Novelleja

By Marie Sophie Schwartz

The Project Gutenberg EBook of Novelleja, by M. S. Schwartz

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Novelleja

Author: M. S. Schwartz

Release Date: July 23, 2011 [EBook #36824]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA ***




Produced by Tapio Riikonen






NOVELLEJA

Kirj.

Rouva M. S. Schwartz


Tampereella,
Emil Wesanderin kirjakaupan kustannuksella,
1885.

Nikolainkaupungissa,
Waasan painoyhtiön kustantama ja kirjapaino, 1885.



SISÄLLYS:

Sigrid
Vangin kertomus
Turhuuden lapsi




SIGRID.


Ylioppilaana tulin lastenopettajaksi kreivi W----lä, asuva eräässä
Ruotsin läntisistä lääneistä.

Kreivillä oli tytär, joka oli aikaihminen, ja kaksi alaikäistä poikaa.

Kohta minun tultuani Åkersfors'iin -- niin oli kreivin kartanon nimi --
matkusti neiti Köpenhaminaan, tervehtimään siellä oleskelevaa omaista.

Talvi ja kevät kului -- vaan neiti Eeva ei palannut. Vasta juhannuksen
aikaan oli vanhemmilla ilo nähdä kaunista tytärtään, joka
poissaollessaan oli kadottanut kukoistavan muotonsa ja myös vähäsen
hyvästä luonteestaan.

Minä olin silloin maailman iloinen nuorukainen, avosydämmellinen
kaikille tunteille, joka teki että kohta löysin neitin olevan
suloisemman, kun luvallista oli lastenopettajan huomata; mutta minä
tunsin aivan hyvin sen roolin, kun meidän välillämme oli ja säilytin
senvuoksi itselläni lämpöiset tunteeni.

Mutta kuitenkaan ei kahdenkymmenen vuotiaana olla mestari keinossa
itsiään hillitä, ja minä en ollenkaan voinut itsestäni saada pois että,
niin paljon kun mahdollista oli, nauttia neiti Eeva W----n seurasta ja
läsnäolosta.

Eräänä iltana, noin kolme viikkoa hänen kotiin palattuaan, näin hänen
aivan yksinään menevän alas puistoon.

Otin hattuni ja kävelin jälessä, tullakseni jollakulla sivukäytävällä
häntä vastaan ja niinmuodoin saada, näkyväisesti, sattunaista
tilaisuutta, kiittää vastaantulosta hänen kera.

Juuri kun siinä luvallisessa aikomuksessani poikkesin kapealle polulle,
kuulin ääntä kahdelta keskustelevaiselta.

Minä seisahdun erään häkin taakse ja kuuntelin; sillä minä tunsin heti
Eevan äänen, joka lausui nämät sanat:

-- Tyttö on niinmuodoin parantunut?

-- Vallan, ja hän vaurustui niin että on oikeen lysti katsella häntä,
vastasi ääni, joka kuului olevan vanhanpuolisen naisen.

-- Herra Jumala, Annika, kuinka puhut; eikö se olisi ollut parempi jos
lapsi olisi kuollut, Silloin olisi kaikki ollut unohdettu ja minä
päässyt ilmitulon pölöön.

-- Hyvä pikku kultaseni, älkäät itkekö. Lapsi on sisään ostettu
lastenkotoon ja sieltä viety maalle. Tässä on hänen nimensä ja numero.

-- Mitäs luulet minun sillä tekevän?

-- No niin, tallettakaa paperi, voisi tapahtua tulevaisuudessa että
neiti tahtoisi tehdä hänelle jotakin, raukka paralle.

-- Minä, tehdä hänelle jotakin; mahdotonta. Minä antaisin sillä aihetta
kuiskutuksiin ja kunniani tulisi auttamatta loukatuksi.

-- No, herra minun luojani, eihän neitin tarvitsisi näkyä; minä voisin
saada sen tehtäväkseni.

-- Sinä, vanha imettäjäni? Etkö usko että, jos jutulla olisi lapsen
kanssa tekemistä, kaikki heti arvattaisiin. -- Ei, Annikka, tyttö on
kuollut meillen, ja paras on hävittää aina nimeen ja numeroon asti.

Minä kuulin että hän rikki repi paperin. Minä kuulin myös amman tekevän
muutamia esittelyjä ja koettaa herättää hänen myötätunnetaan
vähitellen; mutta silloin rupesi Eeva itkeen ja syyttämään ammaa että
hän tahtoisi lykätä häntä häpeesen ja onnettomuuteen; syytöksiä joita
ei Annikka kestänyt, vaan lupasi ettei koskaan enään puhua lapsesta.

Tämän vakuutuksen jälkeen poistuivat he.

Minä menin sen sammallavitan tykö, jossa neiti Eeva ja hänen vanha
ammansa olivat istuneet ja heittäytyin sillen, ajatuksiani kootakseni
ja liikutettua sisuani tyvennyttääkseni; sillä minusta oli kuni koko
puisto olisi tanssinut.

Kun olin joutunut tyvennyttää itseäni, lankesi silmäni muutamiin
paperin palasiin, jotka olivat heitetyt pensaasen.

Minä kokosin ne yhteen, ja sittenkun minä, paljon vaivaa nähtyäni,
onnistuin jotensakin sovittaa rypistyneet palaset, luin minä:

"Tyttölapsi Sigrid, syntynyt 1 päivä Toukokuuta 18--, tuntemattomilta
vanhemmilta, sisäänostettu lastenkotiin 20 p:nä Kesäkuuta N:o 112:la".

Tietämättä minkä tähden, pistin paperin palaset liivini taskuun.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan vuotta sen jälkeen oleskelin pohjois Uplandissa.

Minä tapailin iltasilla kävellä pitkin erästä jokea, joka juoksi läpi
sen maakunnan.

Näillä kävelyilläni olin usein huomannut pienen tytön, joka istui joen
rannalla ja katseli muutamia suorsia, jotka uiskentelivat kahilistossa.

Lapsi oli risasesti ja köyhästi puettu, kelmee ja muuten kituneen
näköinen.

Eräänä iltana istui se pikkunen pää painettuna pieniin käsiin ja itki.
Minä puhuttelin häntä, kysyen:

-- Minkätähden itket?

Hän nosti päätään ja vastasi:

-- Minun on nälkä, mutta en arvaa mennä kotiin.

-- Mikset?

-- Kas, he aikovat myydä minut, on Kreta sanonut.

Lapsi katseli pelästyneenä ympärilleen.

Nyt vasta tutkin likemmin hänen kasvojansa ja hämmästyn niiden
kauneutta.

Minusta tuntui kuin olisin ennen nähnyt nuo kasvot; -- mutta missä?
sitä en saanut päähäni.

-- Mikä vanhempaisi nimi on? kysyin minä.

Tyttö katseli minuun ihmetteleväisesti ja vastasi:

-- Ei minulla ole vanhempia.

-- Ovatko kuolleet?

-- Ei, Kreta sanoo ettei minulla ole koskaan ollutkaan, ei minulla ole
ketään, kun välittäisi minusta ja nyt he ovat sanoneet että he myyvät
minun tuolle mustalle miehelle, jolla on suuri joukko rumia eläimiä.

-- Kuinka vanha olet?

-- Täytin kahdeksan vuotta 1 p. Toukokuuta.

-- Mikä nimesi on?

-- Sigrid!

Tässä keskeytettiin me kiljuvalta ääneltä, joka huusi: Sigrid.

Lapsi vapisi ja hiipi taakseni.

-- Missä se p----n kakara lienee? sanoi ääni ja suuri vaimo tuli esiin
metsästä.

-- Pikku Sigrid on täällä, vastasin minä; hän on näyttänyt minulle
tietä.

-- Niin, semmoisiin sillä saatanan elävällä kyllä on aikaa; mutta
vartoo, kyllä sinun opetan, että sen kyllä muistat, ja samassa tuli hän
ottaakseen kiinni lasta. Minä menin väliin ja antaen pari riksiä
kiukustuneelle akalle ja muutamilla toisilla sanoilla, uhaten valittaa
rovastille, jos hän lasta löisi, onnistuin tyvennyttää hänen kiukkunsa
ja saada hänet hillitetyksi.

Juuri kuin hän irvistäen lupasi, ettei rangaista lasta siitä että hän
on kauvan poissa, saimme kuulla jyrinän matkavaunuilta, jotka tulivat
maantietä myöden pyörien.

-- Riennä porttia avataksesi, eläväinen; se on se vieras vapaaherratar,
sanoi akka tytölle, joka juoksi, niin paljon kuin pääsi, joutuakseen
portille ennen hevosia.

Ajuri, ylpeydessään, ei luullut tarvitsevansa hiljentää kulkua, vaan
antoi mennä täyttä vauhtia, ajatellen sen vähäisen risasen elävän kyllä
voivan juosta. Mutta Sigrid oli heikko lapsi ja koettaessaan että
ehtiä, putosi hän hevosien eteen.

Minä riensin paikalleni; mutta samassa kuulin itkun ja vaunut pyöri
pikku vaivaisen ylitsen.

Akalta pääsi kirous ja minä nostin ylös lapsen, joka oli tainnoksissa.

-- Mitä se on? kysyi nuori naisääni vaunuissa, ja nuori nainen
nojauntui sieltä.

Minä tunsin neiti Eeva W----n.

Eevan näkeminen, nimi Sigrid, tytön ikä, lastenkoti -- kaikki toi
silmänräpäyksessä muistiini puheen, kun kuulin Åkerfors'in puistossa
kahdeksan vuotta takaperin. Kaikella kiukulla kun sydämeni tunsi, tätä
muistaessa ja katsellen sitä pahastin runneltua esinettä, kun varmaan
oli sama lapsi jonka Eeva toivoi kuolemaan, vastasin minä:

-- Te olette ajaneet Sigridin ylitse.

Nimi Sigrid vaikutti että, entinen neiti Eeva, nyt rikas vapaaherratar
T----, kelmeni: mutta ei muuta, hän otti muutaman setelin ja kurotti ne
akallen, joka seisoi vieressäni, sanoen:

-- Kait se on lapsenne, ottakaat nämät lääkärin hoidoksi.

-- Kiitän nöyrimmästi, armollinen vapaaherratar, sanoi akka, jonka
silmät loistivat ahneudesta ja tytyväisyydestä.

-- Pikku Sigrid ei ole tuon akan tytär, vaan lastenkodin lapsi,
syntynyt kahdeksan vuotta takaperin 1 päivä Toukokuuta.

-- Aja! käski vapaaherratar ja vaunut pyörivät pois viedäkseen häntä
johonkin loistavaan kylpylaitokseen.

Minä kannoin Sigrid'in kolarin tupaan metsässä, täällä sidon hänen
haavansa, jotka eivät olleet vaarallisia, ehkä kepeitä. Minä sanon
akalle, jos hän hoiti tyttöä hyvin, niin maksaisin hänelle siitä.

Minä kävin joka päivä pientä lemmikkiäni katsomassa, jonka
kärsivällinen ja lempeä luonne syvästi liikutti minua. Itse toimitin
hänelle maitoa ja leipää ynnä senlaatuista ruokaa, että hänen piti pian
tointumaan; sillä olin päättänyt ottaa hänen pois niiltä ihmisiltä,
joidenka hoidettavana hän oli ollut, siitä kun hän otettiin
lastenkodista ja jotka menettelivät hänen kanssaan niin pahasti kun
mahdollista.

Minä vartosin vaan hänen täydellistä parantumistansa, matkustaakseni
tieheni ja viedäkseni hänen kanssani.

Päivää ennen lähtöäni menin pienoisen suosittuni luo, puhuakseni
asiasta ahneen ja ryyppääväisen kolarinvaimon kanssa; mutta tupaan
tultuani en nähnytkään Sigridiä.

-- Missä tyttö on? kysyin minä.

-- Ah, hyvä herra, hän on seurannut veljeäni, joka on keinottelija,
eikä hän tule pariin kuukauteen; mutta ei herran tarvitse pelätä, että
hän siellä voi pahoin, sillä minun veljeni on hyvä mies, niin että
kakara siellä saa kyllin hyvää ja hauskaa.

Minä lähdin sieltä raskaalla sydammellä, sittenkun turhaan olin uhannut
ja rukoillut saada tietää mihinkä he matkustivat.

Minä turvasin nimismieheen ja rovastiin, mutta kolarin vaimo toteen
näytti että tyttö vaan oli seurannut hänen veljeään, jonka vuoksi
nimismies, joka tunsi veljen, piti asian vähäpätöisenä ja jätti sen
siksensä, ollenkin, sittenkun muutamat naapureista olivat todistaneet,
että Sigrid todellisesti oli seurannut kolarin vaimon veljeä, jonka
jälkeen minua neuvottiin ettei enempi ajatella asiaa.

       *       *       *       *       *

Yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun olin jo unohtanut pikku Sigridin,
menin, vähän aikaa pääkaupungissa ollessani, eräänä suvi-iltana
eläintarhaan.

Afissista näin että suuri ratsuseura piti antaman suuren näyttelyn.

Minä otin piletin ja menin maneesin. Se oli väkeä täysi. Parahimmat
paikat oli otettu isosimmilta (noblessilta.)

Kiikarilla katsellessani, kaikkia siellä olevia loistavia naisia,
seisahtui se erääsen, hyvin loistavasti vaatettuun, joka istui
takanani.

Minä tunsin heti vapaaherratar T----n.

--- Tuossa istuu vapaaherratar T----. Hän on tunnettu kauneutensa
tähden ja sitä paitse hän on oikein esimerkki toisille naisille, sanoi
naapurini, joka sattumalta oli vanha tuttava.

-- Vai niin, vastasin minä.

Samassa alkoi näytteleminen.

Se alkoi niillä tavallisilla keinottelemisilla. Kun nämät oli
loppuneet, piti mamselli Sigridin, seitsemäntoista vuotias, tekemän
useoita konstia satuloitsemattoman hevosen selässä.

Kaunis, musta hevonen tuli täyttä karkua sirkusellen, sen selässä
istui nuori, tavattoman pieni tyttö.

Minä katselin hienoja, kelmeitä kasvoja, sillä aikaa kun hän antoi
hevosen mennä yhden kerroksen.

Nimi Sigrid oli jo herättänet huomioni ja minä tunsin nuoressa
keinottelijattaressa suosittuni kolarin tuvassa.

