Lohilahden opettaja : Romaani

By Juho Hoikkanen

The Project Gutenberg eBook of Lohilahden opettaja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lohilahden opettaja
        Romaani

Author: Juho Hoikkanen

Release date: June 19, 2024 [eBook #73871]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1922

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOHILAHDEN OPETTAJA ***





LOHILAHDEN OPETTAJA

Romaani


Kirj.

JUHO HOIKKANEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.




I.


Norolan torpan tuvan peräseinällä rämisti kello tomuisesta kohdustansa
kuin yhdellä henkäyksellä syytäen kolme kiireistä lyöntiä.

Takkakivellä torkkuva kissa kohoutui jaloilleen ja alkoi pestä pyöreää
viiksiniekkanaamaansa. Sitten se laskeutui siitä alas ja käveli
kuulumattomin askelin ovelle, naukaisten pitkään ja pyytävästi.
Odotettuaan turhaan ulospääsyä mirri hypähti kevyesti karsinasänkyyn.
Siinä aikansa hyvämielisenä hyrrättyään ja harmaata lammasnahkapeitettä
kynsin kouristeltuaan kissa yht'äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi,
määrättyyn kohtaan tuijottavat silmät alkoivat palaa, ruumis painautua
matalaksi ja takajalat yhä kiihtyvällä nopeudella vuoroin nousta ja
laskea kuin ponnahdustukea tunnustellen.

Melkein samassa, kun kissa oli tehnyt hyökkäyksensä, kimmahtivat
molemmat sängyssä nukkujat istualle kuin komennon mukaan, silmät
harrissa ja unimielissään kuulemansa mölähdys vielä kaikuna korvissa.

"Herra taivaan! Mikä kauhea kiljaisu se oli?" sai emäntä Vilhelmiina
vihdoin kysytyksi.

"Hm!... Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin
unta", vastasi ukko Jere.

"Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä... Mitä kauheita näkyjä
oletkaan nähnyt?"

"Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta
katsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä
käpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin."

"Karhu...!"

"Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä,
huohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani
raskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä... On kuin vieläkin pedon
hampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani."

Jere sipaisi vaistomaisesti kaulaansa, vilkaisi hätäisesti kastunutta
kämmentänsä ja säikähti niin, että ruumiinsa hieman vavahti. Pitäen
kättänsä kuin kuvastinta edessään ukko sai miettiä hyvän aikaa,
ennenkuin asia hänelle kirkastui.

"Kissa perhana!"

"Olipa se aamusiunaus", huomautti Vilhelmiina nuhtelevasti. "Vaan onpa
hyvinkin voinut olla vallaton poikakissa tässä nahkasilla leikkimässä
ja se sitten unissasi karhuksi kaavautunut."

"Leikkimässä...!"

Jere pisti kätensä vaimonsa eteen.

"Onko tämä mielestäsi leikkiä?"

"Verta!" huudahti Vilhelmiina ja kääntyi katsomaan miehensä kaulaa.
"Ohhoh, hohhoh!... Niinkuin oksakarhilla olisi ajanut hyvin muokatun
peltosaran halki, jossa joka piikin piirto näkyy suorana viivana."

"Onko kaulassa montakin verinaarmua?" kysyi Jere.

"No juuri yhtä monta kuin on kynttä kissan käpälässä... Mutta minkäs
kuusen takana se karhu nyt piileksii — kss, kss..."

Vuoteella yhä rinnan istuen aviopuolisot katselivat etsien ympäri
tupaa, mutta kissaa ei näkynyt missään.

"Ääh, lurjus!" huudahti Jere vihdoin ja heristi kädellään uunille,
jonka harmaasta hämäryydestä loisti kaksi pelokasta, vihreänpalavaa
silmää.

"Sinä, sinä, parrinaama... vitsaa sietäisit", oli Vilhelmiina
toruvinaan suin sormin.

Mutta kun hänen äänensävynsä rangaistuksen asemesta lupasi
pahantekijälle täyttä anteeksiantoa, oli se riittävä aihe palauttamaan
Jeren myrtyneeseen mieleen erään perheessä jo pitkän aikaa epäsopua
aiheuttaneen asian, jonka hän tässä kissahöläkässä oli hetkeksi
unhottanut.

"Sietäisitte vitsaa kaikki", sanoi hän odottamattoman jyrkästi.

"Ui-ui!... Mistä hyvästä?" oli Vilhelmiina hätäytyvinään.

"Tässä töllissä ovat kaikki kynsin hampain minua vastaan — kissasta
alkaen akkaan asti."

Vilhelmiina vilkaisi salavihkaa mieheensä. Hänen sydämeensä läikähti
säälinpuuska, ja tuntien tarvetta jollakin tavoin osoittaa hellyyttänsä
hän pyysi:

"Nousisit ylös, niin pesisin veren kaulastasi ja hivauttaisin sulalla
linjamenttiä päälle."

"Anna olla", epäsi Jere.

"Entäpä rupeaa viemään kaulaasi kynnenvihat?"

"Viekööt."

Oltiin hetkinen vaiti. Kello löi puoli neljä.

"Olisi aika jo muutenkin noustaksesi: taitaisi olla riihiaamu", jatkoi
Vilhelmiina hieman arastellen.

"Mitäpä heistä nyt piitannen enää riihistä — riihistä enempää kuin
muustakaan", vastasi Jere ja kallistui raskaasti vuoteelleen.

Jatkamatta enää keskustelua Vilhelmiina pukeutui nopeasti, niinkuin
hänelle yht'äkkiä olisi tullut erikoinen kiire, pisti penkin alta
virsut jalkaansa ja lähti tuvasta. Eteiseen tultuaan hän laski korvansa
kamarin oven raolle ja kuunteli. Hetken kuluttua kuului sisältä paperin
rapinaa, niinkuin kirjanlehteä olisi käännetty. Hän avasi hiljaa oven
ja astui hiipien sisään kuin johonkin pyhään paikkaan.

Ikkunan pielessä istui liinaisillaan hänen poikansa Nehe, avattu
kirja edessä ja käsien varaan nojaavan pään ympäri käärittynä kostea
pyyheliina.

"Siunatkoon ja varjelkoon! Oletko ollut karhun kynsissä — sinäkin?"
kysyi äiti hätäytyneenä ensi sanoikseen.

"Minkä karhun?" kummasteli poika.

"Kun on kuin sairaalan siukka, nuppi nyytissä. Mitä virkaa tuo märkä
rätti päässäsi oikein on toimittavinaan?"

"Mitäs vanne tynnyrissä?"

"Ettäkö muka ei halkeaisi?"

"Niin kai."

"Ole tuossa...!" sanoi Vilhelmiina ja tyrkäten kyynärpäällään leikiten
poikaansa olkaan irroitti kääreen hänen päästänsä, jolloin sen alta
putosi pöydälle pyöreitä valkeita leikkeleitä. Kummastellen otti äiti
niistä jonkun käteensä.

"Perunoita... Herra nähköön, raa'an perunan viipaleita. Nämä ovat kai
sen tynnyrin vanteen tilkkeitä, vai...?"

"No, samoin kuin kylmä vesikäärekin pitävät pään raikkaana ja viileänä
ja antavat ajatuksille selvyyttä", sanoi Nehe vakavana.

"Ahaa, jo minä nyt hoksaan: ne näet ajatuksetkin kiehuvat ja vaativat
selvikkeensä niinkuin kahvikin. Ei taitaisi tähän sinun tarpeeseesi
kalannahka kelvata?"

"Onhan nyt sentään ero äidin ja minun keitoksilla", sanoi Nehe.

"Onpa tietenkin... Lapsi rukka, liian olet ollut ahkera, koko pitkän
kesän. Olen sinua monta monituista kertaa penännyt, että tuolla
lukemisen siivolla vielä menee päässäsi puurot ja vellit sekaisin.
Tässä nyt ollaan. Mokomalla tutkimisen ja viisauden määrällä pitäisi jo
pönttöön päästäksesi — ja nyt olet vasta siminaarin kouluun pyrkimässä.
Lienetkö viime yönäkään saanut unta silmän täyttä?"

"Kylläpähän sitten maan alla..."

Äiti katsoi hellän kunnioittavasti poikaansa, ja hänen silmänsä
kihosivat kosteiksi.

"Niinpä kyllä, onpa siellä sitten aikaa lepäillä vaivannähneen.
Heittäytyisit nyt kuitenkin pitkäksesi ja koettaisit nukkua; edessäsi
on suden taival, siminaarikaupunkiin on pitkä matka."

Äiti otti kahvipannun kamarin uunista sekä tuohisen kahvirasian
seinäkaapista ja meni ulos. Kuuleansininen avaruus kaareutui korkeana
hänen yllänsä, ja tummanvihreällä pihamaalla kimmeltävä kastehelmi
vilkutti silmää joka heinän nenästä. Kaukaisista maailmoista kohoutui
elokuun aurinko väräjävin ruskosiivin kaakkoisen taivaan rannalle,
ja sitä vastaan kuvautuvat koivut pukeutuivat hetkeksi juhla-asuun:
osittain kellastuneet lehdet olivat kuultavan kirkkaita kuin hopea, ja
tuuheitten latvusten kruununa hohti utumainen valokehä. Pikkulinnut
lauloivat niiden oksilla. Läheisen kotijärven varjoisalla lahdella ui
sorsapesue, emo edellä, poikaset jäljessä toinen toisensa vanavedessä,
piirtäen valkeilla rinnoillaan kukin oman kulmansa kärjestä jakautuvat
yhä pitenevät aaltoset kuin uudinverhoiksi maan siniseen ikkunaan.

Osittain kaikesta tästä, osittain muista syistä ailahti Vilhelmiinan
rinnassa niin voimakas hyvänmielen tunne, että jalka jousti keveänä
kuin mansikkamatkoilla ennen nuorena, hänen puolijuoksua rientäessään
kotaan aamukahvia keittämään. Punaisten tulikielien nuoleskellessa
haahloissa riippuvan pannun mustia kylkiä Vilhelmiina istui
kotapölkylle ja antoi ajatuksen tulla ja mennä.

       *       *       *       *       *

Jäätyään yksin tupaan Jere loikoili vielä sängyssä selällään, kädet
ristissä niskan alla. Oli valvottu eilis-iltana tavallista myöhempään,
kamppailtu viimeinen ottelu asiasta, mistä oli ollut pientä sanasotaa
kaiken kesää: Nehen seminaariin menosta — äiti ja poika kyynelten
väellä yhtä köyttä vetäen, hän, isä, koettaen harata vastakynttä yksin.
Häviölle joutuneena kallistuttuaan vihdoin nurkumielin vuoteelle
voittajan viereen, selkä vasten selkää, oli yhä valvottanut, kuinka
kauan lie valvottanutkaan, ja kun jolloinkin aamupuolella yötä oli
vaipunut horroksiin, oli alkanut näytellä pahoja, sekavia unia. Kaiken
kukkuraksi joutunut karhun hampaisiin ja siihen herännyt verisin
kauloin.

Vaikka ruumis tuntui raukealta, pää painavalta, vääntäytyi Jere
kuitenkin sängyn laidalle istualle. Siinä kotvan nuokuttuaan hän
käveli ovensuuhun, noukkasi sormellaan pytystä penkin alta tervaa ja
suun vääntyessä tuskaiseen irvistykseen siveli sitä haavoihinsa. Tämän
lääkintätyön tehtyään hän istuutui pöydän edessä olevan pitkän rahin
nenälle ja pani tupakaksi. Kotikasvuja omatekoisessa visapiipussa
poltellessaan hän katsoi pienestä neliruutuisesta ikkunasta kättensä
töitä, niinkuin oli kesä-aamuin ylösnoustuaan katsellut niitä jo
parikymmentä vuotta.

Lähinnä näköpiirissä, piha-aidasta alkaen, oli ruispelto, jonka
keltaisessa kuhilasmetsässä näkyi melkoinen pälvi: yhden riihen vilja
oli jo puitu, toinen odotti puijaansa. Kotipellon ulkoaita oli alkujaan
ollut hyvin lähellä tupaa, mutta vuosien vieriessä sitä oli siirretty
aina kappaleen matkaa kauemmaksi, niin että se nyt oli jo aika etäällä.
Eikä ollut tarkoitus aidan jäädä pysyvästi vielä tähänkään: sen takana
metsän laidassa oli jo aukeama uutta pellonraiviota, jossa valkoisiksi
kolotut seipäät, tuohikäpryt kärjissä, näyttivät uusien ojien suuntaa.
Vielä toiset kaksikymmentä vuotta näin pala palalta eteenpäin, niin
silloin ehkä olisi pellon ulkolaita saavuttanut sen rajapyykin, jonka
Jere oli lopulliseksi päämääräkseen ja elämäntyökseen ajatellut.
Olisipahan sitten, kun kuolema tulee, tietoa siitä, että on tullut
jotakin tehdyksi, jätetyksi jälkeenjääville muistoa ja perintöä pojalle.

Pojalle...

Jeren rinnasta nousi syvä huokaus. Eihän hänellä tämän aamun jälkeen
enää ole poikaa, ei ketään läheistä, jolle työnsä tulokset perintönä
jättäisi. Ei ajatustakaan aidan siirtämisestä eteenpäin nyt enää.
Mutta voi kyllä käydä niin, että se kerta kerralta lähenee, kunnes
lopuksi palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa. Valmis pelto joutuu karjan
jalkoihin, ojat maatuvat umpeen, sarat ahottuvat ja metsittyvät, eikä
kaikesta vaivannäöstä ole lopuksi muuta näkyvää jälkeä kuin polttiaisia
kasvava muurinraunio jälkipolvelle muistuttamassa, että siinäkin on
joskus joku talviansa lämmitellyt.

Ikäänkuin havahtuen mietteistänsä Jere vetäisi pari syvää nopeata
imaisua sammuneesta nysästään. Huolimatta sitä enää sytyttää hän haki
riihivaatteensa saunasta ja vaihtoi virkapuvun yllensä. Rinnassa
tuntui niin oudon pakahduttavalta, että hän ei nyt halunnut odottaa
Vilhelmiinan aamukahvia, vaan lähti päivän toimiin niine hyvineen.
Eteisessä hän pysähtyi ja katsoen kamarin oveen näytti olevan kahden
vaiheella. Vihdoin hän ikäänkuin riuhtautui irti epäröinnistään, avasi
oven ja sanoi pöydän ääressä lukevalle pojalleen:

"Tulisit riihelle."

Odottaen turhaan vastausta isä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta
peläten äänensä pettävän hän painoi oven hiljaa kiinni. Hitain, raskain
askelin kävellessään kartanolta hiukan ulompana sijaitsevaan riiheen
päin, pitkän mustan paidan helmat vapaina, hän muistutti pappia, joka
ruumissaaton jäljessä vakavana astelee hautausmaan porttia kohti.

Riihen ovesta leyhähti Jereä vastaan kuiva, tutunomainen lämpö kuin
tervetuliaisiksi. Mutta tuo musta, ennen niin rattoisa huone tuntui
tällä kertaa kolkolta ja vieraalta, eikä hän tahtonut päästä työn
alkuun. Pudotti vihdoin parsilta osan ahdosta alas, nakkeli lyhteet
läjään peräseinän viereen ja ryhtyi rapaamaan. Mutta niin pehmeästi
tassahti nyt lyhteen latva seinään, että hän sai lyödä kymmenkunta
kertaa siinä, minkä ennen oli suorittanut muutamalla iskulla, vaikka
oli väliin ollut kainalossa kaksi, kolmekin sitomaa samalla kertaa.

Kun monivaiheisen riihityön ensimmäinen aste tuli tehdyksi, istui Jere
riihen kynnykselle levähtämään ja pitämään tupakkatuntia, suojaten
piippuaan visusti kourakuvussansa ja painaen peukalollaan pesästä
pursuavaa, palavaa kessua, ettei tulikipinä pääsisi tipahtamaan kuivaan
korteen.

Olisi nyt puitava nuo rapuut... kun tuon jaksaisi — yksin tehdä...
sidottava oljet, ja kuvot latoon kannettava, viskattava jyvät
pohtimella, ja pahnat petkeleellä ruumeniksi survottava. Siihen lisäksi
saatava uusi ahdos orsille ennen yökastetta... Kun ehtisi ja jaksaisi...
On tuo paitanikin jo niin likomärkä, että kun ottaisi ja kettäisi
yltänsä, siitä sangon vettä vääntäisi... Ja alkaa tuo tomukin tunkea
kurkkuun ja hikistä ihoa kirveliä, että on kuin kiukkuinen keltiäispesä
olisi hajoitettu selkään ja poveen.

Tupakoituaan Jere panee piippunsa kiukaalle, ottaa sitten kasasta kaksi
lyhdettä ja asettaen ne kahatyvin rinnakkain lattialle painaa puukolla
siteet poikki ja alkaa puida. Varstan terän harvakseen putoillessa
alkaa miehen muoto vähitellen vetäytyä hyvänmielen hymyyn ja suupieliä
nykii naurattamaan. Huomaamatta kiihtyy puinnin vauhti, ja ennen pitkää
pyörii varsta väkkäränä ympäri, iskujen sadellessa niin voimakkaina,
että lattiapalkit olkien kera pyrkivät kohoksi pomppoilemaan, ja
vapisevasta riihestä alkaen loitolle syysaamun hiljaiseen ympäristöön
asti on tienoo täynnä yhtä ainoaa varstan kolketta.

Jostakin toiveitten kätköistä on Jeren murheelliseen mieleen
sukeltautunut vanha kuva, tällä kertaa niin aisteja harhauttavana,
että se on kuin elävintä todellisuutta: isä ja poika puimassa samaa
lyhdeparia. Poika on nuori, mutta ei ole ikäloppu isäkään. Olisi soma
kerran koettaa, kumman hartiat ovat väkevämmät, käsivarret vahvemmat
ja selkä sitkeämpi. Kuin äänettömästä sopimuksesta alkaa kilpailu,
eikä isä voi tietää, kumman varsta vinhemmasti pyörähtää, kumman isku
permantopalkkiin jykevämmin jymähtää.

Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin koneistossa olisi joku salainen ratas rikki
särähtänyt, vaikenee kolke. Kuin entisen vauhdin voimasta pyörähtää
varsta vempsahtaen vielä jonkun kerran ympäri, niinkuin sellaisen
puijan käsissä, joka on liian voimaton tai taitamaton käyttelemään
raskasta riihiasetta ja on sen vuoksi vaarassa lyhteitten asemesta
kolhaista omaa päätänsä.

Eihän siinä isän rinnalla ollutkaan oma poika puimassa — eikä tule
milloinkaan olemaankaan. Liekö ollut syynä tämä havainto, liiallinen
voimain ponnistus lämpimässä riihessä vai molemmat yhdessä, Jeren päätä
huimasi niin, että hän horjahti suulleen varstansa viereen puitavainsa
päälle.

       *       *       *       *       *

Isän käytyä kamarin ovella Nehe koetti yhä jatkaa lukuansa, mutta
ponnistuksista huolimatta hän ei enää voinut keskittää ajatuksiansa
kirjaan. Korviin alkoi kuulua kumeaa, ikäänkuin maanalaista jyskettä,
ja joka jymähdys oli kuin nuijan isku hänen sydämelleen: tulisit
riihelle, tulisit riihelle! Kun harvat kumahtelut pian sakenivat
niin nopeiksi, että ne kamariin käsin kuuluivat kaukaiselta ukkosen
jylinältä, ajatteli poika, että isän täytyy näin kiirehtiä sen vuoksi,
että on yksin tehtävä se, missä kahdelle olisi liikaa. Hänen teki mieli
nakata kirjansa nurkkaan, pukeutua riihipaitaan ja mennä isän avuksi.
Mutta kun hän ei voinut sitä tehdä, heittäytyi hän, äitinsä neuvoa
noudattaen, sänkyyn ja piiloutui huppuun peitteen alle. Tällä tavoin
hänen onnistui sulkea korvansa soimaavilta ääniltä — kuullakseen ne
sydämellään sitä selvemmin.

Nukuttuaan ja vasta aamiaispäivissä herättyään Nehe peseytyi ja
pukeutui. Kun hän sitten uudessa asussaan astui odottamatta tupaan,
oli hän niin oudon herrasmiehen näköinen, että isä vaistomaisesta
kunnioituksesta halveksimaansa kiiltokaulusta kohtaan otti lakin
päästänsä. Hän tosin huomasi heti erehdyksensä, mutta ei voinut sitä
enää peruuttaa, ja ainoastaan riihen noki suojeli hänen kasvoillansa
näkymästä harmin ja häpeän punastusta.

Torpan väki istui aamiaiselle, joka entisiin verraten oli tällä
kertaa kuin juhla-ateria. Aluksi ei puhuttu mitään, eronhetkellä asui
kaikkien kasvoilla vakavuus ja sydämissä tunne kuin oltaisiin kirkossa
ehtoollispöydässä. Äiti heitti salasilmäyksiä vuoroin isään vuoroin
poikaan, ja mielen haikeudesta huolimatta pyrki vertailu vetämään hänen
huuliansa hymyyn. Sanoi vihdoin:

"Ei uskoisi, että te kaksi olette samaa sukupuuta, että molempien
suonissa samat mahlat virtaavat."

"Mitenkä niin?" jurautti Jere.

"Kun on kuin yö ja päivä: toinen pimeine paitoineen musta kuin tonttu,
toinen valkeine kauluksineen ja punaisine kravatteineen kaunis kuin
enkeli. Ilmankos ihmiset hokevatkin, että Nehe on ilmetty äitinsä kuva,
niin ruumiin kuin sielun puolesta."

"Siinä voivat olla oikeassa. Mutta en tainnut näyttää mielestäsi
tontulta minäkään parikymmentä vuotta sitten, kun minua kirkkomäellä
riiailit, vaikk'ei ollutkaan valkeita länkiä kaulassani", sanoi Jere
loukkautuneena.

"Pidä nyt suusi!... Minäkö sinua riiaillut — minä, jolla toki olisi
ollut..."

"Sinä", keskeytti Jere niin jyrkästi, että Vilhelmiina piti parhaana
kääntää puheen toisaalle:

"Älä sitten vain ylpisty vanhemmillesi, Nehe, kun tulet opettajaksi,
vaikka ollaankin vain tämmöisiä halpoja ja huonoja."

"Enhän ole vielä edes seminaarin oppilas, enkä tiedä tulenko
pääsemäänkään", sanoi Nehe kiusaantuneena äitinsä imartelusta.

"Kukas sitten pääsisi, jos ei meidän poika", kehahti äiti.

"Ja kun sitä ei tahdo isäkään..."

"Minä en ole enää kenenkään isä. Minulta on eilissä iltana poika
kuollut, olen sen tänä aamuna haudannut, piirtänyt puukollani ristin
riihen seinään, ja syön tässä parhaillaan maahanpaniaisateriaa.
Eikä se risti ole piirretty yksin pojalle, sen alla yhteishaudassa
lepää vainajina monta muuta toivetta ja unelmaa, joita olen näinä
parinakymmenenä vuotena sydämessäni synnytellyt", sanoi Jere.

"Herra Jumala, kun kiroaa lastansa, vaikka pitäisi siunaaman — vaikka
on vähän tietoa siitä, milloinka taas toisiamme näemme ja näemmekö
enää milloinkaan elävin silmin. Luuletko sinä, joka et osaa häävin
puumerkkiäsi paperille panna ja tuskin iitä ässästä erotat, luuletko,
että leipä lukemallakaan leikiten tulee. Koko viime yönkin, kun sinä
sängyssäsi kuorsasit, Nehe oli lukenut, laskenut, perunoita päässä — ja
tämä on vasta alkua", puhui äiti Nehen puolesta.

"Perunoita...? Jos minulla olisi toinen poika, joka jäisi auttamaan
minua eläessäni ja jatkamaan työtäni kuoltuani, niin Nehe minusta
nähden saisi lentää niin korkealle kuin kukkaro kantaa ja pää kestää,
vaikka rohvessyöriksi tai sinatyöriksi."

"Voisimmehan sitten vanhoilla päivillämme muuttaa Nehen luokse
asumaan", huomautti Vilhelmiina.

"Ja'ko jättää kaikki tähän?"

"Hennoisi kai tällaisen hovin jättääkin."

"Hennoisit kai sinä, joka et ole tämän hovin hyväksi rikkaa ristiin
kääntänyt, joka olet koko nuorimman nuoruutesi pappiloissa sisäkkönä
sipsutellut, niissä herrashenkeä itseesi imenyt ja sitä poikasi poveen
puhaltanut, saadaksesi siitä portaan, jota myöten voisit itsekin
herrassäätyyn kiivetä. Minun on toista, mutta turhaapa taitaa olla
puhua sinulle siitä", päätti Jere keskustelun, risti kätensä ja painoi
puukon tuppeensa.

       *       *       *       *       *

Heti aamiaiselta päästyään Nehe kiiruhti matkalle, koettaen tehdä
eronhetken niin lyhyeksi kuin mahdollista. Teljettyään koiran aittaan
ja sanottuaan hätäiset hyvästit vanhemmilleen hän eväskontti selässä
lähti oijustamaan rantapolkua myöten kylään vievälle suuremmalle
kulkutielle. Niityllä laiduntava hevonen hirnahti tutulle miehelle ja
leipäpalan toivossa lähti juosta hölköttämään tulijaa kohti.

"Hyvästi nyt, hyvästi nyt, Poku", sanoi Nehe, taputtaen hevosta
ohimennen kaulalle. Sitten hän jatkoi matkaansa, ruunan jäädessä kuin
pettyneenä katsomaan miehen kiireistä kulkua.

Päästyään aukealta lehdon suojaan Nehe pysähtyi ja lähtönsä jälkeen
uskalsi nyt vasta ensi kerran katsoa kotiinsa päin. Äiti näkyi yhä
seisovan pihaportilla ja huiskuttavan hyvästiksi valkoista liinaa,
painavan sen sitten kasvoilleen ja lähtevän hiljaa kulkemaan tupaa
kohti. Eteisen ovessa näkyi isä tulevan vastaan, huiskauttavan
väsyneesti kättänsä kuin vastalauseeksi jollekin äidin lausumalle
ja kävelevän pihan poikki pellon veräjälle, nojaten kyynärpäillään
ylimmälle riukupuulle. Seisten siinä kotvasen liikkumattomana kuin
aidan pönkkä ja pellolle katsellen isä näkyi niistävän nenäänsä,
pyyhkäisevän kädellä silmiään ja lähtevän selkä kumarassa riiheen päin.

Nehen rinnan täytti ennen kokematon tunne, joka ei ollut iloa, ei
surua. Kotimökki harmaine huoneineen, kaistale keltaista kuhilaspeltoa,
palanen sinistä järveä sorsineen, kaislarantoineen, veneineen ja
verkkokoppeleineen, olkikattoinen harmaa heinälato niityn laidassa
— niinkuin unessa näki hän nyt kaiken tuon. Lapsuudesta pitäen hän
oli tätä taulua katsellut, mutta ei ollut milloinkaan ennen sitä
tämmöiseksi tuntenut: ei ollut koskaan nähnyt sitä näin kuumien
kyynelten lävitse.

Hän oli kuin vangittuna siihen seutuun, mistä vielä äsken oli ollut
niin keveä erota. Ja kuta kauemmin Nehe tätä kuvaa katsoi, sitä
kireämmin kiertyivät köydet sydämen ympäri. Kun saattaisi käydä niin,
ettei hän voisi ollenkaan lähteä, ellei nyt heti lähtisi, pakottautui
hän jatkamaan matkaansa, ainoana saattajana yksinäisellä metsäpolulla
isän yhä hiljenevä varstan kolke: tulisit riihelle, tulisit riihelle...
kunnes sekin viimein vaieten jälkeen jättäytyi.




II.


Nehe on kulkenut isoa valtamaantietä etelään päin, outoja, ennen
näkemättömiä seutuja. Pitkillä asumattomilla taipaleilla hän on
ottanut jonkun mukaansa varaamistaan koulukirjoista kontistansa
ja lukenut kävellessään, tilkiten tietojansa niissä kohdin, mitkä
muistellessa ovat tuntuneet hatarammilta. Väsyneitä jalkojaan tien
ohessa lepuuttaessaan hän on syönyt äidin laittamia eväitä, kalakukkoa,
pannukakkua, uinut tuntemattomissa järvissä ja yöpynyt matalissa
mökeissä, sillä ihmiset niissä ovat olleet ystävällisempiä ja palan
paineeksi pyydetty piimätuoppi helpompi kuin rikkaissa.

Yhä kauemmaksi korpien kätköön jäävä koti on päivisin muistunut mieleen
hämärästi kuin ammoin nähty uni. Mutta öitten hiljaisuudessa on sen
muisto matkan vaihtuvien vaikutelmien alta noussut esiin yksinäisenä ja
karkoittanut tieltänsä kaiken muun. Sen seuralaisena on tullut sieluun
äänettömänä nyyhkytyksenä rinnan täyttävä orpouden tunne. Vierailla
vuoteilla maatessa on tehnyt mieli syleillä isän tekemää tuohikonttia
ja suudella äidin leipomaa kalakukkoa kuin suojelevia pyhäinjäännöksiä.

Muutamana iltapäivänä hän vihdoin on saapunut väsyneenä määränsä
päähän, löytänyt kyselemällä ja kodista saamiensa ohjeitten avulla
kaupungin laidalta äidin pappilanaikaisen tuttavan, erään vanhan
leskivaimon matalan majan, jonka — ellei onnistuisi sisäoppilaaksi
pääsemään — on määrä tulla hänen toiseksi kodikseen koulunkäynnin
aikana.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Nehe kulkee pienen koulukaupungin pääkatua kuuluisaa
oppilaitosta kohti, josta hän on kirjoissa lukenut, mutta jota ei
ole nähnyt. Liikkeellä näkyy olevan paljon muitakin nuoria samaan
päämäärään pyrkimässä, ja yhä uusia tulijoita purkautuu sivukaduilta,
kunnes kaupungin laidassa seminaarin ja erään toisen puiston välinen
kujanne nielee yhtyneen joukon kuin suurrysän nielu kutevan kalaparven.

Pitkässä katukäytävää hiljalleen soluvassa ihmisvirrassa Nehe
kuulee puhuttavan outoja murteita, näkee välkähteleviä silmälaseja
ja vieraita kasvoja, miehiä ja naisia — enemmän naisia, joista
monet kukkaniekkahatuissaan ovat hienoja kuin pappilan mamsellit.
Ainoastaan siellä täällä pilkahtaa joku valkoinen pääliina kuin
omaa vaatimattomuuttaan kainostellen. Nehen rintaa ahdistaa pelon,
kunnioituksen ja oman mitättömyyden tunne kuin ennen lapsena
lukukinkereille mennessä. On kuin olisi sunnuntaiaamu ja hän tämän
tuntemattoman väen kanssa kulkemassa jumalanpalvelukseen kotipitäjänsä
kirkkotiellä.

"Tosa se ny sit o", kuulee Nehe jonkun joukosta huomauttavan.

"Niin mikä?" kysyy toinen.

"Hei no... se seminaari, tiärän mä."

Huomautus vaikutti useimpiin pyrkijöihin lumoavasti kuin taikasana,
vaientaen hetkiseksi keskustelun. Uteliaita, hiukan arkoja katseita
kääntyi säleaidan yli puiston osittain varjoamiin rakennuksiin. Nehe
tuskin uskalsi luoda silmiään sinnepäin.

"Näkkyy olovannii pytinkii tuolla aituuksen sisässä toista jos
molempookin. Kahohha tuotai västinkii kuv väläkyttää ikkunoo
ikkunav vieressä neljässä vuovingissa. Kuka heistä kustai mualimoo
kurkistelloo?"

"On siinä rekkoolijjai, on puuta jos kukkookii — millä nimellä hyö
heitä kuttai kuhtunoot."

"Etkös sie, Puavalj, ennee koivuu tunne, enempee kun se entinen
kaupuntlaispiika sikkoo?"

"Suistahhan tuota leipäläppees: meinoon nuita ulukomuan kukkasii."

"Savon sydänmailta tulleen mielestä voivat nämäkin rakennukset olla
jotakin, mutta olisittepa käyneet Helsingissä ja nähneet esimerkiksi
Grönqvistin palatsin ja monta muuta, niin ihmettelisitte vähemmän",
letkautti muuan herrasnuorukaisen näköinen pääkaupunkilainen.

Savolaispojat vilkaisivat toisiinsa ja vaikenivat, mutta pian heitti
toinen heistä helsinkiläiselle vastakysymyksen:

"Outko ollunna Pietarissa ja nähnynnä esmerkiks keisarin linnoo?"

"Oletteko te olleet?"

"Jo tok — usseempaannii tovvii."

"Minä kyllä en ole ollut, enempää kuin olen juonut kanssanne
veljenmaljaakaan", sanoi helsinkiläinen lyötynä ja loukkautuneena.

"Ou sitte hölöpöttämätä Röönksvististäsj."

"Ool reit, sanoo englantilaanen. Pahaasia töllejä ne on vielä
Helsingit ja Pietarit oikian emätalon rinnal. M'oon ennen uskohon
tuloani reissannu Ameriikas ja nähny muiren muas Lontoot ja Nuujorkin
pilivenpiirtäjät", kehahti lapikasjalkainen pohjalainen, kortit yllä ja
puukko vyöllä.

"Ai miun syömmein parka kuin se on arka. Kuulet sie, Sisko, mie luulen,
jott' meiän on paras, kun pyörräme pois", lasketteli muuan liinapäinen
tytöntyllerö, heläyttäen sukkeluudelleen niin raikuvan naurun, että
seminaarin kivimuurit yhtyivät kaikuna iloon.

"Hör du, hur hon skrattar med full hals, alldeles som en
ladugårdspiga", huomautti olkaansa kohauttaen toverilleen eräs
rilli-nenäinen säätyläisneiti naurajan selän takana.

"En karelsk lantlålla — alla ska de ocksa till seminariet", lisäsi
toveri.

Nehe kuuntelee keskustelua äänettömänä, allapäin. Näissä hänen
kilpatovereissaan on sellaisia, jotka ovat kulkeneet Helsingit,
Pietarit, Lontoot, Ameriikat, osaavat vieraita kieliä ja mitä kaikkea
taitanevatkaan. Jos heidän muutkin tietonsa ovat — ja ovathan
ne — samassa suhteessa hänen tietoihinsa kuin heidän näkemänsä
hänen näkemiinsä, joka elämänsä iän oli katsellut vain harmaata
kotikylärähjäänsä eikä ollut ennen käynyt kotipitäjänsä kirkkoa
kauempana, niin parastapa taitaisi olla hänenkin noudattaa Karjalan
tytön neuvoa ja kääntyä kotiin, pelastautuakseen hyljätyn häpeästä.

Kun Nehellä ei ollut aavistustakaan, mihin noista peloittavan
juhlallisista rakennuksista oli mentävä, kulki hän muitten johtoon
luottaen konemaisesti mukana ja kääntyi sisään portista, josta näki
toistenkin menevän. Mutta samassa hän kuuli takaansa pidätettyä naurun
tirskuntaa, supatusta ja kuiskailuja.

Minulleko ne nauravat ja minustako ne kuiskailevat? ajatteli Nehe,
uskaltamatta katsoa taaksensa ja tuntien selässään kuin neulojen
pistoksia.

Hetkisen kuluttua kuului katukäytävältä varoittava miesääni:

"Hei, pyhä veli, ei sinne: se tie vie nunnaluostariin, jonne
miesnoviiseilta on pääsy kielletty."

