The Project Gutenberg eBook of Lyhtylasien laulu
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Lyhtylasien laulu
Ynnä muita runoja
Author: L. Onerva
Release date: June 19, 2024 [eBook #73872]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYHTYLASIEN LAULU ***
LYHTYLASIEN LAULU
ynnä muita runoja
Kirj.
L. ONERVA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.
»Alles Vergängliche
ist nur ein Gleichnis».
Goethe.
SISÄLLYS:
LYHTYLASIEN LAULU
Keltalyhty
Lavea tie
Kadun kaunottaret
Kuollut hetki
Sinilyhty
Duetto
Pantteri
Kirottu kylä
Noita-sabbatti
Raivolyhty
Viheriä vilkku
Sammuttaja
Äyräällä
Punalyhty
PALAVA PUU
Tuleen heitetty
Idylli
Muodon vaihdos
Valtalaulu
Musta mies
Juomarit
Excelsior
HIILIKUVIA
Spara
Kalpaveljekset
Talapya
SPLEEN
Terhenleikki
Jäinen maa
Suuret sanat
Elämän eepos
Suon hete
Päivänrinteellä
Kummittelija
MYÖHÄINEN ONNETAR
Ensi peippo
Ihmeiden yö
Myrskylinnut
Kuun säde
Harmaa lintu
Myöhäinen onnetar
Ilta
Alttaritaulu
De profundis
Uhraaja
Huutavan ääni
Hartaus
KUOLEMAN PUUTARHA
Invocatio
Nurmi ja nietos
Kyynel
Orvokki
Kulkuset
Sielukellot
Vedenalaiset hetket
Atlantica
Kalansilmät ja leikut
Sinitemppeli
Dies irae
LYHTYLASIEN LAULU
KELTALYHTY
Helisen, helisen
myötä ilman tuulien,
tuuliharppu-sielujen.
Valaisen, valaisen
iltaa iloliekkien,
kirmaa ilokeijujen.
Kuuntelen, kuuntelen
nyyhkytystä sydänten,
katkenneiden hermojen.
Katselen, katselen
pisarointaa hetkien
ikuisuuden merehen.
LAVEA TIE
Taukoomatta saatto seppelpäinen
tästä rientää soiton tahtiin pikaan,
thyrsus-sauvoin, jumalien lailla,
niinkuin kuolemaa ei olisikaan.
Tuonne sortuu ne kuin vierinkivet,
sielut raskaat, liepehiltä hälyn
maantien viereen salakuorminensa
pettäminä sydämen ja älyn.
Hetken sinkoo leikin sininuoli,
palaa taideteon taivaankaari.
Ihmisrinta himoaa ja hiiltyy,
katoaa kuin kangastava saari.
KADUN KAUNOTTARET
Silmät lipuu, lanteet notkaa,
pitsihelmat vilkkaa.
— Katsos naista, katulotkaa!
silmät vastaan pilkkaa.
Lakkaamatta samaa rataa
tanssi kahden koron...
Painuu yö ja sumu sataa,
kastaa katuporon.
Tarttuu hyhmä punaan huulten,
loka jalkapariin,
käyvät käsivarret tuulten
kadun kaunottariin.
Nyyhkii tuska maailmanrannan,
laulaa rannan loka,
painaa kirot pitkän pannan,
tuntuu tunnon oka.
Livettääpi liukas katu.
Kaatui kuka kaatui!
Synkkä laulu, vanha satu:
korvat sille paatui.
KUOLLUT HETKI
Yli puiden latvain
ja kattojen kaukaisten
pois käy yövartija kuu.
On kuollut hetki.
Yötuikkujen luomet
kiinn' ummistuu.
Sarasteen sormi
talorivien ruutuja hipsii
hereilleen.
Sumuniljakkaina
kuin satimess' aaveet
ne katsovat taivaaseen.
Ui kelmeä kuura
sinivehreenä Lethenä huuhtoin
parmaita maan.
Yön hiilitytti,
jäätähtien prinsessa,
on arkussaan.
SINILYHTY
Harsolla surun mun silmäni soasta
ryövärit taisi,
etten ma ryöväriteittensä loasta
tietoa saisi.
Kuulen: he vierivät verisestä sodasta
ratsain ja jalan...
Kuiskasi kuu mulle kurjuuden kodasta
kauhean salan.
Siedä en, vaikk' olen vanki ja sokea,
valheen paulaa.
Laulan, kuin vierressä Tuonelan jokea
lastuset laulaa.
DUETTO
Ei hiiskahdusta.
Ei jyrinää rattaan,
ei koira hauku.
Maa tuutii lastaan.
Mut äkist' aivan
soi lapsen itku
kuin kissan nauku
läpi nukkuvan talon;
ja siihen vastaan
soi kissan nauku
kuin lapsen itku
vesikourulta katon.
Näin tahtomattaan
tajuton vaiva,
tajuton pyyde
yön soinnuks yhtyy.
Synkeiden mahtein
kodikas kilta!
Se turvan tunnon
tuo ainoastaan...
Vie mörköpelon
havahtuvilta
tää taukoomaton
duetto elon!
PANTTERI
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin...
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Nyt aika on saalin-ajon.
Lyö silmien hiilet vastakkain
polun hiekalle heittäen kajon.
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Tuli silmien veitsenä viiltyy
läpi seinän, kammioon hulmahtaa,
ja valkeat linnat hiiltyy.
KIROTTU KYLÄ
Kajahtaa kauas kalske vasaroiden,
joit' oman onnen sepät heiluttaa.
Maa versoo, lahjoin lepytettiin maa
ja verin pestiin posket omenoiden.
Mut kaikk' on tyhjää virvaa päällä soiden,
suonsilmään sairaaseen kaikk' katoaa.
Tääll onni kaunein madonsyömän saa
ja murtuu vastus sotahaarniskoiden.
Kaikk' kimallust' on kuolleen kultakalan.
Ma yksin sortumistas soimaan jään
ja kerran julki saatan muistos salan:
tarinan kohtalosta kansan tään,
mi potkupalloksensa syöksi pään
ja sydämeensä päästi väärän valan.
NOITA-SABBATTI
Inferno kiehuu,
uumenet luonnon
loimuaa, riehuu,
rikkiä, tuhkaa
tupruaa, sataa.
Miljoona noitaa
kattilaa hoitaa,
Helvetin pataa.
»Häijy on kaunis,
kaunis on häijy!»
Soi punanauru
raivotartahti
henkien raakain.
Käy salaväijy,
lahjonta heikkoin,
väärennys vaakain.
Äijän on äimeet
peijahat peikkoin,
herkkuna veikkoin,
raadeltu liha,
valhe ja viha!
Noitien jalkaa
karkelo nostaa.
Raivotar-ruojain,
hurmehen-juojain
yltyvi piirin
vinkuna vinha:
»Ihminen inha
tahtovi nousta
alusta alkaa.
Kirous hälle!
Kuolema päivään
kerkeävälle!
Alas! Alas!
Alkuyön kaaos
helmaamme palas!»
Inferno kiehuu,
uumenet luonnon
loimuaa, riehuu,
rikkiä, tuhkaa
tupruaa, sataa.
Miljoona noitaa
kattilaa hoitaa,
Helvetin pataa!
RAIVOLYHTY
Yön rajattomat vallat vapisee
raivosta, riemusta, ma mistä tiedän,
silvottu siru, mikä olenkin!
Mut särkyneisyyteni hyvin siedän.
On toista noiden, tuon, kuin sanoisin...?
Hahaa! Min tehdä aiot, pian tee,
sa epätoivon orja, ihminen!
Miks askeleilles pohjaa haparoit
niin suotta kauan, yhtä hyvin voit
mun käyrään pylvääseeni päättää sen!
Koht' elo lipsahtaa! Väsynyt
ma olen valaisemaan vaellustasi,
rutsaista ruumisparkaas: miestä lasi
kädessä räyhääväistä, hemppu-naista,
mi tarjoo kauneuttaan katoovaista
eniten tarjoovalle. Hahaa, hahaa!
Ma huuhkaja oon riettaan kuolinvuoteen,
ma karjun esiin horkat kaakon, luoteen!
On myrsky-yö. Kaikk' ukset ulvahtaa.
Kas, mykkyyteni salpa irtauu,
ma mukaan ulvon, kuin ois mulla suu:
hahaa, hohoo, huii hiuu, huhuu!
En loista, mut lien soma hirsipuu!
VIHERIÄVILKKU
Tuijotan, tuijotan tuntehitta
sakeaan syksyn sumuun...
