64 päivää suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa

By Lauri Perälä

The Project Gutenberg eBook of 64 päivää suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: 64 päivää suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa

Author: Lauri Perälä

Contributor: Santeri Alkio

Release date: April 22, 2025 [eBook #75939]

Language: Finnish

Original publication: Vaasa: Oy. Ilkan kirjapaino, 1921

Credits: Produced by Petteri Pitkänen, from scanned material generously made available by the National Library of Finland.


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA ***

64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA

    Kirjoittanut
    Lauri Perälä

    Vaasassa
    Oy. Ilkan kirjapainossa 1921.






LÄHTÖ.


[Kuva: Maisteri Akseli Rauanheimo.]

Maisteri Akseli Rauanheimo kotiutui noin vuosi sitten Amerikasta. Hän
on mies, joka koko lämpimän sydämensä hehkulla rakastaa kansalaisiaan,
asukootpa ne sitten missä tahansa maapallolla. Monet ovat Amerikassa
siirtokansan keskuudessa vierailleet, mutta ei kukaan ole niin syvästi
ymmärtänyt kaukana lännessä elämän kovaa koulua taistelevien
kansalaistensa sieluelämää kuin hän. Siirtolaiskysymyksen selvittely
on hänelle muodostunut yhdeksi kaikkein innostavimmaksi elämäntyöksi.
Sitä elävästi todistaa m. m. hänen äsken julkaisemansa historiallinen
romaani _Uuteen maailmaan_, joka on ikäänkuin suomalaisten kiinnekirja
Amerikkaan. Kirja todistaa tekijänsä rakkautta Amerikan suomalaisia
kohtaan. Se on esi-isiemme tarmon ja uljuuden ylistyslaulu. Jo silloin
kun synkkä aarniometsä peitti mahtavat New Yorkin, Bostonin ja
Philadelphian seudut oli suomalainen kirveineen siellä heilumassa. Kun
intiaanit villeinä vaelsivat aarniometsissä, silloin oli jo
suomalainenkin korpieläjä heidän kanssaan kauppoja hieromassa. Tämä
kirja on myöskin Amerikan suomalaisten historia. Tekijä osoittaa siinä
m. m. kuinka eräs rautalampilainen John Morton on ratkaisevasti
vaikuttanut Amerikan itsenäisyysjulistuksen syntymiseen, j. n. e.
Tässä ei ole tilaisuutta kirjoittaa siitä teoksesta tämän enempää.
Sanottakoon vain, että se on ensimäinen huomattavampi palkki siihen
henkiseen siltaan, jonka täytyy syntyä vapaan Suomen ja
nelisatatuhantisen siirtokansamme välille.

Maisteri Rauanheimon alotteesta ja toimeliaisuudesta on lähtöisin
allekirjoittaneenkin esitelmämatka Amerikkaan. Aikaa oli vähän, mutta
siitä huolimatta tehtiin pitkä matkaohjelma, joka käsitti 8 valtiota
ja yli 50 puhumapaikkaa. Perillä olin joitakin päiviä yli kahden
kuukauden. Puhuin sillä ajalla 121 kertaa, kuulijoita oli yhteensä yli
40 tuhatta. Suurta kansallista innostusta ja ystävällisyyttä tapasin
kaikkialla.

Matka alkoi 11 pnä joulukuuta. Eduskunnan piti lähteä joululomalle 15
p:n tienoilla, mutta tuosta lähdöstä ei tullutkaan mitään.
Allekirjoittanut kuitenkin sai lomaa sekä eduskunnalta että ryhmältä.




MENOMATKA.


Hankoniemen siirtolaishotellissa odotti noin 200 siirtolaista laivaa,
jonka oli määrä lähteä joulukuun 12 pnä. Omituinen matkakuume oli
kaikissa. Rauhattomina kävellään paikasta toiseen, jutellaan puuta
heinää. Hokmannin haju lemuaa. Yritetään ajankuluksi laulaakin, mutta
ei sekään maistu. Kaikkia painostaa alkava koti-ikävä ja jännitys
tuntemattomasta tulevaisuudesta. Sitäpaitsi matkallelähdön syyt ovat
hyvin kirjavia. Härmän poika sanoo antaneensa (?) rukkaset tytölleen.
Karstulan pojalla on sotkuisia perintöriitoja, joista ei selvinnyt
muuten kuin lähtemällä Amerikkaan. Ylistarolainen vanhapoika lähtee
viidettä kertaansa siksi, että matkustaminen on hänen intohimonsa.
Nuori solakka, mutta kalpea neito pakenee häpeäänsä, lankeemustansa.
Mutta paljon on mukana myöskin terveitä rehellisiä
elämisenmahdollisuuksien etsijöitä.

Sateisena joulukuun 12 päivän aamuna irtautuu laiva Hankoniemen
laiturista. Omituinen tunne valtaa mielet. Vakavina ja hartaina
seisoskelevat siirtolaiset laivan kannella, katse yhä loitommalle
jäävää isänmaan rantaa kohti. Hyvin monet näkevät isänmaansa viimeisen
kerran. Tunne on raskas. Isänmaanrakkaus on sittenkin suuri ja kallis
asia.

Mutta pian vaihtuu tämä tunne. Meri vaatii myöskin huomiota osakseen.
Yksi ja toinen kalpenee ja katoaa makuupaikoillensa. Syysmyrskyt
heiluttavat laivaa. Meritauti on kamalimpia tauteja mitä on olemassa.
Se ei tapa, jos muuten on terve, mutta kamalan iljettävä alituinen
oksentaminen ja oksentamisen tunne piinaa ja vaivaa kuin painajainen.
Tuttavuuksien teko seisahtaa, jokainen vain odottaa rantaa, että saisi
edes hiukan levätä.

Kööpenhaminassa ei lasketa ketään maihin ellei passi ole Tanskan
konsulin luona viseerattu. Pääsin kuitenkin erinäisillä keinoilla ulos
kaupungille. Kööpenhamina on kaunis kaupunki. Kuninkaallinen Tanska
pitää sinisestä ja punaisesta väriloistosta. Kaikenlaiset uniformut
antavat eloa ja silmien iloa katuliikenteelle. Täällä jo sai huomata
kuinka tavattoman ala-arvoisena meidän rahaamme pidetään. Kaupoissa se
ei ollenkaan kelvannut. Sitä ei edes tunnettu. Mutta kyllä Ruotsin,
Norjan y. m. raha tunnetaan ja kelpaa.

Laiva seisoi vain muutaman tunnin Kööpenhaminassa. Pohjanmeri oli
pahalla päällä. Laiva keikkui ja kiemurteli. Meritauti valtasi
uudelleen suurimman osan matkustajia. Tuntui aivan kuin rotta olisi
kurkusta ales mennyt ja yhä syvemmälle ja syvemmälle tunkeutuisi.
Hulliin päästiin iltapäivällä. Monenlaisilla ajokojeilla kuljetettiin
siirtolaisia junaan, joka kohta läksi Lontoota kohti. Matka kesti noin
neljä tuntia.

Englanti näyttää junasta katsoen yhdeltä ainoalta suurelta
puutarhalta. Aitoja ei ole. Ihanat puistot toinen toistansa upeammat
vilahtavat ohitse. Vaikka oli jouluviikko, niin karjaa näki ulkona.
Pari kolme lehmää aina yhdessä. Junat kulkevat tavattomalla vauhdilla.
Veturit ovat pieniä mutta nopeita. Mäkiä sanottavasti ei ole.

Lontoo tekee ensikertalaiseen suuren, mahtavan vaikutuksen. Kun sinne
joutuu pienestä Suomesta, tuntuu aivan samanlaiselta kuin jostakin
sivukylästä tulisi Helsingin keskukseen. Pientä on täällä meillä
kaikki verrattuna “suureen maailmaan”. Emme kuitenkaan nyt käy
kuvailemaan vaikutelmia Lontoosta, jätämme sen tuonnemmaksi. Sanomme
kuitenkin nyt jo tässäkin, että suuri Englanti sairastaa
vakavanlaatuista sisällistä tautia. Kommunistilehtiä sai käsiinsä
tavan takaa. Lakkomielenosoituksia näki alituiseen. Parlamenttitalo
sekä useat ylhäisön talot olivat jo silloin sotilasketjun ympäröiminä.
Kurjuutta ja loistoa näkee siellä vierettäin.




VALTAMERELLÄ.


Viisi päivää Lontoota katseltuamme astuimme Caronia-nimiseen suureen
valtamerihöyryyn. Vaikka laiva oli pienimpiä valtamerilaivoja, oli se
kuitenkin kuin pieni liikkuva kaupunki. Matkustajiakin oli lähes kaksi
tuhatta. Jouduin erään saksalaisen ja italialaisen kanssa samaan
hyttiin. Joulukuun 21 päivän iltana läksi laiva liikkeelle. Oli kaunis
kuutamo-ilta. Majakkatulia kaikkialla. Mahtavat meren mainingit
hiljakseen keinuttelivat laivaa. Ensimäinen vuorokausi oli tyyntä ja
kaunista, mutta sitten alkoi myrsky, joka kesti joulupäivään asti.
Laiva oli koko ajan melkein yhdessä paikassa.

Mahtava on suuren Atlannin myrsky!

Koko meri näyttää suurelta vuorimaisemalta. Suurikin laiva on kuin
pieni lastu. Pari- kolmekymmentä metriä ylös ja alas kiikutaan.
Meritauti on kaikissa naisissa ja suurimmassa osassa miehiäkin. Kolme
naista kuoli myrskyn aikana, sydän ei kestänyt. Ruumiit haudataan aina
heti mereen, pannaan säkkiin, sidotaan lautaan, laivan pappi siunaa —
siinä kaikki. Meren jättiläiseläjät saavat herkkupalan.

Myrskyn aikana ei ketään lasketa ulos kannelle. Jumalanpalveluksia
pidetään jos minkälaisia. Polvillaan rukoilevia ihmisiä on kaikkialla.
Avuttomuuden ja nöyryyden tunne valtaa ylimielisimmänkin matkustajan,
sillä ei kukaan tiedä milloin on viimeinen rysäys ja laiva lastineen
meren omana. Avuttomuuden vakavuus loistaa kaikkien kasvoilta.

Joulupäivä oli jo kaunis ja ihana. Tuuli lakkasi ja taivas kirkastui.
Ihmiset paranivat meritaudista ja olivat iloisia. Jouluiltaa
vietettiin lauluin, soitoin ja puhein. Eräs amerikkalainen professori
puhui _koko maailman tasavallasta_. Hänellä oli jo “maailman
lippukin”, jossa oli kaikki vesikaaren värit ja maapallon kuva
keskellä. Sanoi viisi kertaa kiertäneensä maapallon ympäri puhumassa
tästä asiasta. Vanha mies, mutta tulinen ja innostunut hän oli. Siinä
tapasin ensimäisen suurpiirteisen amerikkalaisen.

Jouluiltana oli myöskin tanssiaiset. Sekin oli katsomisen arvoista.
Espanjalaiset ovat maailman tulisimpia ilonpitäjiä ja tanssijoita.
Heidän tanssiaan ihmettelivät kaikki. Ainoastaan venäläiset yrittivät
kilpailla, toiset kansallisuudet vetäytyivät kiltisti katselijoiksi.

Merimatka kesti myrskyn vuoksi yksitoista vuorokautta. Kolmannen
luokan matkustajat vietiin New Yorkin rannassa pienelle Ellis-saarelle
karanteeniin, mutta n. s. luokkamatkustajat laskettiin heti maihin.




AMERIKKA.


[Kuva: 127-vuotias vielä elävä intiaanipäällikkö John Smith
heimopuvussaan.]

Voimakas, kaikki matkan tuottamat kärsimykset unohduttava uteliaisuus
valtasi mielet kun Amerikan rannat alkoivat näkyä. Onhan Amerikka se
vieras maa, josta kansamme pohjakerroksissa enimmän juttua riittää.
Kuolemantapauksista ja Amerikkaan lähtevistä aina enin keskustelu
viriää kun kyläläiset paikkakuntansa kuulumisista alkavat toisille
haastaa. Amerikka on kansamme sieluissa kuin mikäkin satujen maa. Sen
vuoksi harras uteliaisuus mielen valtaa kun todella näkee edessään
tuon ihmeitten maan rannat.

Minkälainen sitten on tuo maa, joka täältä kaukaa pohjolastakin
ihmisiä puoleensa vetää?

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, johon maamme siirtolaisuus pääasiassa
kohdistuu, on lähes 1 000 miljoonaa ha. suuri, eli yhtä suuri kuin
koko Europpa. Sen vuoksi Europan valtakunnat tuntuvat kääpiövalloilta
Amerikkaan verrattuna.

Yhdysvallat vapautuivat Englannin vallasta 1700-luvun
jälkipuoliskolla. Silloin oli siellä asukkaita ainoastaan 2 ¼
miljoonaa, siis vähemmän kuin nyt Suomessa. Sittemmin on historia
nähnyt siellä väestölisäyksen ja rikkauden kasvun sellaisen, että sen
vertaista ei ole ennen maailmassa ollut. Yhdysvallat ovat vetäneet
puoleensa ihmisvirran kaikista maapallon ääristä, sillä se on luonnon
antimiensa puolesta rikas maa. Amerikkalainen filosoofi Emerson
nimittää sitä “Jumalan viimeiseksi parhaaksi lahjaksi ihmiskunnalle”,
joka maa on varattu korkeampaa ihmiskuntaa varten.

Väestö on lisääntynyt viime vuosikymmeninä puolellatoista miljoonalla
aina vuodessa ja viime vuosisadan aikana 71 miljoonalla ja yhä vain
lisääntyy.

Tämä on jättiläiskasvamista. 1700-luvulla oli 2 ¼ miljoonaa ja nyt
neljännes _toistasataa_ miljoonaa. —

Tällainen suunnaton ihmisten kasaantuminen todistaa ihmisluonnossa
olevaa rikkauden janoa, sillä kuten yllä jo sanoimme, on Yhdysvallat
maapallon rikkain maa. Yhden ainoan vuoden kaivostyön arvo on 10
miljaardia ja maanviljelyksen _31 miljaardia_, josta puhtaan
viljasadon osalle tulee 14 miljaardia. Maa lähettää viljaa 2
miljaardin ja raaka-aineita 3 miljaardin arvosta ulkomaille.

Yhdysvallat on maailman suurin vilja-, puuvilla- ja liha-aitta.

Väestön nopean lisääntymisen vuoksi kuitenkin ennenpitkää tulee se
aika, jolloin emme enää saa “amerikkalaisia vehnäjauhoja”, vaan saamme
tyytyä omaamme. Tämä ei merkitse sitä, että Amerikassa uhrattaisiin
maanviljelys teollisuudelle kuten Englannissa, vaan onhan
luonnollista, että suunnaton väestön lisäys vaikuttaa viljan vientiin.

Amerikka on suuri maa. Hallitus on varannut itsellensä suuria alueita,
joita se on käyttänyt asutustarkoituksiin. Se on aina 1860-luvulta
saakka tarjonnut suunnattomia etuja siirtolaisille omien kotien ja
talojen, “Homesteadien” perustamiseksi. Siten onkin maa jaettu moniin
käsiin, ilman sanottavaa suurtilain muodostumista. Pikkutilat alle 70
ha käsittävät melkein puolet maanpinnasta. Kolmea maanviljelijää kohti
tulee keskimäärin yksi palvelija.

Maan taloudellinen kehitys on vasta puolivälissä. “Jänkit” ovat
vakuutettuja siitä, että koko maailman valta siirtyy heille. Silloin
kai toteutuu se haave, josta Caronia-laivassa edellä mainittu
professori puhui, takanaan seinässä koko maailman yhdysvaltain mahtava
lippu. Senaattori Beveridge lausui v. 1900 seuraavat lennokkaat
ajatukset: “Amerikka muodostuu ajanoloon koko maailman senaatiksi,
jossa ihmiskunnan ylituomari jakaa oikeutta kansoille. Hän on antanut
meille edistyksen hengen masentaaksemme pimeyden voimat kautta
maailman. Hän on tehnyt meistä hallitustaidon perillisiä hallitaksemme
villejä ja vanhentuneita kansoja. Tämä on Amerikan jumalainen tehtävä.
Kunnioitus sydämessä astuu Amerikan kansa toivorikkaana ja iloisena
tulevaisuuteen ja tahtoo uskollisesti suorittaa sen tehtävän, jonka
Jumala on sille määrännyt.”

Tämä kaikki voi toteutua, sillä ovathan maan maantieteellinen asema ja
historia ainutlaatuiset maailmassa.

Amerikka on kuin luonnonkattama pöytä, joka vetää puoleensa kaikkia,
jotka siihen huomiotansa kiinnittävät. Ei ole siis kummeksittavaa, jos
meidänkin maamme tuhannet voimakkaat käsivarret ovat sinne siirtyneet.
Maan suunnattomat rikkaudet, suuruus ja mahtavuus lumoo ihmisen.

Mutta varjopuolensa on Amerikallakin. Rikkaus kasvattaa huonoja
taloudenhoitajia. Amerikassa on harjoitettu hirvittävää
ryöstöviljelystä. Siellä tapaa autioita tiloja, sellaisia joitten maat
ovat laihdutetut ja metsät poltetut ja hävitetyt. Paras peltomaa, 9/10
koko pinta-alasta, on jo otettu viljelykselle. Vapaita kodinpaikkoja
“Homesteadia” ei ole enää saatavissa. V. 1903 odotti vielä 15 ½
miljoonaa palstaa farmaria, mutta nyt ei ole niitä enää jaettavana.

Suuri ja rikas maa on kansan tehnyt ylpeäksi, mutta samalla
laajakatseiseksi. Taistelu luontoa vastaan on ollut ankara, mutta
tilasta ei ole puutetta ollut.

Kulkuneuvot ovat kehittyneet. Rautatieverkko on 400 tuhatta km.
pitempi kuin koko Europan yhteensä. New Yorkista pääsee 18 tunnissa
Chicagohon ja puolenneljättä vuorokauden kuluttua Tyynenmeren
rannalle. Maantiet risteilevät miltei joka mailin päässä.
Automobiilejä on käytännössä 5 kertaa enemmän kuin koko muussa
maailmassa yhteensä. Viime vuonna valmisti yksin Fordkin 1 miljoona 50
tuhatta autoa.

Suuruus vapauttaa ahtaitten näköpiirien rasituksista. Pienellä
“töppösperällä” on toisenlaiset harrastukset kuin suurella
kirkonkylällä. Amerikan kansa on suurpiirteistä ja selvää. Katto on
korkealla. Rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Kansan tarmo muistuttaa suurta
Niagaran putousta.

Amerikkalaisen kansallisluonnetta aateloi nuoruuden voimakkaat
piirteet. Tämä nuoruus ilmenee esimerkiksi siinä suuressa melun
suosimisessa, joka maassa vierailevan europalaisen silmään heti
ensimäiseksi pistää. Kansalliset merkkipäivät, uudenvuoden yö y. m.
tilaisuudet todistavat “yankeen” (jänkin) melunrakkautta.
Kansallisluonteen nuoruuden rakkautta osoittaa myöskin luonnon
antimien kevytmielinen pitely, taipumus hermojakiihdyttäviin huveihin
ja rakkaus jännittäviin salapoliisiromaaneihin. Nuoruutta todistaa
vielä todellinen sivistysinto. Suuret, mahtavat kirjastot,
oppilaitokset ja yliopistot puhuvat kuohuvasta nuoruuden voiman
elähyttämästä sivistysinnosta. Piittaamattomuus ihmishengestä,
laiminlyönnit varokeinoihin nähden esim. rautateillä ovat niinikään
nuoruuden merkkejä. Amerikkalainen veturinkuljettaja ajaa hurjalla
vauhdilla vioittuneen sillan ylitse, hänellä ei ole aikaa jäädä
odottamaan sillankorjaajia. Sellainen on amerikkalaista. Ihmishengen
halvekseminen on vain varjopuoli nuoruuden pursuvasta uskosta
menestykseen ja edistykseen. Nuori ja terve veri, lujat hermot ja
palava edistyksen halu ovat “jänkki”-kansan silmiinpistävimmät hyvät
ominaisuudet.

Amerikkalainen henki ei välitä yksilöistä niin paljoa kuin esim.
meillä Suomessa välitetään. Siellä voimakas palkitaan, heikko nääntyy,
sillä seurauksella, että _työ_ kulkee voitosta voittoon. Maan rikkaus
ja kansan häikäilemättömyys yhdessä muodostavat amerikkalaisuuden.
Itsemääräys, itsetoiminta, itsetunto ja itsekehitys ovat ne tekijät,
joilla tuo ainutlaatuinen kansallistunto lepää. Vapaus ja oma apu ovat
kasvattaneet maahan muuttaneista siirtolaisista uuden kansan,
voimakkaan ja rohkean. Maahan muuttava europalainen huomaa äkkiä
vapautuneensa vanhoista perimystavoista. Lincolnin aate, että kaikki
miehet ovat samanarvoisia, vaimentaa luokkarajoja. Kaikki on vapaata
luovalle älylle. Täällä saa osaksensa sitä kannatusta, jota jokainen
ihminen vaatii voidakseen jatkuvasti innostua työhönsä, sillä onhan se
niin — kuten Foerster sanoo — että ihminen ei ole mikään koira, joka
tyytyy luupalaseen, vaan hän on yhteiskunnallisilla vaistoilla
varustettu olento, joka vaatii toisten kannatusta jatkuvasti
innostuakseen työhönsä. Ei ole näinollen kummakaan, että esim.
keksimiskyky on amerikkalaisen kansan keskuudessa niin tavattoman
korkealle kehittynyt.

Suurimmat saavutuksensa on amerikkalainen tarmo saavuttanut
maanviljelyksen alalla. Maanviljelijät ovat tunteneet itsensä täällä
vapaiksi kaikesta vanhasta ja lahosta. Siinä syvin syy hämmästyttäviin
saavutuksiin. Laiskinkin täällä innostuu yrittämään.

Porvarien ja sosialistien välinen taistelu ei ole Amerikassa läheskään
niin kärjistynyt kuin Europassa. Se joutuu siellä varjoon demokratian
ja rahavallan välillä. Pääomat ovat järjestyneet trusteiksi. Niinpä on
esim. eräällä 18 toiminimen yhtymällä noin 200 miljaardia; eräällä
viiden pankin yhtymällä 100 biljoonaa. Vanhin trusteista on Standard
Oil Company, öljytrusti.

Amerikassa ovat kaikki pääomat trustiutuneet. Voimakas hallitsee
heikon kustannuksella. Se on amerikkalaisuuden suurin varjopuoli.
Dollarin ylivalta uhkaa koko maan demokratiaa. Vasta viime aikoina
ovat esim. maanviljelijät alkaneet järjestäytyä. Maata uhkaavat
dollari-“kuninkaat”, sellaiset kuin Rockefeller, Carnegie, Morgan,
Vanderbilt, Harrman, Hill y.m. Toisella puolella on kymmeniä
miljoonia, jotka elävät kurjuuden partaalla, New Yorkissa esim.
haudataan joka kymmenes köyhäin hautausmaahan.

Työväen järjestymistä ehkäisee voimakas yksilöllisyyden tunne. Sen
vuoksi on se heikkoa. Työmies uneksii rikkauksia. Ovathan monet
raha-“kuninkaat” alkaneet työmiehestä. Miksei hänkin voi rikkauksia
koota! Sitäpaitsi työväen olot ovat paljoa paremmat kuin missään
muualla maailmassa. Rahamiehet osaavat erinomaisesti pettää
pintapuolisen työmiehen sisintä olemusta. Ulkonainen mukavuus, elämän
halpuus ja huvittelutunteen tyydyttäminen ovat keinoja, joilla
työmiesten silmät sokaistaan. Senvuoksi kuuluukin Amerikan noin
30-miljoonaisesta työväestöstä vain kolmisen miljoonaa
ammattiyhdistyksiin.

Valtaa maassa pitää kaksijakoinen puoluejärjestelmä, demokraatit ja
republikaanit. Kahtena valtavana valtiollisena trustina pitävät ne
valtaa muutamien mahtavien puoluejohtajien käsissä. Näin ollen on
mielestämme Amerikassa harvainvaltainen kansanvalta, jota emme voi
ihailla vaikkakin amerikkalaiset tuntuvat siitä pitävän.
Dollari-trustien ja puoluejohtajien väliin litistyy todellinen terve
yhteiskunnallinen vapaus. Merkkejä, vieläpä voimakkaitakin, on
kuitenkin olemassa siitä, että terve kansanvalta alkaa voimistua.
Valtiososialismi esim. nostaa yhä voimakkaampana päätänsä. Rautatiet
olivat sodan aikana valtion hallussa. Trustien toiminnan ankaraa
kontrollia vaaditaan j. n. e.

Riittäkööt nämä muutamat ajatukset yleisen amerikkalaisuuden
esittelyksi ja siirtykäämme katselemaan siirtokansamme elämää täällä
kansakuntain suurella kilpakentällä. Sitä ennen kuitenkin muutamia
ajatuksia miljoonakaupungeista, sellaisista kuin esim.




NEW YORKISTA.


Kun käy sellaisissa miljoonakaupungeissa kuin esim. Lontoossa, New
Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa, niin alkaa aivan uudella tavalla
tajuta aikakautemme kaupunkilaisuuden suuret erheet. Meidän
Helsinkimme näyttää näiden rinnalla maalaiskylältä. Aivan hölmistyy
palatessaan Helsinkiin. Näinkö täällä onkin pientä! Näinkö täällä
onkin vähän ihmisiä, muutamia siellä täällä ...

Ja kun taas päinvastoin ensi kerran astelee miljoonakaupungin katuja,
tuntuu siltä kuin kaikki maapallon ihmiset olisivat liikkeellä.
Kaikilla kuumeinen kiire, nälkä tai kova jano. Vasta sitte, kun on
tilaisuudessa hiukan kurkistaa miljoonakaupungin elämään ja tutustua
ihmisiin niissä, ymmärtää mitä suuri amerikkalainen ajattelija
_Emerson_ tarkoittaa kun hän antaa miljoonakaupunkilaisista m. m.
seuraavan ankaran arvostelun: “Suurkaupunkiemme väestö on jumalatonta,
aineellisuuteen vajonnutta joukkoa, jolla ei ole mitään sielullisia
siteitä, ei veljestuntoa eikä innostusta. Siinä ei näe mitään ihmisiä,
vaan vaeltavaa nälkää ja janoa, lihaksitulleita kuumehoureita ja
himoja. Miten voivat ihmiset yleensä enää jatkaa elämäänsä — kun
elämän päämäärät heiltä niin kokonaan puuttuvat. Kun he ovat
saavuttaneet pienet pippurinjyväpäämaalinsa, näkyy heitä edelleen
ylläpitävän vain kalkkisuola heidän nikamissaan, eikä mikään arvokas
elämän päämäärä. Ei uskota enää henkiseen eikä siveelliseen
maailmanjärjestykseen. Uskotaan kemiaan, ruokaan ja viiniin,
rikkauteen, mekaniikkaan, höyrykoneihin ja yleiseen mielipiteeseen —
mutta ei jumalallisiin pohjaperusteihin. Ainoastaan hyvin pieni osa
suurkaupungin väestöstä kykenee ylläpitämään kodin rauhaa ja kodin
edistymistä, vaalimaan niitä tunteita ja perintätapoja, jotka vain
kodin ilmapiirissä menestyvät. Suurin osa kaupungin väestöstä elää
teollisuuspaimentolaisina, muutellen arabialaisten tavoin alituisesti
telttaansa sinne, missä saapi paremman menekin työlleen ja
tavaroilleen. Surkuteltavan monilla ei ole edes telttaa, jota voisi
kuljettaa mukanaan; he asuvat siellä, minne sattuma heidät viskaa;
majataloissa, yömajoissa tai kadulla”.

