsliinia», sanoi vanha herra. »Tietysti John
mainitsi teille sen.»

»Niin — ei — kuvaus ei ollut niin yksityiskohtainen — paitsi —» äkkiä
hän tunsi veren lainehtivan poskilleen. »Minä — minä tiesin, että ne
olivat korvattomia.»

Miksi hän punastui? Pieni vanha rouva oli tietenkin nähnyt tuon
äkillisen värinmuutoksen. Miksi hän oli punastunut? Jonkin muiston
vuoksi? Jonkin Johnin lausuman sanan vuoksi? Hän katsahti nopeasti
Johniin. Tämän silmät seurasivat koko ajan Jillin kasvoja.

Ah niin, he rakastivat! Ei voinut erehtyä sen suhteen. Heidän välillään
oli salaisuus; salaisuus, joka oli punannut Jillin posket ja tuonut
tarkoittavan katseen Johnin silmiin. Mikä muu salaisuus saattaisi olla
pojan ja tytön välillä kuin rakkaus?

Ennenkuin tee oli juotu, he olivat ilmaisseet sen pienelle vanhalle
rouvalle tuhansin eri tavoin. Kun vanha herra kilpaili Johnin kanssa
vieraan hyvänä pitämisessä ja pakotti hänen ottamaan tarjoamaltaan
lautaselta, silloin hän taivutti päänsä ja hymyili nähdessään miehensä
ylpeyden ja John-paran pettymyksen.

»Hän rakastaa Johnia! Hän rakastaa Johnia!» kuiskaili sydämessään »Hän
on juuri oikea vaimo Johnille!»

»Ihastuttava neitonen!» kuiskasi vanhan miehen turhamaisuus, hänen
auttaessaan varovasti lautasta takaisin pöydälle. »Juuri se vaimo,
jonka olisin itse valinnut Johnille.»

Ja Johnin valtasi lohduton ihmettely, miksi Jill oli niin ilmeisesti
hylännyt hänen tarjouksensa, jos hän kerran rakasti häntä.

Miksi hän oli kieltäytynyt? Vanha valkohapsinen lady tiesi sen. Jill
halusi miellyttää hänen isäänsä, koska rakasti Johnia. Tämä oli heidän
salaisuutensa. Mitä sillä oli tekemistä sinivalkoisten kuppien kanssa,
sitä hän ei saattanut arvata, mutta tämä oli heidän salaisuutensa — he
rakastivat.

Vain mitä suurimmalla itsehillinnällä hän saattoi kieltäytyä vetämästä
Jilliä viereensä ja kertomasta hänelle kaikkea, minkä oli nähnyt, minkä
oli arvannut ja mitä toivoi.

Äkkiä tilaisuus tarjoutui aivan etsimättä. He olivat syöneet
marmeladikakkuja, jotka Claudina osasi leikata niin ohuiksi, että ne
melkein tuntuivat tarvitsevan parsimista. Ne sulivat suussa, mutta
ne tekivät myös sormet tahmeiksi. Jill katseli surkeana käsiään, kun
teenjuonti oli päättynyt. Pitäen niitä käsivarren mitan päässä hän
teki pienen irvistyksen. Lapsena on suu parhain, nopein ja koetelluin
apukeino tällaisissa tapauksissa. Ehkä hän olisi halunnutkin tällä
kertaa olla lapsi, mutta se pysähtyi toivomukseen. Hän pyysi lupaa
saada pestä ne.

»Haluatteko tulla minun huoneeseeni», sanoi vanha pieni rouva
innokkaasti ja vei pois hänet sinne, minne John ei voinut heitä seurata.

Ah, kuinka ovela äiti olikaan saatuaan hänet yksin haltuunsa! Mitä
viekkaita pikku kohteliaisuuksia hän sanoikaan! Teidän on vaikea uskoa,
kuinka nokkela hän tosiaankin saattoi olla.

»Tässä on teidän pikku alttarinne», sanoi Jill kuivaten kätensä. Kun
hän meni sen luokse, niin vanha rouva tarttui hänen käsivarteensa.
Siitä hänen oli helppo sujahuttaa kätensä Jillin käteen. Hakiessaan
Jillistä tukea hän osasi näyttää sadoin hellin tavoin, kuinka
rakastettavana ja suloisena hän piti Jilliä.

Niin hellät, niin ilmeiset olivat nämä merkit heidän välillään, että
Jillin omaantuntoon pisti, ja hän ihmetteli syyllisyydentuntoisena,
mitä he mahtaisivatkaan ajatella hänestä, jos tietäisivät kaiken.
Heidän ei pitäisi saada tietää. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuo
kaksi vanhusta, vaikka asuen kaukana Venetsiassa, kantaisivat häntä
kohtaan sydämessään muita tunteita kuin sen mieltymyksen, jota he
olivat osoittaneet tänä iltana.

»Minä olin juuri rukoilemassa ennen teidän tuloanne», sanoi vanha rouva
kuiskaten.

Jill pusersi kuihtunutta kättä.

»Tiedättekö, mitä minä rukoilin?»

Äkillinen pelko valtasi Jillin. Hän tunsi otsansa kylmenevän.

»En», hän yritti hymyillä. »Mistä minä tietäisin?»

»Minä rukoilin Johnin puolesta.» Hän katsoi ylös Jillin kasvoihin
yksinkertaisesti. »Hän on niin kultainen poika, ettette tiedäkään.
Ajatelkaas esimerkiksi matkaa, jonka hän tekee joka vuosi meidän
luoksemme — Lontoosta saakka. Sitä ei jokainen poika tekisi. Vai
luulisitteko?»

Hän kysyi niin viattomasti, aivan kuin vaikka asiasta olisi ollutkin
epäilyksiä, niin hän ei halunnut kuulla niitä. Hänen omassa mielessään
siitä ei ollut pienintäkään epäilystä.

Mutta pieni kotialttari on vaarallinen paikka sellaiselle
keskusteluaiheelle. Jill veti häntä hellästi pois ovea kohden.

»Luuletteko kenelläkään muulla pojalla olevan sellaista äitiä?» hän
sanoi. »Miksi ette tee itsellenne sitä kysymystä?»

Vanha rouva katsahti ylös silmät välkähtäen. »Luulin teidän ehkä
ymmärtävän paremmin minun tavallani», hän vastasi. »Muuten — on helppoa
olla äiti. Teidän tarvitsee vain omistaa poika. Ei ole niin helppoa
olla poikana, koska te tarvitsette enemmän kuin äidin sitä varten.»

Jill katsoi häneen hellästi ja kumartui sitten suutelemaan hänen
poskeaan.

»Minä luulen Johnin olevan hyvin teidänlaisenne», hän kuiskasi. Hän ei
voinut pidättää sitä. Ja tämä olikin kaikki mitä pieni valkohapsinen
lady oli odottanut. Pää voitonriemuisesti pystyssä hän tuli Jillin
kanssa takaisin toisten luo.

Kohta senjälkeen Jill selitti, että hänen täytyi lähteä — ystävät
olivat jo varmaan odottaneet häntä.

»Mutta milloin —» alkoivat vanhukset puhua samassa henkäyksessä, ja
pysähtyivät sitten kumpikin.

»Sano sinä, rakkaani», vanha herra virkkoi. »Minä voin odottaa.»

Oi ei, hän ei tahtonut kuullakaan siitä. Vanhan herran oli puhuttava
ensin. Tämä pudisti päätään ja kumarsi. John tavoitti Jillin katseen,
ja he koettivat olla nauramatta.

»Milloin sitten» — molemmat alkoivat taas yht'aikaa, mutta nyt he
päättivät lauseensa, — »milloin saamme nähdä teidät taas?»

Meillä on usein samat ajatukset, kun tunnemme toisemme oikein hyvin.
Oli herttaista nähdä näiden kahden vanhuksen seisahtuvan tielle
antaakseen toisen kulkea ohitse, aivan kuin he olisivat olleet menossa
eri suuntiin, huomatakseen sitten, että he lausuivatkin vain toistensa
ajatuksia.

Kaikki nauroivat, mutta nauru kuoleutui pois, kun Jill ilmoitti, että
hän matkustaisi ylihuomenna Milanon kautta Englantiin.

»Ettekö viivy muuta kuin kolme päivää?» huudahti pieni vanha rouva ja
katsoi Johniin. Mutta John oli saanut kuulla sen jo, hänen kasvoillaan
ei näkynyt hämmästystä. Hän huokasi syvään ja katsahti ikkunasta ulos
vanhaan italialaiseen puutarhaan, siinä kaikki.

He pyysivät Jilliä tulemaan huomenna lunchille — teelle, jos häntä
haluttaisi — jäämään tänne koko päiväksi. John katsoi häneen hartaasti
odottaen hänen vastaustaan.

»Mutta minä en voi jättää ystäviäni koko päiväksi», Jill sanoi
epäröiden. »Minä tulen lunchille; koetanpa jäädä teellekin — mutta
enempää en luvata.»

Sitten John saattoi hänet alas gondolin luo. Holvikäytävässä, ennenkuin
he tulivat _fondamentalle_, hän otti Jillin käsivarren ja puristi hänet
lähelle itseään.

»Oletko varma siitä, että se on liian myöhäistä?» hän virkkoi käheästi.
»Oletko varma, ettei voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi — eikö ole
enää mitään mahdollisuuksia?»

Jill kietoutui häneen levollisesti. Pimeydessä hänen silmänsä
näyttivät tutkimattoman syviltä; ne tuntuivat etsivän kaukaisimpiakin
mahdollisuuksia näköpiirin rajoilta, mutta eivät nähneet muuta kuin
polun, jota niin monet naiset ennen häntä olivat saaneet kulkea.

»Liian myöhäistä», hän kuiskaili. »Ah, minun ei olisi pitänyt tulla!
Minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä sinun ihmeellisiä vanhempiasi! Nyt
minä vasta tiedän, mitä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki tarkoitti.
Sinä elävöitit sen jo melkein minulle Fetter Lanella, mutta nyt minä
tunnen sen. Ah, en ihmettele, että sinä rakastat heitä! En ihmettele,
että sinä palaat tänne joka vuosi — vuosi vuodelta heitä katsomaan! Jos
minun isäni ja äitini olisivat tällaisia, kuinka toisenlaista kaikki
silloin olisikaan.»

»Eikö sinulla ole rohkeutta jättää kaikkea ja murtautua vapaaksi?»
kysyi John rauhallisesti —, »ottaaksesi minun vanhempani omiksi
vanhemmiksesi? Jollen minä voisi pitää sinua Lontoossa, niin sinä
asuisit täällä heidän luonaan, ja minä tekisin täällä niin suuren osan
työstäni kuin mahdollista.»

Jill katsoi kiinteästi hänen silmiinsä.

»Luulisitko meidän tulevan siten onnellisiksi?» hän kysyi. »Olisitko
sinä onnellinen, jos sinun pitäisi hylätä heidät, voidaksesi mennä
minun kanssani naimisiin? Eivätkö heidän kasvonsa ahdistaisi sinua
täydellisimpinäkin onnen hetkinä? Eivätkö heidän silmänsä seuraisi
sinua kaikissa töissäsi? Eivätkö nuo kuihtuneet kädet aina tavoittelisi
sinun sydäntäsi? Ja jos sinun vielä pitäisi ajatella, että he olisivat
köyhiä — —»

»Mutta he ovat köyhiä», sanoi John. Hän muisti Aarreaitan; liikuttavan
olennon sen pimennossa, joka ei tahtonut myydä tavaroitaan, koska
rakasti niitä liian paljon.

»Voisitko jättää heidät köyhyyteen sitten?» Jill kysyi.

»Siis kaikki on myöhäistä?» John toisti.

»Minä olen antanut sanani», vastasi Jill.

John nosti hänen kätensä uljaasti huulilleen ja suuteli sitä.

»Sitten sinä et saa tulla huomenna», hän sanoi rauhallisesti.

»Enkö saisi nähdä heitä enää?»

»Et. Lähetä jokin anteeksipyyntö. Kirjoita äidilleni; Sano hänelle,
että ystäväsi ovat päättäneet pysähtyä päiväksi Bolognaan Milanon
matkalla ja että teidän on heti lähdettävä. Hän rakastaa jo sinua —
ja hän luottaa jo liian paljon sinuun. Kestää aikoja, ennenkuin minä
saan ajetuksi hänen päästään pois ajatuksen, että sinusta tulee minun
puolisoni. Enkä minä mielelläni kertoisi hänelle, että sinä menet
naimisiin jonkun muun kanssa. Sitä hän ei ymmärtäisi. Hän kuuluu
vanhaan kouluun, jolloin kiharat ja päähineet ja kainosteleva pieni
musta kenkä ja valkoiset sukat vaikuttivat ihmeellisellä tavalla
käytökseen. Hän ei voisi ehkä ymmärtää, miksi sinä haluat tulla
heitä tapaamaan näissä olosuhteissa. Hän voisi tuskin uskoa, että
sinä välität minusta, ja vaikka uskoisikin, niin ajattelisi, ettei
meidän sovi tavata toisiamme ehkä kaiken jälkeen. Ei, sinun ei pidä
tulla tervehtimään heitä enää huomenna. Totuuden kuuleminen tulee
kyllä melkein murtamaan hänen sydämensä kerran, mutta melkein ei ole
kokonaan.»

»Enkö saa sitten nähdä heitä enää koskaan?» Jill kysyi tukahdutetusti.

Hän pudisti päätään.

»Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinä näet ketään meistä.»

Jill pani kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän painautui Johnia
vasten ja katsoi häntä aivan läheltä kasvoihin, aivankuin painaakseen
hänen kuvansa sieluunsa ikiajoiksi. John sulki silmänsä. Hän ei
uskaltanut suudella tyttöä. Kun huulet yhtyvät, niin vuolaat virrat,
joita ei voi vaimentaa, murtavat patonsa. John sulki silmänsä ja
taivutti päänsä taaksepäin, vaikka Jillin tukan kosketus ja hänen
lämmin hengityksensä pyrkivät horjuttamaan hänen päättäväisyyttään.