Kaikki ne jäljettä vaipuvat sinne,
hukkuvat hetken humuun.
Kantelen, kantelen silmissäni
kuvia kalman ja kauhun.
Vonkuvi lasinen kupuni yössä
ylitse aaltojen pauhun.
Lepatan, lepatan aatosta vailla
majakkavilkkuna meren.
Uittelen ulapan viileään rauhaan
kuohuja kiihkeän veren.
SAMMUTTAJA
— Ken oot yössä houre-haamu:
niinkuin varjo seuraat?
— Tänä yönä isketähän
unten uhriteuraat.
— Ken oot, kumma kuvajainen:
astut tahtiin samaan?
— Olen tielles lähetetty
lyhdyt sammuttamaan.
— Välkän tulta väkevämpää
kuin on valta aaveen.
— Järjelläsi saat sa maksaa
joka korskan haaveen.
— Aarre mull' on ikuisempi
murentuvaa multaa.
— Aivos aarteet Herran eessä
hetken kissankultaa.
— Missä lienen? Nää en mitään.
Keinuu polku suora...!
— Keinuu aivokammioissas
viime lyhtys nuora.
Heitin irti, vaikk' ol' lanka
temmaistu jo käteen.
Käskyn sain ma: sekunniksi
säästää viime säteen.
ÄYRÄÄLLÄ
Yöt' en enää toista kestä!
Syvyys tyyni,
tiedät syyni:
säikeet poikki sydämestä!
Mustan virran viekas valta,
nukuttava,
hukuttava,
kumpi väistyy kumman alta?
Mustan virran viekas loihtu,
huuteleva,
suuteleva.
Herra, heitä yöhön soihtu!
Tuli, tähti, merkki pieni,
että olet,
että elät,
taikka tähän päättyy tieni!
PUNALYHTY
Hätäläppänä lyön
ma kupuhun aution, kumean yön.
Maapallo on tää
vain haaksihylky, mi häviää.
Hätämerkki ma oon.
Rata rikki on! Jumala armahtakoon!
Elo elkeineen
juna päätön on, syöksyvä syvyyteen!
PALAVA PUU
TULEEN HEITETTY
Voi minua!
Ma palan, hehkun, hiillyn,
tukehdun tuleen! Liekit arinalla
kuin käärmeen kielet hipoo, pistää, polttaa
tuskalla ennen tuntemattomalla.
Tää kuolemaa on, nyt ma tiedän sen.
Oi, miks' en saanut kuolla korpehen,
lymytä ryteikköhön sammal päällä
tai järveen tuupertua ukkossäällä,
siin' uida, vettyä kuin ruhot monet
kaltaisteni, joit' ennen kammoksuin,
kun vainaat lehdettömät lahoin luin
aaveina häämöttivät lammen yöstä!
Niin, miks' en veteen, miksi tuleen syöstä
mun täytyi, metsän tumma, vilvas puu!
Ma itken, sihisen, ma räiskyn, parun!
Tää päätös siis ol' onnen suvitarun!
Tätäkö varten säästin valkotuohen,
piiloilin marjatiellä mökin lasta,
ja kielsin ystäväni lampaan, vuohen
mun lehtipukuani raiskaamasta,
ojensin oksat päivään säteilevään
kohdussa korven kohisevan kevään!
Ma petetty! Ken teki mulle tään?
Haa sinäkö, sa häijy hanko-nainen,
mi istut tuossa lapsi rinnoillasi
tuijottain kylmän-kypenöivin silmin
mun tuskaani? Vai etkös? Mitä nään:
sa kyynelöit, on katsees niinkuin lasi!
Niin on kuin sull' ois tuska samanlainen
kuin minulla, sa itket kera mun!
Tuon nähnyt lienen jossain tutun pään...
Siit' on jo aikaa vierryt. Luona takan
kyyröttäväisen kyyssäselän akan,
tuon madonlakin rypyttyneen alta
nyt tunnen tytön kotitanhualta...!
Hyväili mua käsi pienoinen
kuin tuulen henki, siipi perhosen,
suu sulommin kuin leivo liverteli.
Hän jotain korvahani kuiskas silloin
kuin oisin ollut hälle suuri veli...
Nyt kaikki kaukomuistot tulvaa esiin
kankaalta kukkivalta suvi-illoin,
kun päivä laski laulavaisiin vesiin...
IDYLLI
Läpi rantakortteen ja niittyvillan
ja suurien saniaisten
sa samosit,
kuvetta kallion kapusit
kuin ohutnilkkainen kauris
yli neulasmaton,
yli sammalneuleen,
laelle korkean harjun.
Kaikk' kumarsi sulle:
ylpeät kurjenmiekat
ja lempeät linneat
ja valkeat, neitseelliset metsätähdet,
ma kumarsin enin.
Kaikk' uhrasi sulle:
käet kaikki kultia kukkui,
pyhä pihlajapuu
pudotti helmaasi marjainsa purppurasateen,
ma viittani väljän
astinlaudaksi levitin jalkaisi pienten,
nostin viileän viuhkan
leuhkomaan hipiäs lunta
ja kutries kultaa.
Mut sull' oli salaisuus.
Kun käet kukkui,
sa kysyit:
»Montako vuotta saan minä odottaa häntä,
montako vuotta saan minä rakastaa
häntä?»
Ja mulle sa kuiskasit:
»Tahdotko, koivuni, kasvaa
onnen orreksi hälle?»
»Kelle?» ma kysyin.
Silloin sa piirsit
lempesi ryöstäjän nimen,
tuon liioin lemmityn nimen,
rintaani syvään.
MUODONVAIHDOS
Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet,
sa päivänkukka lauhain laaksojen!
Oi, vaimo, ota poltostani puolet,
sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten!
Jo sisällön sain kuolon tuskahan,
nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin,
ma synnyin morsioksi salaman,
ma että kerran tuleen heitettäisiin.
Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi.
Kaikk' elon nesteet suonistani pois
ma antaisin, jos lämmön sulle sois
tää loimoni, sa valju kumppani.
Oi onnen unelmaamme särkynyttä,
mi syntyi öissä leudon kevätsään,
kuss' ennen ylenimme ystävinä.
Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä?
Lie mieles valkeempi ei lieden syttä.
Kuink' armahastas jouduit eksymään?
Mies kelmee, musta niinkuin paholainen
sisälle kompuroi ja kiroaa,
vuoteelle rötkähtää ja kivust' ähkää.
Kuin lehti vaimo kalvas vavahtaa:
»Mies parkani, sa taasko, joko taas,
litviikkis viinaan heitit kaikki tyyni?»
Oi ihmistä! Kurjuuden mitta nähkää,
mun heikot, kapinoivat kudossyyni!
Sa muistojeni kenttäin keijukainen,
tuo on hän siis, hän, haavekuninkaas,
jot' uskollisna uotit kesäst' kesään,
nokinen hirviö, mi hoippuu pesään
tuottaakseen tuskaa, itse kärsiäkseen!
Niin häntä vihaan kuin ma sua lemmin.
Sa miilun-musta mies, miss' aikaisemmin
jo hahmos näin? Haa, ma tunnen sunkin!
Minussa kuvaista on vähän kunkin.
Saan kuolinhetkess' aavanäköisyyden,
mun sydämeni sairaat hermosuitsut
kaikkeuden kaukoputkiks kamartuu.
En ole entinen, en aine, puu
ma enää, olen poltto, tuli itse,
liekitsen unhoituksen uumenitse
maapallon sisällä, maapallon päällä.
Minusta orpo osa vain on täällä, muu
muualla...
Niin, sinut näinkään missä?
Se jossain oli niinkuin helvetissä
todellakin. Se oisko ollut unta?
Todellisuudesta se todellisin
tuo oli näky; pauke, ryske sen
niin luonnonvoimassansa valtainen
ja vihlova kuin juur' ois kiireimmillään
maailman luomispäivä ollut pisin.
Ma siellä valtaa käytin, säädin lain.
Ja musta mies, mi tuoss' on viimeisillään,
myös oli yksi orjajoukostain.
VALTALAULU
Sirisee sirkkelit,
väkipyörät vonkuu,
puskurit puhkaa,
vikisee vintturit,
rätyporat räiskää,
jytisee juntat,
maasuunit hohkaa.
Tuliputket, tampit,
nostoranat, rattaat,
akselit, raamit,
mutterit, nastat,
muotit ja hormit,
kasarit, sorvit,
survimet, purnut,
letkut ja pumput,
vihloo ja vinkuu,
jymisee, jytkää,
sähisee, sylkee
hikeä, tulta,
hehkusile-siimaa,
meltoa kuonaa.
