Novelleja

By Kyösti Wilkuna

The Project Gutenberg eBook, Novelleja, by Kyösti Wilkuna


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Novelleja


Author: Kyösti Wilkuna



Release Date: November 25, 2019  [eBook #60779]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



NOVELLEJA

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA





Porvoossa,
WSOY,
1907.




SISÄLLYS:

Ressu
Matleenan halot
Esirukous
Jängällä
Tuomion täytäntöönpano
Lapsentyttö
Jussi ja Musta
Kesken jäänyt
Kilpakosijat
Haudankaivaja
Lapissa
Ulla




RESSU


Taloon oli vasta tuotu koiranpenikka. Entinen koira alkoikin käydä
jo yli-ikäiseksi, lähennellen pariakymmentä ikävuotta. Sanoivat
sen jo houraavankin, suotta aikojaan tuulia ja taivaita haukkuvan
ja öisin ilman syyn syhelmää ulvoa jollottavan. Ja naisväki moitti
Ressu-vanhusta vielä siitäkin, että se, missä vain vuoteen tapasi,
olipa levällään tai koossa oleva, hypätä loiskautti siihen tyynyjen
keskelle makailemaan, piehtaroitsi siinä ja jätti jälkeensä tukuttain
karvoja.

Penikkana se oli Ressukin aikoinaan taloon tuotu. Uskollisesti ja
kaikkien tyytyväisyydeksi se sitten kahden vuosikymmenen kuluessa oli
täyttänyt tehtävänsä talonvartiana ja isännän metsästystoverina. Ja
viisas se oli aina ollut, vaikkei sitä niinkään ensi näkemältä osannut
arvata. Ressu oli nimittäin täysiverinen talonpoikaiskoira, peräti
hienostumaton ja kömpelö ja vailla kaikkia herraskoirien tapoja.
Muodoltaan oli hän pitkäsivuinen, paksuruumiinen ja matalajalkainen.

Pää oli lyhyt, nykeräkuonoinen ja kulmikas. Tuuhea, takkuisuuteen
taipuva karva oli väriltään likaisen harmaata, juurelta melkein
valkoista. Mutta pörhöisten otsakarvain alta katseli kaksi kosteasti
välkkyvää, viisasta ja herkkätuntoista silmää. Lapset, joiden mieluisa
leikkitoveri Ressu oli aina ollut, uskoivat varmasti hänen ymmärtävän
puhetta, sillä Ressu pahastui aina kovin, jos häntä rumaksi sanottiin
tai muutoin loukkaavasti kohdeltiin, veti kuononsa käppyrään ja
näyttäen hyvin katkeroittuneelta kääntyi pois ja juoksi tiehensä.

Metsästyksessä oli Ressun erikoisalana oravain etsiminen, sillä muuhun
ei hän juuri pystynytkään. Mutta oravain löytämisessä olikin Ressu
voittamaton mestari. Ne olivat hänen miehuutensa päivinä aina riemun
hetkiä, kun hän näki isännän ottavan pyssyn naulasta ja häntä mukaansa
kutsuen metsään kävelevän. Syntyperäinen oravavainu heräsi silloin
koko terävyydessään, silmät jännittyivät ja sieramet laajentuneina
katosi Ressu vilauksessa metsän kohtuun... Isäntä tavoittaa perässä
ja jo eroittaa hänen korvansa yksittäisiä, kimeitä haukahduksia ja
siitä arvaa hän entisen kokemuksensa nojalla, että Ressu on oravan
jälillä. Haukahdukset tihenevät ja muuttuvat keskeytymättömäksi,
kiivaaksi, melkeinpä hermostuneeksi tiuskinnaksi. Siitä päättelee
isäntä, että Ressu on tavoittanut oravan. Hän kiiruhtaa askeliaan ja
löytääkin Ressun tuuhean kuusen juurelta, missä tämä kiertää puolelle
ja toiselle, hyppii kohoksi ja haukkuu, vinkuu ja pureksii kiihkossaan
alimmaisia kuusen oksia, koko huomio johonkin kuusen latvassa olevaan
esineeseen kiinnitettynä. Isäntä kiertelee hetken kuusta ja tähystelee,
tähystelee ja jopas hoksaa pienen tuuheahäntäisen oravan kyyristyneenä
oksan verhoon lähelle runkoa. Hän ottaa kudin, tähtää kauan ja
tarkkaan, jolla aikaa Ressu, haukuntaansa toki keskeyttämättä, vilhuu
vuoroin ojennettua pyssyä, vuoroin oravaa kuusen latvassa. Vihdoin
pamahtaa pyssy, savu haihtuu, kaiku kuoleutuu ja käpysateen saattamana
tulee, kierii pieni heilahäntä ylisniskoin alas sammaleiselle
mättäälle. Kuin raketti kirmaisee Ressu sitä tavoittelemaan, mutta
isäntä estää häntä siitä, ottaa oravan haltuunsa ja leikkaa siltä
kynnet, nuo oravakoirain himoitut taikapalat, ja viskaa Ressulle, joka
palavin silmin hotkii ne suuhunsa...

Lukemattomia oravia etsi Ressu isännälleen miehuutensa päivinä, mutta
nyt on hän siihenkin jo kykenemätön. Siksipä on taloon otettu penikka,
sillä siitä tuumii isäntä kasvattaa itselleen uuden oravakoiran.

       *       *       *       *       *

Päivällä se on penikka taloon tuotu ja vasta illalla, väen työmailta
pirttiin kokoontuessa, saapuu Ressukin sinne. Rapsavin kynsin juosta
ressuttaa hän pöydän luo, jossa hän on tottunut emännältä ruokaa
saamaan. Mutta penikka, joka leikistä ja reutomisesta väsyneenä on
penkin alla pää käpäläin varassa ojona maannut, vilkkailla penikan
silmillään kumminkin tarkoin seuraten tapauksia avarassa pirtissä,
kohoaa sukuunsa kuuluvan olennon nähdessään vilkkaasti seisoalleen
ja lähenee iloisesti heilakoiden ja haukahdellen Ressua, josta
mielii saada halukkaan leikkikumppanin. Ressu pysähtyy nuo oudot
haukahdukset kuullessaan kuin nuijalla lyötynä keskelle lattiaa ja
hänen takkukarvaisessa olennossaan on huomattavissa selviä ällistyksen
merkkejä. Hän unhoittaa nälkänsä ja istahtaa siihen paikalleen, pää
kallellaan tarkastellen tuota uutta tulokasta, jota kohtaan hän heti
alkaa tuntea vaistomaista vastenmielisyyttä. Mutta penikka, lainkaan
käsittämättä vanhuksen tunteita, asettuu hänen eteensä, tarkastelee
häntä vilkkailla silmillään, heiluttaa lyhyttä häntäänsä ja laskeutuu
käpäläinsä päälle pitkälleen kuin alamaisuuden merkiksi. Siitä
asennosta hetken alta kulmain Ressua tähysteltyään kimmahtaa se taas
kepeästi seisoalleen, haukahtaa muutaman kerran äksysti ja kimakasti
kuin mielipahansa merkiksi, ettei hänen tarkoitustaan ymmärretty.
-- Uh, kuinka ne nuo kimeät haukahdukset kuulostavat ilkeiltä ja
huudittomilta Ressun korvissa ja hänen vastenmielisyytensä lisääntyy
tuntuvasti...

Kun väenkin huomio pirtissä alkaa heihin kiintyä ja äänekkäitä
naurunhohotuksia kuuluu penikan kujeiden johdosta, rupeaa asema
Ressusta tuntumaan kovin kiusalliselta. Hän ei oikein tiedä, mihin
katsoa ja mitä tehdä, kun penikka siinä ympärillä kiehtoilee,
haukahdellen vuoroin matalalla, vuoroin kipeän kimakaksi koroitetulla
äänellä. Se hyppii puoleen ja toiseen ja vuoroin taas sepposen
selälleen heittäytyy, siitä asennosta taakseen päin Ressua tähystellen.
Vanhusta hävettävät ilmeisesti nuo penikan kujeet, hän koettaa katsella
muualle ja kääntää aina päänsä toisaalle, kun penikka vikkelällä
hyppäyksellä eteen kiepsahtaa...

Kun tuosta penikan huudittomasta mellastuksesta ei näytä loppua
tulevankaan, alkaa Ressu jo kovin kyllästyä, viikset värähtelevät
hermostuneesti ja musta, kostea kuononpää nytkähtelee. Suupielet
vetäytyvät hitaasti irvilleen kuin suonenvedon jännittäminä ja
uhkaavina paljastuvat valkoiset hammasrivit. Mutta se huvittaa
tavattomasti penikkaa, joka vihdoinkin tuloksena väsyttävästä
mellastuksestaan huomaa jotakin elonmerkkiä ynseässä vanhuksessa.
Iloisella haukunnalla tervehtii se aluksi tuota ilmiötä, kiepsahtaa
sitten lähemmäs ja kohoksi hyppien koettaa hampaillaan tavoittaa Ressun
kuononpäätä. Ressu kääntää päätään syrjään ja yhä enemmän paljastuvien
hammasrivien takaa kuuluu peloittavaa murinaa. Mutta ajattelemattomassa
leikinhimossaan tarttuu penikka Ressun korvaan, mielien siitä
ravistamalla saada vanhukseen suurempaa eloisuutta. Pitemmälle ei
Ressun kärsivällisyys voi enää mitenkään riittää. Tuimasti härähtäen
käännähtää hän rakettina penikkaan päin ja seuraa nyt pikainen, karvoja
pöllyttävä kohtaus, joka päättyy ympäri pirttiä kaikuviin huutoihin:
"Huuti, Ressu!" ja penikan korvia vihlovaan ulinaan. Isäntä on
sitäpaitsi antanut potkun Ressun kylkeen. Penikka laahautuu pöydän alle
kamalasti loikuen ja ujeltaen...

-- Vanha koira ja kehtaa penikkaa höyhentää -- häpeä nyt! -- toruu
isäntä.

-- Hyi Ressua, hyi! -- säestää emäntä. Mutta Ressu ei tiedä mitä tehdä
eikä mihin katsoa eikä sekaannuksissaan osaa uloskaan lähteä. Kuin
ankarasti selkäänsä saaneena lyyhäytyy hän matalana ja häntä koipien
välissä penkin alle, jossa laskeutuu pitkälleen käpäliensä varaan.

Tavaton katkeruus täyttää hänen mielensä ja kurkkuun kohoaa karvas
pala, jota hän turhaan koettaa saada alas niellyksi. Vanhuuttaan
hämärissä aivoissaan käsittää hän, että tässä on tapahtunut suuri
vääryys. Huudittoman rakin, tuntemattoman tulokkaan on sallittu
mekastaa ja hyppiä hänen silmilleen ja kun hän ryhtyy itse sitä
hätistelemään, tulee torumisia satamalla, vieläpä potkunkin saa -- ja
isännältä, metsätoveriltaan! Se on jo enempi kuin mitä sietää saattoi;
hän tuntee huikaisevaa katkeruutta penikkaa, isäntää, koko maailmaa
kohtaan...

Penikka on tällä välin laannut vinkumasta ja tulee aivastellen ja
turkkiaan nuollen pöydän alta esiin. Emäntä tarjoaa sille kupposessa
maitoa, jonka se suurta loisketta pitäen latkii muutamassa hetkessä
suuhunsa. Se on nyt kokonaan hyvitetty ja unohtanut äskeisen sekä etsii
taasen tilaisuutta leikittelyyn. Jostakin se saa hampaisiinsa vanhan
vaateriekaleen, jota kekkapäänä venyttää keskilattialle, puristaa siinä
käpäläinsä väliin ja hampain sitä repii ja reutoo, vimmatusti päätään
kieputtaen...

Mutta Ressu makaa yhä penkin alla, pää etukäpäläin päällä ja näkee
kaikki, vaikkei erikoisesti mitään katsokaan, näkee tahtomattaankin.
Hämärästi käsittää hän ajussaan, että tuo penikka on tullut
syrjäyttämään hänet, talon vanhan ja uskollisen vartian ja että hän
itse on käynyt jo tarpeettomaksi ja hylyksi... Hän näkee emännän sitä
hyvittelevän ja maitoa tarjoavan ja oman nälkänsä mieleen muistuessa
jutkahtaa kurkussa tyhjä, karvas nielaus...

-- Siinä on Ressullekin! Emäntä asettaa töykeästi puoli kuppia
keitonjäännöstä lattialle.

Tuo kylmä ääni ja töykeä käytös olisi milloin hyvänsä muulloinkin
riittänyt Ressun ruokahalun tukehuttamaan, saati sitten nyt. Hän
kaapsahtaa seisoalleen ja lähtee rapsavin kynsin juoksemaan ovea kohti,
jonka hän itse avaa, koko painollaan siihen nojautuen.

Ulos koleaan syksyiseen yöhön päästyään tuntee Ressu hylkyläisasemansa
koko painavuudessaan. Tuvan alle hän ryömii ja asettuu vanhalle,
tutulle sijalleen sammalläjässä, kääriytyy yhteen käppyrään, nielaisee
tyhjän nielauksen ja sulkee silmänsä. Mutta kauan väsyttävät vielä
hänen vanhoja aivojaan katkerat ajatukset ja mietteet, että hän
jättää iäksi nuo tylyt ja kiittämättömät ihmiset, jättää ne tuota
huuditonta rakkiaan hyväilemään ja kurjana kulkukoirana vanhuutensa
päivät viettää, talojen tunkioilta laihan ravintonsa etsien... Lopulta
nukahtaa hän levottomaan ja painajaisten ahdistamaan uneen, nähden
unissaan yhtä päätä penikan korvuksillaan keikkumassa ja heräten tuon
tuostakin omaan murinaansa tai surkeaan ulaukseen, joka häneltä pääsee,
ollessaan tuntevinaan kylessään potkun isännän kovasta saappaasta...

Mutta isännällä ja emännällä oli maata pannessaan lyhyt keskustelu,
joka johti siihen yksimieliseen päätökseen, että Ressu joutaa jo
päiviltä pois, vanhuuttaan horiseva ja vastuksellinen kun on.

       *       *       *       *       *

Aurinko paistaa kirkkaasti syksyisen aamupäivän raikkaudella, kun
Ressu isännän ystävällisesti kutsuvan äänen kuullessaan ryömii tuvan
alta esiin. Isännällä on pyssy kädessä ja kaulassa olevasta hihnasta
riippuvat ruutisarvi, nalli- ja luotikotelo sekä ruutimitta, jotka
isännän käydessä aina niin tutunomaisesti ja kehoittavasti toisiaan
vasten kalahtelivat. Ystävällisellä äänellä puhelee isäntä:

-- No Ressu! Lähdetäänpäs metsään, vanhus, oravia hakemaan... tul'
pois, se seh!...

Ressun koko olennon täyttää rajaton riemu, joka lämminnä aaltona
valahtaa läpi ruumiin, tuntuen korvista aina hännän päähän asti. --
Isäntä ei ollut siis häntä vielä hyljännyt, häntä tarvittiin, hän pääsi
taas pitkästä ajasta isännän kanssa oravametsään.

-- Hau vau! -- haukahtaa hän iloissaan kuin tahtoen sanoa, että jaa,
jaa, lähdetäänpä vain.

Ylenkatseellisesti silmäten penikkaa, joka tuvan portaalla seisoo ja
herkkiä sieramiaan nytkien aamuilmaa nuuskii, lähtee Ressu metsää
kohti juoksemaan, häntä keveää mieltä ilmaisevassa kiemurassa selän
päällä. Metsään, tuonne petäjikön sammallattiaiseen pylvässaliin
päästyään ja sen raikasta, pihkan tuoksuista ilmaa täysin keuhkoin
siemaistuaan, tuntee Ressu vuosien tuoman kankeuden jäsenistään vielä
kerran häviävän ja nuoruuden päivien tulisen metsäinnon kaikessa
terävyydessään heräävän. Hän vilkaisee taakseen ja näkee siellä isännän
pyssyineen, ruutisarvineen tuttuun tapaansa perässä tavoittelevan.
Muutamia ilmahyppyjä tehden haukahtaa hän hyvän mielensä osoitteeksi.
Ääni kajahtaa niin kuuluvan keveänä kuulakassa syyskuun ilmassa, että
se väkistenkin viekoittelee pitempään haukuntaan, aivan vain ilman
aikojaan, sulasta sydämen kyllyydestä. Siten kevennettyään itseään
yltäkylläisimmästä riemun pakoituksesta, lähtee hän, korvat pitkin
päätä luimussa, nuolena mennä luihkaisemaan suoraa eteenpäin, niin että
jälessä seuraavaa isäntääkin pakkaa naurattamaan nuo vanhuksen elkeet.

Pian alkaa petäjistön takaiselta kuusikkokummulta kuulua haukahduksia
tuttuun tahtiin. Ressu on löytänyt oravan, ajanut sitä puu puulta
edellään, kunnes oravan täytyi pysähtyä hiukan muista erillään olevaan
kuuseen. Silmät palavina liekehtien haukkua luksuttaa Ressu kimakasti
ja väsähtämättä, väliin intohimoisesti vinkuen ja rungon nojalle
kohoten sekä alimpain oksain latvoja vimmaisesti pureksien. Tuon
tuostakin silmähtää hän hätäisesti syrjään, eikö siellä jo isäntää
näkyisi. Ja läheneehän jo isäntäkin oksia tieltään taivutellen ja
Ressu, vuoroin häneen, vuoroin puunlatvaan katsahdellen, tahtoo
sanoa, että tuolla se on... Jo näkee hän isännän laittavan pyssyään
ampumakuntoon ja oravaa tarkoin silmällä pitäen jatkaa hän tiuskeaa,
kuumahuokuista haukuntaansa, odottaen pyssyn tuttua pamahdusta ja
oravan alas kierimistä...

Isäntä ojentaa pyssynsä -- ojentaa sen Ressun avonaista rintaa kohti.
Siihen on hyvä tähdätä, kun Ressu seisoo alallaan ja pää kekkaan
kohotettuna pitää silmällä oravaa kuusessa. Hän ei jouda huomaamaan
tuota outoa pyssyn asentoa, sillä kohta luulee hän oravan lähtevän
alas kierimään ja tahtoo nähdä kerran vielä sen tutun ilmiön,
metsästysnautintojensa huippukohdan...

Pyssy pamahtaa, Ressun haukunta vaikenee keskellä kiihkeintä vauhtiaan
ja hän tuntee tulisen pistoksen rinnassaan. Korvissa kohahtaa ja
alkaa sitten sihistä ja vinkua kuin olisivat aivot suurella painolla
ulos ruiskuamassa. Silmien päälle laskeutuu verhona kostea pimeys ja
heikosti, puoliääneen ulvahtaen nyykähtää hän värähtämättömin jäsenin
taapäin käpäläinsä varaan... Pamauksen painosta putoaa kuusesta
jokunen käpy, kaiku kiirii ympäri kuulakassa ilmassa ja kummun takaa
kuuluu laukauksen havauttaman naapuritalon koiran kumea haukunta kuin
hyvästijättönä Ressun syksyiseen avaruuteen häipyvälle hengelle...




MATLEENAN HALOT


Keskipaikoilla kylää lähti maantiestä kohtisuoraan metsää kohti
kaitainen kuja, jota kylän karja kesin laitumelle kulki. Nyt talvella
oli kuja aaltomaisten lumikinosten peitossa, että päällimmäisiä
aidaksia vain pisti lumesta näkyviin ja niiden keskivälillä kulki
likaiseksi tallautunut jalkapolku, joka päättyi lähellä metsänreunaa,
muutaman niityn nurkkauksessa olevaan mökkiin. Mökki oli pieni,
neliskulmainen ja harmaa ja sen seinille oli lapioitu lähes räystääseen
saakka ulottuvat lumivallit suojaksi talven viimoja vastaan. Tuon
kinosten keskellä värjöttävän pienen asumuksen seurana oli yhtä pieni,
mutta vielä matalampi navetta, jossa nähtävästikään ei ollut yhtään
asukasta, sillä sen katto oli toiselta puoleltaan rikki ja lumi sen
oven edustalla oli koskematonta. Navetan yhdellä seinustalla oli kasa
risuja ja puolivettyneitä männynkääkkyröitä, joita oli siihen oksineen
päivineen venytetty.

Tupaan vievän oven eteen oli laitettu suojus seinää vasten nojolleen
asetetuista aidaksista, joiden päälle oli levitetty kuusenoksia. Ainoa
akkuna oli kujalle päin ja ruuduista oli joka toinen päreillä paikattu.
Ehynnä säilyneissä, vaikka paksussa jäässä olevissa ruuduissa väpätti
heiastus jonkunlaisesta kituen palavasta tulesta.

Mökin asukkaat, kaksi puolivälissä kuuttakymmentä olevaa vanhusta,
olivat jo tunnin ajan olleet yläällä, vaikka koko laajalla kylällä ei
vielä yhdenkään talon tornista savua noussut. Matleena, kumaraharteinen
ja luiseva muori, istui koivunväärästä tehdyllä tuolilla pesän
edessä ja kuhmuisilla käsillään polviin nojaten puhalteli pesässä
vastahakoisesti palavia risuja, joiden joukossa näkyi muutama
vahvempikin puu. Ikäänkuin tulta olisi vielä raukea aamu-uneliaisuus
painostanut, ei se tahtonut ottaa liekkiin hulmahtaakseen, vaikka
Matleena hellittämättä puhalteli, niin että nahkeat huulet olivat
pitkällä torvella ja vetiset, punareunaiset silmät puoli-ummessa.

Mikko, leveänaamainen ja puisevatekoinen vaari, jonka leukapieliä
ympäröi harvahko parta, istui pölkyllä oven puolella pesää ja vuoli
länkipuuta. Ohuet huulet niin tiivisti kiinni puserrettuina, että
suu näytti luonnollista kokoaan kaksi kertaa leveämmältä, hän siinä
istui ja hiveli visapäisellä ja kaidaksi kuluneella puukollaan ohuita,
käppyrään sykertyviä lastuja, joita oli jo melkoinen kasa hänen
jaloissaan.

Parisenkymmentä vuotta olivat Mikko ja Matleena jo kahden mökissään
eläneet. Heillä oli ollut yksi poika, joka renkinä palvellessaan oli
tehnyt murhan ja joutunut vankeuteen, josta päästyään hän oli hävinnyt
tietämättömiin. Pojan vankeuteen jouduttua oli Mikko käynyt entistä
harvapuheisemmaksi ja Matleenaltakin oli tuon jörön miehen seurassa
hävinnyt nuoruuden aikainen kielevyys. Moniin vuosiin eivät he enää
olleet suoranaisesti toisiaan puhutelleet, vaan jos jompikumpi tahtoi
jotain saattaa toisen tietoon, puhui hän sen kuin itsekseen ja toinen
vastasi, jos sen tarpeelliseksi katsoi, samoin itsekseen puhuen.
Maata ei heillä ollut koskaan ollut eikä lehmääkään pitkiin aikoihin.
Mikko teki kylän taloihin tilapäisiä töitä, oli kesällä niittymiehenä
ja hakkasi talvella halkoja sekä naperteli kotona länkiä ja luokkia
kaupaksi. Matleena taas kehräsi kylän emännille.

Kun risut ja seassa olevat liekomaiset puut eivät ottaneet paremmin
palaakseen, työnsi Matleena päätään yhä lähemmäs, että otsa lopulta
koski tulelle käännetyn padan kylkeen, ja puhalsi niin suurella
hartaudella kuin olisi hänen autuutensa ollut kysymyksessä. Mutta
kuin hämäyksestä tuskastuneena hulmautti risujen keskellä kytevä tuli
savua ja karvasta tikuraa vasten Matleenan kasvoja, niin että hänen
täytyi äkkiä kohottaa päänsä ja päästää kirkas aivastus. Silloin
Matleena suuttui ja kohensi pesän ylös alaisin sekä alkoi puhaltaa
niin kiukkuisesti, että valkeita tuhkanhöytyviä pelmahteli ympäri
pesää. Tulikaan ei uskaltanut enää vastaan harata, vaan leimahti isoon
liekkiin, jonka kynsissä risut vääntelehtivät ja räiskyivät ja isommat
liekopuut vihaisesti kihisivät. Matleena oikaisi tyytyväisenä selkänsä,
siirtyi tuolineen vähän ulommas ja veti rukin eteensä. Siinä hamppuja
kuontalosta ulos suoltaessaan puhui hän itsekseen:

-- Kyllä se on surkeata, että saa ikänsä tuollaisia puita polttaa!
Puolta vähemmin olisi työtä, kun saisi oikeita halkoja padan alle panna.

Melkein joka päivä hän oli vuosien mennen nuo samat sanat toistanut ja
joka kerta oli Mikko sen johdosta ison ajan kuluttua itsekseen lausunut:

-- Mistäpä ne meikäläisille kasahalot...

Tätä sanoessaan ei Mikko nostanut silmiään työstä, ruiskautti vain
lattialle jalkoihinsa mustan tupakkasylen. Eikä sitten puhuttu
mitään, rukki vain hyrräsi, pesässä risahteli ja kihisi, Mikon puukko
kihnutteli länkipuun selässä ja Matleenan pää nyökytteli rukin tahtiin.

Kun päivä alkoi valeta ja eine oli syöty, sytytti Mikko tihkeävartisen
piippunsa pesässä kytevällä risunkappaleella, otti kirveen kainaloonsa
ja lähti työhönsä. Saatuaan kuontalon loppuun kehrätyksi, kokosi
Matleenakin koko viikon kehruuksensa ja lähti niitä viemään saman talon
emännälle, jossa Mikko oli halonhakkuussa. Lukittuaan tuvanoven lähti
hän astelemaan kujaa pitkin kylälle päin. Ympäri kylää kohosi talojen
torneista harmaata talvitaivasta kohti suoria ja hallavia savupatsaita.
Matleena ei voinut niitä nähdessään olla ajattelematta, kuten niin
monasti ennenkin, että kaikki nuo savupatsaat kohoavat tulisijoista,
joissa humisten palaa komeita koivuhalkoja. Oikein semmoisia leveitä,
juustomaisia kasahalkoja, joita Matleena ei muistanut juuri koskaan
pistäneensä oman mökkinsä takkaan ja joita kuvitellessa tuntui mielessä
aina sekaisin nautintoa ja katkeruutta, vallankin kun vertasi niihin
omia kihisten ja puhaltelun pakolla palavia puitaan.

Keskellä kylää olevan talon riihirantteella näki Matleena Mikon, joka
seisoi korkean hakkion laella ja harvakseen pudotteli kirvestään
tukevan, kovapintaisen koivurangan kylkeen. Kuin käymään viritetty
kone hän siinä nyökytteli ja Matleenan korva eroitti lyönnin kumauksen
vasta aikoja senjälkeen kuin kirves näytti rankaan sattuvan. Mutta tuo
Mikon halonhakkuu oli sekin aivan omiaan johtamaan Matleenan ajatukset
samaan asiaan kuin savupatsaatkin. Kaikista enin häntä kuitenkin
kiusasi kulku maantien ja kujan kulmauksessa olevan riihen ohi.
Riihen peräseinällä oli siisti pino kuivia koivuhalkoja ja se pisti
aina Matleenan silmään ja sai ajattelemaan, että kun heilläkin olisi
tuollaisia puita edes puoli syltää. Mutta se tuntui samalla kuitenkin
aivan saavuttamattomalta nautinnolta ja katkeroitti mieltä.

Siinä riihen peräseinässä oli hiukan pinon yläpuolella pieni aukko,
joka harmajan seinän keskeltä aina mustana tuijotti kylälle tulevaa
Matleenaa vastaan, ikäänkuin se olisi ollut pahansuopa silmä, joka
siinä epäluulolla vartioitsi tuota halkopinoa. Heti kun Matleena astui
tuvasta kujalle, täytyi hänen aina ensiksi silmätä riihtä kohti ja
sieltähän se pinon päältä aina tähysti häntä kohti tuo epäluuloinen
musta silmä. Varsinkin alkutalvesta se oli Matleenaa niin kiusannut,
että hänen oli täytynyt kerran riihen ohi kulkiessaan sylkäisten
äsähtää: "Elä luule, että minä sinun puitasi haluani" Sittemmin hän
oli koettanut olla näkemättä koko riihtä ja katsellut ohikulkiessaan
kokonaan toiselle suunnalle, vaikka mielessä sentään olikin selvänä,
että siinä on lähellä pino oivallisia halkoja ja olennossaan tunsi
hän selvästi, että se musta aukko ivallisesti virnottaa häntä kohti.
Muualle hän koetti nytkin riihen ohi kulkiessaan katsella ja kun hän
näki kaikkien kylän saunojen oviaukoistaan tupruttelevan leveitä
ja löysiä savupilviä kuin tupakkaa vetelevät hampaattomat ämmät ja
kuuli siellä ja täällä jäätyneiden kaivonvinttien narisevan, sai hän
aihetta ruveta miettimään, meneekö hän tänä lauantaina mihinkään taloon
kylpemään. Ja sitä asiaa perusteellisesti harkiten pääsi hän pahemmitta
harmintunteitta riihen ohi.

