Pa'ossa : Uutelo

By Mór Jókai

The Project Gutenberg eBook of Pa'ossa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pa'ossa
        Uutelo

Author: Maurus Jókai

Release date: November 4, 2025 [eBook #77178]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: Jyväskylän kirjapaino, 1890

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PA'OSSA ***
language: Finnish




PA'OSSA

Uutelo


Kirj.

MAURUS JÓKAI


Suomennos





Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapaino,
1890.






I.


Kertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.

Voittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa
suurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään
pakoon Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti
sotalipun vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n
ranskalaisten vallasta. Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko
maan. Pääkaupunki vietti riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin
öisen _fata morgana'n_ [kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä
valoaalloissa suurien loistoisain palatsien varjot kohosivat mustaa
taivasta kohden, välkkyvien, tuhansien lamppujen muodostamien
liekkiviivojen reunustamina. Kaikki palatsit Manzanares'in rannoilla
kantoivat tulikirjaimissa sanan "_la libertad_" [vapaus] otsallaan, ja
itse syrjäisten kalastajamökkienkin asukkaat ottivat kykynsä mukaan
osaa yleiseen juhlaan panemalla palavia kynttilöitä ikkunoihinsa ja
jutellen keskenään Cortes'in (säätyjen) kokoonkutsumisesta.

Manzanares'in mustalla pinnalla sukeltaa esiin tulinen ihme: kaikin
puolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka
pyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas
ikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.

Komean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja
pilvipeitteistä taivasta kohti, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi
sen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla
ylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä
tähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella
sihinällä sammuvat. Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili
lukematon ihmislauma, iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja
vaikk'ei kukaan tiennyt, mikä oikeastaan oli häneen tullut, saattoi
kumminkin lukea jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen
piti päänsä pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja
johon hänkin oli roposen avuksi antanut; ja joka kieli innostui
puhumaan jotakin siitä, minkä täytyi tunnustaa olevan jaloa, kaunista,
ihmeteltävää.

Monen riemuisan "eläköön!" huudon tervehtimät avonaiset vaunut
liikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille,
kuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa
väkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto;
ikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta sirotettiin
kukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden
sotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja
Buen-Retiron muurein kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.

Herttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja se oli, jota näin
myrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.

Korkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi
ilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän
suuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit,
joita palavat lamput yltä yleensä peittivät, näyttivät riippuvan
ilmassa, kun yön pimeys yhdeksi yhdisti taivaan ja maan.

Buen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen; jonka ensi kerros ja
parvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä
rakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi
ohutta kynttilää.

Tämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon
johdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi
ainoa jäi — vanki, joka oli murhannut kilpakosiansa ja siitä tuomittu
elinkautiseen vankeuteen.

Hankin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti
valaistut huonerivit ja niiden otsapuolella sanan _la libertad_; ja
silloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää — vapauden
kunniaksi!

Meteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen,
ymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat,
että he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä
miksi, sitä hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka
neljä vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan
komerossa?

Hän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin
suurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia
ihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi
tungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä
erottamaan vastapäisien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät sanat
kuuluivat aina: _la libertad_! Yhden äänen saattoi hän erottaa kansan
riemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad_!

Suuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat
monivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista
kaikui iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia
varjoja nopeasti liitävistä tanssioista. Toisinaan ilmestyi yksi
tai toinen tanssia naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle
hengittääkseen raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen
parvekkeen-oven kautta kadulle tunkeutuvat tuliset _fandango_sävelet
innostuttivat muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri
ohi kulkivat, liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti
huutamaan: "_el rei Fernando_!"

"Eläköön!" kaikui joka kerta, samoin kuin yläältä: "sen Jumala
suokoon!" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin
kuiskaukset.

"Mitähän on täällä tapahtunut, kuin kaikki nuo ihmiset noin
riemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet juuri vankilasta päässeet,
koska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki
nuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan
siitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla
ylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!"...

Vaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunastaan hupaista elämää tuolla
ylhäällä. Hän yksin oli vangittuna: hänelle yksin olivat vieraita nuo
innostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa
saakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa
viereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on
sekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen,
kolkkoon rakennukseen.

Eräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti
liikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armokirja,
sitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka
vapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät
ja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän
katkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa.
Joka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa
suuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän
yksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta,
joka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit — jokaisen luo
oli hyvästiä sanovan vanginvartian mukana tullut riemuitsevia tuttavia
tai sukulaisia: hänen ovelleen vaan ei ollut kukaan kolkuttanut.
Neljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua sitten kolkkoon
ajatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänen näistä
kahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta
ikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien
hämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan
verkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.

Kun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli,
silloin kämpivät he kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa
äärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät
asemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.

Neljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä
mukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuivat
heidän osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla,
piirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän
tarkastelemisella sai hän päivänsä kulumaan.

Semmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan
ajattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä näiden
ajatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.

Jos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja
tulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä,
haihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta,
että entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on
ijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä.
Silloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun
ikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien
lukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta
tykkänään väsäytyneenä, vaipui itsehensä.

Kesäisin siroitti hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon,
lensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät.
Talvisin istui hän pienen rauta-uunin eteen ja tirkisteli hehkuviin
hiiliin.

Pitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen
terveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee
milloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin
oikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen
hehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes
taas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä
sammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu
väsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.

Tämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden
ainoan päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa
mielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle
vuoteellensa nukkuakseen. Mutta melu kadulla ja soiton sävelet
naapuritalosta ajoivat hänen pian ylös leposijaltaan. Hän nousi ja
mitteli kiivain askelin ja levottomasti vankilansa laattiata.

Pitkän ajan kuluttua vihdoin taukosi melu kadulla. Nyt luuli hän
voivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän
oli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan
kohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin
huudahduksiin. Sydämen myrskyinen tykytys ei sallinut hänelle lepoa;
veri kuohui kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa
miljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä
kerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään.
Otsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa
olivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavottaaksensa edes yhtä
ihmisääntä, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon
hiljaisuus vallitsi! — Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut
hämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan
yhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen
kudokseen.

"Haa, sinäkin — siis olet sinäkin vanginvartia?" huusi vanki, hypähtäen
vuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun kärpäsen
varmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa semmoisilla
tunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta taakasta. Hämähäkki
katosi loukkoon.

"Mihinkähän se on voinut paeta", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.

"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja", huusi hän kadonneelle
hämähäkille äkillisen vihan vallassa. "Siksikö vain oletkin vankilaani
asuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinun,
sinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita
hupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä
olennoita!"