Savunielut tupruaa,
säenhatut säihkää,
kohisee kourut.
Touvit ja hihnat,
puomit ja vitjat,
pollarit, puoshaat
narisee, kolisee,
litisee, läiskää.
Kiilat ja pihdit,
meisselit, sierat,
kiertimet, koukut,
kammet ja kairat,
järsii ja jyrsii,
kerii ja kehrää,
katkoo ja murtaa,
pistää ja loikkaa,
hyökäsee, hytkii,
laatii ja laastii.
Painakaa paljetta,
mustat miehet,
ontelosilmät,
tahtoni orjat!
Kaivakaa hautaa
haaveenne maata,
luurankolaumat,
elämän narrit!
Isoan, janoan
uhreja uusia
Mammonan myllyyn,
pääoman pätsiin!
MUSTA MIES
Ma orja oon musta vain muodoltain:
lyö vapauslieska mun rinnassain.
Kone kultainen,
raha rautainen!
Sa valtias oot, mut vapaa et,
epäihmistä, Baalia palvelet,
lait luonnon sa muokkaat lännestä itään,
mut ihmisen sielusta tiedä et mitään!
Omaa kuoppaani käsket sä kaivamaan.
Mut sielu, mi syöksyvi haudastaan
on hirmuinen,
ja vauhti sen
niin huima kuin pyörien huimaavien,
tulipurkaus outojen onkalojen.
Sitä vuottaen, kuin pirunpartio parhain
pidän vahtia portilla kuoleman tarhain!
JUOMARIT
Ken tulesta haastoi? Me oomme tulta,
vahingonvalkeita, sanotaan niin
mieliksi teille, joilla on aatteet
maha mahtajan saada ja käskijän vaatteet,
levoss' autuaass' siittää sortuvaa sukua
ja päästä kunniapatsaisiin!
Me puhumme puhki: multa on multa,
ja ruumis on ruumis, siitä ei lukua.
Turhuus on turhuus ja saasta on saasta,
madon ruokaa on kaikki, mi tullut on
maasta!
Te näätte, me käymme rääsyissä näissä
ja luulette, että myös sielumme täissä
on niinkuin teidän ja tuhanteen kertaan
maan liejuhun vyölty ja rihkaman
mertaan.
Te itkuamme ilkutte »elämän yöksi»,
kun emme voi koukkuhun konnien ryhtyä,
pelionneen, jot' uskotaan »elämän työksi!»
Me kaihdamme aivonne ahkeraa koppaa,
hyvearpajaistenne metallinoppaa,
älynaamiaistenne paperilyhtyä.
Ei houkuta meitä ei lyhty, ei liesi.
Oi ihminen, maantielle hyljätty miesi,
kuink' on hän onnessa kurja ja vapaa!
Pelikaani hän on, mi lemmessään
pois sykkivää syöttävi sydäntään
joka orvolle, jonka hän turulla tapaa!
Yö meidän on hetki. Kun kaupunki musta
piripintaansa myöten on haukotusta
ja tylsyyttä täynnä, me nostamme päämme.
Me kuninkait' oomme, me leikimme lasta,
me tempaamme tapparan taivahasta,
me poimimme tähtiä, Jumalan näämme...!
Ken Jumalan näki, on kuoleman oma.
Elon kankaan ei ainoa sauma, ei loma
hävitykseltä säästy, ei järkemme jänne.
Krematoorissa kauneuspeijaiden palamme,
me siniselle liekille vannomme valamme!
Mi täältä on tullut, jääköhön tänne!
Mut ylpeään kätketty untemme uhkaan,
on Phoinix lintu, mi syntyvi tuhkaan.
Kun raunioin kytevi maallinen majamme,
me tulisilla vaunuilla taivaalle ajamme!
Ken surmaan ei syöksyis' miekkoinen, jolla
on onni kuoleman voittaja olla!
EXCELSIOR
Ylistetty ollos
kirvelevä kirkkaus,
häviön hirmun
ajaton tiima,
hukattu minuus!
Loimuan, hehkun
lämmittääkseni
miljoonia.
Kypeniä kylvän,
tuskaa ja turmaa,
valaistakseni
ihmissieluja
tarkoituksesta elon.
Tätä on elämä:
olla ei kukaan, mikään,
vain elementtien laki,
vain elektroonien
karkelo karehtivainen,
atoomin koteloon
kehrätty ajatus,
mysteeri maailman.
Hävittää, hävitä,
iskeä tulta
kyljestä luonnon kylmän.
Kuoleman äyräät,
katoovan rajat,
eläville näyttää.
Poroksi polttaa,
muuttaa muuksi,
vaivaten vaihtaa
hengeksi aine.
Tuhota itseys,
silta, mi liittää,
silta, mi erottaa
luonnon ja Jumalan.
Ylistetty ollos
kirvelevä kirkkaus,
häviön hirmun
ajaton tiima,
hukattu minuus!
HIILIKUVIA
SPARA
Renessanssi-tarina
»Hei, joutukaatte katsomaan,
kuin noita Sparaa poltetaan!»
Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä
laidalla autiolla vanhan Rooman,
miss' synkkäin, laakain talorotteloiden
vain rupisammal-seinät huutoon vastaa.
Anakoreetti Martianus Mykkä
on kolkon tienoon öisten kujien
ainoa kulkija. Hän kiirehtää
sen kivityrmän rauta-aitaa kohti,
miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo
viimeistä tuomiotaan aamunkoissa.
Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet,
ma vaiennut oon armon ajast'aikaa
jo viisi neljättä, mut äsken Herra
on kirvoittanut sanan salvan multa.
Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme
Jumalan, salpa noidan sopen
avatkaa mulle, jotta kielen kanta
virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle
sais armost' taivaan!» Haukottelee
vahdeista toinen, toinen naurahtaa:
»Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö
ja tulla turisemaan taivahasta
ämmälle, jok' ei parempata pyydä
kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa
myös sinne passitetaan. Kyllä maarin
sun irroitetun kieles jaaritukset
ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden
voit oiti saada!»
Liekehtivin silmin
paaspermannolla istuu velhonainen,
huojuttaa ruumistansa, vaikenee.
Myös vaikeneepi Martianus Mykkä.
Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies:
»Et noita ole, annan autuuteni
sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon,
salaisuutes... Pikemmin marttyyri
ja hurskas uhri olet, oi Aspara!
Mun tunnetko sa vielä?»
Spara nyökkää;
suun viivaan katkeraan käy hymyn kare:
Ȁl' anna autuuttasi, Martianus,
mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois!
Jos en lie noita, lienen pahempi.
Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat
nuo Helvettihin ratsastavat kaikki
minuhun verraten. Se totta on.
Mun rippi-isäni sa olit muinen
elämän aamunsarasteessa kerran...
Eloni sammuessa ryhtyisitkö
nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin:
paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan
rakkautta kristityn ja uskallusta
lainaamaan sielus lokaviemäriksi
mun mustain tihujeni, joiden riena
räikeempi on kuin mitkään rippituolit
on konsaan kuulleet taikka kenkään
ees kuvitella voinut ihminen.»
»Enemmän syytä hartioilles lasket
kuin katumus ja nöyryys kristityn
velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies.
»Mut pateriks mua ällös nimittele,
se arvo muinainen on, joka sopi
nuorelle silloin fariseukselle,
mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä
niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty
tuost' onsikuorisesta ristinpuu,
viis neljätt' ajast'aikaa sitten... Siitä
ma ast' oon vaiennut kuin veden kala
pohjassa lammen.»
»Miksi, Martianus?»
»Kun käydä täytyi itse kärsimään
mun ensin, vasta sitten kärsineitä
muit' opastamaan, ensin tulla itse
syyn, synnin tuntoon, vasta sitten
toisille syntein anteeks' antamusta
julistamaan. — Sinua, oi Aspara,
ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän
ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin
ojennusnuoran ankarimman mukaan
kun sulle suosittelin, kostamahan
hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus,
sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi,
ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat
rikoksia, joit' ovat toiset tehneet,
puolesta outojen, joidenka tuskast'
et tiedä mitään.» — Sanas iski
kuin kirvelevä totuus iskee tunnon,
sit' tuumimahan painuin kohtuun korven.
Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit
mun säädettäin, mi oli Jumalalle,
ei ihmiselle...»
Spara hymähtää:
»Niin, menin luostarihin!»