Kun Matleena sitten asiansa toimitettuaan ja emännältä salakähmää
saaduilla ylimääräisillä tuomisilla kuormitettuna oli kiusallisen
riihen onnellisesti sivuuttaen palannut kotiinsa, ryhtyi hän panemaan
alkuun uutta kehruusta. Vähän aikaa rukkia hyristettyään siirsi
hän sen nurkkaan pyhäteloilleen ja rupesi puuhaamaan tulta pesään.
Siinä risuja taitellessaan kuuli hän ulkoa jalaksen narinaa ja meni
ihmeissään tirkistelemään vähimmän jäätyneen ruudun nurkkauksesta ulos
kujalle. Ja hänen ällistyksensä oli suuri ja vilpitön, kun hän näki
Mikon juuri kääntävän hevosta kujalta tuvan editse navettaa kohti ja
hevosen perässä seurasi noissa hankalissa äkkikäänteissä romahteleva
halkokuorma. Matleenan hidas verenkierto pääsi vilkkaampaan vauhtiin
ja hän rupesi kiihkeästi arvailemaan tuon ilmestyksen merkitystä.
Mutta selvyyteen hän ei päässyt ja niin ryhtyi hän uudelleen
tulenvirityspuuhiin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä äkkiä
kävi hänelle pakottavaksi pistäytyä ulos ja eteissuojuksen aukosta
kurkistaa navettaa kohti. Mikko purki siellä kuormaa, ihan totisesti
purkikin, latoi käsivarsilleen aina vankan sylyyksen ja kumartuen
tunkeusi matalasta ovesta navettaan, josta kohta sen jälkeen kuului
romahdus. Matleena palasi pesää virittelemään, mutta unohtuikin risu
kourassa miettimään, miten se oli selitettävä, että Mikko purki
halkokuormaa heidän navettaansa. Mutta ulkoa alkoi taas kuulua jalaksen
kitinää ja hän riensi tirkistelemään ruudun nurkasta ulos ja näki, että
Mikko tyhjän kuorman kanssa ajoi vaikeakulkuista kujaa pitkin takaisin
kylään.

Kun Mikko hevosineen oli jo hyvän matkan päässä, pistäysi Matleena
navettaan. Toisessa ovinurkassa oli pienoinen pino koivuhalkoja.
Matleena astui lähemmäs pinoa ja kumartui niitä tarkastelemaan.
Leveitä, kasaantuneen näköisiä ja tuohekkaita ne olivat. Hän otti yhden
käteensä, käänteli sitä ja katseli. Miten mainion syttyvältä se näytti,
sen halaistussa puolessa oli sytöiksi erinomaisia sälöjä ja selkäpuolta
ympäröi reunoistaan hasuinen tuohipeite. Matleenan teki oikein mieli
kiskaista siitä muutamia tuohilevyjä ja hengessään näki hän sellaisten
levyjen pesässä tulen kourissa käpristelevän, mustaa savua puiden
välistä purnuttavan ja tunsi sieramissaan tutunomaista tuohenkäryä.
Kyllä hän viime kesän aikana oli metsästä kokoillut syttötuohia, mutta
ne olivat jo loppuneet eivätkä ne noin hyviä olleetkaan. Hän pudotti
pinon päälle halon, joka kuivuuttaan särähti ja palasi tupaan.

Ilta alkoi jo pimetä, kun Mikko palasi. Illallista puuhatessaan
odotti Matleena kärsimättömästi, että Mikko itsekseen hymisisi jonkun
selityksen tuohon halkojen tuontiin. Mutta kun Mikko ei puhunut mitään,
istui vain pölkyllä pesän edessä ja kihnutteli karisevasta piipustaan
niukkoja savuja, alkoi Matleenaa epäilyttää, että koko halkojen tuonti
olikin ollut näköhäiriötä. Olihan hän kyllä kuullut jalaksen kitinää
ja pari kolahdusta, kun reki ahtaassa käänteessä sivusi tuvannurkkaa,
mutta sittenkin... Mistä se Mikko nyt olisi halkoja hankkinut, kun se
ei ollut sitä vuotten mennen kertaakaan ennen tehnyt? Hänen halutti
lähteä navettaan katsomaan, että oliko siellä sittekin niitä halkoja,
mutta hän ei kehdannut ja vuodetta kohennellessaan hän sitten itsekseen
vihaisesti tuiskahti:

-- Eikö niillä nyt enää halkosuojia ole, kun niitä mökkiläisten
navetoihin ajetaan!

Mutta heti sen sanottuaan alkoi häntä hävettää ja tuntua siltä, että
Mikko on nostanut tuuheat kulmakarvansa ylös ja pienillä harmailla
silmillään katsoo häneen kuin kysyäkseen, että onko se tuo Matleena
ainoankin järkivähänsä menettänyt. Hän ei uskaltanut kääntyä Mikkoon
päin, vaan kohenteli yhä vuodetta, vaikka se oli jo aikoja valmis.
Mutta pitkän äänettömyyden perästä mutisi Mikko, Matleenan pörhistäessä
korviaan:

-- Hyvällä tuulella se sattui isäntä olemaan... päivä vain olla kesällä
niityllä puolesta syllästä koivuhalkoja...

Se oli Mikon selitys siitä, että kun hän isännän kanssa
halonhakkuutiliä tehdessään oli maininnut jotakin siitä, kuinka se
Matleena niiden risujensa kanssa aina tuskailee ja halkoja haluaa,
isäntä oli hänelle kesätyötä vastaan luvannut metsässä olevan
pinonjäännöksen, jos Mikko talon hevosella tahtoo sen kotiinsa
noutaa. Matleena ymmärsi nyt asianlaidan ja jotain sellaistahan
hän oli salakähmää aavistellutkin, vaikkei ollut uskaltanut oikein
itselleenkään tunnustaa. Nyt täyteen varmuuteen päästyään läikähti
hänen sisällään riemukas tunne siitä, että navetassa on hänen varalleen
puoli syltää koivuhalkoja. Hänen teki mieli sanoa Mikolle jotakin
ystävällistä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja ja muutoinkin se
olisi tuntunut kovin oudolta. Ja niin he enempää puhumatta paneusivat
levolle. Matleenan ajatukset työskentelivät vielä kauan noissa
koivuhaloissa ja uneen päästyäänkin näki hän vielä, milloin leveänä
virtana hänen ohitseen romisevan kuivia halkoja, niin että reunoistaan
irtauneet hasuiset tuohet vilisivät ja kahahtelivat, milloin niitä
taas pystyvalkeana humisten pesässä paloi, ratisi ja räiskyi ja hänen
kuontaloonsa singahti sieltä vihainen paukku, että kuontalo hulmahti
liekkeihin... Aamulla oli Matleena kahden vaiheilla, noutaisiko hän
niitä halkoja vai polttaisiko ensin loukossa olevat risut, jotka hän
eilen oli siihen kuivamaan kantanut. Hän päätti polttaa ensin risut ja
sitten iltapäivällä vasta laittaa haloista oikein komean pystyvalkean.
Iltahämärissä hän sitten lähti ulos puita hakemaan. Navetassa
halkokasan vieressä seisoessaan alkoi hänestä kuitenkin tuntua, että
jos hän nyt latoo itselleen sylyyksen, niin tuohon pieneen pinoon
tulee heti tuntuva kolo ja niin ne hupenevat olemattomiin, ennenkuin
talvikaan kerkeää loppua. Tuohta niistä voisi sentään sytöksi kiskoa,
mutta ennenkuin hän kerkesi aiettaan toteuttaa, tuli mieleen, että jos
niistä aina risujen sytöksi tuohta kiskoo, niin paljaiksi nylettyinä
näyttävät ne kovin ikäviltä eivätkä sitten syty niin vehmaasti kuin
tuohellisina. Ja niin meni hän ulos, sulki huolellisesti navetanoven ja
kokosi risuja helmaansa. Niitä palamaan oukatessaan ja puhallellessaan
oli hänellä koko ajan lohdutuksena, että voi hän koivuisia halkojakin
pistää pesään milloin vain tahtoo.

Mutta Matleena ei tahtonut niitä pistää pesään koko talvena. Hän
ajatteli aina, että kylläpä ne sen vertaiset kerkeää vielä moneenkin
kertaan polttaa ja hyvätpä ovat säästymässä vastaiseksikin. Niin hän
koko lopputalven poltteli syksyllä metsästä kokoiltuja risuja ja
liekoja, tuskaili niiden kanssa ja puhalteli huulet torvella niinkuin
ennenkin vuosien mennessä. Mutta tuo alituinen kohenteleminen ja
puhaltaminen tuntui nyt keveämmältä, kun sitä tehdessään aina saattoi
ajatella, että onhan niitä hyviä halkojakin, jos vain tahtoo polttaa.

Niin tuli kesä ja silloinhan ei suuresti puita tarvittu ja mitä
keittämiseen tarvitsi, ne kokosi Matleena metsästä. Navetan oven piti
hän lukittuna ja kun hän kerran sateella katsomaan mennessään huomasi,
että katto halkokasan kohdalta vuoti, siirteli hän halot toiseen
nurkkaan, jossa katto näytti ehyeltä. Kerran oikein rankalla sateella
sekin nurkka rupesi vuotamaan ja silloin sijoitti hän halot taas uuteen
kohtaan.

Kesällä oli Mikko enimmiten poissa kotoa, töissä kylän taloissa.
Matleenan jalkoja oli vanha kolotus alkanut vaivata ja lisäksi tuli
hengenahdistus, ettei hän kyennyt edes niitylle haravaa liikuttelemaan.
Loppukesällä alkoi hengenahdistus yltyä, niin että hänen täytyi lähteä
toiselle kylälle itseään hierottamaan. Hänen sillä retkellä ollessaan
tuli monipäiväinen sade ja Matleenaa alkoi kovin huolettaa, että
navetankatto pitkällisestä vedentulosta on alkanut siltäkin kohtaa
vuotaa, johon hän viimeksi halot siirsi. Vaikka hieroja selitti, että
rinnanalussuonia olisi vielä välttämättä pehmiteltävä, ei Matleena
saanut enää rauhaa, vaan lähti kotiin. Päällimmäinen hame pään yli
suojaksi vedettynä hän kumaraisena astella kytkytteli sohjuista
maantietä ja kun hän lopen väsyneenä viimein ehti kotiin, meni hän
suoraan navettaan ja alkoi kädellään tunnustellen tutkia päällimmäisiä
halkoja, olivatko ne kastuneet. Ja vasta sitten hän rauhoittui, kun
huomasi puut kuiviksi ja ettei katostakaan sillä kohdalla vesinolppuja
tippunut.

Syksypuoleen paheni Matleenan hengenahdistus yhä ja tuon hierojasta
paluun jälkeen alkoi jalkojakin ankarammin kolottaa. Eräänä aamuna
syyskuun lopussa ei hän enää tuntenut jaksavansa ylös nousta. Hän
ilmoitti sen itsekseen puhumalla Mikolle ja tämä lähti ulos puita
noutamaan, saadakseen tulta pesään ja voidakseen einettä valmistaa.
Mutta Mikon viipyessä ulkona, alkoi Matleenaa yhtäkkiä pelottaa, että
nyt se Mikko kantaa niitä halkoja sieltä tupaan ja niistä virittää
tulen, vaikka hän oli ajatellut vasta paljon syksympänä, siinä kekrin
tienoissa, ruveta niitä polttamaan. Hän oli näkevinään, kuinka Mikko
navetassa latoo niitä pitkälle käsivarrelleen ja miten siitä pieneen
pinoon syntyy kovin suuri kolo. Hänen tuli hyvin paha olla ja hän
olisi mielellään lähtenyt kieltämään, mutta ei tuntunut jaksavan
vuoteesta liikkua. Ja kyllä se Mikko olikin ajattelematon, semmoinen
mistään piittaamaton tohkero ja nyt se siellä pinolla tongosteli kuin
porsas perunamaan kimpussa! Levotonna ja tuskaisena tähysti hän ovea
ja kun se viimeinkin aukeni ja Mikko puusylyyksen kanssa syrjittäin
sisään tunkeusi, helpotti Matleenan mieltä, niin että täytyi oikein
syvään hengähtää, sillä Mikolla olikin sylissään navetan seinustalta
kokoiltuja puita. Kiitollisuutensa osoitukseksi neuvoi Matleena, missä
tulitikkulaatikko oli ja tästä kummastuneena loi Mikko, puut lattialle
romautettuaan, pienet silmänsä Matleenaan, ikäänkuin arvellen, etteivät
Matleenan asiat nähtävästi enää olleet oikealla tolalla.

Kun Matleena ei seuraavanakaan aamuna jaksanut ylös nousta, sanoi hän,
kun Mikko oli laittanut tulen pesään, ettei hänestä taida enää koskaan
olla ylösnousijaksi. Kun Mikko ei mitään puhunut, katsoi vain pesään ja
välistä korjasi puita padan alla, lisäsi Matleena: -- Eläkä heitä nyt
huoli kovin niitä halkoja haaskata... onhan tässä vielä syksyä...

Ja ensi kerran pitkistä ajoista vastasi Mikko suoraan Matleenalle ja
ilman pitemmittä vaitioloitta:

-- Mitäpäs minä heistä nyt...




ESIRUKOUS


Vihreiden, leudossa kesätuulessa huojuvain niittyjen ja vehmasta
viljaa työntäväin peltojen keskellä makasivat pienen torpan harmajat
ja harvalukuiset rakennukset. Ne näyttivät kuin omaa mataluuttaan
häveten siihen viljapeltojen siimekseen hiipineen, uskaltaen ainoastaan
vaatimattomat päätynsä kohottaa korkeana lainehtivan ruislaihon
yli. Asuinrakennuksen matala kivijalka oli vajonnut näkymättömiin
pehmeäperäiseen maahan ja alimmat seinähirret olivat pullistuneet
ulospäin, josta syystä samearuutuisten akkunain kynnykset olivat
melkein maan tasalla. Rakennukseen kuului neliskulmainen tupa, josta
melkein neljännen osan otti ovinurkassa oleva uuni, yhtä suuri kamari
tuvan perässä sekä vastakkaisessa päässä porstua ja sen rinnalla toinen
pienempi kamari.

Isommassa kamarissa, joka oli torpan vanhusten hallussa, oli kaksi
akkunaa, toinen pihalle päin, toinen päätyseinässä. Seinänvierustalla
akkunain takana kasvoi takkiaispensaita, jotka mataloista akkunoista
kurkistelivat kamariin ja niiden laajojen lehtien läpi siilautuen
lankesi päivänvalo vihertävänä leveille ja rosoisille lattialankuille.
Toisessa ovinurkassa oli leveä ja matala sänky, jossa likaisen-harmaan
villapeitteen alla makasi torpan ukkovanhus, keltatautia sairastava
Juho-vaari. Hänen kalju päänsä keltaisen-ruskeine, laihoine ja leveine
kasvoineen, joihin vuosikausien hiljalleen hivuttavat tuskat olivat
kalunneet syvän kärsimysten leiman, lepäsi litteäksi painuneella
tyynyllä, jonka ruutukas päällinen oli hiestä nuhraantunut. Hänen
suuret ja kuhmuiset kätensä, joiden voimalla hän neljänkymmenen
vuoden kuluessa oli torpan maita kurissa pitänyt, lepäsivät raukeina
peitteellä. Silmät, joiden kellertäviä valkuaisia suonet kirjavina
risteilivät, tähtäsivät kohtisuoraa eteensä, savustuneen katon ja
peräakkunan väliseen seinänosaan ja niissä kuvastui syvä nöyryyden ja
kärsimyksiin alistumisen ilme. Mutta kun hänelle tuli yskäkohtaus,
ummisti hän silmänsä ja vetäsi kädet rinnalleen, jossa alkoi särähdellä
ja korista. Silloin riensi saapuville hänen vaimonsa, pieni, laiha ja
kipeäsilmäinen Kaisa-muori, jonka liikkeissä ja koko olennossa oli
hiljainen nöyryyden leima. Hän auttoi sairaan rynkämöisilleen, että
tämä saattoi sylkeä vuoteen vieressä olevaan törppöön, josta katkottuja
kuusenhavuja pisti esiin. Kun ysköksien sylkeminen oli vaivalla loppuun
suoritettu, auttoi Kaisa sairaan taas hellävaroen pitkälleen entiseen
asentoon. Raskaasti huoahtaen laski Juho päänsä tyynyn hikiseen
syvennykseen ja alkoi puoliääneen valittaa, kun liikkumisen takia
kolotus oikeassa kylessä taas rupesi vihlovasti jomottamaan. Kaisa
siveli kädellään tuota kolottavaa kylkeä ja istuutui sitten sängyn
jalkapäähän, josta hän, toinen käsi vielä Juhon kipeällä, kylellä,
säälien katseli kärsivää miestään, aivan niinkuin hän oli tehnyt
lukemattomia kertoja ennenkin noiden pitkien sairausvuosien kuluessa.

Juho oli jo kahdeksannellakuudetta ikävuodellaan ja vuoteen hyvinä tuli
hän ensi syksynä olleeksi viisi vuotta. Ollessaan talon suopellolla
kylmillä syyssateilla ojaa kaivamassa, oli hän pahasti vilustunut
ja siitä sai hän pitkittyvän vilutaudin, mikä pakoitti yhtä perää
vuoteessa olemaan. Vilutauti kehittyi sitten ajanoloon keltataudiksi,
joka vitkaan hivutti sitkistynyttä ruumista ja kypsytti kärsivää
sairasta kuolemalle, mikä jo vuosikausia oli ollut Juhon ainoana
pelastuksen toivona, sittenkuin hyvien ihmisten neuvomat monet
lääkkeet, hoitotavat ja taiat olivat osoittautuneet tehottomiksi.
Juholla oli Kaisan kanssa ollut yksitoista lasta, niistä kolme kuollut
jo varhain. Vanhin poika, joka oli naimisissa, oli isän kitumaan
ruvettua ottanut torpan haltuunsa, mutta muut lapset olivat niinkuin
tuulen lennättelemät kasvinsiemenet hajonneet kaiken maailman teille ja
niin Juho ja Kaisa olivat jääneet pienen torpan matalaan peräkamariin
kuin kaksi kuivettunutta siemenkoteroa, jotka iltatuulen käydessä
oksallaan murheellisesti keinuvat ja odottavat sitä voimallisempaa
tuulenpuuskausta, joka heidät pudistaisi alas ja päästäisi lepäämään
maaemon helmassa.

Juhon ja Kaisan miniä, torpan nykyinen emäntä, oli pieni,
mustasilmäinen ja tiuskea vaimo, joka useinkin kouraantuntuvasti
osoitti kyllästymistään appensa pitkälliseen sairauteen ja sai
nöyryydellä osansa kantavan Kaisa-muorin monasti vuodattamaan katkeria
kyyneleitä nuoren polven jumalattomuudesta. Viime kevännä oli Juhon
tauti tehnyt jonkunlaisen käänteen ja alkanut tehdä kiinteämpää työtä
kuoleman jouduttamiseksi, ikäänkuin sairaan siihenastiset kärsimykset
olisivatkin olleet vain alustavia valmisteluja. Ihon väri oli alkanut
keltaisesta muuttua ruskeaksi, kylkiluiden alla alkanut kalvavammin
jomottaa ja ruokahalu loppunut aivan tyyten. Sen johdosta olivat Kaisan
ja miniän välit kiristyneet entistäänkin kiinteämmälle ja melkein joka
päivä sai jälkimmäinen edellisen kipeät silmät kyyneleitä tihkumaan.

Kun Juho ei koko pitkänä päivänä ollut saattanut mitään suuhunsa
panna, juolahti Kaisan mieleen valmistaa Juholle pieni yllätys:
keittää kaikessa salaisuudessa voipuuroa, sillä sitä Juho oli kaiken
elämänsä ajan pitänyt parhaimpana mahdollisena herkkuna, vaikkei sitä
ollut usein kannattanutkaan keittää. Juhon sairauden aikanakaan sitä
ei oltu keitetty kuin kolmasti, ja viime kerrastakin oli jo kulunut
yli puoli vuotta. Olisihan sitä Kaisa tietysti useamminkin Juholle
keittänyt, vaikka joka päivä, mutta hän ei uskaltanut miniältä pyytää
siihen tarvittavaa voita eikä naapureiltakaan kehdannut anoa, kun ei
ollut koskaan tottunut kerjäämään. Mutta nyt rohkaisi Kaisa itsensä,
meni miniän luo kesantopellolle, jossa tämä sukkaa kutoen vartioksi
piennarnurmea järsivää lehmää ja esitti pyyntönsä. Nöyrästi selitti
hän pyyntönsä vakuudeksi, kuinka sairas ei koko päivänä ole saattanut
mitään syötävää ottaa, joten hänellä tuli mieleen koettaa sille edes
vähän voipuuroa jalkapannussa keittää. Mutta miniä tokasi ylpeästi
vastaan, ettei heillä kannata voita puuroihin haaskata ja jollei
sairas kerran saata tavallista ruokaa syödä, niin ei hän sille mitään
voi. Silloin Kaisa rupesi hiljaisella äänellä nuhtelemaan miniäänsä
sydämettömyydestä appeansa kohtaan, joka jumalansanan mukaisesti oli
hänelle isän sijainen. Miniä närkästyi tästä kovin ja sanoi, että vaari
olisi jo aikoja sitten saanut kuolla pois ihmisten vastuksilta. Nyt
suuttui Kaisakin ja sanoi miniäänsä jumalattomimmaksi sydämiköksi,
mitä hän ikinä oli nähnyt, ratkesi sitten itkuun ja lähti pois. Mutta
miniä, joka kiihdyksissään oli tempaissut yhden sukkapuikoistaan ulos
täyteen kudotusta silmärivistä ja suuttui siitä vielä enemmän, huusi
kiukuissaan Kaisan perään kovin rumia sanoja siitä mokomasta äijän
kyöpelistä, joka iän kaiken aikoo siellä pöksänsä nurkassa mädätä.

Kiihtyneenä ja yhä itkien tuli Kaisa sairaan kamariin ja käheällä
äänellä, vaivoin sanoja takeltavasta kurkustaan saaden, nuhteli Juho
vaimoaan siitä, että oli taas hänen tähtensä riitoihin antautunut,
sillä eihän hänellä ollut mitään hätää, kyllähän Jumala hänet nyt jo
pian pois korjaa, kun he vain vähän aikaa vielä jaksaisivat odottaa.
Kaisa jäi kyyneleet kuivattuaan pää kallellaan ja mitään Juhon
nuhteisiin vastaamatta katsomaan miestään. Ja kun hän siinä katseli
tuota entisen rotevan Juhonsa haamua, joka taudin kaluamana makasi
siinä samalla tilalla jo viidettä vuotta, nuo suuriksi laajenneet,
kellertävät silmät tuskanilmeineen yhä kiinnitettyinä sinne akkunan
ja katon väliseen seinään, vettyivät Kaisan silmät taasen ja hänen
sydämensä nousi uudelleen kapinaan miniän tylyyttä vastaan. Ja siinä
tuli hänen mieleensä asia, jota hän oli joskus ennenkin miettinyt,
nimittäin pyytää Juhon puolesta toimitettavaksi esirukous kirkossa.
Hän ei ollut hennonut siitä Juholle puhua eikä ollut rohjennut omiin
nimiinsäkään lähteä pappilaan asiaa toimittamaan, sillä hänestä oli
tuntunut se liian suuremmoiselta, että heidän köyhien ja mitättömäin
ihmisten puolesta jumalanpalvelukseen kokoontunut seurakunta
ryhtyisi rukoilemaan. Mutta nyt, kun hän tunsi olevansa hiukan
nousuluonnolla, päätti Kaisa tehdä asiasta toden, sillä parastahan
olisi, että Jumala jo pian kutsuisi Juhon luokseen, pois täältä
tylyjen omaisten vastuksilta. Ei hän sentään hennonut Juholle aiettaan
nytkään ilmoittaa, vaan lähti omalla vastuullaan pappilaan ja pyysi
kirkkoherran ensi sunnuntaina kirkossa rukoilemaan hänen kauan vuoteen
hyvinä kituneen miehensä puolesta. Mutta seuraavana päivänä, kun Kaisa
oli jo täysin ehtinyt tyyntyä, alkoi hän tuntea hiukan kuin katumusta
siitä, että sittenkin oli omin lupinsa käynyt esirukousta pyytämässä.
Ja kuta lähemmäs sunnuntai ehti, sitä levottomammaksi tunsi Kaisa
itsensä. Monta kertaa istui hän Juhon sängynreunalle siinä päätöksessä,
että hän nyt ottaa sen puheeksi ja ilmoittaa Juhollekin, mutta ei
sentään saattanut puhua, vaikka sanat jo valmiina kielellä pyörivät.
Sunnuntaiaamuna oli hän kauan kahden vaiheilla, mennäkö kirkkoon vai ei
ja mennäkö vieläkään Juholle ilmoittamatta, mitä siellä kirkossa tänään
tapahtuu. Lopuksi hän päätti, että hän menee, mutta Juholle hän ei
saanut asiasta puhuneeksi.

Kirkkoon tultuaan kyykähti Kaisa tyhjään ovipenkkiin, seinää tukevan
jykeän hirsipilarin suojaan ja painoi päänsä hartaaseen rukoukseen.
Kun saarna läheni loppuaan, alkoi hänen sydämensä aivan kuuluvasti
jyskiä, sillä kohta oli saarnatuolin korkeudesta kaikuva juhlallinen
rukous Juhon puolesta ja häntä alkoi taas kummasti peloittaa, että ne
nuo kirkossa istuvat seurakuntalaiset kovin närkästyvät kuullessaan,
että nyt muka Rehulan Juhonkin puolesta kirkossa rukoillaan. Saarna
loppui ja Kaisan levottomuus ja pelko yhä kasvoivat. Kun rukous
esivallan puolesta oli loppunut, tuntui sitä seurannut lyhyt
äänettömyys Kaisasta hirveän pitkältä ja tuskalliselta ja kun se
vihdoin loppui ja saarnatuolista juhlallisesti kaikui: "Sulkekaamme
yhteisiin rukouksiimme pitkällistä tautia sairastava ja kuoleman
kanssa kamppaileva lähimmäisemme, torpan vanhus Juho Rehula!" säpsähti
Kaisa hirveästi ja kyyristyi penkissään vieläkin alemmas. Kädet
ristissä otsan alla koki hän hiljaa supattaen toistaa saarnatuolista
vakavalla hartaudella lausuttuja sanoja: "Laupias Jumala, tee hänen
kärsimisellensä sellainen loppu, joka tulee sinun pyhälle nimelles
kunniaksi ja hänen kuolemattomalle sielullensa iankaikkiseksi
autuudeksi!"

Vaikka pappi luki jo toisia rukouksia, toisteli Kaisa hätäisesti
mielessään yhä noita sanoja: "Laupias Jumata tee hänen kärsimisellensä
j.n.e." Vasta kun urut alkoivat soida, lakkasi hän siitä ja rauhoittui
jonkun verran, mutta ei rohjennut vielä päätään käsien varasta
nostaa, sillä hänestä tuntui väkisinkin siltä, että kaikki sillä
risteyksellä istujat ovat kääntäneet päänsä ja katsovat häneen. Mutta
urkujen leveä ja juhlallinen sävelvirta johti hänen mielikuvituksensa
vähitellen toisaalle. Hän alkoi kuunnella ja mielessään seurata,
kuinka nuo uruista ulos huokuvat mahtavat sävelaallot laajenivat
ympäri avaran kirkon, kimmahtivat seinistä takaisin ja kokoontuivat
taas yhteen, alkaen valtavana patsaana kohota korkeaa lakea kohti.
Kaisa värisi pyhästä liikutuksesta ja seurasi yhä mukana, kun nuo
valtavat sävelaallot pehmoisesti hymisten kohosivat yhä korkeammalle ja
korkeammalle, ja niiden mukana seurasi tuo seurakunnan esirukous. Sinne
ylös taivaan pyörryttävään korkeuteen se sävelten saattamana kohosi ja
siellä, pyhässä kirkkaudessa istui valtaistuimellaan vanhurskas Jumala
ja siipien havinalla ympäröi hänen istuintaan enkelien lauma. Ja kun
esirukous ehti Jumalan eteen, viittasi hän luokseen yhden enkeleistään
ja sanoi: "Juho Rehula on jo tarpeeksi kärsinyt, mene ja vapauta hänet
vaivoistaan!"

Siinä samassa asennossa yhä istuessaan ja liikutuksesta nyyhkiessään
tuntui Kaisasta, että näin kaikki oli tapahtunut ja hetkisen päästä hän
oli aivan, varma, että juuri niin oli täytynytkin tapahtua. Silloin
valtasi hänet uusi, vapisuttava pelko ja oman vähäpätöisyytensä tunto:
hän oli rohjennut toimittaa ei ainoastaan seurakunnan miehensä puolesta
rukoilemaan, vaan pyhät taivaan vallatkin saanut saman asian takia
liikkeelle! Ja niin vapisutti suuri pelko hänen sydäntään ja kun urut
virren loppua hymisivät, hiipi hän hiljaa ovelle, raotti varovasti
suuria kaksoisovia ja pujahti ulos.

