Valitut kertomukset

By Larin-Kyösti

The Project Gutenberg eBook of Valitut kertomukset
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Valitut kertomukset

Author: Larin-Kyösti


        
Release date: June 14, 2026 [eBook #78863]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78863

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITUT KERTOMUKSET ***
language: Finnish




VALITUT KERTOMUKSET

Kirj.

Larin-Kyösti





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1924.






SISÄLLYS

I

Inehmo ja sammal
Paholaisen soitto
Tarina kerjuupussista
Noiduttu tornikello
Metsän henki
Juoksa joikuja
Hiirenkesyttäjän kosto
Indialainen legenda

II

Alju
Tiikerikoira ja fox-terrier
Satu sorsanpojasta
Elämänlangat ja piimäpilkku

III

Äiti ja poika
Sillanlakaisijat
Kotiutunut
Kahdet hautajaiset
Sortunut ääni
Kiduttajat
Syytinkivaarin joulusahti
Kiittämättömyys
Vanhankartanon tarina






I




INEHMO JA SAMMAL


Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja
ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen
sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista
sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.

»Vai sinä minua vastustelet!», sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta
kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti
siemenet, ja ennenkuin Inehmo huomasikaan, oli sammal taas siinä.
»Sepä ihmeellistä», virkkoi Inehmo, »etten minä tuota kiemurtelevaa,
vihreäsilmäistä peikkoa voita!», ja kaivoi kaivamistaan. Silloin
pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä
silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui
notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa.
Ja noro oli sille avulias ja altis. »Sillä on ystävä», arveli Inehmo
ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt
ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen
vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi
päistikkaa ojaan. »Kirottu sammal!», huudahti Inehmo, »sillä on
ystävä!», ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi
hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron
läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle:
»Sillä on ystävä!» Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen
kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa
matkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki
se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti
kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella
ja jupisi: »Inehmo on sitkeä». Mutta sammal ei lannistunut, metsässä
se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden
yli, niin että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen
se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka
hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi.
»Sielläkö sinä vilkuilet», sanoi Inehmo. »Sillä on sitkeä henki!» Ja
Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle, niin
että pöly pelmahti.

Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot
päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal
oli paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen,
rautoineen. Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin
laaksoon ja unelmoi viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja
nukahti. Mutta laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri
turvealttari luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat
taivaan napaa kohden: »Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua
kumartavat!». Niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää
muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi, ja veltto oli
hänen katseensa.

Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia
muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiirivät varjoina laakson yli.
Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi
sammal ja kiipesi alas vuorella, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren
rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta
ja se kutkutti sammaleen silmiä. »Inehmo elää!», sanoi se ja laahusti
eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta.
Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. »Vielähän
sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi,
minun on kovin jano!», sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas
sykkivät. Vesi suussa se sopersi: »Mitä on tapahtunut, koska täällä
taas on niin hiljaista?» »Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut.
Mene, katso!», sanoi noro.

Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. »Ahaa,
teloittajani leikkikalu», huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja
polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. »Sinä viilsit
sydäntäni, peittäköön sinut unohdus ja yö!» — Ja sammal leveni ja
lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla
kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä
nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot
rehoittivat. »Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!», sanoi se ja
poikkesi polulle, joka vei majalle. »Tässä on Inehmon tie, ankarasti
hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen
muistostansa jää mitään jälelle!» — Majasta nousi ohut sauhu kuin pieni
ilmassa riippuva rihma. »Inehmo on heikko», sanoi sammal ja ryömi
pihaan. — Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään
naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. »Hänen ystävänsä on
kuollut!», ajatteli sammal.

Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti
akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla,
seinät olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla.
»Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!», sanoi
sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen
alas ikkunalaudalta. — »Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole
nähnyt, pois silmistäsi sinä vihreä käärme!», sanoi Inehmo. »Tämä on
minun isoäitini syntymäsija», sanoi sammal, »sinä tulit, tulella ja
raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä
en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut».

Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin
silmin se odotti yötä päivää. — Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut
räppänästä. Inehmo ryömi majasta kuin mato. »Opi sinäkin ryömimään,
ikuinen Inehmo!», ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal
livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. »Täällä
minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään», sanoi se ja hiipi lattialle.
Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja
hiiren syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle,
ahneesti sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui
se isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. »Kas
niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä
utuiseen, unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset
muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja
tähdet minua kumartavat!», sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.

»Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla.
Minä unohdin viholliseni!»

Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen
kummun juurella loisti luuranko.

»Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin», sanoi sammal ja luikersi
pääkalloon.

Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat
ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden
välistä:

Tulossa oli uusi Inehmo.




PAHOLAISEN SOITTO


Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet,
pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja
ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan
puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea
koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun
alla riippuvaan rahahaaviin ja haukotteli vasten ristiinnaulitun
kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkurilukkari
öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita
pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä
samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen,
kullankimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen
kirkkoon.

Paholainen oli maankulkijan näköinen. Punainen villahuivi pisti esille
hänen mustan, näverinmuotoisen, pienen piikkipartansa alta, kulunut,
viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti
vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan
katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja
jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen,
jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen
keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia,
tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui taulun eteen,
hymyili hetken ja mutisi itsekseen: »Mikähän kylätaituri tuonkin on
tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että
taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipinää. Hän on kuvannut minut
piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti.
Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari, vaikka olenkin
joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin
on nykyisin hiukan muuttunut. Kulkurin valepuvussa minä nyt kuljen
enkä aina yösijaakaan tahdo saada. Papit ja taulujen tuhertajat minua
pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä
ääressä muistelevat ja maljani juovat. Minä olen heidän ystävänsä,
mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut
vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse,
tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet,
hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa.»

Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului
papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen
pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa
alkoi lappautua kirkkoon; leveästä kaariovesta seinällä riippuvien
vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majuri
ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten
emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen
kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset
istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja
mäkitupalaiset sileiksi ajeltuine leukoineen ja paksuine hiuksineen,
jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan
kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja
kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja
kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva,
punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli
jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko
yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän
paholaista avukseen.

Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon. Häntä säälitti mies:
virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja
hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä
ja nyökkäsi päällään urunpolkijalle: »Mene sinä polkemaan, kyllä minä
urkuja hoidan!»

Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket
nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella
soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin.
Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtanut enkelinsiipien
kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien, ja huilujen valitus
kaiken katoavaisuudesta. Mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen
alla rinnan kulkevan hiljaisemman, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä
tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien
aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan esiin loihti.
Levein loppusoinnuin päätti paholainen soittonsa.

Seurakunta oli kummastuksissaan. Talonpojat töllistelivät suu auki,
naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha
rouva, Aunolan armo, majurin puoleen ja kuiskasi: »Mon frere, olenhan
aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin
hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan.»

Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla
surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot,
sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita
nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on
levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua,
niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana
soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaiun kolminkertaisena vasten
veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli
lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton
mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun
ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului
pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa!
Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle
pillastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti
seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina,
että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa
kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja että neitsyt Marian kämmenellä
oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.

Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä
näille oudoille kummitusäänille. Majuri tarttui armon kuulotorveen ja
sanoi: »Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taikauskoa ma
chere!» — Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren
ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan
äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.

Pitkässä kaavussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen
selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelipuu
häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja
selvitteli hän kurkkuansa, mutta ei saanut messu-ääntä. Kovin oli hän
levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa
nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi. Turhaan odotti
pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla
kummallisen mölinän. Sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja
puhkuili tulipunaisena, ja vihdoin hänet valtasi pyhä viha ja hän
kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut;
sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän
vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli
kuultu.

Pappi messusi: »Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen
hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauan sinä kiusoittelet ja
niskoittelet paimentasi vastaan! Huonoimmat jyvät, pienimmät kalat,
laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat; te salavuoteilijat ja
rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani
tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus
Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on
tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot
niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis onpi aika! Millä minä maksan
velkani, minun kunniavelkani! Minun polveni ovat käyneet heikoiksi
paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen, mutta minä olen pappi
ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te,
te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!»

Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä!
— Sitten kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:

»Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?»

Paholainen: »Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?»

Pappi: »Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani,
naapurini emäntää.»

Paholainen: »Ja tikapuut kaatuivat, niin että vieläkin onnut.»

Pappi: »Kotiin kuljin, kirkkoisiä tutkin ja näin sitten unta taivaan
tikapuista.»

Paholainen: »Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut
vaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majurilta
sinä viime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän
äärestä sinä saarnastuoliin nouset.»

Pappi: »Aut', ett' pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran
juoksu; minä valitan sinusta piispalle.»

Paholainen: »Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan
sulhaisen silmillä, kerran sinä...»

Pappi: »Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!»

Paholainen: »Anna sielusi, anna sielusi!»

Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas
lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat
ja näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan
puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: »Herra olkoon teidän
kanssanne», ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä
piipattava ääni.

Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin
tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni.
Se ärjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilareita ja
holveja ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa.
Äkkiä siirtyi soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun
rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa
hyppeleville lampaille. Ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi
herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai
yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa,
nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn
tavoitellen. Se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai
vallaton häämelu, ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä
kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet
ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti
ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämen
ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen
kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä.
— Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan,
juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää
vasten; ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä
piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet
tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan,
töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet,
mustat silmät. Vanhat, salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan
vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa
tanssin varvasliikkein ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös
siintävään korkeuteen.

Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo
nousi majuri nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan
vanhalle rouvalle, jonka harmaat, puuterijauhoilla ripoitetut hiukset
olivat korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin.
Vastuksista huolimatta talutti majuri hänet lattialle. Heitä seurasivat
jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi
vanha menuetti vanhanaikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä
huumaava ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko
muuttui heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat
ja silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja
vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti
koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset
ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa
vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli
maalaamaansa helvetin kuvaa. Sen naurettavat peikot kiusasivat häntä
rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin
olisi repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän, köyhä taituri,
maksaisi vahingon? Hän painoi kätensä ohimoilleen ja huokasi syvästi.
Mutta soitto yhä paisui. Sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa,
se sähkötti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta
hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä.
Siellä palvelijat ja mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat
viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut, ikäänkuin olisivat
tanssineet luuvassa kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat
kainalosauvoillaan, ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan
siltä kuin pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet
osaa tähän aamuiseen iloon. Pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki
hymyilivät kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan
tahtia, niin että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa.

Kun pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään
aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja
hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että
soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä
seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet
pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus, ja
kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta
heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta
pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä
ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä
ja pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin
mielilaulu hänen myrsky- ja teiniajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella,
ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy.
Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat
piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa,
kirkkonsa ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti
tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen
vanhat, syntiset varpaansa naksasivat ja pohkeet ponnahtivat piirissä
yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa
vanhaa, hurjaa pöytälaulua.

Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän
olisi nauruun läkähtynyt, hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi
hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet
olisivat räikyneet. Kuului hirveä ramina ja räminä, kuin sata härkää
olisi ammunut ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat
haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja
katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi
ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini
vielä hänen päässänsä?

Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen
olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta.
Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä kuin kirkontorni
olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt
jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauan siinä
uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.




TARINA KERJUUPUSSISTA


Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina. Se on hyvin
yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka
riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui?
Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten
olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.

Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi
riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät
sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma.
Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä
oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen
siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään,
sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä
entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä
pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitten on se pussi saanut siinä
vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis
muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä
isäntä koskaan suuttunut, vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen
kerjuupussin takia. Erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä
kaikissa tiloissa pistelemään salamähkäisillä sanoillaan. Isäntä vain
nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen
taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja
suloisia lapsia, elämänhalun, työnilon ja ikuisen onnen.

Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin
kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen.
— Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut
tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli
ottanut hänet paimenpojakseen, ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli
renkinä palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia, kunnes kerran hänen
isäntänsä hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän
kerran oli lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon.
Isäntä oli jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin
hoitamaan. Ja isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon
perintönä.

Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.

Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia
tulokkaan toimia ja koettanut kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei
saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi
paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin
hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen
kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen
taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi
sieltä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän hiipi
yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa
olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se
ei auttanut.

Silloin alkoi hän mielissään hautoa uutta tuumaa. Hän tekeytyi nyt
naapurinsa ystäväksi, mairitteli häntä ja alkoi käydä hänen luonansa.
Ja joka kerta, kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella
hänen aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa
koko kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana
kirkossa, hän kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin, mutta yksin
ollen hän joi. Ja kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin
tekoon. Sen takia kävi yhä hän useammin naapurissa. —

Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.

Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä, vaikka hänellä oli
runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia
palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli
sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta, mutta turhaan.
Hän alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin.
— Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen
polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt
ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui
hän Ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli
vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa
kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta
kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua.
Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän kuoreensa ja vältteli ihmisiä.
Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen, ja tapahtui, että
hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä tekoaan hän heti
katui, mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä! Tuntui siltä kuin
kerjuupussin mukana olisi mennyt talon rauha, onni ja menestys. Talo
alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja palvelijat muuttivat,
emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta kerjuupussin katoamista.
Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin isäntä, taitavasti
vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka lohduttamassa.

Sellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan.

Mutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain
naapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä
näyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli
piilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli
sitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli
olevansa iloinen ja onnellinen. Onhan kaikki alkanut menestyä hänen
katseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot
olivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen
arkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli
käynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää
hänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa.

Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän
alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä, ja silloin hän
ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa. Viimeisestä
pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin,
saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia.
Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuulihan hän sen ihan selvään.
Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi
ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla
kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta
mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä
kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen?
Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu
oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon
salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.
Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän
ja sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui
taas vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä, Se alkoi liikkua
häntä kohden, se näytti isolta, mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon
salaisen sanan, ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset
harjaksina. Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun
ryövärin tai murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä
siinä oli veripilkkujen jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet.
Hän katseli omia käsiään ja alkoi niitä inhota. Hän muisti sen
iltahämärän, jolloin hän naapurin seinältä sieppasi pussin, ihan se
oli polttanut käsissä. Hän nousi taasen ja otti pussin seinältä.
Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja! Turhaa pelkoa! Hän polki
jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi. Aarre on aarteen ottajalla!
»En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!» toisti hän itselleen. Mutta
kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa ääntään, tuntui huoneessa
taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä alkoi ikäänkuin puutua,
se tuntui lyijynraskaalta; niinkuin maneitti takertui pussi käteen,
vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi poltti ensin kuin
nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen omat kätensä
niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli todellakin
noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas ja lukitsi
sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän ei uskaltanut
sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, oli hän
kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa, näki hän
ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän
tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja
silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi
kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin,
sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä
toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen.
Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen.
Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinään, miten kerjuupussi oli
kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.

Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi
pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt
kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti
pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin
köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja
kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden
ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta
vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui
naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen
rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli
pihalle.

»Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi...?»

»Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi», sanoi toinen.

»Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono ihminen,
tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä työllä ja
rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut», sanoi naapuri itkevällä
äänellä.

»Älä minua kiitä», sanoi toinen, »sinä itse olet tehnyt minulle suuren
palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni. Meninpä niin
pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni; en saanut rauhaa
ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa.»

»Minä otan hänet ottopojakseni», sanoi naapuri.

»No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen», sanoi toinen.

»Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen ihminen,
nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien olla hyviä
ystäviä?»

»Voimme», vastasi toinen, »ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi.
Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?»

»Ethän sinä sitä vain hävitä?», kysyi naapuri.

»En», vastasi toinen, »minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen
ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään.
Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!»

»Siinä pussissa on sittenkin taikaa», sanoi naapuri ihanasti hymyillen.

»Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!», sanoi toinen.

Sitten löivät he kättä ja erosivat.




NOIDUTTU TORNIKELLO


Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä
tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua,
tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin
jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista
siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä
tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se
vanhanaikuinen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä
oli vanhaa ja varmaa, ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.

Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt »Kolmen kannun»
ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja
kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet
olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari
klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin
toimeen, mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat.
Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja
viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.

Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä
uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä
soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet
pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa
vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.

Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta
akkunasta »Kolmen kannun» ravintolan porttia. Sitten kurkisti hän
raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot, raskaat kellon painot.
Hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen
nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit
alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän
nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän
pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa
sitä. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit,
mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä,
tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää
kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin
taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että
viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti
viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.

Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitä hän nyt
tekisi, ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä
usein rakkari antoi kellonsa pantiksi »Kolmen kannun» isännälle, ja
vaakamestarin vanhaan »perunakelloon» ei hän luottanut. Mutta kyllähän
hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi
viini parempiin suihin.

Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista
alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku
paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin
kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä
rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti
pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, ja
leuasta pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta
vihreän kaulahuivin yli.

Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa
kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä
yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja
sanoi:

»Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden
yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy
juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ilmeineen, vuoret avautuvat,
aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi.»

Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin
viinileilit.

Sitten alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää
heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen
vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset
paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.

Kelloseppä sanoi: »Kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun
kelloosi? Jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello,
muuten se vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun
kello on lyönyt kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan
kirkonkellokin olisi tänä yönä noiduttu!»

Vaakamestari sanoi: »Varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!», ja vilkutti
silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:

»Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja
soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme
niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä
olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi
jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja
klaneetit pannaan soimaan!», sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan
uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.

»Niinpä niin!», sanoi vaakamestari, »kyllä klaneetit pannaan soimaan
niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä.»

»Väärästä äänestä!», kivahti kelloseppämestari. »Sinä väärä vaakaaja!
Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka
maamiehille.»

»Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani
kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat.»

Kelloseppä sanoi: »Tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa,
maalasivat yöllä koon ärräksi, niin että kirjoitus kuului: vaara
maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari.»

»Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin
käymään. Lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä.»

»Älkää kinatko!», sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli
kokoontunut kansaa.

»Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että
maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun tornikellosi käy aivan
hullusti!», pisteli rakkari.

»En minä käännä nahkaani niinkuin sinä, herra rakkarimestari, joka
riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitten nyljet ne. Kerran
nyljit sinä hyvän ystäväni koulumestarin pystykorvan ja möit nahan
ketunnahkana markkinoilla.»

»Kettu on viisas!», sanoi rakkari silmiään vilkutellen. »Mutta
kuulkaa!», huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.

Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa
olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja
tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron
akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari
hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa
ynisi niinkuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi.
Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin
raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti
ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät kuulijat torilla
tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova
koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista
virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.

Ja niin hajaantui kansanjoukko hartaana, mutta soittajat jatkoivat
ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa kellotornihuoneessa.
Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun kellotapulin lattialle,
parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle. Vaakamestari laski pallean
päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi, niin että posket pullistuivat.

Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen
ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana
kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen
rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa
raskaita kellonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi
muutettuaan ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena
kepposestaan loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui
istumaan akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitten
alkoi hän soittaa vanhanaikaista minuettia, ja hänen mielestään nauroi
kuu kuin vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä
tanssivat kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset,
valkeatakkiset tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton,
hän alkoi soittaa yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen
kirkon seinään. Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista
kimmahdellen ja kirkuen ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti
tasapainon ja luiskahti ilmaan. Hän leijaili maata kohden turkki
levällään, jota tuuli pullisti. Mutta rakkarimestari ei hellittänyt
huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen päähänsä pälkähti, että jollei
hän soittaisi loppuun, olisi hänen oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli
päästänyt huilustaan viimeisen, korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti
hän pää edellä syvään kinokseen, ja huilu lakkasi soimasta, se inisi
niinkuin lapsen suu, johon äkkiä pistetään tutti.

Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt.
Hän selveni heti. Sitten huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin,
ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he
sitten alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, ja veivät
hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli
rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään
kirkonkellon vetämisestään.

Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki
seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta, mutta
retkahti vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi
tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan
kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän
oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät
aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei,
kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa
oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä
huusi hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan ja
kelloseppä käski hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon
mukaan. Oppipoika teki niin, mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten
suutaan kämmenensä selkäpuolella. Sitten käski kelloseppä hakea
haavuriparturimestarin. Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen
niveleen paikoilleen, mutta kaikki kellot asetti hän käymään
kirkonkellon mukaan.

Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset
heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset
uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kellojaan, toiset luulivat,
että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä
koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta
keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta
kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista,
milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein. Mene ja ota
siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kadulla
keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat
kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa
»Kolmen kannun» ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki
virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä
kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle,
sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä, oli syynä
tähän sekamelskaan.

Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden, ja ihmiset tyyntyivät, mutta
paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet
enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneiltaan,
koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat
kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan
määrätyllä ajalla. Monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä,
rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan, kukot lauloivat väärällä
ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen,
moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa
ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin.
Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat
nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä.
Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki
taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät,
että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain
rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.

Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä
ajan selkkauksesta mitään.

Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille
aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli
palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki
mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä
kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan, ja ihmiset
pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan, niin ettei hänen ollut
onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta ihan
suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja uhkasi
sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa
uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen,
harakkana lensi hän ulos ja hötisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi
sen koko kaupunki.

Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:

»Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä
tiedä mitään!»

»Mitä minun sitten pitäisi tietää!», sanoi kelloseppä ihmeissään.

»Kirkonkellossa on joku vika!»

»Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!», sanoi kelloseppä änkyttäen.

»Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää
kirkonkellonvetäjän virkasi», varoitti koulumestari.

»Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on
tapahtunut?»

»Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin
pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon.»

»Mutta kuinka... en ymmärrä, käyhän se...», väitti kelloseppä.

»Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!»

»Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itsel»,
sanoi kelloseppä ja kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka
alkoivat pyöriä ympäri.

Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.

»Tosiaankin ihmeellistä!», sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.

»Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut
neljäänkymmeneen vuoteen.»

»Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti
kirkontorniin!»

Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta,
oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin
koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen
vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari
oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin
itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.

Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti
viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti
sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti
ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen
kirkonkellon mukaan.

Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille,
sanoi koulumestari:

»Olkoon tämä nyt opiksi sinulle; mennään nyt 'Kolmen kannun'
ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen.»

Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi
aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät
eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta
ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen
parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt
päinvastaisesti.

Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he
ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät
soittajina maita kiertämään.

Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä.
Silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:

»Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se
kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän
taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi. Ettehän ole minulle
siitä vihainen?»

»He, he, vai sinäkö se!», nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä
piloillaan korvalehdestä. »Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu.
Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille.»

Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen
kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa »Kolmen kannun» ravintolaan
juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan, hyvän ystävänsä,
koulumestarin kanssa.




METSÄN HENKI


Köyhältä pojalta kuolivat vanhemmat, mökki myytiin, ja niin läksi hän
yksin maailmalle, eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää,
joita hän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja
linnut visertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä
hän oli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta
hän oli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita,
joihin hän kerran oli toivonut pääsevänsä.

Niin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen
kirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha
ukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. »Auta
minua mäessä!», sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle.

»Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!», sanoi ukko.

Poika antoi ukolle reikäleivän.

Niin erosivat he, ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen
kirkon ohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt
vielä vanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko
sanoi pojalle: »Auta minua, sillä minä olen kovin vanha!» Poika auttoi
ukon mäelle.

Ukko sanoi: »Anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole
syönyt kahteen vuorokauteen.»

Poika antoi ukolle reikäleivän.

Poika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli
kulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle.
Syvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko,
jonka yllä oli vanha, vihreä, kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu.

Hän näytti niin raihnaiselta kuin hän olisi ollut yhdeksänsadan vuoden
vanha. Niin ajatteli poika.

»Poikani, poikani», valitti ukko, »tule auttamaan minua, muuten minä
kuolen!»

Poika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti
kaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen
voiman. Hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle.

»Taidan kuolla», sanoi ukko, »mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin
minä tästä elvyn!»

Poika antoi ukolle ainoan leipänsä. Hän ajatteli: »Ei hätää mitään,
koko metsä on marjoja täynnä.»

Ukko söi ja virkistyi, ja sitä mukaa kuin hän söi, nuoreni hän, ja
pojasta tuntui kuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se vieras
nousi ja sanoi: »Kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka tulin
sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi, sinä
kuljet hyvien haltioiden suojassa!» Vieras otti sauvansa ja lähti
astumaan. Poika lähti kulkemaan, mutta kun hän katsoi taaksensa, oli
vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti, ja kun hän nyt katsoi
eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannalla ison,
valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen
mielensä tuli kovin iloiseksi, ja hyräillen kulki hän taas eteenpäin.
Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja
istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen
lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika
kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.

»Anna mulle murunen, anna mulle murunen!», vikerteli se valkea
kyyhkynen.

»Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle», vastasi poika.

»Anna mulle murunen, anna mulle murunen», vikersi taas metsäkyyhkynen.

Poika alkoi kaivaa taskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli
pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun
varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi
kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. »Minä olen sen
vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!», vikersi
kyyhkynen.

Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja
poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen
valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.

Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika
kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea.
Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita.
Ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat
tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan
ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin
kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä
kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa
oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin
päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori,
sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen
takkiin, kupeella miekka, kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä
linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna
kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.

Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle
sanottiin, että se oli nuori, iloinen herttua, joka asui siinä
nelitornisessa linnassa.

Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin
paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei
siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja,
surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli
hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen,
kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko
matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa
oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi
katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita,
vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla,
ikäänkuin suurilla sineteillä, suljetut, toiset kirjat olivat auki
selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän
alkoi lukea niitä kirjoja. Niissä oli isot, punaiset alkukirjaimet,
joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne
aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina
ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista,
joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.

Eräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia. Hän näki niissä
kuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja
kirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin
akkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse
kaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä
taivasta. Silloin muisti hän kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös.
Nyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla
oli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään. Ja
se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä,
punaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään.
Poika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli
poika ja hymyili. »Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain
vaskenpiirtäjän nuorin tytär», vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi
poika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella
rautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja
piirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia.

Kyyhkynen vikerteli: »Piirrä, piirrä!» ja poika oli piirtävinään ja
tuli hyvin iloiseksi. »Katso, mitä sinulle pudotan», vikerteli taas
kyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan
käteen ja hän pisti sen povelleen. »Se on taikasulka», vikerteli taas
se valkea metsäkyyhky, »se on metsän lahja sinulle siksi, että aina
rakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise
sulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja.»

Niin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: »Käy huoneeseen, siellä onni sinua
odottaa!» Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli
pois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se
oli tullutkin.

Poika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla
oli vanhanaikaisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon
taakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka
ukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään
vaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli
itsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta mitä, sitä hän ei voinut
selittää.

Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: »Mitä sinä tarkastat, eivätkö ne
ole mielestäsi hyviä?»

»Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin», sanoi poika
hämillään.

»Onpa sinulla muka tarkka silmä», naureskeli ukko, »mitäpäs niistä
puuttuisi?»

»Niistä puuttuu metsän puut ja taivas», sanoi poika ujolta äänellä.

»Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta»,
murahti ukko, »minä olen ne ihan unohtanut. Mutta kuka sinä olet?»,
kysyi vanhus.

»Minä olen köyhän metsävahdin poika», vastasi poika. »Vanhempani
kuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi
edelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren
neitsyeen kädeltä, mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!»

»Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon», sanoi ukko. »Minulla
on kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia, ja kaikilla on oma
neitsytkammionsa, mutta he eivät muista aina isäänsä, sillä isäkin
unohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää
niinkuin sinä, mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt.» Niin sanoi vanha
vaskenpiirtäjä.

»Kukas te sitten olette?», kysyi poika.

»Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua
piirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä,
taivasta ja muuta semmoista!», sanoi vanhus hymyillen.

Poika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön
käsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä.

»Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?», kysyi vanha vaskenpiirtäjä
ja katseli ihmeissään pojan piirrosta.

»Ei minua kukaan ole opettanut», vastasi poika.

»Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien
oppiini.»

* * *

— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän
piirteli ja raappi taas, niitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei
piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta
kun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja
koetti niitä jäljitellä. Hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja,
kirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa
tyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon
vaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan
tytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän
oli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla
katsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai
tietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja.

Niin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon, ja
hän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki
kummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan
viereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia
aikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin
otti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin
unohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas
työhönsä, ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja antoi
hänelle vanhoja, viisaita kirjoja luettavaksi. Niitä poika nyt luki
joutohetkinään ja tuli yhä taitavammaksi työssään.

Kun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä
hänelle: »En ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua
täynnä hopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen
kirstun saa keskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni
myötäjäisinä. Minä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman
tyttäreni neitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja
puhu sydämesi asia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin
määrännyt, että jollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni,
tulee huomenna herttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun»,
peloitteli ukko piloillaan.

»Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?», virkkoi poika peloissaan.

»Välittää kyllä», sanoi ukko, »hän sanoi sen minulle äsken.»

»Mutta jos hän jo on ollut toisen oma», sanoi poika.

»Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa»,
lausui ukko.

Poika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan,
miten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla
rakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja
sen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären
neitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan
tyttären huulia, ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: »Hyräjä huuli,
onko sinulle kukaan suuta suonut?»

»Hovin helmenneuloja», vastasi huuli.

»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika. Sitten meni poika
alas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen.

Seuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: »Minä koettelin sinua ja sinä
olet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin
helmenneulojan kanssa.»

Poika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja
varmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen
töitänsä.

»Etkö sinä voi ilahuttaa minua?», sanoi herttua. »Minä en enään
ratsasta huvilinnaani, sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut
linnastani kolmeen vuorokauteen».

Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.

— Kului taas kolme vuotta. Poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta.
Silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen
tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun.
Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin
naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän
tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartijoita oli
joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt
kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän
muisti myös metsäkyyhkysen. Se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan
se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä. »Seuraa
minua, niin onni seuraa sinua!», oli kyyhkynen sanonut, ja nyt muisti
poika kyyhkysen neuvon.

Hän kulki hyräillen keskimmäisen tyttären neitsytkammioon. Yöllä otti
poika povestaan sulan, hipaisi sillä tyttären huulia ja kysyi: »Hyräjä
huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut?»

»Hovipiipari!», vastasi huuli.

»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika.

Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.

»Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin
tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivat mene
sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä
hovipiiparin kanssa.»

Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin
taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli
ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri,
hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen
ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja
juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita
katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki
vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä.
Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä
siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet
ja kirkkaan, sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa,
sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi
hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän
kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen
kotiseutuansa. Hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet,
hän piirsi, piirsi, ja ikäänkuin taian kautta syntyi vaskelle mitä
ihmeellisimpiä satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka
seppeleet päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa.
Ja kaikki ne olivat sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä
nukahti hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna
tuli verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä
ei koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti
pojan ja sanoi:

»Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä
hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä
vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!»

»Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin», vastasi poika.

Poika vei vaskitaulut herttualle. Kun hän näytti vaskipiirroksensa
hovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi:

»Nämä ovat suuren taiturin työtä, mitä otan sinut vanhan
vaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle
näillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua
helmaansa. Tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden
purjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään
palkkaa?»

»Minä tahdon pois täältä», sanoi poika.

»Odota, kunnes minä palaan», sanoi herttua ja taputti poikaa olalle.

»Minä odotan, kuten käskette», sanoi poika ja lähti.

Nyt kulki pojan maine kautta koko maan. Ihmiset tulivat katsomaan
pojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä
vaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi
verstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika
suruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin
paloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes
nukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta
tytärtä.