Tämä voimakas arvostelu osoittaa kuinka amerikkalaisetkin suurmiehet
ovat huomanneet aikakautemme kulttuurikeskusten — suurten kaupunkien —
suuret erheet. Elämä niissä on hajonnut jyrkkiin vastakohtiin. Ihminen
ajetaan ummehtuneisiin oloihin. Ei missään pysyväistä pohjaa, ei
missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään
sellaista elämää, joka olisi kaiken sen kuumeisen kiireen ja
vaivannäön arvoista, mikä ihmisen sille on uhrattava. Elämän kulku on
itse hävittänyt toivon ja kääntänyt kaiken vastakohdakseen. Ihminen on
tavoitellut varmuutta, mutta onkin joutunut epävarmuuteen. Elämä on
hajaantunut toisilleen vastakkaisiin suuntiin. Onni on muuttunut
katkeraksi taisteluksi ja kilpailuksi tuottaen loppumatonta murhetta
ja vaivannäköä. Suunnaton ja rauhaton tuoksina ja hyörinä kaikkialla,
intohimoinen rynnistely, elämän suuntaus ulospäin, ei mitään sisäisiä
ongelmia, ei sisäistä liikkeellepanevaa voimaa. Vähän puhdasta
innostusta ja tosirakkautta. Sen sijaan sekä loistavissa sanoissa että
työssä on vain oman minän ja edun harrastusta. Ihminen luulee olevansa
hyvän ja pahan, oikean ja väärän korkein tuomari. Hänen pyrkimyksensä
on ihmisten suosion ja ulkonaisen vaikutuksen tavoittelua. “Te olette
maan suola”, aloitti eräskin pappi saarnansa miljonäärien kirkossa
Bostonissa, ja osoitti sitte pitkässä puheessaan kuinka koko maailman
hyvyys lepää näitten herrain harteilla. Näin uskotellaan ajettavan
ihanteellisia tarkoitusperiä ja teeskennellään ylevää mielenlaatua,
vaikka kaikki onkin vain valheellisuutta, vastenmielistä
ulkokultaisuutta, henkistä mataluutta ja tyhjyyttä. Tahdotaan vain
loistaa ja komeilla ja sisäisen sivistyksen sijaan asetetaan
ulkonainen menestyminen, uhrataan oikea elämä pelkälle maalliselle
hyödylle, joten pakostakin joudutaan pintapuoliseen, näennäiseen
ulkonaiseen loistoon ja sisäiseen tyhjyyteen.

Miljoonakaupunkien elämää tarkastellessa muistuu mieleen kertomus
Baabelin tornista, tuntuu kuin kaikki helvetin pahat henget olisi
laskettu vapaiksi rienaamaan ihmistä ja juoksuttamaan sitä toisesta
matalasta himosta toiseen. Suurkaupunkien kulttuuri ei tee mitään
sisäisen ihmisen, onnemme ja tyytyväisyytemme eikä henkemme
syventämiseksi. Sydänmaan halonhakkaajan ja kuokkijan elämä on
syvempää kuin miljoonakaupunkien kaduilla vaeltavan joukkosielun.

Kun tarkemmin yrittää ihmisten kasvoista ja olennosta laskea heidän
sisintänsä, huomaa kuinka tuskallinen kaipaus ja katkera valitus ajaa
heitä toisesta aistirapakosta toiseen. Tieto ja teknillinen taituruus
tosin voittaa miltei kaikki, mutta siitä huolimatta yhä
onnettomammaksi ja yksinäisemmäksi tulee _ihminen_, Jumalan kuva.
Kaupunkilaiskulttuurilta puuttuu juuri sitä, mikä kykenisi antamaan
elämälle tukea ja sisältöä, puuttuu luja ja varma maailmankatsomus.
Aineellisuus, kultainen vasikka hienommassa ja karkeammassa muodossa,
lumoaa kaikki. Se on vallannut ajatustavat, tunteet, sanalla sanoen
kaikki. Kun ihmiset näin pakoitetaan turvaamaan pelkkään
materialismiin, näkevät he edessänsä kammottavan tyhjyyden ja
autiuden. Itsemurhat, kevyt huvittelun halu, aistillisuus y.m.
miljoonakaupungin silmiinpistävät ilmiöt sitä kaikkein selvimmin
todistavat. Näin ollen herää kysymys: eikö aikamme
kaupunkilaiskulttuuri olekin vain hienostunutta raakuutta ja
siveellistä rappeutuneisuutta. Elämäntuska toisaalta osoittaa, että
ihminen on henkiolento ja että sivistys, joka sen unohtaa, ei olekaan
sivistystä.

Miljoonakaupunkiemme elämä todistaa, että huolimatta äärettömistä
teknillisistä saavutuksista, olemassaolon kaunistamisesta ja
elinehtojen parantamisesta ihmisen sisäinen olento on onneton ja
yksin. Sisäinen ilo puuttuu. Ihminen on kullastaan huolimatta köyhä,
tyhjä ja pintapuolinen. Näin julistaa aikakautemme johtava
kaupunkilaiskulttuuri sisimmän ytimensä sairaaksi ja mädäntyneeksi. —
Terve elämä synnyttää lakkaamatta sisäistä sielun iloa, mutta
suurkaupunkien elämä ei sitä tee.

Erehdys on siinä, että teknillinen tieto- ja järkisivistys asetetaan
luonteenkasvatuksen edelle, vaikka pitäisi olla päinvastoin. On
unohdettu suuren Schillerin sanat: “Sille, joka on jo niin pitkälle
joutunut, että on järkeänsä hionut sydämensä kustannuksella, sille ei
pyhin ole enää pyhää, sille ei ihmiskunta eikä jumaluus ole mitään,
kumpikaan maailma ei ole mitään hänen silmissään.” Miljoonakaupunkien
johtama sivistysihanne tunkeutuu vain järkeen ja muistiin eikä sielun
ja sydämen syvyyteen. Se ei voi ajanoloon sisäistä ihmistä tyydyttää.

Siksi maailma nykyään elääkin sivistysihanteensa puhdistuskautta.
Ihmiskunta on joutunut erhetystensä kiirastuleen puhdistumaan. On
selvää, että järjenkin saavutukset tuovat iloa mukanansa, mutta se ilo
ei ole välitöntä, vaan kylmää kuin jää. Se on myöskin vaarallista
iloa, sillä sen kautta voimme sisäisesti vilustua ylpeydestä ja
itserakkaudesta. Oikea uhrautuva rakkaus paleltuu kuoliaaksi ja
kurjuus valtaa yhteiskuntaelämämme.

Me näemme suurkaupunkien mahtavien elämästä kuinka he suurelta osalta
hajoavat aistillisten, vieläpä eläimellistenkin nautintojen lokaan,
sillä itsevaltias järki vangitsee omantunnon ja sydämen, heittäen sen
tyrmään, mutta aistiviettejä se ei kykene vangitsemaan. Järjen
yksinvallan alla saavat ne vain yhä kehittyneemmän muodon ja tulevat
yhä raaemmiksi.

Näin on Tantaluksesta uudelleen tullut ihmiskunnan vertauskuva sen
kiihkeässä, kuumeisessa ilonjanossa, jonka se virtaavan veden äärestä
tahtoo sammuttaa. Mutta kuta kiihkeämmin se kurottautuu siitä juomaan,
sitä kauemmas väistyy virta. Tuo Tantalus — sanoo Emerson — on
nähtävissä sekä New Yorkissa että Bostonissa. Hän on hyvällä tuulella,
jatkaa E., sillä hän arvelee kerran vielä onnistuvansa, toivoopa tuota
kallisarvoista juomaa saavansa pulloihinkin.

Miljoonakaupunkien johtama kulttuuri tekee ihmiskunnan ruumiillisesti
ja henkisesti sairaaksi. Todistukena siitä, että asiat niin ovat, on
hygienian, terveysopin, mitä suurin arvostaminen, joka Amerikassa on
muodostunut hirvittäväksi ja mitä häikäilemättömimmäksi
puoskaroimiseksi. “Ihmelääkkeitä” kaupitaan jos minkälaisia ja
herkkäuskoiset ihmisparat maksavat kamalia veroja niitä kauppaaville
loiseläjille. Samaa todistavat yhä lisääntyvät itsemurhat. Vaikka
puhutaan kauniita sanoja elämän tunnustamisesta, olemassaolo- ja
toimialailosta, lisääntyy itsemurhien luku kammottavalla vauhdilla.
Katkerampaa ivaa kehutusta korkeasta kulttuurista ei voi ajatella.
Toimeliaalla pelastusarmeijalla on New Yorkissa, Chicagossa y.m.
itsemurhia vastustavia toimistoja itsemurhakandidaattien neuvomiseksi
ja pelastamiseksi.

Miljoonakaupunkien kulttuurielämä pakottaa ihmiset elämään peloittavan
korkean paineen alla miltei musertavassa jännityksessä. Tuntuu siltä
kuin höyry ja sähkö sekä kaikenlaiset miljoonat eri koneet ja vangitut
luonnonvoimat tahtoisivat kostaa ihmiselle pitämällä häntä alituisessa
kuumeentapaisessa kiireessä ja hyörinässä, suomatta hänelle
hetkeksikään ruumiin tai hengen lepoa.

Katsellessa miljoonakaupungin elämää tuntuu siltä kuin ihminen niissä
kärsisi oman järkensä luomien hirviöiden orjuudessa. Ihmiset ovat
kummallisen hätäileviä, ärtyisiä, rauhattomia, sanalla sanoen
hermostuneita. Tämä hermostuneisuus on tarttunut ruumiiseen, henkeen
ja moraaliin. Elämä on onnetonta ja ilotonta. Näyttää siltä, että
nykyaikainen miljoonakaupunkilainen kärsii enemmän kuin minkään muun
aikakauden ihminen. Suurkaupunkien köyhälistökortteli-eläjien elämä on
helvettiä kauheampaa. Yksityiskohtaisia todisteita ei tässä tarvita.
Jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla, hän pistäytyköön New Yorkin,
Chicagon, Bostonin, Lontoon y.m. köyhien kortteleissa, hän näkee
edessään aikakautemme teknillisen äly-kulttuurin varjopuolet.
Näännyttävää ja henkisesti kuolettavaa on myöskin työ suurissa
tehtaissa, myllyissä, kuten Amerikan suomalaiset sanovat. Kauheata on
elää tulikuumain höyrypannujen, takovien vasarain, surisevain pyöräin,
kalskavien kangaspuiden tai hyriseväin puolain kamalassa melussa.
Ihmisten kalpeat, uurtuneet kasvot puhuvat kieltä aikakautemme orjien
elämästä.

[Kuva: Amerikkalainen haarakirjasto.]

Taloudelliset edut ratkaisevat menettelytavat, sanalla sanoen
_kaikki_. Työnjako tehtaissa on tavallista, mutta kukaan ei huomaa, ei
välitä huomata sitä tavatonta tappiota, minkä se henkisesti ja
moraalisesti ihmiskunnalle aiheuttaa. Työnjako teollisuuden alalla
muuttaa ihmisten elämän sieluttomaksi ja hengettömäksi. Työ, joka ei
luo kokonaista, vaan rajoittuu yksityisosien valmistamiseen, ei tuota
tyydytystä, se kasvattaa orjanmieltä. Kun katselee miljoonakaupungin
tehtaista palaavaa työmieslaumaa tai jossain pilvenpiirtäjän
konehuoneessa tai hississä koneellisesti toimivaa naista, muistuu
mieleen muinaisten mahtavien Egyptin pyramiidien rakentajat ja jyviä
jauhavat, itkevät naiset. Näiltä ihmisiltä on elämän onnen suurin
välttämättömyys, _luomisen_ ilo, kokonaan kielletty. Sillä eihän
ihminen tavoittele vain hyviä päiviä ja helppoja raha-ansioita,
luomiseen — vaikkapa vähäiseenkin — on hänellä rajaton halu.
Koneellisessa työssä tehtaissa tulevat ihmiset julmiksi,
kovasydämisiksi ja rajuiksi, vieläpä petollisiksikin. Amerikka
ylpeilee teollisuudestaan ja teollisuuden synnyttämästä
kaupunkilaisuudestaan, eikä syyttä, mutta ylpeilköön vain. Kukaan ei
ole vielä laskenut ja tiliä vaatinut miten paljo sisäistä
ilomielisyyttä, miten paljo hiljaista tyytyväisyyttä ja kypsynyttä
luomis- ja työkykyä se on koko ihmiskunnalta tukahduttanut. Mutta
tulee aika, jolloin tämäkin vaatimus esitetään, sillä Jumala ei anna
itseänsä pilkata.

[Kuva: Osa New Yorkia.]

Amerikka on kaupunkilaisuuden luvattu maa, yli 50 % asuu sen väestöstä
kaupungeissa.

Se on Amerikan suurin onnettomuus. Kansan elämäntavat turmeltuvat,
sielu väsyy, aistielämä kiihottuu, sanalla sanoen: elämä muuttuu
baabelintorni-elämäksi, jolloin kaikenlainen jumalallinen poljetaan
alas maahan. Mutta silloin myös kansakuntaa odottaa Baabelin tornin
traagillinen kohtalo.

Työnjako teollisuuden alalla paloittelee ihmisen pieniin elämän
sirpaleihin, niin että ihmiselle itselleen jäävä henkinen voima ei
riitä mihinkään. Kaikki se valitus ja tuskanhuuto, joka Amerikan
miljoonakaupunkien tehtaista kohoaa ylös korkeuteen, johtuu yksinomaan
siitä, että aikakauden korkea teollisuuskulttuuri kehittää ihmisessä
kaikkea muuta paitsi ei _ihmistä_. Oma etu, trustin etu ja tuotannon
lisäys ei välitä ihmisolennon valistamisesta, vahvistamisesta,
jalostamisesta tai kehittämisestä. Jos työmies kuolee, otetaan toinen.
Koneen yksi rikkoutunut ratas tuottaa enemmän harmia kuin työmiehen
kuolema. Edellinen täytyy ostaa, jälkimäisen saapi ilman.

Suuri kasvatusoppinut Foerster sanoo, että me ihmiset “teemme harvoin
itsellemme tiliä siitä, miten suuressa määrin kaikkea iloamme masentaa
siitä osattomaksi jääneiden mieliala: naurumme muuttuu hillitymmäksi,
meluava ilomme tuntuu teennäiseltä ja on sisimmältä olemukseltaan
pikemmin itsemme pettämistä kuin välitöntä riemua. Pintapuolisinkaan
ihminen ei pääse tästä kirouksesta vapaaksi. Vaikkapa
yhteiskunnalliset vastakohdat eivät häneen sisäisesti vaikuttaisikaan,
kuuluu kuitenkin valitus kadulta hänen korviinsa, hän näkee uhmaavia
ja jäykistyneitä kasvoja, hän kaipaa niissä myötäilon ilmettä ja
häiriytyy siitä, mikä näiden kasvojen ja ilmeiden takana on.
Voidaksemme nauraa täytyy meillä olla omantunnon rauha, sillä vilpitön
nauru tulee syvältä, kuivatuista kyynelistä, katkotuista kahleista ja
voitosta itsekkyyden ylitse. Epäilemme omaa nauruamme, jos muut
vaikenevat; ilo on kuorolaulua. Me emme enää tiedä mitä onni on. Me
opimme sen tuntemaan vasta silloin kun teknillinen kehitys ja
yhteiskunnallinen järjestys on voittanut sen suuren yhteiskunnallisen
murroksen, johon suurteollisuus, luomalla suurkaupungit, on meidät
vienyt, ja _korkeammat ihanteet jälleen tuovat siunausta ihmiskunnan
yhteistyölle._”

[Kuva: Singerin tehdasyhtiön talo, New Yorkin ylpeys.]

Onneton, sisäisesti onneton on miljoonakaupungin ihminen. Sitä
todistaa kaikkein parhaiten suurkaupunkien luonnottomuuksiin
kehittynyt huvielämä. Sydäntäkouristavaa on katsella esim. New Yorkin
huvipaikkoja. Mitä kaikkea voidaan kansalle vapaasti tarjota! Ihmisen
kurjuuden kuva on täydellinen suurkaupunkien ilopaikoissa. Meistä
tuntuu, että tuo amerikkalaisuudelle ominainen meluisa, ajattelematon
ilo on seurauksena rasittavasta, kuluttavasta ja _tylsistyttävästä_
työstä; näännyttävässä taistelun tuoksinassa ja hyörinässä
jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi menettää sielu kyvyn puhtaampiin,
jalompiin ja hiljaisempiin nautinnoihin. Luonnosta nauttiminen,
ruumiillinen virkistyminen, laulu luonnossa, leikit perheenjäsenten
kesken j.n.e. eivät tyydytä suurkaupunkilaisen huvitteluntarvetta.
Tylsistyneet tai sairaat hermot tarvitsevat kiihoittavampia
nautintoja. Ilon tarkoituksena ei olekaan virkistyminen vaan
unohtaminen, saada edes hetkeksi unohtumaan elämän raskas ja synkkä
taakka. Yksinäisyyden pelko ajaa onnettoman sairashermoisen
suurkaupunkilaisen jännittäviin huvipaikkoihin. Saksalaisen Nietzschen
sanat “Ei ilo vaan ilottomuus on kaiken irstailun äiti” pitää
paikkansa suurkaupunkien huvitteluelämää tarkastellessa, sillä
“meluavan ilon ja mykän epätoivon eroittaa toisistansa kaikkialla
maailmassa vain ohut seinä”, sanoo ajattelija Ruskin.

On selvää että “ylempien piirien” seura-elämä ei ole sen parempaa.
Sovinnaista valheellisuutta ja turhamaisuutta, määrättyä
kohteliaisuutta ja pinnalle siveltyä koristeellisuutta. Siinä kaikki.

Suurkaupunkilainen pyrkii kesäksi maalle. Sen vaikuttaa sisäinen
luonnottoman kaupunkilaiselämän synnyttämä sielun ja hermojen nälkä.
Mutta Amerikassa ovat tällaiset kesäretket tulleet muodin ja urheilun
asiaksi, ne eivät voi enää herättää rakkautta luontoon eivätkä tarjoa
todellista syvää virkistystä. Matkustelun varjopuolet ovat siinä, että
se tekee ihmisen kylmäksi ja välinpitämättömäksi pienempää
luonnonkauneutta kohtaan. Kotiseudun maaperän pitää olla sinä
lähtökohtana, joka aina ihmistä virkistää. Ja se tekeekin sen, jos
vain rakastamme sitä.

Miljoonakaupunkilaisella ei ole kotiseutua. Hän on todella kuin
paimentolainen, ilman mitään kiinnekohtaa mailmassa. Tästä seuraa,
että aikakautemme kaupungeista johdettu kulttuuri on vieraantunut
luonnosta. Miljoonakaupunki esikaupunkeineen, suunnattomine
kivitaloineen ja kasattuine ihmisineen on astunut luonnon sijaan.

“Kaupunkilaislapsi on pelkkä kulttuuritaimi”, sanoo Valter ja jatkaa:
“eikä milloinkaan lapsi vaan ansarimaisesti liikakypsyyteen kehitetty
ihmiselämä. Ihminen ei voi rangaistuksetta vieraantua luonnon
tarjoamista nautinnoista. Surkuteltava on se, jolle luonnon tarjooma
ilo on vierasta”.

Oikea suhde luonnon ja kulttuurin välillä on hävinnyt.
Kulttuuri-ihminen ei enää tiedä miten tulisi elää luonnon parissa.
Miljoonakaupunkilaisten “maallakäynnit” muistuttavat hyökkäystä
niihin: revitään kukkia ja puita, tallataan viljelyksiä y. m., ollaan
sanalla sanoen aivan kuin humalassa.

On selvää, että myöskin amerikkalaiseen taiteeseen voimakas
kaupunkilaisuus on lyönyt leimansa. Kirjallisuus muuttuu yhä enemmän
heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. Jännittävät
salapoliisiromaanit ja chaplinimaiset ilveilijät ovat etualalla.
Tällaisella taiteella ei totisesti paljoakaan ilahduteta ihmissydäntä
eikä valaista yksilön ja kansakunnan elämää. Se on todella “taidetta
taiteen vuoksi”, s. o. = ei mitään, sillä tarkoituksettoman taiteen
teoria ei ole elävän elämän synnyttämä eikä myöskään lämminverisen,
luomiskykyisen taiteilijamielen keksimä. Teoria “taidetta taiteen
vuoksi” on suurkaupunkien turmeleman vähäveristen taideharrastajain
keksimä abstraktsioni.

Taiteella on ja tulee olla tarkoitusperänsä. Suuri Goethe jo valitti,
että hänen aikakautensa kaunokirjallisuudelta puuttuu suuret päämäärät
siihen mikä on turmeltumatonta ja tervettä. Schiller määrittelee
taiteen seuraavalla tavalla: “Taide on ilolle pyhitetty; mikään
tehtävä ei ole suurempi ja vakavampi kuin ihmisten onnellistuttaminen.
Oikeata taidetta on vain se, joka tuottaa korkeinta nautintoa. Ja
korkeimman nautinnon tuottaa kaikkien voimiensa eloisassa leikissä
kilvoitteleva vapaa mieli”.

Oikea taide, jos se esittääkin kammottavaa ja jännittävää, käyttäen
harmaita ja veriruskeita värejä, ei unohda kirkastavaa
auringonsädettä, vapauttavaa sanaa, kohottavaa aatetta joka virkistää
ja _vapauttaa_, rikastuttaa ja onnellistuttaa ihmistä.

Nämä ominaisuudet puuttuvat hyvin suurelta osalta amerikkalaiselta
taiteelta ja kaunokirjallisuudelta. Ne puuttuvat siksi, että
miljoonakaupunkilaisuus painaa raskaana taakkana muuten nuorta ja
voimakasta amerikkalaista kulttuuria. Kurjuus tulee suurista
kaupungeista, niistä tulee taidekurjuuskin. Lämmintä ja puhdasta
taidetta on kovin vähän, sellaista taidetta jota kansakin ymmärtäisi,
mutta joka siitä huolimatta olisi tunnesyvää, iloista ja nuorta.
Nykyinen taide on kylmää, likaista ja äitelää. Epätoivon huokaus
nousee rinnasta kun katselee esim. nykyaikaisten maalarien
taulunäyttelyä, niin Europassa kuin Amerikassakin, pienen
Helsinkimmekin huomioon ottaen, sillä pitäähän toki meidänkin olla
ymmärtävinämme kretliinistä naamaa ja viheriäistä järveä. Kuinkas
muuten! —

Samanlainen huokaus nousee rinnasta kun lukee sitä seikkailu- ja
ilveilyromaanikirjallisuutta, jota ennen kaikkea Amerikka
ihmiskunnalle purkaa. Tällainen taide ei tarjoa edes perunoita
hopeamaljakossa, kuten Goethe sanoo, vaan se tarjoaa suorastaan likaa.
Sairaaloisia vaistojaan seuraten sellainen kirjallisuus viljelee
kaikkea iljettävää, paheellista ja eläimellistä ja tahraa kaiken mikä
on jaloa ja pyhää. Sellainen taide surmaa ihmisen sielun. Se on koko
ihmiskunnalle vaarallista. Sellainen taide palvelee pimeyden
valtakuntaa. Amerikkalaiset “chaplinit” ovat paholaisen lähettejä.
Heidän taiteensa on jos mikä “sairashuonerunoutta”, käyttääksemme taas
Goethen sanaa eräästä hänen aikakautensa taiteesta, joka oli suuresti
sukua tälle puheenaolevalle “runoudelle”. Täytyykö meidän, ollaksemme
vilpittömiä, olla raakoja, eläimellisiä ja kyynillisiä? Onko elämässä
todellista vain pinta vaahto eikä syvemmät vedet? Onko todellista vain
lika eikä kirkkaat tähdet? Eikö ihanne ole kaikkein todellisinta
siitä, mitä me ihmiset omistamme, ja eivätkö idealistit ole
todellisuuden parhaita tulkitsijoita — huudahtaa Goethe. “Tällaiset
taiteilijat ovat raukkoja, jotka eivät voi auttaa itseänsä eivätkä
muita” — jatkaa sama suuri ihminen ja runoilija.

Tervettä on sen sijaan se amerikkalainen taide, joka elää ja liikkuu
miljoonakaupunkilaisuuden vaikutuksen ulkopuolella, _luonnossa_,
muinaisissa aarniometsissä, viljavilla jättiläisfarmiseuduilla,
uurastavien ja ponnistavien intiaanien piirissä. Se on elämää, josta
voidaan varsinkin nuorison, koko maailman nuorison puolesta Amerikkaa
kiittää. Se on tervettä, siinä yhtyy idealismi ja realismi ihanaksi
musiikiksi. Sille pohjalle voidaan uutta, puhdistuvaa amerikkalaista
taide-elämää rakentaa. Se on pohja, joka kestää. Sillä sellainen taide
palvelee Jumalan tarkoitusperiä. Siinä taiteessa näemme sankareita,
jaloja naisia, urhokkaita taistelijoita ja nuoria ihmisiä, jotka
iloitsevat luonnosta, iloitsevat keväästä ja auringosta. Sellainen
taide ylentää mieltä ja ilahduttaa sydäntä ja ymmärtää kansaa ja
kansan tarpeita. Siinä on sen salainen tenhoava voima.

Olemme ehkä liiankin kauan viipyneet amerikkalaisten
miljoonakaupunkien “lumoissa”. Olemme sen tehneet siksi, että kuulumme
isänmaassamme niihin, jotka täällä kaukana syrjäisissä oloissakin
tuntevat nykyisen maailman baabelintorni-legendan painostavaa ja
hermostuttavaa tuskaa. Jumala loi ihmisen luontoon, käski hänen sitä
viljellä ja varjella. Mutta ihmiskunta on aina uudelleen ja uudelleen
ryhtynyt Baabelintorneja rakentamaan ja siten kapinoimaan suuren
Luojan tarkoitusperiä vastaan. Aina on myöskin Luoja astunut alas ja
“sekoittanut” kapinoitsijain “kielet”, niin että he eivät ole toinen
toistansa ymmärtäneet. Aikakautemme kulttuuri-ihminen on tuollainen
hermostunut “sekoittunut kieli”, joka ei ymmärrä toisia ja jota eivät
taas toiset ymmärrä. Koko maailma on kuin suuri hermosairaala ja on
sitä siihen asti kunnes ihmiskunnalle selviää suurten
miljoonaihmiskeskusten synnyttämä kurjuus ja kunnes rauhaisat,
luonnossa elävät maaseutu-ihmiset ottavat yhteiskunnallisen
johtovallan näiltä hermosairailta, babelintorni-ihanteen lumoavilta
Jumalan viralta poispanijoilta pois.

Sitte vasta alkaa ihmiskunnalle uusi aika. Silloin ei tunneta eikä
tarvita niitä henkisiä ja ruumiillisia puoskareita, joita esim.
Amerikka on aivan täynnä. Tulee aika, jolloin Amerikassakin tämä
huomataan. Merkkejä siitä on jo olemassa. Niistä tuonnempana.




VAIKUTELMIA NEW YORKIN SUOMALAISISTA.