Päästyään kirkonkylän ulkopuolelle, niittyjen halki kotiin johtavalle
polulle, riisui hän kengät jaloistaan, kohotti hameenhelmustan ylös ja
alkoi sakeaan astuen rientää kotia kohti. Siinä nurmipeltojen apilaisia
pientaria pitkin luikertelevaa jalkapolkua astellessaan jysähti hänellä
sitten yhtäkkiä mieleen, että tokko hän Juhoa enää elävänä tapaakaan.
Ensi aluksi hän tuon seikan mieleen johtuessa säikähti niin, että oli
aivan raukeaksi käydä. Mutta hän tahtoi vielä nähdä Juhon, muutoinhan
hän itsekin kuolisi pelkästä surusta ja itsesoimausten painosta ja tuo
kiinteä halu ehtiä vielä näkemään Juhoa elävänä, antoi hänelle uutta
voimaa rientää edelleen. Ja niin hän kaksinkertaisessa syyllisyyden
tunnossa, raskaasti hengittäen ja karvaita paloja ehtimiseen alas
nieleskellen, puolijuoksua harppaili eteenpäin ja hänestä tuntui siinä
olevan kysymyksessä jonkunlainen kilpajuoksu hänen ja taivaallisen
sanansaattajan välillä, kumpiko heistä ennen ehtii sairasvuoteellaan
makaavan ja mitään aavistamattoman Juhon luo.

Ehdittyään kotiin pysähtyi Kaisa hetkiseksi tupaan ja kuunteli
heristetyin korvin, kuuluisiko kamarista mitään, mikä ilmaisisi Juhon
vielä elävän. Mutta kun hän ei kuullut muuta kuin kärpästen surinaa,
omain korvainsa sointia ja sydämensä hätääntynyttä sylkytystä, rohkaisi
hän lopulta itsensä ja astui päättävästi kamariin. Suuri ilon humaus
valahti hänen olemuksensa yli, kun hän näki Juhon makaavan vuoteessa
ennallaan. Ja Juhonkin kuihtuneita kasvoja sivusi vaisu ilon hohde,
kun hän näki Kaisan kamariin astuvan. Sisällä huoneissa ja ulkona
luonnossa hymisi täydellinen sunnuntairauha. Aurinko paistoi täydeltä
terää puolipäivän korkeudestaan ja muodosti puhtaaksi pestylle
kamarinlattialle, johon oli nuoren kuusen pehmoisia ja tuoksuvia
lehviä siroteltu, akkunanmuotoisen valolaikan, jossa himmeinä varjoina
kuvastuivat akkunan-takaiset takkiaisen lehdet. Kärpäset surisivat
iloisesti, napsahtelivat ruutuja vasten ja sekavana sikermänä
tappelivat pöydällä olevista leivänmurenista. Kamarin ja tuvan
ovet olivat selkosen selällään, niistä leyhyi sisään lieto, tuskin
huomattava ilmanleyhkä ja kamariin saattoi helposti kuulla pihalla
kuukkailevan kukon ja kanan vuorotellen päästämän tyytyväisyyden
kumautuksen. Juho makasi uudessa, valkoisessa paidassaan, jonka Kaisa
aamulla oli hänelle muuttanut, suorin, peitteen päälle ojennetuin käsin
vuoteessaan ja näytti kuin tuskatkin olisivat lepopäivän hartaaseen
tunnelmaan hiuenneet ja jättäneet kärsivän potilaan hetkeksi rauhaan.

Kaisa istui tuolille peräakkunan pieleen ja hän tunsi olonsa kovin
hyväksi. Ja rauhallisin mielin alkoi hän tehdä Juholle selkoa saarnan
sisällyksestä. Mutta kun hän pääsi saarnakuvauksensa loppuun, tuli
se rukouskin mieleen ja siinä katsellessaan tuon paljon kärsineen
miehensä muotoa, josta joka ainoa ryppy ja piirre oli hänelle niin
perin tuttu, tuli hän ajatelleeksi, että tuossa se raukka niin nöyränä,
ja vilpitönnä makaa eikä tiedä tämän taivaallista siitä, että suuret
ja mahtavat vallat ovat hänen tähtensä liikkeelle lähteneet. Kaisan
suupielissä alkoi hänen näin ajatellessaan omituisesti nytkiä ja
yhtäkkiä lähti hän, ettei Juho mitään huomaisi, ulos ja pyörähti tuvan
taakse, jossa hän kyykähti nurmikkoon istumaan ja herahti haikeaan
itkuun...

Maanantaita vasten yöllä tuli säänmuutos. Ilmat muuttuivat koleiksi ja
sateisiksi ja sitä kesti aina loppuviikolle. Ja säänmuutoksen mukana
palasivat lepopäivää pitäneet tuskatkin Juhon loppuaan kohti riutuvaan
ruumiiseen ja alkoivat kuin levosta vahvistuneina kaksinkertaisella
vimmalla työtään jatkaa. Raatelevat yskäkohtaukset uudistuivat
tiheämpään ja ne panivat loppuun kuluneet voimat niin suurelle
koetukselle, että sairas niiden jälkeen aina oli hetken kuin kuollut.
Kolotus kylessä paheni ja ruokaa ei saattanut enää missään muodossa
ottaa, ainoastaan vettä toisinaan hiukan maistaa. Hellemmin kuin
koskaan ennen ja enää hetkeksikään Juhon vuoteen ääreltä poistumatta
hoiteli häntä Kaisa ja koki kaikkensa tehdä tuskien lievittämiseksi.

Tiistaina meni Juho kahden yskäkohtauksen lomassa hetkiseksi
unenhorroksiin ja kun hän siitä taas havahtui, alkoi hän vaivaloisin
sanoin jutella Kaisalle, että kyllä hän ei enää ensi sunnuntaita
näe, että nyt on loppu vihdoinkin lähellä ja hänen kuihtuneissa
kasvoissaankin oli Kaisa huomaavinaan riemuitsevan varmuuden
pian saapuvasta kuolemasta. Kaisan tuli kovin paha olla ja kauan
taisteltuaan kysyi hän arasti Juholta, mistä hän niin varmaan tiesi
tällä viikolla kuolevansa. Mutta vaisusti hymyillen ilmoitti Juho, että
se hänestä vain siltä tuntui.

Perjantaina alkoivat koko viikon kestäneet rankat ja kylmät sateet
heiketä, yksittäisiä sadekuuroja enää vain kiiteli kuin keveitä
ratsuparvia ympäri taivasta. Mutta viimeisissä kipunoissaan hiipui
Juhonkin elämä ja vuosikausia kestäneiden tuskain korventelemaan
ruumiiseen kahlehdittu henki läheni vapautuksensa hetkeä. Kaisa huomasi
lopun olevan käsissä ja saattoi sanan pariin naapurimökkiin. Sieltä
tuli kaksi vanhaa vaimoihmistä sairaan lopulle ja ulkosalta saapuivat
lisäksi poika ja miniä. Juho katsoi Kaisaa silmiin ja hänen huulensa
liikkuivat kuin aikeessa jotain sanoa. Kaisa kumartui lähemmäs ja sai
selville, että Juho pyysi veisattavaksi jonkun virren. Vaimot hakivat
esille virsikirjan ja hetken kuiskailtuaan ja kirjaa selailtuaan
alkoivat he vanhoin, särisevin äänin veisata: "Mä nukun haavoin
Kristuksen". Kaisa istui sängyn reunalla ja rievulla vilvoitteli Juhon
hikoavia ohimoita. Sadekuuro kulki ohi ja pieksi raskailla pisaroillaan
puitteissaan rämiseviä ruutuja. Kun virsi loppui, jäivät vaimot
punertavin nenävarsin, kädet helmalla katsomaan sairasta, joka sammuvin
silmin kamppaili lopulleen lientyvissä tuskissa, kuoleman ratkoessa
poikki viimeisiä elämään sitovia jänteitä... Viime kerran laskeusi
korahteleva rinta, mutta ei noussut enää, sillä siuhahtaen kuin
riemuaan tulkiten pakeni sieltä ulos viimeinen huokaus. Kaisa ummisti
kuolleen silmät ja istui sitten vuoteen viereen jakkaralle, veti huivin
silmilleen ja hyrisi hiljaisessa itkussa. Ja siinä itkiessään oli hän
selvästi näkevinään, kuinka taivaallinen käskynhaltija, joka oli tullut
herransa käskyä täyttämään, viivähti vielä vuoteen päässä ja katsoi
häneen ja sen vakavassa katseessa oli syyttävä ilme...

Mutta sadekuuro riensi edelleen, pisarat lakkasivat ruutuja
pommittamasta ja lännen maille painuva päivänruhtinas lähetti
poistuessaan kyynelöivälle luomakunnalle siunaavan tervehdyksensä.
Piha-akkunan ruutuihin jääneissä vesipisaroissa taittuen lankesivat
sen säteet rusottavina kamarin tummalle seinälle. Ja kun Kaisa vihdoin
uskalsi päänsä kohottaa ja näki nuo rusottavat säteet, sykähti
hänen sydämessään hiljainen kiitos ja hänestä oli kuin taivaallinen
sanansaattaja olisi Juhon kanssa tuossa valovirrassa juuri poistunut ja
hänelle mennessään kuiskannut: "Rauha sinullekin!"




JÄNGÄLLÄ


Tasaisena ja toivottomana ulottuu lumen peittämä jänkä silmän
kantamattomiin. Ainoana vaihteluna ovat harvassa kasvavat
vaivaismännyt, joista niistäkin ovat toiset kinoksiin melkein
umpeen peittyneet. Kuin viivottimella vedettynä kulkee jängän halki
kapeana suikaleena maantie. Tuuli vinkuu aavikolla vihlovasti
kuin yksinäisyyttään valittaen ja kun se tiellään kohtaa noita
puolikuivuneita männyn kääkkyröitä, puistelee ja reutoo se niitä,
vaikka ne nöyrästi kumartelevat harvaoksaisia latvojaan oikeaan
ja vasempaan. Ja kun se on jättänyt männyt rauhaan, laskeutuu se
maanrajaan ja tonkasee ilmoille sakean lumiryöpyn, jota vinkuen,
vihellellen ja ilkamoiden kiidättää pitkin jänkää.

Lyhyt talvipäivä alkaa hämärtyä illaksi. Mutta maantiellä, jolla tuisku
on tienuran melkein umpeen syytänyt, näkyy sentään muuan kulkija
liikkuvan. Se on yksinäinen jalkamies, joka siinä kumaraisena ja
puolisääreen lumessa kahlaten ponnistelee kohti jängän toista laitaa.
Miehellä, joka on laiha ja hinterä, on tällaista säätä ja tällaista
taivalta vastaan kovin huonot vaatteet päällään. Housut ovat repaleiset
ja ohkainen takkikulu samoin. Kaulan ympäri on pariin kertaan kietaistu
likainen ja alkuperäisestä värikirjavuudestaan vieraantunut villahuivi
ja sen päälle on takinkaulus kohotettu pystyyn. Päässä on hänellä
syvälle korvien yli vedettynä karvalakki, jonka saumat ovat pahoin
ratkeilleet. Lakinreunan alta näkyy laihat kasvot, joilla parransänki
rehoittaa omassa vapaudessaan ja silmät, jotka viima on vetisiksi ja
tihruisiksi puhaltanut.

Hän on työtön kulkuri, joita talvisaikana liikkuu lukuisasti pohjan
perillä. Rahatonna ja nälkäisenä ponnistaa hän aution jängän halki
kohti kaukana olevaa kirkonkylää.

Varsinaista työtä hänellä ei sitten kesätöiden loputtua ole ollut.
Tukinuiton jälkeen on hän ollut maatöissä taloloissa siellä ja täällä,
mutta talven tultua on työnsaanti ollut kovin vähäistä ja sekin vähä
sattuman varassa. Kuin takkuinen kulkukoira sitä on saanut talvenselkää
katkaista, syöden milloin on saanut ja nähden nälkää milloin ei ole
saanut.

Kovin ahdistaa nytkin nälkä, kylmästä puhumattakaan. Eihän se nälkä
hänelle mikään outo vieras ollut, mutta veti se toisinaan sentään
mielialan kovin karmeaksi. Eikä ollut tiedossa, missä ja miten
saada nytkin nälkänsä sammutetuksi ja mihin saada päänsä lepoon
kallistetuksi. Väkisinkin siinä muistuu mieleen kesäiset tienestit
tukkijoella ja sisimmässään tuntee hän katumuksen tapaista, että
antoi silloin säästöjensä kurkusta alas painua. "On sitä ihmistä, kun
juopas muutamassa päivässä viikkojen ja kuukausien tienestit", alkaa
hän itseään soimata. "Mutta olihan se elämää silloin: päiväkaudet
pörräiltiin läikähtelevällä päällä, reuhattiin iloisessa hummauksessa
huomisesta surematta. Silloin sitä juotiin ja pelattiin ja tapeltiin...
Ihan viimeiset vaaterikamatkin silloin pantiin menemään, vaihdettiin
viinaan tai pelattiin pois... Oli se elämää!"

Hetkisen niillä voi noilla muistoilla mieltään lämmittää, mutta vain
hetkisen. Hiukavaa näläntunnetta ne eivät riitä karkoittamaan. Sen
masentavammaksi tuntee hän vain tilansa, kun nälkä ja kylmä ja myrskyn
vonkuna hänet todellisuuteen havauttavat. "Olisi taas vyötä kiristää",
päättelee hän, mutta muistaakin samalla, ettei hänellä semmoista
olekaan, sillä eilen möi hän sen viidestäkolmatta pennistä muutaman
talon rengille ja sai siten syödä vatsansa täyteen. Rengiltä oli hän
sitten saanut nuoranpätkän kaupanpäällisiksi ja sillä kiinnittänyt
housunsa. Mutta nuora painoi kovin nivusia, ettei lujemmalle solmimista
voinut ajatellakaan.

Saman kohtalon alaiseksi kuin vyö olivat jo aikoja ennen joutuneet
vähänkin arvokkaammat esineet. Kesällä hankitut hyvät anturasaappaat
olivat vaihtuneet pieksuihin, jotka nekin vuorostaan olivat vaihtuneet
vanhoihin, paikkaisiin ja rajottuneisiin jalkineihin. Saman
kehitysasteikon läpi olivat kulkeneet kaikki muutkin puvuston osat.
Viimeinen oli tuppivyö ja nyt ei ollut enää mitään, jolla voisi toivoa
penniäkään saavansa.

Lunta ryöpyttävä tuuli tuntuu vain kiihtyvän. Se saa välistä
kuin raivokohtauksen ja ravistelee kiukkuisesti noita vaivaisia
männynkääkkyröitä sekä pelmauttaa tuolla ja täällä ilmoille sakeita
lumipilviä, ettei tahdo käden pituutta eteensä nähdä. Tiekin käypi
yhä vaikeakulkuisemmaksi, lunta alkaa olla jo polvia myöten kahlata
ja uutta yhä tulee, sitä ryöpyttää ylhäältä, sivuilta ja takaa, aivan
kuin näkymättömät olennot olisivat liittoutuneet lumen alle hautaamaan
häntä, koditonta kulkuria...

"Kun tulisi taas kevät ja alkaisivat tukkityöt", miettii hän siinä
kumaraisena eteenpäin ponnistellessaan ja viiman puoleista poskea
suojaten risaisen villavanttuun verhoamalla kädellään. "Silloin sitä on
jätkäkin taas omassa elementissään, on herra!"

Kurkussa jutkahtaa hänellä tyhjä nielaus, kun mieleen muistuvat
tukkijunnarin lihavat päivät, jolloin miehen muonana oli voimaa antava
läski ja nisuleipä ja jolloin kahvia juotiin kuin vettä...

"Eikä ollut huonoimpia se viimeinenkään työpaikka elonleikkuun aikana",
jatkaa hän ajatusjuoksuaan, "--vankka talo, hyvä ruoka ja palkkakin
parasta lajia... Ja Maija piika sitten niin mukava ihminen, oikein
hönkä tyttö... Olisi siihen sopinut jäädä pitemmäksikin aikaa, vaikkapa
aina yli talven... Mutta parasta sittenkin, että tuli lähdetyksi
-- tiesi vaikka olisivat akoittumaan ahdistelleet... Mitenkähän
liekin Maija raiskan asiat? Mutta minkäpäs sille miten olivat... Hyi
saakeli!... ei ole tästäkään kulkurin elämästä", äsähtää hän kuin
havahtuen ja ruiskauttaen suustaan tupakkasylen, joka mustana juovana
jää kinokselle tienposkeen.

Mutta lisääntyvä pimeys, tuisku ja tuulen vonkuna ikäänkuin ahdistavat
hänet taas kääntymään sisäänpäin, omaan ajatusmaailmaansa.

... "Parastahan se olisi akoittua ja vakaantua yksissä paikoin elämään.
Mutta mitenkäpä päästä alkuun, kun tienestit menevät aina saman tien
kuin tulevatkin, ettei ole edes kunnollista paitaa miehen päällä!...
Eikä sinne kotipuoleenkaan kehtaa näin palata. Kun tuli sieltä
ollenkaan lähdetyksikään, olisi palvellut siellä renkinä, ottanut
eukon ja mökit laittanut, niin ei nyt tarvitsisi täällä ajelehtia kuin
laihan kulkukoiran!... Ja mitenkähän lie asiat siellä kotimökilläkin,
mahtanevatko elää vanhuksetkaan enää. Ei sieltä ole mitään tietoa
saapunut eikä ole tullut itsekään mitään ilmoitetuksi... eihän sitä
ole viitsinyt eikä ilennyt tyhjiä kirjeitä laittaa... Ei ole turvaa
sinnekään, ei viitsi tällaisena ryysyläisenä näyttäytyä ja rahapäivinä
ei taas tule lähdetyksi, juopotellessa vain aika menee..."

Kovin tulee hän huonoihin tuloksiin elämäänsä tilittäessään ja
koettaa kääntää ajatuksiaan muualle. Hän saapuu juuri lumettuneen
virstapaalun luo ja jännittää silmiään, nähdäkseen, pitkältäkö vielä on
kirkonkylään. Mutta on sinne vielä taivalta katkaistavana, kokonaista
kahdeksaa kilometriä osoittaa totinen paalu.

"Äh perhana, kun jaksaisi sinne kirkonkylään, että pääsisi edes
lämpimään levähtämään. Ja ainahan siellä voisi saada jotain suuhun
panemistakin... kovin tässä hiukaseekin ja päätä pyörryttää... Kun
hyvin onnestaa, niin saa siellä jotain työnromuskaakin. Onhan siellä
nimismiestä, metsäherraa ja sen semmoista virkamiestä ja niiltä usein
saa kulkeva jätkä halonsahausta ja sen semmoista pikkutyötä... Eikähän
tässä muuta tarvitsekaan kuin siksi että hengissä pysyisi... Saisi
nyt aluksi vain syödä oikein, oikein... ja sitten lämpimälle uunille
kuorsaamaan..."

Tällä toivomuksella riutuvaa mieltään lämmitellen ponnistelee hän
entistä kumarampana eteenpäin. Mutta lunta kasaantuu tielle yhä
vahvemmalta ja ympärillä tuuli ulvoo, vonkuu, viheltää ja suhisee
ja kantaa kaukaa jängän takaisista korvenkomeroista nälkäisen suden
haikean ulvonnan, joka karsii yksinäisen kulkijan luita ja ytimiä.

"On se tämä maailmanrannan koulu!... Piru sentään, kun loppuisi tämä
taival!"

Eteenpäin, eteenpäin, sillä autiolla jängällä, jolla vihainen myrsky
riehuu, vaanii kuolema koditonta kulkuria. Mutta kulku käy yhä
vaikeammaksi ja häntä alkaa niin kummasti pyörryttää. Tien urasta ei
eroita enää haamuakaan ja huumiossaan poikkeaa hän tuon tuostakin
syrjään ja kupsahtaa kainaloita myöten lumeen. "Kun pääsisi tästä...
Tulikin lähdetyksi tälle taipaleelle?" Hän ponnistautuu ja löytää taas
tien sijan sekä jännittää kaiken huomionsa tien kohdalla pysyäkseen.

Siinä eteenpäin hoippuessaan rupeaa hän sitten, oikein itsekään
käsittämättä miksi, miettimään kuinka kauan hän oikeastaan on ollut
poissa kotipuolestaan. "Ensin puolitoista vuotta renkinä siinä
paikassa, josta hän kesken karkasi -- sitten sahoissa ja tukkijoella
yhteen menoon yksi -- kaksi -- kolme..." ei jaksa muistaa montako
vuotta. Hän kompastuu taas, nousee ylös ja tuokion eteenpäin
hoiputtuaan saa hän kiinni äskeisestä ajatuksen päästä. "Paljokohan
niistä nyt tuleekaan: yksi -- kaksi -- kolme vuotta ja..." Hän on
taas suistunut tien kohdalta ja vaipuu pitkälleen pehmeään kinokseen.
Suloinen tunne valtaa hänet aluksi eikä hän yritäkään ylös päästä, jos
siihen voimia enää riittäisikään. Ajatukset työskentelevät vielä siinä,
kuinka kauan hän on ollut kotoa poissa. "Yksi -- kaksi -- yksi..."
Hänen aivoissaan alkaa käydä yhä sekavammaksi ja hän jää paikoilleen
makaamaan. Tuuli saa mieleistä työtä ja alkaa innolla hääriä peitteen
hankinnassa...

Siellä alkaa tuntua niin lämpimältä ja kirjavat unikuvat alkavat
ohitse tanssia. Kun tuuli viheltelee lähellä olevan männyn kuivuneissa
oksissa, kuvittelee hän olevansa kymmenvuotias poikanen ja makaavansa
kotimökin uuninpäällä, jossa kuuntelee, kuinka pikku veli kätkyessä
kirkuu. Hän kurkistaa alas, että mitä se nyt noin huutaa ja näkee,
kuinka äiti koettaa sitä tyynnytellä... Siellä uuninpäällä on niin
lämmin ja rinnassaan turvallisuuden vahva tunne kuuntelee hän, kuinka
myrsky seinän takana voimatonna vonkuu... Sitten häntä rupeaa makeasti
naurattamaan, kun hän ajattelee, että hän on ollut jätkänä pohjan
perillä eikä äiti sitä tiedäkään, pikku veljeä vain hoitelee. Se on
niin hassunkurista, että nauru tahtoo väkisinkin ääneen purskahtaa,
mutta sitä ei sentään uskalla laskea, sillä isä, joka penkillä
päivällisunta nukkuu, heräisi siitä ja alkaisi torua...

Yhtäkkiä puistattaa jäätävä tunne ja silloin on hän paimenessa ja kylmä
syksyinen sade saa hänet vilusta värisemään... Ja lehmät pakkaavat
väkisinkin toisen talon kaurapeltoon. Hän juoksee, huutaa ja läähättää
eikä saa niitä pois ajetuksi ja viimein tulee toisen talon isäntä
uhkaavana häntä kohti, hirmuisen pitkä ruoska kädessä ja hän ei pääse
paikaltaan liikkeelle, ei vaikka kuin koettaisi ja niin hän rupeaa
huutamaan kurkun täydeltä ja jalkojaan tömistämään...

Viluiset puistatukset uudistuvat ja nyt hän on pienenä poikasena
joulukirkossa. Ihmisiä istuu turkkeihin kääreytyneinä penkit täynnä
ja kaikilla henki höyryää. Hän istuu äidin sylissä ja kuuntelee,
kuinka urut pauhaavat ja ihmettelee joulukynttilöitä. Niitä on niin
paljo ja uusia syttyy ympäri kirkkoa, niin että koko kirkko välkehtii
yhtenä ainoana kynttilämerenä. Ja urut pauhaavat yhä mahtavammin,
niin että häntä alkaa itkettää ja äitikin nyyhkyttää, että on vähällä
pudottaa hänet sylistään. Sitten astuu pappi alttarille valkoisessa
messupaidassa ja alkaa messuta, koroittaen ääntään kilpaa urkujen
kanssa. Lopuksi pappi huomaa hänet, lähtee alttarilta suoraa häntä
kohti ja koroittaa yhä ääntään, joka vihdoin kaikuu kuin suuren kosken
kohina. Mutta pappi tulee yhä lähemmäs, katsoo yhä häneen ja messuaa
sekä levittää luokse tultuaan messupaitansa, kääräsee hänet sen
villeihin poimuihin ja sitten menee kaikki huimaa vauhtia ympäri ja
alkaa kiitää, kiitää...

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän vaietessa on myrsky jängällä laannut, mutta lunta
sataa sen sijaan taivaan täydeltä. Sitä putoilee suurina, pehmeinä
hahtuvina, jotka eivät synnytä vähintäkään ääntä maahan ja puiden
oksille pudotessaan. Tien sija ja yksinäinen kulkija ovat hävinneet
olemattomiin. Lumihahtuvat vain rajattomassa äänettömyydessä
liipottelevat alas, ikäänkuin siellä ylhäällä jättiläiskäsi seuloisi
maan päälle ijäistä äänettömyyttä, unhoitusta ja lepoa...




TUOMION TÄYTÄNTÖÖNPANO


Kuin viluaan valittaen kitisi ja parkui pakkasen hauraaksi purema
lumi jalaksen alla, kun nimismies poliisin kera ajoi muutamalle
syrjäkylälle, jossa hänellä oli eräs virka-asia valvottavana.
Metsätaipalia, kannistoisia niittyjä ja talojen takapihoja ja
riihensolia koukertelevat talviset ajotiet kestivät ajaa koluutella
koko vaisun aamupäivän. Pakkasen pistelevää tungettelua oli nimismies
paennut avaran turkkinsa poimuihin ja istui siellä liikkumatonna ja
melkein näkymättömissä, poliisin hoitaessa ohjia.

Nimismies mietti matkansa tarkoitusta, joka oli hyvin omituista laatua
ja hänelle kokonaan uutta. Hänen tuli nimittäin valvoa erään viime
syyskäräjillä tuomitun rangaistuksen toimeenpanoa. Rangaistavana oli
kymmenvuotias poika, jolle isän tuli kruununmiehen läsnäollessa antaa
ruumiillista kuria rangaistukseksi siitä, että poika oli tapaturmassa
ampunut nuoremman sisarensa. Lapset olivat kerran vanhempain ollessa
poissa kotoa ruvenneet leikkimään metsästystä, jolloin yksi pojista
ahdisti seinältä ottamallaan isän pyssyllä jänistä näyttelevää
siskoaan. Pyssy oli täydessä latingissa, se laukesi ja kuula sattui
siskon toisen silmän alle, josta kuolema seurasi tuossa tuokiossa.
Vanhemmat kuvittelivat säikähtyneessä mielessään mitä hirveimpiä
seurauksia esivallan puolelta ja koettivat salata tapahtuman.
Naapureille kerrottiin tytön metsässä langenneen, jolloin kuivettuneen
oksan sakara oli tunkeutunut silmän alle ja aiheuttanut äkkikuoleman.
Mutta naapurit olivat saaneet vihiä asiasta ja kun tyttösen ruumis
oli jo tuotu hautausmaalle ruumishuoneeseen, ehti huhu kruununmiesten
korville. Tutkimus pantiin toimeen ja huhu osoittausi todeksi.
Vanhemmat pantiin lujille ja itkien ja vaikerrellen tunnustivat he
asian oikean laidan. Isä haastettiin sitten käräjiin ja tuomittiin,
"lieventäväin asianhaarain vallitessa", antamaan kruununmiehen
läsnäollessa piiskoja pojalleen "varomattomasta ampuma-aseen
käsittelystä, josta kuolema oli seurauksena", sillä "ihmishenki on
siksi kallis, ettei sen hävittäminen saa tapahtua ilman rangaistusta",
kuten yksi lautamiehistä istunnon väliajalla selitti uteliaalle
käräjäyleisölle. --

Taivalta kesti yhä ja turtunein jäsenin istui nimismies reenperässä
sekä mietti miten hän mukavimmin suoriutuisi vastenmielisestä
toimestaan. Jättääkö kaikki pelkkään talossa käyntiin vai vaatiako
todellakin isä hänen läsnäollessaan poikaansa piiskaamaan? Kovin se
tuntui joutavalta ja samalla hiukan hullunkuriselta.

Hän kurkotti päänsä esille huuroittuneen kauluksen sisältä ja alkoi
jutella asiasta poliisin kanssa. Mutta poliisi piti asiaa hyvin
luonnollisena eikä ollut sen suorituksesta ollenkaan huolissaan. Pojan
oli oikeus tuominnut piiskattavaksi, siis se oli piiskattava. Sehän
oli selvää, Mielelläänkinhän isä sen tekee, kun kerta niin vähällä
koko jutusta pääsee. Sillä aikaa kuin he lämmittelevät ja tupakoivat,
suorittaa isä koko jutun ja niin on tuomio täytetty.

Kun poliisi otti asian näin luonnollisesti, keventyi nimismies kokonaan
ja muista asioista puhellessa kului lopputaival.

Poliisi pysäytti hevosen muutaman köyhältä näyttävän talon pihalle ja
kun nimismies kömpi reestä, näki hän jäätyneiden ikkunaruutujen sulana
säilyneistä lomakkeista kurkistelevan ihmetteleviä kasvoja, jotka
kuitenkin heti hävisivät kuin kummitusta säikähtäen. Hän astui tupaan,
jossa oli laiha ja heikkosilmäinen nainen kuuden lapsen kera. Tuskin
kuuluvasti vastasi nainen nimismiehen tervehdykseen ja alkoi kuin
hädissään ja neuvotonna puhallella liekkiin padan alla kituen palavia
risuja. Lapset, jotka kumoon kaadetusta tuolista ja lattialla hujan
hajan olevista haloista päättäen olivat vasta vallattomassa leikissä
puuhailleet, olivat nimismiehen sisään astuessa vaienneet aivan
äänettömiksi ja vetäytyneet yhteen joukkoon peräsoppeen, josta alta
kulmainsa tirkistelivät muhkeaturkkista vierasta.