Sigrid teki ne enin kummalliset keinot ja sai suuret kiitokset; mutta
sekä kiitokset että se vaarallisuus hänen esitellessään ei voinut
elähyttää hänen katsettaan, niissä näkyi aina vaan se niin kuolettava
välinpitämättömyys.

Kun hän oli lopettanut tämän osaston, piti hänen tulevassa näkymän
toisen nuoren keinottelian kera.

Nytkin kunnioitti hän itseään, siten että hän asetti ihmisen
kuolevaisempaan tuskaan, siitä kuinka hänen jäsenien ja henkensä kanssa
piti käymän.

Käsiä taputettiin, huudettiin hyvin, oltiin mieltyneenä, ja nyt piti
Sigridin lopettaman esiintulonsa, siten että hän seisoi yhdellä jalalla
kumpaisenkin hevosen selässä, jotka juoksivat täyttä karkua.

Myös tämä täytettiin katselioitten mielihyväksi.

Sigrid seisoi oikoisena hänen olkapäällänsä, käsivarret ristissä
rinnalla; mutta hän seisoi siinä ainoastaan muutaman hetken; sillä
toinen hevosista kompastui yhdeltä jalaltaan ja Sigrid toverinensa
putosivat alas.

Toveri putosi maan päälle, mutta tyttö, jolla oli ollut korkeampi sija,
heittäytyi barrieria kohti, jonka läheisyydessä vapaaherratar ja minä
istuimme.

Katselijat huusivat tuskahuutoa ja toiset keinottelijat tulivat sisään
ylösnostaakseen tyttöraukkaa.

Hän oli kuollut, hänen päänsä oli musertunut.

Syvimmillä ja itaraisemmmilla tunteilta käännyin vapaaherrattareen ja
kuiskasin:

-- Teidän lapsenne on arvoltaan kuollut, kas tuossa he kantavat
Sigridin ruumista. Nyt saatatten olla mieltynyt ja tyven, sillä
hänellä haudataan teidän häpeänne.

Vapaaherratar tirkisti minuun, kelmeni ja nousi ylös mennäkseen pois;
mutta hoiperteli ja putosi tainnuksissa takaisin paikalleen.

Kuinka pehmeä ja helläsydämmellinen hän on, sanottiin joka haaralta,
kun hän uloskannettiin tainnoksissa ollessaan.

Minä ajattelin:

-- Ilettävä nainen, kun uhrasit lapsesi ylpeytesi tähden. Jos sinulla
olisi ollut hyvä tunne, olisi se pelastanut sinun lankeamisesta, nyt se
on vaan ollut viattoman lapsesi murhaaja, sillä aikaa kun itse kävelit
pää suorana maailman läpi.

Tämä kertomus on ainoastaan yksi niistä tuhansista, joita voisi kertoa
niistä raukoista, kuin tulee uhratuksi vanhempiensa vikojen tähden.

Eiköön olisi aika että yleinen myötäsuojellisuus kiinnitettäisiin
vähäsen enempi näihin onnettomiin lapsiin, joitten elämä on kauhea
tuskan jatko aina syntymäpäivästä asti.

LOPPU.




VANGIN KUOLEMA.

Kertomus.


Eräässä jossakin Savon metsässä löytyi pieni sysi-tupa.

Se oli yksinkertainen ja sen omistaja köyhä; mutta se ympäröi
seinillään sentään monta aarretta, joita rikkaan miehen huoneessa
kaivataan.

Sysi-Yrjöllä oli herttainen ja kukoistavainen vaimo, ahkera ja reipas,
hiljaisella luonteella ja hyvä sydän, vieläkin hänellä oli pikkuinen
tytär, soma ja voimallinen, kuni lapsi, kasvatettu metsässä.

Sitä paitsi olivat molemmat puolisot onnellisia sillä rakkaudella, mikä
heitä yhdisti, sillä tyytyväisyydellä, mikä täytti heidän luonteensa,
sillä iloisuudella, mikä teki työn keveäksi. Se karkea leipä maistui
niin äärettömän hyvältä vaivaloisen päivän tulleen, se usein enempi
kuin laiha kusti nautittiin aina iloisella mielellä.

Ei milloinkaan kuultu Sysi-Yrjön eikä hänen vaimonsa valittavan
onneansa eli murehtivan toimeentuloansa. Ei, he olivat kiitollisia
siitä mitä Jumala heille soi, tyytyväisiä sillä vähällä, ja kun heidän
mökkinsä ohitse kulki, kuului sieltä aina joku iloinen laulu. --

Kylälliset pitivät tapana sanoa, kun he tahtoivat tarkoittaa jotakin
oikein tyytyväistä:

Iloinen luonteelta kun Sysi-Yrjö ja hänen vaimonsa Ingrid.

Jos pastori jonakuna suvi-iltana seisahtui heidän oven eteen ja kysyi:

-- No; kuinka te voitte?

Niin Ingrid kumarsi ja vastasi koreasti hymyillen:

-- Jumala siunatkoon herra pastoria, kun kysyy, kyllä me hyvin voimme,
ja huonosti se olisikin muuten, kun me ollaan terveitä.

-- Mutta minä olen kuullut että tulot tänä vuonna ovat olleet kehnot,
voi pastori lisätä.

-- Ehkä ne tulevat paremmaksi tulevana vuonna, vastasi Yrjö: ja näytti
koko rikkauden kahdella neljättäkymmenettä valkoisilla, tukevilla
hampailla. Niin kauan kun leipä ei puutu meiltä ja tytöltä, emme voi
valittaa, lisäsi hän.

       *       *       *       *       *

Kylässä asui rikas talollinen nimeltä Sven, yleisesti kutsuttu Iso-Sven
-- senvuoksi -- että hän oli suuri sekä vartaloltaan että
rikkaudeltaan.

Iso-Sven'illä oli yksi ainoa poika ja hänen piti lukemaan itsensä
papiksi.

Se ei olisi liiaksi, arveli Iso-Sven, jos hänen Ollestansa tulisi
herrasmies, kun hän itse oli niin rikas, että hän voisi ostaa koko
kylän ja herraskartanon myös jos vaan tahtoi.

Olle oli hyvin oppivainen poika ja kunnosti itseään koulussa suurella
ahkeruudellaan; mutta Olle arveli myös, kun hän lomamatkoina oli kotona
isän ja äidin luona, että hän oli vähäisen enempi kun toiset kylän
pojat ja se teki ettei hän ollenkaan tahtonut seurustella heidän
kanssaan. Hän oleskeli ainoastaan herraskartanolla, jossa hänellä
löytyi kaksi koulutoveria.

Kylän pojat katsoivatkin karsaasti häneen hänen ylpeytensä vuoksi, joka
kerta kun hän oli kotona. Harmi kasvoi vuosittain, ollenkin, kun
Ollesta pidettiin paljon herraskartanossa.

Eräänä Juhannuksena, kun Olle oleskeli kotona, olivat hänen
samanikäiset kylässä päättäneet, että "kiskoa ylpeyden hänestä",
niinkuin he sanoivat.

Se oli kummallista, että hän, talollisen poika kuni he, piti itsiään
parempana heitä. Ei, sitä eivät kärsineet pitemmältä.

Olle oli siihen aikaan kolmentoista vuotias, iso ja voimallinen poika,
kauniilla katsannolla ja rohkealla luonnolla.

Oli ehtoolla ennen juhannusta, nuori Olle oli koko päivän ollut
herraskartanossa, mutta piti illalla menemän kotiinsa, yöllä mennäkseen
isänsä renkien kanssa tuomaan lehtiä.

Hän tavallisesti kulki aina metsän läpi, sillä sieltä kävi oiko polku,
ja sen hän nytkin teki.

       *       *       *       *       *

Vähän matkaa Sysi-Yrjön tuvasta juoksi hopeaselvä ojanen, jonka rannat
olivat puettuna viljavalla ruoholla, metsä kukilla, lehtipuilla ja
pensailla.

Ehtooaurinko heitti säteitään puitten latvoihin ja satakieli lauloi
häiritsemätä yksinkertaista lauluaan.

Ojan syrjällä istui pieni tyttö ja pesi jalkojaan. Hän oli aivan
yksinään. Koko hänen vaatetuksensa oli lumivalkoinen paita ja hame.

Hän kuletti jalkojaan sinne tänne vedessä ja hymyili veden liikutusta,
minkä hän sillä tapaa sai aikaan, mutta -- seisahtui väliin kuullakseen
lintujen laulua.

Yhtäkkiä kuului ääni metsässä. Lapsi katsahti pelästyneenä sinnepäin,
josta se kuului, sen jälkeen hiipi hän ylös ojan rannalta ja piilotti
itsensä suuren pähkinäpuun taakse.

Muutaman hetken perästä tuli joitakuita kylän poikia esiin. He kulkivat
pitkin ojan reunaa. Toinen oli varustettuna metsästä taitetuilla
kepeillä ja seipäillä.

-- Oletko siitä varma että hän illalla menee ulos renkien kera? sanoi
eräs heistä.

-- Olen kyllä ja sen tiedän myös että hän tulee tielle tuolla
ristikossa, kulkee hän mitä tietä hyvänsä.

-- Sitten piiloutumme sinne odottamaan ja sen lupaan minä että
semmoista selkäsaunaa, kun hän saapi, ei kukaan ennen ole saanut.

-- Kyllä, kyllä vaan, kyllä tehdään kaalia Ison-Svennin Ollesta, niin
ettei hän toisten tule nenä ilmassa meitä vastaan enään, olkaat siitä
varmat, minä hakkaan niinkauvan, kun käsivarsiani voin liikuttaa.

-- Minä kanssa, minä kanssa, huusivat toiset.

-- Sitten saa Iso-Svennin Olle sentään aika selkäsaunan. Vaikka hän
huutaisi ja parkuisi kuinka hyvänsä, niin ei kukaan kuule sitä tuolla
ristikossa.

He olivat nyt kulkeneet sen vähäisen pensaan ohitse, jonka taakse pieni
tyttönen oli piiloutunut. Kun ei ääniä enään kuulunut hiipi hän sieltä
esiin. Lapsi istui vähäiselle mättäälle ja mumisi:

-- Iso-Svennin Olle saa selkäänsä. Sitten pudisti hän vähäistä
päätänsä, katseella, kuni hän olisi ollut sitä vastaan.

Muutaman hetken kuluttua juoksi hän pois ojalta metsään ja Sysi-Yrjön
tupaan.

Siellä ei ollut ketään kotona. Isä oli mennyt miilua katsomaan ja äiti
oli ulkona lypsämässä heidän ainoata lehmäänsä.

Pikku Elsa istui kynnykselle ja rupesi itkemään. Hän ajatteli
Ison-Svennin Ollea, jonka piti saaman niin paljon selkäänsä nyt, kun ei
isä ollut kotona, joka olisi voinut estää sitä.

Juuri kun hän istui ja itki, kuului metsässä ääni, joka lauloi
kansanlaulun. Elsa kuunteli.

Niin ei laulanut isä eikä äiti, se oli joku kylästä.

Siinä samassa tuli hyvissä vaatteissa vaatetettu poika esiin polkua
myöden. Elsa katseli häntä, niinkuin hän olisi tahtonut nähdä jos
hänelläkin oli keppi ja kukatiesi aikoisi lyödä Ison-Svennin Ollea,
mutta ei, hän näytti aivan ystävälliseltä.

Poika lähestyi häntä ja sanoi:

-- Oletko Sysi-Yrjön tyttö?

Elsa pisti kaikki kymmenen sormea suuhunsa ja katseli häntä tukkansa
alitse. Vastausta ei koskaan tullut kysymykseen.

Poika ei näyttänyt sillä väliäkään pitävän, vaan istui hänen viereensä
näyttäen jotakin joka oli hänen kourassaan, sanoen:

-- Katsos niin kaunista lintua kuin olen pyytänyt!

Lapsen silmät kiintyivät siihen vähäiseen lintuseen, joka vapisi pojan
kädessä.

-- Voit uskoa, minä en juossut vähää ennenkuin sain kiinni tämän, mutta
nyt se on minun. Minä asetan sen häkkiin ja hänestä pitää tuleman niin
kesy, että hän istuu olkapäälläni, kun herraskartanoon menen. Koko
kylän pitää ihmettelemän lintuani ja kaikkein pitää puhuman Ollen
kottaraisesta.

-- Olle, kertoi lapsi ja katseli häntä. Et suinkaan sinä ole
Ison-Svennin Olle?

-- Se oli kysymys, huusi Olle, etkö minua tunne? Kaikki kylässä tietää
kuka minä olen. Etkö ole kylässä käynyt, ja eikö ne ole näyttäneet
sinulle Ison-Svennin Ollea, josta pitää tuleman herrasmies? --

Poika röyhkäili itseään.

-- En, vastasi Elsa.

-- Etkö sinä käy kirkossakaan?

-- Kyllä; mutta äiti on sanonut että silloin pitää pappia katseleman.

-- Mutta nyt voit katsella minua, että toisten tiedät miltä rikkaan
Ison-Svennin Olle näyttää.

Poika katsahti tyttöön suurella ylönkatseella. Sen jälkeen nousi hän
ylös, nikkasi tytölle, sanoen:

-- Hyvää ehtoota, nyt menen kotiini, häkkiä lintuselleni toimittamaan.
Minä olen kävellyt suuren matkan.

Ne monet pojat keppeineen tulivat nyt selvästi Elsan mieleen. Hän piti
kiinni Ollen takista huutaen:

-- Älä mene, älä mene; Sinä saat selkääsi. Sinun pitää tänne jäämän
siksi kun isä tulee!

-- Päästä minut, kakara, sinä saastutat hienot vaatteeni, sanoi Olle,
ja tuuppasi pois Elsan. Lapsi putosi suullensa ja löi nenänsä maahan
että se rupesi verta juoksemaan. Vähäinen rupesi huutamaan.

Olle, joka jo oli pari askelta hänestä, käänsi päätään katsoakseen,
minkätähden hän itki ja sai nähdä että hän nousi ylös verisillä
kasvoilla.

Heti kääntyi hän takaisin. Lintu pääsi irti ja Olle koetti estää veren
tuloa, pois pyyhkiä kyyneleitä ja, niin hyvin kuin hän taisi, lohduttaa
itkevää Elsaa.