»Kuinka minä voisin taipua siihen?» kuiski Jill. »Minusta tuntuu, kuin
minun olisi nyt jäätävä; ikäänkuin en koskaan tahtoisi mennä takaisin
kotiin».

John ei virkkanut mitään. Hänen äänensä sävykin olisi voinut vaikuttaa
pakottavasti Jilliin. Hitaasti tämä antoi sormiensa hellittyä ja yhtä
hitaasti vetäytyi erilleen Johnista. Tämä oli viimeinen silmänräpäys,
jolloin hän olisi voinut voittaa Jillin. Sillä Jill oli hänen, niin
totta kuin veri kuohui hänen suonissansa, niin totta kuin Jillin
suonet sykkivät villisti hänen suoniensa tahtiin. Mutta rakkaudessa —
sodassa saattaa olla toisin — ei näitä asioita voida ottaa siten. Jokin
epämääräinen, mystillinen hyvyyden käsky ei salli sitä.

»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi John hellästi. »Me emme voi seisoa
täällä.»

Hän johti Jillin ovelle. Kun se aukeni ja valo tulvi sisään, silloin
hän tunsi, että kaikki oli lopussa.

Jill astui odottavaan gondoliin, ja gondolieri lykkäsi sen irti
rapuista. John seisoi liikkumattomana fondamentalla, kunnes se katosi
näkyvistä. Väliin Jill katsoi taakseen ja vilkutti nenäliinallaan. John
vastasi siihen taivuttamalla päätään.

Mutta kumpikaan heistä ei huomannut kahta valkoista päätä, jotka olivat
vieri vieressä ylhäällä ikkunassa kuiskaillen toisilleen onnellisina,
tietämättä mitään kurjuudesta, jota pieni valkoinen nenäliina ilmaisi.

»Näethän, kuinka kauan he viipyivät rapuissa», vanha rouva kuiskutteli.

»Ooh — enpä tiedä voiko siitä mitään päätellä. Nuo raput ovat sangen
pimeät ja vaivalloiset, kun ei vaan ole tottunut niihin».

Pieni valkohapsinen lady otti hänen käsivartensa ja katsoi hänen
kasvoihinsa. Hänen ruskeat silmänsä säikkyivät.

»Ne ovat hyvin pimeät — melkein yhtä pimeät kuin siinä talossa, missä
minä asuin, kun me ensiksi tapasimme toisemme.»




X. HELMIKUUN KUUDESTOISTA PÄIVÄ LONTOOSSA.


Luonto kammoo tyhjää tilaa, mutta se ei ole mitään sen inhon
rinnalla, jota se tuntee päättämätöntä työtä kohtaan. Ajan ikuisessa
kutomuksessa ei sallita yhtään irtonaista langanpäätä. Ja niinkin
epäjohdonmukaisessa aiheessa kuin on tarina Suloisesta Järjettömyydestä
täytyy saada aikaan jonkinlainen lopullinen pyöristys, lankoja ei voi
jättää riippumaan, jottei kuvan säännöllisyys turmeltuisi.

Kun John sanoi Jillille hyvää yötä _fondamentan_ rapuilla, kun
nenäliinan viimeinen liehaus oli sumentunut läikähtelevän veden
heijastuksiin, hän oli kääntynyt takaisin taloon siinä uskossa, että
tarina oli auttamattomasti lopussa. Viimeinen sana oli kirjoitettu.
Mitä Jilliin tuli, hän saattoi sulkea kirjan ja kiittää kohtaloa, että
se oli näyttänyt hänelle ihanteen, paljon korkeamman elämän keskitasoa.

Mutta hän ei ollut näissä laskelmissaan ottanut huomioon kahta
valkoista päätä ylhäällä ikkunassa.

Mikäli hänen silmänsä saattoi tajuta, niin kohtalo oli täyttynyt,
tyhjentänyt sakkansa viimeiseen pisaraan. Mutta vanhuksien laita oli
toinen. He eivät olleet vielä tyydytettyjä, heille oli tarina vasta
juuri alkanut. Heille se oli viimeinen sukkula, jonka viuhkominen
edestakaisin kutoisi menneisyyden nykyisyyteen ja siten täyttäisi
heidän lopullisen tarkoituksensa.

Tästä lähtien pieni valkohapsinen lady katsoi eteenpäin Johnin
avioliittoon Jillin kanssa kuin koko elämänsä toiveiden summaan.
Hän eli — hän ajatteli — hän järjesti olemassaolonsa vain sen
huomioonottaen. Hänen pettymyksensä oli liikuttava, kun hän sai Jillin
pienen kirjeen, jossa tämä kertoi lähdöstään seuraavana päivänä. Mutta
hänen uskonsa ei horjunut; hänen toiveitaan ei oltu tuhottu. Hän näki
vielä romaaninsa viimeisen leimahduksen, ennenkuin liekki alkaisi
vavahdella ja sammuisi lopulta tyystin.

Hän puhui tästä Johnille tietysti. Istuessaan eräänä päivänä puutarhaan
avautuvassa ikkunassa hän kertoi Johnille tunteistansa; ja siinä
eivät auttaneet hänen vastaväitöksensä. He rakastivat toisiaan — se
oli päivänselvää! Äiti puhui arvovaltaisesti, niinkuin naiset yleensä
puhuvat näistä asioista. Kukapa siihen paremmin kykenisikään kuin he?

»Luuletko hänen todellakin rakastavan minua, äiti?» kysyi John toivon
äkkiä viritessä liekkiin.

Äiti otti hänen kätensä ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri.

»Minkä vuoksi luulet hänen tulleen Venetsiaan?» hän kysyi. »Hän voisi
tehdä sinun puolestasi mitä hyvänsä — mennä mihin tahansa saadakseen
tavata sinua. Etkö usko sitä?»

Lauseiden valinta ei sattunut olemaan oikein onnellinen. Oli seikkoja,
joita Jill ei tekisi hänen vuokseen. Tästä hetkestä lähtien hän
sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut pakottautua kertomaan äidilleen koko
totuutta, senvuoksi oli parasta vaieta kokonaan.

»Hänen vanhempansa ovat liian rikkaita», hän sanoi tehden toivottoman
liikkeen ja nousten tuoliltaan. »Heidän suhteissaan on yhtä ja toista,
jota minä en voi kertoa sinulle. Minulla ei ole oikeutta yrittää
voittaa häntä. Siitä tulisi vain läpeensä onneton juttu.»

Tästä hetkestä lähtien hän karttoi tätä aihetta; tästä hetkestä lähtien
hän oli järkkymätön, kun vanha rouva koetti hyökätä hänen kimppuunsa
maailmantuntemuksensa aseilla.

»Minä en saa Johnia puhumaan», hän valitti eräänä iltana miehelleen.
»Hän ei tahdo virkkaa mitään koko asiasta.»

Vanha herra syleili häntä pimeässä.

»Sinä teet vain itsellesi pahaa mieltä, pikku vaimoseni», hän sanoi
unisena. »Minä heräsin kerran viime yönä, ja sinä olit vielä valveilla.
Nukuitko sinä ollenkaan?»

»Hyvin vähän», myönsi vanha rouva.

»Mutta sinä et saa surra. Anna luonnon tehdä tehtävänsä. Nuoret miehet
nousevat aina satulaan ja yrittävät taittaa peitsiä luontoa vastaan,
ja naiset taas koettavat avustaa luontoa. Se on ajan tuhlaamista,
rakkaani. Luonto on kuin tuulimylly. Se jauhaa meidät kaikki hienoksi
jauhoksi, kun tuuli puhaltaa. Ei ole hyvä käydä otteluun sen kanssa
tuulisena päivänä, eikä ole hyvä yrittää kääntää sen siipiä, kun on
tyyni. Tuuli rupeaa puhaltamaan —» hän haukotteli ja kääntyi toiselle
kyljelle — »kyllä piankin». Ja hän painui uneen taas.

Pieni valkohapsinen lady unohti surunsa tänä iltana, luottaen miehensä
filosofisiin mietelmiin. Hän kääntyi samaan suuntaan kuin miehensäkin
ja nukahti myös. Ja kun tämä sattui yöllä kääntymään, niin hänkin
kääntyi. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana tällaiset seikat
muuttuvat koneellisiksi. Elämä on helpompaa kahdenkymmenenseitsemän
vuoden kuluttua, jos vain on kestänyt siihen saakka.

Mutta ennenkuin John lähti, hänen huolensa alkoivat taas, ja
uskaltamatta puhua niistä Johnille hänen oli kannettava surunsa
hiljaisuudessa.

John vältteli itsepintaisesti kaikkia hänen heikkoja
johtamisyrityksiään, katkaisi ne äkkiä ja poikkesi toiselle polulle.

Lähtöpäivänä hän toivoi vielä Johnin puhuvan ja hän kuiskasi hellästi
häntä syleillessään: —

»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, John?»

»Ei mitään, ei mitään, rakkahin», John vastasi lisäten hyväilyjään
huomatessaan katkeran pettymyksen katseen äitinsä silmissä.

Sitten hän oli mennyt. Kokonaiseen vuoteen eivät korkeaikkunainen
iso sali ja siihen pilkistävä pieni asuinhuone kaikuisi hänen
äänestään. Kokonaisen vuoden nämä kaksi vanhusta, ilta illan perästä,
katsahtaisivat hämmästyneinä ylös Claudinan tullessa juhlamenoja
suorittamaan; he huudahtaisivat aina uudelleen: — »Ette suinkaan
tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Mahdollisesti
päivien kadotessa ja vuoden lyhentyessä hämmästys kävisi hauraammaksi
ja huudahdus vähemmän pontevaksi kuin tavallisesti.

Vanha rouva huoahti peläten sitä ajatellessaan. Jollei John olisi
vielä vuodenkaan kuluttua viettänyt häitänsä Jillin kanssa? Hän meni
makuuhuoneeseensa pienen alttarin ääreen ja aloitti esirukouksen —
yhden niistä monista, jotka hän tunnontarkasti aloitti ja lopetti
ennenkuin vuosi oli vierinyt loppuun.

John palasi töihinsä Lontooseen, mutta hän jätti jälkeensä voimia
työskentelemään, joista hän ei tietänyt mitään. Vanha herra oli
aivan oikeassa. Luonto ei tarvitse välittävää kättä. Siemen oli
kylvetty vanhan valkohapsisen ladyn mieleen, ja hänessä kohtalo löysi
täyttymyksen.

Ensimmäisinä viikkoina hän vältti kiellettyä aihetta tavanmukaisissa
kirjeissään Johnille sitkeydellä, jota hän ei voinut koskaan toivoa
voivansa säilyttää; ja sen tiesi hänen miehensäkin vallan hyvin. Tämä
sitkeys ei katkennut yhdellä kertaa. Hän aloitti tekemällä viattomia
Jilliä koskevia vihjauksia; sitten lopulta, kun niihin ei tullut
vastaukseksi sanaakaan Johnin puolelta, hän antoi vallan intohimoiselle
toiveelleen, joka kulutti häntä, ja aloitti pitkän sarjan neuvovia
ja opastavia kirjeitä. Ne olivat vanhan naisen neuvoja, joka luulee
maailman olevan saman paikan, kuin mikä se oli hänen tyttönä ollessaan.

»Oletko koskaan puhunut hänelle, John?» hän kysyi eräässä kirjeessään.
»Silmilläsi kyllä, huomasin sen tuon iltapäiväteen aikana. Mutta
silmäkieli ei riitä naiselle, joka ei ole koskaan kuullut puhutun sanan
kaikua korvissaan.

»Kerro hänelle rakkaudestasi — pyydä häntä vaimoksesi, ja jos hän sanoo
ei, niin älä usko häntä. Naiselle on enemmän tai vähemmän mahdotonta
myöntyä ensimmäisellä kerralla.

»Sinä sanoit hänen vanhempiensa olevan varakkaita; että he ovat eri
asemassa kuin sinä. Tiedänhän minä, että veri on vettä sakeampaa,
mutta rakkaus voittaa ne molemmat. Ja kaiken lopuksi, he katsovat
asiaa varakkuuden näkökannalta — siis ruumiilliselta. Te katsotte sitä
sielulliselta. Suureita ei voi verrata.

»Makasin kauan valveilla viime yönä ja muistelin kaikkia niitä
vastuksia ja koettelemuksia, joita me saimme kestää, ennenkuin löysimme
oman sopukkamme maailmasta. Ja siksi minä tiedän, kuinka paljon enemmän
merkitsee rakkaus kuin nuoruus tai rikkaus, huvi tai helppous.

»Luulen hänen oppineen lyhyessä täälläoloajassaan pitämään minusta.
Niin harvoin kuin nainen näyttääkin sydämensä toiselle, niin
eräänä hetkenä — silloin kun hän tuli kanssani pesemään käsiään
marmeladikakkujen jälkeen — hän sanoi, että sinä muistutat hänen
mielestään minua. Ja naisten kesken voidaan ylipäänsä vain vertauksilla
määritellä asioita.»

»Lähetän sinulle rannerenkaan hänelle annettavaksi.»

»Se on hyvin vanha. Toisen kerran lähetän sen historian. Joka
tapauksessa se kuului kerran eräälle venetsialaiselle vallasnaiselle
Leonardo Loredanon ollessa doogina. Anna se hänelle omana lahjanasi.
Lahja, olkoonpa vaikka kuinka vähäpätöinen, merkitsee paljon naiselle.
Hän huomaa siinä tarkoituksen — juuri sen tarkoituksen, jonka minä
lähetän tämän mukana.