-- Eikö isäntä ole kotona? -- kysyi nimismies puheen alkuun päästäkseen
ja sijoittausi tulen lähettyville istumaan.

-- Halkometsässä se on, mutta pitäisi kohta tulla.

Emännän ääni vapisi eikä hän vastatessaan katsonutkaan nimismieheen.
Tuvassa oli taas hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin emännän
itsepintaiset puhaltelut ja rikkinäiseen akkunaruutuun paikaksi
pistetyn tuohilevyn pärrytys, kun ulkoa huokuva viima sitä soitteli.
Kun poliisikin puuhasi vielä ulkona hevosen kanssa, alkoi nimismiehestä
tuntua kovin kiusalliselta ja hän yritti uudelleen keskustelua virittää.

-- Omiako ne ovat kaikki nämä lapset?

-- Omiahan ne...

-- Onpa niissä kasvattamista, -- kuusi kappaletta!

-- On se seitsemäskin elossa olevia -- ja emäntä silmäsi perinurkassa
olevaan vuoteeseen.

Nimismieskin katsoi sinne ja näki likaisen harmaiden vällyjen alla
jonkun kyyröttävän hiljaa ja yhdessä mykkyrässä. Se oli kymmenvuotias
Jussi poika, joka tapaturmassa oli sisarensa ampunut. Aisatiu'un
äänen pihalla kilahtaessa oli hän ensimmäisenä kipaissut penkille
ja akkunaruudun sulasta lovesta ulos kurkistettuaan pökäissyt
hätääntyneenä sänkyyn ja hautaantunut umpipäähän peitteen alle.

-- Ja yksi kuollut, -- jatkoi nimismies keskustelua.

-- Niin.

Tätä sanoessaan vilkasi emäntä ensi kerran nimismieheen ja hänen
silmissään värähti säikähdys.

Nimismiehen ja poliisin jonkun aikaa odoteltua saapui isäntäkin
halkometsästä. Parta yhtenä jääharkkona ja silmät pakkasen vesille
pusertamina työntyi hän hevosen hoidettuaan tupaan ja valtasi hänet
kruununmiehet nähdessään samanlainen hätääntynyt neuvottomuus kuin
emännänkin. Ovensuussa tempasi hän jo lakin päästään ja yritti
kääntyä uuninloukkoon päin jääpuikkoja parrasta irroittaakseen, kun
nimismies nousi ja ojensi ystävällisesti kätensä tervehdykseksi. Kuin
hölmistyneenä tästä hänelle odottamattomasta seikasta ojensi isäntäkin
vapisevan kätensä ja kumarsi kömpelösti ja hätäisesti, mikä sai
nimismiehen entistäkin alakuloisemmaksi.

Isäntä sai kuulla kruununmiesten asian ja kävi yhä neuvottomammaksi.
Hän istahti ensin takkakivelle ja yritti piippuaan sytyttämään, mutta
nousi ylös ennenkuin sai piipun palamaan ja käveli akkunan ääreen ja
silmäsi ruudun nurkkauksesta pihalle. Sitten kääntyi hän nimismieheen
ja kysyi matalalla ja epävarmalla äänellä:

-- Taitaisi olla paras heti piiskata?

-- Niin -- eiköhän, -- vastasi nimismies lattiaan katsoen.

Isäntä lähti ulos ja palattuaan oli hänellä kädessä jäätynyt
koivunvarpu, jota hän alkoi padan alla sulatella. Emäntä oli istahtanut
jakkaralle karsinaloukkoon ja tuijotti helmassaan lepääviin käsiinsä ja
lapset olivat edelleenkin liikkumattomina yhdessä joukossa.

Isäntä silmäsi lapsijoukkoa.

-- Missäs se Jussi on? Eihän vain...

-- Tuolla te on tängyttä, -- selitti vanhin sisaruksista, vetäen sormen
suustaan ja viitaten sillä vuodetta kohti. Peite vuoteessa liikahti.

-- No, tulehan tänne, Jussi! -- sanoi isäntä ja hänen äänensä värähti.

Emäntä tuijotti yhä helmaansa ja lapset kääntyivät katsomaan vuoteeseen.

-- No, etkö sinä kuule! -- ja isän äänessä oli käskevämpi sävy.

Peite liikahti taas, kääntyi ylälaidastaan syrjään ja Jussin
pellavainen pää kohosi esiin vaikeasti kuin lyijyvuoresta. Kaikki
olivat hiljaa, tuohilevy akkunassa vain pärräsi ikäänkuin kiirehtien
Jussia, joka tavattomalla hitaudella ja kuin suurella voimain
ponnistuksella kapusi sängystä lattialle. Seisoalleen päästyään
silmäsi hän pälyillen ympärilleen, näki takan luona isän, odottava
ilme silmissä, ja lähti, suun vääntyessä surkeaan väärään, hitaasti ja
väännätellen kävelemään tätä kohti. Lähemmäs ehdittyään purskahti hän
suuriääniseen itkuun ja nojausi isänsä polviin. Isä ryhtyi vapisevin
käsin napuloimaan auki Jussin housuja ja saatuaan sen tehdyksi
puristi hän Jussin polviensa väliin, silmäsi hätäisesti nimismiestä
ja tarttui piiskaan. Nimismies tirkisteli lattiaan ja emäntä nykäsi
huivin silmilleen, nojasi kyynärpäät polviin ja päänsä laskien käsien
varaan kohahti hän tyrskivään itkuun. Lapset katsahtivat hätääntyneinä
äitiinsä, katsoivat isän polvien välissä tasaisten piiskan iskujen
alla vääntelehtivää ja täyttä kurkkua parkuvaa Jussia ja tyrskähtivät
hekin toinen toisensa jälkeen äänekkääseen itkuun. Piiskaa tasaisesti
hoitavan isänkin leuka alkoi värähdellä ja yhtäkkiä rupesi hänen
partaansa tippumaan suuria vesiherneitä. Talon koira, mustakarvainen ja
rehellinen pystykorva oli istahtanut lattialle isäntäänsä vastapäätä
ja seurasi viisailla silmillään, pää kallellaan, isännän toimia.
Kun emäntä ja lapset yksi toisensa jälkeen alkoivat itkeä, kävi se
levottomaksi, liikutti vilkkaasti kosteaa kuononpäätään ja kaapsahti
seisoalleen sekä loikkasi ulos pihalle, jossa se puhalsi pakkasilmaan
haikean ulvonnan.

Nimismiehen oli hyvin ilkeä olla ja vaikka tupa oli kylmä ja viimainen
olivat hänen kätensä käyneet kosteiksi. Hän vilkasi syrjäsilmin
poliisiin, mutta sekin istui tyytymättömän näköisenä ja tuijotti
tarkkaavasti jalkainsa väliin lattialle, johon oli hänen sikaaristaan
kokoontunut kasa tuhkaa ja sen viereen sylkylätäkkö. Kun koiran ulvonta
sekaantui tuvassa kaikuvaan itkunsorinaan, alkoi poliisi äkkiä kuin
vihanvimmassa kengänpohjallaan hangata tuhkakasaa ja sylkylätäkköä
ja teki sitä niin perusteellisesti, että molemmat hävisivät melkein
näkymättömiin. Ja ikäänkuin hän juuri tuota siivousta suunnitellen
olisi niin tarkasti lattiaan tirkistellyt, kohotti hän sen tehtyään
päänsä ja katsahti nimismieheen. Mutta nimismiehen oli yhä vaikeampi
olla. Kärsimättömästi silmäsi hän isäntää, yrittäen sanoa: "heittäkää
tuo jo!" mutta ei saanut sentään mitään sanoneeksi. Isäntä käsitti
hänen yrmin silmäyksensä toisin ja jatkoi hartaasti sekä kaikkea
kiitosta ansaitsevalla uuraudella tahdikasta piiskan rapsutusta,
ikäänkuin ajatellen, että esivallan edustajille ei pitänyt jäämän
tinkimisen varaa.

Kun piiskan rapsutusta ja itkunsorinaa näytti uhkaavan jatkua
loppumattomiin, nousi nimismies ylös, käveli hermostuneesti pari kertaa
lattian yli ja pysähtyen isännän viereen heilautti kärsimättömästi
kättään ja ärähti:

-- No, antaahan nyt jo olla!

Isäntä pysäytti piiskan, nosti päätään ja katsahti kummastuneena
nimismieheen. Kuin epäillen kysyi hän:

-- Jokohan tuo sitten piisaa?

-- Piisaa, piisaa toki -- äh!

-- No -- jos se nyt sitten tuli kuitatuksi, niin annetaanpa olla.

Hän päästi pojan polviensa välistä ja viskasi piiskan loukkoon,
ikäänkuin se olisi yhtäkkiä alkanut polttaa hänen kättään. Jussi
tarttui vapaaksi päästyään molemmin käsin housuihinsa, nosti ne ylös
ja juoksi vuoteeseen. Housuista ulos jäänyt paidanhelmus vain kerran
vilahti, kun hän sukelsi umpipäähän häpeältä suojaavien ystävällisten
vällyjen alle. Äiti vapautui kuin raskaan taakan alta, kuivasi silmänsä
ja huivin entiselle sijalleen työntäen kiirehti padan alla kihiseviä
risuja kohentelemaan. Isäntäkin sai nyt piippunsa palamaan ja aloitti
keskustelun kelin huonoudesta.

Mutta nimismies tahtoi mitä pikimmin päästä taipaleelle. Hän veti
turkin ylleen, heitti hyvästi ja lähti ulos. Ovella mennessään kuuli
hän vielä perisängystä peitteen alta Jussin nikoitteluksi laantuvan
itkunniiskutuksen.




LAPSENTYTTÖ


Orresta riippuva pienehkö kattolamppu valaisi riittävästi keski- ja
peräosan tupaa, mutta jätti hämäräksi ovipuolen, jossa oli suuri,
neliskulmainen uuni ja sitä vastapäätä, juuri oviloukossa, kaksi
toistensa päälle rakennettua ja seinään kiinnitettyä sänkyä. Ylemmässä
sängyssä loikoili saunaamisen jälkeen puoleksi pukeutunut renki, veteli
savuja karisevasta piipustaan ja väliin laiskasti sylkäsi sängynlaidan
yli alas lattialle. Takan nurkalla istui piika, vantteratekoinen Leena,
ja punaisilla, tölpöillä ja tukevilla käsillään selvitteli saunan
jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Emäntä tyhjensi perällä olevaa pitkää
ruokapöytää astioista, joita siinä illallisen jäleltä vielä ajelehti,
ja rupesi sitten rievulla leivänmurenia lakaisemaan. Juuri kuin hän
oli työnsä lopettanut, alkoi peräseinällä oleva vanha kello, jolla
oli mustunut puutaulu ja painona hiekalla täytetty pussi, korista ja
särähdellä kuin vanha, vapisevapäinen kanttori virttä alkaessaan.
Ja kun tuota alustavaa särinää oli kestänyt muutaman hetken, rupesi
seasta eroittamaan lyöntejä, joita vähitellen karttui aina kuuteen
asti, minkä jälkeen kellovanhus taas kuin yskäkohtauksesta päästyään
tyynenä heilutteli leveätä kupariheiluriaan. Kellon säristessä
viimeistä lyöntiään astui peräkamarista tupaan isäntä, joka oli kookas,
parraton ja ankarapiirteinen mies, toisessa kädessään kynttilä ja
toisessa pari kirjaa. Kynttilän asetti hän pöydän nurkalle ja istui
itse pöydän päähän penkille. Emäntä ja Leenakin siirtyivät lähemmäs ja
kun isäntä merkitsevästi silmäsi ylisänkyyn, sylkäsi renki piippunsa
sammuksiin ja laskeusi vastahakoisesti alas. Saatuaan lapset nukkumaan,
tuli kamarista tupaan lapsentyttökin, viisitoistavuotias Liisu. Hän
oli muutaman samalla kylällä asuvan mökkiläisen tyttö ja oli vasta
ensimäistä viikkoa talossa. Kooltaan oli Liisu ikäisekseen pieni sekä
muutoin laiha ja kalpea. Suuret, pehmeät silmät olivat aina selkosen
selällään ja katselivat kaikkea kuin pelolla ja anteeksi pyytäen.
Hän pysähtyi kamarista tultuaan keskelle lattiaa ja epäröi, menisikö
istumaan lavitsalle emännän ja Leenan rinnalle, mutta ei uskaltanut
sentään mennä, vaan kyyristyi jakkaralle karsinaloukkoon ja nojasi
selkänsä lämpimään uuninkylkeen.

Järeällä äänellä pani isäntä alkuun virren ja kun hän oli ensimäisen
säkeen yksin veisannut, yhtyivät emäntä ja Leenakin kimeämmillä
äänillään virteen. Raskaan alakuloisina keinuivat virren sävelet
avarassa tuvassa ja tuntuivat hiljalleen kohoavan pimeässä olevaa
kattoa kohti ja toinen toisensa jälkeen vaieten piiloutuvan sinne
orsilla olevain lautain ja kalupuiden taakse. Syvällä hartaudella,
kasvoilla vankka totisuus ja suuria virsikirjoja tukevasti kourassaan
halliten veisasivat nuo päivän raadannasta väsyneet ja kuuman saunan
raukaisemat ihmiset ehtoovirttään:

    "Nyt päivä edeskulun' on,
    Sull' kiitoksen mä, Herra, tuon,
    Ett's synnist', tuskast', vaarasta
    Mun varjelit ain' armosta."

Liisu kuunteli veisuuta ja katseli karsina-akkunasta näkyvää valjua
neljänneskuuta, joka pakkasen kokoon käpristämänä killui korkeudessaan
ikäänkuin kynsistään riippuen lumisten kenttäin yli sinisen harmaana
värjöttävässä taivaanlaessa. Ja hänet valtasi epämääräinen kaiho ja
surkumieli, niin että suupielet alkoivat herkästi värähdellä. Mutta
silloin katsahti isäntä, veisuutaan silti keskeyttämättä, Liisuun, niin
että tämä säpsähti eikä tiennyt mitä tehdä. Hetken katsottuaan viittasi
isäntä kädellään ja Liisu lähti suurissa aikaihmisen kengissään
kiiruusti kävellä lapsuttamaan pöytää kohti ja asettui arasti, maahan
luoduin silmin, Leenan viereen, joka siirsi kirjansa lähemmäs ja
osoitti virren kulun.

Kun virsi oli loppunut, alkoi isäntä lukea. Se oli ankarasanainen
kirja, jossa tärisyttävällä tavalla ja peloittavin värein kuvailtiin
helvetin sammumatonta tulta ja niitä tuskia, joita kääntymättöminä
kuolleet sen sinisissä ja alati kalvavissa liekeissä saavat kärsiä.
Läpitunkevalla kiinteydellä tähtäsivät isännän silmät tuohon ankaraan
kirjaan ja hänen karheat poskipäänsä punoittivat, kun hän jyrkällä
äänellä ja välistä huuliaan kosteiksi imaisten luki edelleen. Hartiat
kyyryssä ja kädet vyöliinan alla helmassa istui Liisu ja uskalsi tuskin
henkeään vetää, kun hän rävähtämättömin silmin ja suu puoliavoinna
tuijotti isäntään. Kun isäntä vihdoinkin lopetti lukemisensa ja pani
kirjan kiinni, oli tuvassa hetken syvä hiljaisuus. Liisu tuijotti yhä
isäntään ja kyyristyi odotuksen tuskassa vieläkin pienemmäksi, sillä
hänestä tuntui että tuota jännittävää äänettömyyttä seuraa välttämättä
jotakin käsittämätöntä ja peloittavaa. Sitä samaa näyttivät emäntä,
Leena ja renkikin odottavan, kun he äänettöminä ja rävähtämättä
tähtäsivät eteensä permantoon. Mutta isäntä otti esiin virsikirjan,
käänsi muutamia lehtiä ja pani virren alkuun. Vasta kun Leena
veisattavan virren löydettyään työnsi kirjaa Liisun eteen, irtausi
Liisu säpsähtäen jännityksestään ja koetti yhtyä veisuuseen.

Virren veisattua poistui isäntä kynttilöineen ja kirjoineen emännän
kanssa kamariin ja renkikin kiipesi takaisin ylisänkyynsä. Liisu
pujahti karsinan puoleisessa peränurkassa olevaan sänkyyn, johon
Leenakin lampun sammutettuaan tuli. Renki ylisängyssä alkoi kuorsata ja
samaan kuoroon yhtyi peränurkassa Leenakin, mutta Liisu valvoi vielä
kauan. Hän ei saanut ajatuksiaan pois isännän lukemista asioista, jotka
uutuudellaan löivät voimakkaasti häntä vastaan. Kotona ollessaan ei
hän koskaan ollut kuullut semmoisista asioista. Ei siellä milloinkaan
luettu eikä veisattu. Pyhäpäivin meni äiti lehmän hoidettuaan kylälle
ja isä eineen syötyään paneusi makailemaan ja nukkui koko päivän,
kylkeään vain välistä käänsi ja raotti vähän unisia, verestäviä
silmiään, ja hän oli saanut viettää päivänsä, miten itse tahtoi eikä
kirjan ääreen koskaan hätistetty. Mutta tänne taloon tultuaan oli
isäntä heti ensi päivinä tutkinut hänen lukutaitoaan ja puhellut
hengellisistä asioista.

Liisu kyyristyi lähelle Leenaa ja koetti päästä uneen. Vielä hyvän
aikaa silmät ummessa odotettuaan hän viimeinkin nukahti. Mutta
mielikuvitus työskenteli vielä illallisissa asioissa ja yks kaks oli
hän olevinaan viimekesäisessä suuressa metsänpalossa, jota koko kylän
väki oli ollut sammuttamassa. Hän seisoi sammaleisella kivellä toisten
tyttösten kanssa ja katsoi tulen valtavaa leikkiä. Mutta ankarasta
kuumuudesta villiintynyt tuli teki äkkiä käänteen ja alkoi painaa
liekkejä kiveä kohti. Ratisten ja kaiken altaan korventaen hiipivät
liekit matalina pitkin kuivaa sammalistoa ja kun puu tuli eteen,
nostivat ne käärmeelliset päänsä ylös ja riemusta hulmahtaen karkasivat
rymyllä ja pauhinalla pitkin puunrunkoa ylös. Puu värisi kuin kuoleman
tuskissa ja tuuli ajoi tulisia, räiskyviä kipunoita ympäri ja niistä
hulmahti sammalisto tuolla ja täällä ilmiliekkiin. Silloin toiset
tyttöset pyrähtivät juoksuun, huutaen hänelle: "tule pois!" Hän yritti
perään, mutta ei päässytkään paikaltaan. Liekit lähenivät yhä ja
kuumuus yltyi ja hän alkoi riuhtoa itseään irti ja surkeasti huutaa...
kunnes heräsi siitä, että Leena töykki häntä kylkeen ja unisella,
tahmaisella äänellä mökisi: "mitä se siinä, painajainenko sitä... nuku
pois!"

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähtivät isäntä ja emäntä
isompain lasten kanssa kylään sukulaisiin. Nuorin lapsi jäi kotiin ja
Leenan komensi emäntä olemaan Liisulla apuna sen hoitamisessa. Mutta
kun pitkä sunnuntaipäivä rupesi illaksi riutumaan ja hämärä alkoi
kurkistella akkunoista sisään, lähti Leena rengin kanssa naapuriin
ikävätä iltaa lyhentämään. Liisun valtasi ahdistava pelko, kun piti
yksin jäädä ja itkumielin pyyteli hän Leenaa jäämään kotiin. Mutta
Leena sanoi vain: "höpsis aikaihmistä!" ja pyörähti pihalla jo mennä
vintturoivan rengin jälkeen että hameenhelma vain kerran ovessa
liehahti.

Lähtiessään oli Leena laittanut takkaan pystyvalkean, joka laajalti
valaisi rosolankkuista lattiaa, pakoittaen sisääntunkeilevan hämärän
nurkkapielissä ja katonrajassa piileksimään. Kuusiset halot räiskyivät
ja räsähtelivät aivankuin olisivat keskenään torailleet ja väliin
vihaisesti sinkosivat lattialle tulisen hiilen.

Ulkona humisi ontosti pyrynsekainen tuuli, jonka puuskaukset tavantakaa
sivusivat tuvanseiniä kuin jotain haparoiden. Toisinaan taas sellainen
puuska tuiskahti katolle, vihelsi kerran pari uuninpiipussa ja
heittäysi kuperkeikkaa alas pihalle, jossa alkoi auki unohtunutta
tallinovea rämpyttää. Sitte se havaitsi tallin eteen varisseet heinän
korret ja alkoi niitä kiidättää ympäri pihaa. Hätääntyneinä pyyhälsivät
korret tuulen edellä, pyrkien pihasolista ulos, mutta tarttuivat lumeen
yksi sinne, toinen tänne ja jäivät siihen piippasemaan.

Liisun oli täytynyt tyytyä kohtaloonsa ja niellä itkunsa alas.
Avuttomasti eteensä tuijottaen istui hän nyt vuoteen reunalla ja
keinutteli koneellisesti kätkyttä.

Lapsi oli levoton eikä tahtonut ottaa nukkuakseen. Se heittelehti
kätkyessä sinne tänne, kätisi ja hieroi silmiään lihavilla pikku
käsillään. Kun Liisu ei hätäillyt sitä syliinsä ottamaan, alkoi se
itkeä tihertää, ensinnä kuin tunnustellen, mutta kun siitä ei apua
ollut, jännitti se pienen ruumiinsa luokaksi ja alkoi punaisena kuin
paise täyttä kurkkua huutaa. Silloin havahtui Liisu, tarttui käsin
kätkyen laitaan ja alkoi keinuttaa niin että lattialankut kolisivat.
Huulet torvella piispitti hän kuin henkensä hädässä ja korjasi väliin
vapaalla kädellä peitettä, jonka lapsi heti aina itsepintaisesti
päältään työnsi. Lopulta täytyi Liisun ottaa se ylös ja tarjota
pullosta maitoa, jota se ahnaasti rupesi imemään, kyynelten poskilla
vielä kimaltaessa ja itkun väkivaltaisten jälkimaininkien ruumista
vavahutellessa. Muutettuaan sitten kuivaa lapsen ympärille, asetti
Liisu sen varovasti kylelleen kätkyeen ja alkoi taas jalallaan
keinuttaa, laulaen puoliääneen tavallista nukutuslauluaan:

    "Pium paum paukkaa,
    Annikki metsiä laukkaa..."

Tuo hänen yksitoikkoinen kehtolaulunsa, jonka kahta säettä hän
yhteen menoon hartaudella toisteli, kaikui avarassa tuvassa melkein
valittavana ja sitä säestivät seinän takana tohiseva tuuli ja
lumihiutaleiden hilke akkunaruuduissa. Ja kuin tahtia lyöden kolkkivat
kätkyen jalakset lattiaan. Puut takassa olivat jo hiiltyneet kekäleiksi
ja luhistuivat kokoon. Ontuen ja epävarmasti tuikahtelivat liekit
kekäleiden välissä, synnyttäen lattialle ja peräseinälle sinne
tänne keijuvia varjoja, ikäänkuin pimeys voitostaan varmana olisi
nurkkapielistä ilkamoiden esiin tanssinut. Liisun mieltä alkoi yhä
enemmän pelko ja autiuden tunne ahdistaa ja rinnassa värisi hänellä jo
kärkäs nyyhkytys.

Lapsi oli jo nukahtanut ja Liisu lakkasi keinuttamasta, jääden
kädet helmassa hiilokseen katsomaan, ikäänkuin hän sen riutuvista
liekeistä olisi etsinyt turvaa kasvavaa pimeyttä vastaan. Mutta nuo
sinervät liekit, jotka kokoonluhistuneita kekäleitä salakavalasti
nuoleskelivat, johtivat hänen ajatuksensa helvetin sammumattomaan
tuleen. Säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen ja pienillä, kalpeilla
kasvoilla kuvastui kiduttava tuska. Muualle hän ei kuitenkaan voinut
kauemmin katsella, sillä tuossa raskaassa pimeydessä, joka kaikista
nurkista esiin painausi, tuntui hiipivän pahansuopia haltioita, jotka
vaanien odottivat sitä hetkeä, jolloin viimeinen liekki takassa
nukahtaisi ja tuvassa olisi täysi pimeä. Vaikka Liisu koetti torjua
mielestään helvetti-ajatuksia, tulivat ne sentään yhä uudelleen
mieleen. Ja kun hän oikein kuvitteli mielessään, kuinka kadotettujen
täytyy iankaikkisesti ja koskaan vähintäkään lepoa saamatta virua
sanomattomassa kuumuudessa ja tuollaisten sinisten, käärmeellisesti
kaluavain liekkien nuoleskelemina, valtasi hänet pöyristävä kauhu,
kylmä hiki kihosi ruumiista ja hengitys kävi vaikeaksi. Nyt täytyessään
olla yksinään autiossa ja yhä enemmän pimenevässä tuvassa, jossa
hiljaisuutta häiritsi vain lapsen tasainen hengitys ja tuulen humina,
tuottivat nämä kuvittelut kaksinkertaista tuskaa. Pimeän pelosta täytyi
hänen herkeämättä tähdätä hiilokseen ja samalla hänen mielikuvituksensa
kuumeentapaisesti työskenteli helvetin liekeissä.

"Kun sitä olisi yhtä jumalinen ja harras kuin isäntäkin, niin olisi
paljon parempi olla", mietti hän ja näki mielikuvituksessaan isännän,
joka laihoine kasvoineen ja ankarine piirteineen istui pöydän päässä
ja koroitetulla äänellä luki: "Mikä kauhea sija sinulle, o syntinen,
onkaan valmistettu siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa,
jollet käänny ja tee parannusta! O itkun iäistä piinaa!"

Liisulla olivat kaikki aistit niin sairaloisesti jännittyneet, että hän
ei ollut oikein selvillä, ajatteliko hän itse nuo sanat vai istuiko
isäntä todellakin tuolla pimennossa pöydän takana ja luki ne kirjasta.
"O itkun iäistä piinaa!" kertasi hän hiljaa mielessään ja häntä
puistatti kuin horkassa. "Kun sen Leenankin nyt piti mennä pois!" Hän
tunsi itsensä niin kovin avuttomaksi ja hyljätyksi. Hän melkein toivoi,
että lapsikaan edes heräisi ja alkaisi hänelle ratoksi äännellä, mutta
se nukkui niin levollisesti että hengitystä tuskin kuuli. Kääntääkseen
ajatuksiaan ikävistä ja peloittavista asioista, alkoi hän hiljaa
hyräillä virrenvärssyä:

    "Mun silmän', käten' nostan
    Ain' ylös mäkihin,
    Joist' avun tiedän saavan
    Ja valon kaunihin."

Mutta virren alakuloinen sävel johti uudelleen Liisun mieleen
hartaushetket ja isännän. "Mitähän", jylähti yhtäkkiä hänen mielessään,
"mitähän, jos minä nyt kuolisin, joutuisinkohan minä kadotukseen?" Ja
Liisu päätteli, että hän joutuisi, sillä olihan isäntä sanonut, että
hän oli kerinnyt jo monastikin kasteenliittonsa rikkoa.

"Kun tulisivat nyt ne kylämiehet", vaikeroitsi hän ja jännitti
korviaan, eikö pihalla jo kuuluisi tulevien askelia. Mutta niitä ei
kuulunut, tuuli siellä vain itsepäisesti tallin ovea rämpytti. Pimeys
oli jo valloittamaisillaan viimeisenkin alan tuvanlattiasta. Yksi
sinervä liekki vain enää nojallaan olevaa kekälettä kalusi ja lepatti
kuin hätäviiri. Liisu katsoi tuon liekin kuolonkamppailua ja tunsi
oman sydämensä samalla tavoin hädän ja tuskan vallassa lepattavan.
Kätensä suonenvetoisesti yhteen liittäen alkoi hän supattaa: "Rakas
herra Jeesus, Jumalan ainokainen poika, varjele minua siltä kavalalta
kiusaajalta, joka aina ympäri käy, etsien kenen hän saisi niellä..."
Hänestä tuntui, että se ihmissieluja vaaniva kiusaaja hurjin hypyin
ja avonaisin, veripunaisin kidoin kierteli pitkin tuvan seinustoita
ja että tuo viimeinen riutuen lekuttava liekki oli ainoa, joka esti
sitä kiljuen ja möräten esiin karkaamasta. Jos liekki sammuu eikä
hän, epäuskossaan ole kyennyt Jeesuksen suojelusta saamaan, niin...!
Läähättäen koki hän supattaa edelleen rukoustaan ja saada itsensä
väkisinkin vakuutetuksi siitä, että Jeesus suojelee häntä kaikilta
yön kauhuilta. Mutta kesken hänen kiihkeintä rukoustaan alkoi liekki
epätoivoisesti lekuttaa ja sammui sitten äkkiä niin että tupa kävi
kokonaan pimeäksi. Liisu painautui suulleen tyynyä vasten ja alkoi
ääneensä itkeä...