-- Olen tehnyt sinulle paljon pahaa, pikku raukka, sanoi Olle; mutta
katsos, se ei ollut tarkoitukseni. Minä tahdoin vaan mennä kotiin
lintuneni, ja suutuin, kun estit minua.

Näillä ystävällisillä sanoilla kääntyi Elsa ja hymyili pojalle, joka
häntä auttaakseen oli irtipäästänyt linnun, kaikilla siihen
kiinnitetyillä toivomuksilla.

Äiti Ingrid tuli juosten. Hän oli kuullut tytön itkun ja riensi
kuulemaan mitä se oli.

Ollelta sai hän kuulla koko tapauksen. Pikku Elsa arveli että hän jo
voi hyvin; mutta ei Olle ollenkaan saa menua, sillä niitä oli monta,
monta poikaa, kun tahtoivat lyödä häntä.

Ei Olle kuunnellut tytön sanoja, vaan piti niitä lapsellisina loruina.
Kuinka se oli mahdollista että noin pikkanen kakara voisi ymmärtää sitä
jos pojat kylässä aikoivat lyödä häntä.

Senvuoksi, kun hän kerran vielä oli puhunut ystävällisesti Elsalle ja
sanonut sydämmelliset jäähyväiset Ingridille, jatkoi hän matkansa
kotiin.

Elsa kirkui kaikin voimin, kun hän näki hänen poistuvan. Äiti otti
hänet käsivarrelleen ja koetti lohduttaa häntä, mutta turhaan.

Elsan kovin teuhatessa tuli Sysi-Yrjö, kantaen takallisen polttopuita
selässään, esiin metsästä.

-- Mikä tyttöä vaivaa? kysyi isä, ja taputti tyttöä.

-- Isä, ne lyövät häntä! ne lyövät häntä! huusi Elsa. Muutamalla
sanalla selitti Ingrid mitä oli tapahtunut ja että tyttö intti
kuulleensa, kuinka kylän pojat olivat suostuneet, että varrota Ollea
antaakseen hänelle selkään.

-- Hm, sanoi Yrjö, se on mahdollista että tytöllä on oikeen. Minun
tekee tosiaan mieli seurata Ollea ja katsahtaa ristikkoa miltä siellä
näyttää.

Yrjö heitti puut pois ja ottaen runsaasti pitkiä askeleita poistui hän
heti samalle polulle, jota Olle oli kulkenut.

Vaikka Yrjö käveli yhtä kovaa, kun joku toinen juoksee, ei hän
kuitenkaan saavuttanut Ollea.

Tultuaan ristikon läheisyyteen, kuuli hän huutoa ja melua. Hän kiiruhti
askeleitaan ja pian seisoi hän melupaikalla.

Kylän pojat olivat yhtä aikaa juosseet Ollen päälle ja heti ensi
kohtauksessa saaneet hänen nurin. Juuri kuin he raivosti huutaen
nostivat keppiään, antaakseen häntä selkään, tuli Yrjö ristikkoon. Ei
kukaan niistä rajuista pojista huomanneet häntä, ennenkun hän
jyrisevällä äänellä huusi heille: "Ettekö p----le vieköön häpee,
onnettomat kakarat, että niin monta karata yhden päälle! Minä p--ru
vieköön nitistän te kaikki!"

Kepit putosivat alas, joukko hävisi, jokainen juoksi eri haaralle.

Väkevällä miehen äänen kaijulla on jotakin kauheata pojille, kun ovat
aikeessa tehdä jotakin pahaa, Senvuoksi he siis lähtivät heti
käpälämäkeen.

Pari heistä oli Yrjö kuitenkin saanut niskasta kiinni ja pitäen heitä,
pudisti hän niitä kovasti ja löi heitä toinen toiseensa, että kun hän
viimein päästi heidät irti, olivat he aivan sekaisin, että he töin
tuskin voivat poistua.

Tällä aikaa oli Olle noussut ylös. Hän kiitti Yrjöä, joka siihen
vastasi:

-- Älä minua kiitä, kiitä pikku Elsaani. Hän taitaa olla ainoa joka
tällä kertaa pelasti sinut selkä-saunasta; mutta katsos Olle, jos aina
olet yhtä kankea, kun tähänki saakka, niin he kukatiesi tapaavat sinun
toisten, ja siitä voit olla varma että he silloin merkitsevät sinut.
Tervehdi sen vuoksi kauniisti heitä ja minua kanssa, kun yhteen tullaan
kirkkomäellä, ja muista, että jos ei köyhää Sysi-Yrjöä olisi ollut,
olisi nyt käynyt huonosti Ison-Sven'in ainoalle pojalle. Ylpeys on
tyhmyyttä vaan, ja siitä seuraa paljasta harmia; pane se muistiin.

Sitä ja paljon muuta sanoi Yrjö Ollelle, saattaen häntä kylään.
Hiljaisesti äänetönnä kuunteli Olle häntä. Tosin oli se vähäisen
raskasta sen ylpeän pojan kuunnella kaikkea tätä köyhältä Sysi-Yrjöltä,
jota hän oli pitänyt niin alhaisena ett'ei edes ennen tervehtinyt.
Mutta Olle huomasi olevansa Yrjölle kiitollisuuden velassa, sen vuoksi
oli hän ääneti ja seurasi.

Muistoon pani hän kuitenkin Sysi-Yrjön sanat, jotka vaikuttivat enempi
kuin Yrjö voi aavistaakaan.

       *       *       *       *       *

Juhannusaattona aamulla istui Elsa etehisessä syöden aamiaistaan.

Se muuten iloinen ja irstas lapsi oli nyt hiljaa, seuraten silmillään
pientä lintua, jolle hän heitti leivän muruja.

-- Mikä tyttöäni vaivaa, sanoi Yrjö, ja istui lapsen viereen. En ole
kuullut lapsen laulavan ja nauravan tänäpäivänä.

Hän otti hänet polvillensa ja katseli Elsan jotenkin turvonnutta nenää,
lisäten:

-- Ehkä hän on kipeä, pikku Elsani?

-- Ei, isä, Elsa tahtoo Ollen tänne tulevan lintuneen, sitä Elsa
tahtoo, vastasi lapsi.

-- Jos et saa Ollen lintua, voit saada jonkun toisen, arveli isä, ja
lupasi pyydystää yhden ja tehdä häkin, jossa Elsa voi sitä pitää; mutta
Elsa pudisti päätään, eikä välittänyt niistä kauniista lupauksista. Hän
toivoi Ollen lintua eikä muuta.

Kun ei isä voinut luvata hänelle sitä, oli hän itkemäisillään: mutta
siinä samassa huusi iloinen poika-ääni:

-- Hyvää huomenta, Yrjö! ja siinä seisoi Olle iloa loistavilla
silmillä.

Hienosti puettu talollisen poika kurotti käden Sysi-Yrjölle.

Elsa hyppäsi alas isän polvelta ja huusi: -- "Olle, mini tahdon saada
lintusi; sinun pitää antamaan se Elsalle."

-- Se on lentänyt pois, pikku Elsa, vastasi Olle: ja istui alas
taputtaakseen tyttöä; mutta näes, jos en voi antaa sinulle lintua, niin
on minulla täällä antaa jotakin parempaa sinulle palkinnoksi siitä että
vapautit minut selkäsaunasta. Katsos tänne, saat nähdä.

Olle otti povitaskustaan muutamia kiiltäviä hopea ruplia.

-- Nämät rahat on isä antanut minulle, lahjoittaakseni sinulle.

Elsa pisti sormet suuhunsa, niinkuin hän aina teki, hämmästyttyään ja
kurkisti tukkansa aita suuria hopearuplia. Sittenkun hän hetkisen oli
niitä katsellut, lykkäsi hän äkkinäisellä liikutuksella pois Ollen
käden, sanoen itkeväisellä äänellä:

-- Ei Elsa välitä kolikoistasi, hän tahtoo vaan lintusi!

Olle koetti koreilla puheilla ja esittelemisillä houkutella häntä että
se olisi parempi jos hän ottaisi rahat, mutta Elsa, luonnon lapsi,
tottunut omia oikkujaan tottelemaan, ei tahtonut kuulla sitä
korvillaan.

Nyt kääntyi poika Yrjöön ja pyysi häntä ottamaan ja piilottamaan rahat
Elsalle, mutta Yrjö vastasi;

-- Ei, kiitoksia, sillä en ole auttanut sinua selkäsaunasta, saadakseni
tyttärelleni siitä palkintoa. Elsa huomaa kyllä sen niin olevan kun
pitääkin, ettei ottaa vastaan niitä rahoja. Mene sinä Olle, sanoen
terveisiä Iso-Svennille, etten minä olekaan niin köyhä, että
tarvitsisin lahjoja häneltä.

Olle meni surullisena Sysi-Yrjöltä. Se kiusasi häntä ettei Elsa
huolinut hänen hopeastaan. Ei hän voinut tyytyä siihen että olla
valassa sille köyhälle Yrjölle. Pojan ylpeyden oli vaikea tätä sulata.

Kun hän oli vähän matkaa tietä kulkenut, poistuivat kuittenkin nämät
ajatukset hänestä muistaessaan että Elsa tahtoi linnun.

       *       *       *       *       *

Ehtoolla juhannusaattona seisoi Sysi-Yrjön tupa tohisemassa metsässä
siistinä ja hienona, havutetulla laattialla ja lehdillä ympäröityillä
seinillä.

Ulkopuolella pehmeässä ruohistossa istui nuori muori Ingrid Elsan
kanssa ja sitoi palmikoita lapsille. Yrjö istui vähän matkaa niistä
lavitsalla, likimmäisen naapurinsa, torppari Erikin kanssa, polttaen
piippunysäänsä ja puhellen yhtä ja toista. Tämä oli kaunis maallinen
kuva raivoavan metsän keskellä.

Yhtäkkiä kuului rohkeita ja rivakkaita askeleita joltakulta juoksien
tulevalta.

Ingrid katsahti ylös ja kas, sieltä näkyi Olle tulevan täyttä vauhtia
vähäinen lintuhäkki kädessään. Kun hän näki Ingridin ja Elsan, huusi
hän:

-- Elsa, tässä saat linnun, jonka toivot.

Pikku Elsa huusi ilosta ja otti liutuhäkin helmaansa suudellen sitä.
Hän oli aivan kun sekaisin ilosta. Ollen silmät loisti vähäisen ilosta,
ja kun hän hetken kuluttua palaisi kotiin, tunsi hän itsensä
onnellisemmalta kun ennen, sillä se oli ensikerran kun hän teki
jotakin, jolla oli tarkoituksena toisen ilo.

Siitä illasta Olle aina kulki herraskartanoon sitä tietä, joka kulki
Sysi-Yrjön tuvan ohitse. Usein viipyi hän koko tiiman ja leikki Elsan
kanssa, joka aina silloin toi esiin häkin, jossa linturaukka oli
vangittuna. Näistä kolmesta oli tämä se onnettomampi ja sentään
matkaansaattoi se niin suurta iloa Elsalle.

Tuskallisilla koetuksillaan päästäksen ulos häkistä, hyppäsi lintu
häkin seiniä vastaan siksi kun hän vihdoin väsyneenä putosi pohjalle
josta hän pelästyneenä heitti surullisia katseita ympärilleen.

Elsa poimi ruohoja hänelle, puetti häkin kukkaisilla, antoi hänelle
sokeria ja istui päivät läpitse, jutellen lemmikkinsä kanssa, mutta
kaikki tämä ei sentähden voinut tuottaa hänelle lohdutusta kadotetusta
vapaudestaan. Onneksi Elsalle, ei hän ymmärtänyt, kuinka paljon tuskaa
hänen ilonsa matkaan saattoi tälle eläin raukalle.

Lintu ja Olle olivat hänen suurin ilonsa. Muutama päivä kului myöskin
ettei mikään häirinnyt hänen lapsellista iloansa.

Eräänä kauniina aamuna, kun Ingrid oli pukenut Elsan vaatteesen ja
sitonut huivin hänen päähänsä, juoksi Elsa lintuhäkin luo, joka riippui
ulkopuolella tuvan ovea.

-- "Hyvää huomenta, pikku lintunen!" huusi hän suositulleen.

Ei mitään pelästynyttä lentämistä kuulunut vastaukseksi häkistä. Hän
kurotti nyt käsiään, ottaakseen sitä alas ja antaakseen ravintoa
vangille. Kun hän oli saanut vähäisen vankilan käsiinsä, ja katsonut
sinne, makasi lintu lattialla.

-- Minun pikku lintuni, miksi makaat niin hiljaisesti? huusi Elsa,
istui maahan suuren puun ääreen ja aukasi häkin oven. Lintu putosi
hengettömänä ulos häkistä. Kyyneleet tulvasivat Elsan silmistä. Hän
itki katkerasti, hetki hetken perästä surullisesti katsellen kuollutta
lintua. Mitä enempi hän katseli sitä, sen katkerammaksi muuttui itku.

Pikku Elsa oli aivan yksinään siinä suuressa metsässä, sillä äiti oli
mennyt kylään ja isä oli lähtenyt viemään puita miilulle.

Ei löytynyt siis ketään, joka ystävällisellä sanalla olisi lievittänyt
sitä tuskaa, kun esine hänen suurimmasta ilostansa nyt oli vaikuttanut.

Kauan oli Elsa istunut ja itkenyt, kun hellä miehen ääni hänen
takanaan lausui seuraavat sanat:

-- "Mitä varten itket niin kovin lapseni?"

Pelästyneenä katsoi metsän tyttö ylös. Siinä seisoi mies puettuna
mustiin vaatteisin. Hän katsoi ystävällisesti lapseen.

-- Lintuni on kuollut, änkytti Elsa, joka tunsi pastorin. Hänellä oli
tapa joka sunnuntai niiata hänelle kirkkomäellä.

Pappi otti ylös linnun ja sanoi:

-- Lintusi on paljon onnellisempi nyt, kuin silloin koska sinä pidit
vankina sitä tuossa häkissä. Vangin kuolema on aina onnellisin, mitä
hänelle voi tapahtua, sillä sen kautta hän saa vapauden. Lintu tässä
varmaan on tuntenut itsensä onnettomaksi.

-- Ei, Elsa antoi hänelle sokeria ja piti hänestä paljon, sanoi lapsi.

-- Mutta kaikki se ei voinut lohduttaa häntä siitä ettei hän saanut
lentää ympäri metsässä. Sinun ilosi on ollut syynä vangin kuolemaan,
älä sentähden kadehti häntä.

