Joulu-yön tarina

By Larin-Kyösti

The Project Gutenberg eBook of Joulu-yön tarina
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Joulu-yön tarina

Author: Larin-Kyösti

Release date: January 4, 2026 [eBook #77618]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Fundament, 1918

Credits: Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää, and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULU-YÖN TARINA ***
language: Finnish




JOULU-YÖN TARINA

Kirj.

Larin-Kyösti





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Fundament,
1918.




SISÄLLYS:

Joulu-yön tarina.
Juoksa Joikuja.
Hiirenkesyttäjän kosto.
Tupakkajurri.
Kiittämättömyys.
Asemamies.
Vanhankartanon tarina.
Alju.
Puhelinpylväs ja pihlaja.
Ainaisen auringon etsijä.




Joulu-yön tarina.


Yksinäisellä saarella asui Jurkka, vanha kalastaja. Hän kulki ja
höpisi aina itseksensä. Kylässä, jossa hän kerran viikossa kävi ruokaa
hakemassa, sanottiin häntä henkiennäkijäksi. Hän puheli muka oudon
olennon kanssa, jota hän sanoi "Liitäjäksi".

Oli joulu. Pappiloissa ja kartanoissa paloivat joulukynttiläkuuset
ja pirttien palkeilla kahisivat oljet. Mutta yksin istui mökissään
Jurkka odotellen viimeistä jouluiltahämäräänsä, sillä Liitäjä sen oli
hänelle sanonut, että kuolema tulisi sinä yönä ajaen mustalla varsalla
helistellen kulkusilla yli järven jään.

Jurkka istui pyhäpaita yllään sänkynsä laidalla ja kuunteli tuulen
outoja ääniä, jotka supsutellen ja kuiskutellen kiertelivät pitkin
nurkkia. Niin, tulkoon vain vapahtaja-kuolema, eihän häntä kukaan
kaipaisi, eihän hänestä kellekään hyötyä ollut, eihän maarin, eihän
maarin!

Silloin tuuli humisi syvemmin kuin huokaisten ja Jurkka oli
tuntevinaan, miten Liitäjä näkymättömänä lehahti huoneeseen ja istahti
hänen viereensä. Liitäjä oli valkeahipiäinen, kuultava, kalpea, keveä
kuin arka aatos ja haihtuva kuin haikea uni.

— Liitäjä, Liitäjä! Missä kulkee nyt kuolema, höpisi Jurkka.

— Ohi kirkon kiitää, ohi kalmiston karkaa!

— Liitäjä, Liitäjä! Onko kalman hevonen huurteessa?

— Kalman hevonen on höyryn huurteessa!

— Liitäjä, Liitäjä, kohta on keski-yö ja minun elämäni puu! Kukkiiko se
kohta?

— Kohta kukkii elämäsi kypsä puu, etkö jo tunne täyteläistä tuoksua?

— Niin, minun kaunis pihlajani kukkii. Liitäjä, Liitäjä! Näetkö oksaa,
joka akkunanreijästä huojuu huoneeseen?

— Näen oksan, joka huojuu huoneeseen, se viheriöitsee kuin
joulukynttiläpuu.

— Liitäjä, tiedätkö! Minä kasvatin sen kauniin pihlajan jo nuorena
akkunani alle. Kerran myrsky työnsi oksan akkunasta sisään.

— Myrskykö työnsi oksan akkunasta sisään?

— Niin, mutta minä en leikannut oksaa.

— Sinä et leikannut oksaa, vaikka kylmää huokui huoneeseen.

— Minä lämmitin tupani ja katso, oksa alkoi vihertää keskellä talvea.

Alkoi vihertää keskellä talvea ja minulla oli huoneessani ikuinen
kesä... Vaikka talven tilhejä ulkona paleli paljailla oksilla. Mutta
minun oksani viheriöitsi, niinkuin se vain kesällä viheriöitsee ja
lehdet tukkivat akkunan aukon niin, ettei pakkanen huokunut huoneeseeni.

— Siksi, että sinä säästit oksan, sait sinä sieluusi ikuisen kesän ja
ikuisen runsauden rauhan.

— Liitäjä! Liitäjä! Mikä ihana tuoksu tulvaa nyt huoneeseen? Onko nyt
minun kesäni tullut keskellä talvea?

— Keskellä talvea kukkii nyt elämäsi puu.

— Liitäjä, Liitäjä! Mikä häikäisevän hivelevä valo virtaa himmeään
huoneeseeni!

— Taivaalle puhkeavat kaikki tulikukkien terät, ja kuolema kulkee vielä
kaukana!

— Mikä rauha ja rakkaus täyttää sydämeni! On kuin näkisin suuren
joulukynttiläpuun, jonka oksan alla lapsena leikin, nyt se kohoo,
kasvaa läpi katon taivaaseen saakka.

— Eikö sinun ole kylmä?

— Minun suonissani on suvinen lämpö, suvinen suhina soi korvissani ja
suuret suvilinnut laulavat puun latvassa.

— Sinä näet unelmiesi ihanan puun.

— Liitäjä, Liitäjä, tämä unelma on iki-ihana!

— Nuku, nuku, niin näet vielä ihanamman uneni

— Mutta Liitäjä, Liitäjä, minä kuulin jo kulkusten kilinän!

— Kuolema kulkee vielä kaukana.

— Mutta nyt ajoi jo kuolema pihalle.

— Kuolema kauas jäälle jäi.

— Minä tunnen, kuinka minä kohoan kuin paratiisilintu, minä astun
joulukynttiläpuun oksalle, minä kiipeän, minä kohoan, minä olen keveä
kuin höyhen ja syvällä alhaalla allani näen minä kirkon, pappilan ja
järven jään. Mutta missä kulkee kuolema?

— Kuolema ajoi jo ohitse, etkö kuule kulkusien kilinää?

— Liitäjä, Liitäjä, minä en kuule kulkusia. Minä näen taivaan
aukenevan. Kuin kesäisten lehtojen latvat kohisevat korkeat urut
korvissani.

— Ikuiset henget soittavat sinulle taivaan aurinkoportin edessä.

— Liitäjä, Liitäjä! Nyt portti aukenee, maa katoo kuin varjo
silmistäni. Minä näen, minä näen, Liitäjä, Liitäjä!

       *       *       *       *       *

Vanha Jurkka asetti kädet rinnalleen, pää vaipui taaksepäin, hän
nukahti kuin lapsi ihmeellinen, arvoituksellinen hymy huulilla.

       *       *       *       *       *

Kun Jurkkaa ei pariin päivään kuulunut kylille, tulivat ihmiset häntä
katsomaan.

Hän makasi vuoteessaan kuolleena lasittunein avosilmin, ikäänkuin hän
olisi tuijottanut läpi katon jotain epämääräistä, salaperäistä, suurta
ja tuntematonta — — Mutta lattialla vuoteen vieressä oli taittunut
pihlajan oksa, jonka lehdet olivat surkastuneet. Jouluyön myrsky oli
murskannut pihlajan akkunan alla.




Juoksa Joikuja.


Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat
loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät
Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon
oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja
Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla, tähdet vilkuivat kuin
silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta
yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa,
joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta
vasten hänen silmiänsä.

Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa,
mykkyys painot luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain
riekot naurelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia ja
erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen
katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä
tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.
Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä
yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet
ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä
he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun
jumalallista sytytystä heidän ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä
oli kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.

Juoksa ajeli hiljaa, ei kuulunut muuta kuin sijojen sälinää ja
porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän
allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli
kaukaisia jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen yllä
levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen luvattu
maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän
pystyttäisi kotansa, sinnekö toisi hän omansa... onnensa yön puolen
maasta?

Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin
rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä leimuava säihke yli taivaan. Leimun
ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan.
Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena,
se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä
taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui
vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat
toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen.
Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan
avaruuteen, joka heijasti ihmeellisillä väreillään valkeaverhoisiin
tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat
tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle
taivaan rannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, luoden
valoa korven helmassa ajelevalle yksinäiselle lappalaiselle.

Juoksa heilautti ajohihnaa ja poro alkoi juosta alas rinnettä
joen rannalle. Pohjoinen säteilevä kaari näytti hänestä nuorten
lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille
morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli
Juoksa omaansa... onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi
eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus ahdisti häntä. Ja
kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä
muuttui.

Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi
sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa,
teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna
porontaljalle nukkumaan.

Hän heräsi yöllä, hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi
valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut
Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita, hän nousi ja siirsi
oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle.
Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa
kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei
saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut
kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen,
putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko
hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi, hän ei tahtonut huutaa eikä
kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista
suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas,
mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaappivan jäkälää kodan
ulkopuolella ja hän tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän
kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.

Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja
hiillos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain
heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin
niinkuin kirkonkello ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa
ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia
sanoja. Hän nousi ja korjasi hiillosta, sillä hänen oli vilu. Silloin
hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky
olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui
vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.

Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan
alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne
lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi ja silloin tapahtui jotain
aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa
revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen
sarkakäyhtiin, sen ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä oli
tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat suuret,
syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin
kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut
Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän aikoi
nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi, että
impi tulisi lähemmäksi ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani...
onneni.

— Mitä sinä tahdot minusta? Impi ravisti päätään. Onko tähän aarre
kätketty, mutta silloinhan olisi kattilan reuna äsken muuttunut härän
pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä sisiliskoksi? Miksi pata
pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko tähän paikkaan kaivettu
kavallettu aarre? Taasen ravisti impi ihanata päätään. Oletko sinä uni,
niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä olet ihmisen impi tai
immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet tämän paikan haltiatar,
niin häiritsenkö minä sinua? Impi nyökytti päällään ja katosi samassa.
— Juoksa hieroi silmiään, oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä
näkevinään sen ihanan immen, joka katosi kodan oviverhon kautta. Sitten
nukahti Juoksa omiin ajatuksiinsa.

Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään
ryskeeseen, koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä ja oli jo aamu.
Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina,
räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.

Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että
hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi
myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti
poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään
hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut
puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen
sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt
pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt
ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen,
joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.

Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat ja ne sanat olivat ihania
kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet
tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, ikäänkuin hän koko elinikänsä
olisi kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä,
joka riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista
ja susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt
ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään niin, että
hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja
lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla,
että melkein itketti.

Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen
poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin
varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin
joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja
muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten
paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän
kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti
ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen
sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän
olisi ennen joikunut koko elinikänsä.

Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron
sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli
syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä,
karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista
riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa
keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan... joikui häistä
ja häädöistä. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta,
jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita,
niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan
joijussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa,
niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi
Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat
oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun
hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta
yksinäisyydestä, arkiaskarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti
laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan... tunturipurojen
levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä,
vihreistä hiirenkorvista... kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka
jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien
sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta
ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä
aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista,
seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan
satojen vuosien puolihämärään...

Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän
alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli
koirien haukuntaa ja satojen, sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja
kiimaavien porojen kellon ääntä ja hän laikahteli laulamaan suloisesta
ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli häntä
näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille. Kito lekos
rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol ein, voijaa,
voijaa, nana, nanaa, min voeoit, voijaa, voijaa, nana, nanaa!

Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat, vaimot ja
miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua,
jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle
kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä
avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä
katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko
hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet
hänen oman onnensa luo!

Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan
katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta
päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.

— Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella,
puhuivat Juoksan silmät.

— Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni
mukaan, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi
ajaa kauas tuntemattomille tuntureille. Niin vastasivat nuoren tytön
ruskeat, suuret silmät.

— Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumassoillesi, osoita se
minulle, sanoi Juoksa.

Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista ja siitä tiesivät
heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta
tulijan.

Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni sydämen
syvimmässään joikui: Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien
vaimojen seassa!

Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa
lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli
antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien
vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: "hyvä
haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!"

       *       *       *       *       *

Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, heidän poronsa
sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa
pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enää koskaan häirinneet hänen
työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui.
Juoksa opetti joijun monille lapsilleen ja niin levisi laulun
lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset
olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui, ikäänkuin
musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut
olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi
pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja
onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen
syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan ja pitkä, hirveä
hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kauas
kaukaisten tunturien taakse.