Toimittaja Antero Riippa ja konsulaatin virkailija tuomari A. J.
Jalkanen olivat rannassa vastassa. Miesten kärsivällisyys joutui
koetukselle, sillä tullista en tahtonut mitenkään selviytyä, mukanani
olevia kirjoja kun tullipuplikaanit epäilivät bolshevistisiksi.
Viimein kuitenkin selvittiin matkalle ja niin päästiin onnellisesti
tuon miljoonakylän maanalaisella junalla Brooklynin puolelle. Täällä
vietiin mies “Kalevan naisten” omistamaan “kotiin”, jossa asuu — kuten
nimikin sanoo — ainoastaan naisia. New Yorkin suomalaiset naiset ovat
tarmokasta väkeä, heillä on oma koti, suuri ja komea. Miehet eivät
kykene naisten kanssa kilpasille tässä Amerikan porstuassa. New York
on siirtolaisten läpikulkupaikka, joka vaikuttaa m.m. sen, että
kansalaisillamme täällä on sangen vähä yhteisharrastuksia ja sekin
mitä on tapahtuu pääasiallisesti sosialismin hengessä. Työväen talo on
mahtava, samoin työväen osuuskauppa toimii reippaasti.

Puhumaan jouduin Imatra-seuran “haalille”. Oli juuri uudenvuoden
aattoilta. Tämä Matti Kurikan perustama seura vietti
uudenvuodenyötänsä. Ohjelman lisänä oli “Suomi-vieraan” puhe.

Puhumapaikalle mennessä tapasimme juopuneita suomalaisia, jotka talon
porttikäytävässä tervehtivät meitä aito suomalaisella tavalla, kiroten
ja meluten. Koko “juhla” oli tavattoman raskas ja painostava.
Kuulijoita viitisenkymmentä, suurin osa matti-kurikkalaisia
ihanneihmisiä. Raskaalla mielellä lähdimme täältä pois. Alku ei ollut
lupaava.

Puhuin New Yorkissa vielä kahdessa paikassa: erään kirkon alasalissa
ja “Tähti”-raittiusseuran juhlassa. Molemmissa paljo väkeä ja innostus
suuri.

Miljoonakaupungin tylsistyttävä vaikutus näkyy silmiinpistävästi
myöskin suomalaisissa. Henkisesti väsyneitä, alakuloisia ovat New
Yorkin suomalaiset. Heille, suurimmalle osalle, ei merkitse mikään
mitään. He elävät tuollaisessa henkisen tylsyyden tilassa, ikävöiden
kotiin, tai pääsyä edes jonnekin muualle. Kaikki elävät ja toimivat
vain “toistaiseksi”. Nuori polvi elää aito newyorkilaiseen malliin.
Purevat purukumia niin että puuteri poskista pölynä putoilee. Käyvät
huvittelupaikoissa, laulavat englanninkielisiä lauluja ja lukevat
jännittäviä salapoliisiromaaneita. Toiset taas vaipuvat fanaattiseen
uskonnolliseen kiihkoiluun ja hyvin paljo sortuu tuon suuren kaupungin
kammottavaan lokaan. Aniharvat New Yorkissa menestyvät. Poikkeuksen
tekevät suomalaiset palvelustytöt, joitten kysyntä on suuri ja joista
täytyy sanoa, että he ovat paljo kunniaa kansallisuudelleen
tuottaneet.

New York ei ole mikään suositeltava paikka siirtolaisille vaikka
siellä onkin nykyään noin 30 tuhatta suomalaista. Monelle
suomalaiselle, ja mikä kummallisinta: monelle n.s. paremman kodin
lapselle on tämä kaupunki muodostunut mitä syvimmäksi lankeemuksen
paikaksi. Ensimmäisenä kuukautena siellä herrassiirtolaiset
tepastelevat silkkipytty päässä etsien kotimaassaan totutulla tavalla
“hyvien paperien” avulla paikkoja. Kahden kuukauden kuluttua on
herraskaiset pukimet pantattu ja kolmen kuukauden päästä miehet
kerjäävät, lakasevat katuja tai tekevät jotain muuta samanarvoista
työtä. Eräskin kauppaneuvoksen poika, entinen haminalainen kadetti,
joka ennen Helsingissä loistopäivinään käväsi eräästä helsinkiläisestä
hotellista ylimääräisellä junalla Riihimäeltä yhden tulitikkulaatikon
ostamassa, joutui New Yorkissa sellaiseen puutteeseen, että söi
kadulta etsimiänsä perunankuoria y.m. koirain ruokaa. Näin käy
yläluokka-siirtolaisille, niille jotka ovat kotimaassa kasvatetut
“paremmiksi ihmisiksi”.

Toisille taas, jotka omaavat tarmoa ja luonteen ryhtiä, käy paremmin.
Tapasin eräänkin helsinkiläisen maisterin kantamassa tiiliä
rakennuksella. Eräs nuori talonpoikaisesta kodista lähtenyt pastori
teki puusepäntyötä ja sanoi sen “paremmin vetelevän kuin papin viran”.
Ainoastaan lujaluontoinen, siveellisen ryhdin omaava terve, älykäs
työmies kykenee New Yorkissa itsellensä jonkinlaisen aseman
raivaamaan. Suomalaisista kunnon miehistä on tässä kaupungissa puute.
Sillä vain aniharvoissa tapauksissa suomalaisen miehen luonteenlujuus
kestää tämän maailman suurimman kylän kiusaukset ja viettelykset.
Monia pöyristyttäviä kertomuksia tietävät siirtolaispapit kertoa
kansalaistensa lankeemuksista tässä kaupungissa. Usein siellä ihminen
katoaa tielle tietymättömälle, vajottuaan ensin eläintäkin alemmaksi.
Itsemurhia tapahtuu tiuhaan ja mielisairaus yllättää monen. Niin että
jokaisen Amerikkaan menevän pitäisi välttää New Yorkiin asettumasta ja
pyrkiä muualle, sillä ei missään koko Amerikassa ole
menestymismahdollisuudet niin vähäiset kuin tässä kaupungissa, ainakin
mitä miehiin tulee. Synkkiä ja mustia ovat ne havainnot, mitä
vieraileva suomalainen saapi kansalaistensa elämästä New Yorkista.
Henkistä hätää ja onnettomuutta näkee siellä kaikkialla. Onni
onnettomuudessa on se, että monetkaan, varsinkin kauemmin tuossa
kaupungissa eläneistä, eivät tuota synkkää tilannetta huomaa ja tunne.
He ovat tylsyneet ja tottuneet kaikkeen.

Myönnettäköön kuitenkin, että paljo poikkeuksia, vieläpä kauniitakin,
on olemassa.




KIERTOMATKA “MAASEUDULLA”.


Jännittynein mielin, hiukan arkana hyvästelin ystävällisiä saattajiani
Mr Riippaa ja Jalkasta New Yorkin suurella rautatieasemalla, sillä nyt
vasta alkoi matka eteenpäin yksin, ilman tulkkia ja seuraa. Piletti
ostettiin Worcester-nimiseen kaupunkiin. “Turvaa aina mustiin poikiin”
— huusi mr. Riippa perääni astuessani pitkään pikajunaan. Tämä neuvo
olikin erittäin tarpeellinen, sillä ilman noita “mustia poikia”,
neekereitä, joita on palvelijoina makuuvaunuissa, ravintoloissa ja
asemilla, olisin monesti huutavassa hukassa ollut.

Amerikkalaiset vaunut ovat pitkiä ja siistejä, eri luokkia ei ole,
ellei makuuvaunuja sellaisiksi lueta. Matkustajat ovat siististi
puettuja, varsinkin naiset. Junailijat ystävällisiä ja iloisia. Jos
vaunuissa on lapsia, tulevat ne ennenpitkää kaikkien tuttaviksi ja
ystäviksi. Amerikkalainen rakastaa lapsia. Miesten huomaavaisuus
naisia kohtaan on silmiinpistävä. En kertaakaan nähnyt naisen
poistuvan vaunuista itse matkalaukkuaan kantaen. Sen tehtävän toimitti
tavallisesti jarrumies, jollainen on aina joka vaunussa. Seurustelu on
vilkasta, joka usein kiihtyy kaikkien vaunussaolijain yhteiseksi
meluavaksi nauruksi ja kujeiluksi. Jokaisessa junassa on aina, usein
useampiakin, kauppiaita. Myydään makeisia, kirjoja, vaatteita,
postikortteja y.m. Yht'äkkiä ilmaantuu matkustajan eteen esim.
makeiskauppias, valkoinen esiliina edessä, ja tarjoaa lusikalla suuhun
houkuttelevaa makeista. Hän antaa sen ilmaiseksi, maistiaisiksi. Kohta
sen jälkeen hän tulee uudelleen ja asettaa kokonaisen makeispussin
matkustajan pöydälle ja menee menojansa. Ilmaiseksi annetun makeisen
maku suussa kiihoittaa matkustajaa avaamaan tuon pöydällä lepäävän
houkuttelevan makeispussin. Kun se on tapahtunut, tulee myyjä ja perii
maksun, ottaen tietysti koron kanssa sen ilmaiseksikin antamansa
makeisen hinnan.

Samoin menetellään kirjain kanssa. Jos sen edessään olevalta pöydältä
käteensä ottaa, niin maksa pois! Sinä olet sen silloin ostanut.

Näin amerikkalainen kauppaa tekee. Hän ei odota ostajaa, vaan hän myy
melkein vaikka mitä ja kelle tahansa.

Piletit ovat toisenlaisia kuin meillä. Jos on pitempi matka, on
piletti kuin useasta paikasta rei'itetty pitkä onnenlehti tai
sanomalehtimiehen paperiliuska. Ellei matkustajan tarvitse junaa
vaihtaa, ottaa junailija heti piletin pois ja pistää erivärisen,
sormenmittaisen paperiliuskan matkustajan lakkiin tai sitä varten
seinässä olevaan pihtiin. Liuskassa on aseman numero, josta jarrumies
heti näkee mille asemalle matkustaja jää. Pilettiä ei näin ollen
tarvitse alituiseen “näyttää” kuten meidän junissamme.

Asemat ovat vaatimattomia ja pieniä. Asemasiltoja ei ole, jarrumies
asettaa pienen pallan vaunun rappusten eteen. Siinä käytännöllisen
amerikkalaisen “platformu”. Virkailijain toiminta asemilla on reipasta
ja työ tehoisaa. Asemilla, joissa meidän maassamme hääräilee
parikymmentä miestä, on vain pari kolme henkilöä. Siinä kaikki! Sama
mies lakaisee lattiat, lämmittää kamiinat, sähköttää, ottaa vastaan
tavarat, myy piletit j.n.e. “Herra” ja “palvelija”-järjestelmää ei
ole. Suurilla kaupunkien asemilla on tietysti järjestys toisenlainen.

Suomen rautateitten johtomiesten kannattaisi perusteellisesti tutustua
amerikkalaiseen järjestykseen. Luulisimme, että siitä koituisi paljon
hyötyä meidän vanhentuneelle, kankealle ja kannattamattomalle
järjestyksellemme.

Makuuvaunut ovat tilavia ja käytännöllisiä. Alimmat vuoteet
muodostetaan istuinpenkeistä, ylimmät ovat sopivasti katon ja seinän
nurkkaukseen käännetyt. Vaunu jaetaan verhoilla osastoihin, joissa on
aina kaksi makuupaikkaa, toinen ylhäällä, toinen alhaalla. Mitään eri
osastoja naisia varten ei ole, kaikki ovat yhdessä. “Mustat pojat”,
neekerit siivoojina, jotka kohteliaasti harjaavat vaatteet,
kiillottavat kengät ja palvelevat matkustajia.

Worcesteriin saavuin iltapäivällä. Ensimäinen junamatka yksin oli
onnellisesti päättynyt. Ystävällinen vastaanotto ja erinomaisesti
onnistunut puhetilaisuus väsyttävän, henkisesti kuolleen New Yorkin
jälkeen teki virkistävän vaikutuksen. “Maaseutu” Amerikassakin on
sentään vielä aivan toista kuin mitä suuressa New Yorkissa tuntee ja
kokee. Tosin Amerikan maaseutu on jo pitkälle kaupunkilaistunut,
pitemmälle ehkä kuin missään muualla maailmassa, mutta sittenkin
jälellä on vielä selvä maaseudun tuntu ja henki.

Massan valtiossa puhuin vielä Fitchburgissa, Maynardissa ja Quincyssä.
Kaikissa paikoissa mitä ystävällisin vastaanotto ja erinomainen
kuulijakunta.

On mahdotonta viipyä pitkälti kaikissa käymissäni paikoissa, sillä
siitä paisuisi liian suuri kirja. Sen sijaan kerron jotakin niistä
paikkakunnista, joista sain mieliinpainuvimmat muistot ja vaikutteet.
Vaikeata se on, sillä kaikkialla sain osakseni sellaista huomiota ja
ystävyyttä, joka ei koskaan unohdu.




ASHTABULA HARBOR, OHIO.


[Kuva: John E. Glantz, amerikkalainen lakimies.]

Matkan mieliinpainuvin paikka oli ehdottomasti Ashtabula Harbor,
Ohiossa. Kohta asemalle astuessa huomasi tulleensa isänmaatansa
kaivaten rakastavien kansalaisten pariin. Lakimies J. E. Glantzin
komea “kaara” s. o. auto kiidätti miehen Glantzin sievään kotiin. Tämä
isokyröläinen “loijari” on näyte etelä-pohjalais-amerikkalaisesta
sivistyneestä miehestä. Näyte siksi, että on niin sangen vähän
korkeampaa amerikkalaista sivistystä saaneita etelä-pohjalaisia
_miehiä_ Amerikassa. Ashtabula Harborissa on kuitenkin sellaisia
useampiakin. Sellainen on esim. laihialainen liikemies ja varakonsuli
_Kalle Potti_. Mies ei tosin liene yliopistollista sivistystä saanut,
mutta sivistynyt etelä-pohjalainen toimen mies hän on. — Lakimies
Glantz on nykyään Suomessa.

Ashtabula Harbor on yksi kaikkein suurimpia suomalaisseutuja
Yhdysvalloissa. Sen vuoksi viivymme täällä hiukan kauvemmin ja annamme
konsuli Potin kertoa:

_“Amerikan helvetti.”_

Ashtabula Harboria kutsuttiin yhteen aikaan “Amerikan helvetiksi”,
siksi raakaa elämää on siellä eletty. Suomalaisia tuli tänne v. 1872.
Kaupunki oli siihen aikaan rauhallinen satamakaupunki, mutta pian sen
jälkeen alkoi kaupunki muuttua mitä kauhistuttavammaksi roskaelämän
pesäpaikaksi. Kapakoita ilmestyi kuin sieniä sateella. Rahat ja
ihmisyys katosivat näissä “helveteissä”. Kaikki suomalaiset järjestään
sortuivat kapakkaan. Ei auttanut sivistys, ei uskonto. Kerrankin tuli
pohjalaisia körttiläisiä suurempi joukkue seutukunnalle. Aluksi he
pitivät seurojansa, mutta ennenpitkää, heiluivat hekin puukot käsissä
kapakan tanssihuoneen lattialla. Miestä arvosteltiin tappelukuranssin
ja juopottelukyvyn mukaan. Tytöt ihailivat suurinta tappelijaa. Kaikki
jumaloivat kapakka-tanssiaisten suurinta mellastajaa.

Tällainen elämä kuitenkin herätti parhaimmiston ajattelemaan. He
huomasivat, että suomalaisten perikato on lähellä, ellei muutosta
aikaansaada. Kirjoitettiin Turun arkkipiispalle ja pyydettiin
suomalaista pappia paikkakunnalle, mutta arv. piispa ei suvainnut edes
vastata kirjeeseen. Kuvaavaa meidän kirkkoruhtinaillemme! Japani- y.m.
lähetystä harrastetaan, mutta omien kansalaisten avunanomus kaukaa
lännestä kaikuu kuuroille korville. Sattumalta sattui kuitenkin
pastori Backman Suomesta palatessaan v. 1881 poikkeamaan Harboriin ja
hänen välityksellään alkoivat ruotsalaiset Augustana-opistosta hommata
suomalaisille pappia. Pastori J. J. Hoikka saapuikin keväällä 1882.
Hän kuitenkin oli vain muutaman kuukauden. Oli taas muutama vuosi
sellaista, ettei mitään toimittu. V. 1884 saapui kuitenkin mies, jonka
ansiot ovat suuret Amerikan suomalaisten sivistysharrastuksia
tarkastellessa. Se mies oli maisteri J. V. Lähde. Suomen tasavalta on
yhdelle ja toiselle kunniamerkkejä Amerikkaan asti lähetellyt, jopa
sellaisillenkin, jotka merkkejä pilkaten käyttävät niitä
naamiohuveissa, mutta monet J. V. Lähteen kaltaiset taistelijat ovat
unohtuneet.

[Kuva: V. Lähde.]

Vihtori Lähde perusti Harboriin “Yhdysvaltain Sanomat”-nimisen
sanomalehden.

V. 1885 perusti August Edwards ja Chas. J. Stenroos Harboriin
raittiusseuran. Se vasta oli alku paremmalle tielle. Tämä “Hyvä
toivo”-niminen raittiusseura oli ensimäinen Ohion valtiossa.
Ennenpitkää alkoi elämä muuttua. Perustettiin raittiuslehti nimeltä
“Perheen Ystävä”, josta niinikään tuli ensimäinen raittiuslehti
Amerikan suomalaisille. Nyt alkoi ylösnousemuksen aika. Miehet
häpesivät huonoa elämäänsä, naiset lakkasivat käymästä kapakoissa j.
n. e.

[Kuva: Ashtabula Harborin suomalaisia.]

Kapakka-puolue tuli raivoihinsa. Uhattiin viedä henki innokkaimmilta.
Vihdoin pitkän kamppailun perästä, jossa kaikkivaltiaan dollarin apua
käytettiin, voitti kapakkapuolue ja “Hyvä Toivo” tapettiin. Kullekin
jäsenelle maksettiin 10 dollaria ja niin raukat möivät
esikoisoikeutensa hernerokkaan. Juoppous alkoi nyt uudelleen
voittokulkunsa. Tuhannet perheet kotimaassa ja Amerikassa odottivat
turhaan isältä rahakirjettä tai kapakasta kotiin. Kaikki ansiot
menivät kapakoitsijain pohjattomaan kitaan.

[Kuva: Eljas Maunus. Vanhin suomalainen Ohiossa.]

Raittiuspuolue ei kuitenkaan kokonaan kuollut. vaan se varusteli
hiljakseen uutta taistelua. Tilattiin kirjoja Suomesta. Pidettiin
puheita ja vihdoin perustettiin uusi seura nimeltä “Hyvä Tahto”. Tämä
tapahtui 1887. Kirjaston ja tämän seuran avulla alkoi uusi voittoisa
taistelu kapakkapuoluetta vastaan. Uudet tarmokkaat miehet, sellaiset
kuin pastori Frans Lehtinen ja W:m Williamsson olivat voittamattomia.
Uskonnolliset kiistakysymykset saivat taas aikaan sen, että “Hyvä
Tahto”-seura kuoli. Kapakoitsijat riemuitsivat, antoivat ilman
ryyppyjä suomalaisille ja niin alettiin uudelleen luisua onnettomuuden
kuilua kohti.

Näihin aikoihin saapui Suomesta innokas, nuori pastori Aapeli Kivioja,
joka perusti kolmannen kerran raittiusseuran pannen sille nimeksi:
“Kunto”. Tämä perustus oli pitävä. Tämä seura perustettiin vuonna
1892. Harborissa on vieläkin pari sellaista miestä, jotka olivat
perustamassa tätä seuraa. Toinen niistä on vanhin seutukunnan
suomalainen Eljas Maunus.

Monien vaiheiden ja sitkeiden taistelujen perästä on vihdoin päästy
siihen, että nykyään on suomalaisten sivistysharrastukset Harborissa
korkeammalla kuin yhdenkään toisen kansallisuuden. Lapset ovat
korkeakouluissa ensimäisiä. Pankeissa, postitoimistoissa, rautateillä
y.m. tapaat sivistyneitä suomalaisia. Pikajunaa kuljettaa suomalainen
mies j.n.e. Yliopistoissa on paljo suomalaisten lapsia. Kolme
suomalaista lakimiestä on kaupungissa. Ähtäriläinen lääkäri Paul J.
Colander nauttii suurta kannatusta. Suomalaisilla on komea
raittiusseura Sovinnon talo, joka on suurin puutalo koko Ohion
valtiossa. Se on tullut maksamaan 20 000 dollaria. Talon keskikerros
on oopperahuoneena. Kolmas kerros on kokoushuoneita täynnä ja alinna
on urheiluhuoneisto. Seuralla on suuri kirjasto, käsittäen noin 2 000
nidosta. Tornikello on Jalasjärveltä erään kuulun Könnin oppilaan
tekemä. Suuri soittokunta “Humina” on koko Harborin ylpeys. Se on
Suomessa vierailleen Louhen veroinen.

Kaupungissa on vielä kolme kirkkoa: Suomalaisilla lähetystalo ja
kirkko, uudestakastajilla on kirkkonsa ja pelastusarmeijalla komea
talo. Uskonnollinen elämä on siis vilkasta ja voimaperäistä. Kalevan
ritareilla ja Kalevan naisilla on oma talonsa. Tämän kansallisen
liikkeen kehityksestä puhutaan edempänä enemmän. Kalevaisilla on oma
huvilansa Eriejärven rannalla. Puistoa sen ympärillä kutsutaan
Kalevanpuistoksi. Tukevin Kalevan Ritari on kälviäläinen urakoitsija
_Kalle Hukari_. Mies painaa yli 300 paunaa eli 150 kg. Rehti
pohjalainen, oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole. Suomalaisia
liikkeitä on yhteensä 35. Kylpylaitoksia viisi, hierojia kolme,
luonnonparantajia yksi, jolla on myöskin oma parantola. Harborin ja
sen ympäristön väkiluku on noin 15 000. Ashtabula Harborissa on 6
tuhatta suomalaista.

[Kuva: Kalle Hukari Kälviältä.]

Näin kertoeli mr Potti.

Luentopaikalla Sovinnon haalilla oli yleisöä kaikki sivuhuoneetkin ja
eteinen täynnä. Isänmaallinen mieli nousi korkealle ja suomalaista
kirjallisuutta ostettiin lähes 250 dollarin arvosta.

Kun tämä erittäin innostuttava — ennenkaikkea “Suomi”-vierasta
innostuttava — juhla loppui, siirryttiin Kalevan Ritarien kodikkaaseen
“majaan” yhteiselle illalliselle, jossa pidettiin useita puheita ja
kulutettiin iltaa laulaen ja seurustellen.

Tavallisen kuolevaisen mielestä olisi luullut päivän ohjelman
päättyvän tähän, mutta niin ei käynyt täällä. Vasta lopuksi paras,
“Suomi-vieraasta” tehtiin aamupuolella yötä kolmannen asteen Kalevan
Ritari. Tämä tilaisuus oli mieliin painuvin koko matkalta, juhla, joka
laski perustuksen uusille avarille näköaloille. Se oli tilaisuus,
jossa siirtokansa avasi henkiset aarteensa, suur-Suomi-unelmansa ja
suuren Mestarin tavoin käski “Suomi-vieraan” viedä “verkot
syvemmälle”, pois mutaisista rantakaislikoista, kauvaksi myrskyävälle
syvälle merelle. Me kiistelemme isänmaassamme usein jonninjoutavista
pienistä pippurinsiemenen kokoisista päämääristä ja suunnista. Meidän
suuremme ovat pieniä. Meidän verkkomme makaavat matalissa vesissä ja
siksi emme mitään saa! Kiistelevä, pienistä suuruuksista viljava
Suomi-parka kärsii. Me näemme tuskin tuumaa edemmäksi, politikoimme,
murjotamme, nälvimme toinen toistamme. Olemme kuin nelivuotisia
sokeripalasesta kiisteleviä lapsia.

Mutta isänmaastamme nälkää pakoon lähteneen siirtokansan keskuudessa
elää järjestö: Kalevan Naiset ja Kalevan Ritarit, jotka pyrkivät
kauvaksi, jotka ponnistelevat suurten päämäärien innoittamina. He
kokoontuvat tuolla “paapelin virtain luona” suljettujen kammioitten
suojaan. Rukoillen maailman tekijältä pelastusta Suomen suvulle
pitävät he sammuvaa suur-Suomi-tulta vireillä. Karjala, Inkeri, Aunus,
Vepsä, Viro, siirtokansa, sanalla sanoen koko Suomen suku on heidän
unelmiensa, heidän toimiensa päämääränä. Ylös kukkuloille he pyrkivät,
he, vieraan kansan keskuudessa taistelevat Suomi-ihmiset,
_suomalaiset!_ Toinen toisiansa tukien, toinen toisiansa lohduttaen
uskovat he aikaan, jolloin Suur-Suomi syntyy, jolloin Suomen suku
huomaa verkkonsa matalikolla ja jolloin ilmestyy mestari tai
mestareita, jotka käskevät _viedä verkot syvemmälle_ — ja jolloin ne
myöskin viedään.

Eläköön Kalevalaiset Amerikassa! Eläköön!




KALEVAN RITARIT JA NAISET.


Tässä lienee meillä sopivin tilaisuus esittää lukijoillemme tämä
suomalainen salaseurajärjestö Amerikassa. Tietoja tästä järjestöstä on
meillä sangen niukalta käytettävissämme ja nekin mitä on, ovat
sellaisia, joita ei saa julki puhua — kirjoittajakin kun on “Kalevan
Ritari”. — Ajan lyhyyden vuoksi oli mahdotonta ottaa syvemmältä selvää
tämän järjestön historiasta ja saavutuksista.

[Kuva: Sairaanhoitajaoppilaita luostarisairaalasta, Nunna keskellä.]

Kansallis-eepoksemme Kalevalan yksi suurimpia arvoja on siinä, että se
yhdistää, sitoo kalevalaiset yhteen, asukoot ne missä tahansa
maapallolla. Kalevalainen henki on synnyttänyt ja ylläpitänyt tätäkin
järjestöä. Että suomalaiset voivat ottaa vastaan amerikkalaista
suurpiirteisyyttä, todistaa m.m. se, että jo noin 40 vuotta sitte
perustettiin San Franciscossa “Yhdistyneet veljesseurat yli maailman”.
Tämä veljeysseura oli ensimäisiä kansallisia seuroja mitä Amerikassa
on olemassa.

Kalevan Ritarien ja Kalevan Naisten syntymäpaikka on Monttaanan
valtiossa Belt-nimisessä kaivostyöläisten kylässä. Se tapahtui noin 25
vuotta sitten.

Tämän seuran on ihmissielun, _suomalaisen sielun_ syvä tuska
synnyttänyt. Vieraalla maalla, huonon elämän ja uskonnollisten
kiistain keskellä kokoontuivat ensimäiset “Kalevalaiset” _“veljinä”_
yhteen ja päättivät näkymättöminä käsinä ryhtyä rakkauden työhön. He
päättivät sovittaa riitaisuuksia, auttaa aineellisesti toinen
toistansa, sanalla sanoen: seurata ensimäisten seurakuntien
esimerkkejä. Yritys onnistui. Sitä todistaa kaikkein parhaimmin se
vaino, jonka alaisiksi nämät ensimäiset “kalevalaiset” joutuivat.
Sanomalehdet hyökkäsivät tämän uuden salaseuran kimppuun. Papit
nimittivät sitä koulupoikain mystilliseksi keksinnöksi.
Työväenjärjestöt vihasivat heitä. J.n.e.