Ja nopeasti tarttui hän eräässä nurkassa makaavaan hiilihankoon ja
ryhtyi takaa ajamaan hämähäkkiä; mutta tämä pujahti pois verkostaan,
juoksi ylös seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä
kohden, jossa uunitorvi oli laitettu seinään.

Lapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa
omaista, nousi vanki tuolille tavottaakseen huonekumppaniansa.

Minne se on voinut piiloutua?

Hän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden
vaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli
hämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.

Silloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus. "Kuinkahan olisi, jos
koettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin voisi löytää tuossa
pääsypaikkaa?"

Tämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa — ajatus, että voisi päästä
vapaaksi — päästä pois täältä - _olla vapaa_ — uusin voimin liikkua
maailmassa, kuten miljoonat muut!!

Kynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän panihe pimeässä
vuoteelleen. "_Olla vapaa!_" — ne sanat kaikumistaan kaikuivat hänen
levottomassa sielussaan kehotushuutona.




II.


Naapuritalosta yhä kaikui iloinen soitanto.

Tämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä
iltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja
naiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla
ja kaikki huolet haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa,
jotka olivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari
seisovan, salaperäisesti kuiskaillen — nopeasti poistuen, kuin luulivat
huomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä
vanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset
ja kumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin
hurmaavaan pyörteeseen.

Sillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet
tanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui
useampia politiseeraavia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät
enää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin
olivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta,
että jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä
käytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän
soitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten
ihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden elfenluisten
koskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä,
näkymättömiä koskettimia.

Viereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä,
järjestellen korttejansa sotapäällikön omaisella taidolla. Pienessä
komeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä
vaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa
vieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen.

Talon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vireille vieraissaan
hupaista seura-elämää, jonka jo paljas hänen ilmaantumisensa sai
virkistymään ja jalostumaan.

Tanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän
korkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla
nyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.

Rouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja
kysyi, miks'ei hän huvitellut? "Teillä ei varmaankaan ole ketään
riitakumppania, niinkö?"

"Todellakin, kaunis emäntä", vastasi puhuteltu, "mitään muuta ei
minulta puutu! Nämät lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä
väitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!"

"Kylläpä semmoinen löydetään", puhui kreivinna veitikkamaisesti
naurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa
ympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka
soitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti
tahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää
luokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.

"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä neiti?" sanoi donna Serena käyden
lähemmäksi. "Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vaan kätevyyttä.
Soittakaa toki ennen tuo: _la hya del campo_. Te osaatte sen soittaa
mainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljon suuremman vaikutuksen."

Neiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin
ensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat,
ettei donna Serena ollut pettynyt.

Donna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat
naiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi
tämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä istui nuori valkoverinen
nainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.

Hän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi takaperin
oli mennyt naimisiin espanjalaisen caballero'n kanssa — hento,
vaalea olento, syvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot
ja kasvoissa hurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin
yksinkertaisesta kankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä
kukkaköynnöksiä.

Donna Serena kallistui hennon, miettiväisen naisen puoleen ja kuiskasi
hänen korvaansa:

"Miehesi on saapunut."

Keveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin
kirkkaat tähdet. "Pysy vaan täällä", lohdutti häntä Serena, "hän tulee
kohta tänne."

Nuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin verrattoman
paljon tyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.

Serena ei tavannut missään sitä jota etsi. Lopuksi heitti hän
silmäyksen sivuhuoneeseenkin. "Ahaa, tännekö olette piiloutuneet",
huusi hän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. "Tavoistanne
teidät aina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi oppineen tapoja
estää ilmaantumasta. Mutta että noin olette piiloon pistäytyneet! —
Ettekö siis koskaan tanssi?"

"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva", vastasi hämillään
herra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään
oppineeksi mainittavan.

"Tulkaa siis minun mukaani", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa
itsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. "Minä teen teidät
tutuksi erään henkilön kanssa."

"Kuka se olisi?" kysyi toinen yhä istuen.

"Don Aquiles de Mendoza."

"Oi, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi;
vaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän
tekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen
tavata", vastasi toinen nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien
läpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.

Esittelyn jälestä jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo
ennen kuin hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi
tyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet
toisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin "tuli tappuroissa."

Hyvä täti piaanon ääressä oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut
paikaltaan; hän ei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli
taidettaan harjoitellut, saavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin
tänään.

"Tänään olette saaneet voiton itsestänne, hyvä täti", sanoi Serena,
kumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa
kuin totta.

"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä
saisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei jäisi
minulta tänä iltana mikään toivo täyttämättä."

Serena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa
todisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa
"Maurilaisten hyvästijättölaulua."

Jo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja
itse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin
soittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien
silmät olivat suunnatut.

Kaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä
ijässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa
jaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen
kaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli suuri
onnettomuus kohdannut, mutta siitä ei mielellään puhuttu.

Sormien liikkuessa soittokoneen elfenluisilla koskettimilla toivat
hänen alapasterin valkoiset, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille
tuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli
lyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa silloin näytti
korkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja
sysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen
soitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan.
Joka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui
hänen kasvoissaan, jonka juonteissa hänen jalo sielunsa näytti
vallitsevan. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia
toisinteloja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan
tunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon
mielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino.
Valkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat,
silmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän,
vaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun
vienoa soittoa taas seurasivat epätoivon raivoisat sävelet, surullisen
kunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskyn kiihkoiset
soinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui
sisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja
puoliavointen huulten ympäri liiteli niin hurmaava hymy, että kuka
tahansa mielellään siitä olisi henkensä antanut. Sitten taas kävi laulu
vienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi, kuollen, valittaen,
ja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen viimeiset siiven-iskut.
Kauniin naisen kasvot olivat taas metsäruusun lehden kaltaiset, kun
hänen puoleksi suljetuista silmistään kyynelhelmi putosi. Kaikkien
katse oli häneen kääntynyt, joka sielu seurasi hänen sielunsa lentoa
ja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi salaperäinen
huokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi häntä
saavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä muuttui
kaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei kellekään
suonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin makeampaa
kuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.

Häntä täytyi kohdella niin hellästi käin ainokaista kukkaa, jota ei
missään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta jota
ei kenenkään ole sallittu poimia — joka on niin kallisarvoinen, että
itse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut kaikki,
ja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa, että
he nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois silmiään
innostuneesta naisesta.