Hiirenkesyttäjän kosto.


Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai
kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska
vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja
raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys.
Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna
katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren tulisen kahlerenkaan
tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli
avuttomien, onnettomien arojen. — Vahtisotilaan askel kajahti ulkona
pakkasessa ja hukarin pää kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka,
ja hän olivat samasta kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman
kotipuron rannalla, nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla
arovarsalla aavikolle, mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan
solakkaan naiseen, Ljubaan, vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli
viha salaisella voimallaan myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti
siltä, ikäänkuin tyttö olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta,
mutta Iivana oli köyhä, Iivana läksi maailmaan, etsi työtä - - joutui
omituisiin seuroihin... salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa
valmistettiin vaarallisia räjähdysaineita... pakeni, joutui kiinni
ja vangittiin. Mutta ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää
tytön vaimoksensa, jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden
vangitsevan Iivanan kotikylänsä veräjällä.

Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa
vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan
hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka
ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä
häneen vihaansa, kolliasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut
kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden
kalistessa jaloissa.

Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä
hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat
salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului
hiljaista naperrusta, ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä
vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen
ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan ja pienen
lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä pippurinruskeata silmää,
ja pienet harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä...

His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän! Vanki kaivoi
taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka
heti kotiutui. Vai on sinun nälkä ja yksinkö sinä siinä piipertelet,
pieni ukkohiiri! Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi, sanoi
vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta
vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se
livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään.
Se seurasi häntä hiassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen
raudanharmaassa elämässään ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen
sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.

Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa, se oli niin kiintynyt vankiin,
että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne
mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin
kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon,
ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa...

Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hiassaan,
hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti
vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi
pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän.
”Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet
kostoksi kolhinut minua kuin ajokoiraa ja nyt sinä tapoit viattoman
hiiren, minun ainoan iloni, niin minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö
sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan sen, kerran
hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka
sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!” — Niin huusi vanki, kun
vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.

Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppalin
kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... toivon
kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään, hän katseli harmaita
Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut
vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset välkkyivät kuin pistimet...
Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja
vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole
tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että
hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen pippurisilmäisen ystävänsä,
edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua
ihan niinkuin ihmiset ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle,
joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä. - —

Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret
harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut
näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja
uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.

Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy
olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin ja pistin
välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi
hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän
voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa.
Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi. Ne tulivat yöstä,
valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat kaivoksista, ne ahdistivat,
tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä kurkusta... Ja hän muisti
nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän... nuoren tytön, sitte hän näki
vangin, jonka hiiren hän oli survonnut ja hän muisti tämän pahanentiset
sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, hän oli vain nukkunut huonosti
viime yönsä... vuosi pari vielä, niin hän taas olisi kotikylässä puron
rannalla nuoruutensa armaan parissa, yön hiljaisessa hämärässä, kun
kuu kumottaa aron takaa kuin suuri kuparinen kenttäkattilan kansi...
Hän naurahti ja alkoi taas kulkea... Mitä? Liikuttiko tuuli risua?
Lehti kahisi maassa ja sen alta hän näki pienet pippurinruskeat
silmät, kohta niiden viereen ilmestyi uusia silmiä, kymmenen silmää.
Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan etumaisen hiiren, joka
litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin vuori olisi ruvennut
elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien ja kivenkolojen alta
tuli yhä uusia kiiluvia pippurisilmiä, jotka ilkkuivat nälkäisinä
ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden päällä, mutta silloin
tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia uhkaavia silmiä... Hän
ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se auttaisi, jos hän
ampuisi, niitä tuli yön pimeydestä kuin pahoja pieniä henkiä. Tässä
ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa pyssyllään ja hakkasi
sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, hän hakkasi ja
huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli alas pitkin
vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, tuhansia,
satoja tuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko nälkäinen,
hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle — Hän kalpeni ja hiukset
nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne alkoivat
juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki niitä
luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja hyppi
tahmaisilla pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes hän
väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen sääriänsä,
ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät hampaansa
hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan ja nyt iski hänen
ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta, ne purivat ja söivät hänet
elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä kuin joku luu
ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa lojui täydellä
panoksella ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea kapine...
Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija matkaansa.

Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä.
Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen
jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka
oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren
Siperian toivottoman taivaan alla. Mies näki unta, että pieni hiiri
tuli nurkanraosta ja sanoi: minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta
minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti
kostaneet. Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä: ”Vaimo,
kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... tänä yönä kuoli Mishka, Jumala
hänen sielunsa siunatkoon.” —




Tupakkajurri.


Moona-Matti oli tuikea tupakkajurri. Hän viljeli tupakkaa monessa
muodossa. Alituisesta piipun käyttämisestä oli oikeaan suupieleen
uurtunut letkun levittämä lovi, sitä paitsi hän piteli suussaan purua
ja mälliä, niin että alahuuli oli kuin turvoksissa ja karvasänkiset
posket pullollaan. Hän pisteli poskeensa niin isoja mällejä, että
pilanpäin puhuttiin kirkonkävijöiden kaataneen rekensä kumoon
jäätyneihin mälleihin, joita Matti oli tienoheen polahuttanut.

Alituiseen Matti tuprutteli piipustaan haikuja ilmaan, imi ja inisi,
alituiseen törrötteli muuri-uunin kranssilla rivi mahtavia mällejä.
Alituisesta tupakanviljelemisestä olivat hänen pienet, tihruiset
porsaansilmänsä, joissa oli ahmatin ahne ilme, käyneet vetisiksi ja
verestäviksi. Hän oli ahne luonteeltaan, vieläpä siinä määrin, ettei
hän aina raatsinut itse ostaa tupakkaa, vaan hankki sitä joskus
hiukan luvattomallakin tavalla. Hänen tupakkapersoutensa oli joskus
mennyt niinkin pitkälle, että hänen oli salaa nähty vetelevän toisten
muonamiesten pöllyttämiä savurenkaita sisuksiinsa.

Hän oli ahkera piippujen kokooja ja niitä oli vuosien varrella kirstuun
kasaantunut iso määrä mitä erilaisimpia ja eriskummallisimpia piippuja.
Tästä varastostaan hän oli ylpeä ja kehuskeli sitä miesten tupakoidessa
puhdetöiden lomassa. Hänellä oli pottivarsia posliiniperineen, oli
nahkavarsia posliiniperineen, oli nahkaletkuvarsia, savikukkoja ja
savipiippuja, lankkunysiä, lankivarsia, puuvarsia ja syöskinpesiä.
Erikoisesti oli mainittava ”karipalti”, jonka varsi oli luinen, perä
puinen ja hammasluinen munstykkäri, sekä "keisarin saunapiippu", jota
hän käytti juhlatiloissa, häissä, ristiäisissä ja jouluna.

Moona-Matilla oli oma rakas tupakkamaansa, jota hän hoiteli kuin
sielunsa silmää. Tupakkamaassaan hän viljeli nurkantakusiaan,
omakasvuisiaan. Hän kylvi siemenet aikaisin keväällä riihen takana
olevaan väkevään maahan, nurkan taakse. Kun siemenet olivat itäneet
sirkkalehdiksi, istutti hän ne rivittäin lavaan. Tämä oli tuiki
tärkeä toimi. Hänellä oli tässä työssään omat taikansa ja temppunsa.
Hän istutti tupakantaimet juhannusyön kasteeseen, jotta ne paremmin
kasvaisivat ja hyötyisivät. Lopuksi hän kasteli niitä väkevällä
lantavedellä. Syksyllä hän kulki kuin mikäkin pyhän palturin uhripappi,
väkihajuista huumaantuneena uhrilehdossaan korkeiden tupakanvarsien
varjossa, pienten keltaisten kukkien tuoksussa ja leikkasi varret
juuresta poikki, sitoi ne kimpuksi, asetti ne kerpuorrelle haarulleen,
pani ne kuivumaan aitanräystään alle varjoisaan paikkaan.

Kun varret olivat tarpeeksi kuivuneet, veisti Moona-Matti hakkurin,
kaiversi syventeisen kolon paksuun koivupuiseen lankkuun. Puukirveellä
hän pienensi varret puolikarkeiksi. Salaperäiseltä uhritoimitukselta
näytti sekin, kun tupakkataikuri sulloi hakkelukset kuivaan uhriastiaan
kostuttaen niitä pyhän olven vierteellä tai kahvinsakalla, että tikerä,
pistävä maku haihtuisi. Ennen survomista hän vei toisinaan surveet
saunan lämpöiseen, lainehtivaan löylyyn, niin että ne saivat huulia
hemasevan, makean kosteuden. Saunasta kuletti hän ne taas hakkuriin.

Väenpirtissä oli Moona-Matilla oma alttarinsa, uhripöytänsä
salaperäisessä hämärässä sopessa. Sieltä kuului pientä jumalallista
jyskettä, kun Matti hääräili hämärähenkisenä visakoivuisen
tupakkalautansa luona, nosteli ja lasketteli lautaan liitettyä
tupakkaveistä. Veitsen alla vilisivät kauppiaalta salateitä
hankitut ryssänlehdet kuolinkamppailuaan, tupakkapatukat parkuivat
tupakkalaudalla kuin kidutuspenkillä, ja mahorkkatokat tuhisivat
tuskissaan pienentyessään palturiksi. Syksyn suuren sadon korjasi
Matti talteen, täytti isomahaisen tupakkamassinsa ja kätki loput
tiilenruskeaan seinäkaappiinsa, pisti avaimen tallukkaansa ja kulki
turisten ja tupakantäyteisenä talven tarpeita tyydyttämään.

Moona-Matin massi ei auvennut koskaan toiselle tarvitsevaiselle, hän
oli auttamattoman ahne, mikä hipaisi melkein rikoksellisuutta. Jos
rengit heittivät lattialle paperossin pätkiä, niin hän kokosi ne
talteen. Erillään muista hän loikoili omassa vuoteessaan pirtissä,
tähyillen tovereitaan. Hän kuunteli itseensä kohdistuvia kokkapuheita
viisaan levolla, ympäröiden itsensä saavuttamattomaan savupilveen.
Erikoisesti hämmästeli Kalle, tallirenki. Mutta Matti naureli vain
kuivaa nauruaan tai veteli koiranuniaan siristellen silmiään, mutta
salaa hän seurasi miesten toimia. Kun miehet vihdoin nukahtivat
ettoneella, nousi Matti ja korjasi saaliinsa, mättäsi muurinreunalle
kasaantuneet mällit mahtavaan massiinsa ja korjasi ne aarreaittaansa,
koreaan kaappiinsa. Muonamiehet ja rengit sadattelivat piikoja, mutta
nämä huomattiin viattomiksi. Asia raukesi sillä, että arveltiin
käypäläisten kehveltäneen mällit, sillä niitä kävi usein isossa
talossa. Mutta tallirengillä oli omat arvelunsa, joita hän ei
uskaltanut muiden kuullen lausua, sillä hän tiesi Moona-Matin kieroksi
käräjänkävijäksi ja riitapukariksi. Moona-Matti vetäytyi kuoreensa,
tallusteli töissä muiden mukana, pureskeli mälliään tai pöllytteli
palturiaan kuten ennenkin. Toiset pyytelivät häneltä pilanpäiten
palturia lainaksi, mutta Matti ihan ärhentyi kehumaan köyhyyttään.
Mistä hän köyhä mies lainaisi, nipin näpin pysyi itsekin tarpeellisessa
tupakassa, menkööt muilta mahtavammilta mankumaan! Tallirenki pisteli
pilojaan, mutta Matti ei niitä ottanut kuuleviin korviinsa. Turhaan
kilpistyivät Kalle rengin hammastukset Matin alistuvaisen ahneuden
ankaruuteen. Mutta Kalle päätti sopivassa tilaisuudessa masentaa Matin
kovapintaisuuden, päätti tehdä sellaiset kepposet, että hän pakoittaisi
Matin pitämään tupakkakestit koko talon tupakkaväelle.