Tämän järjestön perustaja on Oulun lyseolainen Johan Stone. Tapasin
hänet, nyt vanhana miehenä. Kunnon mister Stone ei nykyään enää kuulu
perustamansa seuran johtoon. Yhteinen suuri kokous oli ensi kerran
vuonna 1902. Järjestöllä on ollut oma sanomalehtensä “Amerikan Kaiku”,
joka ei kuitenkaan ottanut menestyäkseen. Kalevan Ritareita tapaa
sanomalehtimiehinä, liikemiehinä, lääkäreinä, tuomareina ja onpa
muutamia pappejakin.

Kalevalaisten toiminta on saanut ja yhä saapi suurinta vastustusta
uskonlahkojen puolelta. Papit vainoavat kaikkia salaseuroja samoinkuin
sosialistien johtomiehetkin.

Seuran jäsenluku on nykyään noin puolitoistatuhatta.
Paikallisosastoja, “Majoja” on nelisenkymmentä. Viime aikoina on
jonkinlaista lamaantumista toiminnassa huomattavissa. Kalevalaiset
toivovat hartaasti, että myöskin Suomessa perustettaisiin tämän
järjestön “majoja”.

“Kalevan Ritarien” “tarkoitus on kansallishengen herättäminen ja
elvyttäminen, veljeysaatteen kehittäminen kuin myös toistensa
turvaaminen ja aineellinen avustaminen”. Sillä on sekä aatteellinen
että taloudellinen tarkoitus.

“Kalevan Naisten” sisarseura on Kalevan Ritarien alaosasto. Ensimäinen
Kalevan Naisten “tupa” perustettiin Red Lodgessa Montaanan valtiossa.
Huomattavin taloudellinen saavutus on “Kalevan Naisten Annikin Tupa
n:o 3” Brooklynissä, New Yorkissa. Se on suuri rakennus, joka tarjoaa
turvaa tuhansille naisille, jotka tässä miljoonakaupungissa
tarvitsevat suojaa ja kotia. Se on myöskin suomalaisten matkailijain
koti, hotelli.

Kalevalaiset muodostavat siirtokansan keskuudessa sen keskustan ja
pohjan, jolle kansanvaltainen sivistynyt Suomi voipi paljon perustaa.
Olisi suotavaa, että me täällä “vanhassa maassakin” saisimme tälle
järjestölle jalansijaa. Totta on, että seuran vanhat rituaalimenot
tuntuvat oudoilta, mutta toisaalta taas seremoniat kirkoissa, paraadit
sotalaitoksessa sekä monet muut “juhlamenot” puhuvat rituaalimenojen
puolesta. Ihminen on nyt kertakaikkiaan sellainen, että sen olemukseen
kuuluu myöskin tuollaiset “menot”. Aate ja tarkoitusperät ovat korkeat
ja ylevät. Niitä ei voi kukaan suomalainen moittia. Sen vuoksi ainakin
tämän kirjoittaja uskaltaa ajatella, että salaseuraisuus maassamme
pääsi alkuun juuri Kalevan Ritarien ja Kalevan Naisten toiminnan
malliin ja henkeen.

“Lemmin Maja” N:o 34 Ashtabula Harborissa toiminnaltaan ja
persoonallisuuksiltaan tuntui seuralta, jossa elää oikea kalevalainen
suur-Suomi-unelma. Kauniit muistot sieltä mieleen jäi. Kuvassa näemme
ritarikunnan tukevimman, mr. _Kalle Hukarin_, josta jo edellä
mainittiin. Hän on huvimatkailijain mukana nykyään Suomessa. Mr.
Hukari on kykenevä urakoitsija ja kaikkien suosima ritari-veli.

Liikemies _Charles H. Brant_, “Lemminmajan ritari”, on seutukunnan
etevä laskumies. On kuulunut toistakymmentä vuotta koulujen
johtokuntaan. Hän on kaikkien hyvien harrastusten innokas puolustaja
ja eteenpäinviejä.

Suurin osa “majan” jäsenistä on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Siellä
tapasin entisiä kansakouluoppilaitani Alavudelta y.m. vanhoja tuttuja.

[Kuva: Liikemies Charles H. Brant.]

Jos jo ensimmäinen käyntini Ashtabula Harborissa oli mieleenpainuva,
oli toinen sitä vielä enemmän. Kiertomatkani tehtyä kutsuttiin minut
uudelleen sinne. Lopen uupuneena puhuin tuhansiin nousevalle
kuulijakunnalle. Illalla oli Kalevan Ritareilla vielä toistamiseen
juhlahetki isänmaan kunniaksi. Tässä juhlassa lahjoitettiin
allekirjoittaneelle uusi komea automobiili, josta kohta ensi kesänä
täällä Suomessa tuli kuuluisin auto, mikä maamme maanteillä on
liikkunut. Tämä suurenmoinen lahja herätti eloon erään
kansallisluonteemme kaikkein oleellisimman piirteen, nimittäin
kateudentunteen. Varsinkin kuningasta aikoinaan etsimässä kulkenut
“kokoomus”, eli entinen suomettarelainen puolue, lehdistönsä avulla
teki reklaamia tästä Kalevan Ritarien lahjasta. Näin ilman suurempaa
vaivaa minun puoleltani on Kalevan Ritarien järjestö “vanhassa maassa”
tullut huomatuksi.

Tahdon vielä tässäkin ashtabula-harborilaisille lausua kiitokseni
komeasta lahjasta ja vakuuttaa, että olen sitä jo käyttänyt ja aina
vast'edeskin tulen käyttämään niiden ylevien aatteiden palvelukseen,
joille Kalevan Ritarienkin työ on pyhitetty.

Ashtabula Harborista päin kävin vielä Warenissa puhumassa. Hauska
kuulijakunta. Paljon tuttavia kuulemassa, m.m. useita alavutelaisia
kansakoulupoikiani ja -tyttöjäni.

Fairportissa Ohiossa oli suuri kuulijakunta. Puhe oli päivällä.
Vesissäsilmin siellä puheita seurattiin. Innostus tavaton. Täältä
muistuu mieleeni varsinkin Mr. Matti Lahti ja suomalainen naislääkäri
sekä pastori Lipsasen perhe. Kaikki ystävällisiä, vieraanvaraisia ja
asialleni myötätuntoisia. Pastorin rouva Lipsanen on myöskin Suomessa
tunnettu etevänä kotikasvatuspuhujana.

Clevelandissa Ohiossa olin saman päivän illalla. Pimeän automme vuoksi
jouduimme seikkailuun poliisin kanssa. Poliisi nimittäin luuli, että
kuletamme väkijuomia. Siitä kuitenkin selvisimme helpolla, sillä autoa
ohjasi eräs saman kaupungin suomalainen poliisi. Clevelandissa puhui
myöskin jalasjärveläinen nuorukainen J. Lehtimäki sekä englanniksi
että suomeksi. Tarmokas nuorukainen, joka muutamassa vuodessa oli jo
näin pitkälle ehtinyt.

Illinoisten valtiossa kävin De Kalbissa ja Waukeganissa.

Minnesotasta kulki matkani Cokaton, Kingstonen ja Annandalen kautta




NEW YORK MILLSSIIN,


jossa meidän on taas, samoin kuin Ashtabula Harborissakin, viivyttävä
hetkinen, siksi tärkeä keskus on tämä kaupunki siirtokansan
keskuudessa. Seutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Manahka
ja Sebeka ovat nuorempia, samaan suomalaisseutuun liittyviä
kaupunkeja. Heinola-niminen farmari-kylä liittyy samaan joukkoon.

New York Millsin kaupunki on Newton townissa, joka perustettiin v.
1877. Perustajien joukossa on useita suomalaisiakin, vaikka nimet ovat
jo amerikalaistuneet niin että esim. Autiosta on tullut Attio,
Puuperästä Poopert, Pikkaraisesta Pekkeine j.n.e.

Itse New York Millsin kaupunki perustettiin 1884. Silloin oli
kaupungissa 300 asukasta. V. 1877 perustettiin täällä maisteri J. V.
Lähteen toimesta “Amerikan Suometar”-niminen sanomalehti. Se todistaa
seudun suomalaisuutta. Vanhimpia suomalaisia on m.m. Olli Pajari, joka
vieläkin reippaana miehenä esittelee vieraalle kaupungin nähtävyyksiä
ja sen “hyviä ihmisiä”. Kaupungin pormestarina on suomalainen mies J.
V. Trupukka.

Kaupunkiin tullessa tuntuu aivan kuin tulisi suomalaiseen kylään.
Kaikkialla kuulee suomea puhuttavan. Suomalaisia liikkeitä on paljon.
Suurin on Kalle Matalan sekatavarakauppa, komea oma liiketalo, varakas
mies, hauska koti. Iloinen terhakka emäntä on liikkeen toinen johtaja.
Perheen taloutta hoitaa rouvan sisar Mary Koste, sairaanhoitaja
ammatiltaan.

Kaupungissa ilmestyy nykyään “Uusi Kotimaa”-niminen suomalainen
sanomalehti, jota on noin 30 vuotta toimittanut maisteri V. Lähde aina
tähän vuoteen asti. Tämä lehti on Amerikan farmari-puolueen, nousevan
nonparttisen liiton äänenkannattaja. Levikkinsä puolesta ehkä suurin
lehti. Tällä kertaa lehteä toimittaa Mr. John A. Mursu, innokas ja
tarmokas omanvoiman mies, josta toivotaan johtavaa miestä farmareille
heidän yhteiskunnallisessa taistelussaan.

Kaupungissa on myöskin henkiset harrastukset korkealla. Kansakoulu on
komea, samoin 4-luokkainen korkeakoulu. Myöskin nuorisoseura on,
puheenjohtajana kaupungin pormestari Trupukka, soittokunta, laulukuoro
j.n.e.

[Kuva: Kauppias Matalan perhe.]

Ensimäinen kirkko tällä seudulla oli Ap. luth. kirkko. Seurakunta
perustettiin 1892. Toinenkin seurakunta on olemassa: “Ev. luth. Pyhän
Pietarin” seurakunta, joka perustettiin 1896. Tämä seurakunta
tunnetaan nyt Suomi Synodin seurakunnan nimellä.

Kaupungissa on kaksi pankkia, joissa molemmissa on suomalaiset
enemmistönä ja molemmissa suomalaiset johtajat. Vanhempaa “First State
Bankkia” hoitaa Mr. _Kalle Hyry_ ja toista “Farmers & Marchants State
Bankkia” Mr. _Emil Andersson_. Viimeksimainitulla on vaimo Alavuden
Sulkavan kylästä. Mr. Andersson on syntynyt Amerikassa.

Suuria yhtiömeijereitä on kokonaista kolme, suuri jauhomylly,
Suomalainen Keskinäinen Palovakuutus yhtiö j.n.e.

[Kuva: Pastori Frans Lehtinen.]

Seutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Suurin osa kaupungin
ympäristöstä on suomalaisen kuokan ja auran raivaamaa ja asuttamaa.
Vanhat miehet kertovat että silloin kun he ensimäisinä tänne tulivat,
kantoivat intiaanit tuohiveneitänsä heidän turvemajojensa ohitse.
Muita naapureita ei heillä ollut. Nyt on koko seutukunta mitä
viljavinta maanviljelysasutusta. Kolme miltei kokonaan suomalaista
kaupunkia on kohonnut maamiestemme tarmon ja hien voimalla. “Kun
isänmaassa ei ollut meille köyhille miehille maata, tulimme tänne ja
teimme itsellemme kappaleen isänmaata” — kertoili eräskin 70-vuotias
vanhus vesi silmissä.

Tällä seudulla puhuin yhteensä 11 kertaa, kuulijakunnan aina vain
enetessä.

Ensimäinen puhetilaisuus oli kaupungin elävienkuvien teatterissa,
pienelle kuulijakunnalle, sillä hirvittävä lumituisku esti ihmisiä
tulemasta. Mutta kaikissa seuraavissa esitelmätilaisuuksissa oli
yleisöä enemmän kuin mitä huoneisiin mahtui. Suomalaista
kirjallisuuttakin ostettiin lähes 400 dollarin arvosta. Innostus
jokaisessa puhetilaisuudessa tavattoman korkealla. Vasta täällä
vieraalla maalla ymmärtää mitä isänmaanrakkaus todella merkitsee.
Kotona eläjät eivät sitä koskaan niin syvästi ymmärrä.

Unohtumattomia ovat ne muistot, opetukset ja havainnot, mitä New York
Millsissä sain. Kirjoitan näitä rivejä hartaalla jälleennäkemisen
toivolla.




FARMARIEN TUTTAVUUTEEN.


Vasta täällä New York Millssissä, “nyrkkimyllyssä”, kuten kaupunkia
leikillä nimitetään, alkoi tuttavuuden teko farmarien kanssa. Tähän
asti olin puhunut enimmäkseen kaupunkilaissiirtolaisille. Heinolassa,
Manahkassa ja Scbekassa, joissa ajelimme ystävällisen Mr. Lakson ja
hänen liikekumppaninsa kanssa, jouduin suomalaisten rehtien farmarien
seuraan. Scbekassa esim. istui luentosalissa etupenkissä kymmenittäin
vanhoja pitkäpartaisia ja känsäkouraisia seutukunnan ensimäisiä
korvenraivaajia. “Intit olivat ainoat naapurini,” kertoi eräskin, “kun
tänne tulin. Tuohiveneitään he kantoivat turvemajani ohitse.
Ihmettelimme toisiamme, intit meitä ja me inttejä.” Suomalainen kuokka
ja aura on näillä mailla villin luonnon kulttuurille raivannut. Täältä
löytäisivät kotiseutututkijat ja siirtolaisromaanien kirjoittajat
ainehistoa loppumattomiin.

Yllättäen tapasin täällä veljenikin.

[Kuva: Maata muokataan.]

Siellä hän oli New Yorkin Millssin hotellissa. Oli tullut
Pohjois-Dakotasta noin 300 mailin päästä uteliaisuudesta katsomaan
samannimistä “suomi-vierasta”. Olin pieni poika, kuuden tai seitsemän
vuotias silloin kun veljeni Amerikkaan läksi, joten me nyt tapasimme
toisemme oikeastaan ensikerran.

Hetkisen keskusteltuamme kysyin tämän uuden tuttavani kotipaikkaa,
sillä sukunimen yhtäläisyys herätti minunkin uteliaisuuteni.

— Sieltä minä olen Alavuden Lahdenkylästä — _ja taidan minä sinun
isäsikin tuntea_, kuului vastaus.

Näin selveni meille, että olimmekin saman miehen poikia. Vesi kihosi
veljesten silmiin, eikä pitkään aikaan kumpikaan saanut sanaa
suustansa. Matka keskeytettiin neljäksi päiväksi ja minä läksin
veljeni farmille Pohjois-Dakotaan Mandan-nimisen kaupungin lähistölle
St. Auhtoni-nimiseen kylään.

Amerikan suomalaiset farmarit olivat näin tulleet minulle läheisiksi
ja rakkaiksi omaisiksi.

[Kuva: Aavikon farmi. Veljeni Viktor Perälän omistama.]

Farmareita on Amerikan Yhdysvalloissa noin kuusi ja puoli miljoonaa.
Farmien luku on viime vuosikymmeninä runsaasti lisääntynyt pohjoisissa
ja läntisissä valtioissa. Vähentymistä on huomattavissa eteläisissä ja
itäisissä valtioissa. Minnesotassa on farmien luku lisääntynyt
22,451:llä eli lähes 14,5 %. Lisääntyminen tapahtuu valtion ja
yhtiöiden maiden myynnin ja suurempien farmien jaon kautta. Farmien
väheneminen on taas kaupunkilaisuuden, ennenkaikkea New Yorkin
vaikutusta. Samaa mieltä asiasta tuntuu olevan agronoomi Boxström. Hän
kirjoittaa teoksessaan “Amerikan Maatalous” seuraavaa:

"Kuvaavaa on, että farmien lukumäärä on vähentynyt itärannikolla,
_suurien kaupunkien läheisyydessä_. Esim. New Yorkin valtiossa ja sitä
ympäröivissä pikkuvaltioissa pohjoisen, lännen ja etelän puolella on
vähentyminen ollut 10—24,14 %, viimemainittu New-Hamphiressä. Farmarit
ovat siis luopuneet farmeistaan juuri niillä seuduilla, missä
myyntisuhteet ovat parhaat ja helpoimmat, ehkäpä koko maapallolla.
Syynä tähän näyttää minusta olevan se, että nämä valtiot ovat
vanhimmat, siis myöskin niiden maat ensiksi luovutetut ja että ne
yleensä hyvin mäkisen maastonsa ja ylettömän kivisten maittensa vuoksi
eivät ole olleet maanviljelykselle yhtä sopivia kuin lännen valtiot
keveine hyvine maineen.

[Kuva: Farmarin tytär.]

_Suurimpana syynä tähän taantumiseen kuitenkin voitanee pitää
suurkaupunkien_, niiden joukossa _6 ½ milj. asukasta käsittävän New
Yorkin_ vetovoimaa maalaisväestöön. Tämä vetovoima aiheutuu muiden
tekijöiden ohella myöskin siitä, että tulot verrattuna siihen työhön,
joka farmarin on suoritettava, eivät vastaa niitä tuloja, jotka
kaupungissa ja muilla aloilla voidaan saada. Vaikka
maataloustuotteiden hinnat ovat nousseet, eivät ne kuitenkaan ole
nousseet niin suuriksi, että farmari saisi niistä sellaisen tulon,
että hän kohtuullisella työllä voisi tulla toimeen ja _elää niin
mukavasti kuin kaupunkilainen._[1] Kun juuri tämä suurkaupunkien
vetovoima eniten vaikuttaa farmarien työvoimaan, n.s.
“farmiapulaisiin,” jotka pyrkivät maaseudulta kaupunkeihin, on
farmarin pakko tulla toimeen omalla ja perheensä työllä.
Amerikkalaisen farmarin on hoidettava ja lypsettävä karjansa, minkä
vuoksi hän saa raataa aikaisesta aamusta iltaan myöhään.

[Kuva: Veljeni tyttäret työhön lähdössä.]

_Näin ollen ei ole ihmeteltävää, jos hän myy farminsa naapurilleen ja
elättää itsensä pääomansa koroilla ja keveällä työllä kaupungeissa."_

Näin kirjoittaa Boxström.

Huomaamme siis, että Amerikassa sairastetaan aivan samanlaisia
yhteiskunnallisia tauteja kuin meilläkin. Boxström ei suinkaan liene
mikään maalaisliittolainen, mutta rehellisenä maatalousmiehenä hän
näkee oikein ja puhuu totta. Sen vuoksi olisi toivottavaa, että hänen
suuri tutkielmansa Amerikan maatalousoloista joutuisi jokaisen
farmarin käteen niin Amerikassa kuin kotimaassammekin.

Todistaaksemme tämän toivomuksemme oikeutta, annamme hänelle tässä
vieläkin puheenvuoron:

“Korkea hinta houkuttelee monet farmarit myymään farminsa, monesti
jollekin rikkaalle kaupunkilaiselle. Joissakin tapauksissa voivat nämä
ruveta itse harjoittamaan maanviljelystä palkkaväellä, mutta
tavallisinta on, että he ostavat farmin pääoman sijoittamisen
tarkoituksessa ja vuokraavat sen jollekin farmityömiehelle tahi
jollekin muulle, jolla ei ole varoja oman farmin ostamiseen.
Sellaiselle henkilölle se voi olla edullista, mutta sen sijaan on
farmien lisääntyvä siirtyminen vuokratiloiksi epäkohta, johon on
kiinnitetty huomiota ja päätetty lainsäädäntötietä saada parannusta.
_Tämä maanhankinta pääoman ja keinottelun huostaan, joka koroittaa
maan hintaa yli sen oikean arvon, on maanviljelyksen kirouksena ei
ainoastaan Amerikassa, vaan kaikissa muissakin maissa. Maan arvon
kohoaminen tuottaa kultaa vain pankeille ja koronkiskureille._”

Amerikan kaikista farmeista on jo noin 40 % vuokraajain halussa.
Tällainen kehityksen kulku ei ennusta hyvää Amerikan
yhteiskunnalliselle kehitykselle. Maan pitää olla viljelijänsä omaa,
sitte vasta voi sen viljelemiseen innostua, sitte vasta se
voimistuttaa kansakuntaa.

Suomalaiset farmarit ovat hajaantuneina yli koko Yhdysvaltain.
Siirtolaiset ovat etsineet samanlaisia ilmastoseutuja kuin mitä
Suomessa on. Sen vuoksi heitä asuu enimmän Minnesotassa sekä etelä-
että pohjois-Dakotassa. Myöskin Wirginiassa ja Michiganissa on paljon
suomalaisia farmareita.

Olen puhunut tässä välillä farmareista yleensä ja palaan nyt takaisin
tuttavuuden tekoon veljeni Viktor Perälän kanssa.

[Kuva: Uutisfarmarin talo.]

Kuten jo mainitsin, keskeytyi matkani neljäksi päiväksi ja läksin
veljeni elämää ja kotia katsomaan. New York Millssin “tipolta” ostimme
“tiketin” Manda-nimiseen kaupunkiin pohjois-Dakotassa. Kolmensadan
mailin matka kului muutamassa tunnissa. Yöllä pääsimme Mandanin
pieneen kaupunkiin. Saatuamme hiukan syödä eräässä hotellissa, jossa
epäsiisti mieskeittäjä ja tarjoilija meitä palveli, nukuimme
rauhaisassa huoneessa myöhäiseen aamuun. Veljen “kaara” s.o. auto
haettiin vuokratallista ja niin lähdettiin helmikuun pakkasessa
porhaltamaan 20 mailin matkaa. Hirvittävä tuuli puhalsi vastaamme
niin, että oli vähältä auton seisauttaa. Lunta näkyi vähän siellä
täällä. Tuulen mukana kulkeva lumi mustasi kasvot, niin että perille
päästyämme näytimme riihimiehiltä. Multa on nimittäin mustaa, aivan
kuin nokea, joka lentää pyrynä lumen mukana.

Synkän, aution vaikutuksen saapi preerian farmarin kotiseudusta.
Ääretön, pienien kumpujen täyttämä aavikko on edessämme. Farmit ovat
siellä täällä hajallaan suurempien kumpujen juurilla. Vaikka oli
helmikuu, näki kaikkialla hevosia ja lehmiä ulkona ruokaansa
etsimässä. “Ryssänhäkkärät”, meidän katajaa muistuttavat, maasta
irtautuneet rikkaruoho-häkkärät, tuulen kulettamina pyörivät pitkin
aavikkoa, kunnes kuluvat hajalle tai tarttuvat jonnekin
rautalanka-aitaan. Joku farmari ratsastaa vireällä hevosella, joku
taas ajaa kivihiiltä omistamastansa pienestä kaivoksesta. Kermakuski
ajaa autolla kaupunkia kohti. Siinä melkein kaikki, mitä tuolla
aavikolla helmikuussa näkee.

[Kuva: Maata muokataan ja samalla kohta kylvetään.]

Perille tultuamme esittelee uusi tuttavani vieraalle perheensä,
seitsemän lasta ja vaimonsa. Kahvit juotua, lähdimme ulos kartanoa
katselemaan.

— Paljonko autosi maksoi, kysäsen?

— Neljätoista sikaa ja kolme vasikkaa, kuuluu vastaus.

Sikoja näkyykin talossa olevan aivan kuin Vilkkilässä kissoja.

— Montako sikaa Sinulla on?

— Mene ja lue, kuuluu vastaus.

Mitäs muuta kuin ala laskea, jos tarkempaa tietoa haluat. Mies ei
itsekään tiennyt kuinka monta ruskeata possua hän omistaa. Paljo niitä
vain oli.

Menimme “hoorni”-, eli maissi-latoon, josta veli heitti pari
nelikollista maissin puimattomia käpyjä sioille. Sikojen ruokinnan
sanoi olevan ainoana työnänsä talvella. Muu väki hoiteli lehmät, työ
tavallisesti kuuluu miesväelle. Hevoset hänellä lompsottelivat
kartanolla, pitkäkarvaisina ja laiskannäköisinä odotellen kevättä,
jolloin ne valjastetaan vainiolla olevien maanviljelyskoneitten eteen.
Pienemmät preerian farmarit käyttävät vielä hevosia vetovoimana.
Suuremmilla on traktorit ja höyry-“insit”.

Seutukunnalla oleili neljätoista suomalaista farmaria, unkarilaisten
ja venäläisten seassa. Vieraan tulosta levisi pian tieto naapureihin.
Tupa on ennenpitkää täynnä uteliaita farmareita, mikä tulee
ratsastaen, mikä autolla, mikä kävellen. Kysymyksiä satelee niin, että
ei puoliinkaan ehdi vastata.

— Vieläkö siellä “vanhassa maassa” on “lääsmannia” ja rovastia,
kysäsee eräs kuudenkymmenen korvilla oleva tukeva farmari.

Hän oli — kuten myöhemmin selvisi — lähtenyt “Suomen herroja” pakoon.
Kinkereiltä ja rippikoulusta oli hänellä muistona “herra rovasti”,
nuoruuden vuosilta taas “lääsmanni”. Näitä hän vieläkin karvastelevin
mielin muisteli.

“Suomen herroja” ovat todella syystä tai syyttä monet vanhemmat
siirtolaiset pakoon lähteneet. Rauhaisan kodin ovat he Dakotan
preerialta löytäneet, siellä ovat he todella saaneet elää kuten
Jukolan veljekset saunassaan. Pienemmillä siirtokunnilla ei ole
seurakuntaa, ei pappia. Lapsia ei ole kastettu. “Onko se pakana, joka
ei ole katoliikki”, kysyi eräskin nuorukainen, joka ei ollut koskaan
suomalaista pappia ja kirkkoa nähnyt. Pienien siirtokuntien
suomalaiset ovat aivan kuin pakanoita. Kotimaassa harrastetaan rikkaan
Japanin lähetystä, kirkonkylien rouvat ja suurempien talojen emännät
ompelevat ja neulovat pappilan renkituvissa Japanin “pakanoille”
paitoja ja sukkia, mutta suomalaisia pakanoita suuren Amerikan
mahtavien preerioiden, aavikkojen syrjillä ei kukaan muista, ei edes
tiedä olevankaan.

[Kuva: “Kantofarmari” Heikki Kokkonen perheineen Ähtärin Niemiskylästä
lähtöisin.]

Yhdysvaltain kansakoulupakko ulottuu kyllä pienienkin siirtokuntien
keskuuteen, mutta koulut ja opettajat ovat sangen alkeellisia. Pieni,
yksihuoneinen, meidän hävinneitä lukutupia muistuttava koulurakennus
on tällaisissa kylissä. Opettajana toimii tavallisesti joku
16—18-vuotias korkeakoulua käynyt farmarin tytär. Tärkeimpänä
oppiaineena on englanninkielen tavaus, sillä amerikkalainen koulu on
kuin makkaramylly, jonne pannaan kaikenkielistä siirtolaisainesta,
mutta josta tulee ulos samaa kieltä puhuvia amerikkalaisia.

