Amerikan ensimäiset suomalaiset : Eli Delawaren siirtokunnan historia

By Ilmonen

The Project Gutenberg eBook of Amerikan ensimäiset suomalaiset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Amerikan ensimäiset suomalaiset
        Eli Delawaren siirtokunnan historia

Author: Salomon Ilmonen

Release date: April 17, 2025 [eBook #75894]

Language: Finnish

Original publication: Hancock, Michigan: Suomalais-luteerilaisen kustannusliikkeen kirjapaino, 1916

Credits: Produced by Petteri Pitkänen, from scanned material generously made available by the National Library of Finland.


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMERIKAN ENSIMÄISET SUOMALAISET ***

AMERIKAN ENSIMÄISET SUOMALAISET

Eli Delawaren siirtokunnan historia

    Kirjoittanut
    S. Ilmonen

    Hancock, Michigan, U. S. A., 1916
    Suomalais-luteerilaisen kustannusliikkeen kirjapaino

    Copyright 1916
    by
    Rev. S. Ilmonen






Sisällys:

         Alkulause
      I. Amerikan löytäminen ja sen siirtokunnat
     II. Delawaren siirtokunta ja retket sinne
    III. Delawaren siirtokunnan vaiheet
     IV. Luterilainen kirkko ja yhteys Ruotsin kanssa






ALKULAUSE


Ne suomalaiset siirtolaiset, jotka seitsemännellätoista vuosisadalla
saapuivat Delawareen, ovat harvalukuisuudestaan huolimatta ensimäiset
Suomen kansan edustajat Amerikassa. Tulleina sellaiseen aikaan,
jolloin laskettiin perustuksia tämän maan asutukselle, luetaan heidät
kuuluviksi kolonial-kauden siirtolaisiin, joilla Amerikan historiassa
on kunniakas maine ja tärkeä merkitys. Ainoastaan harvat Europan
kansoista ovat olleet osallisena Pohjois-Amerikan varhaisemmassa
asuttamisessa. Suomen kansa kuuluu näihin harvoihin.

Laskiessani rakkaan siirtokansani käteen tämän lyhyen historian
Delawaren siirtokunnasta toivon sen puutteellisuuksistaan huolimatta
antavan näistä jokseenkin vähän tunnetuista asioista tietoja, joita
monet odottavat. Yksityisenä kustantajana en katsonut voivani laajaa
teosta julkaista, päinvastoin koetin asian käsittelyn saattaa
mahdollisimman suppeaan muotoon. Kirjassani olen koettanut
erityisemmin käsitellä juuri niitä asioita, jotka tulevat kosketuksiin
suomalaisten kanssa. Tämä tehtävä ei ole ollut helpoimpia, sillä
siirtokuntaan muuttaneitten ja siellä asuneiden suomalaisten ja
ruotsalaisten asiat ja heitä koskevat tapahtumat ovat aivan kuin
elimellisesti toisiinsa yhtyneinä.

Lähdekirjoista mainittakoon tärkeimpinä: Amandus Johnson, The Swedish
Settlements on the Delaware; Israel Acrelius, A History of New Sweden;
Benj. Ferris, A History of Original Settlements on the Delaware;
Samuel Hazzard, Annalls of Pennsylvania; The Record of Upland Court;
The Record of Christina Church; V. Salminen, Ruotsin metsäsuomalaiset;
Peter Kalm, Travels to the North America; sen lisäksi joukko
kaikenlaisia siirtokuntaa koskevia asiakirjoja, joita säilytetään
Pennsylvanian Historiallisen Seuran arkistossa Philadelphiassa.

Suomi-opistolla, lokakuulla 1916.
S. Ilmonen






I. AMERIKAN LÖYTÄMINEN JA SEN SIIRTOKUNNAT


NORJALAISTEN RETKEILYT


Rohkeat norjalaiset löytöretkeilijät löysivät ajanlaskumme 10:nnen
vuosisadan lopulla Pohjois-Amerikan rannalla sijaitsevan Grönlannin
saaren ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Näillä
retkillään olivat he kaiketi huomanneet kaukaa lännestä siintävän
rannikon, heille tuntemattoman maan. Niinpä eräs rohkea retkeilijä
Leif Ericksson läksi vartavasten varustetulla laivalla tarkemmin
tutkimaan tätä tuntematonta rannikkoa. Vanhat islantilaiset tarinat
kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa pitkät
matkat ja pysähtyneen useammissa seuduissa maata tarkastelemaan.
Connecticutin rantamilta löysivät he niin runsaasti viinirypäleitä,
että kutsuivat sitä nimellä “Vinland” (“Viinimaa”). Muitakin nimiä
tapaa tälle norjalaisten löytämälle maalle vanhoissa lauluissa ja
kertomuksissa. Niinpä esiintyy niissä nimet _“Markland”_ ja
_“Finland”_. Täytyy otaksua norjalaisten luulleen tulleensa meren
poikki oman maansa rajanaapurien suomalaisten maahan, ja siitä johtuu
nimi Finland. Olisipa ihmeellistä, jos todellakin tätä maata olisi
kaikkein ensiksi kutsuttu Finlandiksi.

Tämä Amerikan ensimäinen löytäminen tapahtui v. 1001. Norjalaisilta ei
kuitenkaan jäänyt löytämiinsä maihin asutuksia eikä varsinaisia
kauppa-asemiakaan, vaikkakin he myöhemminkin silloin tällöin
purjehtivat Marklandin eli Finlandin rannoilla. Kuitenkin arvellaan
erään pyöreän tornin Rhrode Islandissa olevan norjalaisten rakentaman.
Luullaanpa tavatun jätteitä itse norjalaisistakin, jotka mahdollisesti
pienenä joukkona asettuivat uuteen maahan ja sulivat alkuasukkaisiin.




CHRISTOPHER COLUMBUKSEN Y. M. LÖYTÖRETKET


Kunnia Amerikan löytämisestä kuuluu mainiolle genovalaiselle
merenkulkijalle Christopher Columbukselle. Syntyneenä ja kasvaneena
kaupastaan kuuluisassa ja kehittyneessä Italian merikaupungissa
Genovassa sai hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan verrattain hyvän
koulukasvatuksen sekä harjaantui niinikään nuorena purjehdukseen. Hän
oli tarkoin tutustunut aikansa merenkulkuun ja löytöretkiin, mikäli ne
koskivat kauppatien etsimistä Indiaan Afrikan mantereen ympäri, koska
hän itse oli ollut mukana ainakin yhdellä näistä retkistä. Tultuaan
vakuutetuksi maan pallonmuotoisuudesta alkoi Columbus harkita
suoremman laivareitin löytämistä Indiaan. Hän laski, että jos Canarian
saarilta purjehdittaisiin suoraan länttä kohden, tultaisiin Indiaan.
Mutta kuka uskaltaisi pyrkiä tuntemattoman Atlannin aavalle, ja kuka
uhraisi varoja laivojen varustamiseen tällaista epätietoista ja
vaarallistakin matkaa varten? Vuosikausia sai Columbus kulkea toisesta
Europan hovista toiseen esittelemässä suunnitelmiansa uudesta
merireitistä Indiaan. Vihdoin lupautui Espanjan jalo kuningatar
Isabella avustamaan asiassa Columbusta, ja niin saatiin kuningas
Ferdinandinkin suostumus löytöretkeily-yritykseen. Matkaa varten
varustettiin kolme laivaa.

Palos-satamasta Espanjassa läksi Columbus merkilliselle matkalleen 3
p:nä elokuuta v. 1492. Hän oli itse varmistunut kutsumuksestaan tähän
suureen tehtävään, niin että hän ei hetkeäkään epäillyt matkan
onnistumista, jota vastoin merimiehet menettivät toivonsa ja
malttinsa, kun viikkokausia purjehdittiin maata näkemättä. Vihdoin
lokakuun 12 p:nä saavuttiin muutamien pienten saarten luokse, ja
eräälle niistä nousi Columbus miehineen. Saaren nimitti hän San
Salvadoriksi sekä omisti sen Espanjan hallitukselle. Tämä saari kuuluu
Keski-Amerikan Pahama-saaristoon. Samalla retkellään kävi Columbus
myöskin Cubassa, Haitissa ja Porto Ricossa y. m. saarilla. Laivat
lastattuina löydettyjen maiden tuotteilla ja mukanaan muutamia
vangiksi otettuja indiaaneja purjehti Columbus takaisin Espanjaan,
jossa häntä odotti ruhtinaallinen vastaanotto. Meritie yli Atlannin
valtameren oli löydetty.

Columbus teki vielä kolme muutakin matkaa löytämiinsä maihin, käyden
näillä retkillään m. m. Etelä-Amerikan mantereella Venezuelassa ja
Guineassa. Vuonna 1506 kuoli tämä kaikkien aikain suurin
löytöretkeilijä siinä luulossa, että hän oli löytänyt vain uuden
meritien Indiaan ja että ne saaret ja maat, joissa hän kävi, kuuluivat
varsinaiseen Indiaan Aasiassa. Hän ei ollenkaan aavistanut, että hän
oli löytänyt erityisen suuren mantereen eli “uuden maailman”. Oikein
on sanottu, että tämänveroista löytöretkeä ei oltu ennen tehty eikä
tulla vastakaan tekemään, sillä vaikkakin myöhempi Austraalian
löytäminen oli suurta, on Amerikan löytöä pidettävä verrattomasti
tärkeämpänä ja historiallisesti aikansa suurimpana tapauksena.

Jos jo ennestäänkin sen aikaisia merenkulkijoita innosti löytöretket
ja uusien meriteitten etsiminen Indiaan, niin nousi tämä innostus
huippuunsa, kun Europassa levisi tieto Columbuksen ensi matkan
onistumisesta. Olihan sen kautta ratkaistu kysymys tuosta siihen asti
epätietoisesta seikasta: Atlannin valtameren ylitse purjehtimisen
mahdollisuudesta. Tämän jälkeen alkoivat myöskin Englanti ja Portugal,
kilpaillen Espanjan kanssa, etsiä ennen tuntemattomia maita.

Englannin kuninkaan varustamilla laivoilla läksivät myöskin Italiasta
kotoisin olevat, mainiot merenkulkijat Johan ja Sebastian Cabot
vuosina 1487 ja 1498 etsimään mahdollisesti löytyvää pohjoisempaa
meritietä Indiaan. Tällä tavalla Cabotien retkikunnat kulkivat
jotensakin samoja reittejä kuin aikoinaan norjalaiset
löytöretkeilijät. Pohjoista kulkuväylää Indiaan he eivät löytäneet,
mutta sensijaan tuli tarkastelluksi Pohjois-Amerikan rantamat
Labradorin niemimaasta eteläosaan saakka. Nimellisesti omistettiin
tämä laaja alue Englannin hallitukselle.

Espanjassa varustettiin yhä uusia retkikuntia Atlannin takaiseen
maahan. V. 1488 kävivät siellä löytöretkellä Alanzo de Hojeda ja Juan
de la Cosa, jotka molemmat olivat olleet mukana Columbuksen ensi
matkalla, kauttaaltaan tutkistellen Etelä-Amerikan pohjoisrannikon
toivossa löytää kultaa tai muita jaloja metalleja.

Samana vuonna purjehtivat Alonzo Nino ja Vincento Pinzon, jotka
niinikään olivat olleet Columbuksen seuralaisina, edellinen Venezuelan
rannikkoja, jälkimäinen Etelä-Amerikan rantamilla Amazon-joen suulle
saakka. Ninon retkikunta saikin runsaan saaliin helmiä y. m.

Portugalilaiset olivat viidennellätoista vuosisadalla johtaneet
löytöretkiä etupäässä Afrikan rannoille ja Indiaan. Mutta Columbuksen
löydöt käänsivät heidänkin katseensa Atlannin valtameren toisella
puolen mahdollisesti sijaitseviin maihin. Niinpä v. 1500 Portugalin
hallitus varusti verrattain suuren laivueen etsiskelemään niinikään
mahdollisesti löytyvää lyhempää meritietä Indiaan ja uusia maita sekä
rikkauksia. Tämän retkikunnan johtajaksi tuli Carbal. Sen löytöjen
tuloksena oli Brazilia, joka jo etukäteen oli paavin välityksellä
merkitty Portugalille kuuluvaksi. Seuraavana vuonna lähetti Portugalin
hallitus kolmilaivaisen retkikunnan tarkemmin tutkimaan Portugalin
uutta siirtomaa-aluetta, ja tämän retkikunnan johtajaksi nimitettiin
Americus Vespucius. Tällä kerralla tunkeuduttiin syvemmälle Brazilian
sisämaahan, tehden tärkeitä havaintoja, sekä purjehdittiin niin kauas
etelään, että Vespuciukselle kävi selväksi, että tämä löydetty
maa-alue ei voinut olla, kuten luultiin, mikään Aasian rantasaaristoon
kuuluva saari, vaan sen täytyi olla erityinen, vieläpä varsin laaja
maanosa eli mannermaa. Löydöistään ja havainnoistaan laati Vespucius
melkoisen seikkaperäisen kirjallisen selostuksen, mikä oli ensimäinen
laatuaan.




AMERIKA SAA NIMENSÄ

Seikkailuja ja valloituksia


Americus Vespuciuksen kirja uudesta maanosasta käännettiin englannin
ja saksan kielille, ja herätti se ansaittua huomiota. Kun saksalainen
maantieteen opettaja Waldseemüller St. Die Collegessa, Lorrainessa
(Lothringenissa), laati maantieteen ja uuden kartan, merkitsi hän
niihin neljä maanosaa, antaen uudelle maanosalle nimeksi Americuksen
maa eli Amerika.

Mikäli on kysymys toiminnasta Amerikassa, erittäinkin
Etelä-Amerikassa, voidaan kuudennentoista vuosisadan alkupuoli merkitä
seikkailujen ja valloitusten aikakaudeksi, seikkailujen, joissa
espanjalaiset ovat johtavina henkilöinä. Siihen asti tuntemattomat,
puolisivistyneet Etelä-Amerikan kansat vuosisatojen kuluessa kokoamine
rikkauksineen tulivat tunnetuiksi, mutta samalla joutuivat
espanjalaisten säälimättömän kohtelun alaisiksi, jonka kautta he
menettivät valtansa, rikkautensa ja useassa tapauksessa henkensäkin.
Fernandez de Avila ja de Cordova valloittivat Nigaraguan v. 1521. Eräs
espanjalainen aatelismies ja hurjanrohkea seikkailija Cortez tunkeutui
joukkoineen Mexicoon v. 1521, kukistaen sen verrattain voimallisen
kansan. Sen kultarikkaudet hän vei saaliina Espanjaan. Fr. Pizarro
löysi ja valloitti Etelä-Amerikan rikkaimman maan Perun vuosina
1533—34. Espanjalaiset retkeilivät vielä Guatemalassa, Ecuadorissa,
Paraguayssa ja Chilessä, saaden saaliikseen, mistä enemmän, mistä
vähemmän kultaa ja muita rikkauksia. Kerrotaanpa muutaman tällaisilla
aarteilla lastatun laivan matkallaan Espanjaan uponneen Atlannin
myrskyisiin aaltoihin.

Pohjois-Amerikan eteläosaan niinikään tekivät espanjalaiset seikkailu-
ja kullanetsintäretkeilyjään: Marcos Uuteen Mexicoon, löytämättä
etsimäänsä kultaa, Ponce de Leon Floridaan sekä de Sato Georgiaan ja
Alabamaan. Viime mainitun retken tuloksena oli Mississippi-virran
löytäminen. Tunkeutuivatpa muutamat kullanetsijät Ala-Californiaankin
saakka.

Espanjalaiset ja portugalilaiset ryhtyivät myöskin perustelemaan
Etelä-Amerikaan siirtokuntia, jotka muodostuivat etupäässä kauppa- ja
lähetysasemiksi. Näitten siirtomaittensa kautta rikastuivat Espanjan
ja Portugalin valtakunnat vallan satumaisen nopeasti sekä saavuttivat
joksikin aikaa maailmanvallan ja johtavan aseman merenkulussa ja
kaupassa.




POHJOIS-AMERIKAN SIIRTOKUNNAT


Toista vuosisataa kului Amerikan löytämisestä, ennenkuin siirtokuntia
ryhdyttiin perustamaan Pohjois-Amerikan mantereelle.
Rannikkoretkeilyjä ja tutkimuksia olivat tehneet englantilaiset
Cabotit, ranskalaiset Cortereal ja Werranzo, espanjalaiset de Sato ja
Ponce de Leon y. m., mutta kun ei Pohjois-Amerika näyttänyt tarjoavan
erityisempiä kultasaaliita, jäi sen asuttaminen myöhemmäksi. Vasta
seitsemännellätoista vuosisadalla kohdistui Europan huomio
siirtomaakauppaan sekä sellaisten alusmaitten valtaamiseen, joista
voitaisiin saada raaka-aineita y. m. Mikäli tällainen asuttaminen
koskee Pohjois-Amerikaa, on siinä Englannilla pääosa. Edellä jo on
mainittu espanjalaisten retket Floridaan ja Californiaan.




ENGLANNIN SIIRTOKUNNAT


Vuonna 1584 ryhtyi etevä englantilainen merenkulkija ja valtiomies
Walter Raleigh kuningatar Elisabethin myötävaikutuksella perustamaan
siirtokuntaa Pohjois-Amerikaan. Hän lähetti ensin tutkijaretkikunnan
etsimään sellaiselle siirtokunnalle mahdollisimman sopivaa
maa-aluetta. Retkikunta valitsi Roanoke-saaren lähellä olevan
rantamaan, jonka nimeksi annettiin kuningattaren kunniaksi _Virginia_.
Seuraavana vuonna lähetti Raleigh ensimäisen siirtolaisjoukon
Virginiaan, mutta siirtolaiset eivät viihtyneetkään “Uudessa
maailmassa”, vaan palasivat takaisin Englantiin. Siitä, mihin toinen
matkue, jonka Raleigh lähetti v. 1587, myöhemmin hävisi, ei ole
koskaan saatu varmuutta. Näin tuloksettomaksi jäi englantilaisten
ensimäinen siirtokunnan perustamisyrite. Näitten retkien kautta tuli
kuitenkin hyödyllinen perunakasvi tunnetuksi Europassa.

Englannissa päätettiin nyt ryhtyä voimaperäisempiin toimenpiteisiin
siirtokuntain ja uutten kauppa-asemain perustamiseksi Amerikaan.
Tarkoitusta varten muodostettiin kaksi suurta kauppayhtiötä: Londonin
ja Plymouthin kauppayhtiöt, joille kummallekin kuningas antoi
erikoisoikeuksia asuttamiinsa maihin Pohjois-Amerikassa. Sovittiin
niin, että Londonin kauppakomppania asuttaisi Pohjois-Amerikan
etelärannikot ja Plymouthin komppania pohjoisrannikot.

Londonin kauppayhtiön toimesta tehtiin v. 1607 uusi yritys Virginian
siirtokunnan asuttamiseksi lähettämällä sinne toistasataa
siirtolaista. Nämä muodostivatkin sitten pysyväisen perustuksen
Englannin siirtolaisasutukselle Virginiassa. Saaden vuotuisesti uusia
tulokkaita Englannista ja harjoittaen emämaan kanssa vilkasta tupakan
y. m. siirtomaatavarain kauppaa kasvoi asutus verrattain ripeästi ja
alkoi kehittyä kukoistavaksi siirtokunnaksi.

Uskonsa tähden vainotut _“pilgrimit”_, jotka olivat muuttaneet
Hollantiin, halusivat siirtyä Amerikaan, sillä siellä he erityisenä
siirtokuntana toivoivat saavansa säilyttää uskontonsa ja kielensä.
Englannin hallitus suosi tätä hanketta ja antoi heidän muutolleen
tarpeellista avustusta. V. 1620 saapui Plymouthin kallioiselle
rannikolle Massachusettsin valtioon toistasataa pilgrimiä, pannen alun
“Uuden Englannin” asutukselle. Yhdeksän vuotta myöhemmin siirtyivät
_“puritaanit”_, toinen vainottu kristittyjen joukko, Englannista Uuden
Englannin rannikolle ja perustivat laajanpuoleisen yhteiskuntansa
Salemin ja Bostonin kaupunkien seuduille. Kahdessa vuodessa saapui
kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia puritaaneja 800 henkeä.
Maanviljelijöitä, kauppiaita, käsityöläisiä, pappeja ja opettajia
siirtyi tänne kaikin puolin aineellisesti hyvin varustettuna joukkona
ja siitä oli seurauksena tämän uudisasutuksen tavattoman nopea
kasvaminen ja voimistuminen. Uuden Englannin siirtokunnasta levisi
englantilainen asutus pohjoiseen päin Maineen ja New Hampshireen ja
etelään Rhode Islandiin ja Connecticutiin.




RANSKALAINEN SIIRTOKUNTA


Kuuluisa ranskalainen merenkulkija Cartier löysi vuonna 1534 St.
Lawrence-virran sekä laski perustuksen ranskalaiselle siirtokunnalle
Pohjois-Amerikassa. Mutta varsinainen ranskalaisasuttaminen alkaa
vasta seitsemännentoista vuosisadan alusta, jolloin kuuluisa Samuel de
Champlain perusti ranskalaisen siirtokunnan Acadiaan ja toisen
tärkeämmän asutuksen nykyisen Quebecin kaupungin paikalle,
rakentamalla siihen puisen linnoituksen lähetystyön ja turkiskaupan
suojaksi (v. 1608). Tätä siirtokuntaa kutsuttiin ensin “Uudeksi
Ranskaksi” , mutta myöhemmin yleistyi Canadan nimi, jonka indiaanit
olivat siirtokunnalle antaneet. Se nimi merkitsee linnoitettua kylää
ja tarkoitti aluksi Champlainin linnoituskylää Quebecin luona. Näillä
laajoilla retkeilyillään, joita ranskalaiset lähetyssaarnaajat,
valtionasiamiehet ja turkisliikkeen välittäjät tekivät
seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella Huron-, Superior- ja
Michigan-järvien rantamille, kulkivat he Mississippi-virtaa myöten
aina Mexicon lahdelle saakka, perustellen lähetys- ja kauppa-asemia:
Sault Ste. Marien, Detroitin, St. Louisin ja New Orleansin paikoille.
Nämä sivistyksen tienraivaajat ovat Marquette, Hennepin, Jolliet ja La
Salle.

Ranskalainen asutusalue Amerikassa tuli alustapitäin tavattoman
laajaksi, ja siitä syystä ei se voinut muodostaa kansallisuuden
säilyttämiselle välttämätöntä yhtenäisyyttä eli kokonaisuutta. Ja
seurauksena olikin ranskalaisten nopea sulautuminen alkuasukkaisiin
indiaaneihin. Tällä lailla syntyi Canadalle ominainen
ranskalais-indiaani sekarotu, jonka jätteitä nykyään tapaa aika paljon
Quebecin ja Ontarion valtioissa.




ESPANJAN SIIRTOKUNNAT


Espanjalaiset ovat yleensä asuttaneet Etelä-Amerikan, mutta myöskin
Pohjois-Amerikan mantereelle perustivat he monia pieniä siirtokuntia
eli — paremmin sanoen — lähetysasemia, joista käsin tehtiin
käännytystyötä indiaanien keskuudessa. Näiltä lähetysasemilta levisi
espanjalaisia ympäristöihin ja sulautui alkuasukkaisiin. Nykyään
kutsutaan heitä kreoleiksi. Pohjois-Amerikan huomattavimmat
espanjalaiset lähetysasemat ja asutukset olivat: St. Augustine
Floridassa, San Antonio Texasissa, Santa Fe New Mexicossa ja San Diego
Etelä-Californiassa.




HOLLANNIN SIIRTOKUNTA


Alankomaalaiset olivat seitsemännellätoista vuosisadalla etevimpiä
merenkulkijoita ja huomattava kauppakansa. Oli siis aivan
luonnollista, että heidän huomionsa kääntyi niinikään valtameren
takaisiin, enemmän tai vähemmän tunnettuihin maihin ja siis myöskin
Amerikaan.

Mainio merenkulkija ja löytöretkeilijä Henry Hudson purjehti v. 1609
Pohjois-Amerikan vesillä etsiskellen mahdollisesti vielä löytyvää
lyhempää meritietä eli pohjoisväylää Indiaan. Tällä retkellään löysi
hän Hudson-lahden, mutta ei meritietä Indiaan. Paluumatkallaan
purjehti Hudson Pohjois-Amerikan rannikkoa etelään ja pyrki
Hudsonvirran leveän väylän kautta länteenpäin. Tämän löytöretkeilyn
tuloksena oli hollantilaisen siirtokunnan perustaminen Amerikaan.
Hudson-virran rannalle, nykyisen Albanyn kaupungin kohdalle,
rakennettiin hollantilainen linnoitus turkiskaupan suojaksi vuonna
1614 ja indiaaneilta ostettiin Manhattan saari, jolle perustettiin New
Amsterdamin kaupunki, jonka nimi myöhemmin muutettiin New Yorkiksi.
Hollantilaisten perustamaa uudisasutusta kutsuttiin “Uudeksi
Alankomaaksi”.

Hollannin kauppakomppania laajensi indiaanikauppaansa ja
siirtokunta-asutusta New Jerseyn puolelle ja Delaware-joen varrelle
saakka. Sinne rakensi se v. 1620 Fort Nassau nimisen pienen
puulinnoituksen kauppansa ja siirtokuntansa suojaksi, mutta tämän
linnan hävittivät indiaanit, ja hollantilaisten uudisasukkaiden täytyi
paeta takaisin “Uuteen Alankomaahan”.

Vaikka hollantilaisten siirtokunta-alote Delaware-joen varrella
epäonnistui, niin omistivat he kuitenkin alueita sanotun joen varsilla
itselleen ja siitä syystä koettivat estää kaikilla tavoin näille
seuduille suuntautunutta ruotsalaista ja suomalaista uudisasutusta.




RUOTSALAIS-SUOMALAINEN SIIRTOKUNTA


Se, että tämän ajan etevimmät Europan vallat: Espanja, Englanti,
Portugali, Ranska ja Hollanti, halusivat perustella siirtokuntia ja
kauppa-asemia vasta löydettyyn Amerikaan, oli luonnollista. Mutta
tuntuu ihmeteltävältä, että sellaisiin toimenpiteisiin ryhtyi etäinen
ja verrattain syrjässä sijaitseva Ruotsikin. Vielä merkillisempää on,
että tällöin vielä tuskin kansakuntain joukkoon luettu Suomen kansa
sai olla osallisena Amerikan varhaisimmassa kansoittamisessa, monien
suurempien Europan kansallisuuksien jäädessä osattomiksi tämän suuren
ja kauniin tasavallan varhaisimmasta asuttamisesta.

Ennenkuin käymme yksityiskohtaisemmin käsittelemään ruotsalaisten ja
suomalaisten yhteisen siirtokunnan vaiheita, lienee tarpeellista
erinäisten asioitten ymmärtämiseksi luoda lyhyt silmäys sen aikaiseen
valtiolliseen tilanteeseen Ruotsissa ja Suomessa.