Kului joku aika ja Matti oli varuillaan. Hän ei enää uskaltanut koskea
mälleihin. Mutta nyt hän keksi toisen keinon. Hänen tupakkavarastonsa
alkoi kevätpuolella tehdä loppuaan eikä hän olisi raatsinut ruveta
tekemään uusia mahorkkamatkoja. Hän säästi ja säästi, sydäntä kirveli,
hän kitui ja kihnutti, mutta kitupiikin piipunperät possahtivat
omituisen ontosti, ja surullisena pisteli hän poskeensa viimeisiä
pikanellejaan. Kerran sitten miesten maatessa hän huomasi lattialla
sängyntolpan vieressä törröttävät miesten lankkunysät, äkkiväärät ja
hupaisesti kiertyvät posliinipottipäät, eikä hän voinut vastustaa
haluaan. Hän alkoi nyt salaa kaivella piippujen perskoja poskeensa,
palasi vuoteelleen ja nukahti autuaalliseen uneen nähden unta
suurista tupakka-aarniometsistä, siellä hän kulki kuin jättiläinen
poltellen honganpituista piippua, pöllytellen taivaalle pilvenpituisia
savupatsaita ja kuunkokoisia savurenkaita.

Kun miehet heräsivät, ihmettelivät he, että piipunperskat olivat ihan
kuin pohjaan sammuneet ja arvelivat syyn olevan uudessa kauppiaalta
tuodussa tupakassa, johon oli sekoitettu pehkua. Mutta Kalle,
tallirenki alkoi epäillä Mattia. Hän piti varansa, kun miehet taas
makasivat. Hän nukkui vain toisella silmällään, mutta toinen silmä
tirkisteli Moona-Matin hämärään soppeen. Mattikin tähysteli, ja kun
hän luuli miesten jo nukahtaneen, nousi hän hiljaa vuoteeltaan, kulki
varpaillaan yli natisevan permannon, hätkähti, katsahti kasvoihin,
vapisi, kumartui ja kaiveli piippujen perskat piippunsa pohjaan. Hiipi
sitten omalle vuoteelleen, paineli peukalolla perskat "kynnyksen alle",
alahuuleen, joka pian pullotti niinkuin ruokapussi apinalla. Niin
nukahti Matti makeaan tupakka-uneensa.

Silloin Kalle nousi, hiipi hiljaa ovesta talliin, veitsellään raaputti
hevosenlängen alta myrkyllistä hikeä. Hän palasi pirttiin ja hieroi
hien Matin piippuun, jonka Matti oli asettanut tupakkalaudalle.

Kun miehet heräsivät, sanoi Kalle aivan kuin muuna miehenä: "Totta
totisesti! täällä on taas joku käynyt piipunperskojamme kaivelemassa.
Joku kaksijalkainen, vanha tupakanperso pukki! Olisikohan näitä meidän
kotopukkiamme, mutta kyllä me siltä parran poltamme!" ilveili Kalle.
Miehet yskivät ja nauroivat partaansa, he ymmärsivät hyvin Kallen
yskän —. "Kaksi tupakkapatukkaa miestä päälle, oikeata Rauman Rappea ja
jokaiselle vielä pikanelli poskeen! Eikö niin miehet? Sen se vietävä
voro saa hellittää!" lisäsi Kalle. "Niinpä, niin, emme me liikoja
vaadi, niin, niin, pikanelli poskeen!" säestivät miehet ja sihauttivat
pitkiä sylkyjä Moona-Matin puoleen, joka pälyili ympärilleen.

— Eikös niin, Matti? ilkamoi Kalle ja kulki Mattia kohden. — "Mitäs
minä, höm, höm, kyllähän minä - -", ehätti Matti hämillään.

— Pistetäänpä, Matti, sen asian päälle tupakaksi! Sanottu sana seisoo!
Kalle tarjosi massiaan Matille. Matti täytti piippunsa längenhien
sekoituksella, iski tulen ja alkoi hissuksiin ja hyvillään asian
hyvästä käänteestä vedellä haikujaan. Mutta kuta enemmän hän veteli,
sitä kummallisemmin alkoivat korvat suhista, lattia alkoi keinua
ja seinät häilyä. Matti alkoi voida pahoin. — ”Mi, mitä sinä olet
tehnyt — — —?” höpisi Matti Kallelle. — ”Mitä sinä olet tehnyt, olet
pulittanut meidän perskojamme ja mällejämme, tunnusta pois!” — kivahti
Kalle. Pirtti alkoi mustua Matin silmissä ja hän tunsi kouristuksia. —
"Tunnustatko, muuten loppusi on lähellä", kivahti taas Kalle polkien
jalkaansa. — ”Kyllähän minä tunnustan...”, sanoi Matti hätääntyneenä.
Samassa hän menetti tajuntansa ja pökertyi vuoteelleen. —

Matti makasi vuorokauden sairaana vuoteellaan voihkien ja ähkien, eikä
mahorkkakaan nyt maistunut. Kun hän taas toipui ja alkoi liikuskella
arkana pirtissä, kovistivat miehet häntä hänen lupauksestaan. Ei mikään
auttanut. Lauvantai-iltana täytyi Matin kävellä kirkolle. Kun hän
palasi kauppiaalta, oli hänellä nahkalaukussaan tupakkapatukka kutakin
miestä kohden. Miehet olivat armahtaneet puolella.

Mutta koko sunnuntaipäivä oli yhtämittaista tupakkakestiä ja
mahorkkamässäystä. Pirtissä oli savua sakeasti kuin saunassa, niin että
seiväs olis pystyssä pysynyt. Tarjottiinpa Matillekin. Hänen täytyi
niellä niin pilkat kuin sauhutkin, jotka hän omilla varoillaan oli
saanut kumppaneilleen kustantaa. Hän muisteli äskeisiä ähkypuuskiansa
ja päätti muuttaa turhia tupakkatapojaan. —

Vihdoin sopu sulatti miesten mielet ja koko asia vaivutettiin
villasella. Moona-Matti kävi säyseämmäksi, tarjosipa toisinaan
tupakankin. Sen koommin hän ei enää koskaan mielitellyt miesten
mällejä, ja piipunperskat saivat olla rauhassa...

Ja Mattikin sai olla rauhassa.




Kiittämättömyys


Pekka oli palvellut papilla renkinä jo monet vuodet. Hän oli
harmaantunut papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli
tyytyväinen pappiinsa ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa
kirkolle, kinkerille, sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla
tärkeän ja tomeran näköisenä, ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran
oikea käsi, joka ohjasi niin kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia
toimia. Koska pulkkapuu oli hiukan korkeammalla papin etuistuinta,
oli Pekka vähitellen tottunut katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia
vastaantulijoita hiukan yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi
ei tätä hyvyydessään huomannut, Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi
tuudittui miettimään monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita
Pekkaa turvaamalla hänelle tyyssijan vanhuuden päivien varalle.

Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa,
siellä hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan
vanhoja palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin
käynyt itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi
pariskunta, että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heitä
kerran jollakin suurella rakkauden työllä.

Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli
lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei
paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin
aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin
säkki tyhjentymään, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli
tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle
saunanvastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —

Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli
tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman
häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat,
jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut
matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun
kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun
kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana.
Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti käyttäen puheessaan
vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina
virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla
olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan.
Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään
häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja
arvokkaasti: "En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan".
Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen,
sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein
Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin,
valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa,
ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä
ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää
vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauvantaisin kallistelevan
muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan
keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja
oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta
käytöstä, hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa
tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset
palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin
aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään
ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia.
Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä
nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan
hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana
talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman
näköisenä korvallistaan ja sanoi: "Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on
kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo
aika lähteä." Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen
kärsivällisyytensä lopussa, hän päätti toimittaa Pekan pois talosta.
Hän oli kerran kirkkoherranrouvan kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja
hänen vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin ja pian istui Pekka
pienen, kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.

Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo,
mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä,
auroja, karhia, kuokkia ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka
oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän
osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin
unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei
ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi
kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä
pappilasta neuvoja pyytämään.

Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat,
ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten
isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he
makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat
työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa
viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan
mitättömän miehensä käsistä.

Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.

— Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain
siemenviljat?

— Pahaksi se oli.

— Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.

— Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?

— Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli
mielessä.

— Menisit pyytämään rahoja.

— Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen.
Pahan se pappi minulle teki.

Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa
talon rappeutumista.

Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä
hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten
velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän
kallistella sahtikannuja, niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa.
Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa.
"Antoi tyhjän talon", niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt
umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille. Niin vierivät
viikot, niin kuluivat kuukaudet, pappi kasvoi hänen silmissään
jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, talonpitoon
tottumattoman miehen saattanut turmion partaalle. Täten hän nukutti
omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi jonkunlaisen
syrjäiskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai tekosyyn päästä
itsemoitteesta. "Siinä ei ollut mitään tarkoitusta koko talonlahjalla",
puheli Pekka usein. "Enkä minä itsekään ymmärrä, mikä tarkoitus
minulla oli ottaessani lahjan vastaan." Täten kasvoi kiittämättömyyden
kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi olevansa oikeassa,
hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden velvollisuudesta.
— "Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että antoi tyhjän talon!"
Niin höpisi hän itseksensä.

Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä
mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko
veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt
leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta
naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko
tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä
viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan
oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon
toimitti!

Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli
kerran lauvantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:

— Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän
työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein
vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi
vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!

— Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa
hänen oli liian hyvä olla, sanoi papin rouva.

— Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani
rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä
minä olen syynä Pekan onnettomuuteen, puheli pappi.

— Sinä suurentelet omia syitäsi, sanoi rouva. Sinun ei pidä katua hyvää
tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma syy.

— Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä
töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.

Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön.
Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen.
Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti
väkevälle.

— Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt
kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan, soperteli
Pekka.

— Soh, soh, koetti muija estellä, eikö kirkkoherran rouva osta luutia,
meidän pappa se on hiukan...

— Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.

— Työni tulokset? ihmetteli kirkkoherra.

— Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa
minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?

— Pekka parka, sanoi kirkkoherra, olen kyllä kuullut, että sinä kylillä
olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta katso ja
tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan turmioosi.

— Tehän minut olette turmioon toimittaneet, kivahti Pekka. Kuka korvaa
minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä
olen joutunut!

— Mietihän ja hillitse sanojasi! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella
ja kiivaammalla äänellä.

— Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!

— Tämä menee jo liian pitkälle, huusi hyväsävyinen kirkkoherra.
Kiittämättömyys on maailman palkka!

— Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain
kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja
myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.

Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: Nosta
likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoillesi. Pekka,
viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!

— Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä
ensin oman huoneenne kynnys!

Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi: Niin,
niin kiittämättömyys on maailman palkka!

Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja
huokasi: Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin,
huokasi hän, kiittämättömyys on maailman palkka.




Asemamies.


Hän seisoi aina asemasillalle vievän oven vieressä. Hänen toimenaan oli
tarkastaa matkustajien pääsylippuja. Hän oli hyvin itsetietoinen tästä
tärkeästä tehtävästään. Tutkivin ikäänkuin vihaisin silmin tarkasti
hän matkustajaa kiireestä kantapäähän. Saattoi tapahtua, että joku
huvilakaupunkiin matkustava eukko monine vasuineen väsyneenä laahusteli
kohti ovea. Seis! Missä on piletti! Ja eukko sai luvan asettaa vasut
sementtilattialle ja kaivaa hameensa poimuista esiin pääsylipun.
Kyllähän asemamies sen tiesi, että eukolla aina oli pääsylippu. Mutta
eukko oli kerran hänelle tiuskaissut: Pitäisihän teidän tietää, että
minulla on piljetti, enhän minä näiden korien takia ehdi... Ja kun
eukko taas oli pistänyt pääsylipun hameensa poimuihin, koonnut vasut
lattialta ja hädin tuskin läähätellen ehtinyt ovesta kiirehtääkseen
junaan, virnisteli asemamies pikatavaramiehelle ja sai osakseen
hyväksyvän, hiukan ihailevan silmänmuljahduksen toverinsa puolelta.
Sitten hän kulki taas edestakaisin kaula kenossa, hienostelevin
liikkein, sääret hiukan kokoonpuristettuina, kynsiään tarkastellen,
korjaillen kaulustaan ja puhdistellen mustaa, hienoa virkatakkiaan,
jossa kimmelteli rivi hopeanappeja. Niin oli hän nähnyt esplanaadin
keikarien tekevän, hän matki ilmeisesti sotilashenkilöltä, nostaessaan
käden noin puoleksi huolimattomasti koukistunein, hiukan irrallaan
olevin sormin lippalakkinsa syrjälle tehdessään kunniaa jollekin
pönäkälle huvilanomistajalle tai tutulle tytön heiskaleelle.

