Kuisma ja Helinä

By Larin-Kyösti

The Project Gutenberg EBook of Kuisma ja Helinä, by Larin-Kyösti

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.

Title: Kuisma ja Helinä

Author: Larin-Kyösti

Release Date: June 29, 2020 [EBook #62522]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUISMA JA HELINÄ ***




Produced by Tapio Riikonen








KUISMA JA HELINÄ

Kuvaus kasakkamajoituksen ajoilta


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Porvoossa,
Werner Söderström,
1902.




KUISMA JA HELINÄ

(Kuvaus kasakkamajoituksen ajoilta)

Kertova runoelma yhdessätoista laulussa




ENSIMMÄINEN LAULU.


    Heli hienohelma, neitsyt nuori,
    orpo, ottotytär Sankolassa
    seisoi luhdinsolass' sunnuntaina,
    päivä lempeästi läikkyi kasvoillaan,
    olkapäillä välkkyi kaunis kassa.

    Nuori tuomi tuoksui luhdin luona,
    varjo valui Helin suortuvilta,
    kun hän liinan sitoi leuvan alle,
    sinikirstust' otti virsikirjansa,
    rippilahjan itse rovastilta.

    Päivän alla siinti suviseutu,
    harjun rinta kevään koruissansa,
    virran valkolanka laaksoon luisti;
    Heli kaikkialle katsoi iloissaan
    alas astuessaan luhdistansa.

    Haassa linnut lauloi täyttä rintaa,
    vihantana seisoi nuori kaura,
    hyttyisparvi pyöri purpurissa,
    lahti aivan tyynnä, metsä mietteissään,
    pelloll' eiliseltään lojui aura.

    Säyseemmin jo nousi kengän korot,
    kun hän kulki kirkonkylää kohti,
    yli kirkon leijui poutapilvet,
    aatos leijui sinikirjo-niityillä,
    poskipäillä raikas puna hohti.

    Kaunis Heli kotikutoisissaan
    keskell' lensehintä poutasäätä,
    hento povi nousi astunnasta,
    metsäpolku silmissänsä karkeloi,
    kaikki koivut nyökyttivät päätä.

    Iloiten hän ohi töllein astui,
    sieltä virsikannel pihaan raikui,
    valtatiellä kulki kirkkokansaa,
    yli kunnaiden ja latvain laineiden
    kellot tapulista korpeen kaikui.

    Kaunis nähdä oli Heli nuori,
    kylän kukka, armain armahista,
    jalka liikkui niinkuin hienon hirven,
    joka ensi kesää kiertää yksinään
    tietämättä suven soitimista.

    Kun hän kirkkoon astui arastellen,
    tuntui tullessansa ihan siltä,
    kuin hän toisi havun, kielon tuoksun,
    kuin ois haavan suhu soinut hameissaan
    poikain katsoessa lehteriltä.

    Päänsä rukoillen hän penkkiin painoi,
    sitten hiljaa istui saarnaa kuullen
    niinkuin syksytuulta, joka luhdin nurkkaan
    kiertää maailmalta kaukaa matkoillaan
    soiden tarinoitaan tuomipuulle.

    Alttartauluun arka katse hiipi,
    himmeet muistot nuorta rintaa puisti,
    ristin juurella hän näki vaimon,
    joka tuskissansa väänsi käsiään,
    oman äitinsä hän silloin muisti.

    Muisti nälkävuoden mustat aaveet,
    silloin miero syyti säveleitä,
    pohjan mailta hoippui kalpeet joukot;
    Heli äidin kanssa kulki kyyryissään
    kaiken ahdistuksen jyrkänteitä.

    "Äiti, äiti, joko pirttiin päästään,
    Helin on niin nälkä, Heli lankee,
    miksi, äiti, on sun kätes kylmät,
    katso, lumitähdet puissa kimmeltää,
    äiti, äiti, älä kaadu hankeen!

    Nouse äiti rakas nukkumasta,
    meitä tähdet seuraa lentäissänsä!"
    -- Vaan ei äiti noussut, kalsein katsein
    katsoi kylmän linnunradan tulia
    eikä auttaa voinut Heliänsä.

    Sormet ristissä hän siinä itki,
    kutsui äitiä ja hellään hääri.
    Kili-kali, kuului ahteen alta,
    kaikui kaviot ja käsi lämpöinen
    Helin rekeen kantoi, turkkiin kääri.

    Niinkuin seitsenlasi-vaunuloissa
    ajoi Helinä kuin Sinisukka,
    kili-kali, soitti satupillit,
    -- Heli Sankolassa heräs elämään,
    mutta multaan vietiin äitirukka.

    "Rukoilkaamme leskein, orpoin tähden..."
    saarnastuolista soi korkeasta,
    urut humisi ja Heli nousi,
    mutta pylvään varjoon Isma seisahtui,
    Isma, renkivouti Sankolasta.

    Eikä nähnyt Heli silmäin tulta,
    neittä katsoivat ne kerjäellen,
    kun hän kulki ohi poikaparven
    päivänpaistehessa kirkkorinteeltä
    kepeästi tielle notkahdellen.

    Metsäveräjille päästyänsä
    haihtui huolet, päässä huume kulki,
    elämän ja nuoren veren riemu
    soitti suonissaan, ja aivan halteissaan
    silmäripsensä hän yhteen sulki.

    Kaunis kotiseutu silmiin väikkyi,
    tieltä kuului hevosharjain huiske,
    rattaan ratina ja miesten huuto,
    kuumat kutsut soivat hänen korvissaan,
    tanssin telme sekä kiivas kuiske.

    Niinkuin karkelossa Heli riensi
    alla sunnuntaisen suvitaivaan,
    tuulen puuskana hän pirttiin lensi,
    silloin ihmeissänsä sanoi Sankola:
    "mikäs kumma meidän neittä vaivaa?"

    Sulki raamatun ja hetken katsoi
    yli harjun poutahattaroita,
    Isma vakavana pirttiin astui,
    istui rahille ja sanoi harvakseen:
    "kohta taloon saamme kasakoita."




TOINEN LAULU.


    Isma lasna kulki paimenpoikana
    rämesiltoja ja takamaita,
    juro, jyrkkä ain hän oli luonnoltaan,
    omaa tanovirsut vain ja sarkapaita.

    Kulki usein ylös Kiljanvaaralle,
    minne kuulti Sankolaisten pellot,
    siellä lehdon liepeill' astui Helinä,
    kun soi kalkattaen lehmäin vaskikellot

    Vaan kun joskus yksin marjamailtansa
    Heli lähitieltä tuli laulain,
    silloin viiletteli poika viidakkoon
    kanssa teiripermien ja jänispaulain.

    Sieltä kaukaa kierteli hän takaisin
    katsellen kuin metsän neittä kummaa,
    katsoi kahta huulta marjan maalaamaa,
    kahta suurta silmää sinertävän tummaa.

    Seisoi kauvan arvellen ja avosuin,
    posket paloi, oudoks suli mieli,
    metsän vihreet salit oli ihanat,
    vielä ihanampi taivaan sinipieli.

    Kaikki pyyt ne soitti kevätpilleillään,
    silloin kaiken onnen käet kukkui
    Helin laulaissa ja joka vuorelta
    korven auteriseen kohtuun kaiku hukkui.

    Vaan kun mennyt oli herkkä Helinä
    metsän viherjäisen verhon alle,
    kiipes Isma niinkuin siipi-orava
    Kiljanvaaran petransammal-kaltahalle.

    Katsoi lakkaamatta alas laaksohon
    häpeissään ja oottain mielin nuivin,
    varjostaen silmää kädenhiallaan
    vielä kerran nähdäksensä Helin huivin.

    Läpi rinnan kävi outo väristys
    siinä seistessänsä päivän alla,
    mikä riemun loiste hänen silmissään,
    kun hän Helin huomas aholl' aukealla.

    Nyt hän tanotorven otti olaltaan,
    sitä heilutti hän innoissansa,
    toitotti nyt pohjoiseen ja etelään,
    koko maailmalle ujon tarinansa.

    Kontti seljässään sai käydä Ismakin
    tylyn rippikoulun kivitiellä,
    kirjaimet ne kilvan tanssi silmissään
    istuessaan pöydän alla uhkamiellä.

    Mietti ansojaan ja metsän vilinää,
    eikä tiennyt työnsä tarkoitusta,
    hiess' otsa vaivoin koivupuikollaan
    tavasi hän punakansi katkismusta.

    Aivan vankka mies jo nuorna varreltaan,
    kulmakarvain alta kuopistansa
    pienet, harmaat silmät katsoi maailmaan
    sakastista ohi vanhan tutkijansa.

    Hyväntiedon puuta ei hän tuntenut,
    huutomerkki oli hälle synti,
    vaan kun loman sai, niin silloin sukkelaan
    kysymättä pahimmankin pellon kynti.

    Silloin Sankolassa pelto pölisi,
    vaolta kun poikkes vanha ruuna,
    karjasi kuin oikein tuima aikamies,
    mutta raitilla hän kulki tuppisuuna.

    Istui sitten ulkotöistä päästyään
    Helin kanssa kuistin alla illoin,
    milloin tankkas kymmeniä käskyjä,
    useimmin hän Helin kirjaa katsoi silloin.