Kun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari
hänet puheilleen ja sanoi: »Yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti
palvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen.
Herttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa
kanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi
huomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä
nuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet
tottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen»,
uhkasi ukko piloillaan.

Poika purskahti itkuun.

»Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman
tyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan», sanoi
vaskenpiirtäjä.

»Minä tahdon pois», sanoi poika, »sinun nuorin tyttäresi pettää minut
niinkuin pettivät toisetkin tyttäresi.»

»Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän
herttua!», sanoi vanha ukko teeskennellyn ankaralla äänellä ja hymyili
itsekseen.

Seuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli
tarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: »Minä
menen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin
suostun petolliseen naiseen.»

Poika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka
yläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär
hymyili ja sanoi: »Tule tänne!»

Vakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä.

»Mikset puhu minulle mitään?», sanoi tytär.

»Mitäpä minä sinulle puhuisin», vastasi poika.

»Mikset sinä katsele minua?», sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt.

»Minä en saa, en uskalla.»

»Kyllä sinä saat, jos uskallat.»

»Minä en tahdo.»

»Mikset sinä tahdo?»

Poika vaikeni.

Sitten tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: »Sinä
olet niin omituinen.»

»Niin, minä olen tyhmä ja omituinen.»

»Oletko sinä minulle vihainen?», sanoi tytär.

»En minä tiedä», vastasi poika ja katseli poispäin.

»Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua», sanoi taas tytär.

»Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain
petetty, minä en usko enään sinisiin silmiin», sanoi poika ja huokasi.

»Sinä olet häijy», sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä.

»Isäsihän minua pakottaa. Luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi
hopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa
mereen», sanoi poika.

Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois
kasvonsa ja itki kauan ja rajusti, kunnes nukahti kyyneliinsä.

Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka
hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut
prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli
istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan
povestaan. Kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä,
punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi
vapisevalla, hiljaisella äänellä: »Hyräjä rakas, hempeä huuli, ken
sulle on suuta suonut!»

Silloin aukenivat huulet itsestänsä, ja ne sanoivat suloisesti
hymyillen:

»Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi».

Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui
nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka
yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.

Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.

Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä
ja sanoi:

»Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen. Minulla ei ollut
mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein
aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?»

Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäältä:

»Tule metsään, tule metsään!»

»Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!»

»Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä,
kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni
saakka ja piirtelen vaskeen, kuten ennenkin, kunnes kuolema pudottaa
kaivertimen kädestäni.» Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.

Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa
nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset
ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja
metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne
he rakensivat itsellensä vihreän huvilan.

Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia, ja hänen maineensa kulki
kaukaisten maiden ja merien taakse.

Eräänä iltana istuivat kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella
katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja
istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa
vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan ja kuinka häntä
vastaan tuli kolme ukkoa.

Silloin vikerteli kyyhkynen:

»Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?»

»Kuka se ystävällinen ukko oli?» kysyi nuori vaskenkaivertaja ja
katseli hymyillen vaimoansa.

»Se oli vanha metsä!», vastasi kyyhkynen.

»Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?», kysyi taas vaskenkaivertaja ja
tarttui vaimonsa käteen.

»Minä olen metsän henki», vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti
metsään.




JUOKSA JOIKUJA


Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat
loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät.
Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon
oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja
Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla. Tähdet vilkkuivat kuin
silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta
yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa,
joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta
vasten hänen silmiänsä.

Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa.
Mykkyys painoi luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain
riekot naureskelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia
ja erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen
katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä
tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.
Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä
yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet
ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä
he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun
jumalallista sytytystä ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä oli
kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.

Juoksa ajeli hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin silojen sälinää ja
porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän
allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli
kaukaisia, jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen
yllä levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen
luvattu maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän
pystyttäisi kotansa, tännekö toisi hän omansa, onnensa yönpuolen maasta?

Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin
rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä, leimuava säihke yli taivaan. Leimun
ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan.
Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena,
se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä
taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui
vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat
toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen.
Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan
avaruuteen, joka heijastui ihmeellisillä väreiltään valkeaverhoisiin
tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat
tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle
taivaanrannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, valaisten
korven helmassa ajelevan yksinäisen lappalaisen.

Juoksa heilautti ajohihnaa, ja poro alkoi juosta alas rinnettä
joen rannalle. Pohjoinen, säteilevä kaari näytti hänestä nuorten
lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille
morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli
Juoksa omaansa, onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi
eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus vaivasi häntä. Ja
kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä
muuttui.

Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi
sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa,
teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna
porontaljalle nukkumaan.

Hän heräsi yöllä. Hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi
valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut.
Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita. Hän nousi ja siirsi
oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle.
Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa
kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei
saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut
kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen,
putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko
hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi? Hän ei tahtonut huutaa eikä
kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista
suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas,
mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaapivan jäkälää kodan
ulkopuolella ja tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän
kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.

Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja
hiilos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain
heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin
niinkuin kirkonkello, ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa,
ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia
sanoja. Hän nousi ja korjasi hiilosta, sillä hänen oli vilu. Silloin
hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky
olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui
vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.

Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan
alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne
lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi, ja silloin tapahtui jotain
aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa
revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen
sarkakäyhtiin, minkä ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä
oli tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat,
suuret, syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin
kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut
Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän
aikoi nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi,
että impi tulisi lähemmäksi, ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani,
onneni.

»Mitä sinä tahdot minusta?»

Impi ravisti päätään.

»Onko tähän aarre kätketty? Mutta silloinhan olisi kattilan reuna
äsken muuttunut härän pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä
sisiliskoksi! Miksi pata pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko
tähän paikkaan kaivettu kavallettu aarre?»

Taasen ravisti impi ihanata päätään.

»Jos sinä olet uni, niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä
olet ihmisen impi tai immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet
tämän paikan haltiatar, niin häiritsenkö minä sinua?»

Impi nyökytti päällään ja katosi samassa. — Juoksa hieroi silmiään.
Oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä näkevinään ihanan immen, joka
katosi kodan oviverhon kautta. Sitten nukahti hän omiin ajatuksiinsa.

Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään
ryskeeseen. Koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä, ja oli jo
aamu. Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina,
räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.

Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että
hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi
myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti
poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään
hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut
puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen
sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt
pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt
ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen,
joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.

Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat, ja ne sanat olivat ihania
kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet
tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, kuin olisi hän koko elinikänsä
kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä, joka
riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista ja
susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt
ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään, niin että
hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja
lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla,
että melkein itketti.

Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen
poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin
varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin
joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja
muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten
paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän
kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti,
ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen
sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän
olisi ennen joikunut koko elinikänsä.

Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron
sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli
syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä,
karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista
riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa
keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan, joikui häistä
ja hääiloista. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta,
jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita,
niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan
joiussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa,
niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi
Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat
oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun
hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta
yksinäisyydestä, arki-askarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti
laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan, tunturipurojen
levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä,
vihreistä hiirenkorvista, kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka
jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien
sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta
ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä
aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista,
seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan
satojen vuosien puolihämärään...

Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän
alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli
koirien haukuntaa ja satojen sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja
kiimaavien porojen kellon ääntä, ja hän laikahti laulamaan suloisesta
ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli hänet
näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille.

»Kito lekos rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol
ein, voijaa, voijaa, nana, nainaa, min vocoit, voijaa, voijaa, nana,
nanaa!»

Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat. Vaimot ja
miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua,
jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle
kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä
avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä
katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko
hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet
hänen oman onnensa luo!

Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan
katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta
päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.

»Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella»,
puhuivat Juoksan silmät.

»Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni
mukainen, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi
ajaa kauas tuntemattomille tuntureille.» Niin vastasivat nuoren tytön
ruskeat, suuret silmät.

»Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumasijoillesi, osoita se
minulle», sanoi Juoksa.

Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista, ja siitä tiesivät
heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta
tulijan.

Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni hänen sydämensä
syvimmässä joikui: »Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien
vaimojen seassa!»

Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa
lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli
antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien
vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: »Hyvä
haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!»

* * *

Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, ja heidän poronsa
sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa
pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enään koskaan häirinneet
hänen työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui.
Juoksa opetti joiun monille lapsilleen, ja niin levisi laulun
lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset
olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui ikäänkuin
musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut
olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi
pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja
onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen
syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan, ja pitkä, hirveä
hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kaukaisten
tunturien taakse.




HIIRENKESYTTÄJÄN KOSTO


Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai
kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska
vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja
raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys.
Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna
katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren, tulisen kahlerenkaan
tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli
avuttomien, onnettomien arojen.

Vahtisotilaan askel kajahti ulkona pakkasessa ja hukarin pää
kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka, ja hän olivat samasta
kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman kotipuron rannalla,
nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla arovarsalla aavikolle,
mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan solakkaan naiseen, Ljubaan,
vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli viha salaisella voimallaan
myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti siltä, ikäänkuin tyttö
olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta, mutta Iivana oli köyhä,
Iivana läksi maailmaan, etsi työtä joutui omituisiin seuroihin,
salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa valmistettiin
vaarallisia räjähdysaineita, pakeni, joutui kiinni ja vangittiin. Mutta
ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää tytön vaimoksensa,
jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden vangitseman Iivanan
kotikylänsä veräjällä.

Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa
vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan
hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka
ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä
häneen vihaansa, kolhasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut
kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden
kalistessa jaloissa.

Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä
hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat
salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului
hiljaista naperrusta. Ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä
vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen
ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan, ja pienen,
lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä, pippurinruskeata silmää,
ja pienet, harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä...

»His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän!» Vanki kaivoi
taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka
heti kotiutui. »Vai on sinun nälkä, ja yksinkö sinä siinä piipertelet,
pieni ukkohiiri? Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi», sanoi
vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta
vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se
livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään.
Se seurasi häntä hihassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen
raudanharmaassa elämässään, ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen
sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.

Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa. Se oli niin kiintynyt vankiin,
että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne
mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin
kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon,
ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa...

Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hihassaan.
Hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti
vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi
pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän.
»Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet
kostoksi kohlinut minua kuin ajokoiraa, ja nyt sinä tapoit viattoman
hiiren, minun ainoan iloni, niin, minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö
sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan, että kerran
hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka
sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!» — Niin huusi vanki, kun
vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.

Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppanin
kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... Toivon
kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään. Hän katseli harmaita
Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut
vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset väikkyivät kuin pistimet...
Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja
vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole
tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että
hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen, pippurisilmäisen ystävänsä,
edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua
ihan kuin ihmiset, ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle,
joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä.—

Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret,
harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut
näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja
uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.

Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy
olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin, ja pistin
välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi
hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän
voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa.
Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi.

Ne tulivat yöstä, valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat
kaivoksista, ne ahdistivat, tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä
kurkusta... Ja hän muisti nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän,
nuoren tytön, sitten hän näki vangin, jonka hiiren hän oli survonnut,
ja hän muisti tämän pahanenteiset sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia,
hän oli vain nukkunut huonosti viime yönsä... Vuosi pari vielä, niin
hän taas olisi kotikylässä puron rannalla nuoruutensa armaan parissa,
yön hiljaisessa hämärässä, kun kuu kumottaa aron takaa kuin suuri
kuparinen kenttäkattilan kansi... Hän naurahti ja alkoi taas kulkea
... Mitä? Liikuttiko tuuli risua? Lehti kahisi maassa, ja sen alta hän
näki pienet, pippurinruskeat silmät. Kohta niiden viereen ilmestyi
uusia silmiä, kymmenen silmää. Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan
etumaisen hiiren, joka litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin
vuori olisi ruvennut elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien
ja kivenkolojen alta tuli yhä uusia, kiiluvia pippurisilmiä, jotka
ilkkuivat nälkäisinä ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden
päällä, mutta silloin tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia
uhkaavia silmiä... Hän ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se
auttaisi, jos hän ampuisikin; niitä tuli yön pimeydestä kuin pieniä
pahojahenkiä. Tässä ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa
pyssyllään ja hakkasi sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät,
hän hakkasi ja huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli
alas pitkin vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja,
tuhansia, satojatuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko
nälkäinen, hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle. — Hän kalpeni
ja hiukset nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne
alkoivat juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki
niitä luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja
hyppi tahmaisilla, pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes
hän väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen
sääriänsä, ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät
hampaansa hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan, ja nyt
iski hänen ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta. Hiiret purivat ja
söivät hänet elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä
kuin joku luu ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa
lojui täysin panoksin ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea
kapine... Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija
matkaansa.

Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä.
Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen
jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka
oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren
Siperian toivottoman taivaan alla, Mies näki unta, että pieni hiiri
tuli nurkanraosta ja sanoi: »Minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta
minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti
kostaneet.» Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä; »Vaimo,
kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... Tänä yönä kuoli Mishka, Jumala
hänen sielunsa armahtakoon-» —




INDIALAINEN LEGENDA


Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa, asui ruhtinas Maharatha,
joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän
jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen
lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella.

Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli
kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä, niin nuoria kuin vanhoja,
ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko
valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin
varjot itkien onnettomia omaisiansa.

Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma
niistä sisälle pääsisi.

Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja
viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.

»Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat
takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja
alkaisivat viljellä vainioitaan?»

Niin astui esiin Marana ja sanoi:

»Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta
Mimavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa,
hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä,
hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!»

»Nouda hänet tänne!», huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä
aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.

Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi:
»Sinä kutsuit minua!»

»Kuka on sinun Jumalasi?», kysyi Maharatha.

»Meidän Herramme on tanssija; niinkuin polttopuussa piilevä lämpö
vuodattaa hän voimaansa sieluun.»

»Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on
tehnyt surulliseksi», sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja
suuteli häntä korvalle.

Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän
päittensä yli isoa palmuviuhkaa.

Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä
lotuskukka.

»Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja
ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi
tietoviisaimpieni viereen», sanoi lempeästi Maharatha.

Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät
raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.

Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen
sade tohisee sen latvassa.

Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin
ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan
rakkaimmaksensa.

Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi
nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen,
hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston
ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen
töyhtölatvoissa.

Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran
tykö ja sanoi:

»Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!»

Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki
läpi pilariston; kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista.
Mutta Ramjan jälessä hyppi iso, musta sammakko. Sen näki vain tietäjä
Marana, mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin
palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta
sammakko, mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.

Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja
läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he
vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat
kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut ja ruusu-omenapuut
levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen,
missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa
vanhojen palatsien raunioilla, ja he näkivät sinivihreän, suuren meren
etelässä, ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja
tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa,
minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset
sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja
oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli
suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka
laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.

Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja
kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien, ja kaikkialla
alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat
rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.

Mutta yöllä, kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien
vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä
bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti hänen
sydäntään, eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut
bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa
riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti
hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.

Niin tulivat he valtakunnan rajalle ja sytyttivät nuotionsa pienen,
pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja
veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen
vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta. Virran pohjasta nousi
toisinaan mustia, äänettömiä poreita, ja lotuskukkien alta kiiluivat
vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, joka
katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta
sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä
kuului samanlainen kirkaisu joka toisesta teltasta. Mutta sammakko oli
kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.

Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan,
mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: »Oi, minun kalleimpani,
elämäni, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen
seassa!»

Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa
solua alas virtaan.

Ja niin lähti Samudra taas länteen päin. Ei hänellä ollut kiirettä eikä
hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin
huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä
kuiluistaan.

Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin
portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut
lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut
pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman.
Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä
kädellään, sitten kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren
ruhtinattaren roviolle.

Valkoiseen, karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa
roviolle, eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli
jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.

Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat
ihanassa Indiassa.

Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:

»Samudra, sinä palaat yksin!»

»Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua!
Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen
sanan!»