»Ah, rakas poikani, etkö tahdo kertoa minulle mitään? Etkö tunne,
kuinka sydämeni kaipaa kipeästi kuulla uutisia onnestasi? Tämä on
viimeinen onni, mikä enää voi tulla osakseni. Älä viivytä sitä liian
kauan.»

Tällaiset otteet pienen valkohapsisen ladyn kirjeistä pojalleen
Johnille kolmen kuukauden ajalta hänen ja Jillin ensimmäisen
kohtaamisen jälkeen voisivat täyttää monta sivua tästä kertomuksesta.
Mutta nämä muutamat rivit, jotka otin tähän Johnin suostumuksella,
riittävät näyttämään, kuinka kiinteästi hänen sydämellään oli Johnin
rakkauskertomuksen onnistuminen.

Toivoen vaiteliaisuutensa saavan hänet vähitellen unohtamaan koko jutun
ja Jillin olemassaolonkin John kierteli ja lykkäsi päivästä päivään
totuuden kertomisen. Sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, että
noiden jokaviikkoisten kirjeiden lukemiseen liittynyt tuska tuotti
myös jonkinlaista hämärää tyydytyksen tunnetta. Tämä oli taas ehkä
järjettömyyttä, mutta se piti hänen sielussaan vireillä jonkinlaista
todellisuuden tuntua. Hän odotti niitä ilmauksina elämästä, joka oli
liian ihana muuta kuin uneksittavaksi. Ja samoinkuin itämaalainen
ottaa opiuminsa ja vetäytyen luolansa himmeään varjoon luulee olevansa
taivaan ilossa, John luki äitinsä kirjeitä Fetter Lanen varrella.
Eivätkä Mrs. Rowsen käynnit, katukaupustelijoiden huudot enemmän kuin
papukaijankaan kirkuminen kadun toiselta puolen kyenneet herättämään
häntä unestaan.

Lähes kolme kuukautta, viikko viikolta hän vastaanotti noita kirjeitä,
uneksi uniaan ja kirjoittaen takaisin vanhalle valkohapsiselle ladylle
koetti lieventää sielunsa ikävöintiä.

Lopulta sitä ei voinut enää jatkaa. Voitte kääntää kellon viisareita
taaksepäin mielihyviksenne, mutta välttämätöntä ette voi torjua. Tuli
kirje, jossa äiti kertoi, ettei hän aikonut enää kirjoittaa. Siinä ei
ollut kärsimättömyyttä eikä suuttumusta, mutta tuntui aivan siltä, kuin
äiti olisi hiljaa laskenut ompeluksen syliinsä auringonlaskun jälkeen
ja sanonut hellästi, ettei hän enää erota pisteitä.

Silloin John, tuntien mitä oli menettänyt, keksi toisen petollisen
hurmauskeinon, tällä kertaa sielunhurmauksen.

Hänen vanhempansa tunsivat Jillin vain Miss Dealtrynä. He eivät
tietäneet hänen asuntoaan eivätkä olleet selvillä hänen sukulaisistaan.
He eivät voineet päästä yhteyteen hänen kanssaan millään tavoin.

Kauan aikaa hän katseli äitinsä viimeistä kirjettä, jossa tämä sanoi
lakkaavansa kirjoittamasta Jillistä.

»Hän toivoo rakkaudenkertomusta — siunattu olkoon hänen sydämensä!» hän
— sanoi miettivästi; ja kun Mrs. Morrellin kissa tuli samassa sisälle,
hän toisti sen kissan mielihyviksi. »Hän toivoo rakkauskertomusta.»
— Kissa räpytti silmiään, nuoleskeli hyväillen viiksiään karkealla
punaisella kielellään ja istuutui kuuntelemaan hetkeksi, kosk'ei toinen
kissakaan sattunut olemaan näköpiirissä.

»Ja kautta Jupiterin!» huudahti John, »hän tulee saamaan sen!»

Miss Morrell kiersi häntänsä ympärilleen ja osoitti merkillistä
tarkkaavaisuutta.

»Minä kirjoitan hänelle kertomuksen», sanoi John Miss Morrellille;
»kertomuksen suloisesta järjettömyydestä — hiukan totta ensin, ja loput
sepitetään kertomuksen kuluessa.»

Ja siinä paikassa hän istuutui kirjoittamaan vastausta.

Oli tarpeen kohdata Jill uudelleen vanhan valkohapsisen ladyn
mielenkiinnon elvyttämiseksi.

Kekseliään johdannon jälkeen, jossa hän selitti vaikenemisensa
kuluneiden kuukausien aikana, hän alkoi kuvailemalla heidän toisen
kohtauksensa Kensington Gardensissa — silloin kun Jill kulutti koko
aamupäivän kertoessaan hänelle, ettei voikaan tulla sinä päivänä.

»Epäilemättä Luoja olisi voinut tehdä paljon sopivampia paikkoja
romaanin syntymiselle kuin Kensington Gardensin», hän aloitti, »mutta
tuskinpa Hän koskaan teki.»

Ja tällä tavoin kudottiin järjettömyyden viimeinen kirjaelma.

Hän kertoi tosin äidille, että kaikki oli vielä salaista. Jillin
täytyi salata se vanhemmiltaan. Niinpä niin, sehän olikin totta! — Oli
sitäpaitsi hyväkin, että hän oli huomannut mainita sen, sillä vanha
rouva oli saattaa hänet noloon tilanteeseen. Tämä pani nimittäin hänen
kirjeeseensä myöskin kirjeen Jillille ja pyysi hänen toimittamaan sen
edelleen, kosk'ei äiti tietänyt osoitetta.

Hän irvisti Miss Morrellille sen saadessaan, ikäänkuin kysyäkseen, mitä
tämä tekisi sellaisissa olosuhteissa. Miss Morrell haukotteli. Tuo oli
niin typerää. Tähän asti hän oli osoittanut asiaan innostusta; oli
tullut joka päivä ensimmäisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen saamaan
maitoannoksensa ja kuulemaan viimeiset uutiset. Mutta jos John aikoi
tehdä hänelle tuollaisia kysymyksiä, oli ikävystymisen vaara tarjona.
Tietysti tässä voi menetellä vain yhdellä tavalla. Miss Morrell saattoi
nähdä sen, ja John myöskin. Hän vastasi itse kirjeeseen — kirjoitti
naisen käsialalla, toisin sanoen, jokainen kirjain nojautui taaksepäin.
kirjoitti kaikki tärkeät asiat sitten kun kirje oli lopetettu ja
töhersi vielä täyteen päivänmäärän ja osoitteen välin; sitten hän vielä
tavoitellen äärimmäistä todenmukaisuutta kirjoitti kaksi sanaa joka
sivulla väärin.

Tällä tavoin hän sai kaksi kirjettä joka viikko ja vastasi kumpaankin
itse, pannen niihin enemmän työtä ja vaivaa kuin teoksiinsa.

Tämä oli kaikki oivallista ja yksinkertaista niin kauan kuin sitä
riitti. Mutta Miss Morrellkin, jonka silmä ei ollut erehtymätön
ainoastaan vainutessaan maidon säilytyspaikkaa, varoitti häntä
seurauksista. Eräänä aamuna John sai kirjeen pieneltä valkohapsiselta
ladyltä, jossa kysyttiin, milloin he aikoivat viettää häänsä.

Vallan tyynesti John istuutui ja vastasi: —

»Häämme ovat helmikuun kuudentenatoista päivänä. Minä olen vuokrannut
pienen talon maalta. Se maksaa neljäkymmentä puntaa vuodessa. Arvelin
viisaaksi aloittaa taloudellisesti. Pääoven edessä on pieni maalainen
kuisti, jonka Richardson-ruusut melkein peittävät. Talon edessä
on kymmenen jalan mittainen puutarha, jonka erottaa tiestä kahden
jalan korkuinen puuaita. Siinä on portti, joka on aina lukossa,
etteivät murtovarkaat pääsisi sisään. Kolme hoikkaa kastanjaa antavat
puutarhalle rehevän, taivaallisen ulkoasun. Takana on pieni nurmikko,
jolla voi leikkiä palloleikkejä: olen mitannut sen itse, se on
kolmekymmentäyhdeksän ja puoli minun pisimpiä askeleitani. Ja keskellä
on omenapuu, joka lupaa kantaa tänä vuonna hedelmiä kolmen edestä.»

Miss Morrell sulki silmänsä hiljaisesti myöntyen, kun John luki
tämän hänelle. Hän olisi mahdollisesti voinut moittia Johnia
tuhlaavaisuudesta ja kysyä ihmetellen, luulisiko tämä vielä kykenevänsä
toimittamaan hänelle jokapäiväisen maitoannoksen, pitäessään yllä
kahta taloutta. Mutta hän ei sanonut kuitenkaan mitään, kuunteli vain
kärsivällisesti Johnin kertoessa järjestelyistään.

»Minä unohdin kertoa sinulle», John sanoi ottaen Miss Morrellin
polvilleen, »että Lizzie Rowse lopettaa nimilappujen liimaamisen ja
tulee meille palvelustytöksi, kokiksi ja rouvan oikeaksi kädeksi
seitsemän shillingin ja kuuden pencen viikkopalkasta — siihen luettuna
olutrahat, joita hän ei saa juoda. Olisin maksanut enemmänkin, mutta
hän ei huolinut. Minun ei käynyt kertominen hänelle, että koko yritys
oli toistaiseksi vain paperilla. Hän saa siitä kuusi penceä enemmän
kuin lappujen liimaamisesta eikä hän sanonut huolivansa pennyäkään
päälle. Hän sanoi, että minä olen ollut aina niin ystävällinen hänelle.»

Miss Morrell kuunteli tätä ylenkatseellisesti. Mrs. Rowse ei sattunut
juuri nyt olemaan hyvässä huudossa. Hänestä ajateltiin sangen pahoja
toisessa ja kolmannessa kerroksessa — ja mikä pahempaa, ne lausuttiin
ilmi kyllin äänekkäästi, jotta Miss Morrell ja hänen toverinsa olivat
kuulleet ne.

Mrs. Rowse oli nähtävästi kaatanut hiukan vettä lattialle ensimmäisen
ja toisen kerroksen välikössä, jossa oli vesijohto koko talon yhteistä
tarvetta varten. Valutetun vesimäärän voi määritellä muutamiksi
pisaroiksi. Ensi silmäyksellä tämä tuntuu verraten turhalta, mutta
kun ottaa huomioon, että Mrs. Brown oli itse ostanut toiseen
kerrokseen johtaville rapuille korkkimaton, tehdäkseen sisäänkäynnin
hallituspalatsiinsa koristeellisemmaksi, saattaa hyvin ymmärtää, kuinka
häpeällinen rikos tämä oli.

Mrs. Rowse oli puhjennut puhumaan siitä ja ensimmäisen kerroksen
asukkaiden siivottomista tavoista yleensä niin kuuluvalla äänellä, että
koko talo oli heti selvillä asian luonteesta. Seurauksena ilmestyi
vesijohdon yläpuolelle seinään ilmoitus: — »Jos kuka kaataa vettä, on
hänen ystävällisesti luututtava se pois.»

Miss Morrelliin oli tietysti suuresti vaikuttanut Mrs. Brownin
koristelematon kieli ja voimakkaat mielipiteet. Siitä aiheutui
loukkaantuminen Johnin puheesta.

Kun John oli lopettanut esityksensä Lizzie Rowsen herttaisuudesta ja
hyvistä ominaisuuksista, Miss Morrell loikkasi tyynesti alas hänen
sylistään. Hän oli liian loukkaantunut ilmaistakseen ajatuksiaan, ja
häntä pystyssä hän käyskeli ylväästi huoneesta ulos.

Aika riensi. Tultiin vaarallisen lähelle helmikuun kuudettatoista
päivää. Mutta John otti kaiken rauhallisesti; luultavasti niin onkin
tapana tehdä, kun nämä asiat tapahtuvat vain paperilla. Hän sepitti
huolellisesti kirjeitään päivät pitkät.

»Me olimme eilen illalla teatterissa», hän sanoi eräänä aamuna Miss
Morrellille. »Otin mukaan Mrs. Rowsen, Lizzien ja Maudin. Molemmat
tytöt söivät itsepintaisesti appelsiineja, kunnes Maud sattui saamaan
suuhunsa pilaantuneen; sitten he lakkasivat. Olin iloinen siitä, sillä
vaivasin juuri aivojani, millä saisin heidät lopettamaan loukkaamatta
heitä.»

Miss Morrell katsoi tyynesti häntä silmiin.

»Sinun ei pitäisi viedä sellaisia ihmisiä teatteriin», hän sanoi.

John ei välittänyt hänen huomautuksestaan. »Se oli Jillin keksintö»,
hän vastasi.

Kuudentenatoista päivänä helmikuuta he menivät siis naimisiin. Miss
Morrell tuli juhlan kunniaksi juomaan maito-osuutensa samana aamuna.

Hän asteli sisään naputtamatta. Se oli hänen etuoikeutensa. John
istui pöydän ääressä pää käsiin haudattuna, olkapäät vavahdellen
nyyhkytyksistä, joissa ei ollut kyyneliä. Ja siinä pöydällä hänen
edessään, käärepaperit viskottuina ympäri, oli kaksi dresdeniläistä
porsliinipaimenta, soitellen iloisesti luutuillaan. Toisen kaulassa
riippui kortti, johon oli kirjoitettu: — »Johnille hänen hääpäivänään —
rakastavalta isältä.»




XI. SELVIÄMÄTÖN SOLMU.


Jospa vain asiat olisivat voineet jatkua tällä tavalla — mutta voi! ne
eivät voineet! Me puhaltelemme kuplia, joissa kaikki sateenkaaren värit
kimaltelevat, mutta me emme voi estää niitä haihtumasta ilmaan. Kun
yritämme koskettaa noita loistavia tähtiä, niin tavoitamme tyhjää, ja
kupla on kadonnut!