RUOTSIN JA SUOMEN VALTIOLLISET OLOT JA SUHTEET 17:NNELLÄ VUOSISADALLA


Ruotsin huomattavampi merkitys Europan historiassa alkaa 16:nnen
vuosisadan alusta, kuningas Kustaa Vaasan ajoilta. Uskonpuhdistus
merkitsi ruotsalaisille, niin kuin yleensä muillekin kansoille,
omintakeisempaa henkistä ja kansallista kehitystä, uskonnollisten,
kansallisten ja valtiollisten oikeuksien tunnustamista ja
kehittämistä. Kieltämättä sai Ruotsi näitä saavuttaakseen taistella
melkeinpä yli voimainsa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan. Näissä
taisteluissa, joista nouseva pohjolan kansa suoriutui voittajana,
kouluuntui sille erittäin harjaantunut armeija ja sellaisia
sotapäällikköjä kuin Pontus de la Gardie, Torstensson, Kaarle Kustaa
Wrangel ja Kustaa II Aadolf sekä suomalaiset Hornit, Flemingit, Jaakko
de la Gardie, Stålhandske ja Wittenberg.

Kolmikymmenvuotisessa sodassa kääntyivät hätääntyneet ja nääntyneet
pohjois-Saksan pikkuruhtinaat Ruotsin kansan ja sen sankarikuninkaan
Kustaa II Aadolfin puoleen, pyytäen avukseen Venäjän ja Puolan sodissa
harjaantunutta pohjolan armeijaa. Kustaa Aadolf menikin
ruotsalaisineen ja suomalaisineen Saksaan, pysähdytti Breitenfeldin
taistelukentällä katolisten voittokulun ja pakotti heidät peräytymään.
Vielä toisiakin huomattavia voittoja saatuaan kaatui Ruotsin ja Suomen
suurin kuningas Kustaa Aadolf Lutzenin kentällä, jossa hänen
armeijansa kumminkin voitti. Kuninkaan koulussa harjaantuneet
päälliköt, Banér, Wrangel, Torstensson, Stålhandske, Horn, Wittenberg
y. m. jatkoivat taistelua Saksassa, kunnes evankelisen opin vapaus oli
turvattu ja luterilainen kirkko saanut oikeutensa tunnustetuksi
Europassa.

Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kohosi Ruotsi joksikin aikaa yhdeksi
Europan suurvalloista. Tämä seikka taas teki Ruotsille mahdolliseksi
harjoittaa ulkomaakauppaa ja harkita siirtokuntainkin perustamista
valtameren takaisiin maihin.

_Suomi_. Vuoden 1157 tienoilta oli Suomi kuulunut tärkeänä osana
Ruotsin valtakuntaan. Sen historian vaiheet, ulkonainen ja sisäinen
kehitys liittyvät kiinteästi Ruotsin kansan historiaan. Historian
lehdillä ei ilmene paljoakaan alkuperäistä suomalaista ennen
uskonpuhdistuksen aikoja. Sivistys oli länsimainen ja käytti
ilmaisumuotonaan latinan tai ruotsin kieltä.

Uskonpuhdistus synnytti Suomen kansalle oman kirjakielen ja hankki
sille jossain määrin kansallista tunnustusta ja oikeuksiakin. Niinkuin
suuri uskonpuhdistaja Martti Luther käänsi Uuden Testamentin kansansa
(saksan) kielelle, samoin käänsi hänen oppilaansa Suomen
uskonpuhdistaja Mikael Agricola Uuden Testamentin suomeksi. Laatimalla
aapisen sekä muita alkeisoppikirjoja laski hän perustuksen
suomenkieliselle kirjallisuudelle. Suomen kansan omintakeinen henkinen
viljelys sai näin alkunsa.

Valtiollisessa suhteessa alkaa Suomi myöskin esiintyä kansakuntana,
vaikkakin elimellisesti Ruotsin valtakuntaan kuuluvana. Käydessään
Suomessa vuonna 1556, kohotti kuningas Kustaa Vaasa tähän asti
tavallisena maakunta pidetyn Suomen herttuakunnaksi, samalla nimittäen
poikansa Juhanan Suomen herttuaksi. Jonkun aikaa asuikin “Suomen
herttua” pääkaupungissaan Turussa, pitäen siellä loistavaa hovielämää,
seuranaan sikäläiset suomalaiset aatelismiehet. Että herttualla tai
hänen miehillään olisi muutoin ollut aikomus tehdä Suomen maasta eli
Suomen herttuakunnasta joku erinäinen ja itsenäinen valtakunta, ei ole
voitu toteennäyttää. Mutta totta se on, että herttua ei unohtanut
olevansa Suomen herttua ja alamaistensa olevan suomalaisia (Yrjö
Koskinen, Suomen Historia, s. 149).

Ruotsin valtakunnan taisteluissa Tanskaa, Venäjää ja Puolaa vastaan,
oli suomalaisilla tärkeä osa, ja he muodostivatkin lähes puolen
armeijasta. Myöskin kolmikymmenvuotisen sodan taisteluissa ansaitsivat
suomalaiset sotilaat ja päälliköt kunnioitetun nimen. Pitkät ajat
tämän sodan jälkeen pysyivät Suomen ratsumiehet maineessa kautta
Saksan urhoollisuutensa ja kestävyytensä tähden.







II. DELAWAREN SIIRTOKUNTA JA RETKET SINNE


WILLEM USSELINX JA ETELÄN KAUPPAYHTIÖ


Siirtokunta-aatteen herättäjänä Ruotsissa on pidettävä hollantilaista
_Willem Usselinxia_. Hän oli aikakautensa merkillisimpiä miehiä.
Antverpenissä syntyneenä sai hän sikäläisissä kouluissa verrattain
hyvän kasvatuksen. Aika oli seikkailujen ja merenkulun lupaava aika.
Niinpä alotti Usselinx verrattain nuorena merenkulkunsa ja
ulkomaamatkansa. Useat vuodet purjehti hän Espanjan ja Portugalin
vesillä, kävi Azorein saarilla y. m., palaten monivuotisilta
matkoiltaan varakkaana miehenä. Nyt alkoi hän suunnitella suurenmoisia
kauppayhtiöitä ja siirtokuntain perustamista merentakaisiin maihin.
Näissä puuhissa kulutti hän miehuutensa parhaat päivät, matkustellen
valtakunnasta toiseen, hovista hoviin ja kaupungista kaupunkiin,
selvitellen suunnitelmiaan ja kauppayhtiöitä perustellen. Isänmaalleen
Hollannille oli hän tehnyt suuren palveluksen perustamalla
Länsi-Indian kauppaseuran joka myöhemmin harjoitti verrattain laajaa
siirtomaatavarakauppaa kautta maailman ja laski perustuksen monelle
hollantilaiselle siirtolalle ennestään asumattomissa maissa. Kun
Usselinx ei mielestään saanut riittävää palkkiota tästä työstään,
lähti hän vääryyttä kärsineen tyytymättömyys sydämessä pois
kiittämättömästä isänmaastaan.

Tänä aikana oli Ruotsi suoriutunut onnellisesti taisteluistaan
Puolassa ja Venäjällä. Sen nuori sankarikuningas Kustaa II Aadolf
osasi rauhantoimillakin kohottaa valtakuntansa arvoa. Willem Usselinx
päätti esittää tälle valtioviisaalle hallitsijalle suuret
suunnitelmansa niistä mahdollisuuksista, joita Ruotsilla oli perustaa
siirtokunta ja laajentaa kauppaansa valtamerentakaisiin maihin. Vuonna
1624 tapahtui Göteborgissa tämä esittely Ruotsin hallitsijalle ja
valtakunnan hallintomiehille. Usselinx ei suinkaan jättänyt
huomauttamatta sitä seikkaa, että siirtokunnat ja niiden kauppa olivat
rikastuttaneet tuntuvasti Espanjaa, Portugalia ja Hollantia. Hän
esitti suuren “Etelän kauppayhtiön” muodostamista Ruotsin
siirtomaakaupan ja siirtolaisuuden kehittämiseksi. Usselinx määritteli
37 eri pykälässä mainitun kauppaseuran tarkoituksen, oikeudet ja
toivotut edut. Mainittakoon tässä muutamia pääkohtia näistä
säännöistä: Etelän kauppayhtiö välittää liikettä yleensä kaikkiin
maihin, mutta etupäässä kuitenkin merentakaisiin maihin. Se perustaa
siirtokuntia ja kauppa-asemia Aasiaan, Afrikaan, Amerikaan ja
Malagiaan tarkoituksella lisätä sen kautta Ruotsin kauppaa ja
varallisuutta sekä samalla levittää kristinuskoa ja sivistystä
pakanamaihin. Yhtiötä tulee hallitsemaan Ruotsin hallituksen valvonnan
alainen johtokunta. Hallitus tulee saamaan 4 % kaikesta vienti- ja
tuontitavarasta, viidennen osan kaikista kaivantotuotteista ja
kymmenennen osan siirtokunnissa korjattavista maanviljelystuotteista.
Yhtiöllä puolestaan tulee olemaan oikeus Ruotsin hallituksen avulla
rakentaa linnoituksia ja pitää sotaväkeä siirtokuntain ja
kauppa-asemain suojelemiseksi, nimittää siirtomaihin kuvernöörejä,
asetella oikeusistuimia ja säätää paikallisia lakeja, sovitella ja
ratkaista sellaiset asiat, jotka koskevat siirtokunnan suhteita
alkuasukkaisiin, tehdä sopimuksia muittenkin hallitusten kanssa, jopa
lupa aseelliseenkin puolustukseen, mikäli se koskee siirtokuntain ja
kauppa-asemain turvallisuutta, mutta ei sodan julistamiseen eikä
hyökkäyksien toimeenpanoon toisiin siirtokuntiin.

Näillä perusteilla muodostetun suuren kauppayhtiön, joka parhaastaan
tunnetaan “Etelän yhtiön” nimellä, säännöt vahvisti kuningas Kustaa
Aadolf vuonna 1626. Tarvittavan pääoman kokoonsaamiseksi myötiin
osakkeita, joita kilvan ostelivat Ruotsin ja Suomen rikkaat miehet.
Kuningas merkitsi 450 000 taalarin (Saksan taalarin) arvosta
osakkeita, pappissääty 100 000 taalarin osakkeet. Yksityisistä
mainittakoon valtiokansleri Oxenstjerna, joka merkitsi 12 000 taalaria
ja monet muut aatelismiehet: Hornit, Flemingit, Skytte, Baner, Wrangel
y. m., joista mikä merkitsi yhden tuhannen, mikä kymmenen tuhannenkin
taalarin arvosta näitä kauppayhtiön osakkeita.

Varustettuna Ruotsin hallituksen suosituskirjeellä matkusteli Usselinx
sitten yhtiön asiamiehenä, etsien kauppaseuran osakkaiksi haluavia,
Itämeren maakunnissa ja Suomessakin. Hän kävi Riiassa, Räävelissä,
Narvassa, Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja Turussa. Itämeren
maakunnissa merkittiin osakkeita 50 000, Suomessa 25 000 taalarin
arvosta.

Etelän kauppayhtiön alku oli näin ollen hyvin lupaava, joten oli syytä
odottaa sen saavan aikaan jotakin siirtomaaliikkeen alalla.
Valitettava tosiasia kuitenkin oli, että yhtiöltä puuttui kokeneita
johtajia, eikä arvoisa johtokuntakaan käsittänyt liikeasioita tavalla,
millä olisi pitänyt. Juuri johtokunnan jäsenet olivat syylliset siihen
erehdykseen, että ryhdyttiin kaikenlaisiin kokeiluihin, kuten
perustamaan laivaveistämö sekä lasi- ja köysitehdas y. m. vähemmän
kannattavia liikeyrityksiä. Yhtiön varat hupenivat näissä puuhissa, ja
sen alkuperäinen tarkoitus, Ruotsin kaupan laajentaminen
merentakaisiin maihin, lyötiin laimin. Usselinx puolestaan koetti
tehdä parhaansa alkuperäisen asian hyväksi, mutta huomattuaan yhtiötä
johdettavan harhaan, erkani hän toimestaan, lähteäkseen Saksaan y. m.
uusia kauppayhtiöitä suunnittelemaan.

Etelän kauppayhtiön huonoa tilaa koetettiin korjata muuttamalla nimeä,
vaihtamalla johtokuntaa sekä keräämällä uusia varoja.
Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti kuitenkin kaikki sellaiset puuhat
kuin siirtokunnan perustamiset ja kaupan laajennukset. Kuningas Kustaa
Aadolf läksi 1630 Saksaan avustamaan sikäläisiä protestantteja heidän
taistelussaan uskonvapauden puolesta. Vähän myöhemmin läksi sinne
myöskin valtiokansleri Oxenstjerna.




UUDEN RUOTSIN KAUPPAYHTIÖ JA PETER MINUIT


Kolmikymmenvuotinen sota keskeytti muutamiksi vuosiksi Ruotsin
hallituksen puuhat ulkomaakaupan laajentamiseksi ja siirtokuntain
perustamiseksi Atlannin valtameren toiselta puolen löydettyihin
maihin. Monien mieliin jäi kuitenkin kytemään tämän hankkeen
toteuttaminen, joten tämänkin jälkeen pysyi siirtokuntakysymys
vireillä.

Kuningas Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen jäi valtiokansleri Axel
Oxenstjerna moneksi vuodeksi Saksaan, voidakseen tarkoin valvoa
valtakuntansa etuja ja ollakseen sodan kestäessä kiinteässä yhteydessä
Ruotsin armeijan kanssa, joka taisteli siellä uskonvapauden ja
evankelisen opin puolesta, kuin myöskin ollakseen läheisessä
vuorovaikutuksessa niin hyvin pohjois-Saksan evankelisten ruhtinasten
kuin Ranskan ja Englannin valtiomiestenkin kanssa. Palatessaan eräältä
matkaltaan Ranskasta tapasi Oxenstjerna Hollannin vilkkaassa
merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin Länsi-Indian kauppayhtiön
johtokunnan jäsenen Samuel Blommeartin, jonka liikehuone harjoitti
laajaa siirtomaakauppaa ja välitti Ruotsin vaskikaivosten metallin
vientiä ulkomaille. Blommeartin kanssa keskusteltuaan innostui
valtiokansleri uudelleen Ruotsin kaupan laajentamiseen valtameren
takaisiin maihin, jonne mahdollisesti voitiin perustaa erityinen
kauppa-asema ja siirtokunta.

Ruotsalaisen ja suomalaisen siirtokunnan sekä kauppa-aseman
perustamisen mitä Willem Usselinx oli aikoinaan suunnitellut, johonkin
paikkaan vasta löydetyssä Amerikassa, sai lopullisesti
suoritettavakseen _Peter Minuit_. Hän oli syntynyt Reinin varrella
Wesselissä, jossa sai lukiokasvatuksen. Myöhemmin hän oli Hollannin
kauppayhtiön palveluksessa ja sen jälkeen Uuden Alankomaan
kuvernöörinä Amerikassa, josta hän palasi v. 1632 takaisin Hollantiin.
Toiminnanhaluisena miehenä rupesi hän nyt suunnittelemaan siirtokunnan
perustamista asumattomaan, kokonaan indiaanein hallussa olevaan
Delawaren jokilaaksoon. Saadaksensa yritykseen tarvittavia varoja ja
laivoja esitti hän suunnitelmansa varakkaalle Samuel Blommeartille.
Tämä ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä hänestä oli viisaampaa
kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen tällaisessa asiassa.
Blommeartin kehoituksesta esitti Minuit sitten Ruotsin hallitukselle
ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön ja siirtokunnan perustamista
Ruotsin valtakunnan ja lipun turvissa. Valtiokansleri Oxenstjernan
oltua jonkun aikaa kirjeenvaihdossa asiasta Samuel Blommeartin kanssa
sai Minuit kehotuksen lähettää siirtokuntaa koskevan esityksensä
Ruotsin valtioneuvostolle. Tämä tapahtui vuonna 1636.

Minuitin esitys siirtokunnan perustamisesta Amerikaan sisälsi
seuraavat suunnitelmat:

Siirtokunnalle voitaisiin antaa nimeksi “Uusi Ruotsi”. Sille olisi
tarjolla sopiva alue: Hollannin ja Englannin siirtokuntain välissä
sijaitseva Delawaren jokilaakso, joka ei vielä varsinaisesti kuulunut
millekään Europan valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Siellä asuvien
indiaanien kanssa voitaisiin harjoittaa tuottavaa turkiskauppaa.
Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitseisi ainakin yhden
lujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen
välttämättömän laivamiehistön ja sitäpaitsi sotamiehiä, joiden tulisi
jäädä siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi.
Laiva tulisi lastata kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla,
kaikenlaisilla työaseilla, joita tarvittaisiin linnaa rakennettaessa
sekä näiden lisäksi runsailla rihkama- ja korutavaroilla, joita
käytettäisiin vaihtotavarana ostettaessa indiaaneilta majavan nahkoja
y. m. kalleita turkiksia. Siirtolaisia yritettäisiin hankkia Ruotsista
sekä Hollannista. Retken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä
kokoaisi Minuit puolet Hollannista, toisen puolen kuluista
suorittaisivat Ruotsin miehet. Minuit huomautti esityksessään myöskin
siitä tosiasiasta, että ranskalaisilla, englantilaisilla ja
hollantilaisilla oli Pohjois-Amerikassa kukoistavat siirtokunnat ja
tuottavat kauppa-asemat, joten Ruotsille, joka oli silloin Europan
huomatuimpia valtakuntia, olisi erehdys lyödä laimin valtakunnan
tulevalle kaupalle tärkeitten siirtokunta-alueitten hankkiminen
Amerikasta.

Valtiokansleri Oxenstjerna oli palannut Ruotsiin ja ryhtynyt
tunnetulla tarmollaan johtamaan valtakunnan sisällisiäkin asioita.
Peter Minuitin järkevä ja asianmukainen Uuden Ruotsin
perustamissuunnitelma sai valtiokanslerin mielipiteen puolellensa,
samoin voitti esitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän
kannatuksen. Erityisemmin innostui siirtokuntakysymykseen suomalainen
amiraali Klaus Fleming[1]. Siirtokuntahanketta rahallisesti tukemaan
muodostettiin _“Uuden Ruotsin kauppayhtiö”_, jonka säännöt kuningatar
Kristiina vahvisti vuonna 1637. Yhtiön ja sen johtokunnan jäseninä oli
hollantilaisia yhtä paljon kuin ruotsalaisiakin. Hallintoneuvostoon
valittiin Ruotsin miehet Axel Oxenstjerna, Gabriel Oxenstjerna, Klaus
Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring sekä hollantilaiset Samuel
Blommeart, Adam Bessel, Isak van dem Waeter, H. von Arnheim ja J.
Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi asioita yhtiön hallitusneuvosto, jolla
oli konttori Tukholmassa, sekä Hollannissa Samuel Blommeart.




ENSIMÄINEN RETKI RUOTSISTA DELAWAREEN JA KRISTIINAN LINNAN RAKENTAMINEN


Kahta laivaa, “Kalmar Nyckeliä” ja “Grippeniä”, alettiin varustaa
keväällä v. 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa
perustettaessa välttämättömillä ase-, ruoka- ja muilla tavara
varastoilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain
varustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan
käsiinsä retkikunnan johdon Delawareen. Tottumattomuus tällaisten
pitkämatkaisten laivain varustamiseen ja ennen kaikkea vaikeus saada
tarvittavaa laivaväestöä ja sotamiehiä viivyttivät matkalle lähtöä
kesästä myöhäiseen syksyyn. Ruotsista ei siihenkään mennessä saatu
tarpeeksi merimiehiä, vaan oli pakko hankkia lisää Hollannista.
Useimmat linnan puolustusväkeen varatut sotamiehet olivat
ruotsalaisia. Varsinaisia siirtolaisia ei mainita tällä ensi matkalla
olleen. Tuskin lienee myöskään ollut mukana suomalaisia.

Marraskuussa läksivät laivat yhdessä matkalle Ruotsista, mutta jo
Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä erkanivat toisistaan.
“Kalmar Nyckel” sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Molemmat laivat
purjehtivat hollantilaiselle Texelin laivatelakalle korjattaviksi ja
viipyivät satamassa jouluun saakka. Keskitalvella jatkettiin matkaa
läpi Englannin kanaalin ja sen jälkeen ohjattiin laivat kohti Azorien
saaria, joilla pysähdyttiin. Siitä suunnattiin matka kohti
Keski-Amerikan saaristoon kuuluvaa Antiqua-saarta. Täältä
purjehdittiin pohjoiseen ja tultiin vihdoin kolmikuukautisen
vaivalloisen matkan perästä Delawaren leveään lahteen.

Oli kaunis keväinen aamu, kun retkikunnan jäsenet astuivat Amerikan
mantereelle lähellä sitä paikkaa, joka tunnetaan nimellä Cape Henelop
eli May. Rannalla kasvava lehtimetsä oli pukeutunut kevätpukuunsa.
Nurmen vihreys, kukkien kauneus, lintujen ihana viserrys ja etelän
hurmaavan kevään sulous valtasi pohjolan miesten mielet niin
voimakkaasti, että he kutsuivat paikkaa “Paratiisin niemeksi”.

Tälle paikalle ei siirtokuntaa kuitenkaan perustettu, vaan
purjehdittiin useita kymmeniä maileja ylemmäksi leveätä Delavaren
jokea myöten ja tultiin eräälle haarajoelle. Siinä, missä nykyään
sijaitsee Wilmingtonin kaupunki, näytti ranta tarjoavan luonnollisen
maihinnousupaikan, ja niin laskivat laivat ankkurinsa, ja
retkikuntalaiset päättivät astua maihin. Rannalla käyskenteli muutamia
indiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tykeillä tervetuliaislaukauksia,
ilmaantui lisää alkuasukkaita rannalle ihmetellen katselemaan pohjan
miesten tuloa. Peter Minuit irroitti laivasta venheen ja läksi
luutnantti Klingin sekä muutamien muiden retkikuntaan kuuluvain
sotamiesten kera puhuttelemaan rannalle kokoontuneita indiaaneja,
vieden näille tavanmukaisina lahjoina erinäisiä vaatekappaleita ja
koruesineitä. Tulkkina oli heillä indiaanien kieltä taitava Andreas
Lucasson. Indiaanipäällikköjen kanssa ryhdyttiin heti hieromaan
kauppaa maa-alueesta siirtokuntaa varten. Indiaanit olivatkin
halukkaita myömään rannikkomaan uusille tulokkaille.

Seuraavana päivänä, 29 p. maalisk. v. 1638, saapuivat
indiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle
“Kalmar Nyckelille” päättämään edellisenä päivänä sovittua
maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin maasta sovittu hinta, ja
indiaanit panivat nimimerkkinsä asiapapereihin. Hintaa ei mainita
kauppakirjassa, joka tehtiin, mutta siihen kuului ainakin monenlaista
tavaraa, kuten vaatetta, vaskikattiloita, kirveitä, kulta- ja
hopeaesineitä ja kaikenlaista halvempaakin rihkama- ja korutavaraa.
Kaksi kauppakirjaa valmistettiin, joitten alle Peter Minuit, Mauno
Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja Johan Huygen kirjoittivat
nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja indiaanipäälliköt Matlahorn,
Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja Mahomen piirsivät kukin oman
“totem”-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue käsitti rantamaan molemmin
puolin Delaware-jokea Wilmingtonista Philadelphiaan saakka lähes sadan
mailin pituudelta ja noin viidenkymmenen mailin leveydeltä. Tällä
alueella sijaitsevat nykyään Wilmingtonin ja Chesterin kaupungit.

[Kuva: KRISTIINAN ELI NYKYISEN WILMINGTONIN SATAMA, paikka, jossa
suomalaiset ja ruotsalaiset nousivat maihin Delawaressa 1638. Rannalla
on tapausta ikuistuttamassa muistopatsas.]

Siirtokuntain ja kappa-asemain linnoituksilla turvaaminen indiaanein
hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä
tämä ruotsalais-hollantilainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin
viipymättä rakentamaan puolustusasemaa uudisasutuksen suojaksi.
Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista
paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä
savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta
virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle sivulle vallihauta.
Linnoitukseen kuului vielä jykevistä hirsistä rakennettu,
ampumarei’illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista
tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin vielä kaksi muutakin
hirsihuonetta, toinen linnaväestöä varten, toinen ampumatarpeiden ja
muonan varastohuoneeksi. Kaiken tämän rakentamiseen kului kolmisen
kuukautta, jonka aikaa “Kalmar Nyckel” viipyi satamassa. Kun linna
saatiin tarpeelliseen puolustuskuntoon, kohotettiin sen muureille
Ruotsin lippu ja sille annettiin nimeksi _“Kristiinan linna”_, Ruotsin
kuningattaren kunniaksi. Linnan komentajaksi nimitti kuvernööri Minuit
luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäneljä sotamiestä
vartiaväeksi. Peter Minuit oli suorittanut tehtävänsä erinomaisella
taidolla ja asianymmärryksellä. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän
ei tahtonut jäädä, niinkuin yleensä oli otaksuttu ja hartaasti
toivottu, vaan päätti palata “Kalmar Nyckelillä” Hollantiin.

Toinen siirtokuntamatkueen laivoista, “Grippen”, oli aikaisemmin
keväällä lähtenyt kauppapurjehdusmatkalle Keski-Amerikaan, josta se
palasi Ruotsiin keskikesällä, tuoden ensimäisen viestin siirtolaisten
onnellisesta matkasta ja Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamisesta.
“Kalmar Nyckel” taas pääsi lähtemään paluumatkalleen vasta kesäkuussa
Kristiinan linnan valmistuttua. Matkallaan poikkesi se
Keski-Amerikassa ottamassa tupakkalastia. Laivan ollessa ankkurissa
St. Christopherin satamassa sai kotia palaavan retkikunnan johtaja
Peter Minuit kutsun saapua erääseen, niinikään satamassa ankkuroivaan
laivaan vierailulle. Noudattaen kohteliasta kutsua läksi Minuit sinne
soutuveneellä kahden seuralaisensa kanssa. Heti kestien alettua nousi
äkkiä hirmumyrsky, joka irroitti satamassa olevat laivat ankkurista,
ajaen ne ulapalle. Myrskyn tauottua purjehti “Kalmar Nyckel” takaisin
satamaan, mutta hollantilainen laiva oli kadonnut. Parisen viikkoa
turhaan odotettuansa johtajaansa palaavaksi purjehtivat ruotsalaiset
kotimaahansa, saapuen sinne lokakuussa. Kuvernööri Peter Minuitista ei
ole, enempää kuin kadonneesta hollantilaisesta aluksestakaan, saatu
sen jälkeen mitään kuulla. Todennäköistä on, että laiva
haaksirikkoutui, haudaten Atlannin aaltoihin Delawaren siirtokunnan
perustajan.