Säikähtäen nosti Nehe maahan luodun katseensa ja äkkäsi läheisyydessään
pelkkiä naisia — edellä menijät kuin pakoon pyrkien, takana tulijat
jälkeen jättäytyen. Hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi ja päähän
pakkautuva veri alkoi humista korvissa. Häpeän sokaisemana hän aikoi
väkirynnäköllä raivata poispääsyn tien täyteisen tyttöparven lävitse,
mutta luopui kuitenkin aikeestaan ja väistyi nöyränä syrjään. Vaikka
Nehe tien ohessa kuin kunniavahtina seisten sai osakseen ylenmäärin
suloista naishymyä ja veitikkamaisia silmänluonteja, tunsi hän
kuitenkin olonsa samanlaiseksi kuin kirkon eteisessä jalkapuussa istuja
ennen vanhaan, seurakuntalaisten kulkiessa ohi pyhäkköön.

Nähtyään vihdoin viimeisen hameen vilahtavan ohitsensa hämärästi kuin
sumun lävitse hän palasi katukäytävälle ja kävellä jurrasi toisesta
portista menevien miespyrkijäin jäljessä yksin kuin härkämullikka, joka
on eksynyt vieraaseen karjaan.

Noviisi, noviisi...! kaikui yhä Nehen korvissa.

Luostarit, munkit, nunnat hän kyllä tiesi, mutta mikä on noviisi? Tuntui
kuin hän olisi siitäkin lukenut tai koulussa kuullut, mutta ei saisi
päähänsä nyt — nyt, kun sitä tietoa ehkä kipeimmin kaivattaisiin.
Voisihan sattua, että tutkinnoissa kysyttäisiin noviisista juuri
häneltä. Nuo tietävät, hän ei. Mutta kysyttäköön tai ei, selon hän
siitä ottaa, ja mitä muuta maailmassa unhottaneekin, noviisia ei ikänä;
niinkuin tulisella raudalla oli se sana nyt hänen sieluunsa poltettu.

Hitaasti kuin hautaussaatto kulki nuorukaisjono seminaarin puiston
kukkareunaista, loivasti kohoavaa tietä, kääntyi erään rakennuksen
päätyovesta sisään ja nousi kuulumattomin askelin pehmeän maton
peittämiä portaita toisessa kerroksessa olevaan johtajan eteiseen.

Ensimmäisen tutkimuksen oli määrä tapahtua oikeastaan täällä
laitoksen päämiehen luona: kunkin pyrkijän oli henkilökohtaisesti
ilmoittauduttava hänelle.

Kun Nehe sykkivin sydämin ja polttavin poskin astui vuorollaan johtajan
kynnyksen yli, oli hänellä samanlainen tunne kuin sairaalla lääkärin
vastaanottohuoneeseen mennessä: täällä ei voi heikkouttansa salata.

Johtaja tuli tervehtimään ovensuuhun pysähtynyttä kädestä pitäen.

"Tulkaa tänne peremmäksi", sanoi hän ja vetäytyi hiljaa takaperin,
ikäänkuin olisi näkymättömästä köydestä taluttanut Neheä, joka liikkui
kiiltävällä parkettilattialla hiipien kuin liukkaalla jäällä.

Johtaja ei ehtinyt vielä istuutua, kun sisähuoneisiin vievälle ovelle
ilmautui arvokkaan näköinen rouvashenkilö ja äänettömällä pään
nyökkäyksellä kutsui häntä, arvattavasti päiväkahville. Yksin jäätyään
Nehe seisoi liikahtamatta paikallaan, näkemättä aluksi juuri muuta
kuin hämärän kuvaisensa kiiltävästä lattiasta. Tuokion kuluttua lentää
hyrähti kärpänen hänen eteensä pöydän kulmalle. Tämän siivekkään
tuttavan tapaaminen oudossa paikassa rohkaisi Neheä niin, että hän
uskalsi kohottaa katseensa ja tarkastaa ympäristöään. Näin peloittavan
juhlallista asuntoa erämaan poika ei ollut osannut ennen uneksiakaan.
Huonekalut olivat raskaita ja tummankiiltäviä, sohvien ja tuolien
värilliset istuimet ja selustat pullottavina kuin täydet jauhosäkit.
Katosta riippui komea kynttiläkruunu, jonka lasiset koristeet
kimaltelivat taivaankaaren väreissä, ja korkeilla jalustoilla oli niin
isoja huonekasveja, että niiden lehvien alla olisi voinut sadetta
pitää. Katseen osuessa seinille karmaisi Nehen selkäpiitä kylmä väre.
Nojallaan kuin tikka puun kupeessa oli tummakukkaisilla tapeteilla
kultaisissa kehyksissä ylhäistä väkeä, korkeapovisia naisia mustassa
silkissä sekä herroja, silmälasit nenällä ja pukinparta leuassa —
aivan kuin oli johtajallakin. Kuin vartioiden tuijottivat kuvat töllin
poikaan ja tuntuivat ikäänkuin kuiskailevan keskenään: Mitä tuollainen
täällä!

Niinkuin kirkas auringon valo häikäisee yöpöllön silmät, samoin
vaikutti Neheen täällä näkemänsä. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat
kuin suojelevaksi väliverhoksi tuon kylmyyttä henkivän loiston eteen,
jolloin tapahtui salainen näyttämön muutos: ikäänkuin kaukaisuudesta
alkoi häämöttää mustaseinäinen, sammalrakoinen tupa, perällä
ristikkojalkainen honkapöytä pitkine raheineen, ja punakukkainen
verenpisara tuokkosessa pienellä ikkunalla.

Kun katsojan rinnassa itkevä ikävä tuonne kaukaiseen tupaan nyyhkytti
kipeimmillään, oli kuin ovea arvellen avattaisiin ja isä mustine
rohdinpaitoineen ilmestyisi aukeamaan, toistaen toistamistaan kuin
rukousta: "Tulisit riihelle, tulisit riihelle..." Kynnyksen takana
seisten hänen silmänsä kerjäävät pojan huulilta toivottua sanaa kuin
mierolainen leipäpalaa, mutta kun kuolleelta ei saa vastausta, painaa
hän oven viipyen kiinni kuin hautakammion suulle.

Vähäistä myöhemmin alkaa kuulua kuin kaukaista puinnin kolketta. Se
tuntuu lähenevän, kovenevan ja muuttuvan lopulta ihmisaskeliksi. Nehen
silmät rävähtivät auki — kotimökki katosi, ja hän seisoi jälleen isossa
salissa.

"Mikäs teidän nimenne olikaan?" kysyi johtaja melkein kuin kuiskaten,
ikäänkuin kysymyksessä olisi piillyt jotakin salaperäistä, tuhauttaen
samalla nenäänsä, vaikka se ei tuntunut tukossa olevan.

"Nene-neheksi sanotaan."

"Nehemias... Jaa — entäs sukunimenne?"

"Nono-noronen."

"Vieläkö teidän vanhempanne elävät?"

"Vielä."

"Onko teillä sisaruksia?"

"Kaksi on ollut, mutta" — Nehen silmät räpyttivät ohi menevän tuokion —
"mutta ne eivät ole enää elossa".

Kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja antaakseen Nehelle
toipumisaikaa johtaja vaikeni hetkiseksi.

"Mikä toimi teillä on ollut ennen?" jatkoi johtaja.

"Talvisin olen ollut kotimökissä maantöissä ja suvisin kesärenkinä
Muksalassa, ansaitsemassa koulurahoja."

"No eikö teidän ainoana poikana olisi pitänyt jäädäkin kotiin auttamaan
vanhempianne ja niin sanoakseni astumaan isänne askelia hänen
kuoltuaan."

Ne sanat tulivat kuin isän suusta. Nehen otsalle nousi tuskan hiki,
eikä hän osannut vastata mitään.

"Minkä tähden te oikeastaan seminaariin pyritte?" iski johtaja asian
ytimeen.

"Aion tulla opettajaksi", vastasi Nehe yksinkertaisesti.

"Jos teillä on sellainen käsitys, että seminaarissa olo ja sittemmin
opettajan toimi on helpompaa kuin se työ, jota olette ennen tehnyt,
niin mahdollisen pettymyksen varalta minun velvollisuuteni on
erikoisesti teille huomauttaa, että siinä luulossa te perinpohjin
erehdytte."

"Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista luuloa", sanoi Nehe.
"Tänne valmistautuakseni olen lukenut niin ahkerasti, että on täytynyt
kylmällä vesikääreellä ja pe... tuota... jäähdyttää polttavaa päätäni.
Haluaisin saada lisää tietoa ja oppia."

Johtaja katsoi Neheä niinkuin puuseppä metsässä kasvavaa kalupuuta, ja
hänen huulillaan häivähti tuskin huomattava hymy.

"Jaa — teillä on oikeat periaatteet, eikä minulla ole syytä epäillä
pyrkimystenne vilpittömyyttä. Näin ollen toivotan teille menestystä
pääsytutkinnoissa", sanoi johtaja ja ojensi Nehelle kätensä merkiksi,
että tämä sai nyt poistua.

Nehe tuli ulos kuin painajaisen käsistä päässeenä, pyyhki hikeä
otsaltaan ja lähti kävelemään ylempänä mäen rinteellä sijaitsevaa
luokkarakennusta kohti, nostaen nöyrästi hattuaan vastaan tulevalle
nuorelle miehelle, jolla oli keppi kädessä ja musta, kultatähtinen
lippalakki päässä.

"Ei sille tuolle olisi pitänyt hattua nostaa", huomautti Nehelle muuan
takaa tuleva nuorukainen.

"Eikös se ollut joku seminaarin lehtori?" kysyi Nehe.

"Vai lehtori — kokelas se vain oli."

"Eikö sitten kokelaita saisi tervehtiä?"

"Eipä juuri: ne ovat niin olevinaan meille pyrkijöille. Kaupungeissa on
tapana, että kukin tervehtii vain tuttaviaan."

Neheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli
kaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää
huomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.

Hän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita
rakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului
niin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin
ihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen.
Soittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä
oleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.

"Mikä se on tuo, jolla se soittaa?" kysäisi Nehe lähinnä seisojalta.

"Hm!... Piano tietysti."

"Niin, niin, pianopa piano", koetti Nehe punastuen salata
tietämättömyyttään. "Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät
rattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?"

"Pyrkijä vain."

"Pyrkijä...?"

"Lukkari mikä lie."

"Lukkari...!"

Neheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys,
että lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta
tämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi,
melkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.

"Oletteko te käynyt kuinka korkeita kouluja?" kysyi hän.

"Viisi luokkaa lyseota", vastasi poika tarpeettoman kuuluvasti.

"Vai lyseota..."

Nehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen
korviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien
toiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja
huomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen
kerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä
vallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.

Nehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä
kaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona.
Kotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli
kuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi
oli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat
kutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko,
jäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat
hänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet
syttiöön.

Miksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä
loukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan
se johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin
kylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei
ainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan... Äiti...

Nehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo
vierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi
hänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi
hellällä äänellä: "Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan
olemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua
anotaan." Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän
sisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon
kannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen
lapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni
toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän
kokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen
lattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia
aiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä.
Vähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui
asianomainen opettaja.

Alkoi laskennon koe.

       *       *       *       *       *

Seminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki
lamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt
joukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena
ja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät
vielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa
ja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden
mittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat
pois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa
seulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita
sellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin
hylättyjen toveriensa kohtalo.

Kun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi
katederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen,
että hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat
vuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan,
silmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja
sivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.

Nyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän
näköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten
ja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin
katseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi
lakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään
muuta ääntä.

"Nh", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. "Tutkinnoissa osoittamienne
tietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin
koeoppilaiksi seuraavat pyrkijät..."

Yksi — kaksi — kolme... lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan
johtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien
lukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa
nimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi,
että sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää.
Kyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä
alemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.

"... ja — Nehemias Noronen", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan
päättävän hyväksyttyjen luettelon.

Mutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea
hylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä
välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan
nimen.




III.


Kaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen
laiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta
nuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet
hylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut
saattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi
katsomaan surullista lähtöä.

Nehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn
pylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo
edessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan
hämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden
saduksi, ihmiset aaveiksi.

Säälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt
erääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle
eristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo
jonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla
taivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty,
nuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa,
pää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen,
ikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä
tietä pyrkiä tähtien pariin.

Laivan luona seisojien selkäpuolella, jossa on väljempää, liikehtii
edestakaisin hylättyjen levottominta ainesta. Tuossa eräs miespyrkijä,
hattu takaraivolle työnnettynä, on kävellyt kiivaasti Nehen ohitse
useita kertoja ja suunnastaan väistymättä törmäillyt vastaantulijoihin
kuin sokea, silmissä niin tuima ilme, kuin hän etsisi onnettomuutensa
aiheuttajaa, valmiina iskemään kourin syyllisen kurkkuun.

Tuolla tulla paarustaa käsikädessä iloisesti keskustellen pari
liinapäistä tytöntylleröä, jotka nähtävästi ovat jo kyyneleensä
kuivanneet.

"Ä mitäs mie haastoin, Sisko, kun sinn' seminaaril mentii — muistatkos
sie viel miu sannain?"

"Ka sitähää sie haastoit, jott' meiä ois paras pyörtää ajois lipettii."

"Sie sait tok olla ohel alust loppuun; miut potkittii pois jo ens
otteel, vaik mie, niinku näät, oonki Sipillan sukkuu."

"Siehää voitki sit kipaist tuol kaupunnil ostamass' tulijaisikseis
kuningasten kirjat ja alkaa elois povar'akan ammatil — a ota miut
kamarpiiakseis."

Keskustelijat heläyttivät raikuvan naurun; mutta se viilsi useimpien
sydäntä, niinkuin olisivat kuulleet harakan naurua öiseltä
hautausmaalta.

Tuskin oli menneitten puheenpälinä lakannut kuulumasta, kun
vastakkaiselta suunnalta läheni arvokkaan hitaasti kävellen toinen
neitopari, joka äskeiseen verraten näytti olevan kokonaan toista maata.
Heidän tummakiharaiset päänsä olivat ylpeästi kekassa, ja punaisilla
huulilla karehti peittelemätön, ivallinen hymy. Kuin korkeuksista
katsellen he heittivät kukkaniekkahattujensa lierien alta niin
halveksivia silmäyksiä, että Nehe johtui ajattelemaan: nuo kaksi ovat
naispyrkijäin suuresta joukosta varmaankin vallanneet ensimmäisen ja
toisen kunniasijan.

Neidit pysähtyivät sattumalta aivan Nehen lähelle.

"Niin, niin", jatkoi toinen aiemmin alkanutta keskustelua, "eihän tänne
huolita muita kuin rumia".

"Sellaisia, jotka muutenkin jäisivät vanhoiksipiioiksi", lisäsi toinen.

"Juu, juu. Niillähän on täällä oma laulunsakin."

Puhuja alkoi hiljaa hyräillä toverilleen:

    "Seminaarin salissa on
    kolme pitkää pöytää,
    sieltähän ne vanhatpiiat
    puurokupin löytää."

"Hihi... Oli oikeastaan parempi _meille_, että kävi niin kuin kävi."

"Olihan toki — paljonkin parempi."

"On ne nyt miestä mielestään, hyväksytyt. Vilkaisehan tuota Katri
Koivuakin — mutta varo, ettei se huomaa häntä katseltavan... Ai-ai!"

"Oi voi...! Kuinka sitä nyt ollaan olevinaan, siirrytään hylätyn luota
hylätyn luo, taputetaan äidillisesti olalle ja lohdutetaan, että eihän
tässä nyt teilläkään, reputetuilla, hengenhätää ole. Eihän voida
kaikkia ottaa... ja voihan yrittää onneansa ensi syksynä uudelleen.
Tulisi minua taputtelemaan, niin..."

"Mokomakin tallukka — samanlainen matami kuin se muuankin tantti,
joka meidän ryhmältä kyseli historiaa, mutta ei, raukka, osannut edes
suomenkieltä."

"Mitä se sitten kyseli?"

"Kas näin: 'Milloin oli se suuri tappi kannen päälä?'"

"Mitäs te sellaiseen kysymykseen osasitte vastata?"

"Mitäs me... nauroimme sille vasten naamaa."

"Mitä kummaa tantti sillä tapilla ja kannella mahtoi tarkoittaa?"

"No, suomeksi käännettynä: Milloin oli suuri taistelu Cannen luona?"

"Mutta eikö opettaja suuttunut, kun te sille nauroitte?"

"Mummo kiehui punaisena kuin rapupata. Ja ajattelehan: meidän
ryhmästämme liekö läpäissyt ainoakaan."

"Olisit kai sinäkin muuten päässyt."

"Hm... niin, kuka tietää — ellei ehkä kauneuteni olisi ollut esteenä."

Toinen neideistä sattui vilkaisemaan lyhtypylvään juurelle ja
huomatessaan siellä jonkun seisovan hän tarkkasi lähemmin kuin
tunteakseen.

47

"Ah — hyvää iltaa. Täälläkös se meidän noviisimme piileksii", puhutteli
hän Neheä alentuvan tuttavallisesti kuin lasta. "Mitäs kuuluu... miten
kävi tutkinnoissa?"

"Eihän tuolla ihan kaulaa katkaistu", vastasi Nehe harmistuneena
taannoisen erehdyksensä muistuttamisesta.

"Hylättiin?"

"Hyväksyttiin."

Neidit vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi
uskoneet korviansa.

"Mitä — _mitä_ te sanoitte?"

"Sanoinpahan vain, että hyväksyttiin."

"Nyt meidän rakas ritarimme suvaitsee laskea leikkiä."

"Mitäpä tuosta leikitteleisin, tyhjästä. Täytyyhän pyrkijän toki näille
matkoille evästäytyä niin, että annettuaan mitä vaaditaan, jää vielä
hivene tähdettäkin."

"Soo!"

"Ooho... vai sillä äänellä."

"Joo... Entäs — miten heikäläisten luonnistui?"

"Heikäläisten... Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut
hyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi... Vai hyväk
... hm... noh... niin... Onneksi olkoon."

Kuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja
jatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia
huudahduksia:

"Sus siunatkoon!... Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan... On
siinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa
reputettuna lähteä."

Laivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava
jäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi
toistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin
kiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan
erota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe
ihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita
sellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen
lukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi
seista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut
kuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se,
että hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.

Neitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen
viereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli
pienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi
kruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti
tällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä
mukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.

Kun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus
irtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen
kaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti
syksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin
heikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät
kosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään
kyyneleisille silmille.

Vaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön,
seisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään.
Kun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla
yksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa
läheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin
sitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita
valoviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään
asuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.




IV.


Kuta pimeämmiksi ja lyhyemmiksi päivät syyslukukauden lopulla tulivat,
sitä pitemmiltä ne Nehestä tuntuivat. Viikkojen, päivien, vieläpä
tuntienkin mitoissa hän koti-ikävän vaivaamana laski hitaasti lyhenevää
aikaa joululoman alkuun.

Kun lukukausi vihdoin päättyi, nousi hän jo varhain seuraavana aamuna
suksilleen ja pyyhälsi kuin vapautettu häkkilintu kotiinsa päin samaa
tietä, jota myöten muutamaa kuukautta aiemmin oli tullut kaupunkiin.
Mutta kulku kävi nyt paljon nopeammin kuin silloinen jalkamatka:
oli suotuisa hiihtokeli, ei ollut eväskontti hartioita eivätkä
tutkintomurheet mieltä painamassa. Laskea hurauttaessaan korkeita,
jyrkkiä mäkiä liukui voideltu suksi alaspäin niin huimasti, että
korvissa vinkui, vihlaisi sydäntä ja pani rinnan ilosta ailahtamaan.
Ruumis hyökkäysasennossa, kädet koholla kuin lentiminä ja silmä
terävänä kiitäessään korkeudesta kuin pohjattomaan syvyyteen Nehe
muistutti mielestänsä kotkaa, kun se siivet ojossa iskee ilmasta
saaliinsa kimppuun. Tällaista vapauden riemua mahtanee sekin silloin
sielussansa tuntea.

Talvitie poikkesi paikoittain lumisille järvenjäille. Nehen hiihtäessä
hiljaisia, aavoja selkiä vakavina seisovien, vihreälehväisten viittojen
välitse, oli hänestä, kuin kulkisi ruumissaattoa varten laitettua
kunniakujaa.

Oli aatonaatto, kun hän vihdoin ehti kotikulmalleen. Maantieltä
sydänmaahan painautuva sivutie tuli yhä huonommaksi, muuttuen lopulta
askeltieksi ja aukeilla tuiskun tasoittamaksi, jäljistä päättäen
jänis sen viime kulkijana. Täällä ei ollut vastaantulijoita kuten
kaupungin kaduilla, eikä näkyvissä muuta elävää olentoa kuin mustana
pallona hohtava teeri siellä täällä kuuraisen koivun latvassa ja
siemeniä nakertava orava vihreäpartaisen kuusen oksalla, karho ruskeita
käpysuomuja valkealla hangella puun ympärillä. Koko erämaa seisoi
niin henkeä pidättävän hiljaisena, kuin sekin olisi odottanut joulun
vapahtajaa, ylenemään alkavaa aurinkoa kuolemankankeuteen jäykistyneen
elämänsä käännekohtana.

Kodin tullessa näkyviin sekoittui Nehen alkumatkan välittömään iloon
rintaa raskauttava tunne, samanlainen kuin oli syksyllä kouluun
lähtiessä.

Millaisella mielellä isä mahtanee ottaa vastaan, ja ottaneeko ollenkaan
— "kuollutta".

Pihaan tultuaan häh nosti suksensa pystyyn tikapuita vasten ja meni
tupaan. Aivastuttavana lemahti äsken pestystä lattiasta kalmanhajua
muistuttava kostea lemu, johon sekautui uunissa paistuvain vehnästen
tuoksu, herauttaen veden kielelle. Kello kävi seinällä, kissa istui
orrella, ja verenpisara oli nostettu kylmältä ikkunalta nurkkalaudalle.
Nehen odotettua hetkisen kuului aitan ovi kolahtavan kiinni ja ikkunan
ohi vilahtava äiti näkyi tuovan jouluksi jäädytettyä maitopyttyä tupaan
sulamaan.

"No, hoosianna Taavetin pojalle", riemahti äiti, laski pytyn pöydälle
ja kiirehti tervehtimään poikaansa.

"Sinä tulit, sinä sittenkin tulit — pelkäsin jo, että et enää jälkiäsi
muistaisikaan. Mutta kai sinua väsyttää, pitkän matkan hiihtänyttä,
ehkä hiukoo nälkäkin sydäntäsi. Käy tänne kamariin levähtämään. Siellä
uunin hiilillä lämmin kahvipannu on odottanut sinua jo monena päivänä."

Mentiin kamariin.

"On sitä nyt puhumista... No mitä sinulle nyt oikein kuuluu?" kysyi
äiti, kun lämpimäisvehnäsen kera oli juotu ensimmäiset kahvikupit.

"Eipä erikoista — mitä vain tänne kotiin... Missäs isä on?" tutkaisi
Nehe kuin ohimennen.

Kärsivän näköisenä viivytti äiti vastaustaan, niinkuin hänen olisi
ollut vaikea puhua isästä.

"En tiedä — olisiko mennyt halkoja hakemaan."

"Eikö isä sanonut, minne hän menee?"

"Ei sanonut. Siitä pitäen kun sinä kotoa läksit, isäsi on ollut niin
vaitelias, että minä en ole juuri milloinkaan tiennyt, minne hän menee
ja mistä tulee — enkä minä ole liioin hänen kulkujansa kysellytkään."

"Miten täällä on syyskausi oltu ja jaksettu?" jatkoi Nehe kyselyjään.

Äiti käänsi katseensa kamarin nurkkaan, ikäänkuin hän menneitä
muistellen olisi etsinyt vastausta poikansa kysymykseen. Nosti sitten
esiliinan nurkan silmilleen ja hyrähti nyyhkyttävään itkuun.

"Näin... näin täällä... Nehe... on oltu ja... jaksettu."

Voitettuaan liikutuksensa äiti jatkoi jälleen:

"Niinkuin silloin lähtöpäivänäsi, sattui meille riihenpuinti myöskin
sinä päivänä, jolloin sanoit niiden tutkintojesi siellä siminaarissa
alkavan. Sydämeni oli levoton puolestasi — niin rauhaton, että
minä, isäsi aamiaista syödessä, pujahdin riiheen ja polvistuin
ovensuunurkkaan rukoilemaan Jumalaa sinun puolestasi. Mutta ennenkuin
ehdin rukoustani päättää, tuli isäsi riiheen ja minua huomaamatta
könähti hänkin polvilleen seinään piirtämänsä ristin eteen."

"Rukoiliko _isäkin_ minun puolestani?" keskeytti Nehe.

"Eipähän muuten. Näytti aluksi, niinkuin hän hyvin raskaan painon alla
luhistuisi kokoon siihen riihen lattialle. Mutta sitten hän yht'äkkiä
kohensihe suoremmaksi, kurkotti varstan varressa koukistuneita käsiään
riihen lakea kohti kuin mustaan yöhön ja alkoi rukoilla."

"Mitä se rukoili?"

"Mitähän lie ensin hiljaa kuiskaillut, mutta vähitellen sen ääni
kiihtyi kiihtymistään, niin että se lopulta muistutti mielestäni
hukkuvan huutoa: 'Auta, auta!... Anna minulle poikani, jonka maailma on
minulta riistänyt ja jättänyt minut puolikuolleeksi kolhittuna tänne,
niinkuin heittivät rosvot sen Jerikon miehen tien oheen — eikä ole sitä
samarialaista, joka tipauttaisi pisaran palsamia minun naavoihini...
Oma apuni ei auttanut, mutta sinä voit — sinä ehkä voinet... Ja jos et
sinäkään hyvällä, niin pimitä sokeudella sen ymmärryksen silmät, näiksi
päiviksi — ainoastaan näiksi tutkintopäiviksi... Sytytä Nehen sieluun
semmoinen koti-ikävän ahjo, että se säkeninä säihkyy, ja kuonana
karisee kaikki, mikä maailmaan vetää, niin ettei poika enää kuuna
päivänä käkeä kotoa pois... Kolme lasta sinä olet minulle antanut,
Herra, ja kaksi olet ottanut, jotka eivät palaja... ja nyt on kuin tätä
kolmattakin minulta hautaan kannettaisiin. Mutta tartu sinä kädelläsi
paareihin ja anna minulle poikani, niinkuin annoit Nainin leskelle
ainoansa — ja minä sinua siitä hyvästä iankaikkisesti kaulasta kiitän.

"Leikkasi niin sisintäni se isäsi hätä, että olin jo yhtymäisilläni
samaan virteen. Mutta kun ajattelin, että me kaksi alamme jo kallistua
elämämme iltaa kohti, sinä vasta alkutaivaltasi ponnistamassa, käänsin
kelkkani ja aloin vetää vastaköyttä."

"Olipa sekin kilpailua", hymähti Nehe.

"Sanoppas muuta. Oli siinä Herra Jumala kerrankin kahden tulen välissä,
kumman puoleen hän korvansa kallistaisi; sillä olimmehan kai kumpikin
tavallamme oikeassa. Mutta vihdoin alkoi nenääni tunkeutuva riihen
tomu kutittaa sieraimiani niin vastustamattomasti, että minulta kesken
kiihkeintä kilpailua pärskähti aivastus."

"Oho!... Mitäs isä silloin?"

"Huomattuaan riihessä toisenkin rukoilijan, joka arvatenkin huopaa
samaa venettä, jota hän soutaa, isäsi ponnahti älähtäen pystyyn, ja
minusta näytti, niinkuin hän tapaileisi käsiinsä varstaa tai muuta
lyömäasetta. Kiireesti sain jalat alleni, ja jollen olisi niin
vikkelästi ehtinyt paeta ovesta ulos, on tietymätöntä, miten minulle
siellä riihessä olisi käynyt."

"Isä parka — hän on minun takiani saanut Jumalankin luona taistella
yksin meitä kahta vastaan... Mutta mitäs isä sitten, kun sai tietää,
että minut oli seminaariin hyväksytty?" kysyi Nehe.

"Riihessä sattuneen kohtauksen jälkeen isäsi näytti minua häpeillen
karttelevan. Hänelle ei maistunut ruoka, ei uni eikä työ. Myöhäisiin
iltoihin asti hän enimmäkseen istuskeli riihikalliolla ja tähysteli
herkeämättä rantaniityn polulle. Kuin pienenä toivon kipinänä sukelsihe
tuolloin tällöin lehdosta niitylle joku miehinen kulkija, mutta
iloista toivetta hetkiseksi herättänyt tulija oli aina joku muu kuin
se, jota hän odotti.

"Vihdoin eräänä aamuna tuli kylältä käsin Hieroja-Anni, kirje kädessä.
Arvasimme heti, keneltä se on. Meille ei ole milloinkaan ennen tullut
omiin nimiimme mitään kirjettä, ja kun isäsi yritti puukollaan avata
tämän ensimmäisen koteloa, vapisivat hänen kätensä niin, että minun
piti keritsimillä kurauttaa kuoren pää auki. Kun hän sitten avasi
paperin ja katsoi kirjoitusta kuin härkä uutta veräjää, en malttanut
olla huomauttamatta: 'Siinä nyt näet, ettei taito olisi taakaksi
sinullekaan.' Murahtaen vastaukseksi, että padan ei pitäisi kattilaa
soimata, isäsi lähti melkein juoksujalkaa kirjettäsi pääkylälle
luettamaan. Palatessaan iltamyöhällä oli hänen kulkunsa niin väsyneen
raskasta, kuin hän ei jaksaisi siirtää jalkaa jalan eteen. Ja kun
hän sitten tupaan tultuaan lysähti penkille istualle, kuvastui hänen
silmistään ja koko olennostaan sellainen raukea tyhjyys, kuin jokin
hänen sielussaan olisi palanut loppuun ja jäljelle jäänyt vain sammunut
hiillos."

"Mitähän isä mahtoi siinä penkillä miettiä?" uteli Nehe.

"Kuka sen tiennee. Se kirjeesi tuoja oli vielä meillä, niin isäsi
ensi sanoikseen kysyä tokaisee siltä: 'Vieläkö se Hieroja-Anni uskoo
Jumalaan?' — 'Herra hyvästi varjelkoon', siunasi Anni ja pani kätensä
ristiin — 'keneenkäs tässä sitten muuhunkaan'. Jere siihen vain hymähti
ja keikautti päätään, niinkuin: kaikkeen sitä sitten uskotaankin...
Tuoltapa se isäsi näkyy jo tulevankin."

Nehen käännyttyä akkunasta katsomaan ajoi isä reen kannaksilla
hajasäärin seisten navetan päitse pihaan. Poku näkyi höyryävän märkänä,
ja syvissä hangissa lautannut kuorma oli osittain lumen peitossa.

"Niinpä näkyy... ja sieltähän tulee koirakin, kieli riipuksissa.
Mitenkäs Nopen aika on kulunut, kun ei ole ollut metsästystoveria?"

"Ikävä sillä on ollut syksy silläkin. Kun lähtösi jälkeisenä päivänä
vapautin Nopen aitasta, etsi se sinua päiväkausia, kotoa ja kylältä,
mutta kun ei etsimäänsä löytänyt, kävi se kuin sairaaksi, ei syönyt,
makaili vain vähän paikassaan, niinkuin sen ei olisi ollut hyvä olla
missään. Kun viimein oli ikävänsä itkenyt, haukkua jyskytti se päivät
päästään yksin metsässä — mitähän lie louskuttanut, lintua, oravaa."

Kun Jere oli purkanut halkokuorman, riisunut hevosen talliin ja tullut
tupaan, siirtyivät sinne kamarista myöskin äiti ja Nehe.

"Hyvää päivää... ja terveisiä kaupungista", toivotti Nehe ja
ojensi kätensä tervehtiäkseen isäänsä. Mutta tämä ei ollut sitä
huomaavinaankaan, istui vain allapäin takan pankolla ja alkoi panostaa
piippuansa.

Äiti ja poika heittivät puhuvan silmäyksen toisiinsa ja istuutuivat
hekin.

"Et kysy edes poikasi kuulumisia", alkoi Vilhelmiina, kun kiusallisesta
vaitiolosta ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.

Jere ei vastannut mitään. Hän oli viikkokausia miettinyt ja sanastakin
katsellut, mitä hän sanoisi Nehelle, jos tämä tulee joululomalle
kotiin. Nyt oli aika tullut.

"Luetaanko siellä sinun koulussasi sitä isoa kirjaa?" oli hänen
ensimmäinen sanansa pojalleen.

"Kyllä siellä sitäkin luetaan", vastasi Nehe, ymmärtämättä, minne isä
kysymyksellään tähtäsi.

"Ei ole tainnut olla puhetta siitä raamatun paikasta, jossa puhutaan
pitaalisista, elävältä kuolleista, ja jotka karkoitetaan takaisin
hautoihinsa, milloin nämä joskus uskaltautuvat ihmisten ilmoille?"

Nehen kasvoille leimahti polttava puna. Tämähän oli suora uloskäsky,
kotoa karkoitus niin sydänveriä kiehuttavassa muodossa, että aiottu
vastaus tyrehtyi hänen huulilleen.

"Lienetkö lukenut myöskään sitä kohtaa, missä puhutaan sen leivän
syömisestä, jota omat kätemme eivät ole ansainneet?" jatkoi Jere.

Vastauksen asemesta Nehe ampaisi niin äkkiä seisaalle, että molemmat
toiset hätkähtivät. Tuokion epäröityään, mitä tehdä, hän lähti
kiivaasti kamariin, äidin kiiruhtaessa jäljessä.

"Hyvästi nyt, äiti", sanoi Nehe, ottaen lakkinsa ja rukkasensa.

"Mitä... mitä sinä nyt?" hätäytyi äiti.

"Pitaalisten on paettava hautoihinsa."

"Herra Jumala!... Ethän sinä ole vielä edes syönytkään."

"Minun on helpompi hiihtää nälkäisin vatsoin kuin jäädä tänne kylläisin
sydämin."

"Ei isäsi voi tarkoittaa sitä, mitä hän sanoo."

"Sitä se tarkoittaa... Hyvästi nyt."

"Ei, ei!"

Äiti kietoi kätensä itkien poikansa kaulaan.

"Näistä pihdeistä et pääse."

"Päästävä on", sanoi Nehe päättävästi ja irroittautui hellästi, mutta
varmasti äitinsä syleilystä.

"Oi, voi!... Näinkö sinä nyt lähdet... näin tällaisella mielellä?...
Ja milloinka tulet taas kotiisi — pääsiäiseksikö — kesäksikö... vai
tulletko enää milloinkaan?"

Nehe naurahti katkerasti.

"Uudelleen ulos potkittavaksi — niinkö? Kyllä siihen mahtanee kulua
monta kesää ja pääsiäistä."

"Voihan isäsi sydän vielä sulaa."

"Kun muutama laji korpea oikein syvästi routautuu, niin se ei sula
pohjia myöten milloinkaan."

"Niinpä kyllä. Mutta eihän ole syy korven, jonka kamara vuorien
varjossa ja kuusien juurilla saa niin vähän valoa ja auringon lämpöä —
kesälläkin. Vaan jos sen korven henkäys tällä kertaa oli sydämellesi
liian kylmä, niin enhän minä — etkähän sinäkään sille mitään mahda.
Ottaisit kuitenkin tuosta edes vehnäskukkoa taskuusi, haukkaisit sitä
hiihtäessäsi."

"Ei, kiitos. Minulla pitää olla _hyvin_ nälkä, ennenkuin minä tämän
jälkeen syön sitä leipää, jonka isän kädet ovat ansainneet... Mutta
ilta joutuu. Jumalan haltuun."

"Jumalan haltuun, Jumalan haltuun — rakas..."