Niin, tekihän hän velvollisuutensa, siitä ei ollut mitään sanomista.
Mutta hän teki sen usein hyvin epäjohdonmukaisesti. Tulipa joku
mieleinen matkustaja, joku pikkulainoilla tai pikku-asioilla elävä
puoliherra, jonka tuttavaksi hän oli päässyt, tai joku sipsutteleva,
keski-ikäinen vanha neiti, joka mielistelevin katsein katseli häntä
silmiin, sillä hän oli kaunis pullea ja punaposkinen miehen alku — niin
hän päästi nämä muitta mutkitta ovesta. Mutta tuliapa joku toimittaja
tai liikemies, joka pyrki asemasillalle viedäkseen vain kirjeen
postivaunun laatikkoon, niin tälle hän ärhenteli käännyttäen hänet
takaisin.

Niin. Hän oli kaunis, pullea ja punaposkinen miehen alku, ylähuulella
hiukan viiksen haivenia, joiden päitä hyperrellen hän koetti
saada suipoiksi. Hän oli sellainen ilmeetön, tyhmänkaritsamainen,
itsetietoinen mansikkamaitonaama, joihin keveät tytöt mieluimmin
iskevät vilkuilevat silmänsä.

Tällä kertaa ei odotussalissa ollut paljon ihmisiä, sillä viimeinen
juna oli juuri mennyt. Hän käveli edestakaisin oven edessä, ikäänkuin
hän hiljaa muiden huomaamatta olisi opetellut valssin askeleita. Tavan
takaa vilkuili hän tarjoilupöydän taakse. Siellä hääräili kahvi- ja
teekuppien sekä virvoitusjuomapullojen ääressä tarjoilijatar, Elfriida.
Eikä Elfriida ollut häntä näkevinäänkään ja se harmitti asemamies Sulo
Kiskoa. Elfriida hyräili vain jotain valssin säveltä, vastasi lyhyesti
Kiskon sanoihin.

— Oliko palokunnan naamiaisissa viime sunnuntaina hauskaa?

— Niin ja näin!

— Miksei Elfriida antanut Kiskon saattaa itseään kotiin, oliko hän muka
niin vieras Elfriidalle?

— Ei Kisko ollut sen vieraampi eikä tutumpi kuin muutkaan miehet.
Saattakoon kuka ensin ehtii.

— Tulisiko Elfriida ensi kerrallakin valssiin?

— Tulisi kyllä, mutta eihän Kisko osannut valssia!

— Mutta hän, Kisko, oli kuitenkin pyytänyt valssiin.

— Niin kyllä, Kisko oli vain kävellyttänyt ympäri, mutta ei ollut
pyörittänyt ympäri. Sillehän kai ne ihmiset nauroivat.

— Olkoon niin, että nauroivat, arveli Kisko, — niin minä kävellytin
saadakseni vain puhella Elfriidan kanssa, kun Elfriida oli koko illan
sen Koskisen kanssa.

— Niin, se poika osaakin tanssia!

— Kyllä minä Koskisen tunnen koulupoikavuosilta, ennen oltiin
ystäviäkin... on tapeltukin... peltikattoja paikkaa nykyään... mikä lie
juopporenttu!

— Mikäkö renttu, eihän se mikään renttu, vaikka hiukan maisteleekin...

— Mitäs Elfriida sellaisesta perustaa, onhan niitä muitakin.

— Onhan vara valita.

— Vara on niin valita. Mutta kun minä opin sen valssin, niin minä
tanssin koko illan vain Elfriidan kanssa.

— Mitä häntä nyt makeilee?

— Ja sitten piilotan minä Elfriidan päällystakin niin, ettei muut pääse
saattamaan, kehasi Kisko.

— Saattakoon kuka ehtii! Ja mitä Kisko sättii miestä, joka ei ole
läsnä, ei se ole kaunista.

— Piloillaanhan Kisko vain. Mutta Elfriida ei saa tanssia niin paljon
sen Koskisen kanssa.

— Tanssinhan, kenen kanssa haluttaa.

— Sellaisia ne tytöt nyt aina ovat!

— Niin sellaisia kuin pojatkin... Kisko niinkuin muutkin...

— Mutta miksi Elfriida antoi sen Koskisen suudella keskellä tanssia,
eihän sille naurettu?

— Miehet on hullut humalassa! Humalassa kun oli, suuteli, mutta sekin
saa vielä kuulla kunniansa, naurahteli Elfriida kaksimielisesti.

— Mutta jos minäkin... ensi kerralla, kun opin sen valssin taidon.

— Toisilla on hevosen huulet, toisilla on kukonhuulet! Sen sanottuaan
Elfriida meni.

Mitähän se tarkoitti! Ymmärrä niitä naisia! Kukon huulet! Tarkoittiko
Elfriida häntä? Oliko hän niin kukkomainen? Ota siitä selvä ja naisista
yleensä! Mutta kyllä Kisko vielä löisi... sen Koskisen laudalta.

Näitä miettien asteli asemamies taas harmissaan edestakaisin oven
edessä, ikäänkuin olisi vaistomaisesti vihassaankin harjoitellut
tanssiaskeleita. Kyllä hän sille Koskiselle näyttäisi! Jahka hän vain
oppisi tanssimaan valssia! Se oli nyt Kiskon ainoa huoli. Sitten
seisahtui hän oven viereen, sillä isoon, eteissaliin tuli matkustavia,
jotka aikoivat paikallisjunalla huvilakaupunkiin. Paksut poliisit ja
santarmit seisoivat siellä ulko-ovien vieressä. Sulo Kisko tervehti
niitä odotussalin ovelta tehden kunniaa. Nyt hän taas tunsi itsensä
varmemmaksi. Hän tunsi pikkuvirkamiehen vaistolla koko pienen
arvokkuutensa. Hänestähän nyt riippui, pääsikö matkustaja ovesta
asemasillalle. Näytä piletti! Ankara oli määräys. Turhaan tunkeilisivat
muuten syrjäiset muiden matkustajain tiellä! Kyllä hän kyöräisi
tarpeettomat tieltä! Ja jos hän huomaisi jonkun vastenmielisen, joka
oli pienessä hiprakassa, niin hän ei päästäisi sitä millään ehdolla
ovesta. Mutta jos oli mieluinen matkustaja, vanha tuttu, joka hiukan
haiskahtaisikin... niin mitäpä sille... — ottihan hän itsekin joskus
pienen kulauksen... ei liiaksi, ei, sillä valtion virkamies ei saa olla
toimessaan väsynyt — sellaisen matkustajan hän kyllä voisi päästää
ovesta, kulkipa se vaikka hiukan notkahdellenkin, kunhan kulku vain oli
varmaa eikä ollut pelkoa siitä, että se putoisi junasta. Toiset voivat
paremmin hillitä itseään, toiset ovat holtittomia, häijynsisuisia, sen
asemamies Kisko kyllä oli huomannut, hänellä oli mielestään tarkka
silmä, joka vain oli terästynyt tutkiessaan mitä erilaatuisimpia
ihmisiä asema-elämän kirjavassa vilinässä.

Odotussaliin tuli ihmisiä. Ne kulkivat edestakaisin lattialla,
juttelivat hiljaa jossakin nurkassa tai tutkivat sanomalehtimyymälän
kirjoja. Toiset lojuivat unisina penkeillä. Mikä oli tullut
kokouksesta, mikä vieraskäynniltä, mikä teatterista, mikä
ravintolasta. Ja kaikki odottivat keskiyön vaiheilla junaa päästäkseen
kotiin nukkumaan. Ja monet haukottelivat tai katselivat veltosti
ympärilleen. Hiljaa naksutteli aseman seinäkello uuvuttaen yhä enemmän
uneliaisuuteen.

Sulo Kiskokin haukotteli, mutta asetti käden suulleen, kuten oli nähnyt
"parempien" ihmisten tekevän. Kunhan pääsisi nukkumaan!

Syrjässä penkillä istui eukkokin. Hänellä ei ollut nyt vasuja eikä
hänellä näkynyt nyt olevan kiirettäkään. Hän hypisteli hikisillä
sormillaan nenäliinaansa, johon hän oli piilottanut pilettinsä,
sokerileivokset ja mustapaperiset makeiset. Hän oli ollut hautajaisissa
erään torimatamin luona. Hän säteili koko laajuudessaan ja lennätteli
ristisalamoita asemamieheen.

Odotussalin ovesta astui roteva työläinen. Hän näytti hiukan
väsyneeltä. Toisessa kädesssä hänellä oli eväskori, toisessa nuoralla
sidottu peltirulla. Hän asetti rullan penkin viereen ja kävi istumaan
nurkkaan, nojaten selkänsä myymälän seinään.

Nyt huomasi hänet asemamies Sulo Kisko. Hänen harmaanvihreät silmänsä
välähtivät. Hän kävi jäykkänä seisomaan oven viereen ja nosteli
rintaansa. Työmies tervehti häntä, Kisko vastasi hänen tervehdykseensä
kylmästi ja aivan kuin ohimennen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut
aikaa syrjäisten tervehtimiseen.

Elfriida tuli hakemaan jotakin tarjoilupöydältä. Hän jäi hetkeksi
seisomaan ja huomasi peltisepän ja nyökytti tälle päällään. Peltiseppä
Koskinen katseli häntä vakavasti silmiin, hipaisi hiukan sormillaan
lakkia ja jäi tuijottamaan Elfriidaa. Kumpikaan ei sanonut mitään.
Tuskinpa he nyt paljonkaan olisivat jaksaneet puhua... Elfriida oli
väsynyt tarjoilupöydän ääressä seistessään, Koskinen oli väsynyt
viikon työstä. Hän oli työstä päästyään pistäytynyt automaattiin, oli
tavannut tovereita, oli hauskuutellut ja menettänyt osan palkastaan,
osan oli hän käyttänyt entisien ruokapuotivelkojen maksamiseen. Hän
muisteli hetken, että hän oli tanssinut eräänä sunnuntai-iltana tuon
saman Elfriidan kanssa, oli menetellyt hiukan uhkarohkeasti... Koskista
kalvoi sekavan ilon ja häpeän tunne. Mitä Elfriida ajatteli hänestä?
Mitä hän oli puhunut Elfriidalle saattaessaan hänet kotiin? Oliko
hän ehkä puhunut hänelle rakkaudesta? Sitä hän ei muistanut. Olisiko
Elfriida hänelle suosiollinen ja sopiva? Voisiko hän köyhänä miehenä
pyytää häntä vaimokseen? Hän eleli yksin mökissä vanhan äitinsä kanssa
huvilakaupungissa ja yksitoikkoisuus ja omituinen ikävä jäytivät
aina hänen mieltänsä. Mitä hyötyä oli kaikesta tästä raadannasta!
Kädestä suuhun, kädestä suuhun, tuo alituinen huoli! Ja oliko hänestä
aviomieheksi? Olihan hän toisinaan huikenteleva. Hän oli pyöräytellyt
monta tyttöä iltansa iloksi ja ikäväänsä haihduttaakseen. Voisiko
hän kerran oikein toden teolla kiintyä johonkin... johonkin toiseen
olentoon, joka ymmärtäisi häntä, olisi hänelle lohtuna levottomina
elämän hetkinä, kun ikävä tulee, niinkuin selittämätön, salaperäinen
hämärä laskeutuu huoneeseen, niin että esineet saavat aavemaisia
muotoja, niin ettei tiedä, mikä on todellista, mikä unelmaa. Todellista
oli ehkä se, jota sanottiin rakkaudeksi, köyhän miehen elämän suolaksi
ja särpimeksi... nuori vaimo... oma koti... mutta rakastiko hän
Elfriidaa... sitä hän ei vielä voinut itselleen selittää... tulee kai
aikanaan sekin hetki, kun kaikki selvenee, ajatteli hän ja tuijotti
Elfriidan silmiin. Niin seisoivat he hetken katsellen toisiaan.