TOINEN JA KOLMAS RETKI SIIRTOKUNTAAN


Kun Ruotsiin saapui tieto maanostosta Delawaren jokilaaksossa
siirtokunnalle ja tarpeellisen puolustuslinnoituksen valmistamisesta,
ryhdyttiin siellä innolla varustamaan uutta retkikuntaa. Uuden Ruotsin
kauppayhtiön johtaja Klaus Fleming suunnitteli suuren siirtolaisjoukon
lähettämistä Delawareen Ruotsin siirtokunnan vahvistukseksi. Yhtiö
ryhtyikin neuvotteluihin tarvittavien aluksien varustamisesta
asianmukaiseen kuntoon ja siirtolaisten hankkimisesta. Toiseen
retkikuntaan toivottiin liittyvän huomattavan suuri määrä
uudisasukkaita, jotta saataisiin mahdollisimman pian Amerikan
ruotsalainen uudisasutus kansoitetuksi. Mutta näille laajakantoisille
suunnitelmille nousikin odottamattomia esteitä, jotka pysähdyttivät
hankkeet melkein alkuunsa.

Uuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja
johtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka
olivat toisen siirtokuntaretken toteuttamiseksi välttämättömät. Tässä
Ruotsin hallituksen turvaamassa yhtiössä toimimaan oli hollantilaisia
näet kannustanut yksinomaan siirtomaakaupasta saatavan suuren voiton
toivo eikä kauemmaksi kantava kansallinen harrastus, kuten oli
ruotsalaisten laita. Kun ensimäinen retkikunta oli kuluttanut kaksi
kertaa niin paljon kuin oli arvioitu, eikä turkiksista enempää kuin
muistakaan siirtomaatavaroista, joita oli ollut lastina, saatu
riittävää korvausta suurten menojen peittämiseksi, niin
hollantilaiset, pettyneinä laskelmissaan, kieltäytyivät antamasta
enempää varojaan tähän yhtiöön. Ainoastaan Samuel Blommeart lupautui
rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain
varustamisessa.

Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi näin ollen
ryhtyä supistelemaan, ja sen toimeenpanoa oli pakko viivyttää. Klaus
Fleming teki esityksen, että varojen hankkimista varten myötäisiin
entisen “Etelän kauppayhtiön” omaisuus ja niin saatu summa
käytettäisiin Delawaren siirtokunnan avustamista varten. Esitys
hyväksytyinkin, ja kun se oli pantu toimeen, saatiin jonkun verran
varoja uutta siirtokuntaretkeä varten. Päätettiin varustaa vain yksi
laiva tätä retkikuntaa varten. Sopivimpana tähän tarkoitukseen
pidettiin yhtiön omaa laivaa lujarakenteista Kalmar Nyckeliä.

Linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä oli varsin vaikea saada
kokoon. Lähtöä Delawareen pidettiin nimittäin seikkailuna, johon vain
harvat innostuivat. Vielä vaikeampaa oli siirtolaisten hankkiminen,
sillä ei kukaan ollut halukas lähtemään koko elinajakseen
tuntemattomaan maahan indiaanein keskuuteen, kauaksi omaisistaan ja
tutuistaan. Sotamiehiä oli kuitenkin pakko saada, sillä ensimäiselle
retkelle otetut, Kristiinan linnan turvaksi jääneet sotilaat olivat
nyt oikeutetut palaamaan kotimaahansa. Kun näitten hankkiminen näytti
muuten mahdottomalta, ryhdyttiin ensi kerran siirtokunnan asiassa
pakkokeinoihin. Elfsborgin, Wermlannin ja Taalain kuvernööreille
lähetettiin määräys vangita palveluksestaan karanneet sotamiehet ja
tuoda ne Göteborgiin, josta heidät lähetettäisiin palvelukseen
Kristiinan linnaan Amerikassa. Palkaksi annettaisiin heille, paitsi
ruokaa ja asuntoa, kymmenen kuparitaalaria vuodessa sekä
kansalaisoikeudet ja vapaus yhden, joillekin kahden vuoden palveluksen
jälkeen. Myöskin kirjoitettiin muutamiin vankiloihin ja ilmoitettiin,
että jos niiden pienemmistä rikoksista tuomitut vangit haluaisivat
muuttaa perheineen Delawareen, saisivat he siihen tilaisuuden sekä
sitäpaitsi uudistilan sieltä edullisilla ehdoilla, jos sitoutuisivat
määräajan yhtiötä palveltuaan maksamaan omansa ja perheensä matkan
Amerikaan. Näillä keinoin koetettiin värvätä asukkaita siirtokuntaan.
Arvatenkin saapui tällä tavalla Delawareen toisella retkellä joku
suomalainenkin sotamies.

Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan matkalleen
mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori
Roerus Torkillus ja muutamia muita virkamiehiä sekä linnapalvelukseen
tarvittavia sotamiehiä. Siirtolaisia ei tälläkään retkellä liene ollut
montakaan. Lastina mainitaan olleen taaskin kaikenlaista
rihkamatavaraa indiaaneja varten, muonaa ja ampumatarpeita sekä viisi
hevosta. Kun talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa,
tuottaen retkikunnalle kurjuutta ja sairautta, saapui laiva Delawaren
lahteen ja laski Kristiinan linnan satamaan vasta huhtikuussa v. 1640.
Epäilemättä oli tämä riemun päivä niin tuolle hartaasti viestiä
Ruotsista odottaneelle linnaväelle kuin myöskin uusille tulokkaille,
jotka ilokseen näkivät siirtokunnan säilyneen vahingoittumatta.

Joukko Utrechtin asukkaita halusi muuttaa Hollannista uudisasukkaiksi
Uuden Ruotsin siirtolaan Amerikaan. He kääntyivät siinä tarkoituksessa
yhtiön hollantilaisen edustajan Samuel Blommeartin puoleen, pyytäen
hänen myötävaikutustaan ja apuaan muuttoaikeensa toteuttamiseksi. Ne
hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat kauppayhtiöön, suosivat tietysti
maanmiestensä muuttoa Delawareen ja kirjoittivat siitä yhtiön
hallitusneuvostolle Tukholmaan. Valtiokansleri Axel Oxenstjerna
huomasi hollantilaisista siirtolaisista Delawaren uudisasutuksen
ruotsalaiselle kansallisuudelle koituvan vaaran, varsinkin jos heitä
siirtyisi sinne runsaat määrät. Mutta tällä kertaa ei hollantilaisten
muuttoa voitu kuitenkaan vastustaa, sillä alkuperäinen sopimus sisälsi
suunnitelman siirtolaisten lähettämisestä niin hyvin Hollannista kuin
Ruotsistakin. Kuitenkin asetettiin utrechtilaisille muutamia
oikeutettuja ehtoja. Heitä vaadittiin alistumaan siirtokunnan
sääntöjen ja lakien alle, joka oli tavallaan samaa kuin Ruotsin
hallituksen alamaisuuden tunnustaminen. Nämä rajoitukset olivat
omiansa jossain määrin lamauttamaan hollantilaisten suurta
siirtolaisintoa. Lähtijöitten luku supistui nyt verrattain pieneksi.
“Freeburg” nimisellä laivalla tämä joukko saapui Delawareen v. 1641,
jossa hollantilaisten haltuun annettiin Uplandin maanviljelykselle ja
karjanhoidolle sopiva maa-alue Kristiinan linnan pohjoispuolelta.
Hollantilaiset toivat tullessaan maanviljelysvälineitä ja karjaakin.
Heitä tavataan tuonnempana suomalaisten ja ruotsalaisten
uudisasukkaiden naapureina.




VERMLANNIN SUOMALAISET JA NIIDEN TULO AMERIKAAN V. 1641


Delawaren siirtokuntaa tukeva Uuden Ruotsin kauppayhtiö ja myöskin sen
hallitusneuvosto olivat joutuneet kokonaan Ruotsin ja Suomen miesten
käsiin. Hollantilaiset osakkeenomistajat olivat myyneet osakkeensa ja
luopuneet liikkeestä. Ruotsin hallitus alkoi nyt tukea yhtiötä
rahallisestikin ostaen sen osakkeita runsaan määrän. Uutena
hallitusneuvosten jäsenenä mainittakoon Suomen kenraalikuvernööri
kreivi Pietari Brahe.

Siirtokunnan kuvernööri Pietari Ridder totesi kirjeessään
hallintoneuvostolle Delawaren jokilaakson erinomaisen hedelmällisyyden
ja sopivaisuuden kaikenlaiselle viljelykselle ja karjanhoidolle.
Siellä uudisasukkaille tarjoutuisi erinomaisia etuja. Samalla pyysi
hän arvoisaa hallitusneuvostoa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin,
että siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, ennenkaikkea perheitä,
jotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Hän ajatteli,
että ellei uudisasukkaita saataisi pian Ruotsista ja Suomesta
Delawaren siirtolaan, niin rupeaisivat sinne muuttamaan englantilaiset
ja hollantilaiset, jolloin Uuden Ruotsin siirtokunta menettäisi
kansallisen merkityksensä. Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli
ollut selvillä hallitusneuvostolle jo ennenkin. Muistamme, kuinka
toisesta retkikunnasta oli yritetty tehdä suurta uudisasukkaiden
siirtojoukkuetta, vaikka tämä hanke varojen puutteessa ja
siirtolaisten hankkimisessa kohdattujen vaikeuksien tähden oli
epäonnistunut. Uudisasukkaita oli nyt kuitenkin saatava siirtokuntaan
tavalla tai toisella. Kun ruotsalaiset eivät olleet halukkaita
muuttamaan ainakaan pysyväisiksi asukkaiksi Delawareen, kääntyi yhtiön
johdon sekä Ruotsin hallituksen huomio Ruotsissa asuviin
metsäsuomalaisiin. Näillä arveltiin olevan suuressa määrin niitä
ominaisuuksia, joita korvenperkaajilta ja uudisasukkailta vaaditaan.
Sitäpaitsi Ruotsissa asuvien suomalaisten silloinen vainonalainen
asema vaikutti myös siihen, että juuri heitä katsottiin hyvin
sopiviksi lähettää Uuden Ruotsin uudisasukkaiksi. Ymmärtääksemme tätä
tilannetta lienee paikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin
metsäsuomalaisten asemaan seitsemännellätoista vuosisadalla.

Kuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä
asukkaita Suomesta Ruotsin puolelle, etupäässä Vermlannin maakuntaan.
Syynä tällaiseen muuttoon lienee ollut sotaiset ja levottomat ajat
Suomessa. Venäjän kanssa käytiin pitkällistä rajasotaa, joka hävitti
Savoa ja Karjalaa, ja Pohjanmaata rasitti “nuijasota”. Mutta
muuttamiseen vaikutti myöskin muutamat Ruotsissa tarjoutuvat edut
työnsaantiin ja ansioon nähden. Vieläpä saivat suomalaiset siellä
ilmaisia metsätorppiakin, jos olivat halukkaita muuttamaan kaukaisiin
sydänmaihin. Suomalaisten ystävä Kaarle herttua kehotteli
työnetsinnässä kuljeksivia suomalaisia muuttamaan Vermlannin
metsätorppiin. Kaarle herttua oli nimittäin saanut isältään kuningas
Kustaa Vaasalta läänityksekseen Vermlannin, Neriken ja Taalain
maakunnat. Saadaksensa lääniensä etäisimpiä seutuja viljellyiksi,
sääsi herttua asetuksen, jossa luvattiin jokaiselle, joka raivaisi
itselleen maapalan metsätorppaa varten, ensin kuuden vuoden
verovapaus, jonka jälkeen tämä uudistila merkittäisiin hänen
perintötilakseen kohtuullista veroa vastaan. Ruotsalaiset eivät olleet
niinkään halukkaita muuttamaan 60—70 mailin etäisyydessä sijaitseviin
metsätorppiin, mutta suomalaiset sinne sen sijaan kilvan riensivät.
Suomalaisille annettiin vielä lupa Vermlannissa vapaaseen
metsästämiseen ja kaskenkaatamiseen, jonkalaiseen viljelystapaan he
olivat tottuneet Suomessa.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa asui suomalaisia jo suuri joukko
Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja
Helsinglannin saloilla. Suomalaisten siirtymistä Ruotsiin jatkui tämän
vuosisadan lopulle saakka, niin että heitä silloin mainitaan levinneen
150 pitäjään, jopa Norjankin puolelle. Yksin Vermlannin metsissä
asuvien suomalaisten lukumäärä täytyy olettaa nousseen tuhansiin,
koskapa asiakirjoissa kerrotaan vuonna 1644 moniaita satoja
suomalaisia kuuluneen Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa
maakunnan puolustukseen tanskalaisia vastaan. Nämä suomalaiset olivat
enimmäkseen kotoisin Rautalammin laajasta pitäjästä, mutta joukossa
oli myöskin sellaisia, jotka olivat tulleet Hämeestä, Karjalasta ja
varsinkin Pohjanmaalta.

Ensi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt, he saivat
rauhassa kaataa kaskeaan ja polton kautta syntyneeseen tuhkaan kylvää
siementään sekä koota runsaita satoja. Heidän asutuksensa olivat niin
etäällä muista, etteivät heidän eristetyt kaskimaansa herättäneet
erityisempää huomiota. Mutta mikäli suomalainen ja ruotsalainen asutus
lähenivät toisiaan, alkoivat ruotsalaiset naapurit kiinnittää
huomiotaan suomalaisten kaskenviljelykseen. He alkoivat lähetellä
valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle, syyttäen
suomalaisia tahdittomasta kaskimaitten valtaamisesta ja metsien
polttamisesta, minkä kautta he hävittivät arvokasta tukkimetsääkin.
Myöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästämisestä.

Ruotsin hallitus ryhtyi voimaperäisiin, jopa liiankin ankariin
toimenpiteisiin metsäsuomalaisten suhteen lopettaakseen heidän metsiä
raiskaavan viljelystapansa. Säädettiin laki, joka ankaran sakon ja
vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen.
Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurojen ja hirvien
ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten
pahansuopaisuudesta ja kateudesta eivät suomalaiset olleet niinkään
valmiit noudattamaan määräyksiä kaskenpolttoon nähden eivätkä myöskään
välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus katsoi
tarpeelliseksi säätää uusia, ankarampia lakeja metsien suojelemiseksi.
Vuonna 1637 annettiin määräys, että metsäsuomalaisten oli muutettava
takaisin Suomen niemelle ennen seuraavan vuoden Valporin päivän iltaa.
Tällaisen määräyksen täytäntöönpano synnytti kuitenkin voittamattomia
vaikeuksia. Ensinnäkään eivät suomalaiset olleet suostuvaisia
jättämään vaivalla raivaamiansa peltoja ja asumuksiaan, ja toisekseen
oli mahdotonta kenenkään saada heidät kaikki etsityiksi kymmenien,
jopa sadankin mailin etäisyydestä, metsien ja salojen sydämistä.
Nähtyään, ettei edellämainitusta muuttomääräyksestäkään ollut
toivottua tulosta, vaan kasket yhä edelleenkin palaa leimusivat
suomalaisten asutuksilla, antoi hallitus vielä ankaramman, jopa
epäinhimillisen raa’an julistuksen, jossa käskettiin “polttaa kaikki
suomalaisten riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan, jotta he ovat
elintarpeitten puutteessa pakotetut jättämään torppansa”. Mentiinpä
niinkin pitkälle, että ruotsalaisten sallittiin ajaa suomalaisia pois
tiloiltaan ja vallata niitä itselleen, varsinkin jos ei näillä
sattunut olemaan tiloihinsa laillistettua omistusoikeutta.

Tällaiset ankarat toimenpiteet sekä yleinen vaino tietenkin sai
aikaan, että monet suomalaiset jättivät rakkaat metsätorppansa ja
läksivät perheineen etsimään työansiota rintakyliin, kaupunkeihin ja
Taalain vaskikaivannoille. Ainoa, joka koetti jonkun verran heidän
oikeuksiansa puoltaa, oli Vermlannin kuvernööri Stake. Tällainen oli
Ruotsin suomalaisten varhaisempi historia ja näin surullinen heidän
asemansa siihen aikaan, jolloin uudisasukkaita etsittiin Delawaren
siirtokuntaan.

V. 1640 saapui Ruotsin hallitukselle kirje Neriken ja Öreborgin
kuvernööriltä, jossa tämä ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä
kuljeksivan paljon työttömiä ja tilattomia, kaskimaansa jättäneitä
suomalaisia sekä kysyi hallitukselta neuvoa, miten hänen näitten
suhteen oli meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin,
jolloin Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisempiin
toimenpiteisiin metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawareen.
Vastatessaan kuvernöörin kirjeeseen käski hallitus häntä
neuvottelemaan läänissään asuvien suomalaisten kanssa ja kehoittamaan
heitä muuttamaan Amerikaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat
sekä luvan kaataa kaskea ja metsästää siellä mielin-määrin.
Kuvernöörin kehoitusta noudattaen lupautuivat muutamat suomalaiset
lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin väkineen heti
Göteborgiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan.

Kristiinan linnan komentajana ollut luutnantti Mauno Kling lähetettiin
Taalain maakunnassa sijaitsevan Berglannin eli Falun vaskikaivannon
ympäristöllä asuvien lukuisten suomalaisten luokse selostelemaan
Delawaren siirtokunnassa uudisasukkaille luvattuja etuja ja
kehoittamaan suomalaisia lähtemään sinne maanviljelijöiksi. Tältä
matkaltaan sai toimellinen Kling neljätoista suomalaista uudisasukasta
Amerikaan. Niinikään ilmoittautui Sundin pitäjästä neljä suomalaista
halukkaiksi muuttamaan perheineen Delawareen. Näiden nimet olivat:
Eskil Larsson, Clement Jöranson, Jöns Påvelsson ja Bertil Eskelsson.
Miehiä oli syytetty kaskenpoltosta ja heidät oli tuomittu omaisuutensa
menettäneiksi sekä joksikin aikaa sotapalvelukseen. Ruotsin hallitus,
joka halusi lähettää juuri tällaisia rikoksellisia siirtokuntaan,
antoi määräyksen asianomaisille virkamiehille palauttaa miesten
omaisuuden rahana takaisin sekä avustaa heitä perheinensä
kuljetettaviksi Göteborgin satamaan ja sieltä valtamerilaivaan.

Vapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää
määrää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen hengen. Hallitus käytti
sentähden voimakkaampia keinoja siirtolaisten hankinnassa. Vermlannin,
Neriken ja Taalain kuvernöörit saivat v. 1641 määräyksen, jonka mukaan
metsiä raiskanneet, Amerikaan lähtöä vastaan olevat suomalaiset olivat
vangittuina tuotavat Göteborgiin ja sieltä kuljetettavat siirtokuntaan
lähtevään laivaan. Tämä määräys koski myöskin palveluksestaan
karanneita sotamiehiä.

Näitä keinoja käyttämällä saatiin kokoon sataan henkeen nouseva
siirtolaisjoukko lähtemään Uuteen Ruotsiin, ja se onkin itse asiassa
ensimäinen varsinainen siirtolaismatkue. Kalmar Nyckel-laivan, jolla
varsinaiset siirtolaiset, siis myöskin suomalaiset matkustivat,
matkustajaluetteloa ei ole löydetty. Ainoastaan toisen, karjaa
kuljettavan “Caritas”-laivan luettelo on säilynyt. Syksyllä läksivät
Kalmar Nyckel ja Caritas Amerikaa kohden, lastina paitsi
edellämainittu, lähes sataan henkeen nouseva siirtolaisjoukko, jonka
runsaana enemmistönä olivat suomalaiset, myöskin hevosia, lehmiä,
lampaita, kauppatavaraa, ampumatarpeita y. m. Myrskyisen matkan
perästä saavuttiin Delawareen keskitalvella v. 1641 tahi 42.

Uuden Ruotsin siirtokunnassa syntyi vilkasta elämää ja ripeätä
toimintaa tämän siirtolaisjoukon saavuttua. Kuvernööri Ridder jakoi
uudisasukkaille sopivat palstat Kristiinan linnaa ympäröivästä
metsämaasta. Kevättalvella v. 1642 kuului metsästä pauke ja ryske
aamusta iltaan, kun suomalaiset korvenperkaajat iskivät hartiavoimin
kirveensä jykeviin tammi- ja pyökkipuihin, jotka hirveällä rytinällä
kaatuivat maahan. Sieltä ja täältä metsäaukeamasta alkoi kohota sankka
savu, ja pimeinä öinä leimusi punerva metsätuli, ilmaisten noiden
sivistyksen tienraivaajain siellä polttelevan raivattujen peltojensa
risukkoa tai sytyttävän kaskimaitansa palamaan.

Kevään ja kesän uutteran, väsymättömän työn tuloksena nähtiin
Delawaren siirtokunnassa, etenkin Kristiinan linnan lähistöllä
Uplandissa ja Finlandissa isompia ja pienempiä metsäaukeamia
peltoineen ja vaatimattomine hirsihuoneineen sekä joku pieni puron
partaalle rakennettu suomalainen saunakin illan hämärissä lämpiävän.
Uudistilojen pelloilla seisoi viljakuhilaita, maissikekoja ja
alavimmilla niityillä korkeita heinäsuovia todistamassa Ruotsissa
vainottujen metsäsuomalaisten korvenperkauskykyä.




SIIRTOLAISIA KERÄTÄÄN SUOMESTA VV. 1642—1644


Siirtykäämme taas Ruotsiin, jossa puuhataan Delawaren siirtokunnan
asuttamiseksi, valmistellen uusia retkikuntia. Siirtolaisia
hankittaissa kohdisti kreivi Pietari Brahe huomionsa taitaviin
suomalaisiin käsityöläisiin, joita oli kehotettava muuttamaan
Delawaren siirtokuntaan. Tämä Suomen rakastettu kenraalikuvernööri,
joka asui tällä kertaa Tukholmassa valtakunnanneuvoston jäsenenä, oli
epäilemättä oppinut tuntemaan suomalaiset uutteriksi käsityöläisiksi,
jollaisina he menestyisivät Amerikassa, missä juuri sellaista väkeä
tarvittiin.

Siirtokunta-asioita valvova johtokunta kutsui palvelukseensa virastaan
vapautetun kapteenin _Johan Printzin_, joka oli yksi
kolmikymmenvuotisen sodan sankareita. Hän sai toimekseen matkustaa
pohjois-Suomeen kehottelemaan tilattomia perheitä muuttamaan
Amerikaan, jossa heille annettaisiin uudistiloja verrattain
edullisilla ehdoilla. Mitään varmaa tietoa ei ole siitä, kuinka monta
siirtolaista Printz sai toimitetuksi lähtemään Delawareen, mutta
mikäli hajanaiset asiakirjat myöhemmin mainitsevat, seurasi useita
suomalaisia Printziä Delawareen Länsi-Pohjan maakunnasta,
Tornionjoelta ja Korsholman linnan läänistä.

Pakkokeinoja käytettiin tälläkin kertaa, varsinkin pikku rikollisten,
karanneitten sotamiesten ja velkavankien lähettämiseksi Amerikaan.
Tällaisista siirtolaisista mainittakoon kirjanpitäjä Johan Fransson
Viipurista ja kaksi luvattomasta metsästyksestä syytettyä miestä
Ahvenanmaalta. He saivat määräajan siirtokuntaa palveltuaan takaisin
kansalaisoikeutensa ja nähtävästi uudistilatkin.

Ruotsin metsäsuomalaisiakaan ei unhotettu. Varsinkin kodittomina
kuljeksivia suomalaisia kehotettiin perheineen muuttamaan Delawareen.
Mutta kun ei siirtolaisia näillä keinoin saatu nytkään karttumaan
riittävää määrää, annettiin taaskin määräys Vermlannin ja Taalain
kuvernööreille vangita sellaiset suomalaiset, jotka voitiin vielä
asettaa syytteeseen kielletystä metsänraiskauksesta ja tuoda heidät
Göteborgista lähtevään siirtolaislaivaan.

Tämän viidennen retkikunnan laivat olivat “Svan” ja “Fama”.
Matkustajista mainitaan siirtokunnan kuvernööriksi nimitetty,
everstiluutnantin arvon saanut Johan Printz, pastori Campanius Holm,
herra Kristopher Boije sekä noin viisikymmenhenkinen siirtolaisjoukko.
Uudisasukkaiden enemmistön muodostivat Suomen ja Ruotsin suomalaiset,
jota vastoin linnanpalvelukseen matkustavat sotamiehet ja merimiehet
olivat ruotsalaisia. Myrskyisen matkan perästä ankkuroivat laivat
Kristiinan satamassa v. 1643.

Kuudetta retkikuntaa varten varustettiin laivat Fama ja Kalmar Nyckel.
Tällä kertaa näyttää Uuden Ruotsin kauppayhtiön tarkoituksena olleen
vientiliikkeen laajentaminen Keski-Amerikan satamiin ja Caribean
saarille. Laivat lastattiin puutavaralla, tervalla y. m.
vientitavaralla. Oli määrä poiketa samalla retkellä Delawaressa ja
viedä sinne niinikään lastia ja siirtolaisiakin. Mutta pieneksi
supistui tämän retkikunnan siirtolaisjoukko, vain muutamia kymmeniä
oli mukana. Näistä mainitaan joitakin olleen Suomestakin, kuten eräs
karannut sotamies Kajaanista, eräs talonisäntä Huittisista ja toinen
Pomarkusta, jotka viime mainitut rikolliset saivat omasta pyynnöstään
luvan matkustaa Amerikaan. Niinikään mainitaan olleen joitakin
Vermlannin suomalaisia ja muutamia ruotsalaisia siirtolaisia. Tämä
retkikunta saapui Delawareen talvella v. 1644. Paluumatkallaan
joutuivat laivat seikkailuihin ja olivat pidätettyinäkin. Tämä oli
Kalmar Nyckelin neljäs ja viimeinen matka.

[Kuva: SUOMALAINEN AMIRAALI KLAUS FLEMING, siirtokunnan asioitten
uskollinen ja kyvykäs valvoja Ruotsissa.]




VAIKEUKSIA SIIRTOKUNNAN KANSOITTAMISESSA


Uuden Ruotsin toimellinen kuvernööri Johan Printz oli ahkerassa
kirjevaihdossa kotimaisen hallituksen ja yhtiön johdon kanssa,
lähetellen kirjeitään ei ainoastaan oman maansa laivoilla, vaan
myöskin, milloin näytti luotettavalta, hollantilaisten ja
englantilaistenkin mukana. Kirjeissään pyysi hän turkisliikkeessä
tarvittavaa vaihtotavaraa, muonaa, aseita, linnan puolustusväkeä ja
siirtolaisia.