Elsa tirkisti pastoria. Se näytti siltä kun hän ei olisi ymmärtänyt
häntä. Pappi jatkoi:

-- Etkö pitäisi sitä hyvin ikävänä, jos vanhempasi sulkisi sinut
huoneesen, etkä koskaan saisi juosta vapaassa ilmassa?

-- Kyllä, Elsa suuttuisi silloin kovin.

-- Sinä et sentään ole saanut siipiä, jotka kannattaisivat sinua
avarassa ilmassa, kuin linnuilla on, ja sentään pitäisit sen ikävänä
ettei saada pitää vapautta; kuinkas luulet linnun tunteneen sen?

-- Mutta ei Elsa kuule olleensa paha linnulle, sillä hän ei ollut paha,
keskeytti hän.

-- Sen tiedän pikku lapseni. Sinä olit niin hyvä, kun ymmärsit, mutta
ymmärtämättömyytesi on tehnyt, että ilosi maksoi hänelle monta tuskaa.
Ole sen vuoksi tyytyväinen, kun kuolema on lopettanut hänen tuskansa.

Elsa pyyhki pois kyyneleet, otti linnun ja suuteli sitä, sanoen:

-- Sinä pikku lintu raukka, sinulla on ollut niin ikävä! Elsa olisi
kyllä päästänyt sinut ulos, jos olisit elänyt ja hän tietänyt, että
olit murheissasi. -- Nyt pitää sinun antaman hänelle anteeksi.

-- Se on kyllä antanut sinulle anteeksi ja on onnellinen nyt, kun
Jumala aukasi hänelle häkin, sanoi pastori.

       *       *       *       *       *

Ehtoopäivällä tuli Olle. -- Sittenkun Elsa kyynel silmissä oli jutellut
mitä pastori sanoi linnun kuolemasta, asetettiin se pieneen oksista
palmikoittuun laatikkoon ja kaivettiin maahan suuren puun viereen,
jonka runkoon Olle riipusteli Elsan pyynnöstä:

    "Tässä lepää Elsan vanki."

Monta päivää kului ennenkuin Elsa sai iloisen luonteensa takaisin. Se
ainoa, joka voi hänen surunsa poistaa, oli Olle.

Niin kului kesä, eräänä kauniina päivänä Olle tuli sanomaan Elsalle
että hänen piti lähtemän kouluun.

Elsa itki katkerasti, kuni silloinkin kun lintu kuoli ja kun Olle oli
poissa, oli se vähänen tyhjä häkki, hänen rakkahin ystävänsä. Joka aamu
otti hän sen alas seinästä ja puetti sen kukkaisilla, pani
sokerimuruisia sen pohjalle; sillä, sanoi hän, pikku lintuseni voi
yöllä tulla haudasta ja silloin tarvitsee hän ruokaa. Häkin ovi oli
aina avoinna.

Eräänä aamuna, Elsan ulos tullessa, istui pieni lintunen häkissä,
noukkien sokeri- ja leivänmurusia. Kun se oli syönyt tarpeeksi, lensi
se pois; mutta puolipäivän aikaan näkyi se taasen.

Vähäinen varpunen, kun joka päivä löysi leipää ja sokeria häkissä, tuli
sinne joka kerta kun nälkä oli, mutta lensi sitten pois, iloitakseen
vapaudestaan.

Elsan tyytyväisyys palasi nyt vallan täydellisesti. Talveksi rakensi
varpunen itselleen pesän räystään alle ja Elsa varusti ruoalla, jonka
hän aina pani häkin pohjalle, minkä hän aina aamusilla ripusti ulos.

       *       *       *       *       *

Vuodet kuluivat. Elsa kasvoi vapaana ja iloisena, honkien ja koivujen
keskellä. Vähäinen lintuhäkki oli aina vaan hänen ilonsa ja piti
paikkansa tuvan oven viereisyydessä. Joka päivä nähtiin Elsan panevan
leipää ja ryyniä häkin pohjalle, jonka hän talvella kaunisteli kuusen
oksilla ja kesäsin kukkaisilla ja ruohoilla.

Ei yksi, kun monta lintua tuli sinne syömään ja iloittamaan Elsaa,
jonka suurin ilo oli ne lentävät ruoka-vieraat.

Niin oli aika mennyt eteenpäin. Lapsesta oli tullut sorea ja soma
neitsy, ja Sysi-Yrjön Elsa oli, silloin kun hän kirkkomäellä näytti
itseänsä, esine, johonka kaikkien silmät kiintyivät.

Elsa oli lukenut ripille pastorin edessä ja kauniisti muisti hän, että
se oli pastori, joka lohdutti häntä silloin kun pikku lintu kuoli. Hän
pani myös hänen sanansa muistiin, ja harvoin on kristillisellä papilla
ollut oppilaana joku, joka enemmän kun Elsa hartaudella ja
lämpymyydellä kuuntelee hänen oppiaan.

Iloinen ja vapaa, silloin kuin hän oleskeli metsässä ja maalla, oli hän
jumalinen ja hiljainen, kun hän astui temppeliin eli rukoili Jumalaa.

Elsa oli sitä paitsi voimallinen ja kelpo tyttö, työskenteli
ahkeruudella, terveellä luonteella ja kun päivän työt loppuivat, istui
hän suvi-illoilla puun vieressä, jonka runkoon Olle oli riipustanut
sanat:

    "Tässä lepää Elsan vanki."

Välistä tapahtui, että torppari Eerikin Kalle, roteva nuorukainen,
muutamia vuosia vanhempi Elsaa, istui hänen vieressään ja jutteli
iloisesti.

Kalle auttoi Yrjöä miilulla, jotta hän joka päivä näki ja tapasi Elsan.
Niin oli aika kulunut ja Elsa täyttänyt seitsemäntoista vuotta.

       *       *       *       *       *

Kesä loisti taasen kauneudessaan. Oli kaunis ilta. Päivän työ
lopetettu. Yrjö poltti piippuaan, istuen lavitsalla ulkopuolella tuvan
ovea, tavaten erästä sanomalehteä, jonka hän oli lainannut kylästä ja
joka oli vähintäkin kolmen kuukauden vanha.

Suuren puun alla löydämme Kallen ja Elsan, jutellen tanssi-huveista,
jotka piti tuleman ensi sunnuntaina, ja Elsa arveli ettei hänen pitänyt
antaman tätäkään tanssia Kallelle.

-- Ja sen sanon sinulle Elsa, etkö lupaa että saan pyöritellä sinun
kanssasi, niin... "Saat tehdä sen toisten tyttöjen kanssa," keskeytti
Elsa nauraen.

Vaikka kasvanut metsässä ja aivan tietämätön kaupunki-elämästä, tiesi
Yrjön tytär sentään, enempi kuin pitäisi, että hän oli kauniin tyttö
koko kylässä.

-- Se oli kummallista, selvitti Kalle, mutta ei se ollut sitä, kun
aivoin sanoa, vaan tiedän uutisen, jonka mielin puhua sinulle. Nyt
pääset sitä kuulemasta.

Elsalla oli se vähäinen vika, että hän oli utelias ja kellä ei sitä
vikaa olisi? saadakseen tietää mitä Kalle tiesi, lupasi hän tanssia
Kallen kanssa kolme tanssia eikä antaa Pentti Olson'ille, joka
pidettiin kauniina poikana, yhtäkään ainoata.

Kun tämä sovinto oli tehty, sanoi Elsa aivan levottomasti:

-- No, Kalle, esiin uutisella.

-- Tiedätkö, Ison-Svennin Olle on tullut kotiin.

-- Onko Olle tullut kotiin, huusi Elsa? Voi! minulla on niin hauskaa!

-- Luulen tulleesi oikein iloiseksi siitä uutisesta, sanoi Kalle ja
katsoi karsaalla mielellä Elsaa.

-- Niin Kalle, niin tulinkin. Sinun pitää tietämän, että sitten on
kokonaista kuusi vuotta kulunut kun Olle oli kotona. Se on hauskaa
saada nähdä häntä. Hän on aina pitänyt minusta, jo siitä asti kun olin
pikkainen, ja hän antoi minulle tuon.

Elsa osoitti lintu häkkiä.

-- Rakas Elsa, ei hän sinua enään muista. Hänestä on nyt tullut oikea
herrasmies ja haukutaan magister Olof Svensonniksi.

-- Mitä sitten? kun hän viimeksi oli kotona, oli hän ylioppilas ja
hänellä oli valkoinen lakki. Mutta se ei estänyt häntä minua
tervehtimästä? Olle tulee kyllä, sen tiedän varmaan.

-- Siinä sinulla on oikeen, Elsa! rakkahin Elsa! huusi ilonen ääni
hänen takanansa.

Elsa hyppäsi ylös, ja kas -- siinä seisoi hänen edessään eräs herra,
mustalla tukalla ja huuliparralla, hienoilla vaatteilla ja iloisilla
silmillä. Hän kurotti molemmat kätensä Elsaa kohti, sanoen
sydämellisesti:

-- Hyvää päivää, Elsa. Miten sinä olet tullut suureksi ja kauniiksi!

Sitten paiskasi hän ystävällisesti kättä Elsan ja Kallen kanssa. Josko
Olle oli vielä ylpeä, sitä ei kuitenkaan huomattu nyt hänen
käytöksestään.

Ensi pyhänä oli hän kanssa tanssissa ja pyöritti kovin tyttöjä,
kumminkin enimmän Elsaa, joka oli kauniimpi ja iloisempi kun ennen.
Kalle raukka näytti surulliselta, mutta oli vaiti. Ei hän tahtonut
häiritä Elsan iloa. Se oli hänen kanssaan, kuin Elsan vähäisen linnun
kanssa; Kallen tuskalla osti Elsa ilonsa.

       *       *       *       *       *

Suvi kului ja Olle viipyi kotona -- ehkä hän ainoastaan oli aikonut
viipyä muutaman viikon. Että se oli Elsa, jonka takia Olle viipyi, se
huomattiin heti, sillä iltasilla käveli hän Yrjön kotiin ja vietti
ehtoonsa jutellen Elsan kanssa.

Kerran oli Yrjö sanonut hänelle:

-- Älä käy ja sekoita tyttöni päätä, sillä hän ei sovi hienolle
herralle.

-- Siitä tulee oivallinen papin rouva, sanoi Olle nauraen, ja tuli
taasen toisena päivänä.

Ingrid ei sanonut mitään. Hän ajatteli: Jos Olle tahtoo tehdä Elsan
vaimokseen, tapahtukoon se Jumalan nimessä.

Eräänä iltana, kun Olle tuli kotiin Elsan luota, istui Iso-Sven
portailla poltellen piippua.

-- Mistä rakas poika tulee? (Sven ei milloinkaan kutsunut Ollea muuksi
kun pojaksi, eikä milloinkaan nimeltä, ei nytkään vaikka hänestä oli
tullut oppinut maisteri).

-- Minä tulin Sysi-Yrjön Elsan luota, vastasi Olle ja istui isän
viereen.

-- En ymmärrä mitä sinun on sen kanssa tekemistä, enkä juuri paljon
pidä siitä, jatkoi Sven, kääntäen piippuaan.

Hän ikäänkuin vähän karttoi Ollea, kun siitä oli tullut jo niin oppinut
mies ja maksanut isälle niin paljon rahaa.

-- Sen tarttee isän sentäänkin tietää, että minä rakastan Elsaa, ja
arvelen, että hänestä jonakuna päivänä tulee minulle vaimo, vastasi
Olle.

-- Ottaisiko Iso-Sven miniäkseen Sysi-Yrjön tyttären! huusi Sven. Ei,
me viivymme siinä asiassa. Korkeammalta se täytyy tulla. Ei hän ole
nainen herrasmiehelle, ainakaan semmoiselle kun minun poikani on.

-- Mitä hän ei ole, voi hänestä tulla, ja nyt se on päätetty minun ja
Elsan välillä, että hänestä tulee omani. Minä arvelen, että Ison-Svenin
poika on tarpeeksi rikas, että hänen isänsä antaa hänen ottaa
vaimokseen, kenenkä hän tahtoo. Ja jos niin vaaditaan, voi isä kyllä
antaa miniälleen kasvatuksen, että hän sopii pojallensa. Ei löydy monta
isää, jonka rikkaudellaan sopisi tehdä se.

Olle oli koskenut isäänsä hänen heikolta puoleltaan, nimittäin hänen
turhamielisyydestään rikkaana ollen. Hänen halunsa näytti, että hän
rahoillaan saattaisi tehdä sitä, mitä ei muut pitäjässä voisi tehdä.

Kun oikeen todenmukaisesti oli keskusteltu isän kanssa, tuli Iso-Sven
tosiaankin siihen päätökseen, että hän suostui ottamaan Elsan poikansa
vaimoksi ja että Iso-Sven itse piti menemän puhumaan Yrjön kanssa. Sven
esitteli Yrjölle, että saada lähettää Elsaa kaupunkiin, johonkin
oppilaitokseen, jossa hän oppisi kaikellaista, kun maisteri Svensonin
vaimon täytyisi osata.

Sysi-Yrjö antoi luonnollisesti myönnytyksensä, kun hän kuuli että Elsa
ennen oli antanut sydämensä Ollelle.

Syksyllä piti Elsan jättämän vanhempiensa kodin.

Illalla ennen matkustustansa kotoansa, sanoi Kalle Elsalle.

-- Hyvästi, kaikkein rakkahin Elsa: niinkuin minä sinua rakastan, en
minä koskaan rakasta ketään muuta, ja sen vuoksi jos ei sinun hyvin
käy poissa kaupungissa ollessasi, niin muista että täällä kotona
löytyy sydän, joka lyö uskollisesti sinun tähtesi.

Elsa asetettiin rouva X~---n kouluun C. kaupunkiin. Hän sai alottaa
kirjoittamisella, proderamisella, piirustuksella ja monella muulla
kauniilla työllä, joista ei hänellä ennen ollut aavistustakaan.

Ehtoisin tuli Olle häntä tervehtimään, puhui kuinka paljon hän rakasti
häntä ja kuinka iloiseksi hän tulisi, kun Elsasta tulee sivistynyt
nainen; mutta sillä niin kutsutulla sivistymisellä kävi kehnosti.