Milt’ei samassa silmänräpäyksessä tunkeutui esiin muiden läpi uusi
vieras, omituinen katse kasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä
olijoita. Espanjalainen piikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa,
joka ilmaisi henkistä etevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen
eteen nelikulmainen lasi oli puristettu — nämät kaikki antoivat hänen
ulkomuodolleen jotakin omituista ja osottivat hänen olevan yhden niitä
ihmisiä, jotka ovat seuraelämän vitsauksia.

Niin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti
istuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen
käteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacinto'na.

Piiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä
silmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki
olleet vieraita hänelle.

Ensin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka
lansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.

"Kuka tämä mies on?" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan,
tarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka. "Taidatpa totta
tosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut
seitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?"

Seurue purskahti nauruun.

"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen
poissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea —" puhui veitikkamaisesti
hymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon
nuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi
kreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla Kastilian
kielellä: "Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!"

Donna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin
unhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen
katse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui
hän alas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen
liikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen
veitikkamainen ja pilallinen katse hänen kasvoihinsa palannut.

"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen
herttaisen... papukaijan", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.

"Niinkö?"

Molemmat naiset heittivät nopeasti ja huomaamatta toisiinsa silmäyksen.

"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani
joitakuita tuttaviakin", sanoi Serena kreiviin kääntyen, "niin
seuraa minua." Ja nyt, esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista
riitaveljeä.

Kreivin huulilta pääsi leikillinen "Ohoh!" huudahdus, joka kuului
melkein kuin äkkiä tukahdutetun naurun loppuhahatus; sitä seurasi pian
hiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen
katse huulillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin
pahaa.

Toinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen: "Eikö niin, herra
kreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen läheisyydessä?"

"Kun sitä päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos
don Manuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in
käsivarteen?"

Molemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet.
Nyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen
molempien väliin ja tarttuen kummankin käsivarteen pyysi hän:

"Antakaa minun olla kahleena, joka pitää teidät koossa."

Samassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät,
viisi välittäen koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa
ruokien luo.

Täällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kuulijakunnan, joka
tähän saakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä
kaikkia omituisia aineksia seurassa oli.

Silloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten
kuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän
tasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää
soturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori
mustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva _hidalgo_ — ja
keskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä koko tämän
eriaineksisen seuran yhteen kietonut, kaikki toisiinsa sulattanut.

"Ajatus on todella kaunis", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle
käsivartensa. "Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme,
yhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä,
paljonko olet aikaan saanut."

"Tarkastele vaan", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, "näitä
rehellisiä ihmisiä!" — ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi
torttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut
hänen tutkimuksiensa esine — "kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin
vielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he
toiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos
sattumalta yhteen joutuvat. Huomaa nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen
mies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen
näköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät — he eivät kumpikaan
voi päästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja
naurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa
vakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin
taas omaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen
nauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi
maailman kahdeksas ihme."

Kreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas
tuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut
kiivaaseen väittelyyn don Godoyn "oikean käden" kanssa, koska tämä
piteli häntä kiinni napinlävestä.

"Minä pyydän teitä esittämään maljan — mutta pian", sanoi don Jacinto,
erottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.

Don Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja
innostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden
sydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle,
don Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.

Lasit kilisivät.

Nyt oli kansanvaltalaisen vuoro.

Hän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka
koruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin
malja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas
Jumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.

Sitten oli don Jacinton vuoro.

Hänkin kohotti lasinsa — hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä
nesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämät lasin reunoja vasten
olivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:

"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi
vuoteen!"

Kohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä
sanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt
yksikään, eroittiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille
hän tämän toivotuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois
äsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän
luota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita,
joille hän puoliääneen puhui:

"Hyvinpä on mahdollista, ettemme saa elää ensi vuoteen!"

Mahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa
vaikutusta, kun vielä samalla hetkellä taas jokaisessa heräsi suureksi
osaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin katsein
kääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut yhtä sanaa.

Silloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar —
don Jacinto kreivin puoliso — riitaantuneen seurueen keskelle.

"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi", lausui kreivitär
kokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän
ympärille — syvä hiljaisuus vallitsi.

Englannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli
hyvin kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli
syvämietteisen levollinen. Hän vetäsi kädellään silkkihivuksiansa
taaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen,
ylevän juhlallisena hennolla, sydämmeen käyvällä äänellä lausumaan
erästä noista Camoens'in kuolemattomista runoista, "_Granadan
valloitus_" — joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna
olemassa, mutta kumminkin jok'ainoalle Espanjalaiselle tuttu.

Kuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämmeen
ja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka
vuosi sitten tuskin tiesi koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämät pyhät
sanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla kauhulla ja sielun
liikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun
kyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen
ihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti häntä
likemmäksi muihin ihmisiin.

Kuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi
kävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Kuinka
ahtaaksi kävi rinta, katse kohosi taivasta kohden!

Kun laulun viimeinen säe alkoi, ei kukaan enää voinut pysyä kylmänä;
itse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa
jalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt
kyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.

Entiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi.
Kyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä,
kun heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen
toisensa veljiksi ja sisariksi.

"Sinä olet voittanut, vaimo!" puhui kreivi kääntyen Serenaan, "sillä
sinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!" Hän tarttui kauniin
vaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.

Toisetkin seurasivat heidän esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä
olisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut
vastenmieliseltä, jopa inhottavalta.

Jokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen
omisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli
onnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.

Kolme päivää myöhemmin seisoi aseissa _satakahdeksankymmentätuhatta_
soturia valmiina karkoittamaan vihollista isänmaan rajain sisäpuolelta.

       *       *       *       *       *

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin
makuuhuoneeseensa.

Melu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin
palaavien vaunujen ratina.

Kellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään oloa, se
tuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurueessa vietetyn
yön jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee
yölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria
saleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki
on niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja
sekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa
mielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin
hiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän
häiritsee.

Silloin vapaudutaan noista ahtaista, epämukavista vaatteista ja usein
vielä kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen
makuusija houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee
sielullemme niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaa
pakosta seurata muiden mielitekoja.

Silloin heräävät toinen toisensa perästä meissä nuo salaperäiset,
haaveksivat ajatukset, jotka eivät päivillä pääse esiin — ikuiset
muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on paljon kauempana
ajassa kuin äsköinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka vain
silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina sameina,
huntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä
ja joiden viimeisistä mietteistä unelmat muodostuvat.

Lähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna
alkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen,
joka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä
seisomaan.