Lapsikin alkoi taas käydä rauhattomaksi. Se kätisi ja valitti unissaan
ja heitteli päätään. Pian se heräsi kokonaan ja alkoi itkeä tihertää.
Mutta Liisu makasi suullaan vuoteessa ja niiskutti rajusti. Eikä Liisu
sittenkään noussut, vaikka lapsi rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Ja
niin jatkui hetki hetkeltä väsähtämättä ja toivottomalla tasaisuudella
lapsen huutava itku, aivankuin se tuolla itsepintaisuudellaan olisi
tahtonut ympäröivän pimeyden puhkaista. Vihdoin kun lapsen heikko
ruumis jo väsyi ja itku heikkeni tahdottomaksi tyrskimiseksi, kuului
pihalta jalaksen narinaa ja kohta sen jälkeen askelten töminää
portailta. Emäntä ja Leena, joka naapurista palatessaan oli kannaksille
pyörähtänyt, tulivat tupaan Lapsen itkun kuullessaan sanoi emäntä
nuhtelevalla äänellä:

-- No herranen aika, yksinkö täällä lapsi pimeässä tuvassa huutaa!

Emäntä heitti kiiruusti enimpiä vaatteita pois ja kumartui Leenan
laittaessa lamppuun valkeaa kätkyen yli ja tarjosi lapselle rintaa.

-- Mihinkä se Liisun älliö on hävinnyt? No on siinä, kun jätäpäs lapsi
ihkasen yksin ja...

-- Tuollahan tuo on sängyssä, -- keskeytti Leena.

Nyt harmistui emäntä kokonaan.

-- Kyllä on siinäkin ihmisen alkua, kun nukkuu niin siki, ettei herää
vaikka lapsi itsensä kuoliaaksi huutaisi.

Saatuaan lampun kuntoon meni Leena sängyn luo ja tyrkkäsi Liisua
kylkeen. Mutta kun siitä ei ollut mitään seurausta, käänsi hän Liisun
kylelleen ja samalla huusi hätääntyneenä:

-- Siunatkoon, mikä sillä on, kun silmät ovat nurin ja hammasta puree!

-- Sillähän on suonenveto! Koita avata sen kouria ja hieroa ohimoita,
-- neuvoi emäntä ja ehätti itsekin Leenalle avuksi.

Liikuteltaessa alkoi Liisu hurjasti heittelehtiä vuoteella, että
emännällä ja Leenalla oli täysi työ saada hänet paikallaan pysymään.
Hänen suustaan pursusi vaahtoa ja mielettömästi tuijottaen puhui
hän aluksi käsittämättömiä sanoja, sitten selvemmin ja tuvan pimeää
peräseinää kohti huitoen:

-- Tuolla se on helvetti. Ettekö näe noita mustia miehiä... Voi Herra
Jumala, nyt ne tulevat ottamaan...

Liisu alkoi kiljua läpitunkevasti ja hurjana heittelehtiä. Leena
purskahti itkemään ja emäntä asetti voivotellen ja vapisevin käsin
kylmää käärettä Liisun otsalle.

-- Voi hyvä Jumala, minkä me sille teemme? Aivanhan se kuolee tuohon
paikkaan. Koitetaan edes veisata, -- ehdotti emäntä ja pani pahasti
väräjävin äänin virren alkuun.

Kyynelten vuotaessa ja vääristynein kasvoin yhtyi Leenakin virteen.
Emäntä istui vuoteen reunalla, keinutteli jalallaan kätkyttä ja siveli
toisella kädellään Liisun ruumista, samalla kun hän tuskaisin ilmein
johti veisuuta.

Liisu tyyntyi vähitellen ja lakkasi silmiään vääntelemästä. Näytti kuin
olisi hän vaipunut veisuuta kuuntelemaan. Hetkisen kuluttua alkoi hän
hymyillä, avasi puolittain silmänsä ja virkkoi kirkkaalla äänellä:

-- Nyt minä näen taivaan! Siellä enkelit veisaavat ja sisar Annakin on
niiden joukossa.

Hän sulki taas silmänsä, mutta hymyili edelleen. Leenalta katkesi
veisuu ja hän purskahti taas itkuun. Emäntäkin vaikeni ja kohotti
vyöliinan silmilleen.

Isäntä oli sillä välin saanut hevosen korjuuseen ja ruokituksi ja tuli
nyt sisälle. Yhteen ääneen ja toisiaan keskeytellen alkoivat emäntä ja
Leena kertoa, kuinka Liisun laita oli ollut, kuinka se näki helvetin...

-- ... Ja rupesi enkeleitä näkemään, kun me virren alotimme, -- lopetti
emäntä.

Isäntä riisui turkkinsa naulaan ja kävi pöydän eteen lavitsalle
istumaan. Hän katsoi vakavana ja miettivästi Liisua, joka nähtävästi
oli vaipunut uneen. Itkusta punaisin silmin katsoivat emäntä ja
Leenakin valjuna lepäävää Liisua, jonka rinta kohoili tasaisesta
hengityksestä. Hetkiseen ei kuulunut muuta kuin tuo Liisun hengitys ja
lumen rapina akkunoissa. Mutta sitten lopetti isäntä äänettömyyden ja
puhui harvaan ja painavasti:

-- Herätykseksi se on Liisulle ollut, Sille näytettiin jo armonajassa
kadotus, että osaisi sitä karttaa ja parannuksen tehdä. Niin se on,
tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo ja sinä kuulet hänen humunsa, mutta et
tiedä kusta hän tulee tai kuhunka hän menee.




JUSSI JA MUSTA


Jo viikkoja sitten oli vilja pelloilta korjattu ja kuin omaa
alennustaan nyyhkien levisi niittyjen keskellä syyssateiden liottama
sänkivainio. Taivas, joka kesällä oli sinisenä ja korkeana vainion
yli kaareutunut, ikäänkuin sen vehmautta pyhästi siunaten, oli nyt
viime päivinä laskeutunut yhä alemmas ja alemmas, käyden samalla yhä
sakeammaksi ja harmaammaksi, kunnes puhkesi toivottomiin kyyneliin,
joita itsepintaisen tihkusateen muodossa näytti valuvan loppumattomiin.
Ja jos hetkeksi herkesi valumasta, silloin lähti liikkeelle tuuli, joka
pahimman sateen aikana oli metsäsaarennoissa värjötellyt, ja haikeasti
suhisten kierteli alastomiksi nuoltuja syksyisiä kenttiä, meuroi
sekaisin taivasta kiertelevät vesihöyryt ja sai ne uudestaan vettä
tihkumaan.

Raskaasti laahaten savettuneita kenkiään asteli kumaraisena sahrojen
perässä Jussi renki, joka kynti nurin laajaa sänkivainiota. Raskasta
työtä on kyntäminen ainakin, saati sitten sateiden liottamilla
sänkipelloilla ja alkoi se Jussista tuntua jo liialta ihmisrääkiltä.
Olisi edes ollut poutakaan, mutta kun sataa vihmoi yhtä päätä, --
eikä lopusta näyttänyt olevan toivoakaan. Ja sitä tuli hienona
kiusallisena vihmeenä, joka tunkeutui joka paikkaan, vihmoi ilkeän
kutittavasti vasten kasvoja, korvallisia ja kaulaa, kastellen
päivän päälle likomäräksi vaatteet, jotka sitten kylmän-kalseina
ja varattomina pitkin sivuja lotkottivat. Tai kun olisi edes heti
rankemmastikaan satanut, roivannut yhdessä ryöpyssä alas tuon kirotun
ja kaikki liottavan märkyyden, niin olisi edes vahvemmalla syyllä
suojaan päässyt, lämpimään saunaan vaatteitaan kuivaamaan ja maata
köhöttelemään! Mutta eihän sitä nyt kehdannut sateenpitoon heittäytyä,
kun sitä tuli hienosteensa ja taukoamatta.

Mustakin käveli sahrojen edessä vaisusti ja takaltaen, aivan kuin sekin
olisi siinä pää riipuksissa vakoa pitkin ponnistellessaan punninnut
samoja kiusallisia seikkoja kuin Jussikin. Se oli vanha, paksujalkainen
ja puisevatekoinen aurakopukka, joka oli jo monet hevosmarkkinat
kokenut ja monen omistajan aisoissa hikoillut. Se siirteli jalkaa jalan
edelle suurimmalla varovaisuudella ikäänkuin visusti punniten jokaisen
askeleen tärkeyttä. Toisinaan se taas nähtävästi tuumi kokonaan
pysähtyä, mutta liikkui sentään vielä epävarmasti kuin tunnustellen
ajajansa mielialaa ja kun sahrojen takaa ei kuulunut mitään, seisahtui
se äkkiä kesken vaon. Silloin Jussi aina satutti kupeensa sahrojen
perään, havahtui tylsästä turtumuksestaan, sylkäsi suunsa selväksi
ja päästi sitten suitsiperiin tarttuen rämähtävän kirouksen. Musta
luimautti silloin korviaan, huiskasi kerran pari hännällään ja nojautui
vastahakoisesti eteenpäin, jolloin koko laitos, Musta, sahrat ja
perässä kumarana asteleva Jussi taas lähtivät liikkeelle läheten
hitaasti pellonpäätä.

Iltapuoleen alkoi Jussi olla jo taas ihoa myöten märkänä ja peräti
uuvuksissa. Hän kiroili mielessään isäntää ja koko talon väkeä, kun ei
tällaisellakaan säällä aikaisemmin työstä pois kutsuttu. Ja kutsumatta
hän ei uhallakaan päättänyt lähteä. Kiroten ja mälliään vihaisesti
purren kouristi hän sahrankurjesta ja ärjyi rämäkästi Mustalle. Mutta
Mustan korvat olivat ärjymisille tottuneet ja suupielet käyneet
vuosikausien riuhtomisista tunnottomiksi. Se siirteli jalkojaan yhä
vaisummin ja pysähtyä töksähteli yhä tiheämpään, joten Jussi yhä
useammin satutti kupeensa sahranperään. Siitä alkoi Jussin kiukku
kääntyä Mustaa kohti, jolle hän alkoi pienimmästäkin aiheesta entistä
rämäkämmin karjua kuin sillä lievittääkseen myrtynyttä mieltään. Ja kun
ärjyminen ja suitsista repiminen ei kyennyt tarpeeksi suurta notkeutta
Mustan kankeissa jäsenissä synnyttämään, haki Jussi pensaikosta vainion
laiteelta notkean koivunvesan, jolla pienimmänkin vastuksen sattuessa
peittosi kuin hullu Mustan kohmettunutta selkänahkaa. Mutta tuosta
määrättömästä ärjymisestä ja ruoskimisesta alkoi Musta lopulta käydä
vauhkoksi. Se hätkähteli Jussin pienimmästäkin liikkeestä, silmistä oli
kadonnut vaisu ilme ja mieletöntä säikkymystä kuvastaen pöllöttivät
ne ympärilleen. Kun Jussi heilautti ruoskaansa, yritti Musta aina
juoksua porhaltamaan. Mutta silloin Jussi raivosta mustana painoi
sahrat peltoon niin syvälle, että Mustan täytyi huohottaen pysähtyä,
jolloin Jussi taas sai aihetta ruoskaansa heiluttaa. Varsinkin päissä
kun kääntyä piti, hätiköitsi Musta vaolle ennenkuin sahratkaan olivat
paikoillaan. Silloin tempasi Jussi aina suitsista, että Mustan
kuolaiset suupielet kauas arvilleen vääntyivät ja koko hevonen
lyyhistyi taapäin, kohta taas vauhkona eteenpäin karatakseen ja sahrat
nurin viedäkseen. Kuin raivon käpristämänä painausi silloin Jussi
kokoon, oikasi heti jälleen itsensä ja käsien nyrkkiin kouristuessa
pakeni hänen piipunperien mustaamasta suustaan kuumalla raivolla ja
koko olemuksen juuria tärisyttäen sana: s-saatana! Ikäänkuin se olisi
ylikuohuvinta raivoa asettanut, tarttui hän sen jälkeen uudelleen
sahroihin, sai ne vihdoin paikoilleen ja niin lähdettiin taas kirousten
ja piiskanläiskeen saattamina pellon toista päätä tavoittamaan...

Vesimärkänä hiestä ja sateesta, höyryten ja huohottaen ja
voimainponnistuksesta vavisten mekasti Jussi illan lähetessä yhä
sahrojen ja vauhkona reutoilevan Mustan kanssa. Korvat humisten ja näkö
veren päähän pakkautumisesta himmenneenä käsitteli hän viimeisillä
riutuneilla voimillaan sahroja ja kiroili käheäksi painuneella
äänellään. Ja kun iltakellon ääni vihdoinkin vapauttavana kaikui
raskaaseen syyskuun iltaan ja Jussi päästi Mustan valjaista sekä lähti
kotiin taluttamaan, oli hän niin uuvuksissa että tuskin omaa ruumistaan
tunsi. Mutta vieläkin uupuneempi oli Musta, joka laahusti Jussin
jälessä niin että leveät ja saviset kaviot losahtelivat märkään tiehen
kuin juntan iskut ja Jussin suitsista taluttaessa ojentui sen pää
eteenpäin kuin kuristumaisillaan olevan, sillä muu ruumis ei näyttänyt
jaksavan perässä seurata.

Kun Jussi sai illastaneeksi, siirtyi hän kohta tallinparvelle ja
paneusi nukkumaan. Lammasnahkaiset vällyt loivat mieluisaa lämmintä
ruostuneeseen ruumiiseen ja hetkisen unen ja todellisuuden vaiheilla
riutuen sekä kuunnellen sateen unettavaa ropinaa ja alhaalla apettaan
syövän Mustan yksitoikkoista rouskutusta vaipui hän sikeään uneen...

Lämpimien vällyjen alla kuorsatessaan uneksi Jussi kesästä.
Tihkusateen ropina tallin pärekattoon johti unikuvat heinäsirkkojen
väsyttävään sipitykseen ja niittyaikaan. Hän kuvitteli istuvansa
niittokoneen pukilla ja eteen valjastettu Musta kahlasi kylkiään myöten
timoteipellossa. Aurinko paahtoi räikeästi pilvettömältä taivaalta,
heinikossa sipittivät sirkat, vaikenivat ja jatkoivat taas tuota
unettavaa sipitystään. Jussi nautti mukavasta työstään ja aurinko
hautoi niin makeasti selkää. Mutta Musta pysähteli tuon tuostakin, että
Jussi oli pukiltaan kuperkeikkaa alas pudota. Se sapetti Jussia ja
sai hänet kiroilemaan ja ohjaksista riuhtomaan. Mutta siitä ei ollut
pitkälle apua, sillä Mustan ympärillä surisi lauma kiukkuisia paarmoja
ja kärpäsiä, joita Mustan täytyi hädistellä milloin vatsan alle
osoitetuilla potkuilla, milloin hännänhuiskeella ja päänpudistuksella
ja välistä kaikilla yhtaikaa. Väliin taas Mustan häntäänsä huiskiessa
joutui toinen ohjaksista sinne häntävihkon alle ja kun Jussi koetti
sitä pois kiskoa, näpisti Musta kuin tahallista kiusaa tehden
ohjaksen sitä lujemmalle, niin että Jussin täytyi laskeutua maahan
ja irroittaa se kätten mahtain. Se sapetti yhä enemmän. Päästyään
takaisin pukille päästi hän sarjan karmeita kirouksia, repi suitsista
ja läiskytti suitsiperillä Mustan lautasia, niin että Musta vauhkoutuen
puolijuoksussa sukeltausi sankkaan timoteihin.

Saran päähän sillä tavoin päästyään pysäytti Jussi Mustan hengähtämään,
viskasi suitset sivulle ja laskeusi itsekin maahan. Kuin hyvitellen
taputti hän Mustaa kaulalle, irroitti harjan länkien alta ja rupesi
otsaharjaakin kohentamaan. Mutta silloin kääntyi Musta, korvat
vihaisessa niuhossa, äkkiliikkeellä päin ja päästi luita ja ytimiä
karmivan hörähdyksen. Lerppahuulet olivat kääntyneet sykkyrään
ja paljastuneilla, keltaisilla hampaillaan tavoitti se Jussia.
Sydän kauhusta pusertuneena hypähti Jussi syrjään, mutta vauhkosti
pöllöttävin silmin kierrätti Musta perässä ja huimasti ratiseva
koneenterä uhkasi Jussin jalkoja. Säikäyksestä raukein jäsenin lähti
hän juoksemaan poikki peltojen. Mutta matka ei tuntunut edistyvän
ja jaloissa oli kuin lyijypainot. Musta kirmasi korskuen perässä ja
lennätteli ojien yli ryskyvää ja ratisevaa niittokonetta...

Edessä oli vanha ja ränsistynyt heinälato. Sitä kohti pakeni Jussi,
juoksi kuin henkensä edestä taisteleva mies, jonka sydäntä likistää
kuoleman kauhistus. Ladon taakse päästyään pysähtyi hän henkeään
vetämään, mutta siinä samassa kierrätti Mustakin jo nurkitse perässä
ja kuroitti luimukorvaista päätään Jussia kohti. Jussi kiersi
toiselle puolen latoa, mutta itsepintaisesti kaarsi korskuva Musta
perässä. Silloin iski Jussi kouransa seinänrakoihin että lahoiset
kaarnat pölähtivät ja kauhusta lamautuneet voimansa jännittäen pääsi
hän vilauksessa katolle. Hän heittäysi lahoisen olkikaton harjalle
selälleen ja siniseen korkeuteen tuijottaen huohotti väsymyksestä...

Musta siellä alhaalla tuntui pysähtyneen. Päristelyä ja puhkuvaa
hengitystä sieltä vain kuului. Mutta sitten kuului kolinaa
sivuseinältä, ikäänkuin kaviot olisivat pyöreihin seinähirsiin
kolhineet. Jussi kohotti päätään. Kauhistus! Mustan luimukorvainen
pää sykkyrään vetäytyneine lerppahuulineen ja vauhkosti pöllöttävine
silmineen ojentausi räystään yli Jussia kohti. Musta oli kohonnut
kahdelle jalalle seinän varaan ja tavoitti Jussia hampaihinsa. Jussi
oli tuokion aikaa aivan kankeana hämmästyksestä eikä kyennyt mitään
ajattelemaan eikä tekemään, tuijotti vain henkeään pidättäen Mustan
punaisena hohtaviin ja kuumaa henkeä huokuviin sieramiin. Mutta sitten
irroittausi hän puistaltaen huumiostaan, tempasi viereltään kattomalan
ja iski sillä voimainsa takaa Mustaa, joka lotkahti alas seinän nojalta
ja päristeli kovin sieramiaan. Sitten se lähti liikkeelle ja alkoi
kiertää latoa, kirmaisi häntä sojona ja pää rintaan painettuna kuin
ainakin hurjasti pillastunut, mieletön hevonen. Huumaavasti ratiseva
kone seurasi kohona keikkuen perässä...

Musta kirmaisee yhä ladon ympärillä ja pienentää joka kierroksella
piiriä! Pyöreinä pöllöttävin silmin istuu Jussi kuin hyypiö
ladonkatolla ja seuraa tuota kamalaa piiritystä. Kauhusta kutistuvin
sydämin odottaa hän milloin kone hurjassa vauhdissaan viskautuu ladon
nurkkaan. Yhä lähempänä nurkkia heittelehtii kone ja Jussilla salpautuu
hengitys. Nyt... nyt... Samalla kuuluu ankara täräys, jota seuraa
huikea ryske ja sekaannus. Huimaus sydämessään putoaa Jussi hajoavan
katon tunkkaisiin olkiin peittyen alas sikinsokin sattuvien hirsien
keskelle...

Kiljahtaen heräsi Jussi unestaan ja huomasi makaavansa kylmällä
lattialla, johon hän oli vuoteesta luisunut. Hän oli kylmän hien
vallassa ja vapisi kovin. Harreilevin silmin tuijotti hän ympärilleen,
luullen pimeässä vieläkin näkevänsä Mustan luimukorvaisen pään ja
vauhkot silmät. Vähitellen hän siitä kuitenkin tointui todellisuuteen,
nousi vuoteelle ja kääriytyi vällyihin. Mutta hänen ei ollut hyvä
olla. Hetkisen kyleltä toiselle käänneltyään viskasi hän äkkiä
peiton syrjään, sylkäsi ja kapusi parvelta alas. Hän otti Mustan
edestä apesankon, jossa oli vielä puolet apetta syömättä ja sekoitti
siihen kolme kahmalollista jauhoja, hieroi ne hyväksi ja ripotti
päälle vielä kourallisen "kermaksi". Halukkaasti kävi Musta kalsuine
hampaineen käsiksi tuohon herkulliseen appeesen ja kun Jussi taputti
sitä kaulalle, laski se apetta hatarasta suustaan pelmuttaen päänsä
hetkiseksi Jussin olkapäälle. Tyyntyneenä palasi sitten Jussi
vuoteelleen, kääreysi huolellisesti vällyihin ja syvä turvallisuuden
tunto rinnassaan kuunteli, kuinka alhaalta parven alta kuului anteeksi
antavana ja rauhoittavana apettaan viimeistelevän Mustan vaisu
rouskutus...




KESKEN JÄÄNYT


Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin
kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita
riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä
täyteen ahdattuina ja ovet tiivisti sulettuina muistuttivat täyteen
syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden
puutteelle. Niiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan
värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.

Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden
aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon
pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli
pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti
nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.

Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä
linjaseipäitä, kymmenen syltää aina seiväsparin väliä. Seivästen
välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine
savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti ja
siinä jossa se päättyi liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin patterien
päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja, joka siinä
lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla uurasti, tuntui
tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.

Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla kaivaakseen
ojaa neljäsataa syltää ja maksuksi piti hänen siitä saada lehmä.
Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä iltana
kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän oli joka
päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltää eteenpäin ja tiesi
olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.

Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä
koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi
ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat joka
puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden varret
oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.

Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän
linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä
lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä
uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja
ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle
polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten
samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin
kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta se
oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä vähän
aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin tunkeutuen
synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi lapionterälle.
Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi pienemmäksi
kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti lohkareen ojan
reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin nousseiden päälle
motkottamaan. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi kiihtynyt ryhtyi hän
heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta uutta lohkaretta, jonka
vipusi irti saatuaan toiselle reunalle -- ja niin edelleen, kunnes oli
päässyt siihen saakka, mihin oli ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen
päästyään laskeutui hän pohjaan ja puolisäärestä savisessa vedessä
seisoen syyti hän irtaimen muhan ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle
jäi nyt valmis, siistireunainen oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta
heikosti kuvastellen seisoi väreetönnä savinen vesi.

Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen
saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille pannut,
painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä liikkeellä
vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen ahdattuna
sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri; kieriviä harmaita
vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat alas vettä kuin
pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti mättäälle kintaansa,
selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle, täytti piipun ja
nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi mietteisiinsä.

Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka
lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa
asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan siitä
alkaen kuin hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan painoi,
-- ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset mietteet
ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka Maija, hänen
vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja he yhdessä lähtevät
lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä taluttaen ja Maija perässä
piiskalla räpsien. Puolitaipaleella tulee sitten vastaan naapurimökin
mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää mälliä ja saa sanoiksi: "No
-- kenenkäs lehmää te...?" ja hän vastaa lehmää pysähtymättä perässään
kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei olisi tekeillä: "Omahan tämä on
lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki heidän peräänsä katsomaan...

Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin
kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua
siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen
sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää,
mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet
maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.

Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä... Ja pitäisi olla hyvä lehmä,
lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän
välissä... Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen
oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli
ollut sarven juuressa... Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja kun
silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään: valkea,
hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja jalat samoin
polvista alaspäin punaiset... Senkin muisti, että vasen sarvi oli,
omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin oikea... Hän
pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään, istuen
yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan heinänkorteen,
jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen. "Mitähän",
ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen, kun puoli
lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan lehmän kahtia..."
-- ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa kiertyivät hymyntapaiseen.
"Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin lakiin, niin eiköhän vain
tuomittaisi lehmä kahtia... olihan siinä vieraat-miehet, kun kontrahti
tehtiin... Mutta sitten taitaisi taas tulla riita kumpi kummankin
puolen saisi... hän tahtoisi takapuolen ja isäntä myös... ja niin
tulisi taas lakiin meno... Hm! kaikkia sitä aikamies kuvitteleekin"
-- ja naurahtaen sylkäsi hän piipunpesään, kopisteli sen kengänkärkeä
vasten tyhjäksi ja nousi työtään jatkamaan.

Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä
syltää, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja
sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival.
Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista syllän täyteen, nousi hän
ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea
pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina
maanantai-aamuksi...

       *       *       *       *       *

Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä
tiistaina eikä seuraavinakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten
sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan
oli hän häätynyt vuoteesen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja
samalla vihanpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut,
kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.

Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli
kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin
pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti
ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita,
köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia,
korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut
tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää
syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.

Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä
aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle
lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja
keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka
kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja,
joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja
massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin
kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten
kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan
ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi
tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen
jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen
sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata,
savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin
pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan...

Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta
ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin
lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken
katkera itku likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän
ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen,
sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas ja
niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut,
joiden päälle lukkari aloitti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään
auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.

Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasoitettu,
hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen
alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi
leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä
paikkaa kohti jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken
jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn
selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita,
että "eihän sitä ihminen tiedä..."

Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä
hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas
äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen
syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon
hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin
huutomerkki ajatusviivan perässä.




KILPAKOSIJAT


I

Mäkipellon Santra oli muhkea ja häikäilemätön kaunotar, jonka
tummat silmät heiastivat rohkeutta ja intohimoa ja jonka povi
korkeana kohosi ja kaula tuuhean palmikon edessä valkeana kaartui
ja sai hän kaikki nuoret miehet päästä pyörälle ja kaikki kylän
tytöt kateenkipeiksi. Mutta Santra nauroi poikia ja tyttöjä vasten
silmiä niin että valkoiset hampaat välkähtelivät ja jakoi rukkasia
kosijoille, huonommille heti, paremmille viikon kaksi kanssakäymistä
pidettyään. Lopulta näytti hän vakavammin kiintyneen Ristirovan Aatuun,
kirkonkylän reippaimpaan poikaan ja heitä pidettiin jo toisilleen
kuuluvina. Varmana omistusoikeudestaan retkeili Aatu lauantai-illoin
Mäkipellon porstuakamariin, jossa häntä vartoi Santra valkoliinaisessa
vuoteessaan ja kietoi pyöreät käsivartensa viluisesta yöstä saapuvan
lemmenjanoisen sulhon kaulaan. Mutta sitten pääsiäisen pyhien aikana,
jolloin pieni kirkonkylä kihisi täynnä ripille ja kaupantekoon
saapuneita syrjäkyläläisiä, tuli tälle suhteelle samanlainen loppu
kuin entisillekin. Pääsiäismaanantai-iltana saapui Aatu tavalliselle
öitsintäretkelleen Santran luo, mutta hänen noputuksestaan ei
yöpukuinen Santra kiirehtinytkään ovea avaamaan kuten ennen. Ei
vaikka Aatu kovemminkin noputti ja nimensä ilmoitti. Silloin iski
hänen mieleensä paha aavistus. Syrjäkyläläisten mukana oli kirkolle
pääsiäisen pyhiksi ilmestynyt Juustovaaran nuori-isäntä, varma ja
salskea mies, joka komeassa lappalaislakissaan käyskenteli kuin
kuningas miesjoukossa. Ja hän oli pääsiäisyönä nuorison koolla ollessa
kiinnittänyt huomionsa Santraan ja Santra oli tulisin silmäyksin
vastannut tuon komean syrjäkylän pojan silmäniskuihin. Sapekasta
raivoa herättävänä totuutena jysähti nyt Aatun mieleen, että tuo
Juustovaaralainen on Santran kamarissa ja Santran käsivarret ovat
pehmoisina sen kaulalle kiertyneet... Hän tarttui rautaiseen oven
ripaan ja riuhtasi voimakkaalla tempaisulla ovea että lukko murtui. Ja
siellähän se oli Juustovaaran nuori-isäntä, lepäsi Santran valkoisella
vuoteella ja Santra oli kietonut kätensä hänen kaulaansa...

Lemmenkateisen suonia pullistavalla ja näköä soentavalla raivolla
karkasi Aatu puolipukeisen kilpailijansa kimppuun ja nousi siinä
yösydännä kuuma ja luita ruhjova tappelu, kun kylän kaunottaresta
ottelivat kaksi voimakasta urosta. Mutta Juustovaaran komea poika
oli vahvempi ja taistelu päättyi siten, että hän kahmasi Aatun
lattiasta kohoksi, kantoi avoimesta ovesta ulos ja viskasi portaalta
päistikkaa kinokseen. Kuin kähisevä raketti kimposi Aatu ylös, tempasi
kuunvalossa välähtävän puukkonsa ja karkasi takaisin kamariin. Mutta
silloin kimmahti Santra valkoisessa yöasussaan vuoteesta, asettui
Aatun eteen valtavana kuin vihastunut jumalatar, poven korkeana
kohoillessa ja irtonaisten suortuvain valkoista kaulaa ja avointa
rintaa tummina kehystäessä, ja vuodatti kipenöitsevän suuttumuksensa
rauhanhäiritsijään. Silloin lamautui Aatu kuin olisi hänen sisällään
löysännyt joku kiinteä vieteri ja sanatonna laahusti hän ulos kuin
teurastajalle myyty härkä. Ja kun ovi hänen jälkeensä kiukkuisesti
kiinni lyötiin, kumahti se hänen sisälläänkin ja silloin heräsivät
hänen povessaan mustat kostonhenget.