Äidillä ei ollut nyt aikaa kyyneliin. Nehen lähdettyä hän meni tupaan,
ikäänkuin sieltä vielä viime hetkessä olisi saatavissa käänne parempaan.

"Ajoit lapsesi — yön selkään", sanoi hän katkonaisesti itkunsekaisella
äänellä Jerelle, joka yhä istui pankolla entisessä asennossaan.

"Mitä?... Minkä ajoit?" kyseli Jere ällistyneenä päätänsä kohottaen,
niinkuin muistinsa menettänyt humalainen, joka selvittyään hämärästi
vaistoaa juovuspäissä tekemiään kolttosia.

"Väsyneenä... nälkäisenä...", jatkoi Vilhelmiina.

"Oliko se väsyksissä?... Eikö se ollut vielä syönyt?"

"Tuskin ehtii tulla... ainoa poika... jouluksi kotiin... kun oma isä
haavoittavilla sanoilla... ajaa kuin kulkukoiran maantielle... Antaa
tuo jumalattominkin... kerjäläisellekin jouluna kattoa pään päälle,
laittaa lyhteitä aidan seipäisiin ja kylvää siemeniä hangelle... että
taivaan lintusillekin... joulu joululta tuntuisi... Tämä kieltää
leipäpalan — omalta lapseltaan."

"Minnekä se meni?" kysyi Jere.

"Sinne meni, mistä tulikin. Ja kun se _nyt_ meni, niin se ei sieltä
enää ikänä takaisin tule."

Vilhelmiinasta näytti, niinkuin joku olisi nykäissyt Jereä takin
kauluksesta ylös, mutta samalla toinen, väkevämpi, painanut hartioista
alas.

Hän jatkoi:

"Sinä sitä raamattuasikin tavaat kuin sielunvihollinen. Olisit ottanut
oppia tuhlaajapojan isästä, joka laittoi lapselleen tuliaiskestit
kuin parhaat hääpidot — vaikka poika oli tuhlari ja kaiken maailman
juopporenttu."

Niinkuin olisi saanut uutta voimaa näistä Vilhelmiinan sanoista, se
äskeinen nykäisijä tempaisi nyt Jereä niin väkevästi ylös, että tämä,
sujauttaen piipun taskuunsa, hyökkäsi kiireesti ulos kuin hengenhätään.

"Nehe!... Nee-he!" huusi hän pihassa ja huiskutti käsiään kuin olisi
pyrkinyt lentoon.

Eikö lie kuullut tai eikö olisi ollut kuulevinaan Nehe jatkoi vain
jäällä matkaansa, jälellensä vilkaisematta.

Jere lähti rientämään hänen jälkeensä, kompastui suulleen huonolla
tiellä, pudottaen lakkinsa, nousi ketterästi ylös ja juoksi avopäin,
niin että pitkä tasatukka leyhyi kuin tuulessa. Väliin hän aina
pysähtyi huutamaan:

"Nehe!... Nee-he!"

Mutta kun tämä näytti vain kiihdyttävän kulkuaan, asetti Jere vihdoin
kätensä torveksi suunsa eteen ja tyhjensi keuhkojensa koko ilmavaraston
yhteen ainoaan, pitkään, haikeaan huutoon:

"Neee... he!"

Nehe näkyi vilkaisevan taakseen ja hiljentävän hiihtoansa, niinkuin
joku olisi tarttunut pidättäen takin helmaan. Hän näytti jo melkein
pysähtyvän, mutta yht'äkkiä sujauttikin suksensa niin vinhaan vauhtiin,
että lumi pöllysi pyrynä sauvojen porkissa. Tämän huomattuaan Jere,
joka jo oli ehtinyt kauaksi jäälle, pysähtyi ja jäi neuvottomana
katsomaan pakenevan poikansa jälkeen, kunnes tämä valkealla hangella
mustaksi pisteeksi pienentyen häipyi näkymättömiin etäisyydessä alkavan
illan hämärään.




V.


Matami Isaksonskan mökissä kaupungin laidalla oli vain kaksi huonetta,
keittiö ja kamari, molemmat pieniä kuin linnunpesät. Matami itse nukkui
keittiön sängyssä; kamarissa asui hänen vuokralaisensa kokelas Nehe
Noronen, samoin kuin oli siinä asunut ensimmäisenkin kouluvuotensa,
oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta seminaarin sisäoppilaana ja yhden
vuoden väliaikaisena opettajana jossakin maalla.

Oli kevätilta. Isaksonska seisoi keittiön lieden ääressä ja sekoitti
hierimellä illallispuuroa, vasen käsi itsetietoisesti lanteella.
Nehe oli tullut kamaristaan kertomaan mummolle äskettäin näkemästään
ihmeellisestä ilmestyksestä.

"Vai niin... vai on kokelas nähnyt näkyjä valvovin silmin. No minkä
näköinen enkeli oli?" kysyi matami kotvan vaiettuaan.

"Ei sillä ollut mitään muotoa, keskelle kamarin lattiaa ilmestyi vain
niinkuin kirkas valo", sanoi Nehe.

"Onko kokelas nähnyt sitä valoa useinkin?"

"Ainoastaan yhtenä yönä."

"Mutta minä olen viime aikoina nähnyt: kokelaan kamarin oven raot
kiiluvan tuliviiruina melkein joka yö."

"Niinkö?... Mutta ehkä täti kuuman uunin kupeessa nukkuessaan on nähnyt
tuliviiruja vain unissansa", arveli Nehe.

Viitsimättä vastata moiseen väitteeseen mummo jatkoi:

"Minä olen monta kertaa itsekseni ihmetellyt kokelaan pitkiä
yövalvomisia. Kummallisinta niissä on ollut se, että kokelas usein
jo hyvin aikaisin on sammuttanut lampun ja ruvennut maata, mutta kun
minä myöhemmin yöllä olen sattunut heräämään, on kamarin oven raoista
kiilunut salaperäinen tuli."

"Ihmeellistä", kummasteli Nehe. "Mutta voihan olla, että enkeli
valaisee kamaria minun nukkuessanikin."

Matami hymähti epäuskoisesti.

"Saattaapa niin olla, mutta siinä tapauksessa enkelin olisi paras
ottaa öljykannu mukaansa ja käyttää omaa valaistusainettaan eikä
polttaa minun öljyäni; sillä kun minä illalla olen täyttänyt lampun,
on se aamulla ollut melkein tyhjä. Kun kokelas kuitenkin on liikkunut
kamarissaan hiljaa kuin hiiri, tuottamatta minulle unenhäiriötä, en ole
tahtonut asettua poikkiteloin ahkeruuden tielle, vaan olen ajatellut:
Omapa on asiansa, nukkui tai valvoi, ja tottapa kokelaalla lienee niin
suuri murhe läksyistään, että hänen täytyy keskellä yötäkin nousta
niitä lukemaan. Kuitenkin kaikitenkin: lukuhommissakin liika on sentään
liikaa."

"Täti on aivan erehdyksissä", sanoi Nehe. "Minä päinvastoin olen
laiskannihkeä opetuslapsi. Mutta yks kaikki, läksyni minä silti osaan
— sitä paremmin jota vähemmän luen. Kirjat ovatkin minulle oikeastaan
vain joutavaa korutavaraa. Kerrankin jätin läksyni kokeen vuoksi
kokonaan lukematta, mutta kuitenkin suoriuduin koulussa paremmin kuin
moni kirjatoukka."

"Syökö hän kirjojensa lehtiä?" kysyi matami.

"Tietäähän täti, ettei muisti vatsassa ole", sanoi Nehe ja ikäänkuin
salaisuuden avaimeksi viittasi Lutherin sanoihin rukoilemisesta
ja oppimisesta, mennen omien kokemuksiensa tukemana puoli askelta
oppi-isää pitemmälle: Hyvästi rukoiltu on _kokonaan_ opittu.

Iltasensa syötyään rupesivat molemmat tapansa mukaan tänäkin iltana
hyvin aikaisin maata. Mutta kun mummo puolilla öin sattui heräämään,
kiilui kamarin oven raoista entinen salaperäinen tuli. Vaikka matamia
äänettömyydellään ärsyttivätkin tulena palavat oven raot ja tietoisuus
siitä, että viereisessä huoneessa joku valvoi, päätti hän nytkin
mieluummin kärsiä kuin mennä Nehelle huomauttamaan liiallisesta
paloöljyn kulutuksesta. Hän oli jo saamaisillaan keskeytyneen unen
päästä jälleen kiinni, kun kamarista alkoi kuulua harmonin soittoa.
Isaksonska kohotti päänsä pieluksesta ja kuunteli: ei ollut virttä
se, jota siellä soitettiin, vaan jotakin mitä lie ollut maallista
renkutusta. Ja vielä hän on olevinaan uskovainen ja näkyjä nähnyt —
hän, jonka tuolla tavalla pitää pirua palvella keskellä yötä.

Matami potkaisi pyhässä vihassaan peitteen päältänsä, nousi kiivaasti
vuoteeltaan ja tempaisi kamarin oven auki.

"Kokelaan pitäisi tietää, että kokelas ei asu talossa yksin", ärähti
hän ja jäi kädet lanteilla pitkine paitoineen mahtavana ovelle
seisomaan ja odottamaan esiintymisensä vaikutusta.

Puhuteltu ei viitsinyt edes syrjäsilmällä vilkaista emäntäänsä, jatkoi
vain häiriytymättä soittoansa.

"Odottaisi koulua käyneen ymmärtävän sen verran, että vanhan ihmisen,
joka ahertaa päivät pitkät henkensä elatukseksi, on saatava nukkua
yönsä rauhassa — omassa talossaan", jatkoi mummo.

Kun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle
pienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun
moinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi
mummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen
käytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin
hurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on
sokea ja kuuro kaikelle muulle.

Lamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot
näyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan
tanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan
seinään kuin sokea soittaja.

Matami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka
sielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli
kyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin
kanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin
kirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.

Isaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä
kulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää
hän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta
ajoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa
vääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin
itku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin
siitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon
kyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.

Herättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä
siitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin
hänen kuolleen nuoruutensa.

"Kiitoksia, ki-iitoksia", hän kyyneltä pyyhkien niiaili ja kumarteli.

Mutta kun Nehe osoittautui yhtä kuuroksi hänen kiitoksilleen kuin
moitteillensakin, kumartui hän läheltä katsomaan soittajan varjossa
oleviin silmiin — hätkähti, kalpeni ja alkoi varpaillaan hiipiä
takaperin ovea kohti, ikäänkuin olisi tahtonut suojella selkäpuoltaan
hyökkäykseltä. Nehen silmät ammottivat lasimaisen elottomina kuin
vainajan auki jääneet silmät. Vuoteeseen päästyään mummo kätkeytyi
huppuun peitteen sisään, ja vaikka siinä uunin kupeessa oli hyvin
lämmin, kulki matamin hartioista varpaitten neniin asti kylmiä
väreitä, puistattaen ruumista kuin vilutaudissa. Isaksonska tukki
käsin korvansa, mutta siitä huolimatta kuului kamarista hiljaista
soiton hyminää. Mummosta oli nyt, kuin siellä harmonin ääressä istuisi
soittaen kuollut tai ruumiiton sielu, joka oli kammottavampaa kuin
sieluton ruumis. Hänelle kirkastui kaikki — sekin, että Nehe viime
aikoina oli lukenut läksynsä unissaan.

Vaikka soitto sittemmin lakkasi ja valo sammui kamarista, ei Isaksonska
sinä yönä saanut enää kunnon unta silmiinsä. Milloin hän hiukan yritti
raueta painajaisen kaltaiseen unenhorrokseen, oli hän seisovinaan kuin
avoimen haudan partaalla, jonka pohjassa luuranko, pää takakenossa,
valkoiset hammasrivit hymyntapaisessa irvistyksessä ja ammottavat
silmäkuopat suunnattuina ylös matamia kohti, hakkasi luisilla
sormillaan kamalan iloista polkansäveltä tyhjän, kumisevan arkkunsa
mustaan kanteen, polkien varvasluillaan tahtia haudan pohjaan kuin
rukinkehrääjä poljintansa.

Jo varhain aamulla kuului Nehe nousevan vuoteeltaan, peseytyvän,
pukeutuvan ja väliin aina laulaa hyrähtävän tai viheltävän jonkun
iloisen katkelman.

Mitähän se nyt... mitähän se nyt näin aikaisin? Eihän se yhä vieläkin
laulaa harittane unissaan? ajatteli Isaksonska ja kääräisi peitettä
tiukemmin ympärilleen.

Kuului kaksi vihlaisevaa narahdusta, kun kamarin ovi ruostuneissa
saranoissaan avautui ja sulkeutui. Korvat herkkinä ja sydän jyskyttäen
Isaksonska koetti käpristyä uunin kupeeseen niin pieneksi ja
näkymättömäksi kuin mahdollista.

"Totta on, mitä runoilijat sanovat: Kevät on lemmen aikaa. Mutta eihän
täti toki salanne punastuvaa kainouttaan sen vuoksi, että pelkäisi
minun pyrkivän viereensä — tyttäriin?" kuului Nehen ääni kamarin ovelta
ja sen jälkeen hiljaista, vaikeasti pidätettyä naurun puuskutusta.

Isaksonskan vastaamatta mitään seurasi hetkinen jännittävää
hiljaisuutta, kunnes hän kauhukseen kuuli hiipivien askelien lähenevän
sänkyänsä, käden laskeutuvan peitteelle ja sormien alkavan kopeloida
hartioitaan kuin jääpuikoilla kaikkein arimmalta kohdalta, hiljaisen
naurun hihityksen yhä jatkuessa. Hypähtäen koko ruumiillaan melkein
kohoksi mummolta pääsi niin hirveä rääkäisy, että Nehe säikähtäen
poukkosi vuoteen vierestä keskellä lattiaa ja sydän kurkussa ryntäsi
ovesta ulos.

Katuen poikamaista kujeiluaan hän rauhoittui vasta sitten, kun oli
noussut kaupungin laidassa kylkeänsä paistattavan harjun laelle ja
kavunnut näkötornin ylimmälle parvekkeelle.

Täältä avautui hänen katseelleen aamuauringon helossa ihana näköala.
Ihan jalkain juuresta alkaen alas järven rantaan kyyhötti kaltevalla
maakaistaleella vaaleanvihreitten kevätpuistojensa siimeksessä
pienoinen kaupunki, ylinnä järven sinistä pintaa vasten kuvastuva
kirkon risti.

Näkyi monta taloa, mutta näiden joukosta Nehe etsi vain yhtä, ja kun
hän sen löysi, olisi hän, jos olisi kaupungin omistaja, ollut valmis
luovuttamaan kaikki muut talot tästä yhdestä ainoasta, niinkuin se
mies, joka antoi kaiken omaisuutensa pellosta, mihin oli kätketty
kallis aarre. Ja jos hän olisi joku noista siivekkäistä pikku
laulajista, jotka tornia ympäröivissä petäjissä ja alhaalla kaupungin
puistoissa lukemattomin äänin sirkuttivat, olisi satojen akkunain
joukossa vain yksi, jonka paarmalle hän täältä lentää hyrähtäisi ja
visertäisi siinä:

    "Hei Amaryllis,
    nouse jo kulta,
    auringon tulta
    täys on maa.
    Maa ihanaisna
    loistelevaisna
    taivahanlaisna
    leimuaa — —"

Kaupungin vastarannalla pilkotti joku punainen huvila, ja etäällä
tummametsäisten vuorten kehystämänä välkkyi kappale suurta selkää
kuin tienviittana, kaihoa herättävänä aavistuksena etelän suuresta
maailmasta, jonne laivat menivät ja josta tulivat.

Nehen käännettyä katseensa pohjoiseen oli luonto hänestä sillä
taholla rattoisampaa. Pienillä järvillä ei ollut semmoista suuruuteen
vivahtavaa kylmän tuntua kuin eteläisellä selällä. Vuoret olivat
matalampia, kotoisia mustikkamäkiä — ja jossain siellä siintävässä
kaukaisuudessa oli koti.

Koti...?

Nehe ei ollut nähnyt kotiaan sen jälkeen, kun vuosia sitten oli sieltä
hiihtäen lähtenyt. Mutta jotakin hän oli vanhemmistaan kuullut sen
puolen markkinamiehiltä — kuullut, että isä on vanhentunut ja tukka
alkanut harmaantua: kuuluu sen karkoittamisensa jälkeen alkaneen
kuvitella ja syytellä itseään poikansa surmaajaksi. Nehe oli kyllä
joka joulu ja joka kevät aikonut lähteä lomalle kotiin, mennytkin jo
jonkun matkaa, mutta pyörtänyt taipaleelta takaisin, kun oli se isän
iskemä sydänhaava aina auennut ja tullut semmoinen ajatus, että ukko
on katumapäällä vain niin kauan kuin poika on poissa, mutta heti tämän
näkyviin tultua kätkeytyy kuin siili pistävien piikkien sisään. Jotakin
erinomaista täytynee tapahtua, ennenkuin heitä kahta erottavan kuilun
yli siltaa syntyy.

Heitettyään kuin hyvästiksi vielä viime silmäyksen siihen seutuun,
joka hänen ennen pitkää oli ehkä ainaiseksi jätettävä, Nehe laskeutui
tornista alas ja käveli harjun selännettä länteen päin, tullen
naisseminaarin itäiselle portille, johon hän epäröivänä pysähtyi:
tästä portista miesoppilaiden ei ollut lupa astua jalallaan ulos
eikä sisään. Mutta kun Nehen matka oli Moirisjärvelle, jonne miesten
portista kiertäen olisi ollut virsta väärää, tästä vain vaaksa
vaaraa, ja kun lisäksi aamu oli varhainen eikä pihassa näkynyt vielä
liikkeellä ketään, rohkaisi hän luontonsa ja näkymättömän enkelin
välkkyvästä miekasta välittämättä pujahti paratiisin portista sisään.
Kengänkorkojen kopsaessa tiiliseinien kaiun vahvistamana kivikovaan
tiehen Nehe rauhallisen näköisenä, mutta hieman sykkivin sydämin koetti
päästä pyhitetyn alueen lävitse. Hän vilkaisi varkain monikerroksisen
naisasuntolan ikkunoihin ja oli näkevinään niissä kauhistuneita
katseita, kummastuneita kasvoja ja kiireisiä käden viittauksia
vuoteissa loikoville tovereille, että nämäkin rientäisivät tätä ennen
näkemätöntä kummaa katsomaan.

Mikä meteli ja kirkuna mahtaisikaan syntyä, ajatteli Nehe, jos
hänen päähänsä pistäisi astua "luostarin" ovesta sisään, kulkea
pitkin kumisevia käytäviä, kopautella rystysillään koppien oville ja
veisata korkealla äänellä: "Hei Amaryllis, nouse jo kulta..." Ehkäpä
heittäisivät hänet yhteisvoimin ovesta ulos, kuten mehiläiset pesästään
vieraan tunkeilijan. Tai — kuka tietää — voisivat ehkä kyynelsilmin
kurkottaa käsiään häntä kohti, niinkuin nälkiintynyt leipäpalaan.

Kaupungin harju on kuin vatsallaan nukkuva pyöreäselkäinen
jättiläiseläin, joka on oikaissut häntänsä maantien poikki, jatkuen yhä
madaltuvana seminaarin alueen lävitse. Tämän harjanteen pohjoispuolella
piileksii seminaarin Moirisjärvi. On vaikea tietää mitään, joka niin
vähän muistuttaisi esikuvaansa kuin tämä järvi. Faijumin keitaana
siellä on petäjiä ja kuusia kasvava soikea suopatama, jonka länsipäähän
on kaivettu leveä, sokkeloinen suohauta — Moirisjärvi. Se sulkee
sisäänsä saaren, jonne kuljetaan ränstynyttä puusiltaa myöten kuin
manalan mustan veden yli.

Kuitenkin on Moirisjärvi runollinen omalla tavallansa. Kuvastuvathan
rannoilla kasvavat petäjät senkin synkkään veteen ja lentäväthän
kevyet poutapilven hattarat kuin valkoiset henget senkin syvyydessä
päätä pyörryttävän kuilun yli. Ja ilmaiseehan rannalta pudottautuvan
sammakon mulskahdus ja pitkien säärien vilahdus, että senkin alati
tyynen pinnan alla eletään salaperäistä elämää. Syksyin keväin, jolloin
kaupungin kaduilla käy oikeat aavikon hietamyrskyt, on tämä rauhaisa,
eristetty kosteikko viihtyisä oleskelu- ja kävelypaikka etenkin sille
osalle seminaarinuorisoa, joka syystä tai toisesta kaipaa hiljaista
yksinäisyyttä.

Kävellessään keitaan ympäri kiertävää tietä Nehe oli näkevinään ne
yksinäiset, jotka ennen häntä ovat tätä polkua näinikään kulkeneet.
On haaveiltu ja uneksittu ja rakastettu. Mutta ne ujot tunteet
on salattu, viety kätköön sydänmaihin ja vuodet ja vuosikymmenet
märehditty niitä yksiä eväitään, kun erämaissa ei ole ollut hengelle
mitään muuta ravintoa. Mutta ei aika, ei harmaat hiukset ole kyenneet
kokonaan luhistamaan täällä rakennettua tuulentupaa, jonka liedessä
tuhkan alla on koetettu säilyttää muistojen hiiltä ja sen heikossa
hehkussa kohmettuneita käsiä lämmitelty — kun kaikki muut tulet ovat jo
sammuneet. Ja kun tämäkin ainoa tuli pitkällisen käytön kuluttamana on
uhannut tyyten loppua, on tultu keväisin tänne ja viety sylyys nähtyä
nuoruutta ja uudistettuja nuoruuden muistoja polttoaineiksi sammuvaan
lieteen... Vihdoin se ja se ei ole enää tullut — on kai kuolema
korjannut.

Kun Nehe näissä mietteissään oli jonkun kerran kiertänyt soikean
ratansa, muuttuivat hänen kuvitelmansa todellisuudeksi: tiheästä
kuusikosta alkoi kuulua nuoren naisäänen laulua. Ei erottanut sanoja,
mutta kun Nehen oma sielu erikoisesti tällä kertaa oli samassa vireessä
kuin näkymättömän laulajan sielu, ymmärsi hän äänen sävystä, että
siellä lienee muuan niitä, jotka tulevat laulamaan elämänlaulunsa yksin.

Vaikka Nehestä ei ollut oikein kuunnella varkain sitä, mikä oli aiottu
vain omalle sydämelle, jäi hän kuitenkin kuin lumottuna seisomaan
paikalleen. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin säikähtäen, laulaja katkaisi
sävelensä, aivan kuin arka lintu ihmisen läheisyyden huomattuaan lakkaa
laulamasta ja lentää kauas toiselle oksalle visertämään. Vai olisiko
sydämen yllättänyt niin äkillinen ja väkevä liikutus, että se sulkuna
tukkesi sävelpuron vaisun lirinän.

Vähitellen alkoi Moirisjärvelle kertyä muitakin kävelijöitä, useat
kirja kädessä lukien. Vihdoin ilmautui harjanteelle valkoisiin puettu
neitonen, viittasi vallattomalla käden liikkeellä Nehen luoksensa ja
tervehdittyään sanoi leikillisesti:

"Sinulla on tainnut olla ikävä, kun viivyin näin kauan?"

"Ei ensinkään, ei ensinkään", hölpötti Nehe vakaassa mielessä ja kertoi
innostuneesti, kuinka hän äskeistä laulajaa kuunnellessaan oli melkein
unohtanut, mitä varten oli tänne tullut.

Tytön poskipäillä alkoi palaa ylimääräinen puna, ja hän vilkaisi Neheä
terävästi silmiin kuin tutkiakseen, ansaitsisiko moinen kömpelyys
vastausta vai olisiko se luettava yksinkertaisuuden tiliin.

"Kas kun et pyytänyt sitä suloista laulajaa kolmanneksi seuraamme
livertämään", huomautti hän pisteliäästi.

"Ei ole maan päällä ketään niin suloista kuin sinä", koetti Nehe
korjata varomatonta lausuntoansa.

Tyttö laski kätensä Nehen suun eteen.

"Ai-ai — ei-ei!... Mutta kuule, Nehemia, emme mene tuonne Morrikselle,
siellä on liian paljon väkeä", sanoi hän imartelun hyvittämänä.

Nehe olisi mielellään mennyt juuri sinne, näyttänyt tovereilleen
valkeaa, kaunista morsiantaan ja pään nyökkäyksellä ja huulten hymyllä
sanonut heille: Katsokaa, tämmöisen aarteen minä olen löytänyt. Mutta
kun tyttö ei halunnut sinne, kysyi hän:

"Minnekäs menemme?"

"Jonnekin, minne hyvänsä... kauas maailmanlopun tietä."

"Vuorelle?"

"Ah niin!... Sinne, sinne!"

Saavuttuaan käsikoukussa kävellen perille ja loivaa metsäistä rinnettä
kavuttuaan ylös istuivat he korkealla liki vuoren lakea rinnan eräälle
Joldiameren rantakivelle.

"Siitä on kulunut pitkä aika, jolloin aallot ovat näitä kiviä vastaan
loiskuttaneet", alkoi Nehe hieman arkisesti.

Vastaamatta mitään tyttö katsoi haaveellisena jonnekin kauas, ikäänkuin
olisi nähnyt edessään muinaismeren aavan pinnan ja alkoi laulaa
hyräillä:

    "Jollen minä sinua saa,
    niin minä menen vallan pois,
    sille merelle siniselle,
    jolt'en koskaan palaa pois."

Kun he — molemmat kokelaita — olivat sitten kuvitelleet
ja yksityiskohtia myöten suunnitelleet yhdessä elettävää
opettajatulevaisuuttansa, sanoi Nehe lopuksi:

"Mutta siihen tulevaan, pyhään liittoomme on Jumalan tultava
kolmanneksi."

"Jumalan kolmanneksi", matki tyttö hieman kevytmielisesti, kuitenkaan
ivaamatta, uskonnonopettajansa oppilailleen antamaa avioliitto-ohjetta.
"Jos se laulajatyttökin vielä tulee mukaan, niin..."

Nehe vaikeni ja hänen silmiinsä tuli murheellinen ilme.

"Kuule, Helmi, minä puhuin Jumalasta totisessa mielessä."

"Anteeksi", sanoi Helmi ja väistyi sulhostaan hiukan syrjemmälle,
ikäänkuin mielisuosiolla tehdäkseen tilaa tuolle kolmannelle. "En
tiennyt, että olet uskovainen, et ole ennen puhunut näin."

"En ole uskostani kauan tiennyt itsekään, kääntymykseni aiheutti
näkemäni ilmestys."

"Ilmestys!" huudahti Helmi ja katsoi Neheä pelokkaasti silmiin.

"Niin... ja olen minä muitakin näkyjä nähnyt", jatkoi Nehe.

"Jeesus siunatkoon!" kuiskasi tyttö hiljaa ja siirsihe istumaan aivan
kiven laidalle. — "Minkälaisia näkyjä?"

"Minulle on näytetty pääpiirtein koko elämäni juoksu — ja myöskin sinun
elämäsi."

"Minunkin...?"

"Niin. Haluatko kuulla?"

"Ei, ei... En tiedä... Ei suinkaan siinä liene mitään pahaa?"

"Päinvastoin."

"Kerrohan sitten."

"Ennen seminaariin tuloani olin kerran yökunnissa kalastamassa erään
vanhan miehen kanssa. Nukuttuamme yömme muutamassa mökissä samalla
vuoteella sanoi vaari minulle aamulla herättyämme, että olin sinä yönä
ollut kolmasti kuolemaisillani."

"Hyvä isä sentään!"

"Hengitykseni oli kolme eri kertaa salpautunut, mutta kun vaari oli
laskenut kätensä kaulalleni, oli hän tuntenut valtimon hiljaa tykkivän
ja siitä arvannut, että kuitenkin vielä elin. Se vanha mies, kuulu
tietäjä ja unien selittäjä, kysyi minulta ihmetellen, millaista
merkillistä unta olinkaan nähnyt."

"Minkälaista se sitten oli?" kysyi Helmi.

"Oli olevinaan rannattoman laaja ruispelto, joka oli määrätty minun
yksin leikattavakseni. Onpa siinä urakkaa, ajattelin ja aloin leikata.
Päässäni oli lippalakki ja sen lipan päällä kasvoi koivu, joka ei
kuitenkaan painanut mitään. Kun hetken työskenneltyäni vilkaisin
sattumalta taakseni, oli sinne ilmautunut tyttö, palavasilmäinen,
ristiraitainen puku yllä, hihat ylöskäärittyinä sitoen leikkaamiani
lyhteitä. Vilkuilin vähänväliä taakseni sitä tyttöä, mutta en puhunut
mitään. Jonkun ajan kuluttua ilmautui pellolle rautaiset, vain
ihmisjalan levyiset tikaportaat, joiden yläpää häipyi korkeuteen.
Portaiden vieressä oli täysi vesisaavi ja minulle tuntematon
mieshenkilö, joka sanoi: 'Ellette vie tätä saavia noita portaita myöten
tuonne ylös, ette pääse taivasten valtakuntaan.' Epäröimättä aloimme
täyttää vaikeaa tehtäväämme, minä edellä saavia korvista kantaen,
tyttö jäljessä pohjasta työntäen. Kun olimme taakkoinemme päässeet
jo pilvien yläpuolelle, ilmautui portaiden viereen rautainen pöytä,
jolle laskimme saavin. Siinä hetkisen huoahdettuamme aloimme kavuta
yhä ylemmäksi. Mutta kun portaat pöydän kohdalla kääntyivät ylös aivan
pystysuoraan, oli kulkumme edelliseen verraten paljon vaikeampaa — niin
vaikeaa, että olimme monta kertaa pudota alas. Eikä jyrkän tiemme päätä
näkynyt ylhäältä eikä enää alhaaltakaan — ei muuta kuin tyhjä avaruus
ja sen keskellä me kaksi maan lasta raahaamassa raskasta saaviamme
kapeilla, huojuvilla portailla. Kun olimme jo aivan menehtymäisillämme
ja viimeinenkin toivon kipinä kadonnut, saavuimme vihdoin suuren,
komean huoneen ovelle, jonka aiemmin kuollut tätini Hetastiina aukaisi
meille. Saavimme jätimme ulkopuolelle, ja sen vedellä pesi täti meidän
molempien jalat, ennenkuin saimme astua kynnyksen yli. Käsikädessä,
puhtain jaloin kävelimme sitten tädin saattamana lattian yli huoneen
perälle. Äänettömästi ja ikäänkuin itsestään aukesi siellä ovi
toiseen saliin, joka oli niin ylen ihana, että me kumpikin katosimme
sen kauneuden hehkuun, niinkuin kaksi palavaan uuniin heitettyä
paperipalaa."

Kun Nehe unensa kerrottuaan oli vaieten antanut Helmille mietintäaikaa,
kysyi hän:

"Uskallatko lähteä kanssani niille portaille? Taakka on raskas, mutta
sen mukainen on palkkakin."

Helmi ei kieltänyt, ei myöntänyt, kysyihän vain:

"Selvittikö se vanha mies sitten unesi?"

"Kyllä", vastasi Nehe. "Pellon ja rukiinleikkaamisen sanoi hän
merkitsevän yksinkertaisesti leipää."

"Sehän sopii: kohtahan saat 'leipäsuunnikkaan’ taskuusi."

"Lippalakki taas kuului merkitsevän sitä, että pääsen johonkin virkaan."

"Sekin toteutuu ennen pitkää. Entäs lipan päällä kasvanut koivu?"

"Saan muka jonkin kunniamerkin."

"Oo-ho!... Ja se saavintyöntäjä-tyttö on kai tuleva aviosiippasi?"

"Tietenkin. On omituista, että vaikka en untani ja sen selitystä
ole kirjaimellisesti uskonutkaan, on minua väliin sekä suututtanut
että naurattanut se kummallinen seikka, että milloin ikinä sen uneni
jälkeen olen joutunut naisväen seuraan, on ensi katseeni tahtomattani
tarkannut, olisiko joukossa ristiraitaisia pukuja ja ylöskäärittyjä
hihoja — kun sen sijaan ennen näin vain sinisiä silmiä ja punaisia
poskia."

"No oletko sitä ristiraitaistasi löytänyt?" kysyi Helmi ja
vaistomaisesti nykäisi puseronsa hihoja alemmaksi.

"Ristiraitaisia paljonkin, mutta ylöskäärittyjä hihoja en ole nähnyt
juuri muilla kuin taikinaa vastaavilla emännillä ja pyykkiä pesevillä
ämmillä."

Helmi naurahti soinnuttomasti.

"Ehkäpä omasi onkin juuri näiden joukossa — joku rikas ja uskovainen
leski-ihminen."

"Mutta Helmi... minun omanihan olet _sinä_."

"Minä?... Minua alkaa palella... on aika lähteä", oli Helmin vastaus.

"Kai suostut siihen, että ennen lähtöämme laulamme jonkun
virrenvärssyn?" ehdotti Nehe.

"Jonkun hautausvirren?"

"Miksikä juuri hautausvirren?"

"Siksi, että minusta on nyt kuin olisimme kumpikin vainajina haudassa
ja samalla surevina saattajina oman hautamme partaalla", sanoi Helmi.

Luullen ymmärtävänsä Helmin tarkoituksen Nehe ei ollut halukas
veisaamaan virttä sillä haudalla.

Paluumatkalla he kävelivät kiireesti ja melkein ääneti, kumpikin omaa
raidettansa. Kotiin tultuaan Nehe huomasi kamarinsa oveen keittiön
puolelle ilmautuneen jykevän rautaisen ha'an.




VI.


Eilen, seminaarin vuositutkintopäivänä, seisoskeli luokkien ovilla vain
joitakin harvoja kuulijoita, kun raskaan työn väsyttämät opettajat
kuulustelivat haukottelevia ja kotiinmenomielessä olevia oppilaitaan,
kukin aineessansa.

Tänään sen sijaan on koululle kokoutunut kansaa niin runsaasti,
että osan on pitänyt jäädä eteiseen, kun kaikki eivät ole mahtuneet
juhlasaliin, jossa suoritetaan seminaarin laulututkinto ja lukuvuoden
päätös. Ihmishengen ikuinen jano kaipaa kasvien lailla kosteikkoja ja
kammoo kuivia erämaita. Mieliala oli odottavan harrasta, ja ilmassa
ikäänkuin leijaili pyhäistä juhlatunnelmaa.

Aluksi seminaarin iso sekakuoro opettajansa johtamana kohotti kuulijat
sanoin ja sävelin ylös taivaan kaikuviin korkeuksiin, laskeutui
seuraavissa lauluissa alas isänmaan ahtaampien rajojen sisälle ja
päätyi lopuksi yksityisen ihmissydämen vienoihin valituksiin. Ikäänkuin
välipaloiksi ja levähdyshetkiksi tarjosivat pienemmät luokkakuorot
punastuvine oppilas-johtajineen kevyempää kuultavaa, ja jotkut
etevimmät oppilaat esittivät pianolla vaatimattomia soittokappaleitakin.

Kun lopuksi yleisön seisoalle nousten oli yhteisesti laulaa jyräytetty
'Maamme', astui johtaja katederiin pitämään päättäjäispuhetta. Hän teki
pääpiirtein selkoa laitoksen lukuvuoden toiminnasta, kiitti vieraita
siitä, että nämä niin runsaslukuisina olivat saapuneet läsnäolollaan
kunnioittamaan tätä tilaisuutta, ja toivotti virkistävää kesää niille
oppilaille, jotka syyspuoleen jälleen palaavat opinnoitaan jatkamaan.