Taulu kuvasi kauniinpuolista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot,
elävät, virkeät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta
arvokkaisuutta todistava otsa - siinä tuon kuvan pääpiirteet.

Tämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin
olivat talossa olleet.

Nainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten
kuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän
pöydän ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin
päiväkirjansa, jossa hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän
päivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen
pieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli
maalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman
rivin, muutamia surullisia ajatuksia — niillä päätti hän iloisen
päivänsä.

Näin ne kuuluivat:

 "Tänäänkin olin onneton... tänäänkin täytyi minun sinua muistella.
 Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit;
 tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan
 olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle... minulle... meille molemmille
 armollinen!"

Sitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän
sen oli ottanut, ja asetti vielä vaan alapasteriverhon lampun eteen,
ennenkuin hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun
taakse.

Muutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.

Vanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.




III.


Ovenvartijan asunnossa oltiin vielä valveilla.

Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartija istui eräässä
nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa — vanha punanokkainen juopporatti
vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.

"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?" kysyi ovenvartija.

"Ihan joka sorkan", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen
naulaan.

"Eikö yksikään jäänyt taloon?"

"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin
tänne tulleitakin."

Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartija aika hyppysellisen
nuuskua nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä,
kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen harjan kanssa.

"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on
todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä
miehistä."

"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi;
sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken
huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."

"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartija, muokaten liikkuvan
intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan,
vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan
jokaisen askeleenkin, minkä hän tekee."

Tuskin oli ovenvartija tämän saanut sanotuksi, kun ovea hiljaa
koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:

"Minä täällä olen; laskekaa sisään!"

Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovenraosta sisään, tehden
salaperäisen liikkeen kädellään.

"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?" kysyi ilkeästi naurahtaen
ovenvartija.

"Uutisiako? joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen
aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.

"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotain
saanut tietää!"

"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen,
mitä tytöllä olisi sanomista.

"Kun emäntäni lähetti minun pois..." alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti
ympärilleen — "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"

"Ei kukaan! Ei täällä ketään ole!"

"Entäs ikkuna?"

"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen
tarvitse mitään peljätä."

"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä
lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän,
voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt
emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkoovinsa luo ja veti siellä
mustan esiripun raamin edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä
tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin
lemmellisesti lymyilevän."

"Siinäkö kaikki?"

"Minusta siinä on kyllä aluksi."

"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma
puku ja alas taivutettu paidankaulus?"

"Ihan niin."

"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!" sanoi ovenvartija.

"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!"
huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle
tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko
hän rakastunut keneenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen
mieheen, jonka kuvan siellä näin — mistä minä tiedän, mitä te muuten
oikeastaan tahdotte!"

"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teillen
ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän
kaikkien onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan
lapsista on kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin
suurta omaisuutta, mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon.
Huomatkaa nyt! Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan
lastensa lasten kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don
Jacintosta vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa
hemmotteli don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas
ja armollinen herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ijässä
hyvin omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä
seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä
kerran tulisi saastuttamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita,
millä tavalla? Mutta kumminkaan — ei kateus eikä viha ole voinut saada
häntä mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis;
hänellä oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut
kerskata saaneensa häneltä jotakin suosion osotusta — ei edes hymyilyä
— osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi
nähnyt ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja
kuoli. Mutta äläs, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet
sä, semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä
sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan
pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' — muun osan saisi ei don
Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio,
joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"

"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa
sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat,
päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten
en ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle
nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja
sillä hyvä!"

"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartijan vaimo, raappien
ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut
saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."

"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!" huusi ovenvartija.

"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on siis
hänen miehensä?"

Ovenvartija viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi
vaiti, ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:

"Kuva, jonka näitte alkoovissa — se on hän!"

Kamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.

"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu
yhdessä?"

"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita."

"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he tee avioeroa?
Käyhän se laatuun!"

"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän
tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon
muotokuvan näköinen, likentelevän meidän emäntäämme, niin tulee
teidän siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon
kuvan tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta
päämäärästämme."

"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on
tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"

"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä sitä ei
tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte
olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita,
vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"

Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartijan huoneesta. Molemmat
ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.

Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä
ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.

"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartija joka kerta kun tämmöinen melu
hänen unestaan herätti.

       *       *       *       *       *

Madridin katuja kuljeksivat sotamiehen-värvääjät iloinen soitto
mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja
vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat
kuulla kanuunain pauketta ja kuulain sihinätä.

Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen — sotilaan
höyhentöyhtöinen lakki jo päässään - nojaten kultansa käsivarteen ehkä
viimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?

Nyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.

Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat
kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa
seisoi.

Taaskin — "_la libertad!_"

"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi!..."

Vanki katseli heidän jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä
saattoi seurata heitä ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan
kuin vielä yksikään ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun
he jo olivat kauas poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.

Vihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.

Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartija hänen komeroonsa. Vangin kalpeus
ja kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.

"Ettekö ole terve?" kysyi vanginvartija.

"Olen; ei minua mikään vaivaa."

"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän."

"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästyksensä.
"Kuka on kuullut jotakin?"

"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne
edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa
sinne tänne."

"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari
kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."

"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan."

"Ei, ei — kiitoksia. Tänään olen jo parempi."

Vanginvartija silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä,
laattiata, ikkunapuitteita.

"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä
nurkissa.

"En ole vielä tiennyt niistä mitään", vastasi puhuteltu.

Vielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartija.

Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... "Nyt täytyy kiirehtiä. He
ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."

Vanginvartijan askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä.

Oli tullut pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.

Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänalusensa ja veti
sen sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla
huolella oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada
lankaa, ajan kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta
tuskin puolet langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli
tuskin sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että
rohkea hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta
kerroksesta maahan.

Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa;
niiden kuluessa oli hän myöskin — — — murtanut aukon vankilansa seinään.

Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven
jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli
katkonut huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien
metallilaattojen avulla raappinut pois muurisaven, joka liitti seinän
kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut
ja siis valkeat, raappimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat
voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu - sillä hän
teki vain öisin työtä — halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti
niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.

Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö
huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä
yötyöstä. Kivet ja tiilit pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja
koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä
olisi siinä voinut mitään huomata.

Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta,
että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä
huoneesta, ja vanginvartijan epäluuloinen tarkastelu oli hänelle
yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.

Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku
tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi
nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä,
jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen
kautta ryömimään.

"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti
ja iski nyrkillään ainoata tiiliä, joka vielä oli aukossa; — — se
putosi suurella ryminällä alas. Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin
on koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa — jollei, niin on kenties
loppu tullut hänen kärsimyksillensä!