Suomalaisten farmarien kehitys on pääasiassa seuraava:

Vanhasta maasta tulleet nuoret, terveet, mutta köyhät miehet menevät
ensiksi kaivostöihin tai tehtaisiin; toiset taas antautuvat heti
“farmari-apulaisiksi”. “Renkejä” ei Amerikassa ole ollenkaan. Kun
sitten ovat jonkun verran saaneet rahaa säästöön, ostavat tai
vuokraavat he farmin ja niin lähdetään taivaltamaan itsenäisen
farmarin elämää. Usein taas nuoret miehet “hoopoilevat” s.o.
kuljeksivat paikasta toiseen paimennellen farmarien karjoja ja tehden
milloin mitäkin. Tällaisilla matkoilla sattuu jonkun farmarin kaunis
tytär miellyttämään siihen määrään, että mies jää kotivävyksi, ottaa
“hamsteetin” s.o. ilmaisen kodin paikan valtiolta, rakentaa aluksi
turvemajan, vie sinne nuorikkonsa ja alkaa itsenäisen farmarin
elämäntaistelun. Jos hän on raitis ja kunnon mies, saapi hän luottoa
lähimmän kaupungin pankista. Kunnollisen miehen lainansaanti on
Amerikassa paljon helpompi asia kuin “vanhassa maassa”. Takaajia ei
tarvita, pankkimiehet pitävät itse silmällä velallisiaan ja ovat
varovaisia.

[Kuva: Pienen farmarin turvemaja, tavallinen jokaiselle alkavalle
farmarille.]

Jos kotimaassa uutisviljelijän elämä on raskasta, niin kyllä totisesti
siirtolais-uutisviljelijän alkutaipaleelle lähtö on myöskin raskasta
ja lujaa luonnetta vaativaa. Koti-ikävä, isänmaanrakkaus, köyhyys,
kielen taitamattomuus, vieraat elintavat y.m. seikat muodostavat
sellaisen taakan, joka kysyy kantajaltaan voimia. Vieraskielisen
naapurin kanssa saa suomalainen uutisfarmari usein käsirysyssä
oikeuttaan ja kotirauhaansa etsiä. Useamman huonon vuoden sattuessa
ottavat luotonantajat koko farmin haltuunsa ja niin saa farmin
raivaaja perheensä kanssa lähteä rakkaaksi käyneestä kodistaan.
Tällaisia häätöjä tapahtuu hyvin usein huonoina vuosina.

[Kuva: Kansakoululapset leikkimässä. — Siinä on suomalaisia,
unkarilaisia ja venäläisiä lapsia. Kaikista tulee amerikkalaisia.]

Pohjois-Dakotan farmarin suurin vihollinen on kuivuus ja hirvittävät
myrskyt. “Kunhan sataisi säännöllisesti edes yhden kerran kesässä”,
päivitteli eräskin preerian farmari. Kuivuus ja kuumuus ovat kauheita!
Joskus taas talvella hirvittävä lumimyrsky hautaa allensa kartanot,
junat, eläimet, sanalla sanoen kaikki. Onneksi eivät nämät preerioiden
myrskyt ole pitkäaikaisia.

Sivuseutujen pieniä suomalaisia farmikyliä olisi alettava isänmaasta
päin muistaa. Heidän suomalaisen henkensä ja sielunsa nälkä on
tavaton. Kirjastoja olisi näihin seutuihin perustettava ja usein
kansanpuhujia sinne lähetettävä. Sivukylien kohtalo näyttää kaikkialla
mailmassa olevan synkkä ja raskas. Ei rikas Amerikkakaan tee tässä
suhteessa poikkeusta. On kuitenkin merkille pantava, että
yhteiskunnallisen heräämisen merkkejä on Yhdysvaltain syrjäkylissäkin
huomattavissa. Innokkaita nanpastisan (Maalaisliiton) kannattajia
löytää kaikkialla. Monet kiivaat kommunistitkin ovat kääntyneet ja
liittyneet tuohon voimakkaasti kasvavaan ja voimistuvaan
maalaispuolueeseen. Suomen Maalaisliitosta haluttiin tietoja ja
lyhytkin esitys asiasta saavutti suurta myötätuntoa. Suomalaisen
kirjallisuuden halu on myöskin näillä sivuperukoilla voimakas.
Työttömät työmiehetkin ostivat runsaasti kirjoja. Muistot “vanhasta
maasta” lämmittävät kovimmankin mielen kyyneliin asti. Jos “suloisessa
Suomessamme” joskus päästäisiin siihen, että täällä olisi
elämisenmahdollisuuksia ja ennen kaikkea maata, omaa maata kaikille
sen lapsille, niin suurin osa Amerikan sivuseutujen farmareista
rientäisi kotimaatansa kohti. Sydäntäsärkevää oli nähdä Amerikassa
syntyneen nuorison ja lasten suurta ikävää. Esitelmät Suomen
historiasta olivat heille kuin jännittävien satujen kuulemista.
Väsymisestä ei ollut puhettakaan. Yhä uutta vain pyydettiin,
eroamisesta luentotilaisuuksien loputtua ei tahtonut tulla mitään.
Elämäni sisältörikkaimpia olivat ne juhlat, joita vaatimattomissa
sivuseudun farmarien tuvissa “Suomi-vieraan” kunniaksi toimeenpantiin.
Niitä on mahdoton koskaan unhoittaa. Minulla oli kunnia käydä useissa
sellaisissa pienissä unohdetuissa sivukylissä, joissa ei vielä koskaan
ennen ollut kukaan “Suomi-vieras” käynyt. “Perälä on nimesi, mutta
perille olet myöskin tullut” — sanoi eräskin vanha farmari, joka
tuskin koskaan oli kuullut mitään suomalaista puhujaa ja jatkoi —
“pidä päälle vain ja ole edelleenkin peräkuntain Perälä, tule
toistekin!”

[Kuva: Dakotan aavikolla juna hautautuneena lumimyrskyn alle.]

Mandanista, tämän pienen kaupungin lähistöllä olevasta St.
Anthony-nimisestä farmikylästä kulki matkani Bracket'iin, suureen ehkä
koko Pohjois-Dakotan suurimpaan farmiseutuun. Täällä vasta ensikerran
koko matkalla oli lunta niin paljon, ettei voinut autolla kulkea. Oli
helmikuun alkupuoli kun tänne lumimaahan saavuin. Hyvillä hevosilla
kuletettiin kuitenkin melkein auton vauhdilla. Ensimäisen yön vietin
suurimman suomalaisen farmarin Erkki Kyllösen naapurissa Jaakko
Asunmaalla. Täällä näin myöskin vasta ensimäisen mallikelpoisen
maalaiskansakoulun, jonka tilavissa suojissa oli riittävästi tilaa
sille runsaalle kuulijakunnalle, joka täälläkin “suomi-vierasta” oli
kuulemaan ja näkemään saapunut.

Ensimäisen luentotilaisuuden jälkeen kokoontui seutukunnan suomalaisia
Asunmaalle maistelemaan niitä monenlaisia herkkuja, joita talon
emäntäväki oli valmistanut, mutta joita ei “suomi-vieraan” aamullisen
odottamattoman äkkinäisen tulon vuoksi vielä oltu “maisteltu.” Ilta
muodostui yhdeksi matkan muistorikkaimmaksi illaksi. Olinhan
talonpoikain seurassa, täältä isänmaasta, sen syrjäseuduista
lähteneitten “maanjussien” vieraana. Kysymyksiä sateli jos
minkälaisia. Isänmaallinen mieli täytti kaikkien rinnat. Vesissä
silmin kuultiin kertomuksia isänmaan kärsimyksistä, iloista ja
saavutuksista.

[Kuva: Hilma Kyllönen.]

Täällä sain tilaisuuden tutustua kotimaassakin tunnettuun Erkki
Kyllösen perheeseen ja suuriin farmauksiin. Hän on ehdottomasti
suurimman pellon viljelijä kuin yksikään toinen suomalainen.

Erkki Kyllönen on v. 1883 siirtynyt Amerikkaan ja v. 1886 on hän
tullut nykyiselle maatilallensa, joka kuitenkin oli silloin pieni ja
vaatimaton.

Tämä asutusalue kuuluu Yhdysvaltain “kuivaan seutukuntaan”, jossa
kuivuus on farmarien suurin vihollinen. Vain sitkeät, rohkeat ja
kestävät suomalais-siirtolaiset ovat ensimäisinä uskaltaneet tänne
asettua. He ovat karusta, köyhästä maasta tulleina itsetietämättään
tyytyneet Yhdysvaltain kaikkein köyhimpiin ja hyljätyimpiin
seutukuntiin. Ahkeruudella ja pienillä elämänvaatimuksilla ovat he
niissä elämänmahdollisuudet itsellensä taistelleet.

[Kuva: Jussi Kyllönen.]

[Kuva: Erkki Kyllönen.]

Näillä ominaisuuksilla varustettuna, voimakkaana suurikasvuisena
jättiläisenä uskalsi Erkki Kyllönenkin täällä karussa seudussa
farmauksensa alottaa. Monet, monet naapurit sortuivat, mutta Erkki ei!
Hän otti haltuunsa poismuuttavien maat, niin että hänellä on nyt maata
yhteensä peltona 4 000 acrea eli 1 600 ha, kaikki viljelyksellä n.s.
“avonaisella viljelyksellä.”

Hän kasvattaa pää-asiassa nisua. Latoja puitua nisua varten oli
vainioilla aivan kuin heinälatoja Etelä-Pohjanmaalla. Karjaa on sangen
vähän, sillä maita ei lannoteta, ne ovat vielä kasvaneet ilman
lantaakin. Hevosia oli kolmisenkymmentä pienempiä töitä varten.
Suurimmat työt tehdään traktorien avulla.

[Kuva: Erik Kyllösen leikkuukoneet. Viittä itsesitovaa leikkuukonetta
vetää traktori, neljää vetää neljä hevosta kutakin.]

[Kuva: E. Kyllösen farmin koko työvoima, vaikka viljelykset ovat niin
suuret.]

Erkki Kyllöstä itseään en tavannut. Tämä lujatekoinen kova työmies on
nyt vanhaksi tultuaan kaiket talvensa viettänyt St. Franciscossa,
jossa hän nytkin oli. Töistä huolehtii viisi rotevaa poikaa, joista
vanhin Jussi on päämiehenä ja toiset, Oskar, August, Kalle ja Erkki
hoitavat kukin aina jotakin eri tehtävää. Talossa on vielä kaksi
tytärtä, joista vanhin on aivan lähellä naimisissa norjalaisen
farmarin Nellssonnin kanssa ja toinen 20-vuotias Hilma häärii kotona
emäntänä toistaiseksi. —

Perhe on erittäin ystävällistä ja musikaalista. Talossa on jos
minkälaisia soittokoneita. Hauskasti soittaen ja laulaen kuluivat ne
muutamat tunnit, jotka tässä maailman suurimman suomalaisen
leivänkasvattajan kodissa vietin.

[Kuva: Lauri ja Vihtori Perälä. Tätä ennen olivat veljekset tavanneet
toisensa vain muisti-ikää aikaisemmassa lapsuudessa.]

Unohtumattomat muistot talosta mieleeni jäivät. Harmittaa vain, että
se isännän komea kuva, jonka pianinon päältä, noin vähän niinkuin
ominlupini otin, hukkaantui paluumatkalla.

Brocketista kulki matkani Etelä-Dakotaan Rolla-nimiseen, n. 80
perhettä käsittävään suomalais-farmikylään. Puhetilaisuudessa
rukoushuoneella oli väkeä huoneen täydeltä. Yötä olin ystävällisen
farm. J. Jusseron kodissa.

Wing'issä, Etelä-Dakotassa asuu suomalaisia jotenkin yhtä paljon kuin
Rollassakin. Puhetilaisuudessa raittiushaalilla olivat saapuvilla
melkein kaikki seudun suomalaiset.

Farmiseutuja olivat vielä seuraavat paikat, nimittäin Kintyre, jossa
näytti siirtolaisten elämä erittäin voimakkaalta. Holstin veljekset
kulkevat etupäässä. Savo Frederikissä on suuri suomalaisseutu. Paljon
kuulijoita. Yön vietin pastori Pekka Keräsen pappilassa. Täällä tuntui
todella aivan kuin olisi Savossa, kuten nimikin ilmaisi. Oma komea
kirkko, suuri haali ja voimakas maakunta ympärillä. Lake Nordenissa
puhuin kuten Savossakin kahtena päivänä.

Tämä oli viimeinen paikka Dakotassa. Veljeni Viktor, jota en juuri
ollenkaan tuntenut, seurasi ystävällisesti mukana täällä Dakotassa.
Kuva on otettu heti veljesten tavatessa toisensa. Täältä kulki matkani
kohti kuuluja rauta- ja kupari-alueita. Mutta ennenkuin jätämme
rakkaat farmarit, koskettelemme vielä vähän siirtolaisten
maataloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.




KARJATALOUS.


Suomalaisen farmarin kartano on kokonaan toisenlainen kuin kotimaassa.
Se ei eroa amerikkalaisista kartanoista. Ainoastaan siellä täällä
tapaa alkuperäisen sitkeitä suomalaisia, jotka ovat kartanonsakin
laittaneet “vanhanmaan” mallin mukaan. Eräskin peräseinäjokinen
kertoi, että kun ei Peräseinäjoella ollut hänelle tilaa, tuli hän
tänne ja _loi itsellensä kappaleen Peräseinäjokea._ Ja todella, hän
oli sen tehnytkin! Kartano, huoneitten sisustus, sanalla sanoen kaikki
olivat rakennettu kotiseudun mallin mukaan. Yksinpä ruokajärjestyskin
muistutti eteläpohjalaisia oloja, vaikka perhe oli noin 40 vuotta
Amerikassa ollut. Emäntä vieläkin aivan kyyneliin asti ikävöi
kotimaata. “Harva se yö, etten unissani kävisi Peräseinäjoella”,
jutteli emäntä.

[Kuva: Standard-rakenteinen navetta. Ylinen itsekannattava.]

Mutta tällaisia alkuperäisen sitkeitä suomalaisia on harvassa, suurin
osa mukautuu ympäristönsä kanssa ja rakentaa kartanonsa naapureista
saadun mallin mukaan.

Navetta rehusäiliöineen on komea. Ylinen on tavattoman suuri, noin
kolme kertaa korkeampi kuin navetta sisältä. Rehulatoja ei ole, kaikki
ajetaan navetan ylisille. Oljet ja pahnat jätetään pellolle ilman
mitään suojaa. Sinne ne mätänevät. Usein ne myöskin poltetaan.

Navettaan kuuluu myöskin pyöreä, tornimainen painorehusäiliö.

[Kuva: Korkea, teräslevyistä tehty aita suojaa eläimiä kuumalta
tuulelta, joka muuten polttaisi niiden ihon. Metalli tulee niin
kuumaksi, että on vallan mahdoton viipyä aidan vierustalla.]

Talli on tavallisesti navetan kanssa samassa rakennuksessa. Se on
niinikään suuri ja komea.

Amerikassa tapaa navetoita, joissa on sisustus porsliinista ja
lasitetusta kaakelista. Lehmät syövät ja juovat hienoista
porsliinipilkkumeista j.n.e.

Tällaiset navetat kuuluvat miljonäärien oikkuihin, suomalaisilla ei
sellaisia ole. Mutta yleensä kuitenkin on navetta karjafarmareilla
kartanon komein rakennus, asuinrakennuskin huomioonotettuna.

Karja on siellä hyvin kirjavaa. Mitään amerikkalaista karjarotua ei
ole. Yleisimmät karjarodut ovat Holsteiniläinen ja Jersey. Edellinen
on suurikokoinen mustan ja valkoisen kirjava. Jälkimmäinen on
enimmäkseen yksivärinen, ruskea.

Amerikka on äärimmäisyyksien maa. Niinpä löytyy siellä lehmiä, jotka
voivat lypsää esim. 63 kg. päivässä.

[Kuva: Holsteinilais-friesiläinen lehmä.]

Hinnat ovat myöskin tavattomia. Hyvä sonni voi maksaa yli 100 000
dollaria. Kuulin kerrottavan, että Chicagon näyttelyssä olisi yhdestä
holsteiniläisestä sonnista maksettu 225 000 dollaria, eli meidän
rahassa nykyisen kurssin mukaan yli 15 miljoonaa markkaa.

Karjan ruokinta eroaa hyvin paljon kotimaan ruokintajärjestelmästä.
Väkirehua käytetään hyvin paljon, sillä sitä on riittävästi. Maissin
ja vehnän jätteitä ja monenlaisia öljykakkuja on joka farmilla
yllinkyllin.

Päivällä lehmät tepastelevat ulkona. Navetassa niitä ruokitaan vain
aamuin ja illoin. Ruokinnan, samoinkuin kaiken muunkin karjanhoidon
toimittavat miehet. Naiset eivät käy ollenkaan navetalla, poikkeuksia
lukuunottamatta.

[Kuva: Skorthorn-lehmä.]

Hyviä hevosia en nähnyt ollenkaan Amerikan suomalaisilla. Konevoiman
tultua maanviljelyksen palvelukseen on hevosten lukumäärä ja laatu
alkanut Yhdysvalloissa taantua.

Hevosrodut ovat Euroopasta kotoisin. Juoksijat ovat englantilaisia,
siroja, rikkaitten omaisuutta. Farmareilla on tavallisin suuri
Percheron. Väri sillä on harmaa tai musta ja on sen kotimaa Ranska.

Ainoastaan kantofarmarit ja pienemmät Dakotan maanviljelijät käyttävät
vielä hevosia vetojuhtina. Hevonen on useilla farmiseuduilla lampaan
arvoinen ja alenee sen arvo alenemistaan.

[Kuva: “Shire”-ori.]

Tämä lienee ainoa ala Amerikassa, joka siellä taantuu.

Mutta sika, läskin antajana, lisääntyy lujasti. Yhdysvalloissa on
sikoja yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Minnesotassa on 5 sikaa jokaista
asukasta kohti.

Suomalaisilla farmareilla on suuret sikalat. Possu on useilla
seuduilla omaisuuden mittana, rahana. Siat ovat punertavia. Rotuja on
jos minkälaisia, mutta yleisin suomalaisilla tuntui olevan Duroc
Jerseyn. Se on yksivärinen, punertava ja pienikokoinen.

[Kuva: Poni-varsa ja Percheron-hevonen. Äärimmäisyyksien maasta.]




MAANVILJELYSTYÖ.


Suomalainen farmari on itse kova työmies. Rusthollari- tai
kartanonherra-tyyppejä ei tapaa suomalaisten joukossa. Aamusta varhain
iltaan myöhään hän työmaillansa ahertelee.

Työ tapahtuu koneitten avulla. Omituisen näyn tarjoaa farmarin
talvinen pihamaa. Monien kymmenien tuhansien dollarien arvoiset
maanviljelyskoneet ovat taivaan alla. Keväällä ja talvella kulkevat
koneagentit kopistelevat niitä etsien vikoja, voidakseen uusia osia
tarjota ja myydä. Tämä puoli farmarien taloudessa on yleensä sangen
huonosti hoidettu.

Kaikissa vähänkin suuremmissa farmeissa on ainakin yksi voimakone,
joka käyttää puimakonetta ja myllyä.

[Kuva: Osa Yhdysvaltain maatalousdepartementin päärakennuksesta.]

Oma sähkövalo on niinikään hyvin yleinen. Voimakoneena aikaisemmin
käytettiin höyrypannuja, mutta nykyään on jo kaasumoottori yleisin.
Hoidon suhteen pidetään kyllä höyrykoneita yksinkertaisempina, mutta
moottori monista naismaisista oikuistaan huolimatta on sievempi ja
sopivampi siirrettäväksi paikasta toiseen.

Amerikassa on runsaasti polttoainetta moottoreille. Sitä riittää
sieltä vaikka koko mailmalle. Tämäkin on yhtenä syynä siihen, että
Amerikka on moottorien luvattu maa.

Traktorien käyttö on suomalaisten keskuudessa hyvin yleistä.
Traktoritehtaita on noin puolitoistasataa ja erimallisia koneita yli
200. Yleisin malli on Standard. Sen kulkunopeus työssä on noin 2,5—5
km. tunnissa. Vanhemmat mallit kulkevat hitaammin, mutta ovat
väkevämpiä. Keskikokoiset traktorit painavat noin 2 500 kg. ja on
niissä noin 25 hevosvoimaa. Polttoaineena käytetään petroleumia.

[Kuva: Kaksipyöräinen traktori suorastaan kytkettynä n. s. “tandem
diskiin” eli kaksiriviseen lautas-äkeeseen.]

[Kuva: Mc Cormicin ensimmäinen viljankorjuukone.]

Useimmissa koneissa on myöskin hihnapyörä, josta otetaan voimaa
kaikenlaisiin tarpeisiin.

[Kuva: Kultivaattori-traktori äestämässä.]

[Kuva: Kaksipyöräiseen traktoriin sovitettu 3 m. leveä niittokone
leikkaa 12—15 ha päivässä.]

Traktoria käytetään kaikenlaisiin peltotöihin, mutta myöskin kuormaa
vetämään. Polttoaineen kulutus on keskimäärin noin 27—32 litraa ha
kohti maata kynnettäessä. Tästä huomaamme, että meidän maassamme ei
vielä sen koneen käyttö kannata. Meillä on sitä ennen keksittävä halpa
polttoaine. Amerikassa tulee hehtaarin kyntö maksamaan noin 5
dollaria. Kaikki traktoria käyttävät farmarit kuitenkin vakuuttivat,
että kyllä sen käyttö Suomessakin kannattaisi, jos vain rohkeasti
yritettäisiin. Sillä voidaan äkkiä sopivalla ajankohdalla maa muokata.
Työ tulee parempaa kuin hevosilla ja aikaa riittää sellaisiinkin
töihin, joihin ei sitä ennen ole riittänyt. Traktori on kuitenkin
toistaiseksi suurviljelijäin tarpeen tyydyttäjä, pienviljelijälle jää
hänen hevosensa, niin meillä kuin Amerikassakin, sillä mitä suurempi
maanviljelys sitä paremmin traktorin käyttö kannattaa. Amerikassa on
sillä suuret mahdollisuudet, sillä siellä on vielä tasaisia
preeriamaita noin 200 miljoonaa acrea viljelykselle raivaamatta.

[Kuva: Äestys täydessä käynnissä. Traktori vetämässä
tandem-lautas-äestä ja tasaus-äestä.]

Amerikka on traktorin maa, Suomi sitkeitten hevosten.

V. 1919 valmistettiin Amerikassa lähes 315 tuhatta traktoria.

Koneitten käyttö maanviljelyksessä on Amerikassa kehittynyt
huippuunsa. Olkoonpa mitä maataloustyötä tahansa, kaikille löytyy omat
koneensa. Ihmistyö on kallista ja raskasta, konetyö halpaa ja helppoa.

Amerikkalainen “runnaa” koneilla. Yhä uusien ja uusien kojeiden
keksiminen innoittaa kaikkia. Pienimmällekin keksinnölle omistetaan
mitä suurinta huomiota. Amerikka on kekseliäisyyden ja
yritteliäisyyden maa. Suomalainenkin siellä saapi tässä suhteessa
siivet allensa, seura tekee kaltaisekseen.

[Kuva: Beltsvillen koefarmi lähellä Washingtonia D. C. Yhdysvaltain
Maatalaousdepartementin Dairy-osaston alainen.]




AMERIKAN “MAALAISLIITTO”.


Kuten olemme jo aikaisemmin maininneet, on amerikalainen
yhteiskunnallinen kansanvalta trustien ja kahden vuoronperään
hallitsevan puolueen johtajien väliin ahtaalle puserrettu. Raha ja
puoluejohtajat määräävät maan politiikan suunnan; kansanvaltaisuus on
suurelta osaltaan vain lippuna, jonka suojassa omia itsekkäitä etuja
ajetaan. Työväenliike on maassa verrattain heikko. Se ei ole ainakaan
tähänastisella toiminnallaan suuriakaan aikaansaanut. Valtaa pitävät
demokraatit ja republikaanit, jotka edustavat “kahta mieltä samassa
ajatuksessa”, kuten näitä molempia puolueita arvostelevat Amerikan
“maalaisliittolaiset”, Nonpartisen Liiton jäsenet. He ovat sitä
mieltä, että nuot valtaa pitävät puolueet ovat menettäneet nuoruuden
tuoreutensa ja että nyt niiden johtajat sovinnossa jakavat keskenänsä
tuottavat ja vaikutusvaltaiset virkapaikat. “Niillä ei ole enään
mitään periaatteita, niiden ainoa pyrkimys on säilyttää sovinto omissa
riveissään.” Ne ovat sekaantuneet toisiinsa, vanhentuneet ja aikansa
eläneet. Edistyksen henki on niissä muuttunut vallanhimon hengeksi. Ne
ovat menneen ajan puolueita. Seurauksena tästä on luokkalainlaadinta
sen kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Pankki-trustit hallitsevat
entistä lujemmin. “Republikaani-demokraatti-kaksoiset ovat
luokkapuolue ja ovat ne kuuliaisia lapsia kasvatusisälleen, Wall-kadun
pankkiiriryhmälle.”

Näin ajattelevat ne — ei suinkaan vähäiset kansalaispiirit — jotka
nykyään luovat uusia yhteiskunnallisia arvoja Amerikan Yhdysvalloissa
ja jollainen kieltämättä on Nonpartinen Liitto, joka suurin piirtein
katsoen vastaa Suomen Maalaisliittoa ehkä enemmän kuin minkään toisen
valtakunnan maalaispuolue. Tällä nuorella puolueella on ollut
menestystä kaikkialla farmarien keskuudessa. Se ei ole toistaiseksi
esiintynyt itsenäisenä puolueena valtiollisissa vaaleissa, vaan on se
esim. Pohjois-Dakotassa vallannut valtapuolueitten järjestöt ja ajanut
sitä tietä omat miehensä lainsäädäntölaitoksiin.

Nonpartisen Liiton johtaja on Mr. A. C. Townley, entinen farmari ja
yksi kaikkein parhaita Amerikan puhujia. Hän on pankki-trustien ja
kauppakamarien puolelta koko valtakunnan ehkä enimmän vihattu mies.
Tällä kertaa tämä farmarien yhteiskunnallinen herättäjä istuu linnassa
Minnesotan vakoilulain nojalla annettua kolmen kuukauden rangaistusta
suorittamassa. Tästä tuomiosta kirjoittavat Nonpartisen Liiton lehdet
m.m. seuraavaa:

"Jos koskaan on tapahtunut oikeuden väärinkäytöstä, joka olisi
kiihoittanut Yhdysvaltain kansalaisia kapinaan, niin sellainen tapaus
on Nonpartisen Liiton presidentin Townleyn joutuminen vankilaan
teräsristikkojen taakse. Kun syytökset oikeudessa voidaan
keinotekoisesti todistaa ja siten tuomio langettaa, niin se voidaan
tehdä ketä vastaan tahansa, olkoonpa hän sitten syyllinen tai syytön.
A. C. Townley on meidän johtajamme ja hän edustaa ainoaa
maanviljelijäin liikettä, jolla on mitään arvoa, joka taistelee
monopoleja ja ahneutta vastaan. Townleyn on mentävä vankilaan
sentähden, että hänellä on tarmoa ja selkärankaa taistella niitä
verenimijöitä vastaan, joilla on kädet maanviljelijäin taskussa
kyynärpäitä myöten.

Me olemme halveksittavia raukkoja ellemme puolusta johtajaamme, sillä
häntä vastaan ei ole voitu mitään vääryyttä todistaa. Maanviljelijöinä
me tuotamme kansakunnallemme leivän ja miljoonat meistä joutuvat
vararikkoon sentähden, että tuotamme noita tärkeitä elintarpeita
tappioksemme.