»Kuule», vastasi Marana, »jotain salaperäistä on tapahtunut, musta
sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit.»

»Minä tiedän sen, se oli musta surma», vastasi Samudra.

»Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa
pagoodiin, ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan.»

Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri
laski, ja sanoi:

»Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka
oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä
papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut
sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani, ruumis viruu nyt kaukana
vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!»

»Sinulla on bansulisi», sanoi Marana.

»Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun
soittoni, minä olen unohtanut uskoni, mutta minä en voi koskaan unohtaa
minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani, mutta en voi
nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma,
levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman
ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on
hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on
minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu
kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!» Niin sanoi Samudra, kätki
kasvonsa ja itki käsiinsä.

Silloin tuli Maranan häntä säälii ja hän sanoi:

»Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua
palatsiin.»

»Miksi sen teit?», kysyi Samudra ja katsoi poispäin.

»Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?»

»Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi.
Mutta täällä minä en kauemmin voi olla.»

Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.

Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen
heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään,
kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän
jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä
mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta
paikkaan, ajasta aikaan.






II




ALJU


Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa.
Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari
kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen
punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon,
variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut,
rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan. Se
oli ikävystynyt yksinäiseen oloon, kapinoi hiljakseen emon poissaoloa,
se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei se sitä
myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi...

Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista
hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli
jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla, ja samalla se
herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat, ja omituinen, suuri olento
kumartui sen ylitse, niin ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä.
Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä,
ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan
arvon oikean kullan arvolle.

Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret,
vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia
männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se
kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut
itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä
katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.

Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan
sivullaan, ennen oli se kuullut sen vain kaukaisena hankain harinana,
ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta
tyyninä suvi-iltoina.

Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa
taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi.
Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puutarhassa puulaatikossa, jonka
rei'istä päivänsäde surkeasti pilkisti.

Laatikon kansi aukeni, ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli
sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen
näki nauravan hammasrivin, ja jotain erinomaisen makeata ja mustaa
solahti sen kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen
vakavanvilkuviin silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.

Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan
tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon
takana kuusikossa räkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä ei
ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja
irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä
kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se räkätteli
noille varistädeille ja —sedille samaan äänilajiin.

Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja
heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja
ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea
olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui
nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa,
pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita
metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja
herrashuoneiden välistä puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat kasvaa
ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä ei tullut
sivistynyttä varista, vaan sellainen _puolivillainen_, pöyhistelevä,
itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään sekä
renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.

Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille
ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin
ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso, vanha varis lehahti ihan
sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä
uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille
luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset
vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia
viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta,
että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä
kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa
vielä enemmän viisautta.

Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se
katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä
vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit,
kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja
yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.

Eräänä päivänä se lepsautti kaivonmiekalta porstuanräystäälle. »Kraak,
kraak!» raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi
lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään.

»Kraak, kraak, kurja kräkkäle», vaakkuivat varikset metsänrannasta.

»Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt
ja sivistynyt.»

»Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!»

»Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset!» vastasi
variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.

Variksenpoikanen kasvoi isoksi, raakuvaksi rötkäleeksi. Se rääkyi
röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena
ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että
isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset
pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.

Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat
sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen
jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli
pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja
renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään
peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle.
Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain
kimmeltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta
huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja
piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten
pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.

Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi
rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi
helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan
talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan,
mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää
harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluuttaan, oppiaan
ja urotöitään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja kirjoittaakin,
kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja osaavaksi oli se
jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret nauroivat sille,
lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen omalle alueelle.
Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita ihmistapoja ja
pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena sekaoliona.

Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein
uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen
olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset
nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina
nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa
pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne noukassaan
kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään.
Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston
kansiniekka-laatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet,
päivänvaloon tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti
sen karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina
vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.

Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket
olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli
valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen
vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa,
mistä sai ojan reunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti
taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se
vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon
mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena
valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna
variksena, joka osasi silmälasejakin käyttää... Mutta vanhat varikset
nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna,
narrina, jolle naurettiin, mutta jota ei kukaan rakastanut. Tämä kävi
kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana
kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen
silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu
maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.

Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella
omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja
piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat —
ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla.
Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen
varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka
oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät
pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen
antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.

Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen
ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli paljon
vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti. Myötätuulen
mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen siivet olivat
kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen itsetunto.
Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa. Variksen
mielessä kuvastuivat suloisen makeina muistoina sen aljun armaat
ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa kohosi se siivilleen.
Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja rapsahti
ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin, jota se
alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin pitopöytää,
sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi suuhunsa
hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä vanhan
ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa parhaimpia
paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen kauhistus!
Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten läimäytti hän
kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen, perhoshaaveilla,
räsyillä ja kärpäsläpällä sitä hosuttiin. Varis pakeni kellokaapille,
kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkoitettiin. Vihdoin se
rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai kivisateen
niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti
riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon
yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui
siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli
sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla.
Ne supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän
ja tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi
sen varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen ja
siirtyi oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui
unen utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo
pudotti sen suuhun ison kultamadon...

Variksen vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin
oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat
männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä
alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.

»Kärä, kräkrää!» alkoi vanhin. »Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!»
Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti
hän nyt koko syytöskirjan sisällön.

»Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi?» kivahti vanhin.

»Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää», rääkyi poikanen.

»Mikä kulkurivaris! Varr, varas sinä olet!» vaakkuivat kaikki varikset.

Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta
saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.

»Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun!» vaakkuivat varikset
yhteen kuoroon.

»Mutta!» intti nyt variksenpoikanen. »Varr... varastattehan tekin, niin
varr... variksia kuin olettekin.»

»Mekö varr—varikset... varr... varkaita?» vihastuivat nyt varikset.

»Sinä viheliäinen!» sanoi varisten vanhin. »Sinä et tiedä, mikä on
ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti
on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty
paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi,
luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille,
joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa
viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän
vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan
jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen
vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa
syötäväksi.»

»Mutta madot syövät ihmisenkin!» vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.

»Niinkuin lopulta meidätkin», huomautti siihen vanhin
viisaustieteellisen tyynenä.

»Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon», puhui vanhin.

»Mutta nyt tämä kiusan krekkale», jatkoi vanhin, »heimomme häpäsijä on
rikkonut sen sovinnon».

Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen,
vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.

»Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja ihmisten
välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka takaa, etteivät
jonakin päivänä taas tuliluikut ala ahdistella meitä syytäen siipiimme
mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme piileskellä pimeässä
metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville rikkarintamaille.
Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo ihmisiltä saanut ansaitun
rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja kiviä kinttuihisi, mutta meidän
velvollisuutemme on sinua vielä oikeudellisesti oikaista.»

»Hyvä, hyvä!» innostuivat varikset.

»Hyvät lautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle,
langetammeko kuolemantuomion?»

»Kuolemantuomion!» kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä
ja ummisti silmänsä.

»Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun!» vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.

»Siis kujanjuoksuun!» vaakkui vanhin. »Seisoo kuin variksen päätös!»
Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.

Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea
siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis
variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne
tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi
se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten
kiusaksi ja varisten vahingoksi.

Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean
kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään
yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä,
joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos
asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.

Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti sen
nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä enään syyttä
suotta lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen, vakava
varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt
matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa
ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse
munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain
häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt
tavallinen, harmaa, sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla
tutki vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta
siitäkin tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten
alle piirteli variksenvarpaitaan.




TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER


Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa
vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka,
leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin
koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille
kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja
haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset
koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun
Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä.
Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät,
vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun
se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.

Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria
ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta
kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se
himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä
kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.

Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrier-koira. Sillä
oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.

Pystykorva sanoi siitä: »Se on notkea ja sitkeä.»

Villakoira sanoi: »Se on viisas ja varovainen.»

Korvaton kiinalainen koira sanoi: »Se vapisee kuin vilusta.»

Vinttikoira sanoi: »Sillä ei ole niin hienoa kuonoa kuin minulla.»

Jäniskoira sanoi: »Se vapisee pelosta.»

Sylikoira sanoi: »Syököhän se sokeria vai luita?»

Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: »Se ei ole
lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen
kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka
luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se
silläkin voi heiluttaa», lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.

»Sillä ei ole häntää!», ilkkuivat kaikki koirat.

»Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se
heiluttaa hännäntynkäänsä», sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat
heiluttivat häntäänsä.

Eräänä päivänä, tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni
raastupaan nostamaan pientä paikkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan
pientä luutansa.

Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat
kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.

»Voks, voks, voks!», huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.

»Voks, voks, voks!», toisti Caro kumealla äänellä. »Voks; mikä nimi
se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua
tunnustella!»

»Kuulenpahan täältäkin», sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.

»Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn», sanoi itsekseen
pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.

»Vox merkitsee samaa kuin ääni», sanoi villakoira, jonka isäntä oli
latinankielen opettaja.

»Kas kun ei se jo iske kurkkuun», sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä
oli entinen merimies.

»Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla», tuumi
vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.

»Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään
pensaaseen», sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.

»Se syö kai vain luita», inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja
haukahteli halveksivasti.

Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin
luokse.

»Mitä sinä täällä teet?», sanoi Caro.

»Odotan isäntääni», sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.

»Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä
haistoin jäljet... Minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset
kengät; etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin
sellaiset, joilla on hyvät kengät!»

»Vai niin», sanoi Fox.

»Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa», miettivät kaikki koirat.

»Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna
se pois!» sanoi Caro.

»Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?»

»Sillä on sisua», ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen,
mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli
ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. »Enkö saa tuota härnääjää
hampaisiini», vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä,
mutta Fox pyöri sen lähettyvillä niin, että Caro lopulta vilkuili
vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se
olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo
hampaillaan.

Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut
häntäänsä.

Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät
koirat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.

Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella, kunnes ne
lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät
oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät
verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä, ja sen
vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina.
Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena
pienen, valkean koiran kimppuun.

Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Fox syöksyi eteenpäin,
verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut
voima-iskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi
Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi
kömpelösti.

»Kuinkahan tässä lopulta käy», miettivät muut koirat ja alkoivat
lähestyä.

Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto. Se kiiriskeli vastapäiseen
torin kivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni
yli puunlatvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin
saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä
jo liikaa, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan
yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitten
hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä, terävillä hampaillaan kiinni
Caron häntään ja puri sen pään poikki.

Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että
joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa
koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää
virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen
seisomaan pormestarin pääoven eteen. Se ulisi niin surkeasti ja sydäntä
vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginvalvelija ja päästi sen sisään.

Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.

Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan. Sen hännänpää
oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti,
mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se
katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat
katselivat sitä salaisella vahingonilolla.

Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi
sieramissaan isäntänsä karboolinhajun; se onnahteli Caron luokse ja
sanoi: »Minä surkuttelen sinua; onko sinun näin hullusti käynyt!»

Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.




SATU SORSANPOJASTA


Vanha varis istui kerran yksinäisessä männynlatvassa järven rannalla.
Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.

Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui vanha varis oksalla,
joka ei liikahtanut.

»Kuka tuolla istuu?», kysyi sorsanpoika.

»Varis», sanoi sorsa-emo.

»Kuinka se on ruma!»

»Älä sano niin!»

»Kyllä minä olen kauniimpi!»

»Tule selemmälle», sanoi sorsa-emo.

»Kuules, nyt se rääkkyy», sanoi sorsanpoika.

»Rääkkyikö se?», sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa
kohti laajaa ulappaa.

»Minä menen katsomaan», sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja
alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.

»Sinulla on ruma ääni», sanoi sorsanpoika ärsytellen.

»Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on
kaunista.»

»Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet.»

»Varo niitä höyheniäsi!» vaakkui varis.

»Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?» sanoi
poikanen.

»Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut», vakuutti varis.

»Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia
vaarasta ja vahingosta», sanoi sorsa-emo. »Kun eloa korjataan, silloin
sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia.
Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka
silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu,
tietäjä lintujen seassa», sanoi emo ja lisäsi: »tule pois, pienoiseni,
aukealle, siellä rauhassa soutelemme!»

Mutta poikanen sanoi: »Miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista
kukaan, en pelkää minä!»

Vanha varis kertoi: »Tuolla mäellä vaikeassa kartanossa asuu nuori
metsästäjäpoika. Hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän
hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei
sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin
päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae
surmaa pienen sorsanpojan.»

»Miksi se surmaisi minut?», sanoi sorsanpoika.

»Siksi, että sinulla on makea liha», sanoi varis.

»Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!», ilkkui
poikanen.

»Siksipä ei minua syö!», sanoi varis.

»Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista.»

»Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että
minä varoitan. Nyt se metsästäjäpoika jo lähestyy pellonpiennarta.
Tottele emoasi, väisty vesille!», varoitti varis.

»Mitäpä se minulle», uhitteli sorsanpoikanen.

Varis kertoi: »Kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen
sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan
pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen
kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se
oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa
totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla
kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut,
tahtoi nähdä sen metsästäjäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruo'iston
pohjaan kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni
hupakko, nyt ei ole höyhentäkään jälellä.»

»Sinä puhut vain kateudesta», sanoi sorsanpoikanen, »siksi, että minun
lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen.»

Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti
lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat
pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa
ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.

Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.

»Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkkynyt, olisin saanut
emonkin», ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen
reppuunsa.

Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta poikastansa, mutta ei
löytänyt pienen pientä untuvaistakaan.

Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: »Mikset paremmin opettanut
omaasi?»

»Missä on minun pienoiseni?», kysyi valittaen sorsa-emo..

»Kartanon pienessä padassa», sanoi varis.

»Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean
poikaseni», sanoi sorsaemo ja souteli suruissaan selemmälle.




ELÄMÄNLANGAT JA PIIMÄPILKKU


Kaksi elämänlankaa kiipesi ylöspäin seinään kiinnitettyä nuoraa pitkin.
Ne kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin syleilyyn, eivätkä ne huomanneet,
että pieni piimäpilkku kapusi jälessä pitkin niiden hienoja varsia.
Avatusta ikkunasta kuului miehen matala ja naisen heleä mutta hiukan
terävä ääni.

»Kohta me näemme heidät», sanoi toinen elämänlanka kumppanilleen.

»Niin, kohta me saamme kurkistaa akkunasta huoneeseen. Onkohan sen
nuoren miehen morsian kaunis?», sanoi toinen elämänlanka.

»Ja hyvä?», lisäsi siihen toinen.

Kuukauden kuluttua kurkistivat elämänlangat huoneeseen.

Nuori mies istui akkunan ääressä, nuori nainen seisoi kuvastimen edessä
pukuansa ihaillen.

»Kas, elämänlangat ylettyvät jo ikkunalaudalle, niin pian tämä ihana
alkukesä on kulunut, mutta se on sinun ansiosi», sanoi nuori mies ja
silitti sormillaan nuoria lehtiä.

Lehdet värisivät ilosta.

Toinen sanoi: »Voi, kuinka morsian on kaunis!»

Toinen sanoi: »Mutta onko hän yhtä hyvä kuin hän on kaunis?»

Nuori mies sanoi hellästi: »Tule tänne, että saan sinua syleillä!»

Nuori nainen katsahti ensin kuvastimeen, tuli miehen luokse ja sanoi:
»No syleile nyt, mutta varovasti!»

»He alkavat syleillä niinkuin mekin», sanoi toinen elämänlanka.

Mies otti naisen, syleili ja suuteli häntä.

Nuori nainen huudahti: »Hyi sinua, katsos, nyt sinä rypistit pukuni!»

»Rypistinkö, minä suutelen pois rypyt», sanoi nuori mies ja suuteli
naista povelle.

»Mutta nyt sinä pilasit puvun vielä pahemmaksi», sanoi nainen vetäytyen
ärtyisenä pois ja alkoi kuvastimen edessä korjailla tulipunaista
kesäharsopuseroaan.