»Aivan niin.
Jumalan sijaisena kunnioitit
sa riitamiestäs, miehes murhaajaa
ja omaa raiskaajaasi — paavia.
Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli,
nyt myönnän sen, syntiä sovitit
sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit
pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle,
naissyömmes jota käski kammomaan.
Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt'
oot paennut, se inhimillist' on.
Mut karannutta nunnaa raaka rahvas
kierosti katsoo, siitä noidan maineen
oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko
myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka
se itse vastaas vaikeammin rikkoi.
Eniten rikkonut oon sentään minä,
mi kahlein liikaraskain kammitsoin
sun lapsensielus viattoman silloin.
Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta
ja sovittamaan, jos voi sovittaa
elämäll' elämää, mi hukkaan meni.
Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä.
Pakene, lapsi, kaapu ota tää!»
Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara:
»Erakko parka, en ma eilinen
laps ole enää. Viisi neljättä
sun vuotta vaietessas vanhenin
myös minä hiukan, opin oudot taiat...
Sen verran velhon vikaa minuss' on,
ett' aina oman tieni Hornaan löydän!
On hetki lyönyt, pater Martianus,
mun tili tehdä kanssa elämän
ja kuoleman. Mut noitaroviolla
ei koskaan soviteta syytä Sparan,
siit' ole varma, siitä pidän huolen
ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi
minua nimitetään kansan kesken?
Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden
lukenut kirjast' olen unisumun
ma kuolinhetket varmat kuoleville.
Ei lemmon lentimiä siihen tarvis,
omalla oveluudell' ansainnut
oon taidon tään: uhrini itse tapoin
hetkellä sovitulla! Mitäs sanot?
Jo kauhistanko sua tarpeheksi?
Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta
jo ohjaellut Styxin virtaa alas,
kuink' en ma osais itseäni syöstä!
Vapiset puheenparttani sa julmaa
ja pakanallista tuot' et todeks usko!
Et oitis älyä! Annas kun kerron:
Salaisen _Pyhän Nikolauksen mannan_
ma olen keksijä. Jotakin oppii
myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset
uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa
ja pirskailee. _Aqua di Napoli_
taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho:
se surmaa hitaasti, mut varmasti;
iloisen irstauden hupelot
sit' uumiensa rasitukseen ryyppää...
Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis',
kun oma myrkytettiin elämäni
jo nuoruudessa perin juurin niin,
siin' että sekos tieto hyvän, pahan,
ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui,
mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli
tapaus julma, josta poltinmerkin
pois lähtemättömän ma sain? Se sattui
Veneziassa, juur' hääyönämme,
kun gondoolissa Benedetton kanssa
me keinuimme kuin sielut autuaat,
ja ylkä morsiolleen lauloi näin:
»Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi,
suvulle kerro jälkeentulevalle:
hän sortui onnen liikakuorman alle,
kun enemmän kuin pyysi
sydän sai;
hän yhteen hymyilyysi uppos niin,
ett' oudoks kaikin kävi maailmalle!
Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden
solisee tummaan soiden lempi kuin
lepohon rauentuin
meit' Tuonen kehdoss'
unehen tuudittaisi parmahillaan
juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan...»
»Näin lauloi Benedetto lemmestänsä.
Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen,
tuo irvinaamar' itse Kristuksen,
mi kätyreineen yössä riistaa vainus
ja iski, niinkuin korppikotka iskee,
kyntensä ihmisonnen apajaan.
Tikarin terään sortui Benedetto.
Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa,
sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa
ma tuskan raivoss' silloin halveksuin;
lien singonnut ma monta herjan sanaa
suakin vastaan...!»
»Ei, et mua vastaan,»
vavahtain vastaa paimen harmaahapsi,
»vaan vastaan Herraasi ja Mestaria;
sa kerskuit: »Kärsin niinkuin
Jeesus Kristus».
»Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan:
»Myös voitko anteeks antaa
niinkuin Kristus?»
Sa haastoit, niinkuin sopi
Kirkon miehen,
mi häväistykselt' esivaltaansa
haluaa suojata ja sieluja,
karitsakatrasta tuot' taulapäistä,
min pelastus niin rihmast' ohuesta
kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu!
Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin
salaamaan saastaa Pyhän istuimen,
veisaamaan ylistystä Kirkon päälle,
sen lierolle tiara-otsaiselle,
ilveelle ihanimman ihmispedon...
Mut unohtaa en tainnut.... Täällä versoi
rinnassa rikos, rakkaus ja viha...
Elämän hylkimänä Kuoleman
apuriks antauduin... Oh, ruumiita,
kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla
ma nään...!»
Kangertain kieli noidan käy,
suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi
palavat tulta tuntemattoman
yön kraatterin, viheräin huulten viiva
kuin vilun haavan lehti vipajaa.
»Jumalan armo olkoon kanssasi,
mun tyttärein, on syntis hirmuinen,
mut edesvastuun vielä ankaramman
asettaa sille, joka sielun raiskaa,
taivasten Herra,» puhuu Martianus.
»Valmistu kuulemahan hirmuisinta!
Tai rukoile, suit' että korvat salpais
Hän, joka mykkyydellä sinut löi
ajoissa estäen näin tulemasta
avuksi sielun yössä harhaa van.»
»Sun yli voimain kävi raiskaajalles
anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä.
»Niin yht' en tainnut hälle anteeks
antaa:
mun että _hylkäsi_ hän raiskattuaan.
Niin rietas henkensä mun kietoi raukan,
ett' unohdin, ken oli hän ja minä,
ett' unohdin, ett' armaan Benedetton
viel' äsken olin puhdas vihkivaimo.
Niin hurjan lemmenliekin sytti hän
poveeni mun kuin voi vain lempo itse.
Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin,
enemmän vielä hempukoita noita,
hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä,
joill' oli iltajuhliss' isoisissa
tuon kauniin paholaisen luokse pääsy.
_Aqua di Napolin_ ma keitin heille,
paaville pyhälle taas pyhän mannan,
vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn.
En anteeks antaa voinut... enkä ano
ma anteeks-antamusta itsellein,
vain kuolla voin ma... samaten kuin itse
ma tuottanut oon muille kuolemaa...»
Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi
kasvoille Sparan, kurkku korahtaa,
yön suuren varjot ripsillensä hiipii.
»Mua ällös sure, rippi-isä kallis,
nyt olen onnellinen... Minut noutaa
nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin
elossa... Kuolema... Hyvästi jää.»
Ulvahtaa mielipuolen lailla mies,
hän kahden käden kiertää vainajaa,
min värittömät huulet vielä värjyy.
Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa,
elämää pakenevaa rukoellen
takaisin palaamaan:
»Et saa, et saa
sa kuolla noin, oi, onneton Aspara!
Ma yksin olen syyhys vikapää,
ma yksin olen rietas, valapatto,
himojen lokaviemär, myrkyn syömä.
Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön.
Mut kuka antaa enää voi sen mulle,
kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin,
ma ulkokultainen ja sala-irstas!
Äh, sua lempinyt ei Benedetto,
tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä,
ei lemmensairas pyhä pyövelisi,
mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti,
vaan minä, minä yksin sua lemmin!
Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun,
eläimen taljoiss' itse lymysin
syvimmän korven kohduss', suulla tulppa,
ma etten haastais sopimattomia
himosta synnillisen sydämeni!
Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri
elämän nurjan! Noitajuomas
suo erakolle, jolla erakkuuteen
ei enää ole voimaa. Seurata
sua halaan, minne matkannutkin liet!»
Anakoreetti Martianus Mykkä
noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato
paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon.
* * *
Jo päivän kehrä kierii korkealla,
ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin
luo rovion. Ken uhrata ei mielis
teurasta mieluist' itse Jumalalle,
tään nähdä ruutipesän räjähtävän
taivaalle niinkuin ilotulituksen!
Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut,
kuin markkinoilla säkkipillit piipaa.
Vekarat likakintut häärää, teuhaa
helmoissa nauravaisten rouvasnaisten,
mytyissä sylivauvat tillittelee.
Hivutustaudin syömä räätäli
puuseppää pulleata ärsyttelee
ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa,
tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin,
mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen,
mi muurin kupehella köllöttäin
sojossa peitsi päivää paistattelee.
Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä,
mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää
kuin kissan uneljaan ja saalisvarman...
Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen
äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen
kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa:
»On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita,
tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan,
on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen,
mi krusifiksin voimall' uhmata
pyys valtaa Helvetin ja paholaisen.