Milloin tämä vääryys loppuu?

Nämä rosvot eivät tule luovuttamaan ylivaltaansa ennenkuin kansalaiset
käyttävät oikeuksiaan vaaliuurnalla puhdistaen hallituksemme
perinpohjin, presidentistä koirapoliisiin asti.

Ellei tämä tapahdu, niin meidän on parhainta muuttaa vanha sananparsi
“urhojen kotimaasta” ja sanoa sensijaan “orjien kotimaa”.

Samalla kun tämä kelpaa näytteeksi aito amerikkalaisesta
sanankäytöstä, samalla se osoittaa kuinka kovaa taistelua nousevan
“maalaisliiton” täytyy käydä. Mutta vastustus on turhaa, Amerikan
12-miljoonainen maatyötä tekevä äänestäjäkansa valveutuu. Sen
yhteiskunnallista heräämistä ei voida enään seisauttaa, vaikka
minkälaisia keinoja käytettäisiin sitä vastaan. On tapahtunut niinkin,
että liiton järjestäviä matkasihteereitä on raa'asti kohdeltu,
riisuttu alasti, tervattu ja höyhennetty, mutta aina päinvastaisella
tuloksella kuin mitä on tarkoitettu.

Suurin syytös tätä uutta yhteiskunnallista liikettä vastaan on se,
että liitto ei ole muka isänmaallinen puolue. Tämän syytöksen on
heittänyt m.m. niinkin huomattu henkilö kuin entinen presidentti Taft.

[Kuva: Kauranolkia poltetaan suomalaisella farmilla. Surullista, mutta
totta.]

Syytökset ovat siis samanlaatuisia kuin “vanhassa maassakin”. Onhan
meilläkin maalaisliittoa syytetty sosialismiin taipuvaisuudesta,
sivistysvihollisuudesta ja vieläpä jumalattomuudestakin. Ja pääasiassa
aivan samanlaisilla perusteilla ja samanlaisista vaikutteista.

Nonpartinen Liitto on saanut alkunsa Pohjois-Dakotassa, joka on yksi
Yhdysvaltain suurimmista valtioista, hyvin harvaan asuttu. Vaikka
pinta-ala on 70 tuhatta neliömailia, asuu siellä vain 700 tuhatta
ihmistä, joista 80 % farmareita. Ainoastaan 10 % asuu kaupungeissa.
Suurimmassa kaupungissa on vain 22 tuhatta asukasta.

Pohjois-Dakotan farmarit ovat suurimmaksi osaksi pohjoismaalaisia,
joukossa saksalaisia ja venäläisiä, joitten kaikkien esivanhemmat
tulivat noin sukupolvi takaperin näille silloin vielä
viljelemättömille aavikoille, joilla kuljeskeli puhvelihärkä, hirvi ja
poro.

Yhdessä miespolvessa on tästä maasta tullut liittovaltain kenties
suurin maanviljelysvaltio. Uskallusta ja tarmoa on se asukkailta
kysynyt.

[Kuva: Duluthilainen “hoopoo”. Alkuaan Heikki Vuoriniemi Ähtäristä.]

Mutta vaikka tämän aavikkovaltion farmarit tuottivat vuosi vuodelta
yhä suurempia satoja, pysyivät he köyhinä. V. 1915 oli enempi kuin ⅔
farmeista kiinnityslainain alaisia ja ¼ vuokralaisia.

Farmarien hiellä ja työllä rikastuivat vain pankkiirit, myllärit,
viljanostajat ja vakuutusasiamiehet.

Tällainen onneton tila syntyi yhden miespolven aikana. Maanviljelijäin
köyhtymisen syynä oli kurja viljanmyyntijärjestelmä, jota johdettiin
Chicagon y.m. viljanosto- ja myllykomppanioitten kautta. Farmareita
kohdeltiin kuin muinaisen mahtavan Rooman alusmaitten veronmaksajia.
Rahamiehet, myllärit, vakuutusmiehet, teurastuslaitokset ja rautatiet
pitivät Pohjois-Dakotaa alusmaanaan. Rautatierahdit esim. olivat 40 %
korkeammat kuin naapurivaltioissa. Valtion kauppavaihto tapahtui
rajojen ulkopuolella. Kaiken tämän lisäksi saivat farmarit kärsiä
kaikenlaista epärehellistä kohtelua. Viljasato-säiliöt kuuluivat maan
rajojen ulkopuolella oleville rahayhtymille, jotka järjestivät
viisaasti kaikki maksut maksettaviksi syksyllä. Näin pakotettiin
maanviljelijät myymään viljansa halpana aikana. Vilja luokiteltiin
mielin määrin, vieläpä punnittiinkin väärin. Teräväpäisemmät farmarit
kokeilivat ja veivät saman kuorman useampana päivänä arvioitavaksi
viljasäiliömiehelle, joka aina arvioi ne eri tavalla. Niinikään
huomattiin, että viljan ostajat möivät paljon enemmän kuin mitä olivat
ostaneet. Vilja oli käsittämättömällä tavalla lisääntynyt säiliössä
ollessaan. — Petoskauppa tuli räikeästi näkyviin v. 1916, jolloin
kuumat tuulet vaikuttivat sen, että nisun jyvä oli kurttuinen ja
pieni. Tämän johdosta viljanostajat kuuluttivat maailmalle, että
Pohjois-Dakotan vilja ei kelpaa ihmisille, vaan se on syötettävä
kanoilla ja sioilla. Hinnat halpenivat ja koko sato myytiin
ala-arvoisena, halpana viljana. Muutaman kuukauden kuluttua julistivat
samat ostajat, että tämä sama vilja on paljon parempaa kuin
tavallisten vuosien vilja, ja kiskoivat jauhoista entistä korkeamman
hinnan.

Näin häikäilemättömästi ryöstettiin farmareilta miljoonia dollareita.

Tällaiset syyt herättivät leivänkasvattajat ja saattoi heidät yhtymään
Nonpartiseen Liittoon.

Kuvaavaa Pohjois-Dakotan farmarien sorrosta on myöskin valtion
viljansäilytysaseman perustamispuuha. Farmarit tulivat siihen
vakaumukseen, että oman valtion säilytysasema pelastaa heidät
nylkyrien käsistä. Melkein yksimielisesti määräsivät he
lainlaatijakunnan rakentamaan tuon säiliön, mutta lainlaatijakunta
keksi tekosyyn ja väitti, että se on perustuslainvastaista toimintaa.
Nyt farmarit seuraavissa vaaleissa määräsivät perustuslain
muutettavaksi, ja sitten viljasäiliö omaan valtioon. Mutta
lainlaatijakunta ei nytkään totellut, vaan alkoi vehkeillen selittää,
että heille ei ole sanottu laitetaanko se maan rajojen sisälle vaiko
jonnekin lähelle myyntipaikkoja. Kolmannella kerralla määräsivät
maanviljelijät sen laitettavaksi maan rajojen sisäpuolelle, mutta ei
vieläkään lainlaatijakunta asiaa päättänyt, sillä ei ollut muka varoja
tähän tarkoitukseen. Vasta neljännellä kerralla täytyi
lainlaatijakunnan rakentaa valtion viljasäiliö. Näin taisteltiin 8
vuotta ennenkuin toivottu tulos saavutettiin. Lainlaatijakunta oli
täydellisesti mylly-yhdistyksen asiamiesten ja rautateiden omistajien
vaikutuksen alainen, eikä rohjennut kuulla valitsijainsa ääntä. Äänten
ostaminen on niinikään Amerikassa onneton yhteiskunnallinen tauti.

Sodan sytyttyä syytettiin Nonpartista Liittoa epäisänmaallisuudesta.
Sen puhujia tervattiin ja höyhennettiin, vaikka esim. Pohjois-Dakotan
farmarit tekivät kaikkensa sodan hyväksi. Vastustajat sanoivat
taistelevansa Euroopassa kansanvallan puolesta, mutta itse lankesivat
mitä törkeimpään tyrannivallan tavoitteluun.

Näistäkin muutamista esimerkeistä jo huomaa, kuinka Amerikan
maanviljelijäin yhteiskunnallista heräämistä vastustetaan pääasiassa
aivan samoista vaikutteista kuin “vanhassa maassakin”. Tulemme tämän
kertomuksen loppupuolella vähän puhumaan Suomen maanviljelijäin
yhteiskunnallisen liikkeen, maalaisliiton taisteluista, sen voitoista
ja tappioista.




MATKAN VAIHEISTA “RAUTA-ALUEELTA”.


Duluthin kaupunki Minnesotan valtiossa sijaitsee mitä ihanimmalla
paikalla. Kauniita vesiä ja kumpuja on kaupungin lähistöllä. Kaupunki
on yksi suurimmista suomalaisen asutuksen keskuksista. Täällä asuu
useita huomatuita suomalaisia. Pistäydyin tässä kaupungissa kaksi
kertaa. Puhetilaisuus oli järjestetty erääseen matalaan, hyvin
epämukavaan huoneistoon, johon “katukaarojen” räminä häiritsevästi
kuului ja jossa ei riittänyt salin ja sen sivuhuoneitten tilavuudesta
huolimatta tilaa läheskään kaikille sisäänpyrkijöille. Duluthin
kaupunki on äärimmäisen räikeitten suomalaisten sosialistien
pesäpaikka. Täällä ensi kerran häirittiin “vanhan maan
lahtari-edustajaa”. Entinen suomalainen “herrasmies”, joku
“professori” Rissanen esiintyi täällä joukkonsa kanssa, kysellen
silakkain hintoja Suomessa y.m. roskaa, jossa ei ollut mitään
asiallista vaan joka oli edeltäkäsin järjestetty
häiritsemistarkoituksessa. Mutta kaikki meni lopulta rauhallisesti.
Tosin vielä kadullakin sain kunniani kuulla, mutta kun menin
rauhallisesti hymyillen miesten keskelle ja lupasin viedä heidän
vanhemmilleen ja omaisilleen — useita nimittäin tunsin joukosta, olipa
siellä sukulaisianikin Alavudelta — terveisiä, hiljeni meteli,
kasvojen ilmeet pehmenivät ja miehet läksivät harvakseen astelemaan
kohti kotejansa.

Duluthissa tapasin, kuten jo sanoin, useita huomatuita Amerikan
suomalaisia. Isänmaanystävät olivat järjestäneet illalliset
“Suomi-vieraalle” helmikuun 12 päivänä Abraham Lincolnin päivän
illaksi. Tästä tilaisuudesta, sen lyhyydestä huolimatta, muodostui
harvinaisen isänmaallinen hetki. Tapahtui näet niin, että juhlassa
tapasivat toisensa ensimäinen suomalainen, joka istuu Yhdysvaltain
kongressissa, lakimies Oscar Larson, ja allekirjoittanut, Amerikassa
ensimäisenä vieraileva vapaan, itsenäisen Suomen eduskunnan jäsen.
Päiväkin oli merkillinen, olihan se suuren Lincolnin päivä. Henkilöt
ovat tällaisissa asioissa sivuseikkoja, varsinkin mitä
allekirjoittaneeseen tulee, mutta tapaus oli mieliinpainuva ja
innostava.

[Kuva: O. J. Larson ja Lauri Perälä.]




OSCAR J. LARSON.


Seuraavana päivänä sain kutsun saapua tervehtimään Oscar J. Larsonia,
tuota kuuluisinta Amerikan suomalaista. Liikemies Salon autolla, hänen
sekä lakimies Victor H. Granin seurassa saavuimme määrä-aikana
Larsonin lakiasiaintoimistoon, jossa Amerikassa syntyneet
suomalais-neidot ottivat meidät vastaan ja veivät
vastaanottohuoneeseen.

Huone oli yksinkertainen, suuria lakikirjoja seinien suuruiset hyllyt
täynnä. Abraham Lincolnin ja Theodor Rooseveltin suuret muotokuvat
olivat seinällä. Hetken odoteltuamme saapui mr. Larson. Hän on kookas,
komea mies, iältään hiukan yli 50 vuoden, persoonallisuus, jonka
käytöksestä puuttuu kokonaan tuo meille suomalaisille
nousukasluontoisille ominainen teennäisen pinnistetty juhlallisuus.
Tuntui aivan kuin olisi vanhaa tuttavaansa tervehtinyt. Puhelimme
kauan Suomen asioista ja hän lupasi tehdä kaikkensa synnyinmaansa
hyväksi.

Mr. Oscar Larson on syntynyt Oulun kaupungissa toukok. 20 p. 1871.
Hänen vanhempansa muuttivat pian senjälkeen Kuusamoon ja sieltä,
Oscar-pojan ollessa viiden vuoden vanha, Amerikkaan, asettuen asumaan
Calumetin kaupunkiin Michiganin valtiossa. Oscar alotti
koulunkäyntinsä kaupungin kansakoulussa. Sieltä päästyään palveli hän
kauppa-apulaisena. Ryhtyi jatkamaan lukujaan, suorittaen v. 1891
tutkinnon Northern Indianan Normaalikoulusta, siirtyen sieltä
Michiganin yliopistoon kirjallisuustieteelliselle osastolle, myöhemmin
ryhtyen lakia lukemaan, ja suoritti lakitutkinnon v. 1894.

Lakimies Larson on innokas poliittisen toiminnan mies. On toiminut
yleisenä syyttäjänä pitkät ajat, käyden aina Italiasta asti
hankkimassa todistajia ajamiensa asiain selville saamiseksi.

Duluthiin muutti hän v. 1907 perustaen sinne lakiasiain toimiston. V.
1910 oli hän kuparisaarelaisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän
kuuluu republikaaniseen puolueeseen ja on viime vaaleissa valittu
Yhdysvaltain kongressiin. Puhujana on hän laajalti tunnettu, ympäri
Yhdysvaltain.

Vaikka hän on jo lapsena siirtynyt Amerikkaan, rakastaa hän silti
synnyinmaatansa. Saamme olla ylpeitä tästä Kuusamon pojasta, sillä
kukapa tietää, mitä hän vielä voipi tehdä paljon kokeneen köyhän
isänmaansa hyväksi. Suomalaisten v. 1899 kääntyessä presidentti Mc
Kinleyn puoleen Suomen asiassa oli Oscar Larson johtavana sieluna
siinäkin. Hän se myöskin sai aikaan, että Michiganin valtion
lainlaatijakunta v. 1899 heinäkuun 7 päivänä teki päätöksen, jossa
lausuttiin syvä paheksuminen Venäjän Suomea kohtaan harjoittamaa
sortoa vastaan ja vaadittiin Yhdysvaltain presidenttiä tarttumaan
asiaan.

Luonteeltaan mr. Larson on iloinen ja hilpeä. Toivorikkaalla mielellä
hän isänmaatansa ajattelee. Kehoitti järjestämään voimakkaan
reklaamityön vapaan Suomen tunnetuksi tekemiseksi Amerikassa. Sitä
asiaa on hänen mielestään heikosti hoidettu. Jos amerikkalaiset
tietäisivät, kuinka kaunis “vanha maa” tuhansine järvineen ja
valoisine kesä-öineen on, niin kilvan he huvimatkansa Suomeen
ohjaisivat. Edelleen hän toivoi, että sovinnollisempi henki
puolueitten kesken saataisiin aikaan. Antakaa arvoa vastustajallekin.
Älkää riistäkö toisiltanne kunniaa ja leipää. Hävinneen on
tunnustettava häviönsä, "mies se on hävinnytkin". Valtiollisten
vankien armahtamiskysymyksessä oli hänellä paljon toivomisen aihetta.
Sisäpoliittisia oloja tuntemattomana ei kuitenkaan tahtonut tuomarina
esiintyä. Toivoi, että kapinan jälkiselvittelyt mahdollisimman pian
loppuunsuoritettaisiin. Venäjän läheisyyttä piti luotto-olojemme
suurimpana vastuksena.

Suomea hän puhuu huonosti. Sanavarasto on kovin pieni.

Ei ollut aikaa kauemmin viipyä tämän huomattavimman siirtolaisemme
luona. Täytyi rientää eteenpäin.

Kävin vielä ystävällisen mr. Salon sievässä huvilassa, samoin lakimies
Granin kodissa. Mr. C. H. Salmisen konttorissa viivyin kauemmin, sillä
hän on sikäläisen Päivälehden johtomies ja samalla etevä liikemies,
jolla on rahanvälitys ja piletti-liike siirtolaisia varten.
Liiketoimensa vuoksi on hän seutukunnan suomalaisten kruunamaton
varakonsuli. Tavaton oli se tungos, jonka näin hänen konttorissaan.
Kysyjiä, avun- ja neuvonpyytäjiä oli jos minkälaisia. Nykyään tämä
toimenmies on Suomessa. suunnittelemassa liiketoimiensa suurentamista
ja suomalaisen kirjallisuuden levittämistyön voimistuttamista
siirtolaisten keskuudessa. Mr. Salmisen työ siirtolaisten keskuudessa
on tunnustuksella mainittava.

Duluthista kulki matkani Ely-nimiseen pieneen sievään kaupunkiin.
Kesällä lienee tämä seutu mitä ihanin. Suomalaisia on kaupungissa ja
ympäristöllä noin 2 000. Kalevan Ritarit johtavat maamiestemme
henkisiä pyrinnöitä.

Asemalta ajoimme alajärveläisen työmies Heikki Metsäpellon komealla
autolla juvelikauppias Abraham Savolaisen hauskaan kotiin ja sieltä
nukkumaan kauppias J. E. Porthanin taloon. Puhetilaisuus oli
kalevalaisten talolla. Yleisöä tungokseen asti. Kuulijakunta erittäin
mukanapysyvää ja puhujaa miellyttävää. Seutukunnan suomalaisten
sivistystason huomasin kohoavan koko paljon yläpuolelle siirtolaisten
yleisen sivistyksen keskitasoa.

Luentojen loputtua pidettiin Kalevan Ritarien kokous, jossa vakavasti
keskusteltiin tämän erikoisen liikkeen ulottamisesta Suomeen asti.
Monia ajatuksia siinä herätettiin puolelta jos toiselta. Elyn ritarit
muodostavat yhden kaikkein parhaita “majoja” s.o. paikallisosastoja
tässä järjestössä.

Myöhään yöllä loppui kokous ja iloinen, oikea savolainen veitikka,
liikemies Savolainen saatteli “Suomi-vieraan” kotiin. Yöllä käytiin
vielä hienoa jalokivikoristeliikettäkin katsomassa.

Elystä jäi mieleen hauskat muistot.

Seuraava puhetilaisuus oli Palossa. Seutukunta tekee synkän
vaikutuksen. Tuntuu aivan kuin seisoisi suomalaisen tyystin raiskatun
entisen mahtavan tukkimetsän syrjässä. Tänne raiskattuun aarniometsään
ovat suomalaiset tulleet n.s. “kantofarmareiksi”. Ilmasto ja maanlaatu
on pääasiassa samanlaista kuin Suomessa.

Suomalaisia on täällä noin 500. Postia hoitaa suomalainen kauppias
Aug. Halmetoja. Kylän “supervaiserina” on suomalainen Matti Rahko.
Yötä olin suomalaisen kirjainkustantajan A. Rekosen luona. Hän on yksi
siirtolaistemme merkkimiehistä. 15 vuotta on hän kiertänyt ympäri
Yhdysvaltoja suomalaisten keskuudessa tiedonjanoa puheillaan
herättelemässä ja kirjallisuutta, ennenkaikkea sanomalehtiä
levittämässä.

Kunnollinen mies!

Suuria palkkoja ei hän ole etsinyt. On tehnyt vain sellaista työtä,
johon on voinut innostua. Kirjojen ja lehtien kauppaaminen on hänen
intohimonsa. Hauskana ja sukkelana savolaisena on hän vastustamaton
tässä toimessaan. Ikää kuuluu miehellä olevan 65 vuotta, mutta kun hän
tuli vastaani, sieppasi matkalaukkuni ja läksi, luulin miehen olevan
siinä 35 vuoden korvilla, ainakin nuoremmaksi itseäni miestä luulin.
Annoin hänen — isäkseni sopivan miehen — kantaa laukkuani!

Häpesin. —

Nuorelta, aivan harvinaisen nuorelta hän näyttää.

Nyt hän on kiertolaiselämän jättänyt ja ostanut maata ensiksi etelästä
Mississipin rannalta, mutta kun siellä oli “rokotiilejä”, muutti Aatu
Rekonen Minnesotaan ja toisten suomalaisten kanssa perusti uuden
siirtolaiskunnan, jolle annettiin nimeksi Palo. Seutukunnan viljelys
on vasta parinkymmenen vuoden vanhaa, mutta silti pitkälle ehtinyttä.
Maisema muistuttaa suomalaista järvimaisemaa, on todella kuin meidän
Savoa.

Täällä Aatu viihtyy vaimonsa kanssa. Hän on aivan hiljan mennyt
naimisiin.

Aatu Rekosen työ siirtokansan keskuudessa on ollut sen laatuista, että
jonkinlainen tunnustus isänmaan puolelta olisi paikallaan. Minulle
kerrottiin kuinka Suomesta on ritarimerkkejä Amerikkaan lähetetty
sellaisillekin, jotka niitä pilkaten käyttävät — naamiohuveissa, mutta
Rekosen kaltaiset isänmaalliset miehet ovat unohtuneet.

Palon pitäjä on voimakas todistus suomalaisesta
korvenraivaajatarmosta. Surullista, että isänmaassamme ovat
yhteiskunnalliset olot olleet ja edelleenkin ovat sellaiset, että
tuollainen jättiläistarmo ei pääse omassa maassamme oikeuksiinsa.

Postimestari Halmetojan autolla kyydittiin “puhuja” Evelethin nuoreen
rauta-alueen kaupunkiin. Tämä oli ensimäinen paikka, jossa en tiennyt
minne menisin, kenenkä neuvoihin turvautuisin. Menin suoraan
“haalille” ja siellä sain kuulla esitelmäni ajan. Huone oli täälläkin
kuulijoita täynnä ja puheitten loputtua ilmestyi eteeni monia vanhoja
tuttavia Alavudelta y.m. Seutukunnalla on suuri suomalainen kirjasto
ja ennemmin, muutama vuosi sitten, ovat suomalaisten
sivistysharrastukset olleet erittäin virkeitä. Nyt ne olivat lamassa.

[Kuva: Pastorit herra ja rouva Lappala lapsineen.]

Mr. Juhani Aho Alavuden Kuorasaholta ohjasi minut täältä suureen
Virginian kaupunkiin. Siellä oli erittäin ystävällinen vastaanotto.
Pastori Risto Lappala, tohtori Jussi Räihälä, liikemies Juho Ketola
Lapualta y.m. olivat vastassa. Pastori Lappala on vapaamielisen
kristillisen seurakunnan pappi ja hänen vaimollansa on samanlainen
virka. Rouva Lappala lienee ensimäinen suomalainen nainen, joka on
vihitty papiksi.

[Kuva: Virginian suomalaisia valokuvassa “Suomi-vieraan” kanssa.]

Kaupungissa on noin 3 000 suomalaista. Suuri ja kaunis kaupunki!
Kuulijoita, kuten tavallista, huoneitten täydeltä ja innostus
sellainen, että mies melkein pakotettiin vielä toisenkin kerran
kaupunkiin tulemaan. Aikaa ei siihen kuitenkaan riittänyt.

Nashwaukin kaupunki on lähellä Virginiaa. Pieni kylä, noin 500
suomalaista.

Täällä tutustuin etevään suomalaiseen musiikkimieheen Vihtori
Taipaleeseen. Hän johtaa suurta orkesteria ja on paikkakunnan
korkeakoulun musiikinopettajana. Hänellä on myöskin oma
perheorkesteri, jonka kanssa hän saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen
intiaanipuvuissa. Hänen rouvansa on kaupungin postimestarina.

Seutukunnan suurin farmari on Matti Suutari. Useita suuria suomalaisia
liikkeitä on kaupungissa.

[Kuva: Vihtori Taipale.]

Taipaleen kotiorkesterin kanssa matkustin Hibbingiin, joka on aivan
lähellä edellistä kaupunkia. Täällä muodostui puhetilaisuudesta
harvinainen juhla, sillä Taipaleen perheorkesteri soitteli kaikki
väliajat. Hibbingin suomalaiset ovat riitaista väkeä, jonka vuoksi
kaikki yhteiset sivistysharrastukset ovat kokonaan lamassa.
Rautainsinööri K. L. Haataja lienee seudun huomatuin suomalainen.

Kuulijoita oli täälläkin kaikesta huolimatta hyvin paljon.

Tuiman pakkasen paukkuessa kuljin täältä Kettle-Riverille,
kolkoimmalle kulmakunnalle Minnesotassa. Kauhea tulipalo on täällä
hävittänyt asutuksen. Monen neliömailin alueelta paloi kaikki,
joukossa paljon ihmisiäkin. Uutta elämää parhaillaan ylös yritettiin.

[Kuva: Vihtori Taipaleen perhe-orkesteri Nashwaukista. Orkesteri
saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen m. m. Tampereen
maanviljelysnäyttelyssä.]

Seutukunta on pientä farmiseutua. Suunnaton tulipalo on tehnyt
hirveätä jälkeä. Noin 350 ihmistä paloi; ei ollut minne paeta, kun
tulen valta riehui yllättävänä elementtinä, joka nieli kaikki mitä
eteen sattui. Monet pakolaiset kuolivat autoihinsa tielle. Ne, jotka
pelastuivat, upottautuivat kuivuneen joen mutaan tai muuhun kosteaan
maahan. Ystävällisiä, kärsineitä kansalaisiamme oli puhetta kuulemassa
huoneen täydeltä. Seppä Paakkarin vieraanvaraisessa kodissa viihtyi
väsynyt matkamies kuin kotonaan. Matka, nimittäin lopulle ehdittyään,
alkoi tavattomasti rasittaa. — Tämän seudun suomalaiset muistuttivat
meidän isäntiämme ja seppä Paakkari kyliemme seppää.

Seuraavana päivänä ajoimme mr. Paakkarin autolla Cloquetin kaupunkiin,
joka palon jäljestä on entistä ehompana noussut. Puhetilaisuus täällä
muodostui matkan ikävimmäksi, sillä hyvät suomalaiset “äkkijyrkät”
sosialistit häiritsivät puhujaa sen kuin ehtivät. Työväentalo, jossa
puhe pidettiin, oli “äkkijyrkkiä” kuulijoita jotenkin täynnä. Ilman
takkia, jalat tuolin sarjalla “toverit” kompasanojansa ja
ilkeämielisiä kysymyksiänsä puhujalle esittelivät. Lopuksi uhkasivat
melkeinpä käsirysyllä “opettaa Suomen lahtarille” internatsionaalisia
oppejansa. Selvisin kuitenkin ilman sen pahempaa.

Samana päivänä puhuin Cloquetin lähellä kansakoululla. Kuulijoina
seutukunnan kiihkeimmät uskovaiset, jotka juuri tulivat suomalaisen
pastori Kuusiston pitämistä “seuroista”.

Kummallinen päivä!

Kahdenlaisia kiihkoilijoita. Kaukana vieraalla maalla eksyy
suomalainen sielu _uskomaan_ milloin mitäkin. Toiset kiihkoilevat
uskonnolla, toiset yhteiskunnallisella “äkkijyrkkyydellään”.
Uskonnollinen kiihkoilu on Amerikassa vapaata, mutta “äkkijyrkät”
joskus — tervataan ja höyhennetään.

