Hämähäkki : ja muita kertomuksia

By Maila Talvio

The Project Gutenberg eBook of Hämähäkki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hämähäkki
        ja muita kertomuksia

Author: Maila Talvio

Release date: October 13, 2024 [eBook #74574]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄMÄHÄKKI ***







HÄMÄHÄKKI

ja muita kertomuksia


Kirj.

MAILA TALVIO





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.




SISÄLLYS:

Rouva Vilenius ja hänen poikansa
Metsävalkea
Hämähäkki
Veljekset
Lokakuun tarina
Evangeline
Liitentaalin vanhukset
Isä ja poika




ROUVA VILENIUS JA HÄNEN POIKANSA


Rouva Vilenius asui sellaisessa luhistuvassa puutalossa, josta viime
hetkellä tulee lehtiin uutinen otsakkeella »Häviävä kaupunkimme» ja
jonka kivimuurit vähitellen kokonaan piirittävät. Vilenius vainaja oli
ollut kanttori, juonut ja muutenkin elänyt huonosti. Rouva kärsi kaikki
lasten tähden. Minnepä hän seitsemän pienen lapsen luota olisikaan
lähtenyt. Vähitellen niitä oli kuollut, niin ettei jäljellä ollut kuin
kaksi tytärtä, jotka jo aikoja olivat raataneet niukoissa oloissa
suurten lapsijoukkojen eteen, ja poika, joka oli äidin luona. He elivät
kädestä suuhun. Hiiret temmelsivät öisin katolla, kun äiti sairastellen
valvoi. Ummehtunut ilma ja lääkkeiden haju kuuluivat heidän asuntoonsa
kuten virkatut pikkuliinat, jotka kesät talvet peittivät heidän
pöytänsä ja piironkinsa.

Nuorimmasta lapsesta, pojasta, tuli äidille kaikki kaikessa. Koko
hellyys, joka isän aikana oli kitunut hänessä ainaisen paineen
alla, kuten ruohonidut kellahtavina elävät tukinpään litistyksessä,
oli ruvennut viheriöimään ja kohdistunut poikaan. Äidille koitti
viimeksisyntyneen mukana aavistamattoman onnellinen elämä. Eivät
muistot menneistä kärsimyksistä eikä toimeentulon niukkuus voineet
sumentaa hänen päiviään. Hän riemuitsi lapsestaan, vaivasta, jota sen
hoito tuotti, sen hymyistä, sen suudelmista, ja alkoi jo varhain nähdä
unia sen tulevaisuudesta. Papiksi hän poikansa kouluttaa. Se on sentään
jaloin virkamies mitä maailmassa voi olla. Kauhealta tuntuisi jos poika
tahtoisi joksikin muuksi. Mutta kun hän alunpitäen kasvattaa häntä
herranpelossa ja varhain vie hänet kirkkoon, niin kai oma halukin alkaa
vetää juuri papintoimeen. Nyt ruvetaan jo säästämään kouluttamista
varten. Mitä ikinä liikenee, pannaan säästölaatikkoon ja viedään
pankkiin kasvamaan Sigurdille koulurahoja.

Pojan nimi oli Sigurd Valdemar. Hän oli saanut kauniit nimet, koska
sellaiseen tuhlaukseen on varaa köyhälläkin.

Sigurd tuli kouluun ja oli ahkera ja tunnollinen, oikea papinalku,
sanoivat tuttavat rouvat ja naapurinvaimot äidille. Ei häntä tavattu
pahanteossa muiden poikien joukossa. Kirjojensa ääressä hän viihtyi
ja auttoi äitiään kantamalla puita ja vettä. Hän ymmärsi jo varsin
nuorella iällä säästää vaatteitaankin ja osasi koreasti selittää
»ettei äidille tulisi paikkaamista». Muut äidit asettivat syystä hänet
esikuvaksi vekaroilleen, jotka ilman minkäänlaista kelkkaa laskettivat
alas iljankoisia kelkkamäkiä. Kumma kyllä eivät pojat kovin pahasti
kostaneet Sigurdille. Jonkin lumipallon hän sai niskaansa, mutta
välitunnilla sallivat he hänen auttaakin. Sigurd ei ollut imartelija
eikä suosionhakija opettajien edessä ja hän kantoi hyveensä varsin
vaatimattomasti.

Äidillä oli Sigurdista pelkkää iloa. Millä riemulla hän odotti poikaa
kotiin koulusta, millä riemulla hän näki tämän kirjat kainalossa
astuvan kouluun. Ja kaikkein onnellisinta oli illoin, kun. Sigurd ennen
maatapanoa tuli sanomaan hyvää yötä. Tai kun he sunnuntaisin yhdessä
astuivat kirkkoon: Sigurd kantoi äidin telttatuolia ja molemmat olivat
parhaissa vaatteissaan. Portaissa hän auttoi äitiä käsipuolesta. Äiti
oli oikeastaan viime aikoina tullut terveemmäksi, mutta Sigurdin
hellyydenosoitus oli hänelle niin suloinen, että hän otti sen vastaan,
vaikka olisi tullut aikaan omin neuvoin.

Sillä lailla kului koko kouluaika. Ainoassa pitkässä onnessa.

Kun Sigurd oli päässyt ylioppilaaksi, piti hänen koko kesä levätä
äidin luona. Sen virkistyksen hän hyvin ansaitsi kaiken ponnistuksen
jälkeen. Ylioppilastutkinto oli ollut erittäin hyvä. Mutta laihtunut
oli poikakin.

Tuskin oli äiti ehtinyt viikon päivät häntä hoidella, kun taloon tuli
kirje, joka pani elämän aivan nurin narin.

Sigurdille tarjottiin tointa suuressa maalaispappilassa. Rovasti itse
kirjoitti. Hän tarvitsi nuorta teologia avukseen kesäkuukausiksi ja
hänelle oli suositeltu ylioppilas Vileniusta tunnollisena miehenä.
Pappila sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, nuoria
oli paljon ja itsestään oli selvää, että se nuori mies, joka tulisi
auttamaan rovastia, otettaisiin jäseneksi perheen piiriin. Ainaisesti
sama arkielämä rouva Vileniuksen asunnossa meni rikki kuin paperi tämän
kirjeen tultua. Pojassa heräsi jotakin, jonka olemassaolosta ei hänellä
ollut itselläänkään ollut aavistusta. Saada nähdä uusia seutuja,
tulla suureen pappilaan, ehkäpä saada saarnata! Ansaita, päästä
käyttämästä äidin varoja, auttaa äitiä! Muutamassa silmänräpäyksessä
laukesi pojassa valloilleen nuoruus. Hän seisoi ikkunassa ja katseli
sitä ainoaa puuta, joka keskellä kivimuureja oli uskaltanut taistella
itsensä vihreäksi, ja kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, ei hän
enää ollut sama kuin äsken.

Äiti tunsi kaikki mitä hänessä tapahtui ja kuin vihlovat veitsenterät
kävivät läpi hänen sielunsa. »Minä kadotan hänet, minä kadotan hänet.
Talossa on nuoria, ehkäpä kaunis tytär... Minä olen jo kadottanut
hänet, hänen kasvonsa ovat jo muuttuneet, entinen nöyryys ja hiljaisuus
ovat poissa. Silmissä palaa maallinen loisto.»

Kyynelet repivät koristen kipeää rintaa.

— Äiti, mitä te sanotte?

Äiti ompeli kiihkeästi painuneena syvälle työhönsä.

— Mitäs minä sitten.

— Kuinka niin. Onhan tämä tärkeä asia.

— Teet tietysti niinkuin sinulle on hyvä.

— Mutta emmekö neuvottele. Olemmehan aina...

— Mitäs me enää. Näenhän minä, että sinun tekee mieli.

— Minusta tuntuu, että se olisi hyödyllistä tulevaisuudelleni. Tietysti
minun tulee teitä ikävä, mutta täytyyhän meidän kumminkin olla erossa
minun lukujeni aikana ja...

— Älä puhu. Sinun ei tule äitiäsi ikävä.

— Mutta äiti!

Kalseus, jommoista ei poika koskaan ollut tuntenut asettui kuin huuru
hänen sydämensä ympäri.

— Minä en lähde, koska te itkette, se on selvää se, sanoi hän
sydämettömästi.

— Sinä lähdet, koska sinun tekee mielesi. Se on selvää se.

— Olisiko sitten väärin, jos minun tekisi mieli. Ansaitsisinhan hiukan
rahaa, luuletteko että on hauskaa antaa äitinsä kärsiä puutetta...

— Ole vaiti, ole vaiti...

— En ole. Se ei käy laatuun. Nyt on minun vuoroni antaa teille. Pelkään
velkoja. Minun täytyy ansaita.

Äiti nosti äkkiä päänsä ja työnsi käsityön syrjään.

— Sinä et lähde sentähden että tahdot ansaita ja lieventää äitisi
puutetta, vaan sentähden, että sinun tekee mieli pois kotoa, sinä
tahdot nuorten seuraan, sinä...

Outo tulisuus oli äidin äänessä ja hän purskahti itkuun.

Sigurd laski takaapäin kätensä hänen olkapäilleen eikä
neuvottomuudessaan osannut sanoa mitään. Äiti tarttui hänen käsiinsä ja
vei ne huulilleen.

— Pidätkö sinä sitten vielä hiukkasen äidistäsi?

Sigurd veti pois kätensä. Kumma inho oli vallannut hänet ja hän vastasi
vaivoin:

— Kuinka te nyt, äiti...

Huoneeseen tuli entistä tukalampi mieliala ja vähän ajan perästä sanoi
Sigurd:

— Olisiko se teistä väärin, jos minun tekisi vähän mieli maailmalle?

Äiti alkoi nyyhkiä.

— Ei se olisi väärin, tietysti ei. Lähde sinä vain, en minä sinua
pidätä. Lähde huomispäivänä...

— Emme enää puhu koko matkasta.

Poika otti lakkinsa ja läksi ulos.

Rauha heidän ennen niin hiljaisesta kodistaan oli poissa. He
kiusasivat toisiaan aamusta iltaan eivätkä öisin voineet nukkua
pahan omantunnon takia. Heissä paljastui ja kehittyi ilkeitä, rumia
luonteenominaisuuksia, joita he häveten ja ihmetellen silloin tällöin
itse näkivät, mutta joille he silti antoivat niin paljon valtaa, että
heidän päivänsä olivat täydelleen myrkytetyt. Kun Sigurd vihdoin viime
tingassa oli lähettänyt rovastille myöntävän vastauksen ja ratkaiseva
askel siis oli otettu, rauhoittui äiti tai oikeammin sanoen alistui
kohtaloonsa ja pani kaiken tarmonsa matkavalmistuksiin. Poikakin
pääsi sen verran ennalleen, että saattoi kohdella äitiä tyynellä
arvonannolla, jollei entinen hellyys palannutkaan.

Hänen kirjeensä maailmalta sensijaan olivat avomieliset ja täynnä
huolenpitoa äidin voinnista. Tuntui siltä kuin siellä kaukaisuudessa
viime ajan kuilu olisi mennyt umpeen ja kouluajan hyvyys palannut.
Hänen oli hyvä suuressa pappilassa. Hän viihtyi ensi hetkestä
alkaen. Pelattiin krokettia ja pantiin toimeen huvimatkoja järvelle.
Hänen varsinaisena tehtävänään oli auttaa rovastia kansliatöissä
ja raamatunselityksilläkin hän oli usein »portinavaajana» kulkenut
rovastin mukana. Jonakin sunnuntaina piakkoin tuli hänen pitää
ensimmäinen raamatunselityksensä eräässä pitäjän syrjäkylässä.
Evankeliumijuhlia varten hän niinikään jo valmisti puhetta ja rovasti
oli antanut toivoa, että hän syksymmällä saisi saarnata kirkossa.

Äiti otti vastaan kirjeet pelolla ja luki ne sykkivin sydämin. Tämä
uusi valoisuus pojassa tuntui hänestä synnilliseltä, ja varoitukset
että äiti säästäisi itseään eikä rasittuisi — huutavalta ivalta. »Minä
olen hänet kadottanut, minä olen hänet kadottanut!» nyyhki hänen
sielussaan. »Enkö sitten jo tarpeeksi ole kärsinyt — pitikö tämä
viimeinen minulta otettaman!»

Vaikka Sigurd ei ollut maininnut mitään sinnepäinkään, tuli hänelle
tunne, että talossa on nuori tytär — he soutelevat järvellä — he
istuvat yhdessä verannalla — he ovat krokettipelissä yhtä puolta.
Kirkossa he joutuvat sunnuntaisin rinnan. Kyllä äiti tietää, kyllä äiti
tuntee, vaikka hänelle ei sanotakaan.

Äidin kirjeet olivat hyvin lyhyet. Tosin heikko kirjoitustaitokin
pani esteitä, mutta pääasiassa puuttui häneltä halua. Pojan kirjeet
kylmenivät samassa määrin kuin äidin lyhenivät. Ne käsittelivät
yhä ulkopuolisempia asioita ja kuvasivat tarkoituksellisen kauan
raamatunselitystilaisuuksia ja evankeliumijuhlia. Huviretkistä ja
krokettipelistä ne eivät enää hiiskuneet sanaakaan. Kun Sigurd oli
nostanut ensimmäisen kuukausipalkkansa, lähetti hän siitä puolet
äidille ja hänen kirjeensä oli lämpimämpi kuin moneen aikaan.

Silloin itki äiti ilosta, kertoi tapauksen naapurinrouville,
ruokakaupan myyjättärelle ja erinäisille ihmisille, joiden kanssa
joutui tekemisiin.

Juhlallinen oli se Sigurdin kirje, jossa hän kertoi ensimmäisestä
saarnastaan. Kirkko oli ollut täpötäynnä, hän oli jo ehtinyt saada
ystäviä pitäjässä, oli sattunut aurinkoinen sunnuntai ja valonsäteet
olivat kauniisti langenneet alttarin ja penkkien yli. Häntä oli
alussa kauheasti pelottanut. Sakaristossa odottaessa oli ollut aivan
sietämätöntä, mutta vauhtiin päästyä hän oli laskettanut aivan
sujuvasti eikä hän lopulta ollut tarvinnut edes konsepteja. Ihmiset
olivat sulaneet itkuun. Saarnan jälkeen oli ollut suloinen olla,
aivan niinkuin konfirmaatiosunnuntaina, kun oli palattu kirkosta ja
istuttu sohvassa rinnan äidin kanssa ja juotu limonaadia — muistaahan
äiti. Pastori oli tullut häntä onnittelemaan, niinikään monet
seurakuntalaiset — rovasti itse oli matkalla, joten hän ei kuullut
saarnaa. Sigurd oli nyt aivan vakuuttunut kutsumuksestaan. Hänelle oli
kun olikin käynyt selväksi, että ihanaa on julistaa elämän sanaa ja
palvella Herraa.

Äidin oli mahdoton enää vastustaa onnen tunnetta. Kirje kädessä hän
juoksi naapuriin ja siellä itkettiin ja juotiin kahvia yhdessä.

Kun puoli kesää oli kulunut, rupesi äiti odottamaan poikaa kotiin,
paikkaili hänen vaatteitaan ja osti uutta niin paljon kuin sai rahalla,
jonka poika oli lähettänyt. Aika kului nopeasti ja valoisasti. Äiti
näki unta Sigurdin omasta pienestä pappilasta, jossa hän, äiti, hoitaa
taloutta. Myöhemmin tulee Sigurdista rovasti; jollei äiti silloin enää
elä, menee poika tietysti naimisiin. Ja kuka sitä vielä tietää mikä
Sigurdista tulee. Vaikkapa piispa.

Ennätti sitten se onnellinen päivä, jolloin Sigurd palasi. Oi, hän
oli niin muuttunut, ettei äiti tietänyt uskaltaisiko kiertää kätensä
hänen kaulaansa. Kasvanut, lihonut, miehistynyt — ja saanut hiukan
viiksiä! Ihmettä kun hiuksetkin olivat käyneet kähäriksi. Hän astui
sisään iloisempana kuin milloinkaan ja ääni oli suuri ja sointuva.
Kodin pienet suojat tulivat liian ahtaiksi hänelle. Hän juoksi
silmänräpäyksessä paikasta paikkaan läpi molempien huoneiden ja tapasi
kaikki paikoillaan ja ennallaan. Ja äiti? Hyvänen aika, äiti oli
voimistunut ja nuorentunut. Ihan totta! Se oli aivan kummallista.

— Näettekö te, äiti kulta, tuntuu siltä kuin ero olisi ollut meille
molemmille terveellinen.

Sanat sattuivat äitiin ja jäivät okaaksi sydämeen. Ei hän mitään
sanonut, mutta hän tunsi paikalla, että kuilu ei ollut mennyt umpeen,
vaan suurentunut. Kautta rantain hän sai vähitellen selkoa siitä, että
hänen aavistuksensa olivat olleet aivan oikeat. Talossa oli ollut
nuori tytär, kuutamoiltoina oli kävelty yhdessä, jopa oli luettu
raamattuakin. Ja tyttö oli ihmeellisenä ensisaarnan sunnuntaina istunut
etupenkissä keskellä auringonvaloa ja rukoillut nuoren saarnaajan
puolesta. Sigurd oli arka näistä asioista, äiti uskalsi kajota niihin
vain hyvin varovasti. Kirjeistä, jotka Sigurdille tulivat, tuntui yksi
hyvin epäilyttävältä, mutta äiti ei saanut tietää mistä se oli. Sigurd
ei unohtanut sitä esille, se ei ollut edes hänen laatikossaan. Hän
säilytti sitä kai taskussaan. Ja se oli tietenkin pappilantyttäreltä.

Sigurd viipyi kotona vain kaksi viikkoa ennen yliopiston alkamista ja
äiti päästi hänet luotaan levottomana ja tuhansin varoituksin. Kun hän
palasi joululomalle, oli nähtävästi jo jotakin ratkaisevaa tapahtunut.
Hän eli niin omissa maailmoissaan, ettei huomannut äitinsä epätasaista
mielentilaa, tai jos huomasi mielialan talossa harmaaksi, läksi
kävelemään ja viipyi poissa tuntikausia. Kirjeenkantajan tuloaikoina
hän aina oli kotona.

Äitiä alkoi jo raivostuttaa. Hän synnyttää lapsen henkensä kaupalla
maailmaan, hän valvoo, hän hoitaa, hän raataa, hän säästää, hän
rakastaa, hän kärsii — hän on valmis ottamaan silmät päästään
antaakseen ne lapselleen, ja näin häntä kohdellaan. Ventovieraan,
nuoren tyttöletukan takia, olennon, joka ei ole nähnyt mitään vaivaa,
ei mitään kärsinyt, työnnetään hänet syrjään, asetetaan toiselle
sijalle, ehkäpä pyyhitään pois mielestä kokonaan. Se on toki liikaa.
Hän ei tule sitä kärsimään. Varokoon vain, joka tulee riistämään
häneltä hänen ainoansa.

Loppiaisaattoiltana sattui Sigurd olemaan poissa, kun kirjeenkantaja
tuli, ja äiti joutui kiusaukseen.

»Minä olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää kaikki hänen
asiansa.»

Hän avasi kirjeen ja luki sirolla tytön käsialalla piirretyn alun:
»Rakkahimpani, Sigurdini!» Käsiala oli selvää, hänen oli helppo tavata
läpi kirje. Siinä puhuttiin rakkaudesta ja Jumalasta ja pikaisesta
tapaamisesta ja lopuksi sanoi tyttö pelkäävänsä Sigurdin äitiä, mitä
tämä tulee hänestä sanomaan. Kuinka hän ensinkään uskaltaa astua tämän
eteen.

Sigurdin äiti nauroi kuin olisi saanut morsiamen kiinni pahanteosta.
Hän tuntee siis itsekin tekevänsä jotakin rumaa tunkeutuessaan äidin ja
hänen ainoan poikansa väliin! Kuuma vahingonilo täytti äidin mielen.
Hän viskasi kirjeen tuleen ja antoi poikansa kulkea odottamassa postia.
Parin päivän kuluttua Sigurd kysyi, eikö mitään ollut tullut, ja äiti
vastasi kieltävästi. Hän nautti siitä että Sigurdkin sai kärsiä. Kyllä
oli kärsimistä hänellä, äidillä.

Eikö poika aio mitään kertoa? Kihloihin mennään ilman että kysytäänkään
äidiltä, vaikka koko elämän ajan on puhuttu siitä, että asutaan
yhdessä, äiti ja poika. Äidin täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen,
että poika oli aikonut puhua. Hän oli yrittänyt, äiti oli sen selvästi
nähnyt, mutta sitten oli käynyt niin tukalaksi, ettei hän ollut voinut
jatkaa. Ja päivä päivältä kävi tukalammaksi.

Eräänä iltana vihdoin tuli Sigurd ulkoa, nähtävästi luja päätös
mielessä, ja kävi suinpäin käsiksi asiaan:

— Äiti, minun on joka päivä pitänyt puhua teille siitä. Vaikka kyllä
olen huomannut, että te sen tiedättekin: minä olen kihloissa.

— En tiedä, mistä minä tietäisin! Ethän ole mitään sanonut. Onhan
meillä päinvastoin ollut sellainen sopimus, että asutaan yhdessä kuten
tähänkin asti.

Äiti puhui hermostuneesti ja käänteli oudosti käsityötään.

Niinhän sitä ihminen lapsena päättää, mutta toisin käy myöhemmin
elämässä.

— Niin näkyy. Kaikki unohdetaan mitä on ollut.

— Äiti, minä en ymmärrä teitä.

— Enkä minä sinua.

Molemmat vaikenivat.

— Mutta mitä tässä on ymmärtämistä? Minä olen löytänyt tytön, jota
rakastan ja joka rakastaa minua. Aiomme mennä naimisiin kuten kaikki
muut. Niinhän tekin ja isä aikoinanne olette tehneet.

Poika koski paiseeseen äidin sielussa.

— Isäni ja äitini pakottivat minut naimisiin kun meitä oli kotona liian
monta lasta. Minä olin kuudentoista vuoden vanha. En ollut täyttänyt
viittäkolmatta, kun isäsi kuoli. Sinä synnyit vasta sitten...

— Antakaa anteeksi, äiti. Älkää itkekö noin.

— Älä sinä pyytele anteeksi. Pilkkaa se on. Kysy morsiameltasi, olkoon
hän kuka tahansa, eikö hänkään ymmärrä tätä asiaa, eikö häntä pelota
astua minun eteeni...

— Morsiameni ei ole mikään »kuka tahansa». Hän on...

— Se on minulle yhdentekevää.

— Mutta oletteko te — oletteko te sairas?

— Minä rakastan sinua. Minulla ei ole mitään muuta. Minä kuolen jos
kadotan sinut.

— Ettehän te kadota, mitä te nyt. Päinvastoinhan te saatte tyttären
lisää. Jos te tietäisitte miten hyvä ja suloinen hän on. Jahka hän
tulee tänne, niin te ihastutte.

— Minä en tahdo häntä nähdä. Älköön tulko tänne.

Taasen he vaikenivat.

— En ymmärrä teitä. Te olette aina ollut minulle niin hyvä ja hellä ja
nyt yhtäkkiä... Te ette vähääkään välitä minusta.

— Niinkuin minä rakastan sinua ei yksikään äiti maailmassa ole
rakastanut.

— Ja tätä te sanotte rakkaudeksi.

— Sinä et tiedä mitään rakkaudesta.

Elämä kodissa kävi mahdottomaksi. Se oli yhtä ainoaa
väärinymmärtämistä, selittämistä, sopimista ja uutta
väärinymmärtämistä. Sigurdista tuntui kuitenkin aivan varmalta, että
kun äiti saa nähdä hänen suloisen Anna-Liisansa, niin hänen täytyy
sulaa. Anna-Liisaa on mahdoton vastustaa. Piti sentään valmistaa tyttöä
kaikkien mahdollisuuksien varalle. Ja niin kirjoitti Sigurd pitkälti
äidin taudista ja kuvasi, miten kovaa hänen elämänsä on ollut.

Valmistautuessaan lähtemään asemalle tyttöään vastaan tuli poika äidin
luo ja laski käden hänen olkapäälleen.

— Olkaa minun hyvä, entinen äitini.

Pyyntö oli sydäntäsärkevän vakava. Se sattui äitiin kuin veitsen pisto.
Hän ratkesi itkemään ja painoi Sigurdin kättä niin että hänen sormensa
jälkiin tuli valkoiset kohdat. Väkisin irtaantui poika.

Äiti oli kuitenkin tyyni ottaessaan vastaan Anna-Liisan.
Sydämellisyyttä ei hänen käytöksessään ollut nimeksikään, mutta hän oli
utelias ja laskevan kohtelias. Sitä kesti niin kauan kun Anna-Liisa oli
peloissaan ja arka. Mutta niin pian kuin tytön synnynnäinen hilpeys
pääsi voitolle ja hän alkoi liikkua vapaammin, pingottui äidissä
pingottumistaan suvaitsemattomuus. Anna-Liisan piti saada tutustua
jokaiseen esineeseen Sigurdin kodissa. Hän silitti kaikkia vanhoja
pöytäliinoja ja pikkukoristuksia. Kun hän vihdoin tuli pienen pöydän
ääreen, jonka ääressä Sigurd koulupoikana oli työskennellyt, ja näki
mustepilkut ja lapselliset kaiverrukset puussa, riemastui hän niin että
karkasi Sigurdin kaulaan.

Silloin läksi äiti keittiöön. Nuoret heräsivät siihen että ovi
kierrettiin lukkoon.

— Mikä kauhea ihminen minä olen, kuiski Anna-Liisa. — Unohdin että
äitisi on sairas. Kuinka minä taas olen melunnut. Mutta hän oli niin
reippaan näköinen ja ystävällinen. Voi, mene nyt noutamaan häntä
sisään. Minä olen hiljaa, lupaan sen. Voi, voi kuinka paha tämä oli.
Anna minulle anteeksi. Kun hänkin voisi antaa. — Minä niin pelkään.
Kuule, minä uskon että hän suuttui minulle ikiajoiksi. Hän ei
varmaankaan pidä minusta. Hän ei koskaan tulekaan pitämään. Saat uskoa.
Miten silloin käy.

Sigurd koetti rauhoittaa häntä.

— Ehkä on paras että me nyt lähdemme hotelliin. Äiti on väsyksissä,
hänen piti tietysti leipoa ja järjestää tuloasi varten, vaikka kuinka
olisin selittänyt että se on tarpeetonta.

Sigurd ei millään rukouksilla tahtonut saada äitiään avaamaan keittiön
ovea. Ei tullut kysymykseenkään että hän olisi taipunut liikkumaan
sanoakseen Anna-Liisalle hyvästi. Vielä vähemmin sai Anna-Liisa tulla
hänen luokseen. Hyvästit jäivät sanomatta. Mutta matkalla Sigurdin
kodista painoi nuoria alakuloisuus, joka oli kuin paha enne. Sigurdin
täytyi koettaa selittää, Anna-Liisan ymmärtää. Kummallekin oli yhtä
vaikeaa.

He päättivät vielä ennen junan lähtöä käydä harjulla, jonka lehdot
ja polut läheisesti liittyivät Sigurdin elämään. Sigurd tahtoi
morsiamelleen näyttää muistojen paikat ja näköalat järvelle ja
metsään. Kun he tulivat ohi portin, josta mentiin kivimuurien keskitse
rouva Vileniuksen asunnolle, rupesi Anna-Liisa tahtomaan että Sigurd
pistäytyisi katsomassa, miten äiti voi. Sigurd taipui vastenmielisesti.
Mutta Anna-Liisa selitti reippaana, että hän lähtisi edellä harjulle,
löytäisihän hän sinne, ja Sigurd tulisi hetkisen perästä. Hän oli
kuin nuoruus, kun hän, kasvot hymyillen vaaleiden turkisten sisästä,
talvi-illan hämärässä kääntyi nousemaan katua, joka johti harjulle.

Äiti oli pimeässä Sigurdin astuessa huoneeseen. Hän karkasi ylös ja
huusi:

— Älä tule tänne. Mene hänen kanssaan. En tarvitse sinua, tulen
yksinkin toimeen.

Hän putosi takaisin entiselle paikalleen keittiön ikkunan ääressä
ja painoi kasvonsa ruutuun. Kun Sigurd rupesi sytyttämään lamppua,
tuli hän ja löi lampun hänen käsistään. Se kolahti lattiaan ja meni
säpäleiksi. Kaikki mitä poika yritti sanoa, ärsytti häntä. Hän ei enää
istunut paikoillaan. Hän liikkuili kynttilän valossa oudon jäntevänä ja
hiiviskellen kuin kissa.

Sigurd seisoi hetkisen äänetönnä ja katseli häntä. Hän oli selvästi
tullut mielipuoleksi. Lääkäri oli noudettava. Mutta voiko äitiä jättää
yksin? Ja harjulla käveli Anna-Liisa odotellen.

Sigurd juoksi naapuriin ja sai sieltä väkeä pitämään äitiä silmällä.
Sitten hän kiiruhti telefoniin, mutta tapasi vasta kolmannen lääkärin
kotona. Kun hän pääsi takaisin äitinsä luo, oli tämä lähettänyt pois
naapurit ja virui lattialla suonenvedontapaisessa kouristuksessa. Hän
löi poikaa kasvoihin, jos tämä yritti likelle. Naapurit hän uhkasi
tappaa, jos heitä kutsuttaisiin tänne. Vihdoin tuli lääkäri, antoi
jotakin rauhoittavaa ja lupasi palata huomenna. Kun Sigurd lopuksi
pääsi kadulle, juoksi hän mielettömänä pimeälle harjulle, vaikka tiesi
Anna-Liisan jättäneen ei yksin harjun vaan kaupunginkin. Otsaansa
painellen hän kiiruhti polulta polulle etsien jälkiä lumesta. Hän
syöksyi hotelliin ja kuuli että neiti oli lähtenyt. Ei ollut jättänyt
mitään kirjettä, ei ollut käskenyt mitään sanoa.