Elsa edistyi aivan vähän. Tämä ostettiin kuitenkin aivan kalliisti,
sillä ilo katosi metsän tyttäreltä, joka nyt istui suljettuna aamusta
ehtoosen vähäisessä, somassa huoneessa, jonka Olle oli antanut
kaunistaa kaikin tavoin. Posket vaalenivat ja silmät kadottivat
loistonsa. Hänen hymynsä oli surullinen ja hänen onnensa oli kadonnut.
Hän toivoi ulos häkistä.

Elsa toivoi saada palata metsään, isänsä mökkiin, vapauteen; mutta hän
oli vaiti ja riiteli tahtoansa vastaan, ettei olisi murehdittanut
Ollea. Hänkin oli tullut hänelle vieraaksi, sillä hänen ajatuksensa ei
ollut Elsan, ja välistä oli, kun hän ei olisi ymmärtänyt Ollea.
Lopullisesti oli sielun hiljainen tuska koskenut ruumiisen. Elsan
täytyi ottaa vuoteen turvakseen.

Kova kuumetauti ja vaarallinen rintakipu oli, kolme kuukautta oltuaan
kaupungissa, katkaissut sen voimallisen tytön terveyden.

Olle oli tuskissaan. Kaupungin parhaimpiin lääkäriin turvattiin, mutta
se ei voinut mitään.

Lopullisesti sanoi yksi heistä:

-- Nyt ei enään ole muuta keinoa, kun viedä hänet kotiin omaistensa
luo.

Olle teki niin. Enempi kuolleena kun elävänä palasi Elsa köyhään
vanhempainsa kotiin, mutta kun hän sai nähdä sen matalan asunnon,
ympäröittynä korkealta havumetsältä, itki hän ilosta ja, kääntyen
Olleen, kurotti hän kätensä hänelle, sanoen:

-- Kiitoksia Olle, sinä olet antanut minulle vapauteni. Jos minun olisi
täytynyt enemmän aikaa elää häkissä tuolla poissa, niin olisi minun
kanssani käynyt, kuni lintuseni; siitä olisi tullut vangin kuolema.

Elsa palasi nyt elämään ja terveyteen.

Ne kalpeat kasvot kukoistivat uudestaan, silmät rupesivat loistamaan ja
huulet hymyilemään; mutta kun Olle puhui rakkaudestaan ja heidän
tulevaisuudesta, niin pudisti Elsa päätään sanoen:

-- Se on minun kanssani, niinkuin linnun metsässä, minä sovin
ainoastaan sille. Minä kuolisin toivosta vapauteen, ja siihen
yksinkertaiseen elämään, joka on tullut minulle rakkaaksi; ja sinä Olle
huomaat kyllä piankin, että Elsan yksinkertaiset vaatimukset ja tavat
eivät sovellu sinulle ja sinä et tyytyisi minuun. Ei, yhtävertaiset
lapset sekä leikit parahin.

Syksyllä matkusti Olle taasen kaupunkiin.

Elsa itki hänen mennessä, mutta ei tahtonut seurata häntä.

       *       *       *       *       *

Elsan poissa ollessa oli Kalle hoitanut vähäistä lintujen ravintolaa,
niin, että huoneen oven ympärillä lenteli lintuja parvissa ja
hyppelivät ulos ja sisälle auki olevasta häkin ovesta. Heillä oli koto
siellä, mutta koto, joka ei poistanut heiltä vapautta.

Vuosi kului. Elsa kukoistui ja metsän kaiku saneli hänen laulujansa.
Hän oli palannut vanhoin tapoihinsa ja töihinsä. Hän oli tyytyväinen ja
onnellinen.

Kalle auttoi aina eteenkinpäin Yrjöä ja ehtoisilla kisaili hän Elsan
kanssa; mutta jos hän silloin tuli sanoneeksi, että hän sydämestä
rakasti Elsaa, niin vastasi hän:

-- Älä puhu semmoisia joutavia minulle. Niin kauvan kuin ei Olle ole
antanut minulle takaisin sanaani, en tahdo kuulla senlaatuista puhetta.

Keväällä tuli Olle taasen. Hänen ensimmäinen käyntinsä oli Elsan luo.
Hän puhui ystävällisesti ja iloisesti hänen kanssaan ja näytti
tyytyväiseltä, kun hän huomasi, että Elsa oli tullut terveeksi ja
tyytyväiseksi: mutta ei sanaakaan rakkaudesta kuulunut hänen
huuliltaan.

Hän oli ruvennut rakennuttamaan uudistaloa metsään, ei kaukana Yrjön
tuvasta. Siitä piti tuleman suviasunto, sanoi hän.

Kun hänen piti syksyllä poislähtemän, tuli hän eräänä aamuna Elsan luo
ja pyysi häntä seuraamaan itseään mäelle. Siellä he istahtivat ja Olle
sanoi:

-- Sano minulle nyt todellisesti, Elsa, kumpaako sinä enemmän rakastat,
minua vai Kallea?

-- Se on niin erilaatusta kun minä tunnen teistä, vastasi Elsa,
punehtuen. -- Kalle on minun vertaiseni, menestyy metsässä miilun
ääressä ja yksinkertaisuudessa, niinkuin minäkin. Me rakastamme samaa
työtä, samaa elämää, ja voimme puhua kaikista näistä toinen toisemme
kanssa. Sinä taasen, Olle, olet niin oppinut, et sinä löydä ihanuutta
myrskyisessä metsässä, et hauskuutta köyhässä olemisessa ja sen vuoksi
olet sinä minusta, niinkuin korkeampi, parempi olento; sinä et ole
vertaiseni.

-- Enkä siis voi tulla sinulle mieheksi.

-- Ei, Elsa kurotti hänelle kätensä, lisäten: mutta niin kauvan kun et
sinä pidä kenestäkään toisesta, ei Elsa mene naimiseen.

-- Ei niin, Elsa. -- Sinä olet vapaa, ja minä olen tästä lähin veljesi,
-- ja sinä, sinä pidät minut aina paraana ystävänäsi.

-- Sen teen niin kauvan kuin elän.

-- Kiitoksia siitä, ja nyt, Elsa, jos sinä rakastat Kallea, niin
valmista minulle se ilo, että tulevana vuonna, kun olen papiksi vihitty
ja tulen tänne, saan lukea siunauksen sinulle ja Kallelle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana vuonna ei Olle tullut, niinkuin tavallisesti,
juhannusaikaan, vaan kirjoitti ettei hänen pitänyt tuleman ennen
syksyä, jolloin hän toivoi uudistalonsa olevan valmiina; ja kun hän oli
kuullut ettei Elsan ja Kallen häitä pitänyt vietettämän ennen joulua,
voi tapahtua että hän viipyisi siksi.

Jouluna oli paljon tekemistä Ison-Svennin talossa.

Hän vartosi poikaa kotiin, pappismiehenä.

Sitä paitsi oli Sven päättänyt, että, vaikka olisi mikä hyvään esteenä,
niin ei Elsan häitä saa viettää muualla kun hänen luonaan.

Totta puhuaksemme, täytyy tunnustaa, että Sven oli hyvin tyytyväinen
siitä, ettei Sysi-Yrjön tyttärestä tullut hänelle miniää ja siitä
ilosta tahtoi hän oikeen kunnioittaa häntä.

Tapaninpäivänä vihki Olle aivotun morsiamensa Kallen kanssa.

Se oli ensimmäinen toimitus, jonka Olle pappina toimitti.

Hänen äänensä oli tyven ja lempeä, kun hän heille luki siunauksen, eikä
kukaan voinut havaita sen nuoren papin otsalla edes varjoakaan.

Iloisena tanssi hän ringissä, kun ruunu tanssittiin morsiamelta; ja kun
morsiusparin piti menemän kotiin Yrjön mökkiin metsässä, jossa paras
huone oli tehty morsiushuoneeksi, seurasi Olle kanssa. Hän ajoi itse
morsiusparin rekeä. Kun hän tuli uudistalonsa kohdalle, seisahtui Olle
ja huusi toisille että heidänkin piti seisahtuman. Sen tehtyä pyysi hän
kaikkia tulemaan sisälle juomaan morsiamen muistoa.

Koko joukko astui siihen suureen ja somaan tupaan, jossa kaikki
pienemmästä suurempaan, mikä kuuluu huonekalustoon, oli uutta ja hyvää.
Olle vei heidät kahteen kauniisen, uusilla huonekaluilla varustettuun
kamariin. Sitte lähestyi hän kolmatta ja ottaen kiinni Elsan kädestä,
sanoi hän pehmeällä äänellä:

-- Pitääkö Elsa tästä vähäisestä kodista?

-- Niin Olle, täällä sinun on hyvä olla.

-- Ei minun, vaan sinun. Tämä on se morsiuslahja jonka minä sinulle
annan. Ota se muistoksi Ollelta. Ynnä tätä, seuraa maata tarpeeksi
kyllä teitä elättämään. Ja nyt, minun pikku kesytön lintuni, ole
onnellinen tässä avonaisessa häkissä, keskellä metsää, sitä toivoo
ystäväsi Olle.

Hän avasi morsiushuoneen oven, suuteli Elsaa otsalle ja poistui äkkiä.

Eiköhän Elsa nytkin ostanut onneansa toisen kärsimisellä.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta sen jälkeen tuli Olle seurakunnan kirkkoherraksi.

Hän oli kelvollinen pappi, kävi usein Elsan luona ja näki että hän oli
tyytyväinen ja onnellinen. Itse oli hän naimata.

Kun hän kuoli, lahjoitti hän omaisuutensa kouluhuoneuksen rakentamista
varten.

LOPPU.




TURHUUDEN LAPSI.


Leski vapaaherratar Klenkrona kuului niihin naisiin, jotka sydämestä
rakastavat ylellisyyttä ja loistavaa elämää. Hän oli ollut kaunis; eikä
koskaan tietänyt muuta kun oikkujensa tyydyttämistä. Elämä hänelle ei
ollut muuta, kun että alinomaa olla tansseissa, näyttelyssä ja muissa
huveissa. Että jotakin huoneellista löytyi, siitä leski vapaaherratar
Klenkrona oli aivan tietämätön.

Lähes neljänkymmenen vuotiaana jäi hän leskeksi ja silloin tapahtui
että miehen entisestä suuresta rikkaudesta oli aivan vähäsen jälellä.

Se oli kuitenkin turha asia vapaaherrattaren silmissä, että hän sitä
olisi ajatellut, eli tehnyt jotakin muutosta elämässään, vaan jatkoi
kulkuaan hulluuden radalla.

Hänellä oli kaksi lasta, ruma poika ja kaunis tytär. Jälkimmäinen oli
äitin lemmitty, se tahtoo sanoa: vapaaherratar koristi ja puki vähästä
tytärtään kauniimpiin ja uudenmukaisempiin vaatteisiin, antoi hänen
opetella tanssimaan, laulaan, soittelemaan ja ranskaa juttelemaan
j.n.e. Sillä kun tyttö oppi puhumaan, totutettiin hän kaikkiin joka voi
esiintuoda hänen etevyyttään ja tehdä häntä eteväksi seuraihmiseksi.
Se, kaikkea sisällistä arvoa vailla oleva äiti, ei milloinkaan ollut
tytärtään opettanut jotakin, jonka kautta hänen sydämensä olisi tullut
hyväksi, ja ihmisarvonsa lisääntynyt.

Poikaa, jolla ei löytynyt ulkonaisia etuisuuksia, oli äidin vaikea
kärsiä, ja sen vuoksi hän aikaisin vietiin erään koulunopettajan luo,
jonka yksinkertaisessa ja rakastettavassa perheessä hän kasvatettiin.

Kun vapaaherra Klenkrona kuoli, oli poika jo hovioikeuden notarius,
tunnettu ja suosittu kelvollisuutensa ja todellisen luonteensa vuoksi.

Tytär taasen, kahdeksansoista vuotias tyttö, oli yksi pääkaupungin enin
suosituista ja loistavista nuorista naisista. Hän oli kaunis, tanssi
kuni enkeli, lauloi -- hm, kuni satakieli, niin sanoivat hänen
suosijansa kumminkin. Neiti Zelina Klenkrona vaatetti itseään
uusimmalla tavalla, oli ollut kuukauden Parisissa ja taisi mestarin
tavalla vääntää kaikkein nuorten miesten päät, jotka häntä lähestyivät.

Enimmän osan aamupäivästä oleskeli hän peilin ääressä, tutki kaikki
tualetin apulähteet, ylistääkseen kauneuttaan ja liikkuvaisuutta
kasvoissaan. Ei kukaan tyttö tajunnut, kuni hän, hymyillä onnettomalle
rakastajalle, eli silmillään antaa niin lempeän, iloisen, totisen ja
elävän katseen. Hänen kasvonsa oli kuni koru, hän voi niille antaa
minkä muodon hän tahtoi.

Hänen ja hänen veljensä välillä oli suuri ero; jonka vuoksi kun se
vähäinen perintö isä-vainajan jälkeen jaettiin, poika ani harvoin
nähtiin äitinsä kodissa.

Vaikka vapaaherratar Klenkrona tyttärineen jatkoi samaa elämää kuin
miehen eläessä, tiettiin yleisesti ettei neiti Zelina Klenkrona voinut
tulla naiduksi rahainsa vuoksi, vaan hänen kauneutensa täytyi toimittaa
hänelle miehen.

Nuoret kaartin luutnantit olivat tavattomasti mieltyneet tanssimaan
ja juttelemaan kauniin Zelinan kanssa ja osoittivat tuhansia
kohteliaisuuksia hänelle; mutta ei hän ollut tarpeeksi rikas, että joku
heistä olisi tarjonnut hänelle kätensä ja sydämensä.

No niin, eräänä päivänä oli loistavat pidot vapaaherratar Klenkronalla,
hän vietti tyttärensä kihlauksia rikkaan tukkukauppias Stenman'in
kanssa.

Tosin oli vapaaherratar kihlauspäivänä aamulla itkenyt ajatellessaan
että hänen kaunis Zelina tulisi vaihtamaan nimen Klenkrona niin halpaan
kun Stenman oli; mutta lakia ei löydy hädällä. Se on mahdotonta että
vapaaherratar Klenkrona voi asettaa tapansa ja ulosmenonsa niitten
vähäisten tulojen mukaan, ei se ollut ajateltavakaan. Ei, muuta ei
ollut jälellä, kun että uhrata nimen, tullakseen rikkauteen. Zelina
tulisi sentäänkin aina kantamaan vapaaherratar'in arvoa. Se oli sen
lempeän äidin sydämen lohdutus.