Tällä tavoin särkyi Johninkin kaunis ja järjetön saippuakupla. Niin
kauan kuin Jill oli siitä tietämätön, niin kauan kuin hän leikki
itsekseen tätä kaunista leikkiä, siinä oli kylliksi. Mutta elämän
arki, jossa kuolema on yhtenä kumoamattomana tekijänä, astui väliin.
Tuollaista ihmeellistä leikkiä ei voi jatkua kauan; ei voi mennä
naimisiin vain paperilla, mikä ehkä on vahinko. Elämä ei salli sitä.
Painovoiman laki on universaalinen. Te tulette takaisin maahan.

Kun John oli elänyt keskeytymättömän onnellisessa avioliitossa kaksi
kuukautta, tuli Fetter Lanelle samana päivänä kaksi kirjettä. Kumpaakin
hän katseli yhtä suurella hämmästyksellä. Toinen oli Venetsiasta, ja
päällekirjoitus oli vierasta käsialaa; toinen oli Jilliltä. Hän avasi
sen pelokkaasti — ei kai siinä ollut häihinkutsu? Ei tietenkään — mutta
mitä sitten?

»Onko mitään syytä, jonka vuoksi emme voisi tavata taas? Olen huomenna
11.30 Kensington Gardensissa.»

Hän pani sen pöydälle. Hetkeksi hän unohti toisen kirjeen olemassaolon.
Tämä Jillin sanoma oli vaikea ymmärtää — sitä ei ollut helppo sovittaa
mielikuviin, joiden parissa hän oli elänyt.

Naiset ovat sentään omituisia ja yllättäviä olentoja! Tiesivätköhän ne
koskaan, mitä oikeastaan halusivat!

Oliko Jill naimisissa? Tultuaan takaisin Venetsiasta ei John ollut
kuullut Jillistä sanaakaan — ja nyt tämä kirje! Kuin hävityksen vasama
siniseltä taivaalta se oli pudonnut hänen puutarhaansa murskaten
todellisuudentunnullaan hänen istuttamansa hennot kukkaset.

Jill tahtoi nähdä hänet taas. Pelkkä toivomus oli käsky; pelkkä
olettamus, että hän olisi Kensington Gardensissa, oli haaste. Koko
hänen uhrinsa ja luopumisensa Jillin Venetsiasta-lähdön jälkeen oli
tullut arvottomaksi silmänräpäyksessä. Saippuakuplassa oli ollut
todellisuutta kyllin ennen tämän kirjeen tuloa. Tähän hetkeen saakka
hän oli elänyt onnellisissa naimisissa maatalossaan Middlesexissä,
Richardson-ruusuineen ja omenapuineen ja ylipääsemättömine
puuaitoineen. Joka päivä hän oli tullut Fetter Lanelle työskentelemään
ja saamaan kirjeensä. Ja nyt, koska hänen täytyi totella ja mennä
Kensington Gardensiin puhumaan joutavista asioista, etteivät vain
joutuisi ajelehtimaan tärkeiden asioiden merelle, kaikki hänen kauniit
unelmansa olivat pirstautuneet. Ainoa todellisuus, mikä hänelle oli
jäänyt, oli yksinäisyys. Alistumisen syvällä huokauksella hän kääntyi
toiseen kirjeeseen ja avasi sen.

 »Arvoisa Mr. Grey.

 Kirjoitan tämän äitinne pyynnöstä, kertoakseni Teille ikävän uutisen,
 että isänne on hyvin huonona. Hänellä oli ankara kohtaus, eikä hän
 luultavasti voi kestää enää kuin muutamia päiviä. Mrs. Grey kehoitti
 minua pyytämään Teitä ja puolisoanne matkustamaan tänne mitä pikimmin.
 Hän tietää pahimman ja toivoo näkevänsä Teidät ennen kuolemaansa.»

Paperi riippui veltosti Johnin sormissa. Hän tuijotti sokeasti
vastapäiseen seinään. Jäinen käsi tuntui laskeutuvan hänen otsalleen;
toisen kylmät sormet puristivat hänen sydäntään.

Kuolema — kaiken loppu — välttämätön katoaminen läpitunkemattomaan
pimeyteen! Oli hyvä kylläkin uskoa kuolemanjälkeisiin seikkoihin,
mutta sen sovelluttaminen käytäntöön vaati enemmän voimaa kuin uskoa.
Vanha herra oli kuolemaisillaan. Pieni valkohapsinen lady jäisi yksin.
Kuinka hän saattaisi uskoa sen? — Vanhojen ihmisten täytyy kuolla. Hän
oli toistanut sitä usein itselleen heidän terveinä ollessaan, kun ei
ollut pelkoakaan kuoleman lähestymisestä. Hän oli sanonut sen, niinkuin
filosofi sanoo kaiken tapahtuman olevan parhaaksi. Nyt hänen piti panna
se koetteelle.

Hänen isänsä oli kuolemaisillaan. Muutamien päivien kuluttua hänestä
olisi vain tomu jäljellä. Sitten kuvat ja kohtaukset isän elämästä
ilmestyivät kulkueena hänen sieluunsa. Viimeksi hän näki hänet, kädet
vavisten, silmät kirkkaina ja kiihtynyt ilme kasvoilla auttamassa
dresdeniläistä paimenta takaisin Aarreaittansa ikkunaan — samaa iloista
porsliiniveitikkaa, joka oli saapunut kumppaneineen onnittelemaan
Johnin kuviteltuna hääpäivänä.

Tämä kuva sai kyynelet tulvimaan hänen silmistään. Ja koko
ajan dresdeniläiset paimenet soittelivat iloisesti luutuillaan
uuninreunustalla.

Mielikuvituksen lennellessä hän ei ollut tullut ottaneeksi huomioon
tätä petoksensa seurausta. Isä oli halunnut nähdä hänen puolisonsa
ennen kuolemaansa. Nyt hän olisi kernaasti antanut vaikka koko
maailman, jos petos olisi ollut tekemättä. Hän oli nyt jo näkevinään
tuskan vanhan herran silmissä hänen sanoessaan — ja niinhän hänen
oli sanottava — ettei Jill ollut voinut lähteä mukaan. Nyt hän jo
tunsi omantuntonsa piston, kun hän seisoessaan isänsä vuoteen ääressä
Sepittäisi Jillin lähettämän viimeisen sanoman, tehdäkseen hänen
poislähtönsä helpommaksi.

Olisi ollut jokseenkin helppo asia keksiä tuhansia sanomia ja
kirjoittaa ne paperille; oli ollut yksinkertaista kirjoittaa
nuo kirjeet, joiden oletettiin lähteneen Jillin omasta kädestä.
Mutta toimiminen — naamiohuvien järjestäminen isän kuolinvuoteen
ääreen haavoitti hänen jokaista tunnesäiettään. Hän ei voisi tehdä
sitä. Jillin täytyi saada tietää kaikki, koko kertomus hänen
mielikuvituksensa hurjasta lennosta. Hän luotti Jillin hyvään sydämeen
— että saisi edes omakätisen tervehdyksen häneltä, jotakin, jonka hän
voisi toistaa isälleen ilman omantunnon pilkkaavaa tietoisuutta, että
kaikki on valhetta, teeskentelyä.

Siinä samassa hän alkoi kirjoittaa Jillille kyynelten vielä valuessa
pitkin hänen poskilleen, kertoen tälle kaiken; sulkien vielä mukaan
viimeisen saamansa kirjeen.

 »Anna minulle sanottavaksi jotakin», hän rukoili, »joka on lähtöisin
 Sinun sydämesi hyvyydestä eikä minun mielikuvitukseni kehnoudesta.
 Niinä muutamina hetkinä, kun näit hänet, tulit varmaankin tuntemaan
 hänen luonteensa hienouden; hän näytti Teille varmaan itsestään
 jotakin, joka ansaitsee tämän hyväntyön Sinun puoleltasi. Älkäämme
 puhuko häpeästä, jonka minä ansaitsen ajattelemattomuudellani. Minusta
 on tullut kerjäläinen, tungetteleva kerjäläinen, mutta kaikessa
 nöyryydessä. Kirjoita minulle yksi rivi. Ymmärrät kai, etten uskalla
 tulla kohtaamaan Sinua huomenna, nyt kun tiedät kaiken. Mutta lähetä
 minulle edes yksi rivi heti tämän saatuasi, minä opettelen sen sitten
 ulkoa ja toistan hänelle. Ja omatuntoni on kirkkaampi, kun tiedän
 Sinun tosiaankin lähettäneen ne sanat hänelle.»

Pantuaan tämän postiin John alkoi koota matkalla tarvittavia esineitä.
Hän käveli panttilaitokseen ja tarjosi sinne koko kirjavan kokoelmansa
arvoesineitä. Ylipappi kietoi ne yhteen kääröön, viittasi apulaiselleen.

Seuraavana aamuna tuli Jillin vastaus. John avasi sen ja luki ja luki
yhä uudelleen.

»Kohtaa minut perjantaiaamuna klo 12 Piazzettalla».




XII. USKON IHME.


Vankka usko on huomattava osa todellisuutta.

John uskoi, että Jill pitäisi lupauksensa, niin kummalta kuin se
tuntuikin. Vielä sittenkin, kun pikku miehet Plazalla alkoivat lyödä
kahtatoista tuona perjantaiaamuna, ja hän tutki silmillään jokaisen
näköpiiriin tulevan gondolin, tutki ne polttavin silmin ja laajentunein
silmäterin, saamatta vielä Jilliä näkyviinsä, vielä sittenkin usko
riemuitsi ja tukahdutti vastaväitteiden ja epäilyksen äänet.

Suuren kellon viimeinen kilahdus oli jättänyt kuminan hänen korviinsa;
kirkkojen pienet kellot soittivat Angelukseen. Toivon kynttilän liekki
Johnin sydämessä alkoi juuri lepattaa, kun Rio San Lucan kulman ympäri
pujahti nopeasti Grand Canalelle gondoli, jossa istui nainen yksinään.

Jokin gondolierin osoittamassa uutteruudessa ja naisen odottavassa
asennossa toi hänelle heti varmuuden, että siinä oli Jill.

Kun gondoli tuli lähemmäksi, nainen liikahti, sillä hän oli huomannut
Johnin odottamassa. John varjosti silmiään nähdäkseen paremmin, sillä
leiskuvan veden heijastukset kipinöitsivät hänen silmissään. Sitten
pieni nenäliina liehahti, ja Johnin sydän totesi Jillin saapumisen
villillä hypähdyksellä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän piteli Jillin käsiä ja lausui hänelle
aivan tavallisia tervetuliaissanoja, mutta äänen sävy ilmaisi hänen
sydämensä suuren ilon. Gondolieri seisoi ääressä hymyillen, odottaen
maksua. Hän oli työskennellyt signoran pyynnöstä aivan kuin olisi
oltu hautajaisiin menossa. Oli melkein tarpeeksi maksua nähdä heidän
kohtauksensa. Ei sentään aivan, sillä kun he lähtivät liikkeelle
onnellisessa hämmennyksessään muistamatta lainkaan mitä olivat velkaa,
hän astui esiin ja kosketti kohteliaasti Johnin kättä.

»Doue lire, signor», hän sanoi ja näytti loistavasti hymyillessään
kauniit hampaansa.

Maksettuaan John kääntyi takaisin Jilliin.

»No etkö tahtoisi nyt selittää kaikki?» hän kysyi. »Ei ole mitään
selittämistä», virkkoi Jill naurahtaen.

»Minä olen täällä — eikö se riitä?»

»Mutta miehesi?»

»Emme ole vielä naimisissa. Minä vaadin pitkää kihlausaikaa.»

»Mutta vanhempasi?»

»Eikö sinua tyydytä se, että minä olen täällä? Mitä sillä on väliä,
kuinka minä tulin. Miksi sinua se huolettaisi?»

»Mrs. Crossthwaite on varmaankin taas pelissä?»

Jill nyökkäsi ja nauroi.

»Onko hän mukana?»

»Ei — hän on maatilallaan Devonshiressä.»

»Mutta tämä ei voi pysyä salassa.»

»Kyllä, jos matkustan huomenna takaisin.»

»Ja sinä matkustat takaisin?»

»Kyllä.»

»Sinä tulit koko tämän pitkän matkan — —?»

»Kyllä — tässä minä olen — Suloisen Järjettömyyden Kaupungissa taas.»

»Pieni valkohapsinen lady oli sittenkin oikeassa», John huudahti.

»Missä asiassa?»

»Hän sanoi, että sinä tulisit minne tahansa ja tekisit mitä hyvänsä
minun vuokseni.»

Jill koetti kohdata hänen katseensa.

»Milloin hän sanoi sen?»

»Viime vuonna — sinun lähtösi jälkeen.»

John tarkkasi häntä odottaessaan vastausta, mutta hän vaikeni. Nyt
ei ollut hetki, jolloin hän olisi uskaltanut puhua; sitäpaitsi, muut
seikat olivat odottamassa.

He menivät San Marcon kirkkoon, Pyhän Antonion alttarin ääreen tekemään
suunnitelmiaan. Siellähän he olivat kohdanneet edellisenä vuonnakin.
Paikka tulee meille usein kalliiksi sen romaanin vuoksi, jonka olemme
siellä eläneet.

»Sinä kai ymmärsit täydellisesti kirjeeni sisällyksen?» sanoi John.
»Mitä tämä kaikki tarkoittaa?»

»Kyllä, joka sanan.»

»Miksi sinä siis tulit?»