Sigurd tuli kadulle. Hän tunsi vihaavansa äitiään.

Hän on sairas, sairas, koetti hän puhella itsekseen. Jumala, anna
minulle anteeksi.

Äiti nukkui tasaisesti hengittäen. Sigurd kirjoitti morsiamelleen.
Puoliyö oli aikoja sitten mennyt, kun hän yritti saada unta. Turhaan.
Äiti heräsi vasta aamulla. Hän oli terve ja iloinen ja tahtoi nousta.
Sigurd ei päästänyt häntä ylös. Mutta lääkäri antoi luvan. Se ei ollut
ensinkään vaarallista, pieni hermokohtaus vain. Pitää säännöllisesti
nauttia lääkkeet ja välttää mielenliikutuksia.

Sigurdin oli vaikea pysyä äidilleen ystävällisenä. Syntiset ajatukset
vaivasivat häntä.

— Katso sinä ettet tapa äitiäsi, sanoi rouva Vilenius kerran
kantaessaan ruokaa pöytään. Hän oli laskevinaan leikkiä. Ääni oli
ystävällinen ja kasvotkin hymyilivät.

— Katsokaa te ettette vie pojaltanne hänen elämänsä onnea.

Sigurdin ääni oli käheä ja kasvot nurjat.

— Joko sinä taas alat, sanoi äiti ja painoi käden sydänalaansa vastaan.
— Ja lääkäri kun juuri sanoi ettei saa olla mielenliikutuksia.

Sigurd nousi pöydästä ennenkuin oli kajonnutkaan ruokaan ja läksi
ulos. Äiti huusi turhaan hänen jälkeensä. Hän palasi myöhään, mutta
äiti istui yhä odottamassa katetun ruokapöydän ääressä. Hän ei ollut
kipeä, hän hymyili ystävällisesti ja pyyteli hellästi syömään. Sigurd
ei huolinut mistään. Hän sulkeutui kirjoittamaan morsiamelleen toista
kirjettä ja sai kirjoittaa hänelle kolmannen ja neljännen. Vastausta
ei kuulunut, päivät kuluivat tukalassa odotuksessa. Vihdoin, juuri
ennenkuin Sigurdin piti lähteä Helsinkiin, tuli Anna-Liisan kirje.

 »Sigurd,

 minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä
 lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut
 uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että
 olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi
 ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa
 olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo
 ruveta murhaajaksi.

 Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin
 vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani
 kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain
 olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta
 äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku
 toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa
 kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi.

 Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi
 että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa
 säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin.
 Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle
 annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa
 päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.

                                                  Anna-Liisa.»

Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.

— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi
tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää
minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?

Äiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään.

— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle.
Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta
tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te
kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä
maan päällä jota minä niin vihaisin.

Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika
säpsähti hänen kosketuksestaan.

— Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin.

— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja
mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta
päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni
onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.

Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei
ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui
kehittyvän pitkä, vakava hermotauti.

Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta
kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.

— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt.
Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.

— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon
aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa...

Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä
lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää
uskaltanut puhua pienestä pappilasta.

Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja
hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen
ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi
ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä
päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti
olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut
varoja.

Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen
lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä
ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun
katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli
täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki
nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi
hänelle velaksi.

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita.
Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä
hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi
voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.

Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen
kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista
heillä ei ollut toisilleen.

Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli
laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen
olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin
toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan
hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä
katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.




METSÄVALKEA


Vasta pari päivää sitten oli Harsian isäntä tuonut kotiin nuoren
emäntänsä. Tuliaisjuhlia ei vietetty Harsiassa, koska vanha emäntä oli
heikkona sairaana, juotiin vain kahvit omin joukoin ja soluttiin siitä
yhtä päätä tavalliseen päiväjärjestykseen. Tietenkin oli väellä paljon
puhumista isännästä ja emännästä, yksi ja toinen pila laskettiin siitä,
ettei isännän käsi enää muualla olisi ollutkaan kuin emännän kaulassa,
ja tarkaten seurasi jokainen silmä emännän mutkia. Vaitelias hän oli
näin alussa, kun ei tuntenut talon tapoja eikä paikkoja. Lienee ehkä
ollut ikävissäänkin. Muuten hän tuntui kaikin puolin mukavalta, sitä ei
voinut kieltää, oli työteliäskin tullakseen niin suuresta paikasta ja
ollakseen niin nuori. Oli siinä koko ikäero hänen ja isännän välillä,
mutta eivätpä vuodet isäntääkään painaneet: pulska ja punainen hän
oli katsella. Ja ylpeä emännästään ja onnellinen. Taloon oli emännän
vuoksi teetetty paljon uutta, kamariin keittiön taakse pantu paperit
ja ostettu leveä, kahden maattava vuode, sekä saliin tuotu kaupungista
plyyshiset huonekalut. Isännän sisar, joka oli pitkät vuodet ankaralla
kädellä hoitanut taloutta, siirtyi kokonaan vanhan emännän puolelle.
Tuiki tarpeellista olikin niin sairaalle ihmiselle, että omainen oli
aina lähettyvillä. Sisar oli ollut ensimmäisenä kehoittamassa isäntää
naimisiin, hän oli väsynyt, pariakymmentä vuotta vanhempi veljeään kun
oli, ja päätteli, että nuori terve ihminen tuo uuden olon taloon. Ja
niin näytti käyvänkin. Isäntä oli yhtenä päivänpaisteena ja varmaan
emännästäkin tulisi hyvä, jahka hän siitä tottuisi talon tavoille.

Oli, kuten sanottu, kulunut pari päivää siitä kun isäntä toi kotiin
emännän. Oltiin aamiaisella. Puhuttiin samasta, mihin jonkin ajan
kuluessa aina oli palattu: häistä. Suurelliset ne olivat olleet:
kaksisataa kutsuvierasta ja hyvä joukko kuokkaväkeä. Pitopuuroakin oli
ollut saaveittain ja kahvia kannettu ämpärillä. Miehet äännähtivät
silloin tällöin ihmettelynsä merkiksi, tytöt pöydän alapäässä istuivat
ääneti, mutta ottivat varteen jokaisen sanan. Emäntä itse oli jalkeilla
täytellen vateja kun ne tyhjenivät. Hänen lauhoille kasvoilleen puhkesi
liikutus aina kun hänen kodistaan ja haistaan puhuttiin. Turhaan hän
koetti sitä pidättää, turhaan painuivat luomet silmille, kun hän
läheni pöytää ja asettui miehensä rinnalle. Hehku poskilla ja kosteus
silmäripseissä ilmaisivat hänet.

Äkkiä alkoi etumies Antti palojen välillä vilkuilla ulos ikkunasta
ja vihdoin hän kokonaan lopetti syöntinsä. Silloin rupesivat muutkin
miehet katsomaan ikkunaan.

— Sitäkö sinä, ettei tuo ole oikeaa sauhua? sanoi isäntä.

— Sitä, vastasi Antti.

— Ei olekaan, todistivat muut miehet.

Poutaisella taivaanrannalla kulki hiljalleen pilvi, joka oli niin
harmaa, että sitä tuskin erotti. Jos se olisi pysynyt paikoillaan, ei
se olisi ollut mikään, mutta sen liikkuminen ja kasvaminen saattoi
tietää pahaa.

Hetken tuijottivat miehet päät yhdessä ikkunasta ja tytöt olivat
syömättä. Sitten sanoi isäntä:

— Se voi olla Uudellakorvella.

— Mikäs sinne nyt olisi valkean pistänyt, eihän sinne olisi pitänyt
olla asiaa kenelläkään, sanoi tallimies.

— Joku on voinut pudottaa piipustaan.

— Tällaisella kuivalla ei paljon tarvita.

Miehet tuijottivat taas ääneti ikkunaan. Oli niin hiljaista, että
kärpästen surina pääsi hallitsevaksi huoneessa ja siitä erottautui joka
paukahdus, jonka kuusipuut liedellä päästivät.

— Tai on joku sytyttänyt ilkimyksissään, lausui äkkiä nuori emäntä.

Kaikki kääntyivät häneen päin. Hänen silmänsä olivat auki, talonväki
katsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin ja huomasi niissä oudon
pelästyksen. Hän tuntui näkevän jotakin jota muut eivät nähneet.

— Nyt se menee pienemmäksi, sanoi etumies ikkunasta.

Isännän käsi oli jo emännän olkapäällä ja hän pisti koko pelästyksen
leikiksi. Uhkaava pilvi taivaanrannalla oli todella sekaantunut pitkien
poutien autereeseen. Miehet jatkoivat aterioimista, isäntä ja emäntä
menivät kamariin. Rengit vaihtoivat silmää ja naurahtivat. Kylläpä se
oli hellää, tiesihän sen näin alussa.

Isäntä vei emännän vuoteen laidalle, joka uudenuutukaisine lakanoineen
ja peitteineen vielä oli järjestämättä. Emännän silmäluomet painuivat
alas kun toinen häntä kosketti, hän huitoi kärpäsiä menemään ja
naurahteli häveten äskeistä pelästystään.

— Kukas nyt sillä lailla, kuiski isäntä kuin lapselle ja huumaantui
nuoren naisensa kukoistuksesta. — Ethän sinä enää pelkää. Rauha...
Rauha, kukas se niin pelästyi. Eihän enää särje päätä?

Emäntä tuijotti terveisiin käsiinsä, jotka kiertelivät esiliinan kulmaa.

— En minä ymmärrä, mikä minulle tuli. Onpa noita kärpäsiä... En minä
ymmärrä. Niinkuin jokin aavistus.

Kärpäsiä oli todella kokonaisia pilviä. Emäntä huiskautti esiliinaansa.

— Ei saa olla aavistuksia, puhui isäntä hänen korvaansa ja hengitti
hiusten tuoksua niskassa. — Eihän enää tule. Sano, sano ettei enää tule.

Samassa kuului oven takaa:

— Isäntä hoi, se taitaa sittenkin olla metsävalkea.

Isäntä ja emäntä erkanivat nopeasti toisistaan. Isäntä meni keittiöön,
mutta emäntä ei voinut näyttää polttavia poskiaan, vaan jäi
hypistelemään kellastuvia lehtiä kukkasessa ikkunalla ja rupesi vähän
toinnuttuaan järjestämään vuodetta. Hän kuuli miesten puheen keittiössä
käyvän yhä äänekkäämmäksi ja askelten kiireesti kulkevan yli keittiön
permannon ja eteisen siltapalkkien. Isäntä käski tallimiestä nopeasti
panemaan hevosen aisoihin. Kamarin ovi kiskaistiin auki ja isäntä astui
huoneeseen. Hän oli päättäväinen ja tarmokas.

— Se on Uudellakorvella, puhui hän vetäessään saappaita jalkaansa.
— Onneksi on näin tyyni. Sillä kulmalla on kaksi meidän torppaa,
kyllä kai niistä jo on huomattu valkea. Lähdemme nyt yhtäkaikki. Kai
sieltä päivälliseksi päästään kotiin. Älä sentään säikähdä, jos vähän
viivyttäisiin. On näin kuiva aika.

Isäntä sipaisi vaimonsa olkapäätä ja lähti juoksujalan menemään. Pian
hän saavutti Antin, mutta nuoremmat miehet pysyivät edellä. Tallimies
tapasi isännän ja Antin ahteessa ja siitä he lähtivät ajamaan minkä
hevonen pääsi. He katosivat tomupilveen. Mutta emäntä viipyi kuin
naulattu ruusupensaan luona rakennuksen kulmalla katsomassa sauhua,
joka viattomasta alustaan oli kasvanut vaaralliseksi voimaksi. Milloin
tuprusi metsänlaidasta ilmaan kuin jättiläiskokoisia villahahtuvia,
milloin hulmahti sauhu levälleen ikäänkuin tuuli olisi pullistanut
purjetta.

Päivä paahtoi, linnut eivät jaksaneet äännähtää kuumuudessa. Ainoastaan
turilas teki työtään ruusupensaassa ja hyrähti lähtiessään lentoon.
Pihan toiselta puolen kuului sairaan emännän voihke. Häneltä piti
salattaman kaikkea ikävää, mutta hän otti ilmasta kiinni kaiken
levottomuuden ja kävi aina silloin tavallistakin huonommaksi.

Nuori emäntä painoi kädet sydänalaansa vasten.

Vanha emäntä oli ollut hyvin onneton avioliitossaan.

Miehet ajoivat täyttä karkua. Rautalapiot ja kanget linjaalittomilla
rattailla rämisivät niin että vain huutamalla sai kuuluville puheensa.
Eipä miehillä ollutkaan mitään puhumista. Jokainen ajatteli erinäisiä
metsävalkeita, joita elämänsä mittaan oli ollut sammuttamassa, ja
jokaisen katse oli sauhussa. Saattoi selvästi havaita, että valkeaa
vastaan taisteltiin. Kulmakunnan torpparit olivat tietenkin työssä.
Ylämaata noustaessa vihdoin tuli vastaan palaneen käry ja mäen päältä
näkyi koko tuho. Solakka mäntymetsä, Harsian isännän ylpeys, paloi
heleällä lieskalla. Liekit kiemurtelivat käärmeinä pitkin kangasta,
hyppelivät ylös puiden runkoja, kiepauttivat itsensä latvaan ja
sujahtelivat siitä pitkien matkojen päähän, mennessään hihkuen ja
huristen. Tuli oli selvästi saanut alkunsa ladon laidasta, missä
Harsian viljelykset olivat, ja siitä lyhyintä tietä samonnut kanervia
myöten petäjikköön.

— Ladon nurkalta, ajatteli isäntä. Tietysti — mistäs muuten. Olisihan
minun näkemättäkin pitänyt tietää se. Se lato on hävitettävä. Minun
olisi aikoja sitten pitänyt hävittää se.

Hän huomasi jo näin ajatellessaan päätelmänsä mielettömyyden ja löi
ohjasperillä hevosta, joka kiihtyneenä tulen tohinasta, sieraimet
levällään ja kupeet vaahdossa muutenkin oli pannut liikkeelle kaikki
voimansa.

Miehiä odotti kuuma työ. Väki torpista, joiden rakennukset saattoivat
joutua vaaraan, oli alunpitäen ollut sammuttamassa. Myöhemmin saapui
väkeä kylästäkin ja illansuussa saatiin tulen valta kukistetuksi.
Harsian miehet sanoivat suurkiitosta vieraille ja jäivät myöhempään
sammuttelemaan kohtia, jotka uudelleen syttyivät palamaan.
Kilometrin ala mitä kauneinta metsää oli mustana. Väsyneinä ja
nokisina liikuskelivat ihmiset palaneella tantereella, hiiltyneiden
puunrunkojen keskellä ja lausuivat silloin tällöin sanasen vahingon
suuruudesta. Miten tuli olikaan mahtanut syttyä? Nähtävästi sitä oli
pidelty varomattomasti ladon nurkalla. Isäntä kirosi, kun astui ladon
ohi. Etumies katsoi häneen pitkään. Kerran kuuli isännänkin suusta
kirouksen. Ymmärsihän sen — tällainen vahinko.

— Tuon saa tuosta hävittää, sanoi isäntä ja paiskasi kekäleen vasten
ovea.

Hevonen, joka oli pantu kiinni ladon taakse, juoksi esiin pelästyneenä
raskaasta iskusta.

— Entäs heinät, sanoi Antti ja katsoi isäntään pitkään.

Isäntä huomasi puhuneensa järjettömiä ja vaikeni. Väsyneinä istuutuivat
miehet rattaille ja kääntyivät ajaessaan silloin tällöin katsomaan
taakseen.

— Kaipa torpanväki pitää huolen ettei uudelleen pääse irti, sanoi
isäntä, koettaen tyynellä puheella parantaa äskeistä kiihtymystään.

Kukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä.
Nälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää
itseään mielin määrin.

Ilta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella.
Sillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä
tanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin
isännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen
kulmalta vaaleapukuisen naisen.

Isännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut
väsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla,
että hänellä oli vaimo, että olisi lapsia... Liikutus tyrskähti hänen
rintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka
hänen työssään olivat raatanet väsyksiin.

— Sauna lämpiää, huusi tallimies.

— Totta kai emäntä..., sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän
sanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Emäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina.
Mutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen.

Parin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä
mittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä.
Siellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen
toivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan
katsomaan kohti Uuttakorpea.

Mutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti
aamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat
tuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta.

— Ne ovat huonosti katsoneet valkeaa.

— Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset
siinä ovat vaarassa.

— Lienee paras mennä valjastamaan hevosta.

— Odotetaan nyt vielä vähän.

— Siitä se taas palaa ladon syrjältä.

— Mutta eihän siinä enää mikään voi palaa. Eihän heinämaan pitäisi
palaa enempää kuin kaurankaan.

— Jollei itse lato.

— On kuin katajansavua.

— Tänään ei olekaan niin tuuletonta kuin tuonnoin.

— Lähde pois, Kalle, valjastamaan.

Tehden toisilleen harmin ja ihmettelyn sekaisia kysymyksiä riensivät
miehet matkaan. Isännän ottaessa jalkaan saappaita kysyi emäntä:

— Tiedätkö sinä vihamiestä?

— Ainako sinä vain, että tämä on vihamiehen tekoa?

— Sitä se on. Tiedätkö olevasi jonkun kanssa vihoissa?

— En. Mutta voihan joku olla salassa. Tai voi tämä olla
huolimattomuuttakin... Eihän Rauha säiky — eihän oma Rauha... Ne ovat
torpista jo sammuttaneet ennenkuin ehdimme perillekään. Rauha on
rauhallinen.

Isäntä naurahti sanaleikkiään ja koetti reippaasti pyöräyttää emäntää,
ettei hän taas täällä yksin murehtisi. Mutta hänen sisässään kuohui ja
hän päätteli, että kyllä nyt kunniansa kuulee syyllinen, oli hän sitten
kuka vain.

Matka kului samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, sillä
erotuksella vain, että ensimmäisellä kerralla oli oltu pelästyneitä,
nyt harmistuneita. Varsinkin kun savusta huomattiin, että tuli pian
saataisiin tukahtumaan. Sammuttajien voitto oli niin selvä, että
isäntä puolitiestä päästi rengit kotiin ja yksin jatkoi matkaa. Hän
huomasi jo mäeltä, että ladon edessä oli sekä miehiä että naisia.
Jonkinlainen hajoitettu rovio savusi kanervakankaalla viljelysmaiden ja
kuloksi palaneen mäntymetsän välillä. Äärimmilleen asti ihmeissään ja
jännityksissään tuli isäntä torpanväen joukkoon.

Hänen ei tarvinnut kehoittaa heitä kertomaan. He olivat niin
kiihdyksissään siitä mitä oli tapahtunut, että puhuivat toistensa
suuhun. Ladon kupeelle oli tekemällä tehty rovio kuivista risuista ja
katajista ja sytyttämällä sytytetty se palamaan. Jonkin verran oli
kipinöitä lennellyt metsään sytyttäen siellä täällä, mutta kaikki oli
toki saatu sammumaan, kun heti oli huomattu. Olisi tuuli ollut toinen,
niin olisi lato mennyt. Sitä kannatti ihmetellä, kuka oli rohjennut
yön aikaan koota rovion ja aamukasteen haihduttua sytyttää katajat.
Miehet olivat ennen maatapanoaan kiertäneet koko palaneen alueen eikä
ollut tuntunut käryäkään. Vaimot, jotka pelkäsivät huoneita, olivat
yönkin aikaan menneet ulkosalle tähystelemään, mutta niin ovelasti oli
pahantekoa harjoitettu, ettei kuulunut eikä näkynyt mitään. Kun valkea
huomattiin, oli ladon kupeella kohonnut tulipatsas, yhtä korkea kuin
lato. Toinen torppari oli ollut hiomassa viikatteita, toinen panemassa
hampaita haravoihin ja molemmat olivat juoksujalan tulleet ladolle ja
olipa valkea toki saatu tukahtumaan.

Mutta kenen työtä tämä oli — siihen palasivat aina kaikki.

Ei voinut syyttää paimenia, sillä niillä tienoin ei kulkenut edes
vieraita karjoja. Jokainen kävi mielessään läpi erinäiset epäilyttävät
henkilöt ja jonkun nimi mainittiinkin, mutta sittenkään ei saatettu
uskoa ketään pitäjäläistä mahdolliseksi tällaiseen ilkitekoon.

Päätettiin että kulmakunnan torpparit vuoronperään valvoisivat
seuraavat yöt pitäen latoa ja ympäristöä silmällä.

Isännän oli raskasta lähteä viemään uutisia kotiin.

— Sinulla on leppymättömiä vihamiehiä, sanoi emäntä hiljaa.

Seuraavana aamuna heräsi kylä kirkonkellojen soittoon ja kun ihmiset
vuoteistaan karkasivat ikkunoihin, näkivät he koko idän kulman
savumerenä ja palaneen käry tuli tikeränä sieraimiin. Ei enää ollut
kysymys yksin Harsian metsästä ja torpista. Koko kirkonkylä oli
vaarassa. Voimakas tuuli kantoi kipunoita sisään tapulin luukuista,
missä kirkonkelloja soitettiin.

Mikä ikinä kynnelle kykeni, pantiin liikkeelle. Rohkeammat naisetkin
hälytettiin pelastustyöhön. Poikia ei tarvinnut käskeä, toiset
kelpasivat apuun, toiset olivat tiellä, mutta kaikki jotka suinkin
olivat päässeet karkaamaan kotoa, olivat metsässä. Kylässä, jonka
päällitse tuuli kantoi savua, nähtiin pihamaiden aitavierillä vanhoja
vaimoja paimennettavine lapsijoukkoineen. Koirat lopettivat haukuntansa
valittavaan ulvomiseen.

Harsiassa voihki sairas vanhus.

Illansuussa saatiin palopurjeiden avulla valkea pysähtymään
vaivaistalon ulkohuonerakennusten taakse. Koko kylä oli silloin
näännyksissä ja mielenkuohu salaperäisen murhapolton johdosta ääretön.

Harsian isäntä tuli kotiin hevonen vaahdossa, vaatteet risoina ja
kasvot noessa, mutta hän ei mennyt saunaan eikä ajatellut lepoa. Hän
pisti pari lusikallista keittoa ja otti palan leipää taskuunsa.

— Minä haluan nähdä, kuka se on ja mitä se minun ladostani tahtoo. Eikö
tuo mahda näyttää itseään puoliyön aikaan niinkuin muutkin noidat.

Hänen äänensä oli kova ja rinta korisi. Hän ei nähnyt miten kalpea
nuori emäntä oli eikä hän vienyt häntä kamariin. Hän oli kokonaan
omissa ajatuksissaan. Silmät paloivat ja liikkeet pelottivat emäntää.
Emäntä ei kuitenkaan nähnyt sitä liikettä, joka eniten olisi voinut
häntä pelottaa: isäntä otti piironginlaatikosta revolverin ja piilotti
sen povitaskuunsa.

Hän ei lähtenyt hevosella eikä tietä myöten. Hän meni kesantopellon
poikki, hyppäsi yli aidan ja läksi kiertämään metsää.

Paksu palaneenkäry liikkui hiljalleen yössä, joka oli tyyntynyt
tuulisesta päivästä. Kastetta tuli vuolaasti maahan. Ruisrääkkä äänsi,
muuten oli aivan hiljaista. Isäntä kuuli risujen rasahtavan askeltensa
alla ja rintansa läähättävän hengenkulun. Hänen oli mahdoton käsittää
kuka rupesi näin rivoon tekoon. Yleensä hän oli koettanut harjoittaa
oikeutta ihmisiä kohtaan. Tietysti joku olisi voinut syyttääkin, mutta
näillä mailla ei olisi pitänyt olla syyttäjiä.

Ei hän aikonut revolverilla ampua — Jumala varjelkoon. Mutta
pelottamassa se saattoi olla hyvä. Kukaties ilkityön tekijöitä oli
monta. Varovaisuutta ei suinkaan pitänyt halveksia. Hän alkoi astua
hiipimällä, kun tuli likemmä varsinaista onnettomuusaluetta. Jokaiselta
risahdukselta tuntui sydän seisahtuvan ja ohimot takoivat niin että
olisi luullut pään halkeavan.

Hän pääsi metsikköön aukean laidassa ja tähysteli puun takaa. Nuori
kaura yleni hämärtävässä kesäyössä hopean valkoisena ja savu ja kaste
ympäröivät sitä kuin märkä harso.

Ei tästä edemmäksi, ajatteli isäntä ja katsoi latoa, joka kuollutta
metsää vasten vaikutti kolkolta kuin jonkinlainen ruumisarkku. Suopursu
lemusi väkevästi, ruisrääkkä äänsi, vartijat huusivat palaneen alueen
ääriltä toisilleen. Heitä oli monta, alue oli suuri.

Isännästä tuntui äkkiä kovin hullulta olla täällä. Ei toki kukaan
metsänpolttaja lähde panemaan turvallisuuttaan alttiiksi tällaiseen
ajoon. Olisi ollut parempi tulla jonakin myöhäisempänä yönä. Rauha
siellä kotona varmaankaan ei nuku. Itkee kukaties. Ja hänkin kun läksi
sanomatta hyvästi. Taitaapa olla parasta mennä samaa tietä kuin on
tullutkin. Mutta voipahan vähän viipyäkin, koska on sen vaivan nähnyt.
Isäntä koetti, oliko revolveri paikoillaan, ja laskeutui polvilleen
kauramaan suojaan.

Ruisrääkkä äänsi lakkaamatta. Miehet olivat edenneet jonkin verran.
Sauhu liikkui kuin hauras vaate, jota hiljaa vedetään.

Äkkiä kahahti kaurassa ja sauhuun ilmaantui jotakin tiivistä ja
pitempää, joka liikkui nopeasti. Se oli liian hentoa ja harmaata
ollakseen ihminen. Jos isäntä olisi uskonut keijukaisiin, olisi hän
tiennyt sen olevan niitä. Joka tapauksessa hänen sydämensä seisahtui,
kun hän sen näki. Olento astui ulos kauravainiosta, kiersi ladon ja
pysähtyi nurkkaukselle. Kyykistyi maahan ja rupesi askartelemaan.
Isännän katse oli siihen paikkaan tähdättynä ja kylmät väreet kiskoivat
ruumista. Hänen täytyi nousta seisoalleen, hänen täytyi laskeutua
takaisin maahan ja ryömien lähestyä. Hänen täytyi saada tietää mikä
se oli. Kaura suojeli häntä. Äkkiä olento oikaisihe ja läksi tulemaan
häntä kohti.

Lapsi.

Hänellä oli kainalossa tuohenkappaleita ja risuja ja hän pyyhki
silmiään hameenliepeeseen. Laihojen jalkojen ympärillä heilahteli märkä
paita.

Lapsi itki. Kulki kuin sokkona tai unissaan. Tuli risuläjän luo, joka
nähtävästi aikaisemmin oli koottu, ja painui sen ääreen. Otti tulta
tikkuun ja alkoi sytyttää.

Tämäkö oli pahantekijä? Isäntä oli siis sittenkin saanut sen käsiinsä.
Nyt sen ei pidä päästä pakoon vaikkapa hänen pitäisi ampua sitä
kinttuihin. Hän hyökkäsi notkeana esiin viljasta.

Lapsi parkaisi, pudotti palavat tuohet ja läksi juoksemaan. Se menee
karkuun, se menee karkuun!

— Seisahdu! kiljaisi isäntä ja kaiku toisti hänen varoituksensa. —
Seisahdu! huusivat isäntä ja kaiku toistamiseen. — Jollet seisahdu,
ammun minä.

Mutta lapsi meni nokisten puunrunkojen välissä nopsajalkaisena kuin
metsän eläin.

Isäntä laukaisi.

Lapsi kaatui suulleen.

Samassa silmänräpäyksessä isäntä selvisi ja käsitti mitä oli tehnyt:
tappanut ihmisen. Herra Jumala sentään! Hänen olisi pitänyt rientää
auttamaan, mutta hän ei päässyt paikalta. Vihdoin hän sai luontonsa
voitetuksi ja juoksi läpi kasteisen kauran ja karrelle palaneen metsän.
Hän tarttui hentoon ruumiiseen, jonka ympärillä oli märkiä vaatteita.

— Sattuiko? Sano lapseni, sattuiko?

Hän nosti lapsen pystyyn. Häneen katsoi kaksi pelästynyttä silmää
kuin linnulla, joka elävänä on joutunut ihmisen käsiin. Hän koetteli
nopeasti jäseniä. Jumalan kiitos, lapsi oli vahingoittumaton, mutta
vapisi kovasti, luultavasti pelästyksestä yhtä hyvin kuin vilusta.

— Sano tyttöseni, mitä sinä äsken teit — sano.

Lapsi piipatti itkunsa seasta:

— Sytytin.

— Sytytit... Mitä sinun piti sytyttää?

— Metsä.

— Sinäkö sytytit eilen?

— Minä.

— Kuka käski sytyttää?

— Äiti.

Isännän täytyi pysähtyä vetämään henkeään.

— Kuka on äiti?

Lapsi vain nyyhki.

— Sano nyt vain, ei setä tee sinulle pahaa.

— Äiti.

— Etkö sinä tiedä kuka on äitisi?

— Äiti, toisti lapsi avuttomana.

— Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten
kiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta.

Silloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt
otettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa
huomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta,
kun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti!
Isäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon.
Mutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi
odottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen
huivi. Hän naurahti.

Isäntä päästi lapsen maahan ja se lähestyi pelokkaana äitiään.

— Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä
joskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti
enää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään
kotiin.

Isäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen,
jos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti
nainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat
loistivat.