    Vihdoin vaivoin Helin puikon avulla
    oppi salonpoika ees sen verran,
    että armosta hän lempeen rovastin
    pääsi pyhä-Maariana pöytään Herran.

    "Ei sun otsaas luotu varten oppia,
    ei sua kukaan viisas soimaa siitä,
    kunnon mies kun oot ja tarkoin työsi teet,
    luota itseesi, ei muutoin voimaa riitä!

    Raada talossani niinkuin kotonas,
    palkan, parseelit saat, hoivan myöskin,
    tunsin isäs, ole isäs kaltainen,
    suora, selvä ain, sen mukaan käyköön työskin!

    En mä puhu niinkuin kuiva saarnamies,
    oma ties on, olkoon suora, väärä,
    mies on oman elämänsä taituri,
    työ ja rakkaus on ihmiskulun määrä."

    Niin se Ismaa neuvoi vanha Sankola
    kirkost' tullen pyhä-Maariana,
    tiellä kättä antoi niinkuin pojalleen,
    Isman huomenpäivä loisti kirkkahana.

    Niinkuin painajaisesta hän päässyt ois
    työssä tanasi hän uusin voimin,
    pellon metsäsaaret kaatoi kaskeksi,
    moni uusi sarka loisti silkkiloimin.

    Joka päivä sai hän nähdä Helinän,
    kuinka ihanat ne oli päivät,
    kun hän kotiin astui kuokka olallaan,
    silloin kaikki huolet kasken sauhuun jäivät.

    Niin hän rakenteli mielikuviaan
    kyntäissään jo kymmenettä kesää,
    renkivoutina hän oli talossa,
    oli miettinyt jo kauvan omaa pesää.

    Aina iloisena Heli emännöi
    uhkuellen nuorta sulavuuttaan,
    vahva Isma alkoi karttaa Helinää,
    niinkuin pelännyt ois sydänsalaisuuttaan.

    Vaan ei kukaan tiennyt hänen halujaan,
    salaa vain hän Heliin katseen heitti,
    niinkuin kuuma kytö yltyi povessaan,
    vaikka karun pinnan alle hän sen peitti.

    Mutta kerran talvi-illan hämyssä
    Tuomaan markkinoilta tultuansa,
    syttyi kirkas toivo hänen sielussaan
    nähdessänsä joulutulet vastassansa.

    Kuistilla hän Helinälle kuiskasi:
    "Heli hyvä, sano mulle tässä,
    voitko edes hiukan mua rakastaa,
    suurin onni ois se mulle elämässä?"

    Ja hän katsoi niinkuin janoon nääntyvä,
    otsallensa tuskan hiki karttui,
    kun hän Helin viereen hiipi vavisten,
    pimeässä etsien kun käteen tarttui.

    "Isma, Isma... odota... ma nuori oon,
    pyhään liittoon emme vielä sovi!"
    Heli rauhatonna käden irroitti,
    narahtaen aukes pirtin tumma ovi.




KOLMAS LAULU.


    Sankolassa ruokakello soi,
    himmeli se heilui katon alla,
    liesi loisti, hohti hirsiseinät,
    ohrapuuro padassa jo höyryili,
    Heli yksin oli kotosalla.

    Avainkimppu vyöllä helisi
    liikkuessaan pirtin permannolla,
    silloin pellon takaa torvi raikui,
    myllysilta jyskyi, Heli kuunteli,
    mikä meluun saattoi syynä olla?

    Oisko kirkonkylän herrat jo
    tuliluikkuinensa retkillänsä
    ennen ihanata juhannusta?
    Kuului kopina ja ilma värähti,
    Heli hiukset pyyhki silmiltänsä.

    Niinkuin keskikesän leimaus
    keihään kärjet Helin silmiin väikkyi
    kimmaltaen päivän sätehissä,
    kannuksista kävi kirkas välähdys,
    hevosien musta karva läikkyi.

    Ratsuillansa viisi kasakkaa
    ajoi täyttä laukkaa veräjästä,
    ensin Kuisma, sadan alipäämies,
    kookas aron poika; Mishka jälessä
    näkyi taaempana pölinästä.

    Kuisma kuulu ratsutaidostaan,
    Mishka juomingeissa sankarmainen,
    neljä kyynärätä oli keihäät,
    punertavat housunraidat, "lamppaasit",
    kiiltonahkaa lakki, hinkan lainen.

    Tumma oli Kuisman halatti,
    tukka tummempi kuin yö, kun hiilui
    aron paimentulet taivaan rantaan,
    vyöstä uhkas mustat piiput pistoolin,
    vielä mustempina silmät kiilui.

    Kuisma satulasta solahti
    sukkelasti niinkuin puusta näätä,
    pyyhki taputellen ratsun kaulaa,
    katsoi ympärilleen katsein kiehtovin,
    astui pirtin puoleen suoraa päätä.

    Kuisma oven auki tempasi,
    näki liepeet vain, mi vilahteli,
    vieruskamarihin Heli juoksi,
    hameet hulmahteli yli kynnysten,
    huoneest' toiseen kannus kilahteli.

    Mikä ahdistus ja hämmennys,
    veri sykki immen ohimossa,
    silmä kaikkialta suojaa etsi,
    Heli kangaspuitten taakse lyyhistyi
    piillen talon takakammiossa.

    Niin hän kyyhöitti kuin kyyhkynen,
    jolle haukan huuto on jo soinut,
    Kuisman katsoessa läpi lointen,
    ja ne silmät pisti häntä tulellaan,
    huutanut hän oisi, vaan ei voinut.

    Kuisma nauroi, kysyi isäntää,
    tahtoi kasakoilleen majoitusta,
    punoi viiksiään ja jälleen nauroi,
    Heli seisoi niinkuin mykkä kysymys,
    katse rauhatonta rukousta.

    Heli hypisteli huiviaan
    hiljaa helistellen avaimilla,
    Kuisma keikahteli koroillansa,
    Helin korvalehdet paloi ruusuina
    kuin hän tavattu ois piilosilla.

    Pois hän syöksyi läpi huoneiden,
    hengitti ja tunsi kevennystä,
    väentupa oli tyhjä aivan,
    Isma ilve suussa seisoi kuistilla,
    katsoi kasakoitten temmellystä.

    Vajasta jo kuului kumua,
    hevot iloisesti hirnakoivat,
    piiat lyhtehiä riiheen kantoi,
    toiset aitasta vei talon kaluja,
    toiset kirstujansa pihaan toivat.

    Sankola se seisoi pihalla,
    Heli luokse lensi juoksujalkaa
    ja hän kasvattajan käteen tarttui,
    sanoi hätäisesti taakseen silmäillen:
    "isä, isä, mikä tästä alkaa!"

    "Lapsikulta, mitä liverrät,
    ei ne tänne tulleet meitä lyömään,
    ei ne pistä sua piikeillänsä,
    vaikka mustia ne ovat muodoltaan;
    pöty pöytään, tyttö, lähtään syömään!"

    Sanoi niin. Vaan vielä portailla
    haasteli hän hetken Isman luona:
    "katso, ettei rengit riitaa haasta,
    kasakoilla luonto on niin tulinen;
    omat appeet niill' on, oma muona!"

    Pian istui kaikki ruualla,
    perhe, palvelijat vieretyksin,
    Isma leivän taittoi äännetönnä,
    Heli vilkastui ja vuoroin vaikeni,
    vihdoin huuto-Sanni puhui yksin.

    -- Tuntui niinkuin yli Sankolan
    levotonna leyhynyt ois tuuli,
    veriruskeena se päivä laski,
    kuului kasakoitten laulu riihestä,
    yöllä luhtiinsa sen Heli kuuli.

    Ei hän unta saanut silmiinsä,
    huutotyttö puoliunta nukkui,
    putouksen pauhu kumahteli,
    yöstä kuului ääni huilunpehmeä,
    luhdin tuomipuussa käki kukkui.

    Sanni vuoteeltansa havahti:
    "kuules, kuules, Heli, käki kukkuu,
    kaukokäki ain on onnen käki,
    kotokäki tuopi surman siivissään,
    ken sen ensin kuulee, ensin hukkuu!"

    "Nukkumaan sua käki kukkuu vaan,
    muuten Kiljan peikko vie sun varmaan",
    ilkkui Heli, vaan ei unta saanut,
    valvoi kauvan käen ääntä kuunnellen
    kajastaissa öisen taivaan, harmaan.

    Kun hän väsyneenä vihdoinkin
    kiinni sulki kauniin silmäluomen,
    unissaan hän näki kaksi silmää,
    läpi tuliloimien ne paloivat
    niinkuin aamun säteet läpi tuomen.




NELJÄS LAULU.


    Hiljaa päivät hiihti Sankolassa,
    keveästi astui Heli nuori
    kanatarhan läävän väliä,
    Kuisma vihelteli vajassa,
    kauroja kun hevoselleen suori.

    Vihelteli aron säveleitään,
    illan ikävöivää kaukomieltä,
    katsoi iloisesti Helinää
    kujerrus ja kuje huulillaan
    neidon palatessa kaivotieltä.

    Harvoin siinä sana väliin sattui,
    harvoin kirkastuen katseet yhtyi,
    Heli liikkui kaartain kartellen,
    päähän päästyänsä askareen
    heti kiihkeästi uuteen ryhtyi.