Nyt pahan vallassa hän teutaroi
ja remuaa kuin ruma henki itse.»
Venähtää pitkäks naama nauravaisten
kuin lasten, joilta rikottu on lelu,
kun rummunpäristäjä kuuluttaa:
Jo piru otti noidan sen,
jää näytös kertaan toisehen.
KALPAVELJEKSET
Keskiaikainen ballaadi
Nuo kaunihit kalpaveljekset
oli samaan neitohon syttynehet.
Sydän Signhildin vuoks löi kummankin:
Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin.
Tuli Kiusaaja luokse kummankin,
pyhän Perthin ja sankari Helmuthin:
»Mi rakkaampi liekään valloittaa,
sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?»
»Puniristin ja valkean viitan vuoks
mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks,
— noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin
ma kassapään kalpahan vaihtaisin!»
Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies
ole konsana ollut, sen Jumala ties,
mut vannoa voin: jos Signhildin saan,
hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!»
Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks,
ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks.
Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan,
ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.»
Pyhä Perth omantunnon vaivoissaan
näin huokaa: »Synkimmän pakanamaan
oman rintani yössä nyt kurja ma nään:
valan _naisen_ vuoks tein Herralle tään:
se ei Herralle kelpaa, en kelvollinen
ole rinnalle Herran ritarien,
en, ennenkuin ensin ma voittajaks saan
oman syntisen rintani pakamaan.»
Osaks Helmuthin jäivät sankarityöt,
hän taisteli päivät ja suuteli yöt!
Oli kalpaveljistä kuuluin hän,
mies miekan ja lemmen leikinnän!
Mut syntinsä vuoks, vuoks Signhildin,
pyhä Perth meni munkiksi luostarihin
rukouksin ja raipoin riuduttamaan
pois maallista lempeä rinnastaan.
Toi Signhildille se kaihoa kaks,
mut Helmuthin ties hän nyt rakkahammaks!
»Sa kuolemaan riensit vuokseni mun,
siks kuolemaan saakka oon morsio sun!»
Hän kauan vartovi kaihoissaan.
Ei sulhoa kuulua kuulukkaan;
lie eksynyt velhojen pauloihin...
Meni luostariin sulo Signhildkin.
Mut Perthin ja nunna Signhildin
sydän sammunut ei syliin luostarin:
he saakka kalpeaan kuolemaan
pois ruoskivat lempeä rinnastaan.
TALAPYA
Intialainen unelma
Käy ylväs Talapya
luo vanhan bramiinin
ja otsansa on raskas
kuin otsa tunturin,
mi ehtoon tullen painuu
Gangeksen aaltoihin.
Miks tummuit Talapya,
kuin ehtoo pilvisin?
* * *
Talapya:
Oi, vanha Vardhamana, mestarini,
mun on kuin pilven itkunraskas olla.
En ole aamuruskos entinen,
ma omaa olemustain epäilen:
minussa osaa onko auringolla
vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot,
oi Vardhamana, hurskas liiatenkin,
juur' hurskautes tekee hulluks mun
ja käskyt oppis, läsnä opitun.
Se niille käy, ne sitä seuratkoot,
joill' yhtään väliä ei kunniastaan!
Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan
myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää.
Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan,
lyö Indran liekit ilmankannen halki,
maa järkkyy, julmuus elon lait laatii,
julmuutta elo sankarilta vaatii,
ken maataan, heimoaan käy
vapahtamaan.
Gangeksen poikain kovan kohtalon
näät eessäsi. Tää hetki tärkki on,
kulussa aioonein korvaamaton:
ijäksi sortuako sudrain sukuun
vai noustako vapaiden ylhään lukuun?
Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää!
Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla
ma syöstä tuliliekin keskeen soisin,
mut muisto muusta käden pysähdyttää,
vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin:
Mit' auvoa on ihmishyvyydestä,
kun hyvää yhtään jäljelle ei jää
maailmaan tähän! Ah, en enää kestä
rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä
sun oppis orja, vanhus valkopää.
Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot,
mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot.
Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä,
maan mato halvin vaiko sankari?
Mun on kuin pilven itkunraskas olla...
Vardhamana:
Ikuisen Savitarin ihanuus
valaiskoon henkes kuilut, poikani,
elämän pinta sua hämärryttää,
elämän tieto tuskas polton syttää,
on tieto tuskaa...
Talapya:
Niin, ja tuskast' tiedon
on kärsineillä kiire, poltto pois,
suloisen sammumisen Nirvanaan!
Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois
samaiseen onneen olemattomaan
nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta
vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista
veen alligaattorein ja liskoin kautta!
Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne,
miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista
lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana,
jos Nirvanahan mua hyvyydellä
sa oisit valmistanut sammumaan,
sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä.
Mut sinä, hurskas harhaoppinen,
sa uskoit tiedon kirkastuksehen,
ikuisen syttymisen Jumalaan!
Ja niin ol' uskonharhas mieluinen
mun sydämellein myös, ma että sen,
ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle.
Oi, kerronko, mit' usein unelmoin
ma öisin pimennossa palmukeitaan,
kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin
ylitse kuu loi hopeehetaleitaan!
Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan
ma kauniimpana kuin sen otin vastaan,
inehmon ylväämpänä muodoltaan
ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan
enemmän hiukan kuin jos ollut en
ma oisi koskaan joukoss' ihmisten.
Ylevä haave, vanhus eikö totta?
Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi!
Maan kansi koskaan näin ei matalaksi
lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan
näin astinlaudaks eläinvaistojen!
Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän
katseeni nostain liian korkealle,
oi Vardhamana, siis suo kärsivähän
rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan,
sa, poikani, et näe kirkastusta
maapallon tään, se saapuu sentään kerran;
jos yö nyt yllämme on kuinka musta,
se saapuu!» sano niin!
Vardhamana:
Ei milloinkaan,
poloinen poikani! On luonto maan
lajissaan muuttumaton kuin on laadut
eläinten, joiden kautta matkata
saa sielu; hengen on se majoittaja,
määrätty sille suotu mitta, raja,
mihinkä nousta, mihin laskea.
Vain sielu sen on ikikiertäväinen
halk' avaruuden, tähdest' tähtehen;
kerällään kiitää sielu ihmisen
maailman sieluun yhä kirkkahampaan...
Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan
käy sormi Jumalan ja täyttää sen,
mut siellä... täällä ei...
Talapya:
Oi, Vardhamana,
maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa,
niin maata rakastan, on äiti mulle
sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle
tohdinko ilmaista ma kurjuuteni:
tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni,
amritan nestettä ei suonissani
lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa
ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon...
Tää ajatus, oi taivas paratkoon,
mi sua kauhistaa, mun usein valtaa;
tää salasynti on mun suurimpani:
epäilen sielun kuolemattomuutta.
Jos ihmishyvyyttä jo epäilen,
miks uskoisin ma silloin ikuisuutta
ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna!
Mua auta, saat mun koetukselle panna!
Tai parempi, jos voisit todistaa!
Oi todista, ett' tähdest' tähtehen
vaeltaa sielu vapautuva saa!
Vardhamana:
Sa sydämestäs toivoisitko sen?
Talapya:
Ma toivonko? Voittoa taistelun?
Jos Luojan sormi tarttuis toivoon
rampaan,
kuin äsken lausuit, koskaan
palavampaan
se koskis ei kuin toivohoni mun.
Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa?
Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa,
purs' inehmon? Kas siinä kysymys!
Vardhamana:
Kysyykö liuta muuttojoutsenten
lähteissä poikki valtamerien,
siintääkö outoin vetten takaa maa
ja tokko siipi hauras kannattaa?
Ne lentää vaistoansa seuraten
ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan
kaihossaan kaikkeuden Jumalaan!
Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden.
Ikuisen Savitarin ihanuuden
nään säteilevän tuskastasi tästä:
Mit' en voi minä, ei voi inha maa,
sen oma kaipaukses todistaa.
On sielu luotu koti-ikävästä
ikuisen syttymisen Jumalaan.
Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!
* * *
Käy hiljaa Talapya
kuninkaan kartanoon,
luo solisevain vetten
ja palmuviidakkoon.
»Vain ikuisuuden silta,
vain kaipaus ma oon!»
hän huokaa, päänsä painaa
kaihoisaan haaveiloon.
SPLEEN
TERHENLEIKKI
Oi retkeämme yössä harhaavaa!
Unehen vaipua, unesta nousta
ja unta muistella tai toivottaa
sit' tulevaksi, siin' on ihmisosa,
polvesta polveen yhä uusiintuva.