— Ei isäntä taida tuntea.

Isäntä oli paikalla tuntenut. Muisto oli epämääräisenä herännyt jo
silloin kun hän näki punaisen huivin naisen käsivarrella.

Olisihan hänen alunpitäen tullut tietää, kuka häntä tämän ladon
nurkalta vaati tilinteolle.

— Minä palvelin ennen Harsialla. Siitä on kauan. Kävin joskus tuomassa
evästä, kun oltiin heinässä.

Isäntä sipaisi kädellä otsaansa.

— Kyllä minä muistan, keskeytti hän. — Koska te olette tullut näille
maille?

— Vähän aikaa sitten. Ihmisellä sanotaan tekevän mielen kotipuoleen
kuolemaan.

Hän ei totisesti näyttänyt kuolevalta. Hänen naurunsa oli kotoisin
syvältä elämästä.

— Ja nyt te poltatte täällä minun metsiäni.

— Niin, minkäs mahdat. Metsämieskin tekee sauhun karhunpesän suulle,
kun tahtoo karhua ulos pesästään.

— Kaipa minut olisi saanut ulos vähemmälläkin.

Nainen nauroi:

— Ajattelin että olisin voinut tulla tielle. Harsiassahan nyt kuuluu
olevan nuori emäntä.

— Se ei kuulu kehenkään! parahti isäntä kuin hädässä. — Mitä teillä on
minulle sanomista? Sanokaa nopeasti, muuten voi leikki käydä teille
kalliiksi. Minä ilmiannan teidät ja te pääsette elinkautiseen...

— Sopii ilmiantaa! huusi nainen ja kohottautui suoraksi.

Nokisesta petäjiköstä vastasi nauru. Metsä oli ääneti kun isäntä puhui,
mutta naisen ääneen se vastasi.

— Mitä teillä sitten on minulle sanottavaa?

— Olisin pyytänyt vähän apua.

— Paljonko te tahdotte jos menette niin kauas ettette koskaan palaa?

Taas nauroivat sekä nainen että petäjikkö.

— Isäntä ei taitanut kuulla kun sanoin, että olen tullut tänne
kotipuoleen kuolemaan. Olen ostanut huoneet tästä vierestä. Ja juuri
siihen pyytäisin apua.

Isäntä haroi nokisella kädellä otsaansa.

— Teidän täytyy muuttaa pois.

— Siitä ei tule mitään.

— Eikö tätä metsää jo ole tarpeeksi palanut?

— En minä siihen nyt enää koske, kun sain isännän puheilleni.

Isäntä kävi kiinni aseeseensa. Jos se olisi ollut ladattuna, olisi hän
laukaissut vasten noita nauravia kasvoja, niin suunniltaan hän oli.
Mutta hän muisti että oli ampunut piipun tyhjäksi. Nainen oli kuitenkin
pelästynyt. Hän peräytyi latoa kohti ja rupesi huutelemaan lastaan.

— Mennään pois kotiin. Tämä — tämä setä on pahalla tuulella.

Kun hän samassa huomasi isännän käsien rentoina riippuvan alas kylkiä,
jäi hän seisomaan ja virkkoi:

— Koska minä sitten saan tulla ottamaan sitä apua. Huomenna on kai
liian aikaista. Entäs ylihuomenna? Kai isännältä aina jokin satanen
liikenee. No, ylihuomenna sitten. Siinä auringonlaskun aikaan.

Hän kiskaisi käsipuolesta vetäen nyyhkivän lapsen ladon sillalta ja
läksi taluttamaan sitä metsään päin. Kesäyön hämärästä ammotti hävitys.

Isäntä tuijotti eteensä.

Hävitystä minnepäin hän vain ajattelikin.




HÄMÄHÄKKI


Lennart Hardén ja Tyyni Laine seisahtuivat keskelle konfettisadetta
Esplanadilla ja pitivät neuvottelua. Heillä oli vain silmänräpäys
aikaa, sillä seura, jonka kanssa oli syöty aamiaista Luodolla, tuli
remuten parin askelen päässä. He tahtoivat eroon tästä seurasta ja
katsoivat kysyvästi toisiinsa. Kuiske ei olisi kuulunut, tuskin
puhekaan. Koko Esplanadi aaltoili yhtenä ilonpitona. Kaikki nuori kansa
oli jalkeilla ja jokainen huusi, nauroi ja huiski.

Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen oli tarpeetonta puhua. He olivat
ilmankin selvillä siitä mitä tahtoivat: olla kahden. Kun joukko
ylioppilaita äkkiä yhdessä rykelmässä tölmäsi eteenpäin ja konfettisade
tuli alas kuin pilvenputoama, juoksivat ihmiset hajalle ja Tyynikin
joutui matkan päähän toveristaan. Hardén erotti kuitenkin joukosta
hänen hattunsa, jonka pohjaa kiersi kiehkura tulipunaisia unikukkia,
saavutti hänet ja tarjosi hänelle käsivartensa. Heidän oli helppo tällä
hetkellä hukkua seurastaan ja he käyttivätkin hyväkseen tilaisuutta
ja riensivät puolijuoksua kaaressa takaisin sinnepäin mistä olivat
tulleet. Torinkulmassa seisoi auto vartavasten kuin heitä odottaen, se
oli koristettu unikukilla kuten Tyynin hattu, he valloittivat sen ja
Hardén komensi:

— Antakaa mennä!

— Mihin ajetaan? kysyi kuljettaja.

— Tomppeli, sanoi Hardén, — kysyy sitä vapunpäivänä. Niin pitkälle kuin
päästään. Minne vain.

Mutta pääseminen ei ollut helppoa. Jalkamies olisi päässyt eteenpäin
nopeammin. Ensimmäisessä kadunkulmassa törmäsi auto yhteen
aamiaisseuran kanssa. Neljästä suusta pääsi silloin huuto ja kaksi
herraa ja kaksi naista piiritti auton. Mutta Hardén nousi seisomaan ja
huusi kuljettajan korvaan, ettei saanut pysähtyä.

— Me tulemme mukaan, inttivät herrat ja naiset. — Avatkaa!

— Tuhlarit, lausui Feliks Nymalm juhlallisesti, viisi henkeä mahtuu
autoon ja te aiotte lähteä kahden.

— Kaikki on luvallista vapunpäivänä! sanoi Hardén yhä seisoallaan ja
toisti käskynsä kuljettajan korvaan.

— Kaikki on luvallista vapunpäivänä, toisti Tyyni Laine kaikuna hänen
perässään ja nauroi.

— Seuranpettäjät, avatkaa heti paikalla! torui yksi tytöistä, juosten
rinnan auton kanssa.

Serpentiini tuli vasten hänen kasvojaan ja hänen täytyi pelastautua
tiepuoleen.

— Lennart Hardén ja Tyyni Laine, minne te kiidätte? huusi Nymalm.

— Maailman loppuun! vastasi Hardén ja pudottautui istumaan.

— Maailman loppuun! toisti Tyyni Laine taasen kaikuna hänen perässään
ja kimmahti seisomaan.

Hän heilutti valkeaa huntua, Hardén tuki häntä kyynärpäästä pidellen,
kunnes vauhti tuli niin vinhaksi että hänen täytyi istuutua. Auto oli
vihdoinkin vapautunut tungoksesta ja lensi eteenpäin. He asettuivat
molemmat mukavasti aloilleen ja naurahtelivat iloisesti.

Vihdoinkin yksin!

Ei heillä ollut mitään merkillistä puhuttavaa. Heidän pienet
huudahduksensa olivat pelkkää pärskettä. Mutta ne irtaantuivat
virrasta, joka voimakkaana kulki heidän sisässään.

Vasta kolme tuntia he olivat tunteneet toisensa, mutta heidän oli hyvä
olla toistensa seurassa. Hardén totesi itsekseen, että hän oli tässä
nuoressa neiti Laineessa, jonka suvusta ja syntyperästä hänellä ei
ollut minkäänlaista tietoa, tavannut juuri sen, jota hän viime aikoina
oli kaivannut, sen joka antoi hänelle vapautusta. Hän oli liian kauan
elänyt hyvää tarkoittavien tätien holhouksen alaisena, häntä oli
kuljetettu perheestä perheeseen, missä tyttärien naittamisen tarkoitus
oli kuin seinään kirjoitettu. Hän punastui kun vain ajattelikin
alennuksensa aikaa. Tänä viime lukukautenakin oli kolme sisarusta
yhtaikaa rakastunut häneen ja hän oli horjunut heidän kaikkien välillä,
tietämättä keneen heistä kiintyä. Vaikea heistä oli ollut päästä eroon
eikä hän kunnollisesti ollutkaan erossa. Talosta saattoi vielä silloin
tällöin saapua illalliskutsu ja hän noudatti sitä. Humoristista se oli
katsoen tästä kiitävästä autosta. Mutta tässä hän paranee. Tulkoot vain
vastaan Astridit, Hjördisit ja Anne-Mariet, niin tuskin tuntevat häntä.
Hän on elämäniloinen ja vallaton.

He eivät koskaan pystyneet antamaan hänelle elämäniloa. Se on tarttunut
tästä pienestä Tyyni Laineesta, joka huutaa ja heiluttaa huntuaan
jokaiselle vastaan tulevalle autolle. Ne ovat kuin vetojuhtia heidän
autonsa rinnalla, täynnä väkeä ja muutenkin köyhemmin koristettuja.
Heidän autoansa kiertävät käsivarrenpaksuiset seppeleet ja se kulkee
kevyesti notkuen ikäänkuin sen tehtävä olisi valmistaa mieliä johonkin
ihmeelliseen juhlaan, johon yksin sillä on oikeus kuljettaa ihmisiä.
Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen tuli siinä mielettömän kevyt olla.
Varmaan koko tämä iloinen päivä oli olemassa vain heitä varten. Kunpa
he olisivatkin kuin vastakruunattu hallitsijapari maassa, jossa kansa
kantaa kuningasta ja kuningatarta käsillään! Heidän juhlansa johdosta
parveilivat joukot heleissä puvuissa, kukkaset rinnassa, laulellen ja
heitellen konfettia. Heidän kunniakseen puhkesi itse kevät.

Tyyni repäisi paperikukan köynnöksestä viereltään ja keinutteli sitä
kuin taikatemppuja tehden.

— Minä nukutan teidät, sanoi hän.

— Saanko minä nukkua pää teidän polvellanne?

— Tehkää hyvin.

Tyyni nosti jalat etuistuimelle.

— Kuinka teillä on kauniit sukat, sanoi Hardén.

Tyyni veti kiireesti jalkansa alas.

— Kaikkia te nyt.

— Mutta vapunpäivänä! nauroi Hardén.

Kuin vahvistukseksi hänen sanoilleen lensi autoon suuri paperilaite.
He säpsähtivät ja kiljahtivat. Ohi kulkevista ajopeleistä huudettiin
vastaan. Ne etenivät hitaasti, keskellä seisoi viisi ylioppilasta
pidellen toisistaan kiinni ja laulaen.

— Katsokaa kuinka paljon konfettia! sanoi Tyyni.

Hardén kahmaisi paperijauhoja käsiinsä ja paiskasi tielle.

— Antakaa olla, kuiskasi Tyyni. — Jos tulisi niin paljon että olisi
kaulaa myöten.

— Olisiko se teistä hauskaa?

— Pelkäättekö että tukehtuisimme?

— En. Tulkoon vain minun puolestani.

— Ah, kuinka on hauskaa!

Hardén katsoi Tyyniin ihastuneena. Hän istui kuin kirjavaan verkkoon
kiedottuna.

He olivat tulleet maalle. Liikenne oli vähentynyt. Linnut lauloivat ja
harmaa luonto alkoi silmin nähden vihannoida. Heidän täytyi pidättää
riemun aaltoa sisässään. Heidän puheensa oli hölynpölyä.

— Odottakaahan, sanoi hardén. — Missä minä olen nähnyt teidät?

— No, koettakaahan muistella.

— Mahdotonta.

— No, minä sanon: teatterissa.

— Teatterissa?

Tyyni antoi toverinsa vähän aikaa miettiä. Oli hauska katsella ryppyjä
Hardénin otsalla.

— Näyttämön puolella, sanoi hän vihdoin ja nauroi.

— Minä olen esiintynyt statistina. Jotakinhan ihmisen pitää tehdä ja
minua on aina vetänyt näyttämölle.

— Ai, minä muistan! Viime syksynä. Te lausuittekin jonkin sanan. Mutta
teillä oli tukka toisin.

— Kas että muistatte.

— Kahtena kiehkurana korvilla.

— Kas että muistatte.

Tyyni oli ylen onnellinen siitä että Hardén jo silloin oli hänet
huomannut. Hän ei hetkeen puhunut mitään, hymähteli vain.

Äkkiä pysäytti kuljettaja auton ja huomautti että tunti oli kulunut.

— Entä sitten, sanoi Hardén lyhyesti. — Ajakaa.

Kuljettaja mutisi jotakin siitä, etteivät herrat aina mielellään maksa,
ja Tyyni ja Hardén mainitsivat jotakin typeristä kuljettajista. Pieni
keskeytys mielialojen juoksussa kuitenkin teki, että kummankin ajatus
sai vähemmän välittömän luonteen. Hardén päätteli itsekseen, että
kaikkihan käy kuin nuottien mukaan: tuota pikaa hän on vapaa ja irti.
Tämä päivä vain tätä menoa, niin hänet on parannettu. Suhdetta ei
tarvitse kestää eikä se saakaan mennä pitkälle. Kuinka pitkälle? Sen
osoittakoon päivä ja yö. Tyttö hänen rinnallaan ajatteli: kuka olisi
uskonut että minä istuisin autossa maaherranpojan rinnalla. Keskellä
päivää, kahden — ja vapunpäivänä! Ei suinkaan tätä kestä kauan, mutta
pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan.

Hardén oli luvannut syödä päivällistä sisarensa ja tulevan
lankonsa kanssa, jotka maalta olivat saapuneet viettämään
vapunpäivää Helsinkiin. Se ei ollut hauskaa, hän ei ollut ensinkään
»perhetuulella», mutta siitä kerta kaikkiaan ei voinut päästä. Illalla
sensijaan...

Tyyni oli teatterin jälkeen vapaa. Hardén pyysi häntä illalliselle ja
he päättivät tavata eteisessä. Se sopi erinomaisesti. Hardénilla oli
lippu näytäntöön.

Loppumatkan he vaikenivat ikäänkuin odotuksessa. Molemmilla oli tunne
jostakin tulevasta, jonka rinnalla tämä hetki on vain väliaikainen. Kun
he pääsivät lähemmäksi kaupunkia oli liikenne tuntuvasti vähentynyt.
Jokainen kokosi kai kotonaan voimia päivän myöhempiä vaiheita varten.
Eläintarhassa he sattuivat yhteen työväenkulkueen kanssa. Senkään rivit
eivät enää olleet eheät. Laulu piipatti katkonaisesti siellä täällä,
torvet särisivät epätahdissa ja lipunkantajat ponnistivat väsyneinä
tuulta vasten.

Oli ruvennut käymään tuuli.

Vaatimattoman lipun perässä astui pieni joukko naisia. Heillä oli
köyhät puvut, heidän rivinsä pysyivät koossa ja he lauloivat kuin
yhdestä suusta. Auton tieltä väistyessään rupesi kaksi naista
kiihkeästi nyökkäämään päätä ja puhumaan. He olivat nähtävästi
tunteneet nuoren naisen, joka kirjavanaan konfetteja ajoi autossa.

Vai täältä hän tulee! päätteli Hardén. Itse köyhälistöstä. Sen parempi.
Siksipä hänessä asuu vapauttava voima. Se on turhaa puhetta että
yläluokan mies aina etsii alaluokan naista hänen turvattomuutensa
takia — hän on ennakkoluulottomuus, vapautus — siinä avuja, joita ei
yläluokan nainen voi tarjota.

He pysähtyivät portille, joka johti asfaltilla lasketulle pihamaalle.
Kuin suomuksina varisivat kirjavat paperit kadulle heidän liikkuessaan.

— Kiitos, sanoi Tyyni. — Siis illalla.

— Illalla. Teatterin eteisessä.

Hardén löi kiinni oven ja samassa hetkessä hän oli vastenmielisen
tunteen vallassa. Sentapaisen, jossa mies aamulla herää ravintolassa
valvotun yön jälkeen. Kaikki tuntui tympäisevältä ja tahmealta. —
En mene illalla hänen kanssaan, päätteli hän. Kai sellainen tyttö
aina seuraa löytää. Hän sytytti savukkeen, tuijotti yhteen kohtaan
edessään niin että silmäterän rajat sekaantuivat, ja eritteli uutta
tuttavuuttaan.

Vaatteet juutalaiselta, hatut ja helyt halvinta lajia. Sulava kumarrus
ja eräänlainen seurustelutottumus kotoisin näyttämöltä ja — kulissien
takaa. Tympäisevää.

No niin, en suinkaan aio jatkaa. Entisyys ei taida päästää irti tällä
tavalla. Sen juuret ovat syvällä. Eihän tuo pieni ohuthuulinen tyttö
mahtane kuvitella, että tällä retkellä on jokin syvempi tarkoitus.
Syyttäköön sitten itseään. Ei taida olla pelkoa: kai hän on tottunut.
Tuollaisen ihmisen elämä kai on kuin liehittelystä koottua mosaiikkia.

Miten hän saikin laskun niin nousemaan — ajaja? Hardén polki savukkeen
katuun sammuksiin ja latoi kolmekymmentä viisi markkaa miehen kouraan.
Jalkakäytävän syrjällä oli konfettia niin paksulta, että kenkä upposi
nilkkaa myöten. Tuulessa alkoi kirjava nöyhtä pitkin katua liikkua.
Kaikki tuntui Hardénista suututtavalta.

Pienten pöytien ääressä meluttiin. Pöytäliinat olivat tahraiset.
Ihmisiä tuli ja meni. Nuorta naista talutti herra. Nainen oli tullut
kipeäksi, Hardén katsoi häneen julkeasti.

Hän löysi ravintolan kulmauksesta neljän hengen pöydän, jossa oli hänen
tulevan lankonsa nimikortti, ja istuutui odottamaan. Kaikki ärsytti
häntä. Hän komensi tarjoilijaa muuttamaan pöytäliinan ja huomasi, juuri
kun oli päästänyt hänet menemään, hämähäkinverkon nurkassa. Jos hän
olisi sillä hetkellä voinut saada tarjoilijan käsiinsä, olisi tämä
kuullut kunniansa. Kun tätä oli mahdoton saavuttaa, päätteli hän, että
hän huomispäivänä puhelimessa läksyttäisi isännän.

Suuren, eheän verkkonsa syrjällä istui hämähäkki ja söi saalistaan.
Sen jalat olivat liikkeessä. Uhri ei hievahtanut paikoiltaan. Lennart
Hardén katseli näytelmää ja unohti hetkeksi harminsa. Vahinko ettei
hän nähnyt sitä alusta. Olisi voinut olla kiinnostavaa seurata,
miten hämähäkki vaani, miten se teki hyökkäyksensä ja miten uhri
puolustautui. Nyt se oli myöhäistä.

Mikä hänen on? Eivät autolaskut, eivät humalaiset naiset, eivät
tahraiset pöytäliinat eivätkä hämähäkit olleet syynä hänen pahaan
tuuleensa. Menneisyys piteli häntä — hänen täytyi päästä irti.

Kuollut hyönteinen oli pudonnut verkosta ja hämähäkki paikkasi reikää.
Ja sitten asetuttiin odottamaan uutta saalista. Hämähäkki vietti
vapunpäivää, sekin.

Hardén huomasi heti, kun hänen sisarensa sulhasineen astui ovesta,
että kummallakin oli liian uusi puku. Se oli tullut kotiin räätäliltä
joko eilen illalla tai vasta tänä aamuna. Muuten oli Ruth suloinen
ylioppilaslakissaan ja hänen sulhasensa mahdoton. Molemmat lähestyivät
iloisina ja Ruth oli karkaamaisillaan veljensä kaulaan.

— No, no, keskeytti Lennart. — Tahdotteko nähdä hämähäkkiä.

— Hui, pääsi sisarelta, — minä pelkään hämähäkkejä.

Hän kurotti kuitenkin uteliaana päätään ja kävi veljensä käsivarteen.

— Sillä on jo toinen saalis puolen tunnin kuluessa, sanoi Lennart. — Se
viettää oikein orgioita.

— Kuten koko Helsinki! naurahti lankomies, Katajiston tehtaan
isännöitsijä.

Lennart soitti.

— Ette saa tappaa sitä! huudahti Ruth ja hänen lapselliset kasvonsa
kävivät huolestuneiksi. — Hämähäkki on vertauskuva.

— Rakkauden vai? sanoi lankomies.

— Tai elämän, vastasi Ruth vakavana.

— Tai molempien, koska ne ovat yksi ja sama! nauroi hänen sulhasensa ja
soitti vuorostaan hänkin. — Tänne Helsinkiin on helkkarin hauska tulla,
kun joulusta asti on homehtunut Katajistossa. Minun täytyy sanoa, että
täällä käy oikein suurkaupungin tuulahdus.

Palvelija tuli ja hänelle näytettiin hämähäkki verkkoineen. Hänellä oli
tulinen kiire, mutta ihmettely pysähdytti hänet paikalle. Tänä yönä
oli ravintola siistitty laesta lattiaan. Käsittämätöntä oli, mistä
hämähäkki oli saattanut ilmestyä keskelle vuoden pahimpaa hälinää. Hän
korjasi hämähäkin liinaansa ja sai tilaukset.

Lennart kyseli kuulumisia. Katajistossa voitiin hyvin. Äiti oli
lähettänyt Lennartin lempileivoksia. Järvi oli miltei avoin ja lintuja
saapui joka päivä. Tämäntapaisia uutisia kertoi Ruth. Hänen sulhasensa
alkoi heti puhua tehtaasta. Sellaista voittoa, jollaisen tämä vuosi
tulee antamaan, ei Katajiston tehtaalla ole nähty eikä kuultu. Suuri
tilaus Venäjältä oli loistava yritys — isännöitsijä alensi ääntään kun
hän tämän kertoi ja hänen kädenliikkeensä osoitti, että hän ilmaisi
salaisuudesta vain pienen osan.

— Miltä oraat näyttävät? kysyi Lennart.

— Eivätkö ne liene hyvät, vastasi isännöitsijä. — Maanviljelys nyt
kerta kaikkiaan ei ole minun vahvoja puoliani. Tehdas on minulle,
kuten tiedät, kaikki kaikessa. Minun tarkoitukseni on saada se
eurooppalaiseksi liikkeeksi ja sitä on siinäkin.

— Mitä vanha Bergman sanoo?

— Lupaa kannella sinulle yhtä toista, kun tulet kotiin! huudahti Ruth
hiukan hermostuneesti. — Hän sanoo itse lähtevänsä vastaan asemalle,
että oikein saa keventää sydäntään.

Lennartin täytyi hymähtää ajatellessa vanhaa Bergmania. Epäilemättä
niin suuri kartano kuin Katajisto tarvitsi nuoremman hoitajan ja
Bergmanin täytyi pian saada se tietää. Mutta tulokkaalla, langolla,
ei ollut oikeutta loukata miestä, joka oli kolmekymmentä vuotta
uskollisesti palvellut taloa. Lennart ei pitänyt langosta eikä
käsittänyt sisartaan. Syksyllä oli isännöitsijä tullut tehtaalle,
jouluna jo oltiin kihloissa ja juhannuksena piti vietettämän häät. Ruth
tunsi mielialan kiristyvän ja riensi kertomaan lisää uutisia. Lennartin
koirat voivat hyvin. Bella oli jokin aika sitten saanut myrkkyä, ties
miten, ja pelättiin jo sen kuolevan, mutta se virkosi.

Lennartia oli mahdoton saada sulamaan. Isännöitsijä sensijaan lämpeni
joka ruokalajilta ja viinilasilta. Hän ei enää välittänyt yleisöstä,
vaan kiersi käsivarren morsiamensa ympäri. Ruth punastui ja koetti
loitota, mutta sitä lähemmäksi sulhanen tuli.

— Joko sinua saa onnitella? sanoi hän lasi kädessä Lennartille. — Onko
se nyt se Astrid vai se Hjördis vai se Anne-Marie? Kaikki niin koreita
tyttöjä että tekisi mieli naida heidät kaikki.

Ruth painoi katseensa alas.

Lennartista tuntui yhtäkkiä siltä kuin koti, äiti, vanha Bergman,
kaikki, mikä muodosti hänen elämänsä pohjan, olisi paennut kauemmaksi
sentähden, että lanko asui tehtaalla, puolen kilometrin päässä
Katajistosta. Hän katsoi kelloa, syytti päänsärkyä, sopi sisarensa
kanssa, milloin he huomenna tapaisivat, ja läksi.

Jos joku olisi sinä päivänä malttanut viipyä Esplanadilla puiden luona,
olisi voinut nähdä lehtisilmujen aukeavan. Mustille oksille oli päivän
kuluessa ikäänkuin heitettynä tullut keltainen harso. Ruusunpunainen
auringonhohde värisi rakennusten seinillä, kiilteli ikkunoissa ja
helotti ihmisten puvuilla. Uusi osa Helsingin asukkaita oli nyt
joutunut liikkeelle: köyhempi kansa, joka illansuussa oli päässyt irti
työstä. Hardén ei nähnyt auringon hohdetta eikä puhkeavia lehtisilmuja,
hän ei tuntenut itävien kasvien tuoksua eikä auerta, joka nousi maasta.
Hän tervehti kuin unessa, kun näki tuttujen kasvojen kulkevan ohi, tuli
asuntoonsa ja heittäytyi suinpäin pitkäkseen.

Hänellä oli teatteripiletti, mutta hän heräsi niin myöhään, että
näytäntö oli aikoja sitten alkanut. Vähät siitä. Päänkipu oli
poissa. Hänestä tuntui aivan selvältä, että hän menisi tapaamaan
neiti Lainetta. Ajatus ei huumannut häntä kuten aamulla, se hallitsi
paremmin kohtalona, josta ei mihinkään päässyt. Sydän löi tasaisesti
ja voimakkaasti. Hän järjesti hiukan huoneessaan ja pani äitinsä kuvan
kirjoituspöydältä laatikkoon.

Kun hän teatterin eteisessä pysähtyeli vastaamaan tuttavien
puhutteluun, takoivat hänen ohimonsa kuin voitonilossa. Ja kun hän
näki Tyyni Laineen rientävän vastaansa jo tyhjentyvän käytävän
päästä, palasi aamuinen mieliala takaisin, ainoastaan rohkeampana ja
vaativampana.

He astuivat läpi hämärtyvien katujen, joilla kaikui puolihumalainen
laulu. He saivat hyvän pöydän ravintolasalin kulmassa. Tyynillä
oli yllä vaalea silkkipusero, hihat tuskin kyynärpäihin, povella
läpinäkyvää pitsikoristetta. Hänen kulmakarvoihinsa oli jäänyt maalia.
He tutkivat ruokalistaa päät yhdessä. Hardén tilasi kalan kanssa
valkoista viiniä ja paistin jälkeen samppanjaa.

Teatteri oli ollut täpötäynnä ja molemmin puolin parrasta oikea
vapputunnelma.

— Ottaakapa hattu päästänne, sanoi Hardén äkkiä.

Tyyni katsahti hänen kuumiin kasvoihinsa ja kävi molemmin käsin kiinni
hattuunsa.

— Mielelläni, sanoi hän. Samassa hän tuli kuitenkin kaihtavaksi
ikäänkuin olisi ollut liian häikäisevässä auringonpaisteessa. — Ai ei,
minä en voi, en ehtinyt näytännön jälkeen kunnollisesti...

— Mutta minä tahdon nähdä teidän hiuksenne. Vielä tänään.

Tyynillä oli kauniit hiukset ja hän tiesi sen.

— Mutta missä minä nyt voin ne teille näyttää? nauroi hän hämillään.

— Minun luonani.

— Mutta nythän on jo niin myöhäistä.

— Syödään nopeasti ja mennään.

He istuivat kasvot hehkuen ja katsoivat alas. Vain Hardénin kohottaessa
lasiaan osuivat heidän katseensa yhteen. Hän kutsui tarjoilijan. Tyyni
paineli kasvojaan vastaan kukkasia, jotka oli puoleksi näivettyneinä
ottanut vyöstään. Soitto värisi ja nyyhki tupakansavun täyttämässä
salissa. Tyyni pelkäsi vaatteiden alta näkyvän, miten hänen sydämensä
löi. Hän kuuli toisella korvallaan huimaavan luvun, johon illallislasku
nousi, ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja laulaa.

— Olemme sitten valmiit, sanoi Hardén.

Auttaessaan takkia Tyynin ylle hän näki syvälle paljaan niskan ja
hiukset, jotka olivat kuin kullankarvaista silkkiä. Ojentaessaan
Tyynille käsilaukkua hän huomasi, että tyttö oli käynyt kalpeaksi.
Hänet valtasi mieletön hellyys.

He lähtivät.

Jostakin avatusta ikkunasta kaikuivat puoliyön kellonlyönnit.

       *       *       *       *       *

Pikku Tyyni Laineesta ei ollut lainkaan helppo päästä eroon. Hän
oli siihen aivan liian suloinen. Hänen ilonsa lahjasta, pienestä
yllätyksestä huviretken, kukkavihon tai vaatekappaleen muodossa oli
niin helisevä, että saadakseen nähdä hänen ilakoimistaan Lennart
keksimistään keksi, mitä tämä voisi tarvita. Se ei ollutkaan vaikeaa:
tyttö tarvitsi kaikkea. Ja hän sai kaikkea. Koska Tyynille tuotti
uutuudenviehätystä olla punnitsematta jokaista ropoa, oli Lennart
määrännyt, ettei hän saanut kysyä, mitä maksaa, pitää vain kysyä,
onko kaunista. Tyyni osasi saada värit sointumaan. Ennen pitkää hänen
pukunsa oli niin valikoitu ja koko hänen esiintymisensä niin siro, että
hän herätti huomiota kulkiessaan. Lennart, jota aluksi oli epäilyttänyt
näyttäytyä kaupungilla hänen seurassaan, vähitellen suorastaan ylpeili
hänestä.