    Kuin hän etsinyt ois tutun turvaa
    Ismaa katsoi hän nyt leppeämmin,
    haasteli kuin sisar veikolleen,
    silloin harmaan silmän syrjästä
    esiin kumpusi kuin kaste lämmin.

    Silloin laikahteli miehen mieli,
    nyt hän iloisemmin tarttui auraan,
    vaikka paadet puhki kyntäis hän
    soita, murroksia möyrien,
    että Helinä sais aina nauraa.

    Sillä armaan Helin heljä nauru
    oli kaunein päivänpaiste hälle,
    korven kasvatille vilussa,
    niin hän iloitsi kuin päässyt ois
    hiukan onneansa lähemmälle.

    Ei hän enään käynyt umpimielin
    aina miettien ja kairamoiden,
    saattoipa hän joskus joutessaan
    veikastella rentomielenä
    pihamaalla kanssa kasakoiden.

    Kiekot tiellä kieppui lauvantaisin,
    päättyneet kun oli viikon vaivat,
    kortit läiskyi, nopat kierivät,
    kylän lapset Mishkaa seuraten
    pieneen suuhun sukaria saivat.

    Mishka, välimies ja kompaleuka
    aina naurusuuna pilaa pisti,
    töyryn-Tiitalle hän viinaan möi
    kruunun kaurat, itki iloissaan,
    soitti, lauloi, joi ja silmää risti.

    Nukkui taivasalla, minne sattui,
    heräs nurmella ja tuskaa kärsi,
    vajaan hoiperteli suruissaan,
    painoi rintaa vasten Mustan pään,
    kun se vajan seinää yöllä järsi.

    Silloin sammalsi hän Mustallensa:
    "Musta raukka, taas oot puuta syönyt,
    isäntäs ma oon ja veikkos myös,
    häijy isäntäsi Mishka, niin,
    veikkos kaurat taas on myrkkyyn myönyt.

    Soh, soh, Musta, ollaan ystäviä,
    nyt sen lupaan, en oo toiste heikko,
    pyhä Jyrki, pyhä Miikula
    anteeks antaa suuret syntini,
    vaikk' oon vanha aituri ja peikko!"

    Ja hän itki Mustaa silitellen
    hoippui hiljaa makuu-aittaa kohti,
    Kuisman vierelle hän venähtyi,
    vielä unissaankin puhuen
    vanhan sydämmensä synnit pohti.

    Taikka nauroi parta leväällänsä,
    kuului kuorsaus ja maiskutukset,
    niin se nukkui urho iloinen,
    mutta huomenis jo unohti
    kaikki öiset, kauniit lupaukset.

    Niin ne päivät pyöri Sankolassa
    niinkuin kuplat Kiljanvirran veellä.
    -- Anivarhain kerran Helinä
    huuhtoi laiturilla poukkujaan,
    kodan sauhu kiersi törmänteellä.

    Paljain käsivarsin kumarassa
    Heli huuhtoi helmat käärittyinä,
    virran laineet liiti liplattain
    haapain valkohelpeet pinnallaan
    kylpyhilpehinä vesikyinä.

    Isma oli mennyt takamaille,
    kaikki väki hääri ulkotöissä,
    liinat, paidat loisti pensailla,
    päivä myllynseinää valaisi,
    virta kiilsi kultahelmilöissä.

    Aamun iloksensa Heli lauloi,
    niin se laulu oli kirkassäinen
    kuin on kisamieli pääskysen,
    kun on yllään taivas sininen,
    allaan metsämökki yksinäinen.

    Niin se neito lauloi eikä nähnyt,
    että Kuisma tuli lehdon kautta
    myllyrantaan hiljaa ratsastain,
    eikä Heli nähnyt innoissaan,
    että irti oli vanha lautta.

    Tuli nousu-aalto, pitkäpyrstö,
    joka tukeet työnsi rantamaasta,
    lautta liukui kuin sen imenyt
    syliinsä ois ahne kurimus
    ja sen pyörteisiinsä tahtois laasta.

    Ratsu piehtaroitsi nurmikolla,
    Kuisma vihelsi ja katsoi jokeen,
    kuuli hätähuudon kimakan,
    huomas Helin virran keskellä,
    juoksi, juoksi päähän myllytokeen.

    "Herra, hyvä isä, auta, auta!"
    huusi Heli, tarttui ahvenheiniin,
    rannat juoksi hänen silmissään,
    alemmaksi liiti laituri
    kuin se syöksyis kallioisiin seiniin.

    Kuului myllyrattahien kolke,
    kuohun kohina ja padon pauhu,
    kihon kaste silmän sumensi,
    niinkuin virrasta ois vilkunut
    ruma kaihisilmä, kalman kauhu.

    Heli muisti kaikki ilonpäivät,
    jotka seitsentoistiasta hurmaa,
    perhoisleikit, kisat kesäiset;
    nytkö nuorena hän suistuisi
    riemun tanhuvilta mustaan surmaan!

    Sielukellot soivat korvissansa,
    alttarilta äidin kasvot loisti,
    vuodet ohi vieri vaiheineen
    niinkuin sieluun heijastunut ois
    koko elämä, min aatos toisti.

    Virran niskaa kohden lautta kiiti,
    Heli kaikki laski Herran huomaan,
    siunasi ja sulki silmänsä,
    kuului kolahdus ja laituri
    soljui kurimuksen päältä uomaan.

    Myllyruuhen puulla seisoi Kuisma
    keksi kädessä ja iskun antoi,
    nosti notkeasti Helinän
    niinkuin haahkan hienon untuvan
    sekä rannan ruovikolle kantoi.

    Kalpeena kuin kuutamolla kielo
    tainnos-unen usviin Heli vaipui,
    virta soitti vielä korvissaan;
    kasvoillansa vilkas väristys
    Helin ruumiin yli Kuisma taipui. --

    Mutta Heli souti unen mailla
    kaukaisia suvantoja kohden,
    kultaperhot läpi kasteen lens,
    yli kosken liljakuohujen
    värjyi vesikaaren seitsenhohde.

    Äänen Heli kuuli päänsä päältä,
    kuiskeen suhuna se kaukaa sointui,
    tunsi käden lämmön hiipivän
    yli kasvojensa hyväillen,
    auki silmänsä hän loi ja tointui.

    Niin hän heräsi ja Kuisman katse
    lepäs liekkivänä kasvoillansa,
    sinikellot heilui yli pään,
    veri poskipäihin palasi,
    kun hän nousi peittäin poveansa.

    Ja hän värisi kuin viluissansa
    kuin ei vaaran pelko viel' ois poissa,
    ohi Kuisman virtaa katsoi hän
    varpaan päällä santaan piirrellen,
    hiukset kasteessa ja kiemuroissa.

    Siinä seisoi hän niin neuvotonna
    kuin ois halu ollut käydä luoksi,
    kirkas kiitos loisti silmistään,
    nauroi hämillään ja katsoi taas,
    kääntyi ympäri ja -- lehtoon juoksi.

    Kuisma huhuili ja jäämään huusi,
    Helinän jo lepänoksat peitti,
    Kuisma vihelteli hyvillään,
    hymähti ja tarttui satulaan,
    jalan kiihkeästi yli heitti.




VIIDES LAULU.


    Oli mittumaarin armas aatto,
    veikeä ja vehmas oli maa
    niinkuin simasuinen sajasneito
    tarjotessaan kisakumppanilleen
    tulomaljaa maahan kuohuvaa.

    Joka ovensuulla limot loisti,
    pihall' lehtimajat vihannat,
    pitopuhtaat oli laarit, aitat,
    lattialla tuoksui havunoksat,
    pesänsuulla tuoreet katajat.

    Iltaruskon kultapäärmi hohto
    liukui yli rannan halavain;
    Sankolass' ei nuorten nauru soinut,
    sillä kaikki oli katsomassa
    kenttäharjoitusta kasakkain.

    Siellä tomahteli rantatanner
    alla heilimöivän vainion,
    sadan ratsumiehen tummat rivit
    tomupilveen peittyi, kuului kopse
    neljänsadan kepeen kavion.

    Kumarassa arovarsoillansa
    hurjaa kyytiä lens kasakat,
    välkähdellen väilyi keihäsmetsä,
    torvi toitotteli tulta suoniin,
    rajut huudot sekaan raikuivat.

    Villi kiihko loisti kasvoiltansa
    niinkuin tuuli sotaviestin tois
    kotimailta, Donin rannikoilta,
    miehen korkuisilta heinikoilta,
    niinkuin kenttä aava aro ois.

    Niin he pölyn sekaan sukelsivat
    muistamatta koti-ikävää,
    muistamatta vehnävainioitaan,
    nuorikkoa, idän mustasilmää,
    joka valitulleen hymyää. --

    -- "Katsos Heli, katsos!" virkkoi Sanni,
    "kuinka hyppii Kuisman hevonen,
    tukka heiskuu hänen otsallansa,
    lumivalkoisina hampaat hohtaa
    alta sysimustain viiksien.

    Niinkuin valettuna ratsun selkään
    Kuisma kannuksensa kylkiin lyö,
    noin hän sormiansa koukistaapi
    kiristellen tupsusuitsiansa,
    alla leuvan heiluu nahkavyö.