Halk' usvan aamu iltaa tavoittaa.
Niin elo kaikkinensa katoaa
kuin tyhjä terhen, hullu hourekuva.
Lyö lumilaine halki kevätsään.
Ol' ennen onni elää turhan vuoksi
ja tyhjää kurkoittaa, nyt ikävään
ja yrmyyn saa mun ilma, maa ja taivas
ja yö ja päivä, eljet veen ja jään,
tää elon terhenleikki aina sama,
tää sielun kaipuu irti itsestään,
tää uni ikuisemman rauentama.
JÄINEN MAA
Kun marto maaliskuinen
maan yllä soittelee,
niin sydän tuiretuinen
kaihoonsa raukenee.
Taa hankein, sinivetten,
pois taivaanrannan taa!
Niin kauas, koskaan etten
tään helmaan enää saa.
tään kalsan maan, mi hyytää
jääks' ihmiskohtalon!
Näin sydän parka pyytää,
onnelleen uskoton.
Sa inha maa, sa suurin
lahjoista jumalten!
Oon orjas sydänjuurin,
ah, elinkautinen!
SUURET SANAT
Totuus, oikeus ja vapaus,
hyvyys, kauneus ja rakkaus,
nää aatokset kun ihmisparka keksi,
hän silloin itsensä loi ihmiseksi!
Mut unessansa vain! Ja herättyään siitä
hän enää muistanut ei uniansa niitä.
Pois hukkuneet nuo oli onnen häivät,
vain suuret sanat huulillensa jäivät!
ELÄMÄN EEPOS
Hipas nuoli Sallimuksen
kättä purjehtijan nuoren,
rikkoi venhon valkokuoren
kesken kilpapurjehduksen.
Satutettu maan ja taivaan
manas polttehensa vaivaan,
ryöppys tuska niinkuin koski,
kyynelvuona virtas poski.
Karttui kovaa toisen verran.
Taistelussa toisen kerran
Tuima tarttui marhamintaan
sotaorhin, — syvään rintaan
kalpa painui kahvaan saakka...
Tunnottomaks tuskan taakka
uhrin hartioilla suli.
Sanattomaks sairas tuli.
Valita ei huulet vakaan.
Tyyni rinta
niinkuin pinta,
eikä silmään
nouse kyynel ainoakaan.
SUON HETE
Taivasta laakeaa punaviiva kiertää:
hallaa ja suota.
Sais olla usko, mi vuoria viertää
nähdessä tuota!
Päiväsen perholle yö kova kostaa:
suon hete soutaa...
Itse ken itsensä suosta voi nostaa!
Vajota joutaa!
PÄIVÄN RINTEELLÄ
On hepoin lautasilla rasvalammet.
On kulhot kukkuroillaan, sarvaat, sammet
ja lahja-aamit viinitarhojen
saa riemun remuun ihmis-eläimen!
Ma nään: he kaikki viihtyy maassa tässä,
sen nautinnossa mullan-väkevässä.
Ma yksin vain, ah riutumahan jään
maan korkeamman koti-ikävään.
Ja henget hetken pientä sotaa käyvät,
he turhan tuskan vuoksi hämärtäyvät:
kurkoitus vallan, kullan, kunnian
kuin kulo syöksyy halki maailman.
Ma nään: se heille täys' on onnen määrä,
aurinko ajan, mulle yksin väärä,
yön tyhjä vilkkutuli. Elämään
ma muukalaisna muutin, siksi jään.
KUMMITTELIJA
On suruni hedelmätön,
ääretön ja hedelmätön
kuin meren hiekka.
Se painaa kuin erämaa,
tuo risatautinen,
näivettynyt rintalapsi
maaemon sydäntä painaa.
Se on kadottanut ruumiin,
ajan ja paikan rajat,
elämän ääriviivat;
se on kuin rauhaton sielu
kuoleman jälkeen,
utua, sumua,
läpikuultavaa pilveä,
ei mitään
ja sentään jotain,
jonka olemassaoloa
ei voi todistaa,
pimeää ikävää,
taika-uskoa,
joka autioittaa talon,
ruostuttaa kalman kädellä
oven salvat ja saranat
natiseviksi,
silaa seinät ja lattian
kuihtumuksen pölyllä,
kutoo akkunoihin
lukinlanka-uutimet,
tuo pihamaalle pitkän
auringonpimennyksen,
tukehduttaa rikkaruohoon
kukkivat ruusulavat,
uuvuttaa unikkojen valtaan
nousevan elämän laulua
laulavat laihot,
luo kuoleman puutarhan
ympäri lumotun linnan,
vetää, vaivuttaa
varjojen, aaveiden
valtakuntaan...
MYÖHÄINEN ONNETAR
ENSI PEIPPO
Mi soitto päällä kaupungin?
Liverrys peipposen!
Ylitse kivimuurien
ja katu-asfaltin
se soi kuin kutsu keväimen
ikuisiin riemuihin.
Valvatti aamun hattaran
ja metsäin pimennon,
tuoksuista nuoren nurmikon
ja ahdepellavan
sun laulelosi luotu on,
laps laajan taivahan.
Niin saavut pieni peipponen,
vank'akkunamme taa
kuin itse suuri äiti Maa
kerällä kerpojen.
Laulaissas ruusut puhkeaa
puutarhaan sydämen.
IHMEIDEN YÖ
Yö kuultaa ohuin valoin.
Maa uumoaa...
Ma katselen
taa ruudun, jonka siniparketille
on uinahtanut iltaperhonen,
ja haastan sille:
»Kuin voit, kuin voit, noin hiushienoin jaloin
halk' elon vaeltaa?»
Vipeltää virin myötä
tuoss' ahven veen;
kuin patjoillen
se syliin syvyyksien upottavain
käy lepoon kyljelleen...
Ah, miss' on avain
ihmeiden valtakuntaan! Koskaan yötä
tään laista nähnyt en!
Miks, Luoja, luonut olet
mun aineeseen?
sit' enin imehdin.
Kas, yönä tällaisena täytyis voida
veess', ilmass', eetterissä karkeloida.
Tuolt' tahtoisin
ylhält' Uranialta unten solet,
täht'onnen seppeleen!
MYRSKYLINNUT
Suolaisen tuoksun ja pilvet tummat
yöviri aavalta toi.
Myrskylokkien liudat summat
riutoilta soi.
Ulapan aallot korkeina käyden
vaeltavat laulaen pois.
Rotkosta luolamme ahdinkotäyden
päästä jos vois!
Merta ja ilmaa halkovi haaksi
rotumme rohkean tään,
sentään se orjana maatuvi maaksi
tyrmässään.
Sentään se parhaansa painua antaa
kalpeaan katveeseen.
Missä on siipi, mi kahlitun kantaa
vapauteen?
Tiedän ma linnut, jotka ei pelkää,
tottele kahleita maan,
vyöryväin vetten salpaus-selkää,
pahuuttakaan.
Tuuli käy tieltänsä rannattomalta,
raskas on maa.
Miel'kuvain linnut, ahdingon alta
lentohon lehahtakaa!
Myrskyssä myrskylintujen lailla
paikkanne on.
Teille on uskottu kuoleman mailla
henkemme kuolematon!
KUUN SÄDE
Kuun säde tunkee läpi uutimen
ja kuvailee
mun seinälleni laulun hopeisen,
mi vaikenee.
Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi
yökeijujen
ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi,
ah, kaiken sen!
Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun
ja yllä veen
haaveiden venhoset — ja kaiken muun
pois virranneen —
tarujen sinisillat, kirjovyön
ves'kimmelteen,
mi haihtunut on niinkuin kaste yön
maan helteeseen...
Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää,
min kovaa koin.
Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää,
mit' unelmoin!
HARMAA LINTU
Välkkyisän pilven vanaa,
sinisess' usvass',
ui pursi purjein harmain
kuin suuri, harmaa lintu,
mi siivin väsynein
pois elämästä liukuu.
Yön untuvainen kuorma,
murheinen ihanuus,
en sulle löydä sanaa.
Noin juuri, armain,
kultaiseen surun sineen
katosi sielujemme
kirjekyyhky...
MYÖHÄINEN ONNETAR
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän,
Satujen-tytti, Hyvyys elämän,
ja kantaa vienoon kevätkasteeseen
lapsuuden unelman sammaltuneen,
kun kaikk' on ohi, kaunis elonpuu
jo vanhuuttansa vaipuu, kumartuu.