»En voinut kestää ajatusta, että hän kuolisi —» hän epäröi, vai
punnitsiko hän sanojaan? — »näkemättä sinun — sinun vaimoasi, niinkuin
hän toivoi. Oi, John! Miksi sinä sanoit sen? Se ei ollut oikein, sinun
ei olisi pitänyt tehdä sitä!»

Jill oli siis suuttunut! Hänen suloiset järjettömyytensä olivat
loukanneet Jilliä! Olisihan hänen pitänyt se oikeastaan tietää.
Mikäpä nainen olisikaan voinut ymmärtää ja anteeksiantaa hänen tyhmää
kujettaan?

»Jos se pahoittti sinua», hän sanoi, »niin miksi sitten tulit? Totta
kai minä tiedän sen olevan anteeksiantamatonta, mutta minä luulin,
ettet sinä koskaan saisi tietää sitä. Ymmärsin hulluuteni vasta
sitten, kun kuulin hänen olevan kuolemaisillaan ja haluavan nähdä
sinut ennen loppua. Olin oman menestykseni huumaama. Vasta saatuani
lääkärin kirjeen huomasin olevani myyty mies. En saattanut tulla
hänen kuolinvuoteelleen valheita keksien ja tuoden terveisiä, joita
et ollut koskaan lähettänyt. Minä olin myyty. Ja minä toivoin, että
sinä ymmärtäisit. Olin hullu, luullakseni, kun uskoin, ettet sinä
loukkaantuisi.»

»Mutta minä en ole loukkaantunut.»

John tuijotti häneen. Pyhä Antonio tuijotti myöskin, sillä hänkään ei
tunne niin paljon naisia, kuin voisi olettaa. Hän tuntee täysin heidän
erikoisen tapansa arvioida pikkuasioita, mutta tällaisissa tärkeissä
kysymyksissä hän ei tiedä heistä enempää kuin me muutkaan.

»Etkö sinä ole loukkaantunut?» toisti John.

»En.»

»Miksi sitten sanoit minun olleen väärässä? Miksi minun ei olisi
pitänyt tehdä sitä?»

»Koska se ei ollut kaunista heitä kohtaan. He olisivat saattaneet
keksiä sen. Pieni valkohapsinen lady saattaa huomata sen nytkin.»

»Sinä et siis ajattele, että se oli rumasti tehty sinua kohtaan?»

»Arveletko että minun pitäisi?»

John nyökkäsi pontevasti pari kertaa.

»Tuo taitaa olla yleensä teidän tapanne tuomita naisia. Siksi ovatkin
heidän toimenpiteensä teille niin käsittämättömiä. Te muodostatte
heistä mielipiteen, ja tietysti kaikki, mitä he tekevät, tuntuu teistä
salaperäiseltä, koska ette halua vaihtaa mielipidettänne. Eivät ne
ole ollenkaan salaperäisiä. Mystillisyys on vain siinä, ettei heidän
toimintansa vastaa teidän ennalta määrättyjä mielipiteitänne.» Hän
sammalteli hiukan sanoessaan viimeiset suuret sanat. Hän tunsi olevansa
hiukan epävarma sellaisia käytellessään.

»No hyvä», sanoi John, »meidän täytyy mennä nyt. En ole tietenkään
ollut siellä, vaikka tulin jo viime yönä. Luotin siihen, että sinä
tulet.»

»Kyllä —» Jill kuiskasi. »Sinulla on eräs ihana ominaisuus — sinä
uskot.»

Hän ajatteli isäänsä — hän ajatteli miestä, jolla oli ruskea parta
niinkuin Pyhällä Josefilla. He eivät uskoneet muuta kuin minkä näkivät.
Naisesta on suloista, kun häneen luotetaan; ja hän kyllä kuitenkin
aikoo tehdä mitä sanoo. Väliin — Juoja tietäköön — tekeekin sen.




XIII. KUOLEMA.


Tämä oli vaikeampi jumalantuomio kuin mitä he tiesivätkään; sillä
kuolema, vaikka hän onkin aina meidän keskuudessamme, peittää aina
kasvonsa, emmekä me koskaan tunne hänen piirteitään ennenkuin viime
hetkessä. Silloin hän avaa pukunsa laskokset kutsuvalla liikkeellä ja
ilmoittaa rauhallisella äänellä, niin hiljaa, varovasti: »taistelu on
päättynyt».

Pienen oven aukeamassa he näkivät rakkaan valkohapsisen ladyn. Hänen
kätensä syleilivät heitä molempia ja koettivat, puristaa heitä
avuttomalla tavallaan itseään vasten. Se ei ollut järjettömän naisen
hysteeristä itkua, joka tahtoo purkautua apua etsien jokaiseen
olkapäähän suojautuen. Mutta nämä kaksi olivat nyt ainoat mitä hänelle
oli jäänyt jäljelle.

»Kuinka hän voi?» John kysyi kun äiti johti heidät pienen makuuhuoneen
ovelle.

»Tulette juuri parahiksi», hän vastasi. »Pappi on hänen luonaan. Loppu
on käsissä.»

Hänen äänessään soi uskollinen ja vakava alistuminen.

Hän tiesi ja oli ottanut vastaan välttämättömän sillä hiljaisella
rohkeudella, jonka hyvät naiset omaavat. Hän oli oppinut rauhallisesti
katsomaan kasvoista kasvoihin puolisonsa poislähtöä viimeisten päivien
aikana. Ensimmäinen vuolas kyynelvirta oli itketty kuiviin Claudinan
avaralla povella. Kun puuska oli ohitse, hän nosti taas päänsä ja
kuivasi pois kyynelet. Claudina hautoi hänen silmiään lämpimällä
vedellä, ja sitten, urhoollinen hymyily vapisevilla huulillaan, hän oli
astunut miehensä vuoteen ääreen valvomaan.

Nyt hän avasi hiljaa oven ja laski heidät sisään, sulkien taas heidän
jälkeensä. Verhot olivat alaslasketut. Aurinko varastautui huoneeseen
hentoina valojuovina ja valaisi sen heikosti kuin ambranväristen
kirkonikkunoiden läpi.

Pienen alttarin yläpuolella paloi ohut punainen liekki. Sen edessä
polvistui pappi, joka luki mumisten rukouksia, lausuen vain viimeiset
äänteet selvästi. Kaikki oli niin rauhallista, yksitoikkoista,
viihdyttävää — ikäänkuin lempeästi vaivuttaakseen hengen viimeiseen
uneensa.

Huoneen pimeimmässä nurkassa, erillään muista, oli Claudina polvillaan,
pää rinnalle painuneena ja olkapäät nousten ja laskien nyyhkytyksistä,
jotka kuuluivat epäselvästi hiljaisuudessa. Hän ei huomannut heidän
sisääntuloaan. Pappikaan ei liikauttanut päätään. Kaikki jatkui
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tyynyillä makasi hiljaa,
melkein hukkuneena isoon vuoteeseen, valkotukkaisen gentlemannin
hiljainen olemus, liikahtamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin papin
mumina olisi jo vaivuttanut hänet lopulliseen uneen.

He polvistuivat kaikki vuoteen viereen, peittivät kasvonsa ja
laulaminen jatkui.

Mitä ajatuksia risteili silloin noiden kahden polvistuvan sieluissa,
heidän näytellessään osiaan, leikkiessään elämää, jonka toteutumisen
he tiesivät mahdottomaksi, sitä ei voi sanoa. Kuoleman kasvojen edessä
sielulla on tuntemuksia, joita sanat tuskin voivat kosketella, vielä
vähemmin ilmaista. Heitä saattoi ruoskia katumus; ehkäpä he tunsivat
tehneensä parhaan mahdollisen, nähdessään hänen rauhallisen hengen
lähtönsä; tai ehkäpä he syvimmällä sydämissään toivoivat, että se
olisikin ollut totta.

Äkkiä papin ääni vaikeni. Kaikkien päät painuivat syvemmälle, kun
viimeinen voitelu annettiin. Jumala ilmestyy maan päälle hiljaisina
hetkinä. Silloin vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Viinin hiljainen
solina kalkkiin, pienen käsiliinan aukikehittäminen, vanhan herran
viimeinen urhoollinen ponnistus rippileipää niellessään, olivat ainoat
äänet, jotka värisivät ja soivat hiljaisuudessa.

Sitten oli kaikki ohitse, synninpäästö annettu; pappi kokosi laukkuunsa
pyhät esineet ja livahti ulos huoneesta. Muutamia hetkiä kului
vielä syvimmässä hiljaisuudessa. Vihdoin Claudina nousi. Hän teki
ristinmerkin sivuuttaessaan pienen alttarin, hiipi ovelle ja katosi.

Nyt oli hiljaisuus vieläkin keskitetympi, ikäänkuin nuo kaksi olisivat
vieneet mukanaan verevän elämän häiritsevät ainekset tästä huoneesta,
jossa elämän liekki lepatti niin hentona ja ohuena.

Ja kolme jäljellejäänyttä olivat edelleen liikkumattomina polvillaan
— liikkumattomina siksi kunnes hiljaisuuden katkaisi väsyneen
äänen kuiskaus — äänen, joka lausui sanomattomalla vaivalla yhden
yksinkertaisen sanan:

»John — John.»

John suoristautui nopeasti. Hän ojensi käden ja tapasi toisen käden,
joka ei jaksanut puristaa enää, lepäsi vain hellällä alistuvaisuudella
hänen kädessään.

»Isä», hän sanoi; ja sehän on lopultakin ainoa sana, jonka poika
voi sanoa — isä tai äiti — ne ovat viimeiset sanat miehen sydämen
syvimmästä pohjukasta, kun liikutus uhkaa tukahduttaa puheen.

»Missä on Jill?» kuiskasi ääni taas.

Jill tuli hänen viereensä, ja John tarttui toisella kädellään hänen
käsiinsä pimeässä. Ne avautuivat ja sulkeutuivat, kun nyyhkytykset
uhkasivat murtaa patonsa.

Vanhan herran silmiin syttyi valo hänen nähdessään heidät vuoteensa
vieressä. Suurella ponnistuksella hän yritti kohoutua toiselle
kyynärpäälleen vuoteessa, ja laskien toisen kätensä heidän päittensä
päälle, hän kuiskasi siunauksen, joka on ollut isän vallassa antaa
ikimuistoisista ajoista:

»Jumala siunatkoon teitä! Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä
olen elänyt omani. Syntykööt lapsenne rakkaudessa, niinkuin minun
lapseni on syntynyt. Tehkää työnne rakkaudella, niinkuin minä olen
tehnyt työni.»

Hänen äänensä hehkui heikosti, mutta se hehkui vielä. Liekki oli siinä
jäljellä. Se poltti heidän sydämiään. Jillin sormet lepäsivät Johnin
kädessä kuin nääntymäisillään oleva lintu. Hänen poskensa olivat
kalvenneet, hänen silmänsä tuijottivat villisti eteensä korupeitteelle,
ja kyynelet vuotivat taukoamatta.

Hetket kuluivat taas, kun vanha herra oli painunut takaisin
tyynyilleen. Lopulta hän liikahti taas. Hänen kätensä ojentui kerran
vielä ja tunnusteli Johnin kättä.

»Jumala siunatkoon sinua, poikani», hän sanoi, kun John oli kumartunut
hänen ylitseen. »Sinä olet tehnyt meidät hyvin onnellisiksi. Sinä olet
ohjannut elämäsi juuri niinkuin me olemme toivoneet. Nyt tee työsi.
Toivon saavani kuulla vastaisuudessa, kuinka sinä menestyt. Sitä ne
eivät voi minulta kieltää. Nyt suutele minua — muistatko sinä — silloin
kerran — muistatko?»

John suuteli häntä, niinkuin pyhiinvaeltaja suutelee jumalan jalkoja.

»Ja sano minulle —» kuiski vanha herra. Hän keskeytti vetääkseen henkeä
ja muistaakseen hämärän ajatuksensa lopun. »Sano minulle — miksi sinä
suutelit minua — otsalle — tuona iltana — vuosi sitten?»

»Minä olin nähnyt teidät Aarreaitassa, sir — ja minä —» sanat
kangertelivat hänen kurkussaan. »Minusta te olitte hienoin mies, mitä
koskaan olen tuntenut.»

Vanha herra painui takaisin tyynyilleen. Hänen silmiinsä oli syttynyt
ylväs valo. Hänen poikansa oli sanonut hänelle — sir. Se merkitsi
kaikkea. Tällä hetkellä hän tunsi olevansa kuin muinainen viikinki,
joka on kannettu palavalle laivalleen saamaan uljaan hautauksen
merellä. Hänen poikansa oli sanonut hänelle sir. Hän makasi hiljaa,
kuunnellen voittolaulua, joka pauhasi hänen korvissaan. Hänen poikansa,
josta oli tuleva paljon suurempi kuin mitä hän oli koskaan ollut, jonka
työt olivat paljon hänen töittensä yläpuolella — oli nimittänyt häntä
kunnianimellä — sir.

Sitten oli kaikki taas hiljaista jonkin aikaa. Päät painautuivat taas
käsiin. Viimein vanha valkohapsinen lady, niinkuin kuningatar kaikessa
loistossaan, nousi hitaasti ylös.

Ennenkuin hän oli ehtinyt miehensä sivulle, tämä kutsui murtuvalla
äänellä: —

»Marie! Marie!» Ja hänen äänessään oli lähestyvää tuskaa.

Kuihtuneet kädet ojentuivat sanattomasti vedoten hänen puoleensa.

»Marie», vanha herra kuiskasi, »se on tulossa, rakkaani. Minä tunnen
sen — kurkussani. Siunaa minua — —».

Vanha rouva teki nopein, vapisevin sormin ristinmerkin hänen otsalleen
ja rinnalleen — sitten hän viimeisellä ponnistuksella yritti tehdä
ristinmerkin vaimonsa otsalle — niinkuin he olivat tehneet joka ilta
koko yhteisen elämänsä ajan.