    Nyt hän maahan heitti hansikkansa,
    tuolla pamppuinensa Mishkan nään,
    mutta tuolta jälleen Kuisma karkaa,
    maahan kumartuen satulasta
    sieppaa hansikkansa lentäissään.

    Jestas sentään, sitä ketteryyttä,
    -- miksi, Heli, kätes vapisee? --
    Kuisman vertaa ei oo missään maassa,
    uhoin, kaunein on hän kasakoista,
    nyt hän sulle, Heli, viittailee!

    Kas, kas, seisaallensa Kuisma nousi,
    -- mutta, Heli, ethän kuulekkaan, --
    nyt hän selkää pitkin kyykkii, hyppii
    tanssiaskelia matkimalla
    niinkuin tukkipoika lautallaan!"

    Niin se supatteli huuto-Sanni,
    hiljaa Heli seisoi sivullaan
    puhtaana kuin ensi metsäntähti
    valkoisessa pyhäröijyssänsä,
    sinikukkaisessa hameessaan.

    Liinankulman alta silmä säihkyi,
    päässä huumauksen tunsi hän,
    suven suloisuuteen rinta riutui,
    tunsi tunteen rajun kevättulvan
    sydänlähteiltänsä läikkyvän.

    Niin hän silmin seuras ratsastusta
    ja hän heltyi herkkiin unelmiin,
    kauvas, kauvas hänet ratsu veisi
    yli monen virran, monen kuilun
    metsiin hämäriin ja salaisiin.

    Sinne revontulten kylmään maahan
    kiitäisi hän kauvas pohjoiseen,
    minne kerjuuteitä lasna käyden
    kodin tulipalon hurja hohde
    kauvas taakse näkyi himmenneen.

    Sinne suurin siivin aatos lensi
    taakse peninkulmaan taivalten,
    siellä muistoissa hän vielä kulki
    ohi sammaleisten rahkasoiden,
    ohi sumuisien seutujen.

    Kuuli mustain metsäin raskaan humun,
    näki veripunertavan kuun,
    pilven aavevarjot sarven päissä,
    kuuli kirouksen, joka ajaa
    kulkijata mieron seikkailuun.

    Tunsi elonjanon polttotuskaa,
    joka maantien lapsen kiihkoon saa
    etsimähän onnen kulta-oksaa,
    joka polulta se viekoittaapi,
    joka risusta se ripsahtaa.

    -- Niin hän ratsastajan kanssa kiitäis
    sinne, miss' on onnen oudot maat,
    kirkkaat pohjanpalot tuohuksina,
    raikkaat pakkaisviimat kannuksina,
    heppa, heppa, hei, nyt lentää saat!

    Heli puristeli Sannin kättä
    säikähtyen hurjaa aatostaan,
    silloin ratsuparvi ohi laukkas,
    Kuisma kumartui ja kukan heitti,
    kylään karahutti ratsullaan.

    "Heli, tänään oot niin kummallinen",
    huusi Sanni, "saithan kukkasen,
    tule keinulle, jo leikki alkaa,
    Kiljanvaaralla jo palaa kokko,
    Heli, Heli ole iloinen!"




KUUDES LAULU.


    Keinu heilui, helmat, letit leiskui,
    vuorella jo nuoret hilskaroi,
    pensaat rattosasti rasahteli,
    Heli piirin keskell' liehueli,
    vyöllä helmet sekä soljet soi.

    Heli tänään oli kisan kiivain,
    hilpeä ja huima juostessaan,
    monen käsi häntä piiriin pyysi,
    monen sydämmen hän heti hurmas
    heleällä avonaurullaan.

    Tuntui kuin ois satu-aikaa soineet
    vanhat satalatvat, harmaat puut,
    oravatkin kieppui polskan mukaan,
    metsäkyyhkyt tanssi kuherrellen,
    jänökansan oli nauruss' suut.

    Mutta Kiljan peikko, naavahattu,
    ilon kade, rosorintainen,
    repi jäkälää ja katinkultaa,
    kulki murroksissa murahdellen,
    riensi räminällä korpehen.

    Peikon kantapäillä ilkkuellen
    juoksi kaijun viekkaat tyttäret
    korviin karvaisihin toitotellen
    kaikki piirilaulun säveljuoksut,
    kaikki salaisimmat kuiskehet.

    Mutta tulilla vain telme jatkui,
    siellä Mishka tanssi brishakkaa,
    milloin kyykkysiltään jalkaa heitti,
    milloin ponnahutti polven ilmaan
    sekaan luikkaellen: hii ja haa!

    Taikka löi hän nahkahelistintä,
    jossa vaskipallot helisi,
    vasten otsaansa ja kyynärpäitä,
    kulahutti taskuleilistänsä,
    pyyhki partaansa ja irvisti.

    Korkeemmalle tuli kiemurteli,
    korkeemmalle heilui keinukin,
    sylist' toiseen lensi Heli nuori,
    tuskin maata koski kengän kärjet,
    niin hän kaikist' oli iloisin.

    Mutta äkkiä hän kujemielin
    riensi piiristä ja piilottui,
    läpi tiheikön hän pujottausi,
    taakse huminahan huudot vaipui,
    nyt hän hiljaisuutta kummeksui.

    Kautta metsän kiersi sinisiimat,
    mikä hämäryys ja viileys;
    niin hän saapui pienen solan suulle
    vielä tanssin hehku poskillansa,
    rinnass' outo, tyyni tykytys.

    Maahan istahti hän sammalille,
    siinä lasna usein istui hän,
    katsoi suvipäivän kultakerää,
    näki avaruuden suuren silmän
    ruusutarhoihinsa häipyvän.

    Käden nojaan Heli päänsä laski,
    kuului kohina ja risahdus, --
    yli sanajalkain Kuisma hiipi
    silmiss' intohimon ahne tuli,
    huulill' liehakoiva viekkaus.

    "Heli, Heli, vihdoinkin sun löysin,
    älä pelkää, kaunis Helinä,
    sua etsin niinkuin kadonnutta,
    sinä lymylintu, arkasiipi,
    suo mun kanssas kerran kävellä.

    Aina siitä asti, kun ma näin sun,
    sua pyysin, etsin silmilläin,
    sydäniloni sa olit mulle,
    kaunis käydessäsi aitan tiellä
    taikka kaivon luona, ystäväin."

    "Ei, ei... Kuisma, kuule, laske, laske,
    en mä tiedä, mitä tahdonkaan,
    tänne vilvoittamaan minä lähdin,
    anna olla... mun on outo olla,
    päästä, Kuisma, neito kulkemaan."

    "En nyt pyytä laske pivostani,
    Heli kuule, Heli armahin,
    katso silmiini ja vastaa mulle,
    tahdotko sa mulle vaimoks tulla,
    sua kaipasin ja isosin.

    Maani tyttäret on kauniit, tummat,
    ei ne koskaan mua vanginneet,
    vapaa olin tähän hetkeen saakka,
    sua rukoilen ja käsin pyydän,
    sano mulle, Heli, mitä teet?

    Mulla talo on ja isä vanha,
    laiho meren lailla laajenee,
    vaalijata kaipaa harmaa vanhus,
    keritsijää kaipaa sadat lampaat,
    huuhtojata kynnys huokailee.

    -- Tuli veren viesti, tulen viesti,
    itämaiseen sotaan käskettiin,
    silloin satuloin ma hevoseni,
    saapui heimolaiset hyvästellen,
    isän silmät puhkes kyyneliin.

    Mua suudellen hän käteen tarttui:
    poikani, nyt pyhäin nimeen käy,
    Luoja tiennee, minne tiesi päättyy,
    jos sä palaat, älä tule yksin,
    koskei täällä sulle onni näy!

    Krimin kahakoista palatessa
    mennä pohjoiseen ma käskyn sain,
    harhailin kuin vento mustalainen
    koputellen onnen ovipieliin,
    naista, nauruhuulta aina hain.

    Sinä, Heli, olet onni mulle,
    sinun sydämmees jos löydän tien,
    en ma maailmassa muuta kaipaa,
    sinut satulaani nostaa tahdon,
    sinut, ilohuuli, kotiin vien!"

    "Outo puhees on, miks tänne hiivit,
    ei, ei... Kuisma, sinä pilkkaat vaan,
    toisten vastaan, tahdon yksin olla,
    sanas huumaa minut, päästä, päästä,
    mua piirissä jo kaivataan!"

    "Ei ne kaipaa sua, tyynny tyttö,
    siirry mättähälle vierellein,
    suo mun silmistäsi arvaella,
    tutkia ja tukkaas silitellä
    kerran elämässä iloksein!" -- --

    "Voi, mua onnetonta, jätä rauhaan,
    etkös kuule, minä huudan... ei..."
    Kuisma kuihutteli, vaati, vannoi,
    Heli turhaan torjui... huusi, itki,
    Kuisma suulle käden väen vei...

    Mutta tulilla ei laulu laannut,
    Isma yksin seisoi, mietti vaan
    varhaisia paimenvuosiansa,
    jolloin kerran metsäneitoselleen
    soitteli hän tanotorvellaan.

    Niin ne vuodet oli tulleet, menneet
    taakse taistelun ja raskaan työn,
    Isma muisti monet juhannukset,
    monen riutuvaisen suvi-illan,
    monen epäilyksen mustan yön.