Mutta Juustovaaran Heikki oli siitä alkaen Santran onnellinen omistaja.


II

On lauantai-ilta pari viikkoa pääsiäisestä. Raikas kevättalven pakkanen
on juuri kierrellyt latomassa jääpuikkoja räystäisiin ja täysikuu
kohonnut pakkasen käsialoja hopeoimaan. Silloin valjastaa Juustovaaran
Heikki poronsa ja hankkiutuu toista peninkulmaiselle taipaleelle
odotuksessa värisevän Santran luo. Pian kuluvat öiset tunnit
lemmenkisassa ja siksi täytyy pitää kiirettä, sillä kun seitsentähtisen
sarvet uutta huomenta osoittavat ja kukot kylän navetoissa aamuvirsiään
huutelevat, silloin täytyy jo loitota neidon lämpöiseltä vuoteelta
ja ajatella paluumatkaa. Mutta keveästi kiitää poro raikkaassa
kuutamoyössä ja kuppelehtien seuraa perässä keveä pulkka, jossa
istuva onnellinen sulho lyhentää öistä matkaa kuvittelemalla matkansa
päätepaikkaa, jossa valkoisella vuoteella, kahta henkeä varten
jo valmiiksi levitetyllä, uinuu korkeapovinen impi värisevässä
odotuksessa. Ja kun hän kuvittelee reippaan matkan jälkeen raikkaasta
yöstä pujahtavansa sinne lämpöiseen kamariin, johon kuu valkoisten
akkunauudinten läpi pehmoista valoaan siivilöi ja jossa kaksi pyöreää,
öisessä alastomuudessaan loistavaa käsivartta vavahdellen hänen
ympärilleen kietoutuu, valtaa hänenkin rintansa mieltäjännittävä ja
samalla suloinen väristys.

Soiden halki ja vaarojen kupeita pitkin kiitää poro, puut tanssivat
ohitse kuin karkeloiden ja latvojen lomitse hymyilee täysikuu leveän
hyväntahtoista ja siunaavaa hymyään tälle suruttomalle kululle. Mutta
keskellä saloa, naavaisen kuusen suojassa vaanii lemmenkateinen ja
synkeämielinen kilpakosija, joka viikkojen vierressä on vannonut
synkeän koston onnelliselle voittajalleen. Hän tietää Heikin taas
saapuvan kullan luo ja on tullut puolitaipaleelle häntä väijymään.
Hehkuvina hiilinä tuikahtelevat kuusen varjosta hänen silmänsä salon
äänettömään yöhön ja heristyneet korvansa tarkkaavat milloin alkaa
kuulua lähenevän poron jalankapsetta...

Mutta suruttomana ja omiin unelmiinsa vaipuneena istuu Heikki pulkan
perässä ja poro juoksee omasta halustaan. Silmät puoli ummessa
muistelee hän Santraa. Siinä salon häiritsemättömässä äänettömyydessä
muistaa hän niin elävästi, varsinkin kun silmänsä ummistaa, miltä
Santra näytti hänen viime kerralla lähtiessään. Sen tummat silmät
olivat niin antautuvalla hartaudella häneen kiintyneet kun he oven
luona erosivat. Poskille oli kohonnut unen jäleltä pehmoinen puna
ja muuan irtonainen hiuskihara oli kulkeutunut vasemman korvan ohi
poskelle. Tuo poskelle ajelehtinut kihara se juuri antoi Santralle
silloin erikoisen, tavallista miellyttävämmän leiman. Kun Santra sitten
ovella kuiskasi hänelle: "Tulethan taas ensi lauantaina?" siirsi
hän samalla tuon kiharan korvan taa ja sitten sulkeusi ovi hänen
jälkeensä...

Tie nousee alavasta koivikosta ja sukeltautuu tumman kuusikon kohtuun.
Heikki muistelee yhä tuota irtonaista kiharaa Santran poskella ja
miettii, mahtaneeko hän sitä samanlaisena tällä kertaa nähdä. Kun hän
juuri mielikuvituksissaan sommittelee samanlaista kiharaa Santran
poskelle, kajahtaa muutaman ensimäisinä seisovan kuusen alta laukaus,
jota äänettömyyteen turtunut metsä kammoksuen vavahtaa. Heikki tuntee
rinnassaan tuiman vihlauksen ja laukauksen painosta alkavat hänen
korvansa sadoin äänin soida. Poro kimmahtaa ensin kahdelle jalalle ja
lähtee sitten tulista vauhtia edelleen kiitämään. Kuusen alta karkaa
Aatu esiin karmeasti kiroten, sillä poro ei hänen laskujensa mukaan
pysähtynytkään. Hän tempaa kirveen käteensä ja lähtee suinpäin perässä
syöksymään.

Heikki keinuu vaappuvan pulkan perässä ja tuntee ruumiissaan tavatonta
riutumusta ja mielessään sekavaa hämminkiä. Hän ei jaksa käsittää,
onko häntä ammuttu vai mitä on tapahtunut ja missä rymäkässä häntä
mukana raahataan. Odottava Santra, pulkan edessä huohottava poro,
korkean totiset kuuset ja heloittava täysikuu tanssivat sekaisin hänen
riutuvassa mielessään. Korvissa yhä rämäkämmin soi ja kohisee, silmissä
risteilee tulisia, hehkuvia viiruja ja raikas elonvoima virtaa ulos
vastustamattomalla voimalla.

Kuin pillastunut orhi puhaltaa Aatu perässä, kiinnittää yhä juoksuaan
ja huokuu pakkasyöhön kuuman sisunsa hohdetta. Poro on hellittänyt
jo vauhdissaan, sen säikäys on lientynyt eikä ajaja kykene ajohihnaa
kiinnittämään. Mätkivin askelin karkaa Aatu kankaita ylös, toisia alas
ja täysikuu hyppii mukana puunlatvalta toiselle kuin uteliaisuudesta
hullautuneena. Yhä lyhenee matka vainotun ja vainoojan välillä. Aatu on
jo parin sylen päässä porosta. Silloin pysähtyy hän äkkiä, heilauttaa
kirvestä päänsä ympäri ja viskaa sen hartiavoimin poron päätä kohti.
Kirves osuu sarviin niin että toinen sarvihäkkyrän valtahaaroista
putoaa rämähtäen maahan ja poro täräyksestä huumautuneena valahtaa
polvilleen. Samassa on Aatukin paikalla ja tarttuu ajohihnaan. Hän
silmää ajajaan ja näkee lopun olevan käsissä. Heikki kohottaa vain
toista kättään kuin jotakin torjuakseen, mutta käsi putoaa raukeana
turkin helmalle. Suu liikkuu, mutta mitään ääntä ei kuulu, kirkas
verivirta vain pullahtaa ulos ja pää vaipuu hervotonna rintaa vasten.

Poro on sillävälin noussut seisoalleen ja Aatu panee sen jälleen
liikkeesen, jääden itse ajohihnaa hoitaen perässä kävelemään.
Puolitaipaleella kulkee tie muutaman metsälammen yli, jonka läpi
matala joentapainen kuljettelee hiljaa kuin salakähmää suurien soiden
mustia ja mutaisia vesiä. Lammessa on kappale matkaa tiestä yli talven
sulana säilyvä, pohjaton silmäke, jossa lammen musta vesi hitaasti
ja pahaenteisesti pyörii. Sitä kohti ohjaa Aatu poron, sivaltaen
sen ajohihnan perällä juoksemaan. Poro näkee kammoksuen valkoisesta
ympäristöstä jyrkästi erottautuvan kurimuksen ja yrittää pysähtyä,
mutta jalat eivät kykene tarrautumaan liukkaaseen jäähän ja polvilleen
pudoten huilaa poro kuormineen sulan reunalle. Reunastaan ohueksi
kulunut jää rusahtaa rikki ja molskahtaen putoaa poro veteen kuorman
seuratessa mukana. Jälellä oleva sarvikruunun puolisko kalahtelee
jäänreunaan, kun poro silmäkkeessä molskii ja päästelee salon öiseen
hiljaisuuteen hätääntyneitä mölähdyksiä. Pulkka on kaatunut heti veteen
tultuaan nurin ja ruumis hävinnyt vedenpinnan alle. Poro ja suullaan
kelluva pulkka kiertävät vielä tovin aikaa pyörteen mukana ympäri
silmäkettä. Mutta kauan ei jaksa poro ponnistella jäisessä vedessä, se
painuu yhä syvemmälle ja päästelee yhä hätäisempiä ääniä. Epätoivoisina
pälyilevät sen vihertävät silmät ja sarvihäkkyrän puolisko ojentuu
kuin apua anoen korkean kuulakkaa taivasta kohti, jonka kylmässä
äänettömyydessä keinuu mitään vastaamatta totinen täysikuu. Pian häviää
sarvihäkkyräkin veden pinnalta ja hidasliikkeinen pyörre jatkaa taas
häiriytymättä liikehtimistään...

Aatu seisoo hetkisen alallaan ja tuijottaa silmäkkeesen, joka valkoisen
jäätikköpinnan keskeltä mustana ja ongelmoisena ammottaa kuutamoista
taivasta kohti. Sitten hän yhtäkkiä kääntyy kuin jotakin säpsähtäen,
lähtee liikkeelle ja häviää lammen rannalla vartiastona seisovan
äänettömän metsikön kohtuun.




HAUDANKAIVAJA


Haudankaivaja oli paha ja ilkeä mies ja se oli sellainen asia, josta
kaikki kyläläiset kerrankin saattoivat olla yksimielisiä. Tämä hänen
ilkeämielisyytensä oli senkin ihmeellisempää, kun hän ansaitsi
jokapäiväisen leipänsä kuolleiden parissa ja asui aivan kuoleman
valtakunnan rajalla. Hänen mökkinsä oli näet ihan hautausmaan laidassa,
niin että hautausmaata ympäröivä aita päättyi yhteen mökin nurkkaan ja
lähti edelleen taas toisesta nurkasta.

Hän oli pieni, kumaraharteinen ja mustapintainen mies. Nenän oli joku
salainen tauti syönyt muodottomaksi ja toisella silmällään katsoi hän
ilkeästi kieroon. Sitä ei kuitenkaan aina huomannut, sillä se tapahtui
peräti harvoin, että hän katsoi ketään silmiin ja jota hän vain
katsoi, sitä alkoi kohta levottomuus ja pelko vaivata, oikein itsekään
käsittämättä miksi. Mutta se kai johtui siitä, että hän oli niin ilkeä
ja että hän niillä silmillään katseli enemmän kuolleita kuin eläviä,
Ja ilkeyttäänkin osoitti hän enemmän kuolleille kuin eläville. Hautoja
kaivaessaan julkesi hän näet kiroilla ja ruumiskirstuja käsitteli hän
ylimielisesti ja kovakouraisesti. Jos hautaa kaivaessa osui eteen vanha
hauta ja sieltä nousi vainajain luita, viskeli hän ne kiukkuisesti
hujan hajan.

"Ei sitä miestä hyvä peri", sanoivat kyläläiset ja aikoja olisi hän jo
virkansa menettänyt, jos hän vain olisi uskaltanut varakkaampainkin
vainajia ylimielisesti kohdella. Mutta sitä hän ainakin julkisuudessa
vältti ja säästi ilkeytensä köyhiä kohtaan.

Vallankin oli hän ilkeä ja ärtyisä silloin kylmänä ja lumisena talvena,
jolloin puute ja kulkutaudit luokona lakaisivat köyhää kansaa hautaan.
Hautoja piti kaivaa aamusta iltaan ja se oli raskasta työtä, sillä maa
oli syvälle jäätynyt. Pahinta hänen mielestään oli kuitenkin se, ettei
hän suurista joukkohaudoista saanut suhteellisesti suurempaa maksua.

Eräänä sunnuntaina, jolloin purevaa pakkasta lisäsi raudankylmä
tuulenviima ja jolloin uninen aurinko vain sen verran kurkisti
taivaanrannan yli, että pakkanen näki paremmin ihmisiä näpistellä,
oli hautausmaalla kokonaista kaksitoista ruumiskirstua valmiina
laskettaviksi yhteiseen hautaan. Ne olivat vanhoista, puolilahoista
laudoista hatarasti kokoonkyhättyjä, toiset aivan maalaamattomia,
toisia vähän mustaksi tuhrittu, sillä kaikki vainajat olivat köyhäin
syrjäkyläläisten omaisia, kulkutauteihin ja nälkään kuolleita. Riviin
ne asetettiin haudan pohjalle ja kun hauta oli siunattu, poistuivat
niin pappi kuin saattajatkin vilusta väristen. Ainoastaan pari miestä
jäi haudankaivajalle avuksi hautaa peittämään.

Haudankaivaja seisoi hetkisen alallaan ja tirkisteli alas hautaan.
Ei hän mitään puhunut, mutta ilkeistä silmäyksistä saattoi arvata,
että hän ajatteli sitä suurta työtä, mikä hänellä oli ollut tätäkin
hautaa kaivaessaan ja että hän maksuksi saapi siitä kunnalta
ainoastaan viisi kappaa jyviä. Vaikka hautaa umpeen luotaessa oli
tapana ensiksi lapioida alas viimeksi noussut maa, sillä sehän oli
lähinnä haudanparrasta, kävikin haudankaivaja ensinnä käsiksi niihin
jäätyneisiin teleihin, jotka olivat multakasan äärimmäisellä reunalla.
Hän ei välittänyt ollenkaan toveriensa kielloista, vaan vyörytteli
noita jäätyneitä multaharkkoja hautaan, että kirstut kumeasti
pompahtelivat ja hauraat laudat ruskivat. Kun kaikista suurin lohkare
putosi erään kirstun kannelle, rikkoutui kansilauta ja kuolleen
kasvot tulivat näkyviin. Nähdessään nuo luisevat, jäätyneet kasvot,
puoleksi ummistuneiden silmäin lasimaisen kiillon ja siniset huulet,
joiden välistä kellertävät hampaat pilkistivät, lakkasi haudankaivaja
lohkareita vyöryttämästä ja alkoi lapiolla luoda hienoa hiekkaa.

Oli jo iltahämärä kun hauta saatiin umpeenluoduksi. Haudankaivaja
meni yksinäiseen mökkiinsä, pani pesään pystyvalkean ja istui
lämmittelemään. Mutta hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Silmissä
kummitteli yhä se kuollut, jonka kirstusta kansi oli rikkoutunut.
Hänestä oli näyttänyt, että sen pää liikahti, kun lohkare rikkoi kannen
ja nyt hänestä tuntui melkein varmalta, että se oli nykäissyt päätään
syrjään, ettei lohkare koskisi. Vaikka pystyvalkea lisäsi tuntuvasti
lämmintä pienessä tuvassa, alkoi häntä yhä pahemmin vilu puistella.
Päästäkseen oikein perin juurin lämpenemään, meni hän nurkkakaapille,
jossa hänellä oli puolituoppinen jouluviinaa vielä jälellä ja otti
vahvan ryypyn. Mutta kun viina kihosi päähän, näki hän kuolleen kasvot
vielä selvemmin, ne näyttivät nyt kuin sulavan, keltaiset silmäkannet
kohosivat ylös ja lasimaiset, häneen tuijottavat silmät paljastuivat
kokonaan. Hän otti uusia ryyppyjä, mutta jota enemmän hän joi, sitä
pahempi hänen tuli olla. Kylmä puistatti yhä ja kun tuuli vihelsi uunin
piipussa pitkään ja haikeasti, tuntui hänestä kuin kuolleet seinän
takana olisivat kylmäänsä ja yksinäisyyttänsä valittaneet. Nyt vasta
hän tuli oikein ajatelleeksi, kuinka paljon kuolleita hänen lähellään
asui ja hänestä tuntui, että niillä on kauhean kylmä, varsinkin niillä
köyhillä, suurissa yhteishaudoissa olevilla vainajilla.

Kun hän oli tyhjentänyt viinapullon tulematta sen lämpimämmäksi,
sulki hän pellin ja hautautui umpipäähän sänkyyn ja odotti, että uni
vapauttaisi hänet kaikista ikävistä kuvitteluista...

       *       *       *       *       *

-- Fuiii - fiii! vihelsi tuuli uunin piipussa. Se tohisi nurkissa ja
kierteli pientä tupaa kuin vaanien sisällepääsyä. Hetkiseksi vaikeni se
kuin peräytyen vauhtia ottamaan, mutta heti sen jälkeen se tohisten,
viheltäen ja ulvoen rynkäsi takaisin niin valtavasti, että ovi ryskyen
paiskautui auki, peitto sängystä lennähti pois ja hiiltyneet kekäleet
pesässä hulmahtivat uudelleen palamaan. Ja avonaisesta ovesta töytäsi
vainajia sisälle ja ne jotka eivät sisälle mahtuneet jäivät ovelle
värjöttämään. Kaikki ne värisivät niin että luut kalisivat ja ne
tungeskelivat takan ympärille, työnsivät luiset kätensä hiilokseen ja
tyrkkivät toisiaan syrjään, että luut kolahtelivat ja kilkahtelivat.
Haudankaivaja tuijotti viluisia vieraitaan silmillä, joista näkyi
sanomaton kauhu. Hänen tukkansa nousi pystyyn, kylmä hiki virtasi
pitkin ruumista eikä hän saanut vähääkään ääntä kurkustaan. Hän
tunsi kaikki nuo kuolleet, sillä ne olivat hänen hautaamiaan ja
niiden kalisevasta puheesta ymmärsi hän, että niillä on kauhean
kylmä sen vuoksi, ettei rakkaus ole heidän hautojaan lämmittänyt.
Noiden palelevien ja värisevien vainajien joukossa tunsi hän senkin,
jonka kirstunkannen multalohkare oli päivällä rikkonut. Se kääntyi
sattumalta nurkkaan päin, jossa vuode oli ja jäi häneen tuijottamaan.
Ja kaikki muutkin kääntyivät yksi toisensa jälkeen ja alkoivat tyhjillä
silmäkuopillaan häneen tähystää. Ja kun ne tuijottivat, vaikeni kaikki
valitus ja luiden kalina ja tuulen tohina, niin että hetken aikaa
oli syvä hiljaisuus kuin haudassa. Mutta sitten tuli taas äskeistä
valtavampi tuulenpuuska, heitti haudankaivajan vuoteelta lattialle,
puhalsi hiilet ja tuhkan ympäri tupaa ja nosti kaikki vainajat
kohoksi ja kiidätti ovesta ulos yhtenä kierivänä, valittavana ja
kalisevana pyörteenä, josta vilahteli käsi- ja sääriluita ja onttoja
silmäkuoppia...

       *       *       *       *       *

Haudankaivaja heräsi lattialla, jonne hän oli vuoteelta luisunut.
Hiki valui hänestä virtana, hampaat kalisivat ja silmät tuijottivat
kauhistuneina pimeyteen. Hän rynkäsi ovea sulkemaan, mutta huomasikin
sen olevan kiinni ja haassa, kuten hän illalla oli sen pannut.
Kiiruusti viritti hän valkean ja haki viinapullon, mutta näkikin sen
olevan tyhjän ja muisti illalla juoneensa sen loppuun. Hän istui
vuoteen reunalle ja jäi yhä väristen tuijottamaan savuten ja ritisten
palavaan päreeseen...

       *       *       *       *       *

Tiistaina aamusella toi muuan mies ruumista hautausmaalle. Hän pysäytti
hevosensa ruumishuoneen luo ja lähti kahlaamaan haudankaivajan mökille,
saadakseen kuormansa ruumishuoneesen. Mutta ovi oli sisältä kiinni eikä
sieltä kuulunut mitään, vaikka hän muutaman kerran koputti ovelle.
Hetken epätietoisena seisottuaan kahlasi hän ikkunan alle ja kurkisti
sisään. Kerran vain hän kurkisti ja lähti sitten kuin petojen vainoama
juoksemaan hevosensa luo, tempasi suitset ja kirstun päälle istuen kuin
ratsastaja hevosen selkään lähti hän ajamaan takaisin. Hän kiljui ja
pieksi hevosta, joka laukkasi kuin henkensä edestä. Sillä tavoin ajoi
hän kylän läpi ja naiset, joita jäätyneillä kaivonkansilla oli vettä
nostamassa, juoksivat säikähtyneinä sisään ja kertoivat hullun miehen
ruumiskirstun kannella istuen ajaneen kylän läpi.

Ja kun tuo hurja ajaja saapui kotiinsa, täytyi hänet panna köysiin,
kun hän riehui kuin raivohullu, pursutti vaahtoa suustaan ja puhui
käsittämättömiä sanoja. Sillä ikkunasta sisään katsoessaan oli hän
nähnyt haudankaivajan riippuvan orressa hirttäytyneenä ja sillä olivat
kierot silmät jääneet auki ja tuijottivat suoraan akkunaan ja niissä
kuvastui sellainen kauhu, jota tuntevat ainoastaan suuret syntiset
kurkistaessaan sisälle kuolemanvaltakuntaan.




LAPISSA


Harvahkon kuusikon kupeessa, puolittain kinoksiin hautautuneena, seisoo
paja matalana ja harmaana. Lähin kuusi on kallellaan pajan yli ja kun
kattoluukusta huokuva lämmin on sulattanut lumen sen etupuolisista
oksista, on kuin se olisi avannut turkkinsa ja siirtänyt löysänä
hartioilla riippumaan ja vartavasten kumartunut siihen lämmittelemään
sekä tirkistelemään kattoluukun läpi alas pajaan. Ja on kuin se ei
voisi kyllikseen ihmetellä seppää, joka siellä alhaalla alasimensa
ääressä seisoo suurena, nokisena ja synkkänä.

Raskaasti pudottelee seppä hehkuvalle raudalle väkivasaraansa, niin
että paja jymähtelee ja seinille ripustetut esineet hyppivät ikäänkuin
seppä vartavasten juuri heille vasarallaan tahtia löisi. Kuin
kiukkuisia, sähiseviä kyitä sinkoilee raskaiden iskujen alta kiehuvia
kuonansirpaleita suorina säteinä joka suunnalle. Kun rauta jäähtyy
ja käy taipumattomaksi, työntää seppä sen uudelleen ahjoon ja laskee
raskaan, suonikkaan kätensä palkeen vivulle, jolloin ahjosta pelmahtaa
ylös sakea parvi kipunoita, mitkä tanssien ja toistensa ympäri kierien
vaeltavat kattoluukusta ulos, pannen kuusen alimmat oksat hiljaa kuin
mielihyvästä keinumaan. --

Pajan ovelta näkee silmän kantamattomiin eteläisiä ilmoja kohti
ulottuvan soisen lakeuden, joka talvisen päivän hämärässä näyttää
iäiseen elottomuuteen jähmettyneeltä ja jonka kuolinliinoja öiset
revontulet ja puoleksi eteläisen taivaanrannan yli kohoava keskipäivän
aurinko vuoroin valaisevat. Lakeuden pohjoisreunassa, josta Ritovaara
kohottaa kohti harmaata talvitaivasta leveän ja lumisen selkänsä
kuin äärimmäisten asutusmaiden suojaksi Lapin tuhoja vastaan, ovat
laajan pitäjän äärimmäiset asukkaat pureutuneet maankamaraan. Mutta
kuin kaikkein viimeisimpänä etuvartiana on seppä asettunut virstojen
päähän kylästä, vaaran keskirinteelle, siihen missä viimeiset kuuset
kasvavat. Vaaran takaa alkavatkin jo lappalaisten alueet, alkaa yön ja
revontulten valta.

Yksinään kuin erakko on seppä jo vuosikymmeniä asunut Ritovaaran
rinteellä, takoen kyläläisten kirveet ja viikatteet sekä puukkoja
lappalaisille, joiden tie "Lannanmaille" kulkee juuri Ritovaaran
ylitse. Muilta eteläisemmiltä seuduilta hän on tänne muuttanut, mutta
mistä -- sitä ei kukaan tiedä, sillä hän on aina ollut umpimielinen ja
juro. Paikkakunnalle muutettuaan oli hän mennyt naimisiin, mutta jäänyt
muutaman vuoden kuluttua leskeksi -- seikka, josta ihmisillä oli yhtä
ja toista pöyristyttävää puhuttavana, vaikkei noita puheita uskallettu
sepän kuuloon laskea, sillä kaikki häntä pelkäsivät. Vaimonsa kuoltua
oli hän elänyt vaarallaan aivan yksinään, käyden vuosi vuodelta yhä
jurommaksi, ikäänkuin tuo jylhä ympäristö olisi purrut häneen oman
leimansa. --

Juuri kuin seppä nostaa taas hehkuvan ja sädehtivän raudan alasimelle,
pimenee matala oviaukko ja sisälle ryömii koreaan peskiin puettu vanha,
tihrusilmäinen lappalainen. Iloisesti tervehtii tulija seppää, joka
syrjäsilmällä häntä vilkaistuaan alkaa takoa, että paja jymähtelee ja
kuona sähähdellen ympäri sinkoilee. Lappalaisäijä, suuren porokarjan
omistaja, on paluumatkalla etelän markkinoilta. Ritovaaralle päästyään
on hän laskenut poronsa metsään jäkälää kaivamaan ja pistäytynyt itse
pajaan juttelemaan sepän kanssa, joka hänelle on kerran puukon tehnyt.

Lapin äijä on markkinoilla ja pitkin paluumatkaa naukkaillut runsaasti
viinaa, on hyvällä tuulella ja kun seppä lakkaa takomasta, lepertelee
hän avomielisesti markkinakuulumisia, kertoo tehneensä hyviä kauppoja
ja saaneensa poroista niin ja niin suuret rahat. Kumaraisena ja
hinteränä istuu hän ahjon reunalla, räpyttelee pieniä ja paljosta
ryyppäämisestä entistäänkin tihruisemmiksi käyneitä silmiään ja
kehuu rikkauttaan. Seppä murahtaa lappalaisen laverteluihin muutamia
puolinaisia vastauksia ja alkaa lietsoa jäähtynyttä rautaansa jälleen
kuumaksi. Enempää huomiota lappalaiseen kiinnittämättä alkaa hän sitten
takoa ja sähisevää kuonaa ympärilleen singotella, että lappalaisen
täytyy hänen selkänsä taa suojaan kyyristyä.

Seppä ei katsele ympärilleen eikä puhu mitään, vaan takoo ja ajattelee.
Vasaran tahtiin ovat hänen ajatuksensa tottuneet liikkumaan. Yhtä
varmoina ja raskaina kuin vasaran iskut seuraavat päätelmät toisiaan ja
jokainen uusi isku antaa niille uuden sysäyksen.

"Vai niin", ajattelee hän, "sillä on siis rahoja tuolla lappalaisella.
Mutta mitä se tuollainen tihrusilmä äijän kääkkyrä rahoilla tekee?
Peskinsä povessa niitä vain kesät talvet hieroo... tai maahan kaivaa --
ja sinne ne sitten jäävät..."

Hän takoo yhä, vaikka rauta on taas jäähtynyt ja vasara särähtelee
karmeasti kylmenneelle raudalle. Vihdoin hän havahtuu ja nostaa raudan
ahjoon sekä alkaa lietsoa. Raskaasti painaa hänen kätensä palkeen
vipua, että kipunat hyökkäävät kuin säikähtynyt hevoslauma harjat
tuulessa hulmuten kattoluukun täydeltä ulos harmajaan pakkaseen.
Lappalainen on vaijennut, käynyt hellämieliseksi ja tirkistelee pää
kallellaan ahjoon, josta loppumattomana tulvana karkaa ylös hehkuvia
kipunoita. Palje huokuu raskaasti ja seppä jatkaa ajatusjuoksuaan.

"On synti, että rahaa sillä tavoin hoidetaan... ja annetaankin
kaikenlaisille". Hän heittää rautaa alasimelle viedessään
syrjäsilmäyksen lappalaiseen, joka havahtuu ja hätkähtää sepän
teräskylmästä katseesta. Mutta vasara putoilee jo hehkuvalle raudalle
ja hänen on taas pakko kyyristyä suojaan kuonansirpaleilta.

"Miksen minä ottaisi niitä rahoja haltuuni -- niin, miksi en, miksi
en... Kuka tuollaisen lappalaisen ikäkulun äijärahjuksen perään
kuuluttaisi -- kuka vain, kuka vain... Yksi navakka huimaus vasarasta
ja siinä kaikki, siinä kaikki..."

Klink klank, helisee alasin ja lappalaisen sydäntä kouristaa
vaistomainen pelko. Hämärtyvä talvipäivä, yksinäinen paja aution vaaran
kupeessa ja pajassa suurikokoinen, synkeä ja äänetön seppä, jonka varjo
ahjon liekkuvassa valossa jättiläishaahmona häälyy pajan seinällä...
Hän käy kovin alakuloiseksi ja katuu, että ollenkaan poikkesi koko
pajaan, ja rahoistaan vielä tuli puhuneeksi! Mutta hän ei saa poiskaan
lähteneeksi, sillä tuo äänetön seppä, joka kuin vihan väellä räiskyttää
sähisevää kuonaa, pidättää häntä paikoillaan kuin lumouksen voimalla...