»Jumala siunatkoon sinua — rakkaani — ainoani», hän mutisi, ja sitten
hän painui hitaasti takaisin, vetäen vaimonsa mukanaan.

Ja näin hän oli siirtynyt suureen hiljaisuuteen.




XIV. KIERTOMATKA.


Ilta oli huomaamatta pujahtanut esiin pilvien välistä. Yö oli jo
tulossa, kun he lopulta jättivät vanhan valkohapsisen ladyn yksin.

Useita kertoja oli John tarjoutunut jäämään hänen seurakseen.

»Sinä et nuku kuitenkaan, rakkakin», hän sanoi hellästi. »Jonkun olisi
jäätävä luoksesi.»

»Minulla on Claudina», äiti vastasi kiitollisella hymyllä. »Ja minusta
tuntuu niinkuin saisin unta. Olen tuskin ollut vuoteessa, sen jälkeen
kuin hän sairastui. Enköhän saattane nukkua nyt.» Ja hän pudisti
hymyillen väsynyttä, valkoista päätään.

Jill tarjoutui jäämään, auttamaan hänet vuoteeseen, istumaan vieressä,
kunnes hän nukkuisi. Mutta hän pudisti yhä päätään kärsivällisen
itsepintaisesti.

»Claudina tuntee minun pienet hermostuneet tapani», hän sanoi, »ja minä
selviydyn luultavasti helpommin hänen kanssaan.»

Hän tuli heidän kanssaan ison tyhjän salin ovelle saakka. Hänen päänsä
oli uljaasti pystyssä, mutta sydän sykki niin heikosti ja hiljaa, että
hänen täytyi väliin huomaamatta panna käsi rinnalleen tutkiakseen,
sykkikö se enää ollenkaan.

Ennenkuin raskaat verhot työnnettiin syrjään, hän pysähtyi ja otti
kummankin kädet omiinsa.

»Minun rakkaat, rakkaat lapseni», hän sanoi hiljaa, ja ensi kerran ääni
värisi. Jill vastasi nyyhkytyksellä. Hän koetti katsoa vanhan ladyn
melkein luonnottomasti loistaviin silmiin, mutta tuhannet sisäiset
nuhteet ryöstivät häneltä rohkeuden.

»Rakkaat, rakkaat lapseni», sanoi vanha rouva kerran vielä, ja tällä
kertaa hänen äänensä imi uutta voimaa itsestään. Hänen vartalonsa
tuntui suoristuvan, ja silmät vakiintuivat päättäväisesti.

»Minulla on teille hiukan puhuttavaa; isänne olisi sanonut teille
samaa, jos hänelle olisi jäänyt aikaa. Arvelin odottaa huomiseen, tai
ehkä siksi, kunnes hänet olisi saatettu hautaan. Mutta minä sanonkin
sen nyt, ennenkuin te ehditte puhua sen, mitä aiotte. Neuvottelin siitä
isäsi kanssa ennen teidän tuloanne, ja hän oli täydellisesti yhtä
mieltä kanssani.» Hän henkäsi syvään ikäänkuin maalari, joka tahtoo
karaista kättään.

»Kun isänne on saatettu hautaan», hän alkoi hitaasti, »aion jatkaa
elämääni täällä». Hän nosti nopeasti torjuen kätensä, ennenkuin John
ehti vastata. »Ei! Teidän täytyy antaa minun puhua loppuun. Minä jään
tänne asumaan. Nämä huoneet kuuluvat meille vielä kymmenen vuotta, ja
siinä on enemmän kuin mitä minä tarvitsen. Te pyydätte minua tietysti
luoksenne, mutta ei», — valkoinen pää heilahti ja kihara putosi
poskelle, mutta hän ei huomannut sitä. »Ei, minä tiedän, mikä on
parhaaksi. Vanhoilla ihmisillä on oma paikkansa. He eivät saa koskaan
asettua niiden tielle, jotka juuri ovat alkaneet. Jään odottamaan
tänne, kunnes seuraava vuosi tuo teidät taas minua katsomaan. Claudina
pitää kyllä hyvän huolen minusta. Te pidätte minusta paljon enemmän
kesällä. Minä olen hyvin väsynyt talven aikana. Minua palelee. Minua
täytyy alituisesti hoitaa. Väliin minä olen päiväkausia vuoteessa.
Ja Claudina osaa varmasti tehdä kaikki nuo pikkuseikat paremmin kuin
sinä», hän kääntyi hymyillen Jilliin. »Hän on niihin tottuneempi.»

Ja katsokaa minun käsiparkojani, hän olisi voinut lisätä, teillä olisi
liian paljon huolta minusta. Saisitte pukea minut, riisua minut, panna
vuoteeseen. Mutta hän piilotti kätensä.

Sellaisissa kuihtuneissa käsissä on liian paljon tunnetta hänelle
itselleenkin.

»Ajatelkaa nyt tätä, rakkaani, ja kertokaa sitten minulle huomenna tai
ylihuomenna. Tiedän, että olette aikoneet järjestää minulle kaiken
mukavaksi pienessä talossanne; mutta ajatelkaa asiaa vielä kerran minun
näkökannaltani.»

Eivätkä he voineet sanoa mitään. He olivat ääneti kuunnelleet, kuinka
suunnatonta voimaa vanha valkohapsinen lady osoitti, valmistuessaan
kohtaamaan suurta yksinäisyyttä puolison kuoleman jälkeen. Ääneti
Jill kumartui alas ja suuteli häntä. Tämä oli ollut viimeinen
ruoskansivallus hänelle. Hän ei voinut puhua. Mielenliikutus, jota
sanotaan sydämen murtumiseksi, oli tukahduttaa hänen hengityksensä.
Kokonainen mielenliikutusten armeija oli kolkuttanut hänen sydämensä
portteja koko tämän ajan. Hänen kuultuaan isän siunauksen olivat portit
avautuneet selko selälleen. Nyt olivat taas mielenliikutukset tallata
hänet jalkoihinsa. Eikä hän voinut edes itkulla lievittää tuntemaansa
katumusta ja tuskaa.

Johnille tämä hiljaisuus myöskin oli julmaa kidutusta. Pieni vanha lady
teki nyt uhrauksen, jota hänellä ei ollut oikeutta ottaa vastaan. Tämä
pakollinen vaikeneminen oli lopultakin ankaraa katumuksentekoa. Sitten
hän tuskissaan sulki vanhan ladyn syleilyynsä ja huudahti:

»Pikku äitini — asia ei voi jäädä tälleen — ei voi! Jotakin täytyy
tehdä. Minä koetan keksiä sen, mutta jotakin on tehtävä!»

Sitten hän suudeltuaan uudestaan ja uudestaan laski hänet pois
sylistään kuin pienen nuken kehtoonsa — pienen nuken, jota jokin
ajattelematon käsi on pidellyt pahoin.

Äänettöminä he astuivat rappuja alas ja gondoliin, joka oli jo
odottanut yli tunnin portaitten juurella.

John mainitsi gondolierille hotellin, jossa Jill asui, ja kohta gondoli
keinui mustaa vettä pitkin. Siellä täällä vilkutti tuli lämpimästi
vinnin ikkunoista.

»Ja huomenna», virkkoi John äkkiä, »on sinun lähdettävä? Se on melkein
kovinta kaikesta.»

»En minä lähde vielä muutamaan päivään», vastasi Jill rauhallisesti.

John katsahti hänen valkoisiin kasvoihinsa nopeasti. Vaistomaisesti
hänen kätensä etsi Jillin kättä. Jill oli kuin norsunluuveistos
mustalla pohjalla, siinä liikkumattomana eteensä tuijottaessaan.

»Siinä sinä teet kauniisti», John sanoi kiitollisena. »Sinä olet ollut
sanomattoman hyvä minulle.» Hän toisti sen, ja hänenkin silmänsä
upposivat samaan kaukaisuuteen kuin Jillin. »Mutta olisihan minun
pitänyt tietää se.»

Jill värisi. Johnin kiitos haavoitti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän
värisi aivankuin tuuli olisi jäätänyt häntä.

Pitkän vaitiolon jälkeen John virkkoi taas:

»Mutta kuinka se onnistuu? Mitä aiot tehdä?»

»Minä kirjoitan.»

»Kotiinko?»

»Ei — Mrs. Crossthwaitelle.»

»Onko se varmaa?»

»Luulisin.»

»Mutta sinä et saa joutua ilmi», sanoi John nopeasti. Omatunto
veti häntä ensin yhtäänne, sitten toisaanne. Vaisto kehoitti häntä
omaksumaan Jillin tarjouksen kysymyksittä. »Et saa antautua liian
suureen vaaraan. Miksi sen tekisitkään.»

Sanat putosivat hitaasti. Hän tunsi itsensä sekä iloiseksi että
surulliseksi, saatuaan ne sanotuksi. Elämän murhenäytelmä on
päättämättömyys. Itsemurhaajat haudataan tienristeyksiin, sillä niissä
vaanivat juuri murhenäytelmät — epäröinti, minkä tien valitsisi.

Vihdoin Jill käänsi päänsä ja katsoi häneen. Käsi, jota hän piteli, sai
eloa. Hän tunsi Jillin sormien jäykistyvän kädessään.

»Ajatteletko sinä minua?» Jill kysyi.

»Minun täytyy», hän vastasi.

»Sinä katsot sen velvollisuudeksesi, koska minä olen täällä yksin?»

John pudisti päätään.

»En tunne velvollisuutta. Sitä ei olekaan. Ihmiset tekevät mitä he
tekevät. Kun tehtävä on vastenmielinen, niin se saadaan tuntumaan
tekemisen arvoiselta nimittämällä sitä velvollisuudeksi. Mutta
kaikki on tehtävä rakkaudesta, rakkaudesta itseensä ja rakkaudesta
muihin ihmisiin. Velvollisuus on vain nimi, sen takana ei ole mitään
todellista eikä inhimillistä. Minä en tunne velvollisuudentunnetta,
niinkuin muut, ja siksi minä en koskaan koeta asioita, jotka ovat
minusta vastenmielisiä. Punnittu asia on minusta inhoittava. Juuri
nyt on kaikki hirmuisen ankaraa — nyt juuri minä en tiedä minkä tien
valitsisin. Vanha valkohapsinen lady sulkee minut syliinsä, ja minä
tunnen, etten voi antaa hänen mennä. Sinä pidät minua kädestä, ja
minä tunnen voivani panna taivaat ja maat liikkeelle pelastaakseni
sinut hetkenkin onnettomuudesta.» Epäröiden hän päästi Jillin käden ja
suoristautui. »Nyt olemme perillä; minä sanon tässä hyvää yötä. Sinun
täytyy tuumia, ennenkuin kirjoitat tuon kirjeen.»

Jill torjui kädellään.

»Käske hänen soutaa takaisin sinun asunnollesi. Minä saatan sinut vielä
takaisin. Minulla olisi paljon puhuttavaa sinulle.»

John hymyili vähäuskoisesti. Hän ei olisi voinut pyytää taivaalta
suurempaa lahjaa. Hänen sydämensä oli sairas. Edessäpäin ei näkynyt
muuta kuin haihtuneiden unelmien pirstaleita. Hänen oma pettymyksensä
oli jo tullut, mutta valkohapsisen ladyn pettymys tuli olemaan
raskaampi kantaa kuin hänen omansa. Hän tunsi jo edessään kauhunpäivän,
jolloin hänen pitäisi tulla Venetsiaan ilman Jilliä, ja hänen täytyy
selittää hänen poissaolonsa uusilla teeskentelyillä tai alastomalla
totuudella.

Saada pitää Jill luonaan vielä edes haihtuvan hetken, oli lievitys,
jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.

»Tarkoitatko sitä todellakin?» hän sanoi kiihkeästi.

»Kyllä.»

John antoi määräyksen. Gondolieri ei hymyillyt, vaan hoiteli ääneti
airoansa.

John istuutui takaisin Jillin viereen.

»Ah! Tekee oikein hyvää», hän sanoi puoliksi ääneen, puoliksi itselleen.

»Mikä tekee hyvää?» Jill kuiskasi.

»Saada olla hiukan kauemmin sinun läheisyydessäsi. Minä pelkään tänä
iltana ja minä pelkään monia tulevia öitä. Minä tulen näkemään isän
silmät ja kuulemaan hänen äänensä soinnun, kun hän kutsui sinua. Minä
tulen näkemään uljaan katseen äidin silmissä, ja koko hänen puheensa
uhrauksestaan äsken ovella seisoessamme. Hyvä Jumala! Mitä ihmeellisiä
olentoja naiset voivatkaan olla rakastaessaan!»

»Hän on niin suloinen ja niin uljas», virkkoi Jill.

»Uljas!» toisti John, mutta hän ei saanut siihen mahtumaan läheskään
kaikkea, mitä tunsi. »Suuri luoja! Ajattelehan häntä nyt, yksin. Kaikki
muu paitsi me hävinneenä hänen elämästään; äkillinen repeämä pilvissä
— salama vain, ja hän on tullut rutiköyhäksi. Vain me jäljellä. Ja
sitten hän hymyily silmissään luopuu siitäkin vähästä. Ja minun täytyy
ottaa se vastaan. Luoja! Mikä hullu minä olen ollut. Minä muistan tuon
päivän, kun Mrs. Morrellin kissa käveli laiskasti huoneeseen, juuri
kun minä olin saanut kirjeen, jossa hän sanoi lopettavansa sinusta
puhumisen. Minä otin tuon kirotun kissan uskotukseni. 'Pieni vanha lady
kaipaa rakkauskertomusta', minä sanoin. Ja silloin minä aloitin. Mikä
lapsi minä olin! Ei vaaleanharmainta aavistustakaan tulevaisuudesta!
Ei ajatusta seurauksista! En olisi koskaan osannut uskoa sen johtavan
tähän. Voi taivas! Isä oli lapsi, äiti on lapsi — minä olen myöskin
lapsi! Me olemme koko perhe lapsia, joilla ei ole mitään tietoa elämän
vastuunalaisuudesta!»