Brule Wisconsin on kantofarmarialuetta, noin 5 000 suomalaista. Täällä
tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia.

Erikoisemmin mieleeni on jäänyt Ironwood Michiganissa. Asemalla oli
vastassa useita karstulalaisia eli “karstusia”, joukossa ystävällinen
Matti Tikkala ja Antti Haapoja, viimeksimainittu Härmästä.
Puhetilaisuus kalevalaisten “haalilla” muodostui juhlahetkeksi, jota
ei voi unohtaa. Puhuin täällä kaksi kertaa. Toisella kertaa olivat
rouva Tikkala ja neiti Helmi Länttä y.m. naiset järjestäneet hauskan
perhejuhlan, jossa laulut ja puheet vuorottelivat myöhään yöhön.
Isänmaallista mieltä ja kotimaan kaipausta pulppusi tämän seudun
suomalaisten sieluista. Varsinkin Tikkalan perhe ja heidän
liikekumppaninsa työ suomalaisuuden hyväksi paikkakunnalla oli
ihailtavaa ja liikuttavaa. Täällä oli minulla tilaisuus syvemmin
pilkistää Amerikassa syntyneitten suomalaisten nuorten sieluelämään,
sellaisten nimittäin, joilla on sivistystä ja jotka ovat hyvästä
kodistaan vanhempainsa opetuksella imeneet sieluunsa suomalaisen
hengen. Monenlaiset ja raskaat ovat ne ristiriidat, jotka tällaista
nuorisoa rasittavat ja tuottavat heille kärsimyksiä. Aikamme nuoriso
on onnetonta kaikkialla sivistyneessä mailmassa, mutta paljon ja
kaikenlaisia esim. suomalaiselle nuorisolle tuntemattomia tuskia
täytyy siirtolaisnuorison kestää eikä heidän elämänsä koskaan ole
ehyttä ja kokonaista. Äidin ja isän kertomukset kotimaasta ovat heillä
aina pitkin elämää kaipauksen ja syvän tuskan tuottajina. Toisaalta
taas Amerikka, joka on heidän synnyinmaansa ja jonka maan kansalliset
ja uskonnolliset olot koulukasvatuksen kautta ovat heille tulleet
rakkaiksi, vetää heitä puoleensa. Monet herkät, tunteelliset luonteet
eivät kestä näitä ristiriitoja, vaan murtuvat sielullisesti. Heistä
tulee tuollaisia elävinä kuolleita joukkosieluja, joilla ei ole mitään
sisäistä innostusta, ylevään ja hyvään pyrkivää sisäistä voimaa.
Huvittelunhalu ja aineellisuus valtaa heidän sielunsa ja näin Amerikan
tuhannet erilaiset henkiset, taiteelliset ja uskonnolliset puoskarit
saavat heistä sievoisen lisän suureen kannattajalaumaansa.

“Vanhan maan” nuorison apua ja tukea siirtolaisnuoriso toivoo, etten
sanoisi — rukoilee. Maamme voimakkaan nuorisoseuraliikkeen
velvollisuus on sulkea siirtolaisnuoriso huomioonsa. Perustettakoon
nuorisoseuroja myöskin Amerikkaan. Lähetettäköön sinne usein puhujia
ja ennen kaikkea perustettakoon Suomen Nuorison Liiton
äänenkannattajaan “Pyrkijään” erikoinen siirtolaisnuorison osasto,
jota toimitettaisiin Amerikasta päin ja jota tarmokkaasti
levitettäisiin siirtolaisnuorison keskuudessa.

Ironwoodista pistäydyttiin autolla Hurleyssä, Wis., yhdessä kaikkein
törkyisimmistä Yhdysvaltain kaupungeista. Kaupunki on aivan lähellä
Ironwoodia, joki vain erottaa ne toisistansa.

[Kuva: Vangittuja hotellien omistajia.]

Amerikassa on, kuten tiedetään, kieltolaki, mutta näillä seuduilla
sitä uhmaten rikottiin aina siihen asti, kunnes eräänä varhaisena
aamuna saapui kaupunkiin ylimääräinen poliisijuna, jonka miehet
marssivat kaupungin 57 hotelliin, etsivät kaikki väkijuomat,
vangitsivat hotellinomistajat vieden heidät mukanaan ja lukitsivat
jokaisen hotellin sinetillä.

Vangittujen valokuvat kiertelivät uutisen kera maan lehdistössä
peloittavana varoituksena kaikille väkijuomain salakauppiaille.

[Kuva: Poliisipäällikkö, joka toimitti vangitsemisen.]

Näin valvotaan Yhdysvalloissa kieltolakia. Amerikka on tässäkin
asiassa Amerikka ja siksipä täytyykin sanoa, että kieltolaki on siellä
paremmin toteutettu kuin meillä.

Ystävällisten ironwoodilaisten seurassa kävin vielä Wakefieldissä.
Hauska automatka, joka ei hevillä unohdu. Täällä näin ensi kerran
juopuneita. Nämä Michiganin seudut ovat aina olleet kuuluisia huonosta
elämästä. Kieltolain valvontakin on mitä vaikeinta. Karstulalaisia
paljon; kaikki kunnon suomalaisia ja suurin osa seutukunnan
valistusharrastusten johtohenkilöitä.

Täältä kulki matkani Crystal Fallsiin, jossa ystävällinen pastori W.
Kuusisto otti “Suomi-vieraan” huostaansa. Puhetilaisuus oli kirkon
alasalissa. Hirvittävän lumipyryn takia oli kuulijoita vähemmän kuin
tavallisesti. Seutukunnalla asuu noin tuhatkunta suomalaista. Useita
varakkaita farmareita.

[Kuva: Siirtolaisnuorisoa Ishpemingin kaupungista, Mich.]

Republic, Mich. on pieni mainiseutu, jossa nostetaan rautaa 3 000
jalan syvyydestä. Väestö uskonnollista, sosialisteja ei paikkakunnalla
ole, mikä on sitäkin kummallisempaa, kun jotenkin kaikki suomalaiset
ovat kaivostyöläisiä. — Ystävällinen Frans Lahtinen on tämän pienen
seudun “matkapappien” ystävä ja huoltaja.

Seuraava paikka oli Ishpemingin kaupunki. Ishpeming on intiaanien
kieltä ja merkitsee suomeksi taivasta. Tulo tänne oli vaivaloista,
oikeata “kaitasta tietä”. Suurenlainen kaupunki, asemalla en tavannut
ketään suomalaisia. Vilustuin junamatkalla ja sain kuumetta.
Puhelinluettelon avulla löysin pastori Rautalahden toimeliaan ja
reippaan, Laihian pappilasta lähteneen rouvan. Hän ryhtyi tarmolla
asiaan ja pian oli tohtori Holm vuoteeni vieressä. Vaatteet päälle ja
apteekkiin seurauksella, että illalla olin jo melkein entistäkin
terveempi. Ilta kysyi voimia, sillä suuri “haali” oli tupaten yleisöä
täynnä. Tilaisuudessa puhuivat myöskin pastori Rautalahti ja tohtori
Holm.

Ishpemingissä asuu paljon hyvinvoipia huomattuja suomalaisia. Tohtori
Holmilla on oma suuri sairaala. Veljellinen henki yhdistää
siirtolaisiamme. Ei ole eroa tohtorin ja työmiehen välillä, kaikki
seurustelevat toistensa kanssa.

Pastori Rautalahti on nykyään synodilaisen kirkon esimies, piispa,
kuten meillä sanottaisiin, mutta amerikkalaisuus ei tunne piispoja
eikä rovasteja. Kristillisyys on siellä palvelevaa, rakkauden
evankeliumia, eikä, kuten meillä, hallitsevaa virallista
kristillisyyttä.

Kymmenen minuutin automatkan päässä on Negaunea-niminen kaupunki.
Negaunea suomennettuna merkitsee helvettiä. Tohtori Holmin komealla
piilillä vietiin “Suomi-vieras” taivaasta helvettiin.

Vastuksensa ja harminsa oli täälläkin. Tänne sain Suomesta
sähkösanoman, jolla kiirehdittiin miestä kotia. Uusi 60 eri paikkaa
käsittävä matkasuunnitelma oli juuri tehty ja aikomukseni oli viipyä
perillä kesään asti, mutta nyt täytyi kaikki jättää ja kiireimmän
kaupalla ryhtyä suunnittelemaan paluumatkaa kotimaahan. Oli helmikuun
viimeinen päivä. Raikas kevään tuntu ilmassa. Vaikka tämän seudun
vuodenajat muistuttavatkin suuresti Suomea, saapuu kevät kuitenkin
paljon ennemmin kuin meillä.

Negauneasta (helvetistä) sain muistoksi kahden paholaisen kuvat, jotka
lukijoillenkin esitän. Kuva oli aikoinaan hyvin suosittu, mutta
Suomeen ei se päässyt.

[Kuva: Seyn ja Bobrikoff. Suosittu postikortti aikoinaan
siirtolaistemme keskuudessa.]

Matkani kulki täältä Amerikan suomalaisten henkisten rientojen
keskukseen, nimittäin Hancockin kaupunkiin.

Koko pitkän matkan olin suurella jännityksellä odottanut tätä
tapausta. Jännitystä lisäsivät vielä monet matkan varrella saamani
ystävien kirjeet, joissa peloiteltiin ja varoiteltiin miestä tämän
Suomi-opisto-kaupungin varalta. “Muistakin siellä puhua hyvin, sillä
arvostelu tulee olemaan ankara”, kirjoitti eräskin hancockilaisia
tunteva ystäväni.

Kirkkaana “vanhan maan” huhtikuista kevättä muistuttavana varhaisena
aamuna astuin junasta Hancockin asemalle. Hämmästykselläni ei ollut
rajoja, sillä noita peloiteltuja hancockilaisia oli varhaisesta
aamuhetkestä huolimatta asemasilta täynnä. “Tekö se olette Perälä?”
kysäisee lyhyenläntä vastaanottajien eturintamassa seisova, erittäin
ystävällisen ja leikkisän näköinen mister.

— Niin, sitähän sitä tässä on koetettu olla, vastaan yhtä leikkisästi
ja sitten lyödään kättä päälle.

“Heikki Jasberg on nimeni ja nämä toiset ovat seutukuntamme
sivistysrientojen etuvartijoita.”

Lähdettiin astelemaan kohti kaupunkia. Jasbergin liikehuoneistossa
odotti useita kirjeitä. Noudettuani ne vietiin mies lepäämään
Scott-hotelliin.

[Kuva: Hancockin valtakatu.]

Iltapäivällä tuli ystävällinen mr. Heikki Jasberg herättämään
väsynyttä matkamiestä ja ilmoittamaan, että ennen Kalevalajuhlan
alkua, jossa allekirjoittaneen tulee puhua, ovat yhteiset illalliset
hotellissa.

Mr. Heikki Jasberg on Amerikan suomalaisten yksi kaikkein
huomatuimmista miehistä. Hän on yli 40 vuotta ollut Amerikassa,
syntynyt hän on Kivijärvellä. Uransa siirtolaisena hän alotti
halkometsätöissä. Omin neuvoin kehitettyään itseään ja opittuaan maan
kielen perusti hän oman maaliikkeen, joka hänellä yhä vieläkin on.
Heikki Jasbergissä yhtyy käytännöllinen liikemies ja syvästi uhrautuva
aatteenmies. Kun toiset rukoilevat tai muuten haaveilevat uskonnon ja
ihanteiden maailmassa, tekee Heikki työtä. Suomi-opiston historia
valaisee erinomaisesti mr. Jasbergin tapaa palvella Jumalaa ja
aatteita. Toiset rukoilivat opiston puolesta, mutta Heikki teki työtä,
jota ilman opistoa ei koskaan olisi syntynyt. Mr. Jasbergin suurtyö
siirtolaiskansan hyväksi onkin Suomi-opiston historiasta
löydettävissä. Paljon on hän myöskin tehnyt uskonnollisen elämän ja
raittiuden hyväksi, puhumattakaan niistä monista taloudellisista
yrityksistä, joitten alkuunpanijana hän on ollut.

[Kuva: Illalliset Hancockissa. Mukana kaikki seutukunnan johtavat
henkiset voimat, kuten Suomi-opiston opettajia, lääkäreitä, pappeja,
liikemiehiä y.m.]

Mr. Heikki Jasberg on parhaita puhujia siirtolaiskansan keskuudessa.
Hän on persoonallisuus joka asiassa ja joka tilanteessa. Vaikka hän on
paljon sisäisesti kärsinyt ja taistellut mies, on hän silti aina
iloinen, melkeinpä itkeekin nauraen. Terve, syvä huumori kukkii
kärsimyksissä ja elämänkohtaloissa jalostuneen ja Korkeimman apuun
luottavan persoonallisuuden aivoissa. Mr. Heikki Jasberg on juuri
tällainen mies. Hänen seurassaan tuntee jotakin saavansa.
Isänmaanrakkaus on hänessä voimakas. “Suomi on äitini, se on minut
synnyttänyt, Amerikka isäni, sillä se minut elättää” — tuumi tämä
rattoisa siirtolaisisänmaanystävä.

Juhlaillallisiin, jotka oli järjestetty vapaan isänmaan kunniaksi,
otti osaa noin 40 miestä. Useita puheita pidettiin. Niistä mieleeni
jäi varsinkin Suomi-opiston johtajan Wargelinin voimakas puhe. Hän
toivoi nuoren kansanvallan maassamme voimistuvan. Kansanvallan vaikea
läksy on oppia puoluetaisteluissa häviämään. Voittaja on aina heti
tunnustettava. Siinä suhteessa nuori itsenäinen Suomi voipi paljon
oppia Amerikalta. Tästä seuraa myöskin, että puolue-elämä suuntautuu
terveille teille, pikkumaisuus häviää ja kaikkia innoittaa yhteisen
isänmaan suuri asia.

Kalevalajuhla alkoi illalla klo 6. Suuri sali oli ääriään myöten
yleisöä täynnä. Ohjelma mitä valituin. Kaikki osoitti, että todella
ollaan siirtolaisten henkisten harrastusten keskuksessa.

Matkasta, illallisista ja kahdesta pitkästä puheesta lopen uupuneena
vihdoin aamupuolella yötä pääsin takaisin hotelliin.

Seuraavana päivänä oli määrä puhua Suomi-opistolla. Oppilaat, sekä
paljon muutakin yleisöä oli opistolle kokoontunut.

“Suomi-vieraan” lausui johtaja Wargelin tervetulleeksi, puhuen
miehekkäitä sanoja “vanhalle maalle” toivoen, että nyt kun isänmaa on
vapaa, tulisi sen muistaa myöskin siirtolaisten henkisiä harrastuksia,
ennen kaikkea Suomi-opistoa, joka on siirtolaisnuorison korkein
opinahjo.

Tässä lienee sopiva tilaisuus hiukan puhua tästä siirtolaiskansan
korkeakoulusta.

Ymmärtääksemme tämän opiston asemaa on meidän ensin hiukan puhuttava
Yhdysvaltain koulu-oloista yleensä.

[Kuva: Suomi-opiston johtajan Wargelinin perhe.]

Perustuslait määräävät kansalaisten kasvatuksen ja vähimmän
oppimäärän, mikä jokaisen on itsellensä hankittava. Kaikkien lasten on
käytävä koulua joko valtion kouluissa tai yksityisten ylläpitämissä
laitoksissa. Valtion ylläpitämissä kouluissa ei opeteta uskontoa, se
on mahdotonta sen moni-uskontoisuuden vuoksi, joka Amerikassa
vallitsee. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että maan hallitus ja
johtavat valtiomiehet vieroisivat uskontoa, kuten usein kuulee meillä
väitettävän. Ei, asiat ovat aivan päinvastoin. Todistaaksemme tätä
väitettä otamme tähän muutamia lausuntoja.

Columbian yliopiston presidentti N. M. Butler lausuu: “Kasvatus on
kansakunnan henkisten arvojen jatkuvaa sovelluttamista elämään. Nämät
arvot voidaan määritellä viiteen osaan, nimittäin tiede, kirjallisuus,
taide, yhteiskuntalaitokset ja uskonto, joka viimeksimainittu on
välttämätön tekijä ja jokaiselle lapselle tulee tarjota sitä sopivan
järjestelmän kautta.”

[Kuva: Suomi-opiston neitosia.]

Kasvatusopin professori G. A. Coe kirjoittaa: “Jos uskomme, että
täydelliseen persoonallisuuden kehittämiseen tarvitaan ei ainoastaan
inhimillistä yhteiskuntaa, vaan myöskin yhteyttä Jumalan kanssa, niin
seuraa siitä, että kasvatuksemme tarkoituksena tulee olla auttaa
kehittymättömiä ihmisolentoja täydelliseen persoonallisuuteen
kanssakäymisessä ihmisten ja Jumalan kanssa ja niiden avulla.”

Irving King, suuri kasvatusopin tutkija, lausuu seuraavaa: “Uskonto on
suurin tekijä elämässä. Ja jos kysyisimme, mikä on uskonnon ja
kasvatuksen suhde toisiinsa, niin täytyy meidän sanoa, että niiden
suhde on niin läheinen, ettei kumpaakaan voida eroittaa toisestaan,
parhaassa merkityksessä toisensa olennollisesta hengestä.”

Suuri valtiomies Roosevelt lausuu m.m., että “on hyvä asia olla
terävä, etevä ja kekseliäs; mutta on parempi omata ominaisuuksia,
jotka saavat sisältönsä Jumalan kymmenistä käskyistä ja
vuorisaarnasta.”

Amerikkalaiset valtiomiehet siis kunnioittavat uskontoa ja juuri siksi
he siinä asiassa sallivat suuria vapauksia. He eivät tahdo uskonnon
varjon alla ajaa poliittisia tarkoitusperiään eikä hallita. Tästä
seuraa, että uskonnollinen elämä on maassa uhrausrikasta ja
voimakasta. Se on tarttunut suomalaisiinkin. Suomi-opisto on siitä
paras todistus. Se on syntynyt uskonnollisista vaikutuksista.

Vieraskielisiä kansallisia harrastuksia — kuten luonnollista — ei
Amerikassa kärsitä. Siinä suhteessa täytyy olla hyvin varovainen.
Maassa on olemassa n.s. “Speak-English”-liitto, jonka tarkoituksena on
opettaa lasten kautta vanhemmille englanninkieltä. Tämä liitto
kuuluukin saaneen m.m. suomalaisten keskuudessa hyviä tuloksia aikaan.
Lapset eivät puhu koulussa välitunneilla — eikä paljoa muuallakaan —
suomea. Äidit ja isät innostuvat opettelemaan englantia; rakkaus
lapsiin heitä siihen vetää.

Suomi-opisto kaikesta huolimatta tekee myöskin kansallista
sivistystyötä, mutta etualalla täytyy sittenkin pitää amerikkalaista
sivistystyötä.

Suomi-opisto alotti toimintansa syyskuun 8 pnä 1896. Oppilaita oli
aluksi vain 11. Nykyään siinä toimii seuraavat osastot: Valmistava
osasto, akateminen osasto, kauppakoulu ja jumaluusopillinen seminaari.

Akateminen osasto vastaa valtion kouluja ja valmistaa oppilaita
korkeampiin oppilaitoksiin sekä seminaariin. Tämän osaston kurssi
tyydyttää hyvin yliopiston vaatimuksia, joten opisto on valtion
korkeakoulujen luettelossa.

Kauppakoulukurssi on kaksivuotinen. Tämän osaston oppilaat saavat aina
helposti hyviä paikkoja.

Seminaari on kolmivuotinen.

Opetuskielenä kaikilla osastoilla käytetään pääasiassa
englanninkieltä. Uskonnon ja suomenkielisten aineiden opetus tapahtuu
suomenkielellä.

Koululla on aina ollut taloudellinen pula. Suurikorkoiset pankkivelat
nielevät vuosittain suuria summia. Toivomuksia lausuttiin, että Suomen
valtio ojentaisi auttavan kätensä siirtolaiskansan korkeakoulun
hyväksi. Toivomus, joka nykyisissä oloissa on mahdoton, mutta joka
tulevaisuudessa kylläkin on huomioon ottamisen arvoinen.

Opiston pitkäaikaisena tarmokkaana johtajana on toiminut tri J. K.
Nikander. Hän kuoli v. 1919. Hänen jälkeensä tuli johtajaksi John
Wargelin, nuori tarmokas mies ja erinomainen puhuja.

Luentotilaisuuden jälkeen pistäydyin johtaja Wargelinin kauniissa
kodissa, jossa iloinen talon emäntä soitti “Finlandian” voimalla ja
innostuksella.

Hancockissa puhuin vielä parikin eri kertaa Kalevan Ritarien
täysi-istunnossa. Innostusta ja hartautta kaikkialla. Varsinkin “veli
ensimmäistä” mr. Mattssonia olen usein jäljestäpäin muistellut.

Hancockissa on toinenkin huomattava laitos. Se on suomalainen
sairaala.

Sairaala on vasta kolme vuotta vanha, mutta siitä huolimatta on sieltä
jo yli tuhannen siirtolaissuomalaista terveyttänsä etsinyt.

Sitkeätä taistelua on tämäkin laitos syntyäkseen vaatinut.
Kuparisaaren suomalaiset eivät pitemmältä jaksaneet tyytyä
katolilaiseen sairaalaan, vaan pelkäämättä vaikeuksia ryhtyivät
hommaamaan omaa sairaalaa. Asialle sysäyksen onnellista ratkaisua
kohti antoi ishpemingiläinen suomalainen lääkäri Henry Holm. Hänen
tuellaan ja kannatuksellaan päästiin alkuun. Hancockilaiset
liikemiehet, varsinkin apteekkari Verner Nikander, joka nykyäänkin
vielä toimii sairaalan taloudenhoitajana, sekä liikemiehet Matti
Mattsson, Antti Petäjä, Kaaleppi Seppänen y.m. ovat paljon työtä
uhranneet tämän sairaalan hyväksi.

[Kuva: Suomalaisen sairaalan hoitajattaria.]

Hancock on todella siirtolaissuomalaisten Helsinki. Siellä on, paitsi
edellä esitettyjä Suomi-opistoa ja sairaalaa, komea kirkko, komea
valistustalo y.m., mikä voimakkaasti todistaa siirtolaiskansan
henkisien harrastusten voimaa ja syvyyttä.

Hancockissa viivyin useita päiviä, käyden ympäristöllä aina iltaisin
puhumassa. Ystävällinen Heikki Jasberg vei “Suomi-vieraan” hotellista
kotiinsa, jossa talon nuoriväki piti “vierasta” kuin “piispaa
pappilassa”. Tahtoipa mies melkein liiankin kotiutua, usein vielä
jäljestäpäinkin “vieraan” ajatukset viihtyivät Jasbergin nuorten
seurassa. Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus uudistaa näitä muistoja.
Sitä ainakin allekirjoittanut toivoo.

Calumetin kaupunki on noin puolen tunnin raitiotievaunumatkan päässä
Hancockista. Iloisessa seurassa jutellen meni tuo matka odottamattoman
pian. Eräs herttainen rouva tarjoutui puhemieheksi “Suomi-vieraalle”
ja sanoi heti perille päästyämme ryhtyvänsä tehtäväänsä.

Kaupungissa menimme Jasberg-veljesten kanssa siirtolaissuomalaisten
vanhollisimman lehden “Valvojan” konttoriin. Ystävällinen, mutta
hiukan omituinen vastaanotto päättyi illallisiin, jossa isäntänä oli
varakonsuli Jackola, ystävällinen, tukeva rauhantuomari, joka erosi
suuresti toisista vastaanottajista ja “esittäjistä”.

Luentopaikalla illalla oli tavattoman suuri sali yleisöä jotenkin
täynnä, mutta alkuun ei tahdottu päästä. Amerikkalainen tapa vaatii,
että puhuja aina esitetään yleisölle. Mutta täällä esittelijäksi
tuppautunut “suuruus” ei täytä tehtäväänsä, sillä “hänen misiksensä
(rouvansa) ei ole vielä tullut.” Yleisö hermostuu, puhuja tuskaantuu,
kunnes mitta tuli täyteen. Pohjalaisuuteni heräsi ja niin alotin ensi
kerran koko matkalla puheeni ilman esittelyä. Hyvin se meni niinkin,
esittelijästä vain sain “ystävän”, joka ehkä vieläkin herttaisina
hetkinään “misiksensä” kanssa allekirjoittanutta muistelee.

Luentopaikalla tapasin vielä — puhemiehenikin. Hän ottaa reippaasti
käsimutkastani kiinni, viepi syrjemmälle ja hakee sinne punakan,
terveen suomalaisneidon.

"Saanko luvan esitellä:

Miss Tyyne Järvis ja —"

Keskustelu viriää.

Kysyn uudelta tuttavaltani mistä hän on lähtöisin.

— Alavudelta.

— Mistä sieltä?

— Lahdenkylästä.

— Sieltähän sitä minäkin, kuka Te olette, mistä talosta? —

— Kustaaporvarin Tyyneksi minua lasna sanottiin.

— No, mutta mehän olemme syntyneet naapureina, maantie vain oli
kotimme väliä.

— Sinäkö olet se Lauri, se pahankurinen —

— Niin justiin se sama, joka aina koulumatkoilla sinua kiusasi.

— No, tuhat tulimmaista, ja nyt tuo rouva on meillä — puhemiehenä.

Näin keskustelu jatkuu ja puhemiesrouva nauraa. Lopulta hänkin
hämmästyksestä hölmistyy, käy totiseksi ja — onnittelee lapsuuden
leikkitoveruksia, jotka näin hauskasti toisensa tapasivat.

[Kuva: Suomalaisia metsätöissä.]

Oli selvää, että meille tuli hauska ilta. Ikävä vain, että jo samana
iltana täytyi palata Hancockiin, sillä seuraavana päivänä piti puhua
_Väinölässä_, supi suomalaisessa kantofarmarikylässä.

Täällä olin tilaisuudessa näkemään aito amerikkalaista
metsänraiskausta. Amerikka on maailman suurin ryöstöviljelyksen maa.
Metsänraiskaus esim. on jo kehittynyt niin pitkälle, että
hallituksenkin on täytynyt puuttua asiaan. Metsäin häviäminen kun
huonontaa ilmanalan. Näillä seuduilla on vielä jonkun verran metsiä.
Tukkityöt talvisin ovat hyvin yleisiä. Rautatieyhtiöt laittavat aivan
erityisiä rautateitä metsiin tukkien vetoa varten. Tällaisella
tukkijunalla matkustaminen on hidasta ja ikävää.

Pelkie, Misch. on myöskin metsäinen kantofarmarikylä. Puhuin siellä
kirkossa, kuten niin monessa aikaisemmassakin farmarikylässä.
Väittelyä lopussa, joka kuitenkin päättyi mitä sydämellisimpään
sovintoon. Asian kulku oli seuraava:

Väittelyä johtaa eräs metsätyöläinen, hyökäten mitä räikeimmin
valkoisen Suomen, “lahtari-Suomen” päälle, kertoellen mitä
pöyristyttävimpiä valheita kapinan ajalta. Koetan rauhallisesti oikoa
miehen sairaalloisia esityksiä, mutta mikään ei häneen pysty.
Etupenkissä istuu pari pientä poikasta mitä ryysyisimmin puettuna.
Lähdönpäihin jaoin tavalliset kolehtirahat poikasille ja käskin heidän
ostaa itsellensä vaatteet.

Pojat sattuivat olemaan tuon kiivaan vastustajani poikia.