Vartija oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän
melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.

Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla
lavitsata ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli
hyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja
sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.

Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki
asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin
aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.

Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis
tahi muu pikkuelävä katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa
luisua pää edellä alas toiselle puolelle.

Hän oli arvannut oikein!

Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven
pitivät tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja
käyttämättöminä.

Mies, jota olemme tänne saakka seuranneet, pääsi pian selville asemasta.

Hän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi,
tulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan,
ponnistautua ylös savutorvesta.

Vaivaloisella kiipeämisellä oli hän jo päässyt muutamia syliä ylöspäin,
kun hän äkkiä löi päänsä ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu
savutorven poikki...

Tästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi... Rauta oli saatava
pois... Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden
taskuunsa, ottaakseen sieltä esiin nuo huilun metallikappaleet, joita
hän jo oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta...
niitä ei löytynyt... ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon...
Hänen täytyi — muuta neuvoa ei ollut — noiden metallikappaleiden takia
palata takaisin vankikoppiinsa... Samaa tietä jota hän oli tullut,
luisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan... muutamassa
silmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi
vaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.

Uudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven,
raappi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan
epätoivoinen asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista...
Se oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut
käsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin
oli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä
kaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti
murretuksi... Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien
välkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa
vapisemaan.

"Nuora — minne jäi nuora!?"

Tällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä...

Pitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli
paennut?... pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie
päästä päähän... Hänen rohkeutensa katosi: hänessä heräsi ajatus, että
olisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin
vielä kerran palata takaisin.

Tänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen päähänsä, että hän
oli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle.
Uudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä
kapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiilejä myöten alas,
kunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa.

Hän oli pahoin pettynyt!

Nuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta
kerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä
vankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän
täältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.

Hän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä
pulmassa voisi hänelle olla avuksi. Hän löysi täällä muutamia pitkiä
riukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti
räystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle
— mutta riuku oli liian lyhyt.

Vanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti
ainoastaan kapea kuja suuren, palatsinmoisen rakennuksen vankilasta.
Tuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka
pistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.

Tuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!... ja iloisesti huoahtaen
huomasi pakolainen, että niin olikin.

Nyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.

Hän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua
yhteen, laski tämän kapean sillan molempain talojen välisen kuilun yli
ja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta
kohti, vaaralliselle retkelleen...

Hänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta
kuin tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus... silloin olisi hän
auttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat
hänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun
hän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.

Tuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä
kuuli askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin
vartijasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä — muuten oli hän hukassa.
Pelolla ja kuoleman-kauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäysi
parilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi
siellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen
räystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi
kunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.

Sitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi
rohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.

Olihan hän toki vankilastaan pois päässyt!

Varovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän
oli tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'usta, jotka hän
laski ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri
nuoran, jonka toisen pään hän kiinnitti ulospistävään rautakoukkuun
räystäskuurnassa, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan
edessä olevalle parvelle.

Pari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora
keskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin
olisi hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jälellä oleva
nuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi
kerroksen parvelle.

Entäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa
taittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut
huomata hänen.

Vihdoin päätti hän tunkeutua parvelle vievän oven kautta rakennuksen
sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja jollei
muu auttanut, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimmäistä, joka hänen
tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-ovea. Jos hänet silloin
vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki loppu, jos ei
satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle ja
pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä...

Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvi-ikkunassa olevan
vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän
tuli suureen saliin.

Oikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.

Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä
selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukasi
hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi
siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven —
mutta se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänen. Hän
oli palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen —
silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen
kätensä pienen ovisalvan — hän painoi — ovi aukesi ja hänen edessään
oli eräs noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia
vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vaan isäntäväkeä
varten.

Hän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi;
tulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa.
Laattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä,
että askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven
luo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu
lamppu levitti valoansa koko huoneeseen - se oli palvelijattarien
makuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi
muuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Siinä ei ollut paljon
arvelemisen aikaa — hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä -ja taasen
oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin alkooviin, jota
kuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu niin heikosti valaisi,
että tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä.

Alkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat
maahan saakka.

Kuuluvat hengähdykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.

Tästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea.

Pakolaisen päässä välähti äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän
mustan, raamiin kiinnitetyn damasti-esiripun. Tässä esiripussa olevan
silkkinuoran avulla olisi helppo päästä alas kadulle... ja sitten...
oli kysymys vain siitä, laskeeko vartijamies kuulan hänen jälkeensä ja
sattuuko se.

Salaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin
se hänelle onnistui, putosi koko esirippu alas raamin edestä.

Säikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin. Kuva, joka seinältä silmäili
häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin katseli, täytti hänet miltei
mielettömällä kauhulla. Elävän olennon tapaaminen ei olisi niin häntä
kauhistuttanut — tämä eloton kuva sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi
sävähtämään ja veren hyytymään hänen suonissansa.

Tämän suuren kuvan alapuolella oli pieni kirja, jonka kannella hän
tunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki
sanat:

"Tänäänkin olin onneton — myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen
itkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!..."

"Jumalani, missä olen minä?" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja
putosi hänen vapisevista käsistään.

Tästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea
käsivarsi veti ne syrjään — kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.

Kun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti
huudahtaen takaisin vuoteellensa.

Pakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut
ja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat
silmät, kalpeat kasvot... todellakin kamala ilmiö tämmöisenä
levollisena sydänyön hetkenä!

Mies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa — ei paikaltansa liikahtamaan —
jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.

Muutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt
oli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni
puhutella tuota sydänyön aavetta.

"Älkää peljätkö", sanoi hän, "minä en nosta meteliä.. Tässä
ovat avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni.
Kirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. — — Vai pelkäättekö,
että petän teitä ja herätän, talon väen? Odottakaa silloin vähän, minä
tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin, että saan..."

Puhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen
yövaipan hartioilleen ja astui suurimmalla huolella esille
vuode-uutimen välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja
tohveleitaan.

Oi... kuinka kaunis oli hän silloin!...

Hänen pitkä, musta tukkansa valui hajanaisina suortuvina
liljanvalkeille olkapäille; nivuksien synkkä tummuus loi hurmaavaa
suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän, käsi rinnoillaan, piti
koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi huomata sydämmen kiivaan
sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan kumminkin
lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka ylläpiti häntä tässä mitä
avuttomimmassa tilaisuudessa.