    Mykkänä hän oli kauvan käynyt,
    ratkaisuun hän tahtoi päästä nyt,
    silmin etsi hän nyt Helinätä,
    parvessa ei nähnyt armastansa,
    minne piiristä lie hävinnyt?

    Isma muisti vanhan lempipaikan,
    mistä Heli katsoi laaksohon,
    sinne aikoi hän, kun lepikössä
    Kuisma vastaan tuli keikahdellen:
    -- "Kuisma, näitkö, missä Heli on?"

    -- "En oo nähnyt --, minne miehen kiire?
    En ma hempujesi paimen lie,
    ehk' on lammas muiden laitumilla..."
    -- "Varo sanojasi, kiero Kuisma,
    muuten saatana sun vielä vie!"

    Sanoi Isma; painui metsän rintaan
    murahdellen tiellä itsekseen,
    löysi solakummun, vaan ei neittään,
    huomas pirstoellut pensaan varvut
    sekä sammalissa syvänteen.

    Pois hän kulki niinkuin uroskarhu,
    jonka talvimajaa möyritään,
    alas laaksoon purren hammastansa,
    jos ois Kuisma silloin eteen käynyt,
    oisi Isma lyönyt veitsellään.

    Luhdissansa kädet päänsä alla
    Heli tuijotti vaan kattohon,
    ruumis vavahti kuin polttehissa,
    yli sielun oli myrsky käynyt,
    nyt hän vaiti oli, hervoton...

    Vaan hän säpsähti kuin käärme pistäis,
    ovilautaan Isma koputti
    kuiskaten kuin jostain haudan takaa:
    "Heli aukaise, miks et sä vastaa,
    hetken haastaa tahdon kanssasi!"

    Vaan ei vastausta Isma saanut,
    läksi niinkuin lamaan lyöty ois. --
    Mutta vuorella vain kisa kiihtyi,
    Mishka joi ja soitti sirmankkaansa,
    harmaa sauhu leijui puihin pois.




SEITSEMÄS LAULU.


    "Vielä tuoppi viinaa!" puhui Mishka
    Tiitan mökiss' syksy-yöllä päissään,
    "tääll' on elämä kuin paratiisi,
    juoppas Isma, mies on parhain peijaisissaan,
    pahin vieras on hän usein häissään. --

    Jollet hiiskahda, niin kerron sulle:
    Busulukin rannall' Ukrainassa,
    kotikylässäni Kuisman kanssa
    juoksin arolla kuin huima villivarsa
    kaiten lammaslaumaa aivan lassa.

    Kujan päässä seisoi savimaja,
    siitä ohi vein ma usein karjan,
    yli viinitarhan päivä paistoi,
    mutta akkunassa läpi köynnöksien
    näin ma solakan ja sorjan Darjan.

    Darja itämaiden tumma ruusu,
    elämäni, armas aurinkoni,
    valtavanhempien valitsema,
    liekuss', alla pyhän kuvan kihlattuni
    oli pyhitetty morsioni.

    Kilpaa kasvoin minä varsan kanssa,
    usein satulaan ma Darjan nostin,
    usein istui hän mun polvellani,
    levoton hän oli niinkuin Mustameri;
    Tsherkaskista jo ma kihlat ostin.

    -- Juo ja naura, Isma, naisen mieltä! --
    Kaulaan kietoessaan valko-kättään
    nainen päihdyttää kuin viekas viini,
    hän sun hurmaa rintojensa rypäleillä,
    oikun orjatar sun kesken jättää. --

    Tuli yrttitarhaan kaunis käärme,
    Kuisma kiiltokarva, musta kettu,
    näin hän sanoi mulle ilkkuellen:
    'helppo saalis sulle on tuo kasakkatar,
    jok' on liekussa jo vannotettu!

    Varsa väliä! Ma valheeks saatan,
    että vanha rakkaus ei ruostu,
    en oo Kuisma enkä vaimon saama,
    jollei vihillä jo kolmen viikon päästä
    minun omakseni Darja suostu.'

    Ja ma nuori houkko pilaan suostuin,
    sanoin: 'voittaa tahdon kilvoituksen,
    parhaan vuonani saat päälle päätteeks,
    jos sa sulhasena astut Darjan kanssa
    yli pyhitetyn kirkon uksen.

    Stanitsoilla kuljin heimon luona,
    palatessa kolmen viikon päästä
    tuli mustalainen tiellä vastaan,
    kysyin: 'mikä kumma kumu solan päässä,
    älä, kuomaseni, sanaas säästä!'

    'Orihilla kaksikesäisellä
    Kuisma Guljan poika kotiin tuotti
    Iljan tyttären, sen kauniin Darjan,
    siit' on ilo suuri sulhon huonehessa,
    hyvin matkamiestä syötti, juotti.'

    'Mishkaa Dunjan poikaa Darja suosii,
    turhaan, ukko, koitat uskotella.'
    'Kautta Jumal'äidin, totta haastan,
    katsos, kuomaseni, neijon kyyhkyislakkaan
    päästään kultaisella avaimella.

    Kuisma rikas on kuin atamaani,
    ensin mutso itki hämärässä,
    naittajat ne tuli neuvoinensa,
    tyly taata käski, oma emo pyysi,
    hyv' on neidon olla miehelässä!'

    Mustalainen sauvan tielle työnsi,
    minä sulholahan häihin läksin,
    oven auvetessa kävi remu
    luihin ytimiin kuin nauru helvetistä,
    ovensuulta siirryin lähemmäksi.

    Seinät häilyi minun silmissäni,
    nurkass' soittelivat juutalaiset,
    sulhaiskansa loisti silkkiliivin,
    Darja helyissään ja kullan koltuskoissa,
    ympärillään kaikki sajasnaiset.

    Niinkuin häpypaalussa ma seisoin,
    sydän synkkä oli, katse karsas;
    tuli Kuisma, kaatoi huomentuoppiin
    sekä virkkoi: 'tulit liian myöhään, Mishka,
    tallissa jo korskuu orivarsas!'

    'Moni naikko karkaa vaoltansa,
    vaan ei isäntäänsä hepo hylkää!'
    vastasin ja join, ma teeskentelin,
    päihdyin, nauvuin, heitin lakkiani ilmaan
    nauratellen kansaa sekä ylkää.

    Juotin juutalaiset pöydän alle,
    pahnoille ma pitkän papin kannoin,
    talliin hiivin, ratsun satuloitsin,
    karahutin kauvas pitkin mustaa kenttää,
    tuulen haltuun minä ohjat annoin.

    Juokse hoikkasääri, kultakarva,
    valjeta jo alkaa taivaanranta,
    et sä enään hirnu tammallesi,
    etkä kirkolta sä enään koskaan kanna
    uskotonta, maire morsianta!

    Katsos, mustat linnut eelläs entää,
    kohta seljälläsi korpit koikkuu,
    lennä, lennä, hepo, surman suuhun,
    rakkaus on myöty, rakkaus on kuollut,
    ristinpuulla kylmä ruumis roikkuu!

    Vedin pistoolini putkivyöstä,
    kaksikesäisen ma varsan ammuin,
    tanner punertui, kun hengen heitti,
    silmä sammui. -- Aron takaa päivä nousi,
    silloin minussakin jotain sammui.

    Silloin vannoin kerran kostavani
    kovan kohtaloni, häpeäni,
    siksi Kuismaa niinkuin synti seuraan,
    häntä vihaan niinkuin murhantekijätä,
    hän on tahrannut mun elämäni.

    Sillä Kuisma on kuin vuorisissi,
    joka salakähmää lyö ja ryöstää,
    rotkon luolaan kiskoo kalliin aarteen;
    ajan armastaa hän, sitten väsyneenä
    naisen heittää niinkuin kukan vyöstään.

    Varo Kuismaa, Isma, varo Kuismaa,
    kauvas ulettuvi Kuisman käsi,
    häll' on tuntosarvet, tuntee naisen,
    katso, ettei iske metsäkyyhkyhysi,
    silloin hukassa on Helinäsi!" --

    Niin se Mishka kertoi syksy-yöllä,
    Tiitan mökissä kun viinaa maistoi.
    Isma läksi, kulki kujaa pitkin;
    yli saunojen ja vanhan vesimyllyn
    virtaa hopeoiden kuu jo paistoi.

    Tulipunaisina haavat hohti,
    nahkasiipat lensi riihen yli,
    peltosängen kaste kimmelteli,
    mutta vuoren takana kuin jousen kaari
    häämöitteli metsän musta syli.

    Sankolassa kiilsi ruokakello,
    hiljaa viiriin soitti öinen tuuli,
    pihan varjopuolta Isma kulki,
    luhdin solassa hän näki miehen varjon,
    kuisketta hän tuomen takaa kuuli:

    "Hyvää yötä, Kuisma, älä viivy,
    korvat puilla on ja itse yöllä,
    katso taakses, varo askeleitas,
    varo varjoja, ne salaa salamoita,
    pitkä puukko heiluu Isman vyöllä!"

    "Älä pelkää, hellä Helinäni,
    minä keihäälläni puuhun naulaan,
    vaan en hanki minä turhaa riitaa,
    kunhan vielä kerran tulet, tupuseni,
    lymylintuseni lennät kaulaan."