Aamulla tuli poikain isä kiittämään ja samalla pyysi anteeksi
illallista esiintymistään. Erosimme hyvinä ystävinä.

Suomalaiset näillä seuduilla ovat vakavaa, uskonnollismielistä väkeä,
lukuunottamatta kiihkeitä sosialisteja, joita on kaikkialla.
Uskonnollinen elämä muistuttaa vanhan maan puolue-elämää. Eri
kirkkokunnat kiistelevät keskenänsä, useinkin hyvin toisarvoisista
kysymyksistä. Suomen heimon kirouksena on tuo meitä kaikkialla
seuraava kiistamielisyys ja kateus. Uskonnolliset puoskarit osaavat
erinomaisesti siirtolaistemme keskuudessa näitä ominaisuuksia
eduksensa käyttää.

Tapasin täällä useita keskisuomalaisia. Johtavana miehenä toimii
farmari Kananen, lähtöisin Pihtiputaan Nokkalasta. Hän on paljon
käytetty luottamusmies, kotimaata palavasti rakastavana kunnon
kansalainen.

Viimeinen paikka “rauta-alueella” oli South Range. Puhuin siellä
Kalevalaisten haalilla, joka oli hienoin juhlasali, minkä matkalla
olin tilaisuudessa näkemään. Kaikkialta veralla verhottu huone oli
vain tavattoman raskas puhujalle. Kaupungissa on paljon ystävällisiä
suomalaisperheitä ja suuria suomalaisia liikkeitä. Oppaana ja
auttajana muistelen kiitollisuudella varsinkin mr. Taneli Kuonaa.

Maaliskuun 5 pnä lähdin näiltä suurilta suomalaisseuduilta kohti New
Yorkia. Matkalla tapahtui vielä yhtä ja toista mainitsemisen arvoista
ja amerikkalaisuutta kuvaavaa. Tulomatkalla sovittiin eräässä
kaupungissa, että palatessani vielä poikkean ja että silloin puhun
erään perheen uudessa kodissa. Toimin sopimuksen mukaan ja aivan
oikein: mainittu perhe oli järjestänyt isot perhejuhlat. Soittaen,
laulaen ja puheita pitäen kulutettiin iltaa tässä vierasvaraisessa
kodissa. Tuli lähdön aika. Ulkona oli mitä ihanin ilta. Kirkkaat
sähkövalot valaisivat lumihiutaleita, joita taivas hiljakseen
ripotteli kuin kukkasia. Iloisena joukkona kuljemme toinen toistamme
saatellen. Vihdoin on meitä pari kolme jäljellä. Lopuksi joudun
yksinäni saattelemaan erästä “missiä”. Huomaan kuinka saatettavani on
hätääntyneen hermostunut. Syytä siihen en ymmärrä. Perille tultuamme
sanon kohteliaasti hyvästi ja palaan asuntooni. Hetken kuljettuani
yksin näen miehen hengästyneenä juoksevan vastaani. Se on eräs
pohjalainen, samassa juhlassa mukana ollut mies.

— Olet vaarallisella tiellä, katso eteesi — huutaa mies ja pusertaa
browninkia kädessään.

— Kuinka niin? Mikä on hätänä? kysyn säikähtyneenä.

— Olet vaarallisella tiellä, sillä se miss, jota saattelit, on erään
“airiksen” (irlantilaisen) morsian ja hän on jo kaksi kertaa hyökännyt
tytön saattajien päälle ja tiedä — jatkoi mies — täällä ei muukalaisen
henki paljoa merkitse. Tule nyt! lopetti pelastajani puheensa ja niin
me menimme ja — pelastuimme. —

Paluumatkalla poikkesin vielä Warrenissa Ohion valtiossa. Mr. G. Uitto
oli asemalla autollansa vastassa. Kun pääsimme keskelle kaupunkia,
suvaitsi auto tehdä lakon ja me saimme hiki hatussa poliisien
hätyyttäminä lykätä kojetta syrjemmälle. Se oli kovaa työtä, auto oli
suuri. —

Warrenissa tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia, useita entisiä
kansakouluoppilaitanikin Alavuden Jokivarrelta. Yötä olin
isokyröläisen musiikkimiehen Fabian Luoman luona.

Tämä oli viimeinen puhetilaisuus. Illalla makuuvaunuun ja niin mustien
poikien ohjaamana seuraavana iltana astelin toistamiseen maailman
suurimman kaupungin, New Yorkin mahtavalla rautatieasemalla — yksin.
Henkilö, jota olin kirjeellisesti pyytänyt asemalle vastaani, ei ollut
tuota kirjettä saanut ja niin jouduin omin neuvoin kulkemaan
määräpaikkaani. Mutta ei hätää mitään, tosin hiukan pelkäsin New
Yorkin kuuluisia ryöväri- ja rosvokoplia. Turhaa pelkoa! Alinin
suomalaiseen matkailijakotiin omin neuvoin päästyäni löysin
suomalaisia. joiden turvissa jatkoin matkaa Brooklynin puolelle, mr.
Riipan vieraanvaraiseen ja ystävälliseen kotiin.

Kiertomatka Amerikan Yhdysvaltain “maaseudulla” oli päättynyt. Ystävät
New Yorkissa onnittelivat saavutuksista, mutta kuten heitä varoitinkin
— aivan liian aikaisin. Menestys on vaarallista. Kateuden ja monet sen
sukuiset voimat piirittävät ja väijyvät ihmistä menestyksen tiellä.
Sen sain minäkin matkani jälkeen kokea.




PALUUMATKA.


Matkalipun paluumatkaa varten olin ostanut Hancockissa, joten New
Yorkissa ei tarvinnut enään matkan siitä puolesta huolehtia. Passi oli
nyt vain matkakuntoon saatava. Suomen konsulaatissa konsuli Solitander
otti matkamiehen ystävällisesti vastaan. Siisti virasto. Sen sijaan
oli konsulilla samoin kuin toisillakin konsulaatin virkailijoilla yhtä
ja toista muistuttamista ulkoministeriön juoksevien asiain hoitoon
nähden. Siellä kaikki asiat viipyvät niin tavattomasti ja — mikä
ikävintä — siellä luullaan asioita tunnettavan paremmin kuin itse
paikan päällä New Yorkin konsulaatissa. En tahdo käydä tässä nyt
kuitenkaan tämän enempää “morkkaamaan” ulkoministeriön sisäistä
järjestystä, sillä epäkohta on jo huomattu ja eduskunnan jäsenistä
kokoonpantu komitea parhaillaan tutkii asiaa. Sitä paitsi on
ulkoministeriössä virkailijana New Yorkin konsulaatissa palvellut
tuomari A. Jalkanen, joka tuntee epäkohdat. Näin ollen on varmaa että
epäkohdat lähitulevaisuudessa korjautuvat.

Englannin konsulaatissa tapahtui passin viseeraus hyvin äkisti mutta
Yhdysvaltain konsulaatissa sen sijaan saimme konsulaattimme virkailija
tuomari Haaganin kanssa, joka ystävällisesti oli oppaanani, jonottaa
monta tuntia. Vihdoin kaikista selvisin ja niin olin valmis astumaan
“Valkosen Tähden linjan” suureen upeaan Olympic-nimiseen laivaan.
Maaliskuun 17 päivänä klo 2 päivällä törähytti tuo mahtava
valtamerihöyry hyvästinsä New Yorkille ja alkoi hitaasti, mutta
varmasti irtaantua laiturista ja suuren, mahtavan Vapaudenpatsaan
ohitse painautua valtamerelle.

Melkeinpä kaihomielin seisoin mahtavan laivan kannella katsellen yhä
loitommalle jäävää “Suuren lännen” mannerta. Paljon uutta, henkistä
näköalaa avartavaa olin tuosta merkillisestä rikkaasta “Uudesta
maailmasta” saanut. Se pieni “näverinreikä”, josta olin maailmaa
katsellut, suureni tällä matkalla. Jotakin nuorekkaan uutta sain
Ameriikasta. Se oli vaatimattomalle “kansanpuhujalle” sysäys
syvemmille vesille, uusille ulapoille. Paljon hengen herätystä ja
tahdon terästä sieltä mukaansa sai. En katsele Ameriikassa olleita
kansalaisiani enään halveksien, vaan kunnioittaen. On kyllä totta,
että matkalla ei ole tärkeintä mitä näkee, vaan _kuka näkee_. Mutta
vaikka olisi henkisesti minkälainen tomppeli tahansa, niin sittenkin
täytyy jotakin liikahtaa sen suomalaisen henkisessä olennossa, joka
meidän syrjäisistä pienistä oloistamme joutuu amerikkalaista
kulttuuria näkemään ja elämään sen keskuudessa. Ameriikka on uusi
nuortunut Eurooppa. Se on vapaa esim. siitä teennäisyydestä ja
tyhjästä jäykkyydestä, joka vielä kaiken lisäksi nousukkaan kömpelönä
esiintyy meidän nuoressa sivistyksessämme. Me voimme esim. istua
vierekkäin junanpenkillä Helsingistä Ouluun sanaakaan toisillemme
sanomatta. Vierekkäisissä huoneistoissa asuvat kaupunkilaiset voivat
vuosia olla toisiansa tervehtämättä. Eduskunnan oikeistopuolueitten
jäsenet “teitittelevät” ja “tittelöivät” toisiansa, vaikka ovat vuosia
samassa ryhmässä työskennelleet. Eri puolueitten edustajat tervehtävät
toisiansa jäykästi j.n.e.

Ameriikkalaisuus on tämänkaltaisesta ummehtuneisuudesta vapaata. Se
nuorentaa ja vapauttaa sinne muuttavaa eurooppalaista.
Eteläpohjalaisuus on tietämättään omaksunut hyvin paljon
ameriikkalaista käytännöllistä, tosielämässä esiintyvää
tasa-arvoisuutta ja nuorekasta reippautta. Se tavattoman runsas
siirtolaisuus, joka miespolven ajan on tästä maakunnasta lähtenyt, on
sen vaikuttanut. Me emme sitä itse huomaa, emmekä mielellämme
tunnusta, mutta sille, joka on elämänsä kansanvalistustyötä
Etelä-Pohjanmaalla tehnyt ja sitte pistäytyy vastaanottavin mielin
samanlaisella asialla “ison rapakon” takana, hänelle selviää tämä
asia. Olisi sen vuoksi suotavaa, että tässä maakunnassa enemmän kuin
tähän asti kiinnitettäisiin huomiota siirtolaisuuskysymykseen,
varsinkin mitä tulee sen hyviin puoliin. Ameriikassa olleet
kansalaiset voisivat esim. perustaa yhdistyksen ajamaan ja
tunnetuksitekemään kaikkia ameriikkalaisen kulttuurin hyviä puolia
täällä kotimaassa ja sulattamaan niitä suomalaiseen käytännölliseen
elämään.




MATKAN TARKOITUS.


Matkan tarkoituksena oli herättää suomalaisen kirjallisuuden
harrastusta siirtolaistemme keskuudessa. Puhuin kaikkialla Johannes
Linnankosken elämäntyöstä, myyden hänen teoksiaan yli 4 000 dollarin
arvosta. Edelleen puhuin kirjallisuudesta yleensä sekä kirjallisuuden
merkityksestä siirtolaisille erittäin.

Oli luonnollista, että kansanedustajana minulta odotettiin ja
pyydettiin tietoja myöskin maamme valtiollisista tapahtumista ja
eritoten siitä puolueesta mihin itse lukeuduin. Puhuin viimeksi
mainituista aineista pidättyvästi, esittäen kunkin puolueen parhaat
puolet ja syyt niitten syntymisiin. Maalaisliitosta puhuin sen
aatteellista tarkoitusta selvitellen, kajoamatta päivän politiikkaan.
Mutta siitä huolimatta sain vastaani Ameriikassa sosialisti-lehdet ja
kotimaassa oikeistolehdet.

Tätä oli mahdoton välttää. Edelläni ehtinyt reklaami tulostani teki
sen mahdottomaksi, reklaami josta en luonnollisestikaan minä ole
vastuussa. Olisi erittäin houkuttelevaa liittää tähän loppuun kaikki
ne voimakkaat, mitä erilaisimmat arvostelut, joita matkani johdosta
niin Amerikan kuin Suomenkin lehdissä kirjoitettiin, mutta jääkööt.
Jos miestä haukuttiin, niin kyllä kehuttiinkin. Kaikenkaikkiaan:
matkani saavutuksiin olen tyytyväinen. Jos siihen lisäksi hiukankaan
sain siirtolaisissamme heräämään rakkautta “vanhaa maata” kohtaan ja
nyt jatkuvalla työllä kotimaassa saan täältäpäin lisääntyvän
harrastuksen hereille siirtokansaamme kohtaan, niin saan kun saankin
iloita tekemäni matkan saavutuksista.

Tämän kirjan alkupuolella lupasin lopussa esitellä Suomen
Maalaisliiton johtavia periaatteita. Teen sen, julkaisemalla Ilkan
15-vuot. numerosta kirjailija Santeri Alkion seuraavan kirjoituksen:




MILTÄ ASEMA NYT NÄYTTÄÄ.


Suurteollisuuden luomisen valtakauden yhteiskunnallinen tilinpäätös
alkaa olla valmis. Entisen, taloudellista yritteliäisyyttä ja
kilpailua kiihoittavan porvarillisuuden perillisenä seisoo uudessa
yhteiskunnallisessa rintamassa suurkapitalismi. Sillä on mielessään
keisarivallan, suurvallan ja militarismin kaikki mieliteot. Sitä
vastassa seisoo sosialismi, suurteollisuuden ja suurkaupungin
kasvatti. Nämä valmistautuvat kamppailuun maailmanvallasta.
Kumpaisellakin on väkivalta aseenaan. Kumpaisellakin on luokkavalta
päämääränään.

Ihmiskunta, joka oli uneksinut suursodan raunioilla saavansa
vihdoinkin kirota sodan ikuiseen häviöön, näkee sodan kummituksen
uudelleen nousevan silmäinsä edessä. Epätoivoisena luo rauhan ihminen
katseensa kaikkiin ilmansuuntiin etsien pelastusta. Mutta turhaan.
Idässä ja lännessä nousee hävityksen raunioista vain kostajia ja
saalistajia. Häviävät kansat hapuilevat yhä uudestaan miekkaa — sen
avulla pelastuakseen, ja voittaneet kansat tietävät, että heidän
voittojensa hedelmät taataan vain miekalla.

Sillä aikaa sivistys taantuu, suurkaupungit häviävät ja kuihtuvat
aineellisesti ja henkisesti. Ihmiskunnan parhaimmistolta sortuu
luottamus uuden päivän nousuun ja huonoimmisto nousee johtoasemiin ja
hallitsee yhteiskuntia ja valtioita. Ihmisyys alentuu uuteen
orjuuteen. Sivistyneet, lahjakkaat, ansioituneet ihmiset lankeavat
proletaarien kanssa kilpaa. Niin luisuu elämä alaspäin. Valtiolla ja
yhteiskunnalla ei ole tätä kumousta vastaan esteeksi mitään muuta kuin
lait ja sotilasvalta. Mutta niitä ei totella. Niin pettävät ainoatkin
luisumisen jarrut. Kaikki vanhat elämänarvot kaatuvat. Uusia jotka
yhdistäisivät uskossa, innostaisivat toteutumismahdollisina, ei synny.

Mikä on tämä tällainen tilanne?

Sehän on vallankumous! Se on yhteiskunnallinen vallankumous, joka
kulkee rataansa luonnonlain välttämättömyydellä hävittääkseen kaiken
mitä nykyisessä yhteiskunnassa pidetään arvossa, valmistaakseen sijaa
uusille arvoille ja uudesti syntyvälle yhteiskunnalle. Se, mitä tässä
tapahtuu, on siis eräänlaatuinen maailmanloppu, ei kuitenkaan vielä
lopullinen. Sillä, niin synkältä kuin tällä hetkellä näyttääkin, niin
sormi suussa kuin viime vuosisataa hallinnut ja vaalinut
kapitalistinen taloustieteilijä seisookin tilinpäätöksensä edessä,
niin hillittömän valtaavina kuin epätieteellisen bolshevismin
myrskyaallot käyvätkin synnyttäjänsä sosialidemokraattisen tieteen ja
taktiikan ylitse, — sittekin on aihetta aavistaa, että tästä vielä
syntyy “uudet taivaat ja uudet maat”, — kuitenkin aivan maallisessa
merkityksessä.

Tämän ajatuksemme perusteluksi pieni silmäys mainittuun
tilinpäätökseen.

Viime vuosisata loi suurteollisuuden, mutta samalla myöskin
suurteollisuus- ja — suurhuijausyhteiskunnan. Se loi samalla oman
tarpeensa mukaiset taloustieteet, jotka totesivat silmää
räpäyttämättä, että suurteollisuus ja suurkaupunki muodostivat yhdessä
ne talous- ja yhteiskuntamuodot, joilla yksin oli tulevaisuuden
lupaus. Kaiken muun täytyi soveltautua sen mukaan. Tästä olivat — ja
arvatenkin vielä yleisesti edelleenkin ovat — suurkapitalistit ja
heidän työorjansa sekä runoilijatietäjänsä täydellisesti samaa mieltä.
Niin sosialisti kuin kapitalistikin. Tämä näköhäiriö johtui siitä,
että suurteollisuus, keksintöjen luomine välineineen, näytti tarjoavan
kilpailulle leivästä, pääomista ja yhteiskunnallisista asemista aivan
satumaiset mahdollisuudet. Se tempasi koko sivistyneen ihmiskunnan
mukaansa, kehitti aivan uudet elämänmuodot. Maaseudut kaikkialla
tyhjensivät väkevää työvoimaa suurkaupunkeihin, joista muodostui uuden
yhteiskuntaelämän sykkiviä sydämiä. Elämäntaso nousi rikkauksien kera
kuin leikkien. Loistoelämä, jonka piti tuhoutuneen Ranskan
vallankumouksessa, kehittyi uudelleen, muodostuen nyt nousevan
porvarin kulttuuripäämääräksi, — periytyäkseen jälkeläisissä jo taas
kulttuuritarpeena. Sivistystyö, joka aina on osoittautunut sangen
herkäksi taipumaan rikkaitten vallanpitäjäin halujen mukaan, tasoitti
tietä, järjesteli makua, asettui porvarinousukkaan käytettäväksi myös
ylellisyystarpeiden kehittämisessä.

Mutta aivan pian huomasikin “työn orja”, että tämä uusi yhteiskunta
järjestyikin niin, että työläisten täytyi rajoittua elämään puutteessa
ja köyhyydessä _auttaakseen_ elämänuhrillaan niiden loistoelämän
ylläpitämistä, jotka yleensä “eivät tehneet työtä, eivätkä
kehränneet”. Tämä havainto paisui nopeasti yleiseksi tietoisuudeksi ja
järjesti rivit sosialistisiksi luokkataistelujärjestöiksi.

Niin tuli valtiollisyhteiskunnallinen luokkataistelu
suurteollisuusyhteiskunnan painajaiseksi. Se levisi kaikille
inhimillisen elämän aloille, käsityöläisverstaista parlamentteihin
saakka. Yhteiskunta muuttui sotaleiriksi, jossa taistellaan lakoilla
ja työsuluilla, äänilipuilla, mielenosoituksilla ja pääomilla. Kaikki
muut yhteiskuntaluokat, talonpojasta keisariin saakka, saavat
suhtautua tähän taisteluun sovelluttamalla itsensä sen mukaan.

Jo aikaisin aletaan ennustaa vallankumousta. Sosialisteille se
muodostuu uskonkappaleeksi. Porvarikaan ei varmuudella enää uskalla
kieltää sen tuloa _joskus_, mutta arvelee sen kestävän kuitenkin hänen
henkilökohtaisen aikansa jälkeen. Kysytään: Milloin? Miten?
Köyhälistössä uudet yhteiskuntaolot synnyttävät enempi luokkavihaa
kuin järjellistä luokkataistelua. Suuromistaja pälyy yhä tietoisempana
suojelusvarustuksiin. Hänestä on itsestään selvää, että “valtakunnan
hallitus” on tarkoitettu hänen oikeutensa suojaksi. Suurvalta ei sitä
salaakaan. Köyhälistön viha kohdistuu silloin myös hallitsevaan
valtaan.

Samalla on kansainvälinen taloudellinen kilpailu kehittynyt äärimmän
kestävyystason rajoille. Se on synnyttänyt suurteollisuuden toisen
suuren pulman. Kun tuotanto lisääntyy — palkkain täytyy nousta,
kapitaalin saada yhä kasvavat voitto-osingot, — ei omamainen, kynitty,
kuluttaja enää voi lunastaa läheskään kaikkea mitä tuotetaan.
Suurteollisuudelle täytyy silloin saada vallatuksi menekkiä
ulkomaisilla markkinoilla. Mutta sielläkin ovat omat tuottajansa!
Kansainvälinen kauppasota alkaa. Taistelu kiihtyy, suhteet
kärjistyvät. Kannattavaisuuslaskelmat pettävät yhä useammin.

Europpalainen suurteollisuusyhteiskunta tuntee seisovansa suuren
vararikon edessä. Suurvallat valmistautuvat pääsemään vararikosta —
hävittämällä kilpailijansa.

Sillä aikaa lepää maaseutu ja maanviljelys kaikissa maissa. Elämä,
tuotanto ja maailmankäsitykset kuvastavat uneliaisuutta tai
heijastavat kaupunki-elämän peilinä. Omatakeisuuden uskoa yrittävät
vain harvat. Talonpojan toiselta puolen, porvarin ja
teollisuustyömiehen välille toiselta puolen muodostuu syvä keskinäisen
ymmärtämyksen puute. Siinä luokkajaossa, joka on tapahtunut
kapitalismin ja sosialismin pohjalla, ovat kaikki muut yhteiskuntaa
palvelevat kansalaisryhmät saaneet suhtautua tilanteeseen kuten maa,
jonka kamaralla taistelee kaksi sille ventovierasta armeijaa, jotka
kumpikin ottavat ravintonsa sodan jaloissa olevalta kansalta. Mutta
tässä luokkasodan jaloissa talonpojat ja torpparit sekä heidän
työläisensä muodostavat yhdessä valtaavan yhteiskuntaluokan, jolla
toisten luokkataistelusta ei ole mitään toiveita saavuttaa itselleen
varmoja etuja, eikä mitään varmuutta siitä, että toisen tai toisen
voitto tuottaisi yhteiskunnalle lopulta siunatun rauhanajan. Näiden
maatyöstä ja tuotannosta eläväin mahtavain joukkojen itsetiedottomuus
pysyi aina suursodan huipuille asti niin yhteiskunnallisesti
alkeellisena, etteivät ne tajunneet läheskään yleisesti edes sitä,
miten he ennen sotaa suorastaan lahjoittivat suurteollisuuden ja
kaupunkien luokkataisteluarmeijoille leipää, perien siitä vain osan
oikeata, tuotantokustannuksia vastaavaa hintaa. Kun he möivät leivän
polkuhinnasta, sillä tavoin he maksoivat pitkät ajat
suurteollisuustyöväen palkkoja erinäisissä Europan maissa, sekä
liiostivat jokaisen jauho- ja voikilon hinnasta osan välillisenä
verona suurkapitalistien yritysten osakkeenomistajain pääomavoitoksi.
Itse he kituivat kaiken puutetta.

Mutta suursota synnytti aivan uusia konjunktuureja. Rahan hinta aleni,
tuotteiden, varsinkin elintarvetuotteiden, nousi. Äkkiä esiintyi
“talonpoika” luokkataistelussa — kuluttajia vastaan. Rintamat
elintarvemarkkinoilla muodostuvat uudestaan. Gulashi, jonka ammatti
uudenaikaisen kauppasiveyden oppien mukaan oikeuttaa kiskomaan,
sosialisti, jonka periaate ei koskaan rajoita palkkaa yläpäästä,
virkamies, jonka silmissä talonpoika on vain yhteiskunnallinen
tuottaja, — kaikki he hyökkäävät tämän tuottajan kimppuun leivän
kalleuden vuoksi!

No, se on vain eräs kohtaus uuden yhteiskuntaluokan
heräämishistoriassa, muuten tyypillinen ja tuttu kaikkien muiden
luokkien heräämisajoilta. Sillä on kuitenkin siinä erikoismerkitys,
että suuren sodan lopputilissä esiintyy ihmisten nälkä niin
voimakkaana velkojana, että vuosisadan syrjäytetty ja poljettu
leipätuotanto nousee yhtäkkiä ammattina ensiluokkaiseen arvoon.
Samalla se avaa muiden yhteiskuntaluokkien silmät näkemään, että
vuosisadan maanviljelys-pakolaisuus oli monissa sotaakäyvissä maissa
vieroittanut ihmiset maasta, joka nyt osoittautui hädän hetkellä
taasen kaiken elämän varsinaiseksi lähteeksi. Maanpakolaisissa rupesi
heräämään halu takaisin maalle. Monet suurkaupungit menettivät suuren
osan väestöään kun eivät niitä elättämään kyenneet. Mutta
maanviljelysseuduissa alkoi uusi elämä. Talonpoikaisammatti nousi
arvossa. Sen ympärillä alkoivat kaikki maaseutuammatit elpyä.

Samalla saadaan havaita muutakin. Monissa maissa nousevat talonpojat
ja heihin liittyvät kansanainekset yhdessä johtavaan asemaan uusien
kansallisuusvaltioiden vapauttajina ja niiden parlamenttien
tärkeimpinä kansallisina puolueina. Tieteellinen sivistyneistö alkaa
kiinnittää huomiota talonpoikaisnousuun. Isänmaalliset mielet
kiintyvät tähän kansallisvoimaan kuin uuteen löytöön.
Suurkaupunkilainen on menettänyt kansallistuntonsa sisällön.
Maaseutulaisella se elää parhaassa nousukaudessaan. Tapainturmelus on
suursodan hirveä seuraus erittäin suurkaupungeissa. Maaseudulla nousee
ihmisyyden itsepuolustusvoimia. Taloudellisia arvoja aletaan laskea
uudestaan. Sivistyksen sieluelämää aletaan tutkia. Siveyden
karkoittaminen europalaisen sivistyksen kodeista aletaan huomata
hirveäksi erehdykseksi. Materialistiset elämänarvot myöskin tässä
suhteessa alkavat horjua.

Ihminen alkaa nousta lankeemusunestaan henkisesti nälkäisenä. Uuden
aikakauden aavistukset alkavat herätä. Uusi yhteiskunta syntyy vain
sikäli, mikäli jalostuu ja muodostuu uusi ihminen.

Onko siis sivistysviljelys ja taloudellisen elämän keskus siirtyvä
kaupungeista maaseudulle? Siitä on liian aikaista sanoa vielä mitään.
Mutta ken avoimin silmin katselee tapahtuvaa elämän selvitystä, sille
näkyy, että samalla kuin liike- ja sivistyselämän suurkeskukset elävät
ilman vapauttavia, elämän mahdollisuuksiin viittaavia, rohkaisevia
näköaloja, samalla maaseudulla, myöskin viljelemättömissä korvissa
tällaiset mahdollisuudet elävät. Ja samalla kuin suurtuotanto kaikilla
aloilla uhkaa uusilla, ennen kokemattomilla pelottavilla ja
lakkaamattomilla liikeseisauksilla, maa kutsuu kaikkia tarjoten
kaikissa oloissa varman elinkeinon.







Viitteet:

[1] Harvennukset meidän.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.