Johtajan annettua yleisön läsnäollessa päästötodistukset eroaville
oppilaille, jotka vakavina — naisten taholla osittain kyyneltä kiertäen
— seisoivat hänen edessään mustissansa ja vähän samoin tuntein, kuin
olivat aikoinaan seisseet alttarin edessä antamassa juhlallisia
lupauksiaan ensi kertaa ehtoolliselle käydessänsä. Kääntyen näiden
nuorten, vasta valmistuneiden opettajain puoleen lausui johtaja:

"Erikoisesti teille, jotka päästökirjan saaneina nyt jätätte laitoksen,
minä — ennenkuin erkanemme — pyydän omasta ja opettajakunnan puolesta
lausua jäähyväisiksi jonkun sanan.

"Tämän huoneen seinällä on teille kaikille tuttu kirjoitus: 'Vaeltaja,
vie sana Suomelle, että sen nuorison parasta tässä harrastetaan.' Te
kaiketi tunnette tämän lauseen alkulähteen, mutta kenties ette ole
tulleet lähemmin ajatelleeksi, mikä oikeuttaa meidät mukailemaan ja
ikäänkuin itseemme sovittamaan näitä historiallisia sanoja niin perin
vaativalta paikalta ja meidän työllemme näköjään vieraalta alalta.

"Sillä kourallisella valiosotilaita, jotka saivat kunnian jäädä
Thermopylain vartijoiksi, oli niin ylen tärkeä tehtävä, että siitä
riippui heidän isänmaansa kohtalo. Myöskin teillä tulee olemaan oma
thermopylainne suojeltavana: nuorten ihmistainten sielu. Sillä sitäkin
on uhkaamassa vihollisen miljoonainen joukko, ja sen varjeleminen on
yhtä tärkeä ja vastuunalainen kuin maatansa puoltavan sotilaan tehtävä
ja seurauksilleen yli aikain kantava. Teille on koetettu takoa täällä
aseita tulevaa taisteluanne varten. Saattaa kuitenkin käydä niin,
että tämä kamppailunne tulee näyttäytymään teille ylivoimaiseksi.
Antautumatta epätoivoon on teidän muistettava, että Leonidaan ja
hänen miestensä häviöön ei ollut syynä vihollisen ääretön ylivoima,
vaan — halpa petos. Älköön teidän keskuudessanne olko ainoaakaan
Ephialtes kavaltajaa. Jokainen velvollisuuksien laiminlyönti, jokainen
poikkeaminen siveellisten lakien ikuisilta teiltä on vihollisen
opastamista Oita-vuoren salapolkua puolustusrintaman selkäpuolelle.
Me emme tiedä noiden Thermopylain urhojen nimiä, yksilöinä he ovat
meille tuntemattomia, mutta tuon kaikki-uhraavan historiallisen
tekonsa kannattamina ovat he kuolemattomia. Myöskin teidän asemanne
yhteiskunnassa tulee olemaan niin huomaamaton ja ulkonaisesti
vaatimaton, ehkäpä osittain halveksittukin, että teillä opettajina on
vain unhotus odotettavana. Mutta teidän _työnne_ säilyy, ja sen arvo
mitataan siellä, missä meidän kaikkien tekomme lopullisesti punnitaan.
Kun te nyt lähdette vartiopaikallenne ihmissydänten 'lämpimille
porteille', niin minä, toivottaen teille Jumalan siunausta, tahtoisin
lopuksi kiteyttää kaiken tässä lausumani pariin sanaan: Olkaa niinkuin
Lakedaimonin sankarit."

Iltapäivällä oli johtajan asunnossa tavanmukaiset kokelaspäivälliset,
joihin myöskin opettajakunta otti osaa.

Myöhemmin illalla lähti laiva yötä myöten viemään maan eteläosista
kotoisin olevia seminaarilaisia lyhytaikaisille kesälaitumilleen.
Lähtijäin joukossa oli myöskin Helmi, Nehen morsian. Rannalle jääneen
sulhasmiehen haikeaan mieleen muistui se elokuun ilta, jolloin hän
lyhtypylvääseen nojaten oli ensimmäistä kertaa katsomassa hylättyjen
lähtöä. Siitä oli nyt viisi vuotta — kuinka aika rientää! Sama näytelmä
oli uusiutunut vuosi vuodelta, ja niin tulee vastakin tapahtumaan:
syksyin menevät kyynelsilmin ja puolukkaposkin, keväin lähtevät
nauravin suin ja kalpein kasvoin.

Kummatko heistä sitten lienevät onnellisempia, mietti Nehe. Itkevien
kyyneleet kai kuivuvat aikanaan, mutta epäiltävää on, punertavatko
puolukat näiden kevätneitojen kalvenneilla kasvoilla enää milloinkaan.

Kun laiva oli jo kadonnut näkyvistä järven toisessa päässä olevaan
salmeen, niin että ainoastaan metsän yli nouseva savu oli osoittamassa
sen kulkusuuntaa, tunsi Nehe jonkun takaapäin lyövän reippaasti kädellä
olallensa ja kuuli tutun äänen lausuvan:

"Suru pois!"

"Kas, Pekkako se ... Eipähän tässä nyt erikoista suruakaan", vastasi
Nehe leikkisälle koulutoverilleen.

"Eipä ei... Mutta kuule, on tämä päivä meidän elämässämme siksi
tärkeä käännekohta ja on sitä tähän tullaksemme saatu siksi paljon
ponnistella, että se kyllä kannattaa päättää vähän juhlallisemmin
kuin tavalliset tusinapäivät. Erittäinkin sinulle, joka olet tullut
sulhasmieheksi, on siihen kaksinkertainen syy."

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Nehe.

Pekka viittasi kädellään rantaravintolaa.

"Menisimme tuonne hiukan istumaan."

"Kapakkaanko!... Juomaanko!"

"Ei nyt juuri juomaankaan, muuten vain iltaa istumaan ja juttelemaan."

"Ei ikänä!"

"Raukka", sanoi Pekka halveksivasti ja lähti kuin suuttuneena
kävelemään kiivaasti viittaamaansa suuntaan.

Nehen jäätyä paikalleen seisomaan riipaisi hänen sieluaan kipeästi
äskeinen laivan lähtö. Kuin muodon vuoksi oli Helmi heilauttanut
hänelle liinaansa jäähyväisiksi vain jonkun kerran, kääntänyt sitten
selkänsä ja ruvennut vilkkaasti keskustelemaan jonkun mieshenkilön
kanssa. Tästä katkeroituneena Nehe kuin kostoksi morsiamelleen teki
pikaisen päätöksen ja lähti nopein askelin tavoittamaan toveriansa.

"Kuule, älähän jätä, älähän jätä... enhän minä nyt sentään ihan raukka
ole."

Koskipas, ajatteli Pekka.

Matkalla ravintolaan hän neuvoi Neheä kuin hyväkin asiantuntija,
miten tällaisissa laitoksissa on oltava ja elettävä. Verannan jyrkkiä
portaita noustessa iski Nehen mieleen johtajan puhe, eikä hän voinut
olla vertaamatta itseään Ephialtes kavaltajaan, joka tässä juuri on
nousemassa Oita-vuoren salapolkua. Mutta hän oli tällä tiellä tullut
jo niin pitkälle, että peräytyminen ei käynyt enää päinsä. Ravintolan
lasiovelle päästyä kiteytti Pekkakin antamansa ohjeet pariin sanaan,
kuiskaten toverilleen:

"Repäisevä meininki!"

Rohkaisusta huolimatta Nehe sisälle mentyä käveli Pekan jäljessä
arkana, kuin olisi ensi kertaa menossa varkaisiin. Toverusten valittua
paikkansa muutti heidän pöytäänsä pari aiemmin tullutta kokelasta.

"No hei! Johan Nehenkin näkee ihmisten joukossa", lausui toinen
tervehtiessään.

"Onkin terveellistä meille kömpelöille koulumestareille pistäytyä
joskus ravintoloissa oppimassa sivistyneitä käytöstapoja. Katsohan toki
ympärillesi, Nehe, äläkä siinä tuijota lattiaan jäykkänä kuin olisit
seipään niellyt. Täällä on hienoa väkeä, kaupungin kermaa", sanoi
toinen.

Nehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison,
kirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui
pienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen
pikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin
ja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui
yksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa
ponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin
tai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja
huoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha
olla ja teki mieli lähteä pois.

"Miltäs näyttää?" kysäisi Pekka, kun Nehe oli lopettanut tarkastelunsa.

"Hauskaa niillä näyttää olevan nyt", vastasi Nehe.

"Nyt...?"

"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat
pikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos
joku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä
pisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen."

"No, no, Nehe... On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan,
ketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä
vatsaan", huomauttivat toverit.

Heitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan
joukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle
piiloon.

"Kuulkaa", kuiskasi hän tovereilleen, "tuolla vastakkaisen seinän
vierellä istuu kaksi meidän opettajaamme... Lähdemmekö pois?"

"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja
koettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät
opetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä
niin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin
vuorostamme — hm... Kyllä en minä ainakaan lähde", sanoi toinen aiemmin
tulleista.

"Mutta olisimmepa vielä eilisiltana istuneet — me tässä ja nuo tuolla?"

"Ai, pojat!... Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen
rippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias
matkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen
neljän tunnin kuluessa."

"Niin, Nehe — osat vaihtuvat", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään
koputtaen lausui käskevästi:

"Neiti!... Neljä kahvia ja puolikas punssia."

Tarjoilijatar katsoi seuruetta kuin tunteakseen. Sanoi sitten:

"On kielletty antamasta seminaarilaisille."

"Seminaarilaisille?... Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian",
komensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle
selvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.

Neheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan
sinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä
tahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta
surkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan
jonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa.
Kivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa,
jossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä
opettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä
ja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden
toverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo
turvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme
mekin.

Punssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja
lipoi kieltään kuin makua tunnustellen.

"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin
limonaatia", ihmetteli Nehe.

"Sokerivettä", naurahtivat toverit kaksimielisesti.

Kun tätä sokerivettä oli tilattu toinen puolikas, eikä näyttänyt
siltä, että se olisi vielä viimeinen, nakkasivat seminaarin opettajat
suuttuneina limonaatinsa lopun suuhunsa, heittivät ovelta viipyvän
katseen eilispäivän alamaisiinsa ja poistuivat voimattomina kuin
valtaistuimelta syöstyt hallitsijat. Heidän vartioimansa pöytäseurue
alkoi yhä vilkkaammin keskustellen vapautua muustakin ympäristöstään
ja keskittyä omaan piiriinsä. Puhuttiin koulumuistoista kuin ainakin
menneistä asioista, vaikkapa vereksimmät niistä olivatkin vasta
tämänpäivän vasikoita. Keskustelun kääntyessä kummituksiin ja muihin
ihmeellisiin asioihin kertoi Pekka erään kummallisen kokemuksensa.

"Tuskin on vielä kuukauttakaan kulunut siitä, kun minä eräänä iltana
kaupungilta kotiin tultuani ja ovet lukittuani aloin lukea läksyjäni,
asuintoverini Ville Vuoren viipyessä vielä ulkona. Yht'äkkiä rupesi
minua oudosti raukaisemaan ja ennen pitkää nukuin tai olin nukkuvinani
istualleni keinutuoliin. Silloin kuulin jonkun lausuvan hyvin selvällä
äänellä: 'Pekka, ota tilaisuudesta vaari. Kotikyläsi opettaja Varpu
kuoli äkkiä viime yönä. Pyydän sinua hakemaan opettajaksi vainajan
sijaan.' Herättyäni siihen menin varmuuden vuoksi koettamaan ovia,
olinko todella muistanut ne teljetä vai oliko Ville käynyt luonani
kujeilemassa; mutta säpissä olivat ovet. Villelle, koiranleualle, en
puhunut asiasta mitään, sillä arvasin hänen sille vain nauravan. Mutta
kun hän noin viikkoa myöhemmin postissa käytyään toi minulle kirjeen,
sanoin tietäväni sen sisällön sanasta sanaan koteloa avaamatta.
Se oli Villestä niin mahdotonta, että hän ei viitsinyt tehdä edes
vastaväitteitä, vaan tarjosi sadan markan vetoa, johon empimättä
suostuin. Tyhjensimme kukkaroistamme pöydälle kumpikin koko maallisen
omaisuutemme. Mutta minun varmuuteni pani Villen jänistämään, ja hän
pyysi kaventaa vetosummaa kymmeneen markkaan. Saneluni mukaan hän
sitten kirjoitti paperille ne lauseet, mitkä olin unessa kuullut.
Oli henkeä pidättävä hetki, kun avasimme kotelon ja vedimme kirjeen
ulos. Mutta ihan kalpenimme hämmästyksestä, havaitessamme siinä aivan
samat sanat kuin toverini kirjoittamassa paperissa. Koulun johtokunnan
esimieheltä sain myöhemmin pitemmän kirjeen, mutta hän oli heti kuolin
sanoman kuultuaan kiiruhtanut antamaan minulle tapahtumasta lyhyen
ennakkotiedon ja hakukehoituksen... Hm... Sinä iltana emme, Ville ja
minä, vaihtaneet enää montakaan sanaa keskenämme, ja seuraavan yön
makasimme molemmat minun sängyssäni hyvin liki toisiamme."

"Kummallista, kummallista", ihmettelivät toverit!

"No aiotko hakea opettajaksi kotikylääsi?"

"Mitäpä syytä on lähteä merta edemmä kalaan, varsinkin kun, kuten
kuulitte, olen tavallaan kumonnut tuon vanhan väitteen, että ihminen
ei voisi olla profeetta isäinsä maalla... Neiti, puolikas — —" pyysi
Pekka, lausuen lopun kuiskaamalla ja silmää iskien.

Kun tätä uutta ainetta oli tuotu ja Nehe muitten mukana sitä maistanut,
nykäisi hän äkkiä huulensa pikarista, sähähtäen kuin kissa, joka
huomaamatta on lipaissut kuumaa ruokaa.

"Mih-itäs tämä on?"

"Kyllä se on selvää ainetta", nauroivat toverit. "Kuinkas luet?"

"Cognac", tavaili Nehe huuliaan päristellen pullon kupeesta.

Kun kaksi aiemmin tullutta toverusta olivat vielä tarinoineet
muistojaan, huomautti Pekka:

"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei
ole puhunut vielä mitään... Onko sinulla nälkä?"

"Nälkä?... Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta
minusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat
pyörtää paluumatkalle... Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä
kysyt?"

"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon
ruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä."

"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet
muistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat", sanoi Nehe.

"Annahan kuulua."

"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni,
joka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan
nyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni
kuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan
aivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä,
asumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin.
Vastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua
heistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa
kuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava
iso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin
muistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi
lasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän
isänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut
tukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. —
'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin
aittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo —
niin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin
liikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi
tänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko
ruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei... ei ruumiin, ei
ruumiin... Mutta lapsiraukat... tuolla tuvassa... kuolevat nälkään...
kuin linnunpojat... joiden emo on... oksalta ammuttu.' Menin tupaan,
tein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun
se pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan
kietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani
olisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta
sykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini
mukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten
lähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi
vielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla
liikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein
kuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta,
mikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän
meille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs
tiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun
me jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää
yhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki
linnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut,
anna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten
viipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani
tein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani.
Mutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa
taskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että
mikään miljonääri ei voi olla niin rikas."

Nehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein
kyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he
maksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.




VII.


Ontosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle
vasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita,
joiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä
henkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka
näissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui
ikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen
ikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin
avautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria
elokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti
pieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset
olivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki
tienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.

Joutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään
kylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä
lähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa
puheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia:

"Risti pitää!"

"Solttu!"

"Rouva kaataa!"

"Mutta kuningas se rouvankin kellistää — hehehe... saaplari!"

Kohdalle tultuaan hän näki useita nuoria miehiä, joukossa jonkun
vanhemmankin, innokkaasti pelata läiskyttävän korttia kirkon
rappusilla, väliin aina kallistaen pullon suusta viinaa kurkkuunsa.
Moinen pyhyyden häpäiseminen kuohautti Nehen sydäntä niin voimakkaasti,
että hän ei malttanut mennä ohi huomauttamatta:

"Tiedättekö, miehet, ketä te siinä kirkon rappusilla palvelette?"

"Kyllä se tiedetään, mutta mitäs se herraa liikuttaa, ketä me
palvelemme", vastasi muuan röyhkeästi.

"Tiedättekö myöskin, mitä meidän Herramme teki niille, jotka olivat
tehneet hänen isänsä huoneen ryövärien luolaksi?" jatkoi Nehe.

"Eipä satuta tietämään."

"Mitäs se teki?"

"Hän teki ruoskan köysistä ja ajoi ne kaikki ulos."

Pelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat
merkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä
irtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja
kirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.

"Jumaliste!... Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin
saataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää."

"Ja olettekos te se 'meidän Herramme'... emme tunne teitä", pisti
toinen.

"Tulette vielä tuntemaan", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja
antautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.

Jonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä
paikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan
kupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään.
Se oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman
rappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien
majojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla
yksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.

Kuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja
pysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja
suuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka
kuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus
esiin.

Nehe luki hitaasti, sana sanalta:

         "Tässä lepää
          Georg Rajalenius
              ja
          Tyttärensä
         Bertha Ingeborg.

     Vaikka teidän syntinne
      veriruskeat olisivat,
       pitää niiden lumi-
        valkeiksi tuleman."

Mykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren
tuntemattoman ovella.

Kuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä
veriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun
muistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?

Kummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin
kuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä
halvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui
hiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään,
hautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus
veti puoleensa Nehen huomiota.

Aikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi
matkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti
hänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys.
Hiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita
muistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe
aivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla
isketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja.
Seudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta
aukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä,
oli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.

Mitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli
Nehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen
aivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän
kaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän
päätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin,
jossa arveli haudankaivajan asuvan.

Mutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista
kuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen
nainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli
kiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa
eikä kuullut hänen tervehdystään.

Tahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan
ja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi
pöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria
tuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta,
tavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli
nostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla
koijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista
sekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat
ikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille
haarautuviksi.

Mihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien
ruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän
aikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin
sulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän
taivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen
kuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.

"Kuka sinä olet?" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän
vartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun
vierasta tervehtimään.

"Eipä kaukaisiakaan — olen tämän kylän uusi opettaja", vastasi Nehe.

"Oletko sinä uskovainen?" tutkaisi mummo.

"Olen", antoi Nehe suoraan kysymykseen suoran vastauksen, hieman
närkästyneenä mummon sinuttelusta.

"Sepä hyvä, vai olet sinä uskovainen — edeltäjäsi, entinen opettaja,
olikin jumalaton mies... Hihihi...! Nauratti äsken ja naurattaa
vieläkin: katsos, täällä minun kopissani ei ole käynyt ketään vierasta
kolmeenkymmeneen vuoteen. Ihmiset melkein pelkäävät niitä lankojaankin
ja kankaitaan, joita olen täällä heille kehräillyt ja kutonut. Mutta
nytpä minä kiehautankin sinulle kahvit, kun sattui niin somasti,
että tuli vieras minullekin — kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Istu,
istu, ja ota tuolta ikkunasta herneenpalkoja pureksiaksesi... tai jos
sinua väsyttää, niin onhan täällä vuode levätäksesi" — hän viittasi
ruumisarkkuun — "minä pyörähdän lähteellä hakemassa kahvivettä",
touhusi mummo, otti sangon ja lähti, jättäen Nehen yksin tupaan
pyyhiskelemään hikeä otsaltaan.

Kun kahvin valmistuttua oli istuttu pöytään — Nehen mielestä
peloittavan likelle pääkalloa — huomautti hän asian aluksi:

"Minä tässä nautin vierasvaraisuuttanne enkä vielä tiedä edes emännän
nimeä."

"Mistäs sinä, härkävieras paikkakunnalla sen tietäisit, mutta laajoilla
aloilla näillä tienoin tunnetaan kyllä Hauta-Heta", vastasi mummo.

"Onko teillä miestä?" uteli Nehe.

"Ei ole vielä miestä, mutta sulhanen on."

"Oo... vai niin... No, milloinka on häät?"

"Hääpäivää ja hetkeä en tarkalleen tiedä, mutta vihkiäisiin ei voine
enää kovin pitkää aikaa kulua... olen ollut kihloissa jo kolmekymmentä
vuotta."

"Se on melko pitkä kihlausaika. Entäs sulhasenne — missä hän on?"

"Vain muutaman sylen päässä täältä, tuossa kiviaidan toisella puolen."

"Hautausmaalla?... Kävin äsken siellä."

"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli
paljon kukkia?"

"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan
on pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella
kukkasrunsaudella kaunistanut."

"Voi, hyvä opettaja... rakas... rakas ..."

Hauta-Heta ratkesi kyyneliin.

"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä
kesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen
talven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä —
on ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta" — mummo löi raskaasti käden
otsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — "kol-me-kym-mentä vuotta".

Hän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota
pitkää aikaa. "Teillä on hieman omituinen morsiusvuode", alkoi Nehe
jälleen.

"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin
sulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen
kuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati
muistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja
sukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän
sitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä,
kuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa
viereen aidan toiselle puolen."

"Niinpä on... Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen
kukka-astia", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä
silmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.

"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva", vastasi
Hauta-Heta. "Onko tuo sulhasenne kallo?" "Ei se kyllä ole sen,
mutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä,
niin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin
sen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta
aavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne
nurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä
herneitä."

"Miksi juuri herneitä?"

"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla
herneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen
ihmisiä."

"Mutta eikö tuo, joka on hautaan vihitty, kaipaa takaisin siunattuun
multaan?"

"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat,
samalla kun minutkin vievät."

Mummo pistää tökkäsi sormensa silmänreiästä sisään.

"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen", sanoi
hän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.

"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia,
varsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole
vastenmielistä ja epäterveellistäkin", huomautti Nehe.

"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua —
ehkäpä sinulla on morsiankin?" teki mummo vastakysymyksen.

"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin —
mutta se on kaukana täältä", sanoi Nehe hiukan punastuen.

"Kaukana?... Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan
vierelläsi?"

"Oi, hyvä mummo, kyllä se olisi autuuksista ihaninta."

"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä
minun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin
häähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu... Sinun on turhaa
sanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että
sinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se
palaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden
rinnoissa rakkauden kaipuuta on."

"Niin kai — niin kai se on... Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä
ja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?"

"Nekö?... Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan.
Ryyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten... Ne vainajat ovat
siellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin
useimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet."

"Onko niiden muistokin joutunut kokonaan unhoon?" kysyi Nehe.

"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai
vainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu
olleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin
kaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut
kummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä
oli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten
ja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin
työläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja
väki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua
alkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi
juossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden
makaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen,
oli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään
eräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä
kattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet
olivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta
ullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty.
Omia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen
alkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen
piilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan
lähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut,
että ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan
sitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti
yhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut,
irroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille
kaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa
kahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat
ainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään
päivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin
patsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut
pyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän
elävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei
ilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä
vastaan.

"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin
korjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa
ja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa
kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä
ollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän
täältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.

"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen
tulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut
ihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan.
Kävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa
seuraavat heitä.

"Ikäänkuin tyttärensä suurten syntien sovitukseksi oli herra heti
tulennaltaan ruvennut rakennuttamaan kirkkoa ja perustamaan
hautausmaata. Ensimmäisenä siemenenä siihen kätkettiin hänen
tyttärensä. Haudalle pystyttämäänsä patsaaseen isä oli valinnut
raamatunlauseen ja jo eläessään hakkauttanut siihen myöskin oman
nimensä, ilman mitään arvonimiä, vaikka hänellä ei kuulu niistä
puutetta olleen."

"Muistolauseen alkupuoli pitää paikkansa liiankin hyvin — miten lienee
sen lumivalkeuden laita?" uteli Nehe.

"Niissä asioissa me ihmiset usein olemme värisokeita, niin että
se, mikä täällä näyttää sysimustalta, havaitaankin tuolla ylhäällä
lumivalkeaksi. Minä olen kehrännyt villoja, kutonut kankaita ja
värjännyt lankoja ilmoisen ikäni; mutta ihmisten katkenneita
elämänlankoja ei värjätä meidän väripadoissamme. Se hovin neiti kuuluu
täällä Lohilahdessa viettäneen niin eristettyä elämää, että häntä
ei juuri kukaan saanut puhutella eikä tutkistella hänen sielunsa
tilaa. Kalpeakasvoinen hän oli ollut kuin haamu ja käyttänyt aina
mustaa silkkipukua. Kesäilloin ja varsinkin myrskyisinä syysöinä hän
oli usein istunut yksin uimahuoneessa järven rannalla, kuunnellut
tuulen raivoisaa ulvontaa ja katsellut kuutamossa valkoharjaisten
aaltojen vaahtoisaa leikkiä. Hänen viimeisistä hetkistään ei niinikään
ole mitään tietoa. Mutta varmaankin isä tunsi tyttärensä sydämen,
eikä ole luultavaa, että hän niin totiselle paikalle olisi pannut
paaden vuosisatoja valhetta puhumaan. Tosinhan kerrotaan — vaikka
kaikkiin maailman huhuihin ei ole uskomista — sen neidin vielä
kuolemansa jälkeen siellä koululla liikkuneen ja myrskyisinä syysöinä
uimahuoneessa istuneen, samanlaisena kuin oli eläessäänkin — mustana ja
kalpeana."

"Koululla...?"

"Niin. Koulutalo on sen herran ja hänen tyttärensä entinen
asuinrakennus, jonka hän kirkon kera testamenttasi kulmakunnalle sillä
ehdolla, että siitä tulevina aikoina muodostettaisiin koulu, niinkuin
sitten nykyisen rovastimme aloitteesta tehtiinkin. Niin että kirkot ja
kouluthan meillä kyllä on, mutta omaa pappia ei ole."

"Ilmankos täällä saa nähdäkin neljän kuninkaan kirjoja luettavan ja
ehtoollisryyppyjä naukattavan kirkon rappusilla, samalla kun sen yhden
Herran kirjat riippuvat ristiinnaulittuina metsissä petäjien kyljissä.
Niiden korttisankarien urhotöitäkö nekin raamattujen naulaamiset ovat?"

"_Niin_ jumalattomia eivät toki ne mahtane olla."

"Kenenkäs tekoja ne sitten voisivat olla?"

"Uskovaisten!" huudahti Hauta-Heta pyhässä kiivaudessaan.

"Uskovaisten?"

"Lihanpyhien!" kiljaisi mummo, jatkaen hetken päästä leppeämmin:

"Rupea sinä, opettaja, yksin tein meidän papiksemmekin."

"Eihän minulla, hyvä mummo, ole lipereitäkään kaulassani eikä kappaa
selässäni", esteli Nehe puoleksi leikillä.

"Jos sinulla on sydämessäsi Jumalan antamat liperit, niin se riittää.
Eikähän sinun tarvitse kaikkia papillisia toimituksia tehdäkään, kunhan
vain saarnailetkin selvää luterilaista oppia ja johdattelet tätä
eksynyttä laumaa oikeaan lammashuoneeseen. Sinä et tunne vielä tätä
paikkakuntaa etkä tiedä, kuinka kipeästi täällä väärentämättömän sanan
julistajaa tarvittaisiin."

Mummo kurkotti kaulaansa ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:

"Oletko kuullut puhuttavan esimerkiksi Pukkimäen piruista?"

Nehe naurahti.

"En ole kuullut."

"Sanotaan, että Pukkimäen saunan perästä on vain kirvesheitto
helvettiin."

Mielenkiintoisen keskustelun aikana Nehe oli aivan unohtanut
ympäristönsä. Mutta kun hän myöhäisen elokuun illan varjojen
laskeutuessa pirttiin vilkaisi hämyn verhoamaan pääkalloon ja
ruumisarkkuun, muistaen samalla hautausmaan läheisyyden, alkoi hän
kiirehtiä pikaista poislähtöä.




VIII.


Nehellä oli koulullansa aluksi vain yksi huone kalustettu. Ruoalla hän
kävi naapuritalossa, kunnes ehtisi saada emännöitsijän ja järjestää
oman talouden.

Hän oli nukkunut kamarissaan häiritsemättömässä rauhassa jo pari
edellistä yötä. Mutta kun hän nyt Hauta-Hetan mokista tultuaan rupesi
maata, oli hänen sielunsa äsken näkemiään ja kuulemiaan kuvia niin
tuillaan, että uni pysyttelihe loitolla pitkälle yli puolen yön. Nehen
vihdoin nukahtaessa kevyeen uneen piiloutuivat vaikutelmat hetkiseksi,
mutta palasivat pian uudelleen, kujeillen isännättömässä talossa
vaihdetuin vaattein, huonosti salaavat naamiot kasvoilla.

Oli kirkko. Alttarikehän laidalla puoliympyrässä istua ruhjotti
kantapäittensä nojassa kyykkysillään julman näköisiä miehiä kuin
variksia aidan harjalla. Alttarikehän sisällä kulki punaiseen
papinkauhtanaan pukeutunut saatana miehestä mieheen, korttipakka
toisessa kädessä ja isomahainen pullo toisessa, pisti pataässän
kunkin suuhun ja kaatoi palan paineeksi pullonsa suusta viinaa
kakisteleviin kurkkuihin. Saamisensa saatuaan miehet kohoutuivat
seisaalle ja voimakkaasti röyhtäisten nyökkäsivät saatanalle, niinkuin
ehtoollisvieraitten on tapana kumartaa papille.

Nehe ei saanut nähdä, mitä kirkossa sen jälkeen tapahtui, sillä
yks kaks oli hän jo Hauta-Hetan mökissä. Mummo istui paitasillaan
kirstussansa, silmälasit nenällä, ja kurkotti käsillään pääkalloa
ovella seisovaa Neheä kohti, samalla nauraa kikattaen niin makeasti,
että herneenvarsista tehty morsiuskruunu riippuvine palkokoristeineen
heilahteli kalisten hänen harmaassa päässänsä ja pääkallo ikäänkuin
tanssi hänen naurusta hytkyvissä käsissään. Mutta yht'äkkiä mummo
muuttui ankaran totiseksi ja pääkalloa yhä Neheä kohti ojentaen lausui
kolkolla äänellä: Ihmisen viimeinen valokuva.

Nehe pakeni pelästyneenä ulos ja huomasi valkoisen lintuparven lentävän
häntä kohti hämärtyvän taivaan rannalta. Niiden likemmäksi tultua
seisoi musta ammuttu nuoli kunkin verisessä rinnassa. Vihdoin linnut
haavoittuneina alkoivat laskeutua alas ja maahan pudottuaan muuttuivat
raamatun raiskioiksi.

Ulkona sakeni hämärä vähitellen niin pimeäksi, että Nehe ei voinut
nähdä enää mitään. Kun hän siinä paikallaan seisten epäröi, minne
mennä, kuului kuin vastaukseksi yöstä yksinäinen huuto: Tule meidän
papiksemme.

Miten Nehe oli osannut kotiinsa, sitä hän ei tiennyt, mutta tuskin hän
oli ehtinyt vuoteeseensa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja entinen
hovin neiti astui sisään semmoisena kuin Hauta-Heta oli hänet kuvannut.
Pysähtyen niin likelle Nehen vuodetta, että tämä saattoi selvästi nähdä
hänen kauniit kasvonsa, neiti alkoi painautua polvilleen lattialle niin
hitaasti, että sitä tuskin huomasi, ja niin joustavan kevyesti kuin
henki, Yhtä hitaasti kaartui hänen valkoinen joutsenkaulansa ja päänsä
kumartui alas, niin että se oli kuin taipuvan varren päässä nuokkuva
kalpea kukka. Kun hän siten polvistuneena oli ollut hetkisen kuin
ihanin rukous, tuli huoneeseen vanha, valkopartainen mies. Hän tuki
toisella kädellä sauvaan kumaraista ruumistansa ja laski toisen kätensä
hellästi lapsensa kumartuneen pään päälle, niinkuin olisi anteeksi
antaen siunannut häntä. Jääden siihen asentoonsa he eivät puhuneet
mitään, ja Nehestäkin tuntui, että syvillä tunteilla ei ole muuta
ilmaisukeinoa kuin sydämien sanaton yhteiskieli.

Kun Nehe tämän kauniin unikuvan viipyessä heräsi ja käänsi kiireesti
katseensa lattialle, oli kuin hän aamun hämärässä olisi sen vielä
valveillaankin nähnyt, kunnes se vähitellen ikäänkuin paikalleen
häipyen himmeni ja katosi.

       *       *       *       *       *

Saman päivän aamuna alkoi koulu Äidit jotka toivat hartaina ja
luottavaisina lapsiaan Nehen opetettaviksi ja kasvatettaviksi, olivat
ihanassa yksinkertaisuudessaan hänestä verrattavissa niihin äiteihin,
jotka aikoinaan toivat lapsiansa sen suuren mestarin luo. Muistui
mieleen seminaarin johtajan kevätlukukauden paättäjäispuheessa lausumat
sanat Ja kun hän nyt katsoi näiden ujojen ja arkojen sydänmaan lasten
silmiin, oli niissä kuin kainoa säteilyä niiltä lämpimiltä porteilta
joiden vartijana hänen tästä alkaen tuli olla.

Koulutyö luisti häiriöittä tavallista latuaan. Mutta myöhemmin
syksyllä sattui pieni välikohtaus, joka oli saattamaisillaan opettajan
esimiestensä silmissä varsin ikävään valoon. Oppilaitten ollessa
välitunnilla eräänä aamupäivänä ajoi koulun pihaan parivaljakko.
Vaunujen kuomusta työntyi esiin seurakunnan rovasti ja Nehelle
tuntematon, pitkäpartainen herrasmies, joka esitteli itsensä
tarkastajaksi. Tämä odottamaton tieto vavahdutti hieman Nehen sydäntä,
mutta kun hänellä oli opettajakokemusta jo yli vuoden ajalta ja
luottamusta oppilaittensa tietoon ja taitoon, astui hän jotenkin
rauhallisena vieraittensa kera kouluhuoneeseen.

Oli maantietotunti. Opettaja nosti Suomen kartan telineelle ja kysyi
kuin johdannoksi:

"Minkä maan kartta tämä on?"

Ei ainoaa kättä noussut viittaamaan, oppilaat istuivat paikallaan
kuin kivettyneinä. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Opettajan kasvot
punehtuivat punehtumistaan, rovasti nosti käden silmilleen kuin
olisi hävennyt, ja tarkastaja heitti hämmästyneitä, jopa vihaisiakin
katseita sekä opettajaan että oppilaisiin, jotka tämän nähtyään
aivan lyyhistyivät penkkeihinsä kuin odottaisivat iskua päähänsä.
Opettaja oli neuvoton. Hän kyllä näki, että oppilaat pelkäsivät, mutta
hänestä oli mahdotonta heidän olla niin peloissaan, ettei yksi ainoa
monikymmenisestä joukosta voisi pusertaa suustansa paria varmasti
tietämäänsä sanaa. Kauhistuttavana iski lopulta hänen mieleensä ajatus,
että oppilaat opettajaansa nolatakseen ovat edellisellä välitunnilla
tehneet keskenään liiton olla tarkastustilaisuudessa mitään osaamatta.
Tällainen otaksuma hänen ja oppilaitten hyviin väleihin nähden tuntui
kyllä käsittämättömältä, mutta ei hän moiseen menettelyyn keksinyt
muutakaan syytä.

"Se on Suomen suuriruhtinaanmaan kartta", sanoi hän lopuksi itse
ja pani kummaksensa merkille, että sanan 'suuriruhtinaan' kohdalla
oppilaat vavahtivat.