Sillä aikaa kun vapaaherratar tällä tavalla onnistui hillitä suruaan
Stenman'in nimestä, oli Zelina myös huoneessaan itkenyt vähäisen
värssyn.

Hän arveli sen olleen paljo hauskempaa, jos hän olisi tullut kihlatuksi
kreivi K. kanssa -- joka oli niin kaunis, ja niin jumalattoman korealta
hevos-kaartin vormussa; mutta kun ei se nyt voinut tapahtua, täytyi
hänen luonnollisesti ottaa Stenman'in. Zelina lohdutti itseänsä, hetken
kuluttua, sillä, että hän rikkaan tukkukauppias Stenman'in vaimona
saisi eteenkinpäin pitää loistavaa elämää ja että kreivi K. saisi
tilaisuutta ihmetellä häntä kauniimpana rouvana.

Kolmen kuukauden jälkeen oli häät. Onnellinen ja rakas Stenman vei
loistavaan kotiinsa kauniin Zelinan.

Stenman oli rakas yli korvien, ja sitä paitsi; hänellä oli enempi
sydäntä kun päätä. Sen voi edeltäpäin huomata että nuoren rouvan piti
hallitseman hänet.

Mies, joka on rakas, hyvä, pehmeä ja heikko luonteeltaan näkyy olevan
määrätty seisomaan "toffelin alla." Hän ei saata toivoakkaan
voittaakseen jotain vaimolta, joka kylmällä sydämellä ja toimeentulon
takia on hänelle kätensä antanut.

       *       *       *       *       *

Muutama vuosi kului Zelinan ja miehensä eläessä hurskaasti. Tosin oli
Stenman, kun Zelina tuli äitiksi, koettanut houkutella häntä
hiljaisempaan elämän tapaan; mutta silloin hän suuttui ja äitinsä,
vapaaherratar, torui vävyään niin että hän kiitti kun sai olla vaiti.

Neljä vuotta pikku Rosan synnyttyä kuoli vapaaherratar Klenkrona.

Herra Stenman, ollen kyllä katkerasti saanut kokea anoppinsa valtaa,
kiitti Jumalaa, kun hän vapautettiin hänestä, ja toivoi nyt aikaan
saada useoita muutoksia perhe elämässään. Zelinan murhe äitin
kuolemasta oli enemmän äkkinäinen, kun syvä ja näytti pikaakin tulleen
siitä lohdutetuksi. Eräänä päivänä, kun Zelina oli tavattoman
armollinen miehellensä, rohkeni mies ruveta pakinoimaan hänelle,
ilmoittaen, että hän olisi hyvin jos Zelina joskus taipuisi hänenkin
toivomuksiinsa, ja paremmin kun tähän asti, eläisi hänen ja tyttärensä
kanssa. Hän, Stenman ei tietänytkään, oliko hänellä vaimo ja koto,
sillä hän näki vaimonsa ani harvoin; kun ei hänellä ollut vieraita, oli
hän poissa.

Zelina oli ääneti kuunnellut häntä, ikäänkun ei koskaan olisi mitään
tapahtunutkaan; se sydämellisesti hyvä Stenmanni luuli tästä
äänettömyydestä seuraavan mitä parasta. Kun hän oi lopettanut puheensa,
nousi Zelina ylös, jättääkseen huoneen, sanoen:

-- Oikeen tosiaankin ihmettelen että arvaat puhua minulle sillä tapaa
kun nyt te'it. Luuletko minun vaihettaneen nimen Klenkrona Stenman'iin,
nöyryyttääkseni itseäni kaikenlaisiin puutteisiin? Jos niin olisin
tahtonut, en ikänä olisi tullut vaimoksesi, mutta koska kadehtit
minulta sitä vähää nautintona elämän ilosta, niin en tästä lähin jätä
huoneitani.

Zelina katosi ovesta, meni huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.

Ensimmäisen päivän oli miehensä sydämellisesti vihainen hänen
menetyksestään. Toisena päivänä oli kiukku laimistunut ja kolmantena
aivan haihtunut. Hän ajatteli itsekseen: eikö hän sentään ollut
liiallinen, Zelina oli niin kaunis, rakastettava että se oli aivan
luonnollista että hän tahtoi iloita niistä voitoista joita hän teki. Se
oli varma, että hän oli tehnyt väärin, kun hän tahtoi vaimoansa enemmän
kotona pysymään.

Aivan niin. Stenman päätti mennä vaimonsa huoneesen pyytämään häneltä
anteeksi. Hyvä mies oli liikutettu aina kyyneleihin, ajatellessaan,
että Zelina oli elänyt suljettuna huoneessaan kokonaista kolme päivää.

Mutta Zelina oli hauskutellut itseään pienen tyttären kanssa, mikä
hänen kanssaan tasi vankeuden. Viola sai leikkiä äitin tualetin
ääressä, silloin tällöin katsellen Zelinaa, joka, aikaa lyhentääkseen,
koetteli yhtä hametta toisen jälkeen ja asetteli tukkaansa tuhannella
eri tavalla sekä tehden kaikenlaisia tempuja katsellen peiliin. Kun
Zelina tyytymystyi tähän, rupesi hän ja puetti tyttärensä kaikenlaisiin
vaatetuksiin. Joka kerta kun hän sai lapsen puettua, asetti hän
tyttärensä suuren peilin eteen, osoittaen kuvaa siinä, sanoi se köyhä
äiti:

-- Etkö luulettele, että pikku Viola on kaunis?

-- Katsos tyttöä peilissä, kuinka kaunis hän on.

Lapsi katseli kuvaansa siellä, ensin hämmästyneellä katseella, mutta
lopulta hän taputteli käsiänsä ilosta ja piti sitä sanomattoman
hauskana.

-- Minun Jumalani, miten sinä olet kaunis, pikku Violani; juuri kuni
vähäinen jumalan lapsi, huusi äiti lakkamatta suudellen häntä.

Kun Stenman kolmen päivän kuluttua huomasi, että hänen täytyisi pyytää
vaimoltansa anteeksi, hän toivoi asettaa velvollisuuksiaan turhuutensa
esteeksi, meni hän vaimonsa kamarin oven taka ja rupesi napauttamaan.

Zelina oli itse puettu jotenkin jumalattomaan vaatetukseen ja tyttären
oli hän koristellut kukkaisilla hiuksissa. Lapsella oli muuten
näyttelyn tapaisia vaatteita.

Kaunis äiti istui suuren peilin edessä ja hänen polviensa vieressä
seisoi Viola. Lattialla, pienokaisen jalkain vieressä, makasi se ennen
rakas nukke. Zelina piteli yhtä lapsen pienistä käsistä ja osoitti
lapselle peilissä, millä tavalla hänen piti sanoman:

"Minun rakastettava äitini!"

Siinä samalla napautti joku ovella ja sydämellinen ääni lausui:

-- Zelina, enkelini, aukase!

-- Isä! huusi Viola ja löi ilosta käsiänsä yhteen, juoksien ovelle.

Kuultuansa isänsä äänen, oli lapsi unohtanut peilin käytännön ja kaiken
muun paitse tunteen, joka pakoitti hänet rientämään isäänsä vastaan.

-- Ei Viola saa avata! sanoi äiti, niin tavattoman äreällä äänellä,
että lapsi seisahtui ja heitti ihmeteltävän katseen hänehen.

-- Se on isä! sanoi lapsi. Viola tahtoo että hän tulee tänne, sanoi
pikkainen varmasti. Siitä on niin pitkä aika kuu annot nähdä hänet.

Ennen kun Zelina oli joutunut estämään, oli lapsi pienillä käsillään
avannut oven ja Stenman astui sisään.

Zelina nojautui tuolillaan ja näkyi vihaselta. Stenman otti Violan
kädestä kiinni, laskeutui polvilleen vaimonsa eteen ja pyysi anteeksi.
Kun Zelina oli hetken antanut miehensä turhaan anoa anteeksi, lahjoitti
hän lopullisesti hänelle sen, ja kertoi, pää kallellaan, että hän oli
leikitellyt lapsen kanssa, jottei ikävyydessään olisi kuollut.

Se oli oikeen liikuttavaa ja Stenman'illa oli enkeli vaimona. Hän ei
tietänyt minkä sovinto-uhrin hän nyt olisi antanut puolisolleen.

Kallisarvoinen saali tahi hamekangas oli hänestä aivan vähäpätöistä.
Et, isot kemut piti toimitettaman. Tästä esittelemisestä Zelina tuli
lempeäksi. Piti toimeen saataman näyttely, jossa Zelina tyttärineen
tulisi näkyviin. Kaikki tämä oli sanomattoman hauskaa.

       *       *       *       *       *

Vuodet kuluivat, ja Stenman ei enään koettanut estää vaimonsa ylellistä
ja jumalatonta elämää.

Viola kasvoi kauniiksi tytöksi.

Kaunis kuni enkeli, omisti hän monta hyvää sisällistä lahjaa, joista
olisi voitu saada paljon hyvää, jos hänellä olisi ollut parempi
kasvattaja; mutta nyt piti liiallisesti totutettu turhuus estää kaikki
hyvät ominaisuudet.

Viola oli hyvä, hänellä oli hyvä, tunteellinen sydän; mutta harvoin hän
kuuli sitä, eikä milloinkaan huolinut muusta, kuin totella turhuuden
käskyjä.

Iloisena ja irstaana, oli hän niitä suosituita esineitä, joilla on niin
paljon luonnon lahjoja, etteivät tarvitse keinojen apulähteitä.

Kun Viola vielä oli lapsi, kuoli Zelinan veli hovineuvos Klenkrona ja
jätti jälkeensä yhden ainoan pojan sekä mahdottoman rikkauden.

Poika, monta vuotta Violaa vanhempi, tuli holhojaltaan toimitetuksi
Stenman'in perheesen. Zelina näkyi pitävän paljon vapaasukuisesta
veljenpojastaan; mutta kahdeksantoista vuotias poika tuskin kärsi
häntä, niin ettei hänen ystävällisyytensä koskenut häneen.

Nuori Oskari näytti sitä vastoin, heti ensimmäisestä päivästä ollessaan
tätinsä huoneessa, kiintyvän pikkuseen rakastettavaan orpanaansa.

Oskarilla oli ollut erinomainen äiti, ymmärtävä ja lempeä, ynnä isä,
joka aikaisin oli opettanut häntä rakastamaan hyvää, oikeata ja
todellista, ja se teki sen mahdottomaksi, että hän olisi voinut sopia
tädin turhuuksiin. Tapahtui myös, että nuorukainen, nuoruuden
peräänajattelemattomuudella ja todellisuudella usein lausui sydämensä
ajatuksen, ja niin paljon kuin taisi, koetti poistaa äitin
vahingollisia perusteita Violassa.

Mutta mitä hän taisi tehdä sille jokapäiväiselle pahalle, jota tyttöön
tyrkytettiin.

Näin kasvoi Viola ja oli tullut seitsemäntoista, Oskari viidenkolmatta
vuoden ikäiseksi.

Kuiskuteltiin lapsuuden mieltymisestä orpanaitten välillä ja että he
kaksi olivat määrätyt toisillensa; mutta kuinka asian oikea laatu oli,
siitä ei tietty, sillä mamseli Stenman'illa oli monta, jotka häntä
suositteli. Tosi oli ettei kenelläkään kaikista luutnanteista ollut
sitä etua kun Oskarilla nuoruudesta, ulkonäöstä, rikkaudesta ja
säädystä; mutta he olivat kohteliaisempia ja vaipuneet enemmän Violan
kauneuden ihmetteleväisyyteen, kun nuori lääketieteen kandidaati.

Varmaa oli, että setä Stenman ja hänen vapaaherrattarensa toivoi Violan
ja Oskarin yhdistymistä ja että ensinmainittu välistä näytti olevansa
enemmän kiinnitetty orpanaansa, kuin kenenkääsen muuhun.

Kaikki oli siis Oskarin vallassa. Muutamaa päivää ennen hänen lähtöänsä
Upsalaan lopettaakseen lukuansa, oli hän tosiaankin kosinut Violaa,
mutta sillä toivomuksella että kihlaus piti tapahtuman vasta hänen
palattuaan. Tähän myöntyi kaikki.

Talven ilot olivat täydessä vauhdissa ja polkka juuri silloin
korkeimmassa muodissa. Kaikki nuoret naiset olivat käyneet katselemassa
mamselli Högqvist'in vähäistä, yksinkertaista polkkaa, ja jokainen
tyttö koetti nyt tanssia sitä parahin.

Tukkukauppias Stenman'illa oli vapaaherratar toimittanut polkkakemut,
se tahtoo sanoa, muutamat niistä parhaista polkka tanssioista ja
tanssiattareista pitivät tanssiman sitä muodikasta tanssia
polkkavaatteissa.

Violasta piti tulemaan n:o ensimmäinen; sillä hän tunsi niin hyvin ja
oli sitä paitsi sydämestä mieltynyt tanssiin, että hän välistä
leikillään sanoikin:

-- Olisin minä köyhä tyttö, tulisi minusta varmaan tanssiatar.

Oli muutama päivä ennen kemua.

Stenman'in salissa istui Oskari. Viola tuli saliin likimmäisestä
huoneesta, puettuna valmiiksi polkkavaatetuksella, jota hän oli
koettanut.

-- Niin, Oskari, mitäs arvelet minusta? huusi hän.

-- Minä pidän aina sinusta, sen tiedät hyvin, sanoi Oskari
ystävällisesti; mutta tules nyt ja istu tähän, sanoi hän kurottaen
kätensä hänelle.

-- En ollenkaan, sinun täytyy ensin katsella minun vaatetustani. Se on
kaikin puolin yhtäläinen, kuin mamselli Högqvist'inkin.

-- Minä en milloinkaan ole pitänyt näyttelyvaatetuksista.

-- Sinä olet ilettävä!

Viola hyppäsi peilin tykö.

-- Ah kuinka juhlallista, hauskaa sentään tulee tuorstaina, meitä tulee
kaksitoistakymmentä paria.

Hän alkoi polkata ja lisäsi iloisesti hymyillen:

-- Tiedätkö kenen kanssa tulen tanssiin?