    Lyö kuin leimaus ja tapa kurjat! --
    kuiskas häijyt henget helvetistä
    Isman korvaan; mutta hyvät henget:
    anteeks anna, muista, Heli viel' on nuori,
    pakene ja puukko tuppeen pistä!

    Ja hän väistyi kiusauksen ääntä,
    Kiljanvaaralla hän samos' yössä,
    paadet jyrkänteeltä laaksoon työnsi,
    niin hän kauvan riehui puiden nyrkkiänsä,
    varhain aamulla taas reutoi työssä.




KAHDEKSAS LAULU.


    Heli kotiin astui kirkolta
    iltahämärässä lauvantaina,
    vaan ei käynyt hän nyt unelmissa
    otsin avoimin kuin rippineitsyt,
    jot' ei himmeimmätkään huolet paina.

    Ohi töllien hän kiiruhti
    huivi silmäin yli painettuna,
    poissa oli silmän kirkas sävy,
    poissa askeleiden kevyt sointu,
    poskipäillä hehkui sairas puna.

    Kuuset latvaa puisti suruissaan,
    haavat värjyi soimausta soiden,
    metsä kuiskasi ja kummitteli,
    kotihaasta kuului häijy nauru
    syksykiimaisien harakoiden.

    "Hähhähhää", ne nauroi, "hähhähhää!
    sinä Kuismalta oot kihlat saanut,
    miksi sormuksesi kirstuun kätkit,
    luhdiss' salaa sitä päivin katsoit
    tai kun yksin olet yösi maannut?"

    "Voi te kullan kiihkeet harakat,
    kylmä pilkkanne ei voi mua viiltää,
    Kuisma isällensä kirjan laittoi,
    joulun joutuessa sana saapuu,
    silloin sormessani kihlat kiiltää!"

    "Hähhähhää, sä neito siveä,
    pahat aavistukset mieltäs hyytää,
    Kuisman katse sua illoin karttaa,
    Kuisman tuhlaava ja runsas käsi
    laimeten sua lemmen leikkiin pyytää!"

    "Heretkäätte pahat parjaajat,
    naurakaatte muille neitosille,
    Kuisma ilon tuopi tullessansa,
    kevättalvella jo kaunis Kuisma
    vie mun vieraan kirkon alttarille!"

    Niin se Heli syksypolulla
    kävi sydämmessään käräjöitä,
    katumus ja uhma vaihetellen
    syytti, sääli muistutellen hälle
    tuskan päiviä ja ilon öitä.

    Tietä astui hän jo tyyneemmin,
    pois jo harakatkin lensi puulta,
    silloin outo melu korviin sattui,
    kirous ja sadatusten tulva
    kuului hämärässä raitinsuulta.

    Kylän miehet sekä kasakat
    seisoi vastakkain ja sappi kiehui,
    kivet vingahdellen maata viisti,
    heilui kartut sekä aidanseipäät,
    muiden etupäässä Kuisma riehui.

    Naapur'renkiä hän rintaan tarttui,
    joka pukareista oli paras:
    -- "miksi löit sä, koira, kasakkaamme?"
    -- "Itse koira liet ja lemmon ruoja,
    miss' on kasakka, se heinävaras?"

    Miehet kiroten ja mylvien
    hyppi hihkuellen Kuisman luoksi,
    kasakat ne hoki aseitansa,
    kuului kumaus ja nyrkin läiske,
    Mishka kielteli ja väliin juoksi.

    Silloin Isma juoksi myllyltä
    pölyisenä jauhosta ja hiestä
    kylämiesten läpi tietä tehden:
    "miehet, hoi, jo laatkaa riehumasta,
    monta teit' on vastaan yhtä miestä!

    Sinä Kuisma, anna sisus käydä,
    kukon kannuksia ei oo mulla,
    vaan on työssä sierottunut nyrkki,
    lyö kuin mies, vaan heitä ratsupiiska,
    tässä seison, Kuisma, anna tulla!"

    Musta-Mishka väliin ehätti:
    "järkimiehet, mistä vimman saatte,
    ei oo tasoitusta tappelussa,
    mitelkätte varsin voimianne,
    kunnon kumppaneina painikaatte!"

    Riihen eessä ristipainihin
    Kuisma, Isma kädet yhteen löivät
    niinkuin kaksi vahvaa karhun poikaa
    leuka olkaa vasten ottelussa,
    että korkoraudat säkenöivät.

    Kuisma kiemuroi kuin liukas kyy,
    Isma seisoi niinkuin rautatammi
    jäykin niskoin tyynnä kasvoiltansa,
    mutta tulisena Kuisma kieppui
    yhä kiivaammin ja notkeammin.

    "Iske päältä, Kuisma, tanssimies,
    nyt ei naikko ole rinnallasi!"
    Kuisma iski, nauroi nokkelasti:
    "niinhän väännät niinkuin sysitonttu,
    nyt on pitkä kanto kaskessasi."

    "Monen pahan kannon kaataa sain",
    sanoi Isma hiljaa, käheästi,
    "muistatkohan vielä juhannustas,
    sinä silloin kartoit kynsiäni,
    nyt et pääse yhtä näppärästi."

    "Mitä mangut, mustasukka mies,
    ei oo aron poika arkalasta,
    sulla nainen oli vallassasi,
    syytä itseäs ja tuhmuuttasi,
    miks et tunnustellut tyttölasta?"

    "Kuule Kuisma, sinä kerskaaja,
    miksi väliin tulit puun ja kuoren,
    miksi hiiviskelit luhdin luona,
    miksi tallasit sa kauniin taimen,
    miksi häväisit sä neidon nuoren?"

    "Ei mua liikuta sun lintusi
    enempää kuin viime syksyn lehti,
    hetket naisen kera pian kiitää,
    sinä hidas oot kuin kilpikonna,
    omat hankkees, Isma, myöhään ehti."

    "Mitä lepertelet viekas mies,
    makea sa olet hymyilyssä,
    voitko katua ja hyvitellä,
    mitä tahrasit ja rikoit, taitoit,
    muuten muserran sun, rietas ryssä?"

    "Sin' oot, Isma, oiva puhemies,
    tahtoisitko uuden puhtaan paidan,
    mitäs sanot, jos ma varsallani
    nuoren Helin kanssa vihkituoliin
    karahutan yli kirkonaidan?"

    "Tuhat tulimmaista, röyhkeä,
    moni tähtesi on onnetonna,
    kysy ensin lupaa papiltasi,
    sull' on naitu vaimo Ukrainassa,
    senkin Mishkalta oot vienyt, konna!"

    "Usko miestä, kun hän humaltuu,
    pajun köyttä silloin Mishka syöttää,
    olen kylläinen jo kyyhkystäsi,
    jollei suukkoihisi neito suostu,
    voit sen sängynjalkaan kiinni vyöttää."

    "Tuki suusi, herja, hävytön,
    sinä tulit niinkuin susi luhtaan,
    sinä tahmasit mun taivahani,
    muutit helvetiksi elämäni,
    veit mun enkelini lumipuhtaan.

    Älä luikerra, vaan kavahda,
    tiedän kaikki, välttää koitat turhaan,
    nyt en pelkää edes perkeleitä,
    rukoile, jos ruma sielus saattaa,
    sulle himon ääni huutaa murhaa!"

    Isma karjasi ja kiehahti,
    läpi ruumiin kävi voima vihan,
    ja hän ravisti kuin raivohullu,
    nosti Kuisman ilmaan yli päänsä
    kantain häntä yli nurmipihan.

    Niin hän heitti hänet maahan suin
    niinkuin tahmean ja märän kintaan,
    sylkäsi ja syöksyi kimppuhunsa
    kolkutellen Kuisman takaraivaa
    sekä polven painoi vasten rintaa.

    Heli esiin juoksi piilostaan
    salaa, näkymättä niinkuin luoti,
    sysäs Isman käden kauvas luotaan,
    itkien hän heittyi Kuisman viereen,
    jonka suusta verta maahan vuoti.

    Kuisman silmiä hän suuteli
    ja hän huivillansa huulta pyyhki,
    "mene Isma", sanoi Heli hiljaa,
    "en sua nähdä tahdo tämän jälkeen!"
    Heli peitti kasvonsa ja nyyhki.

    "Heli raukka, säästä kyynelees,
    turhaan vuotavat ne kurjan tähden,
    vaan ei viel' oo tullut tilin hetki,
    vielä vimmani ma irti lasken,
    sinun tahdostasi nyt ma lähden."

    Niin hän sanoi, lähti kuohuissaan
    myllytietä niska kumarassa.
    Onneton se oli syksy-ilta,
    rauha, onni oli pakosalla,
    suru koturina Sankolassa.

    Niinkuin paha salakirous
    painoi Sankolassa monen mieltä,
    levotonta silmää uni vältti,
    myllyrenki näki pihall' yöllä
    mustan koiran, joka juoksi tieltä. --




YHDEKSÄS LAULU.


    Tieltä kuului talven kirkkaat tiuvut,
    pakkanen se ajoi nurkkiin lyöden,
    missä hengitti, niin ruudut jäätyi,
    mihin katsoi, seinät huurtuivat,
    viima vinkui harjahirttä myöden.

    Metsäkyläss' oli hyisen hiljaa,
    harvoin matkamiehet ajoi reessä,
    virran reunall' loisti hienot hilseet,
    vanha myllynkatto lumessa,
    jäiset vesirattaat seisoi veessä.