Hauskempaa toveria ravintolassa illoin ei saattanut ajatella.
Kaikki huvitti häntä. Hän piti ruuasta ja hän sai sen päähänpiston,
että joka ilta tilasi uuden ruokalajin, kunnes kaikki ruokalistat
kaikissa Helsingin ravintoloissa on käyty läpi. Päähänpisto oli niin
»suurenmoinen», että hän nauroi katketakseen, kun oli pukenut sen
sanoihin. Lennart piti sitä nerokkaana ja iloitsi hänen jännityksestään
ravintolassa. Mitä tarjoilija toisi? Hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä noiden vieraskielisten nimien takana piili. Lennart, joka
itsepintaisesti pysyi kiinni tutuissa kotleteissa, odotti huvitettuna
hänen kanssaan, ja kun tuli jokin kummallinen sekoitus, jota Tyyni ei
ensinkään osannut syödä, nauroivat he ja Lennart leikkasi Tyynille
puolet kotletistaan, kun tämä ei mistään hinnasta suostunut uuteen
tilauksen.

Erikoisen viehätyksen tarjosivat hänelle korkeat ravintolalaskut ja
runsaat juomarahat. Hän nautti hovimestarien palvelevaisuudesta ja
nöyräselkäisistä kiitoksista.

Hardén ymmärsi hänet: se oli koko hänen menneen elämänsä puutteen ja
köyhyyden vastavaikutusta. Vähin erin oli käynyt selville kuka hän oli:
torikauppiaan tytär. Heitä oli paljon lapsia, isä joi kaikki mitä äiti
ansaitsi torilla. Hän oli jo monta vuotta sitten kuollut. Tyyni palveli
kangaskaupassa Pursimiehenkadulla.

— Sinun täytyy päästä pois sieltä, sanoi Lennart kun sen kuuli. — Jahka
tässä ehditään. Ja teatteri sinun myöskin pitää jättää.

Joskus illalla he söivät vaihteen vuoksi kotona. Tyyni osasi järjestää
niin, että Lennartin kaksi huonetta olivat kuin kokonainen huoneisto
ja ruokapöytä leikkeleineen, kuumine teekannuineen voitti kaikki mitä
ravintolat saattoivat tarjota. He avasivat ikkunat keväiseen iltaan.
Näkyi kauas kattojen päällitse merelle. Tyyni toi ikkunalaudalle
tuhkakupin, leikkasi sikarin pään ja sytytti. Itse hän otti savukkeen.

— Tule minun polvelleni, sanoi Lennart.

— Mutta jos sinä varistat tuhkaa.

— Sinun pitää istua hiljaa.

       *       *       *       *       *

Heidän suhdettaan oli kestänyt jonkin viikon, kun ensimmäinen pilvi
nousi heidän taivaalleen.

Tyyni istui Lennartin huoneistossa, johon hänellä oli avain, ommellen
ja odotellen, kun Lennart tuli kotiin mustana ja ovia paiskellen.

— Poikkesin vain ottamaan päällystakkia, koska tuntuu kylmältä, sanoi
hän. — Eräs tuttava odottaa minua.

— Kuka tuttava? sanoi Tyyni koettaen lyödä leikkiä. Lennart vaikeni.

— Kuule, sanoi Tyyni ja painoi päätään hänen rintaansa vasten, — älä
nyt jöröile, vaan sano minulle kuka se on.

Tumma veri nousi Lennartin kasvoille.

— Sinun ei tarvitse sitä tietää.

Tumma veri nousi Tyyninkin kasvoille.

— Viivytkö kauan? sanoi hän piikki äänessään.

— En tiedä.

— Entä minä — lähdenkö pois?

— Voit lähteä — voit jäädä. Niinkuin tahdot.

Lennart sanoi sen ovelta.

— Hyvä! huusi Tyyni vihaa ja kyyneliä pidätellen.

Mutta kun Lennartin askelet kaikuivat portaissa, saivat kyynelet voiton
ja hän karkasi ulos ja huusi hänet takaisin. Lennart murjotti sanatonna
suuressa nahkatuolissaan ja Tyyni rukoili häntä kyynelten vallassa
selittämään, miksi hän oli suuttunut. Vähitellen hän sai Lennartin
puhumaan.

— Sinä olet kaupungilla kehuskellut, että maisteri Hardén antaa
sinulle mitä ikinä pyydät, vaikka tahtoisit ilmalaivaa. Sinä olet
näytellyt rannerenkaitasi ja puseroitasi ja sanonut, että ne ovat
minun ostamiani. Äitisi on ylpeästi sanonut, että minä menen naimisiin
kanssasi. Sinä olet kertoillut, että tarjoan sinulle sadan markan
illallisia. Mutta kyllä siitä tulee loppu. Älä luulekaan, että minun
varani ovat pohjattomat. Eikä minun kärsivällisyyteni myöskään. Ja
äidillesi voit ilmoittaa, etten milloinkaan ole aikonut sinua naida.
En mene naimisiin. Olen ollut kyllin hullu huvitellakseni kanssasi.
Minulla ei ole siitä vähintäkään omantunnonvaivoja, koska olisit
huvitellut jonkun toisen kukkarolla, jollen minä...

Tyyni huudahti, nousi pystyyn lattialta, johon hän oli lyyhistynyt, ja
lakkasi itkemästä. Lennart vaikeni. Hän ei ollut nähnyt Tyynin itkevän,
enempää kuin tunsi tätä uutta käännettäkään hänen mielentilassaan.

— Voitko kieltää mitä olen sanonut? lausui hän hetken perästä tylysti.

— Olen rakastanut sinua, sanoi Tyyni hiljaa, katse maassa. — Kun
ihmiset ovat tulleet kysymään, mistä saan kauniit vaatteeni, olen
sanonut että itse ostan. He eivät ole uskoneet, vaan kysyneet, että
maisteri Hardénko ne on ostanut. En ole voinut sille mitään että olen
punastunut.

Hän oli niin viehättävä sanoessaan tämän, puna poskilla, kyynelet
silmänripsissä ja nyyhky äänessä, että Lennart veti hänet polvelleen ja
suuteli kyynelet hänen silmistään.

Odottavalle tuttavalle soitettiin, että oli tullut este.

Pahempi ristiriita syntyi heidän välillään vähän myöhemmin.

Kamreeri Nymalm, Lennartin luokkatoveri ja vanha ystävä, oli mennyt
kihloihin ja tahtoi tutustuttaa Lennartia ja morsiantaan. Nuori neiti
Arma Harknäs oli pianisti, harjoittanut opintoja ensin kotimaassa
ja viime talven ulkomailla. Kuultuaan sulhaseltaan neiti Laineen ja
Hardénin suhteesta — jota Nymalm merkeistä päättäen piti pysyvänä — oli
Arma tullut siihen johtopäätökseen, etteivät he voi viedä Lennartia
yksin kanssaan iltaa viettämään, vaan heidän on otettava tyttö mukaan.
Arma päätti olla ennakkoluuloton ja rakastettava — mahdollisesti
hän myöskin oli utelias — ja niin tapasivat molemmat parit toisensa
kylmänä kesäkuun iltana pikkulaivassa matkalla Luodolle. Tyyni oli
pukeutunut liian ohuesti ja häntä paleli. Arma asettui silloin hänen
toiselle puolelleen ja komensi Lennartin »toimittamaan lämmittäjän
virkaa», ja niin meni alku lupaavasti. Onnellisesti meni myöskin aluksi
ravintolassa. Ihailtiin merta, puhuttiin Suomen köyhyydestä ulkomaiden
rinnalla ja valittiin ruokalajit. Arman katse ilmaisi, että Tyyni oli
hänestä ihastuttava, mutta hän pidätti itselleen vielä jonkin verran
varovaisuutta ja arvostelua.

Hän ei voinut tehdä mitään pahempaa kuin asettua Tyynin rinnalle,
nauraa yhdessä hänen kanssaan ja silloin tällöin laskea kätensä hänen
kädelleen. He olivat kuin luonnonkukka ja paperikukka.

Hänen täytyy ruveta käyttämään pitkiä hihoja, ajatteli Lennart. Hänen
täytyy ottaa lausuntatunteja. Voihan ääntäkin kehittää.

Nymalm koetti voimiensa takaa pitää keskustelua koossa. Mutta ennen
pitkää hän keskusteli kahden Tyynin kanssa ja äkkiä tuli tuskallinen
pysähdys. Arma ja Lennart puhelivat taukoamatta siirtyen aiheesta
toiseen. Heidän kasvonsa loistivat viihtymystä ja hengenheimolaisuutta.
Tyynin kävi yhä vaikeammaksi peittää pahaa mieltään ja Nymalmkin
jätti hänet oman onnensa nojaan mennen noiden kahden puolelle. Kaikki
pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei Tyyniltä puuttunut mitään, hänen
lasinsa oli aina täynnä ja ruokavadit piirittivät hänet, mutta se
mistä puhuttiin ei ollut häntä varten. Hän olisi halunnut vastata
pöytätoveriensa hajamielisiin kohteliaisuuksiin paiskaamalla vadit ja
lasit vasten heidän kasvojaan.

Arman katse osui kesken virkeintä väittelyä hänen kasvoihinsa ja
hänen lauseensa katkesi. Hän päätti koko keskustelun nauruun, laski
liioitellun lämpimästi kätensä Tyynin käsivarrelle ja koetti korjata
mitä vielä oli korjattavissa. Hän rupesi yhtäkkiä syyttämään sulhastaan
jostakin, jota ei lainkaan ollut tapahtunut, ja ehdotti vihdoin
lähempää tuttavuutta Tyynin kanssa.

Tyyni veti pois kätensä. Hänen ihonsa meni suuttumuksesta ja vilusta
sinipunertavaksi ja suun viiva oli valkoinen.

— En minä ole teidän armojenne tarpeessa, sanoi hän.

Mieliala oli auttamattomasti rikki. Turhaan kokosi jokainen malttinsa
parantaakseen tapahtunutta. Lennartille oli kuin salaman valossa
selvennyt, mikä kuilu erotti häntä ja tyttöä, jonka hän oli vienyt
elämänsä sisimpään. Jollei hän olisi nähnyt vaaraansa niin vakavana,
olisi hän silmittömästi suuttunut Tyynille. Nyt hänen käytökseensä tuli
ainoastaan pahaaennustavaa kylmyyttä.

Kahden jäätyään he astelivat sanaa lausumatta ja heidän välillään oli
niin suuri matka, ettei olisi luullut heidän kuuluvan samaan seuraan.
Lähtiessä he olivat sopineet, että Tyyni tulisi yöksi Lennartin
sohvalle.

— En suinkaan minä enää hilaa itseäni sinne neljänteen kerrokseen,
virkkoi Tyyni äkkiä ja hänen äänensä särisi itkun ja naurun vaiheilla.
— Itse sinä olet ripustanut helyt minun selkääni, ei minulla niitä
ennen ollut. Ja mikäs on laiskan käsien säilyessä hienoina ja
valkoisina.

— Puhutaan huomenna, keskeytti Lennart jääkylmästi.

— Pianon rämpyttäminen ei ole mitään työtä.

— Tule kello kymmenen huomenna minun luokseni, niin puhutaan asiat
selviksi, keskeytti Lennart.

— Ota sinä vain se harakka. Sinua se rakastaa eikä Nymalmia. Nymalm
on sille aivan liian jörö. Pitää olla sellainen väkkärä kuin sinä.
Liukkaasti — huiskis haiskis sinne ja tänne! Siitä se pitää.

— Minä olen sanonut että huomenna olen tavattavissa, lausui Lennart ja
hänen oli vaikea pidättää raivoaan.

Tyyni nauroi:

— Sinä unohdat että minä olen vielä toimessani. Vasta ensimmäisestä
päivästä minun piti kokonaan olla »sinun omanasi».

— Aamiaistunnilla sitten.

— Saanhan minä tulla, mutta mitäpä meillä enää lienee puhumista. Olet
löytänyt toisen. Mutta mitä te pianonsoittajat ja korkean oikeuden
istujat luulette tietävänne työstä? Menkää kahdenkymmenen asteen
pakkasessa torille nostelemaan lihaa suolavedestä, niin tiedätte miltä
tuntuu kun kirvelee. Onko se minun syyni etten ole yhtä hieno kuin
everstien ja professorien lapset.

Kotiportilla taisteli Tyyni kyynelten kanssa. Sääli teki Lennartin
heikoksi. Hän ojensi Tyynille kätensä:

— Nukutaan nyt ja puhutaan huomenna järkevästi.

Siihen sai Tyyni tyytyä. Hän oli toivonut että Lennart heltyisi,
porttikäytävässä ei keskellä yötä ollut ketään näkemässä. Mutta Lennart
meni. Hänen loukkaantumisensa oli nähtävästi vaarallista laatua.

Lennartin päätös oli itse asiassa järkkymätön. Suhteen täytyi loppua.
Hän oli valmis hyvittämään. Tyynin piti saada pieni pääoma. Kotoa
ei hän voinut pyytää tätä summaa, mutta hän ottaisi sen velaksi.
Kummallista, Lennart tunsi samankaltaista vapautumista, jollainen
vapunpäivänä oli viehättänyt häntä Tyynin vuoksi. Silloin irti
porvarillisesta yhteiskuntaelämästä — nyt irti Tyynistä.

Jonkinlaista askeettisuuden onnea nauttien hän tuli huoneistoonsa,
korjasi vaatenaulasta kääröön Tyynin valkoisen harsohuivin, avasi
ikkunat ja otti laatikosta äitinsä kuvan. Ettei sitä vapunpäivää
milloinkaan olisi ollut...

Hän heräsi varhain aamulla kellonsoittoon. Lanko oli oven takana. He
olivat illalla tulleet Ruthin kanssa hääostoksille. Kotona voitiin
hyvin. Tehdas — niin, tietysti se meni loistavasti. Äiti oli ollut
vähän pahoillaan, kun Lennart ei ollut kirjoittanut eikä soittanutkaan.
Äiti oli pari kertaa yrittänyt soittaa, mutta milloin ei ollut tullut
vastausta, milloin oli vastannut jokin sivistymätön naisenääni,
nähtävästi siivoojatar.

Veri nousi Lennartin hiusrajaan asti. Hän näki langostaan, että tämä
tiesi kaikki, ja vastustuksenhalu valtasi hänet.

— Saakelin paljon sinulta on mennyt rahoja viime aikoina, jatkoi
lanko. — Tiedätkö että huhtikuun viidennentoista päivän jälkeen olet
ottanut kuusituhatta markkaa ja hiukan päälle. Kotoa ei liikene enempää
tällä hetkellä. Bergman rahjus on saanut päähänsä, että pitää olla
kaikkinaisia uudenaikaisia äkeitä, ja eukko on antanut perään. Meidän
täytyy tehdä vekseli.

— Häät tulevat tietysti myöskin maksamaan, sanoi Lennart kärkevästi.

— Niin, tietenkin. Katajistossa on aina vietetty suuria häitä. Tietysti
se maksaa.

— Teette kai häämatkan?

— Niin, kartanosta tehtaalle. Puolen kilometrin häämatkan. Se ei
tule kalliiksi. Mutta isännöitsijän asuntoa korjataan paraikaa
perinpohjaisesti.

Langokset vaikenivat hetkisen ja isännöitsijä kehui Lennartin sikareja.
Sitten hän katsahti kirjoituspöydällä olevaan kuvaan ja aloitti:

— No tuossahan eukko istuu. Joku tiesi siellä Katajistossa kertoa ettet
enää pidä äitisi kuvaa pöydälläsi, vaan että huoneessasi vallitsee
aivan toisenlainen naikkonen. Kyllä siellä on kerrottu hauskaa!
Lienevätkö puoletkaan tosia. Muunmuassa kuulut ostaneen auton. No
tässä...!

Tyytyväisenä niinkuin katupoika tekee löytönsä salaperäisissä kätköissä
oli lanko keksinyt Lennartin pöydältä sormustimen.

— Oletko ruvennut neulomaan? jatkoi hän silmää vilkuttaen.

Viha pani punaiset täplät hyppimään Lennartin silmissä ja hän keskeytti
kalpeana:

— Hän on morsiameni! Minäkin menen naimisiin. En vietä mitään
häitä, mutta ulkomaanmatkan teen ja niin muodoin on vekseli kyllä
tarpeellinen, jollei kotoa riitä rahoja.

Lennart nautti: kerrankin oli hän saanut langon ymmälle. »Soo soo, hm
hm» — ainoastaan sellaisia ääniä läksi hänen kurkustaan ja hän tuli
nöyrän hymyileväksi kuin piesty koira. Hän katseli ihaillen morsiamen
kuvaa, jonka Lennart ojensi hänen nähtäväkseen ja viehättyi suutaan
maiskauttaen kehumaan ryhtiä kampausta, pukua, hymyä.

— Mutta et ole vielä sanonut hänen nimeään.

— En sano hänen nimeään, sillä meikäläisen korvissa ei sillä ole
kaikua. Mutta se on rehellisen, työtä tekevän perheen nimi.

— Aijaijaijai — se on uskallettua.

— Olkoon. Itse ja yksin kannan seuraukset.

— Luuletko että Katajiston everstinna jää syrjästä katsojaksi?

— Sille en voi mitään.

— Isku tulee kovin äkkiä.

— Minun olisi ehkä pitänyt valmistaa, kirjoittaa. Mutta mitäpä se siitä
olisi parantunut. Kirjoitan äidille vielä tänään.

— Olisi hauska tutustua tähän pieneen naikkoseen. Mitä sanot
päivällisistä Kappelissa?

Lennart torjui kaikki yhdessäolot ja lupasi iltapäivällä mennä
tapaamaan sisartaan.

Kun Tyyni tuli aamiaistunnilla Lennartin luo, odotti häntä yllätys.
Lennart ilmoitti, että he ensi tilassa menisivät naimisiin ja
lähtisivät ulkomaille. Tyyni, joka oli valvonut yön, ratkesi itkemään
ja heidän sopunsa oli täydellisempi kuin koskaan. Tyyni istui
kyynelissään katsellen Lennartin äidin kuvaa, jota ei hän vielä ollut
nähnyt.

— Kuinka hän on kaunis ja hieno! kuiskasi hän.

— Sinun täytyy ottaa vähän lausuntatunteja, huomautti Lennart äkkiä.

       *       *       *       *       *

Tyyni jätti toimensa, sanoi hyvästi kodilleen ja tuttavilleen ja
muutti Lennartin luo. Mutta elämä ei muodostunut ensinkään hauskaksi.
Viehätys oli nopeasti kadonnut ravintolaelämästä ja pienet kotoiset
teeillalliset kuluivat sanattomina. Tyynin oli ikävä Lennartin istuessa
kirjojensa ääressä ja Lennartia häiritsi että joku hiiviskeli huoneissa
varpaisillaan hänen lukiessaan.

Tyyni oli toivomalla toivonut eroa toimestaan ja teatterista, mutta nyt
hänen oli ikävä työtä. Hän kuljeskeli ilman asiaa kaduilla ja nautti
tosin siitä että hänet huomattiin, mutta ei niin paljon kuin ennen.
Lennart käski häntä kaupungille kävelemään, jotta saisi lukea — hänet
oli äkkiä vallannut ihmeteltävä ahkeruus — mutta kun Tyyni palasi,
syytti hän tätä siitä, että tämä liehitteli ihmisiä kadulla. Jonkin
aikaa kiisteltyään he sopivat. Mutta sovinnostakin kului vähitellen
pois sen entinen sulo.

Aivan uusi viehätys tuli heidän elämäänsä, kun Lennartin suku nosti
sodan heidän aiottua avioliittoaan vastaan. Äidin kovuus oli suorastaan
hämmästyttävä. Lennart ei milloinkaan ollut aavistanut sellaista
piirrettä olevankaan äidissään. Hän kirjoitti pyyhkivänsä pois
ainoan poikansa sydämestään, ei sentähden että hän olisi halveksinut
rehellistä, työtätekevää ihmisluokkaa, vaan sentähden, että tässä oli
tapahtumaisillaan luonnonvastainen henkinen sekaantuminen, joka ei
jäisi kostamatta. Ruth rukoili kirjeessään, että Lennart ajattelisi
äidin terveyttä. Tämä oli muutamassa päivässä käynyt valkopäiseksi.
Sisaren kirjeen lopussa oli isännöitsijän jälkikirjoitus: »En pyydä
sinua rikkomaan välejä — näin naikkosen kuvan ja katso hän oli sangen
suloinen — mutta pyydän, että siirrät ratkaisun kunnes me täällä
olemme onnellisesti päässeet kristilliseen aviosäätyyn. Viime päivinä
olisi voinut luulla valmistettavan hautajaisia, niin täällä on
itketty ja ulvottu.» Tuttavat tervehtivät Lennartia kadulla oudosti
tarkastellen ja jotkut lakkasivat kokonaan tervehtimästä. Muutamiin
sukulaisperheisiin hän sai kutsut ja päivällisen jälkeen vanha setä
tai täti otti hänet kahdenkesken ja neuvoi hänelle kohteliaasti tai
vähemmän kohteliaasti, mitä hänen rauhaansa sopi. Kaikki vastustus
ärsytti häntä ja vei häntä lähemmäksi Tyyniä. Aina kun hän tuli kotiin
kaupungilta, oli Tyyni vastassa utelemassa mitä kuului. Ja Lennart
kertoi mikä kuohu pikku Tyynin takia vallitsi suvussa. Tyyni tunsi
tärkeytensä kasvamistaan kasvavan ja kietoi yhä lujemmin kätensä
Lennartin kaulaan. Suvun vainotessa heidän rakkauttaan he tunsivat
ihanaa yksinäisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta.

Lennart oli päättänyt, ettei olisi missään tekemisissä sukunsa kanssa.
Suku oli häntä siinä määrin loukannut Hän ei menisi häihinkään. Mutta
juuri ennen juhannusta tuli sisarelta niin taivuttava kirje, että veli
viime hetkessä läksi. Peläten päästi Tyyni hänet käsistään.

— Jos he muuttavat sinun mielesi, sanoi hän, — niin minne minä joudun?
Minä rakastan sinua.

— Ole levollinen. Me kuulumme yhteen. Älä näyttele liiaksi kauneuttasi
kaduilla poissa ollessani.

Vihkimisen jälkeen, joka toimitettiin kukkivien omenapuiden alla
puistossa, käkien kukkuessa, tuli äiti Lennartin luo. Hän oli
harmaudessaan liikuttavampi kuin milloinkaan.

— Anna minulle anteeksi, sanoi hän kyynelittä. — Jokaisen täytyy käydä
läpi kohtalonsa eikä toinen ihminen pysty ohjaamaan toisen elämää. Tuo
morsiamesi äitisi luo. Hänen pitää nukkua yläkerran valkeassa kamarissa
niinkuin muut Katajiston morsiamet ovat nukkuneet. Ja teidän häänne
pitää vietettämän niinkuin kaikkien muiden.

Sekä äidin että pojan silmissä oli kyyneliä.

Elokuun kuutamolla toi Lennart morsiamensa tuttuja peninkulmia, tuttuja
myötä- ja vastamaita asemalta Katajistoon. Oli niin valoisaa ettei
vaununlyhtyjä tarvinnut sytyttää. Ainoastaan metsässä oli salaperäistä
ja pelottavaa. Tyyni teeskenteli iloista ja koetti päästä vanhan
Bergmanin suosioon. Mutta ukko pysyi sotilaallisen kohteliaana ja
yksisanaisena. Lennart näki että hänen rakkaustarinansa oli Katajiston
palvelusväenkin tiedossa.

Vakavana hän istui kääriytyneenä peitteeseen, jonka äiti, kuten ennen
muinoin, oli pannut mukaan matkalle. Hän pysyi kylmänä morsiamensa
ilolle. Olihan varsin luonnollista, että köyhä tyttö puhkesi
ihastuneena huudahtelemaan: »Onko se totta että kaikki tämä on sinun
ja siis myöskin minun?» Mutta Lennartia hävetti Bergmanin takia.
Hän koetti välillä tehdä jonkin kysymyksen, mutta siihen tuli vain
täsmällinen vastaus eikä sukeutunut entistä luottavaa keskustelua.
Valituksista, joita Bergman oli uhannut tehdä, ei tullut mitään. Kun ei
ilakoiva riemu mistäänpäin löytänyt vastakaikua, vaikeni Tyynikin.

Sumu oli raskaina vöinä asettunut notkoihin. Asumukset tien varrella
olivat pimeät. Ikivanhan puukujan päästä loistivat korkeista ikkunoista
Katajiston valot. Koirat rupesivat haukkumaan...

       *       *       *       *       *

Lennart ja Tyyni vihittiin hedelmissään punoittavien omenapuiden alla
ja päivällisten aikana sytytettiin puisto täyteen soihtuja.

Mutta kun vieraat ja morsiuspari olivat lähteneet, sairastui Katajiston
everstinna ja häälyi elämän ja kuoleman välillä. Elämään hän kuitenkin
jäi.

Nuori pari oli ulkomailla.

Tuli kotiin.

Vuodet kuluivat.

Lennart Hardénilla oli asianajotoimisto suuressa maaseutukaupungissa.
Hänen nimensä kulki kultaisin kirjaimin pitkin kivimuurin koko
julkipuolta ja maan huomatuimmat sanomalehdet toistivat sitä
ilmoituksissaan päivästä päivään. Hardénin asianajotoimistolta ei
loppunut työ enempää kuin maailmasta loppui riita. Mutta sen kautta
eivät kulkeneet suuret voitot, joiden kehitystä jännityksellä
seurattiin kautta maan. Hardénin asianajotoimisto oli siinä huudossa
että se ajoi likaisia asioita. Kukaan ei tiennyt tätä paremmin kuin
Hardén itse.

Oli aika, jolloin hän työnsi luotaan jutut, jollaisia hän nyt otti
vastaan.

Hänen täytyi ansaita, sillä hänen elämänsä oli kallista.

Tyyni-rouva vietti kerran kevään Pariisissa oppiakseen kieltä ja
seurusteli silloin suomalaisten taiteilijoiden kanssa. Hänessä
huomattiin taipumuksia, jotka häneltä itseltäänkin olivat olleet
salassa. Näyttämö oli kadottanut hänessä merkillisen tähden — hän ei
enää voinut mennä teatteriin, koska oli viime aikoina tullut hyvin
lihavaksi. Hän vietti vuoden Helsingin musiikkiopistossa harjoittaen
lauluopintoja ja rupesi vihdoin muovailemaan savea. Hänen nuoret
ystävänsä vakuuttivat, että kuvanveisto lopultakin oli hänen alansa.

Tämä kaikki tuli kalliiksi. Tyyni-rouva oli kovaosaisten taiteilijain
hyväntekijä, ymmärtäjä ja ystävätär. Heidän oli mahdoton elää ilman
toisiaan. He seurasivat toisiaan Pariisiin ja he seurasivat toisiaan
maaseutukaupunkiin, mihin Tyyni-rouva omien piirustustensa mukaan oli
teettänyt »työpajan». Se oli läpi kahden kerroksen ulottuva atelieeri
ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tyyni-rouva oli kuuluisa kautta
maan. Tuomari maksoi.

Hän maksoi sittenkin mielellään, kun sai lähettää rahat muualle, mutta
hänen oli vaikea syödä samassa pöydässä vaimonsa ystävien kanssa ja
yökaudet kuulla atelieeristä soittoa konttoriin, jossa hän teki myöhään
työtä.

Hän oli jonkin aikaa hakenut huvitusta tahollaan hänkin, mutta
senjälkeen kun heidän pieni tyttärensä syntyi, ei hän ollut muusta
tiennyt kuin työstään ja lapsestaan.

Katajisto oli palstoitettu, päätila kuului yhä tehtaaseen, jonka Ruthin
mies oli tehnyt eurooppalaisesti tunnetuksi, everstinna asui vanhassa
päärakennuksessa. Hän ei ollut nähnyt miniäänsä sitten häiden ja
surulliset olivat olleet äidin ja pojan kohtaamiset. Ne harvenivatkin
harvenemistaan. Yhä tuskallisemmaksi kävi laskea yhtämittaa lisääntyviä
ryppyjä kummankin kasvoilla.

Kerran jouluna, kun Tyyni-rouva oli Pariisista ilmoittanut, ettei hän
päässytkään kotiin, sai tuomari Hardén äitinsä lupautumaan jouluksi
heille. Tämä ei ollut milloinkaan nähnyt pientä Eleonoraa.

Tuomari tuli uudelleen lapseksi valmistaessaan juhlanviettoa. Hän
iloitsi ihmisvilinässä kaduilla ja kauppapuodeissa. Ennen kaikkea hän
valmisti lastaan vastaanottamaan isoäitiä. Katajistosta tuli hänen
kertomuksissaan kokonainen satulinna, jossa isoäiti hallitsi hyvänä
hengettärenä.

— Mitä Nora sanoo, kun mummo tulee?

— »Tervetuloa rakas mummo.»

— Mitä Nora tekee?

— Panee kädet kaulaan ja rutistaa.

— Niin Nora tekee.

Jouluvieraaksi ilmoittautui vielä kamreeri Nymalm, jonka rouva oli
kuollut hiljattain.

Hän tuli pari päivää ennen aattoa. Ystävysten keskustelu liikkui
kaukana siitä mikä heille oli likeistä.

— Mitä sinä käytät hiuksiisi? kysyi Nymalm. — Sinulla oli komeat
vaaleat kiharat.