"Tulkaa", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon —
eivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet — "tulkaa,
niin itse annan kaikki teidän käsiinne."

Puhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat
kiintyneet naiseen — katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä,
kun hän tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai
itsekö kääntyä pakosalle.

"Jumalan tähden, mitä te sitte tahdotte?" kysyi nainen, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi, kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan
liikkumattomana kuin patsas.

Hänen silmästään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan,
kun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen
nyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.

"Pyhä Jumala! kuka olette?" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla
äänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta
mielenliikutusta.

Mies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä
polvistuneena, ylös naisen kasvoihin: nyt, kun hän ei enää valittanut,
tulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin. Hän osotti
kuvaa.

"Kerran — monta aikaa sitten", sanoi hän kolkosti, "olin _se, jota tuo
taulu kuvaa_ — nyt olen pa'ossa oleva vanki."

Tuskin oli hän nämät sanat saanut lausutuksi, kun nainen
kuumeentapaisen kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä
ja painoi kädellään rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä
säikähdyksestä ja hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä
koko hänen olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella
kiireellä ja levitetyin käsin pakolaista kohti.

"Diaz!" kuiskasi hän.

Mutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen
kuin olisi hän torjunut naista luotansa.

"Se on totta", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin
patsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.

"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti.
"Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki
muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinun kadotin. Oi, paljon
olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"

"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli
peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiseen tuoliin.

"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit
minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua
rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen
— eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien
joukossa?"

"Jos _me_ emme enää olisi elävien joukossa!" toisti Serena.

"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on
siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin — elämäkin. Minun täytyi paeta
sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla.
Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä
en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä hurja kuin
silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin,
ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekiän, samoin tekisin ihan
varmaan nytkin."

"Oi — älä sano niin."

"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi
Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä
ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?

"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun
läheisyydessäsi."

"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista
minun tarpeistani?"

Serena nyykäytti päätänsä myöntävästi.

Diaz hengähti syvään.

"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko
sinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin
onnelliseksi."

Sitten nousi hän ylös ja meni ovea kohti. Serena riensi hänen jälkeensä
ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon naisellisuutta ja
sydämellisintä hellyyttä kuvastui hänen enkelikasvoillaan, kun hän
kuiskasi miehelleen sanat:

"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!"

"Kiitos, Serena! — Oi, kuinka kauan siitä on, kuin viimeksi olen
rohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle,
niin mitä se hyödyttää; — eiväthän ihmiset minulle ikinä anna anteeksi."

"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen
kunniasi — — yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle
elämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut... taistelutanner! Jo liehuvat
liput ilmassa — lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen
haudallesi ja kyyneleen muistollesi — jos taas on Jumalan tahto,
että sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja
vaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle."

Pakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.

"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua
langennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa
osottaa sen ansainneeni!"

Ja näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli
osottanut tien taivaaseen.

"Mutta noin sinä et voi mennä pois; täytyyhän sinun tuossa asussa
vetää päällesi kaikkien huomio. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen
käytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne
sinua hyödyttää."

Hän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen
puki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon
seinällä riippuvan muotokuvan kanssa.

Serenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.

"Sen tekee tuo suuri parta... Sinä et ensinkään ole muuttunut."

"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin — kietoudu nyt tähän viittaan
ja ota nämät rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä — minä
kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä tänä
hetkenä hyyryvaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti Cuestan luo.
Hän asettaa sinut vapaehtoisten soturiensa riveihin ja lähettää sinut
Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa ajajat sinun jäljiltäsi, siksi kunnes
kerran voit vapaasti, kunnialla oman nimesi mainita. — Silloin, Diaz,
tapaamme mekin taas toisemme!"

"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka
kuoleman!"

"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota
tämä avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit
puikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua,
jotta et erehdy ovista."

Serena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa
käteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta, ovelle, josta kapeat
kiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä,
sanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas.
Hän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. "Hiljempaa!"
kuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen
sanansa.

Hän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen
lukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: "Varas! varas!" —
Silmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä:
"Ottakaa kiinni varas!" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja
tuotiin alas pihalle.

Dinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä
kamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan.
Tämä herätti kaikki palveliat, ja kun Diego saapui takaportin luo,
syöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen:
"Varas -ottakaa kiinni!"

Serena tunsi polviensa horjuvan. Melun kuullessaan kääntyi Diego
nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän kimppuun ja heitti ne
silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen vasempaan, jonka
perästä hän parilla nyrkin iskulla sivalsi maahan lamput niiden
käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä seurasi, tuli melu
vielä suuremmaksi. Aika ajoittain kuului lyönnin läimäys ja heti sen
jälkeen valitushuuto.

Diego oli jo onnistunut selviämään koko talon väestä ja oli juuri
saamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme
portinvartian omaksi, huusi: "Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelioita!"
Serena vavahti.

"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa." Äkkiä unhottaen
kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen puolisonsa oli,
tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut kahakkaa, ja huusi
palvelioilleen: "Laskekaa hänet vapaaksi!"

Nämät kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtain emäntäänsä
päin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.

"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!" huusi hän melkein mielettömänä. "Minä
en häntä tunne. Minä olen varas ja tulin vain varastamaan."

"No ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!" huusi ovenvartia.

"Seis!" huusi Serena epätoivoisena. "Pois sieltä — häneen älköön kukaan
rohjetko koskea. Minä käsken niin. — Minä!"

"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?" kysyi ovenvartia vihaisesti.

"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella."

"Ahaa — no, jos niin on", vastasi ovenvartia hävyttömällä
kumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, "no, jos niin on, niin mennään
sitten takaisin maate", ja kumarrettuaan melkeinpä maahan asti Diegolle
katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman inhottavalla
ivanaurulla, tehden vielä selvemmin ilmaistakseen ajatuksiaan erilaisia
kasvojen ja käsien liikkeitä.

"Kostoa, konna!" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän
roiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen
korvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.

"Riennä — riennä, Jumalan tähden!" huusi Serena epätoivoisena.

Temmaten nopeasti oven auki katosi Diego.




IV.


Vuosia on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin Toukokuun yö.

Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron
linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.

Madridin kaduilla on pimeä. Ei lamppuakaan näe missään palavan.
Ikkunoissa ei näy yhtä kynttilää. Asukkaat ovat autioksi jättäneet
kaupunkinsa ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan
taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja
pimeys.

Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja
vilkasta elämää.

Sadottain vahtitulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki
taivahan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.

Astumme lähemmäksi.