-- En, ettet ainakaan minun kanssani, sen kyllä tiedän. Ostarin kasvot
muuttuivat.

-- Se on aivan ikävää, sillä sinä olisit näyttänyt niin soveltuneelta
minulle. Me olisimme olleet kaunis pari; mutta sinä olit niin
itsekkäinen, ettet tahtonut oppia polkkaa, sen vuoksi olen nyt
itselleni valinnut kreivi E--.

-- Hänen onnensa, vastasi Oskari kylmästi, ja jos olisin oppinutkin
polkkaa, niin ei se olisi paljon hyödyttänyt, koska minun huomen
aamulla täytyy lähteä Upsalaan.

-- Jaa, se oli tosi. Olin vallan unohtamaisillani reissusi. Kyllä sitten
tulee ikävä kun menet pois.

Viola pani kätensä puuskaan ja alkoi polkkaansa.

-- Mikä kaunis pikkunen myssy, kuinka silmiin pistävältä se näyttää,
jatkoi hän; anna se myöden että Violasi sentään on hyvin kaunis tyttö.

-- Sen myöden annan, jos hän tulee ja istuu tähän ja antaa minun
puhutella häntä hetken. Muista ettemme tapaa toisiamme moneen
kuukauteen.

-- Mutta minun on mahdotonta viipyä täällä, Sillä minun täytyy muuttaa
vaatteita ja mennä kävelemään kreivi E----n sisaren kanssa.

-- Aivotko tosiaankin mennä ulos edeltäpuolenpäivän? kysyi Oskari
totisesti.

-- Vallan. Ilma on ihanaa.

-- Mutta minä lähden huomena kello 6 aamulla.

-- Ja sentähden pyysin minä sinua tulemaan alas saliin, että saisin
tavata sinua yksinään hetkisen. Ilman sitä tapaamme toisiamme
päivällisillä ja ehtoolla supeella presidentti D----n luona.

-- Sinä arvelet että minun pitäisi oleman tyytyväinen. Viola, minä
pyydän, jätä sikseen tämän päivän ulkona käynti ja lahjoita minulle
aikasi tästä päivällisiin. Minä rukoilen sitä ja pyydän merkkiä
suosiostasi.

-- Merkkiä suosiostani... Jumalani, Oskari, sen olen antanut sinulle
kun sait lupauksen kädestäni. Älä ole lapsellinen, vaan huomaa että
tekisit todellisen uhrauksen, jos nyt jäisit kotiin.

-- Ja jos niin olisi, luulisin tosiaankin minulla olevan oikeuden sitä
vaatia.

-- Vai niin, ai'otko ruveta nuhtelemaan, huusi Viola; sitten taidat
saada saarnata seinille, sillä minä menen tieheni. Jos aivot olla
tyranni ennen menoasi, voipi tapahtua että ottaisin takaisin sanani,
ett'ei kihlauksesta tulisikaan mitään takaisin tultuasi.

-- Viola, jos et minun tähteni jätä kävelyä kreivi E----n sisaren kera
aamupäivällä, niin, on mahdollista, että...

-- Sinä suutut, sanoi Viola, ja kenenkä luulet pelkäävän, en minä
suinkaan, vakuutti hän nauraen.

-- Kuule minua hetkisen, sanoi Oskari totisesti ja lähestyi häntä. Minä
tunnen itseni onnettomaksi ja sinun täytyy, suosiosta minuun, voida
jättää hetkisen huvituksen, eli te'et sinä yhdistyksen meidän
välillämme mahdottomaksi. Minä rakastan sinua liian lämpöisesti,
todellisesti, että taitaisin olla...

-- Rakastettava, keskeytti Viola häntä, ja sen vuoksi poistun minä.

Hän koski kädellään oven lukkoa.

-- Jos menet, huolimatta puheestani, niin emme kukaties koskaan näe
toisiamme, sanoi Oskari varmasti.

-- Ah, Jumalani, kuinka lystilliseltä näytät! lausui Viola, onko se
tarkoituksesi, peloittaa minua tottelemaan. Niin siinä tapauksessa
koetat mahdotonta. Hyvästi, herra kiukkupussi, lisäsi hän ja teki syvän
niijauksen.

Oskari vaan katseli häntä, joka katse oli enempi surullinen kuin
kiukkuinen. Hän ei tehnyt liikutusta, estääkseen häntä. Hän sai mennä.

Kun Viola tuli huoneesensa, seisahtui hän ja katseli ajattelevaisesti
eteenpäin. Se ihmehdytti häntä ettei Oskari juossut perässä ja
koettanut saada kiinni karkuria, vaikka hän niin usein ennen oli
tehnyt, kun hän karkasi häneltä.

Ääni Violan sydämessä houkutteli häntä heti kääntymään takaisin, ja
sanomaan Oskarille kuinka paljon hän piti hänestä, vaikka hänen
käytöksensä usein voi näyttää toista. Viola kääntyi ovea kohti, mutta
samassa tuli kamarineitsy sisään uudella hameella, jota piti
koetettaman.

-- Minä sanon hänelle kaiken tämän päivällisellä, ja pyydän ettei hän
ole suutuksissaan, ajatteli Viola, joka ei voinut irroittaa itseään
uudesta hameesta ja sen koettamisesta. Se istui aivan hyvin, ja Viola
tunsi itsensä iloiseksi, ajatellessaan kuinka kauniiksi hänen piti
tuleman illalla presidentin luona.

Oskari oli unohdettu.

Päivällisellä ei häntä kuitenkaan näkynyt. Viola näytti
ajattelevaiselta. Hän päätti kirjoittaa muutamia ystävällisiä sanoja
hänelle, päästyään pöydästä; mutta silloin täytyi hänellä olla
keskustelu äidin kanssa niistä vaatteista kun hänen piti käyttämän,
niin että hän sai toista ajattelemista, Sitä paitsi piti Oskarin ja
hänen tapaaman toisiaan presidentillä.

Kauniiksi ja viehättäväiseksi puettuna astui Viola presidentin saliin;
mutta Oskaria ei näkynyt sielläkään.

Ensimmäisen kerran eläissään oli Violan ikävä, ja sentäänkin vaikka hän
joka haaralta kuuli kohteliaisuuksia. Hän katui, ettei hän seurannut
sydämensä houkuttelemisia, ja mennyt Oskarin tykö, sovittamaan sitä
ikävää tunnetta, kun hänen peräänajattelemattomuutensa oli
matkaansaattanut.

Heti kotiin päästyään, piti hänen rientämän Oskarin luo ja pyytämän
saada hetkisen puhua hänen kanssaan, ennenkuin hän panisi maata, ja
ettei häntä päästää tyköään, ennenkun hän saisi hänet vakuutetuksi että
hän rakasti Oskaria.

Kotiin päästyään antoi palvelia hänelle kirjeen vapaaherralta. Hän oli
jo matkustanut.

Viola kalveni ja isä kysyi:

-- Mitä se merkitsee, onko Oskari lähtenyt, sanaakaan jäähyväisiksi
sanomatta?

Kirje avattiin. Ennenkun Viola joutui sitä silmäilemään, otti isä sen
häneltä ja luki ääneensä nämät sanat:

  "Viola, me olemme eroitetut ainaiseksi. -- Jos sydämeni olisi
  rakastanut sinua toista vertaa enemmän kun se nyt tekee sen,
  en sentäänkään olisi voinut yhdistää kohtaloani sinun kanssasi,
  sittenkun selvin olen saanut huomiooni, ettei sinun sisussasi
  piilennyt mitään rakkautta minua kohtaan. Elä onnellisesti,
  jos aikain kuluessa voit. Minä lopetan lukemiseni vieraassa
  opistossa, ja jätän nyt Ruotsin. Ilmoita setälle että olet
  vapaa, että olen irroittanut teidät molemmat lupauksestanne.

                                             "Oskari Klenkrona".

Tukkukauppias kuroitti kirjeen tyttärelleen, sanoen:

-- Sinä olet nyt hukannut onnesi, ei ainoastaan moralisessa, vaan
rahallisessakin seikassa, saa nyt nähdä kuinka käy ja sen sanottuaan
poistui hän.

Vapaaherratar oli suutuksissaan, ei ainoastaan veljensä pojalle, vaan
myöskin tyttärelleen.

Koko seuraavan päivän makasi Viola sohvallaan ja itki. Häntä ei mikään
voinut lohduttaa. Hän kuolisi suruun Oskarin käytöksestä; kuitenkaan ei
niin käynytkään, parin päivän perästä tanssasi hän taas iloissaan,
polkkaa suurissa kemussa.

       *       *       *       *       *

Vuosi oli kulunut. Tukkukauppias Stenman'in huoneet olivat vieraita
täynnä. -- Vietettiin Violan kihlajaisia kreivi E----n kanssa.

Sulhanen, jotenkin kokenut mies, oli elänyt hurskaasti ja hävittänyt
suurimman osan omaisuudestaan, omisti sentään vielä jonkun
perintötilan, ja, niinkuin arveltiin, koskematta. Naimiskauppa
arveltiin senvuoksi hyvin onnelliseksi. Viola sai kreivin ja
senlaatuisen, ettei tarvinnut luulla, että hän hänet rahojensa vuoksi
nai.

Morsian ei näyttänyt aivan rakastavaiselta; mutta se ei kuulukaan
hyvään muotiin, ja mitä sulhaseen kuului, kantoi hän onneansa
järkähtämättömällä tyvenyydellä.

Kihlauspäivänä oli tukkukauppias Stenman keskustellut pitkän aikaa
tulevan vävynsä kanssa ja siinä selvittänyt ettei Viola saa
myötäjäisiä.

Luonnollisesti vakuutti kreivi, ettei hän niistä väliäkään pitänyt,
eikä hän myötäjäisten tähden nainut.

-- Se iloittaa minua! vastasi Stenman, että minun tyttäreni, joka on
tarpeeksi kaunis, hyvä ja rakastettava, tulee naiduksi itsensä tähden.

Kreivi ajatteli:

-- Että saada sinut kukkarosi aukasemaan, siitä minusta kyllä miestä
tulee, kun hän on vaimoni. Jälkeen kihlauksen tanssittiin. Näytti kuni
elämän ilo olisi hymyillyt hiljan kihlatuille. Moni tyttö kadehti
Violan onnea, ja nuorilla ystävillä oli paljon muistettavaa kreivin
kuluneesta elämästä ja tavoista.

Kihlauskemuja seurasi kutsumuksia sulhasen ja morsiamen ominaisiin.
Aika kului, kuin iloinen uni; se tahtoo sanoa: jos arvellaan ilon
eroamattomaksi kemuista ja huveista.

Eräänä iltana kevätpuoleen, tapahtui, että vapaaherratar Stenman
tyttärineen olivat yksinään kotona.

Vapaaherratar ei voinut oikein hyvin, hänellä oli ollut ikävä miehensä
kanssa, sillä, että vapaaherratar tahtoi viettää miehensä syntymäpäivää
suurella seuranäytelmällä, mutta mies taasen ei tahtonut antaa rahaa
kaikkiin niihin tarpeisiin. Hän vakuutti ei pitävänsä väliä kemuista,
kun vaan pääsi rahaa ulosantamasta.

Vapaaherrattaren hermot olivat sairastuneet, kun ei hän saanut
tahtoansa tyydytettyä, hän makasi aivan työttömänä sohvalla. Jos ei
hän, miestään peloittaakseen, olisi sanonut olevansa sairas, olisi hän
mennyt näyttelyyn; mutta nyt hänen täytyi tyytyä kärsimykseen, olla
kotona, ja vielä niin, ettei edes vieraita vastaan otettu.

Viola oli myös harmissaan. Hän oli mennyt sohvan päähän ja tuskitteli,
kun et isä myöntynyt seuranäytelmään, josta Viola toivoi suurta iloa.

Äiti ja tytär istuivat kumpikin päässään salissa. Ei heillä ollut
toinen toisilleen mitään juteltavaa.

-- Miks'etten anna kynttilöitä virittää? sanoi Stenman, kun tuli
sisään.

-- Senvuoksi että pimeys ja ikävyys paraiten soveltuu, vastasi Viola.
Mamma on sairas, ja minulla ei ole mitään ajateltavaa, kun ei isä suo
minulle iloa näytellä isän syntymäpäivänä.

-- Vai niin, joko taasen siinä ollaan, sanoi Stenman. Sitten soitti hän
ja käski tuomaan kynttilöitä.

Kun palvelia oli tehnyt tehtävänsä; juoksi Viola isänsä tykö, ympäröi
hänet käsivarsillaan ja pyysi rukoilevalla äänellä:

-- Rakas isä, jos pidät Violastasi, niin anna hänet toimittaa oikein
kauniit seuranäytelmät syntymäpäivänäsi! Minä tahtoisin että kaikki
ystävämme näkisi kuinka paljon äiti ja minä pidämme sinusta. Ah! siitä
tulisi niin jumalattoman hauskaa. Meidän tarvitsee antaa laittaa
ainoastaan kolmet kulissit, uuden ruunun isoon saliin niiden kahden
sijaan, jotka nyt siellä ovat, ja minä tyydyn kolmeen uuteen hameesen,
vähäisen kukkia ja pari koristusta. Kaikki tämä on niin turhaa ettei
sitä voi kieltää.

-- Minun täytyy tehdä se, minkä taidan, vastasi isä, Viola ei saa
pyytää enään, kun kolmasti olen kieltänyt.

Nyt tuli kreivi E. morsiantaan tervehtimään.

Hän löysi Violan itkevänä, vapaaherrattaren sairaana, tukkukauppiaan
kiukussaan. Yleinen kysymys, kellä oli oikein, tuli nyt.

Että kreivi meni asiassa morsiamensa puolelle, oli luonnollista.
Tukkukauppiasta kiusattiin esittelemisillä ja rukouksilla siksi, kunnes
hän tuli niin rauhattomaksi, että hän meni pois huoneesta sanoen:

-- Kun minä sanoin niin varman kiellon, oli minulla siihen syytä, ja se
tuskittaa minua ettei Viola välitä isänsä toivomuksista. Lapsi raukka,
sinun pitää jonakuna päivänä, ja kukaties aivan pian, muuttumaan vaikka
myöhäänkin. Kuinka hullu se sentään oli, kun on aina täyttänyt kaikki
toivomuksesi. Minä en sano mitään äidistäsi, sillä hänellä ei ole
koskaan ollut sydäntä miehelleen.