Sulo Kisko oven pielessä katseli heitä kateellisella syrjäsilmäyksellä
ja viha välähti hänen katseestaan. Koskinen ei puhunut sanaakaan,
siirsipähän hiukan eväskoria syrjemmälle, katseli sitten peltirullaa.
Elfriida kääntyi ympäri ja lähti löydettyään sen, mitä oli
etsinyt. Elfriidan huulilla oli tuo arvoituksellinen hymy, mikä on
jokaisella naisella siinä iässä, jolloin miesten kilpailevat katseet
hipuilevat ja hyväilevät, kun miehet käyvät yhä sanattomammiksi ja
saamattomammiksi... tuo ikuinen naisellinen hymy, mikä ei sano sitä
eikä tätä, arvoituksellinen kuin koko elämä! — Niin Elfriida meni.

Koskinen raapasi päätään, veti lakin silmilleen ja jäi tuijottamaan
kivilattiaan. Ulkoa kuului veturinpillien vihellykset ja kellon
kalkatukset. Ihmisiä meni ja tuli, Koskinen ei niitä huomannut. Hän
veti taskustaan kuluneen rahakukkaron, ei siellä ollut montaa penniä.

Asemamies käveli taas edestakaisin oven edessä, oikein hänen sormiansa
kutkutti, hän olisi niin mielellänsä tarttunut Koskista niskasta
kiinni, niinkuin hän niin usein oli tehnyt juopuneille jätkille. Hän
työntäisi hänet alas aseman rappusia pitkin ja poliisi saisi viedä
hänet parempaan talteen. Olikohan sillä pilettiä, koska se niin kopeloi
rahakukkaroaan? Odotetaanpa, arveli asemamies ja katseli tavan takaa
nurkkaan, missä Koskinen istui. Mutta Koskinen ei nostanut silmiään
permannosta ja se kiukutti vielä enemmän.

Koskinen pisti taas kukkaron taskuunsa ja huokasi. Sitten haukotteli
hän ja ympärillä penkillä haukottelivat muutkin odottelevat, mutta
asemamies ei haukotellut, kaikki uneliaisuus oli haihtunut. Nyt hänen
piti olla varuillaan, nyt hän voisi tuolle jätkälle näyttää koko
virkamahtinsa.

Koskisen pää nyökähti, hän nosti päänsä ja se nyökähti uudestaan. Sehän
on ilmeisesti humalassa, ilkkui asemamies ajatuksissaan ja suupieliin
ilmestyi irvistävä ilme. Nyt soitti aseman kello kerran. Matkustajat
nousivat penkeiltä. Koskinen nyökähti ja nousi pystyyn, otti eväskorin
kainaloonsa ja peltirullan toiseen käteensä ja alkoi horjumatta astella
ovea kohden.

— Näyttäkää piletti! sanoi asemamies.

— Jaa piletti.

— Niin piletti!

— Jahka etsin.

— Pian, pian!

Koskinen alkoi kaivella taskujaan. —

— Ettekö sitä jo löydä vai suottako ilveilette?

— No, no, eihän niin tuimasti, eihän tässä hätää mitään.

— Kyllä minä...

— Ei hätää häihin eikä kiirettä kirkkoon.

— Mutta minulla on kiire!

— Jaa häihin?

— Mitä te rähisette?

— Enhän minä rähise.

— Mutta minä en laskekaan teitä junaan.

— Mitä? Miksette laske, tässä on piletti.

— Te olette humalassa.

— Kyllä minä voin kävellä yhtä suorana kuin tekin.

— Mutta henkenne haisee.

— Niin teidänkin, vaikkette ole mitään maistellut: Eihän pari lasia
miestä kaada.

— Menkää tiehenne!

— Mihin minä näin yöllä?

— Menkää sinne, mistä tulittekin, huusi Kisko korottaen tahallaan
ääntään.

— So, so, hyvä herra, älkäähän nyt niin topakasti! — Elfriida...
hm! Asemamies Kisko ei voinut enään hillitä itseään, vaan tarttui
peltisepän käsivarteen.

Isosta salista olivat poliisit kuulleet kovaäänisen keskustelun, he
tulivat ja tarttuivat Koskisen molempiin käsiin.

— No mennään vaan, sanoi Koskinen ja kulki poliisien mukana ulko-ovesta.

Torilla päästivät poliisit hänet menemään, koska hän hyvin pysyi omilla
jaloillaan eikä sanonut mitään.

Ulkona satoi lunta ja tuiskutti. Siellä täällä paloivat vielä
sähkölamput, ja lumihiutaleet tanssivat kuin valkeat perhoset lamppujen
ympärillä. Ajurit istuivat kuin lumiukot torinkulmassa korkeilla
istuimillaan. Peltiseppä katseli ympärilleen. Viheltäisikö hän ajuria?
Hän naurahti katkerasti tälle ajatukselle. Yömajaan? Eihän hänellä
ollut niin paljon rahaa, että olisi voinut yömajaan päästä. Hän katseli
taakseen. Asemasalista näkyi valoa, joku sammutti aseman ulkopuolella
olevan sähkölampun. Välähdykseltä näki hän vielä asemamiehen, joka
katseli torille ikkunasta. Peltiseppä veti kauluksen korvilleen,
painoi lakin vielä syvemmälle silmilleen ja alkoi astella Sörnäisten
tielle. Hän kulki yhä kauemmas läpi etukaupungin, ohi työväenkasarmien
ja tehtaiden. Jalan hän nyt asteli keskiyöllä kohden kotiaan, taakse
jäi kaupunki, hän kulki ohi mökkien, pitkin merenrantatietä. Kulki
kulkemistaan läpi jonkun kalliometsän, yli mäkien alas notkoihin.
Monta, monta kilometriä hän saisi näin kulkea, ennenkuin saisi maata
kodin lämpöisessä vuoteessa. Ja tuuli puisteli häntä hartioista, se
työnsi häntä eteenpäin. Hän katseli taakseen. Taivaalla oli hehku,
joka heijastui kaupungin valoista. Hän painoi lakin vielä syvemmälle
silmilleen ja kahlasi eteenpäin lumessa pimeällä tiellä.




Vanhankartanon tarina


Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko
Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla
ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten
kuollut, kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamannivainajan
työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone
oli entisellään, huonekalut, sänky, ja pääpatjassa, johon nojaten
laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama
lovi. Mihinkään ei saanut koskea, tämä oli Hillevi rouvan hiljainen
käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin
mihin kouristunut käsi oli sen jättänyt, ilmaistuaan viimeisen vaikean
tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa
kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.

Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt miesvainajansa tahdon ja
määräyksen.

Hän istui nyt sinisessä huoneessa surupukuisena kartanon
puistonpuoleisessa päässä ja katseli ilta-auringon kultaamasta
ikkunasta etäisyyteen. Vanhat surupukuiset naakat puiston puissa
istuivat katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa
keskenään. Ne lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan,
joka johti maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen
lentonsa männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon
poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan
sisarentyttären mies hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat
tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.

— Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä, oli Kuuno kuulevinaan.

— Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat
työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.

— Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja
pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!

— Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti
on veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet
maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.

— Naa, naa, nauskivat taas naakat. Sinä mietit, miten saisit
Vanhankartanon käsiisi, jo Hillevi rouvan eläessä sinä mieletön sitä
mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!

— Kurjat linnut, häiritsevät työtäni! ärtyi Kuuno herra, kulki taas
kaapille ja kaatoi tulista Marsala viiniä pitkään pikariin.

— Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin
kuolemaa!

— En mieti kuolemaa, mutta...

— Naa, naa, mutta mitä...?

— Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin
tuonne joen rannalle.

— Sinä ajat pois Hillevi rouvan, nakuttivat taas naakat.

— En aja, mutta mustat muistot, laamannivainajan kummittelut tekevät
Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista
pimeyttä... Lääkäri on sanonut...

— Lääkäri, hahhaa, nauroivat naakat, sinä itse olet sen keksinyt, kurja
Kuuno, kurja Kuuno!

— Huis linnut! sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat.
Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja
alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista. Mutta ne
vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.

Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas
työhuoneessaan ja kirjoitteli...

— Missä sinä olet ollut niin kauan? kysyi Hillevi.

— Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä
kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin
koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua
halajaa, mutta kauan en voi viipyä...

— Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.

— Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne,
hän karkoittaa minut kuin sinutkin, puhui taas ääni.

— Kuuno on niin hyvä minulle, kuiskasi Hillevi unissaan.

— Hän on hyvä vain pettääkseen sinut, huokasi henki. Etkö näe hänen
alhaista ahneuttaan?

— Minä näen vain hänen hyvyytensä, huokasi Hillevi.

— Kerran sinun silmäsi aukenevat, varoitti henki.

— Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen, kuiskasi
Hillevi.

Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa
ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puistonovi rämähti
auki, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki. Ja naakat
pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän untaan.

Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko
hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä
nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kukankellertävillä kasvoillaan.
Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti
vieraan tulon.

— Tulee vieraita, ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.

Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.

— Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut
vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanha
lehtokujan.

Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat
pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä
lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.

       *       *       *       *       *

Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies
siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.

— Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa
jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään
pelkää...

— Tätikulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.

— Sitten _hän_ on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli
liikkuu?

— Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.

— Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden
koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.

— Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.

— Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen _tunsin_, kuinka hän herätti minut,
ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että
vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät,
kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.

— Olet, täti, taas lukenut salatieteitä ja Poen runoelmat
kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi.
Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti
hyllylle, eikä täällä enään kummittele.

Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.

— Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit
useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.

— Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti, sanoi Kuuno todella
säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä
ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — Jospa muuttaisinkin tänne.

— Niin, Kuuno, muutakin.

— Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot
laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit
joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.

— Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.

Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.

— Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla
pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.

— Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat
paremmin hoitaa kartanosi asioita.

Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa
heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän
sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja
poistui.

Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat
ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä
näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn
takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat
Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät.

Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada
Hillevi rouva pois kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli
Hillevi rouvan asua puustellissaan. Ja äkkinäisen päähänpiston
valtaamana hän sieppasi porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin
ja majavalakin ja syöksähti tiehensä illan pimeään.

Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko
hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana
vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari
lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.

Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen
nauravan:

— Kuuno konna, Kuuno konna!

Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle
tielle.

       *       *       *       *       *

Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella oli
koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat hänen
varjoansa ja ne yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen
mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä
huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget etsivät
aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat
ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.

Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa
perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä
Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle,
hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta
maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei
ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei
hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa.
Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt
torven, jonka kautta hän puheli laamannivainajalle. Tällaisten
haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi
hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen
natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.

Hillevi tuijotti suurin sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen
yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen
saatanallista valoa.

       *       *       *       *       *

Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun
suuressa valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan
Kustavikuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron
seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien
ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi
vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla.
Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa
tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan.
Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeauxviinin värillisiksi, kiinnitti
mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit.
Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli
itse ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka
eleitä ja ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja
laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista pientä pilaa,
jolle juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin
sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet,
vanhat muistot ja kartanon kolkkous, joihin Hillevi kummitushetkinä
kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla
ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä
Vanhaankartanoon, kuin karnevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan
perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä,
vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet
omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista.
Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien
ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.

Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavalakin,
kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja
hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.

Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan
kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen,
kauan kadotetulleen:

— Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy
minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni
kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!

Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi
tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta,
siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman
kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän
kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamannivainaja seisoi hetken
ilmi-elävänä terrassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen.
Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys
lankesi hänen ylitsensä. — Hän istui korituolissaan liikkumatta
katsellen salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun
vieraan tulevaksi.

Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä
avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi
kynnyksellä.

Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon auteudesta
naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken
toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamannivainajan
hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti
värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla
kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua.
Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla
ja vaivaloisella äänellä:

— Tulitko sinä minua noutamaan?

Vieras ravisti päätään.

— Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?

Vieras kohautti olkapäitään.

— Sano tahtosi, sen täytän kuten jälkisäädöksesikin.

— Muuta pois kartanosta, sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon
pimeyteen.

Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja
tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin
ukkosen vaaru.

Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.

       *       *       *       *       *

Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta.
Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamannivainajan, mutta kukaan
ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi häntä
katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: Muuta
pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän
tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa ja lääkärikin
suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan parantavasti
Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui ja
tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas
istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä.
Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja
käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta
Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut siirtäen siten omat
oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla,
joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän
vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi
viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamannivainajan
hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä
piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen
omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja
laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli
aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan
kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille
harhaluuloilleen.. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi
rouvalle ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven
rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen
naurun: kurja Kuuno, kurja Kuuno. Otti pistoolin pöydältä ja ampui
niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä
hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden
avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet
hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja
omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut.
Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan
kävi tarinoimassa. Hillevissä oli tapahtunut taudin muutos. Hän oli
köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa.
Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen
puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä
autellen avuttomia ja sairaita.

Kuuno kuuli kaiken tämän ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen
ilman hänen ympärillään niin, että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin
haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan
hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään
rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.

Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä
olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi
esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti
rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen
aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle
alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi
painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet
kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä
matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän
pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat
autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli
mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut
nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli
laamannin henki ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa,
että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran
yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan
vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan.
Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien
haistessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko
kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli
antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin.
Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt
hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän
tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle.
Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä
hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä,
hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.

Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen
aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli
jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi
lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut
kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.

       *       *       *       *       *

Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut
puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat
vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot
vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa
tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa
näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöittynyt. Ja
hän oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä
ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä
olivat nyt vain laamannivainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä kasteli
hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli
ylhäältä suloisen siipien suhinan, korkeudessa kulki kurkien komea
kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden
Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas siipirikko
kurki liihätteli levottomana pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen
hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se
näkyi heti viihtyvän ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se
käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät hipaisten
toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani
pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät
sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus
avaruuteen.

Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja
katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten
lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon.
Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta.
Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi
vanha spinetti särkyneesti soida, sitä sitten säestivät klarinetit ja
viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan
pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös
mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan.
Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen
hohottaessa.

Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan
ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi
poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi
Hillevi rouvan edessä ja - - - Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki
nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä,
että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui
itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä
helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin
kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen
liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen
silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen
kuvaan.

Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin.

Hillevi peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään.
Sitten suoristui hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa
kuin unissakävijä astella kohti Vanhaakartanoa.

Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen
hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon
pää-ovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen
tieltään hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset
ullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave
astui nyt Hillevi Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin
näkyä pelästyen. Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät.
Kuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti
polvilleen.

Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno
otti aran askeleen, hänen hartijansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja
kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin,
ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin
portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta
mustaa koiraa.

       *       *       *       *       *

Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään,
johon se kummullaan kohosi antautuen avaruuteen. Vanhankartanon katto
uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.

Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan
takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan
siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja
Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan
Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän
oli pudonnut metsästyskääseistään ja oli jäänyt jäykkänä tuijottamaan
avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan
raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja
harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan,
jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren synkän surunsa. —
Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen
havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla
puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli
lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti,
sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään
huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurki-auran
sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa
ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen
puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen
selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon
huokailevan harjan.

Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama,
jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen
palveluksen pienelle sairaalle pääskyselle.

Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen
sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat
vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan
laamannivainajan viereen. Joku korkeampi käsittämätön voima nostaisi
hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen
voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.

Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta.
Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui
jakkaralla.




Alju.


Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa.
Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari
kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen
punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon
variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut,
rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan.
Se oli ikävystynyt yksinäiseen oloonsa, kapinoi hiljakseen emon
poissaoloa, se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei
se sitä myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi...

Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista
hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli
jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla ja samalla se
herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat ja omituinen suuri olento
kumartui sen ylitse niin, ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä.
Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä,
ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan
arvon oikean kullan arvolle.

Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret
vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia
männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se
kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut
itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä
katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.

Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan
sivullaan, ennen oli se kuullut sitä vain kaukaisena hankain harinana,
ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta
tyyninä suvi-iltoina.

Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa
taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi.
Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puulaatikossa puutarhassa, jonka
reijistä päivänsäde surkeasti pilkisti.

Laatikon kansi aukeni ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli
sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen näki
nauravan hammasrivin — jotain erinomaisen makeata ja mustaa solahti sen
kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen vakavanvilkuviin
silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.

Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan
tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon
takana kuusikossa kräkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä
ei ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja
irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä
kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se kräkätteli
noille varistädeille ja -sedille samaan äänilajiin.

Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja
heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja
ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea
olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui
nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa,
pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita
metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja
herrashuoneiden välistä, puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat
kasvaa ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä
ei tullut sivistynyttä varista, vaan sellainen puoli_villainen_,
pöyhistelevä, itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään
sekä renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.

Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille
ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin
ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso vanha varis lehahti ihan
sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä
uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille
luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset
vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia
viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta,
että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä
kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa
vielä enemmän viisautta.

Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se
katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä
vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit,
kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja
yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.

Eräänä päivänä se lepsautti kaivon miekalta porstuanräystäälle. Kraak,
kraakl raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi
lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään:

— Kraak, kraak, kurja kräkkäle, vaakkuivat varikset metsänrannasta.

— Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt
ja sivistynyt.

— Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!

— Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset! vastasi
variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.

Variksenpoikanen kasvoi isoksi raakuvaksi rötkäleeksi, se rääkyi
röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena
ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että
isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset
pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.

Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat
sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen
jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli
pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja
renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään
peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle.
Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain
kimmaltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta
huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja
piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten
pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.

Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi
rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi
helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan
talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan,
mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää
harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluudestaan,
opistaan ja urotöistään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja
kirjoittaakin kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja
osaavaksi oli se jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret
nauroivat sille, lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen
omalle alueelle. Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita,
ihmistapoja ja pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena
sekaoliona.

Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein
uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen
olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset
nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina
nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa
pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne koukassaan
kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään.
Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston
kansiniekkalaatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet, päivänvaloon
tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti sen
karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina
vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.

Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket
olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli
valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen
vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa,
mistä sai ojanreunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti
taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se
vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon
mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena
valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna
variksena, joka osasi silmälasiakin käyttää... Mutta vanhat varikset
nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna,
narrina, jolle naurettiin, mutta ei kukaan rakastanut. Tämä kävi
kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana
kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen
silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu
maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.

Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella
omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja
piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat —
ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla.
Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen
varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka
oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät
pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen
antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.

Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen
ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli
paljon vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti.
Myötätuulen mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen
siivet olivat kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen
itsetunto. Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa.
Variksen mielessä kuvastui suloisen makeina muistoina sen aljun
armaat ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa, kohosi se
siivilleen. Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja
rapsahti ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin,
jota se alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin
pitopöytää, sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi
suuhunsa hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä
vanhan ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa
parhaimpia paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen
kauhistus! Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten
läimäytti hän kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen,
perhoshaaveilla, räsyillä ja kärpäsläpillä sitä hosuttiin. Varis pakeni
kellokaapille, kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkotettiin.
Vihdoin se rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai
kivisateen niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti
riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon
yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui
siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli
sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla. Ne
supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän ja
tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi sen
varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen. Siirtyi
oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui unen
utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo
pudotti sen suuhun ison kultamadon...

Varisten vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin
oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat
männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä
alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.

— Käkä, kräkrää! alkoi vanhin. Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!
Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti
hän nyt koko syytöskirjan sisällön.

— Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi? kivahti vanhin.

— Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää, rääkyi poikanen.

— Mikä kulkurivaris! Varrr, varas sinä olet! vaakkuivat kaikki varikset.

Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta
saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.

— Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun! vaakkuivat varikset
yhteen kuoroon.

— Mutta! intti nyt variksenpoikanen, varr... varastattehan tekin, niin
varr... variksia kuin olettekin.

— Mekö varr — varikset... varr... varkaita? vihastuivat nyt varikset.

— Sinä viheliäinen! sanoi varisten vanhin. Sinä et tiedä, mikä on
ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti
on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty
paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi,
luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille,
joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa
viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän
vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan
jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen
vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa
syötäväksi.

— Mutta madot syövät ihmisenkin! vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.

— Niinkuin lopulta meidätkin, huomautti siihen vanhin
viisaustieteellisen tyynenä.

— Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon, puhui vanhin.

— Mutta nyt tämä kiusan krekkale, jatkoi vanhin, heimomme häpäsijä on
rikkonut sen sovinnon.

Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen,
vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.

— Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja
ihmisten välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka
takaa, ehkä jonakin päivänä taas tuliluikut alkavat ahdistella
meitä syytäen siipiimme mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme
piileskellä pimeässä metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville
rikkarintamaille. Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo
ihmisiltä saanut ansaitun rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja
kiviä kinttuihisi, mutta meidän velvollisuutemme on sinua vielä
oikeudellisesti oikaista.

— Hyvä, hyvä! innostuivat varikset.

— Hyvät lantalautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle,
langetammeko kuolemantuomion?

Kuolemantuomion! kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä
ummistaen silmänsä.

— Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun! vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.

— Siis kujanjuoksuun! vaakkui vanhin. Seisoo kuin variksen päätös!
Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.

Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea
siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis
variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne
tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi
se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten
kiusaksi ja varisten vahingoksi.

Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean
kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään
yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä,
joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos
asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.

Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti
sen nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä se enään
suotta syyttä lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen,
vakava varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt
matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa
ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse
munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain
häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt
tavallinen, harmaa sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla tutki
vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta siitäkin
tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten alle
piirteli variksen varpaitaan.




Puhelinpylväs ja pihlaja.


Pihlaja seisoi valtatien varrella mökin vieressä. Se oli seisonut siinä
jo ammoisista ajoista. Pienenä vesana se oli tuotu jostain kaukaa
kauniista metsästä. Pihlaja ei enään muistanut niitä aikoja, sen se
vain muisti, että sen vieressä oli versonut kasvinkumppanina pieni
männynnäre, jolla oli ollut pistävät neulaset ja hiukan pisteliäs
puhetapa.

Mitenkähän se nyt jaksaa, taitaa olla jo pitkä ja pilarimainen? mietti
pihlaja siinä suvensa suurena sunnuntaina. Se levitti jo lihavia
oksiaan yli mökin, iloitsi auringon armosta, kukkiensa valkoisesta
valkeudesta ja odotti punaisten rypäleittensä riemullista, pehmeätä
painoa äidinrinnoillaan. Lapset leikkivät sen juurella ja tilhit toivat
Lapin tuntureilta tervehtien tuoksunsa. Pihlaja oli pyhä maailmanpuu.
Siksi se saattoi puhua lasten ja lintujenkin kieltä. Ja se tunsi koko
maailman luonnon sydämen sykytyksen.

Eräänä aamuna pihlaja näki ja kuuli kummia. Valtatieltä kuului
jyskettä ja ryskettä. Ojaan kaadettiin hirsikuormia. Oudot miehet
pystyttivät hirsiä tienvarsille. Latvaan puhkesi kummallisia kiiltäviä,
kovia, pallomaisia, valkoisia kukkia. Ne oudot miehet kiipeilivät
teräspiikkikengillään pitkin näitä tuntemattomia tulokkaita niinkuin
apinat pitkin kokospuita, joista etelän linnut olivat pihlajalle
puhuneet. Miehet kiinnittivät kiiltäviä teräslankaseittejä pylväistä
pylväihin ja puhuivat ihmeellisiä asioita, kuinka nyt voi puhua vaikka
maailman merien taakse.