Seppä on yhä ääneti ja takoo ja kuumentaa taas rautaa ahjossa.
Väsähtämättä hän siten vuoroin takoo, vuoroin lietsoo eikä heitä
silmäystäkään ympärilleen... Huulet ovat lujasti yhteen näpistettyinä
ja nokiselta otsalta valuu hikeä mustina viiruina poskille. Lappalainen
tuijottaa häneen rävähtämättä ja suu puoli avoinna eikä saa paikaltaan
liikahtaneeksi. Hän tuntee vain sydänalassaan raskaan painon ja
kurkussaan omituisia kuristuksia kuin olisi sieltä itku esiin
rynnistämässä. Seppä kasvaa hänen silmissään yhä suuremmaksi ja muuttuu
yhä mustemmaksi, samalla kuin hän itsensä tuntee sitä mitättömämmäksi...

Klink klank, helisee yhä ja seppä ajattelee: "Niin, mikäpäs estää
kolkkaamasta äijän räässyä... Yksi kolaus vain väkivasarasta ja..."

Helähtäen pysähtyy vasara alasimelle ja seppä kääntyy lappalaiseen,
joka hätkähtää niin että on ahjon reunalta pudota, sillä nokisen otsan
alta tuikahtavat sepän silmät häntä kohti kuin kaksi hehkuvaa hiiltä.
Lappalaisen tihruiset, selkoisen selälleen auenneet silmät, joissa
kuvastuu tavaton kauhu, ovat kuin imeytyneet seppään. Suu on yhä
puolittain avoinna ja hän rupeaa sopertamaan jotakin, mutta ei kerkeä
päästää kurkustaan muuta kuin epäselvän sorahduksen, sillä samassa
putoaa hänen päähänsä hirveällä painolla sepän väkivasara. Toinen puoli
päätä on musertunut kuin munankuori, verta ja harmaata aivoainetta
purskahtaa ulos ja äänetönnä valahtaa hän ahjon viereen polvilleen,
josta kierähtää kylelleen pajan nokiselle maalattialle, joka ahnaasti
imee veren itseensä.

Mutta seppä pyyhkii vasaransa lappalaisen peskin liepeeseen, laskee
sen alasimelle ja silmää pajan ohi kulkevalle tielle. Sieltä lähenee
hiihtäen muuan kyläläinen, joka tulee sepän luota kirvestään noutamaan.
Seppä tarttuu ripeästi lappalaisen kaulukseen oikealla kädellä ja
kahmaisee vasemmalla peskin liepeistä sekä nostaa ruumiin ylös että
murskautunut pää jää riipuksiin. Nurkassa palkeen takana on hyvä
piilopaikka ja sinne heittää hän ruumiin. Siellä on jo ennestäänkin
kaikenlaista käytännöstä pois joutunutta romua, ruostuneita lapio- ja
viikatekuluja, jotka sinne ovat paksun nokikerroksen alle unohtuneet.
Kun lappalaisen ruumis sinne putoaa, rämähtävät ne karmeasti kuin
kiukkuisina siitä että niiden lepoa häiritään...

Kun suksimies astuu pajaan, seisoo seppä jo alasimen ääressä ja takoo
että paja jymähtelee ja esineet seinällä tanssivat. Suksimies huomaa
lattialla kuivuvan verilätäkön ja utelee syytä siihen. Mutta seppä ei
katsokaan siihen, kertoo vain äsken hevosta kengittäneensä, jolloin
kaviota vuoltaessa syntyi hevosen jalkaan haava. Siitä verilätäkkö
permannolle. Eikä vieras sitä ollenkaan ihmettele, sillä useinhan
sellaista sattuu kun hevosia kengitetään.

       *       *       *       *       *

Kun otavan sarvet osoittavat puolta yötä, nousee seppä ylös ja menee
pajaan. Sään vaihdosta ennustaen loimottavat taivaalla revontulet,
luoden kattoluukusta pajaan kaameaa ja levottomasti häälyvää valoaan.
Seppä nostaa kuolleen ja jo kangistuneen lappalaisen palkeen takaa
sekä kantaa pajan eteen. Siinä on pajan seinustalla lappalaisen oma
pulkka, johon hän ryhtyy ruumista sovittamaan, kun on ensin ottanut sen
povelta rahapussin. Mutta ruumis ei sovi pitkälleen pulkan pohjalle.
Seppä kiroaa ja kantaa ruumiin takaisin pajaan ja kun hän jälleen
palaa, sopii ruumis pulkkaan, sillä se on tullut jalkojaan lyhemmäksi.
Peitteeksi heittää hän porontaljan ja käy metsiköstä noutamassa
lappalaisen poron, jonka hän valjastaa pulkan eteen.

Hän istuu pulkan perään ruumiin päälle ja heittää ajohihnan poron
selän yli, jolloin poro pyyhältää lunta tupruttavaan laukkaan.
Polviaan naksuttaen, huohottaen ja väliin tienohesta lunta kuumalle
kielelleen kaapaisten kirmaisee poro pohjaa kohti, kohti korkean
totisena häämöittävää vaaran lakea, jonka yllä revontulet valtavina
säilehtivät. Kaamean korneina ne nyt loimottavatkin, heitellen sinisen
vihreitä roihujaan ilmanpielestä ilmanpieleen ja pohjan ääriltä hamaan
keskitaivaalle, niin että äänettömällä vaaran laella kuulee korvissaan
suhinaa ja räiskettä.

Yltäpäätä kuuroittuneena istuu seppä pulkan perässä kuin jääpatsas
ja kiitää kuormineen villillä vauhdilla alas vaaran pohjoista
rinnettä, jonka juurelta leviää puuton, autio jänkä. Talvisessa yössä
revontulten loimutessa on poro omassa elementissään, sen silmäterät
ovat tavattomasti laajentuneet, niissä heiastuvat revontulten kaikki
värit ja väsähtämättä porhaltaa se huohottaen eteenpäin. Seppä
istuu kuormallaan, hoitaa tarmokkain käsin ajohihnaa ja valkeiksi
huurtuneiden kulmakarvain alta hehkuvat hänen silmänsä, tähystellen
ympäri autiota jängän selkää näkyisikö siellä susia, jotka hänen
kuormansa korjaisivat...

Jängän selälle päästyään pysäyttää hän poron ja nousee pulkasta.
Ajohihnan kiinnittää hän pulkan perään ja lyö poroa selkään. Se nostaa
päänsä ylös, niin että mahtava sarvihäkkyrä painuu selkää vasten,
sen punaiset sieramet laajentuvat ja Lapin ilmaa täysin keuhkoin
siemaisten lähtee se uudelleen kirmaisemaan pohjaa kohti, kohti
kotoisia asuinsijojaan. Seppä seisoo alallaan ja katsoo huikeasti
etenevän poron jälkeen. Revontulten loimo on supistunut, hehkuttaen
sen räikeämmin pohjan äärtä. Sepästä tuntuu kuin Lappi olisi avannut
suunnattoman ja hehkuvan kitansa, johon se vastustamattomalla voimalla
nielee kaiken mitä sen ulottuvilla on irtonaista. Poro, joka kiidättää
pulkassa murskatuin päin ja katkaistuin jaloin makaavaa isäntäänsä,
on painumassa tuohon kitaan -- mustana täplänä kuvastuu se enää tuota
kaameaa loimotusta vasten, ja hänestä alkaa tuntua, että se tuossa
tuokiossa rupeaa jättiläismaneitin voimalla häntäkin puoleensa vetämään
ja kitaansa nielemään. Kauhistus sydämessään kääntyy hän nopeasti
ympäri ja alkaa hätäisin askelin rientää takaisin. Mutta silmissään
näkee hän yhä tuon hehkuvan pohjan kidan, jota vasten kuvastuu
tummana täplänä hurjasti kiitävä poro... Kohta se poro on kotoisilla
asuinsijoillaan ja ilmaisee kamalalla kuormallaan hänen rikoksensa. Ja
silloin kaikki Lapin kauhut karkaavat kostoretkelle...

Revontulten ennustama myrsky on alkamassa: jängän selällä kohahtaa
tuolla ja ulvahtaa täällä ja sepästä on kuin kostonhenget jo hänen
kantapäillään kirmaisisivat. Ja niin hän, sydämessään kuoleman
ahdistus, pakenee kintereillään seuraavia Lapin kauhuja, teroittaen
epätoivoisen katseensa kohti totisena häämöittävää vaaran lakea...




ULLA


Ulla, sisäkkö, ja Martta, lapsentyttö, olivat juuri päivätyönsä
päätettyään tulleet palveliahuoneeseen, joka oli tasasivuisen kolmion
muotoinen soppi kyökin rinnalla. Pisimmän kulmauksen perässä oli
kaitainen, kolmiruutuinen akkuna ahtaalle, korkeiden kivimuurien
ympäröimälle pihalle päin ja toisessa lyhemmistä seinistä oli ovi
kyökkiin. Huoneen kalustona oli kolme vuodetta, sama määrä tuoleja ja
pöytä, jolla oli muutamia kirjoja, virsikannel ja kaksi niskoistaan
rikkinäistä valokuva-albumia ynnä lautasella paljosta käsittelemisestä
nuhrautuneita maisemakortteja. Pöydän kohdalla seinässä oli peili ja
sen päällä värillinen kuva, joka esitti Lotta Svärdiä miehineen sotaan
lähdössä. Pöydän nurkalla paloi porsliinijalkainen kupulamppu.

Ulla, näköjään kahdenkymmenen vuotias, korkearintainen, pyöreäkasvoinen
ja vaaleaverinen tyttö, jonka silmissä aina oli hiukan pelokas ilme,
ikäänkuin olisi hän aina ollut jännityksissä siitä, ettei vain ketään
loukkaisi, oli istunut vuoteensa reunalle ja päästellyt auki tuuhean,
hiukan sykeräisen tukkansa, jota hän nyt rupesi kampaamaan. Martta,
nuori, unelmasilmäinen ja syvästi uskonnollinen tyttö, joka oli vasta
vuoden ollut pääkaupungissa ja muisteli alati hartaudella vanhuksiaan
siellä hiljaisen maakylän torpassa ja kävi ahkerasti uskovaisten
hartauskokouksissa, oli ottanut esille nuottikirjan ja harjoitti
virttä kanteleen avulla. Pöydän edessä seisoen kuljetti hän oikealla
kädellä hitaasti jousta, painoi vasemman käden luokaksi taipuneella
etusormella kanteleen ainoaa kieltä nuottikirjan mukaan, jonka merkkejä
hän silmin seurasi. Tuossa teräväsoppisessa huoneessa ei kuulunut muuta
kuin kamman raaputus, nuottikanteleen yksi toikkoinen ja katkonainen
vingunta sekä Martan puoliääninen hyräily, kun hän koetti virrennuottia
saada mieleensä painumaan.

Kyökistä, johon johtava ovi oli puolittain auki, kuului
porsliiniastiain kalinaa ja väliin hanasta virtaavan veden kohinaa,
kun Mari, keittäjä, lopetteli astiain pesua. Mari oli puolivälissä
neljääkymmentä oleva ihminen, laiha ja teräväpiirteinen ja hänen
kävelynsä oli omituista tupsuttamista, aivankuin jalat olisivat
olleet liian lyhyet. Kun hän oli pahalla tuulella, piti hän päätään
luonnottomasti kenossa ja käänteli kookasta, ohutta nenäänsä kuin
tuuliviiriä ja nakkeli tovereilleen kimakalla äänellä sapekkaita
pistopuheita. Tänään oli herrasväellä ollut vieraita päivällisellä,
Marilla paljon työtä, ja siitä syystä hän oli koko päivän ollut
pisteliäänä ja pahalla tuulella.

Juuri kun kyökin kello löi puoli kaksitoista, sai Mari viimeisen
lautasen virutetuksi. Hän asetti sen pöydälle ennemmin pestyjen varaan
nojolleen, pyyhki kätensä, nykäisi kaasulampun sammuksiin ja astui
palveliahuoneeseen. Nenäänsä nyrpistäen istuutui hän vuoteensa reunalle
ja ryhtyessään kenkiään riisumaan virkkoi vihaisesti:

-- Koko yönkö se aikoo tuota rakkinettaan vinguttaa?

Martta lakkasi soittamasta, mutta Ulla sanoi nauraen:

-- Kovinpa nyt vanhus on happamena. Maria suututti aina hirveästi, kun
häntä vanhaksi sanottiin ja hän rupesi miettimään myrkyllistä vastausta
Ullalle. Hetken kuluttua sanoikin hän päänsä kenoon nostaen:

-- Vaikka vanhakin, niin eipä ole vielä tähän elettyyn tarvinnut
karanneita sulhasia murehtia!

Ulla punastui hiusrajaa myöten eikä puhunut mitään. Marikin pysyi
senjälkeen vaiti, tuiski vain vihaisesti vaatekappaleita päältään ja
laittausi nukkumaan, sammuttaen kuitenkin ensin lampun vaikkeivät
toiset olleet kerinneet riisuutuakaan. Martta pujahti vuoteeseensa
hiljaa kuin peläten häiritsevänsä Maria, joka luonnottoman korkean
päänaluskasansa nojassa lepäsi puolittain istuvassa asennossa, peite
vedettynä korviin saakka. Huoneen pimeästä peräsopesta, jossa Martan
vuode oli, kuului sitten hiljaista kuisketta, kun Martta iltarukoustaan
luki.

Ullakin lepäsi jo vuoteellaan, vaikka uni pakeni hänen silmiään. Oikea
käsi posken alla hän tuijotti puoliavoimesta ovesta kyökkiin, jonka
seinällä olevia kiiltäviä kupariastioita pihalla palava lyhty himmeästi
valaisi.

Hän mietti kohtaloaan, samoinkuin hän oli tehnyt edellisenä iltana
ja sen edellisenä ja niin taapäin monen viikon ajalla, koskaan vielä
pääsemättä siinä mihinkään tuloksiin. Mari oli tuolla sydänjuuria
myöten loukkaavalla viittauksellaan johtanut taas hänen ajatuksensa
siihen jo ennenkuin hän itsekään kerkesi niin pitkälle. Hänellä oli
näet ollut sulhanen, muuan nuori viilari, joka toista kuukautta sitten
oli muuttanut pois kaupungista, ilmoittamatta siitä Ullalle mitään.
Aluksi oli Ulla viikkokausia odottanut häneltä tietoja, mutta nyt
hänessä oli jo vakaantunut käsitys, että se kaikki olikin tahallista,
että siis hänen sulhasensa oli muuttanut pois päästäkseen hänestä
eroon. Mutta asiassa ei tämä vielä ollut pahinta. Jo ennen sulhasensa
häviämistä oli Ulla alkanut epäillä olevansa raskaana ja ilmaissut
huolensa tästä kerran sulhaselleenkin. Nyt hän oli jo tullut täysin
vakuutetuksi, että asia oli todellakin niin ja samalla käsitti hän,
että sulhasensa oli juuri sen vuoksi kaikessa hiljaisuudessa muuttanut
tiehensä. Mari oli, tiesi mitä tietä, saanut tietoonsa hänen suhteensa
ja käytti sitä oivallisena välikappaleena pistelyihinsä. Oli vain hyvä,
ettei Mari tiennyt asian jälkimmäistäkin puolta. Ullaa ihan hirvitti
ajatella, että niin olisi ollut laita.

Kaikkina noina kuluneiden viikkojen unettomina ja tuskallisina öinä,
joina hänen sydäntään oli raskaana likistänyt tietoisuus siitä, että
hän on raskaana ja sulhasensa hyljäämänä, oli hän koettanut kamppailla
edes johonkin selvyyteen tulevaisuudestaan, mutta onnistumatta.
Kiihkeästi, jyskivin ohimoin toimivat aina silloin hänen aivonsa ja
verestävinä harhailivat silmät pimeydessä, mutta sen selvemmälle
ei hän vielä ollut päässyt kuin että asiat ovat niin ja niin. Mitä
se tulevaisuuteen nähden tiesi ja kuinka hänen sen varalta tulisi
asiansa järjestää, sitä hänen ajatuksensa kuin kammoksuen karttoivat,
pyörien vain hedelmättömässä seulomisessa tuon nykyisen asiaintilan
ympärillä. Päivisin, milloin muilta toimilta ajatukset omiin asioihin
joutivat pysähtymään, päätti hän aina illalla vuoteesen päästyään
tekevänsä jonkun päätöksen tulevaisuudestaan ja tuon lykkäyksen varassa
oli sitten vähän huolettomampi elää. Niin hän oli tänäkin päivänä
päättänyt, tuuditellut mielensä sen ystävällisen harhaluulon valtaan,
että illalla hän tekee lopullisen, ratkaisevan päätöksen. Mutta
vaikka hänen mielensä oli kiduttavassa jännityksessä, ei hän saanut
ajatuksiaan pakoitetuksi tuota tulevaisuuden kysymystä selvittelemään.
Lopulta hän, kun aika tasaista, järkähtämätöntä kulkuaan kulkien
retkeili jo kaukana sivu puoliyön, nukahti herkkään unenvienoon.
Vähän väliä hän siitä kuitenkin vavahtaen heräsi, mielessään
epämukava laiminlyömisen tunne, mutta väsyneet aivonsa raukenivat
taasen pian horroksiin, muuttaen hiipuen palavan ajatusten kipinän
kirjaviksi unikuviksi, jotka epäonnistuneiden yritysten ja korkeudesta
putoamisten muodossa saivat hänen unissaan hätkähtelemään ja toisinaan
hiljaa valittamaan. Niin hän resuisen yön jälkeen kipein päin ja
ruumiissa raskas riutumus heräsi aamulla päivän toimiin, tuhansiin
pikku askareihin ja edestakaisin juoksentelemisiin, joita hänen
sisäkön-toimiinsa kuului.

Mari oli yöllä saanut päänsä kipeäksi ja oli seuraavan päivän
tavallistakin kärtyisempi. Pahaa tuultaan purki hän tavallisesti
Ullaan, jota kohtaan hänellä näytti olevan voittamaton vastenmielisyys.
Ullan palveliataryhdistykseen kuuluminen ja ahkera seurustelu
sulhasensa kanssa tarjosivat hänelle alituista ja katkeraa pistelyn
aihetta ja myöhemmin, kun hän oli saanut tietoonsa urkituksi, että
Ullan sulhanen oli hävinnyt kaupungista, muuttuivat hänen pistelynsä ja
salaviittailunsa katkerista vahingoniloisiksi. Ulla oli tavallisesti
vaiti ja antoi Marin pistellä ja mököttää, vaikka hän monasti
loukkaantuikin aivan kyyneliin asti. Mutta tänä iltana, kun he kaikin
olivat kokoontuneet askareensa päätettyään palveliahuoneesen, kiivastui
Ullakin, kävi kasvoiltaan tulipunaiseksi ja syyti suustaan väräjävin
äänin kiivaita sanoja ja toisen kunniaa leikkaavia nimityksiä. Pää
kenossa kimotti Mari vastaan, itki ja menosi ja huusi maat ja taivaat
kuulemaan, kuinka läpi ilkeä ihminen tuo Ulla oli. Martta katsoi
riiteleviä kalpeana ja suu puoli avoinna sekä toisteli hiljaisella,
tuskin kuuluvalla äänellä: "Elkää nyt toki viitsikö noin riidellä!"
Mutta Ulla sanoi hellittämättä sanottavansa loppuun, purskahti sitten
itkuun ja pujahti kiiruusti vuoteesen, tukahuttaen itkunsa tyynyyn.
Marikin vaikeni vähitellen, laittausi sänkyyn selin huoneesen päin ja
veti peitteen aina korviin asti. Ja kun Martan iltarukouksen kuiske oli
vaiennut, hallitsi ahtaassa palveliahuoneessa taas öinen rauha.

Ulla oli kiivaalla, uhmailevalla päällä ja päättävästi kävi hän nyt,
kun sai ajatuksensa äskeisestä riidasta pois johdetuksi, käsiksi
tuohon ratkaisematta olevaan kysymykseen. Rohkeasti teki hän itselleen
selväksi, kuinka asiat välttämättä vähitellen kehittyvät, kuinka
hänen raskaudentilansa ennen pitkää tulee huomatuksi ja mitä siitä on
seurauksena. Raskaasti ähkäisten käännähti hän vuoteessaan, kun hän
melkein ruumiillista tuskaa tuottavana totuutena pani merkille sen
rajattoman, sietämättömän vahingonilon, jolla Mari olisi tervehtivä
sitä huomiota, että Ulla on raskaana. Elämä kävisi asian julkiseksi
tultua aivan sietämättömäksi ja hänen täytyisi muuttaa palveluspaikkaa.
Mutta ei sekään parantaisi asiaa ja tuskin hän palveluspaikkaa
saisikaan, kun huomattaisiin, että hänellä on synnytys edessään. Ja
niin ei olisi muuta neuvoa kuin muuttaa kotikylään, köyhäin vanhustensa
turviin, palata pääkaupungista häpeällä ja mieltä murtavaa surua
vanhemmilleen tuottaen.

Kolkkona ja pimeänä häämöitti tulevaisuus, ajattelipa asiaa miten
päin hyvänsä. Joko jäi pääkaupunkiin tai muutti syntymäkylään,
niin kummassakin tapauksessa tuntui elämä olevan niin täynnä
ylipääsemättömiä vastamäkiä, nöyryytyksiä ja häpeää, että ruumista
kylmäsi niitä ajatellessa ja elämä sitä suuntaa kohti tuntui päättyvän
ulospääsemättömään umpikujaan.

Mutta entäpä jos salaisi raskautensa, samoin salaa synnyttäisi ja
kätkisi sikiön! Ulla säpsähti jonkunlaisesta hämmästyksestä, johon
puolittain iloakin sekaantui, kun tämä salaamisen ajatus hänen
mieleensä välähti. Jos se onnistuisi, niin voisi hän elää surutonna
kuin ennenkin ja tuo vaivaloinen, mahdottomalta tuntuva taival, jolla
olisi kestettävänä häpeällinen raskaus ja elämä isättömän lapsen
äitinä, olisi silloin kokonaan vältetty. Ja miksei se onnistuisi, kun
kaikkensa tekisi sen onnistumiseksi ja tarkoin edeltäpäin suunnittelisi
kaikki seikat.

Siinä maatessaan ja mietiskellessään alkoi Ullasta piankin tuntua
aivan luonnolliselta asialta, että hän salaa raskautensa ja hävittää
sikiönsä. Muuhan ei voinut tulla kysymykseenkään. Jos hän kuinka
kuvitteli toista menettelyä, jonka mukaan asiat saisivat kehittyä
luonnollista tietään, löi sieltä aina mahdottomuuden tunto häntä
vastaan ja mielikuvitus pakeni sieltä kuin pimeästä umpikuljusta,
jota vastoin tuolla toisella suunnalla kuvasteli elämä vapaana
ja valoisampana. Ja niin tunsi Ulla tehneensä päätöksen salata
raskautensa. Ei hän vielä ruvennut yksityiskohtaisesti suunnittelemaan,
kuinka hänen eri tapauksissa tulisi menetellä, vaan koetti ajatella
muita kevyempiä asioita, tuntien nautintoa siitä tietoisuudesta, ettei
hänen tarvitsekaan niin välttämättömästi kärsiä häpeää ja nöyryytyksiä,
vaan että löytyy tie, jota kulkien hän kaikesta siitä säästyy.

Jonkunlainen ilontulvahdus täytti hänen olemuksensa ja unta
odotellessaan antautui hän vapaasti seuraamaan valloilleen
riehahtaneiden ajatusten leikkiä. Mielikuvia tuli ja meni kirjavanaan.
Kuin virmapäiset, hulmuharjaiset varsalaumat ne kirmaisivat esiin ja
taas katosivat eikä ajatus jaksanut niitä järjestykseen taltuttaa.
Milloin hänen sulhasensa yhtäkkiä palasi varakkaana miehenä ja pelasti
hänet häpeästä, milloin hän oli jossakin iltamassa ja rakensi jonkun
näkemänsä sievän pojan kanssa tuttavuutta, josta kehittyi pitempi ja
entistä kestävämpi suhde. Toisinaan mielikuvat sivusivat hänen äskeistä
päätöstään ja yhtäkkiä hän oli halkokellarissa, jossa synnytti kuolleen
lapsen ja kätki kellarin pimeään peräsoppeen...

Kun mielikuvien virmapäinen leikki oli hänen aivonsa tyyten väsyttänyt,
nukahti hän vihdoin ja näki sekavia unia, ollen synnyttämässä
salaisessa piilopaikassa, johon yhtäkkiä ilmestyi Mari, joka nosti
nenänsä korkealle ja alkoi pirullisesti nauraa, niin että koko talon
asukkaat aina omasta herrasväestä alkaen talonmiehen vääräsääriseen
pikku poikaan saakka juoksivat huutaen ja menoten häntä näkemään ja
noiden töllisteleväin katseiden esineenä oli hänen niin painostavan
tukala olla, että hän heräsi omaan tuskan-voihkinaansa. Päästyään
selvyyteen, että se olikin vain pahaa unta ja muistettuaan mitä illalla
oli päättänyt, rauhoittui hän kiitollisin mielin, ettei tuo kokemansa
sentään totta ollutkaan ja nukkui uudelleen. Seuraavana päivänä
tavallisissa toimissa hääriessään oli Ullalla, jos ajatukset milloin
joutivat hetkeksi pysähtyä hänen omaa tilaansa seulomaan, lohdutuksena
tuo vapauttava tietoisuus, että hän voi sentään kaikesta häpeästä
pelastua. Ja illalla kun tulet oli sammutettu, suuri kivirakennus
monine asukkaineen mykistynyt öiseen hiljaisuuteen ja Ullakin päässyt
vuoteesensa omain ajatustensa ja kuvittelujensa pariin, pakoittausi
hän tekemään suunnitelmia lähintä tulevaisuutta varten. Hän oli
äskettäin lukenut sanomalehdestä, kuinka muuan nainen joka sikiönsä
salaamisesta oli joutunut oikeuteen, oli siteiden avulla salannut
muilta raskautensa ja hän päätti tehdä samoin. Hän meni ajatuksissaan
läpi koko liinavaatevarastonsa ja harkitsi tarkoin, mitkä niistä sopisi
laittaa siihen tarkoitukseen. Ja sitten synnytys? Se oli peloittavin
kohta koko asiassa. Kuumeisesti toimivat Ullan ajatukset, selkosen
selällään olevat silmät tuijottivat pimennossa olevaa kattoa kohti ja
sormet nyplivät hermostuneesti lakanan reunaa. Suunnitelmia virtasi
yhtenään mieleen ja hän valikoitsi niitä, punnitsi, vertaili ja hylkäsi
ja otti taas uusia harkinnan alaisiksi. Mutta lopulliseen päätökseen ei
hän voinut tulla ja väsyneenä nukahti hän lopulta kesken suunnitelmain.
Eikä hän enää ryhtynytkään sitä perin pohjin harkitseman, vaikka se
alituisesti olikin mieltä painostamassa, vaan suuntasi koko huomionsa
raskaudentilan salaamiseen.

Eräänä yönä muutamien päivien mentyä päätti hän sitten laittaa
ympärilleen siteen. Kauan hän unta vastaan taistellen valvoi ja odotti,
milloin toiset varmasti nukkuivat. Mari alkoi piankin kuorsata, joten
hänestä ei ollut mitään pelkoa, mutta Martta hengitti aina niin
hiljaa ja tasaisesti, ettei tiennyt nukkuiko se vai valvoi. Monta
pitkää hetkeä odotettuaan mainitsi Ulla hiljaa Martan nimen, mainitsi
toisenkin kerran ja vähän isommin ja kun Martta ei mitään vastannut,
uskalsi hän nousta ylös. Varovasti otti hän vaatekoristaan muutamia
jo edeltäpäin päällimmäisiksi asetettuja liinasia ja hiipi kyökkiin,
jonka oven hän oli illalla, vartavasten siitä viimeksi kulkiessaan,
jättänyt puoliavoimeksi. Lamppua sytyttämättä hän sitten suurimmassa
hiljaisuudessa kiinnitti lukkoneulojen avulla ympärilleen kiinteät
siteet. Mutta takaisin vuoteesensa hävittyään alkoi häntä yhtäkkiä
vaivata pelko, että Martta oli sittenkin valveillaan, että se oli
tahallaan ollut vastaamatta hänen kuiskaaviin kysymyksiinsä ja hiipinyt
hiljaa hänen perässään kyökinovelle, nähnyt hänen puuhansa ja päässyt
kaiken perille. Aamulla katsoi hän sen vuoksi pitkään ja tutkivasti
Marttaa, huomatakseen oliko sillä tiedossa hänen salaisuutensa. Mutta
Martta oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja hänen suuret silmänsä loistivat
yhtä avomielisen vilpittöminä kuin koskaan ja Ulla rauhoittui kokonaan.