Erään vahtitulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka
vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia,
sillä välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista,
jonka olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia
savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren
kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa.
Silloin ei hän vielä ollut edes sotamies — mutta vuodessa ehtii paljon
tapahtua.

"Hyvää iltaa, toverit!" puhui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka oli
kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan toisella
silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.

"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt
häntä tuntevan. Mutta soturein kesken ja vielä juuri sodan aikana on
jokainen "toveri".

"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut,
taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan silmiin.

"Oi! onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan
aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulian. "Sinäkö se olet, Jacinto?"

"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?"

"Oi, voi!"

"Niin — silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät mäsäksi
Ciudad Rodrigon valloituksessa."

"No — terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jälellä!"

"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista,
siihenkin iskun."

"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle
kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. — Oi,
tosiaankin ihmeellinen yhteensattuminen!"

"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuisia.
Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita.
Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen
tähden, mutta missä vaan on kahakka tai tappelu, siellä on hän heti
ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on _rautainen
pää_!"

"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä
sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", Vastasi Jacinto,
heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.

"Mitä sanot?" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.

"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä
niin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi
yhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen
miekan iskuja."

Tämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.

"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa
väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.

"Minä olin ensimmäinen mies Ciudad Rodrigori varustuksien harjalla,
ja niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa
vahtitulen hiilillä.

"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heitä ääni, joka
kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin
suusta.

"Kuka?" huusi Jacinto kavahtaen ylös.

"Minä!"

Don Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.

"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta
soturista kohonnut everstiksi."

"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!"

"No, se olkoon sinään — tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun
jälkeeni", toisti tuo ruohossa makaaja.

"Ei riitaa! Mistä panette veikkaa?" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.

"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don
Jacinton kouraan.

"En, veikkonen, minä mikään muonan hankkia ole, jotta semmoisesta
voisin vetoa lyödä, mutta — sata tukaattia, olkoon menneeksi!"

"Ja ne juodaan!"

Don Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.

"Minusta näyttää, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet."

"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!"

"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi
olla iloinen... Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että hävitän
veikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut
ajatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi
siitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa
silmiin — niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don
Eustaguio taas nimipäiväänsä."

Diegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan
"taas!"

"Kuka on tuo veli don Eustaguio?" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän
kyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.

"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä", vastasi don Jacinto,
heittäen sikarrinsa tuleen. "Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle,
minkälainen hän on, jos vaan lupaat hankkia hänen korvansa museoon,
jotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä."

"Kysyn vaan siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka
kaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä."

"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan
tehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä
alottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt
häneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota
eräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. - Johan nyt jotakin!
Eihän hänkään mikä pölkky ole!"

Diegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei
voinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan
nimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.

Tänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen
päivän koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän
odottaa rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen
vaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo
raukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen
tähtensä... hänen tähtensä!




V.


Seuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen Retiroa vastaan. Katkeruuden
ja epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin. Maa järisi,
taivas oli veripunainen. Mitä vaan oli Madridin kaupungissa elävää,
pakeni taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia
tulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit
heittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja
tuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät,
sinne olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet: Sammuttaaksensako
liekkejä?... eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet
toisiansa suojella, vaan murhata.

Suuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympäri olevat palavat talot
synnyttivät, jatkettiin vimmaista taistelua, ja samalla aikaa
kuin muurin aukossa mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä
vastaan otteli, olivat piirittäjät Toledo-portin luona pystyttäneet
rynnäkköportaat, joita myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja
kranaatit lentelivät hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista,
joita muurilla seisovat soturit lähettivät, meni harva hukkaan.
Keskellä sakeinta luotituiskua täytyi vain pyrkiä ylöspäin.

Kahdella vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä
silmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria — Jacinto ja Diego — toistensa
käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös puolapuita
myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla äänellä
hänen korvaansa:

"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin — minä.
Tunnetko minut nyt?"

Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän
kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei
sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä
räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja
hetken ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla
pikkukivillä ja puunsirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen
portin alle, oli räjähtänyt.

"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja
taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan
olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä
kohti.

Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'aikaa riensivät
he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisensa edelle; molemmat
naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen
keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.

Don Jacinto puristi lasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja
katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen
silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego.
Jacinto naurahti.

Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat
enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, alotti linnaväki
pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen
aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla
hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä
muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohti, jota hän ei enää nähnyt
vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli
taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.

"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti
naurahtaen. Sitten irtausi käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena
alas.

Tuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu.

Don Diego riensi katuja pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen
jälkeensä — toisin paikoin kaikui taas "eläköön "-huuto tervehdykseksi.
Kaikesta tästä - hän ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun
vankilarakennuksen viereisessä talossa, joka näytti hirveitä hävityksen
merkkejä. Pommi oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta
näkyi pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego
pyrki sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka
hän voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään
ikkunan läpi; silloin ryömi, ehtimiseen kumarrellen, esiin portinvartia
ja avasi vavisten portin.

Sisältä jo alkoi hän puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin
ehtinyt aukaisemaan, kuin hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.

"Tunnetko minut, roisto?" kysyi Diego astuen sisään.

"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.
"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."

Don Diego ei voinut olla nauramatta. "Sen kyllä uskon; mutta vastaa,
tunnetko minut?"

Portinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulian
hymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. "Luulen tuntevani",
vastasi hän vihdoin surkealla hänellä. "Korvapuustista, joka minulla
oli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät."

"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi
lihalöntiksi olet paisunut!"

Ovenvartia hoiperteli säikähtyneenä takaisin. "Don Diego!"

"Missä on puolisoni?"

Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti. "Hän on mennyt pois — Sacedoniin!"

"Siihenkö kurjuuden pesään?" kysyi don Diego suuttuen.

"Niin, hän tahtoi itse päästä maalle."

"Suu kiinni, vanha kettu! Onhan don Eustaguio anastanut kaiken hänen
omaisuutensa?"

Ovenvartia oli pyörtyä säikähdyksestä.

"Tänne vain sisälle! Minä tiedän kaikki!" — Samassa riuhtoi hän
puhuteltua turkinkauluksesta sisälle. "Osaatko kirjoittaa?" ärjäsi hän.

"Kyllä hyvä herra — aivan hyvin."

"Istu siis tähän ja kirjoita todistus, jossa vakuutat, että mies, joka
vuosi takaperin tavattiin kreivitär Serenan luona, olin minä — hänen
puolisonsa."