Pihlaja seisoi ja ihmetteli tätä kaikkea. Niin menivät miehet, mutta
valtatien varrelle ihan pihlajaa vastapäätä oli ilmestynyt sellainen
puun ja pedon tapainen sekasikiö.

Mutta pylväs, joka oli puhelias, alkoi: — Tässä sitä nyt ollaan, hyvää
päivää, naapuri.

— Mistä kaukaa...? kyseli pihlaja tunnustellen.

— Tuolta kaukaa jostakin metsän takaa.

— Vai sieltä, sieltäpäinhän minäkin.

— Sieltäkö...? Olin tuntevinani äänestä, vaikka se onkin muuttunut.

— Niin maailman meno muuttuu...

— Ja me sen mukana, puheli pylväs, kun sitä näin irtaantuu omasta
maaperästään, mutta suuret tarkoitukset... ymmärrättehän, sanoi taas
pylväs hiukan kehuskellen.

— Minäkin olen joutunut pois maaperästäni, mutta elämän hyvyys on
korvannut katkeruuteni. Minä viihdyn täällä hyvin, vaalivat kädet
eivät taita oksaakaan. Työnnän terttuni tuhansina toisintoina iloksi
itselleni, tilheille, tuikuille ja allani leikkiville lapsille.

— Mitä hyvyydestä höpisette? — penäsi pylväs. Viiltävällä teräaseella
runkoni viilsivät, mutta minä kestin sen, korkeat tarkoitusperät...
ymmärrättehän... ihmiskunnan palveluksessa.

— Nyt olen tuntevinani teidät, virkkoi pihlaja, olemme vierekkäin
versoneet tuolla kaukana kauniissa metsässä.

— Niin, niin, nyt muistan minäkin, olemme kasvinkumppaneja.

— Minut istutti mökintyttö tähän samaan paikkaan, puhui pihlaja. Olen
kasvanut kiinni uuteen maaperääni enkä muuta maata kaipaakaan. Nyt
tyttö on jo mummo ja minullakin on viljalti vesoja juurellani. Olen
täyttänyt elämäntyöni.

— Eihän tuo nyt vielä mitään ole, ivaili pylväs. Sehän on
kovin tavallista ja jokapäiväistä, siinä ei ole mitään uutta,
luonnonvastaista, josta tie käy ylenluonnolliseen.

Pihlaja katkaisi: Ylenluonnolliseen? Eikö teillä ole lapsia?

— Mitä lapsilla! nauroi pylväs.

Pihlaja sanoi: Minun tietääkseni, luonnon tietä vain päästään
yliluonnolliseen.

Mutta pylväs pisteli: Luuletteko te, että tuo teidän mummonne
esimerkiksi nuoruudessaan olisi voinut aavistaa, että toinen olento voi
_minun_ kauttani puhua toiselle olennolle vaikka maailman päähän saakka.

— Teidän kauttanne? En ymmärrä, onko se jotain uutta korkeampaa
keksintöä, kysyi pihlaja.

— Keksintöä, juuri niin. Puhe kulkee pitkin näitä palloja ja lankoja,
joita minä johdatan, ylvästeli pylväs.

— Mutta kuinka te voitte johdattaa, koska seisotte paikallanne, siinä
täytyy olla liikkeelle panevaa alkuvoimaa. Kevät esimerkiksi tulee ja
laukaisee koko luonnon, saa lehdet liikkumaan, kukat kasvamaan. Ovatko
nuo valkeat pallot teidän kukkianne ja langat oksianne? kysyi pihlaja
hiukan äidillisesti.

— Tavallaan kukkia ja oksia... Ne ovat ajatusten hedelmiä, viisasteli
pylväs.

— Nyt en minä maalaisella ymmärrykselläni käsitä mitään. Mutta teidän
kukkasillanne ei ole tuoksua, huomautti pihlaja.

— Kyllä niillä on tuoksua, vaikka se ei ole tunteen tuoksua, vaan
kylmän järjen tuoksua. Kaiken täytyy väistyä tieteen tieltä, joka on
alkujen alku ja loppujen loppu. Niin minäkin sain tehdä. Mutta minä
olen jonkinlainen metamorfoosi, sanoi pylväs salaperäisenä.

— Meta... Mitä, nyt järkeni seisoo. Onko tämä jotain korkeampaa oppia,
jota teräskenkäapinat opettavat.

— Älkää sanoko apinoiksi kehityksen kuninkaita. Kerran tulee teidänkin
vuoronne. Luontoon ei palata enään milloinkaan. Luontoa hallitaan ja
vallitaan mielinmäärin! sanoi pylväs pöyhkeästi.

— Mutta puhuakseni aivan kuin oman itseni kanssa. Minä voin puhua
lintujen, kukkien, koko luonnon kanssa, ilman ja tuulen, joka maailman
meriä myllertää, mutta teitä minä en oikein ymmärrä, kuten en ymmärrä
ylpeitä ihmisiäkään. Minä puhun näille yksinkertaisille mökinihmisille
ja he ymmärtävät minua, vaikkeivät voikaan vastata minun kielelläni,
puhui nyt pihlaja hartaasti.

— Samankaltaiset ymmärtävät aina toisiaan, sitä vastoin erilaatuiset
kuten minä ja ihmiset voimme puhua keskenämme yliluonnollisella
tavalla, viisasteli taas pylväs.

— Miten niin? kysyi pihlaja.

— Se on tieteen salaisuus, puhisi pylväs.

— Mutta minä väitän, että kerran nuo teidän ihmisenne päästyään perille
luonnon suuresta tarkoituksesta voivat ilman johtoja ja pylväitäkin
puhella keskenään kaukaisuuksien kadottua, arvaili aavisteleva pihlaja.

— Miten niin? toisti pylväs.

— Minä aavistan sen, en voi sitä selittää, sillä se on luonnon sisäisin
salaisuus, sanoi pihlaja.

— Puhella... ilman minua...? Minä, minä olen siltana luonnon ja
yliluonnollisuuden välillä, väitti pylväs.

— Tai luonnottoman? puuttui pihlaja.

— Te häpäisette minua, te saatte sen vielä muistaa, mutisi pylväs ja
sulkeutui ylimieliseen, kuivaan kuoreensa.

Pihlaja ei viitsinyt jatkaa väkinäistä keskustelua. Se suhahti
unisesti, sillä mökissä alkoivat jo laskeutua levolle. Pihlaja
oli tottunut niin holhoojiinsa, että se oli mukautunut heidän
elämäntapoihinsa.

Mutta pylväs, joka oli kadottanut kaiken tuoksunsa, elämän ja sen
jatkamisen halun, nukkui ja valvoi milloin tahansa. Se humisi
suutuksissaan koko yön ja sen langat viheltelivät vihaisesti.

Kului aikaa. Pihlaja kasvoi ja kukki, työnsi juuriaan yhä syvemmälle
ja levitti latvaansa kohden korkeutta ylistellen hiljaisella
hartaudella suuren luonnon ikuisuutta. Mutta puhelinpylväs ei
kasvanut, se pysyi samana kooltaan, mutta sen harmaaksi maalattu runko
loisti, sen porsliinikukkaset kiilsivät ja se oli ylpeä suuresta
tehtävästään. Halveksien katseli se korkeudestaan pienempää pihlajaa,
joka pudotti kukkasensa ja jonka marjoja söivät kaiken maailman
matkalinnut. Mutta pihlaja oli pyhä puu, vaikka ei sen juurella
enään uhritulia suitsutettukaan luonnon leppoisille haltioille.
Se oli isien ja esi-isien ikuinen jälkeläinen. Se oli vakaa ja
vaitelias elämänviisaudessaan eikä halunnut haastaa hedelmätöntä
riitaa rikkiviisaan ja turhamielisen tulokkaan kanssa. Ja solakoina,
sorjina nousivat sen juurelta valossa vihannoivat vesat ja lähenivät
lapsellisen tungettelevasti puhelinpylvästä, jonka tervattu ja tuohella
verhottu alarunko alkoi karistaa kuortaan. Mutta puhelinpylväs katseli
korkeudestaan kärkkyviä kääpiöitä ja sen porsliiniposkiset valkeat
kukat kiilsivät kylmästä ikäänkuin jähmettyneinä, ilkeinä irvistyksinä.

Tuli kevät. Puiden ja pensaiden juurilla oli ikuinen taistelu maan
alla. Ne työnsivät toisiaan tieltä, ne ryömivät toistensa yli
kamppaillen parhaasta paikasta, josta oli alkava ainainen ylösnousemus.
Ne kiistelivät ruskeammasta ruokamullasta, lähteiden läheisyydestä ja
auringon avarammasta alasta. Ja alinna kuohui kirsi, se myllersi ja
penkoi ja peuhasi raivaten ummehtuneista uumenista itselleen tietä ali
juurien ja kivien, ikäänkuin se olisi tahtonut taakkana nostaa ilmaan
matalan maanpinnan. Ja eräänä päivänä se laukaisi paukkeella patonsa ja
raotti riehuvan ryöppynsä viiltäen maankamaraan kammottavan halkeaman
aivan puhelinpylvään perustuksia myöten, sillä pylväällä ei ollut
jyhkeitä juuria estämässä sen elämänhaluista nousua.

Puhelinpylväs tunsi, ikäänkuin päätä olisi huimaissut hohtavassa
auringontahdon tanssissa, sen juurella tapahtui jotain, jota se ei
ymmärtänyt, sillä se ei koskaan alentunut tutkimaan luonnollisia
maanpinnallisia pyrkimyksiä. Se oli ylhäisessä yksinäisyydessään
oppinut antamaan liika-arvon omalle olemukselleen, sillä se oli
mielestään maailman järjen keskipiste, viisauden valtimo, josta
langat suonina levittivät tuhansia tietojaan ympäri maailman. Se oli
tottunut ylpeydessään puhumaan yksikseen, koskei sillä tässä matalassa
ympäristössä ollut parempaa puhekumppania.

Se tunsi allaan taas tärisyttävän sysäyksen, se horjahti, kellistyi
ja romahti pitkin pituuttaan maantielle. Sen lasikukkaset särkyivät
tuhansiksi sirpaleiksi, joita töllinlapset iloissaan heittelivät
huvikseen ja langat vinkuivat viimeistä virttään. Mutta pihlaja, joka
oli nähnyt yhtä ja toista maailman maantien varrella seistessään,
ravisteli raskaasti päätään ja katseli kummissaan kaatunutta pylvästä.

Eräänä päivänä tulivat taas oudot miehet ja nostivat pylvään pystyyn,
mutta se ei kohonnut enään keppisuorana kuten ennen, sillä oli nyt
taipumus kellistyä kaikkien tuulensuuntien mukaan, vaikka sitä
kivilläkin pönkitettiin. Sen langat menivät usein ristiin, puhelut
katkesivat ja se sai kuulla kunniansa kuunnellessaan ihmisten korkeata
kieltä, jota se oli ruvennut matkimaan. Silloin toivat miehet
paksun teräsrautaköyden ja kiinnittävät sen pylvään ympäri. Pihlaja
katseli tätä kaikkea jonkinlaisella pelonsekaisella aavistuksella,
sillä aavistuksien tietä se oli kosketuksissa luonnon suuren sielun
salaisuuksien kanssa.

Miehet pingottivat köyttä ja etsivät sille maasta tukikohtaa.
Huomasivat pihlajan pihalla. Siihen suuntasivat he askeleensa. Pihlaja
värisi kuin vilusta. Miehet iskivät suuria rautanauloja sen kylkeen
ja kietoivat rautaköyden kuin puristukseen sen rungon ympärille.
Pingottivat, pingoittivat ja niin alkoi puhelinpylväs taas nousta ja
seisoi taas mielestään varmalla pohjalla.