    -- Sankolaan jo joulupyhäin eellä
    kasakoille muuttokäsky tuotiin,
    päreet paloi nurkkapihdeissänsä,
    miesten varjot taittui orsihin,
    tuvass' iloittiin ja joukoin juotiin.

    Kasakat ne eron huumehessa
    päästi huuliltansa naurun raikkaan,
    yli honkapöydän viinaa virtas,
    Isma joi ja hautoi halujaan,
    musta-Mishka tarttui balalaikkaan.

    Mutta kahden pirtin karsinassa
    Kuisma keimaeli Helin kanssa
    soudatellen häntä polvellansa,
    sinne Isma kasvot tulessa
    katsoi synkkä leimu katseessansa.

    "Heijaa, Isma, heitä musta muoto,
    hiisi vieköön kaikki kauniit noidat,
    kiitos kaikesta ja muista joskus
    vanhaa Mishkaa maita käydessäs
    tai kun tallissa sa ruunaas hoidat!

    Ilo soikoon, tänne jano jääköön,
    terveeks Sankola, sen maat ja mannut,
    kuolkoot sotakirput, heinähiiret,
    terveeks vajat puhki järsityt,
    piiskaryypyt, Tiitan rakkaat pannut!"

    Lauloi Mishka, mutta siihen Isma:
    "soita Mishka, älä heitä kesken,
    enemmän kuin hyvät erovirret
    viina virvoittaa, siis terve, juo,
    Darjan muistoks, kauniin kotilesken!

    Sentään remutaan tää viime ilta,
    nyt ei enkelitkään saisi unta,
    peli käy ja sydän kurkkuun kiipee,
    katsos, kasakat jo hoipertaa,
    nurkass' supattavi pariskunta!

    Mennään ison turkin uskoon, Mishka,
    yksi vaimo tekee usein hallan,
    tataarill' on vara valitessa,
    eikä Kuisma tyydy kahteenkaan,
    me, me, Mishka, jäätiin ilman vallan.

    Kuisma veikeilee kuin sudenpoika,
    silmänvalkuainen yöhön vilkkuu,
    papin kauhtanassa vieress' seisoo
    itse paholainen vihkien,
    hiljaa hihittää ja meitä ilkkuu.

    Sinä Mishka, laula vihkivirttä,
    minä kumarran ja solkkaan saksaa:
    rahaa, rakkautta toivon teille,
    parikunta kauvan eläköön,
    saisko tietää, kuka viulut maksaa?!

    Täyden kukkaron ma pöytään heitän:
    'pistä, sulho, lykky lakkariisi,
    kiitos kunniasta, iltarahvas!';
    paholainen lausuu aamenen, --
    minä päihdyn, Mishka, siitä viisi.

    Kirous ja tuska, tuho tulkoon,
    hurja aatos sydänpohjaa huumaa,
    ei oo rajaa, rantaa sillä missään,
    sano, onko kurjaan sydämmeen
    lyhyin matka, onko kahta tuumaa?

    Voinko helvetin ma taivaaks muuttaa,
    voinko tehdyn tyhjään puoleen siirtää,
    katsos, kavaluus käy kuninkaana,
    Kuisman kalloon sydänverellään
    mustan tahransa nyt tahdon piirtää!"

    "Isma, Isma, miss' on selvä järkes!"
    sanoi Mishka, "heitä puhe tyhmä!"
    Isma mumisi ja sarkkaan tarttui,
    pöydän ympärillä mellastain
    lauloi kasakoitten raju ryhmä.

    "Älä itke, Heli, turhan tähden,
    täytyy mennä, käskee isä tsaari,
    taattokin on kuolinvuotehella,
    papin palkkaan, kylän tsasovnaan
    vien ma siunattuhun multaan vaarin."

    "Lupasithan, Kuisma, viikko sitten
    kotimaahasi mun viedä mukaan,
    täällä kylän silmät mua seuraa,
    sormet osoittaa, oi, tuskiain,
    niit' et tiedä sinä eikä kukaan."

    "Enhän ijäksi ma täältä lähde,
    luokses palaan ennen kahta kuuta,
    Piiteristä ostan silkkikengät,
    kultarenkaat, ristit hopeiset,
    kuivaa kyynel, Heli, anna suuta!"

    "Älä heitä mua, Kuisma, yksin,
    tääll' on elämä niin mustaa, mykkää,
    korpi kohisee ja paha painaa,
    virta viekas on, oi, tiedäthän,
    synnin tähden mulla sydän sykkää.

    Kuule, kulkukoirat tiellä ulvoo,
    ota, hyvä Kuisma, ratsun selkään,
    sua seuraan vaikka ilman ääriin,
    otathan mun... sua rukoilen,
    kuule Kuisma... minä pelkään, pelkään!"

    Heli päänsä kätki käsihinsä,
    vaipui sanattoman surun valtaan,
    pirtin perällä vain yltyi melu,
    Isma nousi, kaatoi kannunsa,
    kumoon pöydän heitti kauvas altaan.

    Tasajalkaa hyppi hän ja hihkui:
    "joko annoit, Kuisma, viime suukon,
    nyt saat kerran maistaa surman suuta!"
    niin hän huusi vihaa sähisten,
    veti tupestansa pitkän puukon.

    Iskuun valmiina hän aseen nosti,
    vitkastellen kohden Kuismaa horjui,
    kasakat ne laukes seisaallensa,
    Mishka takaa iski nyrkillään,
    puukko putos, Mishka iskun torjui.

    Mellakassa päreen tuli sammui,
    kasakat ne Isman pihaan raastoi,
    läävän kytkyimeen ne hänet köytti
    kutitellen häntä keihäillään,
    mutta jälkeen jääden Mishka haastoi:

    "Älä vihaa kanna! Kotimaille
    Kuismaa väijyen ma kostoon lähden,
    aro luita kätkee, yö on mykkä, -- --
    sua estin... hyvästi nyt jää,
    itse tapan Kuisman Darjan tähden!"

    Mishka läksi, huokas kynnyksellä
    niinkuin veljen tähden huokaa veli,
    kasakat jo istui satulassa,
    Kuisma vihelteli ratsuaan,
    viereen pimeässä hiipi Heli.

    Kuisma hoputteli ratsuansa,
    alla Heli riippui ohjaksissa,
    riehui, rukoili ja itki, pyysi,
    hajahapsin maassa laahustain
    kiljui hän kuin villi metsäkissa.

    Lumi pihamaalla ilmaan ryöppyi,
    hevot korskuivat ja pamput vinkui,
    Kuisman kannustaissa ratsun pystyyn
    hennot käsivarret heltisi,
    Heli kinokselle kauvas sinkui.

    Tulta iski alta kavioitten,
    tähdet tuikki yli talvi-illan
    mustan joukon yöhön kadotessa
    niinkuin kaarneet aaveet paeten
    yli jytisevän myllysillan. --

    Tähti yksinäinen lentoon lähti
    hetken kirkastaen avaruutta,
    Heli taivasalla tajutonna
    katsoi tähtitarhan tulia,
    ilotonta, kylmää ikuisuutta.




KYMMENES LAULU.


    Illoin rukit hyrräs Sankolassa,
    iloisesti räiskyi takkavalkeet,
    vaan ei laulu soinut niinkuin ennen,
    parhain puuttui rukinpolkijoista,
    työtä säesti vain pohjan palkeet.

    Sairasvuoteellansa pitkät puhteet
    oveen tuijotellen Heli valvoi,
    taudin tuli riisti posken ruusut,
    silmän siness' oli kumma kiilto,
    kuume, odotus, ne rintaa kalvoi.

    "Kiltti Sanni, katso akkunasta,
    eikö ratsumiestä näy jo siellä,
    tähän aikaan lupas Kuisma tulla,
    nyt on ummessa jo kaksi kuuta,
    nyt hän varmaan on jo valtatiellä.

    Kirkkolahden poikki hepo laukkaa,
    mustat railon silmät väijyy jäässä,
    talviviittain yli tuuli tanssii,
    hevon kupehilla huurut hyytyy,
    kohta Kuisma on jo virstan päässä!

    Taaton peijaisista palaa Kuisma,
    nyt hän herttaisesti päällään nyökkää:
    'sanokaatte vanhat huonemiehet,
    kuin on Helinäisen?' -- 'Sairas, sairas!'
    Tuulta tuimemmin nyt Kuisma hyökkää.

    Mitä, kuulitko? Ma kopseen kuulin,
    miksi kartanolla Halli haukkuu,
    vieras on jo riihen veräjällä?"
    -- "Nuku Helinä, niin mieles viihtyy,
    tuuli ullakolla parsiin paukkuu!"

    "Ei, ei, Sanni, nyt en unta saisi,
    en sun silmihisi saata luottaa,
    kuules... lumella jo saappaat narskuu,
    hepo hirnahtaa ja talliin tahtoo,
    nyt hän kaivon luona varsaa juottaa!

    Tulee, tulee... voi, jo Kuisma tulee!"
    Heli säikähti kuin pahaa unta
    alas hervahtain kuin raskas tähkä...
    Tukka huurteess' seisoi ovell' Isma,
    päältään hämillään hän puisti lunta.