Niin alkoi sitten kuukausia kestävä, tuskia kysyvä ja ajanoloon yhä
ankarammaksi kärjistyvä taistelu kahden voiman välillä: ikuisella
järkähtämättömyydellä toimivia luonnonlakeja vastaan taisteli
itsepintainen naisen tahto, joka sietämättömien ja päivä päivältä
lisääntyvien tuskienkin uhalla tahtoi tehdä turhaksi häpeätä uhkaavan
hedelmöittymisen.

Ensi viikkoina sen jälkeen kuin Ulla oli varokeinoihin ryhtynyt, ei hän
tuntenut ruumiissaan mitään epämukavuuden tunnetta, saattoipa toisinaan
perin unhoittaakin, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Mutta yhtä
rintaa vakaasti ja pysähtelemättä vaeltavan ajan kanssa toimivat
luonnonlaitkin salaisissa työpajoissaan ja viikkojen, kuukausien
mennen ilmaisine kehittyvä raskaudentila, aluksi haitallisuuden
tuntona, sitten suorastaan ruumiillisena kipuna, kun Ullan varokeinot
asettuivat luonnon vapaata toimintaa kuristaen rajoittamaan. Mutta
järkähtämättömänä pysyi Ullakin, kärsi hammasta purren kidutuksen
ja päästi yksinäisen tuskansa ilmoille vain salaisina huokauksina.
Kun raskaudenaikaa Ullan laskujen mukaan oli kestänyt noin nelisen
kuukautta, tunsi hän eräänä iltapäivänä sydänalassaan omituisen
säikähtävän liikahduksen, mikä muistutti kuivalle maalle vedetyn kalan
suonenvetoista pyristelyä. Ulla säikähti ensin tätä odottamatonta
tapausta niin että häntä rupesi hiottamaan ja koko ruumis kävi niin
raukeaksi, että täytyi istahtaa lähimmälle tuolille. Liikahdukset
uudistuivat ja hänelle kävi ensi hämmästyksestä toinnuttuaan selväksi,
että se oli merkki elonkipinän syttymisestä sikiöön hänen sydämensä
alla. Ja silloin hänen silmiensä eteen kuvastui niin elävänä pieni,
avuton olento, joka tuskaisesti potkii kehdossaan ja haikeasti
itkien ojentaa pieniä käsiään ruokkijaansa kohti. Hellä, itkettävä
tunne täytti suloisesti kirvelevänä hänen rintansa ja oli kuin tuo
elonkipinän syttyminen olisi samalla äidinrakkauden henkiin herättänyt.
Ja tuo tunne muistutti sitä mitä hän oli silloin tuntenut, kun hänen
ja karanneen sulhasensa katseet ensi kerran toisiinsa uppousivat:
silloinkin oli hänessä joku voimallisesti sykähtänyt, aivankuin jotakin
olisi hänen sisällään henkiin herännyt.

Häntä rupesi niin suloisesti ja samalla katkerasti itkettämään, mutta
hänen täytyi väkisinkin voittaa tunteensa, niellä vastahakoisina
paloina alas kaikki, mikä sydämestä pyrki ulos kuohumaan ja kantaa
päivän työtaakka loppuun saakka, ettei vain suinkaan saataisi aihetta
minkäänlaisiin arveluihin. Ponnistautuen nousi hän tuolilta ja ryhtyi
askareitaan jatkamaan. Hän näytti kovin kalpealta ja ollessaan
ruokasalissa teekeittiötä kuntoon laittamassa, herätti se rouvankin
huomiota ja osanottavasti tämä sen vuoksi kysyi:

-- Onko Ulla sairas, kun Ulla näyttää noin kalpealta.

-- Näyttäähän sitä kalpealta, kun on sulhanen karannut ja saa sitä yötä
päivää murehtia!

Se oli Mari, joka juuri rouvan kysyessä tuli ruokasaliin ja tuolla
ainaisella piikillään teki Ullalle kerrankin suuren palveluksen, päästi
hänet mitään vastaamasta, sillä rouva ei kysellyt enempää, hymyili vain
sovittavasti ja poistui huoneesta.

Mutta yöllä ne alkoivat taas rajut kamppailut Ullan sydämessä, kun
pimeys hyväilevänä piiloitti hänet urkkivilta katseilta ja hän
saattoi väkivallalla häädetyt tunteensa laskea taas valloilleen. Tuo
tavallisissa oloissa sekaisin iloa ja värisyttävää odotuksen pelkoa
synnyttävä tieto uuden elonkipinän syttymisestä purkautui tässä esiin
haikeana itkuntulvana, ikäänkuin luonnollisesta asemastaan suistetut
naisen tunteet olisivat epätoivoiseen kapinaan nousseet. Painautuen
kiinteästi päänaluseen itki Ulla kauan ja kiihkeästi. Tuntui kuin tuo
hänen kuukausia sitten rakentamansa ja itsepintaisesti noudattamansa
suunnitelma luhistuisi auttamattomasti kokoon ja äitiyden tunne tuntui
valtavana pyrkivän sijaan. Hän rauhoittui jo hiukan itkussaan ja joku
suloisesti lämmittävä mielikuva pienestä lapsesta oli hiipimässä
mieleen, kun jo toisaalta jylähti mieleen pelko katkerasta häpeästä
ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja mitä se lapsikaan saisi muuta kuin
häpeää ja kurjuutta osakseen. Eikö silloin ollut parempi, että siinä
syntynyt elonkipinä sammui jo alkuunsa, ennenkuin sen omistajan
tarvitsi jalkaansa astua elon ohdakkeiselle polulle. Mutta juurikuin
nuo ristiriitaiset ja järkyttävät tunteet olisivat saaneet tuon vasta
elonliekkiin syttyneen ihmisalunkin levottomuudella aavistamaan,
että hänen kohtalonsa oli kysymyksen alaisena, alkoi se taas
suonenvetoisesti liikahdella. Ullan täytyi uudelleen painaa päänsä
tyynyyn ja kastella sitä suolaisilla kyynelillä, sillä hänestä tuntui
se noilla liikahduksillaan tahtovan sanoa kantajalleen: "Minä tahdon
elämään!" Ja itkun tyrskinnällä vastasi äiti: "Häpeä ja kärsimyksethän
sinua vain elämässä odottavat." Mutta itsepintaisilla tempauksilla
tuntui se taistelevan: "Minä tahdon elämään, kärsimään ja taistelemaan
-- sehän on ihmislasten osa!" Ja hän, joka vasta syttynyttä elonkipinää
sydämensä alla kantoi, ei osannut enää mitään vastata, itki vain kuin
kerrankin tyhjentääkseen kyyneltensä lähteet. Eikä hän saanut tehneeksi
mitään uutta päätöstä, vaan kaikki jäi kohtalon varaan.

Päivä päivältä ja viikko viikolta jatkui sitten edelleenkin tuota
painostavaa elämää, kun omaan itseensä sulkeutunut nainen ruumiillisen
ja henkisen kidutuksen helteessä riutuen kamppaili päivästä toiseen,
ainoana toivontähtenään se vapahduksen hetki, jolloin hän jonkun
onnellisen mullistuksen kautta tavalla tai toisella pääsisi uusiin,
väljempiin oloihin. Kuinka hän pääsee, onnistuuko salaa synnyttämään
vai jotenkin muutenko, sitä hän ei huolinut harkita eikä siihen
tuntunut voimiakaan olevan, sillä koko tahdonvoima sai olla joka hetki
jännitettynä, että pääsi kunnialla päivästä toiseen siirtymään.

Raskauden aika oli täten ehtinyt jo seitsemännelle kuukaudelle
eikä mitään muutosta ollut vielä tapahtunut, taival vain oli yhä
vaikeakulkuisemmaksi käynyt. Ulla piti yhä noita kuristavia siteitä
ja kaikki vähänkin laajasuuntaisemmat liikkeet tuottivat hänelle
sietämättömiä tuskia. Eräänä iltapäivänä nosti hän yhdessä Martan
kanssa herran kamarissa raskasta kirjoituspöytää, jonka alle oli matto
saatava. Silloin tunsi hän sisällään terävästi viiltävän vihlaisun ja
vaivoin sai hän pidätetyksi tuskanhuudon. Kaikki musteni hetkeksi hänen
silmissään ja suurella voimainponnistuksella estyi hän pyörtymästä.
Mutta vihlaukset uudistuivat sydänalassa, kipujen salaisista kätköistä
ne vyöryivät esiin ja kärvelivät tuskissa vavahtelevaa ruumista
kuin tuliset käärmeenkielet. Ulla käsitti että tässä on synnytys
kysymyksessä ja hänestä oli kuin kaikki se peloittava häpeä, jonka
torjumiseksi hän oli sanomattomat tuskansa kärsinyt, nyt yhtäkkiä
ovista, akkunoista ja seinänraoista tulvaisi suurena ryöppynä hänen
ylitsensä ja upottaisi hänet tukehuttaviin pyörteisiinsä. Pakoon,
pakoon uhkaavalta turmalta ja hampaansa lujasti yhteen purren ja kaikki
lihaksensa jännittäen pitämään yllä vartalon ryhtiä, yhä kasvavien
kipujen pyrkiessä sitä kokoon kouristamaan, kiiruhti hän kyökkiin,
tempasi puunkantovaatteen ja halkokellarin avaimen sekä syöksyi ulos.
Kuin valonheittäjän pikainen ja häikäisevä valonhuiskaus syysyön
pimeässä välähti hänen jyskiviin aivoihinsa muisto kerrallisesta
mielikuvastaan, kuinka hän salaa puukellarissa synnyttää, ja nopeasti
yhtyi sen kanssa ajatus siitä, että herran kamaria on lämmitettävä.
Eikä lapsellinen Martta kerinnyt mitään kummastella, kun Ulla jo oli
huoneesta pois.

Hätääntyneenä, horjuen ja käsin sydänalaansa painaen riensi Ulla
alas ahtaita, puolilikaisia kyökinportaita ja laskeusi edelleen
alas kellareihin johtavaa käytävää, josta kostea ja tunkkainen ilma
tuoksahti vastaan. Puolipimeitä käytäviä haarausi eri tahoille,
kulkien pitkälle asfaltilla katetun pihan alle. Kahden puolen
käytäviä, rimoista rakennettujen seinäin takana olivat rinnakkain
eri huoneustojen puukellarit. Päästyään oman kellarinsa ovelle,
haparoitsi Ulla käteensä suuren munalukon, avasi oven ja astui
kellariin, joka melkein pilkko pimeänä ja kaitaisena ulottui pitkälle,
päättyen perällä tiilisen katon viettoisuudesta yhä matalammaksi
ahdistuvaan soppeen. Keskellä kellaria oli kasa pieniksi pilkottuja
puita ja kun Ulla pimeän tähden varovasti eteenpäin hapuillessaan
saapui puukasan luo, kohtasi häntä uusi ja äskeistä vielä ankarampi
polte. Yhteen käppyrään vetäytyen painausi hän puukasalle ja hänen
yhteen puristuneiden hampaidensa välistä kimmahti ulos häädetty mutta
rajatonta tuskaa ilmaiseva huudahdus: "Herra Jumala, Herra Ju-umala!"
Hetkiseksi meni hän tainnuksiin, josta kellarin kylmä ja kostea ilma
hänet taas pian havautti ottamaan vastaan uutta tuskan kohtausta. Hänen
suonenvetoisesti puukasalla vääntelehtiessään uudistuivat siten vuoroon
poltteet ja niitä seuraavat taintumiskohtaukset. Hämmentyneissä,
jyskivissä ja sekavia kuvia loiskuttavissa aivoissaan säilytti hän
vielä itsepintaisesti ajatuksen, että hänen synnytyksensä täytyy
tapahtua salassa, että jos hän vain huudolla tuskansa ilmaisee on
kaikki hukassa ja estääkseen tuskaansa huutona ulos purkautumasta puri
hän hampaitaan yhteen niin että leuat rasahtelivat.

Kolmannesta taintumuskohtauksesta havahduttuaan kuuli hän ääreltään
heikon, oudosti kirahtavan äänen ja hän tajusi kohta sen merkityksen.
Ja vaikka tuskat olivatkin lientyneet, meni hän mielenliikutuksesta
kohta taas tajuttomaksi ja siitä havahduttuaan ei hän kuullut enää
samaa kirahtelua. Voimattomuudesta vapisevin käsin haparoitsi hän
ympärilleen puukasalla ja satutti kätensä johonkin paljaaseen ja
puolikylmään, jonka kosketuksesta hän vavahti niin että oli uudelleen
pyörtyä. Hän voitti kuitenkin itsensä ja otti tuskiensa esineen
vapiseviin käsiinsä. Hän tunsi sen surkean pieneksi ja elonkipunan oli
siitä tuo kolkko ympäristö kerinnyt jo sammuttaa. Siinä puukasalla
istuessaan, tuskien vihdoinkin hellitettyä, ja pitäessään helmassaan
kuollutta lastaan valtasi Ullan yhtäkkiä villi ilo, että nyt se
odotettu vapahdus vihdoinkin oli tapahtunut ja tapahtunut niin, ettei
hänen tarvinnut itse lastaan surmata. Ja hänelle tuli kiiru päästä
kellarista pois. Hätäisesti irroitti hän vyöliinansa, kääri lapsen
siihen ja kiipesi halkokasan yli kellarin perälle, jonka matalaan ja
tunkkaiseen soppeen hän kätki tuon pienen mytyn. Ja vaikka voimat
tuntuivat olevan aivan lopussa ja ruumista puistatti ankara vilu, latoi
hän kantovaatteesen muutamia halkoja ja lähti vaivalla ylös kiipeämään,
hengittäen ahnaasti yläkäytävän puhtaampaa ilmaa ja varaten kädellään
seinään.

Onneksi ei päivää ollut enää pitkälti ja Ulla pääsi ajoissa levolle.
Kerran vuoteesen päästyään vaipui hän kuoleman kaltaiseen uneen,
nukkuen hievahtamatta, kalpeana ja tuskin hengittäen aamuun saakka.
Hän heräsi siihen, että Mari tyrkkäsi häntä vihaisesti kylkeen ja
poistuessaan mutisi, että mikä sillä nyt on, kun ei koko päivänä aio
nousta. Ulla tunsi ruumiinsa niin kovin raukeaksi ja voimattomaksi
ja kun hän vähitellen selvisi käsittämään, mitä hänelle eilen oli
tapahtunut, olisi hän mielellään vetänyt peitteen silmilleen ja
nukkunut, nukkunut pois kaikki muistot ja kaiken väsymyksen, voidakseen
sitten nousta uutena ihmisenä uuteen elämään. Mutta täytyi väkisinkin
nousta ylös ja ottaa osaa päivän toimiin, vasta tuonnempana voisi
sitten levähtää kyllikseen.

Päästyään vuoteesta ylös, tunsi hän itsensä kovin heikoksi, päätä
pyörrytti ja peiliin katsahdettuaan huomasi hän olevansa kovin kalpea.
Kuitenkin alkoi hän puuhailla tavallisissa askareissaan. Mutta
elämä tuntui niin kummalliselta ja hän liikkui aivan kuin uudessa
ympäristössä, joka alkoi häntä ahdistaa ja peloittaa. Hänestä tuntui,
että ne kaikki, Mari, Martta, rouva, katselevat häntä uteliaasti ja kun
hän kääntyy päin, kääntävät päänsä pois. Salin pesää sytytellessään
luuli hän kuulevansa kuisketta ruokasalista, mutta kun hän säikähtyen
ja pamppailevin sydämin herkesi kuuntelemaan, vaikeni kuiske. Kohta
senjälkeen kulki rouva ruokasalista tullen salin läpi ja Ulla oli
siinä pesään puhallellessaan tuntevinaan, että sen katse oli koko
ajan kiinnitettynä häneen ja vaikkei hän nähnytkään, oli hän sentään
vakuutettu, että sen silmissä päilyi omituinen ilme.

Varsinkin Marin käytös vaivasi Ullaa. Se ei puhunut hänelle paljon
mitään, ei edes tavallisia pistopuheitakaan sinkautellut, salakähmää
vain tuntui häntä katsovan. Laskiessaan kyökissä vettä karahviin ja
seisoessaan selin Mariin, joka hämmensi hellalla kiehuvaa kattilaa,
tuntui Ullasta taas, että Mari rävähtämättä tuijottaa häneen ja hänet
valtasi yhtäkkiä hermostunut kiukku. Tulipunaiseksi sävähtäen kääntyi
hän ympäri ja tiuskasi:

-- Mitä sinä siinä minua töllistelet! Mutta Mari ei katsonutkaan häneen
päin, vaan käänsi nyt vasta päänsä ja niskojaan nakaten kimahti:

-- Hyh kaikkiakin, kun yksinään vihottelee!

Häpeissään riensi Ulla pois, mutta tunsi olonsa yhä tukalaksi. Kuin
kuumilla hiilillä liikkui hän koko päivän ja herkesi säpsähtäen
kuuntelemaan, jos milloin toisista huoneista puhelua kuuli. Tullessaan
kerran sisähuoneista ruokasaliin, aikeissa mennä kyökkiin, pysähtyi hän
äkkiä kun kuuli Marin ja Martan kyökissä puhelevan. Hän kerkesi kuulla
ainoastaan seuraavat Marin lausumat sanat:

-- ... Ja kyllä niillä, jotka semmoista aikovat tehdä, on aina omat
auttajansa...

-- Sielunvihollinenko? -- kuului Martta hiljaa kysyvän ja Mari siihen
tokaisevan:

-- No eipähän mikä!

Ulla sävähti aivan kuumaksi eikä uskaltanut mennä kyökkiin, vaan hiipi
takaisin. Vaikka häntä jalat tuskin kannattivat oli hän häärivinään
jossakin puuhassa ja sai vasta myöhemmin voimia mennä kyökkiin.
Jouduttuaan sitten Martan kanssa kahden lastenkamariin, taisteli hän
kauan mielessään, kysyäkseen Martalta mistä he Marin kanssa olivat
kyökissä puhuneet. Mutta hän ei rohjennut sentään kysyä ja hänen
mieleensä jäi hiljaiseksi vakuutukseksi, että ne olivat puheellaan
tarkoittaneet juuri häntä.

Kun sitten päivän kuluessa kerran herrakin ilmestyi sen huoneen ovelle,
jossa Ulla askarteli ja siinä hetkisen seisottuaan sekä kuten Ulla oli
vakuutettu, häntä pitkistään katsottuaan poistui sanaa puhumatta, oli
Ulla vakuutettu, että niillä on vihiä asiasta, ehkä tietävät hyvinkin
tarkoin, niin, ehkä ovat löytäneet kellarista lapsenkin! Häntä halutti
lähteä kellariin ja saada selko, oliko se vielä siellä, mutta hän
ei uskaltanut, ei vaikka olisi voinut lähteä puitakin noutamaan. Ja
niin kului päivä tuossa kamalassa epätietoisuuden kidutuksessa, kului
kiusallisen verkkaan eikä iltaa tuntunut tulevankaan. Joka kerta
kuin etehisessä ovikello jonkun varman tulijan peukalon töytäyksestä
synnytti tuikean kaksoiskilahduksen, hätkähti Ulla ja alkoi vapista,
aivankuin nuo töykeät kilahdukset olisivat vastanneet suoraa hänen
kipeään sydämeensä. Huutavaan itkuun purskahtamaisillaan liikkui hän
kuin unissakävijä ja rauhoittui hitusen vasta sitten, kun sai tietää
ettei tulija ollutkaan mikään poliisiviranomainen. Kerran oli hän jo,
kun epätietoisuuden tuskat korkeimmillaan kuohuivat, vähällä juosta
Marin eteen ja tiuskata hänelle: "Miksi te kiusaatte minua, miks'ette
heti toimita kiinni!" mutta hän sai hillityksi itsensä ja niin jatkui
tuota kiduttavaa taistelua päivän siirtyessä vitkaan iltaa kohti.

Vihdoinkin tuli sitten ilta ja illasta sikesi yö. Vaikka päivä olikin
kulunut loppuun mitään erinomaista tapahtumatta ja vaikka Ullan voimat
tuntuivat olevan aivan lopussa, ei hän voinut ummistaa silmiään.
Tavaton ahdistus, pelko ja epätietoisuus vaivasivat häntä yhä ja
ajatukset toimivat kuumeisella raivolla.

Kun kyökin kello sorahtavalla lyönnillään ilmoitti puoliyön olevan
käsissä ja kun Martta ja Mari jo nukkuivat sikeimmässä iltayön
unessaan, nousi Ulla vuoteeltaan, pukeusi hiljaa, heitti saalin
hartioilleen ja ottaen kengät käteensä hiipi hiljaa kuin varjo kyökin
ovesta ulos. Käytävään päästyään pani hän kengät jalkaansa ja alkoi
käsin seinistä hapuillen laskeutua portaita alas kellariin. Yö oli
rajutuulinen lokakuun yö ja pihan alaisissa pilkkoisen pimeissä
käytävissä vonkui, suhisi ja ulisi kaameasti kuin olisivat kaiken
maailman tuulet olleet sinne vangittuina ja vapauden kaipuutaan
pimeässä ulvoneet. Sekaisin mielin ja pyörryttävin päin hapuili Ulla
askel askeleelta eteenpäin, kunnes löysi oman halkokellarin oven.
Lankeillen ja käsiinsä naarmuja saaden kiipesi hän puukasan yli ja
alkoi hapuilla peräsopessa. Mytty oli siellä vielä paikoillaan ja
ottaen sen mukaansa lähti hän takaisin kiipeämään. Mutta halkoläjälle
päästyään pettivät hänen voimansa, hän raukesi istumaan ja helmaansa
myttyä pusertaen tyrskähti rajuun itkuun. Kauan hän itki ja nyyhkytti
perään vielä kauemmin. Lopuksi lakkasi hän nyyhkimästäkin ja istui
sitten paikallaan kuin siihen jähmettyneenä. Ympärillä oli sakea,
kostea ja liikahtamaton pimeys kuin Manalan uumennoissa ja tuuli
vongahteli haikeasti. Mutta vihdoin hän havahtui turtumuksestaan ja
lähti tavoittelemaan pois kellarista. Ylös päästyään pujahti hän
portista kadulle ja lähti käärön saalinsa sisään piiloittaen kuin varjo
hiipimään katukäytävää pitkin.

Kaupunki jylhine kivimuurilleen, kalseine katuineen ja suorine,
leikkaavine särmineen uinui öisessä levossa. Väkevä, mereltä käsin
painava tuuli lakaisi autioita katuja, vongutteli suruisasti
telefoonilankoja ja kantoi jostain nurkkien takaa kumahtelun jonkun
kotiinsa kiiruhtavan öisen kulkijan askelista. Sieltä ja täältä
kuului ajurinrattaiden hurinaa ja sitä säestävää kavion lapsutusta,
kun juopuneet mässääjät ajoivat öisiin remuihinsa. Kun yksien
rattaiden synnyttämä hurina ajurin laitakaupungille loitotessa hälveni
kuuluvista, sikesi jo lähempänä uusi hurina ja uusi kavionlapsutus
entistä jatkamaan ja niin hurisi ja lapsutti katkeamatta noiden
totisina ja jylhinä jomottavien kivimuurien takana, ikäänkuin tuo
uinuva kaupunki-jättiläinen olisi puoliääneen horisten uneksinut
päiväisestä humustaan ja kiihoittavista nautinnoistaan. Pitkissä
riveissä seisovat katulyhdyt paloivat niukasti ja lepattaen ja
ikäänkuin maailmassa olisi ollut liiaksi valoa, hiipi lyhtyriviä pitkin
kyttyräselkäinen lyhtyjen hoitaja, harppaili pitkine jalkoineen kuin
hämähäkki ja pysähtyi joka toisen lyhdyn luo, ojensi ylös lyhtyä kohti
pitkän sauvansa ja lyhty tuikahti sammuksiin. Ja sitä tehden hiipi tuo
valoja harventeleva hämähäkki edelleen kunnes hälveni pimeyteen. Mutta
kuin maankamaralla kamppailevien ihmislasten eloa tarkasteleva kohtalon
silmä loimahti väliin linnoituksessa olevasta valonheittäjästä lähtenyt
häikäisevä sädesoihtu valtavan kaaren tehden yli pimeässä lepäävän
kaupungin ja lyhyeksi hetkeksi kirkkaasti valaisi korkeat kivimuurit ja
niiden tummat, yöhön ammottavat akkunat.

Tiukasti saalia ympärilleen puristaen, sekaisin päin ja väristen vilun
ja kuumeen valeluista hiipi Ulla katua eteenpäin kuin olisi hän ollut
tuon kalseudellaan ruhjovan kivisen kaupungin henki, joka tuskasta
väristen etsii vapautustaan. Pyörryttävässä päässään oli hänellä
enää yksi kiinteä ajatus: saattaa lapsensa varmaan piiloon. Mutta
kotiportista ulos tultuaan oli hänestä alkanut tuntua varmalta, ettei
hän itsekään palaa enää takaisin. Ei hänellä ollut tietoa mitä itseensä
nähden tehdä ja minne mennä, eteenpäin hän vain pieneksi kyyristyneenä
hiipi, siirtyi äänetönnä kuin varjo pitkin kalseita seinustoja.
Pimeät, teräväpiirteiset ja äänettömät kivimuurit seisoivat kohtalon
järkähtämättömyydellä molemmin puolin katua ja niiden likistävässä
läheisyydessä, katukäytävän kylmän tunnottomasti kumahdellessa askelten
alla, valtasi Ullan suuri turvattomuuden ja yksinäisyyden tunto. Hänen
hätääntynyt sydämensä lepatti kuin nuo tuulta vastaan kamppailevat
lyhtyjen liekit ja vapisevin polvin eteenpäin paetessaan supisi hän
hiljaa ja yhteen menoon: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Mutta oli kuin
tuuli, joka pimeissä ja ahtaissa solissa kierteli, vinkui ja surkeasti
ulisi, olisi hänen kuiskeisiinsa vihaisesti vastaan vongahtanut: "Ei
täällä ole mitään hyvää Jumalaa!"

Siten ilman mitään määrättyä päämaalia eteenpäin harhaillessaan joutui
Ulla eräälle kaupungin kylestä ulos pujahtavalle niemelle, joka sekin
oli täyteen ahdattu noita synkeitä kivimuureja kuin jättiläisten
monisärmäisiksi sorvaamia kallionmöhkäleitä. Kuin niiden ahdistavasta
puserruksesta päästäkseen riensi Ulla suoraa eteenpäin ja osui niemen
kärkeen, jossa meri vapaana aukeni eteen. Rajupäisen tuulen paimentamat
aallot kohoilivat korkeina, vihreinä ja lyijynraskaina ja loiskielivat
määrämittaisesti niemen käressä olevan puisen laiturin kylkeen. Jonkun
matkan päässä oli toisen laiturin kylessä pieni jahti, joka rantaan
vyöryvien aaltojen käsissä rauhattomasti keinui, ruski ja natisi
ja jonka köysissä tuuli pitkään ja haikeasti vihelsi. Etummaisessa
mastossa tuikutti pieni lamppu, ollen välistä väkevän tuulenpuuskan yli
pyyhältäessä aivan sammumaisillaan. Hetkiseksi tuohon jahtiin katseensa
kiinnittäessään tuntui Ullasta kuin olisi sekin ollut tuskissaan
riuhtova ja vapautukseen kamppaileva ihmisolento.

Ulla istuutui laiturin reunalle, veti saalia yhä tiukemmalle värisevän
ruumiinsa ympärille ja katsoi pimeälle merelle, jossa tuuli ja aallot
huumaavasti kohisivat ja josta sankean pimeyden takaa vyöryi esiin yhä
uusia, vaahtoharjaisia ja suolaa huokuvia aaltoja. Hänen takanaan oli
kaupunki jylhine kivijättiläisineen ja niemenkärkeä lähinnä olevan
rakennuksen laajassa ja pimeässä sivustassa oli himmeästi valaistuna
vain kaksi rinnakkaista kolmannen kerroksen akkunaa, jotka arvoituksen
tapaisina katsoivat pimeälle ja kuohuvalle merelle.

Siinä istuessaan ja katsoessaan aaltojen huokuvaa keinuntaa, joka
oli kuin maaemo olisi huokaillen rintaansa kohotellut, valtasi
Ullan raukea uupumus ja vastustamaton levon kaipuu. Kuin pehmeitä,
pöyheitä polstareita vyöryi yhä uusia aaltoja pimeyden takaa laiturin
juurelle. Ne vetivät Ullaa puoleensa ja hänestä tuntui kuin olisi hän
sulautumaisillaan tuohon samaan, suloisesti tuudittavaan ja iäisesti
jatkuvaan keinuntaan. Vielä hetkisen hän istui ja väsynein, ilmeettömin
silmin tähysti aaltoihin. Sitten hän yhtäkkiä nousi ylös, katsahti
kuin säikähtyneenä ympärilleen, asetti jalkansa laiturin reunalle
ja heittäysi alas. Kuului vain vähäinen loiskaus, Ulla katosi pian
vihreiden aaltojen keskeen ja tuuli ja pimeä meri jatkoivat edelleen
kaameaa kohinaansa, jahti riuhtoili toisen laiturin kylessä ja nuo
öisen valvojan kaksi himmeästi valaistua akkunaa tuijottivat yhä
rävähtämättä ulos huokailevaan yöhön...



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA***


******* This file should be named 60779-8.txt or 60779-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/0/7/7/60779


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.