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän,
Tien-opas viisas Kaikkitietävän,
ja näyttää kukkulalta kaihon maan,
jonnekka jalk' ei enää jaksakaan,
kun umpipolut öisen iljanteen
jo taittoi matkamiehen polvilleen.
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän,
Lähetti ylimmäisen ystävän
ja häihin kutsu, konsa morsian
jo kuoli lemmen liekkikuoleman
kuin lesket Intian. — Vain laulu tää
myöhäistä Onnetarta tervehtää.
ILTA
Niin tulee tumma ilta
ja aallot viihtyvät,
ja raukkaan sydämeen
kuin lampeen tyveneen
heijastaa taivahilta
yön suuret kynttilät.
Niin sammuu poltto, kaipuu.
Saa siimeen, jota pyys
helmassa heltehen
maan raukee kukkanen.
Pois tuskan hetket haipuu
siivilles, ijäisyys.
ALTTARITAULU
Kultainen kehys loistaa
valossa kruunujen,
kirkkaammin kuva itse,
tuo vanhanaikuinen.
Kuin lapsen silmä taivas
on silkin-sininen
ja punainen kuin hehku
tropiikin ruusujen.
Kuin enkelhunnut hulmuu
yöhattaraiset kuun.
Mut värähdä ei lehti
banaanin, taatelpuun.
Mut värähdä ei pinta
jääjäykän virransuun,
min partahalla seisoo
pien' Prinssi Ristinpuun.
Päin taivaan ruusurantaa,
päin iltaa sinervää,
ja enkelhattaroita
hän hiljaa hymyää.
Kuningas kärsimyksen
tää onko, lapsi tää,
mi kultakehykselleen
herttaasti hymyää?
DE PROFUNDIS
Pisar pienoinen
syliss' synkeyden,
uraani ma vuorehen syön
läpi paasien,
halk' onkalojen,
miljoonien vuosien yön.
Ah, nopsemmin
maan etanakin
kukan lehdellä matkustaa!
Niin verkalleen
minä tietäni teen
kuin tehtiin vuoret ja maa.
Uni tummennon,
laki lakkaamaton,
suru ouruveen suonissa oon,
suru maansydämen,
yht' ijäinen
kuin matka on aurinkoon.
UHRAAJA
— Sa lähdet. Ken lie lumonnut sun
hetken heitukoista?
— Sua yksin lemmin, koskaan en ma
lempiä voi toista.
— Sun lyyras mulle vaikenee. Kait
helkkää kauniimmille?
— On uhriliekki lauluni, se pyytää
alttarille.
— Kenelle uhris suitsutat, kallista
kalliimmalle?
— En tiedä: Tuntemattomalle uhraan
Jumalalle.
HUUTAVAN ÄÄNI
Kuormankantaja oon, arolaiva ja
kyntöaura aallon,
en kuorma, aarre itse, määrä matkan;
vuorelle kiipijän kaipuu, huokaus
pohjamulta-laakson,
en päivänrinne-riemu, rusko huippuin.
Vaskinen käärme ma oon, sotahuuto ja
uhripaasi korven,
en voittojuhla, kutsu eine-kelloin.
Sen, joka saapuva on, nimetön olen
enne, viejä viestin,
vain arki-airut lummekorva-kansan.
Kuolemankantaja uus, iki-autuas
uhri-Herra joutuu.
Te ristinpuunne tehkää korkehiksi!
Pitkäisen leimaus lyö, jyly pilvien
täyttymystä soittaa...
En ollut soitto tuo, vain tahto soida.
HARTAUS
On meri myrskyävä kiiraskuoro
ja ukonliekit kirkon kynttilöinä,
kun rukoukseen Luonnon alttarille
ma vaivun ankeen ahdistuksen öinä.
Oi pilvi, pilvi, sada sieluhuni
ja itke, mit' en itkeä ma voinut!
Oi tuuli, tuuli, soita rinnastani
sen mykkä murhe, jok' ei koskaan soinut!
Mut, päivän sormi, piirrä taivahalle
eloni ihanaiset ilon-aiheet,
nuo vielä suuremmat ja salaisemmat
kuin oli vastoinkäymisten! vaiheet,
niin että kerran kera aurinkoisen
tää ilmankansi hehkuis, helkkäis julki
sen kärsimykseen piilleen syvän onnen,
min sairas ihmisyys kuin helmen sulki!
Oi, Luonto, Luonto, mestarini suuri,
sa, jonk' on sielu ikivirtaa, -tulta,
omakses ota sävel sammuvainen
ja laulu, joka kesken uupuu multa!
KUOLEMAN PUUTARHA
INVOCATIO
Ma kadotin, kun eksyksissä kulin
kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne
viel' köyhempi, köyhempi kuin miks
tulin
ne hukattuain ma. Suon hänelle
perintölippahan, min matkallain
menetin syyttä, ansiotta sain.
Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa,
kuin rintaan tähtää iskut kohtalon.
Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa
kuin itkeä: se vaikeampaa on!
Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin
en voitettu ma oiskaan, hymysuin.
Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan
kuin vertaisesi voimass' olisin,
kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan,
vain naamioitus tarun kalliin,
kuin tallella ois koko nuoruutein
pään timantein, sydämen rubiinein.
On voittaja, ei vihollista mulla.
Kuin käskyläiseen elon riistäjään
ma katson, koska itse tahdoin tulla
ma riistetyksi, näkymättömään
näin saada uskon. Kaikk' on tallella:
käy linnahain, kuningas Kuolema!
NURMI JA NIETOS
Tuhlaajan palaus
Kalvahtuiko jo kanervakankaat
rakkailla rantamailla,
jossa mun murheeni muinoin lauloi
merten aaltojen lailla?
Heittikö härmä jo helmiäisverkon
syvien salmien vesiin,
joista ma muinen kohtalon virret
katselin, kuuntelin esiin?
Saiko jo varhaisen talven mykkyys
lapsuuslehtojen teille,
vaiko ne vielä tanhuja laatii
lehdille kellastuneille?
Vaiko ne valkean mättään jo tarjoo
maailman matkaajalle,
syksyn lehdelle, talven hyylle,
laululle vaientuvalle?
Kyynel
Mun silmähäni kiertyy kyynel
taas verkalleen.
Maailman matkain jälkehen sen luulin
jo ehtyneen.
Nyt salasinetiksi valheriemun
se tipahtaa
ja etsii kera uupunehen sielun
maan helmaa leppoisaa.
Se ota uhriksi, maan povi armas,
pantiksi sen,
mull' että tässä alla sammalen
on lempee vastaanotto rauhanmajaan,
sun syliis, ijäinen!
Orvokki
Sa orvonkukkani, sa siskosein,
min siksi tein, kun etsin silmää
tummaa,
min yöhön hukkuis oma tummuutein,
oi siskosein,
miks kuihdut multa pois!
Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein
ja veriruusuin, lumikastanjein,
sun sijas tyhjä ois!
Ei lohduttaa se voi,
jos rotus toistuu terin miljaardein
suv'öissä valoisissa vääräin alla,
jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu
jossakin joskus, outoin akkunalla,
kun sa, min taivas yksin mulle loi,
sa ainukainen, auvo sydämein,
mi kuollessaskin kulta-unelmat
suot perinnöks ja huulin himmennein
mua vielä siunaat, koskaan enää et
luo auki silmääs, ijäks sammuivat
sametti-sielus sanat salaiset.
Oi sydän-ystäväin, oi siskosein,
me orpotaimet elon ansar-katon
loukossa piileväiset, kuka meistä
sit' uskois, että kuolee korvaamaton
kauneus elämästä kera meidän
ja että, vaikka halki aikojen
tuikkaisi tähdet tummain silmien
ja tummat sielut sois,
ei koskaan tuota kuulu tulevaksi
säveltä, jonka kuulimme me kaksi,
niin, sinä, minä, ah — me kahden
vaan
piirissä luonnon, koko laajan maan!
Oi orvonkukkani, oi ainoisein,
miks kuihdut multa pois!
Kulkuset
Elämän jäiden keskeltä
pois unten karkeloon,
suv'illan suureen ilohon
kaivannut kauan oon.
Jo kuuluu niinkuin kulkuset
tuon yli tumman jään;
ne kehrää sielun himmeään
jääkukkain helinään.
Jääruusut sulaa, aukenee
suv'unta tuoksumaan
ja kera niiden sydämein
kuin ruusu roudastaan.
Jo oudot orhit hirnuvat
ja tuisku silmiin lyö.
Mut Tuonen impi hymyää
kuin lämmin suvi-yö.