"Kuka teistä osaa näyttää Suomen suuriruhtinaanmaan rajat?" kysyi hän
sen jälkeen.

Kun ei vieläkään noussut pystyyn yhtään kättä, oli opettajan vaikea
hillitä suuttumustansa. Hän tarttui jotenkin kiivaasti erään eteväksi
tuntemansa pojan vapisevaan käteen ja lievällä väkivallalla johdatti
hänet kartalle. Osoitinpuikko kädessä lattiaa kohti sojottaen poika
töllötti karttaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen ensi kertaa, ja
alkoi viimein ryystää itkua. Opettaja talutti nyt oppilaista yhden
toisensa jälkeen kartalle kuin kyntysin vastaan haraavia lampaita
teurastuspenkkiin, esittämään vieraille yhä surkeampia suun väännöksiä
ja itkunäytteitä.

Kuin tähden tuikahduksena pimeältä taivaalta kohoutui vihdoin tunnin
lopulla yksi sormi tuskin huomattavasti viittaamaan.

"No, Vilander, tuleppas sinä näyttämään isänmaan rajat", tarrautui
häpeän ja harmin mereen uppoutuva opettaja tähän ainoaan oljenkorteen.

Vaikka tämä poika ei suinkaan ollut tärvellyt terveyttään liialla
ahkeruudella, suoritti hän kuitenkin tuon vaatimattoman opinnäytteen
jotenkin virheettömästi. Mutta kokonaisuuteen nähden jäi hän vieraitten
silmissä vain yksinäiseksi valopilkuksi suuren joukon tietämättömyyden
yössä.

Välitunnille opettajan huoneeseen mentyä lausui tarkastaja paheksuvan
ihmettelynsä oppitunnin johdosta. Opettaja koetti puolustautua,
väittäen oppilaitten aina muulloin osanneen läksynsä — myöskin
maantietoläksynsä — varsin tyydyttävästi. Mutta tarkastajalla
lienee asiasta ollut vakavat epäilyksensä. Hän sanoi kyllä, hänkin,
huomanneensa oppilaitten pelänneen, mutta sehän on tavallista varsinkin
sydänmaan kouluissa, ja on se seikka lasten edistystä arvosteltaessa
aina otettava huomioon. Kuitenkaan ei se tässä tapauksessa voine olla
yksinomaisena syynä. Ja jos hän käydessään kevätpuolella uudelleen
koulua tarkastamassa huomaa lasten tiedot näin perin vaillinaisiksi —
niin, kerrassaan olemattomiksi — ei hän kirjoita nimeänsä ainoankaan
päästötodistuksen alle.

Kaiken lisäksi puhkesi koulun puolella yht'äkkiä äänekäs melu.
Tarkastaja pudisti tyytymättömänä päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut
huomauttaa: Tässä koulussa tuntuu kuri olevan samalla tasolla
kuin opetuskin. Jättäen vieraansa kahden kesken opettaja kiiruhti
hillitsemään oppilaitaan. Eteiseen tultuaan hän pysähtyi tarkkaamaan
veistohuoneesta kuuluvaa kiivasta sananvaihtoa.

"Sille sen tulen Vilanterille on annettava komppanian hivutus", kuului
joku uhkaavan.

"Pakaroille, pakaroille, että läiskää", lisäsi toinen.

"Mitäs siinä on, selvässä asiassa. Isketään kiinni, pojat, ja —
kilterit kinttuihin!"

Opettajan mieleen välähti ajatus: Vilanderia aiotaan rangaista sen
vuoksi, että hän seuran pettäjänä oli rikkonut yhteisen rintaman
näyttämällä Suomen rajat. Hän meni kiivaasti sisään ja näki useitten
poikien jo käyneen käsiksi itkevään, irti rimpuilevaan ja kanteluin
uhkailevaan Vilanderiin, toisten alkaessa rapsia housunnappeja auki.

"Mi-mi-mitä tämä on!... Mitä mielettömyyttä tämä on!... Ja ja — mitä
sinä siinä seisot kuin roomalainen liktori!" ärähti hän eräälle
suurelle pojalle, joka hölmistyneenä oli unohtunut siihen asentoon,
missä oli opettajan sisään tullessa: luudasta nykäisemänsä vitsakimppu
kohotetussa kädessä.

"Ja mikä oli syynä siihen, että ette osanneet maantietoanne?" tiukkasi
opettaja edelleen.

Lapset jättivät rauhaan uhatun toverinsa ja piirittivät tuokiossa
opettajansa.

"Niin mitäs kun tuo Vilanter valehteli, että ollaan kuin pyörryksissä
vieläkin", tolkkasi muuan itkunsekaisella äänellä. "Mitä se valehteli?"
kysyi opettaja. Oppilaat vastasivat nyt kilvassa melkein yht'aikaa,
nykäisten sanat toistensa suusta. "Se sanoi, että se rovastin kanssa
tullut herra on Suomen suuriruhtinas."

"Ja että se kaupungissa käydessään oli polttanut oluttehtaan ja..."

"Ja viinarännin."

"Ja lyönyt kirveellä olut- ja viinatynnyreistä vanteet poikki, niin
että moni ihminen, joka ei osannut uida, oli ollut hukkumaisillaan
siihen tulvaan."

"Ja potkinut kaupungin herroja suuriin vatsoihin."

"Niin että yhdenkin pösön maha oli mennyt puhki."

"Oli se kanssa lyönyt kämmenellään herroja korvalle, niin että läiske
oli kuulunut ympäri kaupungin."

"Ja nipistellyt pienillä pihdeillä ihmisiä nenistä ja korvanlehdistä."

"Mistä te nyt sitten olette saaneet tietää, että Vilander valehteli?"
kysyi opettaja.

"Itse se on sen tunnustanut."

"Ja semmoista puhetta te olette uskoneet?"

"Niin — kun sillä herralla on niin pitkä parta."

"Ja se muutenkin on niin keisarin näköinen."

"Ei se tämä herra ole sama tarkastaja, joka täällä on ennen käynyt,
mutta eikös se kuitenkin ole tarkastaja vain?" kysyi varmuuden vuoksi
joku koulun vanhemmista oppilaista.

"Tarkastajahan se on... Sitä suuriruhtinastako te tosiaan pelkäsitte
niin kauheasti, että ette uskaltaneet suutanne avata?"

"Eihän sitä muuten olisi niin pelätty, mutta kun tuo Vilanter
valehteli, että se reuhtoo täällä samalla tavalla kuin kaupungissakin."

"Minäkin kun katsoin karttaan, niin puhalsi pelko silmiini semmoisen
sumun, että en erottanut yhtä ainoaa rajaviivaa", sanoi se poika, jonka
opettaja ensimmäiseksi oli kartalle taluttanut.

"Ja minun silmissäni näyttivät ikkunatkin mustilta kuin terva", totesi
toinen.

Kun lapset olivat melkeinpä kerskaillen esittäneet toinen toistaan
pöyristyttävämpiä esimerkkejä siitä, kuka heistä kovimmin oli
pelännyt, kysyi opettaja ankarana Vilanderilta, miksi tämä oli moisia
päättömyyksiä valhetellut ja aiheuttanut häpeää koko koululle.

"A... antakaa anteeksi, opettaja", nyyhkytti poika. "En minä sillä
mitään... pahaa... Mutta kun se herra tuli kuomusta... ja kun sillä
oli niin suuri parta, niin... niin ihan itsestään tuli mieleeni
semmoisia satuja, joita sitten kerroin toisille, ja... ja rupesin niitä
viimein... itsekin uskomaan."

Opettajalla ei ollut nyt aikaa eikä tilaisuutta syyllisen
rankaisemiseen, hän kiiruhti kamariinsa kertomaan kuulemiaan
vieraillensa.

Nämä tulivat aluksi hyvin vakaviksi, mutta sitten he, vanhat miehet,
alkoivat puuskuttaa sieraimiinsa hiljaista, pidätettyä naurua, niin
että päät nyökkyivät ja vatsat hytkivät.

"Eh-eh... enpä minä olisi uskonut koskaan näin korkeaan arvoon
kohoavani", sanoi tarkastaja naurunsa lomasta.

"Yhden tunnin keisari", pisti rovasti.

"Niinpä kyllä, mutta sitä ei moni ole ollut niissä korkeuksissa senkään
vertaista aikaa."

"Kun valtakunnassa on, ikävä kyllä, sattunut anarkismiin vivahtavaa
sisäistä levottomuutta, saanen jättää sen aiheuttajan rankaisemisen
teidän majesteettinne armolliseen harkintaan", koetti opettajakin,
tosin vielä jotenkin väkinäisesti, yhtyä leikinlaskuun.

Tarkastaja muuttui jälleen vakavan miettiväksi, ikäänkuin hänen tässä
erikoistapauksessa olisi ollut vaikea keksiä oikeaa kasvatusopillista
ratkaisua. Pitkää partaansa sivellen hän vihdoin lausui:

"Tjaa... hm... Eihän kyllä... eihän kyllä valhetteleminen sellaisenaan
ole sallittavaa. Mutta kun tämä poika, niinkuin opettaja juuri on
vakuuttanut, ei ole tehnyt tekoaan ilkeämielisyydestä eikä tarkoittanut
vahingoittaa ketään, ja kun hän lisäksi on kuvitelmiaan lopuksi itsekin
uskonut, on hänen hairahduksensa luettava pikemminkin lapsellisen
vallattomuuden ja eräitten sielullisten lakien tiliin kuin moraaliseksi
rikokseksi. Ja kun sitäpaitsi hänen keksimänsä tarina todistaa
alkuperäistä mielikuvituksen rikkautta ja... ja huumorin lahjaa, on
meidän kasvattajien suhtauduttava varovaisesti tällaisiin harvinaisiin
ilmiöihin eikä koetettava liialla ankaruudella niitä tukahduttaa,
"vaikkapa ne... vaikkapa ne joskus pyrkisivätkin ryöpsähtämään yli
äyräittensä. Sen vuoksi minä, niin sanoakseni kruunauslahjanani annan
hänelle anteeksi ja toivoisin myöskin opettajan — opettajan, jolta
minun puolestani on pyydettävä anteeksi liian hätäinen arvosteluni, ja
joka tästä leikistä on saanut enimmän kärsiä — langettamaan myöhemmin
syylliselle mahdollisimman lievän rangaistuksen."

Rovasti mutisi hieman tyytymättömänä jotakin kuritta kasvamisesta
ja kunniatta kuolemisesta. Mutta opettajan mielestä tarkastajan
lausunnossa ilmeni ymmärtävä ja laajasydäminen ihminen eikä
ahdasmielinen pedagogi.

Seuraavalle tunnille mentäessä hymyilivät pulpettiensa ääressä
seisovat oppilaat vapautuneina vieraille tuttavallisesti kuin oman
talon väelle. Ikäänkuin menetettyä korvatakseen koetti nyt kukin
parastaan, ja suoriutuivatkin useimmat sangen tyydyttävästi, vieläpä
monet kiitosta ansaitsevalla tavalla. Sydän sykkyrällä oli Vilander
odottanut, mitä tuleva on, mutta ihmeekseen huomasikin kolttosensa
ikäänkuin unhoon painetuksi. Tästä kiitollisena hän innostui niin,
että — mikäli sattui joskus jotakin tietämään — viittasi molemmin
käsin, hokien puoliääneen: "minä, minä!" Ja kun tarkastaja oppilaiden
kirjoitusvihkoja katsellessaan tuli nyt jo tuntemansa Vilanderin luo ja
sipaisi pehmeällä kädellä pari kertaa hänen pellavatukkaista päätänsä,
oli pojasta, niinkuin tarkastaja tällä teollaan olisi lopullisesti
hänen hairahduksensa hautaan siunannut.

Istuuduttuaan jälleen tuolille ja huomattuaan Vilanderin salaa
pyyhkäisevän kyyneltä silmästänsä, tarkastaja tuli yhä enemmän
vakuutetuksi siitä, että tavalla tai toisella sydämeen ammuttu nuoli
tehoaa varmimmin.

Ennen poislähtöään pyysi rovasti opettajaa, jota hän oli kuullut
mainittavan sanaa harrastavaksi, vakaahenkiseksi nuoreksi mieheksi,
koulutyön ohella selittämään sanaa sunnuntaisin myöskin aikuiselle
väestölle, joko koululla tai mieluummin kirkossa.

Tämä oli opettajalle jo kolmas samanlainen pyyntö, tullen tällä kertaa
erittäin pätevältä taholta. Ehdotus oli hänen salaisten toiveittensa
mukainen: saarnastuoli oli kouluajoilta alkaen kangastellut hänen
mielessään maallisenkin kunnian korkeimpana kukkulana. Syy, miksi hän
ei kuitenkaan heti ollut valmis ottamaan mieluisaa tarjousta avosylin
vastaan, oli poikamainen ujous, jonkinlainen epäluuloinen oman arvon
väheksyminen. Hän punastui jo pelkkää ajatustakin, että hänen, Nehe
Norosen, Norolan töllin pojan ja Muksalan talon entisen kesärengin pää
pylkähtäisi saarnastuolin laidan takaa seurakunnan näkyviin — alhaalla
silmiä kuin kalakopassa uteliaina tuijottamassa häneen. Sitten pitäisi
painaa kasvonsa saarnastuolin kirjalaudalle, jolloin ihmiset näkisivät
vain hänen punertavan päälakensa, kohoutua pystyyn ja vähän aikaa
seurakuntaa vaieten silmäiltyään lausua juhlallisella, papillisella
äänellä: "Armo olkoon teille..." Totisesti hän ei pääsisi saarnassaan
noita kolmea sanaa pitemmälle.

"Kiitän luottamuksesta, mutta kyllä minun on pyydettävä vielä
ajatusaikaa, ennenkuin voin saarnaamisasiassa antaa lopullisen
vastaukseni", sanoi Nehe rovastille.




IX.


"Hyviä iltapäiviä, hyviä iltapäiviä. Täällä se Ristiina vain koululla
emännöipi ja kahvia keittää tihrustaa. On se nyt vanha kunniaan
kohonnut", sanoi Otteljaana, kyläkunnan juoruämmä, pistäytyessään
eräänä iltapäivänä opettajan emännöitsijän luo vierailulle koulun
kyökkiin.

"Täällähän sitä... ja hätäkös on ollessa täälläkään."

"Eipä hätää hituakaan. Vaan eiköhän tuo nyt opettaja yhtäkaikki
löytänyt mehuisampaa vaimoihmistä toverikseen — kun nyt tuommoisen
luukasan... Vai eikö ehkä olisi muuten halunnut?"

"Luukasan!... Ei lie liioin halunnutkaan."

"Eikä olisi saanutkaan... en ainakaan minä olisi tullut."

"Onkos Otteljaanaa pyydetty?"

"Ei ole pyydetty — vaikka kyllä kai minä tuon kyökkihuushollin suorisin
siinä, missä joku toinenkin."

"Mikäs siinä olisi. Eipähän nämä tämmöiset sapuskat keisarin kokkia
kaivanne."

"Ei taida kyllä opettajankaan nenänaluset olla ylen herkulliset —
köyhältä näyttää vähän tuo kalustonkin puoli."

"Milläpä varoilla se opettajakaan tässä herkutteleisi ja ylellisyyksiä
laitteleisi, alkava mies, jolla on kouluvelat ja monet muut menot
hartioita painamassa."

"Ei sitten olekaan opettaja mitään suurta sukua eikä rikasta rotua."

"Pienen töllin poika sanoo olevansa."

"Vai töllin... Mutta ei se kai sentään ylpeä liene, vaikka onkin
kohonnut opettajaksi?"

"Alavaltahan tuo tuntuu."

"Olkoon vaikka alavakin, mutta sen minä vain sanon, että tässä talossa
minä en asuisi yhtä ainoaa päivää, yötä liiatenkaan."

"Miksi et asuisi?"

"Heh!... Talossa, jossa sielut liikkuu... Oletko sitä mamsellia
sattunut jo näkemään?"

"Höpsis kanssa! Hiittäkö, en minä paremmin sano, opettaja tässä
tekisikään vapisemassa mokomilla kuuhkeloilla kuin sinä ja sinun
laisesi ovat. Minä sitten en ole milloinkaan nähnyt mitään sellaisia,
enkä kuullut mitään, enkä usko mitään. Enkä minä ole tähän ikääni
pelännyt kuin yhden ainoan kerran, mutta silloin pelkäsinkin niin, että
parku pääsi."

"Ähä!... Sinähän tuota oletkin ammatillinen ruumiinpesijä, mutta
pitipäs kerran yöterinkin veren vavahtaa. Mitäs sinä silloin yhden
kerran pelkäsit?"

"Olin siinä mustalaistytön kokoinen, kun ensi kerran huomasin haivenia
kainalokuopissani."

"Höh!... Mitäs sinä niistä?"

"Vanhemmat tytöt peloittelivat, että ne leviävät yli ruumiini kuin
koirankuonolaisilla. Vasta äiti vanha sai minut selityksillään
rauhoittumaan."

"Kaiken näköistä. Mutta ei se taida opettajakaan olla arkalasta
kotoisin, kun kuuluu heti tulennaltaan uskaltaneen käydä Hauta-Hetan
mökissä."

"Mistähän lie kotoisin, ei tuo ole ainakaan pelkoansa valitellut."

"Mutta mikä sitä opettajaa oikein valvottaa, kun sen ikkunasta
pilkottaa tuli kaiket yöt. Mitä se tekee — lukeeko se?"

"Lukevankin näkyy ja mitäpähän lasten vihkoja korjaillee. Myöhemmin
iltaisin menee ulos ja kävelee tuossa pihassansa edestakaisin kuin
vanki koppinsa lattialla."

"Mitähän tuo tuossa pasteerailee?"

"Ikävä sillä kai on."

"Mitähän tuo nyt ikävöisi, aikamies?"

"Sitä kai se morsiantaan kaihoileepi."

"Äläh... aa!... Vai on sillä morsukainen. Olisipa lysti tietää, kuka
tuo onnellinen on... Ei kai se olle näitä meikäläisiä?"

"Opettaja-ihmisiä kuuluu sekin olevan, jossakin kaukana alamaan
puolessa."

"Niin, niin — tietysti. Jopahan ne, opettajat ja semmoiset, viitsisivät
vilkaista silmännurkallaankaan näihin Lohilahden tallukoihin. Mehän
täällä, hyväkkään vinosilmät, kuulumme olevankin lappalaisten sukua."

"Istuksiihan se isäntäni välimmiten pitkät tovit iltaisin täällä
minunkin luonani, ja puhetta sillä piisaa."

"Aa ...! Havitteleeko tuo niinkuin hyväilemään?" kysäisi Otteljaana -
silmää iskien. "Ne on herrat vähän semmoisia."

Kristiina keikautti kahtaanne päätänsä.

"Piisaisihan tuo nyt pilkka pienempikin, vanhalle ihmiselle."

"Mistä se sitten juttelee?" kysyi Otteljaana.

"Morsiamestaan, koulutovereistaan ja mistäpähän milloinkin. Se on
— puheli tässä eilissäkin iltana — se on kuin palloleikkiä tuo
ihmiselämä. Heitäkin, toveruksia, elänyt yhdessä siellä koulussa
vuosikausia kuin saman perheen jäseniä — nyt viskeltyinä ympäri avaran
Suomen. Kerran keväällä kuullut jonkun heikäläisen, röökkinän, laulavan
jossakin metsässä. Ja vaikka hän ei ollut sitä veisaajaa nähnyt eikä
tiennyt, kuka se oli, niin, sanoi, sen virren hän muistaa aina. Istuu
sitten vaiti pitkän purron ja huokaa vihdoin kuin itsekseen: Missä nyt
laulellee laulujansa sekin. Opettaja sanoo olevansa syntyjään erämaan
lapsi, mutta elänyt sitten vuosimäärin niin erilaisissa oloissa,
että hän on jo ehtinyt jonkun verran vierautua siitä ja se hänestä.
Sen vuoksi tuntuu hänestä aluksi, kunnes väljähtyneet välit taas
lämpenevät, olo näin sydänmaissa juurettomalta ja syysillat ikäviltä."

Kahvit juotuaan Otteljaana lähti kiitellen kostellen kyökistä, mutta
hän ei ollut vielä ehtinyt mennä pitkällekään, kun jo tulla touhusi
takaisin.

"Herra näköön, kun olin, höperö, unohtaa kauppiaan lähettämät opettajan
lehdet poveeni", uhoili hän ja kaivoi povestaan muutamia sanomalehtiä.

"Panehan siihen pöydälle, vienpähän sitten opettajalle, kun herää",
sanoi Kristiina.

"Nukkuuko se?"

"Eikö tuo vielä nukkune."

"Hm... Päivät maataan, yöt valvotaan ja poltetaan kunnan öljyä. Hyvästi
vaan."

Oli lämmin kuutamoilta. Nehe koetti tapansa mukaan lyhentää pitkää
ikävää ehtootansa kävellen ja haaveksien koulunsa pihamaalla ja
järven rannalla. Kun kylästä isoon aikaan ei ollut näkynyt enää tulen
tuiketta, tuli hän kamariinsa. Huomatessaan pöydällä sanomalehdet,
jotka Kristiina hänen ulkona ollessaan oli tuonut, hän istui
keinutuoliin silmätäkseen pikipäin ennen maatamenoaan tärkeimpiä
uutisia pääkaupungin lehdestä. Mutta vilkaistessaan avaamansa lehden
etusivulle hän hätkähti niin, että oli pudottaa sen kädestään. Hän
tarttui molemmin käsin lehden laitoihin ja loitonsi sitä niin kauas
kuin käsivarret ulottuivat. Ja kun hän nyt tältä etäisyydeltä oli
kotvan katsonut Helmin ja tämän Nehelle tuntemattoman sulhasen
kihlausilmoitusta, tapahtui silmien kyynelvesissä omituinen valon
taittuminen: kirjaimet väliin suurenivat, väliin pienenivät tai
hämärtyivät harmaaksi sumuksi. Oli kuin suurennuslasia olisi siiretty
edestakaisin hänen silmiensä edessä. Kohtalokkaat kirjaimet alkoivat
lisäksi tanssia hänen silmissään vapisevain käsien tahdissa, paperin
ratinan yhä kiihtyvämpänä säestäessä tätä ilkkuvaa karkeloa.

Nehe laski lehden raskaasti, melkein lyöden pöydälle ja iski nyrkillään
sitä, niin että huone kumahti. Otti sitten kynän ja piirsi musteella
paksuviivaisen kehyksen Helmin nimen ympäri ja ristin sen yläpuolelle,
veti viivan "Kihloissa" sanan yli ja vapisevalla kädellä kirjoitti
sijaan "Kuollut". Katsottuaan hetkisen näin muuttamaansa ilmoitusta,
kirkkaan kyynelhelmen silloin tällöin tipahtaessa rapsahtaen
paperille hän horjahti kasvoilleen lehden yli pöytää vasten, jääden
liikkumattomana siihen asentoon, ikäänkuin hänkin olisi kuollut.

Kun hän siitä vihdoin syvään huokaisten kohoutui istualle, katseli
hän ympärilleen kuin oudossa paikassa: tuossa on tuoli, vuode, lamppu
palaa pöydällä ja taskukello käydä tikittää sen jalan juurella —
puoli kaksitoista näkyy olevan. Hän heitti ikkunasta silmäyksen
valoisalle pihamaalle ja ylös taivaalle... Kas — kuuko se tuolla?...
Vai onko se aurinko, kun niin säteilee? Nehe oli kaupungissa matami
Isaksonskalta saanut tietää kouluaikaisista unissaliikkumisistaan.
Iski mieleen ajatus: Ehkä hän nytkin on samanlaisessa tilassa, ehkä
tämä kaikki onkin vain pahaa unta. Mutta kun hänen silmänsä sattuivat
sanomalehteen, vihlaisi sydäntä hirveä totuus.

Nehe otti päällystakin yllensä, sammutti lampun ja meni koulueteisen
kautta ulos, ettei kyökissä nukkuva Kristiina heräisi. Hämärästi
tajuten hän sivuutti nukkuvia taloja ja välkkyvä-ikkunaisen kirkon.
Tuli vastaan joku yksinäinen öitsijä.

"Yötä, kaveri", tervehti tämä, pysähtyi ja jäi ihmeissään katsoa
virnottamaan kiireisen kulkijan jälkeen. Eihän se vain opettaja
liene samoilla matkoilla kuin hänkin? Nehe samosi tietänsä edelleen,
sukeltautui kylän laidassa petäjikköön, jossa oli varjoisaa ja synkkää
kuin kuilun pohjassa. Mutta hän ei pelännyt, tuskinpa kammahtaisi,
vaikka hautausmaan koko väki marssisi valkoisissaan häntä vastaan,
ristit olalla. Vihdoin hän ikäänkuin löysi itsensä koputtamasta
Hauta-Hetan mökin ovelle. Mutta kun sisältä ei kuulunut vastausta, meni
hän hautausmaan portille. Käsivarsiaan ojentavat hautaristit näyttivät
kutsuvan häntä avattuun syliinsä: Terve tuloa, terve tuloa tänne —
kaikki murheelliset.

Hauta-Heta istui penkin tapaisella kuihtuneen kukkaskumpunsa ääressä.
Nehe astui portista sisään ja hattua nostaen tervehti häntä. Olipa
kuin itse Hauta-Heta olisi hieman säpsähtänyt, äkätessään miehisen
ilmestyksen kumartelevan ja nostavan hattuansa yösydännä ristien
keskellä.

"No...! Mikäs nyt on?... Mikä sinut tuo tänne — tähän aikaan?" kyseli
hän kummastuneena tunnettuaan tulijan.

"Kohtalotoverit etsivät toistensa seuraa", vastasi Nehe, istuutuen
penkille mummon viereen.

"Mitä...! Onko sinunkin kultasi kuollut, onko armaasi maan povessa?"

"Kuollut se on — minulta. Vaan jospa se olisikin haudan sylissä, niin
se, niinkuin Ismaelinne on teidän, olisi kuitenkin minun. Mutta minun
Helmini on nyt toisen miehen sylissä."

"Ai-ai!... ai-ai!... Nyt teidän väliinne on revennyt juopa niin leveä
ja syvä, ettei edes kuolemakaan voi sen yli siltaa rakentaa."

"Niin... Mitäs nyt, mummo?" huokasi Nehe.

Hauta-Heta mietti hyvän aikaa, mitä hänen pitäisi vastata tuolle
nuorelle miehelle, joka aikaa katsomatta oli juossut hänen luoksensa
saamaan lohdun lääkettä kirveleviin sydänhaavoihinsa, aivan kuin
hengenhätään joutunut kolkuttaa lääkärin ovelle, oli yö tai päivä.
Sanoi vihdoin:

"Minä, sinuna, lankeaisin täällä hautojen keskellä polvilleni, ristisin
käteni, kohottaisin ne ylös tuota kuun kirkastamaa taivasta kohti ja
huutaisin korkealla äänellä: Kiitetty olkoon Herra!"

Nehe hämmästyi Hetan ankaraa neuvoa.

"Siitäkö kiittäisin Herraa, että hän salli toisen ryöstää minulta
kalleimpani?"

"Sillä jos näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa
tapahtuisikaan", jatkoi Hauta-Heta aloittamaansa ajatusjuoksua,
ikäänkuin ei olisi kuullut Nehen vastaväitettä.

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Nehe.

"Jos sen Helmisi rakkaus sinuun jo kihlausajan tuoreudessa oli
niin löyhällä perustalla, että se sortui ensimmäisen tuulenpuuskan
henkäistessä, niin kuinka se olisi voinut kestää niitä myrskyjä, jotka
huojuttavat avioliiton kuivaa honkaa. Kun minun Ismaelini kuoli, olisi
minulla, silloin nuoruudessani, ollut ottajia, pulskiakin poikia. Mutta
minä vain niiasin ja sanoin: Kiitos, ei — olen kihloissa. Niin sitkeätä
pitää rakkauden olla ja niin syvällä sen juuret — ja ellei se semmoista
ole, niin ei se oikeata rakkautta olekaan", sanoi mummo.

Aamupuolella yötä Heta lähti hautausmaalta. Mutta hän ei heti
uskaltanut mennä maata, vaan istui tupansa kynnykselle ikäänkuin Neheä
vartioimaan.

Istuen yksin penkillä kumaraan painautuneena Nehe oli kotvan aikaa yhtä
äänetön ja liikkumaton kuin täällä oli kaikki muukin. Mutta yht'äkkiä
hän löi kädet kasvoilleen ja ääneen parahtaen heittäytyi maahan
pitkäkseen, heittelehtien kuin suuressa tuskassa. Siinä kieriessään
hän osui kulkeutumaan erään läheisen ristin juurelle, tarrautui sylin
siihen ja painoi rajusti rintaansa vasten kuin haaksirikkoon joutunut
käsiin saamaansa laudanpalaa.

Kun hän rististä vihdoin irroittautui ja kohoutui istualle, puistatti
hänen hikistä ruumistaan kylmän väreet, mutta päässä ja sydämessä
kumisi ontto tyhjyys. Nehen oli kevyt olla. Kuoleman äänettömyyden
ympäröidessä hänen harhaileva katseensa kulki rististä ristiin,
pysähtyen lopuksi Rajaleniusten patsaaseen, joka näin kuun valossa
näytti entistä jylhemmältä. Ikäänkuin entisen, tuhkaksi palaneen
rakkauden raunioille oli patsaan alta kohoutuvinaan hänen unessa
näkemänsä naisen haamu ja viittaavan luokseen. Tietämättä oikein mitä
teki, Nehe taittoi Hauta-Hetan istutuksista mustaksi paleltuneen,
kahisevan kukkasen ja laski sen entisen hovinneidin haudalle. Kohoutui
sitten varpailleen ja kurkkottautui suutelemaan kylmän kiven kupeesta
Bertha Ingeborgin sammaltunutta nimeä.

"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä", sanoi Hauta-Heta hiljaa itsekseen
ja meni nyt vasta kirstuunsa nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Nehe kirjoitti rovastille olevansa nyt valmis
puheena olleeseen saarnaajan toimeen ja ilmoitteli koululasten
välityksellä paikkakuntalaisille, että hän puhuu kirkossa ensi
sunnuntaina tavalliseen jumalanpalvelusaikaan.

Määräajan tultua oli pieni kirkko väkeä täynnä. Joukossa näkyi
Hauta-Heta ja useita lihanpyhiä, olipa uteliaisuus tuonut Herran
huoneeseen eräitä kortinpelaajia ja viinankeittäjiäkin. Nehe oli
muutamassa päivässä tullut niin koettelemusten karaisemaksi, että kun
hän nyt saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa astui sakaristosta
kirkkoon, oli aiemmin vaivannut ujous ja epäröinti kuin pois
pyyhkäisty. Hän nousi nopeasti, melkein kuin vihassa ylös saarnastuolin
portaita ja tavanmukaiset esivalmistukset suoritettuaan lausui
tekstinsä sanat:

"Rakastatkos minua?"

Oli sitten vaiti tavallista pitemmän ajan.

Kypsyneemmät sanankuulijat tätä omituista saarnan alkua mielessänsä
oudoksuivat, ja nuoret tytöt nostivat huivinsa nurkkaa huulilleen;
sillä ei ollut sopivaa näyttää nauravaa suuta kirkossa.

"Simon Joonaanpoika, rakastatkos minua?" toisti Nehe, ja nyt vasta
kuulijat ymmärsivät, mistä on kysymys.

"Kolme kertaa teki Vapahtajamme Pietarille tuon kysymyksen, tullakseen
vakuutetuksi tämän rakkauden vilpittömyydestä. Miljoonia, miljoonia
kertoja sitä ennen ja sen jälkeen on ihmisille tehty sama kysymys ja
rullaan tekemään hamaan maailman loppuun asti. Köyhä kerjäläinen, joka
nälkäisenä astuu pirttiisi, kysyy aralla katseellaan: Rakastatkos
minua? Laiha juhta, joka heikoilla voimillaan ponnistelee raskasta
kuormaa sydänmaan umpiteillä, huokaa ruoskaa heiluttavalle ajajalleen:
Rakastatkos minua? Kun pakkanen paukkaa nurkissa ja valkealla hangella
ei näy ainoaa siementä, tirskahtaa pieni lintunen jäisellä oksallaan
erittäinkin teille, lapset: Rakastatkos minua? Nuorukainen ja
neitonen, kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, kohtaavat toisensa.
Sydämet syttyvät ja silmät kuiskaavat tuon ujon, ikuisen kysymyksen:
Rakastatkos minua?"

Tässä Nehe pysähtyi hetkiseksi.

Pideltyään sitten Pietaria jotenkin kovakouraisesti hän saarnansa
toisessa jaksossa kiivastui omista sanoistaan. Kädet lujasti
puristettuina saarnastuolin kirjalaudan laitoihin hän totesi, kuinka
valhe ja petos ja uskottomuus yhä vieläkin rehoittavat maailmassa.
Kuinka esimerkiksi nuori nainen, joka kyllä ulkonaisesti voi olla
kaunis kuin enkeli, saattaa piilottaa petoksen perkelettä ihanassa
povessaan kuin ruusupensas pistävää piikkiä, murskaten raunioiksi
nuorukaisten sydämiä. Pietari, mies, ymmärsi edes itkeä ja hävetä
ja Juudas Iskariot solmia silmukan kaulaansa, mutta nämä lemmellä
leikkivät Eevan tyttäret saattavat kevein sydämin, vieläpä ilkkuen ja
ylpeillen poimia yhä vieläkin kielletyn puun omenia rakkauden Eedenistä.

Lopuksi hän jälleen heltyi ja päätti saarnansa ajallisen elämän
epävarmuuteen. Tämänpäivän rikas — rakkaudestakin rikas — voi huomenna
olla köyhä, tämänpäivän onnellinen huomenna onneton. On ainoastaan
yksi, joka varmasti voi aarteensa pitää: hauta.

Kun ihmiset saarnan päätyttyä poistuivat kirkosta, tulkitsi muuan
kuulijoista varmaankin yleisön suurimman osan ajatuksen lausuen:

"Siinä pojassa asuu Herran henki."

       *       *       *       *       *

Tämän omastakin mielestänsä onnistuneen ensi kokeen kannustamana
Nehe päätti ruveta lukemaan saarnatutkintoa. Mutta samalla sisältyi
päätökseen annos loukatun ylpeyden sekaista uhmaakin: hän tahtoi
Helmille näyttää, mihin hän kykenee. Rakkaus entiseen morsiameen ei
ollut hetkessä kokonaan pois puhallettu. Mutta Nehe ei ollut niin
meltoa ainesta, että hän murheensa masentamana olisi jäänyt veisaamaan
hedelmättömiä valitusvirsiä ensi lempensä kyteville raunioille.
Vastoinkäyminen päinvastoin kannusti häntä tässä pyrinnössään ja antoi
voimaa tuleviin ponnistuksiin. Olipa hän lisäksi näkevinään siinä
kaitselmuksen pikkusormen viittauksen uuteen kutsumukseensa, sysäyksen
saarnastuolin korkeutta kohti.

Kuin loppuselvitykseksi suunnitteli Nehe Helmille lyhyttä kirjettä.
Palauttaen saamansa kuivahkot rakkauskirjeet ja pyytäen omiansa
takaisin hän siinä aluksi onnitteleisi Helmiä näköjään sydämellisesti
uuden valinnan johdosta ja sanoisi hänkin lähemmin harkittuaan
tulleensa sellaiseen käsitykseen, että näin muuttunut asiaintila
on onneksi heille molemmille. Sitten lopuksi ikäänkuin sivumennen
huomauttaisi: Minä täällä Lohilahden seurakunnassa olen vain pappina,
mutta minä en tiedä, mikä se sinun... ei: Teidän sulhasenne mahtanee
olla.