Ruotsissa ei puuttunut hyvää tahtoa siirtokuntaa kohtaan, jonka
tarpeet tunnettiin. Mutta tähän aikaan oli valtiolla kaikenlaisia
vaikeuksia m. m. sota Tanskaa vastaan, mitkä seikat vaikeuttivat
ulkomaakaupan laajentamista ja siirtokunnan kansoittamista. Uuden
Ruotsin kauppayhtiön esimies amiraali Klaus Fleming kaatui
lippulaivallaan 1645. Siirtokunnasta palaava Kalmar Nyckel joutui
tanskalaisten hyökkäyksen alaiseksi vioittuen kelpaamattomaksi.
Siirtolaisjoukkojen lähettäminen Delawareen täytyi näin ollen supistaa
ja viedä sinne vain välttämättömiä tarpeita.

Seitsemännelle retkelle varustettiin lujarakenteinen ja useilla
tykeillä asestettu “Gyllen Haj” niminen laiva. Lastina mainitaan
olleen runsaasti ruokavaroja ja vaatteita, muutamia kotieläimiä,
aseita ja työvälineitä, 5835 jaardia erilaisia kankaita, 500 kirvestä,
302 vaskikattilaa, 774 veitsenterää, 432 sormustinta, 143
läkkipeltiastiaa, 24 maljaa, 504 kampaa, 264 korupääveistä, 48
kullattua vaateharjaa, 790 kuvastinta, 10 000 ongenkoukkua, joku määrä
soittokoneita, etupäässä viuluja, seinä- ja taskukelloja, kellonperiä,
lasihelmiä ja monenlaista muuta korutavaraa. Siirtolaisia ei tälle
matkalle kerätty, mutta muutamia läksi vapaehtoisesti.

Toukokuulla 1646 läksi laiva kohti Amerikaa. Kohdattuaan matkallaan
vastatuulia ja myrskyjä, saapui se vasta lokakuulla Delawareen,
menetettyään yhden mastonsakin ja purjeita. Laiva korjattiin
Kristiinassa ja palasi runsaan turkis- ja tupakkalasta kanssa takaisin
Ruotsiin.

Kahdeksas retkikunta saatiin matkakuntoon pikemmin kuin mikään
edellinen matkue. Johan Papegoja keräili siirtolaisia ja sotamiehiä,
joita nyt oli jo helpompi saada lähtemään Amerikaan. Matkustajista
mainitaan erityisemmin lääkäri Hans Kock ja pastori Laurentius Lock.
Elokuulla 1647 lähdettiin Svan nimisellä laivalla matkalle ja
suotuisien ilmojen vallitessa saavuttiin Delawareen syyskuun lopulla.
Se oli joutuisin matka, mitä silloin voitiin yli Atlannin tehdä.

Laiva talvehti Kristiinan satamassa ja läksi keväällä takaisin
turkislastineen. Myöskin pastori Campanius Holm, linnanpäällikkö Mauno
Kling, aatelismies Liljehöök sekä muutamia linnan palvelijoita ja
vapaita miehiä purjehti takaisin Ruotsiin.




ONNETON RETKI


Erittäin suotuisissa olosuhteissa varustettiin yhdeksättä retkikuntaa.
Kotiin palanneet sotamiehet y. m. antoivat kiittäviä lausuntoja
Amerikasta ja niistä eduista, joita Delaware tarjosi uudisasukkaille.
“Amerikan tauti” tarttui kansaan, monen ruotsalaisen ja suomalaisen
mieli alkoi palaa Uuteen Ruotsiin. Hallitukselle saapui kirje
Vermlannista, jossa ilmoitettiin kaksisataa suomalaista olevan
valmiina matkustamaan siirtokuntaan. Ei enää tarvittu voimakeinoja
käyttää uudisasukasten hankkimisessa.

Heinäkuun alussa 1649 oli “Katt” niminen laiva lähtövalmiina.
Siirtolaisia oli seitsemänkymmentä henkeä ja lisäksi noin puolensataa
käsittävä joukko laivaväkeä, sotamiehiä y. m. Ainoastaan osa Amerikaan
pyrkivistä Vermlannin suomalaisista pääsi tällä kertaa lähtemään,
sillä siirtolaisten joukossa oli ruotsalaisiakin ja ainakin kaksi
miestä Suomesta: Israel Pedrson ja Andres Michelson.

Onnellisesti purjehdittiin yli Atlannin ja poikettiin St.
Martique-saarelta suoloja ottamassa. Sieltä lähdettiin kohti Delawarea
suotuisan myötätuulen puhaltaessa, ja matka joutui. Mutta sitten
seurasi kamala onnettomuus. Noin kahdeksankymmentä mailia Porto
Ricosta pohjoiseen koski laiva erääseen koralliriuttaan, jossa se
vioittui kelpaamattomaksi. Matkustajat pelastuivat läheiseen
asumattomaan saareen, jonne osa laivan lastistakin kuljetettiin. Mutta
saarella ei löytynyt vettä, ja matkustajat saivat kahdeksan päivää
kärsiä mitä hirveintä janoa. Silloin tapasi haaksirikkoutuneet eräs
ohikulkeva espanjalainen laiva, joka vei tiedon Porto Ricoon. Sieltä
saapui pari hallituksen laivaa, ja onnettomat pääsivät ihmisten
ilmoille. Ruokaa ja juomaa saivat he nyt henkipiteekseen, mutta edessä
oli uusia kärsimyksiä. Kiihkokatoliset espanjalaiset kohtelivat
ruotsalaisia ja suomalaisia vihollisinaan, koska nämä olivat
luterilaisia. Vaikka kolmikymmenvuotinen uskonsota olikin vuosi sitten
päättynyt, niin joko eivät Porto Ricon espanjalaiset sitä tietäneet
tai eivät siitä välittäneet. Vihollisinaan he joka tapauksessa
kohtelivat haaksirikkoutuneita pohjolan luterilaisia. Sotamiehet,
merimiehet ja siirtolaiset pidätettiin saarella panttivankeina.
Ainoastaan laivan komentaja kapteeni Admusson, pastori Nertius ja J.
Lucke saivat matkustaa Europaan viemään kotimaahansa tietoa laivalle
tapahtuneesta onnettomuudesta ja matkustajain kohtalosta. Saarelle
jääneitten panttivankien hoito oli niin peräti puutteellista ja
kurjaa, että useita kymmeniä heistä kuoli muutaman kuukauden kuluessa.
Jotkut uskaliaimmat pääsivät karkaamaan ja harhailtuaan, mikä vuoden
mikä useamman, saapuivat vihdoin Ruotsiin.

Monien neuvottelujen perästä saivat henkiin jääneet kaksikymmentäneljä
ruotsalaista ja suomalaista lähteä pienellä aluksella St.
Christopherin saarelle, josta voisivat englantilaisilla laivoilla
jatkaa matkaansa Delawareen. Mutta tätäkin loppujoukkoa kohtasi taas
onnettomuus. Heidät kauppasi ranskalainen laiva, ja he joutuivat
uudestaan vangeiksi. Koettelemukset lisääntyivät, ja taudit
harvensivat joukkoa. Kun vihdoin saavuttiin St. Cruzzin saarelle,
koitti vapaus, mutta haaksirikkoutuneesta retkikunnan väestöstä oli
enää elossa vain viisi miestä. He saivat matkustaa Ruotsiin kertomaan
retkikunnan surulliset vaiheet.

Asiasta syntyi monivuotinen kirjevaihto Espanjan ja Ruotsin
hallitusten välillä, tuottamatta kumminkaan hyvitystä vahingon
kärsineille. Surullinen kuva tämä muuten on sen aikaisesta merikulusta
ja kaappauksista.




VIIMEISIÄ RETKIKUNTIA


Haaksirikkoutuneen Katt-laivan menetys ja vaivoihin kuolleitten
siirtolaisten kohtalo masensi Uuden Ruotsin kauppayhtiötä sekä
taannutti Delawaren siirtokunnan kehitystä. Kului pari vuotta
toimettomuudessa, ja Amerikassa asuvat uudisasukkaat saivat tulla omin
neuvoin toimeen.

Tällä välin lähetteli kuvernööri Printz hollantilaisissa laivoissa
kirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari Brahelle,
kertoen siirtokunnan tarpeista ja puutteista seuraavaan tapaan:
Tilanne siirtokunnassa olisi lupaava, sillä uudisasukkaitten
varallisuus kasvaa, ja maata raivataan viljelykselle, mutta lisäväkeä
välttämättömästi tarvitaan. Mahdollisten hyökkäysten sattuessa on
Uuden Ruotsin puolustajain joukko liian pieni torjumaan viholliset,
josta syystä olo on epäturvallista. Sitäpaitsi siirtokunnan kauppa on
lamassa, sillä kun ei ole riittävästi vaihtotavaraa ostaakseen
turkiksia indiaaneilta. Ellei lähimmässä tulevaisuudessa saada
siirtokuntaan lisää sotilaita ja uudisasukkaita, häviää Uuden Ruotsin
siirtokunta kokonaan, ja Ruotsin aikeet kauppansa laajentamiseksi
menevät hukkaan.

Siirtokuntaa koskevat asiat otettiin vihdoin 1653 Ruotsin
hallitusneuvostossa käsiteltäviksi, ja päätettiin ryhtyä sellaisiin
toimenpiteisiin, että voitaisiin heti lähettää Uuteen Ruotsiin
vähintäin kolmesataa siirtolaista sekä puolensataa sotamiestä
sikäläisten linnojen puolustajiksi.

Kahta laivaa alettiin varustaa matkakuntoon. Amerikassa olleen Sven
Skuten toimeksi annettiin hankkia Vesteråsin, Vermlannin ja Taalain
maakunnista sellaisia siirtolaisia, jotka vapaehtoisesti lähtisivät
Delawareen. Tulos oli erinomaisen hyvä, vaikka aikaa kuluikin enemmän
kuin oli luultu. Kun vihdoin toinen laivoista, “örn”, joka oli
suurikokoinen, 40 tykillä varustettu alus, saatiin lähtövalmiksi,
laskettiin siinä olevan 230 siirtolaista, 40 merimiestä ja saman
verran sotamiehiä. Siirtokuntaan matkustivat myöskin vasta nimitetty
kuvernööri J. Rising, insinööri Lindström ja luutnantti Gyllengren.

Vastuksitta ei tämäkään retkikunta päässyt Amerikaan. Jo Jyllannin
rannalla syntyi siihen vuoto, joka kuitenkin saatiin korjatuksi.
Pohjan merellä yllätti myrsky hidastuttaen kulkua, ja lopuksi ajautui
laiva Englannin rannalle ja uudestaan korjattiin Weymouthissa.
Atlannilla taas ahdistivat myrskyt ja taudit. Oli lämpimät ilmat ja
puute raittiista juomavedestä, josta syystä kuumetauti sai sellaisen
vallan, että yhteen aikaan laivalla merkittiin 230 henkeä sairaiksi.
Muutamat hyppäsivät mereenkin ja saivat hautansa aalloissa. St.
Christopherin satamassa saatiin parempaa vettä ja lääkkeitäkin, niin
että voitiin lähteä lopputaipaleelle. Vielä oli kestettävänä lähellä
Virginiaa äkillinen vihuri, joka suisti muutamia merimiehiä kannelta
aaltoihin ja särki purjeet. Kaikin puolin kurjassa tilassa saapui
retkikunta toukokuulla 1654 Kristiinan satamaan. Noin sata henkeä oli
matkalla kuollut.

Uuden Ruotsin siirtokunta sai kuitenkin tuntuvan väenlisäyksen,
kolmattasataa henkeä, jotka asettuivat siirtokuntaan uudisasukkaina
viljelemään Delawaren kauniita rantamia.

Gyllen Haj nimisen laivan oli määrä lähteä yhtä matkaa örnin kanssa,
mutta se vioittui Ruotsin vesillä ja joutui korjauksille, päästen
lähtemään vasta myöhemmin, josta syystä tämän laivan matkue muodostaa
yhdennentoista retkikunnan. Tähän laivaan lastattiin etupäässä
kaikenlaista tavaraa, niin että vain pienempi määrä matkustajia
mainitaan olleen siinä. Laivan oli määrä poiketa Porto Ricossa
tiedustelemassa yhdeksännen retkikunnan haaksirikkoutuneita, minkä
asian erityinen valvonta oli uskottu kapteeni Admussonille.
Lähdettyään toukokuulla Ruotsista saapui laiva heinäkuun alussa Porto
Ricoon, jossa retkeilijät viipyivät kuusi viikkoa. Siellä kuoli
kapteeni Admusson. Espanjalainen kuvernööri kohteli tällä kertaa
ruotsalaisia ystävällisesti.

Jatkettuaan suotuisan myötätuulen vallitessa matkaansa saapui Gyllen
Haj hyvin pian Pohjois-Amerikan rantavesille. Mutta selittämättömistä
syistä ajoi se Delawaren lahden sivuitse, tullen hollantilaiselle
alueelle Long Islandin rantamille. Siellä joutui retkikunta
hollantilaisten vangiksi, sillä Uuden Alankomaan kuvernööri Stuyvesant
oli sotaisessa suhteessa Uuden Ruotsin kanssa ja valmisteli sen
valloittamista. Laiva lastineen joutui kokonaan hollantilaisten
omaksi. Sotamiehet lähetettiin Europaan, josta voivat koteutua
Ruotsiin. Merimiehet ja siirtolaiset saivat astua maihin Uudessa
Amsterdamissa ja joko jäädä sinne tai sisämaitse matkustaa Delawareen.
Monet tämän retkikunnan siirtolaisista jäivät hollantilaisten
siirtokuntaan ainaiseksi. Uuden Alankomaan (sittemmin New Yorkin)
vanhimmissa asiakirjoissa tapaa silloin tällöin hollantilaisten ja
ruotsalaisten nimien rinnalla puhtaasti suomalaisenkin nimen.




KAHDESTOISTA RETKIKUNTA. SATA SUOMALAISTA MUKANA.


Kaarlo X Kustaan nousu Ruotsin valtaistuimelle merkitsi uutta elämää
hallituksessa. Muun muassa alettiin taas järjestellä Ruotsin
ulkomaakauppaa, erittäinkin Englannin kanssa. Uuden Ruotsin
kauppayhtiö muutettiin _“Amerikan kauppayhtiöksi”_, ja sen tarkoitus
oli harjoittaa siirtolaisliikkeen ohella tupakan tuontia Virginiasta
y. m. Uuteen kauppayhtiöön ostettiin taas osakkeita aivan kilvan. Muun
muassa niitä ostivat suomalaiset: kreivittäret Maria de la Gardie,
Brita Kurki, Klaus Flemingin perilliset sekä Viipurin kaupunki.

Kahdennelletoista retkelle Amerikaan varustettiin purjelaiva
“Merkurius”, joka oli varustettu 14 puolustustykillä. Retkikunnan
johtajaksi nimitettiin Delawaren entinen varakuvernööri J. Papegoja ja
kapteeniksi Henry Haygen. Siirtolaisia ei tarvittu enää väkipakolla
hankkia, sillä laivaa varustaissa oli Göteborgiin kokoontunut
kaksisataa siirtolaista, näistä Vermlannin suomalaisia
kahdeksankymmentä. Laivaan voitiin sijoittaa ainoastaan 130 henkeä,
siihen luettuina siirtolaiset, merimiehet ja linnanpalvelusväki. Tämän
kahdennentoista retkikunnan siirtolaisista on säilynyt seuraava
luettelo:

Ruotsalaisia vaimoja 2, ruotsalaisia miehiä 2; suomalaisia miehiä 33,
suomalaisia vaimoja 16, suomalaisia neitosia 11, suomalaisia lapsia
32. Yhteensä siis 96 siirtolaista, joista suomalaisia 92. On
luultavaa, että merimiehinä ja linnanpalvelukseen vietävien joukossa
oli myöskin suomalaisia, niin että todennäköisesti tällä laivalla oli
ainakin sata suomalaista.

Marraskuulla 1655 läksivät he matkalle, viipyen välillä neljä
kuukautta. Kun he saapuivat Delawareen, saivat he tietää siirtokunnan
sillä välin joutuneen hollantilaisen hallinnon alle. Vaikeuksia
tietysti syntyi, sillä hollantilaiset viranomaiset pidättivät laivan.
Kuitenkin sovittelujen ja neuvottelujen perästä saivat siirtolaiset
astua maihin Delawaressa ja jäädä sinne asumaan maanmiestensä
keskuuteen, mutta laivan miehistö ja sotilaat palautettiin
hollantilaisilla laivoilla Europaan. Laiva lastineen joutui Hollannin
kauppayhtiön haltuun.

Uuden Ruotsin joutuminen Hollannin kauppayhtiön hallintoon katkaisi
kerrassaan liikeyhteyden ja siirtolaisten lähettämisen Ruotsista
Delawareen. Mutta seuraavan kymmenen vuoden ajalla saapui vielä
pienempiä joukkoja ja yksityisiä siirtolaisia Ruotsista Delawareen,
varsinkin Vermlannin suomalaisia, jotka matkustivat sinne
hollantilaisilla laivoilla.







III. DELAWAREN SIIRTOKUNNAN VAIHEET


KINASTELU DELAWAREN OMISTAMISESTA


Silloin kun Peter Minuit esitti Ruotsin hallitukselle siirtokunnan
perustamista Pohjois-Amerikaan, suositteli hän erityisemmin Delawaren
hedelmällistä jokilaaksoa, vakuuttaen, ettei se alue kuulunut
millekään europalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Mikäli oli
kysymys varsinaisista siirtokunnista ja kauppa-asemista, piti vakuutus
paikkansa, sillä sellaisia siellä ei ollut enemmän hollantilaisilla
kuin englantilaisillakaan. Mutta toisaalta harjoittivat hollantilaiset
ja englantilaiset Delawaren jokivarrella asuvien indiaanein kanssa
turkiskauppaa, molemmat tavotellen siellä yksinoikeuttakin sanottuun
liikkeeseen. Kumpainenkin kansa väitti jokialueen kuuluvan itselleen.

Hollantilaiset perustivat oikeutensa Henry Hudsonin löytöretkiin,
hänen, joka Hollannin kauppayhtiön palveluksessa purjehtien laski
laivansa ankkuriin Delaware-joen suussa ja purjehti pitkin
Hudson-virtaa. Kun pian sen jälkeen hollantilaiset perustivat
Hudson-virran varrelle siirtokunnan sekä kauppa-aseman
Manhattan-saarelle, nykyiseen New Yorkiin, niin harjoittivat he sieltä
päin turkiskauppaa etelämpänä sijaitsevan Delawaren varsilla. Olivatpa
hollantilaiset ehtineet ennen ruotsalaisten ja suomalaisten tuloa
rakentamaan pienen linnoituksenkin sanotun virran varrelle kauppansa
tukemiseksi. Sen indiaanit kuitenkin hävittivät.

Englantilaiset puolestaan väittivät koko Pohjois-Amerikan itärannikon
kuuluvan heille Cabotien ja Raleigh’in löytöretkeilyjen perusteella.
Ennen Uuden Ruotsin siirtolan perustamista oli heillä kaksi laajaa ja
kukoistavaa siirtokuntaa Amerikassa: Delawaresta etelään sijaitseva
Virginia ja pohjoisessa Uusi Englanti, nykyinen Massachusettsin
valtio. Englantilaisia turkislaivoja purjehti niinikään Delawaressa
sikäläisten indiaanein kanssa kauppaa tehden. Milloin heitä häirittiin
ja estettiin, pitivät he sitä rikoksena Englannin hallitusta vastaan.

Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät voineet oikeuksiaan perustaa
löytöretkeilyjen kautta saavutettuihin valtauksiin. Mutta heillä oli
kuitenkin pätevä omistusoikeus siihen alueeseen, johon Uuden Ruotsin
siirtokunta perustettiin, ja tämä oikeus nojautui lailliseen oston
kautta saatuun omistukseen. Indiaanit olivat Delawaren rantamien
varsinaiset alkuperäiset omistajat, ja heiltä ruotsalaiset ostivat
tarvittavan maa-alan.

Niin pian kuin Uuden Alankomaan kuvernööri Kieft sai tietää
ruotsalaisten ja suomalaisten asettuneen Delawareen, lähetti hän sinne
asiamiehensä Janssenin, jonka tuli, mikäli mahdollista, ehkäistä
siirtokunnan perustamisaikeet ja koettaa saada pohjan miehet palaamaan
takaisin omalle maalleen. Janssen väitti ainoastaan hollantilaisilla
olevan oikeuden asettua Delawareen. Uuden Ruotsin siirtokunnan
perustaja Peter Minuit vetosi siihen kauppakirjaan, jolla indiaanit
luovuttivat siirtokunnalle tarpeellisen maa-alueen, niin että heillä
sittenkin oli suuremmat oikeudet kuin hollantilaisilla. Sitäpaitsi oli
hän (Minuit) Ruotsin hallituksen palveluksessa ja käskettävänä.
Hollantilaiset eivät voisi asevoimaankaan turvautuen estää
ruotsalaisten siirtokuntahanketta, sillä näillä oli laivoilla hyvä
tykistö, runsaasti ampumavaroja ja melkoinen joukko sotamiehiä.
Saamatta tarkoitustaan toteutumaan matkusti Janssen takaisin Uuteen
Amsterdamiin.

Niinkuin edellä on jo kerrottu, rakennettiin Uuden Ruotsin
siirtokunnan turvaamiseksi osaksi aitauksella, osaksi muureilla ja
puolustustorneilla varustettu Kristiinan linna samannimisen,
Delawareen juoksevan joen varrelle. Kun se valmistui, siirrettiin
laivoista kanuunat linnoituksen puolustustorneihin. Linnan komennon
jätti Peter Minuit luutnantti Mauno Klingille ja aikoi palata
kotimaahansa, mutta sai, kuten edellä on mainittu, surullisen lopun
myrskyssä St. Christopherin saaren luona.

Kristiinan linnaan jäi noin kolmisenkymmentä miestä sotilaita ja
linnanpalvelijoita. Niinkuin uudisasukkaan elämä erämaassa on
yksinäistä ja ikävää, samaten näitten harvojen pohjan miestenkin ensi
vuoden elämä Amerikassa oli kaikkea muuta kuin vaihtelevaa ja
hupaista. Tavallinen toimi sotamiehillä oli vuoron perään pitää vahtia
linnan ympärillä ja väliaikoina metsästellä ja kalastella.
Kauppayhtiön asiamiehet soutelivat Delaware-joella etsiskelemässä
sisämaasta rannalle tulevia indiaaneja, ostaakseen heiltä
majavannahkoja, sillä niitä silloin paljon kysyttiin kaupassa ja
maksettiin kalliit hinnat. Indiaaneilta saatiin niitä ostaa
kaikellaisilla vähäarvoisilla koru- ja vaatetavaroilla, lasihelmillä
y. m. rihkamalla. Mikäli asiamiehet saivat nahkoja haltuunsa, sikäli
he toivat ne linnan suojaan rakennettuun tavarahuoneeseen valmiiksi,
lähetettäväksi Ruotsiin seuraavan siirtolaislaivan mukana.

Toista vuotta sai Kristiinan linnan väki odottaa, ennenkuin saapui
Delawareen lähetetty toinen retkikunta Ruotsista, tuoden tarvittavaa
tavaraa, ampuma-aseita, sotamiehiä ja pienen joukon siirtolaisiakin.
Laivan saapuminen Kristiinan satamaan synnytti sanoin kuvaamattoman
ilon, joka oli molemminpuolinen. Retkikunnan mukana tullut uusi
kuvernööri Peter Ridder iloitsi tavatessaan pienen siirtokunnan
säilyneenä indiaanein maassa ja muittenkin vaarojen keskellä. Linnan
väestö riemuitsi tavatessaan pitkästä aikaa maanmiehiään sekä
saadessaan välttämättömiä tarpeita ja suurempaa turvaa
olemassa-ololleen. Saapuipa vielä pappikin, pastori Roerus Torkillus
pienen siirtokunnan hengelliseksi neuvojaksi.

Kristiinan linnassa syntyi uutta elämää. Laivan runsas lasti
kaikellaista tavaraa siirtokunnan tarpeeksi purettiin ja kuljetettiin
varastohuoneisiin. Rakennettiinpa vielä kolme uutta rakennustakin
linnan pihaan sekä korjattiin ja lujennettiin varustukset. Uusi
kuvernööri kulki alueellaan tarkastellen ja jaellen
indiaanipäälliköille pieniä lahjoja tulonsa muistoksi ja ystävyyden
merkiksi sekä kehoitti heitä tuomaan majavannahkansa Kristiinan
linnaan, jossa ne ostettaisiin.

Eräs linnan huoneista laitettiin asianmukaiseen kuntoon kirkonmenojen
pitämistä varten. Uskonnollinen elämä oli aikakauden tunnusmerkki, ja
jokainen kävi halulla ja ahkerasti jumalanpalveluksissa. Linnan
rukoushuoneessa pidettiin säännölliset jumalanpalvelukset sunnuntaisin
ja rukoushetkiä arkiaamuin ja -illoin.

Pieni oli vieläkin Uuden Ruotsin siirtokunnan väestö, eipä päälle
puolensadan hengen, sillä vaikkakin toisen retkikunnan mukana saapui
useita kymmeniä sotamiehiä, linnanpalvelijoita y. m., niin samalla
laivalla palasi melkoinen joukko takaisin kotimaahansa. Väestön
vähälukuisuus haittasi Ruotsin etujen valvomista Delawaressa ja
heikensi turkisliikettäkin, mikä tuottava kauppa oli hollantilaisten
ja englantilaisten liikekilpailun esineenä. Turkisliikkeen kautta
joutuivat ruotsalaiset Ridderin aikana yhteentörmäykseen
hollantilaisten kanssa, jotka aikoivat ehkäistä Delawarejoella
purjehtimisen ja anastaa kaupan kokonaan itselleen. Kuvernööri Ridder
purjehti hollantilaisen Nassau-linnan komentajan puheille hyvin
varustetun joukkonsa kanssa vaatimaan selitystä omavaltaiseen
menettelyyn. Nassau-linnasta vastattiin tykinlaukauksella eikä ruvettu
minkäänlaiseen sovitteluun. Ruotsalaiset, ollen sillä kertaa
ylivoimaisia, olisivat voineet valloittaakin hollantilaisten linnan,
mutta kotimaasta annettuja neuvoja noudattaen ei Ridder ryhtynyt
hyökkäykseen, vaan poistui. Ruotsalaiset saivat sittemmin vapaammin
harjoittaa kauppaa Delaware-joella.

Englantilaisten turkiskauppiaitten kanssa niinikään jouduttiin ikävään
kosketukseen. New Havenin turkiskauppiaat lähettivät asiamiehensä
Lambertin ja Turnerin katsomaan Delawaren rantamilta sellaista
paikkaa, johon voitaisiin perustaa englantilainen siirtola ja
kauppapaikka. Nämä ostivat joen itärannalta kappaleen maata
indiaanipäälliköiltä, mikä maa sattui rajatusten Uuden Ruotsin alueen
kanssa. Vieläpä möivät indiaanit sellaistakin maata, jonka he olivat
ennen antaneet ruotsalaisille. Englantilaisia uudisasukkaita saapui
siirtolaansa Salemiin ainoastaan toistakymmentä perhettä.