Hän on se, unten keijunen,
mi kantaa karkeloon,
hän on se, jota kaivannut
elämän kaiken oon!
Sielunkellot
On hurmemailla marjat hurmeiset,
kuin ruusutarha hehkuu veripellot,
ja halki ilman kuulaan sielukellot
soi pylvästemppeleistä korpien.
Ah, sielut, isäin luokse mennehet,
teit' ahdistaako taakka tunnonsoimain
vai elontaistelosta yli voimain
te voititteko kruunun kultaisen?
Syyspäiväin kylmä, kirkas korkeus
kohoaa ylle kolkkoin surmateiden
ja hurmevirtain liioin virranneiden,
ne kietoin hurstivöihin valkoisiin.
Oi, silmä taivaan, suuri Sallimus,
saaneeko koskaan umpehen ne haavat
salaiset, jotka intohimoin laavat
syövytti synkkiin ihmissydämiin?
Vuossatais-sammaleinen virkkaa puu:
Kuin kalmistoilla nurmeen kasvaa haudat
yltänne heltii tuskain kahleraudat,
jää taisteloista muisto valkein vaan,
muu ihmis-erhe, -murhe unhoittuu.
Vain kaunein kaipuu, satu sankaruuden
ja uhrityön jää halki ikuisuuden
elämän kukkakuusiin laulamaan.
VEDENALAISET HETKET
Atlantica
Me oomme Atlantica,
syvyyteen syösty pallo
meressä eetterin.
Tääll' korkein, parahin,
pääseekö syömäst' toista kaltaistansa
tai irti asunnostaan alhaisesta,
tään elin-ontelonsa inhuudesta
nälässä, rakkaudessaan raatelevan!
Tääll' korkein, parahin
korkeempi onko laitumella lehmää,
mi iltaruskoon kääntää tylsän päänsä
ja ammuu pitkää eläin-ikäväänsä!
Me oomme Atlantica,
syvyyteen syösty pallo
meressä eetterin.
Kalansilmät ja leikut
Ylhäällä tuolla vesisiltain päällä
maailma jossain lienee outo, uus
ja toisenlainen kuin on meillä täällä.
Oi Outous, oi julma salaisuus!
Vain kultaleikut sieltä alas putoo,
kuolleisiin katseisiimme kuvat kutoo
seuduista, miss' on tähtiseppelnevat,
miss' soittaa suut ja korvat kuuntelevat...
Oi Outous, miks oomme mykät, sokeet
ja hyljätyt kuin huonot hylkykokeet,
me utuhaamut merenpohja-yön
kierteessä kylmän, himmeen horros-yön!
Laineiden laulavaisten hämäriin,
sylihin Syöjättären, merikyyn,
ikuisten valhekourain hyväilyyn,
veen luovivaisen joustinkahleisiin,
oi Outous, miks meidät vangiks lyötit!
Ja sentään kuultaa meille kummat syötit,
pisaret päivän, kuudanhelmet soreet.
Kohahtaa pintaan mielikuvain poreet!
Oi lemmenleikut, silmänpyynti-hetket,
himomme joita kuni saalist' ajaa!
Voi aallon-alaisien soentajaa,
kutua auringon, mi syvyyteen
kuin säderihmaa laskee hiljalleen
unelmaa, joka huntuu uintiretket,
niin että seitittyypi selvä tie!
Oi Outous, tuo mikä leijas lie?
Oot salaisuus, oot autuutemme tiellä.
Sun juoda tahdomme, kuin helmen niellä!
Käy himo hiukaisuna verihin...
Sun tahdomme, vaikk' ansa oisitkin
ja yläilmain suurin kravunsaksi!
Myös meill' on halu tulla jumalaksi
ja saada kylmiin suoniin tuliverta
ja kaikki tietää, nähdä taivaankaaret,
nuo kaukaa liekehtivät satusaaret,
valkeemmat vaahtoja, kirkkaammat merta!
Oi taivaan tuli, tähti elämän,
nyt juon ma salaisuutes välkkyvän!
Oi kultaleikku, kuolemani mun,
ken olit, hourekuva hirmuinen?
Elävä sydän syösty koukkuhun
kuin minä, kärsivä kuin minäkin!
Jos en ois kylmä niinkuin vesikyy,
mua ensi kertaa kauhistaisi syy:
miks on tää tehty ja sen teki ken?
Ja ennen henkeä jos sielu pois
mult' ei ois otettu jo syntymässä,
uus' tuntematon tuska eess' ois tässä
ja surmaajaani suurin sääli ois!
Mut tähän uupui multa uintiretki,
jäi aistimatta ilmain avaruus.
Oi kivun väike, elon viime hetki,
oi Outous, oi julma salaisuus!
SINITEMPPELI
Jäävuori ankara, jylhä
alas aaltohon tuijottaa
väkevämpi kuin korkein kuohu
ja kuollut kuin hautausmaa.
Sinitemppeli, kappeli kuolon,
kuka kellojas soittaa saa?
Sinitemppelin papitar nuorin,
jääimpynen iljanteen,
helohelmenä liukuvi hiljaa
alas äyräille vellovan veen
ja huokaa: »Ma luoksesi mielin
sylis pehmeän syvyyteen!»
Ja vaahtojen sulho vastaa
sumusammale-paadeltaan:
»Ijät kaiket on kaihoni ollut
Sinitemppeliin korkeaan.
Mik' autuus hymytä hyynä
ja lempiä kaltaistaan!»
Jääimpynen helmensä hukkaa
yö-kylmihin kyyneliin;
veen haltia vangiks juuttuu
häähuoneensa salvoksiin.
Käsvarret ei vaahtiset yllä
Sinitemppelin morsiamiin.
Jäävuori mahtava mykkä
ylös uhmaten nostavi pään.
Taru tietää: se särkyvi kerran
hääkellojen helinään:
kun vaahtojen sulho kaulaa
pyhää temppelin-impyistään.
DIES IRAE
Taivas kuin veri pudottaa tähtensä
niinkuin viikunapuu,
mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä
karistaa.
Ryskyvi maa kuin laiva, mi
haaksirikkoutuu.
Tulella täytetty meri käärmeitä,
skorpioneja oksentaa.
Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina
liekeissä laukkaa.
Kuin saviastia hauras on
sukukuntien työ
hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran
suitsevan vihan
enkelit kantaa. Mureni muumion
lailla muodot lihan,
varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta
ken auttavi raukkaa!
Kuolevan perhosen siivin lepattaa
sen tuska ja lyö.
Voi merkkejä taivaan!
On viimeinen yö.
Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan
laivaan?
Esirientäjä
Mun sieluni,
sa horjuva, kelmeä varjo,
mihin joudut sa? Mikä kohtalos on,
sa ruoko kalpea,
juureton,
taitettu hetkestä pois,
ikuisuuden auringon
ijäti paahtavan alla,
sa pursi sokea,
syöksyvä synkkää
Tuonelan jokea
valtamerelle
rannattomalle,
sa lintu pieni
ihanuuden murtuvan
sulkapeitossa
helkähtävässä,
harhaava yksin
puutarhassa yön,
Kuoleman sypressi-lehdossa
äänettömässä?
Mihin joudut sa,
mun sieluni, sieluni?
Demoonit
Palkovenhot
määrättä kiitävät,
myrskyhyn hajoovat,
iltaperhot
liekkeihin liitävät
tyhjähän vajoovat,
tomuhiuteet
mullassa nukkuvat,
pimeään hukkuvat,
tuomitut ootte!
Sielut
Aurinko ajaton,
taivasten taatto,
valkaise meitä;
valtameri rajaton,
kannata meitä:
luoksesi palaa
aaltojes saatto;
Tuonelan vuoksi,
virtaava lähteestä
pohjattomasta,
tuudita meitä
kuin vakaista lasta
liekussa kehdon!
Ääretön yö
iki-vehreän lehdon,
suo meille siimes,
suo meille rauha!
Kaikkeuden Jumala,
maailmojen Luoja,
taivasten taatto,
suo meille rauha,
suo meille suoja!
Keruubit
Kuin aurinko maan,
elon päivien pää,
pois vyöryen pitkältä radaltaan,
alas laskeissaan
sädevaippahan jää,
luo loimujaan
ihanaisemmin kuin milloinkaan
tulipurppurassaan,
majesteettina maan,
niin sielutkin vanhurskaiden
pois kirvoten
tomukuorestaan
tulivaunuissaan
ylösnousevat, sammuvat Jumalaan
ikileimuavaan.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYHTYLASIEN LAULU ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