X.


- Seuraavana keväänä koulun päätyttyä Nehe lähti piispankaupunkiin
saarnatutkintoa suorittamaan. Matkan varrella hän poikkesi entiseen
seminaarikaupunkiinsa tervehtimään kouluaikaista tuttavaansa, nuorta
pappia, ja kysäisemään tältä lisäneuvoja tutkintoa varten.

Kuultuaan Nehen asian pastori alkoi nauraa hykertää.

"Mitä sinä naurat?" kysyi Nehe.

"Enhän tiedä oikein, pitäisikö nauraa vai itkeä miehelle, joka
aseettomana menee karhun pesälle."

"Aseettomana?"

"Niin luullakseni — tai ainakin hyvin heikoin asein. Kuinka kauan olet
valmistautunut tätä aikomaasi askelta varten?" kysyi pastori.

"Olihan minulla jo seminaariaikanani erikoisharrastusta sanan viljelyyn
ja olenhan koko viime talven koulutyöni ohella lukenut ja saarnoja
valmistellessani itseäni kypsytellyt. Niin — ja olenhan sitäpaitsi
käynyt Hauta-Hetan koulua."

"Kuka se on, Hauta-Heta?"

"Onpahan siellä meidän kylässä muuan vähän kohollaan oleva muija, joka
tuntee raamattunsa paremmin kuin moni pappi ja saa salatuista asioista
tietonsa nähtävästi suoraan henkimaailmasta", sanoi Nehe ja koputtaen
sormella otsaansa jatkoi leikillisesti: "Täällä on tietoja, että
pakottaa. Katsokoon vain piispa eteensä, ettei joudu pussiin."

"No, onhan sekin valmistuksesi parempi kuin ei mitään. Mutta ennenkuin
sinä tätä tutkintopöytää varten olisit tarpeeksi paistunut, pitäisi
sinun kypsytellä itseäsi vähintään kolme, neljä vuotta. Sattuessaan
sille päälle voi se mies, piispa, viskata raamatun syvyyksistä
tutkittavansa eteen sellaisia gordilaisia solmuja, että vain harvalla
on niin terävää hengen miekkaa, joka niitä kykenee auki iskemään.
Vuosikausia virassa olleet papit vapisevat mennessään sen ukon eteen
pastoraaliansa suorittamaan."

"Papit ja pipit!... Minkä neuvon sinä sitten _minulle,_ syrjäkylän
koulumestarille antaisit?"

"Sellaisen neuvon, että syötyämme lähtisimme yhdessä tuonne järvelle
ahvenia onkimaan. Oleilisit täällä vieraanani jonkun päivän ja
kääntäisit sitten kenkäsi kärjet koreasti Lohilahtea kohti niine
tutkintoinesi."

"Ei totisesti!... Akka tieltä pyörteleikse. Sanonpa Lutherin suulla:
Vaikka piispankaupungissa olisi perkeleitä kuin tiilikiviä sen
katoissa, tahdon sittenkin sinne mennä. Ongi ahvenia sitten kun tulet
rovastiksi, mutta eikö sinulla ole yhtään järkevää neuvoa miehelle,
joka pyrkii eteenpäin?"

"Mitäpä neuvoja minä tässä enää ehtisin antaa, jos kykeneisinkään —
siellä on näet vielä omakin pastoraalini lujien lukkojen takana. Mutta
jos sinä nyt välttämättä tahdot tuon punaisen tukkasi kärventää vielä
punaisemmaksi, niin älä yritä yksityistutkintoa piispan luona, vaan
koeta suorittaa se tuomiokapitulin edessä."

"Minkä tähden?"

"Tuomiokapitulin tutkintotodistus on ikäänkuin virallisesti pätevämpi
kuin piispan yksityisesti antama."

Pastori otti kirjakaaplstaan pienehkön kirjan.

"Oletkos lukenut tätä?"

"Mikäs se on?"

"Isagogiikka."

"En veikkonen ole tiennyt, että semmoista kirjaa on olemassakaan."

Pastori naurahti.

"Voisi olla terveellistä viimeiseksi voitelukseksesi silmäillä tuota,
mikäli matkalla tilaisuutta on", sanoi hän ojentaen kirjan vieraallensa.

Matkaansa jatkaessaan Nehe laivan kannella, kyytirattailla ja
majataloissa yöpyessään pänttäsi päähänsä pastorin antamaa kirjaa, niin
että hänellä lopulta oli isagogiikka jotenkin selvillä.

Perille tultuaan hän meni tuomiorovastin pakeille asiaansa
esittämään. Tämä neuvoi Nehen jättämään kirjallisen tutkintoanomuksen
tuomiokapituliin ja kehoitti hänen käymään piispan itsensä puheilla
tämän huvilassa, muutamia virstoja kaupungista.

Nehe lähti jo samana iltana jalkaisin piispan kesäasunnolle. Ukko istui
puutarhansa penkillä kirjaa lukien, kun Nehe sykkivin sydämin ja syvään
kumarrellen läheni häntä, esittäytyen tervehtiessään.

"Teillä on kaiketi minulle jotakin asiaa?" kysyi piispa.

"Nöyrimmästi pyytäisin korkeasti kunnioitettavalta herra piispalta ja
tohtorilta tutkintoa saarnalupaa varten", sanoi Nehe.

"Tutkintoa?" kertasi piispa ja suuntasi Nehen silmiin kysyvän katseen,
ikäänkuin olisi epäillyt, mahtoiko anoja olla täysin selvillä tuon
sanan kantavuudesta.

"Saarnatutkintoa?" toisti hän. "Kun ilta on jo näin myöhäinen, tulkaa
huomenaamuna uudelleen luokseni, saatte silloin vastaukseni pyyntöönne.
Hyvästi", sanoi piispa ja syventyi heti jatkamaan häiriytynyttä
lukemistansa.

Määräaikana Nehe oli jälleen piispan luona, tällä kertaa hänen
virkahuoneessansa. Hän laski opettajatodistuksensa sekä seurakuntansa
rovastin antaman saarnalupalipun ja suosituspaperin kumartaen sielujen
ylipaimenen eteen pöydälle. Piispa silmäili ensin seminaaritodistusta
ja hymähteli tyytyväisenä itsekseen. Mutta kun hän sitten otti käteensä
rovastin antamat paperit, muuttui hänen haahmonsa.

"Mitä tämä on! Te olette saarnannut _minun_ luvattani — _kirkossa_
— olette noussut _saarnastuoliin_... Kauheata!... ja miten on
ymmärrettävä, että rovasti, _minua_ kuulematta, on antanut teille
luvan saarnata... Tämä on — tämä on kirkkolain rikos", pauhasi piispa.

Jo nyt taisi tulla tupen rapinat, ajatteli Nehe. Mutta kun hän sitten
tuumi toisekseen, että eihän tuo karilas hänelle muuta mahtane kuin
korkeintaan potkaista ovesta ulos, kysäisi hän suutahtaneena melko
ponnekkaasti:

"Salliiko herra piispa kuulla toistakin puolta?"

"No mitä teillä on sanomista — puhukaa."

"Omasta sisäisestä halustani, seurakuntalaisten ja rovastimme pyynnöstä
olen tullut pyytämään herra piispalta tutkintoa vain sen vuoksi,
että en tahdo mennä varkain, vaan ovesta lammashuoneeseen. Kun tulin
opettajaksi Lohilahteen, jossa on kirkko, mutta ei pappia, näin siellä
raamattuja ristiinnaulittuina petäjien kylkiin, kirkon rappusilla
pelattiin sunnuntaisin korttia, juotiin viinaa ja kirottiin. Pyytäisin
nyt herra piispalta kysyä: Onko tällainen pimeyden ruhtinaan palvelus
parempi kuin veisata virsiä ja puhua jumalansanaa kirkossa?... Muuten
— minun taikinani ei tästä virasta suurin sakene, niin että kyllä
minä voin lähteä poiskin, ja karkkoutuneet kortinpelaajat saakoot
minun häiritsemättäni palata loukoistansa kirkon portaille rauhassa
palvelustansa jatkamaan."

Nehen lyötyä tämän valttinsa pöytään katsoi piispa häneen jo melkoista
suuremmalla arvonannolla kuin äsken.

"No, no... älkää menkö. Minä lupaan tutkinnon. Mutta tietäkää, että se
tulee olemaan teille kova pähkinä. Te viivytte täällä ainakin yhden
kuukauden", sanoi piispa.

"En voi", epäsi Nehe.

"Miksi ei?"

"Ei ole rahaa."

"Vai niin... ei ole rahaa... No, kirjoittakaa nyt sitten aluksi saarna
näiden apostoli Paavalin sanojen johdosta: 'Ettekö te tiedä, että
vähä hapatus kaiken: taikinan hapattaa? Sentähden peratkaat se vanha
taikina, että te olisitte uusi taikina, niinkuin te happamattomat
olette.'"

Kirjoitettuaan vertauskuvallisen saarnansa taikinasta ja hapatuksesta
Nehe vei sen piispan luettavaksi. "Lyhkäinen — aivan liian lyhkäinen",
huomautti piispa.

Hänen kunnia-arvoisuutensa suvaitsi tutkittavansa kustannuksella laskea
hiukan leikin tapaistakin:

"Jos saarnassanne lyhyyden lisäksi huomaan niin sanoakseni väärää
hapatusta, on teidän kirjoitettava uusi... Samalla ilmoitan,
että huomenna iltapäivällä kello neljä on suullinen tutkinto
tuomiokapitulissa."

       *       *       *       *       *

Nehe oli seuraavana päivänä jo tuntia aikaisemmin tuomiokapitulin
lähettyvillä. Määräajan lähetessä ajaa jyristää vaunuissaan
selkäkenossa istuen ylen arvokkaan näköisiä, valkopartaisia
patriarkkoja talon edustalle: piispa, tuomiorovasti, asessoreja.
Astuessaan tämän korkean neuvoston pöydän ääreen tutkintoansa
suorittamaan Nehe melkein toivoi sadun näkymättömäksi tekevää hattua
päähänsä. Mutta kun hän sitten koetti kuvitella herroja kotikylänsä
äijiksi, Petäjäniemen vaariksi ja muiksi, oli pahin pelko voitettu.

Piispa kyseli aluksi Nehen raamatun ja kirkkohistorian tuntemuksen
pituutta ja leveyttä, ryhtyen sen jälkeen tutkimaan hänen
jumaluusopillisen kypsyytensä kolmatta ulottuvaisuutta, syvyyttä, jossa
ei auta enää pelkkä muistitieto, vaan on kyettävä antamaan jotakin
omasta itsestänsä. Tässä mielessä hän käski tutkittavan lukemaan
määrätyt säkeistöt Roomalaiskirjeen viidennen ja kuudennen luvun alusta.

"Mistä näissä raamatun kohdissa puhutaan?" kysyi piispa.

"Uskon ja elämän vanhurskaudesta", vastasi Nehe, samalla ajatellen:
jopa otti visaisen paikan.

"Mitä eroavaisuutta on uskon vanhurskauden ja elämän vanhurskauden
välillä?" jatkoi piispa.

Asessorien huulilla väikkyi epämääräinen hymy. Nehe muisti pastorin
sanat gordilaisesta solmusta ja koetti pinnistää ajatuksiaan sen
aukaisemiseksi, mutta kuta kauemmin hän mietti, sitä tiukemmalle solmu
vain kiristyi. Hänen kasvonsa kävivät punaisen ja kalpean kirjaviksi,
otsalle kihosi hiki, aivoihin tunkeutuva veri jyskytti pullistuvissa
ohimosuonissa ja pää tuntui turralta ja raskaalta, niinkuin
alkaisi pyörryttää. Nehen kadottaessa jo kaiken toivonsa tutkinnon
onnistumisesta välähti hänen muistiinsa Hauta-Hetan sanat eräästä
heidän välisestä uskonnollisesta keskustelusta.

"Uskon vanhurskaus on äiti ja elämän vanhurskaus kivulla synnytetty
lapsi", sanoi hän.

Seisaalla olleen piispan polvet ikäänkuin — nytkähtivät, ja asessorit
käänsivät Neheen hämmästyneet katseensa.

"Oikein!... Oikein!... 'Äiti... kivulla synnytetty lapsi — lapsi'",
lausui piispa, ja Nehestä näytti, kuin vanhus olisi tuokion taistellut
ankaraa mielenliikutusta vastaan, mutta sitten tahtonsa tarmolla
voittanut sen. — "Sangen hyvin. Jopa te iskitte naulan kantaan.
Semmoisista vastauksista minä pidän. Selittäkää tarkemmin uskon ja
elämän vanhurskaudesta."

"Uskon vanhurskaus riippuu kiinni kuin takkiainen yksinomaan lupauksen
sanassa, mutta elämän vanhurskaus hoippuu kahden maailman, näkyväisen
ja näkymättömän välillä", kertasi Nehe Hauta-Hetaa niin uskollisesti,
että huomaamattansa otti hieman hymyilyä herättäneen takkiaisenkin
mukaan.

"Aivan oikein!"

Nehen suoriuduttua kunnialla uskon ja elämän vanhurskaudesta heitti
piispa laskinluotinsa varmuuden vuoksi vielä erääseen toiseen
syvänteeseen, käskien Nehen lukemaan kertomuksen tuhlaajapojasta.
Näyttääkseen, että hänellä on myöskin äänivaroja saarnaajan toimeen,
Nehe lukea paukutti määrätyn kohdan niin, että huone raikui.

Kun oli kuljettu tuhlaajapojan jäljissä hänen ohdakkeisia polkujansa
siihen rapaan asti, jota siat söivät, piti vähältä, ettei Nehe
juuttunut jaloistansa lietteeseen kiinni.

"Mitä siat kertomuksessa tarkoittavat?" kysyi piispa.

"Perkeleitä", täräytti Nehe arviolta, kun ei osannut muutakaan sanoa.

"Mikä on syynä hengelliseen nälkään?" oli seuraava kysymys.

"Huonot kokit — leipäpapit", vastasi Nehe kansanomaiseen tapaansa.

Tämän rohkean väitteen kuultuaan asessorit kohauttivat torkahtelevia
paitansa, kuten äsken ja piispa naulasi tutkittavaansa tuiman katseen.

"Leipäpapit?... Kuinka te uskallatte!... Mitä te sanotte!"

Nehe ei sanonut enää mitään ja katui sitäkin, mitä
ajattelemattomuudessaan oli jo sanonut; sillä eihän ollut tutkittavalle
juuri terveellistä astua tässä tilaisuudessa pappissäädyn
liikavarpaille.

Nehen saatettua tuhlaajapojan repaleisena ja puolialastomana
kotona odottavan isän avattuun syliin ja alkaessa selittää tämän
liikuttavan kohtauksen hengellistä merkitystä, pääsi piispalta itku
ja hän viittilöi kädellään Neheä vaikenemaan. Asessorit painoivat
murheellisina päänsä alas kuin haudalla, ja Nehe seisoi hölmistyneenä
paikallansa, katsellen ihmeissään tuota surullista joukkoa. Oli kyllä
sattunut niin, että Lohilahden akat olivat joskus pyyhiskelleet
huivinsa nurkalla kosteita silmiänsä hänen saarnatessaan, mutta ei hän
olisi uskonut voivansa sanoillaan saada nousemaan kyynelvesiä näin
syvistä lähteistä.

Tuhlaajapojan raihnaisen ruumiin ylle olisi vielä pitänyt pukea uudet
vaatteet, painaa sormus hänen sormeensa ja sitoa sandaalit jalkoihin;
olisi pitänyt selittää, mitä merkitsee teurasvasikka ja pellolla
kyntävä juro mies, joka soimasi isäänsä siitä, että tämä oli hänen
kuolleista vironneelle veljelleen valmistanut tuliaiskemut. Kaikki se
sai nyt jäädä, sillä piispa päätti tuon yli kaksi tuntia kestäneen
tutkinnon siihen kohtaan, jossa isä ja poika ovat kaulakkain, päät
kallistuneina toistensa olalle.

       *       *       *       *       *

Paluumatkallaan Nehe poikkesi pastorituttavansa luokse tuomaan takaisin
lainaamaansa Isagogiikkaa ja näyttämään saamaansa todistusta. Pastorin
oli vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.

"Onneksi olkoon! Kerrohan nyt lähemmin niistä tutkinnoistasi", pyysi
hän.

"Kerronpahan sitten veneen tuhdolla istuessamme laineitten
kiikutellessa — minulla näet ei ole nyt mitään sitä vastaan, että
luvallasi viivyn jonkun päivän luonasi ahvenia narrailemassa. Mutta
pari seikkaa minä puhun nyt heti. Verratessani uskon vanhurskautta
äitiin ja elämän vanhurskautta kivulla synnytettyyn lapseen, sai
piispa niin väkevän mielenliikutuksen, että hänellä oli työ ja tuska
pidättäessään kyyneliään. Ja kun sitten tein selkoa tuhlaajapojasta ja
toin tuon raukan isänsä syliin, pyrskähti piispa itkuun ja asessorit
painoivat surullisina päänsä alas. Olen koko tulomatkani vaivannut
aivojani miettimällä, mikä esityksissäni mahtoi olla piispan sydämeen
niin syvästi vaikuttavaa, mutta en ole siihen selitystä saanut enkä
taida tulla saamaankaan."

"Kyllä siihen on selitys olemassa", sanoi pastori.

"Minkälainen se on?"

"Yksinkertaisesti sellainen, että piispalla itsellään on tuhlaajapoika,
joka nykyään lienee tavallisena rantajätkänä jossakin Ruotsin
satamassa."

"Vai niin... vai niin...", huokaili Nehe.

Pastorin kamarissa vallitsi hetkisen hiukan samanlainen alakuloinen
tunnelma kuin aiemmin tuomiokapitulin salissa.




XI.


Tutkinnon suoritettuaan Nehe jatkoi koulutyön ohella saarnatointansa,
pitäen raamatunselityksiä kesäisin kirkossa, talvisin koulullansa.
Häntä nimitettiinkin takanapäin Lohilahden papiksi. Lyömättä laimin
varsinaista ammattiansa hänen syvin harrastuksensa kiintyi kuitenkin
monille eri tahoille haarautuviin papillisiin tehtäviin. Hänen luonansa
kävi hengellisesti vaivaisia, häntä haettiin koteihin sairaitten
luokse ja kuljetettiin kuolevien vuoteitten ääreen evästämään näitä
heidän viimeiselle matkallensa. Kun hän näissä toimissaan usein joutui
välillisesti katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ratkaisemaan
ikuisuuden partaalla oleville sangen pulmallisia sielun kysymyksiä,
avartui ja syventyi samalla hänen omakin hengenelämänsä.

Kuten papille ainakin tuotiin Nehelle vapaaehtoisina "saatavina"
monenlaisia ruoka- ja vaatetustarpeita niin anteliaasti, että niistä
riitti myydäkin yli oman tarpeen. Säästäen varsinaisen palkkansa hän
muutaman vuoden kuluttua oli kokonaan vapaa kouluveloistansa. Enemmän
kuin maallisista lahjoista hän iloitsi kuitenkin hengen maailmassa
saavuttamistansa voitoista. Eikä ollut niinkään harvinaista, että hän
oikein kouraantuntuvalla tavalla sai nähdä kylvämänsä sanan salassa
itäneen ja tuleentuneen täyteläiseksi tähkäpääksi.

Kerran keväisenä aamuna tuli pari köyhää mökkiläistä, Nuotta-Kusti
ja Tiihosen Ananias, koulun keittiöön. Nuotta-Kusti kantaa roikotti
viittä suurta, kiduskansista vitsaraksiin pujotettua haukea selässään.
Opettajan alkaessa kaivaa rahakukkaroa taskustaan teki Kusti torjuvan
liikkeen kädellään.

"Ei mitään, ei mitään. Kalat on jo maksettu."

"Kukas ne olisi maksanut? Ei kai Kristiina?"

"Ehee!... Ei siihen Ristiinan varaisuus riitä. Kyllä niistä on opettaja
itse etukäteen maksun suorittanut", sanoi Kusti.

"Enpä minä muista Kustille mitään etumaksua antaneeni", väitti Nehe yhä.

Kusti nyökkäsi opettajalle päätään ja räpsäytti silmiään.

"Olisi vähän kahdenkeskistä."

Nehe pyysi miehen kahville kamariinsa.

"Nähkääs, minä olin velkaa Remulan isännälle — tunteehan opettaja
rikkaan Remulaisen — neljäkymmentä viisi markkaa. Mutta kun köyhänä en
voinut sitä määräaikaan maksaa, riiteli hän oikeuden tuomion ja myytti
ryöstöhuutokaupalla saatavastaan minun ainoan lehmäni, huutaen sen
itse. Ennen toimituksen loppua hiivin minä salaa pyssyineni väijyksiin
sen metsäpolun varteen, jota myöten hän oli kotiinsa palaava. Kun
Remulainen sitten Kaunikkiani taluttaen tuli kohdalleni, tähtäsin minä
häntä suoraan sydämeen, mutta sallimako lie pistänyt sormensa väliin,
että nalli ei ottanut tulta. Aikeeni ei siis onnistunut sillä kertaa,
mutta sydämeeni jäi edelleen verinen viha, ja minä etsin vain uutta,
sopivaa tilaisuutta kostaakseni. Sainpa sitten viime sunnuntaiaamuna
vastustamattoman vetämyksen kirkkoon ja kuulin opettajan viidettä
rukousta selittäessään sanovan, että jollei suurin vihamiehesi tule
ylimmäksi ystäväksesi, niin sielusi joutuu helvetin tuleen. Niistä
sanoistanne sain niin kipeän piston tunnolleni, että... vieläkin...
Taisi opettaja huomatakin?"

"Minä kyllä näin kirkon penkissä istuvan erään miehen, pää kumartuneena
kirjalaudalle ja hartiat hytkäen. Tekö se olitte?"

"Minä se olin. Jo samana iltana menin Remulaiselle tunnustamaan
murha-aikeeni ja polvillani pyysin rikostani anteeksi, samoin kuin olin
sitä Jumalalta anteeksi rukoillut."

"Mitäs Remulainen?"

"Remulainen antoi anteeksi, ja vaikka hän on luonnostaan ylen saita
mies, sanoi hän minulle: 'Ota veikkonen Kaunikkisi ja vie kotiisi.' —
Kun nyt opettaja saarnallaan on pelastanut miehen raudoista, toisen
laudoista, temmannut kaksi sielua kadotuksen liekeistä ja antanut
minulle lehmäni takaisin, niin onhan siinä jo hypäten hintaa viiden
hauen maksuksi. Tietenkään en ole tarkoittanut niitä miksikään
palkkioksi, sillä eihän sitä semmoista voi ollenkaan maksaa, mutta minä
pyytäisin tällä lailla osoittaa opettajalle kiitollisuuttani."

Nuotta-Kustin lähdettyä astui Ananias kamariin.

"Mitäs asiaa Ananiaalla on?" kysyi Nehe.

"Hm... mitäpähän vähän... Siitähän minä vain veden karjasta, minäkin —
sehän taas näin kutuaikaan lemuaa kalanperkeille koko Lohilahden kylä.
Että mitenkä se on, opettaja, onko siinä kahden herran palvelemisessa
tinkimisen varaa ollenkaan?"

"Mitäs tinkimistä siinä olisi. Jumalaa ja mammonaako se Ananias
tarkoittaa?"

"Niitäkin. Olen tässä viikkokauden tuntenut pientä tunnon häiriötä,
niin lyöttäysin tuolla rannassa Nuotta-Kustin kanssa yksiin matkoihin
ja tulin opettajalta kysäisemään, minkälaisen variksenvarpaan Herra
Jumala on mahtanut niistä minun rötöksistäni kirjoihinsa merkitä ja
kumpi heistä tuomion vaakalautasilla raskaammaksi havaittaneen vai
jäisivätkö ehkä tasapainoisina puntaruksiinsa ylös alas vaappumaan."

"Mitä rötöksiä se Ananias sitten on tehnyt?" kysyi Nehe.

"Verotinpahan vain tässä muuanna aamuvarhaisena vähän naapurini rysää."

"On kai ymmärrettävä niin, että varastitte kaloja naapurinne
pyydyksestä?"

"Kähveltäminen ehkä sopisi paremmin, kun on kyseessä vain muutama
hauenpujero ja lahnanpartti."

"Yhtä suuri rikos se on Jumalan edessä. Enkä minä ymmärrä, millä
tavalla te olette voinut tässä asiassa kahta herraa palvella."

"Siinähän se juuri puntti ja pykälä onkin, johon yksinkertainen
ymmärrykseni töksähtää kuin reki kantoon. Katsokaas, opettaja, minä en
itse ole niitä kaloja syönyt enkä myönyt."

"Mihinkäs ne ovat joutuneet?"

"Kyllä kai ne on opettaja syönyt."

"Minä?!"

"Toin ne opettajalle lahjaksi eli paremminkin niinkuin saataviksi."

"Minulle!... Varastettuja kaloja!... Miksikä juuri minulle?"

"Olen pitkin kevättä pannut merkille, että naapurini, uskovainen
kitupiikki, ei ole kertaakaan tuonut kalaosuuttaan opettajalle. Mutta
kun testamentissa lukee, että ei sinun pidä riihtä tappavan härjän
suuta sitoman kiinni, niin on tuntoni ollut kahakuulossa siitä, että
jospa hyvinkin asian tämä puoli hyvittänee, ehkäpä ylittäneekin sen,
mikä hankkeessani rikettä lienee. Omiin nimiini en ole kähveltänyt
milloinkaan, en nauhan nenän vertaa."

Nehen täytyi itsellensä myöntää tuon omituisen lahjoittajan
johtopäätöksissä olevan jonkinlaista kirjoittamatonta oikeuttakin.
Mutta kun teko itsessään oli selvä varkaus, kehotti hän Ananiasta
menemään tunnustuksille ja anteeksipyynnöille, luvaten itse suorittaa
kalojen hinnan.

Useimmin tällaiset kahdenkeskiset omantunnon asiat jäivät asianomaisten
itsensä salaisuudeksi. Mutta sattuipa kerran tapaus, joka julkisuuteen
tulleena nosti Nehen kansan silmissä tietäjän tasolle.

Eräänä harmaana syyslauantaina, kun Nehe koulutyön päätyttyä tuli
luokkahuoneesta kamariinsa, oli siellä häntä odottamassa kolme
tuntematonta, hieman synkännäköistä miestä, lakit lattialla tuolien
vieressä. Tervehdittyään kysyi hän, mistä vieraat ovat kotoisin.

"Tuolta ollaan Kotkatsalon sydänmailta. Minä olen sen Pukkimäen isännän
nimellinen, tämä tässä on Keukkamäen Mooses ja tuo toinen Rämekorven
Juoseppi", esitteli muuan miehistä.

"Onko teillä minulle asiaa tai muutenko olette vain taloon poikenneet?"
kysyi Nehe.

"Onhan sitä olevinaan vähän asiankin nimellistä. Pyytäisin opettajan
lähtemään mukaani sanan väellä häätämään niitä meidän hyyryläisiä vähän
loitommalle", kävi Pukkimäen mies kiertelemättä asiaansa.

"Hyyryläisiä?"

"Joo. On kai opettaja kuullut mainetta Pukkimäen piruista?"

"Vai niillä asioilla!... Olen minä niistä kulkupuheita kuullut, mutta
nythän tapaan kerrankin miehen, joka voi kertoa omia näkemiään ja
kuulemiaan. Onko siis totta, että teillä majailee moista väkeä?" kysyi
Nehe.

171

"Eipä sitä voi valheeksikaan ajaa. Saisivathan siinä olla
edelleenkin, yksissä lämpimissä, kun osaisivat olla siivolla.
Mutta nyt syyspimeitten tultua ne ovat jälleen alkaneet harjoittaa
kaikenmoista ilkivaltaa ja kiusantekoa, jospa siinä sivussa viatonta
vallattomuuttakin."

"Minkälaista vallattomuutta?" uteli Nehe.

"Kun tässä muuannakin iltana menin kylpemään, niin nuo ylenannetut
olivat asettaneet saunan lauteille istumapaikalleni särkyneen pullon
pohjapuoliskon, jonka teräviin särmiin istuin takalistoni verille.
Kerran tuvassa maata ruvettuamme heittivät kanaljat uunille kuivamaan
viemäni päreet lattialle, ja kun suuttuneena nakkasin ne takaisin
uunille, tulla rämähtivät päreet kahta kiukkuisemmasti jälleen alas.
Liekö kakaransa heilläkin, en tiedä, mutta ei luulisi vanhojen pirujen
viitsivän rakennella öisin hiillosporosta lasten leikkiteitä ristiin
rastiin tuvan lattialle eikä ottavan vaivakseen nakuttaa eräässä
vanhassa pärekopassa yötä päivää kuin seinäsepät. Vaikka ei varsinaista
vahinkoa, ovat ne vuosien kuluessa tehneet monta muuta kujetta ja
ilvettä. Siltä varalta, että opettaja ehkä epäilisi minun puhuvan
tuulen tuomia, olen ottanut todistajiksi mukaani nämä kaksi jäävitöntä
vierastamiestä. Kerrohan sinä, Juoseppi, opettajalle se hevosjuttu."

"Niin", alkoi Juoseppi. "Kun minä viime talvena eräänä iltapäivänä
ajoin Pukkimäen pihaan ja sidoin hevoseni alassuin käännetyn
reen jalakseen, siunasin minä itseni ja huokasin: 'Herra, anna
luontokappaleenkin rauhassa seista.' Samassa ajaa karautti pihaan tämä
Mooses, kiinnitti hevosensa marhaminnan saman reen jalakseen ja manata
tärskäytti: 'Oletpa pirkeleen menninkäinen viisas, jos tuon solmun
aukaiset.' — 'Älä huoli kiroilla', varoitin minä tätä naapuriani.
Menimme sitten yhdessä tupaan. Siellä jonkun aikaa oltuamme menivät
lapset hevosiamme katsomaan. Ei aikaakaan, kun rappusilta alkoi kuulua
heidän naurun kikatustansa. Minä menin lapsilta tiedustamaan, mikä
heitä naurattaa. — 'Niin, kun viisi kerjäläispoikaa napraa Mooseksen
hevosen marhamintaa auki. Niillä on kaikilla hirveän suuret suut,
yhdellä on semmoiset kompurajalat, varpaat sisään päin, ja se ontuu
pahasti vasemmustaan. Vähäväliä ne vilkuilevat tänne päin', sanoivat
lapset."

"Näittekö te itse niitä kerjäläispoikia?" tutkaisi Nehe.

"En, minä en nähnyt mitään erikoista", sanoi Juoseppi.

"Opettaja ei taida tietää, että ne näyttäytyvät silmin havaittavasti
vain lapsille", huomautti Pukkimäen isäntä.

Juoseppi jatkoi:

"Palasin tupaan ja kehoitin Moosesta olemaan valppeella hevosestaan.
Mutta tämä ei muuta kuin alkaa nauraa höröttää. Pian sen jälkeen
ryntäsivät lapset tuvan ovelle huutaen: 'Mooses hoi, hevosenne menee
pellolla!' Tämä kaappasi rukkasensa ja lähti juosten tavoittamaan
tammaansa. Minä jäin lasten kera rappusille. — 'Missäs kerjäläispojat
nyt ovat?' kysyin. — 'Ne seisovat rinnakkain Mooseksen reen jalaksella,
paitsi liikkaava, jonka ne hätyyttivät seisomaan toiselle jalakselle
yksin... Hei!... Katsokaa, nyt ne kaatoivat reen ja liikkaava lensi
nurinniskoin hankeen... Nyt kampesivat jaloista Mooseksenkin kumoon ja
nauravat — nauravat — niin että suut ulottuvat ihan korviin asti.'"

"Mitäs te näitte?" kysyi Nehe.

"Minä näin vain reen kaatuvan ja miehen tuuskahtavan suulleen. Pellolta
tullessaan Mooseksen ei tehnyt enää mieli poiketa Pukkimäkeen. Tämän
täyttä laukkaa ryykyyttäessä kotiinsa kysäisin taas lapsilta, minne
pojat ovat menneet. — 'Ne ovat nyt teidän hevosenne ympärillä',
vastasivat he. Lie Pollekin jotakin nähnyt, koskapa korvat olivat
luimussa ja se viskeli vihaisesti päätään sivuille, niinkuin hevosen
on tapana ruoilleen tungeksivia sikoja hänkiä. Lähdin kävelemään
Pollen luokse ja likelle tullessani karmaisi ihoani samantapainen
kylmä ilmavyöhyke kuin tuntee kesäisenä yönä alavia maita kulkiessa
tai uidessa lammessa, jonka pohjassa kuohuu kylmiä lähteitä. —
'Herra auta ja varjele', siunasin, taputin Pollea rauhoittavasti
kaulalle ja tiedustin taas poikien olinpaikkaa. — 'Ne istuvat nyt
tuolla havukasalla karjapihassa, ja se liikkaava pui teille vihaisena
nyrkkiänsä.' Vihdoin salaperäiset kerjäläispojat katosivat lastenkin
näkyvistä."

Nehe ei oikein tiennyt, pitikö hänen uskoa vai olla uskomatta miesten
puheita. Mutta kun kieltäytyminen voitaisiin selittää pelkuruudeksi,
piti hän parhaana mukautua ja lähteä raamattu kainalossa Kotkatsalon
sydänmaille Pukkimäen piruja häätämään.

       *       *       *       *       *

"Herran terveeks, Herran terveeksi Piti piipahtaakseni taas
Ristiinaakin katsomaan, kerran pitkästä aikaa", tervehti Otteljaana
tulla luikahtaessaan notkeana kuin ankerias koulun keittiöön.

"Eihän tuosta ole vielä kuukauttakaan kulunut, kun Otteljaana
täällä viimeksi kävi... Ja mitäpä silmän ruokaa tällaisen luukasan
katsomisesta lienee", pisti Kristiina hampaansa kolosta.

"Yhäti se luukasa vain sen mielessä malkuttaa, vaikka on jo aikoja
vierinyt siitä, kun vahingossa tulin Ristiinan varpaalle astuneeksi.
Mutta sehän näyttääkin nyt viime aikoina kalkkoneen ja maihevoituneen.
Kas noin — hm! Lanteet hyllyvinä hetteinä lainehtien, punaisissa
poskissa ja kaksissa leuoissa se siinä hellansa edessä kiepsahteleikse
kuin pappilan ruustinna. Vaikka eihän tuo ole kumma eikä mikään, kun
on käsissä koko Lohilahden tavara ja hyvyys. Sanoppas, mitä ne ihmiset
oikein tänne tuovat."

"Mitäkö tuovat?... Kaikkea mitä käsistään irti saavat: maitoa, voita,
kaloja, lintuja, lihaa, jauhoja, munia, marjoja, sukkia, paitoja —
niin että sille tavaran paljoudelle ei tahdo tiloja riittää. Kerrankin
oli aitassamme yht'aikaa neljäkymmentäkahdeksan suurta uutislimppua ja
kaksi suurta säkkiä villoja tupaten täynnä."

"Voi hyvänen aika! Eivätkö ne homehtuneet tuoreet lämpimäisleivät,
ennenkuin ehditte ne makoonne haudata?"

"Eivätpä joutaneet homehtumaan. Oli monta suuta syömässä: kaiken liian
leivän jakaa opettaja köyhille koululapsille."

"No sillä lailla! Mutta nyt ne vasta alkavatkin oikein paroina tänne
tavaraansa kantaa."

"Mitenkä niin?"

"Se on nyt opettaja kohonnut kansan katseessa semmoiseen suosioon ja
arvoon, että on melkein kuin Jumala. Kaikki vastaantulijat pysähtyvät
hänen jälkeensä katsomaan, ja näillä silmilläni näin eilissäkin
päivänä, kuinka Riihelän vanha vaari opettajaa ulkona puhutellessaan
kaappasi lakin kouraansa kuin kuninkaan edessä... Eikö se ole sitten
Ristiina kuullutkaan?"