Hän meni.

Kun isä oli poissa, tuntui Violassa, kuin hän olisi katunut.
Hän tahtoi rientää isänsä perään, mutta estettiin kreiviltä, joka
samassa lausui miesten oikuista ja teki kovia muistutuksia isän
sivistymättömästä käytöksestä äitiä ja tytärtä kohtaan.

Viola hillitsi sisällisen äänen ja jäi äitin ja sulhasensa luo, vaikka
häntä kiusasi tuskallinen murhe. Hän olisi antanut hyvin paljon, jos
olisi saanut rientää isänsä perässä; mutta sille olisi sulhanen
nauranut ja äiti tullut esille pistävillä muistutuksilla, kuinka Violan
plebejinen veri valloitti hänet. Pääasia oli että turhuus esti hänet
seuraamaan luonnollisia tunteitaan.

Tunnin kuluttua nousi kreivi ylös. Hänen piti mennä äitinsä luo ja
täytyi, ehkä surulla, luopua viipymästä morsiamensa luona. Samassa
silmänräpäyksessä kun hän vei vapaaherrattaren kättä huulilleen, kuului
pistoolin laukaus huoneissa.

Viola, vapaaherratar ja kreivi katselivat pelästyneenä toisiaan.

-- Herra Jumala, se oli isän huoneesta! kiljasi Viola pelästyneenä.

Hän riensi läpi salin ja seisoi nyt isänsä oven vieressä. Se oli
sisäpuolelta suljettu, ja koko sali täyttyi ruutin savulta.

Viola kaatui pyörtyneenä kynnykselle.

       *       *       *       *       *

Yllämainittujen tapauksien jälkeen kului viisi vuotta.

Oskari Klenkrona, joka oleskeli ulkomailla koko ajan, palasi nyt
Ruotsiin, siellä aloittaakseen lääkärin toimitusta.

Hän kulki G----n kautta ja viipyi siellä muutaman päivän.

Ensimmäisenä iltana lukee hän kaupungin sanomalehdistä että kulkeva
näyttelyseura, joka siellä näytteli, piti näyttämän sen kuusi vuotta
takaperin muodikkaan polkan.

-- Minun tekee mieleni mennä katselemaan sitä, ajatteli Oskari
surullisesti hymyillen. Mutta muistot nuoruudestani nämät turhuudet
sentään sisältävät.

Ilta tuli, Oskari otti paikkansa ja kiusaantui heti alkunäytännön
ajalla, se oli huononlainen ja toimitettiin perin kehnosti.
Kyllääntyneenä heitti Oskari katseensa affissiin, nähdäkseen kenenkä
piti esittelemän mamselli Högqvist'in rollin.

"Mamselli Violenta", niin oli naisen nimi.

-- Violenta, se on merkillinen nimi, sanoi Oskari, kääntyen
naapuriinsa, todellinen ihmettelijä seuran näytännöksistä ja sen
naisellisista osakkaista.

-- Nimi ei ole puoleksikaan niin kummallinen, kun se on kaunis ja
rakastettava, joka sitä kantaa. Teidän pitää tietämän, että hän on
italialainen ja tanssii niin ihanasti.

-- Italialainen, huusi Oskari, kuinka hän voi esitellä ruotsalaista
näyttelijää?

-- Hän puhuu meidän kieltämme, kuni se olisi hänen äitin kielensä.

Esirippu vedettiin ylös.

Oskari huomasi itsensä häiriöltä voitetuksi. Se olikin Viola, aivan
samanlainen kuin silloinkin, koska hän viimeksi näki hänen, Sama
vaatetus, sama jumalaton ja kiihtyvä luonne, sama sukkeluus liikunnossa
ja sama sointu äänessä. Ei löytynyt mitään kun olisi puuttunut. Myssy,
kultarimsuineen ja hepenineen, kaikki oli kun silloin, kun hän,
närkästyneenä, hänen kylmäkiskoisuudestaan, matkusti tiehensä.

Liikkumattomana kuni patsas, katseli Oskari mamselli Violentaa. Jos hän
esitteli hyvin tahi huonosti, sitä ei hän tiennyt. Hän ei kuullut
taputuksiakaan, hän vaan kysäsi itseltään lakkaamatta:

-- Onko senmukainen yhtäläisyys mahdollinen, eli vaivaako minua joku
noituminen?

Kun näyttely oli loppunut riensi Oskari ulos. Hänen täytyy nähdä sitä
nuorta naista. Hän pisti setelin vahtimestarin käteen ja päästettiin
sisälle teaatterille.

Oli suuri liikenne ja kauhea meteli kaikilla niillä, joilla oli toimena
kulissien ynnä muiden muutoksia. Hän kysyi eräältä mieheltä, vieläkö
mamselli Violenta oli siellä ja sai vastaukseksi:

-- Kyllä hän on, koska hänen rakastajansa vartoo häntä login oven
takana.

-- Hänen rakastajana, kuka se on? kysyi Oskari kauhistuen.

-- Noh! tuo herra ruunilla nutulla, tiedän mä!

Oskari vetääntyi kulissien taakse ja katseli miestä ruunilla nutulla.
Se oli vanha mies, hopeanvalkoisilla hiuksilla ja lempeillä kasvoilla.

Aika katsella ei ollut pitkä. Login ovi avattiin ja ulos tuli Violenta,
mutta ei samalla terveellä ja kukoistavalla katseella, kuni se hänestä
oli näyttämöllä, vaan kelmeellä hahmon näöllä, kuni valkoinen lilja.

-- Tule lapseni, sanoi vanha herra, kurottaen hänelle kättään.

-- Ah, se oli hyvä että nouditten minut! vastasi Violenta, ottaen
vanhan miehen käsivarren, eikä huomaten Oskaria.

Hänen sydämensä löi niin kovin, että hän tuskin voi hengittää.

Juuri kun hän ja vanha herra menivät ohitse, sanoi Oskari:

-- Hyvää iltaa, Viola Stenman!

Näyttelijä hypähti, tuli keltaisen kelmeeksi ja heitti pelästyneen
katseen kulissiin päin.

Oskari oli paljastanut päänsä ja seisoi aivan lampun vieressä, joka
antoi täyden valonsa hänen kasvoillensa. Kun sen nuoren naisen silmät
kääntyivät häneen, kauhistui hän, kiintyi vanhan miehen käsivarteen ja
änkytti liikutettuna.

-- Rientäkäämme pois täältä.

       *       *       *       *       *

Päivää jälkeen oli mamselli Violenta jättänyt G----n, mutta mihinkä hän
oli mennyt, siitä ei kukaan tietänyt.

Oskari jätti kaupungin ja matkusti Tukholmaan.

Muutaman vuoden kuluttua oli hän suosittu lääkäri ja hänellä oli enempi
työtä, kun hän olisi joutunutkaan toimittaa.

Kymmenkunta vuotta oli kulunut viimeisestä tapauksesta, kun hän eräänä
päivänä sai kirjeen, sisältäen nämät sanat:

-- Kuolevainen Viola toivoisi sanoa viimeiset jäähyväiset Oskarille.
Seuraa lähettilästä. Minun tiimani ovat luetut.

Heti heitti Oskari takin päälleen ja seurasi pikkuista, kehnoin
vaatteisin puettua tyttöä Sibyllakadulle, josta hän vietiin matalaan ja
onnettomaan mökkiin.

Sängyssä, jonka ainoa ansio oli se, että lakanat olivat puhtaat, ehkä
paikatut, makasi kuolevainen nainen. Hän oli Viola.

Nähtyään Oskarin, kurotti hän molemmat kätensä hänelle sanoen:

-- Jumala on ollut armollinen minulle, hän antoi minun elää niin
kauvan, että sain nähdä sinun. Ah, Oskari! paljon olen rikkonut, mutta
paljon olen kanssa kärsinyt. Sano että olet anteeksi antanut, mitä
sinua vastaan olen rikkonut.

Mitä nyt seurasi on liiallista kertoa. Taivutettuna vuoteen yli, puhui
Oskari hänelle kristillisen rakkauden ja sovinnon sanoja.

Aamulla kun hän sieltä pois lähti, oli hän kiinnittänyt sen silmät,
jotka olivat olleet hänen ensimmäisen rakkautensa esine. Viola oli
antanut hänelle pienen mytyn, joka sisälsi kertomuksen hänen
viimeisistä kohtaloistaan. Me kerromme ne tässä lyhykäisesti:

Violan isän, pistoolilla itsensä lopetettuaan, huomattiin olleen vallan
hävinnyt ja että tuska siitä oli saattanut hänen tähän tekoon.

Luonnollinen seuraus tästä oli, että kreivi E. lähetti takaisin
kihlasormuksen, selittäen että hän, sukunsa kunnian vuoksi, katsoi
velvollisuudekseen katkaista yhteyden tyttären kanssa, ja semmoisen
miehen tyttären, joka itsemurhalla oli häväissyt nimensä.

Viola oli silloin sängyn oma ja heikkona sairaana.

Kun hän parantui oli se tietty että äiti ja hän olivat tuiki köyhiä.

Kaikki heidän ystävänsä olivat kadonneet.

Kun saamamiehet olivat myyttäneet kaikki, mitä voitiin myyttää, ja
tasaus tehty, ei niillä, ylelliseen elämään tottuneilla naisilla ollut
mitään eläkettä.

Työhön eivät olleet tottuneet -- ja myös häpesivät sitä tehdäkin.

Vapaaherratar kantoi onnettomuuden niinkuin muutkin senlaiset naiset
sitä kantaa, peräänajattelemattomuudella. Hän itki ja valitti päivät
läpi. Kun hän ja Viola muutti juhlallisesta asunnostaan pariin
vähäiseen kammariin Malmilla, oli se heikko nainen niin ylenannettu,
että hän tuli saamattomaksi jokaiseen viisaasen tekoon.

Viola oli aivan sorrettuna.

Vähän aikaa sen jälkeen, vaihetettiin se yksinkertainen asunto
vähäiseen juhlallisempaan. Tottunut suruttomaan ja työttömään elämään,
oli Viola langennut kelvottomuutensa uhriksi. Hän ostikin äitinsä
toimeentulon oman kunniansa kadottamisella.

Senlaatuisen hinta on niin kallis, ettei kukaan, jolla hahmokin omasta
tunnosta löytyy, tuntisi sitä polttohaavaa, häpyä.

Vapaaherratar, ilman oikeata naisarvoa, raukesi sen ylenkatseellisen
painon alle, mikä häntä ja tytärtä kohtasi.

Kun äiti kuoli, jätti Viola häpeällisen elämänsä, ja rupesi seuraamaan
kulkevaa näyttelijäjoukkoa, joutuaksensa pois pääkaupungista ja niistä
tuhansista harmista joita hän siellä häpeällisen elämänsä vuoksi sai
kärsiä.

Hän oli kulkenut ympäri Ruotsissa vuoden ajan, otetulla nimellä
Violenta, kunnes seura tuli G----n.

Eräänä iltana, vähää ennen kun Oskari näki hänen, oli vanha herra
suurella huomiolla katsellut häntä näyttämöllä. Näytelmän loputtua,
odotti hän häntä, kun hän meni teatterista ja tervehti, sanoen:

-- Hyvää iltaa, Viola! Kuinka Herran nimessä, lapsi, olet sinä
sekaantunut tänne ja tullut tämmöiselle radalle?

Viola rupesi itkemään. Hän tunsi vanhassa miehessä isänsä vanhimman
veljen, joka oli merikatteini.

Hän ei ollut nähnyt häntä sitte kun kaksi vuotta ennen isän kuolemaa ja
silloin ainoastaan pari kertaa, sillä vapaaherratar ei tahtonut tietää
sukulaisuudesta kipparin kanssa.

Kun Viola ukolle kyynelsilmin oli kertonut kohtaloitaan, selitti hän,
että Violan piti jättämän näyttelykansan ja seurata häntä; hänen piti
purjehtia G----stä viikon kuluttua.

Katteini Stenman osti Violan vapaaksi näyttelijätirehtööriltä. Se oli
viimeinen ilta kun hän oli näyttelyssä silloin koska Oskari näki hänen
polkassa.

Päivää jälkeen purjehti katteini Stenman ja vei veljensä tyttären
mukanaan.

Kahden vuoden kuluttua palasi Viola Ruotsiin, mutta yksinään. Hänen
kunniallinen ystävänsä oli kuollut, ja se vähäinen omaisuus mikä hänen
jälkeensä jäi, oli Violan, jonka ensimmäinen työ oli hakea itsensä
lailliseksi perilliseksi.

Säästäväisyydessä ja viisaudella olisi hän voinut elää hiljaista
elämää, mutta se ei ollut Violan tahdon mukaista. Hän muutti
maakaupunkiin, jossa pari äidin kaukaisista sukulaisista asuivat.
Siellä hän eli, setä-vainajan ainoa rikas perillinen. Hän tuhlasi
sydämen pohjasta ja osti anteliaisuudellaan ja koreilla vaatteillaan
muutaman ilon-hetken.

Vuosi kului hyvin. Mutta sitten tuli eräs Tukholmalainen kaupunkiin,
hän tunsi Violan ja kohta oli koko Violan elämä tunnettu kaupungissa.
Hänen sukulaisensa sanoivat hänelle selvään, että hän tekisi paraiten,
jos hän jättäisi koko paikkakunnan.

Viola teki sen ja tuli Tukholmaan. Hänen vähäinen perintönsä oli
supistunut niin, ettei hän voinut elää koroilla, vaan täyttyi ruveta
käyttämään pääomaa, joka kahden vuoden kuluttua vallan loppui.

Nyt vasta huomasi Viola, että hänen täytyi ruveta työtä tekemään, Mutta
juuri kun tämä tarpeellisuus hänelle selveni, rupesi rintatauti, joka
ennenkin häntä oli vaivannut, taasen vaivaamaan, että hänen täytyi
turvata vuoteesen.

Se ennen niin kaunis ja suosittu Viola kuoli onnettomuudessa
kolmenkymmenen vuoden ikäisenä. Hän oli ylellisyyden ja turhamaisen
kasvatuksen todellinen uhri.

LOPPU.








End of the Project Gutenberg EBook of Novelleja, by M. S. Schwartz

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA ***

***** This file should be named 36824-8.txt or 36824-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/6/8/2/36824/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.