Uuden Ruotsin siirtokunnan harvalukuinen väestö pysyi ensimäiset kolme
vuotta melkein sulkeutuneena Kristiinan linnan varustusten turviin. Ne
harvat uudisasukkaat, jotka saapuivat siirtokuntaan toisen retkikunnan
mukana, saivat itselleen maatilat linnan lähistöltä, mutta eivät vielä
olleet ryhtyneet rakentamaan huoneita mailleen, vaan asuivat niitä
linnasta päin. Mutta kun 1641 saapui Delawareen ensimäinen varsinainen
siirtolaisjoukkue, nuo ennen mainitut Vermlannin suomalaiset y. m.,
laajentui asutus ulkopuolelle Kristiinan linnan aluetta. Monet näistä
vasta saapuneista ruotsalaisista ja suomalaisista siirtolaisista
asettuivat noin parinkymmenen mailin etäisyyteen Delawaren
länsirannalle, seutuihin, jotka sittemmin tunnettiin nimillä Upland ja
Finland. Edellä mainittuun paikkaan olivat vuotta ennen asettuneet
Utrechtistä tulleet hollantilaiset.

Siirtokunnan väkiluvun kasvaminen tapahtui erittäin hitaasti. Laivat
toivat silloin tällöin uusia tulokkaita, mutta samoilla laivoilla
palasi linnan puolustusväkeä ja muitakin miehiä takaisin Ruotsiin.
Viiden ensi vuoden perästä oli väkiluku ainoastaan sata henkeä, joista
noin puolet asuivat uudistiloillaan, toinen puoli palveli linnojen
puolustusväkenä ja kauppayhtiön asiamiehinä. Kuitenkin näitten ensi
vuosien ahkeran työn tuloksena nähtiin Delawaren rantamilla
savupirttejä, hirsihuoneita y. m. asutuksia. Ahkerat uudisasukkaat
uurastivat aamusta iltaan voittaakseen viljelykselle tuota
hedelmällistä, vaikkakin vaikeasti perattavaa maata.




KUVERNÖÖRI JOHAN PRINTZIN AIKA 1643—1653


Viidennen retkikunnan mukana (1643) saapui Delawaren siirtokunnan
kuvernööriksi tarmokas ja toimelias everstiluutnantti Johan Printz,
entisiä kolmikymmenvuotisen sodan upseereja. Samalla laivalla saapui
yhtiön palveluksessa toimiva, liikeasioita valvova Johan Papegoja,
joka kuitenkin palasi hetimiten Ruotsiin, tehden tuonnempana monta
matkaa Uuteen Ruotsiin.

Sotilaan silmällä huomasi uusi kuvernööri siirtokunnan turvattomuuden
mahdollisten hyökkäysten sattuessa, joita voivat toimeenpanna
ympärillä asuvat, epäluotettavat indiaanit ja liikekilpailun vuoksi
hollantilaisetkin. Printzin mukana tuli melkoinen joukko
uudisasukkaitakin Ruotsista ja Suomesta, jotka sijoitettiin
siirtokunnan hedelmällisimpiin paikkoihin, etäämmäksi Kristiinan
linnasta Delaware-joen länsirannalle, aina siihen virtaavan syrjäjoen
Schuylkillin varsille. Näitten uudisasukasten turvaamiseksi ryhtyi
Printz rakentamaan isompia ja pienempiä linnoituksia ja
puolustustorneja, jotka samalla olivat yhtiön varastohuoneina ja
turkiksien säilytyspaikkoina. Näistä oli tärkein ja lujin Elfsborgin
linna Kristiinasta etelään, mikä muutamia vuosia tuonnempana oli
toinen vahvin Uuden Ruotsin linnoista, varustettu kahdeksalla tykillä.
Siellä oli kapteeni Sven Skuten komennettavana parikymmentä
sotamiestä. Tinicum-saarelle rakennettiin Uusi Göteborg niminen linna,
joka niinikään oli varustettu muureilla ja puolustustykeillä.
Pienempiä ampumarei'illä varustettuja puolustustorneja rakennettiin
Kristiinan pohjoispuolella Uplandissa olevaan Mondaliin, jossa oli
muun muassa vedellä käypä jauhomylly. Indiaanein maahan johtavan
vesitien: Schuylkill-joen rannalle rakennettiin niinikään pienemmät
puolustustornit ja varastohuoneet: Uusi Korsholma, Uusi Vaasa ja
Tornio.

Siirtokunnan asutus alkoi levitä etupäässä Kristiinan ja nykyisen
Philadelphian välille, mihin muutamissa vuosissa syntyi Uplandin,
Finlandin, Tinicumin ja Ammaslandin asutuskeskukset. Kuvernööri Printz
ei ollut tyytyväinen Kristiinan linnan asemaan, se kun oli etäämpänä
valtavirran Delawaren varrelta ja alttiina indiaanihyökkäyksille.
Printz ryhtyikin rakentamaan itselleen asuntoa Tinicum-saarelle,
vastarakennetun Uuden Göteborgin linnan turviin, sellaiselle paikalle,
jossa luonto tarjosi puolustukseen nähden etuisuuksia ja josta voi
sitäpaitsi hallita purjehdusta ja kaupankäyntiä Delaware-joella.
Sitäpaitsi tämä uusi kuvernöörin asunto tuli keskemmälle siirtokuntaa
ja lähemmäksi uudisasutuksia Uplandia, Finlandia, Ammaslandia ja
Racoon-aluetta, noin yhdeksän mailia nykyisestä Philadelphiasta.

Vaikka kuvernööri Printz oli sotilas ja luonteeltaan käskevä, jopa
ankarakin, mitä luonteenominaisuutta hänen alamaisensa saivat usein
kokea, vältti hän kuitenkin tarpeettomasti ryhtymästä riitaan
naapureinsa indiaanein, hollantilaisten ja englantilaisten kanssa.
Indiaanein kanssa uudisti hän tavanmukaisen ystävyyden jakamalla
lahjoja päälliköille. Hollantilaisten ja englantilaisten kanssa
onnistui hänen ensi vuosina pontevuudellaan ja päättäväisyydellään
menetellä niin, että nämä naapurit oppivat antamaan arvoa ja
kunnioitusta Ruotsin oikeuksille Delawaressa. Hän oli kirjevaihdossa
Uuden Alankomaan, Virginian ja Massachusettsin kuvernöörien kanssa.
Pienemmät turkisliikkeen y. m. kautta syntyneet selkkaukset koetettiin
sovitella, ja kaikki saivat oikeuden harjoittaa liikettä
Delaware-joella. Niinpä esimerkiksi Uuden Englannin eli
Massachusettsin kuvernööri Johan Wintrop lähetti Printzille kirjeen
1644, selittäen Englannin oikeuksia Pohjois-Amerikan rantamaihin ja
vaatien Uuden Ruotsin siirtokunnan alistumista englantilaisen
hallinnon alle sekä yksinoikeutta turkiskauppaan indiaanein kanssa.
Kuvernööri Printz puolestaan vetosi Uuden Ruotsin kauppayhtiön oston
kautta saavuttamiin oikeuksiin Delawaren jokilaaksossa, samalla
huomauttaen Englannin ja Ruotsin hallituksen ystävällisistä väleistä,
josta syystä siirtokuntaa vastaan tähdätyt epäoikeat menettelyt voivat
johtaa valtiot ikävyyksiin, vieläpä sotaankin keskenään. Jatkuvan
kirjevaihdon tuloksena oli yhteisen komitean valitseminen
tarkastelemaan ja järjestelemään siirtokuntain maanomistusoikeuksia ja
kauppaetuja, sekä muita riidanalaisia kysymyksiä. Tähän
yhteiskomiteaan tulivat englantilaisten edustajina Nathanael Turner ja
Isack Lambert sekä Uuden Ruotsin edustajina kuvernööri Printz,
kapteenit Mauno Kling ja Christie Boije, linnanvirkailijat Henrick
Haygen, Gregorius van Dyck ja suomalainen Carl Johnsson. Komitea
lienee onnistunut sovittelussaan, koskapa englantilaisten kanssa
pysyttiin verrattain hyvissä väleissä vuosikausia.

Delawaren asukkaat oivalsivat alusta pitäen, mikä merkitys on
maanviljelyksellä, sillä harvassa löytyy niin viljavaa maata, kuin
mitä täällä uudisasukas tapasi. Kuvernööri Printz oli itse innostunut
maanviljelykseen. Kartanonsa lähelle Tinicum-saarelle raivautti hän
laajan viljavainion, jossa hän erityisemmin kokeili tupakan ja maissin
viljelystä. Toisenkin tilan raivautti Printz itselleen Uplandin ja
Finlandin välille, joka sittemmin tunnettiin nimellä Printztorppa.
Täällä oli hänellä kaiken aikaa suomalaisia työssä. Kuvernööri
kehoitti uudisasukkaitakin viljelemään tupakkaa, neuvoenkin heitä
siihen. Muutamat sitä koettivatkin viljellä, kuitenkin huonolla
menestyksellä. Tupakan viljelys ei kuitenkaan yleistynyt Delawaressa.
Ruotsalaiset ja suomalaiset kylvivät peltoihinsa mieluummin ruista ja
ohraa, sillä niitä olivat he oppineet vanhassa maassa viljelemään.
Suomalaiset, jotka sitäpaitsi ensi vuosinaan vähin kaasivat kaskeakin,
tiesivät rukiista saavansa parhaimman sadon.

Minkä uudisasukkaat saivat pelloiltaan viljaa, se ensi vuosina
jauhettiin käsikivillä jauhoiksi. Sellaisia lienee ollut monessakin
suomalaiskodissa, koskapa mainitaan suomalaisten Maunun, Juhanin ja
Andreaksen omistaneen tällaisia myllyjä. Kristiinan linnan luona oli
tuulimylly, ja toinen lienee ollut Uplandissa hollantilaisilla
uudisasukkailla. Kuvernööri Printz rakennutti vedellä käyvän
jauhomyllyn Mondaliin, lähelle nykyistä Philadelphiaa.

Delawaren joella harjoitettavaa kaupankäyntiä varten rakennettiin
Kristiinan satamassa kaksi pienempää purjealustakin eli luuppia.
Toinen näistä aluksista välitti liikettä Elsfborgin linnan
ympäristöllä, toinen Kristiinan linnan ja Tinicum-saarella sijaitsevan
kuvernöörin asunnon välillä. Pari kertaa tehtiin matkoja ulommaksikin:
Virginiaan ja Uuteen Amsterdamiin, josta tuotiin siirtokuntaan karjaa,
hevosia sekä muitakin tarpeita. Edelleenkin pidettiin turkiskauppaa
tuottavimpana liikkeenä, ja sitä Uuden Ruotsin kauppayhtiö
asiamiestensä kautta erityisemmin harjoitti. Mutta tässä liikkeessä
tarvittiin melkoista pääomaa, paljon rihkamaa, jolla vaihdettiin
indiaaneilta majavan y. m. metsäeläinten nahkoja. Usein puuttui
kauppayhtiöltä vaihtotavaraa, kun sen yhtiön laivat niin harvoin
kävivät Delawaressa. Printzinkin aikana tapahtui monesti, että kun
indiaanit sisämaista toivat turkiksia rannikolla sijaitseviin
kauppapaikkoihin, ei ruotsalaisilla ollut vaihtotavaraa, josta syystä
majavannahat joutuivat hollantilaisten ja englantilaisten käsiin. Tämä
seikka tuotti suurta tappiota Uuden Ruotsin kauppayhtiölle, vieläpä
pienelle siirtokunnalle kokonaisuudessaankin. Eräänkin kerran, kun
Ruotsista saapui siirtolaislaiva, viedäkseen paluumatkallaan
turkiksia, oli Kristiinan linnan varastohuoneissa ainoastaan viisi
majavannahkaa. Mutta toisella kertaa taas (1648), jolloin yhtiöllä oli
riittävästi vaihtotavaraa, saatiin näitä kalliita turkiksia tavaton
määrä, 1 200 kappaletta, jotka lähetettiin Ruotsiin.

Käsitöitä ja kotiteollisuutta harjoitettiin siirtokunnassa, sillä se
kuului ajan vaatimuksiin. Suomalaiset valmistivat kotonaan
taloustarpeensa, jotka olivat yksinkertaisia puuastioita ja
työvälineitä. Uudistaloissa näki pahkakuppeja, tuohikontteja,
pärekoppia, leilejä y. m. Virsujakin käytettiin jalkineina ja
nahkapukuja vaatetuksena. Käsityöläisiä myöskin oli heidän
keskuudessaan: Suutari- Olli, suomalainen pieksujen tekijä,
Kello-Olli, joka korjaili seinäkelloja. Taitavina puutyöntekijöinä ja
tynnyreitten valmistajina mainitaan Lauris ja Persson. Kaksi
suomalaista nahkuria: Clement Michalson ja Hendrick parkitsivat
vuotia. Michael Michaelssonilla oli paja, jossa valmistettiin ja
korjailtiin teräaseita y. m. Johan Tomminen oli taitava puuseppä.

Siirtokunnassa oli vähän aikaa lääkärikin, Hans Kock, joka saapui
1647. Saunassa kuitenkin paranneltiin pienempiä kipuja, niinkuin
yleensä siihen aikaan Suomessa tehtiin. Kristiinan linnassa oli sauna,
joka oli rakennettu 1640 paikoilla. Kuvernööri Printzin kartanolle
niinikään rakennettiin suomalainen sauna, ja samanlaisia
todennäköisesti löytyi monessa uudistalossa. Se paikka, jossa nykyään
sijaitsee Philadelphian kaupunki, merkittiin erääseen 1648 tehtyyn
hollantilaiseen karttaan, nimellä “Sauno”. Katsoen siihen, että niin
suomalaisia kuin ruotsalaisiakin uudisasukkaita jo silloin asui näillä
seuduin, voitaneen olettaa “sauno” sanan johtuvan suomalaisesta
saunasta, joka mahdollisesti Delawaren rannalla savutessaan herätti
hollantilaisten huomiota.

Delawaren siirtolaisväestö jakaantui kahteen luokkaan: vapaisiin
miehiin ja pikku rikollisiin. Vapaat miehet työskentelivät palkkaa
nauttien Uuden Ruotsin kauppayhtiön palveluksessa taikka asuivat
uudistiloillaan. Pikku rikollisina siirtokuntaan lähetetyt olivat
tavallaan vankeja, ja sellaisina olivat velvoitetut työskentelemään
yhtiön palveluksessa palkatta noin kolme, neljä tahi viisi vuotta,
jonka jälkeen he saivat vapautensa. Sitten saivat he palata Ruotsiin,
jos niin halusivat, taikka jäädä siirtokuntaan, jossa tapauksessa
heille annettiin uudistila tavallisilla asumaehdoilla. Muutamat vangit
pääsivät kohta palkkatoimeen. Niinpä Käkisalmesta kotoisin oleva
kirjanpitäjä Carl Johnsson pääsi kuvernööri Printzin kirjuriksi ja
nautti kaiken aikaa luottamusta ja kunnioitusta.

Korkein oikeudenvalvoja ja tuomari oli kuvernööri. Varsinaista
oikeusistuinta valamiehineen ei mainita ruotsalaisen hallinnon aikana
olleen. Kristiinan linnassa oli vankila, jossa mainitaan eri aikoina
istuneen Sven Vass nimisen miehen, Clement nimisen suomalaisen miehen
sekä noituudesta ja sopimattomasta elämästä syytetyn Karin nimisen
suomalaisen vaimon, joka pääsi pakenemaankin, eikä häntä, ison perheen
äitiä, enää vangittu.

Kuvernööri Printz, ollen pikaluontoinen ja kiivas sotaherra, joutui
usein ikäviinkin selkkauksiin jöröluontoisten, mutta rehtien
suomalaisten kanssa, jotka olivat valmiit velvollisuutensa tekemään ja
kohtuullisen kunniankin antamaan esimiehelleen, mutta saattoivat
vastustellakin, milloin tunsivat itsellään olevan siihen oikeuden.
Clement niminen suomalainen osti toisilta suomalaisilta myllyosuuden
ja laittoi myllyn omaan asuntoonsa. Tottapa tästä myllystä näytti
tulevan kuvernöörin omistamalle Mondalin myllylle kilpailija, koskapa
Printz kuultuaan kaupasta tulistui ja tavatessaan Clementin hyökkäsi
hänen päälleen pidellen niin ankarasti, että mies poloinen sai
raajarikkona siitä kärsiä elinikänsä. Sitäpaitsi hän vielä joutui
Kristiinan linnaan. Pastori Laurentius Lock ryhtyi puolustamaan
Clementiä ja sai aikaan sen, että hänet vapautettiin vankilasta, mutta
mitään hyvitystä loukkauksistaan ei kovaonninen suomalainen koskaan
saanut. Usein valitettiin kuvernöörin omavaltaisuutta ja ankaruutta.
Vielä vuosikymmeniä myöhemminkin siirtokunnan vanhimmat asukkaat
kertoivat tapauksista, jotka eivät olisi mahdollisia näinä aikoina.
Anders Jönsson niminen suomalainen teki kirjallisen valituksenkin
Uuden Ruotsin kauppayhtiön johtokunnalle, syyttäen siinä kuvernööriä
siitä, että hän rajoitti liiaksi uudisasukkaitten oikeuksia, mikäli ne
koskivat ansioita, kauppaa indiaanein kanssa, kalastusta ja
metsästämistäkin, joita elinkeinoja heillä pitäisi olla oikeus
harjoittaa. Tämän valituskirjan allekirjoittajina mainitaan: Matts
Hanson, Olof Stille, Johan Huiler, Hendrick Matsson, Ivar Hendrickson,
Mons Monsson, Olof Erickson, Walerius Lohi, Hendrick suomalainen,
Peter Jockin (Jokinen), Peter Rambo, Peter Kock (Kukko), Morten
Mortenson y. m. Samassa kirjeessä pyydetään vielä sakko- ja
rangaistusvapautta suomalaiselle, suuren perheen isälle Andreakselle.

Toisaalta täytyy tasapuolisesti asioita arvostelevan tunnustaa
Printzin olleen edistysmielisen, uutteran ja monessa suhteessa
siirtokunnankin parasta katsovan maaherran. Niissä vaikeissa oloissa,
joissa hän sai Ruotsista apua saamatta tulla siirtokuntansa kanssa
toimeen, kehittäen sitä ja säilyttäen rauhan kateellisten naapuriensa
kanssa, tulee näkyviin hänen luonteensa paremmat puolet. Hänellä oli
taitoa ja tarmoa tyynnyttää indiaaneja ja ehkäistä hollantilaisten
valloitusaikeet.

Seurakuntaelämään nähden oli Printzin aika varsin onnellinen.
Siirtokunnassa oli kaksi kirkkoakin: Kristiinassa ja kuvernöörin
kartanolla Tinicum-saarella. Jälkimäinen rakennettiin 1646. Myöhemmin
siihen laitettiin kellokin, ensimäinen laatuaan Delawaressa. Tinicumin
kirkko pysyi käyttökunnossa vuoteen 1700. Opettajia mainitaan yhteen
aikaan olleen kolmekin: Pastorit Christopher, Holm ja Fluviander.
Näistä oli etevin Campanius Holm, joka kuusi vuotta siirtokunnassa
viipyessään opiskeli indiaanein kieltä niin hyvin, että kykeni
kääntämään heidän kielelleen Lutheruksen Vähän Katekismuksen, joka
myöhemmin painettiin Ruotsissa ja jaettiin alkuasukkaille lahjaksi. —
Holm saarnasi kummassakin sekä Tinicumin että Kristiinan kirkossa,
sillä pastorit Christopher ja Fluviander viipyivät siirtokunnassa vain
vajaan vuoden.

Kuvernööri Printzin hallinnon loppuaikana oli pieni siirtokunta
monessa vaarassa ja vaiheessa. Indiaanit surmasivat Uplandissa eräänä
yönä uudisasukkaan vaimoineen. Tämä julma teko kiihotti niin hyvin
uudisasukkaita kuin indiaanejakin. Oli syytä pelätä syntyvän taistelun
valkoihoisten ja punanahkain välillä. Tämän vaaran sai Printz
vältetyksi taidollaan ja tarmollaan. Hän nimittäin uskotteli
indiaaneille, että Ruotsista oli tulossa suuri armeija, joka oli
valmis surmaamaan joka ainoan indiaanin, jos he vain vähänkin vielä
tekisivät häiriötä siirtokunnassa. Toisaalta lupasi Printz tehdä
ystävyysliiton ja uudistaa rauhan indiaanein kanssa, johon nämä
suostuivat. Sovittuaan indiaanipäällikköjen kanssa kirjoitti Printz
Ruotsiin: “He (indiaanit) eivät luota meihin, ja me puolestamme
luotamme heihin vieläkin vähemmän”.

Virginian kuvernöörin Plowdenin kanssa niinikään tultiin ikävään
kosketukseen. Seikka oli sellainen, että eräs englantilainen
kauppalaiva harjoitti turkisliikettä ruotsalaisten kauppasatamissa,
josta syystä se otettiin kiinni ja vietiin Kristiinan satamaan. Täällä
havaittiin laivan kuuluvan Virginian kuvernöörille. Oli päivän selvää,
että naapurina asuva mahtava kuvernööri tulisi lähettämään aseellisen
joukon Kristiinaan, jos hänen laivansa siellä pidätettäisiin. Siitä
syystä katsoi Printz viisaimmaksi laskea englantilaiset laivoineen
menemään, vieläpä rahallisesti hyvitti kärsityn vahingon.

Yllä mainitut seikat pakottivat Printziä lähettelemään yhä uusia
avunpyyntökirjeitä valtiokansleri Oxenstjernalle ja kreivi Pietari
Brahelle. Ellei Delawareen lähetetä mahdollisimman pian lisää
sotaväkeä ja siirtolaisia, niin hukkaan menee Ruotsin tähän astiset
aikeet siirtokunnan asuttamisessa ja kaupan laajentamisessa. Eivät
ainoastaan hollantilaiset, vaan myöskin englantilaiset ahdistelevat
Uuden Ruotsin kauppayhtiön harjoittamaa turkisliikettä, ja indiaanein
taholta uhkaa niinikään alituinen vaara. Ruotsin hallituksen täytyy
asemansa säilyttämiseksi lähettää vähintäin kaksisataa sotamiestä ja
tuhannen siirtolaista. Eroakin pyysi kuvernööri toimestaan monta
kertaa, eikä sitä käy ihmetteleminenkään tällaisissa vaikeissa
oloissa, siirtokunnan väkiluvun ollessa ainoastaan 174 henkeä.

Hollannin kauppayhtiön ja Uuden Alankomaan ylitirehtööriksi
nimitettiin rauhaa rakastavan Kieftin jälkeen vallanhimoinen ja
käskevä Peter Stuyvesant. Hän päätti hankkia edustamalleen
kauppayhtiölle Delawaren varrella mahdollisimman edulliset
kauppaoikeudet, vieläpä, mikäli mahdollista, pakottaa Uuden Ruotsin
siirtokunnan hallintonsa alle. Siinä tarkoituksessa saapui hän maitse
sadankahdenkymmenen sotamiehen kanssa Delawareen, jonne samaan aikaan
purjehti vähäinen hollantilainen laivastokin. Kirjeessään Printzille
selitti tämä anastushaluinen kuvernööri Delawaren jokilaakson
kuuluneen ennen ruotsalaisten tuloa Hollannin kauppayhtiölle, josta
syystä Uuden Ruotsin siirtokunnan oli alistuttava sanotun yhtiön
hallinnon alle. Printz lähetti kirjeen Ruotsin hallitukselle ja
varustautui aseelliseen vastustukseen. Hollantilaisten ylivoima ei
kuitenkaan tällä kertaa ollut riittävä takaamaan heille voittoa, josta
syystä Stuyvesant oli ryhtymättä taisteluun. Kuitenkin rakensivat
hollantilaiset itselleen Delawaren rannalle, etelään Kristiinasta,
lujan linnoituksen, antaen sille nimeksi Casimir. Tätä toimenpidettä
eivät ruotsalaiset voineet estää. Linna varustettiin kahdellatoista
tykillä, ja jätti Stuyvesant sinne kolmekymmentä vartiomiestä, palaten
muun joukkonsa kanssa takaisin Uuteen Amsterdamiin.

Uuden Ruotsin siirtokunnan itsenäisyys alkoi olla vaarassa, vaikkakin
se tällä kertaa pelastui. Kuvernööri Printz sai luvan palata
perheineen kotimaahansa, oltuaan siirtokunnan esimiehenä kymmenen
vuotta. Printzin tytär rouva Papegoja jäi ainaiseksi siirtokuntaan,
asuen ensin Printzin kartanossa Tinicum-saarella ja sittemmin
Printztorpassa.




SIIRTOKUNNAN ITSEHALLINNON LOPPUAJAT


Pitkän odotuksen jälkeen saapui taas 1653 siirtolaislaiva Ruotsista,
tuoden runsaan lastin ja kolmattasataa uudisasukasta Delawareen. Tässä
laivassa saapuivat siirtokunnan uusi kuvernööri Johan Rising,
insinööri Peter Lindström ja luutnantti Gyllengren. Kun tämä hyvillä
aseilla ja neljälläkymmenellä sotilaalla varustettu siirtolaislaiva
huomasi Delawaren rannalle rakennetun hollantilaisen linnoituksen,
syntyi siinä kohta ilmeinen kahakka. Casimir-linnasta ammuttiin
varotuslaukaukset ja yritettiin pelottamalla kääntää pohjan miehet
takaisin. Mutta nämäpä eivät säikähtäneet, vaan halusivat ensin
puhutella linnan komentajaa. Kapteeni Skute ja luutnantti Gyllengren
sousivat muutamien sotilaitten kanssa rannalle, jossa heidät otti
vastaan linnan komentaja. Ruotsalaiset nyt puolestaan vaativat
hollantilaisia antautumaan, sillä heillä oli ylivoima ja enempi
aseitakin. Eikä siinä hollantilaisten auttanut muu kuin antautuminen.
Casimir-linna muutettiin ruotsalaiseksi varustukseksi nimellä
“Kolminaisuuden linna”.

Kristiinan linnan ulkopuolinen alue mitattiin kaupungin paikaksi ja
jaettiin tonteiksi. Oli tarkotus perustaa tähän Uuden Ruotsin kaupan
ja hallinnon keskus, varsinainen kauppakaupunki. Sinne kehotettiin
käsityöläisiä ja teollisuuden harjottajia ja kauppamiehiä asettumaan.

Siirtolaiset pyrkivät kuitenkin mieluummin maalle, jossa he saivat
itselleen edullisilla ehdoilla uudistiloja. Yhtiön hallinnolla oli
paljon puuhaa, ennenkuin nuo kolmattasataa siirtolaista saatiin
sijoitetuiksi vastaisiin asuntoihinsa. Muutamat asettuivat vanhempiin
asumapaikkoihin, toiset siirtyivät siirtokunnan etäisimpiin alueisiin:
New Castleen, Wiccacoon, Racooniin, Molikkamäelle ja Repapoon.
Marylandin puolellekin: Elk-joelle ja Brandyviniin asettui
siirtolaisia, etupäässä suomalaisia, kuten Turusen veljekset ja
muitakin.