Mutta pihlaja kallisti surullisesti päätänsä, se valitteli, vavahteli,
kun naulankärjet tunkeutuivat sen pintaan, syöksyivät sen sydänvereen.
Sinä päivänä huokasi koko luonto ja taivaskin peittyi kuin häpeästä
pilveen. Punaiset pihlajanmarjat ikäänkun vuotivat verikyyneleitään
ja töllin lapset itkivät. Pihlaja oli kuin ristiinnaulittu. Sen
oksat alkoivat kuihtua, käpertyä, pitkin kaunista runkoa valui kuin
verivisvaa. Oli tapahtunut luonnonrikos yhden ainoan elottoman,
ehtyneen, kalman kalsean pylvään takia.

Mutta puhelinpylväs pöyhisteli:

— Katsokaas nyt, nyt tuli teidän vuoronne.

— Minun kohtaloni näkyy olevan kytketty kahleilla teidän tahtoonne,
huokasi pihlaja.

— Minun kohtaloni on tähtiin piirretty, pöyhisteli pylväs, te saatte
kunnian tukea minua minun mittaamattomassa tutkimattomuudessani.

— Voi, suurta sokeuttanne, vaikeroi pihlaja, ettekö huomaa, että me
molemmat olemme nyt kytketty kuolemaan.

— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, vaikeroi vaivoin pihlaja, joka oli
tottunut alistumaan kaikkeuden kohtaloihin.

— Niin, ylpeys käy lankeemuksen edellä, ylvästeli pylväs, sillä se
ei huomannut omaa onttoa ylpeyttään, jonka tieltä muiden muka oli
väistyttävä. Sen uudet porsliinikukkaset loistivat lumivalkeina
syyskuun kuutamon valossa. Se oli puhjennut kuin uuteen uhmaan,
pylväspyhimyksen taivaita tavoittelevaan itsetietoisuuteen.

Mutta pyhä pihlaja peitti kasvonsa töllin seinän taakse suruissaan,
se kohotti hiljaisessa hartaudessaan käsivartensa, kuihtuvat oksansa,
ikäänkuin rukoukseen anoen apua auringolta ja taivaan myrskyltä, joka
lopettaisi sen julmat tuskat.

Ja taivas kuuli pihlajan pyynnön. Eräänä syysyönä lingautti se
salamoitaan ja vaivutti ukonvaarunsa valkean nuolen pihlajan sydämeen
ja kaatoi sen kunnialla töllin tantereelle.

Se oli vapautunut kahleista, jotka olivat kytketyt sen ruumiiseen,
mutta samalla hetkellä kaatui puhelinpylväskin ontosti, omaa
tyhjyyttään kaikuen kaatui se kahtia poikki.

Oudot miehet tulivat ja heittivät sen metsään mätänemään.

Mutta pihlajasta vuolivat viisaat vaeltajat sauvojaan, töllin mies
teki siitä uusia kehtoja ja kanteleita lapsilleen. Lapset kiinnittivät
puhelinlankoja kanteleihin. Ja niillä soittivat vielä lasten lapsetkin.
Pihlaja ja pylväs olivat kumpikin antaneet uhrinsa, tunteen ja tiedon
elämästä ja kuolemasta.

Puhelinpylväästä ei jäänyt jälkeäkään, mutta pihlajan paikalla kasvoi
jo varttuvia vesoja, jotka kohottivat kukkiansa suitsuttaen tuoksujaan
tuhansille tuntemattomille auringoille.




Ainaisen auringon etsijä.


Oli kerran hyvin vanha kaupunki. Uneliaita ja hämäriä olivat sen vanhat
kujat, joiden yli vanhat, lahot omenapuut levittivät hedelmättömiä
oksiansa, eikä sen vanhoissa kaivoissa ollut kirkasta vettä. Sen
kaupungin ympärillä levisivät suot; kesät, syksyt, talvet levittivät ne
sairasta sumua yli sen hämärän ja uneliaan kaupungin.

Ja uneliaita olivat ihmiset, he kulkivat kuin unissakävijät, he
kulkivat aina kumarassa tuijotellen rapakkoisia kujakäytäviään, he
eivät koskaan muistaneet katsoa ylöspäin taivaan ikuisia tähtiä, he
pitivät parempina himmeitä katulyhtyjään, joissa laiskasti lepattivat
talituikut. He eivät tietäneet parempaa paikkaa maan päällä, he eivät
koskaan olleet nähneet mitään muuta kuin sen matalan kaupungin, se oli
heidän mielestänsä suurin ja ihanin kaupunki koko avarassa kirkkaassa
maailmassa.

Kerran tuli siihen kaupunkiin eteläisen portin kautta suven mailta
vaeltava, iloinen soittoniekka. Hän oli ikävöinyt nähdä sen paikan
maan päällä, missä aurinko ei koskaan mennyt mailleen. Ja niin oli hän
kulkenut läpi monen valtakunnan. Ja kuta kauemmas hän oli kulkenut
kohti pohjantähteä, sitä valkeammiksi kävivät yöt, niin ettei niitä
enään oikein eroittanut päivästä. Hänen sydämensä oli niin täynnä
aurinkoa ja iloa, ettei hän huomannut, kuinka pian pitkä matka oli
kulunut. Ja niin oli hän tullut siihen harmaaseen kaupunkiin, jossa ei
iloa ollut.

Hänellä oli ihmeellisen avonaiset ja siniset silmät, mutta vielä
ihmeellisempi oli hänellä huuliharppu. Kun hän nosti sen huulilleen,
kirkastuivat kaikkien silmät kuin sen oudon soittajan silmät, ja
ihmiset alkoivat katsoa taivasta. He tunsivat, miten heidän sydämensä
alkoivat nuortua sen nuoren soiton ihmeellisten sävelien vaikutuksesta.
He alkoivat hyräillä huoneissansa, he rakensivat majoihinsa isommat
akkunat, että päivä paremmin pääsisi paistamaan. He tekivät iloisesti
ja keveästi päivätyönsä, ja työn, jälkeen he kulkivat turulle, missä
se ilomielinen, ihmeellinen soittaja päästi säveliä sydämestään.
Sillä niin ihmeelliseltä tuntui, ikäänkuin hän ei olisikaan soittanut
huuliharpullaan, vaan sydämellään. Hän juoksutti huuliaan yli harpun,
jossa oli niin monta läppää kuin on tuntia auringon noususta illan
laskuun. Hän sai läpät riemusta värähtämään, sävelet ikäänkuin
puhuivat, niinkuin ihmiset voivat puhua, kun sydämeltä putoo keveänä
surujen taakka. Kuulijat tunsivat, kuinka heidän huulillaan alkoi
hypellä iloisia sanoja ja vallattomia sutkauksia. Ilosta itkien silmät
nauroivat läpi kyynelten. Sanat naurattivat, nuorensivat ja tekivät
sydämen niin oudon onnelliseksi ja päivänpaisteiseksi. Sellaista iloa
ei siinä kaupungissa koskaan ennen ollut. Jalat nousivat tahdissa,
silmät hakivat onnesta kirkkaina toinen toisiansa, kädet tarttuivat
vaistomaisesti käsiin ja kaikki karkelivat sillä ennen niin tyhjällä ja
toivottomalla turulla.

Ja onnellisina ja tyyneinä nukkuivat kaikki sinä yönä. Kun he aamulla
heräsivät, huomasivat he, miten raikas, vilpoinen sade oli huuhtonut
kaikki katukujat puhtaiksi, suot olivat sumusta selenneet, viileä tuuli
oli pois puhaltanut kaikki sairaat unet. Vanhat omenapuut nuokkuivat
hiljaa ja hempeästi täynnä hedelmiä odottavia kukkia. Ihana suvinen
tuoksu levisi yli vanhojen, avaruutta ahmailevien talontaitekattojen ja
lymylempeiden aittojen. Ja se iloinen soittoniekka heräsi hymy huulilla
huuliharppu kädessä.

Mutta valheelliset tietoviisaat viisastelivat, että soittaja oli
hiirentenhoja. He kadehtivat hänen nuorta iloansa, sillä he rakastivat
kuolemaa. He naulasivat katujen kulmiin kuulutuksia, että siitä
päivästä asti, jolloin nuori soittaja oli tullut kaupunkiin, olivat
rotat kadonneet kaivoista ja kellareista. Vanhan tavan mukaan täytyi
kellareissa ja kaivoissa olla rottia. Tanssi turulla oli ollut
taikatanssia, miesmuistiin ei siinä kaupungissa pitkään aikaan oltu
tanssittu.

Tuli syksy, soittaja odotteli, ettei aurinko menisi mailleen. Mutta
päivät lyhenivät ja hän unohti surussa huuliharppunsa. Vieroksuttuna
hän kulki yksin katuja ja kujia ja huomasi, että omenapuut, jotka
hän oli soittanut kukkia kasvamaan, eivät hedelmöineetkään. Ja
kylmät tähdet alkoivat kimmellellä kirkkaalla taivaalla kuin suuret
tulikukkaset, joiden terät säkenöivät kaikissa taivaan sateenkaaren
väreissä. Ja hän ilostui taas sydämessään, sillä hän muisti, kuinka
keskellä kesääkin siellä suven maassa pimeinä öinä tähdet aina
loistivat. Hän odotti ihmettä.

Eräänä aamuna, kun hän heräsi, oli maa valkoinen, kaupungin yli
liihoitteli ikäänkuin valkoisia perhosia.. Ne leijailivat lahonneiden
omenapuiden oksille, siellä oli valkea kukka valkean kukan vieressä,
kaikki oksat lepäsivät hiljaisen raukeina ja elämänkylläisinä. Ne
olivat puhjenneet kukkiin vanhat puut Nuo leijailevat hiutaleet ovat
valkeita auringon perhosia, ajatteli soittaja ja hän odotti, että
aurinko nyt nousisi keskitaivaalle ja seisoisi siinä iäti paikallaan.
Mutta päivät lyhenivät lyhenemistään niin, että se iloinen soittaja
sairastui ja kävi kalpeaksi. Hän paleli ja vilu kouristi sydäntä. Hän
unohti hilpeän hyräilynsä ja hän alkoi kaivata suven seuduilleen,
missä yöt olivat pimeät, mutta lämpöiset, missä talvea ei koskaan
ollut. — Hän lämmitteli ruumistaan suurien nuotioiden ääressä, joita
oli pystytetty turulle, mutta ne eivät lämmittäneet hänen sydäntänsä.
Hän piiloitti povelle rakkaan huuliharppunsa, jonka hän oli veistänyt
kotipihansa unelmapuusta.

Hän tunsi itsensä muukalaiseksi siinä vieraassa kaupungissa. Hän itki
sitä itsekseen, että hän ollenkaan oli lähtenyt hakemaan aurinkoa, joka
ei koskaan laskisi.

Eräänä pakkasyönä hän nousi kuolonsairaana, otti sauvansa ja
kulki eteläisen portin kautta. Viima vinkui kaikissa kaupungin
kattoviireissä, ikäänkuin ne olisivat vahingonilosta viheltäneet
hänelle, pakkanen ajoi häntä, se työnsi häntä selästä, se repi hänen
ruumistaan. Kyyryissään ja huurteisena hän kulki eteenpäin. Kun hän
oli kulkenut kukkulalle, tuli hän suureen metsään. Isot kinokset
näyttivät niin pehmoisilta. Hän laskeutui maahan selälleen. Ja hänestä
tuntui, ikäänkuin ilma lämpenisi. Hän ummisti silmänsä, tuhannet
tähdet tanssivat taivaalla, hän oli nyt näkevinään suuren suven
suuren auringon, joka pysyi samalla paikalla. Hän kaivoi povestaan
huuliharppunsa, hän liikutteli huuliaan, harpusta ei tullut yhtäkään
säveltä, mutta kuitenkin oli hän soittavinaan ihanimman ilolaulunsa
auringolle.

Hänen sormensa kangistuivat, pää vaipui syvemmälle hankeen, silmät
sammuivat.

Niin kuoli hymy huulilla se hilpeä huuliharpunsoittaja, joka kerran
kevätyönä oli tullut siihen kukkulan alla uinailevaan kaupunkiin. —
Kaupunki nukkui, eikä sen ainoastakaan ikkunasta heijastanut valoa
peloittavaan yön pimeyteen.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULU-YÖN TARINA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.