"Mitä kuullut?"

"Herra hyvästi siunatkoon!... Vai mitä kuullut? Koko maailmahan sitä
nyt huutaa — sitä, kuinka opettaja sanan ja oman henkensä väkevyydellä
hääti Pukkimäen pirut kuutamelle."

"Ei opettaja ole puhunut siitä minulle mitään."

"Ei se kuulemma siitä kamppailustaan hiisku kenellekään. Kuuluu vain
salaperäisesti hymähtävän uteliaille kysyjille."

"Mistä ne sen kamppailut sitten tiedetään?"

"Sitä en tiedä mistä, mutta tiedetään ne vain ja rikulleenpa
tiedetäänkin... Kuuristahan siitä pannustasi kuppi kuumaa, niin kerron,
että saat Ristiinakin kuulla, millaisen rohveetan piikana palvelet."

"Voithan kertoa, vaikka en minä mitään semmoista usko."

"Et usko!... Etkö usko pirujakaan?"

"Minä olen pessyt siksi monta ruumista, että minä en pappienkaan
puheista usko juuri muuta kuin nämä sanat: Maasta olet sinä tullut ja
maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

"Sinua jumalatonta!... Mitäs minun pitikään?... Niin, oli ollut
jo pilkkoisen pimeä, kun opettaja silloin lauantai-iltana ehti
Pukkimäkeen. Hänen tulonsa edellä olivat pahat olleet tavallista
rauhattomampia, niinkuin olisivat aavistaneet, mitä tulossa on.
Opettajan astuttua sisään ja leväytettyä raamattunsa auki tuvan
pöydälle oli tullut joksikin aikaa niin hiiskumaton hiljaisuus,
että oli arveltu pahojen jo säikähtäneinä lähteneen. Mutta se oli
ollutkin hiljaisuutta ukkosen edellä. Mikäli lapset olivat nähneet,
olivat menninkäiset olleet uunilla vilkkaassa neuvottelussa; siinä
oli ollut leveitten suitten kuisketta ja mustain silmäin vilkettä.
Kun ne sitten päämiehensä viittauksesta olivat tehneet odottamattoman
äkkirynnäkön ahdistajaansa kohti, oli opettaja horjahtanut penkille
istualleen kuin myrskyn kaatamana ja tullut kasvoiltaan kalpeaksi
kuin haavanlastu. Kaapaten raamatun käteensä oli hän kuitenkin pian
ponnahtanut pystyyn ja pöydän päässä ylväänä seisten alkanut manata
pahojahenkiä alimmaisiin paikkoihin. Hännät koipien välissä olivat
paholaiset leiskahtaneet jonkun verran kuin keppiä saaneet ärhentävät
koirat, mutta hyökänneet uudelleen kerta toisensa jälkeen. Kuta
kauheammaksi rienaajien raivo oli käynyt, sitä voimakkaammin oli
opettaja heiluttanut sanan säilää. Hyppien kohona, silmät tulena
leiskuen ja kasvot kiehuen mustanpuhuvina hän oli siinä pöydän päässä
ollut peloittava kuin loveen lankeava tai niinkuin Herran Seepaotin
viha. Sitten oli syntynyt pitkä välirauha, jolloin kumpikin taisteleva
puoli sai aikaa vetää henkeänsä.

"Vaan annappas olla. Kun kello seinällä vähäistä ennen puoliyötä oli
nostaa korauttanut lyömähakansa, olivat pahat muuttautuneet mustiksi
linnuiksi ja tehneet viimeisen, kaikkein raivoisimman ryntäyksensä.
Aluksi oli muuan räpsäyttänyt siivellään pöydällä palavan kitupiikin
sammuksiin, ja pilkkopimeässä tuvassa oli syntynyt semmoinen siipien
havina ja vinkuna kuin kaiken maailman linnut olisivat siellä
lennelleet. Mutta sen myrskyn yli oli opettajan ääni pauhannut
pimeydessä kuin pitkäisen jylinä öisessä pilvessä... Ja kuulehan vielä
suurinta ihmettä."

"Nä, nä — kuullaan, kuullaan."

"Kamppailun kuumimmillaan ollessa on lasten pitänyt nähneen opettajan
pään ympärille ilmestyneen kirkkaan valon. Ja aina kun mustat linnut
olivat ympäröivästä pimeydestä hyökänneet siihen valokehään, olivat
ne kipeästi parahtaen nykäisseet koukkuiset kotkankyntensä takaisin
kuin tulesta ja jotkut pudonneet käpertyneinä alas kuin palavaan
kynttilään lentäneet kärpäset. Kun kello minuutin, parin kuluttua oli
heläyttänyt ensimmäisen kahdentoista lyöntinsä ja Herran pyhä sapatti
astunut sisään, oli pahojen voima siinä hetkessä lamautunut. Hirveällä
ryskeellä olivat ne voitettuina lähteneet tuvasta, mutta samalla
oli tallista alkanut kuulua hevosen potkimista ja pian sen jälkeen
navetasta lehmien ammumista. Oli otettu tuli ja menty katsomaan, mikä
elukoita vaivaa. Hevonen oli vavissut vaahdossa pilttuussaan ja mökin
molemmat lehmät oli päästetty irti kytkyistään, solmittu häntäjouhista
yhteen ja kierretty oljista köynnöskoristeita kuin mitäkin kruunuja
niiden sarviin. Sitten oli ollut täysi rauha Pukkimäessä. Mutta
vasta aamuhämärissä oli häädettyjen päämies lähtenyt, ja se kuuluu
venyttäneen itsensä niin hirmuisen pitkäksi, että yhdellä askeleella
oli harpannut pellon yli."

Otteljaana vaikeni tuokioksi.

"Niin, niin... joo, joo... Se on nyt tämän tapauksen lyömänä tullut
uskoon koko Lohilahden kylä. Lukee sanaa ja laulaa hojottelee virsiä.
Ja parannus, parannus olisi ajoissa Ristiinankin tehtävä: se pitkä
piru kuuluu ottaneen sen roima-askeleensa tänne kirkonkylään päin...
Hämärtämään rupeaa — lähteä pitää. Halleluijaa."




XII.


Kuta runsaammin Nehelle "saatavia" tuotiin, sitä enemmän hän laihtui.
Lanttoiset kasvot kävivät harmaankalpeiksi, sinisten renkaitten
ympäröimät silmät painuivat syvälle kuoppiinsa ja niiden kiiluva
katse näytti olevan suunnattuna sisälle päin. Lisäksi hän oli tullut
niin hajamieliseksi, että saarnatessaan unohtui usein pitkäksi ajaksi
tuijottamaan jonnekin, kunnes kuulijain hermostuneet ryähtelyt
herättivät hänet haaveistansa. Koulussa hän saattoi väärästä
vastauksesta tai muusta yhtä vähäpätöisestä syystä tulistua niin
holtittomasti, että kasvot kahahtivat mustanpuhuviksi ja hän kadotti
tuokioksi puhekykynsä, kyeten vain änkyttäen purkamaan kiukkuansa.
Mutta melkein samassa hetkessä hän oli jo valmis kyyneleet silmissä
pyytelemään oppilailtaan anteeksi kiivastumistansa. Kun aterioidessa
veitsi tai haarukka sattui kalahtaen putoamaan lautaselle hänen
vapisevista käsistään, vaikutti se niin sydäntä vihlaisevasti, että hän
voihkaisten ponnahti kohoksi istuimellaan.

Mikähän sitä opettajaa vaivaa? kummasteltiin kylällä. Ei se kyllä
ole tautiansa valitellut, mutta jotakin hiljalleen hivuttavaa siinä
täytyy olla. Hörisihän se Otteljaana tässä taannoissa syksynä, että
opettajalla pitäisi olla morsian. Olisiko saanut rukkaset ja niitä
yhä sureksii. Vaikka eihän tuon luulisi tuonkaan... onhan tätä nyt,
hameväkeä — jos yksi jättää, ottaa toisen.

Kristiina oli ihan onneton.

"Mikä opettajaa oikein marrastaa, kun ei syö juuri nimeksikään? Vai
enkö minä ehkä osaa laittaa tarpeeksi suun mukaista ruokaa?" kyseli hän
kerrankin, huomatessaan Nehen päivällisaterian melkein koskemattomaksi.

"Mitähän lienee — unettomuutta", sanoi Nehe.

"Unettomuutta se kyllä on. Kuulin tässä eräänäkin yönä opettajan
vierashuoneessa puhuvan niinkuin jollekin toiselle. Mutta ei kai siellä
ollut ketään vierasta?"

Nehe hiukan punastui ja tuli hämilleen.

"En siellä tietääkseni ole ollut minäkään."

"Eikö!... No sitten opettaja puhuu ja liikkuu unissaan."

"Voi olla. Onko Kristiina useinkin huomannut sellaista?"

"Hyvin usein. Eikähän opettajasta viime aikoina ole oikein saanut
selkoa, milloin päivälläkään liikkuu valveillaan, milloin unissaan.
Mutta niinpä onkin opettajan suorittava itsensä lääkäriin ja hyvin
joutuun — voin neuvoa — olen minä siksi monta ruumista pessyt."

Nehen selkää karmaisi kylmä väre. Hän myönsi Kristiinan olevan oikeassa.

       *       *       *       *       *

Kesäloman alkaessa hän vihdoin lähti parannusta etsimään. Sivuuttaen
tavalliset lääkärit hän matkusti yksin tein pääkaupunkiin asti erään
kuuluisan lääkärin luo.

Jo ensi silmäys Nehen kalpeihin kasvoihin näytti kokeneelle lääkärille
selvittävän sairauden laadun. Mutta laskettuaan kuulotorvensa potilaan
paljaalle rinnalle ja hetkisen kuunneltuaan hän näytti hämmästyvän.
Siirteli sitten torveansa lyhyin välimatkoin sekä rinta- että
selkäpuolella ja kopautti lopuksi sormellansa pari kertaa rintalastaan.

"Hm... ei...", hymähteli hän kuin itsekseen.

Sitten hän toimitti mikroskooppisen tutkimuksen, nähdäkseen olisiko
potilaalla matoja suolistossa, mutta tulos oli kielteinen silläkin
taholla. Käännettyään lopuksi tutkittavansa silmäluomet nurin ja
tarkastettuaan niiden sisäpintaa hän sanoi kuin suuttuneena:

"Näyttäkää kielenne."

Nehe näytti kielensä.

"Merkillistä, merkillistä", lausui tohtori ja hiukan etääntyen katsoi
sairaaseen näköjään neuvottomana. Kysyi vihdoin:

"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"

"Ei erikoisesti mikään, ei vain maistu ruoka ei uni", vastasi Nehe.

"Uni", kertasi tohtori painokkaasti, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut
oikean langan päästä kiinni. "Istukaa ja nostakaa oikea jalkanne
vasemman polvelle."

Kun tohtori sitten Nehen aavistamatta kopautti häntä polveen pikku
vasaralla, heilahti jalka niin ylös, että tohtori oli saada iskun
leukaansa.

"Oh!... Hermonne ovat pilalla — aivan pilalla", totesi hän ja istuutui
tuolille vastapäätä Neheä. Alkoi sitten kysellä:

"Oletteko käyttänyt väkijuomia?"

"Ei."

"Onko elämäntapanne ollut säännöllistä?"

"Tavallaan on ollut, tavallaan ei."

"Oletteko naimisissa?"

"En — oikeastaan."

"Oikeastaan...? Mitä sillä tarkoitatte?"

"Kun pelkään, että tarinani voisi tohtoria korkeintaan vain
hymyilyttää, vaikka se minulle itselleni on sangen vakava asia,
säilyttäisin sen mieluummin omana salaisuutenani."

"Sairautenne tutkimuksen vuoksi on välttämätöntä, että avomielisesti
kerrotte kaikki. Tietänette, että olen myöskin psykiatri ja sellaisena
viimeinen nauramaan salaisuudellenne. Voitte sitäpaitsi luottaa
lääkärin vaitioloon kuin synnintunnustaja rippi-isäänsä. Olkaa siis
hyvä ja kertokaa", kehoitti tohtori.

Nehe kertoi:

"Noin kaksi vuotta sitten oli minulla morsian, kihloja vailla. Mutta
aivan odottamatta huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt
kihloihin jonkun toisen kanssa. Murheissani menin yöllä hautausmaalle.
Sinne oli aikoja sitten haudattu kalmiston esikoisena muuan ylhäinen,
kertomusten mukaan rikollinen nuori nainen, jonka vähäistä aikaisemmin
olin nähnyt unissani. Kun hautausmaalla olin aikani kärsinyt hyljätyn
lemmentuskia, taitoin eräältä hautakummulta kukkasen ja laskin sen
mainitsemani rikollisen naisen haudalle."

"Mitä sillä tarkoititte?" kysyi tohtori.

"Tein sen vain ajattelemattomana, hetkellisen katkeruuden hulluna
päähänpistona. Olin sillä tavoin ikäänkuin kihlaavinani ylen kauniin
unikuvan sieluni morsiameksi, ja olihan siinä kai olevinaan pisara
kostoakin entiselle morsiamelleni. Aikomatta jatkaa tätä mahdotonta
suhdetta sen pitemmälle kävi kuitenkin niin, että tunteeni eivät enää
olleetkaan itseni määrättävissä. Aluksi tuo kuviteltu, silkinhieno
henkinen yhteys ihanan unikuvan kanssa oli niin kaunista, että
tavallinen avioelämä siihen verraten tuntui melkein raakuudelta."

"No eikö teitä ole kammottanut se seikka, että nainen oli rikollinen?"
kysyi tohtori.

"Ei se ole kertaakaan näyttäytynyt minulle rikollisena, vaan aivan
uutena, synneistä puhdistuneena. Aluksi tuo haudantakainen morsiameni
ilmestyi vain unessa, vaikka ne minusta eivät ole olleetkaan aivan
tavallisia unennäköjä. Mutta sitä mukaa kuin rakkauteni siihen
kiihtymistään kiihtyi, astui unikuva raja-aidan yli ja tuli yhä
rohkeammaksi. Viime aikoina on se jo uskaltanut tulla viereeni
vuoteeseen ja kietoa kylmän käsivartensa kaulalleni. Olenpa ollut
kuulevinani sen helliä kuiskauksia valveilla ollessanikin ja näkevinäni
haamuna vilahtavan selvällä päivällä. Kun en ole voinut täysin
vakuuttautua siitä, että kaikki tämä voisi johtua yksinomaan hermojen
häiriöstä, on tilanteeni muuttunut peloittavaksi."

Asiansa valaisemiseksi Nehe kertoi lyhyesti Hauta-Hetan tarinan ja
jatkoi:

"Luultavasti hänelläkin on alkujaan ollut tällainen hirmuntunteensa,
mutta hän on ei ainoastaan voittanut vastenmielisyyttään siihen, vaan
vieläpä ruvennut rakastamaan kaikkea kammottavaa ja alkanut seurustella
mieluummin kuolleitten kuin elävien kanssa. Vaikka minusta on
pöyristyttävää ajatella omaan kohtaani tällaista tunteitten muutosta,
olen kuitenkin jo niin pitkällä sillä tiellä, että tunnen toisinaan
kaipaavani tuonpuolisen morsiameni kylmien käsivarsien halailua. Niiden
syleily on samalla kertaa yhtä hirvittävä ja suloinen kuin kuolema."

Nehen lopetettua kertomuksensa mietti tohtori kuulemaansa kotvan aikaa.

"Jaa. Kenties teidän olisi paras jäädä tänne hoitolaan joksikin aikaa",
sanoi hän.

Nehen kasvot valahtivat palttinankalpeiksi. Tuskin tuomio
kuritushuoneeseen olisi voinut tehdä häneen niin musertavaa vaikutusta.

"Hourujenhoitolaan?... Arveleeko tohtori minun olevan jo niin pitkällä?"

"Vasta pitempiaikaisen tutkimuksen nojalla voin siinä suhteessa
muodostaa varman mielipiteeni", sanoi tohtori.

"Minä kyllä tiedän, että mielisairaiksi epäiltyjen vakuutuksia
tervejärkisyydestään ei uskota, mutta kyllä minä pyydän tohtorin
edellyttämään, että tässä tapauksessa on kyseessä jotakin enempää kuin
tavallinen aivojen ja hermojen häiriötila", väitti Nehe.

Tohtori ei myöntänyt, ei kieltänyt, nyökytteli vain päätänsä ja
hymyili. Mutta sitten hänen aivoihinsa näytti johtuneen uusi aate.

"Kenties, kenties on jotakin enempää", myönnytteli hän. "Ainoa keino
päästäksenne henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon on se, että
yksinkertaisesti hylkäätte henkimorsiamenne — onhan se joka tapauksessa
liian ohutta kudosta tyydyttämään aineellisen olion tarpeita — menette
naimisiin jonkun elinvoimaisen maalaisneitosen kanssa ja alatte viettää
oikeaa, tervettä avioelämää."

       *       *       *       *       *

Kotiin palattuaan Nehe ryhtyi oitis toteuttamaan lääkärin neuvoa:
kihlasi kaikessa hiljaisuudessa morsiamekseen erään köyhän torpan
tytön, Saaran. Tälle kolmannelle hänellä oli jäljellä enää vain
heikosti lepattava lemmen liekki; heitä kiinnittikin toisiinsa enemmän
yhteinen usko kuin maallinen rakkaus. Muuttuneen asiaintilan jälkeenkin
ilmautui unimorsian Nehelle vielä jonkun kerran, aluksi syyttävänä ja
ikäänkuin oikeuksiaan vaativana, myöhemmin kyynelsilmäisenä kohtaloonsa
alistujana. Kerta kerralta sen ihanat piirteet himmenivät, kunnes se
lopulta katosi kokonaan Nehen näköpiiristä kuin jonnekin ikuisuuden
äärettömyyteen. Sen verran jäi kuitenkin jäljelle entistä suhdetta,
että Nehe ei olisi uskaltanut enää kulkea yöllä yksin hautausmaan ohi,
eikä Rajaleniusten haudalla käydä tuskin päivälläkään.

       *       *       *       *       *

Nuoren parin vihkiäisten oli määrä tapahtua vasta syyspuolella, mutta
kohtalo satutti niin, että ne tuli vietettäväksi kesän kukkeimpana
aikana.

Nehen mennessä eräänä päivänä Hauta-Hetaa tapaamaan makasi tämä
arkussaan näköjään nukkuneena. Nehe aikoi sisään astumatta kääntyä
ovelta takaisin. Mutta hiljaisuus tuvassa oli hänestä tällä kertaa
niin outoa, että hän kuitenkin meni sisään hiipien ettei herättäisi
makaajaa. Katsottuaan lähemmin arkkuun huomasi hän, että sellainen
varovaisuus oli tarpeetonta. Hauta-Heta nukkui sitä untansa, josta
ei herätä. Kun mummo omien puheittensa mukaan ei ollut milloinkaan
sairastanut, oli hän eläessään arvellut, että hänen ensimmäinen
sairautensa tulisi olemaan myös hänen viimeisensä. Kaiketi oli hän nyt
aivan äskettäin alkanut tuntea kipua ja siitä arvannut, että lähtö on
lähellä, koskapa hän itse omin voimin oli varustautunut matka-asuun:
pukeutunut puhtaisiin kuolovaatteisiin, laittanut hautakukista
seppeleen päähänsä, peitellyt itsensä valkealla liinalla ja nukahtanut
arkkuun huulet hymyssä.

Nehe muisti vainajan aikoinaan puhuneen, että kun hänellä ei ole elossa
ketään sukulaisia, on hyvä jo siitäkin syystä morsiamen itse varustaa
kapionsa, että ajan tullen aiheuttaisi vieraalle mahdollisimman vähän
kuluja ja vaivoja. Nehe päätti nyt ottaa mieluisaksi velvollisuudekseen
tuon pienen vaivannäön. Hän valvoi itse haudan valmistamista. Se
piti kaivaa niin, että istutuksia ei turmeltaisi, vaan haudan seinää
kovertamalla kukkien alle koetettaisiin saada osa Ismaelin arkkua
näkyviin, mikäli sitä vielä jäljellä oli, ja asettaa sitten molemmat
arkut rinnan laita laitaa vasten.

Nehe pyysi itsensä rovastin emäkirkolta tulemaan ensi sunnuntaiksi
saarnaamaan heidän pieneen pyhäkköönsä ja samalla vihkimään kaksi
avioparia. Itseensä nähden sanoi kyllä ajatelleensa pyytää rovastia
näille asioille vasta myöhemmin, mutta kun hänellä oli ollut
Hauta-Hetan kanssa niin paljon yhteistä, tahtoi hän tulla vihityksi
samana päivänä kuin Hetakin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntai-aamuna oli Lohilahden hautausmaalla niin
harvinaisen runsaasti väkeä, että moista kansanpaljoutta ei liene
siellä nähty sitten Rajaleniusten hautauspäivien. Ihmiset tahtoivat
kerran nähdäkin sen ruumisarkun, josta he vuosikymmenien kuluessa
olivat kuulleet niin paljon puhuttavan.

Kun rovasti oli siunannut vainajan ja pitänyt liikuttavan
ruumissaarnan, astui Nehe haudan partaalle ja piti korkealentoisen
muistopuheen, lausuen muun muassa: "Tällä haudalla on laulettava
kukkasten laulu ja veisattava rakkauden korkeaa veisua. Tällä
haudalla pitäisi soittaa kanteleita ja iloita niinkuin häähuoneissa
iloitaan. Tällä haudalla pitäisi suitsuttaa ylistystä kaikille niille,
jotka ovat uskollisia kuolemaan asti. Se morsian, jonka nyt olemme
saattaneet sulhonsa viereen, oli eläessään kummitus niille, jotka
eivät häntä tunteneet. Hän oli niinkuin saduissa rumaksi noita-akaksi
loihdittu kuninkaantytär, jota kaikki kammoavat, mutta ainoastaan
lasten rakkaus yltää näkemään sydämen kultaan asti ja vapauttamaan
lumouksesta. Kuoleman laupias lapsensilmä on nyt odottamatta katsonut
myöskin Hauta-Hetan sydämeen, niin että hänkin on, yhdenkään
ihmissilmän näkemättä, voinut riisua rumuutensa ja muuttua kauniiksi
kuninkaantyttäreksi. Entisen noita-akan pelätty luola on nyt autio.
Sieltä ei kuulu enää pirran helkettä, rukki seisoo hiljaa nurkassa ja
tyhjä väripata hautoo kylmiä hiiliä, eikä pienestä ikkunasta tuika enää
salaperäinen tuli pimeinä syys- ja talvi-iltoina. Yli kolmekymmentä
kesää ovat hänen kätensä tätä kumpua kukittaneet — eikä ainoastaan tätä
kumpua, vaan kaikkia niitä leposijoja, joita tässä pyhitetyssä paikassa
on. Mutta saattaa käydä niin, että nämä kukkaset tulevat olemaan tällä
haudalla viimeiset — että sillä, joka muita muisti, ei ole itsellänsä
yhtään muistajaa..."

Kun hauta oli luotu umpeen, laski Nehe sille seppeleensä, ainoan koko
suuresta joukosta.

Jumalanpalveluksen jälkeen vihki rovasti toisen avioparin kirkossa.
Nehe oli löytänyt ristiraitaisensa, ja heidän oli nyt määrä lähteä
yhdessä kantamaan unessa nähtyä raskasta taakkaa elämän jyrkkiä
rautaportaita myöten tuntematonta tulevaisuutta kohti.




XIII.


Kauan vireillä ollut hanke saada Lohilahden kulmakunta itsenäiseksi
kappeliseurakunnaksi toteutui vihdoin. Palkkaetujen pienuuden vuoksi
ei pienen, syrjäisen seurakunnan sielunpaimenen virkaan ilmautunut
kuin yksi ainoa hakija, muuan virkavapaa pappismies, Lustig nimeltään.
Tämän rettelönhaluisen viisastelijan kanssa seurakuntalaiset pian
riitautuivat, monet aina käräjöimisiin asti.

Mutta kun vuosien kuluttua nähtiin pari ilmiötä, jotka lohilahtelaisten
perintätiedon mukaan ennustivat tulossa olevia suuria tapahtumia,
pelästyivät he ja koettivat elää sanan miehen kanssa sovinnossa.

Ensimmäinen ennusmerkki näkyi taivaalla. Ilmestyi kuin tähti tähtien
joukkoon, mutta ei ollut kuitenkaan oikea tähti. Oli paremminkin
kuin kaulasta katkaistu naisen pää, joka pitkät hajahiukset viuhkana
taaksepäin rynnisti mustan avaruuden halki idästä länteen.

Tämän harvinaisen näyn raskauttamat mielet eivät olleet ehtineet vielä
täysin rauhoittua, kun sydämiä jysäytti jälleen uusi ennusmerkki.

Oli myöhäinen syksy, maa oli lumeton ja ainoastaan heikossa
jäänkohmeessa. Sataa tihuutti hienoa, sumun tapaista vettä, joka heti
alas tultuaan jäätyi. Puitten rungot ja oksat olivat kuin paksun
lasikerroksen sisässä. Oli ollut tyyntä viikkomäärin, mutta eräänä
aamuna alkoi kohahdella yksinäisiä tuulenpuuskia. Hiljainen metsä
sai eloa, helähti siellä, helähti täällä, niinkuin joukko kytkettyjä
vankeja olisi kalistellut kahleitaan. Illalla ja myöhemmin yöllä tuuli
yltyi myrskyksi, tullen sieltä käsin, jonne salaperäinen tähti oli
kadonnut. Raskaitten puitten kaatuessa juurineen tai taittuessa poikki
oli laajoissa sydänmaissa myrskyn kestäessä lakkaamatonta pauketta,
ryskettä ja teräksen helinää kuin raivoisimmassa sotataistelussa.

"Miehiä kaatuu, kansaa kaatuu", sanoivat vanhat viisaat katsellessaan
myrskyn tuhoisaa jälkeä.

       *       *       *       *       *

Erämaan pienessä kappeliseurakunnassa elettiin edelleen hiljaista,
tapahtumaköyhää elämää. Kun oli aikansa turhaan odotettu jotakin
erinomaista tapahtuvaksi, alkoivat monet epäillä, että ennusmerkit
eivät tällä kertaa tietäisikään mitään. Mutta vihdoin narahti
Lohilahdenkin ruostunut ajanviiri saranoissaan, alkoi puhaltaa uusia
tuulia. Aluksi ne leväyttivät kirkon ovet auki ja lakaisivat sen
lopulta niin tyhjäksi, että pappi jäi melkein yksin.

Seurakunnassa olonsa alkuaikoina pastori Lustig pyysi joskus Neheäkin
saarnaamaan, mutta myöhemmin hän ei enää sallinut opettajan nousta
saarnastuoliin. Syynä tähän mielenmuutokseen arveltiin olevan tuon
ikivanhan: Saul löi tuhannen, mutta Daavid kymmenentuhatta. Nehellä
olisi kyllä ollut oikeus pitää raamatunselityksiä koulullansa,
mutta kun hän kirkon läheisyyden vuoksi piti sellaisen kilpailun
sopimattomana, tyytyi hän saarnailemaan vain pirteissä ulompana
kirkosta.

Uudet tuulet riipaisivat rikkoina myös suurimman osan Nehen
kuulijakuntaa. Mutta sitä mukaa kuin tämä tupiin kokoutuva seurakunta
pieneni, kasvoi jäljellä olevien henki, kuumentuen ajoittain
uskonnollisen kiihkon kiehumapisteeseen, käsiä huitoviin hihkumisiin ja
kalpeakasvoisiin pyörtymisiin asti. Polvilleen langeten ja kuumia otsia
lattiaan kolautellen he rukoilivat taivasta armahtamaan synnin mereen
hukkuvaa maailmaa. He pitivät itseänsä maan suolana ja niinä kymmenenä
vanhurskaana, jotka olisivat voineet pelastaa Sodoman, jos niitä olisi
edes niin monta ollut.

Kaikesta huolimatta kulki kuitenkin suuri enemmistö entisiä uskonveljiä
ja -sisaria raskain, jymähtelevin askelin ja vihasta kiiluvin silmin
punaisten lippujen jäljessä, kuunteli toisia saarnoja ja lauloi uusia
virsiä. Ja kummallista oli, että monet innokkaimmat uskovaiset olivat
nyt kaikkein kiihkeimpiä uuden opin tunnustajia. Vastakkain tullessaan
sivuuttivat eri aatteiden palvojat toisensa tervehtimättä ja kyräävin
silmin.

Pian saatiin uutta vettä myllyihin, puolella ja toisella. Pienen
sanomalehden muodossa lensi yksi niistä neljästä olennosta syrjäisen
Lohilahdenkin kappeliseurakuntaan ja huusi ikäänkuin ukkosen äänin:
"Tule!" Ja he näkivät, ja katso: valkea hevonen; ja sen selässä
istujalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti
voittajana ja voittoja saamaan.

Ensimmäinen sinetti oli avattu.

Lohilahtelaiset hämmästyivät. Mutta kun he sitten tajusivat tapahtuman
vakavuuden ja sen mahdolliset seuraamukset, kiiruhtivat he kilvan
ostamaan kauppapuodeista suoloja varastoihinsa kaiken varalta.

Tuskin oli tämä ensimmäinen huuto ehtinyt Lohilahden kaukaisimpiin
korpiin, kun jo uusi ääni huusi kirkonkylässä: "Tule!" Niin lähti
toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istujalle annettiin valta
ottaa rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle
annettiin suuri miekka.

Näitä tulipunaisia hevosia lähti myöhemmin liikkeelle useampiakin.
Mutta onneksi olivat ne vielä niin etäällä, että Lohilahteen kuultiin
vain sanomana niiden kaukaista kavioiden kapsetta. Kuitenkin värähti
papin ääni tavallista hartaammin hänen rukoillessaan taivaallista isää
siunaamaan valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä.

Nehe selitti näinä aikoina yksinomaan vanhan testamentin ja
Ilmestyskirjan ennustuksia. Riittävää määrää vanhurskaita pönkittämään
lahonnutta maailmaa ei näyttänyt olevan nyt, enempää kuin
Aaprahaminkaan aikoina. Ihmiskuntaa odotti Sodoman kohtalo. Nykyinen
maailmankausi läheni loppuaan, ja uusi, tuhatvuotinen ihanneaika
oli alkamassa. Mutta heitä, valittujen pientä laumaa, eivät kauhean
murrosajan vaivat tule kohtaamaan: heidät muutetaan ajan rahdussa,
silmänräpäyksessä korkeammalle tasolle, hallitsemaan Kristuksen kanssa
tuhannen ajastaikaa. Uuden Jerusalemin ylistysvirsiä he nykyisin
enimmäkseen laulelivatkin.

       *       *       *       *       *

Ensi jännityksen lauettua oltiin kaukaisessa kappeliseurakunnassa ajan
tapahtumiin nähden jotenkin rauhallisia sivustakatselijoita. Oltiin
niin kauan, kunnes ilmautui jälleen useita uusia ennusmerkkejä: siat,
rotat, oravat, käet.

Eräänä keväänä heti roudan maasta sulattua alkoivat Lohilahden siat,
vieläpä pienet porsaatkin, tonkia maata niin väsymättömän uutterasti,
että maanteitten laidat, talojen tanhuat ja läheiset pikku ahotkin
olivat myöhemmin kesällä kuin aatralla kynnetyt. Olivat ne kyllä
ennenkin, joka kesä, ketoa nurin kääntäneet, palan siellä, toisen
täällä. Mutta näin laajaa ja voimaperäistä sikojen maanmuokkausta eivät
vanhatkaan muistaneet nähneensä sitten suurten nälkävuosien.

Sikojen kärsillään kyntäessä maata ja käkien kukkua helkyttäessä
kartanokoivuissa ja peltojen aidanseipäissä tulivat oravat. Mistä
lienevät tulleetkin, mutta omanpaikkaisia ei niistä liene monikaan
ollut. Niitä juoksenteli pitkin aitojen selkiä ja kattojen harjoja,
istuskeli savupiippujen nenissä, hyppi pihapuissa ja kiipeili ylös
alas viirinsalkoja. Niitä pyrki laumoittain yli Lohilahden selän, aina
samaa tuntematonta päämäärää kohti, mitkä uiden, mitkä kokonaisina
lastulaivueina, tuuheat hännät purjeina pystyssä. Monet väsyivät
pitkällä uintimatkalla tai hukkuivat aaltoihin heikoilta aluksiltaan ja
ajelehtivat tuulen tuomina raatoina rannalle.

Oravien tultua marraskuussa talvikarvaansa kuului metsistä alituinen
pyssyjen pauke, varsinkin sunnuntaisin.

"Vielä niistä petäjiköistä kuuluu toisenkinlaista pauketta", ennusti
kerrankin eräille isäntämiehille Riihelän vanha vaari, jonka
erikoisalana olivat oravat.

"Ehkäpä hyvinkin, mutta aikaa siihen kuluu: eiväthän ole rotat
sikiytyneet vielä liiemmäksi", arveli muuan isäntä.

"Rotat!" huudahti toinen talokas. "Oletko käynyt tupasi lattian alla
sen jälkeen kuin...?"

"Sss...! Suu poikki!"

"Suu nappiin sitten kun tulee viljantarkastusmiehiä... Vai eikö tässä
ehkä oltane kaikki luotettavia?"

"Luotettavia ollaan."

"Minä tein kätköni rehuladon lattian alle. Mutta kun tässä taannoissa
päivänä pistäysin varastoani perkkäämässä, niin mitäs näin: rottia,
rottia! Jyvät hajoitettuina pitkin permannon alustaa, säkit nakerrettu
tappuroiksi ja kuin ilkkuen tehty niistä pesä pesän viereen. Eräässäkin
sellaisessa oli yksin lukien kaksikymmentäkolme alastonta, vikisevää
poikasta. Ja lie niitä ollut toisissa useampiakin."

"O perhana! Pitääkin tästä lähteä." Näin maailman lapset. "Pieni
joukko" näki paljon syvemmälle kuin mitä silmien edessä oli:

Kolmatta sinettiä alettiin avata.

Mutta vasta sitten kun se vaakaa kantava kauppias oli kapsahtanut
mustan ratsunsa selkään ja oli kuultu hyvin läheinen, ikäänkuin
gulashin huuto: "Litra vehnää yhdestä denarista, ja kolme litraa
ohria yhdestä denarista!" alkoivat harvat valitut, samoin kuin
muutkin köyhät, vastoin ennustuksia tuntea vatsoissaan uuden maailman
synnytystuskia.

       *       *       *       *       *

Kolme kertaa olivat Nehen housunlahkeet jo heilimöineet ja kolmasti
oli Saara niitä lyhentänyt, niin että ne lopulta ulottuivat vain
hiukan alapuolelle polvien, antaen laihtuneelle omistajalleen
urheilijaa muistuttavan ulkonäön. Lukuisa lapsilauma oli kokonsa mukaan
ryhmitettävä pieniin joukkoihin, joille kullekin äiti ompeli vanhoista
vaatteistaan yhteisen vieraspuvun lasten vuoroon käytettäväksi, milloin
oli mentävä kylään asialle. Jo aikoja sitten oli ollut pakko kieltäytyä
pienistä nautinnoista: kahvista, tupakasta, vähitellen myös voista ja
muistakin särvinaineista.