Indiaanein kanssa uudisti vasta saapunut kuvernööri Rising
ystävyysliiton jakamalla päälliköille tavanmukaisia lahjuksia. Vieläpä
heidät kutsuttiin Kristiinan linnaankin kestivieraiksi. Myöskin
englantilaisten siirtokuntain kuvernöörien kanssa oltiin
ystävällisessä kirjevaihdossa.

Siirtokunnan sisäinen hoito järjestettiin sillä lailla, että erityiset
miehet valittiin huolehtimaan niinhyvin uudisasukasten edistymisestä
kuin yhtiönkin eduista ja omaisuudesta. Anders Olfson sai toimekseen
valvoa yhtiön omistamia tiluksia. Peter Hansson tuli
maanviljelysneuvojaksi uudisasukasten keskuuteen ja Johan Stålkofta
yleisten rakennusten tarkastajaksi. Siirtolaiset saivat itselleen
maata sillä ehdolla, että vuosittain raivaisivat määrätyn alan ja
suorittaisivat erinäisiä työpäiviä yhtiölle. Määrävuotten kuluttua
saivat he täyden omistusoikeuden asumiinsa maihin. Tällainen
maansaantijärjestelmä on vieläkin voimassa Amerikassa homesteadeja
otettaessa valtiolta. Yhtiön omistamia raivattuja maita annettiin
niinikään vuokralla viljeltäviksi, ja mainitaan suomalaisen Maunu
Monssonin Uplandissa viljelleen tällaista vuokramaata.

Asutuksen laajetessa tarvittiin lisää kaikenlaisia työvälineitä,
kotieläimiä y. m. Vaikka siirtolaislaivat toivatkin Ruotsista hevosia
ja nautaeläimiä, oli niistä kuitenkin ainainen puute. Yhtiön
omistamilla laivoilla haettiin naapurisiirtokunnasta kaksikin eri
kertaa hevosia, vetojuhtia, nautaeläimiä ja maanviljelyskaluja.
Hevonen maksoi yhdeksänkymmentä majavannahkaa, vetojuhdat puolet
siitä. Kotimaasta Ruotsista tuotiin pari kertaa tiilejäkin
siirtokuntaan, mutta sittemmin ruvettiin niitä itse siellä
valmistamaan. Nama Killin koskeen laittoivat muutamat vauraammat
asukkaat sahamyllynkin. Niinikään mainitaan Turtle-Killsin koskessa
olleen jauho- ja ryynimyllyn, jonka omistivat Johan Stålkofta, L.
Peterson ja Hans Block.

Uuden Ruotsin itsehallinnnon viime vuotena oli asukasluku 368 henkeä.
Suuri enemmistö tästä väestä asui maatiloillaan. Linnojen
puolustusväkenä ja palvelijoina laskettiin olevan noin satakunta
henkeä. Tämä väestö asui hyvin hajallaan toistasadan mailin pituisella
alueella molemmin puolin Delawarea. Laajat olivat uudisasukkaitten
laitumet, josta syystä hyvinvointi ripeästi kasvoi. Kuitenkin
mainitaan muutamien nauttineen yleistä apuakin. Sellaisia oli
suomalainen Karin lapsineen, sokea Kirsti, Paulssonin vanhus ja
Johnssonin orpotyttö.

Niin kauan kuin siirtokunta kuului Uuden Ruotsin kauppayhtiölle ja oli
kotimaisen hallituksen turvissa, saapui sinne opettajia useilla
siirtolaislaivoilla. Mutta nämä viipyivät siellä vain lyhyen ajan.
Tällaisia mainittakoon Peter Hjort ja Mathias Nertius. Pisinaikainen
kaikista siirtokunnan papeista oli Laurentius Lock, joka hoiti
sikäläisiä seurakuntia neljäkymmentäyksi vuotta, kuolemaansa saakka
1688. Hän sai yksinäänkin hoitaa seurakuntia toistakymmentä vuotta.
Enimmäkseen saarnaili hän Uplandissa, Finlandissa ja Racoonissa, asuen
suomalaisten keskuudessa. Monet seikat viittaavat siihen, että hän
osasi puhua suomen kieltäkin, koskapa häntä väliin asiakirjoissa
kutsutaan suomalaisten papiksi, ja hänen toinen vaimonsa oli
suomalainen.




HOLLANTILAISET VALLOITTAVAT DELAWAREN


Kun Uuden Alankomaan kuvernööri Peter Stuyvesant sai tietää
Casimir-linnan tulleen ruotsalaisten käsiin, ryhtyi hän viipymättä
sellaisiin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena oli Delawaren
siirtokunnan valloittaminen. Vuosi 1654 käytettiin laivain
varustamiseen tarpeelliseen hyökkäyskuntoon ja sotamiesten
keräämiseen. Varustuksia koetettiin pitää salassa, ettei Ruotsista
osattaisi lähettää sotaväkeä Delawareen. Kuvernööri Rising sai
kuitenkin tietoonsa naapurinsa varustelut ja koetti puolestaan
vahvistaa Uuden Ruotsin linnoituksia, toivoen pian saavansa lisäväkeä
Ruotsista.

Syksyllä 1655 saapui Stuyvesant hyvin varustetulla laivastollaan
Delawareen ja piiritti Kolminaisuuden linnan. Hänellä oli mukanaan
noin 600 tahi 700 sotamiestä ja runsaasti ampumavaroja. Kolminaisuuden
linnassa oli kapteeni Skuten komennettavana ainoastaan kaksikymmentä
sotamiestä. Kuvernööri Rising koetti sinne lähettää pienen lisäjoukon,
kymmenen miestä, mutta nämä joutuivat hollantilaisten vangeiksi.
Linnan puolustajat huomasivat vastassa olevan ylivoiman niin suureksi,
ettei ollut mitään mahdollisuutta menestykselliseen puolustukseen.
Saatuaan kunnialliset ehdot antautuivat he aseitaan käyttämättä.

Voiton innossaan purjehtivat hollantilaiset Kristiinaan, jonka linnan
he viipymättä piirittivät. Stuyvesant kehotti suosiolla antautumaan,
koskapa vastustus vain tuottaisi omaisuuden ja ihmishenkien hukkaa
hyödyttämättä ruotsalaisia. Syntyi muutamia päiviä kestävä neuvottelu
näitten kahden siirtokunnan kuvernöörien kesken. Rising vetosi Ruotsin
oikeuksiin siinä, että sen kauppayhtiö oli oston kautta hankkinut
itselleen ja siirtokunnalleen oikeudet Delawaren jokilaaksoon. Näitten
oikeuksien väkivaltainen anastaminen voi johtaa Ruotsin ja Hollannin
valtakunnat keskenään sotaan, jota siirtokuntien tulisi välttää.
Stuyvesant vaati vain antautumaan, ollenkaan välittämättä vetoamisista
kansainvälisiin oikeuksiin. Kuitenkin hän lupasi kaikille Uuden
Ruotsin asukkaille heidän yksityisomaisuutensa sekä linnan
puolustusväelle suojeluksen ja hollantilaisilla laivoilla vapaan
matkan Europaan. Sitäpaitsi saisi kuvernööri Rising viedä siirtokuntaa
koskavat asiakirjat mukanaan Ruotsiin. Mutta Uuden Ruotsin
kauppayhtiön omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat Hollannin
kauppayhtiölle. Uudistiloillaan asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset
saisivat vuoden sisällä päättää haluaisivatko he, vannottuaan
uskollisuudenvalan Hollannin hallitukselle, jäädä siirtokuntaan vai
palata takaisin kotimaahansa. Niinikään vakuutettiin ruotsalaisille ja
suomalaisille täydellinen uskon vapaus, johon sisältyi luterilaisen
uskon säilyttäminen Augsburgin uskontunnustuksen mukaan y. m. Näitten
ehtojen vakuudeksi laadittiin antautumisvälikirja, jonka
allekirjoittivat molemmat kuvernöörit. Ilman kalvan kalsketta ja veren
vuodatusta päättyi tämä valloitussota, ja Uuden Ruotsin siirtokunta
laskettiin Hollannin kauppayhtiön hallinnon alle, Stuyvesantin ollessa
itse korkeimpana käskynhaltijana.

Hollantilaisilla laivoilla kuljetettiin kuvernööri Rising, Kristiinan
ja Kolminaisuuden linnojen puolustusväki ja linnanpalvelijat ensin
Uuteen Amsterdamiin ja sieltä edelleen Europaan. Omasta pyynnöstään
saivat siirtokuntaan jäädä kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren
ja pastori Laurentius Lock. Uudisasukkaat jäivät melkein poikkeuksetta
siirtokuntaan, haluamatta jättää rakkaiksi tulleita asutuksiaan.

[Kuva: WICCACON KIRKKO, rakennettu 1677; oli kolmas puolustustornin
tapaan rakennettu kirkko siirtokunnassa.]

[Kuva: WICCACON ELI PHILADELPHIAN UUDEMPI KIRKKO, valmistui 1700; on
nykyäänkin käyttökuntoinen. Tunnetaan nimellä “Gloria Dei kirkko”.]

Kun Uuden Ruotsin siirtokunta oli jo joutunut hollantilaisten valtaan,
saapui vielä 1655 Ruotsista yksi siirtolaislaiva Delawareen, tuoden
mukanaan toistasataa siirtolaista, joitten joukossa oli lähes sata
Vermlannin suomalaista. Tämä laiva matkustajineen joutui
luonnollisesti siirtokuntaa hallitsevien hollantilaisten vangiksi.
Lähelläpä oli, ettei kaikkia heitä lähetetty takaisin Ruotsiin.
Kuitenkin monien sovittelujen perästä sallittiin laivalla tulleitten
varsinaisten siirtolaisten astua maihin Delawaressa ja asettua
uudisviljelijöiksi maanmiestensä keskuuteen. Mutta retkikuntaan
kuuluvat sotamiehet, laivan päälliköt y. m. lähetettiin takaisin
Ruotsiin. Laiva lastineen vietiin Uuteen Amsterdamiin ja joutui
Hollannin kauppayhtiön omaisuudeksi.

Tämä toistasataa henkeä käsittävä siirtolaisjoukko lisäsi tuntuvasti
siirtokunnan väkilukua. Kun sitäpaitsi näitten joukossa oli puolisen
sataa naista, niin seurasi siitä, että alkoi muodostua koteja
suomalaisten ja ruotsalaisten keskuuteen Amerikassa. Tämä väestö
jäikin ainaiseksi asumaan Delawareen.

Vaikkakin edellä mainittua retkeä on pidettävä viimeisenä varsinaisena
siirtolaisten matkana Ruotsista Delawareen, niin saapuipa sentään
seuraavan parinkymmenen vuoden sisällä vielä muutamia pienempiä
joukkoja taikka yksityisiä hollantilaisilla laivoilla Amerikaan.
Kerrankin kokoontui Vermlannin suomalaisia toistasataa henkeä
käsittävä joukko Hollantiin pyrkiäkseen Delawareen. Näitten johdosta
syntyi kirjevaihto Hollannin ja Ruotsin hallitusten välillä.
Suomalaiset määrättiin palaamaan takaisin omille laitumilleen. Moniaat
seikat viittaavat kuitenkin siihen, että osa näistä suomalaisista
pääsi hollantilaisilla laivoilla haluamaansa Amerikaan. Kapteeni Peter
Lucassonin mukana saapui 1663 kolmekymmentäkaksi Vermlannin
suomalaista Delawareen. Tämä lienee viimeinen siirtolaisjoukkue edellä
mainittuun siirtokuntaan Ruotsista ja Suomesta. Kaikkiaan lienee
saapunut eri retkikuntien laivoilla noin tuhannen ruotsalaista ja
suomalaista Delawareen. Hollantilaisten hallinnon aikana laskettiin
heitä olevan noin kuusisataa henkeä, joista asekuntoisia miehiä
satakolmekymmentä. Tuhannesta siirtokuntaan saapuneesta palasi
takaisin Ruotsiin nelisensataa henkeä, enimmäkseen sotilaita ja
linnojen palvelusväkeä. Siirtokuntaan jääneestä väestöstä toisen
puolen muodostivat suomalaiset, joita kaikkiaan saapui siihen aikaan
Amerikaan kolmesataa henkeä, jotka harvoja poikkeuksia lukuun
ottamatta jäivät ainaiseksi siirtokuntaan.

Delawaren siirtokunnan hallinnon järjestivät hollantilaiset siten,
että varakuvernöörinä hoiti paikallisia asioita Jacob Alrich, asuen
Kristiinassa. Mutta monet tärkeimmät asiat ratkaisi Uuden Alankomaan
kuvernööri Stuyvesant itse. Ensi vuosinä epäilivätkin hollantilaiset
niin ruotsalaisia kuin suomalaisiakin, peläten heidän indiaanein
taikka englantilaisten kanssa liittoutuneina tekevän kapinan. Tähän
pelkoon ei ollut vähääkään aihetta. Uudisasukkaat olivat rauhallisia.
Ainoastaan siitä voitaisiin heitä syyttää, etteivät he kiirehtineet
vannomaan uskollisuuden valaa Hollannin hallitukselle, mutta siihen
taas oli syynä pitkät, vaikeat matkat ja hajanaiset olot.

Muutamassa vuodessa saavuttivat kuitenkin Delawaren uudisasukkaat
hollantilaisten luottamuksen. Varsinkin komisarius Willem Beckman,
joka Alrichin kuoleman jälkeen varakuvernöörinä hoiti siirtokuntaa,
näyttää luottaneen heihin täydellisesti. Apulaisena ja
kielenkääntäjänä oli hänellä suomalainen Anders Jörken (Yrjönpoika).
Siviilihallintoa ja oikeusistuinta hoiti eräs Beckman kuvernööri
Stuvesantin alavirkamiehenä. Paikallishallinnon halpoittamiseksi
valittiin erinäisiin virkoihin ruotsalaisia ja suomalaisia, joista
mainittakoon kapteeni Sven Skute, luutnantti Gyllengren, Peter Rambo,
Peter Kock, Anders Dalbo ja Olof Stille. Veroina tuli suorittaa
uudisasukasten noin kuusi guldenia henkilöä kohden.

Jo Printzin aikana ja myöhemmin rauhattomina aikoina muutti moniaita
suomalaisia ja ruotsalaisia Marylandin puolelle, Elk Riverille ja
Brandyvineen. Kun siirtokuntaan taas palautui rauhallisemmat ajat,
niin muuttivat he takaisin Olof Stillen johtamina ja saivat
uudistiloja Passayuong-puron varrelta. Marylandiin jäi kuitenkin
muutamia suomalaisia: Johan Turunen, Marcus ja Johan Tomminen ja Abram
niminen sotamies. Johan Tomminen oli taitava nikkari.

Siirtokunnassa tapahtui silloin tällöin asioita, jotka johtivat
asianomaiset oikeuteen. Niinpä Altoonan oikeudessa syytettiin
suomalaista Evert Hendricksonia siitä, että hän syyttä ja suotta oli
hyökännyt rauhallisen ja hyvänsuovan Jyrisen (Urrinen) Kynin päälle ja
pidellyt häntä pahasti. Oikeudessa jossa oli todistajana muun muassa
suomalainen Andies Andiesson, kävi ilmi se, että syytetty Evert
Hendrickson oli yleisesti paikkakunnalla tunnettu riitapukari ja
rauhanhäiritsijä sekä kaikin puolin vastuksellinen ja yleistä häiriötä
synnyttävä naapuri, joka saattoi mennä kenen taloon tahansa tappelua
ja riitaa haastamaan. Evert Hendrickson tuomittiin sakkoon ja
poistumaan paikkakunnalta. Maksettuaan sakkonsa muutti hän Crane
Hookiin ja oli myöhemmin osallisena “pitkän suomalaisen”
kapinahankkeessa.

Rauhantuomari Israel Helmin niskaan niinikään hyökkäsi lakituvassa
Oele Oelsen niminen uudisasukas, repien vaatteita, mutta ei saanut
aikaan ruumiillista vahinkoa. Hänet tietysti tuomittiin heti
raskaaseen rahasakkoon. Suuren perheen isänä ja vähävaraisena miehenä
sai hän myöhemmin sakkonsa anteeksi.

Suomalaisten joukossa löytyi eräs perhe, joka eli alinomaisessa
epäsovussa ja riidassa. Kaiken lisäksi rääkkäsi mies vaimoaan, antoi
aikatavasta selkäänkin ja lopuksi ajoi pois kotoaan. Oikeudessa
esiintyi miestä vastaan muitakin raskauttavia asioita, muun muassa
siveysrikoksia, josta syystä vaimolle annettiin avioero ja puolet
yhteisestä omaisuudesta. Tämä 1661 myönnetty avioero oli ensimäinen
laatuaan Delawaressa.

Pastori Laurentius Lock joutui ikävyyksiin, vieläpä tekemisiin
oikeuden kanssakin. Hänen vaimonsa karkasi Jacob Joughin kanssa, ja he
menivät asumaan joen toiselle puolelle suomalaisen Andries
Hendricksenin uudistaloon. Mutta kun heidän olonsa tuli siellä
tunnetuksi, pakenivat he Virginiaan ja sieltäkin kauemmaksi Uuteen
Englantiin. Pastori Lock, saadakseen lapsilleen hoitajan, meni uusiin
naimisiin, ennenkuin oli saanut laillista eroa entisestä vaimostaan.
Kun hän sitäpaitsi vielä vihki erään parikunnan ilman asianomaiselta
oikeudelta hankittua vihkilupaa, niin joutui hän syytteeseen ja
tuomittiin sakkoon. Israel Helm koetti selittää oikeudessa, että
Ruotsissa ja Suomessa juuri papit antoivat vihkiluvan ja vihkivät
parikunnat. Pastori vetosi asiansa kuvernööri Stuyvesantiin selittäen
siirtolaispapin vaikeuksia hänen hoitaessaan hajanaisia seurakuntia
sekä että hän suuren perheen isänä oli kykenemätön maksamaan sakkoaan,
jonka vuoksi hän pyysi sitä anteeksi. Kuvernöörin kirje komisarius
Beckmanille määrää sakon annettavaksi anteeksi ja pastorin
vapautettavaksi kaikista syytöksistä.

Hollantilaisten hallitus Delawaressa tuli lyhytaikaiseksi, kestäen
vain yhdeksän vuotta. Tapausten kulku saattoi Amerikassa asuvat
ruotsalaiset ja suomalaiset Englannin hallituksen alle.




ENGLANTILAISET VALLOITTAVAT UUDEN ALANKOMAAN


Englannin nouseva kauppa- ja maailmanvalta, jolla oli laajoja alueita
ja kukoistavat siirtokunnat Pohjois-Amerikassa, oivalsi
hollantilaisten hallussa olevan Hudson-virran ja sen sataman tärkeyden
kauppaan ja puolustukseen nähden. Englantilaisille siirtokunnille oli
epäturvallista, kun siinä välillä oli Hollannin siirtokunta, joka
liittoutuneena indiaanein taikka ranskalaisten kanssa saattoi asettaa
Uuden Englannin siirtokunnat alttiiksi hyökkäykselle ja
valloitukselle. Nämä seikat aiheuttivat sen, että Englanti päätti
valloittaa hollantilaiset alusmaat Pohjois-Amerikassa.

Yorkin herttua James, Englannin kuninkaan Kaarlo II:n veli, saapui
1664 vahvalla laivastolla Amerikaan ja ankkuroi Long Islandin
rannikolle, Uuden Alankomaan siirtokunnan etuvarustusten luokse. Hän
ryhtyi piirittämään Uutta Amsterdamia, Amerikassa olevaa Hollannin
hallituksen keskustaa. Kuvernööri Stuyvesantilla sattui tällä kertaa
olemaan vain kaksisataa sotamiestä käytettävänä siirtokuntansa
puolustamiseen ja hyvin rajoitettu määrä ampumatarpeita.
Englantilaisten ylivoima oli ainakin kymmenkertainen. Yorkin herttua
niin ollen kehoitti suosiolla antautumaan, luvaten hollantilaisille
suojeluksen ja yksityisomaisuuden turvan. Hollannin kauppayhtiön
omaisuus ja yleiset rakennukset lankeaisivat voittajalle. Stuyvesant
joutui nyt aivan samaan asemaan, kuin hän itse oli pakoittanut Uuden
Ruotsin komentajan Risingin alistumaan, nimittäin antautumaan vasten
tahtoaan ja jättämään siirtokuntansa vieraan vallan haltuun.
Aseellinen puolustus näet oli aivan turhaa, jota paitsi Uuden
Alankomaan asukkaat peläten omaisuutensa tuhoamista vastustivat
aseelliseen vastarintaan ryhtymistä ja vaativat Stuyvesantia
antautumaan. Siihen hän suostuikin, ja niin päättyi tämäkin
valloitussota verta vuodattamatta. Englannin haltuun tulivat täten
Uuden Alankomaan siirtokunta Hudson-virran varrella ja Uuden Ruotsin
siirtola Delawaressa.

Englantilaiset valloitettuaan Uuden Alankomaan ja sen satamapaikan
Uuden Amsterdamin, muuttivat tämän nimen valloittajan Yorkin herttuan
kunniaksi New Yorkiksi. Useat muutkin paikat saivat englantilaisia
nimiä: Kristiinasta tehtiin Altoona, Uplandista Chester, Finlandista
Marcus Hook j. n. e.




ENGLANNIN HALLITUKSEN JÄRJESTELY DELAWARESSA


Syyskuulla 1664 purjehti englantilainen kapteeni Edward Carr,
Delawaren varakuvernööriksi nimitettynä, saattamaan ruotsalaisten ja
suomalaisten tietoon siirtokunnan tästä lähtien kuuluvan Englannin
hallituksen alle sekä vaatimaan asukkailta uutta uskollisuudenvalaa.
Delawaren väestölle ilmoitettiin, ettei siirtokunnan paikallisessa
hallituksessa tulisi erityisempiä muutoksia tapahtumaan. Asukkaat
saisivat säilyttää uskontonsa, kielensä, kansallisuutensa, tapansa,
omaisuutensa ja nauttia yleensä samanlaisia oikeuksia, kuin naapurina
asuvat Virginian siirtokunnan asukkaat nauttivat. Kuuden kuukauden
kuluessa tuli asukasten vannoa Englannin hallitukselle
uskollisuudenvala.

Uskollisuuden valan olivat suomalaiset ja ruotsalaiset valmiit
tekemään uudelle hallitukselle, niin ettei siinä erityisempiä
vaikeuksia syntynyt viranomaisille, paitsi viivytyksiä, sillä
uudisasukkaat ovat tällaisissa asioissa hitaita, eikä heillä aina ole
tilaisuuttakaan saapua oikeuspaikalle. Mutta sitten annettiin määräys
maitten omistuskirjain uudistamisesta. Joilla oli kiinnityskirjat,
niiden tuli vaihtaa ne englanninkielisiin ja merkitä oikeuskirjoihin.
Niiden, joilta kokonaan puuttui kirjallista oikeutta maihinsa, täytyi
siinä tapauksessa todistaa asuneensa maitaan määrätyn ajan, saadakseen
itselleen laillisen omistusoikeuden. Tämä asia synnytti muutamia
vaikeuksia ja ikävyyksiä, varsinkin sivukylissä. Alettiin levittää
huhua, että uudisasukkailta anastettaisiin maat ja asutukset.
Tällainen epäluulo oli aivan aiheeton, sillä hallitus päinvastoin
tahtoi kiinnityskirjain antamisen kautta ainaiseksi taata
uudisasukkaitten oikeudet heidän maihinsa ja merkitä ne
lakivoipaisessa järjestyksessä kirjoihinsa.

_Pitkän suomalaisen kapinanhanke._ Eräs Marcus Jacobus, joka kehui
olevansa Königsmarkin kreivin poika Ruotsista, alkoi levitellä
valheita ja epäluottoa herättäviä puheita Englannin hallitusta
vastaan. Hän sai kumppanikseen varakkaan suomalaisen uudisasukkaan
Marcus Collmannin, joka osasi myöskin indiaanein kieltä. Yhdessä he
kiertelivät suomalaisten, ruotsalaisten ja hollantilaisten luona
Uplandissa, Finlandissa ja Crane Hookissa kehotellen uudisasukkaita
kapinaan Englannin hallitusta vastaan, missä hommassa heitä tulisivat
auttamaan indiaanit. Asia tuli englantilaisten viranomaisten tietoon
ja kumpainenkin mies määrättiin vangittavaksi. Marcus Jacobus, jota
ensimäisessä syytöskirjeessä kutsutaan “pitkäksi ruotsalaiseksi”,
mutta myöhemmin “pitkäksi suomalaiseksi”, saatiin kiinni ja asetettiin
syytteeseen. Marcus Collman pakeni indiaanein keskuuteen.

Oikeudessa, jota käytiin lokakuulla 1669, tuomittiin “pitkä
suomalainen” sopimattomista ja valheellisista puheistaan hallitusta
vastaan sekä kansan kiihoittamisesta kärsimään ensin raipparangaistus
ja sen jälkeen lähetettäväksi Barbadossaarelle Englannin
vankilasiirtolaan. Talvella kärsi hän raipparangaistuksensa ja
lähetettiin senjälkeen Barbadokseen.

Uudisasukkaatkin saivat kärsiä tästä luullusta kapinahankkeesta,
vaikka eivät he olleetkaan taipuneet kapinoimiseen. Kuitenkin
jonkinlaista osallisuutta lienee tässä vaaralliselta näyttävässä
asiassa ollut heillä, koskapa aina viiteenkymmeneen henkeen nouseva
joukko suomalaisia, ruotsalaisia ja hollantilaisia sakotettiin, toisia
lievemmin, toisia aina tuhanteen guldeniin saakka. Kapinahankkeen
toinen päähenkilö Marcus Collman säästyi kokonaan kaikista
rangaistuksista, sillä hänen saavuttuaan muutaman vuoden perästä
takaisin kotiinsa, oli asia unohtunut, taikka englantilaiset olivat
havainneet tämän asian olleen ei läheskään niin vaarallista ja
pelättävää laatua, kuin se ensimältä oli näyttänyt.




SUOMALAISET JA RUOTSALAISET LUOTTOTOIMISSA


Siirtokunnan sisäisen hallinnon kehittyessä saavuttivat Delawaren
vanhimmat siirtolaiset ajan pitkään täydellisen luottamuksen. Uplandin
oikeudessa, joka kuninkaan käskystä ja nimessä pidettiin 1676,
nimitettiin siviilihallintoa varten jonkinlainen lautakunta, jossa
esimiehenä tuli olemaan varakuvernööri Edward Carr ja hallituksen
edustajana kapteeni Johan Collier sekä jäseninä Peter Alrich, Otto
Ernest Cock, Peter Rambo, Israel Helme, Peter Kock (Kukko), Lesse
Andrie ja Oele Svenn.