»He eivät syleile niinkuin me syleilemme», sanoi toinen elämänlanka.

»Me olemme aina yhdessä», sanoi siihen toinen.

Samassa kiipesi pieni piimäpilkku latvalehtiä pitkin ja putosi
ikkunalaudalle.

»Piimäpilkku! Kas kun emme sitä huomanneetkaan», sanoi toinen
elämänlanka, »se tietää onnea!»

»Onnea meille molemmille!»

»Katsos armaani, me olemme saaneet hyvän vieraan», sanoi nuori mies,
nosti pienen piimäpilkun varovasti kämmenelleen ja vei sen morsiamensa
nähtäväksi.

»Piimäpilkku!», huudahti nainen ja hypähti paikaltaan.

»Se tietää onnea, katsos, se kiertää kohti kihlasormusta», sanoi nuori
mies.

»Hyi, tapa se, tapa se! Se voi lentää minun niskaani», sanoi nuori
nainen ja polki jalkaansa.

»En minä tapa sitä, mutta jos se on sinulle vastenmielinen, niin minä
lasken sen lentämään», sanoi nuori mies surullisesti, kohotti kätensä
ja pudisti hellävaroen pientä piimäpilkkua. Se räpytti pieniä siipiään
ja pyrähti lentoon avatusta ikkunasta.

Samassa sulkeutui ikkuna, huoneesta kuului sekavia ääniä, mutta
elämänlangat eivät eroittaneet, mitä nuori mies ja nainen sanoivat
toinen toisillensa.

* * *

Kului vuosi. Nuori mies istui taas avatun ikkunan ääressä, ja nainen
lepäsi hänen sylissään. Kaikki kukat puutarhassa tuoksuivat lenseän
lämpöisessä suvi-yössä, ja elämänlangat, jotka nyt nuokkuivat yli
ikkunalaudan, sanoivat toinen toisillensa:

»Nämä nuoret ihmiset syleilevät niinkuin mekin syleilemme».

»Tämä on heidän hääyönsä», sanoi toinen elämänlanka.

»Mutta nainen ei ole sama, jonka näimme viime vuonna, hän on paljon
hienompi ja ihanampi», sanoi siihen toinen.

»Ja yhtä hyvä kuin hän on ihana», sanoi toinen.

»Katsos, elämänlangat ovat tänä yönä puhjenneet valkoisiin kukkiin
ikäänkuin meidän hääjuhlamme kunniaksi», sanoi nainen ja kumartui
suutelemaan kukkia.

»Niillä on nyt valkea, hääpuku niinkuin sinullakin», sanoi mies ja
antoi suuta nuorelle vaimollensa.

»Elämänlangat ovat kasvaneet jo noin korkealle, tämä alkukesä on
kulunut kuin ihanassa unessa», huudahti nuori nainen, kääntyi ja
silitti nuoren miehen otsaa.

Mies tuli hiukan surulliseksi ja sanoi: »Noin minäkin sanoin vuosi
sitten, minäkin olen kasvanut sen jälkeen, kasvanut — kokemuksessa,
kunnes löysin sinut. Voitko sinä unohtaa, että minä kerran luulin
rakastavani toista.»

»Minä olen sen unohtanut, sillä minä tunsin ja tiesin jo kauan, ettet
sinä rakastaisi koskaan ketään muuta kuin minua», sanoi nainen hellästi.

»Jo ennen kuin sinut näinkään? Niin, ehkä minä rakastin sinua ennenkuin
sinut olin nähnytkään, sillä ensi kerran, kun sinut näin, tuntui siltä
kuin minä olisin tuntenut sinut jo lapsuudesta saakka», sanoi mies.

»Kuinka ihmeellinen ja ihana on tämä nuori hääyömme!», sanoi nainen
säteilevin silmin.

Samassa putosi piimäpilkku elämänlangan lehdiltä kukitetulle pöydälle.

»Piimäpilkku! Se tietää onnea!», huudahti nyt nuori nainen, nosti
ihan ihastuksissaan pienen, punaisen valkopilkkuisen kovakuoriaisen
ruusuiselle kädelleen ja silitti sitä.

»Armaani! — Voin sen nyt sanoa ilman katkeruutta. — Vuosi sitten putosi
pieni piimäpilkku tämän saman elämänlangan lehdiltä, minä otin sen
käteeni, silloin alkoi se kulkea kohti kihlasormusta — −».

»Koskettiko se sitä?», kysyi nainen jännittyneenä.

»Ei, se kääntyi takaisin», sanoi mies hymyillen.

»Minä arvasin sen!», sanoi nainen hymyssä suin.

»Samana iltana heitti _hän_ kihlasormuksensa lattialle», sanoi mies ja
kävi vakavaksi.

»Se oli piimäpilkun ansio», sanoi nuori nainen ja silitti taas miehensä
otsaa.

»Tiedätkös», huudahti mies iloissaan, »kun minä sinut ensi kerran näin,
istuit sinä kaupungin puiston penkillä ja hyväilit pientä piimäpilkkua
kunnes se nukahti. Siitä minä arvasin, että sinun sydämeni oli yhtä
hyvä kuin sinun katsantosi oli ihana. Ihmeelliset ovat ihmiselämän
tiet.»

»Mutta yhtä ihmeelliset ovat pienen piimäpilkun tiet», sanoi nuori
vaimo. »Ehkä tämä on sama piimäpilkku, se kävi vieraanasi vuosi sitten,
ehkä se läksi etsimään sinulle uutta elämänkumppania.»

»Niin, kuka luonnon salaisuuksista ottaa selvän!», sanoi mies hymyillen
ja tarttui vaimon ruusuiseen käteen.

»Katsokaamme», huudahti nuori vaimo, »minne piimäpilkku nyt kulkee!»

»Mutta ethän sinä vain ole taika-uskoinen?», sanoi mies vakavana.

»Niin katsokaamme, rakkaani!», kuiskasi nainen.

Päät yhdessä katselivat he, miten piimäpilkku alkoi kulkea
edestakaisin. Se kulki pitkin sinisiä, hienoja suonia toisen kädeltä
toisen kädelle, toisen sormukselta toisen sormukselle.

»Mutta mehän olemme kuin suuret lapset», sanoi mies, asetti piimäpilkun
pöydälle ja sulki vaimonsa syliinsä.

Nuori vaimo kallisti päänsä miehensä leveätä, vahvaa rintaa vasten ja
katseli läpi ikkunan suviseen, suureen yöhön. Hieno, lempeä tuulenhenki
heilutteli hiljaa elämänlankoja.

»Luuletko sinä, että kasvitkin voivat rakastaa niinkuin me», sanoi
nuori vaimo ja painui yhä lähemmäksi miestään.

»Luulen, luulen, sinä minun onneni pieni piimäpilkku, mutta nyt täytyy
pienen piimäpilkun nukkua», sanoi nuori mies ja irroitti kätensä.

»Niin, tämän pienen piimäpilkun pitää myöskin nukkua», sanoi nuori
vaimo, alkoi hyväillä ja kutkutella piimäpilkkua, kunnes se nukahti
kukitetulle pöydälle.

Samassa sulkeutui ikkuna.

»Kuulitko sinä, mitä se nuori, hyvä nainen sanoi meistä», sanoi toinen
elämänlanka, kun ikkuna oli sulkeutunut.

»Kuulin», sanoi toinen elämänlanka.

Sitten värisivät molemmat ihastuksesta, sillä sellaista suurta
onneniloa eivät elämänlangat koskaan olleet nähneet.






III




ÄITI JA POIKA


Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista.
»Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa,
minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom!» lauloi pieni poika kellojen
ääntä matkien akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti
vinkui: »viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri», ja ruskea pannu heilui
ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat
kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen
vaski.

»Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom»! Harmaat, vanhanaikaiset talot
häämöttivät sokeine ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkuttavat
posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut
lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä
laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin
kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset
uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset
porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat,
kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät, ja sieltä
tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle,
kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.

Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi
vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa
ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili,
laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn
painautuneena eikä raskinnut panna tulta tahraiseen, pieneen
läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riuhtoi
ja raatoi aamusta iltaan väsymään asti, ikäänkuin olisi nauttinut siitä
että sai raataa pojallensa. Mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi,
ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi
jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadantansa tarkoituksena olisi ollut
herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se
oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessaan
äiti kiskoi itse kärryjä mäelle. Toisinaan, suojan ilman aikana,
tarttuivat pyörät lumeen eivätkä tahtoneet nousta vastamäkeä. Muori
rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle pyyhkien
paksuilla, mustilla tumpuilla hikisiä, harmaita suortuvia ryppyiseltä
otsaltaan. Seisahtuiko äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen
ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja
kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi
koko torikaupan, saattoihan hän puodissakin myydä kankaita, olihan
hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien
torpparienvaimot Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän
levätä, sillä lepoa hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta
hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta
äiti ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin
puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta.
Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän
tämän sietäisi, jollei äiti aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä,
pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen
hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa, toverit?
Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari.
Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin
yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi?
Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin
juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut,
vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin,
missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen parsi hänen
sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut
tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan,
joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut
vanhaa jalansijaa, jossa hän sittenkin oli nousukas? Oo, se suuri
tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa, upotti intohimon
valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin,
kaikki täyttävänä, kaikki nielevänä aaltona hukkuen huminaan ja
hehkuviin huutoihin! Siellä ei ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä.
Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyydyttävä hiljaisuus ja
mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen
kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja
pölyisiä paperikukkia. Toista olivat suuren maailman veripunaiset
ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.

Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän,
kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin
kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan. Sen rämisevä, räikeä
ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi
äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen räkättävän, hermostuttavan
rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen
kadun alapäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.

Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta
sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:

»Päivää!» Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni.

»Päivää Tallinska!»

»Täällä te vaan puolipimeässä parsitte nuoren herran sukkia.»

»Hys!»

»Onko se kotona?»

»Se lukee.»

»Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri. Niin, niin, jumala
paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona
tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin, ikälopun.
Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja
vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu
reklamenttiin. Hyvähän se, että alhaisienkin ihmisten lapsista tulee
isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistaisivat sitten
vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan,
asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin
istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!»

»Mitäs se Tallinska nyt! Ahkerahan se meidän poika on, lukee ja
pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissakaan, sillä se
on niin hermostunut, sanoo.»

»Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa
eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla,
vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä.»

»Hys, puhukaa hiljemmin!»

»Herrajesta, kun en muistanutkaan!» huudahti Tallinska ja painautui
tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas
kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä
läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: »Paranohvi, Sokolohvi,
Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!»

Ja siihen säesti ovikello hurjasti: »kili-kali-kuiva-kala,
kili-kali-kuiva-kala!» Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja
hellän pehmeä:

»Tule jo syömään!»

Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istuutui
ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle,
kaivoi ruokaliinan leukansa alle; hän ei sitä unohtanut köyhissä,
kotoisissa oloissaankaan. Sitten alkoi hän kahvelillaan rummutella
kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän
vihertäviin akkunoihin, missä kimmelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti
katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui
sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja
riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään.
Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena
niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava
poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti
hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla.
Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän
laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi
tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin
avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi, ja hän katseli
poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista,
liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä
kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja
komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa,
hienot, siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla, ja
kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän
kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin
ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se
tuntuisi niin hyvältä, ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti
se sykähyttäisi, ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa
ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus
olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri.
Hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä. Niinhän olikin hyvä,
hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta
sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämetöntä, joka
painautui rintaan ja kouristi. Se painoi, painoi niin raskaana harmaan
pään ympärillä, niin että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin
naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika huomannut kuinka hänen
kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta
itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista
käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa.
Nyt hänen poikansa oli suuri. Olihan se vanha tarina, että lapset
vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi,
nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän
sentään hiukan niinkuin leikillä...

Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä ja kurotti juomalasiansa,
mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta
vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä
katseli poika hetken maitolasia, jäi siihen tuijottamaan ja huomasi,
että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas
yli kadun läkkisepän akkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin
käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta
punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja
harrasta, noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten
kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun ympärille, niissä oli
jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä
unohdusta. Jotain pyhää niissä oli, niin lapselliselta kuin tämä hänen
ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... Kovin oli hän
vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset
olivat käyneet melkein liidunvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen
häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys
siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen
rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa
ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen
nosti hän taas lasinsa ja sanoi:

»Kaadappas lasiini maitoa! Kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan
kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein naurattaa...»

Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin
se olikin, yhdisti taas heidät, pieni, huomaamaton kosketus. Eihän hän
sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä
kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti
raukka!

Ja äiti sanoi melkein kuiskaten:

»Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen.»

»Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen
Tallinskan kanssa niin paljon — jaaritella... Ja torilla voisitte olla
minusta puhumatta... Ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää».
— Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja
sanoi kuin ohimennen: »Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä
pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti.»

Sitten meni hän keikahtaen omaan kamariinsa.

* * *

Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla
hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat
kolisten hänen akkunansa alitse. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse,
tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitten
tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen
katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli
raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä,
hopeoituja saappaita, isoja, sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine
kruunuineen, ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun, niin että se
voihkasi:

»Viuuh-kiri-ii-ilkiää — —»

Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti
veri hänen ohimoihinsa. Hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät
punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli
koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi kohtauksen
pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään
lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa, huivipäistä
vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen
pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: »Hei,
vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan. Viini, naiset ja
laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli; mikä
miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden »uhrin»! Joko olet unohtanut
kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet
sillä tytöllä... Ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että hän on
ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen
näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina
iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen
peite, leveä, pöyheä vuode, siihen hän uppoo ja hukkuu herkulliseen
humalaan. No etkö tule kapakkaan?»

Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäytynyt keveään katukeskusteluun,
oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän
kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän
eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt
katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä,
kahleena hänen vapaudenjanolleen. Vaieten kulkivat he taas asemalle.
Tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut
vaipua maahan, maan alle. Oli kummallinen, hirvittävä äänettömyys,
kuolemanenteinen hiljaisuus. Vasta hyvästellessä äiti oli sanonut
rikkinäisellä äänellä:

»Eihän se mitään toiveita antanut. Taitaa olla viimeisiä matkojani.
En minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan
hautausmaahan, isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä! Hyvästi
poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!» Ja sitten
juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta,
salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.

Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli
hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän
iloinen monivärisyys. Kadulla hän oli tavannut Nannin. Hänen verensä
oli kuohahtanut, ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja
syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen
sydämessään asui itse elämä! Ja sitten oli hän ajanut Nannin kanssa
jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois
ikävästä — ja kuolemasta.

Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä
ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen
dekadenttiluonne, ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan
kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin
sitkeys. Vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.

Vihdoin hän nukahti.

* * *

Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri
pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja
paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja aikoi hitaasti
pukeutua. Kiiltävä, tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa
niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen
tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden
tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat
silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi
hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko
huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen,
ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää. Kaikki muu oli unta,
savua, ilmaa. Hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen
suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt
olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen
itsesuitsutuksessaan, — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä
puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan
liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä,
siksi hän keinotekoisesti koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen
sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien
jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä
sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitten vahasi hän viiksensä,
jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, — sehän oli
nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan, veti
pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi,
erityisesti hoidettu kynsi. Sitten alkoi hän tulitikulla hieroa pientä
keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon,
venäläisen savukkeen, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä
kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.

Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto. Hän kuuli
sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla
liikkuvan ihmisiä. Hän siirsi ikkunalta sermin, säikähti, ja paperossi
putosi lattialle. Keskellä katua makasi paksuna, kömpelönä möhkäleenä
äiti kärryjensä alla. Paksut huopasaappaat olivat takertuneet
kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin
koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut
äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle.
Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää hohottamassa, ja läkkisepän lapset
kirkuivat ilosta hyppien.

Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas
häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee,
ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen
poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti
sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista! Nyt
äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia
voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi
nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he
niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi
valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän
näin tohveleissa, paitahihasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden
kulmassa seisovien souvarien pilkattavaksi? Mutta oli se tämä sittenkin
anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että
äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta.
Jo oli äiti hiukan nousemassa. Ehkä se omin voimin?... Niin, ehkä se
siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin
paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä
äitiä! Nyt se kaatui uudestaan.

− Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt
päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä.

Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän
häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö
kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä
äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!

Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi avata oven. Silloin juoksi
läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin pystyyn. Jumalan kiitos,
kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän ja äänien
melun ja astui puotiin.

Äiti oli vaipunut huohottaen tuolille silmät raukeina. Poskesta juoksi
verta nahkakaulukselle, ja turkki oli vihreässä liassa. Niinkuin
usvasta, jostain kaukaa, olemattomasta, näki hän äidin himmeän katseen,
joka etsi hänen katsettansa: »Jumalani sentään, en minä enää kestä,
taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä
ihan tunnen, kuinka se vetää — —» Mutta, sitten hymyili hän raukeasti:
»No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, jahka tästä
toivun, — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä, — ehei, — en minä nyt!»

Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan
ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei
hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli
vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään
milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon
sisu kuohahti, ja käheällä äänellä hän kihahti.

»Ja sen minä sanon, että en maksaisi ruostunutta ryssän
sinellinnappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa
äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan! Hyi häpeä, helvetti
sentään!» Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven
kiinni.

Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello,
hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä
portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja
huusivat: »Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, pom-pom-pom — — — pom!»




SILLANLAKAISIJAT


Toisen nimi oli Malakias ja toisen Mariaana.

Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista. Vuoroin
käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät
työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.

Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai
lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taian
kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö
salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta,
vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei
kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin
itseensä.

Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä
se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen
valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättäen pistivät esille
hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti
Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja
puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.

Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti
niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat
hiukset, kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan
harmaannu. — Siksikö he näyttivät niin siveellisestä puhtailta, että
he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa
työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa.

Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko
syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän
tieltään?

Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin:

Mariaana: Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan! Mitäs sinä
kräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi
aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...?
Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen...
ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajaila, joka
oli niin alhainen ja armollinen. Mutta kovin se näyttää jo vanhalta
ja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta
putosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs
minä tässä turhia tohisen... silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas
siitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin...

Malakias: Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän se
vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa...
Vaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs
sille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen
kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo
näyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä...
Kestääköhän tuo vielä kauan, se on sellainen ähky-yskäinen, yskiiköhän
kuolemakseen? — — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin
siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme
maarinkin... No tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin...
pistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.

Ja sitten kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen.

Malakias: Sanoitko sinä mitään?

Mariaana: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas...
Mennään kotiin!

Malakias: Niin, taitaa jo olla aika.

− −

Ja sitten mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio
olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kumpikin
omalle taholleen tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella
luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli
vanhan, tutisevan sillan. —

Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan
kuulunut... Ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa?
Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio aikoi vavista hänen
vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän
olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän,
seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauan. — Kummallista! Tuntui
ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa
puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se
toinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella...
mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa
ja luutansa sattuivat yhteen... Ja vastapäiset kasvot olivat nyt
poissa, hän näki ne hengessä... Tämähän oli hullua... kukas sitä olisi
uskonut... Hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen
paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen
viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän
ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi... Jotain oli nyt nurinkurista.
Tuntui niin tyhjältä, ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta
rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin
haudan salaperäinen kita... Jeesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne
Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin...

Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän
olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi
vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset
olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat
voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt
mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen
ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä.

Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut
vuoteeltaan... Olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo tuli
sanomaan, että Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut
muuta kuin: »Sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille mahtaa!...»

Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli.

* * *

Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta
mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille
porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla
seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa
vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille
useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja
Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari
selkoselälleen jalokivi kimmeltävän oven ja sanoo:

»Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat
kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden
kunniallisten ihmisten kulkea sisälle!»




KOTIUTUNUT


Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja
jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei
istunut muita kuin tutkintavankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet
vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi
joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden
yläpuolella oli taulu, johon oli merkitty vangin nimi, ikä ja rikos.
Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, josta puolet täytti rautasänky,
verhona sillä harmaa, siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä
pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja.
— — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille
hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa
öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä
kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset
vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana,
verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet
tyynnyttävä työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi
poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä
askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat
rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan
perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta.
Sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, ja sata sikaa syöksyi hirveällä
melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella
elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke. Siellä
naureskelivat naiset, ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin
keltaisen päärmeen alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella
kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä. Ikäänkuin
hautajaissaatossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta
missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat
salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän
jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut.
Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea
oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta
hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa
tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas
virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia, hiljaisia vesiä kohti
maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä
ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. — Niin hän istui,
eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen
muurien läpi. Maailma oli käynyt hänelle vieraaksi; hänen maailmansa
oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista
rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn
syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämeensä myrkyllisiä
sanoja. — Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteeltaan, vihan vallassa
oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen,
jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elukka, miehen, joka
kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa. Eikä hän silloin
peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys
lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt
nukkuvan miehensä rintaan ja sitten... Sitten vuodet olivat kiitäneet
ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti
ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi. Virran jää oli valkea, ja
toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit.
Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä
valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämessä oli puhdas, valkoinen talvi.
— Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika
ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita, sekä nuorempi virnakka
Mari, joka palveli vanhuksia. Matleena oli vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

»Mari, kuules, anna minulle vettä.»

»Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee»,
virnuili Mari, »kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!»

»Äh, äh, tuohan vettä!», höpisi Matleena.

»Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa,
muori.»

Mari toi vesikupilla vettä.

»Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne
kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja
näitä seiniä katsellessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne.»

»Mitä sinä nyt?»

»Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikoivun alla. Voi,
kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun
ruoassa.»

»Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo,
kuollut ja kuopattu.»

»Mutta käyttehän te toki haudalla?»

»Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?»

»Mitäkö? Hauskuudeksenne.»

»Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain
ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen
kuolen vaikka maantien ojaan.»

»Mutta nyt ei auta mikään», veisteli Mari ja iski silmää kahdelle
mummolle. »Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä
päivähän on ilonpäivänne.»

»Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni.
Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha
kopelo siellä...? Siellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin
taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla.»

»Muori, ettekö muista? Olette ollut täällä jo ummelleen neljäkymmentä
vuotta.»

»Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauan. Niinkö pian se aika on
kulunut, hoho, jaa.»

»Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta.»

»Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!»

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa
kitkattivat.

»Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus.»

»Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?»

»Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas.
Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit.»

»Mitäs sinä, Mari... en ymmärrä», höpisi Matleena ja sukankudin putosi
lattialle.

»Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois.»

»Pois... minä... mitä?», ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

»Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole.»

»Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minut
pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä...»

»Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas
kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä.»

»Voi, Jumalani, voi Jumalani!»

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua,
ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja
Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa.
Levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämensä
löi sairaalloisesti.

* * *

Tunnin päästä kuului käytävästä avaimien kilinää ja ylivartija astui
tornikammioon.

»Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille.»

»Mitä tirehtööri minusta tahtoo?»

Matleena säikähti, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämensä
kohdalle.

»Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita.»

»Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?»

»Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori tulee
nyt vain minä talutan.»

»Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo
niinkuin kotiutunut. Tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei
parempaa... Täällä minä kuollakin tahtoisin.»

»Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu
nyt minun käteni varassa!»

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta
käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi
viety mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.

»Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi», kehoitti vankilanjohtaja. »Minä
saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa
Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta
vapauteen.»

»Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!»

»Keisarihan armahtaa...»

Matleena tutisi ja hoiperteli, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen
ryppyisiä kasvojansa.

»Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä? Oi, mihinkä minä,
syntinen, vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai
vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa.»

»Minähän vain kysyn», puhui johtaja, »tahtooko Matleena hyväkseen
käyttää armahdusta?»

»Voi armahtakaa... Nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja
karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä... täällä
minä olen niinkuin kotonani... Tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha
Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa, ja »minun
tornini» on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla
täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan
peljätä, että käyttäydyn huonosti. Kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa,
vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja lukeehan Mari minulle
sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa,
enkä minä aio karata...»

»Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen.»

»Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona
Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä,
hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään,
niin pelkään.»

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan
silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

»Matleena hyvä, saattehan te jäädä, jos niin tahdotte, muodon vuoksihan
minä vain kysyin.»

»Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon
puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa.»

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet
valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän
nyt torniinsa, ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili
ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä
kompasanoja.

Ylihuomenaamuna pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha
Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan. Päivä valaisi hänen hapsiansa ja
hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen
»valkeutensa oli nyt taivaassa.» Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin
olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

»Minä olen täällä niin kotiutunut.»




KAHDET HAUTAJAISET



I


Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin.
Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja
joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja
hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista
ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja, ja piilossa
nurkassa seisoi viinapullo. Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot
punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiiruhtivat he pihalle.
Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka
Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili
pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä
löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään.
Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden
puheen porina lakkasi.

Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen
rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen
tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä
kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia
kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin
rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.

Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska
laski hevosten lukua ja puhui:

»Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia
tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät
Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan
kuin omalle tädilleen ikään... Niin se Ulla sai ne puhumaan, mutta
juomarahoikseen se Ulla vain...»

Siihen Linkreenska: »Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi,
mitä irti sai. Kyllä sitä Tureenit ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa
vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska
saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan... Ulla muka oli luvannut
testamentissaan, mene tiedä...»

Siihen Tirhoska: »Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet. Synti ja
häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis.»

Linkreenska: »Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun
hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu
viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo
myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!»

Tirhoska huudahti äkkiä: »Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään,
Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa
päätään! Mitähän se pastori... mutta eihän se mitään huomaa...»

Linkreenska: »Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen
kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina... Mutta näillä Tureenin
herrasväillä on aina sana suussa, mutta kavaluus sydämessä. — Mutta oli
syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin
pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa
kasarmissa.»

Tirhoska ehätti: »Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa
toissa viikolla. Ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut
oli kivilattialle ja siihen nukkunut... Siitä se sitten oli saanut
aivokuumeen. Kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan... Leirillä niin...
tietäähän sen... nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla
minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista
elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin
vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!»

Linkreenska vastasi siihen: »Mutta kyllä se Ulla aina katui
jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitten se
taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt
sieluansa puollanturoimassa!»

Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: »Kirkossa! Tureeninhan ne sen
sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas
peruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän
minä tuomita tahdo, mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen
muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja
olipa sitten mikä raato hyvänsä, niin...»

Linkreenska keskeytti: »Niin, missä raato, siinä korpit... Mutta
kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi
Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti
jehreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne
pääkaupunkiin, niin että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja
kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin!
Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä
Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa
palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin.»

Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: »Kuka sen Ullan kaikista kolttosista
tietää... Miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta
olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!»

»Niin ja minunkin puolestani», sanoi Linkreenska.

Ja niin he erosivat.

Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja
vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehen ei sopinut hymyillä
näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki
hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen
vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle, mutta ohikuljettua
jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy
huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut
messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän
hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan
kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli
kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui
hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana,
kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja
rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin
aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan
kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana,
samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan
huoneista kuuluvaa puhetta, ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä
tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan
kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.

Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille.

Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan
kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen
päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen
itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen
paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä
rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha
kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne
eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo,
hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja
lapsia.

Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sairaalloinenhan se
raukka oli. Ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia
kodista niinkuin olisi tahtonut, mutta jahka hän saisi vielä hiukan
lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen. Sillä välin voisi
hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin,
jollei se olisi niin kallista. Ja Ulla... Niin, mutta Ulla ei enään
kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun
pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen,
ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei
suinkaan pastori. Kristillinen rakkaus ja lähimmäisien palveleminen
se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan
kurttuisia kasvoja ja käsiä, ja hänen oli käynyt niin sääli, niin
sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämensä yltäkylläisyydestä.
Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien... Oli joskus käynyt
iltakokouksissa... oli kolkuttanut ja pastori oli avannut... ja Ulla
oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut...

Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen.

Haudalla seisoi pastori lakki kädessä, vilkaisten vuoroin taivaaseen
vuoroin kirjaansa, ja lausui lopuksi:

»Tässä, tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme,
kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä
vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta
kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein
ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa
ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka
on taivaallisessa kodissa!»

Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti,
sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän
joka suunnalle ja nosteli lakkiaan.

Tureeni oli melkein torkkunut pää kallellaan haudalla, hiukan
harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken
peijaiskemut. Samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta
Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla,
suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja
tiuskasi:

»Topi, heitä sinäkin multaa!»

Mutta Topi ärhenteli: »Perhanaakos sinä... en minä viitsi... kyllä se
jo riittää!» Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja
retkahti ajurin rattaille.

»Anna huhkia!» huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta.



II


Parturimestari Frits Israel Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi
tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa
taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa
ei olisi nähnyt hänen puotiovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä
saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine
naamoineen, irtopartoineen ja porsliinisine, isoine neekeripoikineen,
joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja
kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä. Jokainen sekä parrallinen
että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pullean ruumiinsa, hänen
pyöreät, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa,
jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä kuin saksiakin, kun
hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen
olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka
saksanvoittoisella murteella kirkui: »Aber vascha guud... putzen,
polieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi, juu,
juu!» Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvanlehteen,
myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen:
»Vagabund, nicht pappa beissen!»

Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän
mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja
ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle, eikä kerjäläinen koskaan
turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti
parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko
maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin
niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat
suuta aivan vieraiden nähden, vaikka he toisinaan riitelivätkin.
Säkenöivät sanat, ilve, sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina
parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.

Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauantaina ei pastori
löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan,
puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä
sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin
tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut
tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan
ilmassa. Lopuksi huusi Dora: »Paha pappi, paha pappi!» Silloin
pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään
ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian
»pyöreän pöydän ritarit» olivat laskeneet hänet ämpärissä alas
kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran, tähtikirkkaana yönä,
oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet
hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui:
»Aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta, kun mine
pastorin kirkkiportti kolkutta!» Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle
ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi
keppisuoraksi, sitten aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: »Aber vascha
guud!»

Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista, ja kaikki
ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari
Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten muinakin pyhinä yli kadun
Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän
pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania, oli koossa, ja ukko laski
sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä
ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki »ukkojaan», kujeili
vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja
lauloi kauniilla tenoriäänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan
vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan.

Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän
jo mutisi: »Tyst Fiia, tyst Fiia» ja jatkoi sitä samaa lausetta
makuuhuoneeseen saakka.

Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat
olla siinä järjestyksessä kuin Fiia ne oli jättänyt. Fiian vuode oli
hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy, ja tohvelit
olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi
ukko surussaan pitäytyä arkenakin Viktoriaan, ja sieltä palatessaan
yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien
puhui pimeästä: »Kära Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta,
auta, minä kuolen!» Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan
häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja
alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli
sille vaimovainajastaan. —

Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään
saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. »Aber, mine olla rukoillu»,
vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, »aber, putzen, polieren, kunna
ikke wissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä
keeli!»

Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin
pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle,
nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin:
»Ukko Frits on kuoliut!» Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa.
Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut
myöntää hänelle kunniallista kuolinlkellojen soittoa, ukko kun oli muka
tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen.

Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli
pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana
ja itsetietoisena, kuiva hymy-huulillaan istui pastori issikan reessä
parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia
ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat,
kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, kun he katselivat ylös
kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai
eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen
raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits
Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle!
Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä,
kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata
puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan
parturi-mestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään
ymmärtäisi hänenkin puhettansa, vaikkei hän pastorin mielestä ehkä
taivaaseen pääsisikään.

Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen
muistonsa tahratuksi ikipäiviksi ja tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi
yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida,
jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja
toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui
issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat
pyöreän pöydän ritarit, hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin
ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun,
ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmärei'istään
ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot
kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin
valittavasti kuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi
supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa
todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen.
Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot. Ehkä ne kellot
sentähden niin valittivat!

Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle. Ja niin pitkä oli jono,
että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan
portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui
palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia
vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.

Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta,
paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja
sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa
kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä
kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut
sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata
mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä
Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen
leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus
saattojoukossa, ja kaikki painoivat päänsä alaspäin, ikäänkuin he
olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti
sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille
oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:

»Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Israel, iloisista
iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu;
jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa
palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin
mihin hänet sattuma ja nälkä pakottivat, hänen nuorena, levottomana
ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli
hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän
puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä
sydämensä hyvyyden ja viisauden kautta, ja hän oli tyytyväinen,
hän osasi sinkahuttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaieta
silloin kuin piti vaieta.» Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin
ja jatkoi: »Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä
hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että
isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä, ja sanon ilman 'muttaa' tai
»aberia», että korkeampi maailman järjestys, Ikuinen, tai mitä nimeä
hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren
hänen uuteen kotimaahansa!»

Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:

    »Hvem är, som ej vår broder minns,
    Fastän hans skugga mer ej finns?»

Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi
alentuvalla ja teeskennellyn väräjävällä äänellä: »Tunsitteko oikein
hyvin vainajan?»

Palokunnan soittokunta soitti »Integer vitaen.»

Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin
ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin
jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: »Ehkette sentään
oikein hyvin tuntenut vainajata.»

Oopperalaulaja sanoi hänelle: »Johan minä olen vakuuttanut... ja
anteeksi, herra pastori... ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään
olette esiintynyt haudanhäväisijänä!» Ja oopperalaulaja käänsi
pastorille selkänsä.

Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian
puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet
nousivat heidän silmiinsä. He itkivät; ajatelkaas, isot miehet,
totiset totisankarit itkivät. Sitten istuivat he mykkinä ja vilkasivat
sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä.




SORTUNUT ÄÄNI


Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille.

Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan, ja tuulessa heilui tukka.
Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä
heilautti, kävi yli torin kohahdus, humina, keväinen kohina. Mutta
hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus,
raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä,
tutun, terävän ja puhumisesta käheän, monen yön valvonnasta vapisevan
äänensä, sykähtivät tuhansien sydämet, kouristuivat tuhannet kourat,
paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut,
jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei
raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka
ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista
eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja
tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi
kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan öyhkääviä huuruja. Siinä oli
kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn
hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut.
Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria, viattomia
lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä,
vaarallista nestettä, jonka vaikutusta he eivät vielä tajunneet.
Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä
hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja
huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla,
hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi
heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän
tietämättänsä. Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle
ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat
syvälle alas kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan,
etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan.
Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti
hänen sydämensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän
oli paljon miettinyt. Vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä,
isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma
kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat
aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän, rikkirevityn olemuksensa
uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä.
Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.

Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot,
sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja
itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä,
uuden, aavistamattoman, kukistamattoman ja kuiluineen ammottavan
edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa
ihanista ihanteistaan syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä
oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen.
Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä.
Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmisyyden, vapauden,
yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan
kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut ihmisyyttä — omassa
itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauemmin.
Hän ei kestäisi tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen,
jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämen ja
järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa
kanssa.

Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät
parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet
neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka,
jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri,
rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pyrstö torin laidalla laikkui,
selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria,
jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää
tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja
huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se
tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen
luoksensa, kohden hänen kurkkuansa, ja litistäisi hänet vasten harmaata
muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi
uudestaan hyvä-huudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa,
humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä
voimillaan, muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa
käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertaisen, joka
vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämeen synnyttäen suuren, kaikkivoivan,
hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta,
rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin!
Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon, kivun ja tuskan tunnetta eivät
hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan.
Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan
joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa! Kuules,
kuinka sen hurraa-huudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli
kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman, vapauttaen ja
valaisten! Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran
saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut
rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta,
vaan hänen täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä.

Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva
koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa,
hämärässä huoneessa: Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday,
joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää
sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan,
voimakkaan Marat'n rintaan, joka nousi sortajia vastaan, mutta
muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat
koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan
sukkeluuden, joka hohotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen
kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua.
Hänet tempaa omituinen, kaamea tunne, mutta hän tietää, että hänen
nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on
terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee
temppuja kuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — − Ja
silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa,
ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa ja veristyttänyt hänen
silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä,
joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut
sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on
näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti
mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut, ja
hän itse oli niinkuin sortunut.

Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa.
Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli
katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan
osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä
kulki kaikkialla, ilman että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta
ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän
hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän
kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku
tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä
nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi
sen, hän aavisti sen. Yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.




KIDUTTAJAT


Syrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä
kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille
väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden
saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat
ilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai
hän erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren,
jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan
mökkiin.

Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili
rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä
miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja
nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata
äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin.
He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten
verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka
kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.

Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin
pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki
kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas
oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan
taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli
kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa
asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä
eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja
merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin
rantaan, ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille. Sieltä toisi
hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten menisivät he tietysti
naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei
Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas,
ja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa
veljeänsä.

Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia,
ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi.
Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja
sydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren
ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi
karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä
mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei
Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi
saada valtaansa ujon nuorukaisen.

Eräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa.

»Minä olen jo tähän väsynyt», sanoi Matsas.

»Niin olen minäkin», sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta
pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät,
teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä.
Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen
kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä
rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät
taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala
nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä
tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli
kuolleita kaloja.

»Katsos tiiroja», huudahti Matsas, »nyt minä keksin jotain uutta!»

»Nehän kirkuvat kuin pienet lapset», sanoi Jyrki.

»Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme
ole enään lapsia», sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään
tiirojen lentoa.

»Me olemme jo aikamiehiä», matki Jyrki.

»Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me
olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha!», sähähti Matsas.

»Niin minäkin, en välitä mistään», sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla
äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä, ja katseli arasti naapurin
mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella
luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta
rantakaupungista.

»Ongitaan tiiroja!», huudahti Matsas.

»En minä», sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä
Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä
hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina
pelkäsi.

»Mikä mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt
nauravat sinulle.»

»Ongitaan vaan!», sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla
veljeänsä huonompi.

Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän
silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman
veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea
tiira tuli ylpeästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin
surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi
pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin
luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi
vedestä, sen siivet väikkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen
selässä, sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana
pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja
kun tiira oli neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi.
Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa
vankina, tempoutui se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun.
Matsas kiskoi yhä kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi
veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan,
mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat
lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas
veti tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa
pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui,
laahasi kyljelleen ja kauniit teräsharmaat siivet tuhraantuivat
mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä
ylemmäs kalliolle.

»Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki!», huusi
Matsas.

Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän
otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen,
viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.

Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se
vieras taidemaalari, oli nähnyt koko kamalan näyn—liian myöhään.

»Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän
teidät mereen!» Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin.

Mutta seurauksena oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa,
lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan,
joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli
saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen
lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitten
istuivat he kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi
Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä
voit minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran
kuten Matsas hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä,
niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?»

»Lupaan», sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli
taipunut hänen tahtonsa alle, ja hänen rintansa sykki sillä kertaa
rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.

Sitten erosivat he.

* * *

Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti
vielä kolkommalta. Kerran oli Jyrkiltä tullut kirje jostain
ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo
vieraantuivat vielä enemmän, kuilu kasvoi heidän välillään melkein
ylipääsemättömäksi. He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä
puhuneet toisillensa moneen päivään, vain ruoka-aikoina he yhtyivät,
mutisivat jonkun sanan toisillensa. Ja jos he joskus elostuivat,
niin kiihtyivät he sanomaan toisillensa pahoja sanoja, jotka iäksi
syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta
akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukko kävi yhä
useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen
ja kuljeskelevien souvarien seuroissa, päivät hän nukkui ja vaimo
perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat
öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enään
myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta pönkittivät he
huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja
repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä
sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät
sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin
yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika
yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa, ja vuodet
tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.

Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille
rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi
sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He
alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan
tarkoitusta.

Kauan kinattuaan huusi mies:

»Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne
heti säästökirja!»

»Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi?», kysyi vaimo kalveten
ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä
säästökirjaansa.

»Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi
vuoksi», sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin
että vesi kohisi yli purjeveneen laidan.

»Hyvä kiesus, sinä tapat minut!»

»Anna hyvällä!»

»En hyvällä enkä pahalla», valitti vaimo.

»No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!»,
sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan
pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten
matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta.
Vihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa
kädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren.
Kalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, — nosti pankista rahat.
— Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt
vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän
höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt
mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut
niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin, kaataen
puita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli
meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä
ei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain
liikkuvan Lokkiluodolla, sitten koko luoto oli vaipunut veden alle.
Oliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan
päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin
noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin.

Mies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien
ja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka
huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan
sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki.
Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla näkevinään
liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai
luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän
ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat
kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin
ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä
ei koskaan löydetty. »Sekin oli meren kostoa», sanoivat taas vanhat
saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan.

* * *

Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä,
kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin,
hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän
löytänyt kultakimpaleen, pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat
salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla
pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja,
joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät
taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison
maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja
sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia,
ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen
plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas
oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta
saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille
penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo
ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi
hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli
kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.

Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat
kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli
käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän
oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan
oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat
meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää
Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä
silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman
ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla
tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen, sitten
muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti
hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä
rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta,
höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää
kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä näki
hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat kuin
pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. »Ne
merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että aivoissa alkaa
kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut
napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi
nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi kädessä
tanssitupaa kohden.

* * *

Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden
eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat
kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan
ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli
syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä
kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli
sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana;
vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä
paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen
sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä
marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun
kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta
silmiltä.

Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja
katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämöitti
hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni.
Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä
ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen
sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä,
iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka
vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi,
ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään
kotiinsa. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa
hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään?
Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä,
sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan
aitan portaalle. Silloin kuuli hän askeleita, jotka kolahtivat kiviin.
Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi
riippui miehen huulilla. Mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja
nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen
ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut
jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut
myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä
korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase
niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea
vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain
näkymättömästä pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin
peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden.
Mitä sitten tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään, —
hälinää — ihmisiä — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia,
koston iloa, katumusta — häpeää — uhmaa ja — vankila.

* * *

Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien
ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi
vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolaisen, viileän meren
hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen
käsistään ristikon raudoista.

Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka
ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia,
jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa
väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva, ja sakea savu
vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen
tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrkin
väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä
kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella
merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi
unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan
hän nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä kuin se
olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi yli vankilan,
palasi taas ja kirkui ihan Jyrkin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan
se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle. Se kirkui samalla
lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut
ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen
niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyrkistä tuntui ikäänkuin sen tiiran
kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi
oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä
kivellä päähän»!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen, ja hän raivostui
omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin
hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin,
ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen.
Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin.
Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti kädet
korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitten purskahti hän itkuun. Muut
vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut
koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän
meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee tuhansia
tuliläikkiä.

* * *

Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen
vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat
kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille,
jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.

»Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, joka olet jo
lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.»

»Isabella!», vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, »älä
heitä niille enään mitään.»

»Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi
kerran sinun kotimaasi rantamalle.»

»Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi
heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan
niitä!»

»Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän
sinä voisit rääkätä minuakin?»

»Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä
kerran tahtoisit tietää... jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen
tehnyt!»

Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas
aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä
tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti
seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten jäi hän
tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä
kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja
kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.

Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä,
terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella
kuin voimaton lapsi. Sitten kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle
ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat
vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat
salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta
sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen,
nälkäisen tiiranpoikasen.




SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI


Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen
korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen
kun muu talonväki oli kylpenyt.

Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan.
Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan.
Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi
vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut
kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne
kerran olivat olleet hänen omiansa.

Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan. Hänen verkkonsa mätänivät,
tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi
hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä.
Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin
maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle
peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta
äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka
olivat täynnä pieniä, mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät
silmänsä sulautuivat harmaassa tupakan sauhussa raitin harmaaseen
rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko
vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi
hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli
hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia ja hoiteli nurkantakuisiaan,
tupakantaimimaataan, tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa
taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureskeli hänelle.
Sivuilleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin
pistäytyi kukaan häntä katsomassa. Kyläläiset karttoivat häntä hänen
vahingoniloisen, ärtyisen luonteensa ja pistosanojensa tähden.

Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin
kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa
pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän
varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen
kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen
viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi
joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen,
ohraisen oluen höyryissä.

Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä.
Ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja
tähkäpäitä. Itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan
kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta
että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, ja se kävi hänelle päivä
päivältä rakkaammaksi.

Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse
siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi,
hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä
autereisessa ilmassa. Seisoi sitten kuin mikäkin pellonpelätin ja
peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli
tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui
itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi,
isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi
sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen
tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi
sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi
odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tomeran näköisenä
ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli
syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli
itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin
järveen likoomaan pariksi päiväksi. Silloin istuskeli hän rannan
kivellä ja varjeli niitä kuin sielunsa rauhaa. Sitten nosti hän säkit
saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili
salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat
saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli
saunanluukusta ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa
korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan.
Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi.
Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti, ikäänkuin hän olisi
ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit
aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo
kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen
salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin
hän leksotteli:

»Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee?»

Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:

»Monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.»

»Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?»

»Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko! Luuletkos sinä ensi
joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!», ja vaari sylkäsi
tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.

»Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin
päähän menisi?»

»Ime sinä Syyrakin...!»

»Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!»

»Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin
kakkua!», sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.

Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön.
Hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein
pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät
viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähempänä joulua vilkastui
syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän
salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen
iltahämärässä kantavan säkkiä.

Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe
kesken puhdetöitä: »Kas, kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo
alkaa keittää sahtia!»

Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen, vaan oli lenseä, suoja ilma,
ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana
pienen kynttiläpalasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja
nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessaan joululepoa. Lähtivät
muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan
markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului
mäiske. Siellä vaari keitti sahtia, valmisteli omaa joulu-iloaan.
Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet,
kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä
padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää,
höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta tippui hiljaa
lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva, väkimarjainen
katajanoksa. Vaari istui jakkaralla, niin että leuka ulottui melkein
saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän
pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai
kotitonttu, itse Hiiva-Nuutti, joulusahdin haltija, joka öiseen aikaan
mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja
rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku
talonvaari pikku-ukko-näyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii
permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla,
kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa: plis, plis, plis!
Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään.
Hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reiän alle ja herautti
huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli
suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta. Tämä oli jo
metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen
nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja
maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut
vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin
päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi
lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikolleen ja peitti visusti
runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitten
kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se
seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta jouluaattona ottaisi hän
pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa
joulunpyhiä. Hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi
tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppeja ja läkkikannuja. Ottaisiko hän
kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran,
että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen
joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan, mutta teki itsellensä
lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että
hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin. Kylläpä ne naapurit
silloin poikkeaisivat pakinoimaan, juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin,
mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan! Kylläpä niiden
naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään,
aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan
käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut.
Vaari joi kulauksen. Hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui
uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin
päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa
valui hänen rohtimiselle paidalleen, ja hän alkoi hiukan humaltua.
Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan,
ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari
alkoi pöyhistyä sitä myöten kuin hän joi. Hän tunsi itsensä oikein
rohkeaksi ja rehdiksi. Riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään
sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna
ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään
ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja
petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja
nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen.
Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt
tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari
selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään.
Nyt, kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä
hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan,
entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden
naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä
kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi
iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset
kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet
esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He
keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin
hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa
ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta
kyökkikolttosistansa.

»Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan
koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista
sahtia! Niin isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti
piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta, mutta tämäkös se pyöräytti
pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis
kukkua, oitis kukkua! Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa,
niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio
vainaakin, tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi
tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtia mutta tämäkös
antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia'!»

Niin kehasi vaari.

»Väkevä se on vaari, mutta väkevää on sahtikin», veistelivät miehet.

Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina
pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun
tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun
rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään, mutta lopulta täytyi hänen
pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät
virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta
miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella,
hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä
ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja
asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan
antaa hänelle 'laula lappua' ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan.
Silloin alkoi hän rukoilla: »Hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en
minä tahdo kukkua!» Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: »Juoskaa
pojat, meillä on ja meillä annetaan!» Sitten rupesi hän vetämään jotain
pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa
ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja
kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa; joku oli paperista
sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina.
Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet
vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä
taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja
vihdoin nukkui.

Joulu-aaton aamulla heräsi vaari. Hampaat kalisivat hänen suussansa.
Samein silmin katseli hän ympärilleen. Pöydällä oli tuoppien ja
kannujen jättämiä renkaita. Paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli
kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia
pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin
polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan.
Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: »Vie
sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!»

Sitten kömpi hän sieltä lattialle, istui paitasillaan sängyn laidalla
ja mietti tätä elämän narrinpeliä, joka on kuin sahtikannun iloinen
kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkona soivat kulkuset
ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja
kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut
miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes
hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta
sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi edes hiukan
miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan
loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulunpyhien kevääseen, niin,
ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista,
ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut
kuurnasta: plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta
vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa
yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle
ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitten loikkasi se permannon
rakoon ja katosi.




KIITTÄMÄTTÖMYYS


Pekka oli palvellut papilla renkinä monet vuodet. Hän oli harmaantunut
papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli tyytyväinen pappiinsa
ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa kirkolle, kinkerille,
sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla tärkeän ja tomeran näköisenä,
ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran oikea käsi, joka ohjasi niin
kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia toimia. Koska pulkkapuu oli
hiukan korkeammalla papin etuistuinta, oli Pekka vähitellen tottunut
katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia vastaantulijoita hiukan
yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi ei tätä hyvyydessään
huomannut. Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi tuudittui miettimään
monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita Pekkaa turvaamalla hänellä
tyyssijan vanhuuden päivien varalle.

Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa, missä
hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan vanhoja
palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin käynyt
itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi pariskunta,
että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heidät kerran jollakin
suurella rakkauden työllä.

Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli
lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei
paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin
aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin
säkki tyhjentymätön, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli
tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle
saunavastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —

Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli
tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman
häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat.
Jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut
matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun
kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun
kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana.
Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti, käyttäen puheessaan
vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina
virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla
olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan.
Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään
häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja
arvokkaasti: »En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan».
Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen,
sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein
Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin,
valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa,
ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä
ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää
vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauantaisin kallistelevan
muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan
keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja
oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta
käytöstä. Hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa
tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset
palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin
aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään
ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia.
Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä
nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan
hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana
talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman
näköisenä korvallistaan ja sanoi: »Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on
kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo
aika lähteä.» Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen
kärsivällisyytensä lopussa ja hän päätti toimittaa Pekan pois talosta.
Hän oli kerran rouvansa kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja hänen
vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin, ja pian istui Pekka pienen,
kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.

Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo,
mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä,
auroja, karheja, kuokkia, ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka
oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän
osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin
unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei
ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi
kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä
pappilasta neuvoja pyytämään.

Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat,
ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten
isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he
makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat
työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa
viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan
mitättömän miehensä käsistä.

Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.

»Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain
siemenviljat?»

»Pahaksi se oli.»

»Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.»

»Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?»

»Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli
mielessä.»

»Menisit pyytämään rahoja.»

»Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen.
Pahan se pappi minulle teki.»

Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa
talon rappeutumista.

Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä
hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten
velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän
kallistella sahtikannuja, ja niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa.
Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa.
»Antoi tyhjän talon», niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt
umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille.

Niin vierivät viikot, niin kuluivat kuukaudet, ja pappi kasvoi hänen
silmissään jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen,
talonpitoon tottumattoman miehen, saattanut turmion partaalle. Täten
hän nukutti omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi
jonkunlaisen syrjä-iskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai
tekosyyn päästä itsemoitteesta. »Sillä ei ollut mitään tarkoitusta
koko talonlahjalla», puheli Pekka usein. »Enkä minä itsekään ymmärrä,
mikä tarkoitus minulla oli ottaessani lahjan vastaan.» Täten kasvoi
kiittämättömyyden kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi
olevansa oikeassa, hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden
velvollisuudesta. — »Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että
antoi tyhjän talon!» Niin höpisi hän itseksensä.

Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä
mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko
veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt
leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta
naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko
tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä
viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan
oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon
toimitti!

Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli
kerran lauantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:

»Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän
työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein
vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi
vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!»

»Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa
hänen oli liian hyvä olla», sanoi papin rouva.

»Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani
rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä
minä olen syynä Pekan onnettomuuteen», puheli pappi.

»Sinä suurentelet omia syitäsi», sanoi rouva. »Sinun ei pidä katua
hyvää tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma
syy.»

»Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä
töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.»

Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön.
Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen.
Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti
väkevälle.

»Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt
kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan»,
soperteli Pekka.

»Soh, soh», koetti muija estellä, »eikö kirkkoherran rouva osta luutia,
meidän pappa se on hiukan...»

»Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.»

»Työni tulokset?» ihmetteli kirkkoherra.

»Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa
minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?»

»Pekka parka», sanoi kirkkoherra, »olen kyllä kuullut, että sinä
kylillä olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta
katso ja tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan
turmioon».

»Tehän minut olette turmioon toimittanut», kivahti Pekka. »Kuka korvaa
minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä
olen joutunut!»

»Mietihän ja hillitse sanojasi»! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella
ja kiivaammalla äänellä.

»Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!»

»Tämä menee jo liian pitkälle» huusi hyväsävyinen kirkkoherra.
»Kiittämättömyys on maailman palkka!»

»Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain
kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja
myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.»

Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: »Nosta
likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoilleni. Pekka,
viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!»

»Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä
ensin oman huoneenne kynnys!»

Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi:

»Niin, niin, kiittämättömyys on maailman palkka!»

Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja
huokasi: »Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin»,
huokasi hän, »kiittämättömyys on maailman palkka.»




VANHANKARTANON TARINA


Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko
Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla
ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten
kuollut. Kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamanni-vainajan
työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone
oli entisellään, huonekalut ja sänky. Ja pääpatjassa, johon nojaten
laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama
lovi. Mihinkään ei saanut koskea, se oli Hillevi rouvan hiljainen
käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin
mihin koukistunut käsi oli sen jättänyt ilmaistuaan viimeisen vaikean
tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa
kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.

Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt mies vainajansa tahdon ja
määräyksen.

Hän istui nyt sinisessä huoneessa kartanon puistonpuoleisessa
päässä surupukuisena ja katseli ilta-auringon kultaamasta ikkunasta
etäisyyteen. Vanhat, surupukuiset naakat puiston puissa istuivat
katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa keskenään. Ne
lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan, joka johti
maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen lentonsa
männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon
poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan
sisarentyttären mies, hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat
tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.

»Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä», oli Kuuno kuulevinaan.

»Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat
työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.»

»Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja
pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!»

»Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti on
veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet
maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.»

»Naa, naa», nauskivat taas naakat. »Sinä mietit, miten saisit
Vanhankartanon käsiisi jo Hillevi rouvan eläessä. Sitä sinä mieletön
mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!»

»Kurjat linnut, häiritsevät työtäni!» ärjyi Kuuno herra, kulki taas
kaapille ja kaatoi tulista Marsalaviiniä pitkään pikariin.

»Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin
kuolemaa!»

»En mieti kuolemaa, vaan...»

»Naa, naa, vaan mitä...?»

»Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin
tuonne joen rannalle.»

»Sinä ajat pois Hillevi rouvan», nakuttivat taas naakat.

»En aja, mutta mustat muistot, laamanni vainajan kummittelut tekevät
Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista
pimeyttä... Lääkäri on sanonut...»

»Lääkäri, hahhaa», nauroivat naakat, »sinä itse olet sen keksinyt,
kurja Kuuno, kurja Kuuno!»

»Huis linnut!» sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat.
Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja
alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista, mutta ne
vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.

Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas
työhuoneessaan ja kirjoitteli...

»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi Hillevi.

»Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä
kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin
koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua
halajaa, mutta kauan en voi viipyä...»

»Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.»

»Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne,
hän karkoittaa minut kuin sinutkin», puhui taas ääni.

»Kuuno on niin hyvä minulle», kuiskasi Hillevi unissaan.

»Hän on hyvä vain pettääkseen sinut», huokasi henki. »Etkö näe hänen
alhaista ahneuttaan?»

»Minä näen vain hänen hyvyytensä», huokasi Hillevi.

»Kerran sinun silmäsi aukenevat», varoitti henki. »Silloin näen sinut
ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen», kuiskasi Hillevi.

Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa
ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puiston ovi rämähti
selkoselälleen, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki.
Ja naakat pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän
untaan.

Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko
hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä
nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kullankellertävillä kasvoillaan.
Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti
vieraan tulon.

»Tulee vieraita», ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.

Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.

»Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut
vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanhan
lehtokujan.»

Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat
pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä
lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.

Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies
siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.

»Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa
jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään
pelkää...»

»Täti kulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.»

»Sitten hän on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli
liikkuu»?

»Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.»

»Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden
koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.»

»Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.»

»Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen tunsin, kuinka hän herätti minut,
ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että
vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät,
kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.»

»Olet, täti, taas lukenut salatieteitä, ja Poen runoelmat
kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi.
Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti
hyllylle, eikä täällä enään kummittele.»

Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.

»Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit
useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.»

»Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti» sanoi Kuuno todella
säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä
ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — »Jospa muuttaisinkin tänne.»

»Niin, Kuuno, muutakin.»

»Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot
laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit
joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.»

»Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.»

Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.

»Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla
pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.»

»Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat
paremmin hoitaa kartanosi asioita.»

Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa
heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän
sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja
poistui.

Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat
ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä
näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn
takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat
Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät. Mikä mieletön
ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada Hillevi rouva pois
kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli Hillevi rouvan asua
puustellissaan! Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana hän sieppasi
porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin ja majavannahkalakin ja
syöksähti tiehensä illan pimeään.

Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko
hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana
vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari
lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.

Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen
nauravan:

»Kuuno konna, Kuuno konna!»

Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle
tielle.

* * *

Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella
oli koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat
hänen varjoansa ja yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen
mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä
huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget, etsivät
aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat
ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.

Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa
perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä
Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle,
hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta
maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei
ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei
hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa.
Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt
torven, jonka kautta hän puheli laamanni-vainajalle. Tällaisten
haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi
hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen
natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.

Hillevi tuijotti suurin, sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen
yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen
saatanallista valoa.

Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun
suuressa, valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan,
Kustavi-kuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron
seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien
ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi
vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla.
Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa
tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan.
Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeaux-viinin värisiksi, kiinnitti
mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit.
Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse
ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka eleitä ja
ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja laamannin
muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista, pientä pilaa, jolle
juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin
sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet,
vanhat muistot ja kartanon kolkkous, johon Hillevi kummitushetkinä
kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla
ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä
Vanhaankartanoon, kuin karvevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan
perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä,
vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet
omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista.
Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien
ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.

Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavannahkalakin,
kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja
hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.

Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan
kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen,
kauan kadotetulleen:

»Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy
minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni
kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!»

Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi
tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta.
Siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman
kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän
kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamanni-vainaja seisoi hetken
ilmi-elävänä terassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen.
Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys
lankesi hänen ylitsensä.—Hän istui korituolissaan liikkumatta katsellen
salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan
tulevaksi.

Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä
avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi
kynnyksellä.

Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon autiudesta
naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken
toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamanni-vainajan
hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti
värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla
kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua.
Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla
ja vaivaloisella äänellä:

»Tulitko sinä minua noutamaan?»

Vieras ravisti päätään.

»Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?»

Vieras kohautti olkapäitään.

»Sano tahtosi, sen täytän, kuten jälkisäädöksesikin.»

»Muuta pois kartanosta», sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon
pimeyteen.

Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja
tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin
ukkosen vaaru.

Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.

* * *

Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta.
Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamanni-vainajan, mutta
kukaan ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi
häntä katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset:
Muuta pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa.
Hän tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa, ja
lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan
parantavasti Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui
ja tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas
istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä.
Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja
käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta
Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut, siirtäen siten omat
oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla,
joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän
vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi
viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamanni-vainajan
hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä
piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen
omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja
laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli
aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan
kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille
harhaluuloilleen. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi
rouvalle, ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven
rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen
naurun: »kurja Kuuno, kurja Kuuno», otti pistoolin pöydältä ja ampui
niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä
hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden
avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet
hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja
omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut.
Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan
kävi tarinoimassa. Hillevissä oli, tapahtunut taudin muutos. Hän oli
köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa.
Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen
puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä
autellen avuttomia ja sairaita.

Kuuno kuuli kaiken tämän, ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen
ilman hänen ympärillään, niin että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin
haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan
hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään
rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.

Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä
olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi
esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti
rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen
aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle
alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi
painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet
kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä
matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän
pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat
autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli
mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut
nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli
laamannin henki, ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa,
että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran
yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan
vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan.
Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien
haletessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko
kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli
antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin.
Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt
hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän
tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle.
Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä
hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä,
hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.

Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen
aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli
jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi
lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut
kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.

* * *

Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut
puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat
vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot
vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa
tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa
näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöitynyt. Ja hän
oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä
ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä
olivat nyt vain laamanni-vainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä
katseli hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli
ylhäältä suloisen siipien suhinan. Korkeudessa kulki kurkien komea
kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden
Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas, siipirikko
kurki liihätteli levottomana, pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen
hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se
näkyi heti viihtyvän, ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se
käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät liipaisten
toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani
pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät
sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus
avaruuteen.

Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja
katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten
lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon.
Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta.
Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi
vanha spinetti särkyneesti soida, sitten sitä säestivät klarinetit ja
viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan
pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös
mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan.
Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen
hohottaessa.

Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan
ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi
poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi
Hillevi rouvan edessä ja — — Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki
nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä,
että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui
itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä
helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin
kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen
liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen
silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen
kuvaan.

Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin. Hillevi peitti
kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään. Sitten suoristui
hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa kuin unissakävijä
astella kohti Vanhaakartanoa.

Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen
hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon
pääovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen tieltään
hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset ullakolle ja
herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave astui nyt Hillevi
Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen.
Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät. Kuin korkeimman
kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti polvilleen.

Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno
otti aran askeleen, hänen hartiansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja
kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin,
ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin
portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta
mustaa koiraa.

* * *

Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään,
johon se kummullaan kohosi avaruuteen antautuen. Vanhankartanon katto
uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.

Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan
takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan
siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja
Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan
Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän
oli pudonnut metsästyskääseistään ja jäänyt jäykkänä tuijottamaan
avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan
raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja
harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan,
jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren, synkän surunsa. —
Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen
havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla
puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli
lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti,
sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään
huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurkiauran
sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa
ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen
puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen
selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon
huokailevan harjan.

Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama,
jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen
palveluksen pienelle, sairaalle pääskyselle.

Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen
sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat
vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan
laamanni-vainajan viereen. Joku korkeampi, käsittämätön voima nostaisi
hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen
voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.

Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta.
Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui
jakkaralla.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITUT KERTOMUKSET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.