Toivossa oli kuitenkin elettävä. Oltiinhan korkeilla tahoilla
hiljaisessa puuhassa opettajainkin hyväksi. Mutta kun Nehe
lapsikatraaseensa ja oleviin oloihin vedoten pyysi pientä
palkanlisäystä oman pitäjän kuntakokoukselta, hengähti sieltä vastaan
jäinen tuulahdus. Köyhät suunsoittajat tosin anomusta puolsivat, mutta
ne, jotka asian äänillään ratkaisivat ja joiden kukkaroa se lähinnä
tulisi koskemaan, asettuivat jyrkästi vastustavalle kannalle. Ehdottipa
rikas Remulainen, jonka hengen Nehe aikoinaan oli pelastanut kuolemasta
ja todennäköisesti vielä pahemmastakin, alennettavaksi opettajan
entistäkin kunnanpalkkaa. Pilkaten hän kehoitti kokouksessa saapuvilla
olevaa opettajaa kääntymään köyhäinhoito-viranomaisten puoleen, jos
luuli vaivaisapua tarvitsevansa, tai tarttumaan mieluummin kirveeseen
ja kuokkaan.

Kuta pimeämmäksi Nehen tulevaisuuden taivas synkkeni sitä kiinteämmin
hän koetti rukouksessa turvautua Jumalan apuun. Mutta kun hänen
pyyntönsä silläkin taholla tuntui kaikuvan kuuroille korville ja
kun lisäksi hänen viimeaikainen, haaveellinen uskonsa ennustusten
täyttymisestä näytti kärsineen täydellisen haaksirikon, alkoi tämä
viimeinenkin tuki luisua hänen jalkainsa alta, ja hän suistui
henkisestikin sielullisten ristiriitojen myrskyiseen mereen.

Kuin aamun sarastuksena alkoi Nehen yön ympäröimään sieluun vihdoin
kajastaa ruusunvärinen vaate. Ehkä hänen paikkansa onkin punalippujen
luona. Ehkä tie tuhatvuotiseen valtakuntaan kulkeekin niiden johdolla.

Vielä joku aika sitten olisi hänestä moinen ajatus ollut kuolemansynti.
Mutta nyt Nehe ei pitänyt itseänsä enää liian hyvänä lähtemään eräänä
iltana työväentalolle. Varovaisuuden vuoksi hän jätti kuitenkin
takaportin auki: Tutkikaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvä on.
Kokouksessa hänet otettiin vastaan hiukan sekavin tuntein. Punaisimmat
heittivät häneen epäluuloisia silmäyksiä, sillä he arvelivat opettajan
tulleen vakoilutarkoituksessa. Entiset uskonveljet ja -sisaret
nyökäyttelivät tuttavallisesti hymyillen paitansa: Terve tuloa, terve
tuloa. Parempihan toki myöhään kuin ei milloinkaan.

Tämä käynti sosialistien kokouksessa ei jäänyt Nehen viimeiseksi.
Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt saada lujaa otetta silläkään taholla,
kun punainen lippu yhtäkkiä tempaistiin alas, "talon" ovet lukittiin,
ikkunain eteen naulattiin laudat, ja sen omistajat uskalsivat puida
nyrkkejään vain salaisissa kokouksissaan korpien kätköissä.

Tulipunainen hevonen oli alkanut etelämpänä polkea isänmaan kamaraa.

Seuraavana keväänä alkoi Lohilahden saloilta kuulua ryske kuin
talvisesta tukkimetsästä. Kaadettiin petäjiä ja kiskottiin leiväksiksi
niiden keltaisia kuoria, vanhusten uudistaessa näin nuoruutensa
muistoja.

"Mitäs minä sanoin, mitäs minä sanoin", hoki Riihelän vanha vaari
jokaiselle, ken häntä jaksoi kuunnella, ikäänkuin tärkeintä tässä
kaikessa olisi ollut se, että hänen ennustuksensa toteutui.

Tällöin oli Nehe tullut elämänsä rautaisten portaitten sille kohdalle,
jossa ne kääntyivät ylös pystysuoraan. Leipä oli lopussa, uuden
ostamiseen ei ollut varaa eikä lainaa mistään saatavissa. Kaiken
lisäksi alkoi Liisi tyttönen sairastella. Isällä ei ollut muuta keinoa
kuin lähteä isänniltä kerjäämään muutamia petäjiä perheensä hengen
pitimiksi. Mutta kun eri puolueiden kesken sattui juuri nyt olemaan
hyvin kärjistynyt ajankohta ja kun isäntien tiedoksi oli tullut
Nehen käynnit sosialistien kokouksissa, eivät he jaksaneet kuunnella
sydämensä ääntä, vaan ivahymy huulilla kehoittivat opettajaa kääntymään
avunpyyntöineen hänen omien aateveljiensä puoleen.

Nehe tuli iltakorvalla kotiin tyhjin toimin. Masentuneena hän
istui keinutuoliin ja muisteli kuin kaukaista, ihanaa unta niitä
aikoja, jolloin hänen aitassaan kerrankin oli ollut yht'aikaa
neljäkymmentäkahdeksan isoa limppua ja kaksi säkkiä villoja tupaten
täynnä. Hänen ajatuksensa kiiti nopeasti kuluneen elämän taipaleita,
pysähtyen väliin hetkiseksi muistelemaan harvoja merkkitapahtumia,
jotka päätään pitempinä kohoutuivat yli pienten muistojen. Ajatuksen
tullessa Nehen elämän valtaisimman kukkulan laelle, jonne hänen
koko julkinen toimintansa oli ikäänkuin yhteen koottuna kaikkien
nähtäväksi, hän otti pöytälaatikostaan Suomen Talousseuran antaman
hopeamitalin. Itse emäseurakunnan rovasti oli sen kiinnittänyt hänen
rintaansa kirkossa jumalanpalveluksen päätyttyä, seurakuntalaisten
kunnioittavasti seuratessa juhlallista toimitusta. Mieltä ylentävässä
puheessaan oli rovasti ylistänyt hänen sekä maallisen että hengellisen
toimintansa ansioita, joiden julkiseksi tunnustukseksi tämä
kunniamerkki on annettu. Nehe oli säilyttänyt mitalia kalleimpana
aarteenaan, mutta kun hän nyt luki siihen kaiverretut sanat:
"Hyödyllisestä toiminnasta", olivat ne hänestä verisintä pilkkaa.
Myrtyneen mielen kiihoittamana hän aikoi murskata rahan, mutta sai
kuitenkin hillityksi itsensä ja ikäänkuin katkeran ivan osoitukseksi
kiinnitti sen kuluneen takkinsa rintapieleen. Pää miettivästi kumarassa
hän sitten käveli edestakaisin kamarinsa lattiaa ja kutsui vihdoin
vaimonsa puheilleen.

"No, sinähän olet kuin juhlaan lähdössä", sanoi Saara, huomatessaan
kunniamerkin miehensä rinnassa.

"Juhlaanpa kyllä", vastasi Nehe ja esitti vaimolleen kuiskaten
aikomuksiansa. Saara kauhistui.

"Ettäkö menisit varastamaan... kaatamaan omin lupisi puita vieraan
metsästä?"

"Minulla ei ole milloinkaan ennen ollut näin vaikeaa tehtävää. Mutta
eihän ole muuta keinoa — ei hätä lakia lue", puolustihe Nehe.

"Ei hätä, mutta entäpä niiden puiden omistaja?"

"Kahdesta pahasta on valittava pienempi paha. Ellen minä nyt tätä
vaikeaa askelta ota, niin meille lukee kohta kuolema lakia. Tahdoin
ilmoittaa tämän aikeeni sinulle ennakolta sen vuoksi, että koettaisit
— hm... yksi rikos johtaa toiseen — koettaisit keksiä jonkin valheen,
että lapset eivät saisi tietää tätä hirveää totuutta ja alkaisi pitää
isäänsä — varkaana."

Saara kävi syleillen miehensä kaulaan, ja he itkivät molemmat.

"Voi, Nehe, Nehe..."

Lasten nukkuessa Nehe otti kirveen ja tyhjän säkin kainaloonsa ja
lähti kevätyön hämärässä menemään järven rantapolkua metsään päin.
Kuljettuaan niin kauaksi, että hakkuun ääni ei sieltä voisi kuulua
kylään asti, hän valikoi tarkoitukseen sopivan petäjän ja iski
kirveensä sen kylkeen. Mutta samassa kiljahti hiljainen sydänmaa
niin ilkeästi, että hän säikähtäneenä keskeytti työnsä. Voittaakseen
epäröimisensä hän puraisi hampaansa yhteen ja erämaan ärjyessä ja
takin rintapieleen unohtuneen kunniamerkin "hyödyllisestä toiminnasta"
välkähdellessä antoi kirveen iskujen sadella nopeasti puuhun, kunnes se
parahtaen ja ryskyen kaatui maahan. Yläosastaan valkoiseksi kuoritun
petäjän jäädessä sydänmaahan makaamaan kuin alastomaksi riisuttu ruumis
lähti Nehe aamupuolella yötä kotiinsa, pettusäkki selässä.

"Maistappas nyt, Liisi lapseni, lämpimäistä", sanoi Saara hellästi
antaessaan sairaan lapsensa käteen pettuleipäpalasen, jolle voita oli
liiennyt vain näkeeksi.

Tyttö haukkasi pienen suupalan, mutta pudotti sen pian suustansa salaa
käteensä, ettei äiti huomaisi. Ojensi sitten voileivän takaisin ja
sanoi:

"Kiitos, äiti, ei minulla ole nälkä."

Äiti ajatteli, että hylkäämisen syynä saattoi kyllä olla puuttuva
nälkä, mutta voi olla sekin, että Liisi hienotunteisena ei tahtonut
moittia leipää huonoksi, vaan pisti mieluummin pienen valheen.

Inhimillisen kainouden vuoksi vanhemmat koettivat peitellä puutteensa
alastomuutta ei ainoastaan vierailta, vaan omilta lapsiltaankin. Mutta
vaikka tauti oli sitonut Liisin vuoteeseen, näki hänen kärsimysten
kirkastama katseensa petollisen peitteen lävitse ja herkistynyt
korvansa kuuli kuiskauksistakin huutavan hädän. Ikäänkuin vastalahjaksi
koetti hänkin viimeiseen asti salata todellisen tilansa. Kun patoutunut
tuska kuitenkin vihdoin purkautui äänekkäinä valituksina, sanoi äiti
Nehelle:

"Jo ihan tänään sinun on lähdettävä isolle kirkolle kysymään lääkärin
neuvoa Liisin sairauteen. Saattaahan olla, että tohtorinkaan apu ei
enää auta, mutta olisihan jälkeenjäävien tunnolle helpompaa, kun on
koetettu, mitä on voitu."

"Olet oikeassa — samoin olen itsekin ajatellut", myönsi Nehe. "Mutta ne
neuvot ja lääkkeet maksavat, ja pienet palkkarahani yhä vain viipyvät."

Vanhemmilla ei ollut muuta keinoa kuin jäädä tuskaisina odottamaan
myöhästyneitä palkkarahoja. Mutta ennenkuin ne ehtivät saapua, tuli
kutsumatta ja ilmaiseksi kaikki parantava lääkäri, kuolema.

Äiti nyyhkytti polvillaan sängyn vieressä, pää kumartuneena kuolleen
lapsensa yli. Isä seisoi ulompana, käsivarret ristissä rinnalla ja
kyyneleettömät silmät luotuina synkästi lattiaan. Sanoi vihdoin:

"Jumalaa ei ole."

Säikähtäen kohoutui äiti seisaalleen ja katsoi pelokkaana miehensä
silmiin. Hän ei pitänyt sopivana esittää tässä tilaisuudessa
vastaväitteitä, viittasi vain kädellään kalpeaan nukkujaan.

"Missäs lapsemme sielu sitten on?"

Siihen kysymykseen isä ei osannut vastata mitään.

       *       *       *       *       *

Paria kuukautta myöhemmin alkoi kylällä kierrellä huhu, että opettaja
oli kaatanut puita Remulaisen metsäpalstalta ja että tämä oli uhkaillut
antaa opettajalle haasteen varkaudesta. Tämän tiedon tultua vihdoin
myöskin Nehen korviin täyttyi hänen mittansa yli äyräitten. Saattoi
olla, että joku toinen metsän omistaja olisi, kaikesta huolimatta,
salannut näin arkaluontoisen asian, mutta rikas Remulainen voi
kyllä panna uhkauksensa täytäntöön. Pahimmassa tapauksessa voisi
seurauksena olla vankeusrangaistus ja virasta erottaminen. Ja vaikkapa
mahdollisesti ei näin onnettomasti kävisikään, oli hänen maineessaan
nyt sellainen tahra, että tällä paikkakunnalla ei aikakaan voisi sitä
enää puhtaaksi pestä, eikä hän voisi enää opettaa lapsille seitsemättä
käskyä.

Nehe järjesti väliaikaisesti jotenkuten perheensä toimeentulon,
kunnes ehkä piankin voisi kirjeellä ilmoittaa aikaansaannoksistaan
vastaista elämää varten. Välttyäkseen tapaamasta ihmisiä hän lähti
matkalle yöllä. Kun hänen tiensä kulki hautausmaan ohi, poikkesi hän
sen portista sisään ja laski koulun istutuksista taittamiaan kukkasia
Liisin, Hauta-Hetan ja Rajaleniusten haudoille kuin viimeiseksi
hyvästiksi.




XIV.


Nehe oli kulkenut maantietä jalkaisin, kuinka pitkän matkan
lieneekään taivaltanut. Eräänä aamupäivänä hän vihdoin saapui Norolan
tölliin johtavan sivutien risteykseen, istuutui ojan partaalle ja
palautti mieleensä nuoruutensa muistoja. Monet niistä olivat jo
unohtuneet ja useat aika haalistanut harmaiksi. Mutta eräs kuva oli
säilynyt himmenemättömänä läpi vuosikymmenien: se joulu-aattoilta,
jolloin hän viimeksi oli lähtenyt kotoaan. Tämä karvas muisto oli
asettunut poikkiteloin tielle joka kerran, kun Nehe oli aikonut
lähteä vierailemaan synnyinseudulleen vanhempainsa luokse. Viime
vuosien nöyryyttävät koettelemukset olivat kuitenkin painaneet hänen
itsetuntonsa niin alas, että kodin kynnys hänen puolestaan ei ollut
enää liian korkea yli astuttavaksi. Tällä kertaa oli suurimpana
huolena levottomuutta herättävä epätietoisuus siitä, vieläkö vanhemmat
elivät vai joko lienevät kuolleet; ja jos elivät, asuivatko he vielä
kotimökissä vai olivatko ehkä joutuneet kunnan hoidokkeina köyhäintalon
armoleipään.

Niin malttamattomasti kaipasi Nehe vastausta näihin sydämensä
kysymyksiin, että hän loppumatkalla koetti kiihdyttää kulkuaan
puolijuoksuksi — kunnes yht'äkkiä pysähtyi polulle tarkkaavana
kuuntelemaan. Metsän takaa kantautui hänen korviinsa hyvin hiljaista
riihenpuinnin kolketta. Se oli nyt ensimmäisenä tervehtäjänä, niinkuin
seminaariin lähtiessä oli ollut viimeisenä hyvästelijänä. Mutta tämä
tänäinen jyske ei jaksanut yhtä kauas tulijaa vastaan kuin silloinen
oli lähtijää saatellut. Voi olla heikompi mies varstan varressa — kuka
lieneekin.

Rantaniityn takaisessa lehdossa Nehe jälleen pysähtyi, heittääkseen
ensi silmäyksen pitkän poissaolon jälkeen synnyinkotiinsa. Se näytti
olevan jotenkin entisellään. Niitty lato oli tosin kallistunut ja suu
vääntynyt vinoon kuin tuskaiseen itkuun, eivätkä laitumella käyvät
eläimet, hevonen ja kaksi lehmää, olleet entiset. Hän kiiruhti niityn
poikki riihen luokse ja kurkottautui varpailleen nousten kurkistamaan
pienestä ikkuna-aukosta sen mustaan sisustaan. Vanha, valkohapsinen,
kumarahartiainen mies puida tassutti lyhteitä harvakseen riihen
lattialla. Nehe jäi katsomaan tätä näkyä kuin kuvakaapin reiästä
tirkistävä lapsi mielenkiintoista kuvaa. Kun vanha mies hetken kuluttua
lakkasi puimasta ja aikoi kumartua olkia puistelemaan, osui hänen
katseensa sattumalta riihen ikkunaan. Huomatessaan aukossa oudot
ihmiskasvot hän säikähti, ikäänkuin olisi nähnyt haamun. Kun Nehe
havaitsi tulleensa huomatuksi, jouduttautui hän riihen ovelle, toivotti
hyvän päivän ja istuutui kynnykselle. Hänen mielenjännityksensä
oli loppumatkalla ollut niin suuri, että vatsan vaatimukset olivat
tuokioksi vaimentuneet, vaikka hän tuskin enää muisti, milloin oli
viimeksi syönyt. Mutta kun hän nyt näki käden ulottuvilla oikeaa
viljaa, palautui nälän tunne äkkiä niin voimakkaana, että hän
tahtomattansa kaappasi lattialta rukiita kouraansa, puhalteli niistä
enimmät tomut ja nakkasi jyvät suuhunsa.

"Kukas se mies on?" kysyi Jere kummastuneena.

"Nehehän minä olen", vastasi puhuteltu väsyneesti ja ikäänkuin pyytäen
anteeksi tätä tosiasiaa.

"Nehe!... Mi-mikä Nehe?"

"Minä olen kerran ollut teidän poikanne."

Tämän odottamattoman uutisen kuultuaan Jere mykistyi sanattomaksi.
Alkoi sitten jonkun sisäisen voiman vaikutuksesta hiljaa vapista,
samoin kuin laivan uumenissa käypä höyrykone panee koko aluksen
tärisemään. Kun väkevä mielenliikutus oli hiukan talttunut, ojensi hän
kätensä Nehelle ja lausui värähtävällä äänellä:

"Terve tulemasta, po-poikani."

Pitkän kädenpuristuksen aikana molemmat olivat vaiti, ikäänkuin
kummallakaan ei olisi toiselleen mitään sanottavaa.

"Käydään tänne tuvan puolelle", sai isä vihdoin lausutuksi.

Jeren pitkän riihipaidan helmat heilahtelivat iloisesti hänen kävellä
tömistäessään niin nopeasti, että Nehe tuskin jaksoi mukana seurata.

Tupaan tultua Nehe pysähtyi ovensuuhun kuten vieras ainakin. Entisessä
asussa näytti tupa olevan sisäpuoleltakin. Lattialla lojui kissa,
samanlainen vesiharmaa kuin se muinoinenkin. Verenpisara kukkia
heloitti tuokkosessa pienellä ikkunalla, ja karsinapenkillä kehräsi
villoja vanha, kurttunaamainen, harmaahapsinen mummo, silmälasit
nenällä ja levekoppa vieressä lattialla.

Mummo pysähdytti rukkinsa ja kysäisi:

"Mistäs kaukaa tämä kulkevainen on?"

"Nehehän se on", ehätti Jere poikansa puolesta.

"Hääh?" tutkaisi mummo ja huonokuuloisen tapaan asetti käden korvansa
taakse.

"Nehe se on!" toisti Jere kuuluvammin.

"Nehekö?... Mikä Nehe?"

"Se meidän Nehe... poika."

"Sekö opettaja?"

"Se."

Vilhelmiina leväytti sylinsä siinä istuessaan, niinkuin hänelle olisi
taivas auennut.

"No hoosianna Taavetin pojalle — Ta-aavetin pojalle!" kiitteli hän
vanhan naukuvalla, puoleksi laulavalla äänellä, läpsäyttäen käsiänsä
yhteen aina kun lausui Taavetin pojan.

Samassa hän kapsahti ylös rukkinsa äärestä ja mennä köpitti
tervehtimään poikaansa.

"Terve tulemasta, terve tulemasta, rakas lapseni. En minä olisi uskonut
enää tätä ilonpäivää näkeväni. Voi yhtähyvin sentään. Että ihan tässä
nyt sydän riemusta ratkeaa, ja ihan pitäisi polville langeten Herraa
kiittää. Ilmankos minä näinkin sinusta unta viime yönä."

Hän laski molemmat kätensä poikansa olkapäille.

"Annahan kun katson tarkemmin, että oikein omakseni tuntisin... Voi,
voi — eikös olekin Nehe — Ne-eehe... Samat siniset silmät, sama
nenänykerö, sama suu... Mutta voi, voi — posket ovat kuopilla ja
ryppyjä täynnä. Ja entinen korea, punainen tukka — harmaa... ha-aarmaa
-melkein kuin isän hiukset."

Sitten hän ikäänkuin olisi muistellut jotakin aikojen takaista.

"Sinulla taitaa olla nyt _hyvin_ nälkä?"

"Nälkä on. Jos teillä olisi antaa minulle jotakin syötävää, niin olisin
hyvin kiitollinen."

"Appoi raukka rukiita suuhunsa tuolla riihessä", huomautti Jere.

"Voi, Herra Jumala!... Vai on niin nälkä. Onhan meillä, luojalle
kiitos, tarvitsevalle antamista. Käyhän tänne kamariin — kamariisi
levähtämään, niin keitän uutispuuroa syödäksesi. On tainnut näinä
kauheina aikoina eläminen olla vaikeampaa siellä sinun seudullasi kuin
täällä meidän kulmalla."

Vaikka ei ollut vielä päivällisaika, laittoi Vilhelmiina ruokaa tuvan
pöytään paitsi Nehelle myöskin Jerelle ja itselleen: uutisleipää,
voita, maitoa, rasvassa käristettyä lahnaa ja kolme puurokuppia
voisilmineen. Kun Nehe vertaili tätä ruokien runsautta omiin köyhiin
aterioihinsa ja lausui ihmettelynsä, huomautti Jere kuin asian
valaistukseksi:

"Et ole tainnut vielä huomatakaan. Vilkaiseppas ikkunasta ulos."

"Oh!" huudahti Nehe hämmästyneenä. "Pelto on laajentunut kaksin verroin
minun viime näkemäni jälkeen."

"Kolminkin verroin", vastasi Jere pienellä ylpeydellä. "Se on nyt
pellon ulkoaita sillä rajapyykillä, jolle _minä_ olen voinut sen viedä.
Etemmäksi en jaksa, vanhuus tulee."

"Yksinkö isä on tuon kaiken saanut aikaan?" kysyi Nehe.

"Onhan sitä ollut apumiestäkin raskaimmissa raivaustöissä. Kun
minun oli lopullisesti luovuttava kaikista toiveistani sinuun, olin
pari vuotta niin lamaannuksissa, että hädin tuskin jaksoin viljellä
entistäkään peltotilkkuani. Mutta sitten sain uskoni takaisin: jos
omasta pojastani ei tule hikeni perijää, niin joku muu jatkanee vakoani
siitä, mihin se minulta katkeaa."

"Älä puhu muista, Neheä sinä olet odottanut", väitti Vilhelmiina.

"Kun toden tunnustan, niin en minä ole lakannut sinua milloinkaan
odottamasta", myönsi Jere. "Olen ajatellut, että kun usko voi vuoriakin
siirtää, niin eikö tuo kyenne yhtä miestä taluttamaan tahtonsa mukaan."

"No, nythän se on minut taluttanut, vieläpä loppumatkalla
juoksuttanutkin", naurahti Nehe.

Jere kypsytteli asiaansa.

"Muksalan isäntä-ukko on minulle monesti puhunut, että kun sinä, Jere,
olet kunnon mies — ja kunnon mieshän se oli poikasikin renkiysaikanaan
— etkä ole haihatellut kaiken maailman löyhkänöitten jäljessä, vaan
olet pitänyt turpeesta kiinni, käynyt kirkossa ja uskonut Jumalaan,
niin minä, näyttääkseni esimerkkiä muillekin isännille, lahjoittaisin
sinulle sen torppasi tarpeellisine metsäpalstoineen itsenäiseksi
tilaksi — kun sinussa vain olisi ottajaa."

"Mitäs te siihen tarjoukseen olette vastannut?" kysyi Nehe.

"Mitäpä minä siihen olisin osannut vastailla — lapseton mies."

"Mahtaisikohan Muksalainen vieläkin olla yhtä aulis annilleen?"
tutkaisi Nehe.

"Ennen aurinko pysähtyy kierrossaan kuin Muksalainen syö sanansa...
Että etköhän tuota rupeaisikin sinä isännäksi tähän Norolan taloon?"

"Eihän tämä nyt vielä ole talo", huomautti Vilhelmiina.

"Älähän sinä...!"

"Eipä se taloksi rupeaminen taitaisi hullumpaa olla — nykyisissä
oloissani", vastasi Nehe.

Se oli Jerestä kuin puoleksi lupaus.

"Milloinka muutat?" hän kiirehti kysymään.

"Sitä parempi mitä pikemmin."

"Kun meiltä on viime vuosina liiennyt viljaa ja lehmänantia
myytäväksikin, on kirstumme pohjalle kertynyt siksi paljon rahaa, että
omilla varoilla voimme hyvinkin rakentaa uuden, suuremman asuinrivin
ja kohentaa muutakin kartanoa. Kuinka nyt tullette, sinä ja perheesi,
aluksi toimeen näissä vanhoissa huoneröttelöissä, kun olette siellä
koulullasi tottuneet elämään hienosti kuin palatsissa ikään", huolehti
Jere.

Neheä melkein nauratti se palatsielämä.

"Eikö tuo hyvä sopu tilaa antane", hän sanoi.

Jere nousi seisaalle ikkunan eteen ja katsoi ääneti kauas kuhilaspellon
yli. Hänen silmistään loisti niin kirkas sisäinen valo, että oli
kuin hän hengessään näkisi tulevien aikojen laajemmat viljavainiot
tähkäpäisinä edessänsä aaltoilevan. Puheli siinä katsellessaan:

"Kun minusta aika jättää, niin sanohan, Nehe, pojallesi, joka sinun
jälkeesi tulee näitä peltoja laajentelemaan, että se oli Jere, joka
tässä Norolan talossa ensimmäisen kasken kaatoi, ensimmäisen juurikkaan
väänsi ylös maasta ja ensimmäisen vaon kynti kylmään korpeen. Kertokoon
tämä taas pojalleen, ja säilyköön se tieto suusta suuhun kulkevana
sukuperintönä aina kaukaisiin polviin asti."

"No hoosianna Taavetin pojalle! Että kun minäkin vielä saan nähdä
lapseni lapset, hypittää pieniä pipanoita polvillani, kiikuttaa kehtoa
ja antaa ruokaa pieniin suihin... Vai kuoli se yksi — en saanut nähdä
sitä. Liisako sen nimi oli?... Sielläpä on tallella, kohtapa tavataan.
Parempihan on lapsen olla siellä kuin täällä", puhui Vilhelmiina.

Kun Jere päivällisen jälkeen teki riiheen lähtöä, sai Nehe lapsellisen
halun tulla mukaan. Vanhempainsa vastustuksesta huolimatta täytyi äidin
tuoda hänelle isän rohtimiset alusvaatteet riihipukimiksi. Lähtiessä
isä otti tuvan penkin alta kirveen mukaansa ja perille tultuaan veisti
piirtämänsä ristin riihen seinästä.

"Minun toiveeni ja unelmani ovat nousseet haudasta ylös", sanoi hän
pojalleen.

Sitten hän asetti kaksi lyhdettä kahatyvin lattialle, otti varstan,
antoi toisen Nehelle ja sanoi:

"Pidä puoliasi!"

Kilpailu oli aluksi vain leikkiä, mutta muuttui pian todelliseksi.
Ja vaikka toinen oli vanha, toinen matkan ja pitkällisen puutteen
näännyttämä, olivat varstojen iskut niin nasevia, että lattiapalkit
pyrkivät olkien kera miltei kohoksi pomppoilemaan, kuten aikoinaan
Jeren kuvitellussa kilpapuinnissa.

Vilhelmiina seisoi riihen ovella suu hymyssä ja kädet ristissä rinnalla
katsomassa tätä isän ja pojan jaloa kamppailua.

       *       *       *       *       *

Ei oltu vielä ehditty käydä Muksalan isännälle talonkaupoista
puhumassa, kun Nehe sai vaimoltaan kirjeen. Uteliaana avasi hän kotelon
ja luki kirjeen ääneen vanhempainsa kuullen:

 "Rakas Nehe.

 Täällä Lohilahdessa on sinun lähtösi jälkeen tapahtunut ihmeitä. Kun
 ihmiset saivat tietää sinun poistumisesi ja sen todelliset syyt,
 on ääni muuttunut kelloon. Meille on tuotu ruokatarpeita ja muuta
 hyvää melkein kuin entisinä kulta-aikoina. Kurjuuteemme on ollut
 osittain meidän itsemmekin syytä, kun turhassa kainoudessamme olemme
 koettaneet salata puutettamme. Ihmiset ovat ihan kuohuksissaan. Täällä
 koululla on pidetty kansalaiskokous, jossa on päätetty pyytää sinua
 takaisin virkaasi ja luvattu ajaa kuntakokouksessa läpi kunnanpalkkasi
 koroitusasia. Saman kokouksen valitsema lähetystö on käynyt Remulaisen
 luona ja maksanut kaatamasi puut — oli pahasti, kun et itse saanut
 luonnoltasi mennyksi tekoasi heti ilmoittamaan ja lupaamaan maksua
 tilaisuuden saadessasi. Samalla oli lähetystö lausunut Remulaiselle
 niin kovia sanoja, että jos hän vielä uskaltaa hiiskua sanankin tästä
 ikävästä asiasta, niin häntä ei hyvä peri. Ukon paatuneella tunnolla
 kuuluu olevan niin mustia keinotteluasioita näiltä viime vuosilta,
 että hänen on parasta ollakin hiljaa. Kun ihmiset kansalaiskokouksessa
 saivat tietää, että Liisin sairastaessaan täytyi tyytyä pettuleipään
 ja että varojen puutteessa ei voitu saada lääkärin apua, niin monet
 itkivät. Joku otti hattunsa, lausui sanan, ja tuokiossa oli siihen
 kertynyt rahoja niin runsaasti, että Liisin haudalle voidaan pystyttää
 pieni muistokivi näillä yhteisillä varoilla. — — Mitä meidän on nyt
 näissä muuttuneissa oloissa tehtävä?"

Kun Nehe oli lopettanut kirjeensä lukemisen, ei tuvassa isoon aikaan
puhuttu mitään.

"Mitä sinä nyt sitten tässä olojesi muutoksessa aiot tehdä?" alkoi Jere.

Nehe viivytti vastaustaan, eikä hän saanut sitä lausutuksi loppuun asti
yhdellä kertaa, vaan se oli ikäänkuin alkuvalmistuksena vanhemmille
ottamaan vastaan kaikkein pahinta.

"Niin... hm... Kyllähän se talon asuminenkin... Mutta kun sitä on
tottunut toisenlaiseen toimialaan ja menettäisi eläkkeensä... Ja kun
he puolestaan ovat tehneet katumuksen ja parannuksen ja luvanneet
koroittaa palkkaani — niin..."

"... niin mitä sitten?" kuului kotvan kuluttua Jeren ääni syvältä kuin
maan alta.

"Ehkä on kuitenkin parasta palatakseni entiseen toimeeni Lohilahteen."

Tämän vastauksen jälkeen ei kukaan tuvassa olijoista voinut katsoa
toisensa silmiin. Syvän hiljaisuuden kestäessä kuului pitkä, pihisevä
sisäänhengitys, niinkuin jonkun keuhkoista ilma olisi loppumaisillaan,
ja sen melkein välittömänä jatkona seurasi äkillinen romahdus. Ääntä
päästämättä oli Jere suistunut penkiltä suulleen lattialle, jääden
siihen liikkumattomana makaamaan.

Säikähtäneinä kiiruhtivat Nehe ja äiti auttamaan kaatunutta vuoteeseen.

"Herra Jumala! Herra Jumala!... Mitä on tapahtunut?" huudahteli
Vilhelmiina hätäytyneenä.

"Halvaus", sanoi Nehe.

Kun äiti tämän kuuli, herpautuivat hänen voimansa niin tyystin, että
hän kykeni vain itkemään. Nehe seisoi liikkumattomana paikallaan. Siitä
asennostaan hän melkein tahtomattaan painautui lattialle polvilleen,
nosti kasvonsa kattoa kohti ja kurkotti ylös käsiään, pusertaen niitä
ristiin niin kiinteästi, että rystyset tulivat valkoisiksi. Olisiko
muistunut mieleen taannoinen kieltonsa lapsensa kuolinhetkellä
vai muutenko lienee tuntenut tarvetta lausua tässä tilaisuudessa
juhlallisen peruutuksensa:

"Jumala on."

"On..." kuului karsinapenkiltä kuin vahvistavana kaikuna äidin vastaus.
"Jere oli niin paljon toivonut ja niin monesti pettynyt, että hänen
vanha sydämensä ei jaksanut kestää enää tätä viimeistä iskua... Menetkö
sinä nyt vieläkin Lohilahteen?"

"Menen — perhettäni hakemaan."

Hetkisen kuluttua kuului sängystä heikko äännähdys. Vilhelmiina
kiiruhti vuoteen viereen. Vaikka Jere makasi yhä liikkumattomana
ja suljetuin silmin, arvasi äiti kuulemastaan urahduksesta, että
halvautunut saattoi olla vielä tajussaan. Kyykistyen Jeren puoleen hän
melkein huusi tämän korvaan:

"Kuule, Jere, Nehe on luvannut jäävänsäkin tänne meille. Menee sinne
Lohilahteen vain pikipäin väkeänsä hakemaan."

Makaajan sinertävät huulet vetäytyivät hymyyn. Siitä Vilhelmiina
ymmärsi, että Jere oli sekä kuullut että tajunnut hänen sanansa. Hänen
järkytettyä sydäntään kevensi suuresti tietoisuus siitä, että lähtevä
vielä viimeisellä hetkellään ehti saada iloisen uutisen mukaansa
iankaikkisuuteen.

Ikäänkuin olisi Vilhelmiinan sanoista saanut tuokioksi uutta elinvoimaa
Jere avasi silmänsä, katsoi kysyvästi Neheen ja liikutti huuliaan,
niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta kun ei voinut saada
kuuluvaa ääntä, hän koetti hiukan kohottaa oikeaa kättänsä ja nosti
pystyyn kaksi sormeansa.

"Mitä isä tuolla tarkoittanee?" kysyi Nehe äidiltänsä.

Aluksi ei Vilhelmiinakaan ymmärtänyt tästä mykästä merkistä mitään.
Mutta saatuaan mietintäaikaa hän luuli käsittävänsä Jeren tarkoituksen.

"Isä ei kai oikein jaksa enää luottaa sinun sanaasi. Tahtoo kai tuolla
merkillään ilmaista, että sinä lupauksesi valalla vahvistaisit."

"Sitä se tahtoo. Onhan teillä tallessa vielä se vanha raamattu?" kysyi
Nehe.

"Onhan toki. Odota silmänräpäys, juoksen sen kamarista ottamassa."

Äidin pitäessä avaamaansa raamattua niin, että Jerekin saattoi sen
helposti nähdä.

Nehe laski oikean kätensä kaksi sormea sen lehdelle ja lausui
kuuluvalla äänellä:

"Minä Nehemias Noronen lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän
evankeliuminsa kautta, asuvani ja viljeleväni tätä syntymäkotiani isäni
toiveitten mukaan, kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minua auttaa
hengen ja sielun puolesta."

Kun vala oli tehty, koetti kuoleva kohottaa ylös molempia käsiään.
Ymmärtäen tarkoituksen Nehe kumartui hänen ylitsensä, niin että
molemmat — Jere äidin avustamana — voivat kietoa kätensä toinen
toisensa kaulan ympäri.

"Nyt on isän ja pojan välille silta syntynyt", sanoi Vilhelmiina
liikutettuna.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOHILAHDEN OPETTAJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.