Kaikenlaisiin paikallisiin luottamustoimiin valittiin niinikään Uuden
Ruotsin vanhimpia asukkaita, niinkuin esimerkiksi rauhantuomareiksi
New Castlen piiriin Hans Block ja Johan Molikka (Mulilla), Delawaren
jokialueelle Peter Rambo, Laes (Lassi) Andries, Wolle (Valee) Swaine
ja Israel Helme. Tiekomisareiksi nimitettiin Peter Yokehane (Jokinen)
Andrew Rambo ja Erick Mollika (Molikka).

Englannin hallitus noudatti oikeuden ja kristillisyyden periaatteita,
ja uudisasukkaat yleensä tunsivat itsensä verrattain onnellisiksi
sellaisen hallituksen turvissa. Aikakautta kuvaavaa on seuraava
julistus, jonka hallitus antoi Uplandin oikeudessa 1682. Siinä muun
muassa sanotaan: “Olkoon kaikille tiettävä, että uskonnon pilkkaaminen
ja vainoominen on kokonaan ankarasti kielletty ja että hallituksen
luottamustoimiin ei oteta pilkkaajaa eikä sellaista, joka kieltää
Jeesuksen Kristuksen. Jumalan pilkkaaminen rangaistaan. Sunnuntai on
vietettävä lepopäivänä. Vanhoja tulee kunnioittaa. Väkijuomain myynti
indiaaneille on ankarasti kielletty. Samoin kielletään miekkailut,
kaksintaistelut, nyrkki- ja kukkotappelut, kortinpeluu, arpomiset,
lotterit y. m. sellaiset. Rauhanhäiritseminen, siveetön puhe ja
kielenkäyttö sakon uhalla kielletään.”

Niinikään suositteli hallitus maanviljelyksen edistämistä Delawaressa,
tarjoten uudisasukkaille lisää maita erittäin edullisilla ehdoilla.
Seurauksena olikin, että melkein kaikki silloiset suomalaiset ja
ruotsalaiset ottivat itselleen hyvinkin suuret alat maita turvatakseen
lastensa aseman siirtokunnassa.




PHILADELPHIAN KAUPUNGIN PERUSTAMINEN


Delawaren jokilaaksoon perustettiin 1682 suuri kveekarien siirtokunta,
josta myöhemmin kehittyi Pennsylvanian laaja valtio. William Penn,
tämän siirtokunnan perustaja, oli englantilaisen amiraalin poika, joka
jo nuorella iällään kääntyi tähän veljellisyyttä ja rauhaa rakastavaan
kveekarien lahkokuntaan. Kun heitä Englannissa vainottiin, halusivat
he muuttaa Amerikaan. William Penn, jolle Englannin hallitus hänen isä
vainajansa ansioista oli melkoisesti velkaa, sai sen korvaukseksi
laajat maa-alueet Amerikasta Delaware-joen länsipuolelta kveekarien
siirtokunnan perustamista varten. William Penn joukkoineen astui
maihin ensin New Castlessa, jossa kutsuttiin oikeustalolle
alkuperäiset uudisasukkaat ruotsalaiset ja suomalaiset ja heille
luettiin hallituksen kirje ja esitettiin uutten tulokkaitten
siirtokunta-aie. Siitä purjehti joukko Uplandiin, jossa taas pidettiin
edellämainitun tapainen kokous. Suomalaiset ja ruotsalaiset saivat
pitää maansa ja omaisuutensa, mutta hallinnollisesti tulivat he tästä
lähtien kuulumaan kveekarien siirtokunnan yhteyteen. Kveekarien
siirtokunta kasvoi tavattoman nopeasti, sillä vuoden kuluessa toi 23
laivaa heitä Englannista Pennsylvaniaan.

Ensimäisenä toimena William Pennillä oli Philadelphian kaupungin
perustaminen. Hän valitsi sille sopivan aseman Delaware- ja
Wiccaco-jokien yhtymäpaikasta, joka maa-alue kuului Svenn eli Svanson
nimisille veljeksille, joilta osto- ja vaihtokaupalla hankittiin
omistusoikeus tulevalle siirtokunnan kauppakeskukselle. Se paikka,
mihin ensimäiset kadut mitattiin, tunnettiin nimellä “Sauno” (sauna),
joka nyt muutettiin veljellistä rakkautta merkitseväksi nimeksi:
Philadelphia. Tämän kaupungin itäpuolella oli suomalaisten ja
ruotsalaisten rakentama Wiccacon kirkko, joka kaupungin kasvettua jäi
sen sisään. Ympäristöllä asui suomalaisia ja ruotsalaisia
maanviljelijöitä siellä täällä, ja heidän sekaansa tuli sittemmin
englantilaisia. Philadelphia kasvoi niinikään siihen aikaan tavattoman
joutuin. Ensi vuonna jo rakennettiin kahdeksankymmentä taloa. Kaupunki
olikin kauan aikaa suurin Pohjois-Amerikassa.

Uuden siirtokunnan kuvernööri William Penn, jonka hallintoon joutui
suurin osa entistä Uuden Ruotsin siirtolaa, oli ihmisystävällinen ja
tunnollinen asioissaan ja saavutti alustalaistensa jakamattoman
rakkauden. Suomalaisia ja ruotsalaisia kohteli hän kunnioitettavasti,
osoitti heille huomattavaa luottamusta ja käytti heitä palveluksessaan
erinäisissä toimissa. Kapteeni Lasse Cock, joka osasi useita kieliä,
pysyi kuvernöörin kielenkääntäjänä koko elämänsä ajan. Kun paikallisen
hallinnon järjestämistä varten pidettiin Philadelphiassa
maakuntakokous, oli siellä englantilaisten edustajain rinnalla
suomalaisia ja ruotsalaisiakin: Erick Mollika (Molikka), Wallis
Svensson, Gunnar Rambo, Mauritz Stille ja Johan Cock.

Kulkiessaan alueellaan tarkastamassa lääniään tutustui William Penn
yhä enemmän noihin varhaisimpiin siirtolaisiin. Hän ihaili heidän
ahkeruuttaan ja ihmetteli heidän lapsirikkauttaan, sillä hän tapasi
kaikissa suomalais- ja ruotsalaisperheissä tuvan täydeltä kauniita,
sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia poikia ja tyttäriä. “Kauniimpia ja
älykkäämpiä lapsia ei löydä mistään”, hän kirjoittaa. Lieneekö sitten
totta, mitä eräs niiden aikain kuvaaja kertoo, että eräässä talossa
samana yönä emäntä olisi saanut kaksoset, läävässä lehmälle syntynyt
kaksi vasikkaa ja lampaalle kaksi karitsaa.

Englantilaisten tulo Delawareen ja Philadelphian kaupungin
perustaminen suomalaisten ja ruotsalaisten asukkaiden keskuuteen
vaikutti sen, että näitten kielet alkoivat hävitä. Ainoastaan
etäisimmillä seuduilla: Kristiinassa, Uplandissa, Finlandissa ja
Racoonissa säilyivät vielä pohjolan kansain kielet ja tavat jonkun
aikaa.




SUOMALAISET JA RUOTSALAISET ASUTUKSET SEKÄ NIIDEN VÄKILUKU


Viidenkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun ensimäiset siirtolaiset
saapuivat pohjolasta Delawareen, oli heitä levinnyt toistasataa mailia
pitkälle ja noin puoltasataa mailia leveälle alueelle molemmin puolin
leveän Delawaren jokivartta ja siihen juoksevien pienempien purojen
varsille. Tärkeimmät näistä asutuksista olivat seuraavat:

_Kristiina_, nykyinen Wilmingtonin kaupunki, siirtokunnan vanhin ja
kauan aikaa tärkein asutuskeskus. Sinne rakennettu linna on hävinnyt,
mutta sen tilalla on 1699 rakennettu kaunis kivikirkko.
Kirkonkirjoissa ja hautapatsaissa tapaa suomalaisnimiä: Tossawa,
Molikka, Laikkonen, Rambo, Sinnikka, Laitinen, Lohi y. m.

_Crane Hook_, toista mailia Kristiinasta, maanviljelyskeskus. Sinne
rakennettiin kirkko 1667, jota käytettiin, kunnes Kristiinan uusi
kirkko valmistui. Kiviraunio osottaa nykyään vanhan kirkon paikkaa.
Suomalaisia asui siellä: Bertti, Aksel, Ericke, Matt, Simon, Evert,
joitten kaikkein nimeen on liitetty “ffin”. Näistä ovat sittemmin
muodostuneet nimet Erickson, Mattson y. m.

_Lapland_, lähellä Kristiinaa, on siitä merkillinen, että se on
säilyttänyt tähän saakka nimensä, monien muitten alkuperäisten nimien
muuttuessa englantilaisiksi. Nimestä päättäen on siellä asunut joku
lappalaisniminen tai Lapista kotoisin oleva uudisasukas.

_New Castle_, Kristiinasta etelään, jossa oli aikoinaan Kolminaisuuden
linna. Siellä asuivat Lassi Olson, Henry Halso, Tossavan leski
poikineen, suomalainen Clement ja Lassi Peterson y. m.

_Upland_, nykyinen Chesterin kaupunki, sijaitsee Wilmingtonin ja
Philadelphian keskivälillä, oli siirtokunnan vanhimpia ja tärkeimpiä
asutuksia. Tuonnempana oli siellä oikeuspaikkakin ja hallinnollinen
keskusta. Suomalaisnimisiä: Urrinen, Lausa y. m. Uplandissa asui
myöskin hollantilaisia.

_Finland_, nykyinen Marcus Hook, lähellä Uplandia, kauniilla paikalla
Delawaren varrella, oli suomalaisen asutuksen tärkeimpiä keskuksia.
Siellä vaikutti kauan aikaa pastori Laurentius Lock, ja siellä kuoli
siirtokunnan johtomies Otto Ernest Cock 1698. Varhaisimpia asukkaita:
Olli Rause eli Rasi, Johan Hulke, H. Lausa, Kello-Olli ja Suutari-
Olli, Olli Toersen y. m.

_Ammasland_, jonka nimi johtuu sanasta amma = lapsenamma. Paikka on
lähellä Finlandia, ja asui siellä sekä suomalaisia että ruotsalaisia.
Vaikea on aina nimistäkään päättää, kumpaanko kansallisuuteen
kuuluivat: Olla Sloube, Juno Stoleop, Barttell, Matias Mathiesson,
Martin Martinsson.

_Tinicum_, Uplandin kohdalla saarella. Siellä asui melkoinen joukko
uudisasukkaita, jotka sinne laittoivat asuntonsa Göteborg-linnan
turviin. Siellä oli Printzin kartano ja kirkko. Nykyään kuuluu saari
Philadelphian kaupungille, ja on siellä sairaaloita y. m. yleisiä
rakennuksia.

Nykyisen Philadelphian kaupungin alueella ja lähistöllä oli
siirtokunnan kolmas laaja asutuskeskus, jonne suomalaiset ja
ruotsalaiset uudisasukkaat asettuivat Vaasan, Korsholman ja Tornion
linnojen turviin. Tämän alueen tärkeimmät paikat olivat:

_Wiccaco_, Delawaren rannalla, sai ensimäiset asukkaat 1643. Sinne
rakennettiin pieni kirkkokin 1677 ja myöhemmin kaunis tiilikirkko.
Alue kuuluu nykyään Philadelphian kaupunkiin. Ensimäisiä asukkaita:
Fredrik Halttonen, Johan Rambo, Sven Swensson, Kokko ja Juustinen.

_Kingsessa_, Philadelphian luoteispuolella. Siinä asuivat Maria Johlum
lapsineen, Manns Justice (Juustinen), Anders Kukko, Maunu Rambo y. m.

_Kaliohook_, niinikään maanviljelysseutu, jossa asuivat Israel Morten,
Fredrik ja Anders Laikkonen, Anders Culin y. m.

_Pennspeck_, Philadelphian laitaosassa, maanviljelysseutu, jossa
asuivat Maria Lejcon (Laikkonen l. Leikkonen), Benjami, Johan ja Jacob
Bure (Pori?) y. m.

_Malzang_, jossa asuivat Johan Sinnikka, Johan Jesse sekä Rambon,
Juustisen ja Stillen sukuun kuuluvia uudisasukkaita.

_Racoon Creek_, New Jerseyn puolella, Uplandin ja Finlandin kohdalla,
Delawaren itärantamalla, oli siirtokunnan neljäs tärkein ja laajin
asutuskeskus. Siellä oli laajat laitumet ja hyvät kalavedet ja senpä
tähden sinne kasvoikin suuri suomalaiskylä. Ensi aikoina ei
suomalaisilla ollut järjestettyä seurakuntaa, vaan kävivät he milloin
Kristiinan, milloin Tinicumin kirkossa. Pastori Laurentius Lock asui
heidän keskuudessaan jonkun aikaa. Sittemmin 1707 rakennettiin sinne
pieni kirkkokin, ja alueesta muodostui seurakunta. Racoonin
vanhemmista asukkaista mainittakoon: Israel Helmi, Peter Rambo, Peter
Jokinen, William Urrinen, Matias Matiasson, Väänänen ja Kamppi.
Paikkakuntaa kutsuttiin myöskin “jokialueeksi”. Nyttemmin tunnetaan se
nimellä Swedesborough.

[Kuva: KOLMINAISUUDEN KIRKKO. Kristiinassa eli Wilmingtonissa,
rakennettu 1699. Uudistettiin nykyiseen asuunsa 1802.]

_Mollica Hill_, lähellä Racoonia, sai nimensä Erick Molikasta, joka
Racoonista siirtyi sinne uudisasukkaaksi. Tämä suomalainen
korvenperkaaja kuoli 1693, elettyään sata vuotta. Häneltä jäi suuri
perhe ja laajat viljelykset. Tämä paikkakunta on säilyttänyt näihin
saakka alkuperäisen nimensä.

Muutamista muista siirtokunnan pienemmistä asutuksista mainittakoon
_Witka Cossa_, Svanson veljesten asunto, _Maticum_, jossa oli Lockin
ja Alrichin syrjämaat, _Dear Point_, suomalaisten Sinnikan, Breven ja
Andersin talot, _Kivikisse_, jossa asuivat Elisabeth Dalbo, Lassi
Collman, Otto Francis y. m. sekä _Finn Point_, nähtävästi
lauttauspaikka Delawaren rannalla, lähellä Philadelphiaa. Marylandin
puolella olivat _Elk River_ ja _Brandyvine_, jossa asuivat Johan
Turunen, Tommisen veljekset ja Abram niminen vanha sotamies
perheineen.

Vuonna 1693 laskettiin nämä hajalla asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset
viimeinen kerta. Heillä oli silloin vielä sellainen keskinäinen
yhteys, että tällainen väkiluvun laskeminen erityisesti juuri heidän
keskuudessaan kävi mahdolliseksi. Heitä oli silloin 188 perhettä,
yhteensä 942 henkeä. Perhekunnittain laadittu lista lähetettiin
Ruotsin hallitukselle saman kirjeen mukana, jossa siirtolaiset
pyysivät itselleen opettajia ja tarpeellisia kirjoja. Tämä
nimiluettelo on erittäin arvokas ja ansaitsee tulla julkaistuksi
tässäkin.

    Hindrich Anderson         5
    Johan Anderson            7
    Johan Anderson            9
    Johan Anderson            5
    Johan Arian               6
    Joram Bagman              3
    Anders Benston            9
    Bengt Bengston            2
    Anders Bonde             11
    Johan Bonde               1
    Sven Bonde                5
    Lars Bure                 8
    William Cabb              6
    Christian Classon         7
    Jacob Classon             6
    Jacob Clemsson            1
    Eric Cock                 9
    Gabriel Cock              7
    Johan Cock                7
    Kapt. Lasse Cock         11
    Mons Cock                 8
    Otto Ernest Cock          5
    Hindrich Collman          1
    Conrard Constantine       6
    Johan von Cullen          5
    Otto Dahlbo               7
    Peter Dahlbo              9
    Hinric Danielsson         5
    Thomas Dennis             6
    Anders Didrickson         1
    Olle Dirickson            7
    Staphan Ekhorn            5
    Erick Ericsson            1
    Göran Ericsson            1
    Matte Ericsson            3
    Hindrich Faske            5
    Casper Fisk              10
    Mathias de Foff           6
    Anders Frende             4
    Nils Frendes              7
    Olle Fransson             7
    Eric Gästerberg           7
    Nills Gästenberg          3
    Eric Göransson            2
    Brita Göstfsson           6
    Hans Göstafsson           8
    Jons Göstfsson            7
    Mons Göstafsson           2
    Johan Grantrum            3
    Lars Halling              1
    Mons Hallton              9
    Israel Helm               5
    Johan Hindersson Jr.      3
    Anders Hindricksson       4
    David Hindricksson        7
    Jacob Hindricksson        5
    Johan Hindricksson        6
    Johan Hindricksson        5
    Matts Holsten             7
    Anders Hoppman            9
    Anders Hoppman            7
    Frederic Hoppman          7
    John Hoppman              7
    Nicholas Hoppman          5
    Hindrick Ivarsson         9
    Hindrick Jacob            1
    Matts Jacob               1
    Hindrick Jacobson         4
    Peter Jaccom              9
    Lars Johansson            6
    Simon Johansson          10
    Anders Jonsson            4
    Didrich Johnsson          5
    Jons Jonsson              2
    Mons Jonsson              3
    Nils Jonsson              6
    Thomas Jonsson            1
    Christiern Jöransson      1
    Christiern Jöransson      1
    Hans Jöransson           11
    Joran Joransson           1
    Lasse Kempe               6
    Morten Knutsson           6
    Olle Kuckow               6
    Hans Kyn's wid.           5
    Jonas Kyn                 8
    Matts Kyn                 3
    Frederic König            6
    Nils Laican               5
    Hindrich Larsson          6
    Lars Larsson              7
    Lars Larsson              1
    Anders Lock               1
    Mons Lock                 1
    Antonij Long              3
    Robert Longhorn           4
    And. Persson Longoker     7
    Hans Lucasson             1
    Peter Lucasson            1
    Peter Lucasson            1
    Johan Matsson            11
    Nils Matsson              3
    Christopher Meyer         7
    Paul Mink                 5
    Eric Molica               8
    Johan Monsson             5
    Morten Mortensson Jr.    11
    Morten Mortensson se.     3
    Matts Mortensson          4
    Michael Nilsson           4
    Anders Nilsson            4
    Michael Nilsson          11
    Hans Olsson               5
    Johan Ommerson            5
    Lorentz Ostersson         2
    Hindrich Parchon          4
    Bengt Paulsson            5
    Göstaf Paulsson           6
    Olle Paulsson             9
    Peter Paulsson            5
    Lars Pehrsson             6
    Olle Pehrsson             6
    Brita Petersson           5
    Carl Petersson            7
    Hans Petersson            5
    Hans Petersson            7
    Lars Petersson            1
    Paul Petersson            3
    Peter Petersson           3
    Peter Stake l. Petersson  3
    Reiner Petersson          3
    Anders Rambo              9
    Gunnar Rambo              6
    Johan Rambo               6
    Peter Rambo jr.           6
    Peter Rambo se.           2
    Matts Repott              3
    Nils Repott               3
    Olle Resse                5
    Anders Robertsson         3
    Paul Sahlung              3
    Isaac Savoy               7
    Johan Schrage             6
    Johan Skute               4
    Anders Seneca             5
    Broor Seneca              7
    Jonas Skagge's wid.       6
    Johan Skrika              1
    Matts Skrika              3
    Hindrich Slobey           2
    Carl Springer             5
    Mons Staake               1
    Chiertin Stalcop          3
    Johan Stalcop             6
    Peter Stalcop             6
    Israel Stark              1
    Matts Stark               3
    Adam Stedman              8
    Asmund Stedman            5
    Benjamin Stedman          7
    Lucas Stedham             7
    Lyloff Stedham            9
    Johan Stille              8
    Jonas Stilman             4
    Johan Stilman             5
    Peter Stilman             4
    Olle Stobey               3
    Gunnar Svensson           5
    Johan Svensson            9
    William Talley            7
    Elia Tay                  4
    Christiern Thomo's
      Olle Thompsson          9
      wid.                    6
    Olle Thorsson             4
    Hindrich Tossa            5
    Johan Tossa               4
    Lars Tossa                1
    Matts Tossa               1
    Cornelius van der Weer    7
    William van der Weer      7
    Jacob van der Werr        3
    William van der Werr      1
    Jesper Wallraven          7
    Jonas Walraven            1
    Anders Weinon             4
    Anders Wihler             4

Siirtokunnan väestön suomalainen kansanaines muodosti ainakin puolet
koko väkiluvusta, vaikka suomalaisia nimiä esiintyy harvassa. On
otettava huomioon, että suomalaiset käyttivät varsin yleisesti
ruotsalaisia nimiä tullessaan Delawareen. Sellaisia uudisasukkaita,
joilla oli pitkät ja vaikeat suomalaisnimet, alettiin kutsua
ristimänimillä: Anders, Erick, Hendrick j. n. e. Näistä johtuivat
heidän lapsilleen nimet Andersson, Erickson, Hindrickson j. n. e.

Näytteeksi suomalaisten nimien muunnoksista, jotka esiintyvät edellä
mainitussa listassa ja muuallakin mainittakoon:

Halttonen—Hallton—Halton—Holton.

Helmi—Helme—Helm.

Jokinen—Yokehane—Jockin—Joccum.

Juustinen—Justinsen—Justisen—Justice.

Kamppi—Kampe—Kempe—Kemp.

Kokko—Kooko—Kock.

Kukko—Kuckow—Kock—Cock—Cox.

Laikkonen—Laickan—Loikan—Laican.

Leikkonen—Leikon—Lejcon—Leicon.

Laitinen—Laiton—Litien.

Lohi—Lohe—Loe.

Molikka—Mollika—Mollica (Molica).

Parkkonen—Parchon.

Rasi eli Resse—Rause—Rees—Roos.

Ripartti—Reportt.

Sinnikka—Sinicka—Senike.

Tomminen—Tommison—Thompson.

Tossava—Tossa—Tussey.

Turunen—Turner.

Urrinen—Yurien—Arien.

Wainonen—Weinon.

Wäänänen—Waneeman.







IV. LUTERILAINEN KIRKKO JA YHTEYS RUOTSIN KANSSA


NEUVOTTELUT PAPPIEN LÄHETTÄMISESTÄ RUOTSISTA


Delawaren siirtokunnan jouduttua ensin hollantilaisten ja sittemmin
englantilaisten hallintoon katkesi valtiollinen ja kansallinen yhteys
emämaan Ruotsin kanssa. Suomalaisten ja ruotsalaisten sekä kansallinen
että henkinen asema näytti toivottomalta, mutta luterilainen kirkko
rakensi sillan, jonka kautta henkinen yhteys säilyi siirtokunnan ja
kotimaan välillä parisen vuosisataa.

Siirtokunnassa oli kolme laajaa seurakunta-aluetta: Kristiina, Wiccaco
ja Racoon. Näitä seurakuntia hoiti pastori Laurentius Lock, ensin
yksinään, sittemmin hollantilaisen pastori Fabritiuksen kanssa.
Sattumalta matkusteli sihen aikaan Amerikassa siirtokunnan entisen
kuvernöörin sisarenpoika Anders Printz, käyden myöskin tervehtimässä
maanmiehiään Delawaressa. Palattuaan takaisin Ruotsiin valitteli hän
siirtokunnan hengellistä tilaa ystävälleen Göteborgin postimestarille
Johan Thelinille. Tämä hurskas ja kansalaistensa henkistä puutetta
säälivä mies kirjoitti asiasta Ruotsin silloiselle kuninkaalle.

Jonkun ajan kuluttua antoi kuningas postimestari Thelinille kehotuksen
kirjoittaa Delawaren siirtokunnassa asuville ruotsalaisille ja
suomalaisille, tiedustaen, kuinka monta opettajaa siellä
tarvittaisiin, mitä uskonnollisia kirjoja ja kuinka paljo niitä tulisi
lähettää. Viipymättä kirjoitti Thelin Amerikassa asuville
maanmiehilleen kirjeen, joka saapui perille 1693. Siirtokunnassa
syntyi yleinen riemu, ja asian johdosta pidetyt kokoukset muistuttivat
juhlapäiviä. Samalla kun merkittiin perheissä tarvittavat kirjat,
samalla laskettiin henkilölukukin ja tehtiin luettelo asukkaista.

Siirtokunnan tarpeet esitettiin pitkässä C. C. Springerin taidokkaasti
laatimassa kirjeessä, joka oli päivätty 31 p. toukok. 1693.
Luterilainen kirkko oli heille rakas, ja mielellään kokoontuivat he
kirkkoihinsa ja perhehartaushetkiin, mutta opettajista oli puute.
Sittenkuin siirtokunta oli menettänyt itsehallintonsa, oli heidän
keskuuteensa jäänyt ainoastaan yksi kotimainen opettaja, pastori
Laurentius Lock, joka kuolemaansa saakka 1688 oli hoitanut laajaa
aluetta. Hänen jälkeensä oli heille kirkollista palvelusta tehnyt
hollantilainen pastori Fabritius, joka myöskin nyt oli jo vanha ja
sokea. Seurakuntain harras pyyntö olisi, että Ruotsista lähetettäisiin
kaksi sellaista opettajaa, jotka saarnaamisen ja opettamisen ohella
kykenisivät torjumaan heidän keskuuteensa leveneviä harhaoppeja.
Seurakunnat sitoutuivat maksamaan opettajilleen palkan, mutta
kyytikustannukset pyydettiin Ruotsin hallituksen suorittamaan.
Edelleen lausuivat he toivomuksensa saada seuraavan määrän
ruotsinkielisiä kirjoja: kaksitoista Raamattua, kolme saarnakirjaa,
neljäkymmentäkaksi virsikirjaa, sata rukouskirjaa, kaksisataa aapista,
kaksisataa katekismusta y. m. Suomenkielisiä kirjoja ei tarvitsisi
lähettää, sillä kaikki osasivat ruotsia.

Kirjeen allekirjoittajina olivat seuraavat: Erick Cock, Peter
Gunnarson Rambo, Michael Laickan (Laikkonen), Peter Cock, Carl
Gustafsson, Arick Molica (Molikka), Sven Svansson, Anders Vieler,
Anders Bonie, Otto Ernest Cock, Hans Laikan (Laikkonen), Casper Fisk,
Anders Bengtsson, Lars Bure, Hans Georgen, Capt. Lars Cock, Gunnard
Rambo, Israel Helm, Johan Hoppman, Bror Hinnike (Hinnikka), Morten
Mortensson, Jerta Ferding, Jasper Walraven, Peter Johnsson, Johan
Stille, Morten Mortensson jr., Hans Nilsson, Otto Thompson, Peter
Matsson ja Carl C. Springer. Kirjettä lähetettiin kaksi kappaletta
Ruotsiin, toinen englantilaisessa, toinen hollantilaisessa laivassa,
ja saapuivat molemmat perille.