»Arveletko olevasi huonompi senvuoksi?» Jill kysyi hellästi.

»En tiedä.» John kohautti olkapäitään. »Sieluni kautta, se
tuntuu minusta nyt suurimmalta rikokselta, mitä mies voi tehdä.
Täysikasvuisten ihmisten maailmassa, jotka maksavat vuokransa ja
veronsa, suorittavat laskunsa ja kokoovat rahaa, on lapsena pysyminen
ääretön, häpeällinen rikos.»

»Vain niille, jotka eivät ymmärrä», Jill vastasi.

»No niin — ja kuka ymmärtää?»

»Minä.»

»Luuletko? Kyllä minäkin tiedän sen — mutta sinä et voi auttaa. Sinä
olet jo tehnyt enemmän kuin tuhat naista olisi tehnyt sinun sijassasi.
Sinä autoit minua tekemään hänen lähtönsä onnelliseksi; enempää sinä
et voi tehdä. Sinä jäät tänne useammaksi päiväksi, auttaakseen hänen
hullua lastaan vieläkin enemmän. Tämä todistaa, että sinä ymmärrät —
Jumala siunatkoon sinua.»

Hän vaipui itseensä toivottomana. Itsetuomitsemisen ankara kidutus
sai hänet painamaan kädet kasvoilleen. Äkkiä hän tunsi Jillin
liikahtavan. Hän otti kädet pois ja näki Jillin istuvan jaloissaan,
norsunluunvalkoiset kasvot ylöskäännettyinä ja silmät kyynelissä.

»Sanoisitko sitä ymmärtämiseksi, jos minä jättäisin sinut nyt, pikku
lapsukainen?» hän kuiskasi, ja hänen äänensä helisi kuin kauan
sitten uneksitun unen kaiku, joka aamulla oli unohtunut eikä ollut
sittemminkään palannut mieleen.

Hitaasti John otti kätensä kokonaan kasvoiltaan. Nyt hän tunsi jälleen
äänen. Koko uni tuli takaisin. Oli suvi — suvi Englannissa. He olivat
niityllä, jossa karja kävi laitumella isojen jalavien varjossa.
Sinikelloja kasvoi ruohossa kurotellen hoikkia varsiaan. Siellä täällä
kämmekkä pilkullisine lehtineen — kaikki olivat hiukan painuksissa
päivän kuumuudesta. Jill istui ommellen pieniä vaatteita, ja hän makasi
laiskasti selällään katsellen loputtomaan sineen, jossa valkoiset
hattarat purjehtivat kuin laivat matkalla kaukaiseen satamaan. Ja
ommellessaan Jill jutteli ihmeellisiä asioita — seikkoja, joita naiset
väliin ilmaisevat miehille elämänsä pyhimpinä hetkinä.

Tämä oli hänen unohtamansa uni. Nukkuessaan hän oli unohtanut sen
olevan unta; oli tuntenut, että tämä täytyi muistaa iät kaiket. Mutta
aamulla hän oli unohtanut uneksineensa mitään. Nyt nuo kaksi Jillin
sanomaa sanaa — pikkuinen lapsi — ja kesäpäivä, karjalauma, hentoisten
vaatekappaleiden valkoinen hulmuaminen, niittyjen tuoksu ja Jillin
äänen kaiku oli palannut välähdyksessä.

»Mitä sinä tarkoitat?» hän kysyi hitaasti — »jos sinä jättäisit
minut nyt, — mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä tarkoitat — pienellä
lapsukaisella?»

Jill ojensi molemmat kätensä ja upotti ne Johnin käsiin. Kyynelet
kuivuivat hänen silmistään. Jumalan edessä ja suurina hetkinä silmät
unohtavat kyynelensä; huulet eivät vapise; ääni on kirkas ja puhdas.

»Etkö muista, mitä hän sanoi? Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin
minä olen elänyt omani. Luuletko, että minä olisin voinut kuulla noita
sanoja häneltä tuntematta samaa, mitä sinä äsken juuri sanoit, ettei
ole olemassa velvollisuutta?»

John tuijotti häneen. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Hän ei uskaltanut
edes vastata hänen kysymykseensä peläten äänensä murtavan Jillin
ajatusten ketjun.

»Minä aion nyt käydä toteuttamaan hänen sanojaan; tähän saakka minä en
ollut ymmärtänyt niiden merkitystä.»

»Mitä sinä aiot sanoa?» John kysyi tohtien tuskin hengittää. »Mihin
tämä tähtää? Tämä kaikki johtaa johonkin. Mutta mihin?»

»Etten minä koskaan aio jättää sinua, pikku lapsi. Että jos yleensä
velvollisuutta on olemassa, niin hän näytti sen minulle.»

Gondoli törmäsi taas rappuja vasten. Gondolierin ääni ilmoitti, että
oli saavuttu määräpaikkaan.

John nousi vilkkaasti seisomaan.

»Menkää takaisin — samaan hotelliin.»

Lähdettiin taas liikkeelle, ja gondolieri katsoi tähtiä hitaasti
airoa liikuttaessaan ja hyräili vaimennettuja säveliä. John jäi
hetkiseksi seisomaan. Jill ei aikonut jättää häntä enää koskaan. Tämä
oli suuri, riemuitseva ajatus hänen sielussaan. Mutta tuhannet pienet
ajatukset tanssivat siellä kuin tomuhiukkaset auringossa; hän muisti
asuntonsa Fetter Lanella, Mrs. Morrellin kissan ja Mrs. Brownin, kun
tämä ilmestyi papiljotit päässään ja teki valittuja huomautuksia
naapureista, jollaisia voi tehdä vain tällä erikoisella tukkalaitteella
varustettuna.

Mutta nämä arvelut tekivät vain tuon suuren ajatuksen todellisemmaksi.
Hän voisi muuttaa asuntoa tai siirtyä vaikkapa maalle
todellisuudessakin. Hän voisi tehdä työtä kahta ahkerammin. Nämä
vaikeudet voittaisi kyllä kunnianhimo, kun Jill vain ei jättäisi häntä.

Hän tarttui Jillin käteen istuutuessaan.

»Luuletko todellakin kestäväsi kaiken?» hän kysyi; sillä kiitollisen
lahjansaajan ensimmäinen vaisto on lahjan palauttaminen. Ei ole
tarkoituksenakaan luopua siitä; mutta vaikeuksia tuottaa sen
vastaanottokin.

Jill nyökkäsi.

»Kaikki kurjat olosuhteeni? Köyhyytenikin?»

»Kaiken.»

»Ja vielä —?»

»Ja vielä», Jill vastasi. »Ei mikään muu kuin sinun pyyntösi voi
muuttaa mieltäni.»

John katsoi häneen tuijottaen, juuri ja juuri pidellen hänen käsiään.
Vain tosikertomuksissa ihmiset lankeavat toistensa kaulaan tällaisissa
tilaisuuksissa. Kun kaikki on täydellistä järjettömyyttä, silloin
ihmiset ovat erilaisia — ehkä he ovat hillitympiä — ehkäpä kaiken
ihmeellisyys on valtavampi silloin.

John istui vaieten hänen vieressään ja koetti ymmärtää. Se oli niin
odottamatonta. Hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan näin rohkeasti.

»Milloin sinä aloit ajatella näin?» hän kysyi äkkiä.

»Juuri — ennen hänen kuolemaansa.»

»Kun hän siunasi meitä?»

»Niin.»

»Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin?»

»En voinut. Minä en ole kyennyt puhumaan. Näin äkkiä asiat todellisina
—»

»Keskellä kaikkea järjettömyyttä — —»

»Niin; näiden muutamien tuntien kuluessa olen tullut tuntemaan kuoleman
ja rakkauden, enkä ymmärrä, mikä muutos minussa on tapahtunut, mutta
minä olen erilainen. Olen tullut aikaihmiseksi. Olen ymmärtänyt. Sanoit
minun ymmärtäneen jo ennenkin; mutta minä en ymmärtänyt mitään. Minä
en olisi koskaan tullut tänne viime vuonna, jos olisin ymmärtänyt.
En olisi koskaan jatkanut kohtauksiamme Kensington Gardensissa, jos
olisin ymmärtänyt. Tytöt eivät koskaan leikkisi rakkaudella, jos he
ymmärtäisivät. Minä tunsin äkkiä, että minä kuulun sinulle, ettei
minulla ole oikeutta mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Näiden
muutamien tuntien aikana olen tuntenut ulkopuolisten voimien määräävän
elämästäni, ja minua peloitti. En osannut sanoa mitään. Kun sinä sanoit
minua lapseksi, silloin löysin äkkiä kieleni taas. En ollut enää
peloissani. Minä tunsin sinun olevan lapsen minun pienen lapsukaiseni —
ei isäntäni.»

Äkkiä hän kiersi kätensä Johnin ympärille ja hautasi kasvonsa hänen
olkapäähänsä.

»En osaa selittää sitä enää», hän kuiskasi. »Minä en löydä enää sanoja
sille.»

Pidellessään Jilliä sylissään John ajatteli näkemäänsä unta, niittyjä
ja karjalaumaa, purjehtivia pilvenhattaroita — ja taas kuuli hän Jillin
äänessä saman helyn kuin hänen ilmaistessaan tuon ihmeellisimmän asian
koko maailmassa. Sitten hän huusi gondolierille:

»Tehdäänpä vielä kierros laguunilla, ennenkuin mennään takaisin.»




XV. PYRKIMYS REHELLISYYTEEN.


Kun he olivat tulleet takaisin hotellin rappujen luo, ja John sanoi
hyvää yötä Jillille, oli heidän mielissään enää vain yksi pahoittelu,
että siunaus, jonka he olivat vastaanottaneet vanhan herran kädestä,
oli tullut liian aikaisin. Että he olivat olleet sen saadessaan
pettäjiä, arvottomia niin läheiseen kosketukseen iäisyyden kanssa.

Rehelliselle mielelle ei löydy mitään tuskallisempaa, ja sitä täytyy
koettaa jollakin tavoin hyvittää ja korjata jälkeenpäin omantunnon
rauhoitukseksi.

»Meillä on vain yksi seikka tehtävänä», sanoi John, ja jos hyvät
aikomukset painavat edes vähäisenkään oikeuden herkässä vaakakupissa,
niin merkittäköön nyt yksi hänen hyväkseen.

»Minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa», vastasi Jill.

Tietysti hän tiesi. He olivat jo alkaneet ajatella samalla tavalla.

»Meidän täytyy kertoa hänelle.»

Jill nyökkäsi.

»Me emme voi pettää häntä», John jatkoi, »oli jo kylliksi ilkeää, kun
petimme isää. Ja nyt — nythän asiat ovat aivan toisin. Hänen täytyy
ymmärtää. Etkö luulisi hänen käsittävän?»

Jill myönsi puristamalla hiljaa hänen kättään.

Kumpikin kuvitteli hänen tulevan iloiseksi tästä tiedosta, koska he
molemmat olivat niin iloisia voidessaan sen kertoa. Tällä tavoin
rehellisinkin pettää itseään, kuvittelemalla toiselle tunnelman, joka
vallitsee hänen omassa mielessään. Viattomuudessaan ja ihmisluonnon
tuntemattomuudessaan hekin kuvittelivat äidin ilostuvan kuullessaan
jutun päättyneen näin onnellisesti.

»Milloin me kerromme hänelle?» kysyi Jill.

»Jaa — ei aivan heti; parin päivän kuluttua. Ehkä silloin kun sinä
lähdet.»

»Ja luuletko hänen antavan minulle anteeksi?»

John hymyili hellästi hänen kysymykselleen.

»Luuletko sinä tietäväsi mitään vanhasta valkohapsisesta ladystä,
kun kysyt tuolla tavalla? Minä kerron sinulle erään esimerkin. Hän
inhoaa juopottelua — vihaa sitä — ja teoriassa hän ei löydä sille
minkäänlaista anteeksiantoa. No niin, heillä oli kerran parempina
päivinään puutarhuri. Venetsiassa ei ole siihen ammattiin koulua,
niinkuin hyvin voit kuvitella. Tito ei osannut kerrassaan mitään; hän
oli aivan arvoton. Hän saattoi hyvin repiä ylös parhaat taimet luullen
niitä rikkaruohoiksi. Mutta siellä hän vain sai oleskella. Eräänä
päivänä Claudina ilmoitti hänen olevan juovuksissa! Tito juovuksissa!
Heidän puutarhassaan! Oo — tämähän oli hirveää — inhoittavaa! Sitä oli
vaikea uskoakin. Mutta Claudinan sanaan täytyi luottaa ja Tito sai
lähteä. Äiti ei voinut sietää ajatusta, että hän olisi vielä talossa.

»'Tito, minä olen kuullut niin ja niin — onko se totta?' äiti tutkisteli.

»No hyvä — Tito jutteli, ettei hän voi oikein hyvin ja etteivät hänen
asiansa olleet hyvällä kannalla ja niin edespäin. Lopulta hän tunnusti.

»'Sitten teidän täytyy lähteä', sanoi äiti — 'saatte viikon palkan.'

»Mutta Titon kasvoille tuli säälittävä ilme, ja hän painoi päänsä
nöyrästi alas ja pyysi — 'Voi, älkää lähettäkö minua pois, _egregia
signora!_ Ja hänen itkunsa koski niin äitini sydämeen, että hän painoi
Titon pörröpään olkapäätään vasten pelkästä säälistä. Ja sinä kysyt,
antaako hän sinulle anteeksi? Hänen kykynsä antaa anteeksi on loputon!
Minä ajattelen usein häntä, kun puhutaan synneistä, joita Jumala ei voi
armahtaa.»