— Tilasin ulkomailta jotakin voidetta. Sillä, jolla ennen on ollut hyvä
tukankasvu, pitäisi olla mahdollisuus saada se aivan ennalleen.

— No auttaako voide?

— En tiedä.

— Minullakin oli komeat hiukset, kuten muistat.

Lisäksi he puhuivat politiikasta ja muista ulkopuolisista asioista.

Kun isoäiti tuli, oli talo juhla-asussa. Lakka ja kuusenneulain haju
tuntui ilmassa. Nora oli saanut ylleen vaaleanpunaisen pukunsa,
joka niin sopi hänen mustiin kiharoihinsa. Hän odotti Feliks-sedän
kanssa ikkunassa hetkeä, jolloin isä ja mummo pysähtyivät oven eteen.
Joulupukki istui heidän reessään, vaikka sitä ei voinut nähdä. Kun
mummo tuli sisään, oli lapsi syli auki vastassa.

— Tervetuloa rakas mummo!

Kyynelet olivat mummon silmissä. Sitä ei saattanut nähdä pimeässä
eteisessä. Tultiin saliin ja isä sanoi:

— Mitä Noran on vielä tehtävä?

— Nora panee kädet kaulaan.

Mutta isoäiti jäi tuijottamaan lapseen ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
Hänestä henki sellainen kylmyys, että Nora juoksi lapsenkamariin ja
rupesi itkemään. Isoäiti meni ensimmäisestä ovesta, jonka näki avoinna.
Hän ei itkenyt. Hän vaipui istumaan ja painoi kädet otsaansa vasten.

Lennart jäi ymmälle, seisoi keskellä salin lattiaa eikä tiennyt ketä
seuraisi.

— Ymmärrätkö sinä mitään tästä? kysyi hän Nymalmilta.

Nymalm meni ikkunaan eikä vastannut.

Veri nousi tuomarin kasvoille hiusrajaa myöten.

— Mitä tämä merkitsee? Minä vaadin että sinä puhut. Sillä sinä tiedät,
minä näen sen.

— En minä mitään...

— Valehtelet. Näittekö te aaveen?

Nymalm laski käden hänen olalleen:

— Minä luulin että sinä tiesit ja että äitisi tiesi.

— Mitä meidän sitten piti tietää?

— Ettei lapsi ole sinun.

Molemmat vaikenivat. Tuomari lyyhistyi istumaan. Hän kuuli lapsen
itkevän, mutta ei voinut liikahtaa. Sitä kesti kauan.

— Isä, sanoi pikku Nora vihdoin hänen edessään.

Hänen päänsä painui käsien varaan.

— Isä, eikö kuusta jo tuoda sisään? Isä, eikö jo ole joulu?

Tuomari nosti kasvonsa, otti polvelleen lapsen ja nyyhki sen ohimoa
vasten.

— On lapseni, on joulu.




VELJEKSET


Veljesten väli oli kylmennyt vanhemman mennessä kihloihin.

Nuorempi kirjoitti silloin ylioppilaaksi. Hän oli ollut luokkansa
etevimpiä, mutta häneltä meni huonosti, opettajat eivät käsittäneet
mikä hänet äkkiä oli muuttanut — terveen miehen, joka oli urheilijakin.
Näkyi selvästi että hän oli kipeä.

Hän lähti yhtä kaikki muiden mukana Helsinkiin, mutta sinä päivänä,
jolloin vielä oli jäljellä matematiikan ja historian tutkinnot,
esitti veli hänet morsiamelleen, ja silloin hän ei tutkinnossa
osannut mitään. Hän ei ymmärtänyt mitä häneltä kysyttiin, professorit
ihmettelivät hänen arvosanojaan koulusta ja tahtoivat olla lempeitä.
Mutta vastaukset olivat niin järjettömiä että nuorukaista oli mahdoton
pelastaa. Hänen täytyi jäädä syksyyn.

Veljekset olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei kukaan ystävä
ollut mahtunut heidän välilleen, ei salainenkaan ajatus ollut jäänyt
heiltä toisilleen uskomatta. He olivat perhekuntansa viimeiset: isä,
äiti, siskot — kaikki kuolleet. Ja niin he olivat toistensa näköiset
että olisi luullut heitä kaksosiksi. Kolme vuotta kuitenkin oli
heidän iässään eroa. Toinen oli tumma, toinen vaalea. Koulussa ja
asuntopaikoissa heitä sanottiinkin vain Tummaksi ja Vaaleaksi. Tumma
oli vanhempi, Vaalea nuorempi. Tytöt ihailivat heitä loitolta ja
seisoivat salaa katsomassa heidän mennessään ohitse.

— Tumma on minun! saattoi joku sanoa silmät kosteina.

— Vaalea on kauniimpi! huudahti toinen. — Hänet minä otan!

Mutta heitä ei kukaan ottanut. He kulkivat koskemattomina ohi tyttöjen
ihastuksen eivätkä tietäneet kauneudestaan. He näkivät vain toisensa ja
riittivät toisilleen.

Helsingissä Tumma sitten »otettiin» silloin kun Vaalea kirjoitti
ylioppilaaksi. Morsian oli punaisissa vaatteissa, kun tuleva lanko näki
hänet. Häät vietettiin jo kesällä. Nuorempi veli lähti rohkean toverin
kanssa purjehdusmatkalle yli avonaisen meren eikä mennyt häihin. Hän
ajatteli että hukkuisi, mutta myrsky ei tahtonut häntä.

Kesän hän vietti lukemalla. Outo painostus ei lähtenyt hänestä.
Ylioppilastutkinto syksyllä meni helposti ja luvut toivat sisältöä
elämään. Hän pääsi rauhaan, joskaan hän ei ollut sama kuin ennen.
Urheilun hän kokonaan oli jättänyt ja kulki hiljaisena ja miettivänä
toverien keskellä. Hän haki heidän seuraansa ja viihtyi meluavassa
ilossa heidän joukossaan, vaikka ei itse ottanut siihen osaa. Veljensä
kirjeisiin hän vastasi viileästi ja virallisesti. Se kohta hänen
olemuksestaan, jossa veli oli hallinnut, oli kuoleentunut. Suuri
lämmin ystävyys, korkein tunne, johon hän oli mahdollinen, tehtiin
tarpeettomaksi: hänessä oli autiota ja tyhjää. Mutta hänellä oli rauha.

Silloin tuli nainen hänen tielleen. Eikä tämä ollut vaatimaton tyttö,
joka olisi hiljaisella lämmöllä tullut täyttämään hänen sielunsa
autiutta. Hän oli kypsä nainen, joka otti hänet oikullisena ja
väkivaltaisena rakastaen, vastoin kaikkea hänen järkeään. Vaalea
leimahti outoon elämään tästä rakkaudesta. Rakastumisensa päivän
illalla hän oli toinen kuin oli ollut aamulla. Ja yö, jonka hän
käveli vuorilla kaupungin ulkopuolella, teki lapsesta miehen, kuten
se esikeväästä teki kesän. Heidän suudelmansa oli niinkuin auringon
kosketus hedelmällisen maan kanssa. Mutta heidän rakkautensa paloi
nopeasti loppuun. Kun he erosivat, oli heissä molemmissa mennyt jotakin
rikki.

Miehen oli vielä vaikeampi kuin naisen. Hän ei tajunnut mitä oli
tapahtunut, hän ainoastaan kärsi ikäänkuin hänen ruumistaan olisi
pistelty. Kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen uskonsa ihmisiin
mennyt. Naista hän kammoi kuin hävittävää kuloa. Hänen työnilonsa oli
poissa ja terveys meni nopeasti. Hän ei jaksanut seurata luennoilla
ja hän pelkäsi ihmisiä. Hänen ajatuksensa joutuivat hermosairaan
vaarallisten polkujen päähän ja lähtivät kiertämään. Tuli unettomuus ja
epätoivo.

Itsesäilytysvaisto pani hänet nyt alkeelliseen työhön. Hän
koetti syödä, nukkua, hengittää ulkoilmaa ja urheillakin. Kaikki
hänen tietoinen toimintansa keskittyi tähän. Muu oli kärsimystä
mielipuolisuuden partaalla.

Eräänä aamuna, kun hän hiessä virui vuoteellaan mustan yön jälkeen,
ilmoitettiin hänelle että vieras etsi häntä. Hän pelästyi niin että
rupesi vapisemaan ja sukelsi lakanoiden väliin. Kuin vasaraniskut
päässään hän kuuli askelet huoneessa ja tunsi samassa käsien
laskeutuvan olkapäilleen.

— Minä se olen, puhui tuttu ääni. — Ethän pelkää, rakas Heikki...

Heikin mielessä tapahtui oikullinen muutos ja hän muisti äkkiä, että
hänen oli kannettava kaunaa veljelle jostakin pahasta teosta. Mikä teko
oli, sitä hän ei muistanut, mutta se oli sellainen ettei sitä sopinut
antaa anteeksi. Hänen teki mieli lyödä käsiä, jotka lepäsivät hänen
hartioillaan. Ne alkoivat silitellä häntä niinkuin joku oli silittänyt
häntä joskus kauan sitten. Käsi oli lämmin, otsa kylmä. Nuorempi veli
ei nähnyt vanhemman ilmettä hänen katsoessaan pieluksella lepääviä
kasvoja. Hän ei ollut jaksanut vastustaa lämpöä, joka lähestyi häntä.
Ainoa mitä hän jaksoi tehdä oli, että hän piti silmiään ummessa.
Kyynelet olivat särkyneet ripsien alle. Kun hän vihdoin avasi silmänsä,
näki hän veljensä tutut iloiset kasvot.

— Mitä sinä tulit tänne? kysyi hän.

— Kun sinä et kirjoittanut niin moneen aikaan. Miksen minä sitten olisi
tullut?

— Se oli tarpeetonta. Ei minua mikään vaivaa.

— Vaikka ei vaivaisikaan. Minun tuli ikävä eikä Tyyra antanut rauhaa.

Vihamielinen ilme tuli nuoremman veljen kasvoille.

— Mitä hän minusta? sanoi hän suuttuneena.

— Hän on kaiken aikaa seurannut vaiheitasi eikä sitä päivää ole
kulunut, ettemme olisi puhuneet sinusta.

Närkästys ajoi tumman veren sairaan kasvoille.

— Kas, jatkoi veli ystävällisesti kuten ainakin kasvattaja, joka on
tottunut lapsen koskemattomuuteen, sinä et nyt pääse siitä että olet
ainoa veljeni.

— Tarkoitatko ehkä että hän niin rakastaa sinua? sanoi vaalea veli ja
hänen toinen suupielensä nousi.

— Tarkoitan.

— Odota sinä! huusi sairas ja vaahto tuli hänen huulilleen. — Kesää
seuraa syksy.

Veli nousi ja työnsi raollaan olevan ikkunan kokonaan auki.

— Etkö sinä jo pian ala nousta? sanoi hän ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

— Vieläkö hän käyttää niitä punaisia vaatteita? kysyi nuorempi veli
äkkiä.

Vanhempi rupesi nauramaan. Nauru oli niin välitöntä ja tervettä, että
sairas joutui ymmälle miten suhtautua siihen. Hän ei moniin aikoihin
ollut kuullut sellaista.

— Vielä, vastasi vanhempi veli. — Ne sopivat hänelle erinomaisesti.
Jahka nyt tutustut Tyyraan, ymmärrät sen. Sinä et ensinkään tunne
häntä. Sinä kannat jotakin epäluuloa. Hän on kuitenkin luotettavin
ja kunnollisin olento maan päällä. Uskoisitko esimerkiksi, että
avioliittomme ensimmäisenä vuotena, kun minä sain maksaa suuren
takuun, hän hoiti koko taloutemme ilman apulaista, ilman palvelijaa.
Me heitimme kalliimman huoneistomme ja asuimme yhdessä huoneessa ja
keittiössä. Emme milloinkaan ole olleet niin onnelliset kuin silloin
siinä ahtaassa sopessamme. Sillä me saimme olla niin kahden. Ystävät
antoivat meidän olla rauhassa.

Sairas tuijotti epäluuloisesti puhujaan. Tähän oli tarttunut jotakin
Tyyra-rouvan helisevästä ilosta ja se teki veljeen poistyöntävän
vaikutuksen. Kun tumma veli ymmärsi, ettei mikään puhe auttanut,
huomautti hän reippaasti, että hän tavallisesti tähän aikaan oli jo
koulussa ja että hänen oli nälkä.

— Nouse nyt ylös! sanoi hän samalla äänellä, jolla ennen lapsena
oli lausunut samat sanat heidän maatessaan samassa vuoteessa ja
kiusoitellessaan toisiaan pyhäaamuisin, kun oli loiottu pitkään.

Hän nipisti häntä vielä lisäksi varpaasta, joka kohosi peitteen
alta, sulki sitten ikkunan ja asettui pöydän ääreen. Nuorempi veli
ei yrittänytkään nousta. Muistojen kieli oli alkanut väristä ja
mielenliikutus puistatti häntä. Veljenkin ajatuksissa liikkuivat
muistot, hän siirtyi hiljaa takaisin vuoteen laidalle ja laski kätensä
nytkiville hartioille. Sairaan kosteat kädet kiertyivät veljen kaulaan
ja vetivät hänet rintaa vastaan. Niin he olivat kauan.

— Tiedätkö, alkoi tumma veli vihdoin puhella hänen korvansa juuressa,
— mitä varten minä olen tullut? Noutamaan sinua kotiini. Onhan
luonnotonta, että me veljekset olemme tällä tavalla erossa. Sinun ei
ensinkään tarvitse pelätä tulla. Emme enää elä niin ahtaasti...

— Miksette jääneet siihen ahtaaseen asuntoon, jossa olitte onnelliset!
kuiskasi sairas kuumasti.

Veli nauroi.

— No katso, se tuli sittenkin ahtaaksi. Ihminen on kerta kaikkiaan
tehty yhteiskuntaa varten ja haluaa jakaa onneaan myöskin muille.
Täytyyhän minun joskus kutsua kotiin oppilaitani ja virkatovereitani.
Minä olen nyt lehtori, näetkö. Ja huomattava on lisäksi, etteivät
vuokrat siellä meillä ole sellaiset kuin Helsingissä.

Äskeinen mielen laukeaminen näytti ihmeellisesti vaikuttaneen
sairaaseen. Hän oli koko päivän valoisa ja toivorikas. Yön hän nukkui
ja vakuutti aamulla, ettei häntä enää vaivannut mikään. Vanhempi veli
sai panna liikkeelle koko vaikutusvaltansa ennenkuin he yhdessä olivat
matkalla.

Omituisesti tämä yhdessä matkustaminen toi mieleen entiset ajat.
Menneisyys ja nykyisyys liittyivät toisiinsa, sydämet aukenivat ja
pitkän rautatiematkan aikana veljekset ehtivät esittää toisilleen
pääpiirteet elämästään niinä vuosina, jotka olivat viettäneet erossa.
Vanhemmalla, joka oli ollut onnellinen, oli verraten vähän kertomista;
nuoremmalla sitä vastoin paljon.

Mitä lähemmäksi matkan päätä tultiin, sitä levottomammaksi kävi Heikki.
Häntä pelotti. Kun he asemalta ajoivat kotiin, täytyi veljen tukea
häntä, sillä häntä pyörrytti kuin merikipeää.

— Muistatko, Armas, etten minä ole tahtonut tulla tänne, sanoi hän
tuskaisesti.

— Muistan, muistan, nauroi Armas. — Minä olen väkisin tuonut sinut.

He pääsivät sisään talon rouvan huomaamatta ja Armas teki Heikille
merkin, että he olisivat hiljaa ja yllättäisivät hänet. He tulivat
varpaisillaan saliin, jossa tuntui resedaa muistuttava tuoksu ja
sohvilla oli punaisia tyynyjä. Tuli paloi uunissa. Armaan yrittäessä
ruokasaliin rouva astui kynnyksellä häntä vastaan pieni kukkamaljakko
kädessään. Hän paiskautui miehensä kaulaan, että vesi maljakosta vuoti
maahan, ja läheni sitten sydämellisesti lankoaan ja puheli kaiken aikaa
heleällä äänellä:

— Ja te pääsette tulemaan minun huomaamattani! Ja minä kun olen
vartioinut ikkunassa niin että kaikki työni ovat myöhästyneet.
Tervetuloa, tervetuloa! Tiesinhän minä, että sinä tuot Heikin mukanasi.
Olen niin iloissani. En ymmärrä miten en kuullut. Mutta ajurilla
varmaan ei ollut kulkusia... Syömmekö me nyt heti, vai...? Ei, kaikkein
ensiksi pitää Heikin päästä huoneeseensa. Vai tahdotteko lämmitellä? On
kylmä. Mutta Heikin huoneessa on myöskin tulta.

— No, kaikki on hyvin? kysyi Armas käsivarsi vaimonsa hartioiden
ympärillä. — Tuotiinko eilen koulusta vihkoja? Tuossahan ne ovat,
lisäsi hän samassa kun he tulivat talon isännän huoneeseen. — Eikö
mitään postia?

— Ei mitään, vastasi rouva. — Vierashuoneeseen täytyy täältäpäin mennä
Armaan huoneen läpi, mutta sinne päästään myöskin suoraan portaista.
Mutta mahtaako sinua häiritä, että ikkunat ovat kadulle päin? Me
voisimme vielä pahimmassa tapauksessa muuttaa sen suojan makuuhuoneeksi.

Vierashuone vaikutti nuoren tytön kammiolta. Seinät olivat siniset
ja huonekalut valkoiset. Pöydällä oli kukkia. Heikki tunsi että hän
tulisi viihtymään täällä ja hän lausuikin sen veljelleen ja Tyyralle.
Ruokapöydässä hän tunsi sen taasen ja puhutteli Tyyraa ensimmäisen
kerran nimeltä. Kun hän illalla lepäsi vuoteessa viileiden lakanoiden
välissä, oli hänen niin hyvä olla, että hän tunsi tulevansa terveeksi.
Armas istui hetkisen tuolilla hänen vieressään, avasi sitten
terveysikkunan ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi Heikki:

— Kiitos, että toit minut tänne. Minä paranen nyt.

Hän ei kuitenkaan niin äkkiä parantunut. Heille koitti kaikille
kolmelle pitkä taistelun aika. Parantumisen suunta oli kuitenkin selvä.

Heikistä ja Tyyrasta tuli hyvät ystävät. Koulutyönsäkin tähden saattoi
Armas vähemmin olla veljensä kanssa. Heikki ja Tyyra laskivat mäkeä
ja kävelivät, Tyyra luki Heikille ääneen, Tyyra istui Heikin rinnalla
hänen pimeinä hetkinään ja löysi lohdutuksen sanan.

— Katsos nyt, sanoi Armas, — kohta sinä pidät Tyyrasta enemmän kuin
minusta!

Ja nauroi.

— En ymmärrä kuinka ihminen siihen määrään saattaa erehtyä, myönsi
Heikki.

Maaliskuu toi siintävien hankien juhlapäivät ja sunnuntaiaamuin he
kiitivät kaikki kolme suksillaan kauas kaupungin ulkopuolelle. Heikki
vanhana urheilijana teki monet kierrokset ristiin rastiin Silläaikaa
kun Tyyra ja Armas ponnistivat suoraan eteenpäin. Arkipäivin Tyyra ja
Heikki hiihtivät kahden. Kuiva, aurinkoinen ilma lemusi ja maailma oli
täynnä säteilevää kirkkautta.

Kesä vietettiin järvellä ja saarilla. Vuoden perästä oli Heikin terveys
niin hyvä, että hän saattoi antaa tunteja koulussa. Työn mukana palasi
elämänhalu. Hän tasaantui, voimistui ja tuli yhteiskunnan jäseneksi.
Alettiin jo kiusoitella häntä, että se tai se nuori neiti oli
rakastunut häneen. Se oli hyvä tyttö, sopi ruveta ajattelemaan asiaa.
Mutta kun tähän aiheeseen tultiin, lensi varjo Heikin kasvoille ja
hänen kälynsä riensi nopeasti sotkemaan koko juttua.

Eräänä kylmänä talvipäivänä tuli Heikki oudon vakavana etsimään kälyään
ruokasalista.

— Tyyra, ehditkö sinä tulla.

Tyyra hiukan säikähti ja seurasi häntä salin ja Armaan huoneen läpi.
He istuutuivat sohvaan. Tyyran kasvot kysyivät huolestuneina ja hän
silitti ystävällisesti Heikin kättä niinkuin oli tottunut tekemään
tämän ollessa sairas.

— Tiedätkö mitä minulle tänään on tapahtunut? Sain todistuksen siitä,
että olen täydelleen terve.

Jännitys suli Tyyran kasvoista iloiseksi odotukseksi.

— Se on kummallista, sanoi Heikki ja katsoi eteensä huoneeseen ja hänen
kasvoillaan kulki omituinen valojen ja varjojen vaihtelu.

Tyyra ei ollut milloinkaan huomannut, että hän oli näin kaunis ja
voimakas.

— Kerro, kuiskasi hän.

— Täällä, kadulla tuli äsken vastaani — entinen morsiameni. Minussa ei
liikkunut mikään. Hän oli kuin vieras ihminen.

Molemmat vaikenivat. Heikki tuijotti eteensä ja hänen vakavuutensa
vaihtui hymyyn. Äkkiä hän katsahti Tyyraan:

— Tiedätkö ketä minun on kiitettävä tästä kaikesta?

— Ketä? sanoi Tyyra niin hiljaa että kuiske tuskin kuului.

Hänen pitkät tummat ripsensä lepäsivät poskilla, vaaleissa hiuksissa
nauroi punainen nauharuusu ja ohimot takoivat niin että suonen nousenta
ja laskenta näkyi. Heikki ei lausunut sanaa, joka jo oli hänen
huulillaan, hän kiersi käsivarret Tyyran ympärille ja suuteli häntä
huulille, kaulalle, niskaan. Tyyra upposi hänen voimakkaaseen syliinsä
ja kävi avuttomaksi. Heikki suuteli häntä niin että hän oli tukehtua.

Äkkiä Tyyra parkaisi ikäänkuin häntä olisi pistetty ja he heräsivät
molemmat.

He viipyivät paikoillaan kuten äsken olivat ystävinä istuneet, mutta
heidän välillään oli ammottava kuilu. Tyyra nousi, piteli otsaansa
ja lähti horjuen menemään. Heikki astui ikkunaan ja kaikki hänen
ajatuksensa sanoivat hänelle kylmästi: sinä olet konna. Hän otti jonkin
paperiliuskan pöydältä, rutisti sen kädessään ja päästi lattialle.

— Kaikki on mennyttä! sanoi hän taasen kylmästi ja katsoi eteensä
mitään näkemättä.

Hänen sydämessään kyenteli alkava kipu.

— Nyt minä olen lopullisesti rikki! ajatteli hän ja naurahti, ettei
purskahtaisi itkuun.

Sitten hän paiskautui suulleen vuoteelle. Hän ei ollut milloinkaan
ollut sellaisessa poltteessa ja häpeässä.

Äkkiä viilsi järjen terä läpi aivojen. Hän nousi ja rupesi kokoamaan
tavaroitaan. Hän mätti kaikki huiskin haiskin ja tuota pikaa olivat
laukut valmiina. Hän katsoi kelloaan: puolen tunnin kuluttua palaisi
veli koulusta. Kokonainen puoli tuntia! Hän istuutui tavaroidensa
ääreen kuten ihminen istuutuu uppoavan laivan kannelle ja tunsi
kaikkien hermoväreiden, jotka sairauden aikana olivat vaivanneet häntä,
kulkevan läpi päänsä. Yhdessä tuokiossa tulivat sairauden eri vaiheiden
tuntomerkit. Otsa oli kylmä ja ruumis hiessä. Hän katsoi katsomistaan
kelloa ja lähti vihdoin kadulle. Hän alkoi astella edestakaisin talon
lähellä.

Mutta makuuhuoneessa virui Tyyra polvillaan vuoteensa ääressä ja höpisi
suonenvedontapaisissa kouristuksissa:

— Jumala, minä olen sinut hylännyt — minä omistin sinut kerran. Katso
armiaasti minun puoleeni kuten sinä katsoit syntisen vaimon puoleen
pöydän tykönä fariseuksen huoneessa. Minä olen syntinen vaimo.
Tulithan sinä pelastamaan syntisiä. Et sinä voi minua — minä olen
liian syntinen... Minä hylkäsin sinut ja nyt olet sinä hylännyt minut.
Kadotettu, tuomittu...

Kun tumma veli lähestyi kotiaan, huomasi hän jo kaukaa, että Heikki
rauhattomana asteli edestakaisin. Hän hymyili tälle, mutta huomasi pian
että jotakin erikoista on tapahtunut. Vihdoin hän juoksujalkaa tuli yli
kadun. Hän näki hävityksen veljen kasvoilla ja ymmärsi että vuoden työ
oli ollut turha.

— Mitä on tapahtunut? sanoi hän ja tarttui Heikin käsivarteen.

Heikki eteni ikäänkuin häntä olisi polttanut.

— Tule sisään, sinä olet aivan sinisenä vilusta... Etkö sinä nyt voi
sanoa nopeasti mikä sinun on?

Mutta nuorempi veli vaikeni. Hänen kasvonsa vavahtelivat. Hän yritti
puhua mutta sanat jäivät kurkkuun. Vihdoin hän sai ne ilmoille vaivoin
ja soinnuttomasti:

— Minä olen vietellyt sinun vaimosi. Minä olen häväissyt kotisi, tee
minulle mitä tahdot. Mutta minä yksin olen syypää.

Vanhempi veli tuijotti häneen: oliko hän menettänyt järkensä?

— Mitä, mitä sinä sanot?

Nuorempi toisti kaikki tyynni. He seisoivat kadulla raa'assa
talvipakkasessa. Vanhempi veli tuijotti vielä hetkisen puhujaan. Ja
hänen kasvojaan katsellessaan hän kävi kalpeaksi ja karkasi sitten ylös
portaita.

Eteisessä seisoi hänen vaimonsa seinään nojaten. Hänkään ei voinut
puhua. Hän ojensi kätensä ja lausui itkunsa seasta jotakin, jota oli
mahdoton ymmärtää.

— Minä tiedän kaikki, sanoi mies raivoaan pidättäen ja tarttui
ojennettuihin käsivarsiin.

Tyyra lyyhistyi permannolle.

— Rankaise minua yksin! sai hän esille.

Hänen miehensä nauroi ja ajatteli: vai niin hellää se on ollut!

— Mene huoneeseesi. Minä tulen pian.

Hän karkasi läpi salin ja työhuoneensa sinivalkeaan kamariin. Ovi
porraskäytävään oli auki ja veli kantoi tavaroitaan kadulle. Lehtori
nauroi, työnsi ikkunan auki ja paiskasi loput sitä tietä. Sitten hän
sulki ikkunan, meni omaan huoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän
ääreen. Hän laski päänsä suurta vihkopinkkaa vasten ja paineli
ohimoitaan.

Hän kuuli ajurin tulevan ja hetken perästä ajavan pois. Hän karkasi
pystyyn ja aikoi juosta menoa estämään. Mutta eihän ollut muuta
mahdollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut ampua veljensä.
Niin, sen hän olisi voinut tehdä, se olisi ollut parempi. Mutta se oli
myöhäistä. Tyyran hän vielä voi ampua. Ja hän veti jo auki laatikon,
missä ase oli. Mutta samassa hänen voimansa herpaantuivat, hän repi
hiuksiaan ja voihki.

— Minä tapan itseni, päätti hän äkkiä. — Niin saavat rauhassa omistaa
toisensa.

Hän rupesi yksityiskohtia myöten erittelemään kaikkea hyvyyttä ja
hellyyttä, mitä hän oli osoittanut veljelleen ja miten häntä oli
rakastanut. Ja riemuitsi että olipa ajanut hänet pakkaseen. Mutta
samassa hän muisti heidän lapsuuttaan ja löi nyrkkinsä pöytään ja
raivosi kuin kahlehdittu eläin.

Äkkiä hän muisti vaimonsa.

Tyyrakin oli ruvennut kokoamaan tavaroitaan.

— No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei
sitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään.

Tyyra katseli häneen ja hänen itkunsa taukosi:

— Jumala on antanut minulle anteeksi. Anna sinäkin.

— Helpostipa Jumala on antanut sinulle anteeksi. Minä en ole yhtä
laupias.

— Mitä sinä tahdot sitten minun tekevän? Olen valmis kaikkeen.

— Tulet tänne ja kerrot minulle kaikki.

Tyyra alkoi vavista.

— Minä en voi.

Hänen miehensä kiskaisi hänet rinnalleen.

— Vai et voi. Sitten saat heti paikalla lähteä samaa tietä kuin se
toinen.

— Armahda minua. Minä en tiedä.

— Mitä puhetta se on?

— Minä menen.

— Et vielä, ennenkuin olet tunnustanut kaikki tyynni. Minä olen valmis
ruoskimaan sinua, kunnes tiedän koko totuuden.

Tyyra oikaisihe äkkiä suoraksi ja hänen silmänsä leimusivat.

— Tiedätkö, että kun sinä tulit ja minä odotin sinua eteisessä ja
tahdoin kertoa sinulle kaikki, rakastin sinua enemmän kuin koskaan
ennen. Nyt on rakkauteni kuollut. Minä olen nähnyt, että sinä olet
toinen kuin se, jota minä olen rakastanut. Sinun on turha enää puhua
minulle, sillä minuun ei mikään satu.

Armas istui pää käsien varassa ikäänkuin peläten sen halkeavan.

— Tyyra, rukoili hän tyyntyneemmin, — tule tänne. Puhutaan levollisesti.

Puhelin soi.

Majatalosta ilmoitettiin, että maisteri, lehtorin veli oli tullut sinne
ja sairastunut. Hän houraili.

Armas heräsi kuin raivokohtauksesta.

— Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen tehnyt? huusi hän sielussaan.

Hän karkasi Tyyran luo, syleili häntä ja kiirehti pois,

Veli ei tuntenut häntä. Hän värisi kuin viluissaan ja häntä poltti kuin
tuli. Lääkäri ei voinut sanoa mikä tauti oli tulossa, mutta vakavalta
näytti.

Puolenyön aikaan lehtori kutsui rouvansa sairaan luokse. Aivoissa oli
nähtävästi tapahtunut verisuonen ratkeaminen.

Aamuyöstä tuskat lakkasivat. Sairas makasi raskaasti kuorsaten. Aamun
hämärtäessä hän avasi silmänsä ja tuijotti eteensä ilmeettömin katsein.

— Me olemme täällä, kuiskasi tumma veli kipeästi rakastaen, — Tyyra
ja minä. Tunnethan meidät? Sinun pitää tulla terveeksi. Me rakastamme
sinua...

Hämärtyvistä silmistä pusertui kyynel. Luomet painuivat alas eivätkä
koskaan avautuneet.

Kuolema tuli yhdessä harmaan, talvisen päivän kanssa.




LOKAKUUN TARINA


Lumi oli tullut äkkiä. Lehdet olivat vielä puussa, kaalit ja perunat
maassa. Ihmiset jo pelästyivät, että jäävät vaille parhainta
särvintänsä. Mutta yhtä kaikki hellitti pakkanen, lumi suli, ja eräänä
harmaana lokakuun päivänä pääsivät kaikki perunapelloilleen.

Laitimmaisen talon pientarelle oli viritetty tuli ja hiilloksessa
paistui perunoita. Siinä kävivät kuokkijat vuorotellen lämmittelemässä.
Oli miestä ja kasvavaa poikaa, mutta enimmäkseen oli naisia. Pidettiin
kiirettä, pilvet näyttivät siltä että voivat minä hetkenä hyvänsä
ruveta vuotamaan ja lumenmakuiset ne olivat.

Kaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen
huivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi
vaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen
työstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla.
Laitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä
astui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni
kiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota.

Tuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi
puutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia
ihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy
Aaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa
toimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja
ne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja
pirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi
huusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista,
vaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin,
huomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven.
Ja sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta,
lienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin
vähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin
pienikin.

Aaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan.
Kylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut
tapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu.

Vihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi
hevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa
Liisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan.

— Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä
niitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut
tietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta.

— Pidä nyt jo suusi kiinni! sanoi Aaretti.

— Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä
Selmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain
kuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä
ja reistataan... Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin
kuulet...

Aaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä
väkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki
puhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa
oli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli,
että miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten
ympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut
vanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen.

— No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti
hakemaan vaatteita.

— Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven
kiinni.

Naiset jäivät huoneeseen. Toiset puhuivat valittavasti, toiset vihan
vallassa: Että mitä noistakin tulee, jos jäävät elämään.

— Kuolevat ne.

— Tuo toinen varsinkin.

Eiköhän pitäisi antaa hätäkaste.

— Mutta jos ovat ennestään kastetut. Ei suinkaan mahtane saada kastaa
kahdesti.

— Parempi se kuin ei ensinkään.

— Katsokaa virsikirjasta. Siellä on nämä luvut.

— Taikka soitetaan rovastille ja kysytään. Meneehän pappilaan lanka.
Kukas lähtee?

— No, sinä köntti siinä, itse isä, lähde sinä isännälle puhumaan,
että soittaa rovastille. Mitäs siinä seisot laiskana, kun kaikki muut
puuhaavat hiki päässä. Oletko edes katsonut penikoitasi? Pahempi sinä
olet kuin metsän peto...

— Suu kiinni! tiuskaisi Aaretti ja löi nyrkkinsä sängyn päätyyn. —
Onkos tässä kukaan päässyt lähelle?

Kaikki rupesivat nauraa tirskumaan ja härnäämään häntä:

— Kyllä me päästään tästä pois.

— Hoida vain yksin.

— Mutta katsokin etteivät joudu pahaan paikkaan, jos kuolevat.

Aaretti toivoi sydämestään, että lapset kuolisivat. Sellaisen kirstun,
minkä ne tarvitsevat, hän itsekin tekee, isäntä kyllä antaa laudat,
eikä se tule kalliiksikaan. Mutta kasteeseen ne kyllä on toimitettava,
ei hän mitenkään suo, että niiden sieluille tulee vahinkoa. Hän seisoi
sängyn päässä ja katseli surkeita, huutamisesta ja vilusta sinettyneitä
kasvoja ja outo kirvellys tuntui hänen sydänalassaan. Muisto hauskoista
kuutamoisista öistä vuosi sitten sekaantui kaukaa nykyhetkeen.

Naiset sättivät hänen ympärillään. Olisivat menneet pois niinkuin
uhkailivat. Hän muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin Selma
mytty kädessä astui junasta ja hän piteli hevosta suupielistä, kun
se pelkäsi. Junan mentyä tuli Selma ja kysyi, oliko hevonen häntä
vastassa, ja pyysi avukseen kantamaan kirstua. Kaunis Selma oli. Ei
ollut yhtään sellaista näillä mailla. Hän hakee vielä Selman ja nai
hänet. Miksei hän ennemmin ollut sitä tehnyt? Hän ei ollut tietänyt,
että olisi kiire, kun Selma keskellä vuotta riitaantui emännän kanssa
ja lähti pois. Lapset kuolevat, he voivat alkaa elämänsä uudestaan
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Emäntä tuli tuomaan vaatetta ja voudin vaimo, jolla itsellään oli pieni
lapsi, rupesi hoitelemaan lapsia.

— Eivät ne kuole! kuului kuin yhdestä suusta, — koska noin syövät.
Pienet lapset ovat niin sitkeitä, että niitä voi pidellä miten huonosti
tahansa, jos vain ovat elääkseen.

— Mutta kuolevat, vaikka olisivat kuinka voimakkaat, jos taas ovat
kuollakseen, sanoi Liisa.

Ja nyt rupesivat kaikki puhumaan kokemuksistaan ja kuulemistaan.
Eräänkin piian lapsi oli ollut koko yön metsässä santakuopan pohjalla
ja aamulla kuulivat paimenet huudon ja veivät lapsen torppaan ja
hengissä se on tänäkin päivänä. Eläinten pennuissa vasta elinvoima on.
Tässäkin talossa löydettiin syksyllä vasikka metsästä, ja oli ollut
kovat pakkasyöt. Lehmä saatiin kiinni monta päivää myöhemmin toisen
talon karjasta. Miten ne olivat eronneet, oli käsittämätöntä. Mutta
vasikka on kaiken aikaa ollut niin pulska ja iloinen, että sitä on
kelvannut katsella.

Kun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui
hänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään.
Hän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi
lapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta... Häneen iski
lujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne
mistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei
häntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi
kankaalla.

Aaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille
ja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis
maksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan
puolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja
varustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän
huoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen
peitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja
puhuivat ja hellittelivät nukkuvia.

— Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa.

— Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset
hoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte
hänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon.

— Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun
meillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä
tulee...

Aaretti oli naulasta ottanut päällystakkinsa.

— Oritta on paha pidellä, sanoi hän. — Minä vien ne takaisin äidille.

Kaikki katsoivat häneen suu auki.

— Onko isäntä antanut luvan? kysyi emäntä ankarasti.

— On. Ja rahaakin.

Aaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset
niihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä
vieläkin äreämmin kuin äsken.

— Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt.
Tappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi.
Mutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan,
vaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se.

— Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia
kultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea
pappilaan mennessäsi...

— Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että
ihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa
saa kantaa.

— Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta
kai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat.

Sitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä
nähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei
auttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta
kärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas
mäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen,
jolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena
portailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan
hurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle.

Hevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin
nukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli
päässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän
Selman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa
sovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi
huoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi
vika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi.

Mutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään?
Kaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle.

Kahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa
lumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden
välissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut,
niiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut.
Äkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan
yläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma
ja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti
hänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle
ja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen
kerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa.

Jopa oli käynyt huonoksi.

— Ihanhan sinä vapiset, sanoi Aaretti, kun hän oli päässyt rattaiden
ääreen ja ojensi kätensä. — Oletkos sinä nyt vähissä vaatteissasi
nukkunut tuossa?

— Kun en jaksanut kävellä.

Hän piti sinettynyttä kättään rattaiden laidalla. Huuletkin olivat
siniset ja silmät kuopilla. Aaretti katsoi häneen pelästyksissään ja
hänen sydänalassaan liikahti kipeästi kuten äsken katsellessa lapsia.

— Juokse vähän lämpimiksesi, ehdotti hän.

— Otatko sinä lapset? kysyi nainen äänessään odotusta.

— Tässä ne ovat, sanoi Aaretti.

Silloin äiti kävi kiinni päähänsä ja horjahti. Hänen täytyi istuutua
tiepuoleen.

— Minä maksan, riensi Aaretti rauhoittamaan häntä.

Äiti ei itkenyt, huojutteli vain itseään ja valitti. Aaretti oli jo
sanomaisillaan, että hän oli valmis menemään pappilaankin, mutta hän
muisti samassa entistä Selmaa, joka oli ollut pulska ja punaposkinen.

— Minulla on täällä puolisataa mukanani. Ja miten sinä et ole
kirjoittanut, olisinhan minä auttanut jos olisin tiennyt. Olihan meillä
lähtiessäsi puhekin että lähetät osoitteen.

Selma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin
tällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan.

— Tule tänne rattaille, on lämpöisempi... Tulisit nyt. Annanko minä
takkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä
välillä on ollut.

— Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä
vain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on
kuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet
muualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo.
Pelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan.

Aaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon
lapsista.

— Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän
auttaisin.

— Hän ei tahdo että ne ovat siinä lähellä.

Äkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti
seisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä
pystyssä.

— Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja
juoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa.

Aaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä
ja samaa.

— Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä
saatan sinut asemalle.

Hän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt
minnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille.
Aaretti kirosi.

Hervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset
syliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli
niitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin
lakkaamatta.

Aaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää
äidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei
tarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle,
lensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla
oli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle
valitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa.
Tuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja
vesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen.

Aaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa
markkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän
tuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi.

— Onko sinulla edes junarahaa? kysyi hän.

— On.

— Riittääkö varmasti? kysyi hän jalomielisesti.

— Varmasti, vastasi Selma väsyneenä.

— Taitaa olla hyvä mies se leski?

— Hyvä se on.

— Voit sinä siitä pulskistuakin, sanoi Aaretti jonkin ajan perästä
ja ajatteli kateana leskimiestä. Olisi Selmassa ollut vähäisenkin
entistään, ei häntä olisi antanut kenellekään.

Rupesi kyentelemään lunta. Selma peitteli huppuun lapsia vällyjen
sisään ja katseli niihin pienestä raosta. Äkkiä hän kiskaisi peitettä
syrjään, painoi poskensa kääröä vasten ja puhkesi valittamaan.

— Se on kuollut, se on jo ihan kylmä. Herra Jumala, se on kuollut!

Aaretti ajatteli: Jumalan kiitos! ja läiskäytti ohjasperiä. Nuori
hevonen oli märkänä. Sillä kohdalla, missä tie meni rautatiekiskojen
poikki, hän kysyi asemamieheltä junan kulkua ja kuuli, että juna
lähtisi kymmenen minuutin perästä. Silloin hän antoi oriin mennä.
Nopeasti vielä hevonen kiinni ja äiti alas rattailta! Hän sai
irrottamalla irrottaa sekä elävän että kuolleen lapsen hänen sylistään,
nostaa hänet maahan ja puoleksi kantamalla kuljettaa läheisimmälle
penkille. Kukkaron hän helposti löysi, mutta oli vaikeampi saada
Selmalta tietoa, mille asemalle lippu oli ostettava. Lippua ja kukkaroa
tuodessaan hän sanoi ystävällisesti myhäillen:

— Pistin viisi markkaa, ettei tulisi puutetta. Ei silti, että jäi sinne
vielä kymmenen ennestäänkin. Onpa se mukavaa, että on hyvä mies.

Selma oli pitkänään penkillä asemahuoneen edustalla. Kun vihellys
kuului ja maa alkoi täristä, nosti Aaretti hänet pystyyn ja läksi
kainaloista pidellen taluttamaan kohti kiskoja.

— Jumalan haltuun nyt sitten, sanoi hän, — ja hyvää voimista vain. Ole
nyt huoleti lapsesta, kyllä minä siitä pidän murheen.

Hänen täytyi saattaa Selma vaunuun asti, tämä ei voinut kulkea yhtään
askelta yksin. Hän keikahti heti pitkäkseen tyhjälle penkille. Aaretti
pelkäsi jäävänsä vaunuun, otti nopeasti hänen oikean kätensä ja sanoi
hyvästi. Käsi oli tulikuuma. Ovelta hän katsahti taakseen ja näki
märän, harmaan saalin peittämät hartiat ja leuan joka vapisi. Hän
hyppäsi kiireesti alas. Parahiksi, sillä juna lähti paikalla. Hevosen
luo rientäessään hän muisti, miten puolitoista vuotta sitten Selma oli
tullut tästä, päässään pehmeä valkoinen liina ja kädessä mytty. Mies
nieli itkua.

On se sentään mukavaa, että jäi tuo lapsi. Aina hän sen yhden hoitaa
niinkuin äidille lupasikin. Miten päässee perille Selma. Kunhan ei
olisi kuoleman taudissa.

Hän tuli rattaille, veti varovasti lasten alta tukon heiniä ja pani
hevosen eteen. Sitten hän erotti vällyistä pienen ruumiin ja peitti
sen heiniin rattaiden perään. Hevonen oli pahasti ajettu. Isäntä kyllä
suuttuisi. Ei se ollut koskenut heiniin. Hän taputti sitä ja puheli
sille viihdytellen. Ei ollut mukana edes leipää. Eihän hän ollut
aikonut lähteä kauas.

Oli kun olikin jäänyt kysymättä, oliko lapset kastettu. Ettei hän,
hullu, kuitenkin ollut antanut naisten panna niitä hätäkasteeseen, kun
ne siitä puhuivat. Voi, voi sentään, mikä tuli! Mutta toisen, elävän
lapsen, sen hän pitää kuin silmänsä. Se pitää kastettaman pappilassa ja
sen nimeksi pannaan Selma.

Hiljalleen juoksi ori kotia kohti. Satoi lunta. Lapsi nukkui. Aaretin
täytyi alituisesti raottaa vällyjä nähdäkseen, ettei sille tulisi
mitään. Ja kun se rupesi itkemään, otti hän sen syliinsä, avasi takin,
pani rintaansa vastaan ja kiersi vällyt ympärilleen.

Hänessä värähti, kun hän tunsi lapsen liikahtavan ruumistansa vasten.




EVANGELINE


Helteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani
määrän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli
kirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan:

»Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä
tulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva
Krasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa
asumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo
sydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni
oli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.»

Ajoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella
puolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se
tuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi
kuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen.

Tuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin
vihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko
hän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen
kädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi
häntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään
ääntä.

Tervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia
ja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut
tulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi
poistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha
palvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni.

Rouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta
harmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden
huoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus
veti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä
hyppäsi silloin vallattomasti sisälle.

— Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun
palvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa.

— Oli.

— Tässä on sitten kello, jos herra suvaitsee tarvita jotakin.

Jossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse
nauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja
päättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon
sakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa,
poistui palvelijatar äänettömästi.

Mehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli
rouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa
hänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa
tutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä
ei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla
matkoilla.

Päätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään
tavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari
tuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä,
ja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä.
Peilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se
oli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä.
Jonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun
piti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin:

— Kauanpa rouva viipyykin.

— Rouva käy aina tähän aikaan rukoilemassa, tuli vastaukseksi.

Niin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia,
joita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin
edessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli
ollut kokonaan mustiin verhottu.

Juotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten
rouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria
juutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre.
Onnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin
kirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla
vihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli
vapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla.
Katuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja
nälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää.

Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään
portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella,
varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli
vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä
kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste
lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen
pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät
täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa
yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä
rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan
hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.

Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea
katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja,
mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin
parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja
tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.

Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen
tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta
pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut
kansan joukossa.

Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja
tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita
puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla
hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki.
Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät
valkoiset ruusut.

Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta.
Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla
humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar
olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa,
jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin
sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja
laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin
hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin
käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä
korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa
maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli
kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan
yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.

Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä
hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan?
Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys
Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?

Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla
käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut
kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan
huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista
kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä,
porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme,
koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt
erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi,
että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa.
Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa
tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi
korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä
päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri
ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.

Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen
kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin.
Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja
monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä
oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt
Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut
pitkä aika.

Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että
sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka
oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat
niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden
harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä
ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin
valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden
keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi
astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä
voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui,
että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai
ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja
rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen
runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.

Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun
sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta
kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi
joelta päin kuulua satakielten vihellys.

Minut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa
ruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja
syleillyt hänen polviaan.

Aurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin
puolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia,
harvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat
uudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman
persoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan
oli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka
luonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä,
jalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva
Krasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai
laulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan.

Mitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen
luonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva
Krasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun
balladiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen
hämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että
itsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät
kädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin
ja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin
joutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan:
tuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta
sen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan
pienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa
ja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet.
Haalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut
keltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän —
kahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen
kaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin
johtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan.

Vierelläni seisoo pieni harmaa olento.

— Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä
tämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan
tyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut
kipeänä surusta.

Hän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen,
puoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut
toisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan.

Evangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä
olen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä
kävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä
missä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe
Evangelinea, omaani, armastani.

En huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin
sytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni.

— Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että
hän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en
ajattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä.

En ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin
suuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin
ulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se
oli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään
ikäänkuin se olisi ollut äitini käsi.

Astuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan
satakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää
ja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin.
Kirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja
sydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita
ja valkoista tytönpäätä.

Nyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein
silmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili
murtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia
huulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä
sieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä
tukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat.

Evangeline, minun Evangelineni!

Olin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt
kaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät
eikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet
yhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia
kysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan
kajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai
hautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen
haudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan
muualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty.
Itse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin
kukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja
kuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä
haudalla.

Eräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla —
astui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin
yksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja
itkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan
kuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät
tuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle.
Herra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin.

Oli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä
oikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen?

Minun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän
kauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla?
Oli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda
teetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että
vieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut
huoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus
ennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa!

En jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin
suinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla.

Kun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä
ylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää
yötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme
kahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut
ruusuja. Kuu paistoi.

Rouva Krasinskin oli nähtävästi vaikea puhua.

— Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä
suonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi
sitten kuoli tyttäreni Evangeline.

Hengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut
vastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin
selustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi
rauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän
jatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni:

— Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi
maanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan
saapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa.
Olimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei
nähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin
Evangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea
malliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin
ensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan.

Salista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän
oli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies.
Evangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat...

Kertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista
että saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä
kaikelle sille mikä mielessäni eli.

— Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui.
Sunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa.
Evangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta
suuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja
peitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui
hän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana
välikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän
ehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta
kotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen
palasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa
alttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon.

Äkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli
jotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla
juoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat... Sitten en
pitkiin aikoihin tiedä mitään...

Hän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin
rukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen,
joka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä.

— Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai
siitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään
valmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla
haudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en
ole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu
helpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin
pääsen lasteni luo.

Suuri ikävöiminen paloi silmissä valkeiden hiusten alla.

Äkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän
suuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa:

— Salliiko armollinen rouva minun puhua?

— Puhu, sanoi rouva Krasinski.

— Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi
kuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto
täynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä
katselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään
oli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun
armollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva
oli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja
sanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti
heti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt.
Kolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä
läksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi
hänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen
luo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he
olivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin
itkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut
antaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee.
Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

Vanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja
suuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon,
jolla kuutamon valovyöt lepäsivät.

Pian toivotimme toisillemme hyvää yötä, rouva Krasinski ja minä.

Muutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut.
Minä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin
kohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä.




LIITENTAALIN VANHUKSET


Liitentaalin väki oli monta kymmentä vuotta sitten tullut
paikkakunnalle jostakin pohjan puolesta. Niukasti elättäen
suurta perhettään oli isäntä ensin hankkinut palstan ja ostanut
kauppiasvainajan huoneet sekä pitänyt kestikievaria. Sittemmin hänestä
oli tullut monen pitäjän rikkain mies ja hänen lapsensa olivat isäntinä
ja emäntinä varakkaissa taloissa pitkin pitäjiä. Puhuttiin kyllä,
etteivät rahat olleet oikeudella ansaittuja. Varsinkin ennen aikaan oli
huhu itsepintaisesti liittänyt Liitentaalien nimeen vähemmän kauniita
tekoja, mutta vuosikymmenet olivat siirtäneet todennäköisyyden tarujen
lukuun ja Liitentaalin talo väkineen oli nykypolvelle vain mukava
puheenaihe.

Sananparreksi oli tullut: »Liitentaali tuulettaa rahojaan.» Se
sanottiin kun ajettiin talon ohi ja nähtiin ovi avoinna — ikkunoita
ei talossa koskaan avattu. Ja kun jotakuta Liitentaalin vävyä tai
tytärtä odoteltiin kokoukseen eikä häntä kuulunut, sanottiin: »Eivät
ne ehdi, ne tuulettavat rahojaan.» Sananparsi oli alkuaan tarkoittanut
isää, mutta se sovellutettiin myöhemmin lapsiinkin. Liitentaalit
eivät kuuluneet pitäjän hommaväkeen. Ei koskaan oltu Liitentaalia
nähty yleisessä luottamustoimessa. Nuoremmille saattoi saada
kaupatuksi osakkeen tai pari, jos oli kysymyksessä yhteinen yritys.
He eivät olleet niin saitoja kuin ukko. Koko pitäjä nauroi vanhan
Liitentaalin talonpitoa. Jos tahtoi saada kuvan maanviljelyksestä
viisikymmentä vuotta sitten, saattoi mennä Liitentaaliin. Ukko ei
kärsinyt uudenaikaisia peltokaluja, navettaan ei päässyt päivän sädettä
ja kaupunkiin, kymmenen peninkulman päähän, ajoi isäntä hevosella,
vaikka rautatieasema oli monta vuotta ollut kahden peninkulman päässä.
Taloa ei maalattu — turhaan oli isännän rakkain tytär Marjaana, joka
eli emäntänä Rekolan rusthollissa, lähettänyt kotitaloonsa muutaman
tynnyrin punamultaa. Tynnyrit törröttivät kesät talvet aitan takana
värjäten ympäristönsä verenkarvaiseksi ja lopulta hiljalleen lahoten.
Joku esitelmänpitäjä oli käyttänyt Liitentaalia esimerkkinä siitä,
millainen maataloudenhoito ei saa olla. Monena monituisena vuonna
oli kuntakokouksessa nostettu kysymys siitä, että kestikievari
muutettaisiin toisaalle. Mutta ei sattunut sopivaa paikkaa. Liitentaali
sijaitsi mukavan välimatkan päässä molemmista seuraavista majataloista.
Ja lisäksi oli totuttu siihen että Liitentaalissa oli kestikievari.

Muutamat pitäjän nuoret läksivät joskus kurillaan vieraisiin
Liitentaaliin. Vierailun päätyttyä ja tultuaan ulos pihan piiristä
he olivat pakahtua nauruun. Kuka ylpeili sillä, että oli tyhjentänyt
kahvikuppinsa uuniin, kuka oli kaatanut limonaadilasinsa kukkaruukkuun,
kun isäntäväen silmä vältti. Lusikoita talossa nähtävästi ei
milloinkaan pesty, etteivät ne kuluisi. Ikkunoista pian ei enää
saattanut nähdä ulos. Emännän röijy oli ollut väärin napitettu ja
liepeen alta oli vilahdellut jokin eriskummallinen väri. Isäntä
oli tuon tuostakin kopeloinut kaulaansa — hänen sanottiin pitävän
kassakaappinsa avaimia kimpussa rinnallaan. Hän oli rikastunut myymällä
viinaa ja metsää ja jollakin muullakin tavalla. Näitä kaikkia nauroivat
pitäjän nuoret edetessään harmaasta huoneröykkiöstä, joka törrötti
surullisten peltojen keskellä maantien laidassa.

Liitentaalista lähteneet lapset elivät aivan toisenlaisissa oloissa.
He hallitsivat suuria kartanoita, joista ei puuttunut uuden ajan
ylellisyyttä. Mutta puhdasta mainetta ei ollut missään, mihin vain
Liitentaalista tuli isäntä tai emäntä.

Lasten ja vanhempien suhde oli hyvä. Saita vanha Liitentaali oli
valmis lastensa takia panemaan liikkeelle rakkaita rahojaan ja äiti
piti alituisesti valmiina kahtatoista vuodetta, jotta koska tahansa
saattaisi ottaa vastaan isännät ja emännät lapsineen, jos he tulisivat
vanhaa kotiaan katsomaan. Kolme huonetta seisoi rivissä ja jokaisessa
oli neljä vuodetta, patjoja ja peitteitä kukkurallaan. Näiden huoneiden
ovet olivat aina kiinni ja emäntä kantoi avainta taskussaan. Kun
»lapset» sitten joskus tulivat, olivat he kuolla häkään tilapäisesti
lämmitetyissä suojissa, joissa lisäksi oli huonot muurit. He kävivät
harvoin, vaikka ikävöivät vanhempiaan ja vanhemmat heitä. Toisilla
oli pitkä matka, he kun asuivat ulkopitäjissä. Omassa pitäjässä
olivat Auroora, Matilda Rikhartti ja Marjaana, eikä heillä ollut
pitkä matka Liitentaaliin, mutta ei tullut lähdetyksi sittenkään,
Aurooran ja Matildan oli vaikea päästä pieniltä lapsiltaan, jotka
aina sairastelivat. Rikhartti kävi kilpa-ajoissa ja kokouksissa ja
Marjaana ei tullut muuten. Hän oli sensijaan toimittanut Liitentaaliin
telefonin ja puhui joka päivä isän ja äidin kanssa ja lähetti heille
lahjoja. Milloin tuli tusina kahvikuppeja, milloin kaulaliina, milloin
hamekangas — äidillä oli kankaita teettämättöminä laatikko täynnä.
Marjaana lähetti usein sellaisia lapsellisia lahjoja, joista isä aluksi
vain suuttui, niinkuin sen punamullankin ja monta muuta, mutta isä
leppyi aina pian. Marjaana sai tehdä mitä tahtoi.

Hän tekikin mitä tahtoi. Rumia asioita hänestä kerrottiin. Hän oli
kaunis ja nuori ja hänen iäkäs miehensä makasi halvattuna. Vanhemmat
Liitentaalissa eivät lainkaan tietäneet kaikkea. Pitäjän rovasti itse
oli käynyt varoittamassa Marjaanaa ja hän kävi myöskin Liitentaalissa,
ei suorastaan Marjaanan takia vaan vanhuksien itsensä. Hän tuli
huomauttamaan, ettei Liitentaalin väkeä nähty kirkossa, ei edes kerran
vuodessa ehtoollisella. Vanhempien jumalattomasta esimerkistä johtui,
ettei lasten elämä ollut nuhteetonta, semminkin Rekolan emännän,
joka oli pahennus koko pitäjälle. Rovasti viittasi johonkin vanhaan
rikokseen, jonka väitettiin painavan sukua. Hän muistutti isännälle
ja emännälle, että he jo ovat vanhat eivätkä voi tietää, miten paljon
elonpäiviä on jäljellä. Kuolema tulee niinkuin varas yöllä. On paras
valmistautua niin kauan kun vielä ollaan armonajassa. Rovasti ei
likemmin kertonut Marjaanasta, vaikka vanha Liitentaali nimenomaan
kysyi. Isäntään ei nimittäin kaikesta rovastin puheesta koskenut
mikään muu kuin se mikä tarkoitti Marjaanaa. Heti kun rovasti antoi
suunvuoroa, sanoi hän tulevansa kirkkoon niin pian kun on rippi
ja emännän pääsevän sitä seuraavalla kerralla. Rovasti huomautti,
että olisi soveliasta nähdä aviopari yhdessä Herran pöydän ääressä,
mutta isäntä sanoi, ettei se käy laatuun: molemmat eivät voi jättää
kotia, saattaa tulla matkustavaisia ja muutakin. Mitä vikaa Marjaanan
elämässä sitten oli? Jos hän huvitteli ja tanssejakin piti, niin omilla
varoillaanhan eli... Rovasti löi nyrkin pöytään. Hän sanoi, ettei
vielä milloinkaan ole tavannut niin paatuneita ihmisiä ja että Jumalan
pitkämielisyys kerran tulee loppumaan.

Rovastin lähdettyä meni Liitentaali kamariinsa keittiön taakse ja
soitti kaikille lapsilleen iän mukaan ja kysyi heidän voimistaan.

Auroora itki telefonissa. Isäntä oli ollut poissa kolme päivää ja hän
oli kysellyt tätä joka paikasta. Tiedettiin että hän oli humalassa
lähtenyt kaupungin hotellista, mutta siitä oli jo kolmatta päivää.
Ettei vain olisi ajanut sulaan tullessaan jään poikki. Lapset olivat
kipeinä, ne kaksi aina vain vuoteessa.

— Älä itke, sanoi vanha Liitentaali ja ajatteli, että paras olisi jos
isäntä ajaisi sulaan ja jäisi sille tielleen. — Älä itke, kyllä isäsi
aina sinut rahoissa pitää.

— Voi, voi isä, aina te niitä rahoja puhutte. Ei niillä saa terveyttä.