"Suokaa anteeksi..." alkoi ovenvartia. "Älä keskeytä minua, lurjus!"
huusi Diego vihaisesti, salaa iloiten tämän miehen tuskasta. "Onpa
nenäsi vielä kierossa korvapuustista, jonka vuosi sitten kädestäni sait
— varo vain, etten heti samanlaisella laita sitä taas asemilleen."

Säikähtynyt ovenvartia kirjoitti kaikki, mitä Diego hänelle saneli.
Paperissa nimitti hän itseään inhottavaksi roistoksi — niin usein kuin
käskettiin.

"Onko täällä vielä ketään, joka osaa kirjoittaa?" kysyi Diego
katsahtaen ympärilleen kamarissa.

"Kyllä — vaimoni", vastasi ovenvartia osoittaen nurkkaan kyyristynyttä
vapisevaa olentoa. Don Diego tarttui hänen niskaansa ja veti hänet
pöydän luo. "Pane sinäkin tuohon nimesi!" ärjäsi hän.

"Minä en näe ilman laseja!" valitti vaimo. "Pistä nenäsi likemmäksi",
neuvoi don Diego ja painoi armottomasti hänen päätänsä alemmaksi. Vaimo
kirjoitti alle, ja don Diego pisti paperin taskuunsa. "No, nyt", sanoi
hän, "saa lempo teidät viedä."

Aviopari kiitti nöyrimmästi, ettei hän sitä itse ottanut vaivakseen.

"Don Eustaguiolle voitte viedä terveisiä ja sanoa, että olen aikonut
toimittaa hänen korvansa museoon. Joutukoon siis minun puheilleni!"

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin seisoi Diego paraatitorilla, jossa
ylipäällikkö, herttua Wellington omakätisesti kiinnitti hänen rintaansa
kunniamerkin urhoollisuudesta. Samassa tilaisuudessa pyysi Diego lomaa
muutamiksi päiviksi.

Vielä saman tunnin kuluessa riensi hän jo ratsun selässä nopeasti kuin
nuoli maantietä pitkin kylää kohti, joka oli mainittu hänen puolisonsa
olinpaikkana.




VI.


"Minä tulen! jo tulen!" puheli ankarimmassa nelisessä rientävä
ratsastaja itsekseen. "Ennen kuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan
sinut jälleen nähdä ja _silloin olemme onnelliset_! — — — Paljon olet
minun tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä kurjuutta
ja kovaa onnea — vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt paeta sinun
läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet, ja nyt
tulemme onnellisiksi!... Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka kerran
tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt vain
mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen
taistelutanterella omalla verelläni pessyt pois... Ja nyt _tulemme
onnellisiksi_!

"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi - ja myöskin sinä!
Entisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on
puhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille
uusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut
sinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan
minulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain
häpeätä — nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!"

Taivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat
kasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja
tervehtivät raikuvilla "eläköön"-huudoilla rientävää ratsastajaa.
Tytöt ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita
isänmaallisia lauluja, ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti.
Kaikissa näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman
sydämensä ilosta.

"Minä tulen, jo tulen!"

Nuolen nopeudella lensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi
kylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä
kantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan
suuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti
ylös taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta.
Ratsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.

Puolipäivän jälestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden
välitse poltti päivä sitä helteisemmin.

Don Diego eli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi
vähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja kaukaa
taivas osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen
ajaksi pieneen mökkiin tien poskessa.

Hän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin
asukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä
ruukussa, jonka don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan saakka.

Taivas oli jo puoliksi mustain pilvien peitossa. Silloin tällöin
välähteli salama. Puut suhisivat metsässä.

"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma", sanoi eukko. "Älkää ratsastako
etemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse."

"Kiitoksia, hyvä vaimo", vastasi ratsastaja, "mutta matkani on tärkeä
eikä siedä viivytystä." Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen
kupeisiin ja ratsasti eteenpäin.

Puoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa
kuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko
taivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän
saakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin,
ettei hän muistanut ajatella terveyttään. —

Rajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei seljennyt, vaan pysyi
pilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.

Kun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa
kastuneet läpimärjiksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt.
Arveluttava hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet
vapisivat kovin.

Ensimäiseltä vastaantulialta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli
Sacedoniin.

"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra", vastasi tämä, kummastellen
kysyjän kalpeutta.

Don Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi
hevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi
laskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan
kuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä
väsynyt hevonen teki.

"Eteenpäin vain!" huudahti hän ehtimiseen. Maailma pimeni hänen
silmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet
kylmyydestä värisivät.

"Silmänräpäys vielä!" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa, —
"silmänräpäys vielä — ja sitten tulemme onnellisiksi!"

Muutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin
kirkon tornin ja vanhan kastellin katon, joka suojasi hänen armastaan.

"Jo tulen, jo tulen", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti
kylän ensimäiset talot. Don Diego laski minutit, jotka vielä erottivat
hänet hänen rakastetusta vaimostaan.

Nyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa kastellin
pihaan, tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta — — putoaa tainnotonna
maahan.

       *       *       *       *       *

Hän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukasee silmänsä, tuntee
hän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin
valu- van hänen hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmat ne olivat.

"Diaz! armaani! Kuinka voit?" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta
ja epätoivosta.

"Olen tullut luoksesi", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.
"Olen tullut sinne, minne halasin. - Olen voittanut takaisin nimeni,
Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — sinä rakastat minua
yhä, ja — minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!"

Tässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.

"Niin, me tulemmekin onnellisiksi", vastasi Serena. "Siksihän on Jumala
sinut vapahtanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani."

"Jumala on vanhurskas!" kuiskasi sairas. "Hän on sallinut, että
olen saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut
minun jälleen tavata sinut — _mutta että pahantekiä vielä voisi elää
onnellisena_, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo
minun kuolla onnellisena."

"Et saa kuolla", vaikeroi vaimo epätoivoisena. "Nythän vasta olet
tullut omakseni — en voi sinua nyt jo kadottaa."

"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi
kuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni — — sinut olen saanut jälleen
nähdä — nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois."

Vaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.

Yhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: "Täällä... rinnallani... on
kunniaristi... ja sen alla kirjoitus... joka puhdistaa sinutkin
maailman edessä."

Samassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä
tekemään mahdottomankin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi
hänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten
lääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi;
Serena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli
kadonnut.

"Kuinka voit, armaani?" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä
äänellään.

"Minä rakastan sinua!... ja olen onnellinen!"... kuiskasi sairas tuskin
kuuluvasti ja kuoli.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PA'OSSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.