Jill katsahti ylös ja hymyili.

»Kerrotko sinä aina pienen kertomuksen, kun tahdot selittää jotakin?»
hän kysyi.

»Aina — pienille lapsille.»

Jill sulki silmänsä nauttiakseen sanoissa piilevästä hyväilystä.

Sitten hän avasi ne taas. »No hyvä — me kerromme sen hänelle
ylihuomenna.»

»Onko se sinun lähtöpäiväsi?»

»Kyllä — minun täytyy lähteä silloin. Ja saanko minä sanoa erään asian?»

»Saatko sanoa? Saat sanoa kaikki muut paitsi yhtä!»

»Mikä se on?»

»Että minä olen nähnyt unta koko illan.»

»Ei, sinä et ole nähnyt unta. Kaikki on totta.»

»Mitä sinä siis aioit sanoa?»

»Ettei pientä valkohapsista ladya jätetä elämään yksin. Minä tulen
asumaan hänen luonansa niin suuren osan vuodesta kuin sinä sallit —
vaikka kokonaan, jos sinä tahdot.»

John vaikeni hetkeksi; tyydytyksestä, ei epäröinnistä.

»Luoja tuntuu antaneen minulle niin paljon tänä viimeisenä tuntina,
ettei mikään minun tarjoukseni voisi enää tuntua anteliaalta sellaisen
lahjan jälkeen. Jos sinä toivot, niin saat olla hänen luonaan koko
vuoden. Minä olen hänelle velkaa tämän ja enemmänkin.»

Hän otti Jillin käden ja painoi sen huulilleen.

»Hyvää yötä, armas. Ja ylihuomenna me sitten kerromme hänelle kaiken.»




XVI. KANGASTUKSEN LOPPU.


Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, pikkuinen vanha rouva seisoi
pää painuksissa kuunnellen poistuvien askelten kaikua. Sitten hiipien
korkean ikkunan luo, joka avautui Rio Marinille — saman ikkunan, josta
käsin hän oli lähes vuosi sitten yhdessä miehensä kanssa seurannut
Jillin lähtöä — hän painoi kasvonsa ruutua vasten jännittäen katsettaan
nähdäkseen heidät mahdollisimman kauan.

Oli hyvin pimeä. Silloin kun John auttoi Jillin gondoliin, hän saattoi
erottaa heidät erikseen; mutta sitten syvä varjo telttakatoksen alla
häivytti heidät hänen silmistään. Yhä vielä hän seisoi siinä tuijottaen
airon jättämiin vesirenkaisiin, gondolin jo kadottua varjojen
helmaan. Hän tarkkasi kauan, niinkuin ne tarkkaavat, jotka ovat kauan
sitten lakanneet näkemästä. Ja kauan aikaa senjälkeen, kun he olivat
hävinneet näkyvistä, hänen valkoiset kasvonsa ja vielä valkoisemmat
hiuksensa olivat painuneet korkeata ikkunaa vasten, aivan kuin hän
olisi unohtanut, miksi hän siinä seisoi, ja odottelisi nyt muistinsa
palaamista.

Sellaisen vaikutelman olisi voinut saada hänestä, niin kutistuneelta ja
hennolta hän näytti tuossa avarassa huoneessa. Mutta hänen sielussaan
ei ollut muiston puutetta. Hän tajusi kaiken.

Eivät ne ole ainoastaan filosofit, jotka kääntävät parhaaksi elämän
murheellisimmat hetket. Naisetkin voivat olla filosofisia; vanha
valkohapsinen lady oli siis filosofinen tuijottaessaan illan tyhjään
pimeyteen. Ja kuitenkaan ei nainen ole todellisuudessa filosofi.
Ensiksikin, filosofiassa ei ole mukana ollenkaan sydäntä; se on
katkeruuden kuivettunutta viisautta, josta järjen polttava aurinko on
imenyt kaiken veren ja ravinnon; ja se, missä ei ole sydäntä, ei ole
oikeata ravintoa naiselle. Naiselle on kaikki sydäntä, tai hän ei ole
mitään. Jos hän osaa laskea yhteen kaksi ja kaksi ja kertoa sen, niin
antakaa hänen tehdä se, mutta ei elämänne kirjan sivuille, jos pidätte
arvossa paperia, jolle elämää kirjoitetaan. Sillä kun hän huomaa
osaavansa laskea oikein, niin hän vie kynänsä muualle. Hallitsemisen
toivo naiselle on sairaus, kun hän on kerran saanut maistaa sitä.

Mutta pikkuisen vanhan rouvan sielussa liikkui aivan muuta kuin
filosofisia laskelmia tänä hänen elämänsä surullisimpana ja
yksinäisimpänä hetkenä.

Kun hän nojautui ikkunaan tuijottaen mustaan veteen joka ympäröi taloa,
oli hänen mielessään melkein riemua. Hän oli menettänyt kaiken, mutta
hän oli tehnytkin kaiken. Hän oli äärimmäisen yksin; mutta vain siksi,
että hän oli elänyt oman maailmansa ohitse. Ja vihdoin hänellä oli
riemua sydämessään siksi, että hänen maailmansa oli täydellinen. Hän
ei osannut pyytää siltä enää mitään. Hänen romaaninsa oli syttynyt
uudelleen, hän oli nähnyt sen jo kukoistamassa. Hän oli nähnyt sen
ainoan käden, jolla oli valta siunata, siunaavan tuon liekin. Mitä
muuta hän voisi enää toivoa?

Hän muisti, kuinka hän laski aikaa epäilyksen ja pelon päivinä, jotta
riittäisikö se, kunnes John ottaisi puolison. Hän muisti epäilleensä,
etteivät he eläisi kyllin kauan nähdäkseen niin suuren onnen
toteutumisen.

He olivat vanhoja. Ja kun todellakin se päivä oli koittanut, ei
Johnin avioliitto ollut tullut hetkeäkään liian aikaisin. Jos se
olisi joutunut liian myöhään; jolleivät he olisi saaneet vastaanottaa
siunausta, jota samoin kuin harakanlennolle ja kuunkääntymiselle
hänen yksinkertainen sielunsa piti taikauskoisessa arvossa, hän olisi
todellakin nyt suruissaan tuijottanut ison huoneen ikkunasta.

Mutta ei — se onnettomuus ei ollut tapahtunut. Täydellistymisen elävä
tunne täytti hänen sydämensä ja sai sen hetkeksi vilkastumaan.

Ja tässä on naisen filosofia ja stoalaisuus, että hän tahtoo kohdata
elämän peloittavan yksinäisyyden sydän tyytyväisenä ja lämpimänä.

Kuka olisi voinut aavistaa tällaista alistuvaisuutta, kulkiessaan
alhaalla ohitse pitkin mustaa vettä ja nähdessään nuo kalpeat kasvot
häämöittävän korkeasta ikkunasta? Kuka olisi voinut loihtia mieleensä
kuvan koko hetkestä? Vanha herra makaamassa pienessä huoneessaan kädet
ristissä rinnalla ja lamppu palaen vielä alttarilla — viimeisessä
unessaan; ulkona laguunilla ajelehtimassa kaksi rakastavaa, nuorta,
täynnä elämänhalua, huumautuneina onnen äkillisestä toteutumisesta,
ja pieni valkohapsinen lady yksinään isossa, raskaassa huoneessa,
sydämessään kohottava kiitollisuus keskellä kaikkea lohduttomuutta.
Kiitollisuutta siitä, että hänen elämänsä oli täyttynyt, että hänen
suurin työnsä oli tehty ja korkein toivomuksensa saavutettu. Kukapa
olisi voinut loihtia mieleensä kaiken tämän, nähdessään kalpeat,
hauraat kasvot ruutua vasten painettuina?

Ja kuitenkin, nämä yksinkertaiset asiat ovat elämää. Ikkunasta
tuijottavat kasvot, käden vavahtaminen kosketuksesta, äkillinen nauru,
äkillinen hiljaisuus — ne voivat kertoa suuria asioita, jos kellä on
silmät lukea.

Hän seisoi siinä enemmän kuin puoli tuntia melkein liikahtamatta,
paitsi silloin, kun hän painoi kysyvästi käden sydämelleen tunteakseen
sen sykinnän. Äkkiä hän värisi, ikäänkuin olisi nyt vasta huomannut
ison huoneen autiuden takanaan, ja lähti liikkeelle.

Vielä olivat hänen askelensa vakavat, ja pää oli pystyssä hänen
mennessään pieneen huoneeseen, jossa he olivat istuneet miehensä kanssa
ilta illan ja vuosi vuoden perästä jutellen, kunnes heidän täytyi mennä
vuoteeseen.

Huone oli epäjärjestyksessä; sillä sairauden aika on samanlainen kuin
piirityksenkin. Ei ole aikaa järjestellä tavaroita, kun kuolema alkaa
piirittää taloa.

Toisessa tilaisuudessa häntä olisi suututtanut tämä näky. Maailma
sisältyy usein vanhan ladyn ompelukoriin, ja sen sotkeminen on
samalla hänen maailmansa ylösalaisin kääntämistä. Mutta nyt pikkuinen
valkohapsinen lady vain huokasi nähdessään sekasorron. Hän istuutui
tavalliseen tuoliinsa ja katsoi vastapäiseen tyhjään tuoliin, jolla
vanha herra oli vielä istunut samana aamuna, jolloin hän oli aikoessaan
mennä puutarhaan Titoa haastattelemaan kaatunut isossa salissa, mistä
hänet oli kannettu suoraan vuoteeseen.

Nyt se oli tyhjä. Koko huone oli tyhjä. Hän kuuli ääniä, joita
ei koskaan ennen ollut huomannut. Hän kuuli kellon tikutuksen ja
ihmetteli, miksi ei ollut kuullut sitä ennen. Hän kuuli Claudinan
liikkuvan keittiössä. Hän kuuli gondolierin laulun kanavalta.

Äkkiä hän nousi ja käveli hitaasti laatikolle, joka oli kauan
ollut suljettuna. Avaten sen hän otti esille vanhan keskentekoisen
pitsivaipan, joka oli maannut laatikossa siitä päivin, kun Luoja oli
sallinut hänen käsiensä kuihtua, ja ne tulivat voimattomiksi työhön.

Ottaen sen mukaansa hän istuutui taas tuoliinsa ja piteli sitä
sylissään. Tämä oli ainoa päättämätön työ hänen elämässään. Muistot
kirkastuivat, kun hän katseli sitä. Hän melkein muisti — ainakin
uskotteli muistavansa — viimeisen piston, kun hänen oli täytynyt se
jättää.

Ja siitä Claudina löysi hänet tullessaan toimittamaan välttämättömiä
juhlamenoja.

Pieni valkoinen pää liikahti vilkkaasti, silmät kirkastuivat
äkillisestä helpotuksen tunteesta.

»Kello on varmaankin yli kymmenen, Claudina?» hän sanoi.

Ja Claudina pudisti vakavasti päätään.

»Ei, signora. Muutamia minuutteja vaille. Mutta minä ajattelin, että
jos Giovanino on mennyt, niin teidän pitäisi käydä vuoteeseen.»

Hänelle oli laitettu kuntoon toinen pieni huone makuuhuoneeksi; mutta
ensin hän tahtoi käydä vielä kerran katsomassa miestään.

Alttarilampun valossa hän löysi tien vuoteen ääreen. Itkemättä ja
epäröimättä, niinkuin tekevät ne, jotka on äkkiä tuotu kuoleman
läheisyyteen, hän nosti lakanan hänen kasvoiltaan. Oli melkein kuin hän
olisi odottanut näkevänsä hänet nukkuvana.

Hetken hän seisoi siinä, katsellen tyynesti rauhallista näkyä, sitten
hän kumartui alas, ja Claudina näki hänen kuiskaavan jotakin miehensä
korvaan. Lopuksi hän teki vapisevilla sormillaan ristinmerkin, painoi
taas lakanan paikoilleen ja kääntyi pois ääntä päästämättä.

Hän oli kuin pieni lapsi Claudinan käsissä. Hänet riisuttiin kuin
lapsi, pantiin vuoteeseen kuin lapsi, peitettiin lämpimästi, annettiin
rukousnauha käteen.

Pitäen kynttilää päänsä yläpuolella Claudina jäi hetkeksi seisomaan
ovelle. Lämpimät kyynelet valuivat hänen poskilleen, kun hän näki
valkoisen pään yksinään tyynyllä ja ajatteli äänetöntä olentoa, jonka
he olivat juuri jättäneet toiseen huoneeseen.

»_Buona notte, signora_», hän sanoi niin uljaasti kuin saattoi.

»_Buona notte_», vastasi pikkuinen valkohapsinen lady.

Claudina tuli aamulla tavalliseen aikaan pieneen huoneeseen.
Tunnustellen tiensä ikkunan luo hän avasi verhot. Valovirta tulvahti
huoneeseen ja muutti kaiken huikaisevan valkoiseksi. Claudina tunsi
olevansa siitä kiitollinen. Oli uusi päivä. Oli ihana päivä.

Hän kääntyi vuoteeseen. Valkoinen pää oli siellä vielä yksin tyynyllä,
voimaton käsi näkyi peitteellä pidellen vielä kiinteästi rukousnauhaa.

»_Buon giorno, signora_», hän sanoi, koettaen saada kaiken tuntemansa
hellyyden mahtumaan ääneensä.

Mutta siihen ei tullut vastausta.

Kauempaa kuului kaupungilta gondolierin huuto. »Ohee —» — ja ikkunasta
liihotteli sisään valkoinen perhonen, joka oli tarttunut siivistään
verhoon ikkunan ulkopuolella. Se lensi huoneeseen keinuen ja tanssien
juuri syntyneen päivän kirkkaudessa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.