— Älä sinä... Mikä tulisikaan ilman niitä, oikaisi isäntä.

Matildan mies oli keuhkotaudissa ja kahdessa lapsessa sanoi tohtori
niinikään olevan tartunnan. Matilda ei vaikeroinut, sanoi tyynesti,
että he pian odottavat loppua: isäntä on jo käynyt ihan syomättömäksi.
Ja parastahan se onkin, että pääsee pois. He myivät juurikään metsänsä
ja hyvä hinta siitä saatiin. Ei hän näin telefonissa tahdo puhuakaan
siitä kaupasta. Rikhartti sen välitti. Hyvän kestityksen se tosin
maksoi, mutta kyllä kannattikin.

Vanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli
yhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli
joutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli
telefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa.
Hän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on
karjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän
tähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista.

— Mutta metsästä tuli hyvä hinta, sanoi vanha Liitentaali.

— Tuli kyllä, mutta mitäpä siitä. Tähän elämään ihan läkähtyy.

— No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten
isännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään.

Samantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa
ulkopitäjissä.

Rekolasta vastasi miehen ääni.

— Kukas se on siellä? tokaisi vanha Liitentaali.

— Yksi vain! vastattiin leikkiä lyöden ja samassa tuli emäntä.

— Mitä sinä naurat? sanoi isäntä äreästi.

— Aina te minun nauramistani kysytte. Olisiko parempi että itkisin?

— Olisi. Isäntä on kipeänä.

Marjaana nauroi niin ettei voinut puhua.

— Älä hyvä lapsi naura, pyysi isäntä. — Kuka äsken tuli langanpäähän?

Marjaana puhui kuiskaten jollekulle vieressään ja huusi sitten
veikeästi torveen:

— No se oli nyt se meidän agronomi. Ja tiedättekö te, kuinka karja on
lisännyt parin kuukauden aikana! Tiedättekö, mitä paras lehmä antoi
viime koelypsyssä? Kolmekymmentä litraa — mitä siitä sanotte? Ja me
alamme lähettää maitoa kaupunkiin. Akseli sanoo — elikkä agronomi, että
tulot voi nostaa moninkertaisesti.

— Sinä et saa pitää siellä sitä miestä... Jokos sinä taas naurat!

— Mitä te sitten ostitte minulle niin suuren talon ja annoitte vanhan
miehen, joka heti halvattiin...

— Ei isäsi sitä voinut tietää.

— No ei ei, mutta eikö nyt ole hyvä, että tulot kasvavat?

— On kyllä, mutta... Kuka siellä laulaa?

— Laulaako joku? Kuuluu salista. Täällä on nuoria. Menevät piiriä
salissa.

— Jokos siellä taas on vieraita?

Marjaana kuiskasi uudelleen torven syrjään.

— Kotona voidaan kaiketi hyvin? sanoi hän sitten äänensä ilakoimista
pidätellen.

— Tulee kovin kalliiksi, jatkoi isä keskeytynyttä lausettaan. — Heitä
sinä se elämä, se on jumalatonta elämää, Jumalan pitkämielisyys loppuu.

Marjaana purskahti nauruun:

— No isä kulta, mitä ihmeitä — onko rovasti käynyt Liitentaalissakin?
Hän kävi täälläkin. Minä laitoin viinit pöytään, mutta hän ei huolinut.
Isännän vuoteen laidalla istui enimmän ajan.

Vanha Liitentaali oli mykkänä vähän aikaa.

— Mitäs hän isännälle sanoi? kysyi hän sitten jännittyneenä.

— Raamattua lasketti.

— Entä isäntä?

— Mitäs hän sitten — ei hän osannut sen paremmin puhua rovastille kuin
muillekaan.

— Mitä rovasti sinulle sanoi?

— Jaa minulle? Samaa mitä teille ja mitä te minulle.

— Mitäs sinä vastasit?

— Nauroin.

— Sitä ei olisi saanut tehdä. Pitää totella rovastia. Joko sinä taas
naurat...

— Isä! huusi Marjaana naurunsa seasta, — lähetänkö teille punamultaa?

— Jos sinä... Oletko sinä riivattu! Entisetkin tynnyrit ovat vielä
pystyssä aitan nurkalla. Jos sinä...

— Isä! huusi Marjaana ja äänestä saattoi kuulla, että huoneessa oli
muita, jotka seurasivat keskustelua ja kaiken aikaa kuiskuttelivat
emännän kanssa, — jos te torutte minua, niin minä lähetän niin paljon
punamultaa, että Liitentaali on kuin punaisessa meressä.

— Vai teet sinä pilkkaa vanhasta isästäsi... En minä vielä ole niin
höperö, etten tietäisi, mitä peliä sinä pidät. Siellä on nytkin
vieraita ja te nauratte kaikki. Naurakaa te vain...

Isä laski torven kädestään ja lyyhistyi tuolille piirongin ääreen.
Tottumuksesta hän kopeloi vaatteita rinnallaan ja sai käsiinsä
avainkimpun. Marjaanaa olisi pitänyt kurittaa lapsena — minkäs hänen
enää teki! Isäntä ei vielä ollut monta huokausta vetänyt, kun Marjaana
soitti.

— Isä, minä itken nyt, sanoi hän haikeasti, — kun te sillä tavalla
lopetatte, ilman että sanotte edes hyvästi. Kuulkaas, minä tulen kotona
käymään... No ettekö tahdokaan? Minä en sitten tule. En, en tule, kun
ette puhu sanaakaan. Ette te minusta välitä... No hyvästi sitten,
kosk'ette sano mitään...

— Marjaana! huusi isäntä eikä hetkeen saanut sanaa suustaan, —
Marjaana...

— Tulitteko niin pahoillenne siitä punamullasta? En minä lähetä
punamultaa. No, joko te olette hyvällä päällä?

— Tule kotona käymään...

— No tulen, tulen, nousevalla viikolla tulen. Olettekos nyt oikein
hyvällä päällä...

Mutta Marjaana ei tullut pitkään aikaan ja hän tuli yleensä harvoin.
Hänen vanha miehensä makasi puhumattomana. Sitä kesti vuosia.
Agronomi ei ollut talossa pitkäaikainen. Hänen jälkeensä otti
Marjaana suosioonsa sahan kirjurin, pitäjän juopon apteekkarin,
sanomalehdentoimittajan, joka oli kesävieraana paikkakunnalla, ja muita.

Aurooran mies oli ajoittain raivohullu. Niinä aikoina pelkäsi koko kylä
eikä häntä vastaan uskallettu mennä muuten kuin joukolla. Kohtausten
jälkeen hän katui ja pyyteli itkien anteeksi syntejään pihamaalla
kaikkien kuullen. Vanhin poika piti taloa. Hän joi yhdessä isänsä
kanssa. Hänen vanhimmassa lapsessaan oli kaatumatauti.

Matildan ensimmäinen mies oli kuollut ja hänen toiseen mieheensä oli
tullut keuhkotauti. Joka vuosi kuoli talosta lapsi ja joka vuosi syntyi
uusi.

Rikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja
yhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat,
mitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa
pitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla.
Hän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin
torppiaan.

Vuodet kuluivat.

Lapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja
ristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä
ei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän
tutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän
että hänen emäntänsä olivat jo vanhat.

Tuli sitten eräs helmikuun päivä.

Liitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi
kestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä:
silmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti.
Tyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen
parempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä.

— Siellä on matkustavainen, sanoi tyttö.

Isäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina
tuijottivat silmät piironkiin.

Tyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin
kuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita
silakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia
hiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat.
Terävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja,
työnsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan
ja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän
käsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn.
Emäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä.
Ne olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui
hänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi
saanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi.
Liitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa
kasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta.

— Saisivat viedä kaikki tyynni, sanoi emäntä. — Sinä vain makaat.

— Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. —
Sentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit.

— Käyt niin kuuroksi ettet mistään tiedä.

— Käyt niin laiskaksi ettet viitsi vetää jalkojasi keittiöstä tänne.
Kohta annat nimismiehen tulla suoraa päätä kamariin.

— Höpisit yöllä unissasi.

— Sinä höpiset valveillasikin.

— Mutta jollet sinä lakkaa nukkumasta silmät auki, niin minä...

Isäntä hyökkäsi emännän kimppuun. Tämä sinettyi hänen käsissään ja
huusi. Mutta huuto oli kuten puhekin äänetön. Hetken hän toinnutteli
tuolilla, pää piironkia vasten. Sitten hän seurasi isäntää keittiöön.
Kukaan ihminen ei olisi voinut nähdä, että he olivat riidelleet.

— Se matkustavainen herra sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän
tahtoisi puhua isännän kanssa, toimitti tyttö.

— Mikä? sanoi isäntä.

— Siellä on matkustavainen herra, joka sanoo, että hän on Rosnelli ja
että hän...

— Rosnelli?

Isännän huulet liikahtivat ja vain emäntä näki, että hän toisti nimen,
jonka tyttö oli lausunut.

— Rosnelli, Rosnelli, sanoi emäntä kovasti ikäänkuin olisi karaissut
itseään. — Minä menen, lisäsi hän sitten huomatessaan, ettei isännässä
ollut menijää.

Ja hän otti naulasta vanhan toppanutun ja varustautui menemään salin
puolelle. Mutta silloin oli isäntäkin tointunut, työnsi hänet syrjään
ja läksi paitahihasillaan kylmään porstuaan.

— Rosnelli, liikkuivat hänen huulensa sillä äänettömällä tavalla, jota
hän ja hänen vaimonsa käyttivät keskenään.

Keskellä salin lattiaa seisoi laiha kalpea mies. Isäntä ei tuntenut
häntä eikä luullut nähneensä hänen sukulaisiaankaan. Hän sai takaisin
mielenmalttinsa ja kysyi äreästi, kulmiensa alta katsellen, mitä olisi
asiaa.

Nuori herra asettui puusohvalle avaran salin toiselle puolelle, isäntä
istui tuolilla ovensuussa.

— Onko isäntä kauankin asunut tässä? sanoi nuorukainen lapsellisella
äänellä.

— Olenhan minä vähän aikaa.

— Jonkin kymmenkunnan vuotta?

Isännän silmä terästyi ja hän katsoi vaanien puhujaan.

— Ei ole tullut lasketuksi vuosia.

— No, oletteko kuullut puhuttavan suuresta varkaudesta, joka tapahtui
täällä Liitentaalin kestikievarissa neljäkymmentä vuotta sitten?

— En, sanoi isäntä, mutta sitä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt kuin
emäntä.

Huoneessa oli hämärä. Lumisade ajoi suuria läiskiä ruutuihin, jotka
ennestään olivat vihertävät.

— Neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoi nuori mies, — tuli tänne
muuan herra maksamaan suuren tukkiyhtiön sitoumuksia. Hän oli yötä
kestikievarissa ja aamulla oli hänen laukkunsa poissa. Siinä oli ollut
puoli miljoonaa. Laukku löydettiin jonkin virstan päästä. Rahoista ei
saatu minkäänlaista tietoa. Se herra oli minun isoisäni.

Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lumituiskun sysäykset vasten
ruutuja ja nuorukaisen askelet. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin
syövyttääkseen mieleensä jokaisen esineen. Toisella puolella huonetta
oli kokoon lykätty vuode, patjojen päällä punakirjava, likainen peite,
toisella auki työnnettävä puusohva. Suuri uuni oli halkeilleista,
keltaisen vihreistä kaakeleista. Vastapäätä toisiaan olivat ikkunat,
neljä luvultaan, välissä ikivanhaa, käpertynyttä sammalta. Pienellä
pöydällä ikkunoiden välissä oli päiväkirja, mustepullo ja kynä.

— Nukkuiko hän tuossa vai tuolla? kysyi nuorukainen.

Emäntä seisoi äkkiä heidän edessään ikäänkuin olisi kasvanut esiin
lattiasta.

— Ne on niin vanhoja asioita, ettei niistä enää tiedetä mitään, sanoi
hän. — Me on tultu tänne muualta. Hevonen olisi valjaissa.

Nuorukainen meni kamarin ovelle, joka oli auki, ja viipyi hetkisen
kynnyksellä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pieni pöytä ja pari
tuolia.

— Mitä niistä katselee, sanoi emäntä hänen takanaan.

Nuorukainen tuli saliin ja pysähtyi oven eteen, jossa ei ollut avainta.
Ehdottomasti meni emännän käsi taskuun, jossa avain oli.

— Mitä tuolla on?

— Huoneita, sanoi emäntä ärtyneenä.

— Olkaa hyvä ja avatkaa!

— Ja vielä mitä. Siellä nukkuvat meidän lapset, kun tulevat käymään
kotona. Ei siellä mitään ole.

— Tehkää hyvin ja avatkaa, pyysi nuorukainen hiljaa.

— Ei siellä ole kuin kolme huonetta ja jokaisessa neljä sänkyä. Ei
siellä koskaan ole asunut matkustavaisia.

— Mutta ennen teidän aikaanne, sanoi nuorukainen itsepintaisesti. —
Minun täytyy saada selville tämä asia.

— Herra lähtee nyt vain, ei se matkustavainen siellä ole nukkunut.

Nuori mies vilkastui.

— Ehkä te tiedätte jotakin?

— En minä mitään tiedä, joka olen tullut muualta. Se on toki liikaa,
että herra tunkee joka paikkaan niinkuin me oltaisiin varastettu ne
rahat. Jotka ollaan tultu muualta.

Emäntä paineli avainta taskussaan, pyyhki toisella kädellä nenäänsä
ja veti kädellään sitten pitkin toppatakkiaan. Isäntä istui tuolilla
ovensuussa, käsivarret polvilla. Lumi tuiskusi ruutuun. Hetkisen
tuijotti nuori herra lukittuun oveen, sitten hän kirjoitti nimensä
päiväkirjaan. Koko aikaan eivät isäntä ja emäntä vaihtaneet sanaakaan.
Emäntä seisoi ja isäntä istui.

— Minun täytyy tavata joitakin vanhoja ihmisiä, jotka muistavat, sanoi
nuorukainen, sukelsi suureen turkkiinsa ja lähti.

Emäntä kuuli eteisessä tiukujen soivan tuiskusta. Isäntä kuuli saman
saliin. Tiuku soi hiljaa. Isännästä tuntui siltä kuin nimi, jonka
nuori herra oli piirtänyt mustakantiseen kirjaan, olisi huutanut ilman
ääntä, kuten hän vuosien kuluessa oli oppinut huutamaan ja puhumaan.
Seuraavassa hetkessä hän oli kuulevinaan, että lukituissa huoneissa
liikuttiin. Emäntä tuli parhaiksi ja tönäisi häntä kylkeen.

— Minä menen luhtiin, sanoi hän, ja tyhjennän villat äiti vainajan
kirstusta.

Isäntä ymmärsi hänet paikalla ja nousi.

— Minkälainen siinä on lukko? kysyi hän.

— Huono.

— Pitäisikö käyttää sepällä?

— Että taasen puhuu pitkin kylää korjanneensa meillä lukkoja, kuten
silloin toistakymmentä vuotta sitten kun korjautettiin piirongin
lukkoja.

— Miten lukko sitten saadaan pitämään?

— Pannaan kirstu sängyn alle.

— Ja siitäkös puhe syntyy.

— Minä panen vaatetta päällepäin. Marjaanan lahjakankaat.

Aamuyöhön paloi tuli Liitentaalin keittiön takaisessa kamarissa.
Vanhukset liikkuivat sukkasillaan. Lattiapalkit vain narahtelivat ja
piironginlukko vingahti, mutta sitä ei kukaan voinut kuulla, ulkona oli
sellainen myrsky. Piikatyttö keittiössä nukkui sikeästi, kun emäntä
pari kertaa käväisi häntä katsomassa.

Niin kauan kuin vanhukset olivat työssä, säilyttivät he tasapainonsa,
mutta kun tulivat hiljaiseen vuoteeseensa, käänteleivät he ja
väänteleivät eivätkä saaneet unta.

— Olikohan se varta vasten lähtenyt liikkeelle tämän asian takia? sanoi
isäntä.

— Mistä minä tiedän.

He vaikenivat.

— Oletko vienyt lämpimäisiä vanhalle Kreetalle?

— Sokea Kustaakin tässä tuonnoin valitti, ettei ole tupakkaa.

He vaikenivat.

— Kuuletko sinä? sanoi emäntä ja nousi istualleen.

— Mitä?

— Tiukusta.

— Hullu sinä olet — ei suinkaan se keskellä yötä.

— Kyytipojalle oli sanonut palaavansa.

Emäntä, joka nukkui laidan puolella, keikautti jalkansa permannolle,
meni maantien puoleiseen ikkunaan ja kuunteli.

— Se kiertää paraikaa nurkkaa — nyt se kääntyy pihaan.

Isäntä kammersi ikkunaan ja raotti uudinta.

— Säikäytät kuoliaaksi, sanoi hän. — Eihän täällä mitään ole. Nostan
ylös koko rievun.

— Piika herää...

Isäntä yritti vetää ylös vanhaa repaleista uudinta ja emäntä meni
keittiöön katsomaan tyttöä. Isäntä haparoi kädellään kirstua vuoteen
alla ja pani pitkäkseen. Emäntä tuli jäljessä. Hän koetti turhaan etsiä
asentoa.

— Kuka koko asian aloitti? sanoi isäntä.

— Huuda nyt, että kuulevat kylälle asti.

— Kuka tuli minun luokseni ja sanoi: joudu nyt katsomaan, se metsäherra
on yöllä tullut pidoista ja on niin pätkässä, ettei tiedä kuusta eikä
auringosta.

— Huuda nyt, huuda nyt!

— Ja sen päänpohjassa on laukku — olisikohan tuo niin kovanaan rahaa?
Kukas niin sanoi?

— Mutta kuka laukun vieraan päänpohjasta otti ja kuka valjasti hevosen
ja kyyditsi tyhjän laukun Lammin ahteen alle?

— Pidätkö suusi taikka minä menen ja puhun kaikki nimismiehelle.

— Minä otan valalleni, että olet hullu — niinkuin oletkin.

— Herra Jeesus, nyt se on pihassa!

Vanhukset jähmettyivät ja pääsivät vasta hetken perästä jalkeille.
Ikkunoiden alla erottautui lumituiskussa hevonen ja reki. Mies huppuroi
hangen läpi ovelle. Koko talo ryski, kun hän löi oveen. Vanhukset eivät
liikahtaneet. Heidän sydämensä lyönnit olivat yhtä väkivaltaiset kuin
matkustavaisen iskut oveen. Piikatyttö keittiössä äännähti, sytytti
kynttilän ja hyppäsi porstuaa kohti. Isännän ja emännän piti sanoa
hänelle, ettei saa avata, mutta he eivät voineet liikkua eivätkä puhua.
He kuulivat oven käyvän ja porstuan lukon vingahtavan. Raskaat askelet
kulkivat yli siltapalkkien keittiön ovelle. Vanhukset tiesivät, että
vieras seisoi kynnyksellä.

— Täällä on matkustavainen, sanoi tytön ääni oven takana ja lukkoon
kajottiin.

Ovi oli emännältä jäänyt panematta ruoppiin. Se aukeni. Isäntä ja
emäntä seisoivat kuin kuvat lattialla. Äkkiä isäntä kaatui suinpäin
permannolle.

— Tyttö, mene viemään vierasta saliin, huusi emäntä keittiöön ja
potkaisi miestään. — Eihän se ole se, kuiskasi hän sitten. — Tämä on
kuka lienee. Pääsetkös ylös siitä. Minun täytyy hakea lakanoita, ei
minulla tässä ole aikaa virvotella sinua. No ole sitten siinä, jollet
pääse pystyyn.

Emäntä otti eteisen kaapista lakanat ja tyttö koetti sytytellä märkiä
puita kamarin uuniin. Vieras asteli pitkin permantoa ja hieroi käsiään
lämpöisiksi.

— Mikä isännälle tuli? sanoi hän.

— Se on niin huono päästään, sanoi emäntä. — Taisi olla häkää. Täällä
ei pidä panna peltiä kiinni liian aikaiseen.

Isäntä korjattiin vuoteeseen. Hän ei yhtä kaikki ollut kuollut.

Kaksi päivää hän makasi, ei ottanut ruokaa eikä puhunut. Tunnusteli
ainoastaan kädellään, oliko kirstu paikoillaan. Emäntä toimitti hänet
saunaan ja keitti hänelle kahvia.

— Mitäs sinä nyt siitä säikähdit, toisteli hän tuon tuostakin. —
Matkustavainen vain, mikä lienee ollut.

Mutta hän pelkäsi öisin niin ettei uskaltanut sammuttaa tulta, vaikka
kauppias oli kallistuttanut öljyä. Kolmantena päivänä isäntä pyysi,
että soitettaisiin Marjaanalle.

— Entäs muille lapsille, sanoi emäntä. — Eikös Rikhartille?

— Marjaanalle, sanoi isäntä ja pusersi kädessään avainta paitansa alla.

Kärsimys ei poistunut hänen kasvoistaan. Äänettömät sanat eivät enää
tarkoittaneet emäntää, ne huusivat ikäänkuin johonkin tyhjyyteen.
Emännän mieleen johtui, että tällaisissa taudeissa on tapana kutsua
pappi, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin.

Marjaana tuli. Hän ajoi kotitalonsa luhistuneesta portista kiiltävin
valjain, kallis turkinkaulus pystyssä. Kun isäntä kuuli hänen naurunsa
eteisestä, sai hän sellaisen voiman että nousi ja meni tytärtään
vastaan. Mutta nauru vaikeni Marjaanan huulilta. Äiti oli ainoa joka
saattoi puhua.

— Huonoa on ollut, sanoi hän kulkien keittiön ja kamarin väliä. —
Mikä lienee tullut tässä perjantaiyönä kun kaatui aivan oikoiseksi
lattialle. Lieneekö ollut halvaus. Mutta ei sen ole mikään paikka
tunnottomana. Ja tämä on niin terveen näköinen tämä Rekolan emäntä. Et
sinä vanhenekaan. Ja hoikka olet niinkuin tyttö. Mikäs sinun sitten
on, kun ei ole lapsiakaan. Jo tämä isäsi nyt paranee, sauna tekee aina
hyvää.

Kun äiti oli mennyt keittiöön, laski Marjaana käden isänsä otsalle. Isä
oli pitkänään, silmät piironkiin päin.

— Mitenkäs se sinun kätesi on niin kylmä? kysyi hän ja vei kankeasti
kouransa tyttärensä kädelle. — Sormuksiako ne ovat? Onpa niitä monta.
Ovatko ne kalliitakin?

Marjaanan rinnassa tyrski itku ja hän pidätti sitä vaivoin. Käsi nousi
isän päälaelta, hän veti pois sormukset ja laski ne pöydälle. Emäntä
toi kahvia. Kupit olivat Marjaanan lahja, ne seisoivat outoina vanhalla
tarjottimella. Lautasella, jonka laidat olivat kuluneet, höyrysi lämmin
vehnäleipä. Emännän posket olivat vielä kuumat paistamisesta.

— Tule nyt ja ota, sanoi hän. — Kupitkin uudistetaan vasta tänään.

Marjaana nieli kahvin kuin pahan lääkkeen.

— Ja leiponutkin te olette, sanoi hän.

— Paljonko isännän hautakivi tulee maksamaan? kysyi isä.

— Kolmatta tuhatta.

— Onpa se hinta, hämmästeli äiti.

— Älkää tuoko minulle enempää, pyyteli Marjaana äidin varustautuessa
lähtemään keittiöön.

— Vielähän sinä juot kolmannenkin kupin, vakuutti äiti. — Niin harvoin
käyt etkä joisi toista kuppia.

— Älä siinä puhu, ärähti isäntä, — tuo lisää.

Hän imi piippuaan ja katseli piironkiin.

— Lähetä nyt sitä punamultaasi, niin maalataan talo, sanoi hän ja hänen
kankea suupielensä tapaili hymyä.

— Lähetätkö niitä tynnyreitäsi?

Marjaana pyyhki ohuella, hyvänhajuisella nenäliinalla silmiään. Hänen
päänsä oli kipeä. Äiti toi kahvia, hänen täytyi juoda ja luvata,
että hän äidin kanssa lähtisi navettaan. Mutta kun äidin piti mennä,
katsahti hän Marjaanan kenkiä.

— Ovatko ne silkkiä? sanoi hän ja taipui koettamaan niitä. — Ja
tuollaiset soljet. Ovatko ne hopeaa? Aijai, kyllä ne tulevat kalliiksi.

Isäntä keskeytti hänet äreästi.

— Ei Marjaana minnekään mene. Tarha on sellaisessa siivossa, että sinne
hukkuu...

Isäntä ja emäntä kiistelivät hetken. Marjaana jäi tuolille isännän
päänpohjiin. He olivat enimmäkseen vaiti. Joskus sipaisi isäntä
Marjaanan hihaa.

— Silkkiä, sanoi hän. — Missä sormukset ovat?

Marjaanan povi nousi ja laski.

— Mitä sinä teet — itketkö sinä?

Marjaana taipui tuoliltaan isänsä puoleen.

— Te olette kuolevan näköinen, sanoi hän itkuaan pidätellen.

Isännän katse pysähtyi hänen kasvoilleen. Se oli kuin lasista.

— Niinkö luulet?

Hänen puheensa ei tahtonut kulkea.

— Te kuolette, sanoi Marjaana eikä enää pidättänyt itkuaan. —
Valmistakaa itseänne.

Hetken tuijottivat lasittuneet silmät mitään näkemättä tyttäreen.
Sitten rupesi sairas pitämään kiirettä.

— Ota tämä avain — tästä rinnalta. Kaikki on sinun. Teet niillä mitä
tahdot.

Marjaana itki menehtyäkseen. Isän käsi lepäsi hänen hiuksillaan kuin
kaarnankappale silkkilankavyyhdellä. Äkkiä Marjaana taukosi itkemästä
ja mielijohde herätti eloon hänen kasvonsa. Hän tarttui avaimeen isän
rinnalla. Tuntui samanlaiselta kuin äsken, kun oli pitänyt juoda äidin
kahvia. Hänen kätensä liikkuivat hätäisesti, hänen ohimonsa takoivat.
Siinä oli jotakin kammottavaa, että hän irrotti kuolevan isänsä
kaulasta nuoraa, jonka varassa avain riippui. Hänen täytyi samalla
nostaa harmaata päätä. Se painoi kuin olisi ollut kuollut kappale.
Hän toimi täynnä eloisuutta, juoksi piirongille ja rupesi kuumeessa
panemaan avainta reikään. Se ei sopinut. Hän hätääntyi: isän täytyy,
ennenkuin kuolee nähdä mitä hän tekee! Hän kävi voimattomaksi piirongin
edessä. Silloin hän kääntyi ja näki vuoteen alla arkun. Hän hyppäsi
sitä kohti ikäänkuin se olisi ollut pakeneva saalis ja tempaisi sen
keskelle permantoa. Avain sopi. Hän aukaisi.

Kankaita — huiveja... Hänen omia lähettämiään.

Hän rupesi mättämään niitä permannolle. Hänen valkoiset kätensä
penkoivat esiin villoja ja pellavia. Vihdoin ne tapasivat pieniä
paperipinkkoja ja sukanteriä, jotka oli sidottu kiinni pusseiksi.
Hänen sydämensä sykähti ja veri valautui kasvoille. Lattialle lensi
setelipinkkoja. Hänet valtasi raivo kun hän ne näki. Hän koetti repiä
rahoja. Ne oli huolellisesti sidottu kokoon eikä hän saanut niistä irti
kuin pieniä liuskoja.

Hän huomasi uuninsuun olevan avoinna ja rupesi paiskelemaan
rahapinkkoja riutuvaan hiillokseen. Hän ei nähnyt, miten valkoiset
hänen isänsä kasvot olivat. Huoneessa oli jo hämärä.

— Isä, kuiskasi hän polvillaan rahakirstun edessä ja haroi käsillään
pimeyteen, — kerrankin minä saan tehdä siunattua työtä. Tiedättekö,
että minä aivan pienenä lapsena näin, kuinka te panitte lankoja huoneen
päästä toiseen ja tuuletitte seteleitä. Te ette luullut minun mitään
ymmärtävän — minä makasin kehdossa — mutta minä näin kaikki. Sitten te
naititte minut vanhalle rikkaalle miehelle — voi isä, ette tiennyt mitä
teitte! Minun elämäni on ollut niin syntistä ja niin onnetonta.

Hän suistui maahan ja itki ääneen. Äkkiä hän muisti, että isä oli
sairas, ja laahautui polvillaan vuoteen ääreen.

— Enhän minä syytä teitä, kuiskasi hän, — te olette rakastanut
lapsianne ja annoittehan te nyt minulle tämän suuren lahjan: että sain
hävittää... Ehkä minulle vielä voi alkaa uusi elämä.

Hän piteli isänsä kylmää kättä ja lepäsi, hiljaa itkien, pää vuoteen
laitaa vasten.

Äkkiä tuli valonsäde hämärään huoneeseen. Emäntä seisoi lyhty kädessä
kynnyksellä.

— Mitäs tämä on? huusi hän sillä mykällä kielellä, jonka vain isäntä
oli elonsa päivinä ymmärtänyt. — Marjaana, mitä sinä olet tullut tänne
tekemään! sanoi hän kauhuissaan tyttärelleen.

Lyhdyn valossa näki Marjaana isänsä kasvot. Ne olivat jo kuolleet.
Käsi kylmeni kokonaan hänen kädessään. Hän päästi sen ja antoi tilaa
äidilleen. Äiti rupesi huutamaan. Marjaana pani kätensä ristiin ja
tapaili rukousta.