    Sanni pirtin lintu pikkarainen
    Helin otsaan painoi kylmän kääreen.
    "Miksi siellä seisot?" Heli houri,
    "tule tänne... anna kätes mulle!"
    Isma varpain astui vuoteen ääreen.

    "Kovin viivyit... mun on vilu ollut,
    miksi yksin heitit mustiin metsiin;
    älä koske... Kuisma!.. kätes polttaa,
    huudan Ismaa... päästä, päästä, päästä,
    mua tanssihin jo tytöt etsii!

    Hiljaa... kas kuin hurjat silmäs hehkuu...
    Sanni nukkuu -- tule, hiivi luokse,
    Kiesus, kuulitkos sä rasahdusta,
    luhdin tuomen taakse Isma piili,
    väki herää, heitä... juokse, juokse!

    Älä naura... mua Isma kosi,
    sinä aina olet rakkain sentään!
    Mishka kuiskaa... älä jätä, Kuisma,
    ratsus rikki potkii kylkiluuni,
    harakat ja keihäät ilmaan lentää!

    Pidä kiinni, putoon satulasta,
    sudet seuraa meitä järven jäällä,
    ammu Kuisma, kas, kun kidat hohtaa,
    lyö jo, lyö jo, nythän yli päästiin,
    tuoll' on pappila ja kirkko täällä!

    -- -- Varo pappia, se ei oo pappi,
    messupaitaan kätki Isma veitsen!
    Voi, jo iski! Kuisma kaatuu, kuolee,
    -- nouse äiti, kohta taloon tullaan --,
    Isma onneton, sä miksi teit sen?"
    -- -- -- -- --

    Houreen varjot häipyi, Heli tyyntyi
    niinkuin kuunnellut ois säveleitä,
    vielä maininkina povi laikkui,
    kuumeen hyöky oli yli käynyt,
    sentään aatos harhas unen teitä.

    "Missä Kuisma?... sinä siinä Isma,
    pääni humisee... on kaikki kummaa,
    nyt ma muistan... mitä tahdot multa,
    niinkuin kaivosta sun silmäs kiiltää,
    voi, sun tekoasi, Isma, tummaa!"

    "Puukon virtaan heitin, anteeks anna,
    älä entisistä enään soimaa,
    usko Heli, kaikki hyväks kääntyy,
    kevät toivon tuo ja rauha palaa,
    rikas luonto vuotaa uutta voimaa!

    Sinun kauttas, Heli, voin ma kaikki,
    mulle rakas oot, en sitä salaa,
    metsään konnun laitan, kynnän, kylvän,
    siellä elämämme touvot tehdään."
    -- "Ei, ei, Isma onnemme ei palaa.

    Miksi pudistelet päätäs, Isma,
    sydän häpeään ja suruun nääntyy,
    etkö tiedä... täällä rinnan alla
    lapsen sydän sykkii... mene Isma,
    tästä kahtaalle nyt tiemme kääntyy!"

    "Mulle raskas ei oo mikään taakka,
    sinuun sellaisena, Heli, tyydyn,
    erheet peittäköhön yö ja multa!"
    -- "Min' en voi, en voi, vaan sano Isma,
    palaakohan Kuisma, muuten hyydyn!"

    "Ei hän palaa kuuna kulloinkana,
    koita kestää, ole aivan tyyni,
    Kuismalla on vaimo, -- nuori vaimo,
    min' en vihassani varoitellut,
    kova-onnesi on minun syyni."

    "Vaimo? Kuinka? Nuori niinkuin päivä,
    Kuisman kanssa... niinkö... sylityksin?
    Sinä hulluttelet... mikset naura,
    ei, nyt uskon, nään sen silmistäsi,
    nyt ma vasta olen yksin, yksin!

    Aatos sammuu, kauniit kuplat särkyy,
    mit' on jälellä? Vain mykkä hauta.
    Tie on poissa, minä yöhön eksyn,
    missä olen... kuule... kuka nauroi,
    Herra, taivaan Isä mua auta!"




YHDESTOISTA LAULU.


    Viikot vieri, kuumeen kuohut uupui,
    viel' ei tuoni vienyt nuorta viljaa,
    sielun särkyneen se jätti vaan. --
    -- Yöllä Heli nousi vuoteeltansa,
    salaa luhtihinsa hiipi hiljaa.

    Missä nuoren aatos askaroitsi,
    mikä Helinällä oli työnä?
    Tahtoi vielä nähdä sulhonsa
    niinkuin peilistänsä onneansa
    oottaa neidot uudenvuoden yönä.

    Heli tulen otti talituikkuun,
    valkeet suvivaatteet ylleen puki,
    silkit, soljet kaivoi arkustaan,
    etsi kirkkokengät pieneen jalkaan,
    kullankellervätä päätä suki.

    Sairas hymy liiti kasvoillansa
    yksin istuessaan peilin eessä,
    kuin hän kuvasarjan nähnyt ois
    soilahtavan himmeen puitteen taakse
    kultajuovaisessa vanaveessä.

    Kummaa tuutuvirttä hyrähdellen
    sormeen pujotti hän sormuksensa,
    kietoi sukkelilla sormillaan
    kultapaperisen kultakruunun,
    katsoi, katsoi, nauroi kuvallensa.

    "Ken se morsian on tänä vuonna?
    Kukas muu kuin kuulu Sinisukka,
    meidän sirkkusilmä prinsessa.
    -- Ei saa tulla, en oo valmis vielä --,
    tule peilin takaa Helirukka!

    Ken on sulhaispoika? Meidän vouti,
    aasintamman' ajaa kirkkotiellä,
    pukinsarvella hän toitottaa:
    tieltä pois, jo saapuu Sinisukka!
    -- Ei saa tulla, en oo valmis vielä! --

    Joko kellot soivat tapulista,
    miksi Helinän on kyynel jäässä,
    kyllä häihin pääsee Helinä?
    -- En oo valmis, ei saa sulho nähdä,
    ei oo kultakruunu oikein päässä. --

    Vielä kolme neulaa kolmeen saumaan,
    noin se lieve laahaa kirkkomaata,
    onko musta ori valjaissa,
    miss' on Sinisukan lasivaunut?
    -- En oo valmis, viel' en tulla saata. --

    Niijaa Heli meidän rovastille,
    suntio jo haaviin kurkistaapi,
    syvään rappusilla kumartaa;
    -- ei saa tulla, en oo valmis vielä,
    joko kulta-urut humajaapi? --

    Katsos kuinka rahvas kirkkoon tunkee,
    lehterill' on myöskin äiti vainaa,
    äiti rakas, älä käänny pois!
    hahhahhaa, kun tääll' on hauska olla,
    sentään kultakruunu päätä painaa.

    Ovet auki, pankaa pillit soimaan,
    nosta varovasti, Heli, jalkaa,
    maailmall' on liukas lattia,
    miss' on sulho, sano, ken on sulho,
    kaikki itkee... nyt se tanssi alkaa!"

    Heli peilin rikkoi, tanssi, nauroi,
    alas rantaan juoksi luhdistansa
    yli kinoksien kahlaten
    ratsukentälle ja läpi ryöpyn
    ylkää huuteli hän houreissansa.

    Lumipyry pieksi kasvojansa,
    sakeana suitsui ilmapiiri,
    hei, kun lumivarsat hyppivät,
    vatsat vaahdossa ne piehtaroivat,
    lumilaineissa ne kenttää kiiri.

    Häntää huiskien taas ylös ilmaan
    pystyyn ryöpsähtivät yli töyryn,
    yli sillan, puidenlatvojen
    turvat kuolassa ja täyttä laukkaa,
    sieraimista suihki harmaa höyry.

    Mutta valkoisessa halatissa
    pitkää keihästänsä huitomalla
    kosken niskan yli kannustain
    lensi Kuisma kasvot kalpehina
    ilmaratsullansa valkealla.

    "Kuisma, Kuisma, minä tulen, Kuisma!"
    Helin hourekuvat sumuun peittyi;
    railon reunalle hän hoipersi,
    riisui kengät, heitti helykruunun,
    kiljahti ja mustaan virtaan heittyi.

    Sinne suistui Heli, neito nuori,
    kylän kukka, armain armahista. --
    -- -- Sinä yönä Isma tuskissaan
    kulki pihalle ja löysi jäljet,
    juoksi huolimatta kinoksista.

    Niinkuin mieletön hän yössä karjui,
    suin hän syöksyi jylhää rantaa pitkin,
    seisahtui ja peitti kasvonsa,
    niinkuin lauvennut ois raskas sulku
    ensi kertaa eläissään hän itki.

    Siinä seisoi hän kuin kivettynyt,
    katsoi kamalasti vaahtopäitä. --
    Virta vallatonna hyppeli
    tanssisairahana morsianna,
    joka taukoomatta tanssii häitä.




SELITYKSIÄ:


Lamppaasit = punaiset raidat housuissa.

Sukari = kansan nimitys kasakoitten tuomalle imelälle, kovalle leivälle.

Brishakka = venäläinen tanssi.

Tsasovna = kylän rukoushuone, kirkkomaa.

Stanitsa = kasakoitten vanhoja linnoitusasemia.








End of the Project Gutenberg EBook of Kuisma ja Helinä, by Larin-Kyösti

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KUISMA JA HELINÄ ***

***** This file should be named 62522-8.txt or 62522-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/6/2/5/2/62522/

Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org



Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.