Postimestari Thelin lähetti siirtokunnasta saapuneen kirjeen
viipymättä kuninkaalle ja Ruotsin hallitusneuvostolle. Kului kuitenkin
pari vuotta, ennenkuin Delawaressa asuvien anomus otettiin
käsiteltäväksi hallitusneuvostossa ja valtiopäivilläkin. Kaikkialla
kannatettiin siirtolaisten avustamista opettajien ja tarpeellisten
kirjojen hankkimisessa. Vieläpä ryhtyi hallitus sellaisiin
toimenpiteisiin, että kirjat hankittaisiin osaksi valtion varoilla,
osaksi lahjoina ja ne kaikki sittemmin jaettaisiin lahjaksi
siirtokunnassa asuville perheille.

Upsalan arkkipiispa Svebelius velvoitettiin konsistorinsa avulla
hankkimaan Delawareen kaksi sellaiseen toimeen sopivaa pappismiestä,
joiden kyydin suorittaisi valtio, vieläpä heitä erityisemmin
palkitseisikin sen lisäksi, mitä he tulisivat saamaan seurakunniltaan
Amerikassa. Upsalan tuomiokapituli valitsi siirtolaispapeiksi Anders
Rudmanin ja Erick Björkin, jotka kumpainenkin olivat lahjakkaita ja
oppineita nuoria pappismiehiä. Hallitus vielä näitten lisäksi valitsi
kolmannenkin opettajan, pastori Jonas Aurenin, jonka tuli matkustaa
Delawareen ikäänkuin tarkastusmatkalle ja palata mahdollisimman pian
takaisin esittelemään hallitukselle siirtokunnan sisäistä elämää ja
mahdollisia tarpeita.

Matkalle läksivät kaikki kolme 1697, mukanaan runsas varasto kirjoja.
Matka suoritettiin englantilaisilla laivoilla, ja saapuivat he samana
vuonna Philadelphiaan. Saavuttuaan Amerikaan jakoivat he työnsä sillä
tavalla, että pastori Björkin hoitoon tulivat Kristiinan sekä Crane
Hookin seurakunnat ja saarnapaikat, pastori Rudmanin hoitoon Wiccacon
eli Philadelphian seurakunta, Uplandin, Tinicumin ja Finlandin
saarnapaikat sekä pastori Aurenin hoitoon syrjäalueet Elk-joella,
Racoonissa, Molikkamäellä y. m. Hedelmällinen oli se työ, mitä nämä
uskolliset opettajat, varsinkin Björk ja Rudman, tekivät Delawaren
siirtokunnassa.




KRISTIINAN ELI WILMINGTONIN SEURAKUNTA


Kristiinan linnassa alettiin pitää säännöllisiä kirkonmenoja 1640.
Kaksi vuotta myöhemmin rakennettiin pieni kirkkokin, ensimäinen
luterilainen kirkko Amerikassa. Pastori Torkillus saarnasi kirkossa
kuolemaansa saakka 1643. Hänen jälkeensä opettivat iankaikkisen elämän
totuuksia pastorit Christopher, Fluviander, Holz, Nertius ja Hjort,
kukin viipyen Amerikassa vain vähemmän aikaa. Kuvernööri Printzin
aikana hoiti Kristiinan seurakuntaa Campanius Holm kuusi vuotta
erityisellä menestyksellä ja siunauksella. Hän opetteli indiaanein
kieltäkin, selitti heillekin Jumalan sanaa ja käänsi Lutheruksen Vähän
Katekismuksen heidän kielelleen. Usein olivat indiaanit läsnä linnan
kirkossa pidettävissä Jumalan palveluksissa. He ensimältä ihmettelivät
suuresti sitä seikkaa, että yksi mies puhui kaiken aikaa toisten
kuunnellessa. Heidän mielestään olisi kaikkien pitänyt puhua ja
touhuta.

Delawaren siirtokunnan menetettyä itsehallintonsa siirtyivät opettajat
kotimaahansa, paitsi Laurentius Lock, joka jäi yksinään hoitamaan
hajalla asuvia uudisasukkaita, saarnaten Kristiinassa, Crane Hookissa,
Racoonissa y. m. Neljäkymmentä vuotta eli kuolemaansa saakka 1688 oli
hän maanmiestensä hengellisenä neuvojana.

Englantilaisten hallinnon aikana ja siirtokunnan muutenkin
vaurastuttua kävi Kristiinan linna tarpeettomaksi, josta syystä se sai
rappeutua. Linnan kirkkoakin kohtasi sama hävitys. Kristiinassa ja sen
ympäristöllä asuvat suomalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kaupungin
laitaan, Crane Hookiin, uuden kirkon 1667. Tätä kokoushuonetta
käytettiin niin kauan kuin uusi kirkko rakennettiin Kristiinaan.

Pastori Björkin saavuttua Delawareen alkoi uusi ja hedelmällinen aika
Kristiinan seurakunnalle. Ollen inokas ja lahjakas saarnamies,
uskollinen ja uuttera Jumalan valtakunnan työntekijä, sai hän Herran
tulen syttymään seurakunnassaan. Seurauksena oli se, että Crane
Hookissa sijaitseva pieni kirkko kävi ahtaaksi. Itsestään seurasi
kysymys uuden ja tilavamman kirkon rakentamisesta Kristiinan eli
Wilmingtonin kaupunkiin. Vanhan linnan historiallisesti muistorikas
alue valittiin uuden kirkon ja sen yhteyteen tarkoitetun hautausmaan
paikaksi.

Rakennustyöhön ryhdyttiin 1698. Seurakunnalla ei ollut varsinaista
rakennuskassaa kuin nimeksi. Varoja täytyi kerätä ja lainata. Auliisti
seurakuntalaiset avustivatkin kirkkonsa rakentamisessa, toiset
lahjotellen rahaa, toiset rakennustarpeita, toiset tehden päivätöitä
ja toiset antaen ruoka- y. m. varoja. Valmiiksi tultuaan maksoi se
kahdeksansataa Englannin puntaa. Se on rakennettu vaaleanharmaasta
graniitista ja on kuuttakymmentä jalkaa pitkä, kolmeakymmentä jalkaa
leveä ja kahtakymmentä jalkaa korkea. Sitä kaunistaa viisi
goottilaista kaari-ikkunaa ja kolme kaariovea. Kirkon peräseinustalle
laitettiin rautainen kaarikirjoitus, jossa on seuraavat sanat: “Si Deo
Pro Nobis, Quis Contra Nos”. (Kun Herra on kanssamme, kuka voi olla
meitä vastaan).

Kolminaisuuden sunnuntaina 1699 vihittiin tämä kaunis Herran temppeli
pyhään tarkoitukseensa, jolloin se nimitettiin “Pyhän Kolminaisuuden
kirkoksi”. Tilaisuuteen oli saapunut sellainen määrä suomalaisia ja
ruotsalaisia kautta Delawaren ja Pennsylvanian, ettei koskaan ennen
ollut heitä yhtaikaa nähty niin paljon koossa. Kirkon vihkimisen
toimittivat pari vuotta sitten siirtokuntaan saapuneet pastorit:
Rudman, Björk ja Aurén.

Toistasataa vuotta pysyi tämä kirkko Wilmingtonissa ja sen
ympäristöllä asuvien luterilaisten rakkaana kokouspaikkana. Siihen
rakenettiin myöhemmin tornikin, ja on se nykyäänkin sievimpiä kirkkoja
Wilmingtonissa. Tällä ajalla, jolloin seurakunta pysyi luterilaisena,
hoitivat sitä seuraavat, Ruotsista saapuneet papit: Erick Björk,
Anders Hesselius, Samuel Hesselius, Johan Engberg, Petrus Tranberg,
Israel Acrelius, Erick Unander, Andrew Borell ja Laurentius Girelius.
Useimmat edellä mainituista opettajista palasivat takaisin
kotimaahansa, muutamat hoitivat seurakuntaa kuolemaansa saakka.
Girelius oli viimeinen luterilainen opettaja Kristiinan seurakunnassa
ja hoiti sitä kaksikymmentäneljä vuotta eli kuolemaansa asti 1791.
Hänen jälkeensä hoitivat seurakuntaa englantilaiset papit, ja kirkko
ajanpitkään joutuikin episkopaalikirkkokunnan haltuun.

Kirkonkirjoissa tapaa runsaasti suomalaisia nimiä. Esimerkkeinä näistä
mainittakoon muutamia vihityitä: Annikka Tossava ja Olof Monsson,
Johan Senike (Sinnikka) ja Ingebor Tossava, pastori Samuel Hesselius
ja Briita Leikon (Laikkonen), Francis Laiton (Laitinen) ja Sarah Ford,
Jacob Kock ja Martta Rambo, Johan Grishead ja Sarah Halton
(Halttonen), George Stanton ja Anna Tussey (Tossava), Willian Bryce ja
Maria Mollican (Molikka). — Ehtoollisvieraina merkittiin 1713 muitten
muassa olleen: Litien (Laitinen) vaimoineen, Henry Roiko ja Annikka
Tossava. Hautausmaalla ovat säilyneet Tossavan ja Justisen (Juustisen)
hautakivet.




WICCACON ELI PHILADELPHIAN SEURAKUNTA


Niinkuin edellä on jo kerrottu, asettui Schuylkill- ja Wiccaco-jokien
välille, Delawaren rantamille ja näitten haarajokien varsille joukko
suomalaisia ja ruotsalaisia uudisasukkaita kuvernööri Printzin aikana
sikäläisten pienten linnojen: Uuden Korsholman, Uuden Vaasan ja
Tornion turviin. Aikaa voittaen muodostui seudusta yksi siirtokunnan
tärkeimpiä asutuskeskuksia. Sinne rakennettiin 1677 pieni,
puolustustornia muistuttava kirkkokin. Kun sittemmin tälle asutukselle
perustettiin Philadelphian kaupunki, sai Wiccacon kirkko keskeisen
aseman. Sinne saapuivat uudisasukkaat läheltä ja kaukaa
jumalanpalveluksiin. Samalla matkallaan etäisimmät ajoivat tärkeimmät
kaupunkiasiansakin.

Pastori Rudmanin saavuttua Philadelphiaan ja hänen saarnattuaan
Wiccacon vanhassa kirkossa muutamia kertoja alkoi se tuntua ahtaalta
eikä muutenkaan enää voinut täyttää kasvaneen seurakunnan tarpeita.
Syntyi kysymys uuden, tilavamman ja ajanmukaisemman kirkon
rakentamisesta. Seurakunnalla oli rakennusrahastossa neljänsadan
punnan säästö. Kirkon paikasta syntyi kuitenkin vakavia
erimielisyyksiä, mitkä ehkäisivät rakentamista noin vuoden aikaa.
Alempana jokivarrella asuvat seurakuntalaiset pyysivät uuden kirkon
rakentamista Passayungiin, jossa seurakunnalla oli maata ja pappila.
Kaupunkilaiset ja Schuylkillin varrella asuvat vaativat kirkon
rakennettavaksi entisen kirkon viereen, siis vanhalle paikalle, sillä
siellä se kaupungin kasvaessa tulisi olemaan aina edullisimmalla
paikalla. Uplandin, Finlandin ja Racoonin asukkaat keräsivät
viisikymmentäkolme nimeä, jotka tahtoivat uuden kirkon rakennettavaksi
Tinicum-saarelle. Asian ratkaisemiseksi täytyi ryhtyä sovitteluun, ja
pyydettiin kuvernööri Markhamia siinä antamaan arvokasta neuvoaan ja
apuaan. Vihdoin päästiin yksimielisyyteen siitä, että kirkko
rakennettaisiin entisen viereen, johon hankittaisiin yksi eekkeri
lisää maata. Se saatiin lahjaksi Sven Svenssonilta.

Rakennustyöhön ryhdyttiin 1699, ja valmistui kirkko verrattain pian.
Kooltaan on se saman kokoinen kuin Kristiinankin uusi kirkko, mutta
rakennusaineena käytettiin tiiliä. Tavallaan tämä on myöskin
ristikirkko, jota kaunistaa tasasuhtaisen korkea torni. Ensimäisenä
kolminaisuuden sunnuntaina 1700 vihittiin tämä siirtokunnan kaunein
kirkko pyhään tarkoitukseensa ja sai nimekseen “Gloria Dei kirkko”.

Toistasataa vuotta säilyi tämä kirkko luterilaisten rakkaana
kokouspaikkana Philadelphiassa. Tällä ajalla hoitivat seurakuntaa
seuraavat Ruotsista tulleet papit: Anders Rudman, Jonas Lindeman,
Gabriel Falk, Johan Nylander, Gabriel Nesman, Olof Parlin, Carl
Wrangel, Anders Cores, Matias Hultzen ja Michael Collin, joka kuoli
1831 ja oli viimeinen luterilainen opettaja Wiccacon seurakunnassa.
Hänen jälkeensä hoitivat seurakuntaa jonkun aikaa episkopaalipapit, ja
seurauksena oli se, että niin seurakunta kuin kirkkokin joutuivat
mainitun kirkkokunnan huostaan.

Gloria Dei kirkko eli “Old Swedish Church”, joksi sitä myöskin
kutsutaan, luetaan nykyään Philadelphian kaupungin vanhimpien ja
muistorikkaimpien rakennusten joukkoon. Kirkko on kaikin puolin
hyvässä kunnossa ja siinä pidetään säännöllisiä jumalanpalveluksia.




PIENEMMÄT SEURAKUNNAT JA KIRKOT


_Racoonin seurakunta_ sijaitsi New Jerseyn valtion puolella, Delawaren
itärannalla, jossa asui paljon suomalaisia ja ruotsalaisia. Nämä
kävivät ensimältä joko Kristiinan taikka Wiccacon kirkoissa.
Kumpaankin oli näet suunnilleen yhtä pitkä matka. Mutta 1704
rakensivat he itselleen kirkon ja erkanivat virallisesti Wiccacon
seurakuntapiiristä. Sen jälkeen oli Racoonissa omat opettajansa: Abram
Lindenius, Petrus Trunberg, Anders Windrufva, Jonas Sandin, Eric
Unander, Johan Lidenius, Jonas Wecksel ja Nicholas Collin. Hoitipa
Racoonin seurakuntaa suomalainenkin, Turun yliopiston professori
Pietari Kalm, joka tieteellisellä matkallaan Amerikassa pysähtyi
maanmiestensä keskuuteen vuoden ajaksi. Hän on tavallaan ensimäinen
suomalainen seurakunnan opettaja Amerikassa.

Racoonin seurakunta ja kirkko joutui yhdeksännellätoista vuosisadalla
englantilaisen episkopaalikirkon haltuun. Vanha kirkko purettiin ja
tilalle rakennettiin uusi, komea temppeli.

_Tinicumin_ seurakunta sijaitsi samannimisellä saarella, yhdeksän
mailia Philadelphiasta. Sinne rakennettiin siirtokunnan toinen kirkko
1646. Tätä käytettiin vuoteen 1700, jolloin Wiccacon kirkko valmistui.

_Pennsneckissä_, lähellä Salemia, oli myöskin saarnapaikka. Sinne
rakennettiin kirkko 1717, ja kävivät sielä kirkonmenoja pitämässä
milloin Wiccacon, milloin Racoonin papit.

_Upper Merion_ sijaitsee Philadelphian luoteisosassa. Se oli siihen
aikaan vielä suomalais-ruotsalainen maanviljelysseutu. Pastori
Wrangelin aikana 1763 rakennettiin sinne vähäinen kirkkokin. Entisen
kirkon tilalle on sittemmin rakennettu upea episkopaalikirkko.

_Kingsing_, niinikään Philadelphian laitaosia, kuului Wiccacon
seurakuntapiiriin, mutta sinnekin rakennettiin oma kokoushuone 1766.
Tämä oli ruotsalaisten ja suomalaisten kymmenes ja viimeinen kirkko
siirtokunnassa. Se säilyi luterilaisena kirkkona vuoteen 1831, jolloin
sekin joutui episkopaalein haltuun.




LUTERILAISEN KIRKON KOHTALO SIIRTOKUNNASSA


Niinkuin edellä olemme huomanneet, joutuivat kaikki siirtokunnan
luterilaiset seurakunnat yksi toisensa jälkeen englantilaisen
episkopaalikirkon hoitoon, josta oli myöskin seurauksena se, että
kirkotkin tulivat sanotun kirkkokunnan omaisuudeksi. Tähän oli monia
syitä. Seitsemännentoista vuosisadan lopulla muutti Delawareen,
Pennsylvaniaan ja New Jerseyhin sellainen määrä englantilaisia
uudisasukkaita, ettei vähälukuinen pohjolan väestö kyennyt heidän
kanssaan kilpailemaan kansallisuutensa ja kielensä säilyttämisessä.
Englannin kieli yleistyi kaikkialla. Nuori polvi unohti äidinkielensä,
ja kirkonmenojen pitämistä vaadittiin englannin kielellä. Kauan
taisteli luterilainen kirkko itsensä säilyttämiseksi, ja parhaansa
tekivät siinä suhteessa Ruotsista kutsutut papitkin. Mutta sittemmin
lakattiin kutsumasta opettajia Ruotsista ja seurakuntia hoitamaan
pyydettiin episkopaalipappeja. Kirkonmenojen yhtäläisyys on näillä
kirkkokunnilla suuri, joka seikka tavallaan myöskin vaikutti siihen,
että siirtokunnan luterilainen väestö ajanpitkään muuttui
episkopaaliseksi.




LASTENOPETUS JA KOULUT


Harvat Delawareen muuttaneista suomalaisista ja ruotsalaisista
osasivat lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Lukutaito nimittäin
yleistyi Ruotsissa ja Suomessa vasta vähän sen jälkeen, kuin nämä
varhaisimmat siirtolaiset muuttivat Amerikaan. Delawaren seurakuntain
papit alkoivat opettaa uudisasukkaita lukemaan, varsinkin nuorempaa
väkeä. Ripillepääsemisen ehdoksi asetettiin lukutaito ja Lutheruksen
Vähän Katekismuksen ulkoa osaaminen. Tätä sääntöä ei voitu kuitenkaan
noudattaa kuin osittaisesti. Kirkonmenojen ohella kuulusteltiin lasten
lukutaitoa ja annettiin kotiläksyjä. Vanhemmalle väestölle pidettiin
katekismussaarnoja ja kyseltiin heidänkin käsitystään ja tietojaan
uskonopissa. Jotkut papit pitivät “vanhanmaan” tapaan lukusiakin eli
kinkereitä.

Lastenkouluja myöskin pidettiin silloin tällöin siirtokunnassa, joissa
opetettiin ruotsin kieltä ja uskontoa. Nämä koulut olivat kuitenkin
vain tilapäisiä, muutamia kuukausia, korkeintaan vuoden kestäviä
kiertokouluja. Ensimäisenä koulunopettajana mainitaan Evert
Pietersson, joka piti 1658 Uplandissa koulua, missä kävi
kaksikymmentäviisi oppilasta. Hän piti myöskin raamatunselityksiä
Finlandissa ja Uplandissa, mutta kieltäytyi rupeamasta papiksi. Hänen
jälkeensä pitivät lastenkoulua Hans Stolt ja Lenmayer. Taitavana
opettajana mainitaan 1713 siirtokuntaan saapunut Skaran kymnaasin
oppilas Arvid Hernborn, joka piti koulua kahtena vuotena, palaten sen
jälkeen takaisin Ruotsiin. Sittemmin löytyy kirjoissa seuraavien
lastenopettajain nimet: Sven Colsberg, Olof Melander ja Johan Göding.
Etevin näistä opettajista lienee ollut Göteborgista kotoisin oleva,
Lundin yliopistossa opiskellut Nicholas Forsberg, joka piti koulua
1750. Viimeinen Ruotsista tullut opettaja oli Joachim Reinicke
(Reinikka), nimestä päättäen suomalainen. Hän niinikään oli saanut
verrattain hyvän koulukasvatuksen ja vaikutti myöhemmin
herrnhutilaisen veljeskunnan saarnamiehenä Racoonissa ja Molikkamäellä
asuvien suomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa.




SUOMALAINEN TIEDEMIES JA AMERIKAN MATKAILIJA PIETARI KALM


Turun yliopiston luonnontieteiden professori Pietari Kalm matkusteli
tieteellisellä tutkimusretkellään Pohjois-Amerikassa vuosina
1748—1751. Hänen tutkimuksensa kohdistuivat etupäässä Amerikan
ilmastoon, maanlaatuun, kasvistoon ja eläinkuntaan. Vuoden verran asui
hän maanmiestensä keskuudessa Delawaressa ja Pennsylvaniassa ja
kuvailee matkakirjeissään siirtokunnan tilaa kahdeksannentoista
vuosisadan keskivaiheilla.

Pietari Kalm oli Närpiön kirkkoherran poika, syntynyt 1716. Tultuaan
yhdeksäntoistavuotiaana ylioppilaaksi Turun akatemiaan alkoi hän
opiskella luonnontieteitä. Hänen lahjakkuutensa ja huomattava
etevyytensä niissä aineissa, joita hän harrasti, herätti yliopiston
rehtorin erityistä huomiota, josta syystä hän esitti tämän nuoren
tiedemiehen tieteitä suosivalle kreivi Bjelkelle, jonka arvokasta apua
tämä sai sittemmin jatkuvasti nauttia.

Ylioppilaana ollessaan teki Kalm jo laajoja tutkimusmatkoja, ensin
omassa maassaan: Savossa, Karjalassa ja Pohjanmaalla, sitten
Ruotsissa. Hän alkoi erityisemmin tutkia kasvitiedettä kuuluisan
tiedemiehen Carl von Linnén johdolla. Hänet nimitettiin tiedeseuran
jäseneksi, vaikkei hän vielä ollut päättänytkään yliopistollisia
lukujaan. Ystävänsä kreivi Bjelken kanssa suoritti hän vaikean
tutkimusmatkan Venäjälle, edeten Aasian rajalle saakka. Senjälkeen
seurasi matka Englantiin. Suoritettuaan asianomaiset tutkinnot
yliopistossa nimitettiin hänet dosentiksi ja 1747 professoriksi Turun
yliopistoon.

Upsalan, Turun ja Lundin yliopistojen, Ruotsin tiedeseuran ja Ruotsin
hallituksen yhteisvaroilla läksi tohtori Kalm laajimmalle
tutkimusmatkalleen Pohjois-Amerikaan. Englannissa sai hän
menomatkallaan osakseen ansaittua huomiota ja arvokasta apuakin. Hänen
saavuttuaan Philadelphiaan ottivat hänen sikäläiset maanmiehensä hänet
vastaan mitä suurimmalla huomaavaisuudella, jota hän sai osakseen
myöskin Pennsylvanian valtion viranomaisilta. Täältä teki hän matkoja
kaikkialle Pohjois-Amerikan rantamille aina Canadaan saakka sekä
sisämaahan Niagaran putoukselle asti.

Asuessaan maanmiestensä keskuudessa Philadelphiassa ja Racoonissa meni
Kalm naimisiin pari vuotta leskenä olleen pastorska Sandinin kanssa.
Tämä seikka saattoi hänet viipymään siirtokunnassa noin vuoden ajan.
Tapahtuipa vielä niinkin, että Racoonin seurakuntalaiset pyysivät
professori Kalmia pitämänä heille jumalanpalveluksia ja tekemään
muutakin kirkollista palvelusta, siksi kun Ruotsista saapuisi uusi
opettaja. Hän noudatti ystävällistä pyyntöä ja saarnaili vuoden ajan
sikäläisille suomalaisille ja ruotsalaisille.

Tällä ajalla tutustui hän siirtokunnan elämään perinpohjin ja antaa
heistä arvokkaita tietoja ja kuvauksia kirjoittamassaan
matkakertomuksessa. Niinpä tapasi hän muutamia vanhuksia, joitten isät
olivat saapuneet siirtokuntaan sata vuotta aikaisemmin. Tällaisia
vanhuksia mainitsee hän yhdeksänkymmenenyhden vuotiaan Nils
Gustavessen, vähän nuoremmat Aeke Helmin, Maunu Keenin, Sven Lockin y.
m. Peter Rambon vanhassa kodissa oli hän yötä. Philadelphiassa
vieraili hän kauppias Petr Cockin varakkaassa talossa ja pastori
Hesseliuksen luona.

Suomalaisten ja ruotsalaisten kertoo hän säilyttäneen monessa
suhteessa alkuperäiset tapansa, vieläpä kielensäkin, varsinkin
Racoonissa, Uplandissa ja Finlandissa. Savupirtit olivat hävinneet ja
tilalla oli yksinkertaiset vaatimattomat asuintuvat. Takkavalkean
taikka pärevalon ääressä tekivät miehet käsitöitään ja naiset
kutomuksiaan. Kotiteollisuus oli yleinen. Tavat olivat yksinkertaiset
ja vaatimukset vähäiset. Ahkeruus ja säästäväisyys oli saattanut
suomalaiset ja ruotsalaiset hyviin aineellisiin varoihin.

Pietari Kalm perheineen palasi v. 1651 Englannin kautta takaisin
Ruotsiin ja Suomeen ja jatkoi vuosikausia hedelmällistä työtään
tieteen palveluksessa ja nuorison kasvatukssesa. Pari vuotta myöhemmin
painettiin Tukholmassa Kalmin tutkimusmatkojen tuloksena kaksiniteinen
teos: “En Resa Till Norra America”. Sama teos käännettiin englannin
kielelle joku vuosi myöhemmin ja painettiin Londonissa. Että teoksella
on vieläkin tieteellinen arvo, todistaa se seikka, että sanotusta
englantilaisesta teoksesta on nyttemmin otettu uusi painos McMillanin
kustannuksella. Useimmissa Amerikan suurimmissa kirjastoissa tapaa
mainitun teoksen.




LOPPULAUSE


Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka 17:nnellä vuosisadalla saapuivat
Amerikaan, ovat nykyään sulautuneet yhteen englantilaisten ja
hollantilaisten kanssa, niin ettei enää huomaa kansallisia
eroavaisuuksia ollenkaan. He ovat Delawaren, Pennsylvanian ja New
Jerseyn valtioita raivanneet asutukselle ja laskeneet varhaisimman
sivistyksen perustukset kristilliselle pohjalle. Wilmingtonin,
Chesterin ja Philadelphian kaupunkien nimiluetteloissa tapaa paljon
vanhoista suomalaisnimistä johtuneita, nykyisiä sukunimiä: Rambo,
Molica, Tussey, Senice, Laicon, Helm, Parchon y. m.










Viitteet:

[1] HUOM! Ei nuijasodan surkeankuuluisa Suomen maan käskynhaltija
Suitian Klaus Fleming, vaan Louhisaaren sukuhaaraan kuuluva Klaus
Laurinpoika Fleming, valtiomies ja amiraali, synt. Louhisaaressa v.
1592.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AMERIKAN ENSIMÄISET SUOMALAISET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.