ISÄ JA POIKA


Muutamia päiviä ennen joulua, kun Anna minä hetkenä hyvänsä saattoi
odottaa kotiin poikaansa hänen pitkältä matkaltaan, saapui kartanosta
kokonainen kuormallinen jouluvaroja. Vouti niitä oli tuomassa kuten
aina ennenkin, mutta ei niitä ollut koskaan ollut näin paljon. Anna
päivitteli nostellessaan säkkejä ja koppia reestä, että mihin hän
saisi kaikki mahtumaankaan. Iloissaan hän oli, sillä Aarne tarvitsi
vahvistavaa ravintoa vaivalloisen matkan jälkeen, ja mistäpä hän
olisi sellaista ottanut, jollei paroni olisi muistanut. Paroni oli
häntä kyllä muistanut, ei hänellä ollut valittamista. Kun kuorma oli
tyhjennetty, jäi vouti panemaan kiinni hevosta, mutta Anna juoksi
sisään toimittamaan kahvia tulelle ja tupakkaa esiin. Ei hänen
tarvinnut sentähden kiirehtiä edellä, että huoneita olisi pitänyt
siistiä: Annan pieni asunto saattoi minä hetkenä hyvänsä ottaa vastaan
vieraita, niin hyvässä järjestyksessä se oli.

Vouti kopisteli lumet saappaistaan eteisessä, pani lakkinsa tuvan
naulaan ja istuutui tuolille ovensuuhun, missä hänen oli tapana
istua. Pöydän nurkalta ikkunoiden välistä hän löysi savukelaatikon ja
tulitikut ja sytytti savukkeen aina heti pantuaan lakin naulaan ja
poltteli Annan keittäessä kahvia. Näin oli ollut parikymmentä vuotta.
Pari kertaa vuodessa oli voudille tullut asiaa Annan asunnolle.

— Onko paroni todella niin kovasti kipeänä? kysyi Anna päästyään
päivittelemästä vastaanottamiensa lahjojen suuruutta ja kiittelemästä.

— Ei se siitä enää nouse. Tohtorit sanovat, että yli joulun voi mennä.

Anna kääntyi selin voutiin ja pyyhki silmiään.

— Sanovat kovasti muuttuneen? lausui Anna hiljaa.

— Muuttunut on, vastasi vouti.

Anna ei ollut sattunut näkemään paronia koko tähän vuoteen, jolloin
Aarne oli ollut siellä kylmissä maissa. Viimeksi oli paroni ratsain
tullut vastaan tiellä ja pysähtynyt ja kysynyt Annalta, mitä kuuluu
ja onko poika kirjoittanut. Paroni oli ollut komea ja punaposkinen,
vaikka hiukset olivat harmaat. Annalle oli tehnyt niin hyvää, että hän
oli ollut purskahtamaisillaan itkuun: paroni ei ollut kahteenkymmeneen
viiteen vuoteen puhutellut häntä. Lahjat olivat tulleet voudin kautta.
Käydessään työssä kartanossa oli Anna kyllä nähnyt paronin, ainahan
hän oli liikkeellä. Mutta tuntui sentään hyvältä, että oli saanut
häneltä pari ystävällistä sanaa: tiesihän silloin, ettei hän ollut
suuttunut ja että hän muisteli poikaa. Vähät muusta. Anna oli monesti
ihmetellyt, että paroni saattoi elää haluamatta nähdä ainoaa lastansa.
Hänen tietääkseen ei paroni ollut tavannut Aarnea sitten kun Aarne tuli
suureksi. Kerran hyvin kauan sitten oli paroni tullut Annan asunnolle
iltahämärissä ja katsonut, että huoneet oli kelvollisesti tehty, ja
seisonut kehdon ääressä. Mutta senjälkeen hän ei ollut lausunut sanaa
äidille enempää kuin lapsellekaan ja Anna oli luullut hänen kantavan
vihaa. Kunnes tässä vuosi sitten paroni tiellä puhutteli hevosen
selästä. Senjälkeen oli Annalla ollut sisäinen rauha, kunhan vain ei
olisi ollut levottomuutta Aarnesta.

Nuorella maisterilla oli yliopiston matkaraha ja vuoden hän oli
kulkenut kaukana puolivillien kansojen keskuudessa. Ihmiset siellä
kävivät puettuina eläinten nahkoihin ja asuivat maakuopissa, ja niin
vaikea oli saada kirjettä sinne ja sieltä, että äidin ja pojan oli
täytynyt elää kuukausimääriä toisistaan kuulematta. Sairaanakin Aarne
oli ollut, tiesihän sen, niin kurjissa oloissa. Yökaudet äiti oli
valvonut ja rukoillut hänen puolestaan ja sykkivin sydämin ajatellut,
kuinka hän Aarnea hoitelee, jos tämän vielä saa elävänä takaisin.

— No, ei ole tiedossa päivää, milloin tullaan kotiin? sanoi vouti.

Hän ei milloinkaan maininnut nuorta maisteria enempää kuin hänen
äitiäänkään nimeltä heille itselleen, ja muille puhuessaan hän
käytti ankarasti Aarnen arvonimeä lyseolaisesta maisteriin asti sitä
mukaa kuin Aarne arvossa yleni. Aarnen äiti oli aina muille puhuessa
»Koskisen Anna».

— Ei ole, mutta jouluksi on määrä tulla, vastasi Anna.

Voudin ja Annan välillä vallitsi suhde, johon ei koskaan oltu sanoin
kajottu. Kun Anna nuorena tyttönä tuli kartanoon palvelukseen, oli
vouti ollut siellä jo useita vuosia. Hän katseli silloin Annaa, kuten
moni muukin katseli, ja Anna ajatteli häntä. Kerran kirkkomatkalla he
ajoivat samassa hevosessa ja silloin vouti osti Annalle esiliinan, kun
yhdessä oltiin asialla kauppapuodissa. Vouti oli pitänyt sitä alkuna,
josta Annan tuli ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Eikä hän senjälkeen
puuttunut asiaan, vaan arveli, että kumpikin säästää tahollaan pari
vuotta vielä. Silloin sattui se mikä sattui ja Anna joutui pois
kartanosta ja paroni teetti hänelle huoneet. Vouti meni jonkin vuoden
kuluttua naimisiin ja rupesi paronin käskystä silloin tällöin käymään
asialla Annan asunnolla. Voudilla ei ollut lapsia ja hän silitti
mielellään Aarnen päätä. Nyt leskimiehenä hän katseli Annaa melkein
omaisenaan ja oli itsekseen päättänyt, että hän testamenttaisi Annan
pojalle, mitä häneltä jäisi, ja pitäisi häneltä jokin satanen jäädä,
vaikka hän vanhaksikin eläisi.

— Vieläköhän sieltä palataan yhtä jäykkinä miehinä kuin mentiin? sanoi
vouti.

— Eiköhän maailma ole opettanut, vastasi äiti.

Vouti tarkoitti nuoren maisterin suhdetta paroniin. Alettuaan
ymmärtää poika oli osoittanut sellaista itsepintaisuutta ja
jäykkäniskaisuutta, että täytyi kauhistua. Ei pienintä siitä, mitä
paroni äidille lähetti, poika ottanut vastaan. Heti kun hän kuuli,
että jyviä oli saapunut kartanosta, ei häntä saatu syömään leipää
ennenkuin hän vakuuttui siitä, ettei leipä ollut kartanon jyvistä.
Äiti tuli usein valehdelleeksi, koska poika muuten olisi kuollut
nälkään. Aarne ei tervehtinyt paronia, jos he sattuivat vastatusten
tiellä. Aarne käyttäytyi sillä tavalla, että täytyi ihmetellä paronin
pitkämielisyyttä. Toinen olisi ajanut perheen niin kauas kuin tietä
riitti. Mutta poika oli niin vanha, ettei häntä voinut pakkokeinoinkaan
ruveta taivuttelemaan. Äiti ei saattanut tehdä muuta kuin rukoilla,
että Jumala taivuttaisi hänen mielensä. Miten onnellista olisikaan
ollut, jos Aarne olisi kauniisti antanut paronin auttaa — velattomasti
olisi saanut lukunsa. Nyt painoivat velkataakat ja suuri osa lukuaikaa
oli mennyt ansaitsemiseen. Äiti eli siinä toivossa, että vaivalloinen
matka olisi kasvattanut nuorukaista ja taltuttanut hänen ynseää
mieltään.

— Voitaisiin käydä paronia tervehtimässä, kun palataan, sanoi vouti.

— Luuletteko niin?

— Paroni on parina päivänä kysynyt, onko jo tultu siltä pitkältä
matkalta.

Anna hykertyi istumaan ja mielenliikutus valtasi hänet. Entä jos paroni
ikävöi ainoaa lastaan, entä jos paroni testamentissaan aikoo muistaa
häntä. Aarnen täytyy tulla järkiinsä.

— Se on sellaista, aloitti vouti ja tuijotti eteensä permantoon,
yskähti ja toisteli sanoja ennenkuin sai ne suustaan, — sellaista, että
kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla — toisella tavalla
kuin elävää.

— Niin kyllä, sanoi Anna ja pyyhki silmiään.

— Minä — kuljin minäkin — minäkin — minäkin ase taskussa viikon päivät
— silloin...

— Ase taskussa? toisti Anna ja vaaleni.

— Niin, kun oli tehty se — se — kirkkomatka yhdessä ja piti tuleman —
sellainen. Mutta minä puhuin tässä asian paronille, ettei jäisi mitään
omalletunnolle jos kuolema tulisi.

Anna meni lieden luo. Hän muisti, miten mustana vouti oli kävellyt
niihin aikoihin, jolloin hän joutui pois kartanosta. Hänen teki
yhtäkkiä mieli osoittaa voudille hyvyyttä. Hän meni kirstulleen
nurkkaan, penkoi hetkisen ja kurotti sitten pöydälle savukelaatikon
viereen koreasti kokoon käärityn esiliinan. Vouti tunsi sen samaksi,
jonka hän kirkkomatkalla oli ostanut. Vähän aikaa viipyi Anna
polvillaan kirstun ääressä, vaikka kansi jo oli kiinni ja vouti istui
kyynärpäät polvilla. Sitten tuli Anna ja otti esiliinan. Hän hymyili ja
hänen katseensa oli maassa, kun hän pudotti vaatekappaleen levälleen ja
pani sen vyölleen. Se oli kuin eilen ostettu.

Vouti ryki, Anna kysyi, eikö hän saisi kaataa lisää kahvia. Vouti
kiitti ja sanoi hyvästi. Hän ei katsonut Annaan, mutta näki
punakirjavan esiliinan ja muisti että se heistä molemmista silloin
oli ollut kaikkein kaunein kaupassa. Anna tuli taputtamaan hevosta ja
antamaan sille leipää, kun vouti läksi. Sitä hän ei ollut tehnyt niinä
kahtenakymmenenä vuonna, joiden aikana vouti oli käynyt täällä paronin
asioilla. Nyt oli myöhäistä.

Aarne saapui päivää ennen jouluaattoa laihtuneena ja parroittuneena,
mutta miehekkäänä ja iloisena. Tuskin hän oli antanut äidille kättä,
kun hänen jo piti avata laukkunsa ja katsoa, olivatko paperit
paikoillaan. Hänellä oli paljon papereita, jotka painatettaisiin, ja
hän punnitsi pinkkoja kädessään ja kertoi, miten hän oli kirjoittanut
ne kylmissä savupirteissä ja maakuopissa. Papereissa oli sellaisia
asioita, jotka kuolevat kansojen mukana. Sadan vuoden päästä ei ehkä
kukaan enää ymmärrä niiden kansojen kieliä. Sentähden on niin tärkeää,
että pelastetaan, mitä vielä on pelastettavissa. Ne kansat siellä
olivat pakanoita, hän oli tuonut mukanaan pari niiden jumalankuvaa.
Äiti hätkähti, kun poika asetti hänen eteensä pienen puunuken, jolla
oli sarvet kuin pirulla. Mutta se oli jumala. Äiti erkani liedellä
olevista padoistaan ja kyynelten sekainen hymy, joka oli tullut hänen
kasvoilleen samana hetkenä, jolloin poika astui kotikynnyksen yli,
jäykkeni.

— Eikö sinne nyt sitten voi mennä lähetyssaarnaajia? keskeytti hän
poikansa kertomuksen. — Yhtenään pidetään lähetysjuhlia ja aina vain
lähetetään kuumiin maihin.

Hänen mieleensä johtui, että olisipa Aarne ruvennut papiksi, kuten äiti
niin hartaasti toivoi, niin olisi voinut saarnatakin ja kastaa edes
muutamia ihmisparkoja. Mutta hän ei näin heti ensi hetkessä tahtonut
pahoittaa Aarnen mieltä moitteella.

— Syövätkö ne ihmisiä? kysyi hän äkkiä.

— Ei, ei minun henkeni ollut vaarassa, nauroi Aarne, päinvastoin siellä
on sellaisiakin kansoja, jotka eivät tapa mitään eläintä.

Se oli äidistä yhtä ihmeellistä. Miten voitiinkaan tulla toimeen
tappamatta eläimiä? Mihin ne joutuivat lopulta? — Kuolivat ja ihmiset
söivät ne sitten. Söivät kuolleita eläimiä — sehän oli kauheaa!

Aarne nauroi ja asetti pienen puujumalan ruokapöydälle seinää vasten.
Pöytä oli nelikulmainen, seisoi ikkunoiden välissä. Siinä se oli ollut
niin kauan kuin Aarne muisti ja kukkia oli aina ollut ikkunalla.

— Mikäs pelakuunioiden on, kun eivät kuki? kysyi hän.

Äiti unohti pakanat ja pääsi tasapainoon.

— Eiväthän ne juuri koskaan näin joulun edellä. Mutta niissä on jo
nuppujen alkuja.

Äidin herkut tulivat pöytään, pieni puujumala seisoi seinää vasten ja
irvisteli ja Aarne söi ja kehui ja kehui ja söi. Äiti iloitsi hänestä
ja kiitteli Jumalaa siitä, että hän oli kotona.

— Paroni on pahasti sairaana, kertoi hän.

Aarne lakkasi syömästä ja lensi punaiseksi.

— Ovatko nämä herkut kartanosta? sanoi hän.

— Älä nyt, hyvä lapsi, riensi äiti sovittamaan. — Kuulehan nyt ensin...

— Tiedättehän, etten minä tahdo mitään kartanosta.

— Mutta paroni on tänä jouluna jaellut kaikille köyhille, ei yksin
meille.

— Jaelkoon. Muiden sopii ottaa vastaan — ei meidän.

— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella
tavalla kuin elävää.

Äiti itki. Poika vaikeni.

— Kuka on sanonut että paroni kuolee? kysyi hän hetken perästä.

— Tohtorit. Yli joulun voi mennä.

Kotiintulon onnellinen vietto oli supistunut lyhyeen. Yksitavuisesti
kyseli äiti kylmistä maista ja pakanoista, jotka niissä asuivat, ja
väkinäisesti vastasi poika. Äiti oli pahoilla mielin siitä, että näin
ensi iltana oli kajonnut vaaralliseen asiaan, ja lisäksi hän suri
Aarnen taipumatonta luontoa, johon ei vaivalloinen viime vuosikaan
ollut pystynyt. Aarnea raivostutti, että paroni oli kipeänä ja ettei
hän niin muodoin saanut vihata tätä niin paljon kuin saattoi vihata
tervettä miestä. Muuten hän ei lainkaan uskonut, että paroni kuolisi.
Mikä hänet tappaisi. Komea ja ylpeä hän oli ollut, kun he viimein
maantiellä näkivät toisensa. Paroni oli ajanut vaunuissa ja hän, Aarne,
oli astunut jalan. Hän oli iloissaan siitä, ettei ollut tervehtinyt
eikä sittenkään tervehtinyt kun paroni kääntyi katsomaan taakseen. Mikä
hänet tappaisi — jopa nyt!

Yhtäkkiä hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja lyödä kuten hän oli
tehnyt lapsena, kun toiset pojat olivat häntä kiusoitelleet. Jo
varhaisessa lapsuudessaan, ennenkuin hän mitään ymmärsi, oli hänellä
ollut sama tunne kerran, kun oli joutunut kartanon puutarhaan ja paroni
sattui hänen eteensä. Hän oli luullut, että paroni löisi häntä ja hän
oli uppiniskaisena mennyt päin. Hän olisi tahtonut, että paroni löisi.
Mutta paroni oli laskenut kätensä hänen päälaelleen. Silloin hänen
oli tehnyt mieli sivaltaa kättä ja itkeä. Hän olikin juossut pois ja
mennyt tallin parvelle ja itkenyt siellä. Tästä tapauksesta ei äiti
tiennyt eikä kukaan ihminen. Hän oli säilyttänyt sitä omana häpeänään
eikä uskaltanut sitä ajatellakaan, paitsi yksin, kun ei kukaan ollut
näkemässä hänen punastumistaan.

Äiti ja poika eivät päässeet siihen hyvään sovintoon, mikä heidän
välillään vallitsi aina kun vain ei kartanoa eikä paronia mainittu.
Tuli jouluaatto ja havut sirotettiin permannolle ja haarakynttilät,
joita äiti vanhaan tapaan oli valmistanut jouluksi, olivat pöydällä,
mutta äidin ja pojan välillä oli asia, josta he eivät saaneet puhutuksi
ja joka ei puhumatta parantunut. Vai olisiko parantunut puhumallakaan.
Saadakseen helpotusta he tulivat puhuneiksi samoja asioita moneen
kertaan ja menivät hyvin aikaiseen nukkumaan. Kuten edellisenäkin
iltana Aarne tunsi outoa kipua ajatellessaan paronia ja ruokki itseään
katkerilla muistoillaan paronista. Hän oli koko viime vuoden ollut
niistä vapaana, mutta nyt ne tulivat uudella voimalla eikä niitä
lieventänyt edes se että paroni oli kipeänä, päinvastoin se asiain tila
lisäsi kalkkiin uuden myrkkypisaran. Paroni oli aina ollut myrkkynä
Aarnen elämässä.

Koskisen Annan asumuksessa oltiin syvässä unessa, kun kulkuset
helähtivät jouluyön pimeässä ja vouti heitti lunta ruutuun. Hänen
täytyi jonkin hetken kolkuttaa ovellekin ennenkuin sai ihmiset hereille.

— Kukas siellä on? huusi Anna.

— Kartanoon olisi määrä tulla, vastasi voudin ääni.

— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi Annalta ja hän juoksi vähissä
vaatteissaan edellä sisään ja rupesi ajamaan hameita päänsä yli. Vouti
löysi pimeässä tuolinsa.

— Meillä tehdään lähtöä, sanoi hän.

— Kenenkä on määrä tulla? kysyi Anna nopeasti ja takertui vaatteisiinsa.

— Mennään herättämään — sinne kamariin vain.

— Herra Jeesus sentään! toisti Anna itsekseen ja itku repi hänen
rintaansa.

Aarne karkasi ylös vuoteestaan eikä muistanut missä oli. Hän rupesi
kuin pahankurinen lapsi vikuroimaan ja intti, ettei lähde minnekään.

— Ethän sinä toki niin jumalattomaksi heittäydy, puhui äiti
kauhistuksen vallassa, — että kiellät, kun kuoleva pyytää. Miten
sinä seisot viimeisellä tuomiolla? Tällä laillako sinua äitisi on
opettanut...?

Aarne oli jo pystyssä ja haki vaatteitaan pimeässä. Äiti sytytti lampun
ja siunaili lakkaamatta. Oli yhtä kaikki hyvä, että hän oli silloin
nähnyt paronin hevosen selässä ja että paroni oli eronnut hänestä
ystävällisin sanoin.

— Herroja on tuotu asemalta, kertoi vouti. — Mitä lienevät olleet
lakiherroja. Ja armo Helsingistä on tullut. Mutta tohtoreita ei paroni
enää tahtonut, oli sanonut, etteivät ne mitään tiedä.

Aarne tuli kamarista suuressa turkissaan, joka hänellä oli ollut
matkallaan.

— Vai jo sitä on tultu kotiin, sanoi vouti ja katsoi tiukasti
pörröisten kulmakarvojensa alta.

— Mitä kuuluu? vastasi Aarne ja meni samaa tietä ulos.

Voudin irrottaessa hevosta seisoi äiti Aarnen rinnalla hangessa ja
veteli pientä huivia tiukempaan hartioittensa ympärille. Hän itki ja
puheli:

— Vihastukaa ja leppykää taas... Mitäs jos meidän kuolinhetkellä joku
sanoisi, ettei tahdo leppyä... Kyllä sinun äitisi tiesi, ettei paroni
häntä naisi. Sinun äitisi oli heikko.

Ensimmäisen kerran eläessään Aarne kuuli äitinsä sanoin koskettavan
arimpaan kohtaansa. Hän kuumeni ja hänet valtasi sellainen inho, että
olisi voinut lyödä äitiänsä. Nyrkki puserruksissa hän meni rekeen
ennenkuin hevonen vielä oli irroitettukaan ja vouti hyppäsi kuskille.
Reki painui metsätiellä pehmeään lumeen ja maanpinnan epätasaisuudet
tuntuivat. Varvut löivät vasten kasvoja, luminen puu pudotti tuon
tuostakin taakkansa suoraan rekeen. Taivas erottautui raskaan vaaleana
metsän pimentoa vasten, jossa reki liukui kuin kujassa. Hentoiset
latvat nousivat liikkumattomina taivaan valkeutta kohden. Oudosti
helähtelivät kulkuset jouluyössä, jossa kuolema tuntui.

Aarneen kokoontui vuosien katkeruutta niin että hän tuskin saattoi
hengittää. Minun pitää saada sanoa kaikki, päätteli hän. Muuten täytyy
minun koko ikäni kantaa tätä taakkaa. En kiivastu, olen itseni herra,
mutta hänen täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, mitä on antaa lapselle
elämä, mutta kieltää siltä isännimi. Se, se, se hänen täytyy tietää,
muuten ei hänenkään ole hyvä astua iäisyyteen. Jahka hän on tuntenut
minun häpeäni kirvelevän sielussaan ja saanut sen anteeksi, sitten hän
voi jättää elämän!

Nuori maisteri kokosi mieleensä yksityiskohtia. Voiko hän käyttää
niitä, riippuu siitä, miten sairas mies on. Mutta pääasian, sen hän
paiskaa vasten tämän kasvoja, vaikka tämä siihen kuolisi.

Vouti teki pari kysymystä, taisi kysyä jotakin matkasta. Sitten hän
sanoi:

— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella
tavalla kuin elävää.

Aarne toisti itsekseen hänen sanansa ja avasi turkin. Oli liian lämmin,
hän ei ollut nyt Siperiassa.

Metsä loppui ja he ajoivat läpi suurten aukeiden, joiden lumipinnoissa
ojien syvennykset tuntuivat. Puiston sisältä pilkotti tulta.

Aarnen sydän löi. Kymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt kartanoa.
Kuusiaita puutarhan laidalla oli kasvanut korkeaksi. Jotkin pensaat oli
peitetty olkisuojuksilla. Koko alakerrasta loisti valoa. Talon herran
ikkunat yksin olivat peitossa. Aarne muisti keittiön portaat, leveistä
pääportaista hän astui ensimmäisen kerran. Kylmän eteisen seinällä
paloi kuparijalustoissa kynttilöitä ikäänkuin olisi ollut juhlat.
Eteisestä nousivat portaat yläkertaan. Nuori palvelustyttö tuli ja
auttoi turkin vieraan yltä.

Salissa istuivat vanha rovasti ja paronin sisar. He puhelivat
kuiskaten. Aarne tervehti heitä ylpeästi eikä istuutunut.

— Paroni on halunnut tavata minua.

— Niin, sanoi valkopäinen rouva, — veljeni on käskenyt, että hänet
herätettäisiin heti kun te tulette.

Ja hän hävisi äänettömin askelin viereiseen huoneeseen. Rovasti
silmäili nuorukaista mielihyvin niinkuin vanha ihmistuntija katselee
puhdasta ja kaunista lasta.

— Maisteri on hiljan tullut kotiin?

— Toissapäivänä.

— Matka kävi onnellisesti?

— Kiitoksia.

Hopeinen kellonääni helähti. Sali oli hyvin suuri ja matala ja täynnä
vanhoja muotokuvia. Korkeaselkäiset tuolit seisoivat kankeina pitkin
seiniä. Sekä rovasti että Aarne odottivat vanhaa rouvaa.

— Paronilla on teille tärkeää puhumista, sanoi rovasti.

— Mahtaa olla, vastasi Aarne ja hänen äänensä kuului kovalta
hiljaisuudessa.

— Ettekö istu, kehoitti rovasti hetken perästä.

— Kiitoksia.

Aarne jäi seisomaan. Vihdoin tuli vanha rouva ja vei hänet usean
huoneen läpi. Viimeisellä ovella astui sairaanhoitajatar vastaan. Hän
antoi kumartaen tilaa ja ovi sulkeutui nuorukaisen takana.

Hän näki korkeaselkäisen vuoteen ja kaikki hänen ajatuksensa
keskittyivät sen ympärille. Maailmasta katosi muu. Hän näki valkoisen
käden liikahtavan ja seurasi viittausta. Käsi ojentui häntä kohti.
Hän ei voinut lyödä sitä. Se oli kylmä ja kankea. Siinä tuntui suuri
sormus. Käsi viittasi häntä istumaan tuoliin, joka näytti häntä
odottavan. Hän vaipui siihen eikä hetkeen kuullut muuta kuin sydämensä
lyönnit. Hän tapaili äskeisiä päätöksiään ja kutsui mieleensä katkeria
muistojaan, mutta sai ne laimeasti tottelemaan. Tottuessaan himmeään
valaistukseen hän näki selvästi kasvot vuoteella. Ne olivat kuin
kuolleella. Silmätkin kiinni. Siinä olivat ihmisen kasvot paljaiksi
riisuttuina, kuten ihmisen sielu on kuoleman hetkellä. Piirteet olivat
suuret ja vakavat. Äkkiä niihin tuli elämää: silmät avautuivat ja
katsoivat nuorukaiseen.

— Minä olen pyytänyt teidät tänne, aloitti kuoleva äänellä, jolla
sotapäällikkö lausuu jäähyväissanoja rykmentilleen, — tarjotakseni
teille nimeni ja omaisuuteni.

Hän vaikeni ja katsoi nuorukaiseen. Äänettömyys oli pitkä. Pojan
kasvoilla vaihtelivat kalpeus ja puna. Äkkiä hän ymmärsi, mistä oli
kysymys, ja sai takaisin vanhan vihansa.

— Ei koskaan, kuiskasi hän käheästi ja löi litteän kätensä vuoteen
laitaan. — Tarjous tulee myöhään. Kiitoksia paljon.

Hän nousi ja heilautti päätään valmiina lähtemään huoneesta. Kasvot
vuoteessa olivat liikkumattomat. Kellertävä nahka kulki luita myöten
eikä päästänyt näkyviin pienintäkään punerrusta. Silmät katsoivat
terävinä ja teräksenharmaina. Ne eivät päästäneet häntä menemään.

— Ottakaa varjostin pois, sanoi sairas äskeisellä äänellään.

— Mitä varten? leimahti nuorukainen. — Ikäänkuin me kaksi emme tuntisi
toisiamme pimeässäkin. Jos paroni tuntee omat kasvonsa, niin paroni
tuntee minunkin kasvoni. Vai tahtooko paroni ehkä vielä kerran nähdä
nuoruutensa. Sopiihan se näin viimeisellä hetkellä.

Hän riisti varjostimen lampusta ja vei hehkuvat kasvonsa silmä silmää
vasten valkeiden kasvojen eteen. Isä ja poika tuijottivat toisiinsa
niinkuin kaksi petolintua, jotka valmistautuvat tappelemaan.

— Minä olen teitä vihannut, kähisi Aarne nyrkit valkoisina, — siitä
asti kun opin ajattelemaan. Te olette ollut minun elämäni häpeä ja
kärsimys. Mitä minä teen teidän nimellänne! Olen jo itse luonut
itselleni nimen ja se tulee kerran olemaan tuhat kertaa suurempi kuin
teidän nimenne. Minä kiitän teitä siitä, että viime hetkellä annatte
minulle tilaisuuden sanoa tämän...

Hän vaikeni. Sairas oli nostanut kätensä ja silitti hänen hiuksiaan.
Nuorukainen ei liikahtanut. Kosketus kylmästä kädestä pidätti häntä ja
hiveli oudosti luita ja ytimiä myöten.

— Lapsi, lapsi, sanoi sairas ja siveli korkeaa otsaa.

Silloin suistui nuorukainen polvilleen, peitti käden huulillaan
ja purskahti kuumaan itkuun. Hän paineli poskiaan pitkin sairaan
käsivartta, hän voihki ja nauroi.

— Isä, isä.

Hän oli polvillaan maassa.

— Isä, isä, höpisi hän itsekseen milloin itkien, milloin nauraen
sentähden, että sana oli kaunis, ja sentähden, että hän juuri oli
oppinut lausumaan sen. — Ymmärrättekö, puhkesi hän äkkiä kuiskaamaan, —
että minä olen teitä vihannut siksi, etten saanut rakastaa. Te olitte
minulle suurin maan päällä jo silloin, kun minä olin lapsi ja tahdoin
lyödä teitä. Isä, isä! Nyt te ette saa kuolla.

— Hyvästi, lapsi, keskeytti hänet vanhus, veti suuren kantasormuksen
sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.

Poika pusersi kätensä nyrkiksi ja painoi huulensa sormusta vasten.
Hän katseli kuolevan kasvoja viiltävässä tuskassa. Hän luki niistä,
että isä ymmärsi hänet ja hyväksyi hänen ylpeytensä. Kuolevan kasvot
hymyilivät. Niihin painui rauha. Äkkiä alkoivat äsken niin selkeät
silmäterät mennä sekaisin. Poika iski hampaat nyrkkiinsä, ettei
parkaisisi, ja jätti hoippuen huoneen.

Ulkona sarasti jouluaamu.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄMÄHÄKKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.